KRISTITTY

Romaani

Kirj.

HALL CAINE

Suomentanut

Aino Malmberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Ulkomaailma. Hengen elämä. Vihamiehen vainio. Pyhättö.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

ULKOMAAILMA.

I.

Toukokuun 9 p:nä aamulla v. 18— seisoi kolme tämän kertomuksen tärkeimmistä henkilöistä matkustajajoukossa "Tynwald"-laivalla, joka Man-saarella Douglasin laiturin luona keräsi höyryä lähteäkseen matkalle Liverpooliin. Yksi näistä oli vanha, seitsenkymmenvuotias pappismies, jonka kasvot olivat lempeät, täyteläiset, lapselliset; toinen oli nuori, kolmikymmenvuotias mies, myöskin pappi; kolmas oli noin parinkymmenen ikäinen tyttö. Vanhalla papilla oli valkea kaulahuivi, ja jokseenkin kulunut musta takki, jonka kuosi oli käytännössä noin parikymmentä vuotta sitten; nuoremmalla papilla oli pystykaulus, pitkä papinkauhtana ja kova, leveälierinen, nauhalla ja tupsulla koristettu hattu. He seisoivat keskikannella, ja kapteeni, joka tuli ulos hytistään noustakseen komentosillalle, tervehti heitä ohimennessään.

"Hyvää huomenta, herra Storm."

Nuori pappi vastasi tervehdykseen kumartaen hiukkasen ja kohottaen hattuaan.

"Huomenta, huomenta, pastori Quayle."

Vanha pappi vastasi iloisesti: "Kas, hyvää huomenta, kapteeni, hyvää huomenta."

Nyt seurasi tavalliset kysymykset ilmasta ja vastaukset niihin; sitten kapteeni sattui tulemaan juuri tytön eteen.

"Vai niin, tämä on siis pojantytär, eikö niin?"

"Niin on, tämä on Glory", sanoi pastori Quayle. "Hän jättää nyt vanhan isoisän, kapteeni; minä olen tullut saattamaan häntä Peelistä asti, kuten näette."

"Niin, niin, nuorella neidillä on maailma edessään — jalkainsa juuressa, pitäisi minun sanoa. Te näytätte iloiselta ja raittiilta kuin itse aamupuhde, neiti Quayle."

Kapteeni lausui kohteliaisuutensa reippaasti naurahtaen ja jatkoi matkaansa komentosillalle. Neitonen oli kuunnellut häntä vain hetkisen ja vastasi kääntämällä kerran katseensa sinnepäin ja hymyillen. Hän näytti sekä silmin että korvin, kaikin tuntein ja aistein kiintyneen edessäolevaan maisemaan.

Aamu oli ihana ja keväinen, eikä kello ollut vielä yhdeksääkään, mutta aurinko oli jo korkealla Douglas Headin yläpuolella, ja sen säteet kimaltelivat satamassa nousuveden kohottamilla pienillä laineilla. Rattaita ajoi rämisten laivasillalle, matkustajia tulvaili laivakäytäville ja sekä etu- että takakansi alkoi täyttyä ahdinkoon asti.

"Voi, kuinka kaunista!" sanoi tyttö, enemmän itsekseen kuin tovereilleen, ja vanha pastori nauroi, kun tyttö oli niin ihastunut tuommoiseen jokapäiväiseen näkyyn. Sitten hän alkoi puhella vaatimattomaan tapaansa, sanoen kaikenlaista vähäpätöistä ja hyväntahtoista, viatonta kuin vuoristopuron lorina.

Neitonen oli keskinkertaista pitempi ja hänellä oli kullanpunertava tukka ja loistavat, suuret, tummanharmaat silmät. Toisessa silmässä oli ruskea pilkku, niin että ensi silmäyksellä näytti kuin hän olisi katsonut hiukan kieroon, sitten se näytti antavan hänen kasvoilleen vähän keimailevan ilmeen ja vihdoin se tuntui ilmaisevan ääretöntä voimaa ja intohimoa. Mutta eniten kiintyi huomio hänen kasvoissaan suuhun, joka oli hieman liian suuri kaunottarelle ja värähteli alituiseen hermostuneesti. Kun hän puhui, hämmästytti kuulijoita hänen äänensä syvyys. Siinä oli jonkinmoista pehmeätä karkeutta, mutta se saattoi saada minkä värivivahduksen tahansa. Melkein kaikessa, mitä hän sanoi, oli tulista vilkkautta ja leikillisyyttä, ja näytti aivan siltä kuin ruumis ja henki yhtaikaa olisivat tahtoneet lausua lausuttavansa. Hän liikutti ruumistaan alati, ja seisoessaan samassa paikassakin muutteli hän jalkojaan yhtämittaa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein huono, ja ehkä hiukan huolimaton. Hän näytti aina hymyilevän ja nauravan, ja kumminkin oli silmissä joskus kyyneleitäkin.

Nuori pappi oli runsaasti keskikokoinen, mutta vartalon omituinen ylevyys teki hänet pitemmän näköiseksi. Kun hän kohotti hattuaan tervehtiessään kapteenia, paljastui kaareva otsa ja leveä, lyhyttukkainen pää. Hänen nenänsä oli kaunis muodoltaan, leuka voimakas ja huulet täyteläiset, kaikki piirteet erittäin voimakkaat ja varmat niin nuoren miehen piirteiksi. Hänen ihonsa oli tumma, melkein mustahko, ja suurissa, kellertävän ruskeissa silmissä, joita pitkät silmäripset varjostivat, oli jotain mustalaismaista. Parta oli hyvin ajettu ja alaosa kasvoja näytti synkältä silmien loistavan tulen alla. Hänen käytöksessään oli jonkinmoista hillittyä epäröimistä; hän seisoi samassa paikassa liikkumatta ja melkein ollenkaan kohottamatta vaipunutta päätään. Hänen puheensa oli vakavaa ja tavallisesti hidasta sekä vaikeata, hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen.

Kello soi toisen kerran ja vanha pastori teki lähtöä rannalle.

"Pidättehän huolta tästä karkulaisesta, herra Storm, ja viette hänet vahingoittumattomana sairaalan ovelle?"

"Mielelläni."

"Ja pidättehän häntä vähän silmällä siellä suuressa Babylonissa?"

"Jos hän vain sallii."

"Niin, niin, kyllä tiedän; hän on epävakava kuin vesi ja vaikea pitää kiinni kuin tuulen puuska."

Tyttö nauroi taas. "Sanokaa minua yksin tein vihuriksi tahi", vilkaisten nuoreen mieheen, "myrskyksi [myrsky on engl. kielellä storm. Suoment. muist.] — Glory Sto — ooh!"

Pidättäen äkkiä hengitystään hän keskeytti sanan ennenkuin vallaton kieli oli sen lausunut ja nauroi uudestaan peittääkseen hämilläoloaan. Nuori mies hymyili väsyneesti ja tuskallisesti, mutta vanha pastori ei älynnyt mitään.

"Miksi ei! Se olisi varsin sopiva nimi sinulle ja sinä olisit sen rehellisesti ansainnut. Mutta Herra on laupias sellaisille luonteille, John. Hän ei pane heille kovempia koetuksia kuin he kestää voivat. Glorylla ei ole sanottavasti taipumusta uskontoon, kuten tiedätte."

Neitonen käänsi pois katseensa ympärillä olevien vilkkaasta liikehtimisestä ja puhkesi leikin ja hellyyden sekaiseen nauruun.

"Joko taas! Sano nyt minua samalla jumalattomaksi, isoisä. Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta näyttääkseni, että minä en ole vannonut taivaalle mitään valaa, etten mene milloinkaan kirkkoon Lontoossa, siksi että sinä olet niin paljon minulle semmoista tyrkyttänyt Man-saarella, minä lupaan lähettää sinulle täydellisen ja tarkan kertomuksen herra Stormin ensimmäisestä saarnasta. Enkö minä nyt ole suloinen?"

Kello soi kolmannen kerran, höyrypilli kaikui lahden poikki, ja höyrylaiva odotti enää vain postilaukkuja. Astuen lähemmäksi laskusiltaa puhui vanha pastori nopeammin.

"Antoiko Anna-täti sinulle tarpeeksi rahaa, lapsi?"

"Tarpeeksi laiva- ja junalippuihin."

"Eikö enempää! Se Anna on aina niin —."

"Ole huoleti, isoisä. Naiset tarvitsevat niin vähän, otaksui Anna-täti. Ja paitsi sitä sairaanhoitajatar —."

"Minä pelkään että sinusta tulee tuntumaan kovin yksinäiseltä siellä suuressa erämaassa."

"Yksinäiseltä! Vaikka minulla on viisi miljoonaa naapureita!"

"Sinä tulet kaipaamaan vanhaa saartasi, Glory, ja minä jo puoleksi kadun —."

"Jos minua huolet alkavat vähänkin painaa, isoisä, niin minä pistän pillit pussiin ja lähden pois kotiin."

"Huomis-aamuna minä haeskelen koko talosta karkulaistani."

Glory koetti nauraa iloisesti. "Portaita ylös, portaita alas, ja vihdoin hänen armonsa kamariin!"

"'Glory', minä tulen itkemään. 'Minne ihmeeseen tyttönen on mennyt? En ole kuullut hänen ääntään koko päivänä. Mikä kumma tätä vanhaa taloa vaivaa, kun se tuntuu niin kuolleelta'?"

Tytön silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutta hän sai lempeästä leikillisyydestä ja sydämellisestä rakkaudesta värähtelevällä äänellä vaivaloisesti sanotuksi: "Mitä vielä, isoisä! Te unohdatte vallan koko Gloryn Lontoon-matkan ennenkuin kaksi päivää on koittanut. Joka aamu sinä puhdistelet riimukirjoituksiasi ja joka ilta pelaat shakkia Rakel-tädin kanssa ja joka sunnuntai sinä torut vanhaa Neilusta, kun hän alkaa torkkua kirkossa, — ja kaikki menee totuttuun tapaansa."

Postilaukut tuotiin laivaan, laskusillat vedettiin rannalle, ja vanha pastori kaivoi oikealla kädellään kellotaskustaan jotain, pitäen kelloa vasemmassa kädessään.

"Tässä" — läähätti hän ankarasti, ikäänkuin olisi juossut kovasti — "on äitisi pikku helmisormus."

Tyttö veti kädestään velton, likaantuneen hansikkaan ja otti sormuksen vapisevilla sormilla.

"Hyvän äidin antama muisto on ihmeellinen taikakalu", sanoi vanha pastori John Stormille.

Nuori pappi kumarsi päätään.

"Siinä asiassa te olette samassa asemassa kuin Glorykin, — ette tekään enää voi muistaa äitiänne."

"En — en."

"Minä kyllä aion seurustella isänne kanssa, John, olkaa huoleti siitä. Ei kukaan voi ikipäiviksi suuttua poikaansa siksi vain, että tämä on valinnut kirkon eikä maailmaa. Ei ukko tarkoittanut kaikkea, mitä hän sanoi. Jättäkää hänet vain minun huostaani. Ellei tuo hupsu Chalse olisi pannut tuhmuuksia hänen päähänsä —."

Höyrypiipun huokailu oli tauonnut, ja kesken rannalta kuuluvaa kohinaa kajahti ääni komentosillalta: "Kaikki rannalle!"

"Hyvästi, Glory! Hyvästi, John! Hyvästi molemmat!"

"Hyvästi, pastori", sanoi nuori pappi ja puristi kauan vanhuksen kättä.

Mutta tytön käsivarret kiertyivät vanhan miehen kaulaan. "Hyvästi rakas vanha isoisä, minua niin hävettää — surettaa — minä häpeän mennä — voi, hyvästi!"

"Hyvästi pikku mustalainen, pikku noita, oma karkulaiseni!"

"Jos sinä annat minulle semmoisia nimiä, täytyy minun sulkea sinun suusi. Vielä — kerran —."

Ääni huusi: "Syrjemmälle!"

Nuori pappi veti tytön pois reelingin luota, ja laiva eteni hitaasti rannasta.

"Minä menen alas — ei, minä jään kannelle. Minä menen rannalle — minä en voi kestää tätä. Ei ole vielä liian myöhäistä. Ei, minä menen perään katsomaan vettä väylässä."

Sillasta oli päästy, ja satama oli tyhjänä. Lokit leijailivat ylhäällä seuraten valkoista, kuohuvaa vettä, ja Douglas Head väistyi väistymistään taaksepäin. Pitkin pitkää rantalinjaa vilkuttivat matkustajien ystävät hyvästiänsä.

"Tuossa hän on — sillan päässä! Se on isoisä, hän vilkuttaa nenäliinallaan! Ettekö näe? Tuo punakirjava puuvillaliina! Jumala häntä siunatkoon! Kuinka liikuttava hänen pikku lahjansa oli! Hän on säilyttänyt sitä koko noiden vuosien ajan. Mutta minun silkkinen nenäliinani on liian kostea — se ei liehu ollenkaan. Lainatkaa minulle —. Ah kiitos! Hyvästi! Hyvästi! Hyv — —."

Tyttö kumartui peräreelingin yli nojaten rintaansa siihen ja vilkutti nenäliinallaan niin kauan kuin laituria ja ihmisiä rannalla saattoi nähdä; ja kun ne hävisivät näkyvistä, tuijotti hän maata, kunnes se yhä enemmän ja enemmän hämärtyi ja suli pilvien kanssa yhteen ja kunnes ei enää näkynyt mitään tuosta samasta maasta, jota hän oli katsellut joka päivä koko elämänsä ajan tähän hetkeen saakka.

