KRISTITTY

Romaani

Kirj.

HALL CAINE

Suomentanut

Aino Malmberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Ulkomaailma. Hengen elämä. Vihamiehen vainio. Pyhättö.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

ULKOMAAILMA.

I.

Toukokuun 9 p:nä aamulla v. 18— seisoi kolme tämän kertomuksen tärkeimmistä henkilöistä matkustajajoukossa "Tynwald"-laivalla, joka Man-saarella Douglasin laiturin luona keräsi höyryä lähteäkseen matkalle Liverpooliin. Yksi näistä oli vanha, seitsenkymmenvuotias pappismies, jonka kasvot olivat lempeät, täyteläiset, lapselliset; toinen oli nuori, kolmikymmenvuotias mies, myöskin pappi; kolmas oli noin parinkymmenen ikäinen tyttö. Vanhalla papilla oli valkea kaulahuivi, ja jokseenkin kulunut musta takki, jonka kuosi oli käytännössä noin parikymmentä vuotta sitten; nuoremmalla papilla oli pystykaulus, pitkä papinkauhtana ja kova, leveälierinen, nauhalla ja tupsulla koristettu hattu. He seisoivat keskikannella, ja kapteeni, joka tuli ulos hytistään noustakseen komentosillalle, tervehti heitä ohimennessään.

"Hyvää huomenta, herra Storm."

Nuori pappi vastasi tervehdykseen kumartaen hiukkasen ja kohottaen hattuaan.

"Huomenta, huomenta, pastori Quayle."

Vanha pappi vastasi iloisesti: "Kas, hyvää huomenta, kapteeni, hyvää huomenta."

Nyt seurasi tavalliset kysymykset ilmasta ja vastaukset niihin; sitten kapteeni sattui tulemaan juuri tytön eteen.

"Vai niin, tämä on siis pojantytär, eikö niin?"

"Niin on, tämä on Glory", sanoi pastori Quayle. "Hän jättää nyt vanhan isoisän, kapteeni; minä olen tullut saattamaan häntä Peelistä asti, kuten näette."

"Niin, niin, nuorella neidillä on maailma edessään — jalkainsa juuressa, pitäisi minun sanoa. Te näytätte iloiselta ja raittiilta kuin itse aamupuhde, neiti Quayle."

Kapteeni lausui kohteliaisuutensa reippaasti naurahtaen ja jatkoi matkaansa komentosillalle. Neitonen oli kuunnellut häntä vain hetkisen ja vastasi kääntämällä kerran katseensa sinnepäin ja hymyillen. Hän näytti sekä silmin että korvin, kaikin tuntein ja aistein kiintyneen edessäolevaan maisemaan.

Aamu oli ihana ja keväinen, eikä kello ollut vielä yhdeksääkään, mutta aurinko oli jo korkealla Douglas Headin yläpuolella, ja sen säteet kimaltelivat satamassa nousuveden kohottamilla pienillä laineilla. Rattaita ajoi rämisten laivasillalle, matkustajia tulvaili laivakäytäville ja sekä etu- että takakansi alkoi täyttyä ahdinkoon asti.

"Voi, kuinka kaunista!" sanoi tyttö, enemmän itsekseen kuin tovereilleen, ja vanha pastori nauroi, kun tyttö oli niin ihastunut tuommoiseen jokapäiväiseen näkyyn. Sitten hän alkoi puhella vaatimattomaan tapaansa, sanoen kaikenlaista vähäpätöistä ja hyväntahtoista, viatonta kuin vuoristopuron lorina.

Neitonen oli keskinkertaista pitempi ja hänellä oli kullanpunertava tukka ja loistavat, suuret, tummanharmaat silmät. Toisessa silmässä oli ruskea pilkku, niin että ensi silmäyksellä näytti kuin hän olisi katsonut hiukan kieroon, sitten se näytti antavan hänen kasvoilleen vähän keimailevan ilmeen ja vihdoin se tuntui ilmaisevan ääretöntä voimaa ja intohimoa. Mutta eniten kiintyi huomio hänen kasvoissaan suuhun, joka oli hieman liian suuri kaunottarelle ja värähteli alituiseen hermostuneesti. Kun hän puhui, hämmästytti kuulijoita hänen äänensä syvyys. Siinä oli jonkinmoista pehmeätä karkeutta, mutta se saattoi saada minkä värivivahduksen tahansa. Melkein kaikessa, mitä hän sanoi, oli tulista vilkkautta ja leikillisyyttä, ja näytti aivan siltä kuin ruumis ja henki yhtaikaa olisivat tahtoneet lausua lausuttavansa. Hän liikutti ruumistaan alati, ja seisoessaan samassa paikassakin muutteli hän jalkojaan yhtämittaa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein huono, ja ehkä hiukan huolimaton. Hän näytti aina hymyilevän ja nauravan, ja kumminkin oli silmissä joskus kyyneleitäkin.

Nuori pappi oli runsaasti keskikokoinen, mutta vartalon omituinen ylevyys teki hänet pitemmän näköiseksi. Kun hän kohotti hattuaan tervehtiessään kapteenia, paljastui kaareva otsa ja leveä, lyhyttukkainen pää. Hänen nenänsä oli kaunis muodoltaan, leuka voimakas ja huulet täyteläiset, kaikki piirteet erittäin voimakkaat ja varmat niin nuoren miehen piirteiksi. Hänen ihonsa oli tumma, melkein mustahko, ja suurissa, kellertävän ruskeissa silmissä, joita pitkät silmäripset varjostivat, oli jotain mustalaismaista. Parta oli hyvin ajettu ja alaosa kasvoja näytti synkältä silmien loistavan tulen alla. Hänen käytöksessään oli jonkinmoista hillittyä epäröimistä; hän seisoi samassa paikassa liikkumatta ja melkein ollenkaan kohottamatta vaipunutta päätään. Hänen puheensa oli vakavaa ja tavallisesti hidasta sekä vaikeata, hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen.

Kello soi toisen kerran ja vanha pastori teki lähtöä rannalle.

"Pidättehän huolta tästä karkulaisesta, herra Storm, ja viette hänet vahingoittumattomana sairaalan ovelle?"

"Mielelläni."

"Ja pidättehän häntä vähän silmällä siellä suuressa Babylonissa?"

"Jos hän vain sallii."

"Niin, niin, kyllä tiedän; hän on epävakava kuin vesi ja vaikea pitää kiinni kuin tuulen puuska."

Tyttö nauroi taas. "Sanokaa minua yksin tein vihuriksi tahi", vilkaisten nuoreen mieheen, "myrskyksi [myrsky on engl. kielellä storm. Suoment. muist.] — Glory Sto — ooh!"

Pidättäen äkkiä hengitystään hän keskeytti sanan ennenkuin vallaton kieli oli sen lausunut ja nauroi uudestaan peittääkseen hämilläoloaan. Nuori mies hymyili väsyneesti ja tuskallisesti, mutta vanha pastori ei älynnyt mitään.

"Miksi ei! Se olisi varsin sopiva nimi sinulle ja sinä olisit sen rehellisesti ansainnut. Mutta Herra on laupias sellaisille luonteille, John. Hän ei pane heille kovempia koetuksia kuin he kestää voivat. Glorylla ei ole sanottavasti taipumusta uskontoon, kuten tiedätte."

Neitonen käänsi pois katseensa ympärillä olevien vilkkaasta liikehtimisestä ja puhkesi leikin ja hellyyden sekaiseen nauruun.

"Joko taas! Sano nyt minua samalla jumalattomaksi, isoisä. Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta näyttääkseni, että minä en ole vannonut taivaalle mitään valaa, etten mene milloinkaan kirkkoon Lontoossa, siksi että sinä olet niin paljon minulle semmoista tyrkyttänyt Man-saarella, minä lupaan lähettää sinulle täydellisen ja tarkan kertomuksen herra Stormin ensimmäisestä saarnasta. Enkö minä nyt ole suloinen?"

Kello soi kolmannen kerran, höyrypilli kaikui lahden poikki, ja höyrylaiva odotti enää vain postilaukkuja. Astuen lähemmäksi laskusiltaa puhui vanha pastori nopeammin.

"Antoiko Anna-täti sinulle tarpeeksi rahaa, lapsi?"

"Tarpeeksi laiva- ja junalippuihin."

"Eikö enempää! Se Anna on aina niin —."

"Ole huoleti, isoisä. Naiset tarvitsevat niin vähän, otaksui Anna-täti. Ja paitsi sitä sairaanhoitajatar —."

"Minä pelkään että sinusta tulee tuntumaan kovin yksinäiseltä siellä suuressa erämaassa."

"Yksinäiseltä! Vaikka minulla on viisi miljoonaa naapureita!"

"Sinä tulet kaipaamaan vanhaa saartasi, Glory, ja minä jo puoleksi kadun —."

"Jos minua huolet alkavat vähänkin painaa, isoisä, niin minä pistän pillit pussiin ja lähden pois kotiin."

"Huomis-aamuna minä haeskelen koko talosta karkulaistani."

Glory koetti nauraa iloisesti. "Portaita ylös, portaita alas, ja vihdoin hänen armonsa kamariin!"

"'Glory', minä tulen itkemään. 'Minne ihmeeseen tyttönen on mennyt? En ole kuullut hänen ääntään koko päivänä. Mikä kumma tätä vanhaa taloa vaivaa, kun se tuntuu niin kuolleelta'?"

Tytön silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutta hän sai lempeästä leikillisyydestä ja sydämellisestä rakkaudesta värähtelevällä äänellä vaivaloisesti sanotuksi: "Mitä vielä, isoisä! Te unohdatte vallan koko Gloryn Lontoon-matkan ennenkuin kaksi päivää on koittanut. Joka aamu sinä puhdistelet riimukirjoituksiasi ja joka ilta pelaat shakkia Rakel-tädin kanssa ja joka sunnuntai sinä torut vanhaa Neilusta, kun hän alkaa torkkua kirkossa, — ja kaikki menee totuttuun tapaansa."

Postilaukut tuotiin laivaan, laskusillat vedettiin rannalle, ja vanha pastori kaivoi oikealla kädellään kellotaskustaan jotain, pitäen kelloa vasemmassa kädessään.

"Tässä" — läähätti hän ankarasti, ikäänkuin olisi juossut kovasti — "on äitisi pikku helmisormus."

Tyttö veti kädestään velton, likaantuneen hansikkaan ja otti sormuksen vapisevilla sormilla.

"Hyvän äidin antama muisto on ihmeellinen taikakalu", sanoi vanha pastori John Stormille.

Nuori pappi kumarsi päätään.

"Siinä asiassa te olette samassa asemassa kuin Glorykin, — ette tekään enää voi muistaa äitiänne."

"En — en."

"Minä kyllä aion seurustella isänne kanssa, John, olkaa huoleti siitä. Ei kukaan voi ikipäiviksi suuttua poikaansa siksi vain, että tämä on valinnut kirkon eikä maailmaa. Ei ukko tarkoittanut kaikkea, mitä hän sanoi. Jättäkää hänet vain minun huostaani. Ellei tuo hupsu Chalse olisi pannut tuhmuuksia hänen päähänsä —."

Höyrypiipun huokailu oli tauonnut, ja kesken rannalta kuuluvaa kohinaa kajahti ääni komentosillalta: "Kaikki rannalle!"

"Hyvästi, Glory! Hyvästi, John! Hyvästi molemmat!"

"Hyvästi, pastori", sanoi nuori pappi ja puristi kauan vanhuksen kättä.

Mutta tytön käsivarret kiertyivät vanhan miehen kaulaan. "Hyvästi rakas vanha isoisä, minua niin hävettää — surettaa — minä häpeän mennä — voi, hyvästi!"

"Hyvästi pikku mustalainen, pikku noita, oma karkulaiseni!"

"Jos sinä annat minulle semmoisia nimiä, täytyy minun sulkea sinun suusi. Vielä — kerran —."

Ääni huusi: "Syrjemmälle!"

Nuori pappi veti tytön pois reelingin luota, ja laiva eteni hitaasti rannasta.

"Minä menen alas — ei, minä jään kannelle. Minä menen rannalle — minä en voi kestää tätä. Ei ole vielä liian myöhäistä. Ei, minä menen perään katsomaan vettä väylässä."

Sillasta oli päästy, ja satama oli tyhjänä. Lokit leijailivat ylhäällä seuraten valkoista, kuohuvaa vettä, ja Douglas Head väistyi väistymistään taaksepäin. Pitkin pitkää rantalinjaa vilkuttivat matkustajien ystävät hyvästiänsä.

"Tuossa hän on — sillan päässä! Se on isoisä, hän vilkuttaa nenäliinallaan! Ettekö näe? Tuo punakirjava puuvillaliina! Jumala häntä siunatkoon! Kuinka liikuttava hänen pikku lahjansa oli! Hän on säilyttänyt sitä koko noiden vuosien ajan. Mutta minun silkkinen nenäliinani on liian kostea — se ei liehu ollenkaan. Lainatkaa minulle —. Ah kiitos! Hyvästi! Hyvästi! Hyv — —."

Tyttö kumartui peräreelingin yli nojaten rintaansa siihen ja vilkutti nenäliinallaan niin kauan kuin laituria ja ihmisiä rannalla saattoi nähdä; ja kun ne hävisivät näkyvistä, tuijotti hän maata, kunnes se yhä enemmän ja enemmän hämärtyi ja suli pilvien kanssa yhteen ja kunnes ei enää näkynyt mitään tuosta samasta maasta, jota hän oli katsellut joka päivä koko elämänsä ajan tähän hetkeen saakka.

"Tuo rakas, pikku saari! En minä koskaan huomannut, että se oli niin kaunis! Ehkä minä olisin voinut olla onnellinen sielläkin, jos vain olisin koettanut. Jos minulla vain olisi ollut yksikään toveri! Kuinka hupsu minä olen! Viisi vuotta olen toivonut pääseväni pois ja rukoillut, ja nyt!… Se on niin kaunis, eikös ole? Aivan kuin vesilintu! Ja kun on siellä syntynyt… rakas, pikku saari! Ja kaikki vanhat ihmiset siellä! Heille tulee niin ikävä nyt! Tulenkohan minä milloinkaan… Minä menen alas. Tuuli käy kylmemmäksi, ja vesi tuolla perässä saattaa minun silmäni… Hyvästi pikku lintunen! Minä palaan takaisin — minä… Niin, älä pelkää, minä…"

Nauru ja vilkas puhe, hilpeä leikillisyys ja tunteellisuus loppuivat vihdoin nyyhkytykseen, ja tyttö juoksi alas hytin portaita häviten näkyvistä. John Storm katseli hänen jälkeensä. Nuori pappi oli tuskin virkkanut sanaakaan, mutta hänen suuret ruskeat silmänsä olivat kosteat.

II.

Gloryn isä oli ollut pastori Qyualen ainoa poika, joka oli piispan kappalaisena piispanhovissa. Siellä hän oli tutustunut Gloryn äitiin, joka oli piispan rouvan kamarineitsyenä. Hän oli iloinen nuori ranskatar, jonka äiti oli nuoruudessaan kuuluisa ranskalainen näyttelijätär ja isä keisarikunnan aikuinen upseeri, joka ei ollenkaan tiennyt tyttärensä olemassaolosta. Vähän sen jälkeen kun Gloryn vanhemmat olivat menneet naimisiin, tarjottiin kappalaiselle hyvää lähetyssaarnaajan paikkaa Afrikassa, ja ollen harras kristitty hän suostui siihen pelkäämättä rannikolla raivoavia kuumetauteja. Mutta hänen nuori ranskalainen vaimonsa oli äidiksi tulemassa ja häntä kauhistutti elämä vieraassa maassa. Siitä syystä vei pappi hänet isänsä kotiin Peeliin sanoen hänelle hyvästi viideksi vuodeksi.

Pappi eli neljä vuotta, ja sillä ajalla he kirjoittivat muutamia kirjeitä toisilleen. Mies lähetti viimeiset käskynsä Southamptonista: "Jos se on poika, anna hänelle nimeksi Johannes (evankelistan mukaan), mutta jos se on tyttö, nimitä hänet Gloryksi." Ensimmäisen vuoden lopulla äiti kirjoitti: "Lemmikkimme on saanut ensimmäisen lyhyen mekkonsa. Et voi kuvitella herttaisempaa olentoa. Hänen pienet, suloiset, paljaat käsivartensa, hänen kaulansa ja pienet pyöreät hartiat! Tiedäthän, että hän on punatukkainen tyttö — punakiharainen! Hänen silmänsä ovat niin suuret ja loistavat! Ja entäs hänen suunsa, hänen leukansa ja pienoiset, punertavat varpaat! Minä en käsitä kuinka voisin elää näkemättä häntä alinomaa!" Neljännen vuoden loppupuolella tuli isän viimeinen kirje: "Rakas vaimoni, tämä ero on katkeraa, mutta Jumala on sen tahtonut, emmekä me saa unohtaa, että mahdollisesti saamme elää koko elämämme erossa." Seuraava kirje oli Englannin konsulilta Gaboon Riveristä; se sisälsi ilmoituksen hurskaan lähetyssaarnaajan kuolemasta.

Pastori Quaylen talouteen kuului hän itse ja kaksi naimatonta tytärtä, mutta se oli liikaa vilkkaalle, nuorelle ranskattarelle. Miehensä eläessä hän oli jo nääntyä vanhapiikahallinnon alla, mutta miehen kuoltua hän ei enää koetellutkaan taistella kohtaloa vastaan, vaan sai jonkin yksinkertaisen taudin ja kuoli äkkiä.

Paljas kallioseinä katseli Gloryn syntymäpaikkaa, mutta aurinko nousi vuoren yli ja kaunis virta syleili sen kylkiä. Neljännes englanninpenikulmaa virtaa alaspäin oli satama ja sen takana lahdelma, jossa pienellä kallioisella saarella oli vanhan linnan rauniot, ja sen takana levisi Irlannin meri, "houkutellen laskevaa aurinkoa viipymään." Pastorin puustellin nimi oli Glenfaba, ja siitä oli puoli englanninpenikulmaa Peel-nimiseen kalastajakaupunkiin.

Glory oli pieni punapäinen veitikka alusta pitäen, ja kaikessa, mitä hän teki tai sanoi, oli jonkinmoista vallatonta huolettomuutta. Kun hän oli kuusivuotinen, ei voinut uskoa sanaakaan, mitä hän kertoi. Hän ei vähääkään välittänyt, oliko hänen puheensa totta vai valhetta, eikä antanut pelon eikä suosion, ei palkinnon eikä rangaistuksen siihen vaikuttaa. Pastorilla oli tapana sanoa: "Minä pelkään totta tosiaankin, että lapsella ei ole mitään siveellistä omaatuntoa — hän ei näy ollenkaan voivan erottaa oikeata väärästä." Tämä huolestutti hänen uskonnollista tunnettaan, mutta kutkutti hänen leikillisyyttään eikä muuttanut hänen rakkauttaan. "Hän on täysi pakana — Jumala siunatkoon hänen viatonta sydäntään!"

Gloryn mielikuvitus oli suurempi kuin lapsilla yleensä. Siihen aikaan kun hän janosi lasten seuraa saamatta sitä, kuvitteli hän, että monta kappaletta häntä itseään oli olemassa eri paikoissa, ja hänen oli tapana kutsua niitä leikkimään kanssaan. Virrassa asui yksi Glory, matalikossa, missä ahvenet uivat, lähteessä oli Glory ja korkealla vuorilla oli Glory; kun oikea Glory puhui heille, vastasivat he aina. Hänen nukkensa olivat kaikki kuninkaita ja kuningattaria, ja hänellä oli erityinen taito valmistaa omituisia, komeita valepukuja. Tuntui melkein siltä kuin hänen näyttelijätär-isoäitinsä olisi antanut perinnöksi hänelle heti syntymästä alkaen oikeuden elämään, ylellisyyteen ja rakkauteen.

Hän oli aivan kuin luotu matkijaksi. Pienimmänkin eksentrisyyden tai teeskentelyn hän osasi heti paikalla esittää. Totisen Anna-tädin otsan rypistys, hempeätunteisen Rakel-tädin hymyily, alinomaa torkkuvan lukkarin, Cornelius Kewleyn, haukotus, kaikki tuo eli uudelleen vallattomissa, veitikkamaisissa kasvoissa. Hän muisti muutamia äitinsä ranskalaisista lauluista ja kerran nähdessään katulaulajan asettui hän itse torille samalla tavoin laulamaan, mistä oli seurauksena, että aikaihmisetkin miltei polvistuivat hänen eteensä, valmiina suutelemaan häntä ja nimittämään häntä Phonodoree-keijukaiseksi. Mutta hän ei myöskään unohtanut kulkea ympäri keräämässä puolipennysiä [puoli pennyä = viisi penniä. Suoment. muist.] palkakseen.

Kymmenvuotisena hän oli poikatyttö, joka marssi pitkin kaupunkia kokonaisen poika-armeijan etunenässä, soittaen kampaa hampaittensa välissä ja huiskutellen pastorin nenäliinaa hänen kävelykeppinsä päässä. Tähän aikaan hän kiipeili puihin, varasteli hedelmäpuutarhoista (tavallisesti omastaan) ja matki poikien ääntä sekä piti vääryytenä, ettei hänen annettu käydä housuissa. Mutta sen sijaan hän käytti kudottua merimieslakkia, ja hänen elämänsä tuli kuitenkin hiukan valoisammaksi siitä, että hän käytännöllisistä syistä ja yleensä siisteyden vuoksi sai käydä valkoisessa, ruumiinmukaisessa neulotussa villaröijyssä. Sitten sattui vielä niin, että eräällä henkilöllä oli pieni vene, jota hän ei tarvinnut, ja hän kysyi eikö Glory tahtoisi sitä omakseen. Yhtä hyvin olisi voinut kysyä, eikö hän tahtonut paratiisia tai torttuja tai mitä tahansa muuta taivaallista! Tämän tapahtuman perästä käytti Glory merimiestakkia ja lakkia ollessaan merellä ja kierteli vesillä kuin hanhenpoikanen.

Kaksitoistavuotisena hän rakastui — rakkauteen. Se oli epämääräinen tunne, johon sekaantui loisto-unelmia. Koska pastori oli liian köyhä voidakseen lähettää hänet Douglasiin naisopistoon ja pastorin tyttäret liian ylpeitä antaakseen Gloryn käydä tyttökoulua Peelissä, jäi hän Rakel-tädin opetettavaksi kotona. Rakel-täti luki Thomas Mooren runoja, tiesi kaikkien kuninkaallisen perheen jäsenten syntymäpäivät ja oli muutoin lempeän romanttinen. Tästä lähteestä ammensi Glory merkillisiä tietoja unelmamaailmasta, jossa nuoret tytöt liitelevät loiston, rakkauden ja onnen päivänpaisteessa. Eräänä päivänä hän makasi selällään Peelin kukkulan kanervikkorinteellä, pää käsivarrella miettien kertomusta, jonka Rakel-täti oli hänelle kertonut. Se oli merenneidosta, joka saattoi nousta merestä ja sanoa mille miehelle tahansa "tule", ja miehen täytyi tulla — jättää kaikki ja seurata häntä. Yhtäkkiä metsästyskoiran kylmä kuono kosketti hänen otsaansa ja voimakas ääni huusi: "Siivolla, koira!" Nuori, noin kahdenkolmatta ikäinen mies säärystimet ja metsästystakki yllään astui kallion kuvetta pitkin. Glory tunsi hänet ulkomuodolta. Se oli John Storm, lordi Stormin poika, joka nykyään oli muuttanut asumaan Knockaloen kartanoon yhden englanninpenikulman päähän ylöspäin kukkulata Glenfabasta.

Sen perästä ei Glory kolmeen viikkoon puhunut kenestäkään muusta kuin John Stormista ja hän alkoi säännöllisesti kammata tukkaansa. Hän katseli nuorta Stormia kirkossa ja sanoi Rakel-tädille, että Storm varmaan saattoi nähdä aivan hyvin pimeässä, sillä valo näkyi tulevan hänen silmiensä sisäpuolelta. Sitten häntä alkoi hävettää, ja jos joku sattui mainitsemaan John Stormin nimen Gloryn kuullen, hän punastui korvia myöten ja juoksi pois huoneesta. John Storm ei edes vilaissutkaan Gloryyn ja jonkun ajan perästä hän läksi Kanadaan. Glory asetti takakäytävän kellon Kanadan ajan mukaan voidakseen aina tietää, mitä John teki siellä vieraalla maalla, ja sitten hän unohti koko jutun. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, ja kaikki eri tunnelmat olivat valtavia ja tosia, mutta ei kulunut kuin vuosi ennenkuin hän taas rakastui, tällä kertaa kirkon sakaristossa, sievään poikaan, joka seisoi häntä vastapäätä katkismusluokassa.

Se oli englantilainen, Gloryn ikäinen poika, joka oli tullut tänne saarelle vain lupapäiviään viettämään. Toisen kerran Glory näki hänet Glenfaban pihalla pojan äidin ollessa sisällä talon isäntäväkeä tervehtimässä. Hän lyödä napsahutti pojan käsivartta ja alkoi sitten juosta pakoon poika kintereillä — alas äyrästä ja sitten ylös puuhun, jossa hän nauroi ja huusi: "Eikö se ole hauskaa?" ja poika ei voinut nähdä muuta kuin Gloryn suuret, valkoiset hampaat.

Pojan nimi oli Francis Horatio Nelson Drake, ja hän oli täyteen ladattu kertomuksia ulkomaailmasta, jossa hänen koulunsa oli ja jossa ainoat mainitsemista ansaitsevat "miehet" elivät. Tietysti hän kertoi kaikesta tuosta mitä tuttavallisimmin ja niin vakuuttavasti, että Glory vallan vaipui unelmiin. Se oli kerrassaan ihmeellinen poika, ja sopivan ajan kuluttua (noin kolmen päivän) Glory kosi häntä. Totta on, että poika ei näyttänyt kovin hurmaantuneelta tämän esityksen johdosta, mutta kun Glory selitti, että hänelle oli vallan samantekevä, huoliko poika hänestä vai ei, ja että oli olemassa lukemattomia muita, jotka ilomielin käyttäisivät sellaista tilaisuutta, niin poikakin rupesi katsomaan asiaa toiselta kannalta ja he päättivät paeta yhdessä. Ei tosin ollut olemassa mitään erityistä syytä, joka olisi pakottanut niin suurenmoisiin hankkeisiin, mutta kun nyt kerran Glorylla oli vene, niin hänestä tuntui erinomaisen sopivalta lähteä sillä karkumatkalle.

Glory pukeutui rippihameeseensa ja komeimpiin tamineihinsa ja hiipi tapaamaan armastaan sillan alle, missä vene oli kiinni. Poika odotutti itseään puoli tuntia, kun näet hänellä oli sisaria ja kaikenlaisia muita vastuksia, mutta päästyään vihdoin "laivalle, laivan kannelle" hän oli varmassa satamassa. Glory oli malttamaton, poika oli levoton, eikä kumpainenkaan pitänyt tarpeellisena tuhlata aikaa suudelmiin.

He sousivat ulos satamasta lahdelle, ja siellä he nostivat purjeet ja ohjasivat venheen Skotlantia kohti. Kun tämä oli tehty, kävi mieli hiukan keveämmäksi, ja heillä oli aikaa puhella tulevaisuudesta. Francis Horatio kehui työn arvoa — hän aikoi luoda itselleen nimen; Glory ei ollut aivan samaa mieltä. Nimi! no niin, ja loistavia juhlamenoja; hänestä tuntuivat matkat kuitenkin hauskimmilta, Silloin he saisivat nähdä niin paljon ihmisiä ja muuta nähtävää, elleivät tuhlaisi kovin paljon aikaa työhön.

"Voi millainen tyttö sinä olet!" sanoi poika ylenkatseellisesti. Glory puri huultaan, sillä tuo ei ollut hänestä mieluista. Mutta vielä kului puoli tuntia ennenkuin poika auttamattomasti pilasi asiansa. Hän oli tuonut mukanaan koiransa, rottakoiranartun, ja rupesi nimittelemään sitä kaikenlaisilla koiranimillä, hyvitellen sitä ja kehuen, että sen penikoista vielä saataisiin paljon rahaa. Sitä Glory ei enää voinut kestää. Hän ei sinä ilmoisna ikänä voisi karata semmoisen henkilön kanssa, joka puhui niin epähienoa kieltä.

"Voi, millainen tyttö sinä olet!" sanoi poika taas; mutta Glory ei enää välittänyt siitä ollenkaan. Paljaalla käsivarrellaan hän yhtäkkiä oli kääntänyt peräsimen vasemmalle, aikoen ohjata veneen takaisin Peeliin, mutta tuuli oli käynyt vinhemmäksi ja aallot alkoivat kohota korkeiksi. Kun vene nopeasti käännähti, irtautui raakapuu, ja purje lerpatti avutonna mastoa pitkin. Sitten he soluivat aaltojen väliin, eikä Glorylla ollut voimia ohjata venettä pois sieltä; pojasta taas ei ollut enempää apua kuin mistä tyhjäntoimittajasta tahansa. Tyttö istui siinä valkoisessa musliinipuvussaan, poika hoiteli koiraansa, yö oli yllättää heidät, ja he kiikkuivat aavalla merellä, pieni masto ja rikkinäinen purjeriepu apunaan. Mutta yhtäkkiä suuri, musta purjevene ilmaantui pimeästä, ja aikamiehen ääni huusi: "Olkaa huoleti, lapset!"

Se oli John Storm. Hän oli herättänyt nuoren tytön eloon Gloryssä ja sen jälkeen hän myöskin herätti nuoren naisen. Glory hiipi hänen turviinsa kuin lapsi sinä yönä ja seuraavan neljän vuoden kuluessa tuntui tytöstä kuin olisi hän aina samoin hiipinyt John Stormin turviin. Hän oli Gloryn iso veli, hänen herransa, hänen hallitsijansa, hänen kuninkaansa. Glory asetti hänet kauas huimaavaan korkeuteen itsensä yli, kaiken jalouden ja suuruuden keskelle. Kun hän hymyili Glorylle, niin Glory punastui, kun hän rypisti otsaansa, niin Glory tuli surulliseksi ja pelkäsi. Luullen miellyttävänsä John Stormia Glory koetti pukeutua kaikkiin taivaankaaren väreihin, mutta nuori mies moitti häntä ja käski hänen tyytyä villaröijyynsä. Glory koetti väkisinkin kammalla suoristaa punaisia kiharoitaan, mutta John Storm kertoi hänelle, että ylhäisimmätkin vallasnaiset antaisivat vaikka molemmat korvansa saadakseen sellaiset kiharat. Sen jälkeen Glory hyväili niitä sormillaan ihaillen niitä peilissä.

John Storm oli vakava luonteeltaan, mutta Glory sai hänet nauramaan koko sydämensä pohjasta. Paitsi Byronia ja "Sir Charles Grandisonia" ei Glory pastorin kirjastosta tuntenut muuta kirjallisuutta kuin Raamatun, katkismuksen ja kirkkokäsikirjan, ja näitten sisällystä hän käytti jokapäiväisessä puheessaan vallan hämmästyttävän vapaasti ja rohkeasti. Hänen suurin ilonsa oli matkia lukkaria, joka torkkuvana vastasi messuun.

Pastori: "Oi, Herra suumme avaja" (ei mitään vastausta). "Missä sinä olet, Neilus?" Lukkari (äkkiä heräten pöntössään): "Täällä, herra pastori — niin sulle kunniata veisaamme."

John Storm nauroi — nauroi vallan hillittömästi, ja silloin oli Glory sanomattoman onnellinen. Mutta kohta John läksi pois taas, kun hänen isänsä lähetti hänet Australiaan, ja valo Gloryn maailmassa sammui.

Ei maksanut vaivaa muutella takakäytävän kelloa, sillä asiat olivat toisenlaiset nyt. Glory oli kuusitoistavuotias, ja ainoa puu, johon hän nyt koetti kiipeillä, oli hyvän ja pahan tiedon puu, ja se repi häntä kamalasti. John Storm oli lordin poika, ja hänestä itsestään tulisi kerran lordi. Glory Quayle oli orpotyttö, ja hänen isoisänsä oli köyhä maalaispappi. Heidän köyhyytensä oli suloinen, mutta siinä oli sappea myöskin. Nuo alituiset pakkosäästöt puvuissa, päällystakit, joita piti kääntää, hatut, jotka olivat kauniita ostaessa, mutta joita piti käyttää niin kauan, että muuttuneet kuosit panivat ne näyttämään harakanpeläteiltä, ja sitten nuo salaperäiset, taivas tiesi kenen vaatteiden jätteet — tytön luonteen itsenäisyys nousi kapinaan tuommoisia nöyryytyksiä vastaan.

Äidin veri tyttäressä alkoi kuohua yli, ja vanhapiikahallinto, joka oli murtanut ranskattaren elämän, oli tukahduttaa myöskin Man-saaren tytön kaavamaisuudellaan. Alituiseen hän unohti ruoka-ajat, joita määrättiin auringon mukaan, ja hän saattoi nukkua mihin aikaan tahansa ja valvoa myöskin kuinka kauan tahansa. Häntä kiusasi istua juhlallisena kuin vallasneitonen, ja hänellä oli paha tapa aina silloin tällöin heittäytyä pitkälleen lattialle. Usein hän nauroi tukahduttaakseen itkua, mutta hän ei viitsinyt edes hymyillä ylhäisen rouvan typerälle jutulle, eikä välittänyt hitustakaan kuninkaallisen perheen syntymäpäivistä. Vanhat tädit rakastivat hänen sieluaan ja ruumistaan, mutta he sanoivat usein: "Mitä ihmettä siitä tytöstä tulee, kun isoisä kuolee?"

Ja vanha isoisä, kunnon ukko, olisi antanut elämänsä säästääkseen Glorylta pienen kivun varpaan päässä, mutta hän ei ymmärtänyt mitä ainetta tuo tyttö oli. Hänen keppihevosenaan oli riimukirjoitusten tutkiminen, joita Man-saari on täpö täynnä, ja kun Glory auttoi häntä niiden puhdistamisessa ja kopioimisessa, oli hän onnellinen kuin koulupoika. Vaikka he asuivat samassa talossa ja Gloryn makuukamari, jonka akkunat olivat satamaan päin, oli aivan pastorin ummehtuneen työhuoneen vieressä, mistä pesukamarin katto näkyi, niin pastori aina eli kaukana takanapäin kymmenennessä vuosisadassa ja Glory jossakin etäällä kahdennessakymmenennessä vuosisadassa.

Vangittu varpunen räpytteli häkkinsä seiniä vastaan. Ennenkuin hän huomasikaan, pyrki hän pakenemaan tuosta vanhasta, uneliaasta paikasta, ikävöiden suureen ulkomaailmaan. Kesäiltoina hän kiipesi ylös Peelin kukkulan rinnettä ja heittäytyi kanervikkoon, missä hän ensi kerran oli nähnyt John Stormin. Siellä hän katseli, kuinka laivat nostivat ankkurinsa lahdelmassa, vanhan aution linnan muurien takana, ja hän toivoi pääsevänsä pois noilla laivoilla — pois merelle ja suuriin kaupunkeihin pohjoiseen ja etelään. Mutta kohtalo pusersi hänen olopiirinsä yhä ahtaammaksi, eikä hän voinut keksiä mitään tietä, joka johtaisi siitä ulos. Kaksi vuotta kului ja kahdeksantoistavuotiaana häntä kalvoi se tunne, että hän oli tuhlannut puolet elämästään. Hän katseli aurinkoa, kunnes se vaipui mereen, ja sitten hän palasi takaisin Glenfabaan ja pimeisiin ilmapiireihin.

Kaikkeen oli syynä heidän köyhyytensä, ja heidän köyhyyteensä oli kirkko syynä. Hän alkoi vihata kirkkoa; se oli tehnyt hänet orvoksi; ja kun hän ajatteli uskontoa virkatoimena, tuntui se hänestä perin itsekkäältä. Jos ihminen antautui niin korkeata tarkoitusperää tavoittelemaan (kuten hänen oma isänsä), niin hän ei voinut ajatella itseään; hänen täytyi uhrata elämänsä ja rakkautensa ja maailma — mikä mursi aina semmoisen ihmisen. Mutta täytyihän kumminkin tässä maailmassa elää, ja mitä hyödytti hautautua ennenkuin oli kuollut?

Miten lienee ollutkaan, mutta Gloryn epämääräiset toiveet muuttuivat unelmiksi, joissa John Storm oli päähenkilönä, ja eräänä päivänä tyttönen kuuli, että John oli palannut takaisin. Hän meni sinä iltana kukkuloille, hän nauroi ja itki, hän huusi ja juoksi, sillä eihän siellä ollut muita näkemässä kuin kalalokit. Kaikki oli juuri kuin runoissa, sillä tuolla kallion reunalla makasi John itse, aivan sen paikan vieressä, missä Gloryn oli tapana istuskella. Nähdessään hänet Glory hiljensi kulkuaan ja alkoi nyppiä kanervia ikäänkuin ei olisi nähnyt ollenkaan mitään. John kiiruhti häntä vastaan molemmat kädet ojennettuina, ja sitten Glory yhtäkkiä muisti, että hänellä oli yllään vanha kudottu röijy, punastui korvia myöten ja oli melkein tukehtua häpeästä. Vähitellen hän elpyi taas ja puhella lörpötti kuin myllynratas, ja sitten hän rupesi pelkäämään, että John ehkä luulisi hänen olevan hämillään muista syistä; siksi hän taas rupesi nyhtämään kanervia ja selittämään miksi hän punastui. John ei nauranut. Omituisesti hymyillen sanoi hän syvällä äänellään jotain, joka melkein jäädytti veren Gloryn suonissa.

"Minä tulen itse tästälähin olemaan köyhä. Olen riitaantunut isäni kanssa, Glory. Minä menen kirkon palvelukseen."

Se oli kova isku Glorylle, ja aurinko laskeutui äkkiä. Mutta häkin ovet se kumminkin avasi. Kun John Storm oli saanut apulaispapin paikan Lontoossa ja hänet oli vihitty papiksi, kertoi hän Glenfabassa, että hänen toimiinsa m.m. kuului sielunhoito eräässä suuressa West Endin sairaalassa. Tästä Glory keksi pakokeinon. Hän tahtoi ruveta sairaanhoitajattareksi. Se oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä sairaanhoito oli muodissa ja Glory oli kolme vuotta liian nuori. Suurella vaivalla hän hankki luvan päästä kokelaaksi, ja vielä suuremmalla vaivalla hän sai isoisän hellän pelon poistetuksi. Vanha pastori tyyntyi vihdoin kuullessaan, että Glory tulisi samaan sairashuoneeseen, jossa John oli pappina, ja matkustaisi Lontooseen yhdessä John Stormin kanssa.

III.

Rakas oma isoisä ja kaikki Glenfabassa! — Täällä minä nyt olen vihdoinkin, rakas isoisä, toivioretkeni päässä, ja ehtoosta ja aamusta on tullut ensimmäinen päivä. Nyt on kello yksitoista illalla, ja minä olen menossa nukkumaan omassa pikku huoneessani Martan Viinitarhan sairashuoneessa, Hyde Park, Lontoo, Englanti.

Kapteeni oli oikeassa. Aamu oli raitis kuin hänen imartelunsa, ja ennenkuin oli päästy etäälle niemen ohi, makasivat useimmat matkustajat Man-saaren kolmen koiven [Man-saaren vaakunassa on kolme polvesta taipunutta miehen jalkaa. Suoment. muist.] tavoin pitkällään siellä täällä. Minä kun olin vanha merimies, en ruvennut sairaaksi ollenkaan, vaan läksin hyttiini, makasin hiljaa vuoteellani ja tuumailin suuria asioita. En mennyt kannelle ennenkuin tulimme Merseyvirralle. Silloin kaikki matkustajat olivat ylhäällä ja he olivat sen näköisiä kuin hapan kirnupiimä, joka on valunut ulos kirnusta.

Miten komea näköala sieltä oli! Laivat, telakat, tornit ja kaupunki! Minä tuskin saatoin hengittää jännityksestä, kunnes pääsimme laivasillalle. Herra Storm asetti minut vaunuihin, ja saadakseni kokemusta minä tahdoin itse maksaa oman osani. Tietysti hän koetti pettää minua; mutta nainen on nainen, eikä se onnistunut. Kun olimme saapuneet Lime Streetin asemalle syöksyi eteemme — kantaja. Hän kantoi minun kirstuni päänsä päällä (kevyesti kuin korvasienen), ja kun olin ostanut pilettini, saattoi hän minut junaan herra Stormin mennessä ostamaan sanomalehtiä. Kantaja oli niin ystävällinen minulle, ventovieraalle, että saatoin huoletta heittää vastuunalaisuuden kohtalon niskoille ja annoin hänelle kuusi penceä [6 penceä = 60 penniä. Suoment. muist.].

Rautatievaunussa istui paitsi meitä kaksi vanhaa naista, ja me kuljimme pikajunalla. Se oli äärettömän hauskaa, aivan niinkuin olisi syössyt kohti ankaraa lounaistuulta Gontraryn vuorilta. Mutta ensimmäinen osa matkasta oli kamala. Tunneli pani minut melkein huutamaan. Liverpoolissakin oli sumuinen päivä, ja koko matkan Edge Hilliin sai juna puhaltaa varoitusvihellyksiä meluten kuin muurinsärkijä. Minun hermoni olivat piinapenkillä. Siksi käytin hyväkseni vaunujen pimeyttä ja aloin laulaa. Se tyynnytti minua, mutta saattoi vanhat neidit miltei hupsuiksi kauhusta. He huusivat, en minä; ja juuri kun minä pyysin Kaikkivaltiaalta hiukan apua tässä manalan kidassa, tulimme yhtäkkiä ulos vallan ehyinä. Toinen tunneli oli edessämme vielä ennenkuin saavuimme Lontooseen. Tunnelit ovat tietysti ne kiirastulet, joitten läpi täytyy kulkea ennenkuin pääsee noihin ihmeellisiin kaupunkeihin. Mutta jos minulta olisi kysytty neuvoa litaniaa tehtäessä ("Äkillisestä kuolemasta varjele meitä, oi Herra"), niin olisin luetellut siinä myöskin tunneleissa matkustavat.

Te ette koskaan ole aavistaneet, millainen ääretön tyhmeliini Glory on! Minä olin niin kiihkeän kiihkeä näkemään Lontoota, että tullessamme lähelle en voinut nähdä mitään, kun näet vettä alkoi tihkua silmäluomien alta. Kun ensi kerran tulee suureen, mahtavaan kaupunkiin, tuntuu kuin astuisi majesteetin eteen. Taivas varjelkoon minua vain sellaisesta tutisemisesta silloin kun minut nimitetään kuningattaren hovilaulajattareksi!

Taivas! millainen pauhu ja hälinä! Aivan kuin sata miljoonaa paarmaa olisi surisemassa hiljaisena syksyiltana. Lähemmin tarkastaessa on se kuin kaliseva, koliseva Baabelin torniyhtiö. Äänten humina, sekava jyry, hirveä sekasorto — kärryjä, vaunuja, omnibusseja sikin sokin — tuo kaikki saattaa ihmisen vallan uskonnolliseksi ja panee kylmän karsimaan selkärankaa. Voi millainen silmäneula heinäsuovassa tyttöraukka on täällä, ellei kukaan ylhäältä käsin pidä häntä silmällä!

Kerro Rakel-tädille, että Lontoossa käytetään toisenlaisia hattuja — pienempiä edestä — ja sano, että jos minä näen kuningattaren, niin kyllä kerron kaikki tarkkaan.

Me tulimme sairashuoneeseen vasta yhdeksän aikaan, joten en ole nähnyt paljoa siitä vielä. Taloudenhoitaja antoi minulle teetä ja sanoi, että voisin käydä katselemassa taloa, koska minua ei vaadittaisi työhön ennenkuin aamulla. Tunnin ajan minä siis kuljeskelin osastosta osastoon kuin vaeltava juutalainen naishahmossa. Mikä hiljaisuus! Minä pelkään, että tämä sairaanhoito käy pelkäksi tuppisuutyöksi. Ja nyt minä menen levolle — en juuri koti-ikävän murtamana, mutta noin "hiukkasen vain kaivaten kaikkia". Huomisaamuna minä herään uusiin ääniin, uusiin näkyihin, ja kun vedän ylös uutimeni, näen kadut, joilla rattaat väsymättä pyörivät ja ratisevat. Silloin minä ajattelen Glenfabaa, jossa lintuset laulavat ja leikkivät.

Terveiseni koko saarelle. Sano, että minä rakastan kaikkia yhtä paljon nyt Lontoon neitosena kuin ennen pelkkänä maantyttönä, ja sano, että sitten, kun minusta tulee kuuluisa nainen ja koko Englannin katse on kiinni minussa, minä tulen takaisin korvaamaan sen vahingon, että he nyt saavat olla ilman minua. Minä kuulen nyt kuinka isoisä sanoo: "Herra siunatkoon millainen se tyttö on!"

Glory,

J.K. Minä en ole sanonut paljoa herra Stormista. Hän jätti minut sairaalan ovelle ja meni kirkkoherransa kotiin, sillä hän tulee asumaan siellä, kuten tiedätte. Tiellä minä tuhlasin hänelle paljon kauniita runoja, tietysti rakkaudesta. Kun vanhat neidit menivät pois rautatievaunusta, kysyin minä noin sattumalta huvittiko häntä puhua rakkaudesta, mutta hän sanoi ei, sillä se oli näet pyhyyden pilkkaamista. Rakkaus on liian pyhää, se on jonkinmoista uskontoa. Joskus se tulee aavistamatta, joskus se hehkuu kuin tuli tuhkan alla, joskus se on hyvä enkeli, joskus se on perkele, joka panee ihmisen tekemään ja sanomaan kaikenlaista, jäädyttäen elämän talvea kylmemmäksi. Mutta minä sanoin hänelle, että rakkaus on suloista ja mitä uskontoon tulee, ei ole olemassa mitään taivaan alla, jota voisi verrata kauniin ja kunnon nuoren miehen rakkauteen kauniiseen ja kunnon tyttöön, kun mies uhraa kaikki tytön tähden, ruumiinsa, sielunsa ja kaikki mitä hänellä maailmassa on. Minä luulen, että John Stormin mielestä tuossa puheessa oli jotain perää, sillä vaikkei hän sanonut mitään, oli hänen loistavissa silmissään omituinen valo, ja minä ajattelin, että ellei hän rupeaisi papiksi, niin — mutta mitäpä siitä. Hyvästi, rakkaat.

IV.

John Storm oli lordi Stormin (perinnöllisen päärin) poika ja Englannin pääministerin, Erinin kreivin veljenpoika. Kaksi vuotta ennen Johnin syntymää olivat veljekset riitaantuneet naisen tähden. Se nainen oli Johnin äiti. Hän oli mennyt kihloihin nuoremman veljen kanssa ja jälkeenpäin rakastunut vanhempaan veljeen. Omantunnon ääni kielsi häntä rikkomasta kihlausta, ja hän totteli sitä. Sitten omatunto asettui yhteiskunnallisten lakien puolelle ja käski rakastavia eroamaan. Senkin he molemmat tekivät. Mutta tyttö-raukan oli helpompi erota elämästä kuin rakkaudestaan, ja paettuaan uskonnon turviin taistelusta aviovelvollisuuksiensa ja alkuperäisen rakkautensa välillä hän synnytti lapsen ja kuoli. Hän oli tyhjästä nousseen rikkaan pankkiirin tytär, jolle oli opetettu, että avioliitto ja rakkaus olivat kaksi eri asiaa. Hän vaihtoi rikkautensa arvonimeen, ja se kauppa toi hänelle kuoleman.

Hänen miehensä ei milloinkaan kiintynyt häneen. Lordi Stormin puolesta heidän avionsa oli ollut aivan itsekäs liitto, solmittu siksi, että hän toivoi itselleen perillistä, jotta hän siten perustamalla perheen saisi parannetuksi oman epäsuotuisan asemansa nuorempana poikana. Mutta synti avioliiton peruslakia vastaan, joka sanoo että tuon liiton tulee perustua rakkauteen, tuotti nopeasti koston.

Kuullessaan, että vaimo oli kuollut, tuli vanhempi veli hänen hautajaisiinsa. Iltaa ennen tuota päivää tuntui aviomiehestä vaikealta se, että hän oli sillä tavalla käyttäytynyt. Hän ei tosin koskaan ollut antanut aihetta skandaaliin, mutta hän ei liioin milloinkaan ollut peitellyt, ei edes poikansa äidiltä, syitä avioliittoonsa. Vaimo-raukka oli kuollut, mies oli ainoastaan pitänyt huolta siitä, että vaimon myötäjäiset oli maksettu, ja rakkauden ääni oli koko ajan vaiennut. Tuommoisten aatosten vaivaamana käyskenteli mies kaiken yötä huoneessaan ja aamun sarastaessa hän läksi kuolinhuoneeseen katsellakseen vainajan kasvoja vielä kerran. Avatessaan oven kuuli hän puoleksi tukahdutettuja huokauksia. Joku oli kumartunut vaaleitten kasvojen yli itkien kuin mies, jonka sydän on murtunut. Se oli veli.

Siitä päivin lordi Storm piti itseään vääryyttä kärsineenä henkilönä. Hän ei ollut milloinkaan välittänyt veljestään, ja nyt hän kokonaan päätti masentaa hänet. Hänen poikansa saisi sen tehdä. Poika tulisi kreivikunnan perilliseksi, sillä kreivi ei koskaan ollut mennyt naimisiin. Mutta tuommoinen myöhäinen kosto oli kovin mitätön. Kreivi oli antautunut valtiomiesuralle ja hänen nimensä alkoi tulla tunnetuksi. Lordi Storm ei ollut osannut käyttää tilaisuutta hyväkseen, vaikka hänet tosin oli kutsuttu ylähuoneen jäseneksi, mutta hän aikoi kasvattaa poikansa niin, että tämä häikäisisi koko maailman.

Siksi uhrasi isä koko elämänsä poikansa kasvatukseen. Tavallinen kasvatus oli hänen mielestään periaatteeltaan väärä. Koulut ja opistot ja klassikoiden tutkiminen oli hullutuksista hulluinta, siitä ei ollut vähintäkään hyötyä elämälle. Matkustaminen, se oli suuri opettaja. Sinä saat matkustaa vaikka aurinkoon asti, sanoi hän. Siksi kuljetettiin poikaa halki Europan ja Aasian, missä hän oppi hiukkasen hyvin monia kieliä. Hän oli isänsä alituinen toveri, ja menipä isä minne tahansa, sai poikakin tulla mukaan. Sovinnaissiveellisyys on ilettävää. Kotikasvatuksen päätarkoituksena oli aina ollut, niin arveli lordi, lasten pitäminen jos mahdollista täydellisessä tietämättömyydessä elämän tärkeimmistä seikoista ja toiminnoista. Mutta se ei ollut mahdollista, ja siitä syystä masentuminen, teeskentely, valhe ja salaiset synnit olivat puolen ihmiskunnan kirouksena. Siksi vietiin poika Kreikan ja Intian temppeleihin ja myöskin länsimaitten huvipaikkoihin. Ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli hän nähnyt jonkun verran miltei kaikkea, mitä maailmassa on olemassa.

Kun piti ruveta ajattelemaan Johnin tulevaisuutta, oli Englannilla juuri huolia siirtomaistaan. Nuo laajat alueet toisella puolen merta tahtoivat itse hoitaa omat asiansa. Silloin syntyi "brittiläis-pohjois-amerikkalainen sopimus", ja se antoi lordi Stormille aihetta ryhtyä toimintaan. Hänen veljensä, kreivi, koetti puoltaa rajoitettua itsehallintoa kruunun siirtomaille, mutta John Stormin isä keksi rohkean tuuman. Hän tahtoi nimittäin jakaa koko valtakunnan, yhdistetyt kuningaskunnat siihen luettuina, eri valtioihin, joilla kullakin oli oma itsehallintonsa. Siitä syntyisi "Ison Britannian Yhdysvallat."

Se oli oleva John Stormin valtio-oppi, ja sitä tarkoitusta varten asetti lordi Storm Man-saarella kuntoon talon, missä hän aina voisi pitää nähtävänään suunnitelmansa pienoiskoossa. Sinne perustettiin toimisto, jonka piti hankkia selko kaikista seikoista, joita John tulisi tulevaisuudessa tarvitsemaan. Sanomalehtiä tuli tuohon yksinäiseen tyyssijaan kaikista maailman ääristä, ja lordi leikkasi irti joka palasen, joka koski tätä ainetta. Hänen kirjastonsa oli tomuinen huone, jonka seiniä peitti suuri määrä ruskeita paperikääröjä, ja jokaiseen niistä oli kirjoitettu jonkun siirtomaan tai kreivikunnan nimi.

"Siihen menee kaksi ihmispolvea, poikaseni, ennenkuin se on toimitettu, mutta me muutamme Englannin historian."

Viisikymmenvuotisena hänen tukkansa oli lumivalkea ja hänen päänsä oli kuin suuren yökön.

Sillaikaa tuolle kaikkien noitten suurten suunnitelmien kohteelle, tuon lemmettömän avioliiton hedelmälle, kehittyi aivan oma persoonallisuus. Tuntui niinkuin hän olisi ollut aiottu suureksi mieheksi joka suhteessa, mutta luonto näytti tukahtuneen kesken. Kun katsoi hänen päätänsä, tuntui kuin hänestä olisi pitänyt tulla jättiläinen, eikä hän kumminkaan ollenkaan voinut kilpailla Anakin lasten kanssa. Kun kuunteli hänen puhettaan, olisi luullut hänestä kehittyvän neron, mutta ehkä hän olikin vain muutoin voimakas luonteeltaan. Parhaat ruumiin ja hengen voimat näkyivät hänessä menneen sydämeen. Ehkäpä tosiaankin hänen äitinsä surumielinen levottomuus ja tukahdutettu lempi oli jättänyt punaisen virran John Stormin sieluun.