"Tuo rakas, pikku saari! En minä koskaan huomannut, että se oli niin kaunis! Ehkä minä olisin voinut olla onnellinen sielläkin, jos vain olisin koettanut. Jos minulla vain olisi ollut yksikään toveri! Kuinka hupsu minä olen! Viisi vuotta olen toivonut pääseväni pois ja rukoillut, ja nyt!… Se on niin kaunis, eikös ole? Aivan kuin vesilintu! Ja kun on siellä syntynyt… rakas, pikku saari! Ja kaikki vanhat ihmiset siellä! Heille tulee niin ikävä nyt! Tulenkohan minä milloinkaan… Minä menen alas. Tuuli käy kylmemmäksi, ja vesi tuolla perässä saattaa minun silmäni… Hyvästi pikku lintunen! Minä palaan takaisin — minä… Niin, älä pelkää, minä…"

Nauru ja vilkas puhe, hilpeä leikillisyys ja tunteellisuus loppuivat vihdoin nyyhkytykseen, ja tyttö juoksi alas hytin portaita häviten näkyvistä. John Storm katseli hänen jälkeensä. Nuori pappi oli tuskin virkkanut sanaakaan, mutta hänen suuret ruskeat silmänsä olivat kosteat.

II.

Gloryn isä oli ollut pastori Qyualen ainoa poika, joka oli piispan kappalaisena piispanhovissa. Siellä hän oli tutustunut Gloryn äitiin, joka oli piispan rouvan kamarineitsyenä. Hän oli iloinen nuori ranskatar, jonka äiti oli nuoruudessaan kuuluisa ranskalainen näyttelijätär ja isä keisarikunnan aikuinen upseeri, joka ei ollenkaan tiennyt tyttärensä olemassaolosta. Vähän sen jälkeen kun Gloryn vanhemmat olivat menneet naimisiin, tarjottiin kappalaiselle hyvää lähetyssaarnaajan paikkaa Afrikassa, ja ollen harras kristitty hän suostui siihen pelkäämättä rannikolla raivoavia kuumetauteja. Mutta hänen nuori ranskalainen vaimonsa oli äidiksi tulemassa ja häntä kauhistutti elämä vieraassa maassa. Siitä syystä vei pappi hänet isänsä kotiin Peeliin sanoen hänelle hyvästi viideksi vuodeksi.

Pappi eli neljä vuotta, ja sillä ajalla he kirjoittivat muutamia kirjeitä toisilleen. Mies lähetti viimeiset käskynsä Southamptonista: "Jos se on poika, anna hänelle nimeksi Johannes (evankelistan mukaan), mutta jos se on tyttö, nimitä hänet Gloryksi." Ensimmäisen vuoden lopulla äiti kirjoitti: "Lemmikkimme on saanut ensimmäisen lyhyen mekkonsa. Et voi kuvitella herttaisempaa olentoa. Hänen pienet, suloiset, paljaat käsivartensa, hänen kaulansa ja pienet pyöreät hartiat! Tiedäthän, että hän on punatukkainen tyttö — punakiharainen! Hänen silmänsä ovat niin suuret ja loistavat! Ja entäs hänen suunsa, hänen leukansa ja pienoiset, punertavat varpaat! Minä en käsitä kuinka voisin elää näkemättä häntä alinomaa!" Neljännen vuoden loppupuolella tuli isän viimeinen kirje: "Rakas vaimoni, tämä ero on katkeraa, mutta Jumala on sen tahtonut, emmekä me saa unohtaa, että mahdollisesti saamme elää koko elämämme erossa." Seuraava kirje oli Englannin konsulilta Gaboon Riveristä; se sisälsi ilmoituksen hurskaan lähetyssaarnaajan kuolemasta.

Pastori Quaylen talouteen kuului hän itse ja kaksi naimatonta tytärtä, mutta se oli liikaa vilkkaalle, nuorelle ranskattarelle. Miehensä eläessä hän oli jo nääntyä vanhapiikahallinnon alla, mutta miehen kuoltua hän ei enää koetellutkaan taistella kohtaloa vastaan, vaan sai jonkin yksinkertaisen taudin ja kuoli äkkiä.

Paljas kallioseinä katseli Gloryn syntymäpaikkaa, mutta aurinko nousi vuoren yli ja kaunis virta syleili sen kylkiä. Neljännes englanninpenikulmaa virtaa alaspäin oli satama ja sen takana lahdelma, jossa pienellä kallioisella saarella oli vanhan linnan rauniot, ja sen takana levisi Irlannin meri, "houkutellen laskevaa aurinkoa viipymään." Pastorin puustellin nimi oli Glenfaba, ja siitä oli puoli englanninpenikulmaa Peel-nimiseen kalastajakaupunkiin.

Glory oli pieni punapäinen veitikka alusta pitäen, ja kaikessa, mitä hän teki tai sanoi, oli jonkinmoista vallatonta huolettomuutta. Kun hän oli kuusivuotinen, ei voinut uskoa sanaakaan, mitä hän kertoi. Hän ei vähääkään välittänyt, oliko hänen puheensa totta vai valhetta, eikä antanut pelon eikä suosion, ei palkinnon eikä rangaistuksen siihen vaikuttaa. Pastorilla oli tapana sanoa: "Minä pelkään totta tosiaankin, että lapsella ei ole mitään siveellistä omaatuntoa — hän ei näy ollenkaan voivan erottaa oikeata väärästä." Tämä huolestutti hänen uskonnollista tunnettaan, mutta kutkutti hänen leikillisyyttään eikä muuttanut hänen rakkauttaan. "Hän on täysi pakana — Jumala siunatkoon hänen viatonta sydäntään!"

Gloryn mielikuvitus oli suurempi kuin lapsilla yleensä. Siihen aikaan kun hän janosi lasten seuraa saamatta sitä, kuvitteli hän, että monta kappaletta häntä itseään oli olemassa eri paikoissa, ja hänen oli tapana kutsua niitä leikkimään kanssaan. Virrassa asui yksi Glory, matalikossa, missä ahvenet uivat, lähteessä oli Glory ja korkealla vuorilla oli Glory; kun oikea Glory puhui heille, vastasivat he aina. Hänen nukkensa olivat kaikki kuninkaita ja kuningattaria, ja hänellä oli erityinen taito valmistaa omituisia, komeita valepukuja. Tuntui melkein siltä kuin hänen näyttelijätär-isoäitinsä olisi antanut perinnöksi hänelle heti syntymästä alkaen oikeuden elämään, ylellisyyteen ja rakkauteen.

Hän oli aivan kuin luotu matkijaksi. Pienimmänkin eksentrisyyden tai teeskentelyn hän osasi heti paikalla esittää. Totisen Anna-tädin otsan rypistys, hempeätunteisen Rakel-tädin hymyily, alinomaa torkkuvan lukkarin, Cornelius Kewleyn, haukotus, kaikki tuo eli uudelleen vallattomissa, veitikkamaisissa kasvoissa. Hän muisti muutamia äitinsä ranskalaisista lauluista ja kerran nähdessään katulaulajan asettui hän itse torille samalla tavoin laulamaan, mistä oli seurauksena, että aikaihmisetkin miltei polvistuivat hänen eteensä, valmiina suutelemaan häntä ja nimittämään häntä Phonodoree-keijukaiseksi. Mutta hän ei myöskään unohtanut kulkea ympäri keräämässä puolipennysiä [puoli pennyä = viisi penniä. Suoment. muist.] palkakseen.

Kymmenvuotisena hän oli poikatyttö, joka marssi pitkin kaupunkia kokonaisen poika-armeijan etunenässä, soittaen kampaa hampaittensa välissä ja huiskutellen pastorin nenäliinaa hänen kävelykeppinsä päässä. Tähän aikaan hän kiipeili puihin, varasteli hedelmäpuutarhoista (tavallisesti omastaan) ja matki poikien ääntä sekä piti vääryytenä, ettei hänen annettu käydä housuissa. Mutta sen sijaan hän käytti kudottua merimieslakkia, ja hänen elämänsä tuli kuitenkin hiukan valoisammaksi siitä, että hän käytännöllisistä syistä ja yleensä siisteyden vuoksi sai käydä valkoisessa, ruumiinmukaisessa neulotussa villaröijyssä. Sitten sattui vielä niin, että eräällä henkilöllä oli pieni vene, jota hän ei tarvinnut, ja hän kysyi eikö Glory tahtoisi sitä omakseen. Yhtä hyvin olisi voinut kysyä, eikö hän tahtonut paratiisia tai torttuja tai mitä tahansa muuta taivaallista! Tämän tapahtuman perästä käytti Glory merimiestakkia ja lakkia ollessaan merellä ja kierteli vesillä kuin hanhenpoikanen.

Kaksitoistavuotisena hän rakastui — rakkauteen. Se oli epämääräinen tunne, johon sekaantui loisto-unelmia. Koska pastori oli liian köyhä voidakseen lähettää hänet Douglasiin naisopistoon ja pastorin tyttäret liian ylpeitä antaakseen Gloryn käydä tyttökoulua Peelissä, jäi hän Rakel-tädin opetettavaksi kotona. Rakel-täti luki Thomas Mooren runoja, tiesi kaikkien kuninkaallisen perheen jäsenten syntymäpäivät ja oli muutoin lempeän romanttinen. Tästä lähteestä ammensi Glory merkillisiä tietoja unelmamaailmasta, jossa nuoret tytöt liitelevät loiston, rakkauden ja onnen päivänpaisteessa. Eräänä päivänä hän makasi selällään Peelin kukkulan kanervikkorinteellä, pää käsivarrella miettien kertomusta, jonka Rakel-täti oli hänelle kertonut. Se oli merenneidosta, joka saattoi nousta merestä ja sanoa mille miehelle tahansa "tule", ja miehen täytyi tulla — jättää kaikki ja seurata häntä. Yhtäkkiä metsästyskoiran kylmä kuono kosketti hänen otsaansa ja voimakas ääni huusi: "Siivolla, koira!" Nuori, noin kahdenkolmatta ikäinen mies säärystimet ja metsästystakki yllään astui kallion kuvetta pitkin. Glory tunsi hänet ulkomuodolta. Se oli John Storm, lordi Stormin poika, joka nykyään oli muuttanut asumaan Knockaloen kartanoon yhden englanninpenikulman päähän ylöspäin kukkulata Glenfabasta.

Sen perästä ei Glory kolmeen viikkoon puhunut kenestäkään muusta kuin John Stormista ja hän alkoi säännöllisesti kammata tukkaansa. Hän katseli nuorta Stormia kirkossa ja sanoi Rakel-tädille, että Storm varmaan saattoi nähdä aivan hyvin pimeässä, sillä valo näkyi tulevan hänen silmiensä sisäpuolelta. Sitten häntä alkoi hävettää, ja jos joku sattui mainitsemaan John Stormin nimen Gloryn kuullen, hän punastui korvia myöten ja juoksi pois huoneesta. John Storm ei edes vilaissutkaan Gloryyn ja jonkun ajan perästä hän läksi Kanadaan. Glory asetti takakäytävän kellon Kanadan ajan mukaan voidakseen aina tietää, mitä John teki siellä vieraalla maalla, ja sitten hän unohti koko jutun. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, ja kaikki eri tunnelmat olivat valtavia ja tosia, mutta ei kulunut kuin vuosi ennenkuin hän taas rakastui, tällä kertaa kirkon sakaristossa, sievään poikaan, joka seisoi häntä vastapäätä katkismusluokassa.

Se oli englantilainen, Gloryn ikäinen poika, joka oli tullut tänne saarelle vain lupapäiviään viettämään. Toisen kerran Glory näki hänet Glenfaban pihalla pojan äidin ollessa sisällä talon isäntäväkeä tervehtimässä. Hän lyödä napsahutti pojan käsivartta ja alkoi sitten juosta pakoon poika kintereillä — alas äyrästä ja sitten ylös puuhun, jossa hän nauroi ja huusi: "Eikö se ole hauskaa?" ja poika ei voinut nähdä muuta kuin Gloryn suuret, valkoiset hampaat.

Pojan nimi oli Francis Horatio Nelson Drake, ja hän oli täyteen ladattu kertomuksia ulkomaailmasta, jossa hänen koulunsa oli ja jossa ainoat mainitsemista ansaitsevat "miehet" elivät. Tietysti hän kertoi kaikesta tuosta mitä tuttavallisimmin ja niin vakuuttavasti, että Glory vallan vaipui unelmiin. Se oli kerrassaan ihmeellinen poika, ja sopivan ajan kuluttua (noin kolmen päivän) Glory kosi häntä. Totta on, että poika ei näyttänyt kovin hurmaantuneelta tämän esityksen johdosta, mutta kun Glory selitti, että hänelle oli vallan samantekevä, huoliko poika hänestä vai ei, ja että oli olemassa lukemattomia muita, jotka ilomielin käyttäisivät sellaista tilaisuutta, niin poikakin rupesi katsomaan asiaa toiselta kannalta ja he päättivät paeta yhdessä. Ei tosin ollut olemassa mitään erityistä syytä, joka olisi pakottanut niin suurenmoisiin hankkeisiin, mutta kun nyt kerran Glorylla oli vene, niin hänestä tuntui erinomaisen sopivalta lähteä sillä karkumatkalle.

Glory pukeutui rippihameeseensa ja komeimpiin tamineihinsa ja hiipi tapaamaan armastaan sillan alle, missä vene oli kiinni. Poika odotutti itseään puoli tuntia, kun näet hänellä oli sisaria ja kaikenlaisia muita vastuksia, mutta päästyään vihdoin "laivalle, laivan kannelle" hän oli varmassa satamassa. Glory oli malttamaton, poika oli levoton, eikä kumpainenkaan pitänyt tarpeellisena tuhlata aikaa suudelmiin.

He sousivat ulos satamasta lahdelle, ja siellä he nostivat purjeet ja ohjasivat venheen Skotlantia kohti. Kun tämä oli tehty, kävi mieli hiukan keveämmäksi, ja heillä oli aikaa puhella tulevaisuudesta. Francis Horatio kehui työn arvoa — hän aikoi luoda itselleen nimen; Glory ei ollut aivan samaa mieltä. Nimi! no niin, ja loistavia juhlamenoja; hänestä tuntuivat matkat kuitenkin hauskimmilta, Silloin he saisivat nähdä niin paljon ihmisiä ja muuta nähtävää, elleivät tuhlaisi kovin paljon aikaa työhön.

"Voi millainen tyttö sinä olet!" sanoi poika ylenkatseellisesti. Glory puri huultaan, sillä tuo ei ollut hänestä mieluista. Mutta vielä kului puoli tuntia ennenkuin poika auttamattomasti pilasi asiansa. Hän oli tuonut mukanaan koiransa, rottakoiranartun, ja rupesi nimittelemään sitä kaikenlaisilla koiranimillä, hyvitellen sitä ja kehuen, että sen penikoista vielä saataisiin paljon rahaa. Sitä Glory ei enää voinut kestää. Hän ei sinä ilmoisna ikänä voisi karata semmoisen henkilön kanssa, joka puhui niin epähienoa kieltä.

"Voi, millainen tyttö sinä olet!" sanoi poika taas; mutta Glory ei enää välittänyt siitä ollenkaan. Paljaalla käsivarrellaan hän yhtäkkiä oli kääntänyt peräsimen vasemmalle, aikoen ohjata veneen takaisin Peeliin, mutta tuuli oli käynyt vinhemmäksi ja aallot alkoivat kohota korkeiksi. Kun vene nopeasti käännähti, irtautui raakapuu, ja purje lerpatti avutonna mastoa pitkin. Sitten he soluivat aaltojen väliin, eikä Glorylla ollut voimia ohjata venettä pois sieltä; pojasta taas ei ollut enempää apua kuin mistä tyhjäntoimittajasta tahansa. Tyttö istui siinä valkoisessa musliinipuvussaan, poika hoiteli koiraansa, yö oli yllättää heidät, ja he kiikkuivat aavalla merellä, pieni masto ja rikkinäinen purjeriepu apunaan. Mutta yhtäkkiä suuri, musta purjevene ilmaantui pimeästä, ja aikamiehen ääni huusi: "Olkaa huoleti, lapset!"

Se oli John Storm. Hän oli herättänyt nuoren tytön eloon Gloryssä ja sen jälkeen hän myöskin herätti nuoren naisen. Glory hiipi hänen turviinsa kuin lapsi sinä yönä ja seuraavan neljän vuoden kuluessa tuntui tytöstä kuin olisi hän aina samoin hiipinyt John Stormin turviin. Hän oli Gloryn iso veli, hänen herransa, hänen hallitsijansa, hänen kuninkaansa. Glory asetti hänet kauas huimaavaan korkeuteen itsensä yli, kaiken jalouden ja suuruuden keskelle. Kun hän hymyili Glorylle, niin Glory punastui, kun hän rypisti otsaansa, niin Glory tuli surulliseksi ja pelkäsi. Luullen miellyttävänsä John Stormia Glory koetti pukeutua kaikkiin taivaankaaren väreihin, mutta nuori mies moitti häntä ja käski hänen tyytyä villaröijyynsä. Glory koetti väkisinkin kammalla suoristaa punaisia kiharoitaan, mutta John Storm kertoi hänelle, että ylhäisimmätkin vallasnaiset antaisivat vaikka molemmat korvansa saadakseen sellaiset kiharat. Sen jälkeen Glory hyväili niitä sormillaan ihaillen niitä peilissä.

John Storm oli vakava luonteeltaan, mutta Glory sai hänet nauramaan koko sydämensä pohjasta. Paitsi Byronia ja "Sir Charles Grandisonia" ei Glory pastorin kirjastosta tuntenut muuta kirjallisuutta kuin Raamatun, katkismuksen ja kirkkokäsikirjan, ja näitten sisällystä hän käytti jokapäiväisessä puheessaan vallan hämmästyttävän vapaasti ja rohkeasti. Hänen suurin ilonsa oli matkia lukkaria, joka torkkuvana vastasi messuun.

Pastori: "Oi, Herra suumme avaja" (ei mitään vastausta). "Missä sinä olet, Neilus?" Lukkari (äkkiä heräten pöntössään): "Täällä, herra pastori — niin sulle kunniata veisaamme."

John Storm nauroi — nauroi vallan hillittömästi, ja silloin oli Glory sanomattoman onnellinen. Mutta kohta John läksi pois taas, kun hänen isänsä lähetti hänet Australiaan, ja valo Gloryn maailmassa sammui.

Ei maksanut vaivaa muutella takakäytävän kelloa, sillä asiat olivat toisenlaiset nyt. Glory oli kuusitoistavuotias, ja ainoa puu, johon hän nyt koetti kiipeillä, oli hyvän ja pahan tiedon puu, ja se repi häntä kamalasti. John Storm oli lordin poika, ja hänestä itsestään tulisi kerran lordi. Glory Quayle oli orpotyttö, ja hänen isoisänsä oli köyhä maalaispappi. Heidän köyhyytensä oli suloinen, mutta siinä oli sappea myöskin. Nuo alituiset pakkosäästöt puvuissa, päällystakit, joita piti kääntää, hatut, jotka olivat kauniita ostaessa, mutta joita piti käyttää niin kauan, että muuttuneet kuosit panivat ne näyttämään harakanpeläteiltä, ja sitten nuo salaperäiset, taivas tiesi kenen vaatteiden jätteet — tytön luonteen itsenäisyys nousi kapinaan tuommoisia nöyryytyksiä vastaan.

Äidin veri tyttäressä alkoi kuohua yli, ja vanhapiikahallinto, joka oli murtanut ranskattaren elämän, oli tukahduttaa myöskin Man-saaren tytön kaavamaisuudellaan. Alituiseen hän unohti ruoka-ajat, joita määrättiin auringon mukaan, ja hän saattoi nukkua mihin aikaan tahansa ja valvoa myöskin kuinka kauan tahansa. Häntä kiusasi istua juhlallisena kuin vallasneitonen, ja hänellä oli paha tapa aina silloin tällöin heittäytyä pitkälleen lattialle. Usein hän nauroi tukahduttaakseen itkua, mutta hän ei viitsinyt edes hymyillä ylhäisen rouvan typerälle jutulle, eikä välittänyt hitustakaan kuninkaallisen perheen syntymäpäivistä. Vanhat tädit rakastivat hänen sieluaan ja ruumistaan, mutta he sanoivat usein: "Mitä ihmettä siitä tytöstä tulee, kun isoisä kuolee?"

Ja vanha isoisä, kunnon ukko, olisi antanut elämänsä säästääkseen Glorylta pienen kivun varpaan päässä, mutta hän ei ymmärtänyt mitä ainetta tuo tyttö oli. Hänen keppihevosenaan oli riimukirjoitusten tutkiminen, joita Man-saari on täpö täynnä, ja kun Glory auttoi häntä niiden puhdistamisessa ja kopioimisessa, oli hän onnellinen kuin koulupoika. Vaikka he asuivat samassa talossa ja Gloryn makuukamari, jonka akkunat olivat satamaan päin, oli aivan pastorin ummehtuneen työhuoneen vieressä, mistä pesukamarin katto näkyi, niin pastori aina eli kaukana takanapäin kymmenennessä vuosisadassa ja Glory jossakin etäällä kahdennessakymmenennessä vuosisadassa.

Vangittu varpunen räpytteli häkkinsä seiniä vastaan. Ennenkuin hän huomasikaan, pyrki hän pakenemaan tuosta vanhasta, uneliaasta paikasta, ikävöiden suureen ulkomaailmaan. Kesäiltoina hän kiipesi ylös Peelin kukkulan rinnettä ja heittäytyi kanervikkoon, missä hän ensi kerran oli nähnyt John Stormin. Siellä hän katseli, kuinka laivat nostivat ankkurinsa lahdelmassa, vanhan aution linnan muurien takana, ja hän toivoi pääsevänsä pois noilla laivoilla — pois merelle ja suuriin kaupunkeihin pohjoiseen ja etelään. Mutta kohtalo pusersi hänen olopiirinsä yhä ahtaammaksi, eikä hän voinut keksiä mitään tietä, joka johtaisi siitä ulos. Kaksi vuotta kului ja kahdeksantoistavuotiaana häntä kalvoi se tunne, että hän oli tuhlannut puolet elämästään. Hän katseli aurinkoa, kunnes se vaipui mereen, ja sitten hän palasi takaisin Glenfabaan ja pimeisiin ilmapiireihin.

Kaikkeen oli syynä heidän köyhyytensä, ja heidän köyhyyteensä oli kirkko syynä. Hän alkoi vihata kirkkoa; se oli tehnyt hänet orvoksi; ja kun hän ajatteli uskontoa virkatoimena, tuntui se hänestä perin itsekkäältä. Jos ihminen antautui niin korkeata tarkoitusperää tavoittelemaan (kuten hänen oma isänsä), niin hän ei voinut ajatella itseään; hänen täytyi uhrata elämänsä ja rakkautensa ja maailma — mikä mursi aina semmoisen ihmisen. Mutta täytyihän kumminkin tässä maailmassa elää, ja mitä hyödytti hautautua ennenkuin oli kuollut?

Miten lienee ollutkaan, mutta Gloryn epämääräiset toiveet muuttuivat unelmiksi, joissa John Storm oli päähenkilönä, ja eräänä päivänä tyttönen kuuli, että John oli palannut takaisin. Hän meni sinä iltana kukkuloille, hän nauroi ja itki, hän huusi ja juoksi, sillä eihän siellä ollut muita näkemässä kuin kalalokit. Kaikki oli juuri kuin runoissa, sillä tuolla kallion reunalla makasi John itse, aivan sen paikan vieressä, missä Gloryn oli tapana istuskella. Nähdessään hänet Glory hiljensi kulkuaan ja alkoi nyppiä kanervia ikäänkuin ei olisi nähnyt ollenkaan mitään. John kiiruhti häntä vastaan molemmat kädet ojennettuina, ja sitten Glory yhtäkkiä muisti, että hänellä oli yllään vanha kudottu röijy, punastui korvia myöten ja oli melkein tukehtua häpeästä. Vähitellen hän elpyi taas ja puhella lörpötti kuin myllynratas, ja sitten hän rupesi pelkäämään, että John ehkä luulisi hänen olevan hämillään muista syistä; siksi hän taas rupesi nyhtämään kanervia ja selittämään miksi hän punastui. John ei nauranut. Omituisesti hymyillen sanoi hän syvällä äänellään jotain, joka melkein jäädytti veren Gloryn suonissa.

"Minä tulen itse tästälähin olemaan köyhä. Olen riitaantunut isäni kanssa, Glory. Minä menen kirkon palvelukseen."

Se oli kova isku Glorylle, ja aurinko laskeutui äkkiä. Mutta häkin ovet se kumminkin avasi. Kun John Storm oli saanut apulaispapin paikan Lontoossa ja hänet oli vihitty papiksi, kertoi hän Glenfabassa, että hänen toimiinsa m.m. kuului sielunhoito eräässä suuressa West Endin sairaalassa. Tästä Glory keksi pakokeinon. Hän tahtoi ruveta sairaanhoitajattareksi. Se oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä sairaanhoito oli muodissa ja Glory oli kolme vuotta liian nuori. Suurella vaivalla hän hankki luvan päästä kokelaaksi, ja vielä suuremmalla vaivalla hän sai isoisän hellän pelon poistetuksi. Vanha pastori tyyntyi vihdoin kuullessaan, että Glory tulisi samaan sairashuoneeseen, jossa John oli pappina, ja matkustaisi Lontooseen yhdessä John Stormin kanssa.

III.

Rakas oma isoisä ja kaikki Glenfabassa! — Täällä minä nyt olen vihdoinkin, rakas isoisä, toivioretkeni päässä, ja ehtoosta ja aamusta on tullut ensimmäinen päivä. Nyt on kello yksitoista illalla, ja minä olen menossa nukkumaan omassa pikku huoneessani Martan Viinitarhan sairashuoneessa, Hyde Park, Lontoo, Englanti.

Kapteeni oli oikeassa. Aamu oli raitis kuin hänen imartelunsa, ja ennenkuin oli päästy etäälle niemen ohi, makasivat useimmat matkustajat Man-saaren kolmen koiven [Man-saaren vaakunassa on kolme polvesta taipunutta miehen jalkaa. Suoment. muist.] tavoin pitkällään siellä täällä. Minä kun olin vanha merimies, en ruvennut sairaaksi ollenkaan, vaan läksin hyttiini, makasin hiljaa vuoteellani ja tuumailin suuria asioita. En mennyt kannelle ennenkuin tulimme Merseyvirralle. Silloin kaikki matkustajat olivat ylhäällä ja he olivat sen näköisiä kuin hapan kirnupiimä, joka on valunut ulos kirnusta.

Miten komea näköala sieltä oli! Laivat, telakat, tornit ja kaupunki! Minä tuskin saatoin hengittää jännityksestä, kunnes pääsimme laivasillalle. Herra Storm asetti minut vaunuihin, ja saadakseni kokemusta minä tahdoin itse maksaa oman osani. Tietysti hän koetti pettää minua; mutta nainen on nainen, eikä se onnistunut. Kun olimme saapuneet Lime Streetin asemalle syöksyi eteemme — kantaja. Hän kantoi minun kirstuni päänsä päällä (kevyesti kuin korvasienen), ja kun olin ostanut pilettini, saattoi hän minut junaan herra Stormin mennessä ostamaan sanomalehtiä. Kantaja oli niin ystävällinen minulle, ventovieraalle, että saatoin huoletta heittää vastuunalaisuuden kohtalon niskoille ja annoin hänelle kuusi penceä [6 penceä = 60 penniä. Suoment. muist.].