Poikana ollessaan hän saattoi itkeä nähdessään kauniin maiseman luonnossa, kuullessaan kerrottavan urotöistä taikka surullisesti laulettavan tunteellisia pikku lauluja kadulla. Nähdessään linnunpesän, josta munat oli ryöstetty pois, hän purskahti itkuun, mutta kun hän sitten löysi särjetyt veriset kuoret polulta, muuttui suru raivoksi, ja hän sieppasi pyssyn isänsä kamarista ja läksi ulos kostamaan ryöstäjille.

Muutettuaan Man-saarelle huomasi hän aina käydessään kirkossa pienen punakiharaisen tytön, joka koko ajan katsella tuijotti häneen pastorin penkistä. John oli kahdenkolmatta vanha mies, mutta tuon lapsen silmät kiusasivat häntä. Milloin tahansa, päivin ja öin hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden hohtavan loiston. Sitten hänen isänsä lähetti hänet Kanadaan tutkimaan sikäläistä valtiojärjestelmää. Palatessaan sieltä hän toi muassaan kanadalaisen kanootin ja amerikkalaisen purjeveneen sekä joukon demokraattisia mielipiteitä.

Kun hän ensi kerran purjehti Manin vesillä, huomasi hän rappeutuneen veneen ja pelasti siitä kaksi lasta. Toinen oli pastorin kirkonpenkissä istunut tyttönen, vaikka hän nyt oli kasvanut pitemmäksi ja sievemmäksi. Tyttö hiipi hänen turviinsa purjeveneessä, ja tietämättä miksi, kiersi John Storm käsivartensa hänen ympärilleen.

Tämän jälkeen antoi John Storm purjeveneelleen nimeksi Gloria, Gloryn nimen mukaan, ja otti tytön joskus kanssaan purjehtimaan. Huolimatta ikäerotuksesta oli heillä hauska kuin pojalla ja tytöllä keskenään. Valkoisessa kudotussa röijyssään ja villalakissaan näytti tyttönen aimo merimieheltä. Kun tuuli kävi vinhemmäksi ja vene alkoi kiikkua, hoiti hän peräsintä kuin mies, ja John Storm ajatteli itsekseen, että suloisempaa näkyä ei voinut uneksia. Kun taaskin tuuli tyyntyi ja purje lerpatti höllänä, oli tyttö hauskin toveri tyynellä, mitä toivoa saattoi. Hän lauleli ja samoin John Storm, ja heidän äänensä sulivat niin somasti yhteen. Gloryn lempilaulu oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt"; John Stormin lempilaulu oli "John Peel". Näitä he saattoivat laulaa yhä uudelleen ja uudelleen tuntikausia yhtämittaa. Kesäiltoina, kun lahdelma uinui kuin väsynyt jättiläinen, niin hiljaa, että pieninkin aironloiske herätti kaiun vuorissa, kuuli kansa rannikolla kuinka vene souteli linnavuoren takaa, ja veneestä kaikui:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin…"

Kaksi vuotta John Storm leikki lapsen kanssa, ja sitten hän huomasi, ettei tyttönen ollutkaan enää lapsi. Häntä rupesi säälittämään Gloryn asema. Tuo päiväpaisteinen sielu, tuo hilpeä, lahjakas olento, jonka silmät säkenöivät ja loistivat kuin salamat ja jonka ääni oli kuin lintusen viserrys, tuo kultakutrinen mustalainen, tuo pikku noita, keijukainen — millainen oli hänen tulevaisuutensa? Sääli muuttui toiseksi tunteeksi, ja vihdoin tunsi John Storm tuskaa rinnassaan joka kerta, kun hän ajatteli tyttöä. Kun Glory katsoi häneen, tunsi John poskensa hehkuvan. Hän alkoi tuntea toista puolta luonnostaan, intohimoista puolta, ja hän vetäytyi peloissaan pois. Tuo hurja voima, tuo myrsky, tuo raivoava tuli hänen sisässään, Jumala yksin tiesi, minne se hänet johtaisi. Ja paitsi sitä hän oli lupautunut tulevaisuudelle, tai oikeammin, hänen isänsä oli luvannut hänet.

Isänsä synkästä talosta, jossa tuuli alati humisi puitten latvoissa, hän katseli Glenfabaa, ja se näytti hänestä olevan kuin pieni, valkoinen, auringon valaisema pilvenhattara. Hänen sydämensä kaipasi alati tuota päiväistä paikkaa. "Glory! Glory!" Sääli, sääli, että tyttö näytti käsittävän kaikki ja ymmärsi varsin hyvin, mikä heitä erotti. Hän punastui häpeästä, kun hänen aina täytyi käyttää samoja vaatteita Johnin nähden, ja pää kallellaan, katse harhaillen hän puhui tulevista päivistä, jolloin John jättäisi saaren ja menisi Lontoosen tullakseen tunnetuksi ja unohtaisi kaikki ystävänsä ja tämän rakkaan vanhan saaren. Tuollaiset puheet vihloivat John Stormin sydäntä. Vaikka hän oli nähnyt paljon maailmaa, ei hän ymmärtänyt ollenkaan, miten tyttöjen on tapana haastella.

Taistelu oli lyhyt. John Storm alkoi käyttää yksinkertaisempia pukuja — vaatimattomasta kankaasta tehtyä takkia ja flanellipaitaa, — rupesi sanomaan mainetta tyhjäksi koruksi vain ja vakuuttamaan isälleen, että hän oli yläpuolella kaiken tyhmän sovinnaisuuden.

Isä lähetti poikansa Austraaliaan. Silloin hänen elämänsä tosihuolet alkoivat. Hän matkusti maailman halki silmät auki, jolloin hän näki köyhien kärsimykset ja huomasi kaikki uudessa valossa. Tietämättään hän nyt menetteli samoin kuin hänen äitinsäkin, joka pakeni uskonnon turviin hakemaan lohdutusta tukahdutetun rakkautensa tuskille. John Storm oli kasvatettu jonkinmoiseksi imperialisti-demokraatiksi, mutta nyt hän rupesi korjailemaan isänsä opetuksia. Englanti ei tarvinnut lisää parlamentteja, se tarvitsi lisää apostoleita. Kansa ei tullut suureksi ja vapaaksi siten, että sille annettiin äänioikeus, vaani siten, että sen sielua vahvistettiin. Nyt ei kysytty sellaista miestä, joka laatii suunnitelmia tullakseen kuuluisaksi, vaan miestä, joka on valmis uhraamaan, valmis rupeamaan pieneksi, jos hän on suuri, köyhäksi, jos hän oli rikas. Nyt kysyttiin apostolia, tuhansiakin apostoleita, jotka ollen kuolleita maailman kunnialle, sen rikkauksille, sen houkutuksille, olisivat valmiita tekemään työtä Kristuksen hengessä ja uskomaan, että kieltäytymisessä, joka oli Jeesuksen opin "salaisuus", oli maailman ainoa pelastus.

Hän kuljeskeli Melbournen ja Sydneyn köyhimmissä osissa ja sittemmin Lontoon kurjaliston kortteleissa, palasi Man-saarelle kristillis-sosialistina ja ilmoitti isälleen aikovansa antautua kirkon palvelukseen.

Vanhus ei raivonnut eikä riehunut. Hän hoiperteli huoneeseensa kuin härkä pilttuuseensa saatuaan kuoliniskun teurastajalta. Tomuisessa vanhassa toimistossaan, jonka seiniä nimikirjoituksilla varustetut, sanomalehtiotteita sisältävät kääröt peittivät, hän käsitti, että kaksikymmentä vuotta hänen elämästään oli tuhlaantunut hukkaan. Poika oli eri olento, eri laatua, ja isä oli vain siemen, jonka täytyi näivettyä ja kuolla pois, kun nuori taimi pääsi omin voimin kasvamaan.

Sitten hän koetti hiukan vastustaa.

"Mutta ethän sinä, noin lahjakas poika, toki heittäne kuuluisaa nimeä tuolla lailla pois?"

"Minä en välitä vähääkään kuuluisasta nimestä, isä", sanoi John. "Minä tulen voittamaan suuremman voiton kuin missään parlamentissa voi saavuttaa."

"Mutta poikani, rakas poikani! Täytyy olla joko kameli tai kamelin kuljettaja; ja ylhäinen seurapiiri —"

"Minä inhoan ylhäistä seurapiiriä, ja ylhäinen seurapiiri vihaisi minua. Herra säästää sitä vain muutamien hurskaiden ihmisten tähden, niinkuin hän säästi Sodomaa Lotin tähden."

Käytyään tuon kiirastulen läpi ja saatuaan vanhan isänsä sydämen melkein murtumaan meni hän hakemaan palkkaansa Glorylta. Hän löysi tytön tavalliselta paikalta vuoren rinteeltä.

"Minä punastuin teidän tullessanne, eikö niin?" sanoi tyttö. "Sanonko miksi?"

"Miksi?"

"Tämän tähden", sanoi hän nopeasti pyyhkäisten kädellään rintaansa.

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Ettekö nyt ymmärrä? Tämä vanha riepu — jota minä käytin jo ennenkuin te läksitte."

Nuoren miehen teki mieli sanoa hänelle kuinka suloiselta hän näytti siinä — suloisemmalta kuin koskaan, nyt kun hänen rintansa kuvautui tuon kudotun röijyn alla ja kun hänen vartalonsa oli käynyt niin pehmeäksi ja sulavaksi. Mutta vaikka tyttönen nauroi, huomasi John Storm hänen häpeävän köyhyyttään, ja häntä piti lohduttaa.

"Minä tulen kohta köyhäksi itsekin, Glory. Olen riitautunut isäni kanssa ja aion mennä kirkon palvelukseen."

Gloryn kasvot synkistyivät. "Ooh, minä en luullut kenenkään vapaaehtoisesti rupeavan köyhäksi. Köyhä mies voi kyllä ruveta papiksi, mutta minä vihaan köyhänä olemista, se on hirveätä."

Maailma musteni John Stormin silmissä; hän tunsi surua ja tuskaa. Hän oli pettynyt Gloryyn nähden. Tyttö oli turhamielinen, maailmaa rakastava, hänen oli mahdotonta käsittää korkeampia asioita. Hän ei koskaan saisi tietää, minkä uhrauksen John Storm oli tehnyt hänen tähtensä. Glory ei välittäisi tästälähin Johnista, mutta sama se. Sitä vakavammin jatkaisi mies uraansa nyt, sillä perkele oli tähdännyt nuolensa häneen, mutta se ei ollut sattunut.

"Jumalan avulla kiinnitän lippuni maston huippuun", sanoi John Storm.

Hän päätti jatkaa kulkuaan samaan suuntaan. Hänellä oli tuota voimaa, jota sanotaan karaktääriksi. Kirkko oli ennen ollut hänen majakkanaan, nyt siitä oli tuleva hänen turvapaikkansa.

Valmistukset eivät tuottaneet hänelle mitään vaikeuksia. Vuoden ajan hän oli lukenut Englannin teologien teoksia — Jeremy Taylorin, Hookerin, Butlerin, Waterlandin, Pearsonin ja Puseyn — ja kun hän oli valmis virkaan, hankki hänen setänsä, Erinin kreivi, joka nyt oli pääministerinä, hänelle apulaisen paikan kuuluisan ja mahtava kanonikko Wealthyn luona, Pyhäin miesten kirkossa Belgraviassa. Lontoon piispa pyysi hänelle nimityskirjan Sodorin ja Manin piispalta, joka tutki ja määräsi hänet virkaan.

Samana aamuna, jona hänen piti lähteä Lontooseen, sanoi hänen isänsä, jonka kanssa hänellä oli ollut monta tukalaa kohtausta, nämä sanat hyvästiksi: "Koska olen käsittänyt, että sinä aiot tästälähin elää köyhänä, niin otaksun, että sinä et tarvitse äitisi perintöä, ja pidätän siis itselleni oikeuden käyttää sitä muulla tavoin, ellet mahdollisesti tarvitse sitä sen nuoren neidin käytettäväksi, joka kuuluu lähtevän kanssasi."

V.

"Minä tahdon olla köyhä kuin köyhä ainakin", sanoi John Storm itsekseen lähestyessään päämiehensä taloa Eaton Placen varrella, mutta seuraavana aamuna hän heräsi makuuhuoneessa, joka ei juuri vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä oli köyhyydestä. Miespalvelija toi sisään kuumaa vettä ja teetä sekä lausui tervehdyksen kanonikolta, joka eilisiltana oli käskenyt sanoa, että hän toivoi näkevänsä herra Stormin työhuoneessaan aamiaisen jälkeen.

Työhuone oli kallisarvoisesta sisustettu kamari John Stormin makuuhuoneen alla. Sen matot olivat niin pehmeät, ettei askeleita voinut kuulla, ja tuolien selkämyksillä riippui tiikerinnahkoja. John Stormin astuessa sisään tuli häntä vastaan iloisen näköinen keski-ikäinen mies, parta huolellisesti ajettuna ja kultasankaiset silmälasit nenällä. Hän tervehti ylenpalttisen kohteliaasti.

"Tervetuloa Lontooseen, rakas herra Storm. Kun Pääministerin kirje tuli, sanoin tyttärelleni, Felicitylle — te saatte aivan kohta tavata hänet — että uskon varmasti meistä tulevan hyvät ystävät — minä sanoin, 'on todellakin ilo, lapseni, jos voin täyttää rakkaan kreivi Erinin pienimmänkään toiveen, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla auttamassa taipaleelle, joka varmaan on oleva loistava ja erinomainen'."

John Storm mutisi jotain vastaukseksi.

"Toivon, että olette tyytyväinen huoneisiinne, herra Storm?"

John Storm ei ollut odottanut eikä toivonut niin paljoa.

"Ah, niin, vaatimattomia, mutta mukavia. Ja pitäkää niitä joka suhteessa ominanne, joissa voitte vastaan ottaa ketä mielenne tekee ja olla oma herranne. Tämä talo on kyllin suuri. Meidän ei tarvitse tavata toisiamme useammin kuin haluttaa, joten emme voi joutua riitaan. Ainoa vero, jonka aina syömme yhdessä, on päivällinen Älkää odottako paljoa. Yksinkertaista, mutta terveellistä — muuta en voi luvata teille näin papin perheessä."

John Storm vastasi, että hänestä oli aivan samaa mitä hän söi, eikä hän puoli tuntia päivällisen jälkeen enää tiennyt mitä hän oli syönyt. Kanonikko nauroi ja aloitti uudelleen:

"Minä arvelin parhaaksi antaa teidän asua meidän luonamme, koska te olette vieras Lontoossa, vaikka totta puhuen ei koskaan muut kuin yksi ainoa apulaisistani ole asunut luonani. Hän on täällä nytkin. Kohta saatte tavata hänet. Hänen nimensä on Golightly, vaatimaton kunnon nuori mies, tullut jostakin pikku yliopistosta luullakseni. Varsin hyödyllinen hän on ja pitää paljon minusta ja tyttärestäni, mutta tietysti hän kuuluu aivan toiseen piiriin ja — hm —"

Oli omituista, että puhuipa kanonikko mistä aineesta tahansa, hän aina lopetti puhumalla itsestään.

"Minä lähetin pyytämään teitä tänne nyt (kun minulla ei eilen ollut tilaisuutta tavata teitä), että saisin kertoa teille hiukan järjestelmästämme ja teidän omista velvollisuuksistanne… Minä olen kuuden pappismiehen päällysmies."

John Storm ei hämmästynyt. Suurta saarnaajaa tietysti köyhät ympäröivät joukoittain pyytäen häneltä apua ja johtoa.

"Meillä ei ole mitään köyhiä seurakunnassamme, herra Storm."

"Eikö mitään köyhiä?"

"Päinvastoin; hänen majesteettinsa itse kuuluu minun seurakuntalaisiini."

"Se on tietysti suuri suru teille."

"Jaa köyhätkö? Niin, niin, tietysti. Onhan meillä tietysti armeliaisuuslaitoksia, semmoisia kuin esim. tyttökoti Sohossa, jonka rouva Gallender on perustanut. Hän on vanha arvokas skotlantilainen rouva, hiukan omituinen ja merkillinen, mutta rikas, hyvin rikas ja vaikuttava. Minun apulaispapeillani on tosin tarpeeksi työtä kirkkotehtävissämmekin. Täällä on esimerkiksi säätyläisnaisten seura, taideompeluseura, kukkakoristeseura, puhumattakaan tytärkirkoista ja sairashuoneista, sillä minun mielestäni aina — hm —"

John Storm oli ollut omissa ajatuksissaan, mutta kuullessaan sairashuoneita mainittavan nosti hän katseensa innokkaasti.

"Niin, sairashuoneet. Teidän omiin toimiinne kuuluu juuri pääasiallisesti papin tehtävät meidän oivallisessa Martan Viinitarhan sairaalassa. Teillä on kaikkien sairaiden ja sairaanhoitajattarien sielunhoito — niin, myöskin sairaanhoitajattarien — kaikkine alaosastoineen, aivan niinkuin se olisi teidän oma seurakuntanne. 'Tämä on minun seurakuntani', saatte sanoa ja kohdella sitä sen mukaan. Koska te ette ole täydellisesti vihitty papiksi, ette saa hoitaa sakramentteja, mutta teillä tulee olemaan yksi saarna joka päivä, vuorotellen kullakin osastolla. Niitä on seitsemän, ja siis kullakin tulee olemaan yksi saarna viikossa, sillä minä olen aina sanonut, että harvemmin ei —"

"Mutta riittääkö se?" sanoi John. "Minä hyvin mielelläni —"

"No niin, saadaan nähdä. Keskiviikko-iltana meillä on jumalanpalvelus kirkossa; sinne voivat tulla ne hoitajattaret, joilla ei ole silloin yövalvontaa. Niitä on noin viisikymmentä kaikkiaan, hyvin omituinen joukkio. Onko sivistyneitä heidän joukossaan, kysytte. On kyllä, säätyläisten lapsia, mutta myöskin muista kansanluokista. Te olette vastuussa heidän henkisestä tilastaan. Katsokaamme — tänään on perjantai — sopiiko teille saarnata ensi keskiviikkona? Mitä mielipiteisiin tulee, on minun seurakunnassani kaikenlaatuisia väri-vivahduksia. Siksi vaadin apulaisiltani ankarasti keskitien kulkemista — aina keskitietä. Messuatteko te?"

John Storm oli taas omissa mietteissään, mutta hän älysi kumminkin vastata kieltävästi.

"Sepä vahinko; meidän orkesterimme on erinomainen — kaksi ensimmäistä viulua, yksi alttoviulu, klarinetti, sello, bassoviulu, torvet ja rummut ja tietysti urut. Meidän urkurimme on itse —"

Tänä hetkenä nuori pappi astui huoneeseen anteeksi pyytäen ja kumartaen alamaisesti.

"Ah, tässä on herra Golightly — hm — hm — vapaasukuinen herra pastori Storm. Teidän tulee saattaa herra Storm kirkkoomme sunnuntaina."

Herra Golightly sanoi asiansa. Se koski urkuria. Hänen vaimonsa oli tullut sanomaan, että mies oli viety sairashuoneeseen jonkin vähäpätöisen leikkauksen takia, ja nyt oli vaikeata saada laulajaa vuorolauluun sunnuntaiaamuna.

"Sepä nyt on harmillista. Käskekää vaimo tänne." Apulainen poistui takaperin. "Suokaa anteeksi, herra Storm. Tyttäreni Felicity — ah, tuossa hän onkin."

Pitkä nuori nainen astui huoneeseen silmälasit nenällä.

"Tässä on meidän uusi asukkaamme, herra Storm, rakkaan lordi Erinin veljenpoika. Felicity, lapseni, sinä voit lähteä herra Stormin kanssa seurakuntalaistemme luo esittämään häntä, sillä minä olen aina sanonut, että nuori pappi Lontoossa —"

John Storm mutisi jotain pääministeristä.

"Menette ensin tervehtimään setäänne, niinkö? Se on vallan oikein. Ensi viikollakin ennättää käydä muita katsomassa. Niin, niin. Astukaa sisään, rouva Koenig!"

Nöyrän näköinen, keski-ikäinen vaimo seisoi ovikäytävässä. Hän oli tumma ja hänellä oli syvät, loistavat silmät, joitten kostea katse muistutti vanhaa väsynyttä rottakoiraa.

"Tämä on meidän urkurimme ja kapellimestarimme vaimo. Hyvästi, herra Storm. Sydämellisimmät terveiset pääministerille, ja ohimennen määrätkäämme, että aloitatte työnne sairashuoneessa maanantaina."

* * * * *

Erinin kreivi, Englannin pääministeri, asui ahtaassa, vaatimattomassa ministerihotellissa Downing-kadun varrella. Vaikka hän oli ulkonaisesti kirkon päällikkö, jolla oli oikeus määrätä piispoja ja korkeimpia virkamiehiä, oli hän salainen epäilijä, joskaan ei suorastaan ivaillut uskonnollisia asioita. Siihen oli etupäässä syynä hänen nuoruutensa vaiheet. Tuo taistelu velvollisuuden ja intohimon välillä, joka oli vienyt lemmityn naisen uskonnon helmaan, oli ajanut hänet päinvastaiseen suuntaan, jättäen syvän yksinäisyyden kuilun hänen sieluunsa. Hän ei ollut tavannut veljeänsä usein tuon surullisen ajan jälkeen eikä veljensä poikaa ollenkaan. Sitten John oli kirjoittanut: "Kohta minua sitoo pappiuden ankara side", ja silloin pääministeri oli pitänyt velvollisuutenaan jollakin lailla auttaa veljensäpoikaa.

Kun palvelija nyt ilmoitti, että John tahtoi tavata häntä, tunsi hän sydämessään outoja, lämpimiä tunteita. Hän nousi seisomaan odottaen. Nuori mies, jolla oli äitinsä kasvot ja intoa hohtavat silmät, astui pitkää käytävää pitkin.

John Storm tapasi setänsä suuressa vanhassa vastaanottohuoneessa, jonka akkunat olivat pieneen puutarhaan ja Green Parkiin päin. Erinin kreivi oli laiha, vanha mies, harvatukkainen, ja kasvot kuin kuolleella. Hän ojensi kätensä hymyillen. Käsi oli kylmä ja hymy oli puoleksi kyyneleinen, puoleksi synkkä.

"Sinä olet äitisi näköinen, John."

Johnin mieleen ei ollut jäänyt mitään muistoa äidistä.

"Kun minä viimeksi näin hänet, olit sinä kapalolapsi ja hän oli nuorempi kuin sinä olet nyt."

"Missä näitte hänet, setä?"

"Kirstussa. Tyttö-parka."

Pääministeri työnsi muutamia papereita sanoen:

"No niin. Voinko auttaa sinua jollakin tavalla?"

"Ette, setä. Tulin vain kiittämään teitä entisistä avuistanne."

Pääministeri viittasi keskeyttävästi:

"Minä melkein olisin toivonut, että olisit valinnut toisen uran, John; mutta onhan kirkossakin tilaisuutta edistyä, ja jos minä voin jollakin tavalla —"

"Minä olen tyytyväinen — enemmän kuin tyytyväinen", sanoi John. "Minun vaalini perustuu toivoakseni vakavaan kutsumukseen. Jumalan työtä on paljon, setä, ja kaikkein eniten Lontoossa. Siksi olen niin kiitollinen teille."

John nojautui eteenpäin tuolissaan toinen käsi ojennettuna.

"Ajatelkaapa, setä! Tämän äärettömän kaupungin viidestä miljoonasta asukkaasta tuskin yksi miljoona käy kirkoissa ja rukoushuoneissa. Ja ajatelkaapa heidän aineellista tilaansa. Satatuhatta elää alituisessa puutteessa, vähitellen nääntyäkseen nälkään joka päivä, joka tunti. Neljäsosa kaikista Lontoon vanhuksista kuolee kurjuudessa. Eikö siinä ole työtä tarpeeksi? Jos tahtoo kuolla maailmalle — jättää perheensä ja ystävänsä — mennäkseen työhön ikipäiviksi — kuin omaan kuolemaansa —"

Pääministeri kuunteli innokasta nuorta miestä, joka puhui äitinsä äänellä. Sitten hän virkkoi:

"Olen pahoillani."

"Pahoillanne?"

"Pelkään erehtyneeni."

John Storm näytti hämmästyneeltä.

"Olen toimittanut sinut väärään paikkaan, John. Kun kirjoitit minulle, otaksuin tietysti, että olit valinnut kirkon virkaurasi tähden, ja tahdoin auttaa sinua eteenpäin. Tunnetko ollenkaan esimiestäsi?"

John oli vain kuullut hänestä puhuttavan suurena saarnamiehenä — kuullut sanottavan, että hän oli noita harvoja, joille oli suotu puhujataito.

"Aivan niin!" Pääministeri naurahti hiukan katkerasti. "Mutta salli minun kertoa sinulle vähän hänestä. Hän oli köyhänä varapastorina seurakunnassa, jonka papinviran antaja [Englannin ylimystöllä on omistusoikeus useihin papinvirkoihin, joita he mielivaltaisesti saavat antaa kenelle tahtovat. Suoment. muist.] sattui olemaan nainen. Pastori meni naimisiin tämän vallasneidin kanssa. Vaimo kuoli pian, ja pastori osti itselleen seurakunnan Lontoossa. Sitten hän palkkasi vanhan näyttelijän, joka — hm, opetti häntä kielillä puhumaan. Sen jälkeen hänestä on tullut muotisaarnaaja, joka käy ahkeraan ylhäisten kodeissa. Kymmenen vuotta sitten hän sai kanonikon arvonimen, ja joka kerta kun hän kuulee piispannimityksestä, huokaa hän kyynelsilmin: 'Minä en ymmärrä, mitä rakkaalla kuningattarellamme on minua vastaan'."

"No niin, setä?"

"Niin, jos minä olisin tietänyt sinun mielipiteistäsi, en olisi lähettänyt sinua kanonikko Wealthyn luo. Vaikka minä en todellakaan tiedä, missä nuori mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla… Minä pelkään, että kirkolla on monta kanonikko Wealthyä."

"Taivas sen estäköön", sanoi John. "Tietysti on olemassa fariseuksia nyt, samoin kuin Kristuksen aikoina, mutta kirkko on kumminkin valtion tukena."

"Valtion toukkana, sano niin, poikaseni — joka jyrsii sen sydäntä ja kaikkia elimiä."

Pääministeri naurahti taas hiukan katkerasti. Sitten hän vilkaisi äkkiä Johnin punastuviin kasvoihin sanoen:

"Mutta väärin tekee vanha mies, kun valaa sappea nuorukaisen innostukseen."

"Sitä ette voi tehdä, setä", sanoi John, "sillä Jumala on kaiken johtaja, niin hyvän kuin pahankin, ja Hän kääntää kaiken kunniakseen. Antakoon Hän vain voimaa meille kestämään maanpakolaisuudessamme —"

"Minä en pidä siitä, John, että puhelet tuolla tavalla. Minä kyllä arvaan mihin ollaan menossa. Siinä asiassa on runsaasti puuhaajia — englantilais-katolilaisiksi he sanovat itseään! No niin, muistapas saksalaista sananlaskua, joka sanoo: 'jokaisessa pappisessa piilee paavinen'… Ja jos sinä aiot jäädä kirkon palvelukseen, John, en ymmärrä, miks'et voisi olla järkevä ja mennä naimisiin. Totta puhuen, minä olen vain vanha, yksinäinen mies, siitä ei päästä, ja jos sinun äitisi poika antaisi minulle niin sanoakseni lapsenlapsen — hm?"

Pääministeri oli naurahtaa taaskin.

"Niin, John — säälittää minua — tuommoinen komea poika. Eikö olekaan enää maailmassa suloisia nuoria tyttöjä? Ovatko ne kaikki olleet ja menneet sen jälkeen kun minä olin nuorena? Minä voisin avata sinulle laajan valintapiirin. Kun näet on kyllin korkeassa asemassa, niin… toden totta, minä lupaan sinulle — sinä saat kenen tahansa, rikkaan tai köyhän, tumman tai vaalean —"

John Storm istui kuin piinapenkillä. Nyt hän nousi lähteäkseen. "Ei, setä", sanoi hän matalalla äänellä, "minä en koskaan mene naimisiin. Nainut pappi on sidottu elämään liian monella siteellä. Hänen rakkautensa vaimoonsakin on side. Ja sitten seuraa rakkaus maailmaan, sen rikkauksiin, sen kiitokseen ja kunniaan —"

"No niin! No niin, emme puhu siitä sen enempää. Se on tietysti parempi kuin vallaton elämä, jota useimmat nuoret miehet nykyään näyttävät viettävän. Mutta entä sinun pitkä kasvatuksesi ulkomailla, ja nyt isäparkasi on jäänyt aivan yksin omiin hoiviinsa. Hyvästi, poika. Tule joskus minua tervehtimään. Kuinka sinä olet äitisi näköinen joskus! Hyvästi!"

Kun vastaanottohuoneen ovi sulkeutui John Stormin jälkeen, mietiskeli pääministeri: "Poika-parka, hän luo itselleen paljon sydänkipua vielä."

John Storm kulki katua pitkin sanoen itsekseen: "Kuinka omituista, että hän puhui minulle tuolla tavalla. Mutta Jumalan kiitos, se ei pannut sydäntäni kertaakaan värähtelemään. Kaikki semmoinen kuoli minussa vuosi sitten."

Sitten hän kohotti päätään ja hänen askelensa kävivät keveiksi. Syvällä jossakin salaisessa sydänsopukassa nousi ylpeä ajatus: "Glory saa nähdä, että maailman kieltäminen on maailman omistamista — että mies voi olla köyhä ja kumminkin koko maailman kuningaskunnat ovat hänen jalkainsa juuressa."

Hän läksi Westminster-sillan asemalta maanalaista rautatietä kotiinsa päin. Oli keskipäivä ja rautatiellä suuri tungos. John oli reippaalla mielellä ja puheli kaikkien naapuriensa kanssa. Hänen astuessaan pois Viktoria-asemaila tuli kanonikko häntä vastaan. John tervehti häntä hiukan mielenosoituksellisesti. Kanonikko vastasi jokseenkin väkinäisesti ja astui sitten ensi luokan vaunuun.

Kulkiessaan Eaton Placeen päin näki John Storm väkijoukon seisovan katsomassa jotain katukäytävällä. Siinä makasi vanha vaimo, risainen, likainen olento, kasvot nääntyneet, kalpeat. "Onko tapahtunut tapaturma?" kysyi eräs herra, ja joku vastasi: "Ei, hän pyörtyi." "Miksei kukaan vie häntä sairashuoneeseen?" sanoi sama herra, ja sitten hän leviitan lailla poikkesi toiselle puolen katua. Teurastajan rattaat rämisivät ohi, ja teurastaja hyppäsi alas sanoen: "Poliisia ei ole milloinkaan saatavana, kun sitä tarvittaisiin."

"Mutta sitäpä ei tarvitakaan täällä, ystäväni", sanoi ääni ulkoapäin. Sanoja oli John Storm, joka tunkeutui ihmisjoukon läpi.

"Tahtoisiko joku ystävällisesti koputtaa ovelle?" Hän nosti vanhuksen käsivarsilleen ja kantoi hänet kanonikon taloon. Miespalvelija näytti kauhistuneelta. "Ilmoittakaa minulle, koska kanonikko palaa kotiin", sanoi John marssien matoilla peitettyjä portaita myöten ylös huoneisiinsa.

Tunnin kuluttua avasi vanha eukko silmänsä sanoen:

"Onko mitään tapahtunut? Mikä on hätänä? Onko tämä työkoti?"

Nähtävästi nälän tuottama heikkous oli syynä pyörtymiseen. John Storm alkoi syöttää vanhukselle kananpaistia ja maitoa, jota oli tuotu hänelle toiseksi aamiaiseksi.

Iltapäivällä hän kuuli kanonikon äänen ja askelet alakerrasta. Hän meni alas työhuoneeseen ja oli aikeessa koputtaa ovelle, mutta ääntä yhä kuului sisältä, milloin kovempaa, milloin hiljempaa. Vihdoin hän lyhyen vaitiolon aikana koputti, ja melko närkästynyt ääni huusi: "Sisään!"

John Storm tapasi kanonikon käsikirjoitus kourassa lausumassa sunnuntain saarnaa. Se hämmästytti nuorta pappia, mutta hän rupesi ymmärtämään, mitä pääministeri oli hänelle kertonut kanonikon kielillä puhumisesta.

Kanonikon otsa oli synkkä. "Tekö siellä? Kovin ikävää nähdä teidän astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta tänään, herra Storm."

John vastasi, että se oli köyhäin luokka ja siksi myöskin hänen.

"Te olette liian vaatimaton, herra Storm. Ja totta puhuen, minä en pidä siitä, että minun apulaiseni —"

John oli häpeissään. "Jos mielipiteenne ovat semmoiset, herra kanonikko", sanoi hän, "en tiedä, mitä sanottekaan saatuanne kuulla, mitä minä vielä olen tehnyt."

"Minä kuulin siitä ja myönnän, ettei se minua miellyttänyt. Olkoonpa teidän vanha turvattinne kuka tahansa, minun kotini ei ole sopiva paikka hänelle. Minä kannatan armeliaisuuslaitoksia semmoisten tapahtumien varalle, ja minun täytyy pyytää teitä mitä kiireimmin toimittamaan hänet sairashuoneeseen."

John oli sanatonna. "Hyvä, koska se on teidän tahtonne, herra kanonikko; minä vain ymmärsin, että sanoitte minun huoneitteni olevan… Paitsi sitä täyttää tuo eukkoparka paikkansa yhtä hyvin kuin kuningatar Viktoriakin, ja ehkäpä enkelit suojaavat toista yhtä hyvin kuin toistakin."

Seuraavana päivänä John Storm meni katsomaan eukkoa Martan Viinitarhan sairaalaan ja näki siellä johtajattaren, ylilääkärin ja koko joukon sairaanhoitajattaria. Jokainen tiesi hänen seikkailustaan. Pari kertaa hän huomasi hiukan sääliviä katseita, joskus kuului naurun kikatusta. Hänen seisoessaan eukon vuoteen ääressä mutisi tämä: "Minä tiesin, ettei se ollut työkoti, kultaseni. Hän puhui niin ystävällisesti ja puristi kättäni."

Kulkiessaan osastojen läpi hän oli hakenut tuttuja kasvoja, mutta ei löytänyt niitä. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomasi nuoren tytön pumpulisessa hoitajatarpuvussa, valkoinen esiliina edessä, seisovan äänetönnä vuoteen ääressä. Se oli Glory, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.

"Te ette saa tehdä sillä lailla", sanoi tyttö kiihkeästi; "minä en voi kestää sitä". Hän polki jalkaansa. "Ettekö te näe, että kaikki täällä —"

Yhtäkkiä hän käännähti ympäri ja oli mennyt pois ennenkuin John ennätti vastata. Glory häpesi häntä. Ehkä Glory oli puolustanut häntä! Veri nousi nuoren papin päähän, ja hänen poskensa hehkuivat. Glory! Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän uskaltanut katsoa tytön jälkeen, mutta hänen teki mieli suudella vanhaa vuoteella makaavaa eukkopoloista.

Sinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: "Glory on pannut pois kotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa, yksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon hänelle voimia siihen." Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon erehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla uskonnollisilla menoilla. "Mutta joskin meillä on publikaaneja ja fariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä on sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole kauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut maailmalle… Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä. Lakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on täällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä suuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa — kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö tuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa viettelevämpi kuin missään."

VI.

Sunnuntaiaamuna John Stormin virkatoveri tuli hänen huoneeseensa saattaakseen häntä kirkkoon. Pastori Josua Golightly oli pikkuinen mies, jolla oli kotkannenä, pienet terävät silmät, ohut tukka ja puolittain kuiskaava, puolittain viheltävä ääni. Hän kumarsi alamaisesti, aloittaen nöyrästi puhella:

"Toivon että tulette pitämään kirkostamme ja jumalanpalveluksesta siellä. Me kyllä panemme parastamme tyydyttääksemme kuulijoitamme."

Heidän kulkiessaan katua pitkin kertoi pastori Golightly ensin kirkon palvelijoista — siellä oli nimivahtimestareita, herroja varavahtimestareita, kukkakoristusten naisjohtaja y.m. Sitten hän luetteli orkesterin jäsenet — urkurin, kapellimestarin, varsinaiset jäsenet ja vapaaehtoiset avustajat ja sihteerin. Vuorolaulua laulamassa oli aina varsinainen laulaja, tavallisesti oopperan tenori. Kanonikko sai aina semmoisia henkilöitä avustajiksi, sillä hän oli suuresti taiteilijamaailman suosiossa. Tietysti laulajille maksettiin palkka, ja tällä viikolla juuri oli ollut kaikenlaista harmia siitä, että italialainen barytoni Covent Gardenista oli vaatinut tavattoman suuren palkan.

Pettymys ja alakuloisuus painoivat askel askeleelta yhä syvemmin John Stormia.

Pyhäin miesten kirkko oli yksinkertainen, tumma rakennus, jonka etupuolella oli pihamaa. Kellot soivat ja joukko vaunuja riensi portille, niinkuin teatterin edustalle, jättäen kuormansa siihen ja ajaen eteenpäin.

Kaksi kirkon vahtimestaria, joilla oli yllään kultanappiset siniset frakit, polvihousut ja silkkisukat, tukka puuteroituna, ottivat vastaan seurakuntalaisia kirkon ovella.

"Mennään länsikäytävästä — minä soisin teidän näkevän kirkon parhaimmassa valossa", sanoi herra Golightly.

Kirkon sisusta oli loistava. Katon rajaan saakka olivat seinät täynnä freskomaalauksia ja joka palkki katossa oli kullattu. Kuorin päässä oli erinomaisen hienotekoinen, taottu rautaportti, ja alttari oli täynnä kultaisia kynttiläjalkoja. Alttarin yläpuolella ja molemmin puolin sitä oli lasimaalauksilla kaunistetut akkunat. Aamuaurinko loisti niiden läpi levittäen lämmintä valoa kirkkoon. Vallasneidit komeissa kevätpuvuissa seurasivat opastajia käytäviä pitkin.

"Tätä tietä", kuiskasi Golightly, ja John Storm astui sakaristoon matalasta ovesta, aivan niinkuin takaovesta näyttämölle. Siellä hän tapasi kuusi virkaveljeään. He nyökkäsivät päätään hänelle, järjestellen messupaitojaan. Orkesteri oli koolla omassa nurkassaan, viuluja viritettiin ja kuoripojat nauroivat ja pitivät omaa iloaan.

Kello lakkasi soimasta ja urut virittivät sävelen. Kun kaikki sakaristossa olijat olivat valmiina, astuivat he pitkään käytävään asettuen riviin, kasvot käännettyinä kuoriin ja selkä pieneen oveen päin, missä sinisiin puettu opas seisoi vahtina.

"Kanonikon huone", kuiskasi herra Golightly.

Joku oli lukenut rukouksen, orkesteri oli vastannut, ja sitten astui rivi sisään asettuen paikoilleen kuoriin, kuoripojat ensin ja kanonikko viimeiseksi. Rautaportin läpi katsoessa näytti siltä kuin seurakunta olisi täyttänyt joka paikan kirkossa, hohtaen valossa ja väreissä, ja ilma oli täynnä hienoa tuoksua.

Nyt oli koraalipalvelus. Saarnan lopussa laulettiin vuorolaulu ja sitä ennen oli hymnin aikana koottu kolehti Oopperalaulaja näytti muutoin samanlaiselta kuin muutkin kuoripojat valkoisessa puvussaan, mutta hänen kasvonsa olivat tummat ja viikset isot.

Kanonikko saarnasi. Hänellä oli punainen tohtorin kaulus yllään. Hänen saarnansa oli sujuva ja oppinut ja hän lausui sen kaunopuheliaalla voimalla. Siinä viitattiin monen suuren kirjailijan, maalarin ja soittotaiteilijan sanoihin ja siihen sisältyi myöskin Michel Angelon ylistystä ja ote Browningin teoksista. Saarna loppui eräästä Danten teoksesta otettuihin säkeisiin, jotka lausuttiin alkukielellä.

John Storm oli nolona hämmästyksestä. Saarnan loputtua hän kulki yksin keskikirkkoa myöten, joka nyt oli tyhjänä, mutta tuoksui vielä hyvälle. Ovenpielessä hän huomasi muitten ilmoitusten seassa myöskin tämän: "Kanonikko ja kirkon palvelijat ovat surukseen kuulleet, että rahakukkarolta on hävinnyt kirkossa kävijöiltä, ja siitä syystä pyydetään seurakuntalaisia ottamaan mukaan vain sen verran rahaa kuin he tarvitsevat kolehtiin."

Oliko hän todellakin ollut Jumalan huoneessa? No, mitäpä siitä! Jumala hallitsee maailmaa vanhurskaudellaan kääntäen kaikki omaksi kunniakseen.

Seuraavana aamuna hän aloitti toimensa sairashuoneen sielunhoitajana. Pidettyään siellä ensimmäiset rukouksensa huomasi hän, että entinen iva oli lakannut. Vanha vaimo jonka auttaminen oli saattanut hänet naurunalaiseksi, oli huonontunut tuntuvasti eikä arvattavasti tulisi kauan elämään.

Mennessään pois lääkehuoneen läpi näki hän taas Gloryn ja kuuli hänen olleen kirkossa edellisenä päivänä. Se oli Glorysta hurmaavan kaunis. Kaikki nuo sadat komeat ihmiset loistavissa väreissä, silkin kahina, äänien humina — voi, se oli ihanaa — se muistutti aivan kesäistä merta. — John kysyi, mitä hän piti saarnasta. "Hm, ei se nyt oikeastaan ollut uskontoa", arveli Glory, "ei ainakaan mitä minä sanon uskonnoksi — 'tulista mellakkaa sielujen pelastukseksi', kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, mutta —"

"Glory", virkkoi John kiihkeästi, "minä saarnaan ensimmäisen saarnani keskiviikkona."

Hän ei pyytänyt Glorya tulemaan kirkkoon, kysäisi vain, oliko hänellä silloin yövuoro. "Ei", vastasi Glory ja samassa joku kutsui häntä.

"Hän tulee sinne", sanoi John itsekseen. "Minä katson häntä, minä näen hänen silmänsä; hän saa nähdä, ettei hänen nyt tarvitse hävetä minun tähteni."

Sitten hän muisti niin selvän selvään, miltä Glory näytti. Tuon uuden puvun hän muisti aivan tarkkaan — kasvot oli helppo muistaa. "Kauneuskin on hyve", ajatteli John, "ja kaikki luonnollinen ystävyys on hyödyllistä sielujen edistymiselle, jos se vain perustuu Jumalan rakkauteen."

John Storm ei kirjoittanut mitään eikä lukenut mitään ulkoa. Hän valmisti saarnansa ainoastaan miettein ja rukouksin. Keskiviikkoiltana hän oli aika lailla hermostunut. Mutta kirkko oli melkein tyhjä ja jokapäiväisissä puvuissaan liikkuvat oppaat olivat sytyttäneet ainoastaan osan kaasuliekeistä. Kanonikko kunnioitti jumalanpalvelusta läsnäolollaan. Toiset papit lukivat rukoukset ja tekstin.

Noustessaan saarnatuoliin luuli John näkevänsä ryhmän sairaanhoitajattaria valkoisissa myssyissään, mutta Glorya hän ei huomannut eikä uskaltanut katsoa uudestaan. Hänen tekstinsä oli: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Hän lausui sen kahdesti — hänen äänensä tuntui niin kumman vieraalta, heikolta ja ontolta tässä ontossa paikassa.

Kun hän alkoi puhua, tuntuivat lauseet hänestä niin oudoilta ja vaikeilta. — "Maalliset asiat ovat katoavia ja maailma on ristiriidassa Jumalan kanssa. Ihmiset vainoavat ja vahingoittavat toisiaan, vaikka heidän pitäisi elää veljinä. 'Petä tai tule petetyksi', on elämän sääntönä, kuten eräs nykyaikainen filosofi sanoo. Moni kuolee nälkään, kun muutamat harvat saavat nauttia runoudesta ja taiteesta, kirjoittaa runosäkeitä kukkaslahjoihin ja koettaa kuvailla rakkauden luonnetta ja menettelyä eläen rivoa elämää, hakien rikkauksia ja silmien nautintoa. Ja samalla tuhannet kurjat kuolevaiset poljetaan likaan… Missä siis on meidän turvamme?… Kirkko on Jumalan kansan turvana… Kristus vastaa meidän — vastaa — meidän —"

Sanat eivät sujuneet enää. Hän taisteli ankarasti, sanoi vielä lauseen, änkytti, aloitti uudestaan, änkytti taas, tunsi kuumetta, aloitti vielä kerran, tyhmistyi, äänsi muutamia sanoja, jotka hän sattui muistamaan ulkoa, rupesi hikoilemaan, menetti äänensä, lopetti vihdoin keskellä lausetta sanoen: "Rukoilkaamme, Isä meidän —", ja astui alas saarnatuolista.

Hänen saarnansa oli täydellisesti epäonnistunut, ja hän tiesi sen. Kun hän oli tullut sakaristoon onnitteli pastori Golightly häntä hymyillen teeskennellystä Kanonikko oli suorempi, mutta turhamielisempi. Hän kiitteli arvokkaasti, samalla lempeästi moittien. Herra Storm oli arvioinut työnsä liian keveäksi. Olisi ollut viisaampaa kirjoittaa saarna ja lukea se sitten. Maaseudulla kyllä saattoi kelvata vähän huonompikin, mutta Lontoon seurakunnat — ja varsinkin Pyhäin miesten kirkon yleisö — vaati oppia ja valmistusta.

"Minä tunnustan — niin, minä olen ylpeä siitä, — että oma sananparteni on: kertausta, kertausta ja yhä vain kertausta!"

Mitä taaskin saarnan sisällykseen tulee, niin siinäkin saattoi olla muistuttamista. Me nyt elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla ja mahdotonta on sovittaa samoja sääntöjä näihin päiviin kuin ensi aikoihin.

John Storm ei vastannut. Hän nukkui huonosti sinä yönä. Joka kerta kun hän hiukan nukahti, uneksi hän koettavansa jotain tehdä, jota hän ei voinut, ja kun hän sitten heräsi, tunsi hän häpeää ikäänkuin pahasta teosta. Kaiken häpeän takana piili ajatus Glorysta.

Seuraavana aamuna hän oli yksin huoneessaan ja otti juuri leipäpalan aamiaispöydältään, kun ovi aukeni ja iloinen ääni huusi: "Saanko tulla sisään, poikaseni?"

Vanhanpuoleinen rouva astui huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvot kapeat ja hienot, silmät viisaat, mutta ystävälliset ja tukka melkein lumivalkea.

"Minä olen Jane Gallender", sanoi hän, "minä en malttanut odottaa esittelemistä ja sen semmoista, vaan tulin muitta mutkitta teitä katsomaan. Jaa, poikaseni, se oli hyvä saarna! Minä en ole kuullut sen vertaista sitten kun läksin Edinburghista, jossa kunnon tohtori Guthrie saarnasi. Hän ei myöskään lukenut joka sanaa paperista — hän ei ollut semmoinen kuin täkäläiset papit, kunnon Tuomas Guthrie. Ja oikeata oppia te neuvoittekin meille! Puolet meidän kirkonkävijöistämme on Belsebubin palvelijoita. Voi, niitä fariseuksia! Ne kyllä voivat hapattaa nuoren maidon. Minä toivoisin, että heillä kaikilla olisi yksi ainoa yhteinen niska, jonka joku sitten voisi vääntää nurin. Ai, ai, kuinka sinä lörpöttelet, Jane! No vähät siitä! Ja tytöt ovat pahempia kuin miehet hullutuksineen, hassutuksineen. He rakastavat Jeesusta, mutta heidän mielestään on mukavinta, että Hän pysyy taivaassa eikä sekaannu Belgravian asioihin. Mutta minun täytyy jo lähteä. Minä jätin Jamesin kadulle, ja hän kääntää koko maailman nurin, jos hevosen täytyy odottaa. Hyvästi!… Mutta, hm, poikani, minä pelkään teidän puolestanne. Minä arvelen — että — että —. Mutta tulkaa tervehtimään minua Viktoria Squaren varrelle. Hyvästi!…"

Tuon kaiken hän sanoa lörpötti yhdessä hengenvedossa, ja John tuskin sai sanaakaan vastatuksi, kun musta silkkihame jo kahisi alas portaita.

Nuori pappi muisti kanonikon kerran puhuneen hänestä. Hän oli tuo hyvä, vanha rouva, joka oli perustanut tyttökodin Sohoon.

"Tuo hyvä eukko tuli vain lohduttamaan minua", ajatteli hän. "Mutta Glory! Mitä Glory ajattelee?"

Pidettyään rukoukset sairashuoneessa hän läksi samana aamuna hakemaan Glorya ulko-osastoista, mutta tytöllä oli olevinaan niin paljon työtä, että hän vain ohimennen hymyillen nyökkäsi päätään Johnille ja pyysi anteeksi. "Minulla ei ole tänä aamuna minuuttiakaan antaa pois, ei kuninkaalle eikä kuninkaan koirallekaan. Minä olen korviani myöten vajonnut haavasiteisiin ja paitsi sitä minulla on neljätoista laastaria omallatunnollani, ja nyt minun pitää juosta pikku poikani luo, jonka jalka leikattiin sunnuntaina."

John ymmärsi hänet, mutta palasi takaisin illalla ja päätti saada selkoa asiasta.

"Mitä te arvelitte eilisillasta, Glory?"

Tyttönen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.

"Mitä on tapahtunut? Ai, niin, — saarna! Kuinka tyhmä minä olen! Tiedättekö, että minä vallan unohdin sen!"

"Ettekö ollut sitä kuulemassa siis?"

"Voi, älkää kysykö! Minä häpeän todellakin. Ja kun vielä olin luvannut isoisälle! Mutta eihän keskiviikko ole ainoa, saarnaattehan kaiketi sunnuntainakin, eikö niin?… ja silloin!"

John tunsi päässeensä raskaasta kuormasta, mutta sitä seurasi syvä nöyryytyksen tunne. Glory ei ollut edes viitsinyt pitää sitä muistissaan. Tietysti tyttö ei välittänyt hänestä vähääkään — ei vähääkään — kun taasen hän —

Hän kulki kotiinsa St. Jamesin puiston halki. Suurten puitten alla tunsi hän yön rauhaisaa hiljaisuutta. Katujen rämisevä hyörinä oli muuttunut hiljaiseksi huminaksi, ikäänkuin kaukaisen meren kohinaksi. Puiston poikki hän saattoi nähdä kellon Westminsterin tornissa ja kuuli kuinka se löi neljännestunnit. Lontoo! Kuinka vähäpätöisiltä ja itsekkäiltä kaikki persoonalliset ajatukset tuntuivat miettiessä tuota ääretöntä kaupunkia! Hän oli ajatellut itseään vain ja omia hommiaan. Se oli kaikki niin pikkumaista ja säälittävää.

"Siksikö minä häpesin epäonnistunutta saarnaani, että en ollut Jumalaa palvellut kuten piti, vai siksikö, että ylpeyteni oli loukkaantunut Gloryn tähden —."

Mutta rauhaisat tähdet kimaltelivat taivaalla. Yö oli majesteettinen.

VII.

Martan Viinitarha.

Rakas Rakel täti! — Kerro isoisälle nyt aluksi, että John Storm saarnasi ensi kerran viime keskiviikkona, ja minä olin sitä kuuntelemassa, kuten lupasin. Voi taivas, niitä hetkiä! Hän sekaantui kesken kaikkea — mikä lienee ollut näyttämökuume tai saarnatuolikuume tai jokin muu lemmon leimaus, vaikkei siinä ollut kerrassaan mitään pelättävää, ei muita kuin penkillinen lavertelevia tyttöjä, jotka eivät kuunnelleet sanaakaan, ja muutamia vanhoja, kuulotorvilla varustettuja köpelyksiä. Minä istuin pimeässä takapenkillä, ja osaston johtajan, sisar Allworthyn leveät hartiat peittivät minut suosiollisesti saarnaajan näkyvistä. Sisar Allworthy on "hento todellinen nainen", joka juuri kapuaa Kyöpelin rinnettä ylöspäin. Minulle sanottiin, että saarna oli lyhyt, mutta minä en elämäni ajalla oli lukenut niin monta rukousta, ja hengitykseni oli niin lyhyttä puhkimista ja ähkimistä, että sisaret varmaan luulivat jonkun rakentaneen höyrykoneen takapenkille. Meidän murheellinen herra Storm-raukkamme kävi sen jälkeen täällä sairaalassa, surullinen, syvämietteinen ilme kasvoissa, mutta minussa ei ollut niin paljon pontta, että olisin voinut suoraan puhua hänen saarnastaan, ja siis minä vakuutin hänelle unohtaneeni tulla häntä kuulemaan. Armahtakoon hyvä Jumala minun sieluani senkin valheen tähden!

Te tahdotte tietää miten minä aikani kulutan. Jos te ehkä arvelette, että minä vietän päiväni unelmissa ja yöni laiskuudessa, niin kiirehdin vakuuttamaan, että nousen ylös kello 6, syön ensimmäisen aamiaisen puoli 7, rupean työhön kello 7, syön illallista puoli 10, lörpöttelen kello kymmeneen saakka ja menen omaan huoneeseeni levolle. Kun minä olen vain harjoittelija, pidetään minua enimmiten ulko-osastolla, jossa minun pitää järjestää lääkehuoneessa tarvittavia tavaroita, asettaa sairaat kuntoon lääkärin tutkittaviksi ja sitten toimittaa ne sidottaviksi. Nykyään ovat minun sairaani lapsia, ja minä rakastan niitä, ja sydämeni murtuu, kun minun pitää jättää heidät. Lääkärit eivät aina pidä hyvää huolta heistä, mutta se ei tietysti voi vahingoittaa heitä, koska he ovat alituiseen maailman parhaimman ja oppineimman tohtorin valvonnan alla — nimittäin minun.