Rautatievaunussa istui paitsi meitä kaksi vanhaa naista, ja me kuljimme pikajunalla. Se oli äärettömän hauskaa, aivan niinkuin olisi syössyt kohti ankaraa lounaistuulta Gontraryn vuorilta. Mutta ensimmäinen osa matkasta oli kamala. Tunneli pani minut melkein huutamaan. Liverpoolissakin oli sumuinen päivä, ja koko matkan Edge Hilliin sai juna puhaltaa varoitusvihellyksiä meluten kuin muurinsärkijä. Minun hermoni olivat piinapenkillä. Siksi käytin hyväkseni vaunujen pimeyttä ja aloin laulaa. Se tyynnytti minua, mutta saattoi vanhat neidit miltei hupsuiksi kauhusta. He huusivat, en minä; ja juuri kun minä pyysin Kaikkivaltiaalta hiukan apua tässä manalan kidassa, tulimme yhtäkkiä ulos vallan ehyinä. Toinen tunneli oli edessämme vielä ennenkuin saavuimme Lontooseen. Tunnelit ovat tietysti ne kiirastulet, joitten läpi täytyy kulkea ennenkuin pääsee noihin ihmeellisiin kaupunkeihin. Mutta jos minulta olisi kysytty neuvoa litaniaa tehtäessä ("Äkillisestä kuolemasta varjele meitä, oi Herra"), niin olisin luetellut siinä myöskin tunneleissa matkustavat.

Te ette koskaan ole aavistaneet, millainen ääretön tyhmeliini Glory on! Minä olin niin kiihkeän kiihkeä näkemään Lontoota, että tullessamme lähelle en voinut nähdä mitään, kun näet vettä alkoi tihkua silmäluomien alta. Kun ensi kerran tulee suureen, mahtavaan kaupunkiin, tuntuu kuin astuisi majesteetin eteen. Taivas varjelkoon minua vain sellaisesta tutisemisesta silloin kun minut nimitetään kuningattaren hovilaulajattareksi!

Taivas! millainen pauhu ja hälinä! Aivan kuin sata miljoonaa paarmaa olisi surisemassa hiljaisena syksyiltana. Lähemmin tarkastaessa on se kuin kaliseva, koliseva Baabelin torniyhtiö. Äänten humina, sekava jyry, hirveä sekasorto — kärryjä, vaunuja, omnibusseja sikin sokin — tuo kaikki saattaa ihmisen vallan uskonnolliseksi ja panee kylmän karsimaan selkärankaa. Voi millainen silmäneula heinäsuovassa tyttöraukka on täällä, ellei kukaan ylhäältä käsin pidä häntä silmällä!

Kerro Rakel-tädille, että Lontoossa käytetään toisenlaisia hattuja — pienempiä edestä — ja sano, että jos minä näen kuningattaren, niin kyllä kerron kaikki tarkkaan.

Me tulimme sairashuoneeseen vasta yhdeksän aikaan, joten en ole nähnyt paljoa siitä vielä. Taloudenhoitaja antoi minulle teetä ja sanoi, että voisin käydä katselemassa taloa, koska minua ei vaadittaisi työhön ennenkuin aamulla. Tunnin ajan minä siis kuljeskelin osastosta osastoon kuin vaeltava juutalainen naishahmossa. Mikä hiljaisuus! Minä pelkään, että tämä sairaanhoito käy pelkäksi tuppisuutyöksi. Ja nyt minä menen levolle — en juuri koti-ikävän murtamana, mutta noin "hiukkasen vain kaivaten kaikkia". Huomisaamuna minä herään uusiin ääniin, uusiin näkyihin, ja kun vedän ylös uutimeni, näen kadut, joilla rattaat väsymättä pyörivät ja ratisevat. Silloin minä ajattelen Glenfabaa, jossa lintuset laulavat ja leikkivät.

Terveiseni koko saarelle. Sano, että minä rakastan kaikkia yhtä paljon nyt Lontoon neitosena kuin ennen pelkkänä maantyttönä, ja sano, että sitten, kun minusta tulee kuuluisa nainen ja koko Englannin katse on kiinni minussa, minä tulen takaisin korvaamaan sen vahingon, että he nyt saavat olla ilman minua. Minä kuulen nyt kuinka isoisä sanoo: "Herra siunatkoon millainen se tyttö on!"

Glory,

J.K. Minä en ole sanonut paljoa herra Stormista. Hän jätti minut sairaalan ovelle ja meni kirkkoherransa kotiin, sillä hän tulee asumaan siellä, kuten tiedätte. Tiellä minä tuhlasin hänelle paljon kauniita runoja, tietysti rakkaudesta. Kun vanhat neidit menivät pois rautatievaunusta, kysyin minä noin sattumalta huvittiko häntä puhua rakkaudesta, mutta hän sanoi ei, sillä se oli näet pyhyyden pilkkaamista. Rakkaus on liian pyhää, se on jonkinmoista uskontoa. Joskus se tulee aavistamatta, joskus se hehkuu kuin tuli tuhkan alla, joskus se on hyvä enkeli, joskus se on perkele, joka panee ihmisen tekemään ja sanomaan kaikenlaista, jäädyttäen elämän talvea kylmemmäksi. Mutta minä sanoin hänelle, että rakkaus on suloista ja mitä uskontoon tulee, ei ole olemassa mitään taivaan alla, jota voisi verrata kauniin ja kunnon nuoren miehen rakkauteen kauniiseen ja kunnon tyttöön, kun mies uhraa kaikki tytön tähden, ruumiinsa, sielunsa ja kaikki mitä hänellä maailmassa on. Minä luulen, että John Stormin mielestä tuossa puheessa oli jotain perää, sillä vaikkei hän sanonut mitään, oli hänen loistavissa silmissään omituinen valo, ja minä ajattelin, että ellei hän rupeaisi papiksi, niin — mutta mitäpä siitä. Hyvästi, rakkaat.

IV.

John Storm oli lordi Stormin (perinnöllisen päärin) poika ja Englannin pääministerin, Erinin kreivin veljenpoika. Kaksi vuotta ennen Johnin syntymää olivat veljekset riitaantuneet naisen tähden. Se nainen oli Johnin äiti. Hän oli mennyt kihloihin nuoremman veljen kanssa ja jälkeenpäin rakastunut vanhempaan veljeen. Omantunnon ääni kielsi häntä rikkomasta kihlausta, ja hän totteli sitä. Sitten omatunto asettui yhteiskunnallisten lakien puolelle ja käski rakastavia eroamaan. Senkin he molemmat tekivät. Mutta tyttö-raukan oli helpompi erota elämästä kuin rakkaudestaan, ja paettuaan uskonnon turviin taistelusta aviovelvollisuuksiensa ja alkuperäisen rakkautensa välillä hän synnytti lapsen ja kuoli. Hän oli tyhjästä nousseen rikkaan pankkiirin tytär, jolle oli opetettu, että avioliitto ja rakkaus olivat kaksi eri asiaa. Hän vaihtoi rikkautensa arvonimeen, ja se kauppa toi hänelle kuoleman.

Hänen miehensä ei milloinkaan kiintynyt häneen. Lordi Stormin puolesta heidän avionsa oli ollut aivan itsekäs liitto, solmittu siksi, että hän toivoi itselleen perillistä, jotta hän siten perustamalla perheen saisi parannetuksi oman epäsuotuisan asemansa nuorempana poikana. Mutta synti avioliiton peruslakia vastaan, joka sanoo että tuon liiton tulee perustua rakkauteen, tuotti nopeasti koston.

Kuullessaan, että vaimo oli kuollut, tuli vanhempi veli hänen hautajaisiinsa. Iltaa ennen tuota päivää tuntui aviomiehestä vaikealta se, että hän oli sillä tavalla käyttäytynyt. Hän ei tosin koskaan ollut antanut aihetta skandaaliin, mutta hän ei liioin milloinkaan ollut peitellyt, ei edes poikansa äidiltä, syitä avioliittoonsa. Vaimo-raukka oli kuollut, mies oli ainoastaan pitänyt huolta siitä, että vaimon myötäjäiset oli maksettu, ja rakkauden ääni oli koko ajan vaiennut. Tuommoisten aatosten vaivaamana käyskenteli mies kaiken yötä huoneessaan ja aamun sarastaessa hän läksi kuolinhuoneeseen katsellakseen vainajan kasvoja vielä kerran. Avatessaan oven kuuli hän puoleksi tukahdutettuja huokauksia. Joku oli kumartunut vaaleitten kasvojen yli itkien kuin mies, jonka sydän on murtunut. Se oli veli.

Siitä päivin lordi Storm piti itseään vääryyttä kärsineenä henkilönä. Hän ei ollut milloinkaan välittänyt veljestään, ja nyt hän kokonaan päätti masentaa hänet. Hänen poikansa saisi sen tehdä. Poika tulisi kreivikunnan perilliseksi, sillä kreivi ei koskaan ollut mennyt naimisiin. Mutta tuommoinen myöhäinen kosto oli kovin mitätön. Kreivi oli antautunut valtiomiesuralle ja hänen nimensä alkoi tulla tunnetuksi. Lordi Storm ei ollut osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen, vaikka hänet tosin oli kutsuttu ylähuoneen jäseneksi, mutta hän aikoi kasvattaa poikansa niin, että tämä häikäisisi koko maailman.

Siksi uhrasi isä koko elämänsä poikansa kasvatukseen. Tavallinen kasvatus oli hänen mielestään periaatteeltaan väärä. Koulut ja opistot ja klassikoiden tutkiminen oli hullutuksista hulluinta, siitä ei ollut vähintäkään hyötyä elämälle. Matkustaminen, se oli suuri opettaja. Sinä saat matkustaa vaikka aurinkoon asti, sanoi hän. Siksi kuljetettiin poikaa halki Europan ja Aasian, missä hän oppi hiukkasen hyvin monia kieliä. Hän oli isänsä alituinen toveri, ja menipä isä minne tahansa, sai poikakin tulla mukaan. Sovinnaissiveellisyys on ilettävää. Kotikasvatuksen päätarkoituksena oli aina ollut, niin arveli lordi, lasten pitäminen jos mahdollista täydellisessä tietämättömyydessä elämän tärkeimmistä seikoista ja toiminnoista. Mutta se ei ollut mahdollista, ja siitä syystä masentuminen, teeskentely, valhe ja salaiset synnit olivat puolen ihmiskunnan kirouksena. Siksi vietiin poika Kreikan ja Intian temppeleihin ja myöskin länsimaitten huvipaikkoihin. Ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hän nähnyt jonkun verran miltei kaikkea, mitä maailmassa on olemassa.

Kun piti ruveta ajattelemaan Johnin tulevaisuutta, oli Englannilla juuri huolia siirtomaistaan. Nuo laajat alueet toisella puolen merta tahtoivat itse hoitaa omat asiansa. Silloin syntyi "brittiläis-pohjois-amerikkalainen sopimus", ja se antoi lordi Stormille aihetta ryhtyä toimintaan. Hänen veljensä, kreivi, koetti puoltaa rajoitettua itsehallintoa kruunun siirtomaille, mutta John Stormin isä keksi rohkean tuuman. Hän tahtoi nimittäin jakaa koko valtakunnan, yhdistetyt kuningaskunnat siihen luettuina, eri valtioihin, joilla kullakin oli oma itsehallintonsa. Siitä syntyisi "Ison Britannian Yhdysvallat."

Se oli oleva John Stormin valtio-oppi, ja sitä tarkoitusta varten asetti lordi Storm Man-saarella kuntoon talon, missä hän aina voisi pitää nähtävänään suunnitelmansa pienoiskoossa. Sinne perustettiin toimisto, jonka piti hankkia selko kaikista seikoista, joita John tulisi tulevaisuudessa tarvitsemaan. Sanomalehtiä tuli tuohon yksinäiseen tyyssijaan kaikista maailman ääristä, ja lordi leikkasi irti joka palasen, joka koski tätä ainetta. Hänen kirjastonsa oli tomuinen huone, jonka seiniä peitti suuri määrä ruskeita paperikääröjä, ja jokaiseen niistä oli kirjoitettu jonkun siirtomaan tai kreivikunnan nimi.

"Siihen menee kaksi ihmispolvea, poikaseni, ennenkuin se on toimitettu, mutta me muutamme Englannin historian."

Viisikymmenvuotisena hänen tukkansa oli lumivalkea ja hänen päänsä oli kuin suuren yökön.

Sillaikaa tuolle kaikkien noitten suurten suunnitelmien kohteelle, tuon lemmettömän avioliiton hedelmälle, kehittyi aivan oma persoonallisuus. Tuntui niinkuin hän olisi ollut aiottu suureksi mieheksi joka suhteessa, mutta luonto näytti tukahtuneen kesken. Kun katsoi hänen päätänsä, tuntui kuin hänestä olisi pitänyt tulla jättiläinen, eikä hän kumminkaan ollenkaan voinut kilpailla Anakin lasten kanssa. Kun kuunteli hänen puhettaan, olisi luullut hänestä kehittyvän neron, mutta ehkä hän olikin vain muutoin voimakas luonteeltaan. Parhaat ruumiin ja hengen voimat näkyivät hänessä menneen sydämeen. Ehkäpä tosiaankin hänen äitinsä surumielinen levottomuus ja tukahdutettu lempi oli jättänyt punaisen virran John Stormin sieluun.