Viime lauantaina minä olin ensi kerran läsnä leikkausta toimitettaessa. Herra siunatkoon, minä luulin viimeisen hetkeni tulleen. Onneksi minulla oli siteitä ja sieniä hoidettavana, niin että minä oikaisin selkäni ikäänkuin olisin niellyt rautatangon ja kestin loppuun asti kuin mies. Muutamat varsinaisista sairaanhoitajattarista ovat hirmuisia. Heille tuottaa todellista sydämen iloa, kun he saavat marssia alas operatsionihuoneeseen, eikä mikään voima maailmassa saisi heitä pysymään poissa semmoisesta hauskasta toimituksesta. Lauantaina leikattiin pienen viisivuotiaan pojan jalka, ja nyt kun joku kysyy tuolta kalpeaposkiselta pikku lemmikiltä minne hän menee, sanoo hän menevänsä enkelien luo, sillä siellä hän saa niin paljon pehmeätä porsaanpaistia. Varmaan hän sinne meneekin.

Sairashuoneemme henkilökunta on hyvin suuri, mutta siellä on paljon happamiakin marjoja joukossa. Täällä on lääkeopillinen koulu (jossa on joukoittain sieviä poikia, mutta tytöt eivät saa sanoa sanaakaan heille, ei edes käytävissä) ja lukematon joukko ylilääkäreitä, lääkäreitä ja kirurgeja. Ainoa lääkäri, jonka kanssa me olemme alinomaa tekemisissä, on kotikirurgimme, nuori poika, joka juuri on lopettanut tutkintonsa. Hänen nimensä on Abery, ja lauantaista lähtien on hän tuntenut niin suurta kunnioitusta neiti Glorya kohtaan, että mainittu neiti huoleti voisi vaikka noitua hänen läsnäollessaan (tietysti Manin murteella), mutta sisar Allworthy pitää huolta siitä, etten mitään sopimatonta saa tapahtua, sillä sisar Allworthy aikoo itse tehdä hyökkäyksiä tohtorin selibaattia vastaan. Herra tohtori oli kaiketi laulanut Te Deum 'ja leikkauksen jälkeen, sillä yhtäkkiä hän oli hankkinut itselleen oikein juhlahumalan ja tahtoi ruiskuttaa morfiinia sairaaseen, joka juuri oli parantumaisillaan munuaistaudista. Tämä sairas, vanha virtahepo, toisin sanoen saksalainen, Koenig niminen soittoniekka, oli pelosta puolihöperönä. Silloin minä kuiskasin hänelle, että hän olisi nukkuvinaan, ja sanoin sitten tohtorille, että olin hukannut morfiiniruiskun. Mutta herra varjelkoon sitä ryöppyä, minkä sain sisar Allworthyltä!

Eilen oli semmoinen päivä, jolloin sairaitten ystävät saivat tulla heitä katsomaan ja jolloin sairashuoneessakin voi olla hauskaa. He koettivat salaa pistää ystävilleen pieniä makeiskääröjä, joista he epäilemättä itse nauttivat, paljon, mutta jotka ovat kuolettavaa myrkkyä sairaille. Sitten meidän piti hakea esiin tuomisia sairaiden makuuvaatteiden alta ja tutkia myöskin vieraitten taskut. Minun pikku poikani äiti tuli eilen myöskin, ja minä huomasin hänen povellaan niin kummallisen suuren kasvannaisen päällystakin alla, että käsitin operatsionin varsin tarpeelliseksi. Ei se ollut muuta kuin tuores torttu, höystetty sitrunan kuorilla. Minä vedin sen esille uhkaavana kuin ukkospilvi. Mutta äiti alkoi itkeä sanoen, että hän oli itse leiponut sen Johnnielle, ja sitten — no niin, sisar Allworthy ei kiittänyt minua!

Mutta minä en välitä siitä, miten minua täällä pidellään sillä olenhan Lontoossa, ja Lontoossa oleminen on elämää, ja elämä on Lontoossa olemista. En ole vielä nähnyt paljoa kaupungista, kun näet minulla on vain kaksi tuntia loma-aikaa, kello kymmenestä kahteentoista, ja silloin ennätän vain pistäytyä puistossa ja sen lähiseutuvilla, aivan kuin kyyhkysen poikanen, jolta on siivet leikattu. Mutta minä katselen suurta, uutta maailmaa täältä ison mökkini ikkunasta, näen vaunut puistossa ja ratsastajat hevostensa selässä. Lontoossa on vallan uusi tapa tervehtiä. Ensin nostetaan käsi noin olkapään tasalle ja sitten huojutetaan sitä vaakasuoraan suuntaan, ikäänkuin tahdottaisiin työntää kyynäspäätä esille. Kun sitten aloitetaan puhua, sanotaan: "Minä—ä—ä", aivan kuin olisi puuroa suussa. Mutta se on niin hirveän sievää. Liikenteen aiheuttama jyrinä on kuin musiikkia ja minä olen kuin sotahevonen, joka tahtoisi marssia sen tahdissa. Kuinka suloista on olla nuori ja elää maailmassa, joka on niin täynnä ihanuutta! Ja jos vielä päälle päätteeksi ei ole niin varsin ruma, niin — sitä parempi.

Kaikki sairaanhoitajattaret elävät odotuksen houreessa. Kohta päästään tanssiaisiin. Ne pidetään Bartimeus-sairaalassa, jossa on tavallista suurempi luentosali, ja siellä tulee olemaan äärettömän hauska. Koko maailma tulee sinne — koko sairashuonemaailma, ja jos minä Vain voin pukeutua kyllin hurmaavasti, niin näyttäisin tälle siunatulle Lontoolle millainen täydellinen enkeli Glory on. Tämän kuun 24 p:nä minulla on koko päivä vapaa. Silloin aion olla ulkona kello kymmenestä aamulla kymmeneen illalla. Minä tulen aivan hulluksi kun ajattelen sitä. Ja kun ensi kerran pääsen syöksähtämään Lontoon elämään, Pidätän varmaan henkeäni aivan kuin hyppäisin alas Greg Malinin jyrkänteeltä…

Glory.

VIII.

Aamulla 24 p:nä Glory nousi ylös kello 5 saadakseen askareensa pian suoritetuksi ja ollakseen sitten koko päivän vapaana. Silloin huomasi hän karkeatukkaisen hoitajattaren, joka pesi lattioita desinfektsioni-aineella lakki hiukan kallellaan päässä. Glory oli tavallista paremmalla päällä ja kysäisi iloisesti:

"Onko teilläkin lupapäivä tänään?"

Hoitajatar katsahti häneen ylenkatseellisesti ja vastasi:

"Minä en ole mikään maksava harjoittelija — leikkivä harjoittelija, piti minun sanoa. Me hoitajattaret ollaan työihmisiä, joiden elämä menee velvollisuuksien täyttämisessä. Meillä ei ole aikaa juoksennella kaupunkia katselemassa ja lupapäiviä viettämässä."

"Ei, te olette juuri niitä semmoisia, jotka kokonaan pilaavat sairaanhoitajan ammatin", sanoi nuorenlainen tyttö, joka juuri sattui tulemaan siihen. "Kaikkien pitäisi tietysti raataa niinkuin tekin. Tänään on minun lupapäiväni, mutta siitä huolimatta minun täytyy kiilloittaa, laasta osastoni, tehdä tilat, siistiä sisaren huone; ja kaikkeen tuohon ovat semmoiset kuin te syynä. Ei siitä teitä kiitetä se on varma. Tyttö-raukat eivät uskalla täällä edes leikata otsatukkaakaan itselleen ja aina vain täytyy pelätä päähoitajattaren sanovan: 'Teillä ei ole taipumusta hoitajattareksi, neiti'."

Glory katsahti puhujaan. Se oli erinomaisen sievä tyttö, tummatukkainen, valkohipiäinen ja punaposkinen, silmät loistavat, harmaat, mutta hänen kätensä olivat karkeat ja kynnet litteät ja nelikulmaiset. Kun häneen katsoi uudelleen, huomasi hänen kauneudessaan jotain turmeltunutta; se oli kuin kaunis sèvreläinen maljakko, joka oli haljennut jostakin kohdasta.

"Sanoitteko, että nyt on teidän lupapäivänne?" kysyi Glory.

"Niin on, onko teidänkin?"

"On, mutta minä en ollenkaan tunne Lontoota. Ettekö tahtoisi ottaa minua kanssanne, ellei teillä ole erityistä ohjelmaa täksi päiväksi?"

"Mielelläni. Minä olen huomannut teidät jo ennenkin ja olisin tahtonut tutustua teihin. Teillähän on niin kaunis nimi — Glory — eikö niin?"

"Niin. Entä teidän nimenne?"

"Polly Love."

Kello kymmenen aamulla molemmat tytöt läksivät pitkää lupapäiväänsä kuluttamaan.

"No, minnekä mennään nyt?" sanoi Polly.

"Mennään semmoiseen paikkaan, jossa nähdään oikein paljon ihmisiä", sanoi Glory.

"Se on kyllä helppoa, sillä tänään on kuningattaren syntymäpäivä ja —."

Glory muisti Rakel-tätiä ja huudahti ilosta.

"Ja muistaessani", sanoi Polly, ikäänkuin se olisi äkkiä hänen mieleensä juolahtanut, "minullahan on piletit sotilaiden lippuparaatiin — kuninkaalliseen paraatiin, tiedäthän?"

"Saammeko nähdä kuningattaren?" sanoi Glory.

"Voi sinun kysymyksiäsi! Tietysti emme! Mutta me saamme nähdä sotilaat ja kenraalit ja ehkä prinssinkin. Se alkaa puoli yksitoista tuolla toisella puolen puistoa."

"Tule sitten", sanoi Glory ottaen toverinsa kädestä ja alkaen juosta.

"Siunatkoon, millainen tyttö sinä olet!"

Molemmat juoksivat vielä minuutin verran nauraen ja laverrellen kuin koulusta päässeet lapset. Neljännestunnissa he tulivat hevoskaartin portille, jossa oli kova tungos ja poliisi otti pilettejä. Polly kaivoi taskuaan.

"Missä ne nyt ovat? Kas tuossa. Hyvä ystävä antoi ne minulle", kuiskasi hän. "Hänellä on toveri jossakin noista virastoista."

"Herrako?" kysyi Glory leikillisen kohteliaasti, mutta samassa he kulkivat portista ja sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin tuota komeaa juhlakomentoa edessään.

Aamu oli kaunis, ja puiston keväiset lehdet olivat vihreät ja tuoreet. Suuren nelikulmion kolmella sivulla oli punatakkeja [englantilainen sotilaspuku on punainen. Suoment. muist.], keskiosa oli täpösen täynnä katsojia. Kaikki sinnepäin olevat ikkunat ja parvekkeet olivat samoin täynnä väkeä. Kaikkialla näkyi sotilaita, vahteja, poliiseja, kenraaleja hatut kallellaan ja itse Walesin prinssi karhunnahkaisessa lakissa ratsasti ympäri kannukset ja suitset kalisten. Sitten kuului torven ta-ra-ta-ra-raa, ja kova ääni komensi: "Kunnia lipulle!" Upseeri kantoi sitä, valkoiset hansikka-kädet lensivät ohimolle tervehdykseksi, pistimet välähtelivät, marssittiin ympäri, ja soittokunta soitti: "Brittiläinen soturi." Glorystä oli kaikki tuo kuin unta. Hänen povensa kohoili ja hän oli vähällä itkeä.

Polly nauroi ja puhua laverteli iloisesti. "Ha, ha, haa! katsopas tuota sotamiestä, joka ajaa takaa päivänvarjoa! Nyt hän sai sen miekkansa kärkeen."

"Nämä ovat kaikki suuria herroja", kuiskasi Glory.

"Tietysti", sanoi Polly. "Näetkö sinä tuota herraa tuolla ikkunassa vastapäätä? — se on ulkoasiain ministeriö."

"Mikä?" kysyi Glory etsien silmillään.

"Tuo tuolla kävelypuvussa ja silkkihatussa. Tuo, tuolla puhelemassa naisen kanssa, jolla on vihreä liinapuku, musta pitsikaulus ja keväthattu."

"Tuonko ruman tytön vieressä, jolla on kokonainen rhododendron-pensas päässään?"

"Niin juuri. Tuo herra se antoi minun tuttavalleni piletit."

Glory katsoi häneen hetkisen, ja jokin hyvin himmeä muisto alkoi tulla hänen mieleensä, mutta samassa alkoi soittokunta soittaa ja hän siirtyi pois toisaalle. Nyt soitettiin: "God save the Queen" [engl. kansallishymni. Suoment. muist.] ja sitten kaikki oli lopussa. Glory huokasi syvään sanoen: "Hyvä on!"

Polly nauroi hänelle, ja Gloryn täytyi myöskin nauraa. He naurattivat toisiaan kunnes ihmiset rupesivat heitä katsomaan, ja se nauratti heitä vielä enemmän, joten heidän täytyi juosta pois.

"Voi kuinka hupsu sinä olet, Glory", sanoi Polly; "yksinkertaisin asia sinua ihmetyttää."

He menivät katselemaan puoteja, kulkien ylöspäin Regent-katua, torin ohi ja sitten pitkin Oxford-katua Cityyn päin, nauraen ja puheskellen koko ajan. Kerran he poikkesivat pienelle ostokselle erääseen puotiin, ja myyjätär näytti vallan hämmästyvän heidän vallatonta käytöstään. Sen jälkeen heidän tietysti teki mieli mennä joka puotiin kadun varrella käyttäytyäkseen niin hullunkurisesti kuin suinkin. Kahden tunnin kuluessa he olivat tehneet kaikki mahdolliset hullutukset, mitä sen ikäiset nuoret neitoset voivat keksiä ja olivat täysin onnellisia.

He olivat ennättäneet Englannin pankin edustalle, ja nälkä alkoi jo hiukan kiusata. He hakivat kahvilan Cheapsidessä ja astuivat sisään saadakseen päivällistä. Huone oli täynnä miehiä, joista moni heti nousi nähdessään molemmat tytöt. Nämä olivat puetut sairashuoneen ulkopukuun, mutta Pollyn puvussa oli jotain silmäänpistävää, josta syystä miehet katsoivat heihin hymyillen. Glory katsoi rohkeasti heihin takaisin sanoen aivan ääneensä: "Kuinka hirveän lystiä olisi olla tarjoilijattarena, jolle herrat iskisivät silmää, ja sitten saisi nauraa heille takaisin!" Polly työnsi häntä kylkeen käskien häntä vaikenemaan. Itse käveli Polly pää kumarassa, mutta käytti siitä huolimatta silmiään kuin sähköpatteria kesken viattominta puhelua. Selvään saattoi nähdä, että Polly oli ennättänyt pitkälle tässä maailmassa, ja kun uudestaan häneen katsoi, huomasi, että hänen elämänsä oli jollakin lailla luiskahtanut harhaan.

Syötyään astuivat tytöt omnibussiin kulkien vielä kauemmaksi itään päin. He istuivat vastatusten nauraen ja puhellen ääneensä toisten matkustajien suureksi hämmästykseksi. Mutta saavuttuaan köyhille, rumille kaduille, jossa oli vihanneskauppiaitten kärryjä katukäytävän vieressä ja surullisia hautausmaita vihreine vesoineen, jotka koettivat näyttää puilta, tahtoi Glory kääntyä pois.

He läksivät takaisin höyryveneellä Thamesia pitkin joltakin laivasillalta. Höyryvene otti matkustajia joka sillalta pitkin virtaa ja London Bridgen luona tuli soittokunta laivaan. Tullessaan Paavalin kirkon kohdalle oli laiva ahdinkoon saakka täynnä väkeä, joka oli menossa kaupungin länsiosaan katsomaan, kuinka kuningattaren syntymäpäivää vietettiin, ja soittokunta soitti: "Ja neidin kultakiharat irrallaan aaltoili."

Silmänräpäyksen ajan Glory oli hurjana ilosta ja seuraavana silmänräpäyksenä näytti ilo äkkiä sammuneen. Aurinko oli laskeutumaisillaan Westminsterin tornien taakse loistavaan tulimereen. Se muistutti täydelleen auringonlaskua Peelissä, vaikka tosin nuo hohtavat, välkkyvät valopilkut tuolla alempana olivat ikkunoita eikä aaltoja ja vaikka tuo kumea humina ei ollut mahtavan meren kohinaa, vaan mahtavien miljoonien melua.

He astuivat maihin Westminster Bridgen luona ja läksivät teeravintolaan juomaan kupin teetä. Kun he tulivat ulos, oli pilkkosen pimeä, ja he nousivat omnibussin katolle. Kaupunki loisti sähkö- ja kaasuvaloissa, jotka siellä täällä muodostivat kuningattaren nimikirjaimet, ja Whitehall oli täynnä vaunuja, menossa virallisiin vastaanottoihin. Gloryn teki mieli päästä keskelle kaikkea tuota elämää, ja siksi tytöt astuivat alas omnibussista ja läksivät kävelemään käsikoukussa.

Kun he kulkivat Piccadilly-sirkuksen ohi, rupesi heitä taas naurattamaan, sillä ihmistungos huvitti heitä. Tällä kohdalla oli ahdinko suurin, ja heidän täytyi tunkeutumalla tunkeutua läpi. Muitten muassa siellä oli useita loistavasti puettuja naisia, jotka näyttivät odottavan omnibussia. Glory huomasi, kuinka kaksi heistä teeskennellen ja virnakoiden meni puhuttelemaan erästä herraa, joka kulki siitä ohi.

"Tuopa oli omituista! Huomasitko sinä?" kysyi hän.

"Tuotako! Ei se ole mitään erinomaista, se on vallan jokapäiväistä täällä!" vastasi Polly.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Glory.

"Mitäkö? Etkö todellakaan ymmärrä?… Voi herranen aika sinua Glory… Sinun ystäviesi pitäisi todellakin pitää huolta sinusta. Sinä tiedät liian vähän tästä maailmasta."

Ja sitten äkkiä kuin salama iski Gloryyn ensimmäinen aavistus elämän surkeudesta.

"Voi taivas, tule pois", hän huudahti vetäen Pollya mukaansa.

He olivat juuri hengästyneinä ennättäneet St. Jamesin kadun ohi, kun monokkelilla ja leveällä valkoisella tärkkirintamuksella varustettu herrasmies tapasi heidät ja tervehti. Glory kiirehti eteenpäin, mutta Polly seisahtui tutunomaisesti.

"Se on vain minun tuttavani", sanoi Polly muuttuneella äänellä. "Tämä on uusi sairaanhoitajatar. Hänen nimensä on Glory."

Herra sanoi jotain loistavasta nimestä ja loistavasta onnesta, jos pääsisi sellaisen hoitajan hoidettavaksi, ja molemmat tytöt nauroivat. Sitten vakuutti herra olevansa iloinen siitä, että tytöt olivat käyttäneet hänen pääsylippuaan, ja valitti, ettei päässyt heitä nyt saattamaan kotiin.

"Mutta tanssiaisiin tulen", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkaisten Gloryyn: "Tekisipä mieleni tuoda asuintoverini myös sinne."

"Voi, tuokaa!" sanoi Polly peittäen silmänsä puolittain silmäluomillaan.

Herra sanoi hiljaa jotain Glorysta, mitä tämä ei voinut kuulla, ja heilutti sitten valkoista hansikastaan sanoen: "Terve" ja meni.

"Onko hän naimisissa?" sanoi Glory.

"Naimisissa! Herra varjelkoon, ei toki! Mitä hullunkurisia ajatuksia sinulla on!"

Kello oli kymmenen minuuttia yli kymmenen kun tytöt aika kyytiä marssivat sairashuoneen ovelle, yhä vielä puhua lörpötellen ja tuoden mukanaan lupapäivä-iloaan vielä tuonne tuskan asunnon alueillekin. Ovenvartia häristi heille sormellaan leikillisen ankarasti, ja eräs valvova sisar, joka valkoisessa puvussaan kulki porttikäytävän läpi, seisahtui sanomaan, että joku oli kaivannut toista tytöistä.

"Minua — tietysti minua", sanoi Polly. "Täällä on minun veljeni eräästä luostarista, eikä hän siedä ketään muuta kuin minua luonaan. Minä näännyn kuoliaaksi vielä hänen tähtensä."

Mutta nyt kaivattiinkin Glorya. Vaimo, jonka John Storm oli pelastanut kadulta, oli kuolemaisillaan. Glory oli ollut avuliaana häntä hoitamassa, ja eukkoraukka oli nyt koettanut säilyttää hengenkipinää voidakseen sanoa Glorylle viimeiset sanottavansa ja tervehdyksensä. Hän ei enää voinut nähdä ketään, mistä syystä Glory kumartui hänen vuoteensa yli ja puhui hänelle:

"Tässä minä olen, mummo; mitä tahtoisitte?" Nuoret punottavat kasvot painautuivat lähelle vanhoja kalpeita poskia.

"Hän puheli minulle ystävällisesti ja puristi minun kättäni. Se on totisen totta. Antakaa minulle musta vaate kirstulle ja pyytäkää häntä seuraamaan."

"Kyllä, mummo, kyllä. Minä — lupaan — minä — ooh!"

Se oli ensimmäinen Gloryn täällä näkemä kuolemantapaus.

IX.

John Storm oli ollut ensimmäisillä aamupäivävierailuillaan sinä päivänä. Sitä komentoa varten hän oli flanellipaitaan puettuna tullut alas eteiseen, jossa kanonikko odotti häntä kiiltosaappaissa ja hansikkaissa ja neiti Felicity vaaleassa silkissä ja valkoisissa höyhenissä. Istuttuaan vaunuihin sanoi kanonikko: "Te ette menettele aivan oikein itseänne kohtaan, herra Storm. Uskokaa minua, nuorelle miehelle on hyvin tärkeätä käydä hyvin puettuna, jos hän tahtoo menestyä Lontoossa."

Vaunut seisahtuivat rakennuksen eteen, joka oli aivan lähellä.

"Tämä on rouva Macraen koti", kuiskasi kanonikko. "Hän on amerikkalainen miljonääri. Hänen tyttärensä — kohta saatte nähdä hänet — menee naimisiin Englannin parhaimmista perheistä olevan nuoren miehen kanssa."

He astuivat ylös leveitä portaita sinisiin puetun lakeijan jälessä. Ylhäältä kuului ääniä.

"Kanonikko — hm — Wealthy, neiti Wealthy ja — hm — hm — herra pastori Storm."

Äänten sorina hiljeni, ja iloisen näköinen kirjavaan puettu pikku nainen tuli heitä tervehtimään puhuen amerikkalaista murretta. Huoneessa oli monta naista, mutta ainoastaan yksi herrasmies. Tämä, joka seisoi teekuppi kädessä toisella puolen-huonetta, painoi monokkelin silmäänsä katsahtaen John Stormiin ja sanoi sitten jotain vieressään olevalle naiselle. Neitonen nauraa tirskautti. John Storm katsoi vielä kerran herraan ikäänkuin vaistomaisesti tietäen, että tuo hänen pitää tuntea, jos hän näkee hänet uudestaan. Kaula oli herralla kahlehdittu korkeaan, kankeaan kaulukseen ja ulkomuodoltaan hän oli jotenkin ruma, vartalo pitkä ja hoikka, ikä noin kolmekymmentä vuotta, tukka vaalea, silmät veltot, uneliaat, ilme eloton, mutta kohtelias. Hän näkyi hyvästi soveltuvan hienoon seuraan, osasi käyttäytyä moitteettomasti ja sanoa turhanpäiväisiä sukkeluuksia ohuella "ylhäisellä" äänellä.

"Oli todellakin ikävää, etten voinut tulla kuulemaan herra Stormia keskiviikko-iltana", sanoi rouva Macrae teeskennellysti hymyillen. "Tyttäreni kertoi minulle, että se oli erinomaisen ihanaa. Mercy, täällä on sinun suuri saarnaajasi. Koeta houkutella häntä tulemaan meille tiistaisin vastaanottopäivinämme."

Pitkä, tummaverinen, kaunis tyttö, jonka käytös oli vienoa ja miellyttävää, nousi hitaasti ja ojensi kätensä Johnille katsoen häntä silmiin äänetönnä. Sitten monokkelisilmäinen herra virkkoi kohteliaasti: "Oletteko kauankin ollut Lontoossa, herra Storm?"

"Kaksi viikkoa", vastasi John lyhyesti, kääntäen hiukan päätään.

"Oo — hm — varsin hauskaa kuulla!" virkkoi herra pitkäveteisesti, naurahtaen kylmästi.

"Ah, lordi Robert Ure — herra Storm", esitteli emäntä.

"Herra Storm on kunnioittanut minua rupeamalla apulaisekseni, lordi Robert", sanoi kanonikko, "mutta luultavasti hän ei kauan tule olemaan vain kappalaisena."

"Hyvin hauskaa kuulla", virkkoi lordi Robert. "On aina rauhoittavaa kuulla, että minulla arvattavasti tulee olemaan yksi hakija vähemmän ikuiseen kappalaispaikkaani Pimlicossa. Ne ovat ympärilläni kuin kärpäset hunajakupin ääressä. Minä luulin jo tuntevani kaikki tulevat kappalaiset koko kristikunnassa. Ja mikä liikuttava vaatimattomuus siinä seurueessa! Yksi heistä kävi eilen minua tapaamassa, mutta satuin olemaan poissa, ja ystäväni Drake — Drake sisäasiain toimistosta, tiedättehän — hän kun ei voinut miesraukalle taata jokapäiväistä leipää, niin hän sen sijaan antoi 6 penceä, ja herra apulaispappi meni täysin tyytyväisenä kotiinsa."

Kaikki näkyivät nauravan paitsi John (joka tuijotti ilmaan), ja kovimmin kaikista nauroi kanonikko. Mutta äkkiä kuului kimeä ääni:

"Miksi iskette hampaanne kappalaisraukkoihin? Eikö nyt ole olemassa yhtään kanonikkoa tai piispaa, joita paremmin sopisi puraista?"

Se oli rouva Gallender.

"Minäkin kerron teille jutun, ja minun juttuni on tosi."

"Jane! Jane!" sanoi emäntä puiden hänelle viuhkallaan, ja lordi Robert ojensi kaulansa yli kauluksen hymyillen suosiollisesti.

"Kahdeksantoistavuotinen tyttö tuli luokseni tänä aamuna Sohossa, ja hänellä oli tuo tavallinen onnettomuus kerrottavana. Hänen isänsä oli ollut paha kirkkoherra, joka kuoli viime vuonna jättäen jälkeensä 31,000 puntaa. Onnettoman lapsiraukan äiti, s.o. kirkkoherran jalkavaimo on nyt köyhäinkodissa."

Nuo olivat ensimmäiset vakavat sanat tuossa seurassa, jossa joka ikinen liike oli valheellinen. Jane Gallenderin kertomus iski kuin ukonnuoli seurueeseen. John Storm henkäisi syvään, ja vilkaisi omituisen vaiston johtamana lordi Robertiin, tuntien, että nyt oli hänen puolestaan kostettu.

"Kuinka kaunis päivä tänään on ollut", sanoi joku.

Jokainen katsahti tuon nerokkaan lauseen sanojaan. Se oli neitonen, joka punastui korviaan myöten.

Kiusallinen vaitiolo seurasi. Sitten emäntä kääntyi lordi Robertiin sanoen:

"Te puhuitte ystävästänne Drakesta, eikö niin? Jokainen puhuu hänestä, ja tytöt näkyvät olevan vallan hulluina tuohon mieheen. Niin kaunis, niin luonnollinen, niin mainio puhuja! sanovat he. Mutta tytöt ihastuvat niin helposti. Teidän pitää todellakin olla varovainen" (tämä viimeinen lause oli Felicitylle). "Kukako hän on? Lordi Robert saa kertoa sen teille. Hän on jonkinmoinen virkamies, sir, mikä lienee Draken poika Pohjois-Englannista. Hän osaa elää maailmassa — elämättä liikaa kumminkaan. Mutta me olemme päättäneet, että me emme jaksa elää kauemmin tutustumatta tuohon ihmeelliseen olentoon, ja siis lordi Robertin täytyy tuoda hänet ensi torstai-iltana meille, taikka muutoin —"

* * * * *

John Storm pääsi vihdoin pakenemaan lupaamatta palata vastaanottopäivänä. Hän meni suoraapäätä sairashuoneeseen, jossa hän sai kuulla, että Glory oli ulkona sinä päivänä. Minnekä hän oli mahtanut mennä ja mitä hän mahtoi tehdä, se vaivasi John Stormin mieltä. Se seikka, että Glory ei ollut kysynyt häneltä neuvoa eikä pyytänyt häntä johtajakseen ensimmäisellä retkellään Lontoossa, loukkasi hänen ylpeyttään ja hänen vastuuntunnettaan. Illempana eneni hänen levottomuutensa. Vaikka hän tiesi, ettei Glory palaa ennen kello kymmentä, läksi hän jo yhdeksän aikana tyttöä vastaan.

Sattumalta valitsi hän itäisen tien käyskennellen hitaasti Piccadillyä alaspäin. Melkein kaikkien klubirakennusten ikkunat kadulle päin hohtivat sähkövalaistuksessa. Nuoria miehiä hännystakeissa seisoi portailla tupakoiden ja vilvoitellen päivällisen jälkeen, ja sieviä tyttöjä kirjavissa puvuissa käyskenteli edestakaisin katukäytävällä heidän edessään. Joku tytöistä katsahti ohikulkiessaan äkkiä ylös kohottaen hiukkasen toista suupieltään, ja hänen mentyään ohi kaikki purskahtivat nauruun.

John Stormin veri kiehui. Sitten muuttui mieli mustaksi. Hän tunsi olevansa niin avuton, hänen saalinsa ja hänen suuttumuksensa olivat vallan turhia, vallan tarpeettomia. Yhtäkkiä hän huomasi haettavansa. Kulkiessaan St. Jamesin kadun ohi hän melkein töytäsi vasten Glorya ja toista sairashuoneen puvussa olevaa hoitajatarta. He eivät huomanneet häntä, sillä he puhelivat erään herran kanssa. Se oli sama mies, jonka John oli tavannut aamupäivällä, lordi Robert Ure.

John kuuli lordin sanovan: "Glorynne on niin loistavan —" sitten ääni hiljeni, mutta jotain hauskaa lordi mahtoi sanoa, sillä tyttö nauroi makeasti.

John Stormin sielu oli nyt täydessä kapinassa. Hän tahtoi seisahtua, ajaa pois tuon miehen, suojella molempia hoitajattaria, mikä oli hänen velvollisuutensa. Mutta hän kulki heidän ohitsensa, kääntyi sitten katsomaan taaksensa ja näki herran eroavan tytöistä, jotka suuntasivat kulkunsa länteen päin. Vilahdukselta näki hän heidät vielä kaasulyhdyn valossa heidän mennessään kadun poikki, ja sitten vielä toisen kerran puiston puitten varjossa.

Hän ei uskaltanut palata sairashuoneeseen sinä iltana, ja seuraavana aamuna hän oli yhä vielä yhtä närkästynyt. Mutta häntä odotti kirje Gloryltä, jossa sanottiin, että hänen vanha ystäväraukkansa oli kuollut ja että tämä oli pyytänyt Johnia hautauksen toimittajaksi. Siitä syystä John Storm pukeutui parhaaseen pukuunsa (köyhiä ei saanut kohdella kuinka tahansa, ajatteli hän) ja läksi heti sairashuoneeseen. Siellä hän kysyi Glorya ja he laskeutuivat yhdessä kolkkoon kellarihuoneeseen, jolla on aina kylmät, äänettömät asukkaansa. Ei ole kenenkään suotu viipyä kauan siellä; siksi oli vanha vaimokin haudattava samana aamuna. Seurakunta sai haudata hänet omalla kustannuksellaan, ja ruumiskärryt olivat jo ovella.

John Storm seisoi Gloryn kanssa eteisessä ja hänen mielensä alkoi heltyä.

"Glory", sanoi hän, "teidän ei olisi pitänyt mennä ulos eilen puhumatta minulle mitään. — Lontoossa on niin suuria vaaroja."

"Mitä vaaroja?" kysyi tyttö.

"Vaaroja nuorelle tytölle, kauniille tytölle —"

Glory katseli pitkien silmäripsiensä alta.

"Minä tarkoitan vaaroja — koko sielustani häpeän tunnustaa sen — miesten taholta."

Glory vilkaisi äkkiä John Stormiin ja sanoi heti:

"Te näitte meidät, eikö niin?"

"Näin, minä näin teidät, ja tunnustan, että se seura ei minua miellyttänyt."

Gloryn pää vaipui nöyrästi alas ja hän kysyi: "Se herrako ei miellyttänyt?"

John epäröi. "Minä tarkoitin tyttöä. Minä en pidä hänen vapaasta esiintymistavastaan täällä. Näitten hyvien, hurskaitten naisten seassa ei ole muita kuin hän… tuo —"

Gloryn alahuuli alkoi venyä. "Hän on iloinen ja hauska — muusta minä en välitä."

"Mutta minä välitän, Glory, ja jos hänellä on semmoisia ystäviä kuin tuo mies —"

Glory nosti päänsä pystyyn. "Mitä se minua liikuttaa, kuka on hänen ystävänsä?"

"Se liikuttaa paljonkin, jos aiotte vielä tavata heitä."

"No niin", sanoi Glory ynseästi, "minä aion tavata heitä vielä. Ensi torstaina menen sairaanhoitajattarien tanssiaisiin."

John vastasi painokkaasti: "Ei sen tytön seurassa."

"Miksikä ei?"

"Minä sanon, ettei sen tytön seurassa."

Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, ja sitten Glory virkkoi huulet vavisten: "Te loukkaatte minua ja pakotatte minut itkemään. Ettekö ymmärrä, että solvaisette minuakin? Minä en ole tottunut solvauksiin. Te näette minun kävelevän tyhjänpäiväisen tyttöhupakon kanssa, jolla ei ole ainoatakaan ajatusta aivoissaan ja joka ei muuta osaa kuin nauraa tirskutella ja vilkuilla herroihin, ja te otaksutte että minä heti paikalla annan hänen johtaa itseni minne tahansa. Ettekö luule, että tytötkin voivat olla varuillaan?"

"Kuten tahdotte, siis!" sanoi John heilauttaen kättään ja mennen alas portaita.

"Herra Storm — herra Storm — Jo — John —"

Mutta John Storm oli jo katukäytävällä ja astui vaivaishuoneen vaunuihin.

Se oli jonkinmoinen ruumisvaunujen ja ajopelien yhdistys. Kirstu oli näet ajurin istuimen alla ja sisällä istuivat John Storm (ainoana surusaattona) ja hautajaisurakoitsija.

"Suvaitsetteko te toimittaa hautaamisen, herra pastori?" kysyi urakoitsija ja John vastasi myöntäen.

Hauta oli köyhäin puolella, ja kun urakoitsija apulaisensa kanssa oli siirtänyt kirstun määrätylle paikalle, sanoi hän: "Minulla on vielä kolme hautausta nyt aamupäivällä, joten minun pitää nyt jättää teidät toimittamaan siunausta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli John Storm messupaidassaan yksin kuolleen kanssa. Hän avasi kirjansa lukeakseen hautausrukoukset, eikä kukaan ihmisolento ollut sitä kuulemassa.

Hän luki: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" ja köyhän katkera kohtalo masensi hänen sieluaan saattaen hänet vaikenemaan.

Mutta hänen kahlehdittujen tunteittensa täytyi päästä puhkeamaan ilmi, ja samana iltana hän kirjoitti pääministerille: "Alan ymmärtää, mitä tarkoititte sanoessanne että minä olin joutunut väärään paikkaan. Voi tätä Lontoota ja sen seuraelämää, sen maallisia pappeja, sen taidetta sen kirjallisuutta, sen loistoa, sen työtöntä elämää. Kaikki on rakennettu maan rasitukselle ja nimettömien köyhien hielle! Voi tätä 'Kirkeä kaupunkien seassa', joka vetää kunnon ihmisiä luokseen vietelläkseen heitä, pettääkseen heitä ja sitten muuttaakseen heidät sioiksi! Näyttää silta kuin olisi mahdotonta elää maailmassa hurskaana. Joka koettaa, se revitään kahtia."

X.

Seuraavana torstai-iltana kaksi nuorta miestä söi päivällistä huoneistossaan St. Jamesin kadun varrella. Toinen oli lordi Robert Ure, toinen hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Horatio Drake. Drake oli noin seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi lordi Robertia ja ulkomuodoltaan verrattoman paljon kauniimpi. Hänen kasvonsa olivat miehekkäät ja miellyttävät, ilme avomielinen ja reipas; hartiat olivat leveät ja vartalo komea, tukka oli vaalea ja silmät siniset kuin nuorella pojalla.

Huone, jossa he istuivat, oli suuri ja täynnä kallisarvoisia kaluja, mutta huonekalusto oli huiskin haiskin, aivan epäjärjestyksessä. Suuret huoneurut, suuri piano, mandoliini ja kaksi viulua, tauluja sekä lattialla että seinillä, ja suuri joukko valokuvia oli siellä täällä ympäri huonetta. Peili uunin yläpuolella oli täynnä kutsukortteja, joita oli pistelty lasin ja puitteiden väliin.

Miespalvelija oli tuonut sisään kahvia ja paperosseja. Lordi Robert puhui väsyneen vetelästi tapansa mukaan, aivan kuin mies, joka on matkustanut pitkän matkan ja jota siitä syystä nukuttaa.

"No, hyvä veli, päätäpäs nyt, niin lähdetään."

"Mutta minua väsyttävät nuo hienot kestit."

"Niin minuakin."

"Ne ovat niin luonnottomia — niin tarpeettomia."

"Rakas lapsi, tietysti ne ovat luonnottomia — tietysti ne ovat tarpeettomia, mutta mitä sinä oikeastaan tahtoisit?"

"Jotain inhimillistä ja luonnollista", sanoi Drake. "Minä en välitä hitustakaan siitä, onko se tai se oikein tai väärin, — en ollenkaan — mutta minua kiusaa kuoliaaksi tuommoisen elämän typeryys."

Lordi Robert puhalteli hitaasti sauhuja savukkeestaan ja virkkoi tavallista vetelämmin: "Hyvä Drake, tietysti sinä olet aivan oikeassa. Kuka ei sitä tunnustaisi. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mutta mitä pitäisi työttömien ihmisparkojen tehdä, elleivät he voisi paeta noihin ajanvietteisiin, joita sinä halveksit? Ja nuo ylhäiset raukat — niin, heidän pitää joskus sen ohessa hoitaa afäärejään. Myönnä, että he hoitavat niitä."

Lordi Robert nauroi väkinäisesti, mutta Drake katsoi häntä suoraan silmun ja sanoi:

"Kuinka se asia edistyy, Robert?"

"Varsin hyvin, luullakseni, vaikka tyttö ei näytä kovin kärkkäältä. Viime viikolla oli ratkaiseva kohtaus, ja minusta tuntui kuin olisin kosinut tyttöä ja saanut äidin. Minä luulen, että tämäniltaiset kestit ovat tuon tapahtuman kunniaksi, ja silloin minä en tietysti voi paeta tantereelta."

Hän nojautui taaksepäin lähetellen savupilviä kattoon, ja sanoi sitten nauraen omituisesti kurnuttamalla: "Ei, en minä pyrikään pakenemaan. Tuo iankaikkinen koronkiskuri oli täällä taas tänään. Minun piti vakuuttaa hänelle, että häät vietetään ainakin vuoden kuluessa. Sillä ehdolla hän vain suostui odottamaan rahojaan… Pahako? Tietysti se on paha juttu, mutta minkä sille voi, poikaseni?"

Miehet tupakoivat äänettöminä hetkisen, ja sitten lordi Robert taas virkkoi: "Tule nyt, hyvä mies, ystävyytemme tähden, ellet muutoin. Eukko on kunnon muija ja hän on pannut elämänsä päämääräksi saada sinut sinne tänä iltana. Ellet viihdy, niin älä viivy kauan. Me menemme molemmat pois aikaisin ja… kuulepas! — sitten pistäydymme sairaanhoitajattarien tanssiaisiin Bartimeus-sairaalaan — siellä on ainakin hauska, se on varma se."

"Minä tulen", sanoi Drake.

Puoli tuntia myöhemmin molemmat nuoret miehet ajoivat rouva Macraen ovelle Belgrave Squaren varrelle. Sen edustalla oli joukko vaunuja ja heidän täytyi odottaa vuoroaan ennenkuin he pääsivät ovelle. Lakeijat komeissa univormuissa olivat valmiina aukaisemassa vaunun ovia, auttamassa vieraita katukäytävän poikki levitetyn punaisen maton yli, johtamassa heitä eteiseen, sitten pienoiseen, marmorihuoneeseen, jossa he kirjoittivat nimensä listaan, mikä oli aiottu seuraavana aamuna julaistavaksi " Morning Post'issa ", ja vihdoin suurille portaille, joita myöten he kaikki laumassa hitaasti soluivat toisen kerroksen suureen saliin. Portaitten mutkauksessa, pienen palmulehdon suojassa, istui sinikeltaisiin puettu soittokunta soitellen väkeä sisään. Ovella seisoi emäntä vastaanottamassa vieraitaan, ja moni heistä kierrähti kuin puron pyörre emännän edessä valuakseen sitten käännähdellen ja pyörähdellen eteenpäin kohisevassa virrassa. Emäntä tervehti lordi Robertia ylenpalttisen mielihyvän elein ja viittasi häntä jäämään viereensä. Sitten hän esitteli tyttärensä Drakelle lähettäen heidät huoneita kiertämään. Huoneet olivat suuret, parkettilattiaiset. Kaikki huonekalut olivat poistetut; palmut ja sanajalkalajit vain koristivat seiniä ja katossa riippuivat raskaat kruunut. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, mutta talo oli jo täynnä ja yhä vielä tulvaili uusia tulokkaita. Ensin tulivat valtiomiehet ja diplomaatit, sitten teattereista saapuvat ja vihdoin myöhemmin illalla tulivat itse näyttelijät. Yö oli tukahduttava, ilma kuumaa ja ummehtunutta. Huoneiston toisessa päässä oli virvoitushuone, jossa kaasuliekit paloivat kirkkaina. Siellä oli tungos tihein, sekasorto suurin. Äänien helke ja kalke vihloi tuhansien veitsien lailla paksua ilmaa, ja kaiken tuon hälinän seasta kuului joskus soittokunnan räminä alakerrasta.

Useimmat vieraista näyttivät väsyneiltä. Herrat koettivat hiukan olla iloisia, mutta naiset näyttivät peittelemättä uupumuksensa. Timanteilla kuormattuina, maalilla ja puuterilla siveltyinä, kahisevaan silkkiin kiedottuina näyttivät he väsyneiltä ja loppuun kuluneilta. Kun heitä puhuteltiin, koettivat he pakottautua hymyilemään, mutta hymy hälveni pian nääntymystä ja kyllästymistä ilmaiseviin synkkiin katseisiin.

"Joko olet saanut tarpeeksi?" kuiskasi lordi Robert Drakelle.

Drake oli saanut kylläkseen, ja lordi Robertin kanssa hän alkoi anteeksi pyytäen poistua.

"Joko te menette?" sanoi rouva Macrae. "Virallinen este, niinkö? Onko se totta, herra Drake? Ah, älkää selittäkö! Minä ymmärrän — minä kyllä ymmärrän! No niin, vielä te joudutte naimisiin ja vakaannutte — ja sitten!"

He istuivat vihdoin molemmat vaunuissa ajaen Lontoon halki Bartimeus-sairaalaa kohti. Drake oli paljain päin ja viuhtoi hatullaan raitista ilmaa kasvoihinsa. Lordi Robert sytytti paperossin.

"Huh! Mikä ummehtunut luola! Oletko ennen elämässäsi kuullut semmoista kaakatusta? Täydellinen Baabelin tornin rakennuskomppania! Mitä terveen järjen nimessä ihmiset luulevat toimittavansa kiusatessaan itseään tuolla tavalla tämmöisenä yönä? Mitä he ajattelevat?"

"Mitäkö ajattelevat, poikaseni? Sinä olet kovin vaativainen! Ei kukaan tahdo ajatella mitään tuollaisissa viehättävissä hullutuksissa."

"Mutta naiset! Oletko ikinä ennen nähnyt tuollaisia kuihtuneita, kuluneita, timanttinäyttelyjä varten vuoltuja puunukkeja? Naisraukat loistavassa kurjuudessaan. Minä säälin sinun morsiantasi, Robert. Hän oli koko talossa ainoa nainen, jossa ei ollut tuota suuren maailman ja teeskentelyn innoittavaa leimaa."

"Drake hyvä, sinä osaat yhtä ja toista, mutta yhtä sinä et vielä osaa — sinä et osaa lyödä leikiksi vakavia asioita etkä käsitellä vakavasti tyhjänpäiväisyyksiä. Opi se, poikaseni, muutoin katkeroituu elämäsi! Sinä et voi muuttaa sivistysoloja muuttamalla omaa elämääsi. Valitse siis kiltisti sievin, sukkelin, rikkain pikku tyttö, joka on sopiva puunukke timanttien näyttelemiseen —"

"Minäkö? En ikinä, hyvä veli! Tarjoa minulle hiukan luontoa ja vaatimattomuutta, vaikkei sillä olisi kuin yksi ainoa hameriepu yllään."

"Kuten suvaitset", sanoi lordi Robert heittäen pois sikarinpätkän. "Sinulla on rahaa enemmän kuin meillä muilla raukoilla — voit seurata mielitekojasi. Mutta tässä jo onkin vanha Bartimeus, ja tämä on vallan toisenlainen paikka."

He ajoivat pois suurelta kadulta holviportin läpi talon eteen, joka oli vanhimpia Lontoossa ja jonka edessä oli nelikulmio, missä puut vihannoivat ja linnut lauloivat. Joka akkuna oli valaistu, ja sisältä kuului soiton hiljainen hyminä.

"Kuuntelepas", sanoi lordi Robert. "Minä olen täällä muka lääkärin tuttavana, mutta totta puhuen tulin vain tuon pikku ystävän takia, josta kerroin sinulle."

"Senkö, jolle minä hankin liput viime viikolla?"

"Juuri saman."

Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat tanssisalissa. Se oli sairashuoneen oppilaiden suuri luentosali, vallan erillään sairasosastoista, muodoltaan pyöreä ja rivi lehtereitä pitkin seiniä, jotka olivat koristetut lipuilla. Katto oli lasista ja holvin muotoinen. Noin pari sataa tyttöä ja yhtä monta miestä oli siellä koolla. Salin keskilattia oli heidän tanssilavanaan ja lehterit lepohuoneina. Nuoret miehet olivat melkein kaikki lääketieteellisen opiston oppilaita, melkein kaikki tytöt olivat sairaanhoitajattaria ja he esiintyivät hoitajapuvuissaan. Ei ollut kuihtuneita kasvoja, ei kyllästyneitä katseita, ei väsähtynyttä ilmettä tuossa seurueessa. Se oli nuoruutensa kukoistuksessa, reippautensa kukkuloilla. Tytöt nauroivat ilonaurua, silmät säkenöivät onnen säkeniä, posket hehkuivat terveyttä.

Molemmat nuoret miehet seisoivat hetken katsellen tuota.

"No, pidätkö tästä?" sanoi lordi Robert.

Draken suuret silmät loistivat, hänen äänensä värähteli.

"Se on ihmeellistä — hurmaavaa!" sanoi hän.

Lordi Robertin monokkeli oli pudonnut hänen silmästään ja hän nauroi vetelään tapaansa.

"Mitä sinä naurat? Nämä naiset ovat ainakin luonnollisia, ja se on jotain se!"

Masurkka oli juuri lopussa ja tanssijat alkoivat ryhmittyä sinne tänne.

"Robert, sano minulle, kuka tuo tyttö on tuolla — tuo, joka katsoo tänne? Onko se sinun ystäväsi?"

Lordi Robert pani monokkelinsa kuntoon.

"Tuo kaunis tumma tyttökö, jolla on posket kuin posliininukella?"

"Niin, hän, ja tuo pitempi hänen vieressään — tukkaa, silmiä, rintaa vain. Hän katsoo tänne nyt. Minä olen nähnyt tuon tytön ennen jossakin. Missä ihmeessä minä olen hänet nähnyt? Katso nyt häntä — mitä eloa joka liikkeessä! Tanssi on lopussa, mutta hänen jalkansa eivät pysy hiljaa."

"Kyllä — kyllä näen. Mutta salli nyt minun esittää! sinut ensin emännille ja tohtoreille, niin sitten —"

"Nyt tiedän — nyt tiedän, missä olen nähnyt hänet! Joudu, Robert — joudu!"

Lordi Robert nauroi taas väsähtäneesti. Hänestä se oli hyvin huvittavaa.

XI.

Kun Glory sai kuulla, että kaikkien hoitajattarien tuli olla sairashuoneen tavallisessa puvussa tanssiaisissa, päätti hänkin mennä sinne. Mutta sitten hän muisti, kuinka John Storm oli kieltänyt häntä menemästä Polly Loven seurassa ja hänen teki hiukan mieli pysyä kotona. Joka kerta kun John Stormin kielto johtui hänen mieleensä, hän kävi levottomaksi ja pari kertaa hän itkikin itsekseen harmista ja loukkaantumisesta.

Polly taas oli täynnä tuumia ja vähitellen päivä päivältä solui Glorykin yhä enemmän tuohon valmistuksien virtaan. Kun odotettu ilta tuli, pukeutuivat molemmat tytöt samassa huoneessa. Polly laverteli kuin papukaija, mutta Glory oli vaiti, melkeinpä surullinen.

Käherryspihtien ja kynttilän avulla sai Polly poltetuksi tumman tukkansa pieniksi siroiksi kiharoiksi, jotka sikin sokin ympäröivät hänen ohimoltaan ja olivat piilosilla sievien punervan valkoisten korvalehtien ympärillä. Glory raastoi kamman kultakiharoittensa läpi kuin kyntömies auransa nurmikon halki, kunnes Polly huusi: "Lopeta nyt jo! Koskepas niihin, vielä hupsu! Nehän ovat vallan mainiot noin! Katso nyt peiliin!"

Glory asettui peilin eteen ja katsoi. "Olenko minä todellakin niin kaunis?" ajatteli hän. Siinä samassa hän muisti taas John Stormin ja hänen teki mieli repiä alas kaikki nuo komeat kiharat ja mennä pois levolle.

Mutta hän meni kumminkin tanssiaisiin eikä levolle, ja sinne kerran päästyään unohti hän kaikki huolet. Valo, värit, hyvät tuoksut, kaikki nuo veivät hänet uuteen tenhomaailmaan. Hän ei voinut hillitä iloaan. Kaikki hämmästytti häntä, kaikki tuotti hänelle riemua, kaikki huvitti häntä — hän oli itse ilmeinen nuoruuden ilo. Tummanruskea pilkku hänen silmässään hehkui veitikkamaisemmin kuin koskaan ennen, ja hänen äänensä sointu oli kuin onnellisen linnun viserrys. Hänen ilonsa oli tarttuvaa — hänen vieno hilpeytensä herätti vastakaikua kaikissa. Nekin herrat, jotka eivät tanssineet hänen kanssaan, hymyilivät nähdessään päivänpaisteen hänen kasvoissaan. Kuiskailtiinpa itse lääketieteellisen opiston presidentinkin sanoneen aloittaessaan tanssin, että tuon tytön oikea paikka ei ollut siellä — tuo nuori irlantilainen hoitajatar kaunistaisi vaikka kuinka ylhäistä seuraa.

Tuossa musiikin ja valon loiston ja onnellisten olentojen tenhomaailmassa unohti Glory kokonaan ajan juoksun. Kaksi tuntia oli kulunut, kun Polly Love, jonka silmät yhä kääntyivät oveen päin, nykäisi Glorya hihasta ja kuiskasi: "Vihdoinkin he tulivat! Tuossa he ovat — tuossa — aivan meitä vastapäätä. Pidä vapaana ensi tanssisi, Glory. He tulevat aivan kohta meidän luoksemme."

Glory katsoi sinnepäin ja näki samat kasvot, jotka olivat olleet ulkoasiain ministeriön ikkunassa, ja taasen rupesi jotain etäistä, hämärää tunkeutumaan hänen muistiinsa. Mutta nuori mies meni juuri silloin hänen näkyvistään, ja hän itse palasi takaisin ihmeitten maailmaan. Yhtäkkiä tuttu ja kumminkin tuntematon ääni puhui hänelle kuin unessa sanoen:

"Glory, ettekö tunne minua? Oletteko aivan unohtanut minut, Glory?"

Se oli hänen katkismusluokkaystävänsä — hänen veneseikkailutoverinsa. Heidän kätensä yhtyivät pitkään puristukseen tunteitten pakotuksesta, jotka olivat ajatustakin nopeammat.

"Niin, arvasinkin, että tuntisitte minut: Kuinka hauskaa!" sanoi Drake.

"Ja tekö tunsitte minut." sanoi Glory.

"Tunsin heti — melkein ensi silmäyksellä."

"Oikeinko totta! Sepä oli omituista. Siitä on jo niin pitkä aika — ainakin kymmenen vuotta! Minä olen kaiketi hirveän paljon muuttunut siitä ajasta."

"Olette kyllä", sanoi Drake — "te olette hyvin paljon muuttunut."

"Tosiaanko? Olenko minä nyt niin kovasti paljon muuttunut? Tietysti minä olen vanhentunut."

"Oh, hirmuisen paljon!" sanoi Drake.

"Tietysti olen menetellyt hirveän väärin, kun olen vanhentunut! Mutta olettepa tekin muuttunut aika lailla. Siihen aikaan olitte puseroihin puettu poikanulikka."

"Ja teillä oli vain lyhyet hameet."

Molemmat nauroivat, ja sitten sanoi Drake: "Olen iloinen, että olemme muuttuneet kumpikin!"

"Oletteko?" sanoi Glory.

"Tietysti olen", sanoi Drake, "sillä jos vain te olisitte muuttunut, enkä minä —"

"Voi, mitä tyhjiä me lavertelemme!" sanoi Glory, ja molemmat nauroivat taas.

Sitten he kertoivat toisilleen, mitä kaikkea oli tapahtunut tuona äärettömän pitkänä ajanjaksona, jolloin he olivat eläneet erossa. Glorylla ei ollut paljoa sanomista. Hänen elämänsä oli ollut niin vaiheetonta. Hän oli asunut koko ajan Man-saarella ja oli nyt vasta äskettäin tullut Lontooseen, jossa hän oli koehoitajattarena Martan Viinitarhan sairashuoneessa. Drake oli käynyt koulua Harrowissa ja sitten tullut Oxfordiin. Koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia, olisi hän tahtonut kokonaan antautua musiikin palvelukseen, mutta isä ei siihen suostunut. Siksi poika alistui isän tahtoon ja rupesi ryömimään julkisen elämän maanalaisissa katakombeissa, ja nyt hän oli kirjurina eräässä ministeriössä.

Kaiken tuon hän kertoi leikillisesti, kuten sopi odottaakin, nuorelta suurenmaailman mieheltä, jolle suuret asiat olivat vähäpätöisiä.

"Glory", sanoi Polly olkansa takaa, "valssi alkaa kohta."

Soittokunta alkoi soittaa, Drake pyysi Glorya tuohon valssiin, ja Glory oli ihmeekseen huomaavinaan, ettei hän ollutkaan vielä luvannut sitä kenellekään toiselle (hän oli sen varta vasten säästänyt).

Valssin loputtua Drake tarjosi Glorylle käsivartensa taluttaen hänet pyöreään käytävään juttelemaan ja vilvoittelemaan. Draken käytös oli erinomaisen siroa, ja hänen lempeä, mutta kumminkin miehekäs äänensä enensi hänen miellyttävyyttään. Tullessaan ulos kuumasta tanssisalista heitti Glory nenäliinan päähänsä pidellen vapaalla kädellään kiinni sen kulmia leukansa alla. Hän toivoi, että Drake olisi huomannut, kuinka tämä muutti hänen muotoaan, ja siksi hän virkkoi vallan viattomasti:

"Antakaa minun nyt vielä kerran katsoa teihin, herra Drake!"

Drake huomasi tuon tummanruskean pilkun hänen silmissään ja tunsi käsivarren tuon ohuen pumpulipuvun läpi.

"Te olette kertonut minulle paljon", sanoi Drake, "mutta ette ole hiiskunut sanaakaan kaikkein tärkeimmästä asiasta."

"No, mikä se sitten olisi?" kysyi tyttö.

"Kuinka monta kertaa te olette rakastunut sen jälkeen kun teidät viimeksi näin?"

"Onpa sekin kysymys!" sanoi Glory.

Draken suorapuheisuus oli hurmaavaa. Hänessä oli jotain hyvin sulavaa ja kumminkin voimakasta.

"Ettekö muista sitä päivää enää, jolloin ryöstitte minut — ja pakenitte kanssani?" sanoi Drake.

"Minäkö? Se mahtoi olla suloista. Mutta milloinkahan se lienee tapahtunut?" sanoi Glory.

"Mitäpä siitä! Tunnustakaa vain, että muistatte sen."

"Jospa muistaisinkin. Kyllä me mahdoimme olla koko tyhmeliinejä siihen aikaan!"

"En ole varma siitä — nyt enää ", sanoi Drake.

"Te ette muistaakseni ollut kovinkaan hurmaantunut minuun silloin ", virkkoi Glory.

"Enkö ollut?" sanoi Drake. "Kylläpä mahdoin olla koko hölmö silloin!"

He nauroivat taas. Glory ei voinut pitää kättään hiljaa. Drake saattoi melkein tuntea tuon pienen, kuoppaisen kyynäspään.

"Muistatteko te sen nuoren herran, joka pelasti meidät?" kysyi Glory.

"Tarkoitatteko sitä tummaveristä nuorta miestä, joka koko ajan syleili ja suuteli teitä purjeveneessä?"

"Syleilikö hän ja suuteli?"

"Unohdatteko te tuollaisia asioita?"

"Kylläpä hän oli kiltti. Hän on nyt kirkon palveluksessa ja meidän sairashuoneemme kappalaisena."

"Voi kuinka tämä pikku maailma sentään on hauska ja romanttinen!" sanoi Drake.

"Niin, eikö ole? Se on aivan kuin runoutta!" vastasi Glory.

Lordi Robert tuli esittämään Drakea Pollylle (joka näytti hiukan nyrpeältä) ja samalla hän pyysi Glorya seuraavaan tanssiin.

"Te tunsitte siis ystäväni Draken jo ennestään?" sanoi lordi Robert.

"Minä tunsin hänet poikana", vastasi Glory.

Sitten alkoi lordi ylistellä ystäväänsä kertoen kuinka loistavasti Drake oli suorittanut tutkintonsa Oxfordissa ja päässyt ministeriöön yksityiskirjuriksi ja kuinka hän kohta tulisi julkisessa elämässä tunnetuksi, kuinka hyvin hän maalasi ja näytteli ja olisi varmaan voinut tulla kuuluisaksi soittotaiteilijana, kuinka hän seurusteli parhaimmissa perheissä ollen samalla ensi luokan virkamies, kuinka, sanalla sanoen, hänellä oli "luvattu maa" edessään ja kohta hän sinne saapuisi.

"Otaksun teidän tietävän, että hän on rikas — suunnattoman rikas", sanoi lordi Robert.

"Onko hän?" sanoi Glory ja hänestä tuntui jotain suurta, komeata häämöttävän etäällä.

"Äärettömän rikas", sanoi lordi Robert, "ja kumminkin on hänellä mitä demokraattisimmat mielipiteet."

"Todellako?" sanoi Glory.

"Niin on", sanoi lordi Robert. "Koko matkan tänne tullessamme hän koetti vaunuissa minulle selittää, kuinka mahdotonta hänen olisi naida vallasneito."

"Miksikä te kaikkea tuota minulle kerrotte?" sanoi Glory, ja lordi Robert rupesi nypiskelemään monokkeliaan.

Drake palasi Pollyn seurassa. Hän esitti, että he menisivät pihamaalle hengittämään raitista ilmaa ja kaikki neljä läksivät sinne, tytöt käsikoukussa pari askelta edellä.

"Se on pikku pirulainen tuo punatukkainen tyttö", sanoi lordi Robert. "Hän ymmärtää miehen ennenkuin tämä ymmärtää itse itseään."

"Hän on luonnollinen kuin itse luonto", sanoi Drake. "Ja millaiset huulet hänellä on — miten sievä suu!"

"Onko hän irlantilainen? — Vai Man-saarelta! Mitä rotua ne sitten lienevät?"

Yö oli hyvin lämmin ja tukahduttava. Pihamaalla oli tuskin enemmän ilmaa kuin tanssisalissakaan. Soiton sävelet kuuluivat sinne saakka ja vaikka Glory oli tanssinut melkein jokaisen kanssa salissa, piti hänen tietysti tanssia itsekseen ulkona, sillä soitto kuului vienommalta ja hiljaisemmalta siellä ja pimeässä tanssiminen oli kuin unelmaa.

"Tule istumaan tänne penkille, Glory", sanoi Polly äreästi. "Sinä raastat vallan hermoni."

"Glory" sanoi Drake, "mitä te pidätte lontoolaisista?"

"Samanlaisia ne ovat kuin muutkin kuolevaiset", sanoi Glory, — "ei parempia, ei huonompia — naurettavampia vain."

Miehet nauroivat tuolle kuvaukselle, ja Glory rupesi matkimaan Lontoon tapoja — tervehtimistä ja kuinka keikarit nauroivat "ha-haa", kuinka kanonikko saarnasi ja kuinka Golightly teeskenteli.

Drake ulvoi ihastuksesta. Lordi Robert nauroi huuhkaimen huudon tapaisen pitkän naurun. Polly sanoi pisteliäästä "Etkö vielä tahtoisi matkia ystävääsi, meidän uutta pastoriamme, kultaseni", jolloin Glory masentui kuin luodin satuttamana.

"Sairaanhoito ei todellakaan ole teidän" — alkoi Drake, mutta samassa kuului ukkosen kumea jyrinä ja suuria vesipisaroita alkoi tippua, joten heidän täytyi kiirehtiä tanssisaliin. Tohtorit ja emännät olivat jo menneet pois, ainoastaan sairaanhoitajattaret ja ylioppilaat olivat enää siellä, ja ilo oli ylimmillään. Eräs nuori ylioppilas irroitti juuri sievän tytön tukkaa, toinen tanssi valssia melkein kantaen tyttöä käsivarrellaan. Joku oli vääntänyt kaasuliekit pienemmiksi ja kaikki tanssivat kuin varjojen maassa. Joku alkoi laulaa ja pian lauloivat kaikki yhdessä. Sitten alkoi joku heitellä paperipusseja, jotka olivat täynnä pieniä valkoisia paperipalasia. Pussit halkesivat ilmassa ja niitten sisällys putosi kuin tähtisade raketista, kunnes kaikki olivat peitetyt ikäänkuin pienillä lumihiutaleilla.

Sillä välin oli myrsky yltynyt, ja kesken musiikin kaikua ja tanssivien jalkojen tahdikasta kapsetta sekä iloisten laulujen säveleitä kuului ukkosen jyrinä, joka vieri kumeana yli Lontoon, ja sade rapisi tanssisalin lasikattoon.

Glory oli haltioissaan. Hän oli näkevinään kuin sumua Peelin lahdella, ja kuu paistoi usvan läpi ja aallot tanssiva luoteistuulessa. Hän näki mustan myrskyisän meren Contraryn edustalla, ja vihuri vinkui vuorilla. Ja kumminkin hän oli täällä ihmeitten, tenhon maailmassa, kauneuden, loiston ja onnen keskellä.

Oli jo aamu, kun tanssiaiset loppuivat. Sade oli tauonnut, vaikka ukkonen vielä mylvi. Herrojen piti saattaa tytöt sairashuoneelle, ja Glory ja Drake istuivat yhdessä kaksipyöräisissä vaunuissa.

"Vai unohdatte te aina semmoiset asiat?" sanoi Drake.

"Millaiset asiat?" kysyi Glory.

"En sano — kyllä te tiedätte!"

Glory oli vetänyt päällystakkinsa päähineen päähänsä, mutta Drake saattoi kumminkin nähdä hänen kultakiharainsa pistävän esiin.

"Antakaa minulle tuo ruusu", sanoi hän — "tuo valkoinen ruusu hiuksistanne."

"Se on niin mitätön", vastasi tyttö.

"Siksipä antakaa se minulle. Minä säilytän sen iäti!"

Glory nosti kättään tukkaansa.

"Kuinka hyvä te olette! Mikä suloinen pikku käsi tuo on! Mutta antakaa minun itse ottaa se!"

Drake kiersi toisen käsivartensa Gloryn olkapäille, kohotti kädellään hänen kasvojaan ja suuteli häntä huulille.

"Armas!" kuiskasi Drake.

Glory heräsi äkkiä ihmeitten, tenhon maailmasta, ja illan hurmaus oli hävinnyt. Hän ei puhunut, hänen päänsä vaipui alas, hänen poskensa punottivat ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi polttavaa häpeää, melkein raivoa. Drake kohteli häntä kevytmielisesti, ja hän itse oli syynä siihen.

"Anteeksi, Glory!" sanoi Drake vapisevalla, rukoilevalla äänellä. "Se ei milloinkaan enää saa tapahtua — ei ikinä, niin totta kuin Jumala minua auttaa!"

Aamu alkoi koittaa ja viimeiset sadepisarat rapisivat märällä, tyhjällä katukäytävällä. Mahtava kaupunki nukkui, ja etäinen ukkonen vieri poispäin.

XII.

Martan Viinitarhan kappalainen ei ollut mennyt sairashuoneen tanssiaisiin. Hän oli ajatellut niitä hyvin paljon ja joka kerta kun hän muisti kieltäneensä Glorya seurustelemasta Polly Loven kanssa, punastui hän ja häpesi. Polly oli tyhjänpäiväinen, kevytmielinen ja ahdassydäminen hepsakka, mutta John ei tietänyt mitään pahaa hänestä. Oli kaikkea muuta kuin miehekästä moittia niin ankarasti tyttöraukkaa siitä, että hän oli turhanpäiväinen ja koreileva ja tunsi miehen, jota John ei sietänyt.

Paitsi sitä Polly oli Gloryn ainoa toveri, ja kieltää Glorya menemästä hänen seurassaan tanssiaisiin oli sama kuin kokonaan estää häntä menemästä. Se oli kovin itsekästä. Miksi hän, John, ei sallisi Glorylle tuota iloa? Nuori pastori ei voinut itse mennä sinne — hän ei tahtonut vaikka olisi voinutkin — mutta tytöt rakastivat semmoista — he tahtoivat tanssia, saada osakseen huomiota, herättää ihailua ja houkutella miehiä liehakoimaan heitä ja puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä.

Tuollakin ajatuksella oli okansa, mutta hän koetti olla jalomielinen. Hän oli ylempänä kaikkia pikkumaisia, epämiehekkäitä tunteita — hän tahtoi peruuttaa kieltonsa.

Mutta hän ei sitä peruuttanut kumminkaan. Joku paha henki kuiskasi hänen sydämessään, että Glory solui solumistaan pois häneltä. Tällä kertaa hän voisi nähdä selvään, oliko hänellä enää mitään vaikutusvaltaa Gloryyn. Jos Glory meni tanssiaisiin, oli se sen merkki, että Johnin valta oli lopussa ja heidän entiset suhteensa murtuneet.

Tanssiaisiltana hän meni sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Glory oli mennyt, ja maa tuntui luistavan pois John Stormin jalkain alta.

Hän ei voinut olla ajattelematta katkerasti Polly Lovea ja samalla hän muisti erään sairaan, jolle Pollyn itsekäs pikku sydän ei ollut suonut mitään hellyyttä. Se oli Pollyn veli. Hän oli noin yhdeksän tai kymmenen vuotta vanhempi sisartaan ja aivan erilainen luonteeltaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, melkein askeettiset, ja hänellä oli fanaatikon tuliset, kosteat silmät. Verisuoni hänessä oli puhjennut ja häntä uhkasi keuhkotauti, mutta hänellä oli kumminkin parantumisen toivoa. Pollyn ollessa häntä lähellä seurasivat hänen silmänsä siskoa uskollisen koiran nöyrin katsein. Mies rakasti nähtävästi sisartaan äärettömästi ja ajatteli häntä alituiseen. Polly tuskin milloinkaan vilkaisi veljeensä, ja kun hän häntä joskus puhutteli, oli hänen äänensä aina kylmä ja ynseä.

John Storm oli huomannut tuon Se oli kiinnittänyt häntä lähemmin tuohon nuoreen mieheen, jonka kaipaava, hiljainen sydän avautui Johnille. Hän oli Bishopsgate-kadun anglikaanisen veljeskunnan maallikkoveli. Hänen luostarinimensä oli veli Paavali. Hän oli pyrkinyt tähän sairaalaan siitä syystä, että hänen sisarensa oli täällä hoitajattarena. Sisar oli hänen ainoa omaisensa. Toinen sisar hänellä myöskin oli ollut, mutta hän — hän oli kuollut — kuollut… Mutta se oli kovin surullinen ja kamala tapaus, hän ei tahtonut siitä puhua.

Tuon murtuneen, sortuneen olennon luokse suuntasi John Storm kulkunsa tanssiaisiltana, kun hänen oma sydämensä oli autiona. Astuessaan huoneeseen huomasi hän, että veli Paavalin luona oli vieras. Se oli vanhanpuoleinen mies, hänellä oli yllään outo puku, joka oli napitettu kaulaan saakka ja ulottui aivan jalkoihin asti. Vyöllä oli hänellä musta nuora, jonka päihin oli kiedottu kolme solmua. Puku ei eronnut enempää maallisista puvuista kuin vieraan ulkomuoto erosi tavallisten maallisten olentojen ulkomuodosta. Nuo kasvot olivat täynnä henkevyyttä, ne loivat pyhää rauhaa kaikkiin, joita niiden katse kohtasi. Ne olivat kauniit, niissä ei ollut vilppiä, ilman kavaluutta, ilman intohimoa. Kumminkin näkyi niissä ohimoilla ja silmien alla jälkiä sisällisistä taisteluista, mutta nuo taistelut oman itsensä kanssa olivat kaikki jo ohi ja voitetut.

John Stormin tullessa vanha mies nousi tuoliltaan sairaan vuoteen ääressä.

"Tämä on isä johtajamme, herra Storm", sanoi veli Paavali.

"Olen juuri kuullut teistä", sanoi isä lempeällä äänellä. "Te olette ollut ystävällinen veliparalleni."

John Storm vastasi muutamilla tavallisilla lauseilla — se oli ollut hänelle ilo, onni. Veli oli jättävä heidät kohta ja kaikki tulivat häntä kaipaamaan, varsinkin John.

Isä oli istuutunut takaisin tuolilleen ja kuunteli Johnia kasvoillaan vakava hymy. "Kyllä ymmärrän teitä, rakas ystävä", sanoi hän. "Paljon autuaallisempaa on antaa kuin ottaa. Ah, jospa soaistu maailmaraukka sen ymmärtäisi! Kuinka se taistelee ilojensa tähden, jotka katoavat, elämän maineen tähden, joka häviää! Ja kumminkin heikon veljen tukeminen, langenneen naisen suojaaminen, pienen lapsen ruokkiminen tuottaa suurempaa iloa kuin kaiken maailman valtain voittaminen."

John Storm istui vuoteen päähän. Hän tunsi, että jotain hävisi hänen mielestään heti paikalla ja hän oli kuin lumottuna. Isä puhui maailman rakkaudesta — kuinka omituista se oli, kuinka vaikeata ymmärtää, kuinka surullista kuinka säälittävää. Lihan himot ja silmäin pyyntö — kuinka alhaista se oli, kuinka viekoittelevaa, pettävää. Ajatelkaapa tämän mahtavan kaupungin asukkaita, jotka kiusaavat itseään yöt ja päivät hankkiakseen iloa itselleen. Ajatelkaapa ihmislapsia, jotka kiertelevät maapalloa hakeakseen sen kurjia rikkauksia, jotka eivät voi lisätä tuuman vertaakaan heidän henkeensä, kun koko aikana rauhan ja ilon ja onnen valtakunta on heille tarjona heidän omassa itsessään, ihmissydämen ahtaissa rajoissa! Antaa eikä ottaa, siinä on tuo ääretön autuus; ja antaa itsensä, sydämensä rakkauden, se oli kaikista autuuksista suurin. John Storm oli liikutettu. "Kirkon", sanoi hän, "kirkon itsensä on tuo opittava."

Ja sitten hän kertoi mitä toiveita hänellä oli ollut Lontooseen tullessaan, ja kuinka ne kaikki olivat murtuneet, hävinneet. Hän kertoi unelmistaan, kirkosta ja sen tehtävistä, ja kuinka ne kaikki jo olivat kuolleet tai kuolemaisillaan.

"Voi, mitä valhettelijoita me olemme! Kuinka me värittelemme asioita puolustaaksemme itseämme! Katsokaa meidän sakramenttejamme — ovatko ne valhetta vai ovatko ne pyhyyden häväistystä? Katsokaa meidän armeliaisuuttamme — olemmeko me fariseuksia vai mitä me olemme? Ja meidän papistomme — meidän muodikas papistomme! Kerran varmaan hirveä järistys tulee järkyttämään tuon kirkon perustuksia, jossa sellainen on mahdollista! Ja kirkon naisten elämä, katsokaa kuinka se tuhlautuu! Tuo vienoin, hellin, pyhin voima, kuinka se turmeltuu kirkon omain silmäin edessä ja sen suostumuksella kaikenlaisessa irstaisuudessa — seurustelusaleissa, puutarhoissa, basaareissa, teattereissa, tanssiaisissa —."

Hän vaikeni. Nuo hänen viimeiset sanansa herättivät hänet. Oliko hän taas ajatellut ainoastaan itseään ja Glorya? Hänen päänsä vaipui alas ja hän peitti kasvonsa käsillään.

"Te olette oikeassa, poikani", sanoi isä tyynesti, "ja kumminkin te olette väärässä myöskin. Jumalan kirkon perustuksia ei järkytetä, vaikka siinä on paljon fariseuksia kaikenlaisilla näkyvillä paikoilla tai vaikka publikaanit uhkaavat sen rajamaita. Vaikka kirves isketäänkin mätään puuhun, pitää pienoinen siemen kumminkin sukunsa elossa."

Sitten hän kertoi vakavasti hymyillen ja lempeällä äänellään pienoisesta veljeskunnasta Bishopsgate-kadun varrella, kuinka he kymmenen vuotta sitten olivat sen perustaneet voidakseen siellä erota maailmasta ja paeta Jumalaan. He olivat perustaneet sen keskelle maailman ahkerinta hyörinää, suurimman markkinapaikan sydämeen, näyttääkseen, että he halveksivat kultaa ja hopeaa ja kaikkea tuota, mitä sokea, petetty maailma eniten kiitteli, aivan samoin kuin pyhä Filippus ja pyhä Ignatius olivat seuranneet ankarimpia elämän sääntöjä keskellä epähurskasta, irstasta vuosisataa näyttääkseen, että he taisivat pudistella pois kaikki lihan himot kuin kipinän helvetin tulesta.

Sitten hän kohotti nuoran päätä, näytti sen kolmea solmua ja selitti, mitä ne merkitsivät. Ne olivat symbooleja kolmesta lupauksesta, jotka häntä sitoivat, kolmesta valasta, jotka hän oli vannonut. Ensimmäinen oli köyhyyden vala, koska Kristus ja hänen ystävänsä olivat köyhiä; toinen oli kuuliaisuuden vala, koska Hän on sanonut: "Se joka kuulee teitä, kuulee Minua"; kolmas oli siveyden vala, sillä meidän velvollisuutemme on vartioida aistiemme ovia ja varjella silmiämme, korviamme ja kieltämme kaikesta riettaudesta.

"Mutta entä laillinen kodin ja omaisten rakkaus", sanoi John, "mitä sanotte siitä?"

"Me muutamme sen henkiseksi", sanoi isä. "Kaiken inhimillisen rakkauden tulee perustua Jumalan rakkauteen ollakseen varmaa, totta ja kestävää. Ystävysten rakkauden monet erehdykset johtuvat juuri siitä, että luodun rakkaus ei ole rakennettu Luojan rakkaudelle."

"Mutta entä äidin ja lapsen — veljen ja sisaren rakkaus?"

"Me olemme asettuneet elämän tavallisten olosuhteitten yläpuolelle, joten kukaan ei saa pyytää meidän hellyyttämme samassa määrässä kuin Kristus. Ihmisen täytyy taistella kahdenlaisia vihollisia vastaan, sisällisiä ja ulkonaisia, eivätkä mitkään kiusaukset ole vaarallisempia kuin ne, jotka tulevat meidän pyhimpien tunteittemme nimessä. Mutta Pyhän Hengen miekan täytyy pitää kiusaajaa loitolla. Meillä on kaikilla sisässämme Juudas, ja hän koettaa pettää meitä suudelmalla, jos hän suinkin voi."

John Stormin rinta aaltoili. Hän saattoi tuskin peittää liikutustaan, mutta isä oli noussut ylös mennäkseen pois.

"Kello on jo kahdeksan, ja minun pitää joutua takaisin iltarukoukseen", sanoi hän. Sitten hän lisäsi hymyillen: "Me emme koskaan aja komeissa vaunuissa, mutta tänä iltana minun on pakko kulkea aivan jalkaisin puiston halki, sillä minä olen antanut pois kaikki rahani."

Hänen tätä sanoessaan enkelin hymy valaisi vanhoja kasvoja, ja hän sanoi miellyttävän luonnollisesti: "Minä rakastan tätä puistoa. Joka aamu lapset leikkivät siellä, se on minulle pyhä katolinen kirkko, jossa minä niin mielelläni kuljen ja jossa saan panna käteni pienokaisten pään päälle ja siunata heitä sekä antaa heille mitä minulla sattuu olemaan. Kun tulin tänne tänä aamuna, tuli vastaani pikkuinen poika, joka kantoi vakkaa. 'Mikä sinun nimesi on, pikku mies?' kysyin häneltä, ja hän sanoi sen minulle. 'Kuinka vanha sinä olet?' kysyin vielä. 'Kaksitoista vuotta', vastasi hän. 'Mitä sinulla on vakassa?' 'Isän päivällinen', sanoi hän. 'Mikä sinun isäsi on, poikaseni?' 'Puuseppä', sanoi poika. Minä ajattelin, että jos olisin elänyt Palestiinassa yhdeksäntoista sataa vuotta sitten, olisin ehkä kohdannut toisen pikku pojan kantamassa päivällistä isälleen, joka myös oli puuseppä, pienessä vakassa, jonka Maria oli järjestänyt Hänelle. Sitten koettelin taskujani, eikä minulla ollut mitään muuta kuin matkarahani kotiin, ja sen annoin pikku pojalle kiitosuhrina Jumalalle siitä, että Hän oli suonut minun tavata tuommoisen suloisen pikku kaksitoistavuotiaan pojan, jonka isä oli puuseppä."

John Stormin silmät olivat kosteat kyynelistä.

"Hyvästi veli Paavali! Jumala suokoon sinun kohta palata luoksemme! Hyvästi, rakas ystävä! Kun maailma runtelee teitä kovasti, niin tulkaa meille muutamiksi päiviksi turvapaikkaan, jossa voitte sielunne hiljaisuudessa unohtaa maailman turhuudet ja loukkaukset ja kiinnittää ajatuksenne ylhäälle."

John Storm ei voinut vastustaa haluaan, vaan laskeutui polvilleen isän jalkoihin, sanoen:

"Isä, siunaa minuakin, niinkuin siunasit puusepän poikaa."

Isä kohotti oikean kätensä kaksi sormea sanoen:

"Jumala siunatkoon sinua, poikani, ja olkoon kanssasi ja vahvistakoon sinua. Kun Hän sinulle hymyilee, älköön ihmisen viha sinua liikuttako! Taivainen Isä, katso tätä tulista sielua ja auta häntä! Auta häntä irroittamaan kaikki ankkurit, jotka kiinnittävät häntä maailmaan, ja tee hänestä huutavan ääni korvessa, joka sanoo: 'tulkaa esille sieltä, minun kansani, sanoo Jumala'."

Kun John polvistui isän edessä tämän siunatessa häntä, kuuli hän askeleita takanaan. Hänen virkaveljensä pastori Golightly odotti saadakseen sanoa asiansa.

Kanonikko käski sanoa, että yksi hänen apulaisistaan oli estetty saarnaamasta sunnuntaina ja itse hänen täytyi mennä teatterin hyväntekeväisyys-seuran vuosipäivän kunniaksi pidettäviin päivällisiin lauantaina eikä siis ennättäisi valmistautua sunnuntaiksi, mistä syystä hän toivoi John Stormin saarnaavan sunnuntaiaamuna. John lupasi. Pastori Golightly hymyili, kumarsi, yskäisi ja meni.

Sairashuoneen saarnaajan käytettävänä oli pieni huone alakerrassa. Sinne meni John Storm nyt ja kirjoitti kirjeen.

Se oli osoitettu Peelin pastorille:

"Varmaankin kuulette usein Glorysta ja tiedätte kuinka hän edistyy. Hän näyttää voivan erittäin hyvin enkä minä tosiaankaan milloinkaan ole nähnyt häntä niin iloisena ja hilpeänä. Tätä kirjoittaessani hän on juuri muutamien sairashuoneitten johtajien toimeenpanemissa tanssiaisissa. Se on vallan viatonta huvia ja sydämestäni toivon hänelle hauskuutta siellä. Epäilemättä nuoret tytöt tarvitsevat jonkinmoisia huvituksia ollessaan nuoruutensa, terveytensä ja kauneutensa kukoistuksessa, ja kuivettunut ja jähmistynyt on se mies, joka ei iloitsisi ajatellessaan hyvän tytön onnea. Gloryn toverihoitajattaret ovat jaloja, hurskaita naisia, jotka tekevät tosi naisen työtä, ja jos heidän joukossaan olisikin joitakuita mustia lampaita, niin eihän se ole sen kummempaa kuin mitä kaikkein puhtaimmillakin aloilla maailmassa voi sattua.

"Mitä itseeni tulee, olen koettanut pitää huolta Glorysta, mutta en tiedä kuinka kauan sitä enää voin tehdä. Älkää hämmästykö, jos minun täytyy siitä toimesta luopua, tiedättehän, että olen tyytymätön nykyiseen ympäristööni, ja minä odotan vain Hänen johtoaan ja ohjaustaan, joka hallitsee pilviä ja tuulta. Jumala yksin tietää kuinka kaikki tulee käymään, ja Hän minua auttaa. Minä en liiku ulkona enemmän kuin pakosta täytyy ja aina kun menen jonnekin, tulen nöyryytetyksi ja tunnen typeryyteni. Lontoon elämä on ollut minulle pelkästään mitä epämieluisinta yllätystä. Minä luulin tuntevani sen täydellisesti jo ennestään, mutta minä en tosiaankaan ole tietänyt mitään siitä. Sen julmuus, sen vilppi ja petollisuus ovat kamalia. Lontoo on Juudas, joka aina ja yhäti koettaa suudelmalla pettää nuoria, toivorikkaita, viattomia olentoja. Mutta se opettaa myöskin kaikkia tuntemaan itseänsä, ja se on parempi kuin maata pumpuliin ja villoihin käärittynä. Tervehtikää sydämellisesti kaikkia Glenfabassa — tervehdykseni myöskin isälleni, jos voitte sen perille viedä."

Tämän kirjeen kirjoittamiseen meni häneltä pitkä aika, ja kun hän oli sen lopettanut, läksi hän eteiseen viedäkseen sen postiin. Siellä hän huomasi, että rajuilma oli tulossa, ja hän päätti odottaa kunnes se oli mennyt ohi. Hän astui kirjastoon, valitsi sieltä kirjan ja palasi huoneeseensa sitä lukemaan. Se oli "Pyhän Johannes Chrysostomoksen kirja pappiudesta." Aine oli miellyttävä, mutta ei voinut sittenkään kiinnittää John Stormin ajatuksia, Hän ajatteli luostarin johtaja-isää ja pientä veljeskuntaa Bishopsgaten varrella, sitten mietti hän Glorya ja sairashuoneen tanssiaisia ja taasen Glorya ja yhä uudelleen Glorya, Glorya. Tekipä hän mitä tahansa, ajatuksiaan hän ei saanut poistumaan Glorysta.

Myrsky riehui ulkona, ja kun hän kaksi tuntia myöhemmin meni eteiseen, ei se ollut vieläkään tyyntynyt. Hän seisoi ovella sitä katselemassa. Salamat valaisivat pimeää puistoa, mustat sadevirrat muuttivat tyhjät katukäytävät kiiltäviksi kuin meren pinnan. Silloin tällöin kulki vaunuja ohi tuikkivine lyhtyineen ja öljykankaaseen verhottuine ajureineen, ja joskus näkyi omnibussikin täpösen täynnä sisäpuolelta, mutta katot tyhjinä. Paitsi sitä näkyi vielä yksi elävä olento kadulla, nimittäin italialainen posetiivinsoittaja, joka oli asettunut suuren talon eteen vasemmalle puolen katua ja väänsi tarmokkaasti konettaan.

John Storm kulki sairashuoneen läpi. Oli myöhä ja talossa oli aivan hiljaista. Kotilääkäri kulki viimeistä kertaa sairaita katsomassa kääntyen sitten pihan toisella puolella oleviin omiin huoneisiinsa; yöhoitajattaret keittivät vettä pienissä kattiloissa huoneissaan osastojen välillä. Leikkausosastot olivat jo pimeät ja sairaat makasivat. Siellä täällä oli varjostimia muutamien vuoteitten ympärillä, ja niitten takaa kuului valituksia.

Puoliyö oli jo kulunut, kun John Storm palasi takaisin eteiseen, ja sade oli lakannut, mutta ukkonen jyrisi vielä. Hän olisi voinut mennä kotiinsa nyt, mutta hän ei mennyt. Hän ymmärsi odottavansa Glorya. Useita hoitajattaria palasi tanssiaisista ja he kumarsivat hänelle ohimennessään. Hän astui ovenvartijan kojuun ja istahti katselemaan salamoita. Hänestä alkoi tuntua niin kamalalta, sillä tuo kaikki näytti aivan symbooliselta. Mitä tuomiota, mitä turmiota tuo myrsky kuvasi ja ennusti? Tätä yötä, tätä myrsky-yötä hän ei koskaan unohtaisi. Se oli hoitajattarien tanssiais-yö.

Hän luuli nukahtaneensa, ja hän pudisteli itseään ajatellen: "Mitä turhia! Sielu eriää varmaan ruumiista meidän nukkuessamme ja ainoastaan eläin jää jälelle!"

Nyt oli jo melkein päivä, ja kaksi vaunua oli seisahtunut portin eteen. Useita henkilöitä tuli portaita myöten pakinoiden kuin unestaan heränneet varpuset. Joku ääni sanoi: "Herra Drake esittää, että menisimme kaikki teatteriin, ja jos voisimme saada luvan olla niin myöhään poissa, niin mikä voisi olla hauskempaa."

Se oli Glory. Nyrpeä ääni vastasi:

"Hyvä on, koska sinä tahdot. Minulle se on samantekevä."

Se oli Polly. Miehen ääni vastasi siihen:

"Minä iltana siis menemme, Robert?"

Toinen miesääni vastasi vetelästi:

"Määrätkööt tytöt itse sen asian."

John Storm tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa kylmenivät. Hän astui porttikäytävään. Glory näki hänen tulevan ja huudahti heikosti tuntiessaan hänet.

"Ah, tässä on herra Storm! Herra Storm, te kai tunnette herra Draken. Hän oli Man-saarella, muistattehan —"

"Minä en muista", sanoi John Storm.

"Mutta te pelastitte hänen henkensä, ja teidän pitäisi tuntea hänet —"

"Minä en tunne häntä", sanoi John Storm.

Glory oli juuri sanomaisillaan: "Sallikaa minun esitellä —", mutta samassa hän vaikeni, seisoi hetkisen ääneti, ja omituinen loisto, jota ei sanoin voinut kuvata, tuli hänen silmiinsä. Sitten hän puhkesi äänekkääseen nauruun.

Yksi sisarista, jolla oli valvontavuoro, sattui kulkemaan eteisessä ja seisahtui sanoen: "Hoitajatar, minua hämmästyttää teidän käytöksenne. Menkää heti huoneeseenne." Kuiskaten hyvästinsä menivät tytöt nauraa tirskutellen pois.

Molemmat miehet sytyttivät paperossinsa, nousivat toiseen vaunuun ja ajoivat pois.

"Millainen karhu tuo mies on!" sanoi lordi Robert.

"Jäykkä hän tosin on", sanoi Drake, "mutta minä pidin hänen kasvoistaan kumminkin, ja koska kohtalo kerran asetti hänet minun ja kuoleman väliin, niin — niin sitä minä en aio unohtaa."

"Pysy erilläsi hänestä, poikaseni. Mies on näyttelijä — teeskentelevä narri. Minä tapasin hänet rouva Macraen luona torstaina. Hän on uskonnollinen näyttelijä. Saat nähdä, että hän vielä tulee tekemään jotain —"

Sillä aikaa John Storm oli pannut pitkän viittansa napit kiinni kaulaan asti ja syöksyi kotiin pitkin kaikuvia katuja molemmat nyrkit puserrettuina ja purren hammasta.

XIII.

Martan Viinitarha.

Oi, taatto taivahinen! Armahda minun vaivaista sieluani! Oh, rakas isoisä! John Storm on katkonut kaikki siteet vihdoinkin! Tämä mies ei ole koskaan ollut rauhan julistaja eikä sovinnon rakentaja, mutta siunatkoon sentään, jos olisitte kuulleet hänen saarnansa kirkossa sunnuntaiaamuna! Minä olen hurskas ja nöyrä nainen sydämeni syvyydessä ja koetin siksi muuttaa litaniaa niin vähän kuin mahdollista ja mutisin alusta loppuun asti "Oi Herra, sulje meidän suumme", mutta se ei vaikuttanut mitään, ja seurauksena on, että koko maailma nyt huutaa ja murisee John Storm raukalle aivan kuin hän olisi käynyt näpistelemässä koko kristikunnan taskuissa.

Se koski ihmisten siveellisyyttä. Teksti oli viaton kuin vastasyntynyt lapsi: "Herätkää ylös hurskaasti ja älkää syntiä tehkö." Ja kun hän alkoi tavalliseen tuttuun tapaan, niin uskoivat tietysti rakkaat vanhat tädit, että nyt hän oli viritetty kuin soittorasia ainakin, joka juuri oli aloittamassa soittoaan. Siis he kyyristyivät mukavasti penkkiinsä arvellen varsin hyvästi voivansa hiukkasen torkahtaa ennen vuorolaulua. Ihmisessä on kaksi luontoa, aloitti saarnaaja, ja ihmisen ruumis voi olla hyvä tai paha, aina sen mukaan, henkisetkö vai lihalliset mieliteot sitä vallitsevat. Sitten seurasi kaikki nuo vanhat, hyväksi tunnetut ja tunnustetut totuudet, tiedäthän. Mutta sitten hän siirtyi Jesaiaan, siihen paikkaan, jossa vanha tyytymätön profeetta on pahoillaan siitä, että Siionin naisväki ei tahdo pukeutua aivan homssantuun tapaan, muistathan sen kohdan. "Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia, riistäkää pois vaatteenne ja pukeutukaa säkkiin!" hän pauhaa ja lähtee liitelemään yläilmoissa kuin pyrstötähti, jolla on nykyajan muotinainen pyrstönään. Jos avioliitto meidän aikoinamme ei aina merkitse samaa kuin yksiavioisuus, niin ketä siitä on pääasiallisesti syytettävä? Miehet ovat ylipäänsä niin puhtaita kuin naiset vaativat heitä olemaan, ja jos miesten elämä on huonoa, niin syynä siihen on useinkin se, että naiset eivät vaadi heiltä puhtautta. Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia ja sanokaapa miksi sallitte tytärtenne mennä naimisiin semmoisten miesten kanssa, jotka todellisuudessa jo ovat ennestään naimisissa? Repikää rikki vaatteenne ja hävetkää noitten naisraukkojen edessä, jotka ovat olleet teidän tytärtenne miesten ensimäisinä vaimoina, ja noitten lasten edessä, joita sellaiset miehet hylkäävät ja unohtavat. Kuljettaessanne viattomia tyttäriänne huveihin ja kemuihin te kuljetatte heidät vain huutokauppakamariin, ja pukiessanne ja koristellessanne heitä te vain valmistatte heitä huonojen miesten ostotavaraksi. Viime viikolla oli eräs korkeasukuinen hyväntekeväisyys-apostoli saanut Lontoon itäosasta käsiinsä vaimon, joka koetti myydä tytärtään. Kuinka kauheata! huusi jokainen, mikä häpeä yhdeksännelletoista vuosisadalle! Mutta tuo kurja olento oli vain menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan onnettoman lapsensa hyväksi, kun sen sijaan täällä, näissä piireissä, näitten samain hyväntekijäin vaimot silmät avoinna ja omatunto sivistyneenä menettelevät joka päivä samoin — aivan samoin!

Kun mammat näin olivat saaneet saatavansa, tuli herttaisten pikku tyttöjen vuoro. Pukeutukoot hekin säkkiin ja peittäkööt kasvonsa. Miksi he suostuvat myytäviksi? Se tyttö, joka menee naimisiin miehen kanssa nimen tai aseman tai muitten maallisten etujen tähden, ei ole ollenkaan parempi kuin mikä katutyttö tahansa. Hänen tekonsa on juuri samanlainen ja kaiken järjen ja oikeuden mukaan hän saisi kantaa samaa nimeä.

Voi, voi, voih! Minä kerroin kuinka hän silloin ensimmäisellä kerralla lopetti ennen aikojaan, mutta viime sunnuntai-aamuna, vaikka olinkin vähän parannellut litaniaa, olisi minun ollut aivan yhtä turha toivoa Niagaran keskeyttävän juoksunsa ennen aikojaan tai yhdeksäntoista jalan korkuisen nousuveden keväällä lakkaavan tulvimasta. Sinä olisit myöntänyt, että hänen kasvonsa olivat kuin tulessa, ja nuo suuret silmät loistivat kuin Peelin sataman punaiset lyhdyt.

Saarnatuolikaunopuheliaisuus! Minä en tiedä mitä se on, mutta tällaista en ollut sinä ilmoisna ikänä kuullut. Minä alan ajatella, että pääasiallinen erotus saarnaajien välillä on siinä, millä tavalla tuli heissä hehkuu kuoren alla. Muutamissa se palaa niin hiljakseen, ettei se lämmitä edes pintaakaan eikä sillä saisi edes pientä kattilaa kiehumaan, mutta toisissa — ooh katsokaa! Se on tulivuori, josta laava syöksyy esiin virtanaan.

Voi armias, kuinka minä itkin! "Tyttäreni, lapsukaiseni, millainen kana sinä olet!" sanoin itselleni, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen äänensä oli karkea kuin korpin ja joskus olisi luullut hänen sydämensä pakahtuvan.

Entä seurakunta! Olisit nähnyt, kuinka näyttämö muuttui! He olivat tulleet kirkkoon kumarrellen ja hymyillen ja kuiskaillen lempeästi, kunnes koko kirkko oli aivan kuin aurinkoinen meri; mutta he menivät ulos kuin koillismyrsky, ja ukkonen jyrähteli ja yksi mies oli suistunut iäksi aaltoihin.

Ja koska John Storm oli pistänyt jalkansa pälkähäsen, niin tietysti piti Glory Quaylen myöskin pistää varpaansa sinne. Keskikäytävää alas astuessaan muutamat noista hurskaista Siionin tyttäristä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat mielellään "noituneet kiukusta", mutisivat kaikki Jeremian valitusvirret. Kuka olikaan tuo, joka uskalsi noin puhua ihmisille! Ei kukaan ikinä ollut kuullut hänestä, ei kukaan muu kuin ehkä hänen oma äitinsä. Ja portilla seisoi lihava, vanha marakatti samettikaapussa selittäen, että se oli vallan hävytöntä ja että hänen oli täytynyt mennä kesken saarnaa ulos. Minkä johdosta Glory, jota pahuuden ja vallattomuuden henki vielä ei ollut jättänyt, sanoi: "Niin juuri piti menetelläkin, armollinen rouva. Te ette ollut ainoa, jonka täytyi lähteä kirkosta keskellä saarnaa." "Todellako? Kuka sieltä myöskin läksi?" kysyi tämä naisfariseus. "Perkele, armollinen rouva", sanoi Glory jättäen rouvan sitä luuta pureskelemaan.

Nyt on käynyt selville, että tuo vanha samettikappainen immyt on tämän sairashuoneen mahtavia suojelijoita, joten kaikki ennustavat minulle rajuilmoja. Mutta pyh! Vuorilla on syömmeni, siellä se on! Vuorilla on syömmeni, oon pelvoton!

John Storm saa myöskin vastata sanoistaan. Kerrotaan kanonikon odottaneen häntä sakaristossa, mutta John oli kuin salamoiva ukkosilma astuessaan alas saarnatuolista, joten kanonikko-parka piti parhaana puida nyrkkiä vain housuntaskussa odottaen otollisempaa aikaa. Kaikki lordit ja ministerit ja koko hienoin hienosto näkyi olleen kirkossa, ja Lontoossa pidetään erittäin pyhänä sitä etiketin sääntöä, ettei hirtetyn talossa saa puhua nuorasta. John-rukka puhui heille vielä hirsipuustakin. Se oli kamalaa, vaikka kyllä hänellä oli omat syynsä menettelyynsä. Hän ei ole käynyt täällä sairashuoneessa sen perästä, mutta minä olen varma siitä, että hän pitää hienoa väkeä hiukan silmällä, ja olkootpa nuo keitä tahansa, niin lyön vetoa viimeisestä pennistäni, että he kyllä ansaitsivat sen, minkä saivat.

Mutta hei, hoo! Olen vallan hengästyksissä, enkä ole joutunut vielä kertomaan tanssiaisista. Minä olin siellä! Muistathan, että veisasin valituksia siitä, ettei minulla ollut tarvittavia koristuksia. Tunnustan, että mainitsin tuon asian myöskin rukouksissani: "Oi, Herra, ole laupias minulle tämän ainoan kerran ja anna minun näyttää sievältä!" Hän kuuli minua. Hän pani tämän viinitarhan pomojen päähän sen tuuman, että "hoitajattarien piti esiintyä hoitajattarien tanssiaisissa säädetyssä hoitajatarpuvussa." Siis minun kaapuni ja myssyni ja harmaa pukuni ja esiliinani peittivät koko syntisen olentoni.

Olisit nähnyt Gloryn sinä iltana, isoisä! Hän oli silloin punaisempi kravun poikanen kuin milloinkaan ennen, mutta hän pisti valkoisen ruusun porkkananpunaisiin kiharoihinsa, ja ai armias, kuinka ihana hän oli! Tietysti hän tutustui "ylhäisempään seurapiiriin" ja tanssi koko maailman kanssa. Mahtava kirurgi, kuka lie ollut, avasi tanssiaiset Bartimeus-sairaalan johtajattaren kanssa, joka kiikkui hänen käsivarrellaan kuin nukke pesuammeessa, mutta pian tuo mahtava mies huomasi miten ihmeellinen, hurmaava olento Glory oli, ja heti kun olin leijaillut valssia herttaisen ukon kanssa, lentelivät nuorten miesten sydämet kuin hetaleet valkoisen alushameeni liepeissä — se oli vallan uusi ja sievä, sitä tilaisuutta varten tehty.

Mutta ihmeellisintä oli se, että eräs henkilö Man-saarelta putosi kuin pilvistä eteeni. Se oli se pikkuinen englantilainen poika, Drake, joka oli yhtaikaa katkismusluokalla, mutta nykyään hän on komein ja kaunein nuori herra Lontoossa. Kun hän esittelytti itsensä, odotti hän varmaan, että minä hämmästyisin kuoliaaksi tai ainakin tulisin hupsuksi, ja tietysti minä vallan vapisin, mutta muutoin käyttäydyin kuten järkevä henkilö ainakin. Hän katsoi minuun aivan kuin sanoakseen: "Teistä on todellakin kehittynyt komea nuori neitonen ja minä ihailen teitä suuresti!" Ja minä katsoin häneen ikäänkuin vastatakseni: "Aivan oikein, nuori herraseni. Minä todellakin halveksisin teitä, jos mielipiteenne olisivat toisenlaiset!" Kun siis olimme samaa mieltä siitä ainoasta asiasta, jota maksaa ajatella (s.o. minusta), käyttäydyin koko ajan viehättävästi häntä kohtaan ja annoin hänelle anteeksi senkin, että hän loppujen lopuksi otti valkoisen ruusuni minulta.

Herra Drakella on ystävä, joka on aina hänen kanssaan. Hän on hoikka kuin aidanseiväs ja omistaa kuusitoista lintukoiraa ja kolme papinvirkaa ja käy puettuna (arkipäivin) puvussa, jossa on niin suuret kuviot, että ne eivät mahdu yhden miehen pukuun vaan loput niistä pannaan toisen miehen takkiin. Hänen nimensä on lordi Robert Ure, ja minä aion tästälähin antaa hänelle nimeksi lordi Bob, sillä koska hän on niin kevytmielinen henkilö, täytyy minun ruveta ankaraksi. Minä tanssin hänen kanssaan tietysti ja koko ajan hän kertoi herra Draken ihmeellisestä tulevaisuudesta, jolloin luvattu maa oli oleva hänen edessään, ja hän viittaili vähän siihenkin suuntaan, että ei olisi ollenkaan hulluimpaa olla rouva Josuana. Arvelepas! Glory oli valloittanut tuommoisen seurapiirin johtajan! Ja ellen minä olisi mennyt noihin sairashuoneen tanssiaisiin, olisi yhdeksännentoistavuosisadan historia ollut toisenlainen!

Ensi viikolla he vievät minut jonnekin, joka on vielä paljoa suurenmoisempaa kuin tanssiaiset, mutta minä en kerro siitä vielä mitään, paitsi sen verran, että minä makaan valveilla yökaudet ajatellen sitä. Mutta

"Sä luja vankka maa, Äl' askelteni astuntaa sa kuule, Etteivät itse kivetkin ne kielis Mun teistäni! —"

Nyt on jo myöhä ja minä olen juuri menossa nukkumaan. Hyvää yötä! Suudelmia tädille ja tervehdykseni kaikille! Sinä voit todellakin vaikka kauhalla jakaa rakkauttani kaikkialle, sillä se on niin halpaa nyt ja varastossa on loppumattomat määrät.

Oh, minä unohdin kertoa, mitä tapahtui minun tullessani tanssiaisista kotiin. Oli kauhean myöhä ja herrat olivat saattaneet meidät kotiportille, mutta siellä olikin odottamassa John Storm, kasvot vakavina ja levottomina, nähdessään meidät varmassa satamassa. Hän oli suuttunut minuun eikä ollenkaan koettanut sitä salata. Mutta kun minä huomasin, että hän siitä syystä oli epäkohtelias herroille, jotka saattoivat meitä, jouduin paholaisen juonien ja ansojen uhriksi ja puhkesin nauruun. Siinä samassa tuli sisar Allworthy, kohotti huuliaan ja näytti minulle torahampaitaan.

Se oli kumminkin ihmeellinen yö, enkä eläessäni ennen ole ollut niin onnellinen, mutta siitä huolimatta itkin kunnon tavalla vuoteellani. Liian paljon vettä sulla, Ophelia raukka! Sanotaan, että samassa henkilössä voi olla kaksi olentoa, mutta minussa on kaksisataa ja viisikymmentä ja jokainen heistä tahtoo tehdä eri lailla. Ohhoi-jaa! "Vanha, hyvä kirja", sanoo, että vaimo luotiin miehen kylkiluusta, Ja joskus minusta tuntuu kuin tahtoisin palata tuohon vanhaan olopaikkaani takaisin.

Glory.

J.K. — Minä kirjoitan teille täydellisen ja tarkan kertomuksen siitä suuresta tapahtumasta ensi viikolla, jahka se on tapahtunut. Elä viattomassa tietämättömyydessä, ukkokulta, kunnes kaikki on ohi. Teidän ei tarvitse silti syödä aterioitanne pelossa ja vavistuksessa, eikä myöskään aamupuuroanne. Mutta minä palan kiihkosta kunnes se ilta joutuu ja tahtoisin juosta sitä vastaan.

"Jos tehtynä se olis tehty, paras Se olis oitis tehtynä —"

Sinä näet, että minä osaan Shakespearea.

XIV.

Viikkoa myöhemmin läksi Glory ensi kerran teatteriin. Hänen tovereinaan olivat Drake, joka oli ihastunut Gloryn naiviuteen, lordi Robert, jota se nauratti, ja Polly Love, jota se harmitti ja hävetti ja joka alituiseen lausui pikku pisteliäisyyksiä.

Heidän astuttuaan aitioonsa veti vahtimestari uutimet syrjään ja Glory huudahti "oi!" nähdessään yleisön, mutta sitten hän pidätti innostustaan ja punastui kovasti.

Katse maahan luotuna hän istui paikallaan keskimmäisellä aition kolmesta etutuolista, Polly vasemmalla ja Drake oikealla puolellaan ja lordi Robert pitsiuutimen takana. Muutaman minuutin ajalla Glory ei hymyillyt eikä liikahtanut, ja puhuessaan hän vain kuiskaili. Hänestä tuntui niin juhlalliselta ja hän käyttäytyi kuin kirkossa.

Drake alkoi selittää teatterin sisustaa. Nuo tuolla ovat aitioita, tuolla on permanto ja nämä ovat ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs parvi. Tuo oli parveke. Urkulehterikö? Ei, ei siellä ole urkuja, mutta tuo tyhjä paikka tuolla on orkesteria varten.

"Ja mikä tuo pieni sakaristo tuolla on?" kysyi Glory.

"Oh, se on pikkuinen yksityisaitio, jossa me voimme istua itseksemme puhelemassa!" sanoi Drake.

Joka toisen selityksen perästä Glory kuiskasi pieniä hämmästyksen ja ilon huudahduksia, ja kuullessaan, ettei teatterissa ollut kielletty puhumasta, oli hän täydellisesti onnellinen. Hänestä teatteri oli kirkkoakin kauniimpi ja hän arveli, että näyttelijäin elämä mahtaa olla hurmaavaa.

"Kuinka ihana seurakunta", kuiskasi hän — "yleisö, tarkoitan!"

"Todellako!" sanoi Polly, mutta Glory ei kuullut häntä.

Oli niin hauskaa nähdä noin paljon kauniita kasvoja ja kuunnella hiljaista puhelun hyminää. Glory oli niin onnellinen ja tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan, sillä olivathan he kaikki tulleet tänne yhteen huvittelemaan. Äkkiä hän kumarsi jollekin toisessa aitiossa olevalle, koko kasvot yhtenä ainoana hymynä, ja sanoi sitten Pollylle:

"Kuinka ystävällistä! Neiti tuolla kumarsi minulle. Kuinka ystävällisiä täällä teatterissa ollaan!"

"Mutta sehän oli herra Drakelle", sanoi Polly, ja Gloryn teki mieli peittää kasvonsa häpeästä.