Poikana ollessaan hän saattoi itkeä nähdessään kauniin maiseman luonnossa, kuullessaan kerrottavan urotöistä taikka surullisesti laulettavan tunteellisia pikku lauluja kadulla. Nähdessään linnunpesän, josta munat oli ryöstetty pois, hän purskahti itkuun, mutta kun hän sitten löysi särjetyt veriset kuoret polulta, muuttui suru raivoksi, ja hän sieppasi pyssyn isänsä kamarista ja läksi ulos kostamaan ryöstäjille.

Muutettuaan Man-saarelle huomasi hän aina käydessään kirkossa pienen punakiharaisen tytön, joka koko ajan katsella tuijotti häneen pastorin penkistä. John oli kahdenkolmatta vanha mies, mutta tuon lapsen silmät kiusasivat häntä. Milloin tahansa, päivin ja öin hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden hohtavan loiston. Sitten hänen isänsä lähetti hänet Kanadaan tutkimaan sikäläistä valtiojärjestelmää. Palatessaan sieltä hän toi muassaan kanadalaisen kanootin ja amerikkalaisen purjeveneen sekä joukon demokraattisia mielipiteitä.

Kun hän ensi kerran purjehti Manin vesillä, huomasi hän rappeutuneen veneen ja pelasti siitä kaksi lasta. Toinen oli pastorin kirkonpenkissä istunut tyttönen, vaikka hän nyt oli kasvanut pitemmäksi ja sievemmäksi. Tyttö hiipi hänen turviinsa purjeveneessä, ja tietämättä miksi, kiersi John Storm käsivartensa hänen ympärilleen.

Tämän jälkeen antoi John Storm purjeveneelleen nimeksi Gloria, Gloryn nimen mukaan, ja otti tytön joskus kanssaan purjehtimaan. Huolimatta ikäerotuksesta oli heillä hauska kuin pojalla ja tytöllä keskenään. Valkoisessa kudotussa röijyssään ja villalakissaan näytti tyttönen aimo merimieheltä. Kun tuuli kävi vinhemmäksi ja vene alkoi kiikkua, hoiti hän peräsintä kuin mies, ja John Storm ajatteli itsekseen, että suloisempaa näkyä ei voinut uneksia. Kun taaskin tuuli tyyntyi ja purje lerpatti höllänä, oli tyttö hauskin toveri tyynellä, mitä toivoa saattoi. Hän lauleli ja samoin John Storm, ja heidän äänensä sulivat niin somasti yhteen. Gloryn lempilaulu oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt"; John Stormin lempilaulu oli "John Peel". Näitä he saattoivat laulaa yhä uudelleen ja uudelleen tuntikausia yhtämittaa. Kesäiltoina, kun lahdelma uinui kuin väsynyt jättiläinen, niin hiljaa, että pieninkin aironloiske herätti kaiun vuorissa, kuuli kansa rannikolla kuinka vene souteli linnavuoren takaa, ja veneestä kaikui:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin…"

Kaksi vuotta John Storm leikki lapsen kanssa, ja sitten hän huomasi, ettei tyttönen ollutkaan enää lapsi. Häntä rupesi säälittämään Gloryn asema. Tuo päiväpaisteinen sielu, tuo hilpeä, lahjakas olento, jonka silmät säkenöivät ja loistivat kuin salamat ja jonka ääni oli kuin lintusen viserrys, tuo kultakutrinen mustalainen, tuo pikku noita, keijukainen — millainen oli hänen tulevaisuutensa? Sääli muuttui toiseksi tunteeksi, ja vihdoin tunsi John Storm tuskaa rinnassaan joka kerta, kun hän ajatteli tyttöä. Kun Glory katsoi häneen, tunsi John poskensa hehkuvan. Hän alkoi tuntea toista puolta luonnostaan, intohimoista puolta, ja hän vetäytyi peloissaan pois. Tuo hurja voima, tuo myrsky, tuo raivoava tuli hänen sisässään, Jumala yksin tiesi, minne se hänet johtaisi. Ja paitsi sitä hän oli lupautunut tulevaisuudelle, tai oikeammin, hänen isänsä oli luvannut hänet.

Isänsä synkästä talosta, jossa tuuli alati humisi puitten latvoissa, hän katseli Glenfabaa, ja se näytti hänestä olevan kuin pieni, valkoinen, auringon valaisema pilvenhattara. Hänen sydämensä kaipasi alati tuota päiväistä paikkaa. "Glory! Glory!" Sääli, sääli, että tyttö näytti käsittävän kaikki ja ymmärsi varsin hyvin, mikä heitä erotti. Hän punastui häpeästä, kun hänen aina täytyi käyttää samoja vaatteita Johnin nähden, ja pää kallellaan, katse harhaillen hän puhui tulevista päivistä, jolloin John jättäisi saaren ja menisi Lontoosen tullakseen tunnetuksi ja unohtaisi kaikki ystävänsä ja tämän rakkaan vanhan saaren. Tuollaiset puheet vihloivat John Stormin sydäntä. Vaikka hän oli nähnyt paljon maailmaa, ei hän ymmärtänyt ollenkaan, miten tyttöjen on tapana haastella.

Taistelu oli lyhyt. John Storm alkoi käyttää yksinkertaisempia pukuja — vaatimattomasta kankaasta tehtyä takkia ja flanellipaitaa, — rupesi sanomaan mainetta tyhjäksi koruksi vain ja vakuuttamaan isälleen, että hän oli yläpuolella kaiken tyhmän sovinnaisuuden.

Isä lähetti poikansa Austraaliaan. Silloin hänen elämänsä tosihuolet alkoivat. Hän matkusti maailman halki silmät auki, jolloin hän näki köyhien kärsimykset ja huomasi kaikki uudessa valossa. Tietämättään hän nyt menetteli samoin kuin hänen äitinsäkin, joka pakeni uskonnon turviin hakemaan lohdutusta tukahdutetun rakkautensa tuskille. John Storm oli kasvatettu jonkinmoiseksi imperialisti-demokraatiksi, mutta nyt hän rupesi korjailemaan isänsä opetuksia. Englanti ei tarvinnut lisää parlamentteja, se tarvitsi lisää apostoleita. Kansa ei tullut suureksi ja vapaaksi siten, että sille annettiin äänioikeus, vaani siten, että sen sielua vahvistettiin. Nyt ei kysytty sellaista miestä, joka laatii suunnitelmia tullakseen kuuluisaksi, vaan miestä, joka on valmis uhraamaan, valmis rupeamaan pieneksi, jos hän on suuri, köyhäksi, jos hän oli rikas. Nyt kysyttiin apostolia, tuhansiakin apostoleita, jotka ollen kuolleita maailman kunnialle, sen rikkauksille, sen houkutuksille, olisivat valmiita tekemään työtä Kristuksen hengessä ja uskomaan, että kieltäytymisessä, joka oli Jeesuksen opin "salaisuus", oli maailman ainoa pelastus.

Hän kuljeskeli Melbournen ja Sydneyn köyhimmissä osissa ja sittemmin Lontoon kurjaliston kortteleissa, palasi Man-saarelle kristillis-sosialistina ja ilmoitti isälleen aikovansa antautua kirkon palvelukseen.

Vanhus ei raivonnut eikä riehunut. Hän hoiperteli huoneeseensa kuin härkä pilttuuseensa saatuaan kuoliniskun teurastajalta. Tomuisessa vanhassa toimistossaan, jonka seiniä nimikirjoituksilla varustetut, sanomalehtiotteita sisältävät kääröt peittivät, hän käsitti, että kaksikymmentä vuotta hänen elämästään oli tuhlaantunut hukkaan. Poika oli eri olento, eri laatua, ja isä oli vain siemen, jonka täytyi näivettyä ja kuolla pois, kun nuori taimi pääsi omin voimin kasvamaan.

Sitten hän koetti hiukan vastustaa.

"Mutta ethän sinä, noin lahjakas poika, toki heittäne kuuluisaa nimeä tuolla lailla pois?"

"Minä en välitä vähääkään kuuluisasta nimestä, isä", sanoi John. "Minä tulen voittamaan suuremman voiton kuin missään parlamentissa voi saavuttaa."

"Mutta poikani, rakas poikani! Täytyy olla joko kameli tai kamelin kuljettaja; ja ylhäinen seurapiiri —"

"Minä inhoan ylhäistä seurapiiriä, ja ylhäinen seurapiiri vihaisi minua. Herra säästää sitä vain muutamien hurskaiden ihmisten tähden, niinkuin hän säästi Sodomaa Lotin tähden."

Käytyään tuon kiirastulen läpi ja saatuaan vanhan isänsä sydämen melkein murtumaan meni hän hakemaan palkkaansa Glorylta. Hän löysi tytön tavalliselta paikalta vuoren rinteeltä.

"Minä punastuin teidän tullessanne, eikö niin?" sanoi tyttö. "Sanonko miksi?"

"Miksi?"

"Tämän tähden", sanoi hän nopeasti pyyhkäisten kädellään rintaansa.

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Ettekö nyt ymmärrä? Tämä vanha riepu — jota minä käytin jo ennenkuin te läksitte."

Nuoren miehen teki mieli sanoa hänelle kuinka suloiselta hän näytti siinä — suloisemmalta kuin koskaan, nyt kun hänen rintansa kuvautui tuon kudotun röijyn alla ja kun hänen vartalonsa oli käynyt niin pehmeäksi ja sulavaksi. Mutta vaikka tyttönen nauroi, huomasi John Storm hänen häpeävän köyhyyttään, ja häntä piti lohduttaa.

"Minä tulen kohta köyhäksi itsekin, Glory. Olen riitautunut isäni kanssa ja aion mennä kirkon palvelukseen."

Gloryn kasvot synkistyivät. "Ooh, minä en luullut kenenkään vapaaehtoisesti rupeavan köyhäksi. Köyhä mies voi kyllä ruveta papiksi, mutta minä vihaan köyhänä olemista, se on hirveätä."

Maailma musteni John Stormin silmissä; hän tunsi surua ja tuskaa. Hän oli pettynyt Gloryyn nähden. Tyttö oli turhamielinen, maailmaa rakastava, hänen oli mahdotonta käsittää korkeampia asioita. Hän ei koskaan saisi tietää, minkä uhrauksen John Storm oli tehnyt hänen tähtensä. Glory ei välittäisi tästälähin Johnista, mutta sama se. Sitä vakavammin jatkaisi mies uraansa nyt, sillä perkele oli tähdännyt nuolensa häneen, mutta se ei ollut sattunut.

"Jumalan avulla kiinnitän lippuni maston huippuun", sanoi John Storm.

Hän päätti jatkaa kulkuaan samaan suuntaan. Hänellä oli tuota voimaa, jota sanotaan karaktääriksi. Kirkko oli ennen ollut hänen majakkanaan, nyt siitä oli tuleva hänen turvapaikkansa.

Valmistukset eivät tuottaneet hänelle mitään vaikeuksia. Vuoden ajan hän oli lukenut Englannin teologien teoksia — Jeremy Taylorin, Hookerin, Butlerin, Waterlandin, Pearsonin ja Puseyn — ja kun hän oli valmis virkaan, hankki hänen setänsä, Erinin kreivi, joka nyt oli pääministerinä, hänelle apulaisen paikan kuuluisan ja mahtava kanonikko Wealthyn luona, Pyhäin miesten kirkossa Belgraviassa. Lontoon piispa pyysi hänelle nimityskirjan Sodorin ja Manin piispalta, joka tutki ja määräsi hänet virkaan.

Samana aamuna, jona hänen piti lähteä Lontooseen, sanoi hänen isänsä, jonka kanssa hänellä oli ollut monta tukalaa kohtausta, nämä sanat hyvästiksi: "Koska olen käsittänyt, että sinä aiot tästälähin elää köyhänä, niin otaksun, että sinä et tarvitse äitisi perintöä, ja pidätän siis itselleni oikeuden käyttää sitä muulla tavoin, ellet mahdollisesti tarvitse sitä sen nuoren neidin käytettäväksi, joka kuuluu lähtevän kanssasi."

V.

"Minä tahdon olla köyhä kuin köyhä ainakin", sanoi John Storm itsekseen lähestyessään päämiehensä taloa Eaton Placen varrella, mutta seuraavana aamuna hän heräsi makuuhuoneessa, joka ei juuri vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli köyhyydestä. Miespalvelija toi sisään kuumaa vettä ja teetä sekä lausui tervehdyksen kanonikolta, joka eilisiltana oli käskenyt sanoa, että hän toivoi näkevänsä herra Stormin työhuoneessaan aamiaisen jälkeen.

Työhuone oli kallisarvoisesta sisustettu kamari John Stormin makuuhuoneen alla. Sen matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita voinut kuulla, ja tuolien selkämyksillä riippui tiikerinnahkoja. John Stormin astuessa sisään tuli häntä vastaan iloisen näköinen keski-ikäinen mies, parta huolellisesti ajettuna ja kultasankaiset silmälasit nenällä. Hän tervehti ylenpalttisen kohteliaasti.

"Tervetuloa Lontooseen, rakas herra Storm. Kun Pääministerin kirje tuli, sanoin tyttärelleni, Felicitylle — te saatte aivan kohta tavata hänet — että uskon varmasti meistä tulevan hyvät ystävät — minä sanoin, 'on todellakin ilo, lapseni, jos voin täyttää rakkaan kreivi Erinin pienimmänkään toiveen, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla auttamassa taipaleelle, joka varmaan on oleva loistava ja erinomainen'."

John Storm mutisi jotain vastaukseksi.

"Toivon, että olette tyytyväinen huoneisiinne, herra Storm?"

John Storm ei ollut odottanut eikä toivonut niin paljoa.