"Ei ole vaarallista, Glory", sanoi Drake. "Tuo neiti tulee pitämään teistä sitä enemmän tämän pienen erehdyksen tähden. Se on Rosa", lisäsi hän lordi Robertille, joka silitti viiksiään ja kumarsi päätään.

Polly vilkaisi äkkiä ylös kuullessaan nimen, ja Drake selitti hänelle, että Rosa oli hänen ystäviään — sanomalehtikirjailija, neiti Rosa Macquarrie, hyvä ja viisas nainen. Sitten hän lisäsi kääntyen Gloryyn:

"Hän on puolustanut teidän ystäväänne herra Stormia tällä viikolla. Tiedättehän, että sanomalehdet ovat häntä moittineet?"

"Onko hän puolustanut?" sanoi Glory koettaen pysyä tyynenä ja katsahtaen taas alas. "Missä penkissä — aitiossa, tarkoitin —"

Mutta ihmiset alkoivat taputtaa käsiään kääntäen päänsä toiseen suuntaan teatteria. Joku suuri henkilö astui kuninkaalliseen aitioon.

"Minun päällikköni, sisäasiain ministeri", sanoi Drake. Kun kättentaputukset olivat tauonneet ja seurueet asettuneet paikoilleen, huomasi tuo suuri mies kirjurinsa ja kumarsi hänelle. Glorysta tuntui silloin kuin joka ikinen silmä teatterissa olisi kääntynyt katsomaan häntä.

Hän ei räpäyttänyt silmiään, vaan pysyi tyynenä. Hänen päänsä nytkähteli joskus, aivan kuin sotaratsun, joka menee ensimmäiseen taisteluun, mutta muutoin hän ei silmäluomeakaan värähyttänyt. Tässä ilmapiirissä siis Drake eli, ja Glory tunsi ääretöntä kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän oli sallinut Glorynkin pistäytyä siinä.

"Se on ihanaa!" kuiskaili hän kääntyen Pollyyn, mutta Pollyn kasvot olivat peitossa uutimen takana.

Orkesterilaiset astuivat sisään, ja Glory nojautui eteenpäin lukien kuinka monta viulua siinä oli, sillä välin kuin Drake puhui lordi Robertille hänen olkansa yli.

"Minä tapasin hänet lukemassa Rosan artikkelia tänä aamuna, ja hän sanoi itse olleensa kuulemassa saarnaa", sanoi Drake.

"No, ja mitä hän arveli?" kysyi lordi Robert.

"Jokseenkin samaa kuin sinäkin. Teeskentelyä — mies tahtoo herättää huomiota — itsekkyyttä enemmän kuin totuuden rakkautta, ja niin edespäin."

"Aivan oikein, poikaseni. Kaikki tuo hänen meluamisensa on samaa kuin: 'katsokaa tänne! Minä olen vapaasukuinen herra pastori se ja se, pääministerin veljenpoika, ja kumminkin —'"

"Minä en ollenkaan ole samaa mieltä kuin päällikköni", sanoi Drake, "ja sen sanoinkin hänelle. Miehessä on intoa, ja se juuri on maailman suola tätä nykyä. Me kaikki olemme semmoisia pessimistejä nykyään. Jumalan kiitos, että on Vernassa edes joku, joka lämmittää meitä hiukkasen uskollaan. Niin se on!"

Gloryn povi kohoili ja hänen piti juuri puhua, kun äkkiä kuului kuin ukkosen jyrähdys ja hän vallan hypähti istuimellaan. Mutta se oli vain uvertyyrin alku, ja hän istuutui jälleen hymyillen. Musiikissa oli vieno kohta, ja kun se oli soitettu, istui Glory hiljaa vähän aikaa, mutta kuiskasi sitten Pollylle, että hän toivoi, ettei pikku Johnnie olisi huonompana tänä iltana, ja että hänestä tuntui niin pahalta olla huvittelemassa, kun toinen oli niin sairaana!

"Kuka se on?" kysyi Drake.

"Minun pikku poikani, jonka jalka leikattiin", sanoi Glory.

"Voi, kuinka tuo Glory on hupsu!" sanoi Polly. "Ruveta nyt tuosta kertomaan!"

"Hiljaa!" sanoi lordi Robert, "esirippu nousee jo" — ja seuraavassa silmänräpäyksessä Glory rupesi nauramaan, sillä nyt he istuivat vallan pimeässä.

Kappale oli "Paljon melua tyhjästä", ja Glory kuiskasi Drakelle, ettei hän ollut sitä milloinkaan ennen nähnyt, mutta hän oli lukenut "Macbethin" ja oli perehtynyt tarkoin Shakespeareen ja näytelmiin. Ensimmäinen kohtaus lumosi hänet vallan, sillä se oli niin komea. Siinä näkyi herraskartanon ulkopuoli, ja Glory ajatteli miten paljon aikaa oli mahtanut kulua sen rakentamiseen, ja se oli kuitenkin tehty yhtä ainoaa iltaa varten! Mutta vait! Ihmiset menevät sinne sisälle. Ei, he jäivät puhelemaan kadulle. Ah, niin, me olemme nyt Italiassa. Niin, se on totta, se muuttaa asian.

Leonato sanoi sanottavansa pontevasti ja sai suosionosoituksia palkakseen. Glory paukutti myös käsiään sanoen, että tuo herra oli niin vanhaksi mieheksi hyvin hyvä näyttelijä.

Sitten astui näyttämölle Beatrice ja hänet otettiin vastaan hyvä-huudoilla, minkä johdosta Glory näytti varsin hämmästyneeltä.

"Se on Terry", kuiskasi Polly, ja Drake lisäsi: "Ellen Terry", mutta Glory näytti yhtä hämmästyneeltä.

"He nimittävät häntä Beatriceksi", sanoi hän. Mutta sitten hän älysi asian, koetti näyttää tottuneelta ja sanoi: "Niin, tietysti — näyttelijä — minä ymmärrän varsin hyvin; mutta miksi he taputtavat hänelle käsiään — eihän hän ole vielä tehnyt mitään?"

Drake selitti, että tämä näyttelijätär, joka näytteli Beatricen osaa, oli yleisön suuri lemmikki, ja he taputtivat käsiään hänelle ikäänkuin lausuakseen tervetuloa tervetulleelle vieraalle, ilmaistakseen, että he olivat pitäneet hänestä hyvin paljon aina ennen ja olivat iloiset nähdessään hänet jälleen. Gloryn mielestä se oli niin kaunista, ja katsellen näyttelijättären loistavia silmiä, jotka hehkuivat pimeän läpi, hän sanoi:

"Kuinka ihanaa olisi olla näyttelijätär!"

Sitten hän kääntyi näyttämölle päin sanoen: "Kuinka kaunis päällystakki tuo on!"

"Teatteripuku, kultaseni", sanoi Polly.

"Ja niin komeita timantteja!"

"Lasipalasia", sanoi lordi Robert.

"Vaiti!" sanoi Drake, ja samassa astui Benedick näyttämölle. Yleisö tervehti häntä innokkain hyvähuudoin.

"Irving", kuiskasi Drake. Glory näytti hämmästyneemmältä kuin koskaan ja sitten hän sanoi:

"Mutta tehän kerroitte minulle, että tämä on herra Irvingin teatteri, ja minun mielestäni olisi ollut hänen asiansa lausua tervetuloa —"

Ajatellessaan miltä näyttäisi, jos Benedick läiskyttäisi käsiään astuessaan itse näyttämölle, rupesi lordi Robert nauramaan kylmään tapaansa, mutta Drake sanoi:

"Ole vaiti, Robert!"

Glory, kuten lapsi ainakin, ei kuullut muitten puhetta kuin omaansa, ja aivan kohta hän oli kokonaan sulautunut näytelmään. Beatricen ja Benedickin vallaton sanasota oli alkanut, ja vähän aikaa sitä kuunneltuaan Glory kävi totiseksi.

"Hän menettelee hyvin typerästi", sanoi hän, "ja jos hän todellakin on niin etevä näyttelijätär, kuin sanotte, niin ei hänen pitäisi tuommoista puhua. Aivan selväänhän jokainen nyt voi huomata, että hän pitää tuosta miehestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa, vaikka hän koettaa sitä peittää. Hupsu tyttö — kyllä mies sen piankin huomaa!"

Mutta esirippu oli laskeutunut ensimmäisen näytöksen loputtua, liekit olivat äkkiä taas kohonneet ja Gloryn toverit nauroivat hänelle. Silloin hän rupesi itsekin nauramaan.

"Tietysti se on vain näytelmä", sanoi hän kerskaavasta, "ja minä tunnen hyvin näytelmät ja näyttelemisen ja osaan itsekin näytellä."

"Tietysti sinä osaat", sanoi Polly nyrpistäen huultaan. Mutta Glory ei välittänyt siitä.

Koko toisen näytöksen ajaksi hän antoi kasvoilleen hyvin ymmärtäväisen ilmeen, katsellen naamiohuveja hyvin tarkkaan, mutta nauramatta kertaakaan, tuskin hymyillenkään. Valo, värit, puvut ja iloiset nuoret kasvot lumosivat häntä, mutta hän koetti pysyä tyynenä. Vain hänen ruumiinsa nojautui tuossa aition rintamuksen yli, huulet värähdellen ja silmät kiiluen. Hänen sielunsa oli tuolla alhaalla näyttämöllä, kauniiseen pukuun puettuna ja naamio kasvoilla, nauraen ja leikkiä laskien Benedickin kanssa. Mutta hän hillitsi itseään, ja esiripun laskiessa hän rupesi puhumaan näyttelemisestä.

Hän sanoi yhä vielä, että Leonato oli niin vanhaksi herraksi mainio, ja kun Polly kiitti Claudiota, myönsi Glory hänenkin näytelleen hyvin.

"Mutta Benedick on kumminkin minun poikani!" sanoi hän, sillä jollakin tavoin hän ajatteli itseään Beatricena eikä juuri milloinkaan puhunut hänestä, vaan itsestään.

Kolmannen näytöksen aikana hänen järkevyytensä ja oppinsa menivät surkeasti myttyyn. Keskellä laulua: "Neitoset, älkää huokailko enää", muisti hän Johnnien ja kuiskasi Drakelle, kuinka sairaana pikku poika oli ollut heidän lähtiessään sairashuoneesta. Kun sitten laulu oli lopussa ja Benedick väitti esitystä kurjan huonoksi, nojautui Glory tuolinsa selkämykseen sanoen, ettei hän voi käsittää kuinka herra Irving saattoi semmoista puhua, vaikka poika oli laulanut erinomaisen kauniisti.

"Mutta sehän on tekijä", kuiskasi Drake, ja Glory sanoi ymmärtäväisesti:

"Niin, niin, kyllä tiedän — Shakespeare tietysti."

Sitten seurasi molempien rakastavaisten houkutteleminen yhteen ja Glory selitti, että kaikki ihmiset ovat ihastuneita tuommoisiin näytelmiin ja siksi hänkin niistä piti. Mutta jos nuo ihmiset todellakin luulevat, ettei Beatrice itse tiedä rakastavansa Benedickiä, niin kyllä he ovat hyvin typeriä. Claudio menetti myöskin muissa suhteissa suuressa määrin Gloryn kunnioituksen, ja kun hän suostui vakoilemaan Heroa, olisi hänen pitänyt Gloryn mielestä hävetä.

"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly. "Tekijähän on niin kirjoittanut."

"No silloin pitäisi tekijänkin hävetä, sillä se on väärin ja julmaa ja tarpeetonta", sanoi Glory.

Esirippu oli laskeutunut taas, ja miehet väittelivät kiivaasti taiteen moraalista. Lordi Robert väitti, ettei taiteella ole mitään tekemistä moraalin kanssa ja Drake sanoi, että Glory oli aivan oikeassa, siitä ei päässyt mihinkään.

Mutta neljäs näytös se lopullisesti masensi Gloryn. Huomatessaan, että näyttämö esitti kirkon sisustaa ja että rakastavaiset olivat saapuneet sinne vihittäviksi, ei hän mitenkään malttanut pysyä istumassa ilosta, mutta kun vihkiminen keskeytyi ja Claudio lausui julki syytöksensä Heroa vastaan, sanoi Glory, että se oli juuri hänen tapaistansa, ja hänelle olisi vallan oikein, ettei kukaan ihminen häntä uskoisi.

"Hiljaa!" sanoi joku heidän lähellään.

"Mutta he uskovat häntä", sanoi Glory vallan ääneensä.

"Hiljaa! Hiljaa!" kuului monelta taholta teatterista.

"Se on häpeällistä — hänen isänsäkin —" alkoi Glory.

"Vaiti. Glory!" kuiskasi Drake, mutta Glory oli noussut seisomaan ja Heron pyörtyessä huudahti hän.

"Voi, millainen sinä olet!" kuiskasi Polly. "Istu nyt — kaikki ihmiset katsovat tänne!"

"Sehän on vain näytelmä", kuiskasi Drake, ja silloin Glory istahti sanoen:

"Niin, niin, tietysti se on vain näytelmä. Luulitteko te —"

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas toisessa maailmassa. Beatrice ja Benedick olivat nyt kahden kesken kirkossa, ja kun Beatrice sanoi: "Tapa Claudio", hyppäsi Glory taas seisaalleen ja taputti käsiään. Mutta Benedick ei tahtonut tappaa Claudiota, ja silloin oli Gloryn kärsivällisyys lopussa. Tuommoista hän ei ikinä sanoisi suureksi näyttelijäksi, ja häntä suorastaan hävetti kuunnella semmoisia kappaleita. Elämässä tapahtuu kyllä paljon häpeällistä, mutta ihmiset eivät tule teatteriin semmoista näkemään, ja hän aikoi mennä pois.

"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly, mutta Glory oli jo käytävässä ja Drake seurasi häntä.

Hän tuli takaisin viidennen näytöksen alussa, hyvin häpeissään, hymyillen nolosti ja silmät punaisina. Siitä hetkestä lähtien hän itkeä tihrusti aika paljon, mutta ei muulla tavalla herättänyt huomiota, ja kun esirippu lopussa oli laskeutunut, sanoi hän:

"Kyllä se on ihmeellistä! Onko tässä maailmassa mitään ihmeellisempää kuin se, että voidaan saada ihmiset unohtamaan, ettei se olekaan totta!"

Lordi Robert, joka seisoi uutimen varjossa Pollyn tuolin takana, oli nauranut Glorylle pitkäveteistä huuhkainnauruaan säestäen Gloryn innostusta kyynillisillä huomautuksilla silloin tällöin, ja nyt hän virkkoi: "Tahtoisitteko tutustua lähemmin tuohon ihmemaailmaanne, Glory?"

Glory näytti hämmästyneeltä, ja Drake mutisi: "Pidä suusi, Robert!" Kääntyen Gloryyn hän sanoi sitten lyhyesti: "Hän kysyy vain huvittaisiko teitä käydä näyttämön takana, mutta minä en luule —"

Glory huudahti ilosta! "Huvittaisiko minua? Tietysti minua huvittaisi äärettömästi!"

"Sitten minun pitää viedä teidät joskus harjoitukseen", sanoi lordi Robert, "ja jälestäpäin juomme teetä meidän kotonamme."

Drake näytti vähän vastustavan tuota, mutta Polly loi mitä hekumallisimman katseen heihin sanoen, että se olisi äärettömän hauskaa, ja Glory oli vallan haltioissaan.

Tytöt menivät omasta tahdostaan yksin kotiin Hammersmithin omnibussilla. He istuivat vastakkain melkein ääneti. Polly hyräili hiljaa "Neitoset, älkää huokailko enää."

Glory oli kuin lumottu. Suuri, kirkas, ihana maailma oli tänä iltana avautunut hänelle, ja hänen sydämensä kaipasi sinne äärettömin, sokein kaipauksin. Se oli ehkä unelma-maailmaa, mutta se tuntui todemmalta kuin todellisuus. Kun omnibus kulki Piccadilly-sirkuksen ohi, unohti hän katsoa naisia, jotka tungeskelivat katukäytävällä.

Omnibussi seisahtui heidän sairaalansa oven kohdalla, ja syvästi hengittäen astuivat he ylös portaita.

Leikkausosaston käytävästä tuli John Storm heitä vastaan. Hänen päänsä oli kumarassa, ja hän astui pitkin, raskain askelin koettaen kulkea tyttöjen ohi mitään virkkamatta. Mutta Glory seisahtui Pollyn jatkaessa kulkuaan huoneeseensa ja sanoi:

"Te olette myöhään täällä."

John katsoi häntä vakavasti silmiin ja vastasi: "Minut haettiin — kuolevan luo."

"Oliko se pikku Johnnie?"

"Oli."

Ei kyynelpisaraakaan näkynyt Gloryn silmissä — eivät silmäluometkaan värähdelleet.

"Minä en välitä enää tällaisesta elämästä", sanoi hän ärtyisästi. "Kuolema on joka paikassa meidän ympärillämme, ja tyttöraukka ei milloinkaan uskalla huvitella ennenkuin —"

"Se on tosi naisen työtä", sanoi John kiivaasti — "tosinta, jalointa työtä, mitä nainen ikinä voi toimittaa maailmassa!"

"Ehkä", sanoi Glory pyörähtäen ympäri. "Sama se —."

"Hyvää yötä!" sanoi John ja kääntyi myöskin pois.

Glory katsoi hänen jälkeensä nauraen. Sitten hän meni levolle, pieni puristus rinnassa.

Polly Love viereisessä huoneessa hyräili riisuutuessaan:

"Neitoset, älkää huokailko enää, Kaikki miehet ne pettää."

Sinä yönä Glory uneksi olevansa jälleen Peelissä. Hän istui Peelin vuorella katsellen suuria laivoja, jotka nostivat ankkurinsa lahdelmassa aution, vanhan linnan muurien takana, ja toivoi pääsevänsä noiden laivojen mukana kauas merelle ja suuriin, etäisiin kaupunkeihin.

XV.

John Storm istui seuraavana aamuna huoneessaan käännellen kirjan lehtiä ja koetellen lukea, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs neiti pyysi häntä tavata. Se oli neiti Macrae. Hän astui sisään kasvot punottavina, huulet vavisten ja silmät kyyneleisinä. Hän puristi Johnin kättä pitkään, kuten ensi kerrallakin, ja sanoi värähtelevällä äänellä:

"Minua hävettää tulla tänne. Äiti ei tiedä, että olen täällä, mutta minä olen niin onneton, ja jos te voisitte minua auttaa —"

"Istukaa, neiti", sanoi John Storm.

"Minä tulin kertomaan teille —" sanoi hän, ja sitten hänen surullinen katseensa harhaili ympäri huonetta kiintyen taas John Stormin kasvoihin. "Se koskee lordi Robert Urea, ja minä olen niin onneton."

"Kertokaa minulle kaikki, rakas neiti, ja jos suinkin voin jollakin tavoin teitä auttaa —"

Hän kertoi kaikki. Se oli surkea juttu. Hänen äitinsä oli kihlannut hänet lordi Robert Urelle (muuksi sitä ei voinut sanoa) hänen ylhäisen säätynsä vuoksi, ja lordi oli ottanut tytön hänen rikkauksiensa vuoksi. Tyttö ei ollut milloinkaan rakastanut lordi Robertia ja hän oli aina tietänyt, että tämä oli hyvin huonomaineinen, mutta hänelle (nimittäin tytölle) oli aina opetettu, että tuommoisista seikoista välittäminen oli tyttömäistä ja lapsellista, ja siksi hän oli vähän aikaa taisteltuaan myöntynyt.

"Te moititte minua heikkoudesta", sanoi hän, ja John vastasi epäröiden:

"En, en minä moiti teitä — minä säälin teitä!"

"Niin", lisäsi tyttö, "se on kaikki nyt jo ollutta ja mennyttä, ja jos minua tuomio kohtaa ja jos äiti —"

"Oletteko sanonut, ettette voi mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Olen."

"Kuinka minä siis uskaltaisin teitä moittia!" sanoi John ja nousten seisaalleen hän työnsi pois kirjansa.

Tytön tummat silmät harhailivat huoneessa ja kiintyivät taasen Johniin loistaen ihmeellisesti.

"Minä kuulin teidän saarnanne sunnuntaina, herra Storm, ja minusta tuntui kuin olisin ollut aivan yksinäni kirkossa ja kuin te olisitte puhunut yksinomaan minulle. Ja eilisiltana teatterissa —"

"Mitä?"

John oli kävellyt huoneessa, mutta nyt hän seisahtui.

"Minä näin hänet aitiossa ystävänsä ja — kahden naisen seurassa."

"Olivatko he sairaanhoitajattaria?"

Tyttö huudahti hämmästyksestä ja sanoi: "Te siis tiedätte jo kaikki, ja teidän saarnanne oli siis aiottu minulle!"

John Storm ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi vaivaloisesti:

"Te tahdotte minun apuani tuon avioliiton estämiseksi, ja minä lupaan koettaa. Mutta ellen onnistu, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut ja mikä teitä odottaa tulevaisuudessa —"

"Oh", sanoi tyttö, "jos minulla olisi teidän voimanne apunani, olisin urhoollinen — en pelkäisi mitään."

"Hyvästi, rakas neiti", sanoi John Storm, ja ennen kuin hän saattoi sitä estää, oli tyttö kumartunut suutelemaan hänen kättänsä.

John Storm oli palannut kirjansa ääreen ja puristi sitä hermostunein hyppysin, kun hänen virkaveljensä samassa astui sisään tuoden sanan, että kanonikko pyysi tavata Johnia työhuoneessaan.

"Sanokaa hänelle, että olen juuri lähdössä sinne", sanoi John ja pastori Golightly rykäisi, kumarsi ja poistui. Kanonikolla oli myöskin ollut vieras sinä aamuna, nimittäin rouva Macrae itse. Hän oli istuutunut tiikerinnahalla peitetylle nojatuolille, nostanut tuoksuavan nenäliinansa silmilleen ja alkanut valitella surujaan.

Mercy oli asettunut hänen tahtoansa vastaan, ja siihen oli yksinomaisena syynä tuo uusi pastori, herra Storm. Mercy oli suorastaan kieltäytynyt jatkamasta kihlaustaan lordi Robertin kanssa, ja siihen oli ainoana syynä tuo hirveä sunnuntainen saarna. Se oli epärehellistä, se oli epäsiveellistä! Olipa todellakin kaunista opettaa tyttöjä seuraamaan oikkujaan ja olemaan välittämättä vanhempiensa tahdosta.

"Täällä minä olen puuhannut kaksi vuotta Lontoossa, tuhlannut kokonaisen omaisuuden tuon tytön tähden ja koettanut parastani hänen hyväkseen, ja kun vihdoin olen saamaisillani hänet kiinnitetyksi perheeseen joka on Englannin parhaimpia, niin tuo mies — tuo pappi — tuo… Kunniani kautta, se on tosiaankin ilkeätä, häpeällistä!" Ja hajuveteen kastettu nenäliina kohosi nenästä silmiin.

Kanonikko kohensi silmälasiaan. "Älkää välittäkö niin paljon siitä, hyvä rouva Macrae. Jättäkää asia minun huostaani. Neiti Macrae kyllä vielä taipuu ja —"

"Ah, teidän ei pidä tuomita häntä ulkomuodon nojalla. Te ette tunne hänen luonnettaan. Hän on oikea jäykkäniska, jos hän suuttuu. Mutta minä aion olla yhtä itsepäinen kuin hänkin — vien hänet takaisin Amerikkaan — en ikinä tuhlaa penniäkään hänen tähtensä —"

"Ja mitä herra Stormiin tulee", jatkoi kanonikko, "niin kyllä minä sen asian hoidan. Älkää antako tuolle onnettomalle saarnalle niin paljon arvoa — hiukan nuoruuden kuohua — olemmehan kaikki sitä kokeneet."

Rouva Macraen mentyä kanonikko soitti kahdesti herra Golightlylle ja sanoi:

"Käskekää herra Storm heti paikalla tänne."

"Mielelläni, herra kanonikko", sanoi pikku mies, mutta sitten hän viivytteli kumminkin.

"Tahdotteko jotain?" sanoi kanonikko kohennellen silmälasiaan.

"En ole koskaan tullut kertoneeksi teille, mitä näin hänen tekevän sinä yönä, jolloin lähetitte minut sairashuoneeseen."

"No, mitä?"

"Hän oli polvillaan katolisen papin edessä, joka kävi erään sairaan luona."

Kanonikon silmälasit putosivat nenältä, ja hänen leveät kasvonsa vääntyivät omituiseen hymyyn.

"Minä jo arvelinkin, että Rooman velho on kaiken tuon alkujuurena", sanoi hän. "Tuosta on ilmoitettava! hänen sedälleen, ja ellen vallan pahasti erehdy… Mutta käskekää hänet tänne."

John Stormilla oli yllään flanellipaita sinä aamuna ja hän astui raskain askelin huoneeseen heittäytyen käskemättä samaan tuoliin, jossa rouva Macrae juuri oli istunut.

Kanonikon silmäkulmien väliin ilmaantui kohtisuoria ryppyjä ja hän sanoi:

"Hyvä herra Storm. Minä olen koettanut niin kauan kuin mahdollista välttää tätä ikävää keskustelua. Mutta asia on semmoinen, että teidän viimeinen saarnanne on mitä suurimmassa määrässä loukannut minun seurakuntani naisia ja jos me jatkamme semmoisia opetuksia, tulevat parhaat jäsenet seurakunnastamme eroamaan. Minä en ole suuttunut teihin, päinvastoin tahtoisin vain teidän henkisenä esimiehenänne ja neuvonantajananne saada teidät ymmärtämään, että teidän käsityksenne uskonnosta ei millään tavalla vastaa yhdeksännentoista vuosisadan vaatimuksia. Semmoisessa uskossa ei ole mitään vapautta, ja pyhä Paavali sanoo, että missä Herran henki on, siellä on vapaus. Mutta teidän uskontonne teoriat ovat epäraamatullisia ja niiden paneminen käytäntöön on vahingollista. Teidän uskontonne on synkkä, rakas Storm, ja muistatteko mitä Lutherus sanoo synkästä uskonnosta — että perkele hyvin helposti voi väijyä sen takana. Itse hän meni naimisiin, kuten muistatte, hänellä oli lapsia, hän pelasi sakkia, hän näki mielellään nuorison tanssivan —"

"Minä en vastusta tanssia", sanoi John Storm, "minä vastustan vain nuottia."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi kanonikko pistävästi, ja kohtisuorat rypyt sekä syventyivät että laajenivat.

"Minä tarkoitan, herra kanonikko", sanoi John Storm, "että puolet nuorisostamme nykyään — ja varsinkin Lontoon länsiosan nuoret naiset — pakotetaan tanssimaan 'surumarssin' sävelien mukaan."

Ja sitten hän puhui Mercy Macraen hirvittävästä asiasta, kuinka hänet ostetaan ja myydään ja kuinka perin huonomaineinen se mies on, jonka kanssa hänet pakotetaan naimisiin.

"Siitä minä juuri olin aikeessa tulla puhumaan teille, herra kanonikko — aioin pyytää teitä suojelemaan viatonta tyttöparkaa tuommoisesta pyhän avioliiton pilkkaamisesta. Hän ei ole enää lapsi, eikä laki voi auttaa häntä, mutta te voitte, sillä kirkon valta on teillä suojananne. Teidän ei tarvitse muuta kuin asettua tuota pirullisuutta vastaan ja sanoa —"

"Hyvä herra Storm" (kanonikko hymyili armollisesti ja kohenteli silmälasejaan), "kirkon asia on vahvistaa avioliittoja, eikä rakentaa niitä. Mutta jos tuo nuori neitonen tulisi minun luokseni, sanoisin hänelle: 'hyvä nuori neitiseni, syyt teidän valituksiinne ovat jokapäiväisempiä kuin luulettekaan; jättäkää kaikki romanttiset hullutukset, rakentakaa pesänne niin mukavasti kuin voitte ja tulkaa vuoden perästä takaisin kiittämään minua!'"

John Storm oli noussut seisaalleen. Veri kohosi hänen päähänsä ja se poltti sormenpäissäkin.

"Ja sillä tavalla nuo miehet sitten menevät ensin naimisiin köyhäin tytärten kanssa ja pyytävät sitten kirkon vahvistusta monivaimoisuudelleen —"

Mutta kanonikko oli kohottanut kätensä vaatien häntä vaikenemaan.

"Rakas nuori ystäväni, teidän poliisitarkastuksenne vähentäisi alahuoneen jäsenluvun mitättömiin ja hävittäisi koko ylähuoneen. Käytännöllinen uskonto on hellä ja järkevä. Me olemme kaikki inhimillisiä olentoja, vaikka silti voimme olla kunnon miehiä, ja jos ymmärtämätön nuori hupakko —"

Mutta John Storm oli jo porstuassa ja pani hatun päähänsä mennäkseen Gloryn luo.

Glory ei ollut vielä herännyt lumoustilastaan. Muut elivät nykyisyydessä, mutta hän eli vielä eilispäivässä. Teatterin tunnelma oli vallannut hänet, ja todellisuus sai näytelmän värityksen. Se teki hänestä hellän naisen, mutta huonon hoitajattaren.

Hän aloitti päivänsä ulko-osastolla, ja sinne tuli köyhä eukko kantaen lasta, joka oli purrut kieltään. Kieli oli ommeltava ja lapsen täytyi jäädä muutamiksi päiviksi sairaalaan. "Antakaa minun panna lapsiraukka levolle, se on niin tottunut minuun", pyyteli vaimo. "Oletteko te sen äiti?" kysyi hoitajatar. "En, minä olen sen mummo." "Ei kukaan muu kuin äiti saa tulla osastoille muuta kuin vierailupäivinä." Vaimo-rukka rupesi itkemään. Gloryn piti kantaa lapsi vuoteelle ja hän kuiskasi mummolle: "Tulkaa tätä tietä", ja vaimo seurasi häntä. Tultuaan leikkausosastolle, sanoi hän sikäläiselle hoitajattarelle: "Tässä on lapsen äiti, joka tahtoisi asettaa pikkuraukan levolle."

Myöhemmin samana aamuna hänet lähetettiin samalle osastolle auttamaan. Tuossa makasi sairas suurissa tuskissa ja pyysi häntä luokseen sanoen: "Voi, hellittäkää tuota sidettä — se tappaa minut." Ja hän hellitti sitä.

Teatterin lumoava tunnelma piti häntä vallassaan yhä vielä, ja kun osaston johtajatar hetkiseksi meni ulos, rupesi hän sairasvuoteen edessä olevalla lattian kulmalla matkimaan Beatricea ja Benedickiä ja sitä henkilöä, joka lauloi: "Neitoset älkää huokailko enää." Vuoteella lepäävä sairas oli Koenig, Pyhäin miesten kirkon kapellimestari, pieni, lihava saksalainen, jolla oli pitkät viikset, joita hän aina vuoteella maatessaankin vahasi ja käherteli. Glory oli ruvennut nimittämään häntä "virtahevoksi", ja nyt tuo sama virtahepo nauroi niin Gloryn tempuille, että hän vallan kierteli makuuvaatteiden seassa.

"Ach, Gott!" huusi hän, "mikä tyttö! En milloinkaan elämässäni ole nähnyt hänen vertaistaan näyttämöllä. Mikä ääni myöskin! Hiukan työtä vain hyvän johtajan avulla ja sitten — ach, mein Gott! Mitä sanovatkaan soittotaiteilijat? — Nerolla on sisässään Cremona-viulu, jolla hän luo kuolemattomat teoksensa. Teillä on Cremona-viulu sisässänne, rakas neiti, ja minä autan teitä saamaan sen esille. Mitä sanotte siitä?"

Nyt oli juuri se aika, jolloin ne sairaat, joilla oli varoja siihen, saivat sanomalehtensä, mutta he olivat kaikki heittäneet sanomalehdet syrjään, ja jokikinen silmä oli kiintynyt Gloryyn. Kaikki nauroivat ja muutamat taputtivat käsiään.

Sisar Allworthy astui sisään kotilääkärin seuraamana.

"Mitä tämä on?" äänsi hän. Glory tunnusti ja sai nuhteita.

"Kuka on irroittanut tämän siteen?" sanoi tohtori. Sairas koetti peitellä asiaa, mutta Glory tunnusti taas totuuden ja sai vielä kerran nuhteita.

"Ja kuka antoi luvan vaimolle tulla tänne osastolle?" kysyi hoitajatar.

"Minä annoin", sanoi Glory.

"Te ette kelpaa hoitajattareksi, neiti, ja minä aion tosiaankin ilmoittaa johtajattarelle, että olette aivan kykenemätön siihen toimeen."

Glory nauroi sisarta vasten kasvoja.

Silloin juuri saapui John Storm kanonikon luota. Hän vei Gloryn käytävään koettaen tyynnyttää häntä.

"Oh, älkää luulko, että minä aion koko elämäni iän pysyä sairaanhoitajattarena", sanoi hän. "Se saattaa kyllä olla hyvää ja naisellista työtä, mutta minä tahdon olla ihmisolento, jolla on myöskin sydän, enkä vain tuommoinen velvollisuuskone. Kuinka minä vihaan ja inhoan tätä ympäristöäni! Minä lopetan tämän kaiken vielä. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu."

"Teidän elämänne on häiriintynyt, Glory, ja siksi te halveksitte ympäristöänne. Olitteko teatterissa eilisiltana?"

"Kuka siitä kertoi?… Entä sitten? Oletteko tekin niitä, jotka pidätte teatteria —"

"Minä en vastusta teatteria, Glory. Minä ajattelen tuota teidän elämänne häiriötä, ja se, joka siihen on syynä, ei ole teidän ystävänne vaan vihollisenne."

"Te tahdotte taas suututtaa minut, kuten ennenkin", ja Glory puri vapisevaa huultansa.

"Minä en tullut teitä suututtamaan, Glory. Minä tulin pyytämään, rukoilemaan teitä rikkomaan nuo inhoittavat suhteet."

"Siksi että te ette tunne ollenkaan noita — inhoittavia suhteita — kuten te niitä nimitätte."

"Minä tiedän, mistä puhun, lapsi. Noitten miesten elämä on pahaa pahempaa, ja minun sydäntäni vihloo, kun näen teidän joutuvan sellaisen elämän uhriksi."

"Te solvaisette minua taas. Te solvaisette minua alituiseen. Muut miehet koettavat minua miellyttää, mutta te… Sitäpaitsi en minä tahdo kuulla ystäviäni moitittavan. Niin kyllä, he ovat minun ystäviäni. Minä olin heidän kanssaan teatterissa eilen, ja minä aion mennä heidän luokseen kotiin teetä juomaan ensi lupapäivänäni. Joten siis olkaa hyvä ja —"

"Glory!"

Hän oli tarttunut toisella kädellään lujasti Gloryn ranteeseen.

"Te loukkaatte minua!"

"Te ette ikinä saa astua jalallanne noitten miesten huoneisiin."

"Antakaa minun mennä."

"Te olette kokematon kuin lapsi, Glory, ja minun velvollisuuteni on suojata teitä itseännekin vastaan."

"Päästäkää minut heti!"

"Älkää turmelko itseänne. Miettikää, kun vielä on aikaa. Muistakaa hyvää mainettanne, nimeänne."

"Minä menettelen aivan niinkuin tahdon."

"Kuulkaa! Vaikka minä olenkin valinnut papin viran, en silti ole elänyt koko elämääni käärittynä pumpulitukkoihin. Sallikaa minun kertoa teille, millaista tuollaisten miesten elämä todella on — miten parhainkin heistä viettää aikansa. Hän nousee kello yhdeksän aikana aamulla, kävelee puistossa, juo teetä jonkun kanssa, valittelee ja vaikeroi sitä, että hänen täytyy mennä päivälliskutsuihin karkaa varieteeteatteriin, syö illallista n.s. klubissa —"

"Te tarkoitatte lordi Robertia, mutta mikä oikeus teillä on sanoa —"

"Oikeus, mikä miehellä on, kun hän tietää, että se, josta hän puhuu, on tuhat kertaa pahempikin. Semmoinen henkilö luulee voivansa leikkiä köyhän tytön kanssa kuinka tahansa. Tyttö pankoon alttiiksi sielunsa, iankaikkisen autuutensa, mies ei kärsi mitään. Tänään hän leikkii tytön kanssa, huomenna hän nai toisen ja heittää ensimmäisen helvettiin."

"Tuon alla piilee jotain muuta. Sanokaa mitä tarkoitatte."

Mutta John Storm oli jo käännähtänyt ympäri ja jätti hänet.

Heti kun Glory pääsi vapaaksi, meni hän hakemaan Polly Lovea otaksuen löytävänsä hänet hänen omasta huoneestaan, mutta se olikin tyhjä. Poistuessaan tuosta pikku huoneesta näki hän paperipalan lattialla. Se oli huolellisesti kokoon käännetty kirje, ja hän luki sen, tuskin tietäen mitä teki, sillä hänen päätään huimasi, ja silmät olivat himmeinä kyynelistä. Siihen oli kirjoitettu:

"Te kysytte, aionko kokonaan ottaa sen omaksi lapsekseni. Tietysti, ja kasvattaa sen ikäänkuin se olisi oma synnyttämäni. Minä toivon, että teidän on vahva ja reipas poika, mutta jos se on tyttö —"

Glory ei ymmärtänyt, mitä hän luki. Kenenkä kirja se mahtoi olla? Se oli lähetetty osoitteella "X.Y.Z., Morning Post'in konttoriin."

Kuului nopeita askeleita ja Polly tuli sisään, katse lattiassa, ikäänkuin hakien jotain kadonnutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän sieppasi kirjeen Gloryn kädestä sanoen:

"Mitä sinä teet minun huoneessani! Onko sinun ystäväsi, herra pastori, käskenyt sinun vakoilla minua?"

Hänen kasvojensa ilme oli kamala, ja Glory, joka punastui häpeästä, meni pois virkkamatta sanaakaan.

Kun John Storm oli saapunut kotiinsa, odotti häntä siellä seuraava kirje kanonikolta:

"Tämänaamuisen keskustelumme jälkeen (joka keskeytyi niin omituisesti) on minulla ollut kunnia käydä tervehtimässä rakasta setäänne, herra pääministeriä, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että teidän äskettäin suorittamat tutkintonne ja uuden toimintanne huolet ovat epäilemättä rasittaneet terveyttänne ja että olisi varovaisinta, jos ottaisitte lyhyen virkaloman. Minä siis suurimmalla ilolla suon teille viikon tai parin tai kuukaudenkin loman, aivan kuten itse suvaitsette määrätä, ja poissaolonne aikana koetan parhaan kykyni mukaan korvata sitä suurta vahinkoa, mitä joudumme kärsimään, kun emme saa käyttää hyväksemme teidän kallisarvoista apuanne."

Luettuaan nuo sanat John Storm heittäytyi tuolille ja purskahti pitkään, katkeraan nauruun. Mutta naurun loputtua tuntui hänestä äärettömän yksinäiseltä. Sitten hän muisti rouva Callenderin ja läksi hänen pieneen taloonsa Victoria Squaren varrelle, näytti hänelle kanonikon kirjeen ja kertoi hänelle kaikki.

"Valheita, valheita, valheita!" sanoi rouva Callender. "Voi, voi, poikaseni! Valhetella, tietää, että valhettelee, antaa muitten tietää, että valhettelee ja kumminkin jatkaa valhettelemistaan — siinä koko noitten muotipaimenten Ja heidän muotilaumojensa elämän viisaus. — Ja tuo nainen — hyi! Hän erosi miehestään kaksi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja mies kuoli hotellissa ulkomailla ilman ainoatakaan omaista luonaan, ja nyt vaimo kantaa hänen tukkaansa kultaisessa medaljongissa sydämellään. Semmoinen hän on! Mutta lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Loma-aika virkistää teitä, sillä te olittekin tappamaisillanne itsenne työllä. Te aiotte kai viettää lupapäivänne pikku saarellanne, vai mitä?"

John Storm istui jalat ristissä, pää käden nojassa ja kyynäspää polvea vasten.

"Minä aion viettää ne yksinäni eräässä veljeskunnassa; Bishopsgaten varrella", sanoi John.

"No taivas varjelkoon tuota poikaa! Semmoistako ilmanvaihdosta te haluatte? Se saattaa soveltua semmoisille, joilla on vettä suonissaan, mutta teillä on verta, verta, poikaseni! Olkaa varuillanne!"

XVI.

Vielä Martan Viinitarhassa.

Aivan oikein, Anna täti, "esivalta" ja "tottelevaisuus" ovat sanoja, joita täytyy sekä tuntea että kunnioittaa. Mutta kun tikusta tehdään asia ja sitten lausutaan jyrkkä käsky, niin sitä on vaikea ymmärtää. Johtokunta tekee tikusta asian ja käsky tulee, ainakin minulle, sisar Allworthyn suusta. Minä sanon häntä valkoiseksi huuhkajaksi. Hän on viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä, ja hänellä on leveät, pyöreät posket, joille minä niin mielelläni joskus läiskäyttäisin — niinkuin äidit antavat korvapuusteja rakkaille lapsilleen tahtoen rangaista heitä hiukan nöyryyttävällä tavalla.

Vai tuntuu tädistä niinkuin minussa voisi huomata "jonkinmoista taidon puutetta!" No niin, mutta minä en luule, että olen syntymästäni saakka luotu huonoksi hoitajattareksi, Anna täti. Sairaat pitävät minusta eivätkä he kuole ikävään, kun minä heitä hoidan. Mutta minä en voi hoitaa sairaita nuottien mukaan, ja siitä seuraa, että minä saan muistutuksia. Sisar Allworthy on kolme kertaa kannellut minusta, Herra paratkoon! Kolme kertaa tuo kirjava kissa on naukunut, ja nyt hän uhkaa hankkia minulle johtajattaren muistutuksen. Tuolla rakkaalla sielulla, nimittäin johtajattarella, on liikuntovaikeuksia, kun näet kokonainen Pelion ja Ossa rasvaa häntä rasittaa. Hän asuu Adullamin luolassa Infernon laidassa (s.o. anatomisen luentosalin vieressä), ja hänellä on pikkuinen, pahanilkinen, hengenahdistusta kärsivä rakki alituiseen ärisemässä polvellaan. Minä nimitän häntä vaivaisten ja raajarikkoisten tukkukauppiaaksi eikä hän näyttäydy muuta kuin kerran päivässä, kun hän käy ympäri tarkastamassa varastoaan. Täytyy olla kohtelias hänen majesteetilleen, sillä hän voi vetää kenen tahansa esiin neuvoston tutkittavaksi ja kirjoittaa pahoja asioita mustaan kirjaan ja lähettää syylliseksi havaitun pois talosta ilman todistusta. Jos niin sattuu käymään tytölle, jolla on aikomus hankkia elatuksensa sairaanhoitajattarena, niin hänellä ei milloinkaan sen perästä ole erityistä tarvetta rukoilla: "Varjele minua, Herra Jumala, suurista rikkauksista."

Mutta rakas isoisä, mitä sinä arvelet John Stormista nyt? Veisattuaan kaikki Jeremiaan valitusvirret ja ennustettuaan kaikkia Egyptin vaivoja on hän nyt mennyt "leposatamaan", toisin sanoen rukoilemaan lakkaamatta ja puhumatta kahdeksantoista tuntia päivässä, kuusi päivää perättäin, joskus kuusikymmentä. Kun hän palaa takaisin höyryävänä pyhyydestä, tunnen minä tietysti olevani sellainen vaivainen syntinen…

Totta puhuen minä voisin itkeä ajatellessani sitä, ja kun vielä muistan, että minäkin ehkä olin osapuolin syynä siihen…

Se tapahtui näin. Siinä "hirmuisessa saarnassa", josta kerroin, hän oli vain haavoittanut käärmettä, mutta ei tappanut sitä, ja kun hänen kirkkoherransa (minä nimitän häntä herra Järki Maalliseksi) huomasi, että arvoisat naiset ja vallat laputtivat ulos kirkosta, kuten fariseuksetkin, yksitellen, vähitellen, niin hän vakuutti John-raukalle, että hän, John, on sairas ja on levon tarpeessa. Todellakin näytti siltä, ja hänen sairautensa lienee ollut jonkinmoista inhimillistä vesikauhua, jonka uhri ensimmäiseksi puree parhaimpia ystäviään. Hän tuli tänne, alahuuli lerpallaan kuin vanhalla koiralla, ja minä olin niin typerä, etten älynnyt kuinka häntä myöskin ajettiin kuin koiraa, vaan ajattelin vain, kuinka rumaksi ja epämiellyttäväksi hän oli muuttunut viime aikoina. Sisar Allworthy oli juuri sitä ennen näyttänyt minulle torahampaitaan ja ollen siitä syystä raivoissani annoin sanan sanasta John Stormille. Mutta hän olikin hyvin järjetön ja tahtoi nähtävästi sanoa minulle, etten saisi hankkia itselleni mitään huvituksia tai ystäviä, joita hän ei ollut valinnut, ja että sen jälkeen kun olin päiväni kuluttanut vaeltamalla ristiin ja rastiin tämän kalliin sairaalan seinien sisässä, tulisi minun kuluttaa yöni kiertämällä sitä ulkopuolelta. Mutta kun minulla sattui olemaan yhtä paljon sisua kuin hänelläkin, oli meillä kova ottelu siitä asiasta. Seuraava uutinen, jonka sitten kuulin, oli se, että hän aikoo vetäytyä "leposatamaan", jonkinmoiseen anglikaaniseen luostariin täällä kaupungissa. Siellä hän, kuulin ma, koettaa "irtautua maailmasta" ja katsoa, "miten hänen sitten tulee menetellä." Hän lähetti minulle siunauksensa tämän sanoman ohella, ja minä lähetin hänelle omani — vaikkakaan ei niin pyhän, mutta hän pyhittäköön sen itse.

Minä luulin, että te muistaisitte herra Draken äidin, täti Rakel. Drake on myöskin vaaleaverinen ja kampaa tukkansa otsalle samalla tavalla kuin näemme Napoleonin muotokuvissa. Hän on luonteeltaankin jonkinmoinen vaaleatukkainen Napoleon.

Hän vei minut teatteriin eräänä iltana, ja se se juuri oli se tapahtuma, josta aioin kertoa teille. Se oli hyvin komea paikka, eikä kukaan muu käyttäytynyt sopimattomasti kuin Glory, joka puheli ja saarnasi ja oli hupsuna liikutuksesta koko illan — niin että kaikki tuijottivat minuun toivoen, että menisin matkoihini.

Sen jälkeen herra Draken ystävä lordi Bob, joka näkyy tuntevan kaiken maailman näyttelijät, vei meidät "kulissien taakse", ja me saimme katsella harjoitusta. Asiat näyttävät hiukan toisenlaisilta takaa katsoen kuin edestä, mutta niinhän on aina tässä maailmassa enkä minä ollenkaan tuntenut pettymystä. Minusta kaikki oli niin suloisen romanttista ja hauskaa — enkä minä tosiaankaan usko, että näyttelijättärenä olo on niin pahaa. Mitä te arvelette?

Ystäväni Polly Love oli kanssamme — Pollykin on oppilas, hän makaa minun huoneeni vieressä olevassa kamarissa — ja harjoituksen jälkeen me menimme herrojen luo kotiin teetä juomaan. Minä voin aivan kuulla kuinka Anna-täti huudahtaa: "Taivas varjelkoon! Et suinkaan, lapseni!" Aivan totta, me menimme. Sukupuoleni arvon tähden tahdoin nähdä, kuinka pojat voivat elää aivan itsekseen, ja myönnän, että on vallan kauhistavaa, kuinka hyvin he tulevat toimeen ilman naisen apua. Tietysti minä en ollut niin typerä, että olisin antanut heidän huomata tuota. Tutkittuani heidän vastaanottohuonettaan ja tiedusteltuani ristikuulustelussa sen isänniltä kaikista sikäläisistä valokuvista (pääasiallisesti naisten) ja koeteltuani, miltä tuntuu pitää semmoisia suuria piippuja hampaittensa välissä, otin hatun pois päästäni ja aloin järjestää huonetta, ja rupesin sitten keittämään teetä.

Herrat olivat jo ennättäneet muuttaa arkitakit yllensä, ja minä lähetin heidät hakemaan kuppeja, teevateja ja sokerirasiaa. Silloin huomattiin, ettei koko talossa ollut muuta kuin yksi ainoa teelusikka, ja aina kun joku tahtoi sekoittaa teetään, täytyi hänen pyytää: "Olkaa hyvä ja sallikaa minun käyttää lusikkaa." Kuinka hullunkurista se oli! Me nauroimme, kunnes kyyneleet vierivät silmistämme — ainakin yksi meistä — ja ohimennen meiltä särkyi teekannu ja vesikuppi sekä kaatui korkea lamppu. Se oli äärettömän hauskaa.

Mutta paras osa seurasi teen juonnin jälkeen, kun Glorya pyydettiin matkimaan niitä henkilöitä, joita olimme nähneet teatterissa. Tietysti hän ei voinut matkia miestä naisen puvussa ja ollen iloinen kuin päivänpaiste ja "julkeampi kuin valkoinen kivi" [manilainen sananlasku. Tekijän muist.] sinä yönä hän tosiaankin keksi hurjan tuuman pukeutua miehen vaatteisiin. Herrat olivat haltioissaan, ja minä toivon, ettei Rakel-täti kauhistu sanattomaksi. Herra Drake lainasi minulle polvihousut ja samettitakin, ja minä menin Pollyn kanssa sänkykamariin, jossa hän auttoi minua pukeutumaan. Omassa puserossani ja hatussani (minulla on nyt leveälierinen, sulalla koristettu huopahattu) ja tietysti omissa kengissäni ja sukissani minä olin kerrassaan pulska poika. Minä luulin Pollyn nääntyvän ilosta sänkykamarissa, mutta sieltä ulos tullessamme hän yhtämittaa peitti kasvonsa käsillään huutaen: "Kuinka sinä voit, Glory?"

Minä pelkään laulelleeni ja puhelleeni hiukan enemmän kuin on sielulle terveellistä, mutta se oli kaikki herra Draken syytä. Hän vakuutti, että minulla on niin mainio mimiikki, että on kerrassaan ajan hukkaamista ja Jumalan hyvien lahjojen tuhlaamista jatkaa sairaanhoitoa enää. Ja minä olen vakuutettu siitä, että jos hätä tulisi ja apu olisi tarpeen niin hän…

Kuvitelkaapa Glorya julkisena henkilönä, koko maailma ja kaikki väki polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta peloittaa kumminkin ajatella näyttelijättärenä oloa, eikö niin?

Tuommoisten hurmaavien huviretkien perästä minun täytyy palata takaisin sairaalaan, ja siellä palaavat taas kaikki pahat tuulet. Muistatteko pikku poikaani, joka aina sanoi, että hän oli menossa enkelien luo, jossa hän saisi niin paljon porsaanpaistia? Hän on mennyt, enkä minä enää tahtoisi hoitaa lapsia. Voi, kuinka minä haluan päästä ulos maailmaan! Minä tahtoisin loistaa siellä! Minä tahdon tulla suureksi ja kuuluisaksi! Minä voisinkin — minä tiedän, että voisin. Minulla on se sisässäni, se on varma se. Ja kumminkin minä istun täällä pimeässä nurkassani, itkien ja himoiten hiukan päivänpaistetta.

Kuinka hupsua tuo on, eikö niin? Se on mielettömyyttä. Rakkaani, sallikaa minun esitellä teille

Glory Quayle harakka ja hupakko.

XVII.

Johtokunnan huone Martan Viinitarhan sairaalassa oli suuri ja komea sali, jonka peräseinää kaunisti soikea akkuna. Molemmilla sivuseinillä riippui entisten johtajien ja lääkärien muotokuvia. Suurissa tammisissa nojatuoleissa komeiden, vihreällä veralla katettujen ja kirjoitus-aluksilla varustettujen tammipöytien takana istuivat johtokunnan jäsenet kolmella puolella nelikulmiota, joten keskelle jäi tyhjä paikka. Tämä oli tarkoitettu sairaille, jotka pyysivät päästä sairaalaan, taikka semmoisille, jotka saivat päästökirjoja sieltä, sekä myöskin sairashuoneen virkamiehille, jotka toivat viikkokertomuksiaan.

Eräänä aamuna elokuussa loppui johtajattaren viikkokertomus hämmästyttävään pykälään. Hän pyysi siinä erään hoitajattaren erottamista palveluksesta heti paikalla epäsiveellisen käytöksen tähden. Semmoisissa tapauksissa johtokunta tavallisesti pyysi johtajatarta yksityisesti toimimaan asiassa, mutta johtokunnan puheenjohtaja sattui tällä kertaa olemaan kiukkuinen herra, jonka huulet olivat jäykät ja alaleuka leveä.

"Tämä on varsin vakava seikka", sanoi hän. "Minun mielestäni — tämähän on julkinen laitos — minä todellakin arvelen, että johtokunnan tulisi itse tutkia tuota asiaa. Meidän pitäisi päästä selville siitä — siitä, ettei muita säännöttömyyksiä ole olemassa tässä sairaalassa."

"Salliiko teidän ylhäisyytenne", kuului täyteläinen ääni sivupöydän äärestä, "minun huomauttaa, että tällainen surkeaa siveellistä rappeutumista osoittava tapaus kuuluu suorastaan sairashuoneen kappalaisen hoitopiiriin, ja jos hän on täyttänyt velvollisuutensa tuota onnetonta tyttöä kohtaan (kuten hän epäilemättä on), niin hän varmaankin voi johtokunnalle antaa selityksen asiasta."

Se oli kanonikko Wealthy.

"Sallikaa minun mainita", lisäsi hän, "että herra Storm on palannut jälleen virkatoimiinsa ja on juuri nyt. täällä sairashuoneessa."

"Lähettäkää hakemaan hänet tänne", sanoi puheenjohtaja.

John Stormin astuessa johtokunnan huoneeseen oli helppo huomata, ettei hän näyttänyt terveemmältä loma-aikansa perästä. Hänen poskensa olivat laihemmat, silmät enemmän kuopallaan ja hänen tumma ihonsa oli omituisen kalpea.

Asia selitettiin hänelle ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä mitään ilmoitettavaa hoitajattaresta, jonka johtajatar oli esittänyt erotettavaksi.

"Ei", vastasi hän, "ei mitään."

"Tahdotteko sillä sanoa johtokunnalle", kysyi puheenjohtaja, "ettette tiedä mitään koko asiasta — että se on liian vähäpätöinen herättääkseen teidän huomiotanne — tai ehkäpä, ettette milloinkaan ole tytölle puhunutkaan siitä?"

"Niin se on; en ole milloinkaan hänelle puhunut", sanoi John.

"No, sitten teidän täytyy nyt puhua", sanoi puheenjohtaja soittaen vieressä olevaa kelloa.

Sanantuoja astui sisään.

"Ette suinkaan aikone tutkia tyttöä täällä?" sanoi John.

"Ja miksikä ei?"

"Näin monen läsnäollessa — ja kaikki miehiä, paitsi yksi. Epäilemättä johtajatar —"

Kanonikko nousi jälleen seisaalleen. "Minun nuori veljeni on tietysti arkaluontoinen, herra lordi, mutta minä vakuutan hänelle, että tuommoinen hienotuntoisuus on tarpeetonta sellaista tyttöä kohtaan. Pastori Storm unohtaa, että häpeä on tytön synnissä eikä hänen oikeutetussa ja välttämättömässä rangaistuksessaan."

"Tuokaa hänet tänne", sanoi puheenjohtaja. Johtajatar kuiskasi sanantuojalle, joka poistui huoneesta.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi John Storm, "jos te odotatte, että minä tulen tutkimaan hoitajattaren syntiä, kuten herra kanonikko sanoo, pyydän ilmoittaa, etten voi sitä tehdä".

"Ette voi?"

"No niin, en tahdo."

"Semmoinenko teidän käsityksenne kappalaisen velvollisuuksista on?"

"Se on johtajattaren eikä kappalaisen velvollisuus —"

"Johtajattaren, johtajattaren! Tämä on teidän seurakuntanne, hyvä herra, teidän seurakuntanne! Suuri, julkinen laitos on vaarassa joutua häpeällisen skandaalin alaiseksi, ja te, joka olette vastuussa sen henkisestä menestyksestä… Se on todellakin —"

Taas kanonikko nousi hymyillen sovinnollisesti. "Minä luulen ymmärtäväni nuorta ystävääni", sanoi hän, "ja toivon, että teidän ylhäisyytenne ja arvoisa johtokunta kunnioittaa hänen tunteitaan, vaikka ette olekaan samaa mieltä kuin hän. Mikä jalomielinen sydän ei soisi sympatiaa nuoren papin arkatuntoisuudelle, jota kauhistaa rikos ja häpeä nuoressa ja ehkäpä kauniissa naisessa. Mutta jos voin siten vapauttaa teidän ylhäisyytenne ikävästä välikädestä, olen itse suostuvainen —"

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, ja sitten tyttö tuotiin sisään sisar Allworthyn siipien suojassa.

"Teidän nimenne, tyttö?" sanoi kanonikko.

"Mary Elisabet Love", änkytti tyttö.

"Te tiedätte, Mary Elisabet Love, että teidän erinomaisen taitavan ja lempeän johtajattarenne (siinä hän kumarsi pönäkälle naiselle, joka istui avonaisen paikan kohdalla) kiusallinen velvollisuus on ollut esittää teidät erotettavaksi, mikä on samaa kuin poistaminen sairashuoneesta heti paikalla. Minä en voi uskotella teille, ettei johtokunta hyväksyisi hänen esitystään, mutta mahdollisesti teidän päästötodistuksenne voi tulla hiukan lievemmäksi, jos voitte todistaa näille herroille, että tuohon onnettomaan poikkeamiseen siveyden tieltä, joka on saattanut teidät tuollaiseen häpeälliseen asemaan, on ollut jossakin määrin syynä jonkinmoiset säännöttömyydet sairashuoneessa ja siitä johtuvat kiusaukset."

Tyttö alkoi itkeä.

"Puhukaa, hoitajatar, jos teillä on mitään sanomista; nämä herrat lupaavat kuunnella."

Tytön itku muuttui nyyhkytykseksi.

"Turhaa!" sanoi puheenjohtaja.

"Mahdotonta!" sanoi kanonikko.

Mutta sitten joku lausui, että ehkä tytöllä on joku ystävä hoitajattarien joukossa, joka mahdollisesti voisi selvittää tätä vaikeata asiaa. Sisar Allworthy kuiskasi jotain johtajattarelle, joka sanoi: "Tuokaa hänet tänne."

John Storm oli koko ajan näyttänyt miettivän muita asioita, mutta nyt hän huomasi, että huoneeseen tuli toinen Polly Lovea pitempi tyttö, jonka kullanpunaisessa tukassa oli ikäänkuin päivän säteiden loistoa. Se oli Glory.

Herrat kuiskailivat keskenään, ja sitten alkoi kanonikko taas:

"Te olette Mary Elisabet Loven toveri ja ystävä?"

"Olen", sanoi Glory.

Hänen äänensä oli sointuva ja tyyni, ja levollinen pelottomuuden ilme enensi hänen nuorekasta suloaan.

"Te olette epäilemättä tuntenut hänen muutkin ystävänsä ja ehkä olette muutoinkin ollut hänen uskottunaan."

"Niin olen."

"Sitten voitte kaiketi sanoa johtokunnalle, onko tämän tytön onnettomaan asemaan syynä joku tämän sairashuoneen palveluksessa oleva henkilö."

"Ei, tietääkseni."

"Ei kukaan sen virkamiehistä, palvelijoista tai sen yhteydessä olevien koulujen jäsenistä?"

"Ei."

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, "se riittää", ja pitkin johtokunnan pöytiä näkyi pelkkiä tyytyväisyyden hymyjä ja päännyökytyksiä.

"Mitä olen tehnyt?" sanoi Glory.

"Olette tehnyt hyvän työn tälle vanhalle, kunnioitettavalle laitokselle", sanoi kanonikko, "eikä johtokunta voi millään paremmin osoittaa kiitollisuuttaan teille teidän rehellisyydestänne ja järkevyydestänne kuin neuvomalla teitä vastedes välttämään semmoisia tovereita ja pakenemaan semmoista vaarallista seuraa."

Omituinen, epätoivoinen välinpitämättömyys kuvastui Gloryn kasvoissa, ja hän astui ääneensä itkevän Pollyn luokse kiertäen käsivartensa hänen vyötäisilleen.

"Mitä sukulaisia tytöllä on?" kysyi puheenjohtaja. Johtajatar katsoi kirjastaan. Polly oli orpo, molemmat vanhemmat kuolleet. Hänellä oli veli, joka nykyään oli sairaana tässä samassa sairashuoneessa, mutta hän oli vain maallikkopalvelija anglikaanisessa luostarissa Bishopsgate-kadun varrella, eikä siis voisi olla apuna tässä tapauksessa.

Pöytien ympärillä kuiskailtiin taas. Eikö tämä ollut sama tyttö, jonka äkillisiä kuolemantapauksia tutkiva poliisi oli hommannut sairaanhoitajattareksi, käsiteltyään erästä huomiota herättänyttä, hyvin surkeaa tapausta? Hän se oli.

"Minä muistan kuulleeni jotain köyhistä ja huonoista sukulaisista", sanoi kanonikko, "mutta heidän oma tilansa on luultavasti siksi kurja, etteivät he voi auttaa tyttöä tämmöisessä tapauksessa."

Siihen saakka Polly oli vain itkenyt, mutta nyt hänessä äkkiä leimahti ylpeys ja vastustushalu.

"Se ei ole totta!" huusi hän. "Minulla ei ole mitään köyhiä eikä huonoja sukulaisia, enkä minä tarvitse kenenkään apua. Minun ystäväni on hieno herra — yhtä hieno kuin kuka tahansa täällä — ja jos tahdotte, voin teille sanoa hänen nimensäkin. Hän asuu St. Jamesin kadulla ja hän on lordi —"

"Vaiti, tyttö!" huusi kanonikko. "Me emme voi sallia teidän viskata varjoa kunnon miehen kunnialle mainitsemalla hänen nimeään hänen selkänsä takana."

John astui johtokunnan pöydän luo ja sieppasi pienen kirjasen siitä. Se oli Martan Viinitarhan sairashuoneen viimeinen vuosikertomus ja luettelo sen johtokunnan jäsenistä ja kannattajista.

"Tyttö on erotettu", sanoi puheenjohtaja ja ottaen johtajattaren kirjan piirsi hän siihen nimensä ja antoi sen sitten takaisin.

"Tämä on mielestäni tapaus, joka on ilmoitettava rouva Callenderin tyttökodille Sohoon", sanoi kanonikko, "ja johtokunnan suostumuksella pyydän herra pastoria heti ryhtymään keskusteluihin mainitun laitoksen kanssa."

John Storm kuuli, mutta ei vastannut. Hän käänteli kirjasen lehtiä.

Kanonikko hymähti ja rykäisi. "Mary Elisabet Love", sanoi hän, "te olette tuottanut häpeäpilkun tälle kunnianarvoisalle ja tähän saakka moitteettomalle laitokselle, mutta minä uskon ja toivon, että ennen pitkää ja ennenkuin teidän äpärälapsenne on syntynyt, te tulette ymmärtämään, kuinka kiitollinen teidän tulisi olla meidän kärsivällisyydestämme ja armeliaisuudestamme. Mitä minuun itseeni tulee voin vakuuttaa, että se minua surettaa ja epäilemättä tuottaa huolia myöskin hänelle, jolle teidän sielunhoitonne oli uskottu" (siinä hän vilkaisi John Stormiin), "että te ette näy ymmärtävän häpeällistä asemaanne. Meitä on aina opetettu ajattelemaan naista suloisena, uskollisena ja puhtaana. Pyhimmät, hellimmät suhteet ovat pyhittäneet hänet meidän tietoisuudessamme, rakkaimmat siteet ovat tehneet hänet kalliiksi meidän rakkaudellemme, ja oikeus vaatii" (kanonikon ääni värisi) — "niin, oikeus ja kohtuus vaatii, sanon minä, että te saatte kuulla tässä paikassa, vaikka tosin liian myöhään, että semmoiselle naiselle, joka särkee tuon korkean ihanteen, kuten te olette sen särkenyt, ei ole olemassa muuta kuin yksi nimi hyvämaineisten kunnon ihmisten seassa — kova nimi, kauhea nimi, ylenkatseen ja kirouksen nimi — se on prostituoitu."

Pusertaen kirjasen kouraansa astui John Storm pari askelta kanonikkoa kohti, mutta liian myöhään. Hänen edelleen oli jo ennättänyt toinen. Se oli Glory. Pää pystyssä ja säkenöivin silmin hän seisoi itkevän tytön ja mustalakkisen tuomarin välillä, ja jokainen saattoi nähdä kuinka hänen povensa aaltoili.

"Kuinka te uskallatte!" huusi hän. "Te sanotte, että teitä on opetettu ajattelemaan naista hellänä ja puhtaana. Minua on opetettu ajattelemaan miestä voimakkaana ja jalona ja hellänä ja armeliaana kaikille eläville olennoille, ennen kaikkea naiselle, joka erehtyy ja lankee. Mutta te ette ole jalo ettekä hellä. Te olette julma ja pelkuri, ja minä ylenkatson ja inhoan teitä!"

Herrat pöytien ääressä nousivat seisaalleen.

"Te olette erottanut minun ystäväni", sanoi hän, "ja te saatte myöskin erottaa minut jos tahdotte — jos uskallatte! Mutta minä kerron kaikille, että te erotitte minut siksi, että minä en sallinut teidän loukata tyttöraukkaa julmalla ja häpeällisellä nimellä ja polkea häntä silloin, kun hän oli masennuksissa. Ja jokainen on uskova minua, sillä se on totta, ja mitä te sanotte, on valhetta, ja maailma saa sen tietää!"

Johtajatarkin hoiperteli seisaalleen.

"Kuinka te uskallatte, neiti! Menkää paikalla osastollenne! Tiedättekö kenelle te puhutte?"

"Ooh, en minä ensi kertaa puhu papille. Minä olen itse papin tytär ja papin tyttärentytär, ja minä tiedän millainen jalo ja hyvä pappi on. Hän on hellä ja armelias kaikille naisille, hän on mies ja kunnon mies — eikä fariseus ja krokodiili!"

"Viekää pois tuo tyttö", sanoi puheenjohtaja.

Mutta John Storm seisoi hänen vieressään.

"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "ei kukaan koske häneen!"

Mutta nyt Glorykin oli murtunut ja molemmat tytöt itkivät sylitysten kuin eksyneet lapset. John aukaisi oven ja talutti heidät ulos.

"Viekää ystävänne omaan huoneeseenne, hoitajatar. Minä tulen sinne heti."

Sitten hän kääntyi taasen puheenjohtajaan, puristaen vielä rypistynyttä kirjasta kourassaan, ja kysyi tyynesti ja kunnioittavasti:

"Kun nyt olette lopettanut tytön asian, herra lordi, sallikaa minun kysyä, mitä aiotte tehdä miehelle?"

"Mille miehelle?"

"Vaikka minä en pitänyt itseäni oikeutettuna rupeamaan langenneen tytön särkyneen sydämen tuomariksi, satun tietämään sen nimen, jota hänen ei sallittu lausua, ja minä näen sen täällä, herrani — täällä kannattajien ja johtajien luettelossa."

"No niin, entä sitten?"

"Te pyyhitte tytön nimen pois kirjoistanne, hyvä herra. Nyt minä pyydän teitä myöskin pyyhkimään pois tuon miehen nimen."

"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, "johtokunnan istunto on lopussa."

XVIII.

John Storm kirjoitti rouva Callenderille, selitti hänelle Polly Loven aseman ja pyysi häntä heti käymään tyttöä: puhuttelemassa. Sitten hän meni tapaamaan lordi Robert Urea, jonka osoitteen hän oli löytänyt vuosikertomuksesta.

Hän tapasi lordin yksinään kotonaan, mutta Drake astui sisään kohta sen jälkeen. Lordi Robert otti vastaan John Stormin kumartaen kylmästi. Drake ojensi hänelle jäykästi kätensä, eikä kumpainenkaan käskenyt häntä istumaan.

"Teitä hämmästyttää minun vierailuni, hyvät herrat", sanoi John, "mutta minä olen juuri ollut läsnä kiusallisessa kohtauksessa ja arvelin tarpeelliseksi kertoa siitä hiukkasen myöskin teille."

Sitten hän selitti mitä oli tapahtunut johtokunnan huoneessa, pannen painoa varsinkin tytön syvään nöyryytykseen. Lordi Robert seisoi akkunan ääressä rummuttaen sormillaan akkunalautaa, ja Drake venyi matalalla tuolilla sääret suorana ja kädet housuntaskuissa.

"Mutta minun ymmärrykseni ei riitä käsittämään, miksi te piditte tarpeellisena tulla tuota kaikkea minulle kertomaan", sanoi lordi Robert.

"Lordi Robert", sanoi John, "te ymmärrätte minut täydellisesti."

"Anteeksi, herra Storm, minä en ymmärrä teitä vähääkään."

"Sitten minä en kysykään teiltä oletteko te vastuunalainen tytön tilasta."

"Niin, parasta on olla kysymättä."

"Mutta minä teen teille yksinkertaisemman ja helpomman kysymyksen."

"Mikähän se lienee?"

"Milloinka aiotte naida hänet?"

Lordi Robert purskahti ivalliseen nauruun kääntyen sitten Drakeen.

"Nuo ihmiset — nuo apulaispapit — katsopas mokomaa hävyttömyyttä… Saanko kysyä teidän kunnianarvoisuudeltanne, kuinka tämä asia teitä liikuttaa?"

"Sairashuoneen kappalaisena se minua liikuttaa."

"Mutta tehän sanoitte, että tyttö on ajettu pois sairashuoneesta."

"No niin, lordi Robert, miehenä, joka aikoo puolustaa vääryyttä kärsinyttä naista, se minua liikuttaa."

"Ooh, kyllä ymmärrän", sanoi lordi Robert kuivasti. "Minä tunnen nuo sankarityöt. Olen kuullut teidän saarnastanne, herra Storm — ja teidän kohtauksistanne nuorten naisten kanssa ja niin edespäin."

"Ja minä olen kuullut, kuinka te nuoria tyttöjä kohtelette", sanoi John. "Mitä aiotte tehdä tämän hyväksi?"

"Aivan mitä itse tahdon."

"Olkaa varuillanne. Te tiedätte missä tilassa tyttö on. Juuri tuommoiset tytöt… Paraikaa hän hoipertelee helvetin äärellä, lordi Robert. Jos vielä jotain tapahtuu — jos te petätte hänet… hän on pannut toivonsa teihin — jos hän vaipuu vielä syvemmälle turmellen sekä ruumiinsa että sielunsa —"

"Hyvä herra Storm, koettakaa nyt ymmärtää, että minä teen paljon taikka en mitään tuon tytön hyväksi, aivan kuten itse parhaaksi näen kyselemättä kenenkään papin neuvoja."

Oli hetken vaitiolo, ja sitten John Storm sanoi tyynesti: "Sitä odotinkin. Mutta minun täytyi kuulla se teidän omasta suustanne, ja minä olen sen kuullut. Hyvästi."

Hän palasi sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Hänet oli ajettu Pollyn kanssa taloudenhoitajan huoneeseen Polly otti kiinni kärpäsiä ikkunasta (joka oli puistoon päin) ja hyräili: "Neitoset, älkää huokailko enää." Gloryn silmät olivat punaiset itkusta. John veti Gloryn syrjään.

"Minä olen kirjoittanut rouva Callenderille. Hän tules tänne aivan kohta."

"Se on turhaa", sanoi Glory. "Polly ei lähde hänen luokseen. Hän odottaa lordi Robertin tulevan häntä hakemaan ja käskee minun mennä puhuttelemaan herra Drakea."

"Mutta minä olen itse tavannut miehen."

"Lordi Robertinko?"

"Niin… Hän ei aio tehdä mitään."

"Ei mitään!"

"Ei mitään tai pahempaa kuin ei mitään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei mikään semmoinen ole mahdotonta sellaisille miehille."

"Niin huonoja he eivät kumminkaan ole, ja vaikka lordi Robert olisikin semmoinen kuin sanotte, ei ainakaan herra Drake —"

"He ovat ystäviä ja asuintovereita, Glory. Toinen on mitä toinenkin."

"Ei, ei, herra Drake on aivan erilainen."

"Älkää pettykö, lapsi. Jos he olisivat erilaisia —"

"He ovat! Ja jos tyttö joutuu pulaan ja tarvitsisi apua —"

"Niin hän viskaisi hänet pois, Glory, kuin vanhan arpajaislipun, joka on avattu ja huomattu tyhjäksi."

Glory puri huultaan, niin että veri tihkui siitä.

"Te ette pidä herra Drakesta", sanoi hän, "ja siitä syystä te ette voi tuomita häntä oikein. Hän kiittää ja puolustaa teitä aina ja jos joku —"

"Hänen kiitoksensa ja puolustuksensa eivät merkitse mitään minulle. Minä en nyt ajattele itseäni. Minä ajattelen —"

Hän näytti äärettömän liikutetulta ja puhui kiihtyneesti ja katkonaisesti.

"Te olitte mainio tänä aamuna, Glory, ja kun minä ajattelen, että sama tyttö, joka niin uljaasti vastusti tuota fariseusta, itse ehkä joutuu uhriksi… Tuo mies kysyi minulta, miksi se asia minua liikuttaa… Mutta jos minulla todellakin olisi ollut oikeutta tyttöön, jos hän olisi ollut minulle kallis, jos hän olisi ollut joku toinen, eikä tuommoinen kevyt, ontto, arvoton olento, tiedättekö mitä olisin vastannut? 'Koska asiat ovat menneet niin pitkälle, herra, täytyy teidän naida tyttö nyt ja olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä, taikka muutoin minä —'"

"Te olette kiihoittunut ja siinä on jotain, mitä minä en ymmärrä —"

"Luvatkaa minulle, Glory, että lopetatte tuon tuttavuuden."

"Te olette järjetön. Minä en voi luvata."

"Luvatkaa, ettette milloinkaan enää tapaa noita miehiä."

"Mutta minun täytyy tavata herra Drakea nyt heti puhuakseni hänelle Pollysta!"

"Älkää mainitko hänen nimeänsäkään enää. Minun vereni kuohuu kuullessani teidän puhuvan hänestä."

"Mutta se on tyranniutta. Tehän olette pahempi kuin kanonikko, enkä minä voi sitä kestää."

"Hyvä, hyvä, kuten siis tahdotte. Ei maksa vaivaa taistella… Mitä kello on?"

"Kohta kuusi."

"Minun täytyy tavata kanonikkoa ennen päivällistä."

John Stormin käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti, murtuneelta ja masentuneelta.

"Minä menen nyt", sanoi hän kääntyen pois.

"Niinkö pian? Milloinka tapaan teidät taas?"

"Jumala tiesi… tarkoitan… en tiedä", vastasi hän avuttomasti.

Hän katseli ympärilleen aivan kuin sanoakseen jäähyväiset kaikille.

"Mutta me emme voi näin erota", sanoi Glory. "Pidättehän minusta vielä hiukkasen, ja —"

Hänen rukoileva äänensä sai Johnin katsomaan hänen kasvoihinsa vielä kerran. Sitten hän kääntyi pois sanoen: "Hyvästi, Glory." Ja äärettömän väsynyt ilme kasvoissaan hän poistui huoneesta.

Glory meni ikkunan luo käytävän päähän nähdäkseen Johnin menevän kadun poikki. Tuossa juuri näkyi vilahdus Johnista hänen kääntyessään kulman ympäri hitain askelin ja pää kumarassa. Glory meni itkien pois.

"Minä söisin tuoretta silliä illalliseksi, kultaseni", sanoi Polly. "Mitä sanot siitä, neiti taloudenhoitajatar?"

John Storm palasi kanonikon kotiin murtuneena, nöyryytettynä miehenä. "Minä en voi enää mitään", ajatteli hän. "Minä jätän kaikki." Hän oli menettänyt entisen vaikutusvaltansa Gloryyn. Jotain oli tullut heidän väliinsä — jotain tai joku. "Olipa miten oli, kaikki on ohi, ja minun täytyy mennä pois jonnekin."

Turhaan olisi mennä tapaamaan Glorya enää. Se olisi vaarallistakin. Joka kerta ollessaan häntä lähellä oli hän tahtonut ottaa tyttöön nähden määräämisvallan ja sanoa: "Sinun pitää tehdä niin tai näin, sillä se on minun toivoni ja neuvoni ja käskyni ja minä vaadin sen." Kuinka kavalat perkeleen kiusaukset olivat keskellä Jumalan työtä!

Mutta askel askelelta hänen hitaasti kulkiessaan kotiin päin alkoivat toiset tunteet saada valtaa hänessä. Hän saattoi nähdä tytön aivan selvään, hänen raikkaat nuoret kasvonsa, jotka olivat voimakkaat, hellät, täynnä hilpeyttä ja sydämen rakkautta, ja koko hänen olentonsa suloisen kauneuden. Tuo vanha tuska pusersi taas hänen rintaansa ja häntä alkoi peloittaa.

"Minä pakenen kirkkoon", ajatteli hän. — Rukouksissa, katumuksessa ja paastossa hän löytäisi apua ja lohdutusta. Kirkko oli sama kuin rauha — rauha elämän humusta, ja se antaa voimia taisteluun ja voittoon. Mutta kirkon täytyy olla Jumalan kirkko — ei maailman, ei lihan, ei perkeleen.

"Kysykää kanonikolta, voinko heti saada tavata häntä", sanoi John Storm miespalvelijalle jääden porstuaan odottamaan vastausta.

Kanonikko joi sinä päivänä teetä työhuoneessaan tyttärensä Felicityn kanssa. Hän istui selkäkenossa sohvassaan, joka oli ahdettu täyteen samettityynyjä, ja piteli kuppia ja teevatia kuin perhosen siipiä molemmilla käsillään.

"Me olemme pettyneet, rakkaani" (sip, sip), "ja meidän täytyy maksaa oppirahat. Meidän ei kumminkaan tarvitse katua mitään — ei kerrassaan mitään. Tänne tuli nuori mies, taivas tiesi mistä, ja hän pyrki tähän hiippakuntaan. Hän oli tosin vain köyhän, melkein erakkona elävän lordin poika, mutta hän oli myöskin Englannin pääministerin veljenpoika ja arvattavasti perillinen." (Sip, sip, sip). "No niin, minä tunnustin hänen arvonsa, minä otin hänet talooni, minä tein hänestä perheeni jäsenen — ja mikä oli seurauksena? Hän ei ole välittänyt minun neuvostani, hän on asettunut minun puoltajiani vastaan ja hän on kohdellut minua ynseästi, miltei ylenkatseellisesti."

Felicity kaasi toisen kupin isälleen, oli osaaottavainen ja valitti omia ikävyyksiään. Tuo nuori mies ei ollenkaan osannut konverseerata. Hänen vetäytymisensä omaan kuoreensa oli kerrassaan hämmästyttävää. Joskus, kun Felicityllä oli ollut vieraita ja hän oli pyytänyt herra Stormia alas, oli hänen äänettömyytensä — niin se oli tosiaankin —

"Me olisimme voineet kärsiä noita pikku puutteellisuuksia, rakkaani, jos pääministeri olisi osoittanut erikoisesti välittävänsä asiasta. Mutta niin ei ole ollut laita. Minä epäilen, onko hän ollenkaan nähnytkään veljensä poikaa sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ja minun käydessäni Downing-kadun varrella pääministeriä tapaamassa näytti hän vallan levolliselta. 'Poika on väärällä paikalla, rakas kanonikko, lähettäkää hänet takaisin minun luokseni'. Muuta hän ei sanonut."

"Miksi et lähetä häntä, isä?" sanoi Felicity. "Kyllä kai tässä vielä siihen joudutaan, lapseni, mutta veri on kumminkin vettä sakeampaa, ja eihän sitä tiedä —" Samassa silmänräpäyksessä tuli naispalvelija huoneeseen kysymään, voisiko kanonikko ottaa vastaan herra Stormin.

"Ahaa! mies itse!" sanoi kanonikko nousten seisaalleen. "Jenkyns, vie pois tarjotin." Sitten hän lisäsi hiljemmin: "Felicity, minun täytyy pyytää sinua jättämään meidät kahden kesken. Kaiken perästä, mitä on tapahtunut tänä aamuna sairashuoneessa, voi syntyä jonkinmoisia kohtauksia…" Sitten hän lisäsi ääneensä: "Saata herra Storm tänne, Jenkyns… Virka jotain, rakkaani. Miksi sinä et puhu?… Astukaa sisään, hyvä Storm. Sinä hoidat siis sen asian minun puolestani, Felicity? Kiitos, kiitos! Ikävä, että minun täytyy lähettää sinut pois, mutta olen varma, että herra Storm suo sen sinulle anteeksi. Hyvästi sitten vähäksi aikaa."

Felicity poistui ja John Storm astui huoneeseen. Hän näytti kiihoittuneelta, ja kasvoissa oli tuskallinen ilme.

"Ikävä häiritä teitä, mutta minä en pidätä teitä kauan", sanoi John Storm.

"Istukaa, herra Storm, istukaa", sanoi kanonikko palaten sohvaansa.

Mutta John ei istunut. Hän seisoi tuolin vieressä, josta Felicity juuri oli lähtenyt, ja naputteli hattuaan sen selkämykseen.

"Minä tulin ilmoittamaan teille, herra kanonikko, että tahtoisin erota tästä kappalaisen virasta."

Kanonikko katsahti ylös viekas ilme kasvoissaan. "Sepä oli viisasta", ajatteli hän, "ottaa itse eronsa ennenkuin hänet suorastaan erotetaan — vallan viisasta."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Olen pahoillani, olen kovin pahoillani. Minusta on aina ikävää erota apulaisistani. Mutta kumminkin — näette, että puhun aivan suoraan — olen huomannut, että te ette ole oikein hyvin viihtynyt viime aikoma, ja olen vakuutettu, että päätöksenne on järkevä. Milloinka tahtoisitte erota meiltä?"

"Niin pian kuin mahdollista — Niin pian kuin voitte tulla toimeen ilman minua."

Kanonikko hymyili armollisesti. "Siitä älkää huolehtiko. Kun on niin suuri apulaisjoukko kuin minulla, näettekö… Te muistatte tietysti, että minulla on kolmen kuukauden irtisanomisaika?"

"Muistan."

"Mutta minä luovun siitä; minä en tahdo pidättää teitä. Oletteko kertonut sedällenne tästä asiasta?"

"En."

"Kun kerrotte, pyydän teitä sanomaan hänelle, että minä koetan aina väistää esteitä nuoren miehen tieltä, jos hän ei viihdy hyvin — jos hän on väärällä paikalla, esimerkiksi."

"Kiitos", sanoi John Storm, ja sitten hän viivähti hetkisen ennenkuin astui ovelle.

Kanonikko nousi kumartaen kohteliaasti. "Ei pahaa sanaa", ajatteli hän. "Kuka voi väittää, ettei veri mitään merkitse?"

"Uskokaa minua, hyvä Storm", sanoi hän ääneensä, "minä tulen aina ylpeänä ja ilomielin muistamaan meidän yhdessäoloamme. Minun mielestäni te ehkä menettelette epäviisaasta, jopa järjettömästikin, mutta minä olen iloinen kumminkin siitä, että minulla oli tilaisuus ensimmäisenä raivata tietä teille, ja jos teidän tuleva kappalaispaikkanne sattuisi olemaan Lontoossa, toivon meidän voivan jatkaa tuttavuuttamme."

John Stormin kasvot värähtelivät ja suonet tykyttivät hurjasti, mutta hän koetti hillitä itseään.

"Kiitos", sanoi hän, "mutta se on tuskin luultavaa —"

"Ettehän sillä tahtone sanoa, että eroatte kokonaan papinvirasta, hyvä herra Storm, taikka ehkäpä sitä, että eroatte meidän kirkostamme liittyäksenne toiseen. Ah, minä olen koskettanut arkaa kohtaa! Me emme voi saattaa kielikellojen ja juoruakkain kieliä vaikenemaan, kuten tiedätte. Ja minä tunnustan, puhuen teidän henkisenä esimiehenänne, että se tuottaisi minulle suurta surua, jos nuori pappi, joka on syönyt meidän kirkkomme leipää ja minunkin leipääni, antautuisi italialaisen piispan alamaiseksi ja orjaksi."

John Storm palasi takaisin ovelta. "Teidän sananne, herra kanonikko, pakottavat minua puhumaan suoraan. Erotessani kappalaisenvirastani en aio erota Englannin kirkosta, vaan teistä."

"Se todellakin ilahduttaa minua."

"Minä eroan teistä siksi, että en voi elää enää teidän luonanne, sillä se ilmakin, jota te hengitätte, on mahdoton minulle. Teidän uskontonne ei ole minun uskontoni eikä teidän Jumalanne minun Jumalani!"

"Minua hämmästyttää teidän puheenne. Mitä olen tehnyt?"

"Kuukausi sitten minä pyysin teitä pappina estämään häpeällistä ja epäsiveellistä naimiskauppaa miehen kanssa, jonka maine on mitä huonoin, mutta te kieltäydyitte. Te puolsitte miestä ja asetuitte hänen liittolaisekseen. Tänä aamuna piditte tarpeellisena julkisesti käsitellä erään tämän saman miehen uhrin asiaa ja taasen asetuitte miehen liittolaiseksi — kielsitte tytöltä oikeuden lausua tuon konnan nimeäkään."

"Kuinka eri tavalla me käsitämme asioita! Minä taas mielestäni toimitin tuon nuoren tyttöraukan tutkimisen armeliaasti, melkeinpä hellästi. Ja minä voin kertoa teille, että — huolimatta tuosta tulivuoresta, joka naishaamussa puhkesi ja vyöryi minun ylitseni — johtokunta ja hänen ylhäisyytensä puheenjohtaja olivat samaa mieltä."

"Sitten minua surettaa, että olen toista mieltä. Minä pidin sitä tarpeettomana ja epämiehekkäänä ja raakana ja vieläpä Jumalan pilkkana."

"Herra Storm! Tiedättekö mitä te sanotte?"

"Varsin hyvin, ja minä tulin juuri tänne sitä sanomaan."

Hänen katseensa oli hurja, hänen äänensä käheä. Hän oli kuin mies, joka murtaa tyrannisen orjuuden kahleet.

"Te nimitätte tuota lapsiraukkaa prostituoiduksi, sillä hän oli tuhlannut Jumalan antamat hyvät lahjat. Mutta Jumala on antanut teille hyviä lahjoja — järjen ja puhujataidon lahjat, joilla te olisitte voinut kohottaa langenneita ja tukea heikkoja ja puolustaa poljetuita ja lohduttaa särkyneitä sydämiä — mutta kuinka te olette käyttänyt niitä? Te olette myynyt ne papinvirasta ja tuhlannut ne yleisen suosion hankkimiseksi. Te olette vaihtanut ne rahaan, taloihin, huonekaluihin, sellaisiin esineihin kuin tuo tuossa — ja tuossa — ja tuossa. Te olette myynyt esikoisoikeutenne hernerokkaan, siksi te olette prostituoitu."

"Te ette ole täydessä tajussanne, herrani. Jättäkää minut", ja astuen lattian poikki kanonikko soitti kelloa.

"Niin juuri, tuhansia kertoja enemmän prostituoitu kuin tuo langennut tyttöparka, jonka veri ja tahto olivat tahraantuneet. Semmoisia naisia ei olisi olemassakaan kunnottomien keikarien uhreina, ellei olisi semmoisia miehiä kuin te puolustamassa heidän viettelijöitään ja asettumassa näille liittolaisiksi. Kuka on enemmän prostituoitu — nainenko, joka myy ruumiinsa, vai mieskö, joka myy sielunsa?"

"Te olette hullu, herra! — Mutta minä en tahdo mitään kohtauksia —"

"Te olette pahin prostituoitu koko Lontoon kaduilla ja kumminkin te olette kirkon palveluksessa, seisotte saarnatuolissa ja sanotte itseänne Hänen seuraajakseen, joka armahti syntistä vaimoa ja häpäisi ulkokullatuita eikä tietänyt mihinkä hän voisi päänsä kallistaa!"

Mutta kanonikko oli syöksynyt pois huoneesta.

Miespalvelija tuli sisään kuultuaan soiton, mutta tapasi vain John Stormin yksinään ja kertoi hänelle, että eräs rouva odotti pastoria vaunuissaan ulkopuolella ovea.

Se oli rouva Callender. Hän kertoi käyneensä sairashuoneessa tapaamassa Polly Lovea, mutta tyttö oli kieltäytynyt tulemasta Sohon kotiin.

"Mutta mikä teitä vaivaa, poikaseni?" sanoi hän. "Te näytätte siltä kuin olisitte nähnyt aaveen!"

John oli tullut ulos paljain päin, hattu kädessä.

"Se on lopussa nyt", sanoi hän. "Minä olen odottanut viikkoja, mutta nyt vihdoinkin on kaikki ohi. Ei ollut syytä koristella asioita, ja siksi minä puhuin suuni puhtaaksi."

Hänen punottavat silmänsä hehkuivat, mutta raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään, ja hänen sielunsa riemuitsi.

"Minä olen sanonut hänelle, että minun täytyy erota hänestä, ja minun täytyy mennä nyt heti. Sairaus oli ankara ja siksi piti parannuskeinon myöskin olla ankara."

Vanha rouva pidätti henkeään ja katseli John Stormin punoittavia kasvoja hyvin tarkasti.

"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?"

"Aion ruveta Herran palvelijaksi muutoinkin kuin nimeksi vain, aion jättää maailman kokonaan, sen laiskuuden, sen loiston, sen ulkokullaisuuden ja valheellisuuden."

"Hankkikaa ensin hiukan lihaa poskiluillenne, poikaseni. On helppo nähdä, että te ette ole nukkunut ettekä syönyt näinä päivinä eikä aina muulloinkaan."

"Siitä vähät — vähät siitä. Jumala ei ota puolta sielua. Hänelle täytyy antautua kokonaan."

"Ai, ai, poika, sitä minä jo pelkäsin. Mutta ihminen ei voi mennä hautaan ennenkuin hän on kuollut. Hän voi haudata osan itsestään, mutta onko se parempi osa? Entäs ajatukset — harhailevat ajatukset? Valitkaa kumminkin itse osanne, ja jos teidän täytyy mennä — hautautua ikipäiviksi, ja jos minä nyt näen teidät viimeisen kerran… te voitte suudella minua, — poika, minä olen kyllin vanha, se on varma… Aja James, mies hoi, mitä sinä siinä tuijotat?"

Kun John Storm palasi huoneeseensa, huomasi hän siellä kirjeen pastori Quaylelta. Se oli hyväntahtoinen, laverteleva sepustus, täynnä herttaisia tyhjänpäiväisyyksiä Glorysta ja sairashuoneesta, Peelistä ja vanhoista riimukirjoituksista, joita oli löydetty kirkkotarhoista, mutta se loppui seuraavalla jälkikirjoituksella:

"Muistattehan vanhan Chalsen, tuon kuljeksivan kerjäläisen ja kaikkien suosikin. Tuo vanha hupakko on saanut vaikutusvaltaa isäänne ja uskottelee nyt tuolle vanhalle miehelle, että te olette tenhottu. Joku on iskenyt pahan silmän teihin — joku nainen, sanoo hän, ja siksi te olette lähtenyt pois ja käyttäytynyt niin omituisesti! Se on hyvin kummallista. On vallan hämmästyttävää, että semmoinen hullu taikausko on voinut saada jalansijaa isässänne, mutta jos se vain hellyttää häntä teitä kohtaan ja on apuna rauhan rakentamisessa, niin voimme ehkä antaa anteeksi tuon epäluottamuksen kaitselmusta kohtaan ja selvän järjen halveksimisen. Lopussa kiitos seisoo, ja me tulemme vielä kaikki onnellisiksi."

XIX.

Martan Viinitarhassa.

Kadonnut, varastettu tai karannut — pappismies, tuntee nimen John Storm. Tai oikeammin, hän ei tunne ollenkaan, sillä hänelle on kaksi kertaa kirjoitettu eikä kumminkaan ole kuulunut pienintäkään hiiskahdusta. Kun hänet viimeksi nähtiin, kuusi päivää sitten, vaivasi häntä paha tuuli. Sitä ennen hän oli ollut vimmatusti vihoissaan avuttomalle, viattomalle neitoselle, joka "ei tiennyt yhtään mitään", millä hän oli miestä loukannut. Se kunniallinen ihminen, joka voi antaa tietoja hänen olostaan ja elostaan, ilmoittakoon siitä kohtuullista palkintoa vastaan allekirjoittaneelle.

Mutta totta puhuen, hyvä John Storm, mitä teille on tapahtunut? Missä te olette ja mitä te olette tehnyt tuon kamalan inkvisitsionipäivän jälkeen? Peloittavia huhuja on liikkeellä. Ne lentelevät ilmassa kuin terävät veitset haavoittaen ja vihloen erästä tyttöraukkaa hirveästi. Siksipä olkaa nyt niin hyvä ja vastatkaa heti — mieluimmin persoonallisesti.

Sallikaa minun mainita todistuksena ikuisesta uskollisuudestani teitä kohtaan, että kahden hiljaisuudessa kärsityn, masentavan kolahduksen perästä taas kohoan pystyyn hymyillen. Tietäkää siis, että herra Drake on täydellisesti toteuttanut kaikki toiveet pakottamalla lordi Robertin pitämään huolta Pollysta, joka nyt on varmassa turvassa omassa linnassaan jossakin St. John's Woodissa, halliten palvelijoitaan ja apulaisiaan. Te siis ihastutte huomatessanne profeetan hengen minussa kasvavan, sillä muistattehan minun varman ennustukseni, että jos tyttö joutuisi pulaan ja olisi avun tarpeessa, niin herra Drake olisi ensimmäisenä häntä auttamassa. Tietysti hän lausui paljon siirapinmakeita sanoja minun uskollisesta ystävyydestäni ja samoin hän myöskin tuhlasi paljon kaunopuheisuutta teille. Näyttää siltä, sanoi hän, kuin te olisitte noita harvoja, jotka kokonaan seuraavat sydämensä käskyjä, kun me muut aina punnitsemme velvollisuuksiamme järjellä. Ja jos kohta te joskus ankaran tyrannin tavoin kohtelettekin naissukua, on se vain merkkinä siitä kuinka te sitä kunnioitatte ja kuinka korkealle jalustalle te tahtoisitte asettaa naiset. Näin Drake palautti minulle sopusoinnun maailmassa, muuttaen kaikki asiat helpoiksi ja miellyttäviksi.

Siksi minä voin nyt kertoa, että Pollyn lapsi on tullut maailmaan (se on poika), kiirehtien hiukan tuloaan, lieneekö siihen sitten ollut syynä kyyneleet vai krokodiilin peloitukset. Ja koska minulla nyt on yövalvonta ja siis olen vapaana kello puoli seitsemästä puoli yhdeksään, aion käydä ensimmäisellä juhlallisella visiitilläni tuon nuoren herran luona, ja joku toinen saisi tulla minun kanssani, joku, joka myöskin itämaan tietäjäin tavoin tahtoisi tulla kunnioittamaan tuota viattomuuden ja rakkauden perikuvaa. Mutta jos sama joku kysyisi minua sairashuoneessa äsken mainitun ensimmäisen tunnin aikana, niin olkoon tämä sanottu hänelle varoitukseksi, että Valkoinen huuhkaja on ankarasti kieltänyt kaiken seurustelun alaistensa ja tuon eroitetun, häväistyn äidin kesken. Olkoon se luettu minussa asuvan vastustushengen viaksi, että aion olla epäkuuliainen tuolle käskylle, vaikka varsin hyvin tiedän, että tuolla erotetulla, häväistyllä raukalla ei ole mitään muuta käsitystä ystävyydestä kuin että se on vain ottamista eikä antamista. Tietysti semmoinen itsekkyys kuuluu naisen synnynnäisiin ominaisuuksiin aivan yhtä varmasti kuin kipinät lentävät ylöspäin, mutta jos minä kerran maailmassa tapaisin miehen, jolla ei olisi tuota ominaisuutta, niin antaisin hänen huostaansa itseni, ruumiini, sieluni ja kaikki tavarani, ellei hänellä jo sitä ennen olisi vaimoa tai muita ankkureita kiinnittämässä häntä tähän maailmaan, ja siinä tapauksessa minä odottaisin ja sitoutuisin rupeamaan hänen omaisuudekseen tulevassa maailmassa.

Glory.

Kello puoli seitsemän samana iltana odotti Glory sairashuoneen portilla, mutta John Stormia ei kuulunut. Seitsemän aikaan hän soitti kelloa pienessä talossa St. John's Woodissa korkean muurin edessä jonka portissa oli rautaristikko. Ovelle tuli hyväluontoisen, hitaan näköinen palvelija, jonka käytös oli ystävällinen, melkeinpä tuttavallinen.

"Oletteko te se nuori neiti sairashuoneesta? Neiti on kertonut minulle teistä. Minä olen Liisa, ja astukaa nyt yläkertaan… Kiitos, kyllä hän voi hyvin, molemmat voivat hyvin — varokaa päätänne, neiti."

Polly makasi pienessä, rasian tapaisessa huoneessa, ja näytti niin punaiselta ja valkoiselta tuossa liinaisilla pitseillä koristetuilla tyynynpäällisillä. Vuoteen ääressä istui surupukuun puettu nainen, jonka ikää oli vaikea määrätä Ja jolla oli pienet, vilkkuvat silmät ja lihavat posket. Hän soudatteli lasta polvillaan laverrellen sille imelän hellästi.

"Se pikku kulta, kuinka se jo ymmärtää! Lu-lu-luuluu!"

Glory kumartui pienoisen yli ja vakuutti sitä sievimmäksi lapseksi, minkä hän ikänä oli nähnyt.

"Sanokaapa muuta, neiti! Ei koko Lontoossa ole toista sen vertaista. Sellaista lasta sitä vasta voi rakastaa. Pikku raukka, se valloitti heti minun sydämeni, se hellanterttu."

"Tämä on rouva Jupe", sanoi Polly. "Hän ottaa lapsen hoitaakseen."

"Luu-luu-luu! Uusi kaunis kehto sitä odottaa uunin edessä minun parhaassa huoneessani. Luu-lu-luu!"

"Et suinkaan sinä aio erota lapsestasi?" sanoi Glory "Miksikä en? Mitä sinä oikein luulet, hyvä ystävä? Et suinkaan sinä mahtanut otaksua, että minä tulisin kaiken ikäni olemaan kahlehdittuna lapseen, voimatta mennä minnekään ja voimatta enää milloinkaan huvitella tässä maailmassa?"

"Niin kyllä! Se on meidän molempien yhteiseksi hyväksi, kuten jo sanoin vastatessani sanomalehti-ilmoitukseenne." Glory kysyi vaimolta, oliko hän naimisissa ja oliko hänellä itsellään lapsia.

"Minäkö, neiti? Minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja minä olen aina rukoillut hyvää Jumalaa antamaan minulle lapsia. Enkö ole saanut niitä, kysytte? Ainoastaan yhden ainoan pikku tyttösen, mutta minä tahtoisin ottaa toisen omakseni jo syntymästä saakka, jotta minulla olisi jotain hellittävää, kun omani on kasvanut suureksi."

Glory arveli, että Polly tietysti saisi nähdä lastansa milloin tahansa, mutta vaimo vastasi epäilevästi:

"Nähdäkö lastansa? Minä en mielelläni siihen suostu. Jos minä otan sen, tahdon myöskin pitää sen aivan omanani ja täyttää velvollisuuteni tuota pikku raukkaa kohtaan. Mutta jos äiti yhä kävisi sitä tervehtimässä, tuntuisi minusta kuin hänellä olisi suurin oikeus lapseen."

Polly ei näyttänyt, ollenkaan huvitetulta koko keskustelusta, kunnes rouva Jupe kysyi häneltä hänen "ystävänsä" nimeä, sillä kahdeksankymmentä puntaa oli maksettava samalla kun lapsi jätettiin rouva Jupen hoitoon.

"Päättäkää nyt vain paikalla, kultaseni, ja antakaa minun viedä poika heti kanssani. Sanokaa minulle vain ystävänne nimi ja osoite. Se riittää minulle varsin hyvin."

Hiukan epäiltyään kirjoitti Glory lordi Robertin nimen ja osoitteen, ja vaimo rupesi puuhaamaan lapsen matkaa.

"Älkää välittäkö niin paljon tästä asiasta, kultaseni. Ei se ole niin suuri rikos. Moni hieno neiti on käyttäytynyt pahemminkin."

Ovella Glory kysyi rouva Jupen osoitetta, ja vaimo antoi hänelle nimikorttinsa sanoen, että jos Gloryn tekisi mieli erota sairashuoneesta, niin hänen (rouva Jupen) olisi helppo hankkia niin kauniille neidille jotakin tointa.

Polly voitti helposti pikku surunsa lapsensa eroamisesta ja alkoi puhua Glorylle kevyellä, melkeinpä suojelevalla tavalla. Hän vaati, että Glory huvittaisi häntä, ja hiukan närkästyi, kun Glory kysyi, milloinka hän luuli taas kykenevänsä työhön ja tulevansa toimeen ilman lordi Robertin apua.

"Totta puhuen", sanoi Polly, "minussa oli yhtä paljon syytä kuin lordi Robertissakin. Minä tahdoin päästä pois sairashuoneen orjuudesta ja minä tiesin, että hän kyllä pitäisi huolta minusta sitten."

Glory meni pois aikaisin, luvaten sydämessään, ettei ikinä enää tulisi takaisin. Hänen vaihtaessaan omnibussia Piccadillyllä oli sirkus hyvin täynnä naisia.

"Täällä on kirje teille, hoitajatar", sanoi ovenvartia, kun Glory saapui sairashuoneeseen. Se oli John Stormilta: —

Rakas Glory! — Vihdoinkin olen päättänyt ruveta Jäseneksi Bishopsgate-kadun veljeskuntaan ja tänä iltana muutan luostariin. Tällä kertaa en mene sinne vain vieraana, vaan alokkaana eli noviisina, siinä toivossa että minun sallitaan kerran, aikojen kuluttua, tehdä ikipäiviksi sitova elämäni pyhityksen vala. Siksi minä arvattavasti nyt kirjoitan teille viimeisen kerran ja eroan teistä ehkä iäksi.

Lontooseen-tulomme jälkeen olen kärsinyt monta pettymystä, ja minusta tuntuu kuin olisin runneltu murskaksi. Minun rakkaimmat unelmani pettivät, ne palatsit, joita itselleni rakensin, olivatkin tyhjänpäiväisiä kullatuita ilmalinnoja. Minulta on ryöstetty kaikki jalokiveni, taikka ne ovat osoittautuneet lasipaloiksi vain. Tässä häpeän ja pettymyksen tilassa olen päättänyt paeta maailmaa ja itseäni, sillä kumpikin minua väsyttää yhtä paljon, ja nyt jo tuntuu minusta kuin sydämeltäni olisi pudonnut raskas paino.

Mutta minä tahtoisin puhua teistä. Te olette varmaan pitänyt minua katkerana, ja joskus olen ollutkin, mutta aina vakaumuksesta ja periaatteellisesta syystä. Minä en voinut suostua tuohon muotisiveellisyyteen, joka turmelee maallikkojen miehuuden, enkä kärsiä tuota suvaitsevaisuutta, joka tekee papiston läpeensä viheliäiseksi. Minä en voinut tuskatta nähdä teidän syöksyvän maailman helmaan ja ajautuvan sen irstaisiin huvituksiin. Minua kauhisti tuo ajatus, että teidän kaltaisenne puhdasmielinen, vaikka kyllä luonteeltaan kiihkeätunteinen tyttö, voisi ehkä joutua jonkun kevytmielisen huvittelijan uhriksi — lomahetkien leikkikaluksi vain.

Ja se, minkä kerrotte ystävänne muuttuneista oloista, ei vähennä näitä huoliani. Mies, joka on pettänyt tytön yhden kerran, voi helposti pettää hänet toistamiseenkin. Ellei mies suostu naimaan tyttöä, olisi suhde lopetettava heti ja täydellisesti, mistä hinnasta tahansa. Jos sitä vapaasti jatketaan, joutuu uhri yhä enemmän uhriksi ja hänen viimeinen tilansa on aina ensimmäistä pahempi.

Olipa miten oli, en tahdo ketään moittia, kaikkein vähimmin teitä, sillä te olette koettanut kaiken parhaaksi kääntää, enkä voisi sitä muutoinkaan tehdä nyt, kun eroan teistä iäksi. Te ette ole koskaan tietänyt, kuinka kallis olitte minulle, enkä luule sitä oikein itsekään käsittäneeni ennenkuin tänä päivänä. Te tiedätte kuinka minut on kasvatettu — yksinäisen vanhan miehen seurassa — Jumala olkoon hänen kanssaan — joka koetti olla hyvä minulle kunnianhimonsa tähden ja rakastaa minua kostonsa tähden. Minä en ole koskaan tuntenut äitiäni, sisarta minulla ei ollut, vaimoa ei minulla koskaan tule olemaan. Te olitte minulle nuo kaikki kolme ja paitsi sitä vielä oma itsenne, Meidän taloudessamme ei ollut yhtään naista, mutta te olitte naisena minun elämässäni. En ole koskaan ennen sanonut sitä teille, mutta nyt minä sen kerron, niinkuin kuoleva mies kuiskaa salaisuutensa viimeisessä hengenvedossaan.

Minä olen kirjoittanut hyvästijättökirjeeni — yhden isälleni, pyytäen häneltä anteeksi, jos olen käyttäytynyt väärin häntä kohtaan, yhden sedälleni, sanoen hänelle terveiseni ja kiitokseni, ja yhden hyvälle, vanhalle isoisällenne, luopuen pyhästä, kalliista toimesta, jonka hän oli minulle uskonut, nimittäin pitämästä huolta teistä. Minun käytökseni pidetään varmaan monessa suhteessa heikkona ja mielettömänä, mutta minun lähtöni poistaa useita vaikeuksia, ja sitä paitsi olen nähnyt, että henki kaikki tekee, eikä liha, ja että voin rukouksella ja paastolla auttaa ja suojata teitä paremmin kuin neuvoilla ja varoituksilla. Siis kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme.

Veljeskunnan säännöt kieltävät jäseniä kirjoittamasta ja vastaanottamasta kirjeitä ilman erityistä lupaa, vieläpä ajattelemasta kovin paljon ulkomaailmaa, ja nyt kun olen ennättänyt entisen elämäni iltaan, tunkeutuvat vanhat muistot mieleeni, niinkuin hukkuvan ihmisen sieluun. Ne ovat kaikki samalta ajalta — niiltä päiviltä, jolloin olimme Peelissä, teidän suloisella pikku saarellanne, ennenkuin turhamainen, julma maailma meidät erotti. Te olitte vaatimaton, iloinen tyttö ja minä olin tuskin muuta kuin onnellinen poika, ja me sousimme iloiten ja nauraen yhdessä kirkkaalla, sinisellä merellä.

Mutta maailman ilot himmenevät jo ja sen kunnia katoaa. Se on parhaaksemme sekin. Minulla on jalokiveni — toivoni erota maailmasta ja uhrata elämäni Jumalalle.

John Storm.

"Mikä teitä vaivaa, hoitajatar? Oletteko sairas? Teitä pyörryttää. Onko tullut ikäviä uutisia kotoa?"