"Ah, niin, vaatimattomia, mutta mukavia. Ja pitäkää niitä joka suhteessa ominanne, joissa voitte vastaan ottaa ketä mielenne tekee ja olla oma herranne. Tämä talo on kyllin suuri. Meidän ei tarvitse tavata toisiamme useammin kuin haluttaa, joten emme voi joutua riitaan. Ainoa vero, jonka aina syömme yhdessä, on päivällinen Älkää odottako paljoa. Yksinkertaista, mutta terveellistä — muuta en voi luvata teille näin papin perheessä."

John Storm vastasi, että hänestä oli aivan samaa mitä hän söi, eikä hän puoli tuntia päivällisen jälkeen enää tiennyt mitä hän oli syönyt. Kanonikko nauroi ja aloitti uudelleen:

"Minä arvelin parhaaksi antaa teidän asua meidän luonamme, koska te olette vieras Lontoossa, vaikka totta puhuen ei koskaan muut kuin yksi ainoa apulaisistani ole asunut luonani. Hän on täällä nytkin. Kohta saatte tavata hänet. Hänen nimensä on Golightly, vaatimaton kunnon nuori mies, tullut jostakin pikku yliopistosta luullakseni. Varsin hyödyllinen hän on ja pitää paljon minusta ja tyttärestäni, mutta tietysti hän kuuluu aivan toiseen piiriin ja — hm —"

Oli omituista, että puhuipa kanonikko mistä aineesta tahansa, hän aina lopetti puhumalla itsestään.

"Minä lähetin pyytämään teitä tänne nyt (kun minulla ei eilen ollut tilaisuutta tavata teitä), että saisin kertoa teille hiukan järjestelmästämme ja teidän omista velvollisuuksistanne… Minä olen kuuden pappismiehen päällysmies."

John Storm ei hämmästynyt. Suurta saarnaajaa tietysti köyhät ympäröivät joukoittain pyytäen häneltä apua ja johtoa.

"Meillä ei ole mitään köyhiä seurakunnassamme, herra Storm."

"Eikö mitään köyhiä?"

"Päinvastoin; hänen majesteettinsa itse kuuluu minun seurakuntalaisiini."

"Se on tietysti suuri suru teille."

"Jaa köyhätkö? Niin, niin, tietysti. Onhan meillä tietysti armeliaisuuslaitoksia, semmoisia kuin esim. tyttökoti Sohossa, jonka rouva Gallender on perustanut. Hän on vanha arvokas skotlantilainen rouva, hiukan omituinen ja merkillinen, mutta rikas, hyvin rikas ja vaikuttava. Minun apulaispapeillani on tosin tarpeeksi työtä kirkkotehtävissämmekin. Täällä on esimerkiksi säätyläisnaisten seura, taideompeluseura, kukkakoristeseura, puhumattakaan tytärkirkoista ja sairashuoneista, sillä minun mielestäni aina — hm —"

John Storm oli ollut omissa ajatuksissaan, mutta kuullessaan sairashuoneita mainittavan nosti hän katseensa innokkaasti.

"Niin, sairashuoneet. Teidän omiin toimiinne kuuluu juuri pääasiallisesti papin tehtävät meidän oivallisessa Martan Viinitarhan sairaalassa. Teillä on kaikkien sairaiden ja sairaanhoitajattarien sielunhoito — niin, myöskin sairaanhoitajattarien — kaikkine alaosastoineen, aivan niinkuin se olisi teidän oma seurakuntanne. 'Tämä on minun seurakuntani', saatte sanoa ja kohdella sitä sen mukaan. Koska te ette ole täydellisesti vihitty papiksi, ette saa hoitaa sakramentteja, mutta teillä tulee olemaan yksi saarna joka päivä, vuorotellen kullakin osastolla. Niitä on seitsemän, ja siis kullakin tulee olemaan yksi saarna viikossa, sillä minä olen aina sanonut, että harvemmin ei —"

"Mutta riittääkö se?" sanoi John. "Minä hyvin mielelläni —"

"No niin, saadaan nähdä. Keskiviikko-iltana meillä on jumalanpalvelus kirkossa; sinne voivat tulla ne hoitajattaret, joilla ei ole silloin yövalvontaa. Niitä on noin viisikymmentä kaikkiaan, hyvin omituinen joukkio. Onko sivistyneitä heidän joukossaan, kysytte. On kyllä, säätyläisten lapsia, mutta myöskin muista kansanluokista. Te olette vastuussa heidän henkisestä tilastaan. Katsokaamme — tänään on perjantai — sopiiko teille saarnata ensi keskiviikkona? Mitä mielipiteisiin tulee, on minun seurakunnassani kaikenlaatuisia väri-vivahduksia. Siksi vaadin apulaisiltani ankarasti keskitien kulkemista — aina keskitietä. Messuatteko te?"

John Storm oli taas omissa mietteissään, mutta hän älysi kumminkin vastata kieltävästi.

"Sepä vahinko; meidän orkesterimme on erinomainen — kaksi ensimmäistä viulua, yksi alttoviulu, klarinetti, sello, bassoviulu, torvet ja rummut ja tietysti urut. Meidän urkurimme on itse —"

Tänä hetkenä nuori pappi astui huoneeseen anteeksi pyytäen ja kumartaen alamaisesti.

"Ah, tässä on herra Golightly — hm — hm — vapaasukuinen herra pastori Storm. Teidän tulee saattaa herra Storm kirkkoomme sunnuntaina."

Herra Golightly sanoi asiansa. Se koski urkuria. Hänen vaimonsa oli tullut sanomaan, että mies oli viety sairashuoneeseen jonkin vähäpätöisen leikkauksen takia, ja nyt oli vaikeata saada laulajaa vuorolauluun sunnuntaiaamuna.

"Sepä nyt on harmillista. Käskekää vaimo tänne." Apulainen poistui takaperin. "Suokaa anteeksi, herra Storm. Tyttäreni Felicity — ah, tuossa hän onkin."

Pitkä nuori nainen astui huoneeseen silmälasit nenällä.

"Tässä on meidän uusi asukkaamme, herra Storm, rakkaan lordi Erinin veljenpoika. Felicity, lapseni, sinä voit lähteä herra Stormin kanssa seurakuntalaistemme luo esittämään häntä, sillä minä olen aina sanonut, että nuori pappi Lontoossa —"

John Storm mutisi jotain pääministeristä.

"Menette ensin tervehtimään setäänne, niinkö? Se on vallan oikein. Ensi viikollakin ennättää käydä muita katsomassa. Niin, niin. Astukaa sisään, rouva Koenig!"

Nöyrän näköinen, keski-ikäinen vaimo seisoi ovikäytävässä. Hän oli tumma ja hänellä oli syvät, loistavat silmät, joitten kostea katse muistutti vanhaa väsynyttä rottakoiraa.

"Tämä on meidän urkurimme ja kapellimestarimme vaimo. Hyvästi, herra Storm. Sydämellisimmät terveiset pääministerille, ja ohimennen määrätkäämme, että aloitatte työnne sairashuoneessa maanantaina."

* * * * *

Erinin kreivi, Englannin pääministeri, asui ahtaassa, vaatimattomassa ministerihotellissa Downing-kadun varrella. Vaikka hän oli ulkonaisesti kirkon päällikkö, jolla oli oikeus määrätä piispoja ja korkeimpia virkamiehiä, oli hän salainen epäilijä, joskaan ei suorastaan ivaillut uskonnollisia asioita. Siihen oli etupäässä syynä hänen nuoruutensa vaiheet. Tuo taistelu velvollisuuden ja intohimon välillä, joka oli vienyt lemmityn naisen uskonnon helmaan, oli ajanut hänet päinvastaiseen suuntaan, jättäen syvän yksinäisyyden kuilun hänen sieluunsa. Hän ei ollut tavannut veljeänsä usein tuon surullisen ajan jälkeen eikä veljensä poikaa ollenkaan. Sitten John oli kirjoittanut: "Kohta minua sitoo pappiuden ankara side", ja silloin pääministeri oli pitänyt velvollisuutenaan jollakin lailla auttaa veljensäpoikaa.

Kun palvelija nyt ilmoitti, että John tahtoi tavata häntä, tunsi hän sydämessään outoja, lämpimiä tunteita. Hän nousi seisomaan odottaen. Nuori mies, jolla oli äitinsä kasvot ja intoa hohtavat silmät, astui pitkää käytävää pitkin.

John Storm tapasi setänsä suuressa vanhassa vastaanottohuoneessa, jonka akkunat olivat pieneen puutarhaan ja Green Parkiin päin. Erinin kreivi oli laiha, vanha mies, harvatukkainen, ja kasvot kuin kuolleella. Hän ojensi kätensä hymyillen. Käsi oli kylmä ja hymy oli puoleksi kyyneleinen, puoleksi synkkä.

"Sinä olet äitisi näköinen, John."

Johnin mieleen ei ollut jäänyt mitään muistoa äidistä.

"Kun minä viimeksi näin hänet, olit sinä kapalolapsi ja hän oli nuorempi kuin sinä olet nyt."

"Missä näitte hänet, setä?"

"Kirstussa. Tyttö-parka."

Pääministeri työnsi muutamia papereita sanoen:

"No niin. Voinko auttaa sinua jollakin tavalla?"

"Ette, setä. Tulin vain kiittämään teitä entisistä avuistanne."

Pääministeri viittasi keskeyttävästi:

"Minä melkein olisin toivonut, että olisit valinnut toisen uran, John; mutta onhan kirkossakin tilaisuutta edistyä, ja jos minä voin jollakin tavalla —"

"Minä olen tyytyväinen — enemmän kuin tyytyväinen", sanoi John. "Minun vaalini perustuu toivoakseni vakavaan kutsumukseen. Jumalan työtä on paljon, setä, ja kaikkein eniten Lontoossa. Siksi olen niin kiitollinen teille."

John nojautui eteenpäin tuolissaan toinen käsi ojennettuna.

"Ajatelkaapa, setä! Tämän äärettömän kaupungin viidestä miljoonasta asukkaasta tuskin yksi miljoona käy kirkoissa ja rukoushuoneissa. Ja ajatelkaapa heidän aineellista tilaansa. Satatuhatta elää alituisessa puutteessa, vähitellen nääntyäkseen nälkään joka päivä, joka tunti. Neljäsosa kaikista Lontoon vanhuksista kuolee kurjuudessa. Eikö siinä ole työtä tarpeeksi? Jos tahtoo kuolla maailmalle — jättää perheensä ja ystävänsä — mennäkseen työhön ikipäiviksi — kuin omaan kuolemaansa —"

Pääministeri kuunteli innokasta nuorta miestä, joka puhui äitinsä äänellä. Sitten hän virkkoi:

"Olen pahoillani."

"Pahoillanne?"

"Pelkään erehtyneeni."

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Olen toimittanut sinut väärään paikkaan, John. Kun kirjoitit minulle, otaksuin tietysti, että olit valinnut kirkon virkaurasi tähden, ja tahdoin auttaa sinua eteenpäin. Tunnetko ollenkaan esimiestäsi?"

John oli vain kuullut hänestä puhuttavan suurena saarnamiehenä — kuullut sanottavan, että hän oli noita harvoja, joille oli suotu puhujataito.

"Aivan niin!" Pääministeri naurahti hiukan katkerasti. "Mutta salli minun kertoa sinulle vähän hänestä. Hän oli köyhänä varapastorina seurakunnassa, jonka papinviran antaja [Englannin ylimystöllä on omistusoikeus useihin papinvirkoihin, joita he mielivaltaisesti saavat antaa kenelle tahtovat. Suoment. muist.] sattui olemaan nainen. Pastori meni naimisiin tämän vallasneidin kanssa. Vaimo kuoli pian, ja pastori osti itselleen seurakunnan Lontoossa. Sitten hän palkkasi vanhan näyttelijän, joka — hm, opetti häntä kielillä puhumaan. Sen jälkeen hänestä on tullut muotisaarnaaja, joka käy ahkeraan ylhäisten kodeissa. Kymmenen vuotta sitten hän sai kanonikon arvonimen, ja joka kerta kun hän kuulee piispannimityksestä, huokaa hän kyynelsilmin: 'Minä en ymmärrä, mitä rakkaalla kuningattarellamme on minua vastaan'."

"No niin, setä?"

"Niin, jos minä olisin tietänyt sinun mielipiteistäsi, en olisi lähettänyt sinua kanonikko Wealthyn luo. Vaikka minä en todellakaan tiedä, missä nuori mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla… Minä pelkään, että kirkolla on monta kanonikko Wealthyä."

"Taivas sen estäköön", sanoi John. "Tietysti on olemassa fariseuksia nyt, samoin kuin Kristuksen aikoina, mutta kirkko on kumminkin valtion tukena."

"Valtion toukkana, sano niin, poikaseni — joka jyrsii sen sydäntä ja kaikkia elimiä."

Pääministeri naurahti taas hiukan katkerasti. Sitten hän vilkaisi äkkiä Johnin punastuviin kasvoihin sanoen:

"Mutta väärin tekee vanha mies, kun valaa sappea nuorukaisen innostukseen."

"Sitä ette voi tehdä, setä", sanoi John, "sillä Jumala on kaiken johtaja, niin hyvän kuin pahankin, ja Hän kääntää kaiken kunniakseen. Antakoon Hän vain voimaa meille kestämään maanpakolaisuudessamme —"

"Minä en pidä siitä, John, että puhelet tuolla tavalla. Minä kyllä arvaan mihin ollaan menossa. Siinä asiassa on runsaasti puuhaajia — englantilais-katolilaisiksi he sanovat itseään! No niin, muistapas saksalaista sananlaskua, joka sanoo: 'jokaisessa pappisessa piilee paavinen'… Ja jos sinä aiot jäädä kirkon palvelukseen, John, en ymmärrä, miks'et voisi olla järkevä ja mennä naimisiin. Totta puhuen, minä olen vain vanha, yksinäinen mies, siitä ei päästä, ja jos sinun äitisi poika antaisi minulle niin sanoakseni lapsenlapsen — hm?"

Pääministeri oli naurahtaa taaskin.

"Niin, John — säälittää minua — tuommoinen komea poika. Eikö olekaan enää maailmassa suloisia nuoria tyttöjä? Ovatko ne kaikki olleet ja menneet sen jälkeen kun minä olin nuorena? Minä voisin avata sinulle laajan valintapiirin. Kun näet on kyllin korkeassa asemassa, niin… toden totta, minä lupaan sinulle — sinä saat kenen tahansa, rikkaan tai köyhän, tumman tai vaalean —"

John Storm istui kuin piinapenkillä. Nyt hän nousi lähteäkseen. "Ei, setä", sanoi hän matalalla äänellä, "minä en koskaan mene naimisiin. Nainut pappi on sidottu elämään liian monella siteellä. Hänen rakkautensa vaimoonsakin on side. Ja sitten seuraa rakkaus maailmaan, sen rikkauksiin, sen kiitokseen ja kunniaan —"

"No niin! No niin, emme puhu siitä sen enempää. Se on tietysti parempi kuin vallaton elämä, jota useimmat nuoret miehet nykyään näyttävät viettävän. Mutta entä sinun pitkä kasvatuksesi ulkomailla, ja nyt isäparkasi on jäänyt aivan yksin omiin hoiviinsa. Hyvästi, poika. Tule joskus minua tervehtimään. Kuinka sinä olet äitisi näköinen joskus! Hyvästi!"

Kun vastaanottohuoneen ovi sulkeutui John Stormin jälkeen, mietiskeli pääministeri: "Poika-parka, hän luo itselleen paljon sydänkipua vielä."

John Storm kulki katua pitkin sanoen itsekseen: "Kuinka omituista, että hän puhui minulle tuolla tavalla. Mutta Jumalan kiitos, se ei pannut sydäntäni kertaakaan värähtelemään. Kaikki semmoinen kuoli minussa vuosi sitten."

Sitten hän kohotti päätään ja hänen askelensa kävivät keveiksi. Syvällä jossakin salaisessa sydänsopukassa nousi ylpeä ajatus: "Glory saa nähdä, että maailman kieltäminen on maailman omistamista — että mies voi olla köyhä ja kumminkin koko maailman kuningaskunnat ovat hänen jalkainsa juuressa."

Hän läksi Westminster-sillan asemalta maanalaista rautatietä kotiinsa päin. Oli keskipäivä ja rautatiellä suuri tungos. John oli reippaalla mielellä ja puheli kaikkien naapuriensa kanssa. Hänen astuessaan pois Viktoria-asemaila tuli kanonikko häntä vastaan. John tervehti häntä hiukan mielenosoituksellisesti. Kanonikko vastasi jokseenkin väkinäisesti ja astui sitten ensi luokan vaunuun.

Kulkiessaan Eaton Placeen päin näki John Storm väkijoukon seisovan katsomassa jotain katukäytävällä. Siinä makasi vanha vaimo, risainen, likainen olento, kasvot nääntyneet, kalpeat. "Onko tapahtunut tapaturma?" kysyi eräs herra, ja joku vastasi: "Ei, hän pyörtyi." "Miksei kukaan vie häntä sairashuoneeseen?" sanoi sama herra, ja sitten hän leviitan lailla poikkesi toiselle puolen katua. Teurastajan rattaat rämisivät ohi, ja teurastaja hyppäsi alas sanoen: "Poliisia ei ole milloinkaan saatavana, kun sitä tarvittaisiin."

"Mutta sitäpä ei tarvitakaan täällä, ystäväni", sanoi ääni ulkoapäin. Sanoja oli John Storm, joka tunkeutui ihmisjoukon läpi.

"Tahtoisiko joku ystävällisesti koputtaa ovelle?" Hän nosti vanhuksen käsivarsilleen ja kantoi hänet kanonikon taloon. Miespalvelija näytti kauhistuneelta. "Ilmoittakaa minulle, koska kanonikko palaa kotiin", sanoi John marssien matoilla peitettyjä portaita myöten ylös huoneisiinsa.

Tunnin kuluttua avasi vanha eukko silmänsä sanoen:

"Onko mitään tapahtunut? Mikä on hätänä? Onko tämä työkoti?"

Nähtävästi nälän tuottama heikkous oli syynä pyörtymiseen. John Storm alkoi syöttää vanhukselle kananpaistia ja maitoa, jota oli tuotu hänelle toiseksi aamiaiseksi.

Iltapäivällä hän kuuli kanonikon äänen ja askelet alakerrasta. Hän meni alas työhuoneeseen ja oli aikeessa koputtaa ovelle, mutta ääntä yhä kuului sisältä, milloin kovempaa, milloin hiljempaa. Vihdoin hän lyhyen vaitiolon aikana koputti, ja melko närkästynyt ääni huusi: "Sisään!"

John Storm tapasi kanonikon käsikirjoitus kourassa lausumassa sunnuntain saarnaa. Se hämmästytti nuorta pappia, mutta hän rupesi ymmärtämään, mitä pääministeri oli hänelle kertonut kanonikon kielillä puhumisesta.

Kanonikon otsa oli synkkä. "Tekö siellä? Kovin ikävää nähdä teidän astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta tänään, herra Storm."

John vastasi, että se oli köyhäin luokka ja siksi myöskin hänen.

"Te olette liian vaatimaton, herra Storm. Ja totta puhuen, minä en pidä siitä, että minun apulaiseni —"

John oli häpeissään. "Jos mielipiteenne ovat semmoiset, herra kanonikko", sanoi hän, "en tiedä, mitä sanottekaan saatuanne kuulla, mitä minä vielä olen tehnyt."

"Minä kuulin siitä ja myönnän, ettei se minua miellyttänyt. Olkoonpa teidän vanha turvattinne kuka tahansa, minun kotini ei ole sopiva paikka hänelle. Minä kannatan armeliaisuuslaitoksia semmoisten tapahtumien varalle, ja minun täytyy pyytää teitä mitä kiireimmin toimittamaan hänet sairashuoneeseen."

John oli sanatonna. "Hyvä, koska se on teidän tahtonne, herra kanonikko; minä vain ymmärsin, että sanoitte minun huoneitteni olevan… Paitsi sitä täyttää tuo eukkoparka paikkansa yhtä hyvin kuin kuningatar Viktoriakin, ja ehkäpä enkelit suojaavat toista yhtä hyvin kuin toistakin."

Seuraavana päivänä John Storm meni katsomaan eukkoa Martan Viinitarhan sairaalaan ja näki siellä johtajattaren, ylilääkärin ja koko joukon sairaanhoitajattaria. Jokainen tiesi hänen seikkailustaan. Pari kertaa hän huomasi hiukan sääliviä katseita, joskus kuului naurun kikatusta. Hänen seisoessaan eukon vuoteen ääressä mutisi tämä: "Minä tiesin, ettei se ollut työkoti, kultaseni. Hän puhui niin ystävällisesti ja puristi kättäni."

Kulkiessaan osastojen läpi hän oli hakenut tuttuja kasvoja, mutta ei löytänyt niitä. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomasi nuoren tytön pumpulisessa hoitajatarpuvussa, valkoinen esiliina edessä, seisovan äänetönnä vuoteen ääressä. Se oli Glory, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Te ette saa tehdä sillä lailla", sanoi tyttö kiihkeästi; "minä en voi kestää sitä". Hän polki jalkaansa. "Ettekö te näe, että kaikki täällä —"

Yhtäkkiä hän käännähti ympäri ja oli mennyt pois ennenkuin John ennätti vastata. Glory häpesi häntä. Ehkä Glory oli puolustanut häntä! Veri nousi nuoren papin päähän, ja hänen poskensa hehkuivat. Glory! Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän uskaltanut katsoa tytön jälkeen, mutta hänen teki mieli suudella vanhaa vuoteella makaavaa eukkopoloista.

Sinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: "Glory on pannut pois kotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa, yksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon hänelle voimia siihen." Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon erehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla uskonnollisilla menoilla. "Mutta joskin meillä on publikaaneja ja fariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä on sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole kauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut maailmalle… Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä. Lakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on täällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä suuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa — kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö tuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa viettelevämpi kuin missään."

VI.

Sunnuntaiaamuna John Stormin virkatoveri tuli hänen huoneeseensa saattaakseen häntä kirkkoon. Pastori Josua Golightly oli pikkuinen mies, jolla oli kotkannenä, pienet terävät silmät, ohut tukka ja puolittain kuiskaava, puolittain viheltävä ääni. Hän kumarsi alamaisesti, aloittaen nöyrästi puhella:

"Toivon että tulette pitämään kirkostamme ja jumalanpalveluksesta siellä. Me kyllä panemme parastamme tyydyttääksemme kuulijoitamme."

Heidän kulkiessaan katua pitkin kertoi pastori Golightly ensin kirkon palvelijoista — siellä oli nimivahtimestareita, herroja varavahtimestareita, kukkakoristusten naisjohtaja y.m. Sitten hän luetteli orkesterin jäsenet — urkurin, kapellimestarin, varsinaiset jäsenet ja vapaaehtoiset avustajat ja sihteerin. Vuorolaulua laulamassa oli aina varsinainen laulaja, tavallisesti oopperan tenori. Kanonikko sai aina semmoisia henkilöitä avustajiksi, sillä hän oli suuresti taiteilijamaailman suosiossa. Tietysti laulajille maksettiin palkka, ja tällä viikolla juuri oli ollut kaikenlaista harmia siitä, että italialainen barytoni Covent Gardenista oli vaatinut tavattoman suuren palkan.

Pettymys ja alakuloisuus painoivat askel askeleelta yhä syvemmin John Stormia.

Pyhäin miesten kirkko oli yksinkertainen, tumma rakennus, jonka etupuolella oli pihamaa. Kellot soivat ja joukko vaunuja riensi portille, niinkuin teatterin edustalle, jättäen kuormansa siihen ja ajaen eteenpäin.

Kaksi kirkon vahtimestaria, joilla oli yllään kultanappiset siniset frakit, polvihousut ja silkkisukat, tukka puuteroituna, ottivat vastaan seurakuntalaisia kirkon ovella.

"Mennään länsikäytävästä — minä soisin teidän näkevän kirkon parhaimmassa valossa", sanoi herra Golightly.

Kirkon sisusta oli loistava. Katon rajaan saakka olivat seinät täynnä freskomaalauksia ja joka palkki katossa oli kullattu. Kuorin päässä oli erinomaisen hienotekoinen, taottu rautaportti, ja alttari oli täynnä kultaisia kynttiläjalkoja. Alttarin yläpuolella ja molemmin puolin sitä oli lasimaalauksilla kaunistetut akkunat. Aamuaurinko loisti niiden läpi levittäen lämmintä valoa kirkkoon. Vallasneidit komeissa kevätpuvuissa seurasivat opastajia käytäviä pitkin.

"Tätä tietä", kuiskasi Golightly, ja John Storm astui sakaristoon matalasta ovesta, aivan niinkuin takaovesta näyttämölle. Siellä hän tapasi kuusi virkaveljeään. He nyökkäsivät päätään hänelle, järjestellen messupaitojaan. Orkesteri oli koolla omassa nurkassaan, viuluja viritettiin ja kuoripojat nauroivat ja pitivät omaa iloaan.

Kello lakkasi soimasta ja urut virittivät sävelen. Kun kaikki sakaristossa olijat olivat valmiina, astuivat he pitkään käytävään asettuen riviin, kasvot käännettyinä kuoriin ja selkä pieneen oveen päin, missä sinisiin puettu opas seisoi vahtina.

"Kanonikon huone", kuiskasi herra Golightly.

Joku oli lukenut rukouksen, orkesteri oli vastannut, ja sitten astui rivi sisään asettuen paikoilleen kuoriin, kuoripojat ensin ja kanonikko viimeiseksi. Rautaportin läpi katsoessa näytti siltä kuin seurakunta olisi täyttänyt joka paikan kirkossa, hohtaen valossa ja väreissä, ja ilma oli täynnä hienoa tuoksua.

Nyt oli koraalipalvelus. Saarnan lopussa laulettiin vuorolaulu ja sitä ennen oli hymnin aikana koottu kolehti Oopperalaulaja näytti muutoin samanlaiselta kuin muutkin kuoripojat valkoisessa puvussaan, mutta hänen kasvonsa olivat tummat ja viikset isot.

Kanonikko saarnasi. Hänellä oli punainen tohtorin kaulus yllään. Hänen saarnansa oli sujuva ja oppinut ja hän lausui sen kaunopuheliaalla voimalla. Siinä viitattiin monen suuren kirjailijan, maalarin ja soittotaiteilijan sanoihin ja siihen sisältyi myöskin Michel Angelon ylistystä ja ote Browningin teoksista. Saarna loppui eräästä Danten teoksesta otettuihin säkeisiin, jotka lausuttiin alkukielellä.

John Storm oli nolona hämmästyksestä. Saarnan loputtua hän kulki yksin keskikirkkoa myöten, joka nyt oli tyhjänä, mutta tuoksui vielä hyvälle. Ovenpielessä hän huomasi muitten ilmoitusten seassa myöskin tämän: "Kanonikko ja kirkon palvelijat ovat surukseen kuulleet, että rahakukkarolta on hävinnyt kirkossa kävijöiltä, ja siitä syystä pyydetään seurakuntalaisia ottamaan mukaan vain sen verran rahaa kuin he tarvitsevat kolehtiin."