"Ei, ei, muuta se on. Antakaa minun istua teidän huoneessanne, ovenvartia."

Hän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat näyttivät himmeiltä ja rivit olivat ristikkäin kuin hämähäkin verkko. Sitten hän ajatteli: "Me emme voi erota ikipäiviksi tällä tavalla. Minun täytyy tavata hänet vielä kerran, käyköön miten kävi. Ehkei hän ole vielä mennyt."

Kello oli nyt puoli kahdeksan ja oli aika mennä työhön, mutta hän meni yläkertaan sisar Allworthyn luo ja pyysi saada vielä tunniksi lomaa. Vastaus oli jyrkästi kieltävä. Sitten hän meni alakertaan ja pyysi johtajattarelta lupaa puoleksi tunniksi saattaakseen erästä ystäväänsä pitkälle matkalle, mutta sai nytkin kieltävän vastauksen. Silloin hän puristi yhteen värisevät huulensa, palasi ovenvartian huoneeseen, asetti myssyn päähänsä rikkinäisen peilin edessä ja läksi rohkeasti pois sairashuoneesta.

Oli vallan pimeä nyt ja Belgravian hienoston päivällistunti. Hänen kiiruhtaessaan pitkin katuja seisahtuivat monet kruunuilla ja vaakunoilla koristetut vaunut suurten talojen edustalle, ja herroja sekä naisia komeissa iltapuvuissa astui ulos vaunuista. Kanonikon talo oli loistavasti valaistu. Glory koputti ovelle ja kun se avautui näki hän kanonikon kulkevan päivällis-vieraitten etunenässä alas portaita, taluttaen valkoiseen silkkiin puettua naista, joka puheli kohteliaasti. "Onko herra Storm kotona?"

Miespalvelija, tukka puuteroituna ja valkoiset pumpulihansikkaat kädessä, vastasi hitaasti: "Jos teillä on — hm — sairashuoneen asioita, neiti, niin herra — herra Golightly voi teitä auttaa."

"Ei, minä tahtoisin tavata herra Stormia itseään."

"Muuttanut!" sanoi palvelija sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Gloryn teki mieli takoa nyrkillään ovea, ja pakottaa tuon kurjan orjan polvillaan pyytämään anteeksi häneltä. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hänellä ei ollut nyt aikaa ajatella itseään.

Hänen piti koettaa vielä viimeistä keinoa ja mennä Bishopsgatelle. Kuinka tukahduttavalta hänestä tuntui liike Viktorialla! Hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut semmoista avuttomuuden tunnetta.

Cityssä oli parempi, ja hän kulki itäänpäin poliisin osoittamaan suuntaan, joutuen askel askeleelta yhä hiljaisemmille kaduille. Hän oli nyt siinä osassa Lontoota, joka päivisin on maailman ahkerin markkinapaikka, mutta öisin on suljettu ja autiona. Hänen kevyet askeleensa kajahtelivat puotien ikkunaluukuissa. Kuu oli noussut ja hän saattoi nähdä kauaksi pitkin tyhjää katua.

Hän löysi vihdoinkin tuon paikan. Se oli noita Lontoon päivän paahtamia vanhoja kirkkoja, joiden ympärillä on kauppapuoteja ja jotka ääretön liike melkein peittää näkyvistä. Rautaportti johti holvikäytävän läpi pieneen pihaan, jota rajoittamassa oli kaksi korkeata, sileää muuria, kirkon takaseinä ja asuinrakennuksen etuseinä, jossa näkyi kapea ovi ja useita pieniä ikkunoita. Keskellä pihaa kasvoi puu, jonka rungon ympäri oli rakennettu puiset penkit.

Glorya alkoi peloittaa ja hän melkein rupesi toivomaan, ettei olisi tullutkaan tänne. Kirkko oli himmeästi valaistu ja Glory arveli, että sitä ehkä parastaikaa siistittiin. Mutta äkkiä hän kuuli miesäänistä laulua ilman minkään soittokoneen säestystä. Juuri silloin tapulin kello löi yhdeksän ja kirkonkellot alkoivat yhdessä soittaa:

"Päivät, hetket pakenee."

Laulu loppui ja sitä seurasi pitkä, epäselvä hyminä ja vihdoin yhteinen "amen". Kellojen läpät yhä soittivat nuottiaan, ja Glory seisoi puun varjossa koettaen tyyntyä.

Silloin avautui sakariston ovi ja joukko miehiä astui ulos. He olivat puetut pitkiin, mustiin kaapuihin, ja he astuivat pihan poikki munkkien nopein, tasaisin askelin, kädet rinnan yli ristissä. Melkein viimeisenä rivissä kulki vanha munkki raskain askelin, ja hänen vieressään käveli nuorempi mies ilman kaapua. Kuu valaisi hänen kasvojaan, jotka näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Se oli John Storm.

Glory huudahti heikosti ja mies kääntyi häneen päin säpsähtäen.

"Se oli vain sykomoripuun rapinaa", sanoi johtaja. Ja sitten he hävisivät salaperäiseen varjoon. He menivät huoneeseen, ovi sulkeutui, ja Glory seisoi yksin kellojen soidessa:

"Päivät, hetket pakenee Kuolon portit aukenee."

Gloryn voimat olivat lopussa ja hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Kun hän saapui takaisin Viktoria-asemalle, tuntui hänestä ensi kerran niinkuin Lontoon humu olisi niellyt hänen oman pikku elämänsä ja hän itse olisi joutunut jäisen järven kylmään syvyyteen.

Kello oli neljännestä vailla kymmenen hänen saapuessaan sairas-osastolleen ja johtajatar, rakki sylissä, istui häntä odottamassa.

"Enkö minä kieltänyt teitä menemästä ulos tänä iltana?"

"Kielsitte", sanoi Glory.

"Kuinka te siis uskalsitte mennä?"

Glory katsoi häneen vapisematta ja silmät hehkuen, melkein hymyillen. Silloin johtajatar otti rakin kainaloonsa, nosti laahustimensa ja mennä huojutteli poispäin sanoen:

"Te saatte lähteä pois oppikautenne loputtua, eikä teidän ikänä enää tarvitse astua tämän laitoksen kynnyksen yli."

Silloin Glory, joka koko illan oli toivonut pääsevänsä itkemään, purskahti nauruun. Sisar Allworthy tuli häntä torumaan, mutta hän nauroi vasten sisaren lihavaa naamaa ja olisi antanut vaikka mitä saadakseen kerran lyödä läimäyttää siihen.

Ei kukaan hoitajatar koko sairashuoneessa ollut niin iloisella päällä kuin Glory, kun sairaita laitettiin yötiloilleen. Mutta seuraavana aamuna, päivän koittaessa, kun hän heittäytyi vuoteelleen ja vihdoinkin sai olla yksin, pusersi hän tyynyään molemmin käsin, itkien ääneensä yksinäisyyttään ja häpeäänsä.

XX.

Mutta nuoruus on täynnä toiveita, ja kun Glory kello yhdeksän aikaan heräsi, muistui Drake hänen mieleensä kuin valopilkku pimeydessä. Hän oli pakottanut lordi Robertin pitämään huolta Pollysta paljoa pahemmissa olosuhteissa ja hän varmaan itse auttaisi Glorya tässä pulassa. Olihan Drake niin usein viitannut siihen, ettei sairashuone ollut kyllin hyvä Glorylle ja että se päivä kerran valkenisi, jolloin kohtalo soisi hänelle toista työtä ja toisissa piireissä. Nyt oli aika tullut. Glory aikoi kääntyä hänen puoleensa, ja varmaan sieltä tulisi apu heti paikalla.

Komeat unelmat, jotka kuukausimääriä olivat kierrelleet Gloryn mielessä, alkoivat taas elpyä. Ei olisi tarpeellista kertoa kotiväelle hänen erottamisestaan ja häpeästään, ei olisi pakko palata saarelle takaisin. Hänestä oli tuleva itsenäinen olento vielä. Tietysti hänen täytyi työskennellä, ponnistaa voimiaan, kärsiä pettymyksiä, mutta lopulta hän oli riemuitseva. Ja sitten kun hän tuli suureksi ja kuuluisaksi, silloin hän olisi niin hyvä toisille tyttöraukoille. Ja aina kun hän muisteli John Stormia, joka istui yksinäisyydessään, lohdutti häntä se ajatus, että hänkin, Glory, koetti parastaan ja että hänelläkin oli paikkansa maailmassa, jossa hän saattoi toimia hyödyllisellä ja kunniallisella tavalla.

Mutta ennenkuin tuo aika tuli, täytyi hänen puhutella johtavia miehiä, hakea paikkoja ja ehkäpä myöskin maksaa opettajille. Mutta Drake oli rikas ja jalomielinen ja mahtava. Hänellä oli suuret ajatukset Gloryn kyvystä, eivätkä esteet häntä estäisi.

Hypäten ylös vuoteeltaan istuutui hän suoraapäätä pöytänsä ääreen ja kirjoitti Drakelle.

' Hyvä herra Drake! — Koettakaa tavata minua tänä iltana. Tarvitsen neuvojanne heti paikalla. Mitä te arvelette? Minä olen vihdoinkin saanut eropassini ja minun pitää erota oppiaikani loputtua. Asia on siis kiireellistä laatua. 'Mä viittaan liljakädelläin' teille.

Glory.

J.K. Aikaa säästääkseni ehdotan teille ajan ja paikan: kello kahdeksan St. Jamesin puistossa sillan luona, joka vie Marlborough Houseen.'

Drake sai tämän kirjeen istuessaan yksin huoneessaan sikari hampaissa, juotuaan kupin teetä iltahämärässä. Tuntui kuin se olisi tuonut mukanaan salaisen intohimon henkäyksen tuosta ilmapiiristä, missä se oli kirjoitettu. Ensi hetkellä hän vaistomaisesti kohotti sen huulilleen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän äkkiä muisti jotain ja ajatteli: "Minun on meneteltävä oikein. Tämä on suoraa peliä."

Hän söi päivällistä sinä iltana muutamien virkatoveriensa kanssa klubissaan St. James-kadun varrella, mutta neljännestä vailla kahdeksan hän otti päällystakkinsa ja läksi puistoon välittämättä toveriensa leikkipuheista. Syysilta oli leuto ja tyyni, tähdet tuikkivat ja kuu oli noussut. Tuoksuva usva kohosi lammikosta ja vieno tuulenhenki, joka hyväili kuihtuneita kultasateen terttuja, tuskin liikutti hänen sikarinsa savua. Westminsterin kello löi juuri kahdeksan hänen saapuessaan pienen sillan päähän, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli keveiden, nopeiden askelten lähestyvän.

Glory oli tullut Pall Mallia pitkin. Suurten, valkoisten puiden kuiske kuutamossa oli kuin toverina hänelle, ja hän hyräili itsekseen kulkiessaan. Hänen reipas mielensä näkyi eilispäivästä lähtien siirtyneen hänen kantapäihinsä, sillä hän astuskeli kevyesti, joskus juostenkin muutamia askeleita. Hän saapui paikalle vallan hengästyneenä juuri suuren kellon lyödessä, ja nähdessään hännystakkiin puetun herran sillan päässä hän seisahtui tyyntyäkseen.

Hänen kätensä oli kuuma ja hiukan kostea, kun Drake puristi sitä ja hänen poskensa punottivat. Yhtäkkiä häntä rupesi hävettämään, että hän oli tullut pyytämään. mitään Drakelta, ja veti esille nenäliinansa kieritellen sitä käsissään. Drake ymmärsi väärin hänen liikutuksensa ja koettaen sitä peittää tarjosi hän käsivartensa sekä talutti Gloryn sillan poikki ja sitten länteen päin vievää tietä myöten pitkin lammikon rantaa.

"Herra Storm on mennyt", sanoi Glory aikoen selittää asiansa.

"Tiedän sen", vastasi Drake.

"Joko se siis on yleisesti tunnettu asia?"

"Hän kirjoitti minulle eilen."

"Minustako hän kirjoitti?"

"Niin."

"Älkää välittäkö siitä mitä hän sanoo."

"En välitäkään, Glory. Minä otaksun sen kuuluvan tuon uskonnollisen miehen egoismiin. Uskonnolliset eivät ylipäänsä luule kenenkään voivan elää siveellistä elämää muista kuin uskonnollisista syistä… Kaiketi hän on neuvonut teitä karttamaan minua?"

"Niin — on."

"Minä en tosiaankaan ymmärrä, millä olen sen ansainnut. Mutta aika osoittakoon, onko hän oikeassa vai väärässä. Minä en ole uskonnollinen, kuten tiedätte, vaikka minusta on kiusallista puhua siitä. Totta puhuen, minusta koko tuo uskonnollinen aate tuntuu äärettömältä egoismilta ja n.s. rakkaus Jumalaan sulalta itserakkaudelta. Mutta teidän täytyy tietysti itse päättää sellaisissa asioissa, Glory."

"Emmekö me nyt vain tuhlaa aikaa?" sanoi Glory. "Minä olen täällä — eikö se kyllin todista minun mielipiteitäni teistä?" Ja sitten hän lisäsi värisevin kuiskauksin: "Minulla on vain puoli tuntia aikaa, portit suljetaan ja minä tahtoisin kysyä neuvoa teiltä. Muistattehan, mitä kerroin teille kirjeessäni?"

Drake taputti Gloryn kättä, joka oli hänen käsivarrellaan, ja sanoi: "Kertokaa minulle, kuinka se tapahtui?" Glory kertoi hänelle kaikki keskeyttäen usein puheensa ja odottaen joka hetki, että Drake huudahtaisi: "Miksi ette antanut korvapuustia tuolle eukolle?" tai että hän rupeaisi nauramaan ja vakuuttamaan, että koko asia ei merkinnyt kerrassaan mitään, Glory vain liioitteli tuota pikku seikkaa. Mutta Drake kuunteli joka sanaa ja Gloryn lopetettua puheensa hän oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani — olen kovin pahoillani. Se on tosiaankin ikävä seikka."

Gloryn hermot värähtelivät ja hänen kätensä Draken käsivarrella vapisi.

"Jos te olisitte itse eronnut tuon kohtauksen jälkeen, joka tapahtui johtokunnan huoneessa, olisi asia ollut vallan toinen — minä olisin helposti voinut auttaa teitä."

"Kuinka niin?"

"Olisin mennyt päällikköni luo — hän on monen sairashuoneen päämies — sanoen hänelle: 'Minulla on nuori ystävä, hoitajatar, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen paikkaansa'. Asia olisi ollut selvä heti paikalla. Mutta nyt — nyt teillä on tuo musta kirja vastassanne ja taivas tiesi… Joku on selvästi virittänyt ansan teille, Glory, päästäkseen teistä, ja te olette suoraa päätä hypännyt siihen."

Glory oli ällistynyt. "Hän on unohtanut, mitä hän on sanonut minulle ennen", ajatteli hän. Heikolla, soinnuttomalla äänellä hän sitten kysyi:

"Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä?"

"Minä koetan miettiä."

He kävelivät muutamia askeleita äänettöminä. "Hän miettii sitä", ajatteli Glory.

Drake seisahtui ikäänkuin olisi keksinyt uuden suunnitelman.

"Kerroitteko heille, miksi viivyitte silloin ulkona?"

"En", vastasi Glory samalla heikolla äänellä.

"Mutta miksi ette kertonut? Siinä on hiukan toivoa. Kappalainen oli teidän ystävänne — teidän ainoa ystävänne Lontoossa, niin he ainakin otaksuvat. Tämä on epäilemättä lieventävä asianhaara, joka —"

"Mutta minä en voi —"

"Minä kyllä ymmärrän kuinka vaikeata on selittää — pyydän anteeksi — ja jos minä voin sen tehdä teidän puolestanne —"

"Ei, sitä en salli", sanoi Glory. Hänen huulensa olivat puristuneet lujasti kiinni ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, hermostunutta.

"On niin sääli sallia sairashuoneiden sulkea ovensa teiltä. Sairaanhoito on hyvä toimi, Glory — ja se on myöskin muodissa nyt. Se on tosi naisen työtä ja —"

"Niin hänkin sanoi."

"Kuka? John Stormko? Hän oli oikeassa. Hän oli tosiaankin kunnon mies ja suora ja —"

"Mutta te sanoitte aina ennen, että oli olemassa muita aloja, soveliaampia minulle, ja jos minä tahtoisin… Mutta sama se. Älkäämme puhuko enää sairashuoneista. Minä en sovellu niihin enkä aio milloinkaan palata siihen toimeen enää, tapahtuipa mitä tahansa."

Drake katseli häntä, Glory puri huultaan ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.

"No, no, ei ole hätää, hyvä Glory", sanoi Drake taputtaen taas hänen kättään.

Kuu rupesi katoamaan, ja kulkiessaan synkkien varjojen läpi näkivät he valaistuja taloja puiston ympärillä. "Katsokaa", sanoi Glory heikosti naurahtaen, "eikö koko tässä suuressa mahtavassa Lontoossa ole mitään, johon minä kelpaisin?"

"Te kelpaatte vaikka mihin, rakas tyttö", sanoi Drake.

Gloryn hermot värähtelivät entistä enemmän. "Ehkei hän muista", ajatteli hän. Pitäisiköhän muistuttaa Drakelle mitä kaikkea tämä oli sanonut hänen kyvystään ja miten paljon sitä voisi kehittää?

"Eikö siis tyttöraukka voi tehdä mitään muuta kuin ruveta polvilleen eukon eteen?"

Drake nauroi ja laski leikkiä Gloryn polvistumisesta. "Tyttöraukka! Hän ei aavista, mitä hän nyt tekee", ajatteli hän.

"Minä en välittäisi ihmisten puheista", sanoi Glory, "en edes kotolaisteni ajatuksista, vaikka heillä onkin niin ahtaat mielipiteet, kuten tiedätte. Ajatelkoot mitä tahansa, kunhan minä vain tietäisin olevani oikealla paikalla — tarkoitan sillä paikalla, joka minulle sopii."

Hänen hermostuneet sormensa tarttuivat tahtomatta Draken takinhihaan. "Olisipa nyt kuka toinen mies tahansa…" ajatteli Drake.

Glory alkoi itkeä. "Hän ei tahdo muistaa", ajatteli hän. "Se oli vain hänen tavallista kohteliaisuuttaan tuo kiitteleminen ja tuon ihmeellisen tulevaisuuden ennustaminen. Ja hän on tietysti liian hyvin kasvatettu voidakseen nyt sanoa suoraan, että Lontoossa on satoja ja tuhansia tyttöjä, jotka yhtä hyvin…"

"Glory — älkää itkekö Glory. Ei nyt vielä niin suurta hätää ole."

Glory ei ikinä ollut näyttänyt Drakesta niin suloiselta kuin nyt ja hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä.

"Minulla ei ole ketään muita kuin te, jonka puoleeni olisin voinut kääntyä" mutisi Glory hämillään. Mutta, itsekseen hän ajatteli: "Miksi ette seisahduttaneet minua aikaisemmin? Miksi annoitte minun jatkaa kulkuani niin monta kuukautta?"

"Minä koetan keksiä jotain ja minä puhun teistä ystävälleni Rosalle — neiti Macquarrielle, muistattehan?"

"Te olette mies", sanoi Glory, "ja minä arvelin, että ehkä…" Mutta hän ei voinut nyt puhua tuulentuvistaan, häntä hävetti niin äärettömästi ja hän oli niin kovasti nöyryytetty.

"Siinäpä se pulma juuri onkin, tyttökulta. Ellen olisi mies, voisin helposti auttaa teitä."

Mitä hän tarkoitti? Sammakot hyppelivät lammen rannoilla pelästyen heidän askeleitaan.

"Vaikka käskisitte minun tekemään mitä tahansa, niin tekisin sen", virkkoi Glory yhä vain hämillään. Jokainen sana enensi hänen onnettomuuttaan.

Drake ojensi vartalonsa ja seisahtui Gloryn eteen niin lähelle, että Glory taisi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan.

"Rakas Glory", sanoi hän kiihkeästi, "älkää luulko, ettei se tuota minulle mitä suurinta tuskaa, kun ei saa auttaa teitä, mutta minä en saa tuota onnea, en uskalla sitä vastaanottaa, enkä tahdo."

Glory tuskin saattoi hengittää häpeästä, joka äkkiä hänet valtasi.

"Taivas tietää, että antaisin vaikka mitä, jos minulle suotaisiin ilo pitää huolta teidän onnestanne, armas, mutta minä halveksisin itseäni iäti, jos käyttäisin hyväkseni nykyistä tilaanne."

"Hyvä Jumala! Mitä hän luuli minun pyytäneen häneltä", ajatteli Glory.

"Minä ajattelen teitä itseänne, Glory, sillä minä tahdon aina kunnioittaa teitä, ja teidän hyvä nimenne on minulle kallis — kalliimpi kuin mikään maailmassa."

Gloryn häpeä oli nyt täydellinen. Se jäykisti häntä, se teki hänet kuuroksi, sokeaksi. Hän ei voinut puhua, ei kuulla, ei nähdä.

Drake puristi hänen kättään.

"Antakaa minun mennä", änkytti hän.

"Ei vielä — älkää menkö vielä!"

"Antakaa minun mennä nyt heti!"

"Hetkinen vain —"

Mutta huudahtaen kuin säikähtänyt lintunen katosi Glory puitten varjoon.

Drake seisoi hetken liikahtamatta, joka hermo värähdellen, ja hänen teki mieli juosta tytön jälkeen, ottaa kiinni hänet, suudella häntä ja olla välittämättä mistään muusta. Mutta hän pani kiinni päällystakkinsa napit ja kääntyi poispäin sanoen itselleen, että menettelipä toinen mies miten tahansa samanlaisessa asemassa, hän ainakin oli menetellyt oikein, ja John Stormin kaltaiset miehet olivat väärässä otaksuessaan, ettei kukaan voi seurata hyviä periaatteita muista kuin uskonnollisista syistä.

Sillä välin Glory juoksi pimeän puiston halki itkien pettymyksensä ja häpeänsä katkeruutta. Suuret, korkeat puut näyttivät nyt niin mustilta, jäykiltä ja synkiltä ja tuuli vinkui oksissa.

"Minun häpeäni oli kyllin suuri jo ennen", ajatteli tyttö, "Olisin voinut säästää itseltäni tuollaisen alentavan nöyryytyksen."

Drake oli kaiketi otaksunut, että hän nyt tuli rukoilemaan omasta puolestaan, kuten hän viikko sitten oli rukoillut Pollyn puolesta. Sehän oli vallan luonnollista, että Drake ajatteli niin! Kuinka luonnollista se oli, ja kumminkin kuinka inhoittavaa!

"Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" ajatteli Glory.

John Storm oli ollut oikeassa. Sydämensä syvimmässä pohjukassa kaikilla noilla hienoston herroilla oli vain yksi ainoa ajatus naisista, ja siihen hän oli huomaamatta kompastunut. He eivät koskaan voineet ajatella naista ystävänään ja vertaisenaan, vaan ainoastaan ala-arvoisena leikkikaluna, jonka sai ottaa tai jättää miten mieli teki.

"Mikä häpeä olla naisena! Mikä häpeä, häpeä, häpeä!"

Ja Drake oli hyljännyt hänet! Inhoittavassa erehdyksessään hän oli hyljännyt hänet! Kunnian tähden, hänen itsensä tähden ja siksi, että Drake oli kunnon mies — hyljännyt hänet! Ooh, oli olemassa yksi, joka ei milloinkaan olisi häntä hyljännyt, vaikka mitä olisi tapahtunut, mutta tuon ainoan hän oli karkoittanut pois ikipäiviksi.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

Hän muisti kuinka usein hän huolettomassa vallattomuudessaan, vaikka tosin tarkoittamatta mitään pahaa, oli käyttäytynyt vastoin tapoja ja antanut aihetta Drakelle ajatella hänestä kevytmielisesti — tanssiaisissa, teatterissa, teepöydässä Draken kotona ja pukeutuessaan miehen pukuun.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

John Storm oli oikeassa, ja Drake oli myöskin tavallaan oikeassa ja hänessä, Gloryssa, yksin oli koko syy. Mutta kohtalo ivasi häntä ja tuo iva oli hyvin, hyvin julmaa.

"No, sama se. Kaikki on parhaaksi", ajatteli hän. Sitä vahvempi hän olisi tämänkin kokemuksen perästä — sitä vahvempi ja sitä puhtaampi myöskin. Yksin hän saisi kulkea tulevaisuutta kohti.

Hän saapui takaisin sairaalaan juuri kun Westminsterin iso kello löi puoli yhdeksän, ja hän seisahtui hetkeksi portaille kuuntelemaan sitä. Puoli tuntia vain oli kulunut ja kumminkin koko maailma oli muuttunut.

XXI.

Oli Gloryn oppiajan viimeinen päivä. Puettuna samaan pitkään, siniseen päällystakkiin, jossa hän oli tullut Man-saarelta, seisoi Glory johtajattaren huoneessa odottaen palkkaansa ja erokirjaansa. Johtajatar istui syrjittäin häneen pöytänsä ääressä, ja rakki kuorsasi hänen sylissään. Hän osoitti pientä kulta- ja hopearahaläjää pöydällä sekä sen vieressä olevaa kirjoituspaperiarkkia.

"Tässä on kuukausipalkkanne, hoitajatar, ja tässä on todistuksenne. Tuo todistus on tuottanut minulle paljon huolta. Minä olen tehnyt, minkä olen voinut teidän hyväksenne. Olen sanonut, että olette iloinen ja hilpeä ja että potilaat pitävät teistä. Toivon, että en ole sanonut liikaa."

Glory kokosi rahansa, mutta ei koskenut todistukseen.

"Älkää huolehtiko siitä. Minä en tarvitse todistusta."

"Oletteko saanut paikan?"

"En."

"Minnekä siis aiotte mennä?"

"En tiedä — vielä."

"Kuinka paljon rahaa teillä on säästössä?"

"Noin kolmen kuukauden palkka."

"Siis ainoastaan kolme puntaa kaikkiaan."

"Se on vallan tarpeeksi."

"Ketä ystäviä teillä on Lontoossa?"

"Ei ketään — ei minkäänlaisia."

"Miksikä ette siis lähde takaisin saarellenne?"

"Minä en tahdo olla omaisteni rasituksena, ja elatukseni ansaitseminen Lontoossa ei riipu kenenkään naisen tahdosta tai oikusta."

"Se on juuri teidän tapaistanne. Minä olisin voinut erottaa teidät heti, mutta kappalaisemme tähden olen kärsinyt teidän rumaa käytöstänne ja säännöttömyyksiänne sekä koettanut ruveta ystäväksennekin, ja kumminkin… Olettekohan edes kertonut omaisillenne, miksi eroatte sairashuoneesta?"

"En ole — en ole edes kertonut, että eroankaan."

"Silloinpa minun tekisi mieli kirjoittaa heille teidän puolestanne. Rohkea, itsepäinen tyttö, joka heittäytyy Lontoon vaaroihin, joutuu helposti perikatoon."

"Älkää vaivatko itseänne kirjoittamalla heille", sanoi Glory aukaisten oven mennäkseen pois.

"Kuinka niin?" sanoi hoitajatar.

Glory ojentautui suoraksi ja vastasi:

"Sillä jos te kerrotte semmoista minusta, ei kukaan maailmassa usko teitä."

Hänen kirstunsa oli kannettu eteiseen ja ovenvartia, joka koetti osoittaa ystävällisyyttä, sitoi kiinni sitä.

"Saanko jättää sen teidän huostaanne, ovenvartia, kunnes voin lähettää sitä noutamaan?"

"Kernaasti, neiti. Ikävää että menette. Minä tulen kaipaamaan teidän kasvojanne."

"Kiitos. Minä noudan myöskin kirjeeni täältä."

"Täällä onkin juuri kirje teille."

Se oli Anna-tädiltä, ja se oli täynnä vakavia moitteita ja varoituksia. Glory ei saanut ajatellakaan sairashuoneesta eroamista. Hänen täytyi tyytyä oloihin, joihin Jumala oli hänet asettanut. Mutta niiksi hän oli kirjoittanut niin harvoin viime aikoina? Ja miksi hän ei enää kirjoittanut mitään herra Stormista? Storm oli siis mennyt oikein olemaan tuohon omituiseen veljeskuntaan, joka ei ollut katolinen, mutta kumminkin luostari. Sepä oli merkillistä! He olivat kaikki hyvin uteliaita kuulemaan enemmän siitä. Paitsi sitä oli isoisä levoton Glorysta. Jos puoletkaan on totta, mitä he olivat kuulleet Lontoon vaaroista…

Kotilääkäri tuli alas sanomaan hyvästi. Hän oli aina ollut niin ystävällinen kuin sisar Allworthy suinkin salli. Hän ja Glory seisoivat hetkisen yhdessä ovikäytävässä.

"Minnekä nyt aiotte mennä?" kysyi tohtori.

"Jonnekin — en minnekään — kaikkialle, minne tuuli vie."

Aamu oli kirkas ja kylmähkö. Katsoessaan ulos huomasi Glory, että julkiset rakennukset olivat liputetut.

"Mikä päivä nyt on?" kysyi hän.

"Ettekö tiedä? Nythän on marraskuun 9:s päivä, lordi majorin päivä."

Glory nauroi iloisesti. "Hyvä merkki siis. Minä olen Dick Whittington naishaamussa. [Dick Whittingtonista kerrotaan, että hän köyhänä poikana tuli Lontooseen, sai kärsiä paljon kurjuutta, mutta kohosi vihdoin Lontoon lordi majoriksi ja rikkaimmaksi mieheksi. Suoment. muist.] No niin! Hyvästi nyt, sairaanhoito! Hyvästi, tohtori!"

Hän kumarsi leikillisellä kohteliaisuudella tohtorille portaitten päässä ja astui kadulle.

"Voi, millainen tyttö hän on!" ajatteli tohtori. "Ja miten hänelle käy tässä armottomassa Lontoossa."

Glory oli tuskin ennättänyt parikymmentä askelta sairashuoneesta, kun suuret kyynelkarpalot alkoivat tulvailla hänen silmiinsä vierien poskille, mutta hän veti vain alas harsonsa ja kulki eteenpäin.

TOINEN KIRJA.

HENGEN ELÄMÄ.

I.

Pyhän Getsemanen yhdistys, enimmäkseen tunnettu nimellä "Bishopsgaten isät", oli noita lukemattomia luostarin tapaisia laitoksia Englannin kirkossa, jotka syntyivät tuon suuren, oxfordilaisliikkeeksi sanotun henkisen virtauksen johdosta. Useimmat noista laitoksista hävisivät ulkonaisen pakon alaisina, monet murtuivat sisällisten eripuraisuuksien tähden ja ainoastaan harvat jäivät eloon salaisina veljeskuntina, totellen sääntöjä, joita jäsenet eivät koskaan muille ilmoittaneet. Noitten jäsenten sanottiin käyttävän jouhipaitaa lähinnä ruumista ja piiskaavan itseään kurituspiiskoilla.

Näistä luostarimaisista laitoksista Pyhän Getsemanen yhdistys oli ollut aikaisimpia, ja nyt se oli kaikista vanhin, vaikka sen oli pitänyt taistella sekä reformeeratun kirkon traditsioneja että myöskin itse ajan henkeä vastaan asettaessaan rukouspaikkansa melkein pörssin ovien edustalle, tuohon hurjimman kiihkon pesäpaikkaan, maailman sähkövirtojen lähtökohtaan.

Sen perustaja ja ensimmäinen johtaja oli ollut terästarmoinen mies, joka oli murtanut tiensä kirkollisen oikeudenkäynnin ja yleisön vihan, vieläpä oman sukunsakin vainon läpi, vaikka tämä vaino oli mennyt niin pitkälle, että hänen oma veljensä oli koettanut sulkea hänet houruinhuoneeseen muka mielenvikaisena. Hänen ensimmäinen oppilaansa ja hartain kannattajansa oli ollut pastori Charles Frederik Lamplugh, Cambridgen yliopiston jäsen, joka oli äskettäin vihitty papiksi omistettuaan sitä ennen voimansa maailman palvelukseen ja saatuaan, kuten huhu tiesi kertoa, ikuisen sydänhaavan eräässä rakkausasiassa.

Kun tämä seura oli saanut tunnustetuksi olemassaolo-oikeutensa kirkossa ja ihmisten puhe oli tauonnut, läksi äskenmainittu opetuslapsi Amerikkaan, jossa hän perusti veljeskunnan haaraosaston, tullen itse suureksi ja kuuluisaksi. Hyödyllisen toimintansa ja kunniansa kukkuloilta hänet äkkiä kutsuttiin takaisin emämaahan. Tämä hallintovallan toimenpide herätti suurta harmia ja vastustusta hänen ihailijoissaan, mutta hän totteli, jätti kunnian ja maineen Amerikassa ja palasi koppiinsa Lontooseen, jossa ulkomaailma ei tietänyt mitään hänestä, kunnes veljeskunnan perustaja ja johtaja kuoli ja veljet valitsivat Lamplughin johtajakseen.

Isä Lamplugh oli nyt seitsenkymmenvuotias, niin hellä käytökseltään, niin herttainen luonteeltaan, niin hurskas elämässään, että kun hän astui huoneestaan sanoakseen John Stormin tervetulleeksi Bishopsgate-kadun veljestöön, nuoresta papista tuntui kuin vanha isä olisi tuonut tuulahduksen taivaasta jo vaatteittensa kahinassa ja kuin hän olisi tullut suorastaan pyhimpien pyhätöstä.

"Tervetuloa! Tervetuloa!" sanoi hän. "Minä tiesin teidän tulevan, minä olen odottanut teitä. Kun ensi kerran teidät näin, sanoin itselleni: 'Tuossa on mies joka kantaa taakkaa, maailma ei voi tuollaista sydäntä tyydyttää, kerran hän luopuu siitä'."

John oli ennen ollut siellä, mutta ainoastaan lepäämässä. Nyt hän sen sijaan heti yhtyi veljeskunnan elämään. Päätettiin, että hänen piti ensin olla pari kolme kuukautta kokelaana, sitten hän saisi tehdä vuoden ajaksi sitovan noviisivalan ja lopuksi, jos kävisi ilmi, että hänen kutsumuksensa oli todellinen, hän saisi lopullisesti antautua toimeensa vannomalla nuo kolme elinkautista valaa, köyhyyden, siveyden ja kuuliaisuuden valat.

Veljeskunnan koti oli noita vanhoja Lontoon taloja kaupungin sydämessä, jotka rakennettiin alkuaan luultavasti kirkon mahtimiesten palatseiksi, mutta joutuivat sittemmin Lontoon kauppiaitten ja heidän apulaistensa asunnoiksi ja vihdoin useissa tapauksissa alentuivat makasiineiksi ja varastohuoneiksi sekä köyhien vuokrakasarmeiksi. Puheenaoleva rakennus oli muodoltaan samanlainen kuin ennen vanhoina aikoina, mutta veljet eivät yrittäneetkään ylläpitää sen entistä komeutta. Luostarin sisustus oli mitä yksinkertaisinta laatua. Puuveistoksilla kaunistetut tammiportaat olivat kyllä jälellä, mutta ei ollut mattoja niitä peittämässä; paneeleilla ja parkettilattioilla kaunistetut eteiset olivat tyhjät, muita koristuksia ei näkynyt siellä kuin yksi ainoa tammipuitteilla kehystetty taulu, joka kuvasi Kristuksen orjantappurakruunuista päätä. Mäntyinen rasia yksinkertaisine kelloineen oli naulattu kukkamaalauksilla koristetun kattopienan alle, ja kellon vieressä riippui lause: "Herra, kuka saa asua sinun tabernaakkelissasi, kuka saa levätä sinun pyhällä kukkulallasi? Hän joka elää nuhteetonta elämää." Entinen ruokasali oli nyt kokoushuoneena, laajat makuuhuoneet olivat jaetut koppeihin, ja korridoorien seinät, joita kalliit matot ennen muinoin peittivät, olivat nyt valkoisiksi maalatut ja niihin oli kirjoitettu: "Hiljaa käytävissä."

Tässä köyhyyden ja arvokkuuden, entisen komeuden ja nykyisen yksinkertaisuuden kodissa elivät veljet yhteiskuntana. Heitä oli kaiken kaikkiaan neljäkymmentä, nimittäin kymmenen maallikkoveljeä, kymmenen noviisia ja kaksikymmentä isää. Maallikkoveljet, joilla oli oma johtajansa, saivat harvoin mennä kaduille. Heidän piti puhdistaa huoneet, leipoa leipä ja keittää ruoka niistä aineksista, jotka kunakin päivänä tuotiin luostarin ovelle. Tässä ahtaassa piirissä he osoittivat hurskauttaan siten, että tyytyivät kohtaloon, joka pani heidät siistimään ja hankaamaan ikänsä loppuun saakka. Pappisveljet, jotka melkein kaikki olivat suorittaneet täydellisen papintutkinnon, saivat toimia vaihtelevissa tehtävissä. He olivat ainoastaan noviisi-ajallaan sidotut luostarin rajapiiriin, mutta sitten johtaja lähetti heidät saarnaamaan Lontoon kirkoissa tai maaseudulla, vieläpä joskus ulkomaillekin perustamaan lähetyskuntia.

Maallikkoveljillä oli oma erityinen kokoushuoneensa, mutta John Storm tapasi ainoastaan pappistoverinsa samana iltana, jona hän tuli luostariin. Oli juuri iltavirkistyshetki ja kaikki olivat tulleet kokoushuoneeseen lukemaan ja puhelemaan. Tuo suuri vanha ruokasali oli yhtä tyhjä kuin käytävätkin. Siellä ei näkynyt mitään koristuksia, tuskin huonekalujakaan. Muutamia korituoleja oli valkoiseksi pestyllä lattialla, kirjahylly, joka sisälsi useita nidoksia kirkkoisäin teoksia, nojasi paneeliseinään, jämähtävän tulisijan yläpuolella oli yksinkertainen kortti, johon oli painettu: "On monta eunukkia, jotka ovat ruvenneet eunukeiksi taivaanvaltakunnan tähden."

Veljet tunkeutuivat John Stormin ympärille kysellen häneltä jos jotakin, mitä kiihkeintä uteliaisuutta osoittaen. Näille miehille, jotka elivät erossa maailmasta, oli uuden tulokkaan ilmaantuminen suuri tapahtuma. Hän tiesi, mitä sotia oli käyty, mitä kulkutauteja raivosi, mitä hallituksia oli sortunut, ketkä olivat päässeet valtaan. Hän ei saanut niistä suorastaan kertoa, sillä säännöt eivät sallineet keskustelua ulkoasioista niitten itsensä tähden, mutta ne tuntuivat hyöriskelevän ilmassa hänen ympärillään ja tekivät hänet erikoisen mielenkiintoiseksi.

John Storm puolestaan myöskin kyseli tovereiltaan yhtä ja toista sekä koetteli arvailla, millaisia miehiä he olivat ja miksi he olivat tänne joutuneet. Heidän joukossaan oli kaikenikäisiä miehiä ja melkein jokainen kirkon lahko oli lähettänyt tänne edustajiaan. Tuossa näkyivät askeetin kalpeat kasvot ja tuossa pyhimyksen vilpittömät silmät. Muutamat olivat vilkkaita ja reippaita, toiset kainoja, hitaita. Kaikki olivat puetut veljeskunnan pitkään, mustaan kaapuun, ja monella oli kolmisolmuinen nuora vyötäisillään. He puhuivat hyvin vähän ulkomaailmasta, mutta helppo oli huomata, että he eivät voineet poistaa sitä ajatuksistaan. Heidän puhelunsa oli iloista, ja johtaja kertoi juttuja saarnamatkoiltaan saaden joskus kuulijansa nauramaankin. Heillä ei ollut mitään sanomalehtiä (paitsi yksi hyvin tunnettu korkeakirkollinen äänenkannattaja), ei mitään peliä pelattu, eikä kukaan tupakoinut.

Illalliskello soi ja kaikki menivät alas virvokehuoneeseen. Se oli suuri huone alakerrassa, ja siellä oli vielä jälellä vanhojen aikojen muistomerkkejä. Suuren keittiölieden yläpuolella oli myöskin kortti, jossa seisoi: "Ei kukaan heistä sanonut, että mikään niistä esineistä, joita hän piti hallussaan, oli hänen omansa, vaan heillä oli kaikki yhteistä." Valkoiseksi pestyjä pöytiä oli asetettu pitkin huoneen kolmea seinää, ja istuimet olivat rahin tapaisia. Keskellä oli johtajan tuoli.

Illalliseksi oli puuroa ja maitoa sekä ruisleipää, ja astioina oli lautasia ja savituoppeja. Muitten syödessä luki eräs veljistä, joka istui korkeammalla tuolilla, ensin pari lukua raamatusta ja sitten muutamia sivuja eräästä maallisesta kirjasta, jota veljekset siten kuuntelivat ruoka-ajallaan. Illallinen oli tuskin lopussa, kun kello taas soi. Nyt oli aika mennä iltarukoukseen, päivän viimeiseen toimitukseen, ja veljet asettuvat riviin kulkien sitten ulos huoneesta ja pihamaan poikki pieneen kirkkoon.

Tuo vanha kirkko oli himmeästi valaistu, mutta veljet asettuivat kaikki kuoriin. He istuivat kahdessa ryhmässä molemmin puolin kuoria, kolmessa penkkirivissä, maallikkoveljet edessä, sitten noviisit ja isät takana. Kummallakin ryhmällä oli johtajansa, joka aloitti rukoukset. Miserere, lausuttiin polvistuneina, virret veisattiin pitämällä aina vähän väliä lyhyitä pausseja, joitten aikana sanat "Ave Maria" kuuluivat kuin katkonainen valitus. Jumalanpalvelus oli lyhyt ja loppui sanoihin: "Suokoon kaikkivaltias meille rauhallisen yön ja hyvän lopun." Sitten kellot soivat taas ja veljet palasivat äänettöminä rakennukseen.

John Storm kulki johtajan kanssa ja astuessaan pihamaan yli rukoushetken ajalla nousseen kuun valossa, hän säpsähti kuullessaan jonkun äänen.

"Se on vain sykomorin rapinaa", sanoi isä.

John oli luullut sitä Gloryn ääneksi, mutta koska hän koko rukouksenkin ajan oli kuulevinaan Gloryn itkevän, piti hän tätäkin vain houreena. Puoli tuntia myöhemmin olivat kaikki vetäytyneet huoneisiinsa, valot olivat sammutetut ja Getsemanen yhdistys oli levolla.

Johnin koppi oli ylimmässä kerroksessa, aivan maallikkoveljien huoneitten vieressä. Sen yläpuolella ei ollut muuta kuin korkea lyijykattoinen torni, jota veljet joskus käyttivät vartiatornina ja virkistyspaikkana. Koppi oli pienoinen, paljaslattiainen huone, kalustona pieni pöytä, yksi tuoli, rukouspenkki, risti ja makuulava, jossa oli olkipatja ja punainen, valkoisella ristillä kirjailtu peite.

"Tässä", ajatteli John, "on matkani pää. Tässä on elinkautinen lepopaikkani." Kirkon mahtava käsi piteli häntä, ja hän tunsi syvää rauhaa. Hän oli kuin alus, jota myrskyt olivat heitelleet merellä, mutta joka vihdoinkin oli saavuttanut tyynen sataman.

Tuolla ulkona oli maailma, oikullinen, alati muuttuvainen maailma, täällä sisällä olivat hellät, vaikka tosin tarkat säännöt ja varmasti määrätyt tavat. Ulkona oli rahakysymysten ikuisesti virtaava luode ja vuoksi, täällä sisällä tyytyväisyys ja suloinen köyhyys ja huolettomuus. Ulkona oli kiihko ja riita ja ansion himo, sisällä rauha ja onni ja nuo suuret salaisuudet, joita Jumala ilmoittaa sielulle yksinäisyydessä.

Hän alkoi miettiä elämäänsä alusta loppuun, ajatellen: "No, sehän on jo kaikki ohi ikipäiviksi. Minä en koskaan lähde täältä enää. Hyvästi kaikki anteeksiantavat ystävät! Hyvästi myöskin viholliset, jotka ette anna anteeksi!"

Ja maailma, tuo suuri, turhamainen, julma, ulkokullattu maailma, hyvästi sekin! Hyvästi sen loisto ja maine! Hyvästi elämä — ja vapaus — ja rakkaus!

Tuuli huojutteli puun lehviä pihamaalla, ja taas hän väkisinkin kuuli saman äänen kuin kirkosta tullessaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta Gloryn kasvot, nuo värähtelevät huulet ja hymyilevät, hellät silmät näkyivät selvään pimeydessä.

"Ave Maria", mutisi hän yhä uudelleen ja uudelleen ja sitä sanoessaan hän nukkui.

Seuraavana aamuna päivä ei vielä ollut koittanut, kun John heräsi siihen, että joku koputti hänen oveaan ja hiljainen ääni sanoi: "Benedicamus Domino!"

Se oli johtaja-isä, joka aina itse herätti talon asukkaat, siitä syystä että "se, joka on ylimmäinen, olkoon kaikkien palvelija."

"Deo gratias", vastasi John, ja ääni siirtyi kauemmaksi käytävässä. Kello kutsui aamurukoukseen, ja John läksi kopistaan aloittaakseen elämänsä veli Stormina.

II.

Vaikka yhdistyksen säännöt kielsivät kaikki erityiset ystävyyssuhteet, joutui John luonnon sääntöjen mukaisesti monen veljen ystäväksi. Hänen tunteensa johtajaa kohtaan oli voimakkaampaa kuin rakkaus, se oli melkein jumaloimista, ja muutamia isiä hänen sydämensä lähestyi hellän myötätuntoisesti. Maallikkojohtaja oli jäykkä, sulkeutunut sielu, katkera ja ankara, mutta useimmat muut olivat lempeitä ja vaatimattomia, katsellen syvämietteisesti maailmaa.

Osittain siitä syystä, että Johnin koppi oli maallikkoveljien huoneitten vieressä, sai hän kaksi parasta ystäväänsä näitten joukosta. Toinen oli pitkä, lapsellisen näköinen mies, joka vartioi luostarin ovea päivällä ja vuorotteli siinä toimessa toisen kanssa yöllä. Hän oli tunnettu nimellä veli Antero — sillä maallikkoveljiä nimitettiin aina ristimänimellä — ja hän oli noita heikkoluonteisia olentoja, jotka ainoastaan silloin voivat olla onnellisia, kun he saavat upottaa oman itsenäisyytensä toiseen ja liittää kohtalonsa toisen kohtaloon. Heti ensi silmäyksellä hän kiintyi Johniin ja kaikki lomahetkensä hän hääräili Johnin ympärillä valmiina kaikenlaisia asioita toimittamaan, kävellen omituisen huojuvilla askeleilla, kuin vanha talonkoira. Hänen parrattomien kasvojensa ilme oli poikamainen, eikä hänen kanssaan koskaan voinut keskustella, sillä hän myöntyi aina kaikkeen mitä hänelle sanottiin.

Toinen Johnin ystävä oli sama maallikkoveli, johon hän oli tutustunut ulkomaailmassa, Polly Loven veli, mutta tämä ystävyys kasvoi hitaammin, sillä surullinen este oli sen tiellä. John oli ensin huomannut hänet tuloiltanaan virvokehuoneessa ja nähnyt hänen kasvoissaan kärsimyksen ja väsymyksen merkkejä. Usein sen jälkeen oli John kohdannut hänet käytävissä ja joskus nyökäyttänyt hänelle hymyillen, mutta veli ei ollut koskaan pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa häntä. Vihdoin John oli alkanut epäillä, tokko se olikaan sama mies, ja eräänä aamuna mennessään yläkertaan aamiaisen jälkeen yhdessä johtajan kanssa sanoi hän:

"Onko tuo maallikkoveli, jolla on nuo kalpeat kasvot ja surumieliset silmät, sama mies, jonka tunsin sairashuoneessa?"

"On", sanoi isä, "mutta hän on vaitiolokäskyn alaisena."

"Niinkö? Tietääkö hän sisarensa kohtalosta?"

"Ei."

Nyt oli aamupäivävirkistystunti, ja isä vei Johnin pihamaalle sekä puheli veli Paavalille.

Häntä kiusasivat maalliset ajatukset hirveästi, ja kun hän oli nuori, heikkoruumiinen ja hermostunut sekä taipuvainen keuhkotautiin, olivat tuommoiset taistelut vihollisen kanssa vahingollisia hänelle. Siitä syystä ja vaikka oli tapana, ettei maallikkoveljiä vihitä munkeiksi ennenkuin monen pitkän palvelusvuoden perästä, oli nyt päätetty, että veli Paavali saisi tehdä valan heti kohta päästäkseen irti saatanan vallasta ja maailman viettelyksestä.

"Sekö on teidän kokemuksenne?" sanoi John. "Kun Herran palvelija tekee nuo valat, onko hän silloin voittanut kaikki maalliset ajatukset?"

"Hän on kuin merimies, joka on matkalle lähdössä. Niin kauan kuin hän on satamassa, ovat hänen ajatuksensa kodissa, josta hän on eronnut, mutta niin pian kuin hän on jättänyt kotirannat ja päässyt ulapalle, ajattelee, hän vain tulevaa satamaa."

"Mutta eikö hän joskus katsele taaksekin päin, isä? Merimies kirjoittaa ystävilleen, joista hän on eronnut — saahan Herran palvelija rukoilla heidän puolestaan?"

"Saa tietysti, aina ja joka paikassa, veljensä ja sisarensa hengessä. Veljenä ja sisarena lihassa hän ei koskaan saa sitä tehdä, paitsi erityisinä hädän hetkinä. Hän on Kristuksen ylkä, poikani, ja kaikki Kristuksen lapset ovat yhtä suuressa määrässä hänen omaisiaan."

Lopuksi isä pyysi, ettei John kertoisi mitään sairashuoneen tapahtumista, sillä veli Paavali saattaisi kuulla niistä, ja siitä voisi olla monenlaisia pahoja seurauksia.

Tuo varoitus näytti vallan tarpeettomalta. Tästä päivästä alkaen John koetti välttää veli Paavalia. Kirkossa ja virvokehuoneessa hän ei koskaan katsonut häneen. Hän ei voinut nähdä noita rasittuneita kasvoja ja tuota nälkäistä katsetta ajattelematta vangittua kotkaa, jonka siipi on taittunut. Säpsähtäen huomasi hän, että heidän koppinsa olivat vieretysten. Kun he sattuivat tapaamaan toisensa käytävässä, tunsi John jonkinmoista kauhua, ja hän oli kiitollinen siitä, että vaitiolokäsky esti heitä joutumasta puheisiin. Hiipuvan tuhkan alla saattoi olla kekäleitä, jotka pieninkin henkäys voisi leimahduttaa ilmiliekkiin.

Vihdoin he kerran tulivat vastakkain heidän koppiensa yläpuolella olevan tornin lyijykatolla. Johnille oli tullut tavaksi mennä sinne iltarukouksen jälkeen katselemaan Lontoota sieltä korkeudesta sekä kiittämään Jumalaa siitä, että hän oli päässyt pakenemaan sen kynsistä. Tähdet tuikkivat ja kaupunki vaani kuin ääretön jättiläishirviö tuolla alhaalla. Hänen mielestään siinä oli jotain pirullista. Tuolla kaukana kierteli virta kuin käärme hiekassa ja siellä täällä oli siltoja kuin käärmeen suomuja, ja kauimpana lännessä näkyi tuon suuren eläimen pää, joka juuri alkoi hohtaa tuhansissa liekeissä.

"Tuolla hän on", ajatteli hän ja samassa hän säpsähti kuullessaan äänen. Oliko hän lausunut nuo sanat ääneensä? Joku toinen olikin puhunut. Veli Paavali seisoi katon aitauksen vieressä katsellen samaan suuntaan. Huomatessaan, että John seisoi hänen takanaan, änkytti hän jotain kovin hämillään ja kiiruhti pois ikäänkuin rikoksesta tavattu.

"Herra häntä sääliköön!" ajatteli John. "Jos hän tietäisi, mitä on tapahtunut!"

Mennen takaisin koppiinsa rupesi John ajattelemaan Glorya. Muistin murtuneet renkaat liittyivät yhteen nyt ensi kerran täällä luostarissa, palauttaen hänen mieleensä, kuinka epävarmaan tilaan hän oli jättänyt Gloryn. Hänen asemansa sairashuoneessa oli horjuva ja hänen suhteensa ystäviinsä oli tuhoa tuottava.

Getsemanen veljien viimeinen iltarukous oli rukoiltava vuoteen ääressä ristin edessä. "Kiitos olkoon Jumalalle tämänkin päivän koettelemuksista." Siihen John liitti vielä anomuksen: "Siunaa ja varjele häntä, missä ikinä hän lieneekään."

Hän lopetti käyntinsä tornissa tämän perästä eikä mennyt sinne enää ennenkuin sen päivän aamuna, jolloin hänen piti tehdä noviisivalansa. Niihin aikoihin hänen sielunsa oli niin vaipunut rukouksiin, että hän oli ruvennut pitämään itseään nyt jo melkein kuuluvana toiseen maailmaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja hänen oli helppo nähdä, että jotain tavatonta oli tekeillä maailmassa tuolla alhaalla. Hevosliike oli seisahtunut, aukeat paikat olivat tungokseen saakka täynnä väkeä ja juhlakulkueita liikkui kaduilla soittokuntineen ja liehuvine lippuineen. Sitten hän muisti mikä päivä nyt oli — lordi majorin päivä, marraskuun 9:s päivä — ja taas hän ajatteli Glorya. Hän oli varmaankin tuolla, sillä hänen sydämensä oli iloinen ja hän rakasti maailmaa ja sen liikettä, huvituksia, komeutta.