Oliko hän todellakin ollut Jumalan huoneessa? No, mitäpä siitä! Jumala hallitsee maailmaa vanhurskaudellaan kääntäen kaikki omaksi kunniakseen.

Seuraavana aamuna hän aloitti toimensa sairashuoneen sielunhoitajana. Pidettyään siellä ensimmäiset rukouksensa huomasi hän, että entinen iva oli lakannut. Vanha vaimo jonka auttaminen oli saattanut hänet naurunalaiseksi, oli huonontunut tuntuvasti eikä arvattavasti tulisi kauan elämään.

Mennessään pois lääkehuoneen läpi näki hän taas Gloryn ja kuuli hänen olleen kirkossa edellisenä päivänä. Se oli Glorysta hurmaavan kaunis. Kaikki nuo sadat komeat ihmiset loistavissa väreissä, silkin kahina, äänien humina — voi, se oli ihanaa — se muistutti aivan kesäistä merta. — John kysyi, mitä hän piti saarnasta. "Hm, ei se nyt oikeastaan ollut uskontoa", arveli Glory, "ei ainakaan mitä minä sanon uskonnoksi — 'tulista mellakkaa sielujen pelastukseksi', kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, mutta —"

"Glory", virkkoi John kiihkeästi, "minä saarnaan ensimmäisen saarnani keskiviikkona."

Hän ei pyytänyt Glorya tulemaan kirkkoon, kysäisi vain, oliko hänellä silloin yövuoro. "Ei", vastasi Glory ja samassa joku kutsui häntä.

"Hän tulee sinne", sanoi John itsekseen. "Minä katson häntä, minä näen hänen silmänsä; hän saa nähdä, ettei hänen nyt tarvitse hävetä minun tähteni."

Sitten hän muisti niin selvän selvään, miltä Glory näytti. Tuon uuden puvun hän muisti aivan tarkkaan — kasvot oli helppo muistaa. "Kauneuskin on hyve", ajatteli John, "ja kaikki luonnollinen ystävyys on hyödyllistä sielujen edistymiselle, jos se vain perustuu Jumalan rakkauteen."

John Storm ei kirjoittanut mitään eikä lukenut mitään ulkoa. Hän valmisti saarnansa ainoastaan miettein ja rukouksin. Keskiviikkoiltana hän oli aika lailla hermostunut. Mutta kirkko oli melkein tyhjä ja jokapäiväisissä puvuissaan liikkuvat oppaat olivat sytyttäneet ainoastaan osan kaasuliekeistä. Kanonikko kunnioitti jumalanpalvelusta läsnäolollaan. Toiset papit lukivat rukoukset ja tekstin.

Noustessaan saarnatuoliin luuli John näkevänsä ryhmän sairaanhoitajattaria valkoisissa myssyissään, mutta Glorya hän ei huomannut eikä uskaltanut katsoa uudestaan. Hänen tekstinsä oli: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Hän lausui sen kahdesti — hänen äänensä tuntui niin kumman vieraalta, heikolta ja ontolta tässä ontossa paikassa.

Kun hän alkoi puhua, tuntuivat lauseet hänestä niin oudoilta ja vaikeilta. — "Maalliset asiat ovat katoavia ja maailma on ristiriidassa Jumalan kanssa. Ihmiset vainoavat ja vahingoittavat toisiaan, vaikka heidän pitäisi elää veljinä. 'Petä tai tule petetyksi', on elämän sääntönä, kuten eräs nykyaikainen filosofi sanoo. Moni kuolee nälkään, kun muutamat harvat saavat nauttia runoudesta ja taiteesta, kirjoittaa runosäkeitä kukkaslahjoihin ja koettaa kuvailla rakkauden luonnetta ja menettelyä eläen rivoa elämää, hakien rikkauksia ja silmien nautintoa. Ja samalla tuhannet kurjat kuolevaiset poljetaan likaan… Missä siis on meidän turvamme?… Kirkko on Jumalan kansan turvana… Kristus vastaa meidän — vastaa — meidän —"

Sanat eivät sujuneet enää. Hän taisteli ankarasti, sanoi vielä lauseen, änkytti, aloitti uudestaan, änkytti taas, tunsi kuumetta, aloitti vielä kerran, tyhmistyi, äänsi muutamia sanoja, jotka hän sattui muistamaan ulkoa, rupesi hikoilemaan, menetti äänensä, lopetti vihdoin keskellä lausetta sanoen: "Rukoilkaamme, Isä meidän —", ja astui alas saarnatuolista.

Hänen saarnansa oli täydellisesti epäonnistunut, ja hän tiesi sen. Kun hän oli tullut sakaristoon onnitteli pastori Golightly häntä hymyillen teeskennellystä Kanonikko oli suorempi, mutta turhamielisempi. Hän kiitteli arvokkaasti, samalla lempeästi moittien. Herra Storm oli arvioinut työnsä liian keveäksi. Olisi ollut viisaampaa kirjoittaa saarna ja lukea se sitten. Maaseudulla kyllä saattoi kelvata vähän huonompikin, mutta Lontoon seurakunnat — ja varsinkin Pyhäin miesten kirkon yleisö — vaati oppia ja valmistusta.

"Minä tunnustan — niin, minä olen ylpeä siitä, — että oma sananparteni on: kertausta, kertausta ja yhä vain kertausta!"

Mitä taaskin saarnan sisällykseen tulee, niin siinäkin saattoi olla muistuttamista. Me nyt elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla ja mahdotonta on sovittaa samoja sääntöjä näihin päiviin kuin ensi aikoihin.

John Storm ei vastannut. Hän nukkui huonosti sinä yönä. Joka kerta kun hän hiukan nukahti, uneksi hän koettavansa jotain tehdä, jota hän ei voinut, ja kun hän sitten heräsi, tunsi hän häpeää ikäänkuin pahasta teosta. Kaiken häpeän takana piili ajatus Glorysta.

Seuraavana aamuna hän oli yksin huoneessaan ja otti juuri leipäpalan aamiaispöydältään, kun ovi aukeni ja iloinen ääni huusi: "Saanko tulla sisään, poikaseni?"

Vanhanpuoleinen rouva astui huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvot kapeat ja hienot, silmät viisaat, mutta ystävälliset ja tukka melkein lumivalkea.

"Minä olen Jane Gallender", sanoi hän, "minä en malttanut odottaa esittelemistä ja sen semmoista, vaan tulin muitta mutkitta teitä katsomaan. Jaa, poikaseni, se oli hyvä saarna! Minä en ole kuullut sen vertaista sitten kun läksin Edinburghista, jossa kunnon tohtori Guthrie saarnasi. Hän ei myöskään lukenut joka sanaa paperista — hän ei ollut semmoinen kuin täkäläiset papit, kunnon Tuomas Guthrie. Ja oikeata oppia te neuvoittekin meille! Puolet meidän kirkonkävijöistämme on Belsebubin palvelijoita. Voi, niitä fariseuksia! Ne kyllä voivat hapattaa nuoren maidon. Minä toivoisin, että heillä kaikilla olisi yksi ainoa yhteinen niska, jonka joku sitten voisi vääntää nurin. Ai, ai, kuinka sinä lörpöttelet, Jane! No vähät siitä! Ja tytöt ovat pahempia kuin miehet hullutuksineen, hassutuksineen. He rakastavat Jeesusta, mutta heidän mielestään on mukavinta, että Hän pysyy taivaassa eikä sekaannu Belgravian asioihin. Mutta minun täytyy jo lähteä. Minä jätin Jamesin kadulle, ja hän kääntää koko maailman nurin, jos hevosen täytyy odottaa. Hyvästi!… Mutta, hm, poikani, minä pelkään teidän puolestanne. Minä arvelen — että — että —. Mutta tulkaa tervehtimään minua Viktoria Squaren varrelle. Hyvästi!…"

Tuon kaiken hän sanoa lörpötti yhdessä hengenvedossa, ja John tuskin sai sanaakaan vastatuksi, kun musta silkkihame jo kahisi alas portaita.

Nuori pappi muisti kanonikon kerran puhuneen hänestä. Hän oli tuo hyvä, vanha rouva, joka oli perustanut tyttökodin Sohoon.

"Tuo hyvä eukko tuli vain lohduttamaan minua", ajatteli hän. "Mutta Glory! Mitä Glory ajattelee?"

Pidettyään rukoukset sairashuoneessa hän läksi samana aamuna hakemaan Glorya ulko-osastoista, mutta tytöllä oli olevinaan niin paljon työtä, että hän vain ohimennen hymyillen nyökkäsi päätään Johnille ja pyysi anteeksi. "Minulla ei ole tänä aamuna minuuttiakaan antaa pois, ei kuninkaalle eikä kuninkaan koirallekaan. Minä olen korviani myöten vajonnut haavasiteisiin ja paitsi sitä minulla on neljätoista laastaria omallatunnollani, ja nyt minun pitää juosta pikku poikani luo, jonka jalka leikattiin sunnuntaina."

John ymmärsi hänet, mutta palasi takaisin illalla ja päätti saada selkoa asiasta.

"Mitä te arvelitte eilisillasta, Glory?"

Tyttönen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.

"Mitä on tapahtunut? Ai, niin, — saarna! Kuinka tyhmä minä olen! Tiedättekö, että minä vallan unohdin sen!"

"Ettekö ollut sitä kuulemassa siis?"

"Voi, älkää kysykö! Minä häpeän todellakin. Ja kun vielä olin luvannut isoisälle! Mutta eihän keskiviikko ole ainoa, saarnaattehan kaiketi sunnuntainakin, eikö niin?… ja silloin!"

John tunsi päässeensä raskaasta kuormasta, mutta sitä seurasi syvä nöyryytyksen tunne. Glory ei ollut edes viitsinyt pitää sitä muistissaan. Tietysti tyttö ei välittänyt hänestä vähääkään — ei vähääkään — kun taasen hän —

Hän kulki kotiinsa St. Jamesin puiston halki. Suurten puitten alla tunsi hän yön rauhaisaa hiljaisuutta. Katujen rämisevä hyörinä oli muuttunut hiljaiseksi huminaksi, ikäänkuin kaukaisen meren kohinaksi. Puiston poikki hän saattoi nähdä kellon Westminsterin tornissa ja kuuli kuinka se löi neljännestunnit. Lontoo! Kuinka vähäpätöisiltä ja itsekkäiltä kaikki persoonalliset ajatukset tuntuivat miettiessä tuota ääretöntä kaupunkia! Hän oli ajatellut itseään vain ja omia hommiaan. Se oli kaikki niin pikkumaista ja säälittävää.

"Siksikö minä häpesin epäonnistunutta saarnaani, että en ollut Jumalaa palvellut kuten piti, vai siksikö, että ylpeyteni oli loukkaantunut Gloryn tähden —."

Mutta rauhaisat tähdet kimaltelivat taivaalla. Yö oli majesteettinen.

VII.

Martan Viinitarha.

Rakas Rakel täti! — Kerro isoisälle nyt aluksi, että John Storm saarnasi ensi kerran viime keskiviikkona, ja minä olin sitä kuuntelemassa, kuten lupasin. Voi taivas, niitä hetkiä! Hän sekaantui kesken kaikkea — mikä lienee ollut näyttämökuume tai saarnatuolikuume tai jokin muu lemmon leimaus, vaikkei siinä ollut kerrassaan mitään pelättävää, ei muita kuin penkillinen lavertelevia tyttöjä, jotka eivät kuunnelleet sanaakaan, ja muutamia vanhoja, kuulotorvilla varustettuja köpelyksiä. Minä istuin pimeässä takapenkillä, ja osaston johtajan, sisar Allworthyn leveät hartiat peittivät minut suosiollisesti saarnaajan näkyvistä. Sisar Allworthy on "hento todellinen nainen", joka juuri kapuaa Kyöpelin rinnettä ylöspäin. Minulle sanottiin, että saarna oli lyhyt, mutta minä en elämäni ajalla oli lukenut niin monta rukousta, ja hengitykseni oli niin lyhyttä puhkimista ja ähkimistä, että sisaret varmaan luulivat jonkun rakentaneen höyrykoneen takapenkille. Meidän murheellinen herra Storm-raukkamme kävi sen jälkeen täällä sairaalassa, surullinen, syvämietteinen ilme kasvoissa, mutta minussa ei ollut niin paljon pontta, että olisin voinut suoraan puhua hänen saarnastaan, ja siis minä vakuutin hänelle unohtaneeni tulla häntä kuulemaan. Armahtakoon hyvä Jumala minun sieluani senkin valheen tähden!

Te tahdotte tietää miten minä aikani kulutan. Jos te ehkä arvelette, että minä vietän päiväni unelmissa ja yöni laiskuudessa, niin kiirehdin vakuuttamaan, että nousen ylös kello 6, syön ensimmäisen aamiaisen puoli 7, rupean työhön kello 7, syön illallista puoli 10, lörpöttelen kello kymmeneen saakka ja menen omaan huoneeseeni levolle. Kun minä olen vain harjoittelija, pidetään minua enimmiten ulko-osastolla, jossa minun pitää järjestää lääkehuoneessa tarvittavia tavaroita, asettaa sairaat kuntoon lääkärin tutkittaviksi ja sitten toimittaa ne sidottaviksi. Nykyään ovat minun sairaani lapsia, ja minä rakastan niitä, ja sydämeni murtuu, kun minun pitää jättää heidät. Lääkärit eivät aina pidä hyvää huolta heistä, mutta se ei tietysti voi vahingoittaa heitä, koska he ovat alituiseen maailman parhaimman ja oppineimman tohtorin valvonnan alla — nimittäin minun.