Tämä oli hänen viimeinen valmistuspäivänsä ja hän oli vaitiolo-käskyn alainen. Siksi hän palasi koppiinsa ja lukitsi ovensa. Mutta hän ei voinut estää ääniä kadulta tunkemasta sinne. Aamusta iltaan soittelivat soittokunnat, hevoset korskahtelivat ja tuhannet askeleet jymisivät. Ja tuntia ennen hänen vihkimistään, kun hän oli polvillaan ristin edessä, kädet kasvoilla, saattoi hän vielä nähdä tuon iloisen näytelmän, nuo tulvivat tungokset — miehet, naiset, lapset joka ikkunassa, joka parvekkeen aitaukseen nojaten, ja keskellä tuota kaikkea oli Glory, huulet hymyillen ja silmät säkenöiden.

Yö tyynnytti vihdoinkin melun, kello soi ja John läksi alas jumalanpalvelukseen. Veljet odottivat eteisessä ja asetuttuaan riviin he astuivat kirkkoon. Ensimmäisenä kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten veli Paavali kantaen suitsutusastiaa ja sitten muut maallikkoveljet tuoden kynttilöitä, sen jälkeen tulivat hengelliset veljet kauhtanoissaan, johtaja päähinekaapussaan, ja viimeisenä John Storm.

Alttari oli koristettu kuin juhlaa varten, ja jumalanpalvelus oli omituinen, mutta juhlallinen. John oli kirjoittanut vakavuuden ja kuuliaisuuden lupauksen, ja tämän hän omakätisesti asetti alttarille. Siihen hetkeen saakka hän oli käyttänyt tavallista papinpukuaan, mutta nyt hänen piti pukeutua veljeskunnan pukuun.

Isä seisoi alttarin portailla, puku lattialla hänen jaloissaan. Hän nosti sen ylös, siunasi sen ja puki Johnin ylle sanoen samalla solmiessaan nuoran: "Ota tämä nuora ja käytä sitä muistona sydämen puhtaudesta, jonka avulla sinun tästälähin tulee koettaa rakastaa ja palvella meidän Herraamme Jeesusta."

Sillä hetkellä paiskattiin ovi kovasti kolahuttaen kiinni vertauksena siitä, että nyt oli tie maailmaan suljettu, kuoro lauloi ensin "Gloria Patri" ja sitten hymnin, joka alkoi:

"Hyvästi surun laakso Ja melske rauhaton! Sun hylkään astuaksein Nyt taivaan ilohon."

Veli Paavalin piti nyt myöskin tehdä elinkautiset valansa, ja kun John poistui alttarin portailta, talutettiin maallikkoveli sinne. Hän oli hyvin kalpea ja hermostunut ja olisi varmaan kompastunut, elleivät maallikkojohtaja ja veli Antero kulkien molemmin puolin olisi häntä tukeneet.

Samat menot uudistettiin taas, mutta vielä juhlallisemmin. Hautausluvut luettiin. "De Profundis" laulettiin, kelloa soitettiin hitaasti, "Ecce quam bonum" messuttiin ja vihdoin laulettiin:

"Kuolemallaan kuolon kaasi, Poistettu on haudan paasi."

John Storm oli syvästi liikutettu. Taivaat näyttivät aukenevan ja koko maailma katoavan. Oli vaikea uskoa, että hän vielä oli lihassa.

Kun hän vihdoin pääsi tyyntymään, oli hän tornissa jälleen, mutta puettuna kauhtanaan ja puristaen nuoraa vyötäisillään. Aamun kylmä ilma oli muuttunut sumuksi, sumutorvet huusivat ja mahtava hirviö tuolla alhaalla näytti suitsuttaman tulta tuhansista sieraimista ja ulvovan tuhansin kurkuin.

Joku oli tullut hänen luokseen. Se oli veli Paavali. Hän puhui hermostuneesti koettaen hiukan naurahtaakin.

"Olen iloinen, että tapasin teidät täällä. Hauskaa, että vaitioloaika jo on lopussa ja voin sanoa teille kuinka iloinen olen siitä, että olette täällä."

"Kiitos", sanoi John aikoen kulkea hänen ohitsensa.

"Minä tiesin varmaan, että tulisitte meille, tarkoitan, sen yön jälkeen, jolloin kuuntelin puhettanne sairaalassa — hoitajattarien tanssiaisyönä, muistattehan, kun isä oli tervehtimässä minua. Kumminkin otaksun, etteivät asiat siellä ole huonosti — sairaalassa, tarkoitan —"

John hapuili ovensa pihtipieliä.

"Kaikki rakastivat teitä — sairaat ja hoitajattaret ja kaikki! Kuinka he mahtavat kaivata teitä! Minä tiedän, että kaikki oli hyvin teidän lähtiessänne — kaikki onnellisia ja… eikö niin?"

"Hyvää yötä", sanoi John portaitten päässä.

Oli hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi veli Paavali muuttuneella äänellä:

"Kyllä ymmärrän teitä. Tiedän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. On väärin, että puhun ulkomaailmasta muuta kuin erityisestä pakosta. Me olemme vannoneet valan vielä sen lisäksi ja olemme sidotut elinajaksi — ainakin minä olen. Mutta jos te kumminkin voisitte kertoa minulle jotain… Voi, minä olen hyvin kurja. Minun täytyy tunnustaa vikani ja kärsiä rangaistukseni."

John meni alas portaita kiirehtien huoneeseensa.

"Jumala häntä auttakoon!" ajatteli hän. "Ja minua myöskin! Jumala meitä molempia auttakoon! Kuinka minun tulee elää, etten ilmaisisi tuota salaisuutta? Ja kuinka hän voi elää, jos hän saa sen kuulla?"

John istui vuoteensa laidalla koettaen tyyntyä. Veli Paavali oli säälittävä, niin oli. Koko siveellisessä maailmassa ei ole mitään säälittävämpää kuin mies, joka on maailmasta eronnut, mutta kumminkin jättänyt sydämensä sinne. Mitä hän teki täällä? Kuka oli hänet tänne tuonut? Mitä semmoisella henkilöllä oli tekemistä tällaisessa paikassa? Ja tuo hänen säälittävä avuttomuutensa kaikissa elämänoloissa? Oliko se oikein, oliko se tarpeellista, oliko se Jumalan tahto?

Tuossa oli mies, jonka sisar oli maailmassa. Tyttö oli nuori ja turhamielinen, ja maailma oli iloinen ja viettelevä. Ilman johtavaa, suojaavaa kättä — mitkä vaarat saattoivatkaan kohdata häntä! Hän oli nyt jo vajonnut häpeään ja alennustilaan, ja veli oli itse tehnyt mahdottomaksi kaiken avun. Vangittu kotka, jonka siipi oli katkennut, oli nyt sen lisäksi kahlehdittu muuriin kiinni. Mutta rukous! Rukous oli siveyden suojamuuri, eikä Jumala tarvinnut kenenkään luodun apua. John laskeutui polvilleen ristin eteen. Unelmien sekava johdonmukaisuus johti hänen ajatuksensa Gloryyn ja veli Paavaliin ja Pollyyn ja Drakeen. Mietteet risteilivät hänen aivoissaan hätyyttäen, häviten ja tullen taas uudestaan. Yö oli kylmä, mutta hikihelmet kierivät hänen otsallaan. Hänen sielunsa syvyydessä jokin ääni puhui hänelle, ja hän koetti kuunnella sitä. Hän oli kuin sokea mies, joka on kompastunut jyrkänteen reunalle ja kuulee aaltojen loiskeen syvyydessä kallioita vastaan.

Lausuttuaan viimeisen rukouksen sinä yönä ei hän enää rukoillut Gloryn puolesta (sillä hän luuli velvollisuutensa kieltävän sen), mutta sitten hän huomasi, että koko elämä, sielu ja voima oli paennut hänen rukouksestaan. Keskellä yötä hän heräsi tuntien pelkoa. Oliko hän uneksinut vai oliko hän todellakin kuollut ja haudattu? Hän kohotti päätään pimeydessä ojentaen käsivarttaan. Ei, se oli totta. Vähitellen hän muisti edellisen päivän tapahtumat. Niin, se oli todellakin tapahtunut.

"Mutta minä en ole kumminkaan samassa asemassa kuin veli Paavali — minä en ole sidottu koko elämäni ajaksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten hän rupesi takaisin vuoteelleen kuin tyyntynyt lapsi.

Häntä hävetti, mutta hän ei voinut sille mitään. Hänestä tuntui jo ikäänkuin hän olisi vankina synkässä tornissa kaipaillen vapautuspäivää.

III.

5 A. Little Turnstile High Holborn, London, W. C

Marraskuun 9 p. 18—.

Jaha, jaha, jaa, jaa! Tämä kirje tulee teille juhlallisesti ilmoittamaan, että minä, Glory Quayle, en enää ole sairashuoneessa — tätä nykyä. Enkö ole koskaan siitä kertonut? Ettekö ole koskaan lukenut sääntöjä? Aina puolen vuoden kuluttua on hoitajattarella oikeus saada viikon loma, ja koska minä olen ollut tänä päivänä täsmälleen kuusi kuukautta Martan Viinitarhan sairashuoneessa ja koska en niin lyhyessä ajassa kuin yhdessä viikossa ehtisi käydä "saarellani" ja eräs hyvä naistuttavani on minua pyytä mistään pyytänyt luokseen… niin mitä tehdä?

Koska tämä on koko Lontoossa oloni ajalla ensimmäinen päivä, jolloin olen ollut täydellisesti oma herrani, niin heittäydyin vapaaksi kuin pikkuinen varsa, joka ensi kerran kavioillaan koskettaa ruohokenttää. Minä kerron teille nyt kaikki. Aamu oli mitä ihanin. Kun ilma ensin pitkät ajat oli vuoroin itkenyt, vuoroin hymyillyt ja koko maailma näytti aivastelevan ja niistävän nenäänsä, tuli vihdoinkin kylmä aamu, jolloin aurinko paistoi ja ilma oli kirkas kuin timantti. Minä läksin sairashuoneesta kello yhdentoista jälkeen ja kulkiessani puiston läpi Birdcage Walkia pitkin huomasin lippujen liehuvan Buckingham-palatsin katolla, ja kirkonkellot soivat kaikkialla. Sain selville, että nyt oli Walesin prinssin syntymäpäivä sekä myöskin lordi majorin päivä. Kun saavuin Storey's Gaten luo, soittivat soittokunnat ja ihmiset tulvailivat parlamenttitaloa kohti. Minä läksin yhteen joukkoon ja puutarhasta palatsin edustalla näin lordi majorin juhlakulkueen.

Tiedättekö mitä se on, rakkaat ihmiset? Se on kansalaisjuhla. Kerran vuodessa lordi majori, tuo Cityn kuningas, panee toimeen kuninkaallisen juhlakulkueen pitkin katuja sotureineen, palvelijoineen, vahteineen, soittajineen, alustalaisineen j.n.e., kaikilla irtotukka, puuterointi ja silkkisukat jokseenkin samanlaiset kuin ennen vedenpaisumusta. Lordi majoreja on ollut kokonaista seitsemänsataa, ja kukin heistä ylpeilee varsinkin siitä, että hän on yhä vielä samalla tavalla puettu kuin ensimmäinenkin. Mutta kaunista se oli kumminkin, ja minä olisin voinut itkeä ilosta nähdessäni noitten vakavien vanhojen herrojen kerrankin unohtavan keitä he olivat ja uskottelevan itselleen, että olivat taas isoja poikanulikoita.

Voi, millainen näky! Lippuja liehui kaikkialla, köynnöksiä oli ripustettu katujen poikki ja niihin oli kiinnitetty kaikenlaisia kirjoituksia kuten: "Sopu voimia antaa" ja "Herra suojaa kuningatarta" ja kaikenlaisia muita herttaisia, vaikkei tosin niin uuden uusiakaan lauseita. Hevosliike oli seisahtunut pääkaduilla, ja omnibussit kulkivat kaikenlaisia eksyttäviä syrjäpolkuja pikku katujen suureksi hämmästykseksi. Entäs tungokset! Nuo tiheät kerrokset yhteen sullotulta ihmisiä, kalpeat kasvot ylöspäin kääntyneinä, hämmästyttävässä määrin samannäköisiä kuin Giant's Causewayssa [Giant's Causeway on kivinen aallonhalkaisija Irlannissa. Kerrotaan, että se on suuren tien alku, jonka jättiläiset aikoivat rakentaa Irlannista Skotlantiin. Suoment. muist.], jossa pyöreät kivet nököttävät pystyssä — se oli kerrassaan ihmeellistä!

Ja ajatelkaapas sitä lystiä! Kunnes juhlakulkue saapui, olivat poliisit varsin kohteliaita. Minua lähinnä seisova poliisi oli paksu kuin Falstaff, ja nuori Lontoon keikari lausui hänelle yhtämittaa kaikenlaisia nenäkkäitä huomautuksia nimittäen häntä vain Robertiksi. Nuori narri oli itse juuri yhtä naurettava, sillä hänellä oli hiusöljyllä ja saippualla kangistettu otsatukka, joka oli huolellisesti vierähytetty oikealle puolen otsaa, niin että sitä saattoi helposti vartioida vasemmalla silmällä. Ja hän vartioikin sitä.

Entäs itse juhlakulkue! Oi armias, kuinka me nauroimme sille! Siellä oli metsävahteja Epping Forestista ja lihavia henkivartioita Towerista ja säkkipillin puhaltajia skotlantilaisesta kaartista ja balettineitosia jotka värisivät huojuvilla tuoleilla ja kuvasivat muka "vapautta" ja "kauppaa." Viimeisenä tuli itse Citykuningas hymyillen ja kumarrellen alamaisilleen ja hänen jälessään kaikki vasallit keltaisissa takeissa ja punaisissa silkkisukissa. Suurinta huomiota herätti ehkä Skotlannin vuoristolainen, jolla oli punaiset aidan seipäät säärinä. Hän marssi eteenpäin niin juhlallisesti kuin olisi pitänyt koko kulkuetta pyhänä komentona ja itseään epäjumalana, joka oli viety ulos tuuletettavaksi.

Ja entäs soittokunnat! Niitä oli ainakin parikymmentä sekä torvia että huiluja, ja kaikki soittivat "Washingtonin soturia", mutta ei kahdenkaan onnistunut aloittaa samaa tahtia yht'aikaa. Se oli kaikkien soitannon sävelten sulosekoitus, täydellinen äänien kaleidoskooppi, ja kaiken tuon ohessa vielä naapurikirkkojen kellot soivat prinssin syntymäpäivän kunniaksi ja kaartilaisten kiväärit paukkuivat, niin että kun tuo kaksinkertainen juhla oli ohi, tuntui minusta aivan samalta kuin miehestä, jonka rouva lahjoitti hänelle kaksoset — hän ei olisi kumpaakaan antanut pois miljoonista, mutta hän ei toisaalta olisi tarjonnut puolta penniäkään saadakseen vielä yhden lisää.

Kesti puoli tuntia ennenkuin juhlakulkue oli ennättänyt ohi, ja sen mentyä sekä muistaessani kaikkia noita naisia, jotka komeat puvut yllään istuivat mahtavissa vaunuissaan, näyttämättä kumminkaan pientä hiukkastakaan viisaammilta tai kauniimmilta kuin muutkaan, käännyin pois, pikkuinen puristus sydämessäni ja samoin vasemmassa jalassani, sillä otsatukalla seppelöity Lontoon keikari oli astunut varpailleni. Kaiketi he tänä iltana juhlivat Guildhallissa lordeineen, herroineen, ja epäilemättä ne murut, jotka putoavat rikkaan miehen pöydältä, joutuvat piirakoiden ja kakkujen muodossa niille poluille, missä nälkä kuljeskelee, ja varmaankin pikku Latsarus Mile-End-Roadin varrella uneksii tälläkin hetkellä Dick Whittingtonista ja Lontoon lordi majorista.

Jonkinmoinen samanlainen unelma lienee minut vallannut aivan valveilla ollessani, sillä arvatkaapa mitä minä tein. Kerronko? No, minä kerron. Minä sanoin itselleni: "Glory-lapseni, otaksupas olevasi jokseenkin yhtä köyhä kuin Dick Whittingtonkin tässä suuressa, loistavassa, komeassa Lontoossa — otaksu vain — ettei sinulla ole kotia eikä ystäviä ja että olisit eronnut sairashuoneesta, tai vaikkapa erotettu, ja ettei kenenkään kunnon naisen ovi olisi avoinna sinulle, mitä tekisit ensiksi, kultaseni?" Minä vastasin arvelematta: "Ensiksi hankkisit asunnon itsellesi, lapseni, ja sitten alkaisit tehdä työtä näyttääksesi tuolle suurelle, loistavalle Lontoolle, kuinka nainen voi saada sen polvistumaan pienoisten jalkainsa juureen."

Tiedän, että isoisä sanoo nyt: "Siunatkoon tuota tyttöä! Ethän kumminkaan liene tuommoista koettanut?" Koetin, aivan totta — muutoin lystikseni ja vallattomuudesta, joka piilee kaikessa Eevan tyttärissä. Muistatko manilaista kissamirriä, joka ei tahtonut asua meillä kotona huolimatta kaikesta Rakel-tädin mairittelusta nuorella maidolla ja kermassa liotetuilla kakuilla, vaan karkasi pois takapihalle yhtyäkseen kulkukissoihin, jotka sieppaavat elatuksensa mistä sattuu? No niin, minä aivan ymmärsin mirrin tunteet nyt kun minulla oli kolme kultarahaa taskussa ja mieli kohtaloa mahtavampi.

Se oli niin äärettömän hullua kaikki, ja maailma on niin hauska, että minä en käsitä, miksi kukaan siitä tahtoisi erota ennenkuin täytyy. Minä en ollut astunut kahtatoista askeltakaan uutena Dick Whittingtonina naishaamussa, ennenkuin elefantin kokoinen ajuri huusi minulle: "Katsokaa, minne menette!" ja olin vähällä joutua toiseen maailmaan hänen vaununsa suosiollisella avulla, jossa (nimittäin vaunussa) istui kaksi julkeata naista hylkeennahkaisissa takeissa ja kasvot niin paksussa puuterissa ja maalissa, että olisi luullut heidän riitautuneen pesupäivänä ja singahuttaneen tärkkelyspussit toistensa silmille. Minä tunsin toisen heistä entiseksi sairaanhoitajattareksi, joka erosi häpeällä sairashuoneesta, mutta kaikeksi onneksi hän ei huomannut minua. Tuo pikkuinen kova myhkyrä minun sydämelläni oli sillä hetkellä katkera kuin sappi, ja minä lausuin pari filosofista huomautusta itselleni ja jatkoin matkaani.

Oi taivas, näitä Lontoon vuokraemäntiä! Ne ovat varmaankin jonkinmoisia nais-Shylockeja, sillä lihanaula on koko heidän sukunsa tuntomerkkinä. Ensimmäinen, jonka luokse menin asuntoa kysymään pyysi kaksi guineaa kahdesta huoneesta ja paitsi sitä eri maksua kynttilöistä ja lämmityksestä. "Kuukausittainko?" sanoin minä. "Niin, jos tahdotte ottaa ne kuukausikaupalla, sama se!" sanoi hän. "Kaksi guineaako kuukaudessa?" sanoin minä. Varjelkoon sentään! Viikossa tietysti! Minä riensin tavallista nopeammin pois siitä talosta.

Sitten minä hain vaatimattomampia katuja, jokseenkin lähellä parlamenttirakennusta, sillä melkein kaikkien ikkunoissa oli asunnon ilmoitus pienessä vihreässä uutimessa. Vihdoin löysin huoneen, joka oli sopiva — täksi lomaviikokseni, ainoastaan täksi viikoksi. Kymmenen shillingiä viikossa eikä mitään lisämaksuja. "Minä otan sen", sanoin komeasti, ja sitten emäntä, jolla oli viiksien alkua ylähuulessa, pani minut ristikuulusteluun. Olenko naimisissa? En, enhän toki. Mikä toimi minulla on? Minä hupsu sanoin, ettei minulla ollut mitään tointa, sillä minä olin täynnä Dick Whittingtonisuutta, enkä viitsinyt mainita sairaanhoitoa, koska näet olin omassa puvussani, ymmärrättehän! Mutta hei vain! Hän ei milloinkaan ottaisi taloonsa naimattomia nuoria neitosia, joilla ei ole mitään tointa, ja ulos kadulle piti minun mennä taas.

Minä en tietysti välittänyt siitä ollenkaan, sillä kaikkihan oli vain pilaa, mutta koska ihmiset siis eivät huolineet luokseen virattomia tyttöjä, päätin olla laulajatar, jos vielä joku kysyisi minun tointani. Kolmannella emännälläni oli ainoastaan yksi peräkamari toisessa kerroksessa, mutta ennenkuin rupesin nousemaan tuohon haukan pesään, alkoi tutkintoni uudestaan. "Onko virkaa neidillä?" "Mikä toimi?" "Teatterissako?" — "Niin — nii-in, — teatterissa minä…" "Minä en ota luokseni ketään teatterilaisia."

Oi hyvänen aika sentään! Olisin voinut huutaa, se oli niin hullua. Mutta aika kului, Westminsterin kello löi neljä, ja päivä alkoi lähestyä loppuansa. Silloin näin nimikilven "Tyttökoti". "Onkohan tuo jokin armeliaisuuslaitos?" ajattelin. Mutta ei se siltä näyttänyt. Minä astuin siis ovesta sisälle varsin komeasti ja kysyin emäntää. "Johtajatartako tarkoitatte, neiti?" "No, olkoonpa sitten johtajatar", sanoin minä, ja siinä samassa hän tuli hym — ei, ei hymyillen, sillä hän ei ollut mikään rakastettavan näköinen kristisisar, ei, minä luulin, että hän aikoi tukahduttaa minut kaikenlaisilla salaperäisillä kysymyksillä. "Olette kyllästynyt elämään, ystäväni, eikö niin? Se on todellakin julma, eikö niin?" Minä seisoin hetken ääneti, ja sitten tuntui kurkkuni niin kummallisen karkealta ja selkärankani kylmältä, että minun täytyi kysyä, miksi hän tuommoista minulle puhui. Hän näytti hämmästyneeltä ja kysyi, olenko minä hyvä tyttö. Minä vastasin, että enköhän minä liene jotakuinkin hyvä, ja silloin hän sanoi, ettei hän siinä tapauksessa voi ottaa minua sinne, ja sitten hän viittasi seinällä olevaan ilmoitukseen, jota minä yksinkertainen olento en ollut ennen huomannut: "Koti ja turvapaikka tarjotaan täällä naisille, jotka tahtovat luopua kurjasta ja häpeällisestä elämästä."

Nyt minä huusin, sillä maailma on niin järjetön. Toisessa paikassa minä "teatterilaisena" en ollut kyllin hyvä vuokralaiseksi, toisessa en ollut kyllin huono, ja mitähän ihmettä seuraavassa paikassa sanotaankaan minulle? Mutta nyt oli jo vallan pimeä, ilma oli musta kuin luoteismyrsky, ja minä olin väsymyksestä nääntyä. Siis minä unohdin Dick Whittingtonin ja muistin vain tuota laupiasta naissamarialaista, joka oli pyytänyt minua tulemaan luokseen, sekä läksin Viktoria-kadulle päin hypäten ensimmäiseen omnibussiin, joka eteeni sattui, juuri siihen aikaan kun hotellit ja klubit ja suuret rakennukset asettivat näkyviin Walesin prinssin nimikirjaimet merkiksi ja vertauskuvaksi siellä sisäpuolella vallitsevasta ilosta.

Minä olinkin joutunut Atlas-omnibussiin, joka vei minut Piccadilly-sirkuksen luo ja koska se oli varsin väärä suunta, piti minun muuttaa. Mutta sillä välin oli laskeutunut sumu, ja siinä minä nyt olin usvan keskellä!

Oi Ananias, Asarias ja Misael! Tiedättekö mitä Lontoon sumu on? Se on savua, se on nokea, se on tulikiveä. Se on pimeämpää kuin yö, sillä se sammuttaa tulet, ja sakeampaa kuin usva Gurraghilla ja likaisempaa kuin tiilitehtaan savu. Se panee ihmisen ajattelemaan, että koko tämä pyöreä maapallo on suuri kattilan muotoinen porsaslätti, jonka kantta Lontoo on kohottanut. Keskellä tätä manalaa vaunut matelevat, omnibussit ryömivät ja pahat viholliset, jotka ovatkin vain miehiä, leijailevat tulisoihdut käsissä, ja teidän täytyy hapuilla, rykiä, yskiä ja siinä samassa syöksyy päällenne viattomia ihmisolentoja, jotka tuuppivat ja puhkuvat aivan kuin ilmestyskirjan pedot. Minusta se ensin tuntui mainiolta pilalta, mutta sitten ainoastaan kunnon nauru saattoi estää minua itkemästä, ja juuri kun koetin nauraa ja samalla kysyä joltakin henkilöltä, mistä Holbornin omnibussi oli löydettävissä, työnsi poliisi minua sanoen: "Kulkekaa eteenpäin, teikäläisten ei ole sallittu nyt tässä kuhnailla!"

Minä olin tukehtua, mutta muistaessani, mitä olin nähnyt juuri tällä paikalla ensimmäisenä lupapäivänäni Lontoossa, pyörähdin kadun poikki ja juoksin huolimatta kiroilemisista ja tuuppimisista. Mutta tuo "joku henkilö", jota olin puhutellut, seurasi minua ja asetti minut oikeaan omnibussiin, joten vihdoinkin pääsin perille. Tuohon kaikkeen meni kaksi tuntia, ja sellaisen kiirastulen perästä tuntuu tämä talo siunatulta paratiisilta, jossa asuu laupeuden ja armeliaisuuden enkeleitä, kuten paratiisissa ainakin.

Armelias samarialainen oli hyvin ystävällinen, keitti teetä minulle parissa minuutissa ja teurasti juotetun vasikan vattuhillo-purkin muodossa. Hänen nimensä on rouva Jupe; hänen miehellään on jonkinmoinen toimi eräässä klubissa ja heillä on yksi ainoa yksitoistavuotias tyttö, jonka kanssa tulen nukkumaan samassa vuoteessa. Tässä minä nyt istun neiti Pikkuviisaan kanssa pienoisessa makuuhuoneessamme terveenä ja raittiina ja tyytyväisenä elämääni.

Hyvää yötä, hyvät ystävät! Puolen tunnin perästä minä itsekseni mietin kaikkia tämän päivän merkillisiä tapahtumia unelmien sekavassa valossa. Mutta mikä minulla on hätänä! Jos kaikki olisikin ollut totta — jos todellakin olisin ollut koditon, turvaton ja rahaton, sen sijaan että minulla nyt on kolme kultakolikkoa kukkarossani ja kaitselmus rouva Jupen hahmossa, johon voin turvautua! Kun minusta tulee suuri nainen ja maailma kiinnittää katseensa minuun, niin aion olla hyvä tyttö niille raukoille, joilla ei ole mitään ankkuripaikkaa Lontoossa. John Storm oli oikeassa. Tämä suuri, loistava, komea, iloinen Lontoo voi olla hyvin julma heille joskus. Se kutsuu heitä, viittaa heille, hymyilee heille ja panee heidät ajattelemaan, että noiden loistavien tulien valossa ja kaiken tuon komeuden hohteessa ilo viihtyy ja että rakkaus kaiketi asuu noissa monissa palatseissa, ja sitten…

Mutta ehkä tuon pahan juuret ovatkin syvemmällä. Niin, vaikka en aiokaan leikata tukkaani lyhyeksi enkä pukeutua miehen takkiin enkä ruveta saarnaamaan samoista oikeuksista molemmille sukupuolille, tuntuu minusta tällä hetkellä siltä, että jos vain olisin mies, niin olisin onnellisin tyttö koko maailmassa. Eipä silti, että Lontoo minua peloittaisi — ei ollenkaan. Näyttääkseni teille, kuinka mielelläni minä syöksyisin sen hyöriviin hyrskyihin, minä täten varoitan ja ennustan ja ilmoitan teille siitä, että minä mahdollisesti käytän lupaviikkoni hakeakseni sopivampaa tointa itselleni kuin olla virkaatekevänä valkoisena huuhkaimena sairashuoneessa. Minä en ole oikein paikallani siinä työssä, huolimatta Anna-tädin varoituksista, ja siis — vapauteen! Ollako vai ei, siinä kysymys. Lausu vain tuo sana, niin heitän kaikki kaitselmukselle, joka on erittäin sopiva perillinen kaikissa asioissa… Mutta odottakaamme, odottakaamme vain, niin näemme niitä viikossa voi tapahtua!

Terveisiä saarelle minulta sen sisimpään sydänsopukkaan saakka! Tuo rakas pikku saaripahanen! Nyt täällä kaukana muistelen sitä aivan kuin lastansa jumaloiva äiti, joka tuntee jokaisen tuuman pienokaisessaan ja tahtoisi aivan syödä sen. Lehdet ovat kaiketi jo varisseet eikä paljailla oksilla näy muuta kuin tyhjiä pesiä, joissa linnut ennen leikkivät ja laulelivat. Tervehdykseni heillekin ja kolme hirvittävän suurta suudelmaa teille kaikille.

Glory.

J.K. — Enkö ole kertonut teille John Stormista? On niin paljon ajateltavaa tässä Lontoossa. Niin, hän on mennyt luostariin — tiedonanto estetty — sähkölangat "myrskyn" rikkomat j.n.e. Vakavasti puhuen, hän on nähtävästi mennyt ikipäiviksi, ja leikinlasku siitä on aivan samanlaista kuin pennin varastaminen sokean miehen hatusta. Tietysti saattoi arvatakin, että niin tunteellinen ja rehellinen mies kuin John Storm joutuisi epäsopuun kaikkien hurskaiden vanhojen rouvien ja impien kanssa. Kanonikkoja hänellä oli oikealla, kanonikkoja vasemmalla, kanonikkoja edessään — mutta huhu kertoo, että John itse oli se, joka pauhasi ja jymyn nosti. Hän kirjoitti minulle kirjeen juuri ennen lähtöään kertoen kuinka Lontoo oli häntä kauhistanut ja tuottanut pettymyksiä ja kuinka hartaasti hän toivoi pääsevänsä pakenemaan sitä ja samalla myöskin itseään voidakseen pyhittää elämänsä Jumalalle. Se oli epäilemättä oikein ja totta, mutta miksi minä en voinut sanoa: amen? Hän mainitsi myöskin hiukkasen minusta ja mitä minä olin ollut hänelle, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut äitiään ja hänellä ei ollut milloinkaan ollut sisarta eikä koskaan tulisi olemaan vaimoa. Se oli tietysti kaikki oivallista, mutta pelkkä inhimillinen tyttöraukka vain, semmoinen kuin Glory, ei voi ihastuneena lukea tuommoista kirjeissä, vaan katselisi paljoa mieluimmin viisi minuuttia John Storm-miestä kuin koko iankaikkisuuden ajan John Storm-pyhimystä. Hänen kirjeensä pani minut ajattelemaan Kristittyä matkalla iankaikkiseen, kaupunkiin [ks. Bunyan, Kristityn Vaellus. Suoment. muist.], mutta tuo herra on minusta aina tuntunut hiukan epäiltävältä sankarilta, jos ajattelee rouva Kristittyä ja kaikkia pikku Kristittyjä, enkä minä voi sääliä häntä hitustakaan, vaikka hänellä on raskas taakkansa kannettavana, sillä hän olisi varsin yhtä hyvin voinut jättää kotiin kaiken sen, mistä hän ei voinut nauttia matkallaan.

Mutta tämä on aivan kuin löisi vaivaista hänen omalla kainalosauvallaan, sillä John on mennyt eikä voi puolustaa itseään, ja kun se muistuu mieleeni kadulla, täytyy minun juosta estääkseni itseäni käyttäytymästä kuin hullu, ja silloin ihmiset luulevat minun ajavan takaa jotakin omnibussia, vaikka minä ajankin vain pois kyyneleitäni. Minä en voi kertoa teille paljoa tuosta veljeskunnasta. Sen koti näyttää jonkinmoiselta palatsin ja vankilan sekasikiöltä, ja se osoittaa, että ritualisuus on edistynyt paremmin kuin korkeakirkollisuus ja koettaa nyt saada aikaan luostarijärjestelmää, joka tämmöisestä tavallisesta maallikkonaisesta näyttää erittäin sopivalta kuun ukolle, vaikka kuun ukolla ehkä on toinen mielipide siitä asiasta. Sanotaan veljien elävän selibaatissa kopeissaan, mutta minä luulen nähneeni semmoisen katseen John Stormin silmissä, että huoleti voin väittää, ettei se mies ole juuri semmoiseen aiottu. Totta puhuen, minä puolittain syytän itseäni siitä, mitä on tapahtunut, ja minua hävettää muistella, kuinka kevyesti minä käsittelin asioita juuri silloin, kun John-raukka taisteli Efeson petojen kanssa. Mutta minä olen suuttunut häneen myöskin, ja jos hän vain olisi odottanut kärsivällisesti ennenkuin ryhtyi tuommoisiin vakaviin hommiin, ja jos hän olisi kysynyt minun mieltäni, niin… Mutta mitäpä siitä! Naakkaa ei voi sanoa jumaliseksi linnuksi siitä syystä, että se aina kirkuu kellotapulin huipussa, ja John Stormista ei tule munkkia sillä, että hän sulkeutuu koppiin. Hyvää yötä.

IV.

Talo, jonne Glory oli paennut sumusta, oli pieni, likainen tupakkapuoti kapean kadun varrella Holbornin ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä. Puodin hoitajana oli sama lasten kasvattaja, jonka Glory oli tavannut Polly Loven luona. Tytön mieleen oli johtunut eukon osoite ainoana pakopaikkana tuona masentavien pettymyksien päivänä, tuona kauhun yönä. Rouva Jupen mies, West Endissä työskentelevä viinuri, oli yksinkertainen, avuton olento ja hyvin ihastunut vaimoonsa, joka petti häntä aika tavalla eikä ollenkaan ilmoittanut hänelle liikkeensä pimeitä puolia. Heidän tyttärensä, jolla perheen kesken oli nimenä "Booboo", oli hiljainen, viisassilmäinen, pehmeäposkinen lapsi, jota oli kasvatettu auttamaan kauppapuodissa ja pettämään kansakoulujen tarkastajaa.

Tullessaan ensimmäisenä aamuna alakerrassa olevaan ahtaaseen, likaiseen vierashuoneeseen katseli Glory ympärilleen aivan kuin hakien jotain, mitä hän ei nähnyt. Silloin rouva Jupe, joka juuri oli aamiaisella miehensä kanssa, avasi pienet vilkkuvat silmänsä sanoen:

"Kyllä tiedän mitä te haette — lasta tietysti".

"Missä se on?" sanoi Glory.

"Mennyt, kultaseni."

"Ettehän tarkoittane —"

"Ei, ei se ole kuollut, mutta minun täytyi antaa pois se pikku raukka."

"Jaa, näettekös neiti", sanoi herra Jupe suu täynnä ruokaa, "minun rouvani ei voinut hoitaa lasta ja puotia yhtaikaa. Siis oli selvää, että —"

"Oikein minun sydämeni murtuu, kun ajattelen sitä. Se oli niin sievä ja herttainen raukka —"

"Tietääkö äiti siitä?" sanoi Glory.

"Ei se ollut tarpeellista, kultaseni. Minä tunnen niin hyvin sen ihmisen, jonka huostaan jätin lapsen, ja minä olen tosiaankin niin kiitollinen —"

"Se oli välttämätöntä, neiti — puoti rasittaa rouvan voimia liian paljon nytkin —"

"Enhän minä siitä piittaisi ollenkaan, jos olisin yhtä terve kuin ennen, silloin kun Booboo oli pieni."

"Mutta se ei ole sama enää, ei se ole, ja rouva on usein sanonut, kuinka mielellään hän ottaisi nuoren neidin auttamaan puodissa —"

"Kauniilla neidillä olisi hyvä tulevaisuus semmoisessa paikassa, kultaseni."

"Tietysti, tietysti, ja kun minä näin tämän nuoren neidin astuvan sisään ovesta, ajattelin heti, että tuossa se on se oikea."

"Niin minäkin. Minä tunsin neidin heti ensi silmänräpäyksessä, ja jos vain neiti todellakin tahtoo jättää sairashuoneen ja aloittaa uuden uran, kuten eilen sanoitte —"

Glory keskeytti heidän puheensa. He olivat kokonaan erehtyneet. Hän oli tullut heidän luokseen vain vuokralaisena, mutta ellei heille soveltunut häntä pitää —

"Kyllä, kyllä meille soveltuu, kultaseni, ja ellei teitä miellytä koko puotihomma, niin onhan tässä Booboo, joka tarvitsisi opetusta —"

"Mutta minä voin maksaa puolestani", sanoi Glory, "ja sitten hänen täytyi kertoa hiukan tuumistaan. Hän aikoi ruveta laulajattareksi, ehkä näyttelijättäreksi, eikä hän luultavasti tulisi kauan olemaan heidän vuokralaisenaan, sillä niin pian kuin hän vain saisi paikan —"

"Aivan kuten itse tahdotte, kultaseni. Olkaa kuin kotonanne. Mutta älkää kiirehtikö sitä paikan ottoa. Hyviä paikkoja ei niinkään noukita tien vieriltä näihin aikoihin. Sovittiin kuin sovittiinkin, että Glory asuisi tupakkakauppiaan luona, ja herra Jupe lupasi tuoda hänen kirstunsa sairashuoneesta samana iltana tullessaan kotiin työstään. Hänen piti maksaa kymmenen shillingiä viikossa täysihoidosta, joten hänen rahansa kestäisivät neljä tai viisi viikkoa ja vielä jäisi vähän ylikin. Mutta johan minä aikoja sitä ennen saan ansiotyötä", ajatteli Glory ja hänestä tuntui kuin hänen varansa olisivat loppumattomat. Hän rupesi heti hommaan, vaikkei hän ollenkaan ymmärtänyt koko puuhasta muuta kuin että ensin piti hakea jokin paikanvälitystoimisto. Rouva Jupe muisti tietävänsä yhden tuommoisen toimiston.

"Se on pienellä kadulla, joka eroaa Waterloo Roadista", sanoi hän, "ja ikkunassa on nimi Josephs."

Glory löysi herra Josephsin käärittynä nahkaturkkiin ja oopperahattu päässä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä valokuvia alastomista tai puolialastomista henkilöistä, ja niitten välissä riippui kimpuittain teatteri-ohjelmia aivan kuin arkkiveisuja virsikauppiaan pöydällä.

"Mikä teidän erikoisalanne on?"

Glory vastasi hermostuneesti ja epävarmasti.

"Mitä te siis osaatte tehdä?"

Hän osasi laulaa, lausua ja matkia ihmisiä.

Mies kohotti olkapäitään. "Minun taksani on kaksi guineaa heti ja kymmenen prosenttia palkasta."

Glory nousi mennäkseen. "Se on mahdotonta. Minä en voi —"

"Odottakaa hetkinen. Kuinka paljon teillä on?"

"Eikö se ole minun oma asiani, hyvä herra?"

"Hiukan tuittupäinen, hyvä neiti, eikö niin? Mutta jos tahdotte tehdä hyvän kaupan, niin suostun ottamaan yhden guinean ja annan teille ensimmäisen paikan, minkä saan."

Epäröiden, peläten ja epäillen Glory maksoi guinean ja antoi osoitteensa.

"Heli-veli-vei", sanoi välitysmies.

Glory oli kadulla. "Kahden viikon vuokra meni", ajatteli hän palatessaan tupakkapuotiin. Mutta rouva Jupe näytti erittäin tyytyväiseltä.

"Mitä minä sanoin, kultaseni? Hyviä paikkoja ei niinkään poimita kadulta nykyaikaan, ja niitä on niin paljon semmoisia tyttöjä, jotka voivat laulaa veisun ja tanssia ja lausua."

Kolme päivää kului, neljä päivää, viisi päivää, kuusi päivää, viikko, eikä vielä kuulunut mitään herra Josephsilta. Glory meni uudestaan hänen luokseen. Mies neuvoi olemaan kärsivällinen. Teattereilla ja varieteelaitoksilla oli huonot ajat tätä nykyä, mutta jos hän vain odottaisi —

Hän odotti vielä viikon ja kävi sitten taas tapaamassa herra Josephsia, ja sitten taas ja sitten taas ja yhä vielä uudestaan. Mutta muuta hän ei hyötynyt käynneistään kuin oppi matkimaan herra Josephsin käytöstä. Sen hän teki mainiosti — matkien miehen karkeata kurkkuääntä ja olkapäitten kohottamista, joka ilmaisi juutalaista syntyperää.

Rouva Jupe kirkui naurusta. Tämän arvoisan rouvan mieli kirkastui sitä enemmän, kuta mustemmaksi Gloryn mieli muuttui. Kolmannen viikon lopulla eukko sanoi: "Minä en mitenkään enää voi ottaa teidän rahojanne, kultaseni, kun teillä ei ole mitään työtä."

Sitten hän viittasi, mitenkä asia olisi järjestettävä. Hänen täytyi olla niin paljon poissa kotoa. Se oli vallan välttämätöntä, hänen terveytensä oli niin heikko — aivan ilmeinen valhe. Ollessaan poissa täytyi hänen aina jättää Booboo jonkun huostaan.

"Se ei ole terveellistä lapselle eikä myöskään puodille, mutta jos semmoinen neiti kuin te joskus menisi tiskin taakse —"

Glorylla ei ollut enempää kuin kymmenen shillingiä taskussa ja siksi hänen täytyi suostua.

Tuolla pienellä kadulla oli melkoinen liike. Koska se oli Bedford Row'n ja Linooln's Inn'in välillä, käveli siellä varsinkin lakimiehiä ja heidän apulaisiaan tullen ja mennen oikeuslaitoksiinsa. Ei kestänyt kauan ennenkuin he huomasivat, että nuori ja kaunis olento oli ilmaantunut pienen, likaisen tupakkapuodin myymäpöydän taakse. Kauppa vilkastui, ja rouva Jupe kirkastui.

"Mitä minä sanoin, kultaseni? Täällä tytöt voivat tavata enemmän oikeita herroja yhdessä päivässä kuin sairashuoneessa kahdessatoista kuukaudessa."

Glorya iletti. Herrojen kohteliaisuus, heidän huoleton käytöksensä, heidän pienet vallattomuutensa, heidän kumarruksensa, heidän hymynsä, heidän mielittelynsä — kaikki tuo oli sappea ja myrkkyä tytön masentumattomalle luonnolle. Siitä huolimatta tunsi hän jonkinmoista huvia kesken katkeruutta. Katkeruus oli hänen omaansa, huvi oli niin sanoaksemme jonkun toisen, joka katseli syrjästä ja nauroi. Hänelle tuli vastustamaton halu tehdä pilkkaa rouva Jupen asiakkaista ja matkia heitä vasten kasvojakin. Mutta se huvitti heitä, ja Glorysta oli siis joka tapauksessa hyötyä liikkeelle.

Mutta hän muisti John Stormin ja oli tukehtua häpeästä. Hänen ajatuksensa kääntyivät alituisesti John Stormiin, ja hän läksi sairashuoneeseen kysymään, oliko siellä kirjeitä hänelle. Siellä oli kaksikin, mutta ei kumpainenkaan ollut luostarista. Toinen oli Anna-tädiltä. Glory ei saanut uneksiakaan luopumista sairashuoneesta. Heidän tulonsa vähenivät vuosi vuodelta ja menot lisääntyivät, kuinka Glory siis saattoi ajatellakaan semmoista, että viskaisi pois varman palkkansa ja lisäisi heidän huoliaan? — Toinen kirje oli isoisältä:

"Hauskaa kuulla, että sinulla on lupaviikko, rakas Glory, ja toivon vaihtelun sinua virkistävän. Tunnustan, että minua hiukan peloitti ajatella kaikkia seikkailujasi lordi majorin päivänä ja tuota hurjaa tuumaasi lähteä pois sairashuoneesta tuuliajolle ja valloittaa Lontoo vain yhtäkkiä. Mutta siitä juuri tunsin pikku velhoni, kuljeksivan mustalaiseni, ja tiesin, että kaikki oli leikkiä vain. Kun siis Anna-täti rupesi torumaan, otin piippuni ja läksin yläkertaan. Ikävää kuulla, että John Storm on kääntynyt paavilaisuuteen, sillä sitä se kumminkin on, vaikka hän ei olekaan Rooman käskyjen alaisena. Minä olen sitä enemmän huolissani, kun en ole voinut lepyttää hänen isäänsä. Vanha lordi näkyy syyttävän minua kaikesta, onpa ollut aikeessa ajaa minut maantielle. Lausu minun kunnioittava tervehdykseni rouva Jupelle tavatessasi hänet taasen ja kiitä häntä minun puolestani siitä, että hän on pitänyt huolta sinusta. Pidä nyt, rakkaani, hyvää huolta itsestäsi, kun olet yksin tuossa suuressa, pahassa Babylonissa. Minulla ei ole muuta lohdutusta karkulaiseni poissa ollessa kuin se tieto, että hän on terve ja onnellinen ja menestyy hyvin. Nyt on elo jo korjattu, puitu ja pantu aittoihin, ja meillä on ollut tulta vierashuoneen uunissa melkein joka päivä Annan suureksi suruksi, sillä kivihiilet ovat niin kalliita nyt ja turpeita emme enää saa ottaa."

Kirje oli jo kymmenen päivän vanha. Sinä iltana istui Glory pienessä matalassa makuukamarissaan ja kirjoitti vastauksen isoisälle:

"Mutta se ei ole leikkiä, rakas isoisä. Minä olen todellakin jättänyt sairashuoneen. En tiedä lupaviikkoko vai mikä siihen oli syynä, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut niinkuin se nuori kotka Glenfabassa — muistathan sen — sen, joka oli vangittu ja veti perässään ruohokentälle nuoralla jalkaan kiinnitettyä ansaa. Minun täytyi leikata nuora poikki — minun täytyi, täytyi! Mutta teidän ei pidä olla levottomia minusta, ei vähääkään. Etevä nainen, semmoinen kuin Glory Quayle, ei kuole nälkääni Lontoossa. Sitäpaitsi minulla on työtä nyt jo. Siis näette, ettei ole hätää mitään. Heti ensimmäisenä aamuna sanoi rouva Jupe minulle, että jos minua huvittaisi ruveta hänen pikku tyttöpahasensa opettajaksi, niin olisin tervetullut kuin kukkaset toukokuussa. Se ei ole varsin ruusuilla tanssimista eikä tuota ministerin tuloja, mutta se on varsin hyvää aluksi ja minulla on aikaa etsiskellä parempaa tointa. Älkää välittäkö kovin paljoa minun valitusvirsistäni sen johdosta, että luonto on pakottanut minut hameissa kulkemaan. Koska asiat ovat niin järjestetyt tässä maailmassa, aion tyytyä siihen. Mutta päätä pyörryttää ja siivet uupuvat, kun huomaa, kuinka luonto on ollut kova naiselle mieheen verraten. Ellei tyttö ole nero tai hupsu, ei hänellä näy olevan muuta kuin yksi ainoa mahdollisuus, nimittäin arpajaiset, joissa voittoarvat merkitsevät avioliittoa ja tyhjät arvat — oi, voi, voi, voi! Eipä silti, että minulla olisi syytä valittaa, ja minä vihaan itkusuuna olemista. Elämä on niin äärettömän hauskaa ja maailma on niin lystikäs paikka, että minua harmittaa kaikki semmoiset ihmiset, jotka juoksevat pakoon sieltä, ja olisinpa minä mies… Mutta saattepa vielä nähdä, hyvät ystävät!"

V.

John Storm oli saanut toisenkin ystävän Bishopsgaten luostarissa, nimittäin luostarin koiran. Se oli sekarotuinen verikoira, josta ei kukaan näkynyt tietävän, mistä se oli tullut ja miksi se oli siellä. Se oli suuri, kömpelö, ynseäluontoinen elukka ja osittain siitä syystä, mutta pääasiallisesti siksi, että säännöt kielsivät ketään kiinnittämästä huomiotaan maallisiin esineisiin, veljet hyvin harvoin hyväilivät sitä. Kenenkään huomaamatta, kenenkään välittämättä se nukkui rakennuksessa päivisin, kuljeskeli edestakaisin pihassa öisin eikä milloinkaan mennyt kadulle. Se oli ankarin munkki koko luostarissa, sillä se katseli jokaista vierasta aivan kuin itse perkelettä ja ulvoi kaikelle muulle musiikille paitsi kirkkolaululle.

Nähdessään John Stormin ensimmäisen kerran se avasi laajan kitansa ja jäykisti tuuhean häntänsä totuttuun tapaansa häiritsijöiden lähestyessä, mutta nytpä vieras ei pelännytkään. John taputti sen suippoa päätä ja raapi sen leveätä kuonoa, sitten hän avasi sen suun tutkien sen hampaita ja vihdoin hän käänsi sen selälleen kutkutellen sen rintaa, ja siitä hetkestä lähtien he olivat ystäviä ja tovereita ikipäiviksi.

Muutamia viikkoja valantekopäivän jälkeen John käveli koiran kanssa pihalla. Koira hyppeli ja haukkui tuontuostakin niin että pihamaa kajahteli. Nyt oli juuri aamupäivävirkistyshetki rukouksien välillä. Munkit istuskelivat siellä täällä puhellen ja yksi maallikkoveljistä lakaisi pois varisseita lehtiä, sillä talvi oli tullut ja oksat olivat paljaina. Lakaisija oli veli Paavali, joka yhtämittaa katsoi John Stormiin, mutta piti päänsä kumarassa ja jatkoi työtään virkkamatta mitään. Vähitellen menivät veljet toinen toisensa perästä huoneeseen, ja John aikoi seurata heitä, mutta veli Paavali asettui hänen eteensä. Hän oli entistä laihempi, hänen silmänsä punoittivat ja hengitys oli vaikeata. Kumminkin hän hymyili lapsellisesti ja alkoi puhua koirasta. Kuinka vilkas tuo vanha elukka vielä saattoi olla! Ei kukaan ennen ollut huomannut, että se oli niin mukava.

"Te ette näytä oikein terveeltä nyt", sanoi John.

"En ole aivan terve", vastasi veli Paavali.

"Ilma on kylmä, ja tämä rangaistus on liian kova teille."

"Ei, ei se ole syynä siihen. Minähän pyysin semmoista rangaistusta ja minä pidän siitä. Minä olen tosiaankin hyvin hupsu muutamissa suhteissa. Saatuani jotain päähäni mietin sitä yöt ja päivät, ja työskennellessänikin —"

Hän hengitti kuuluvasti, mutta koetti kumminkin nauraa.

"Tiedättekö, mitä nyt olen miettinyt? Sitä mitä sanoitte minulle silloin tornissa sinä yönä, jolloin vannoimme valamme, muistattehan. Taikka oikeastaan minua huolestuttaa se, mitä ette sanonut. Oli väärin, että rupesin puhumaan maailmasta ilman suurta pakkoa, mutta jos te vain olisitte voinut vastata yhden ainoan sanan, jos olisitte vain voinut sanoa 'oli', kun kysyin, oliko kaikki hyvin sairashuoneessa, niin varmaankin olisitte sen sanonut eikö niin?"

"Älkäämme puhuko siitä nyt", sanoi John.

"Niin, yhtä väärinhän se on nyt kuin silloinkin. Mutta kumminkin —"

"Onpa nyt kylmä! Teidän hengenahdistuksenne on huolestuttava! Teidän täytyy sallia minun kertoa siitä isälle."

"Oh, ei se tee mitään. Minä olen tottunut siihen. Mutta jos te itse ymmärtäisitte, miltä tuntuu, kun aina täytyy ajatella jotain henkilöä —"

John huusi luokseen koiran, joka hyppi ilosta häntä vastaan. "Hyvästi, veli Paavali." Ja he menivät sisään. Maallikkoveli nojautui luutaansa, ja hänen sydämensä syvyydestä puhkesi esiin pitkä huokaus.

John oli kiiruhtanut pois, jottei hänen äänensä pettäisi häntä.

"Hirveätä!" ajatteli hän. "Mahtaa olla kauheata aina ajatella samaa henkilöä ja aina pelätä mitä hänelle ehkä on tapahtunut. Pikku Polly-raukka! Hän ei ansaitse sitä, mutta entä sitten? Veri on verta ja rakkaus on rakkautta, ja ainoastaan Jumala on voimakkaampi."

Muutaman päivän perästä ilma pimeni muuttuen leudommaksi ja alkoi sataa lunta. Molempien iltarukouksien välillä John nousi torniin katsomaan valkoisen vaipan peittämää Lontoota. Se oli nyt kuin itämainen kaupunki itämaisessa kuutamossa, ja hän kuunteli, kuinka ihmiset melusivat, nauroivat ja olivat lumisotasilla kadulla, mutta samassa hän kuuli raskaita askeleita portailla takanaan. Se oli veli Paavali, joka lapio kädessä tuli luomaan pois lunta. Hänen kasvonsa olivat terävät ja kuihtuneet, ja hän näytti vanhalta ja kuluneelta.

"Tuota ette mitenkään saa tehdä", sanoi John. "Tuommoinen työnteko ei enää ole rangaistusta, vaan itsemurhaa. Minä puhun siitä isälle. Hän varmaan —"

"Älkää puhuko, olkaa minulle armollinen! Säälikää minua edes! Jos te tietäisitte, kuinka hyödyllistä työ on minulle — kuinka se haihduttaa ajatuksia ja viilentää —"

"Mutta tämä on turhaa työtä, veli Paavali. Katsokaa! Luntahan sataa yhä vielä ja sitä kerääntyy tänne lakkaamatta uutta."

"Sama se. Se on hyödyllistä minulle. Ollessani väsynyt voin joskus nukkua, ja Jumala auttaa ihmistä, joka ei säästä itseään. Ehkä Hän kerran ilmoittaa minulle jotain."

"Hän ilmoittaa meille kaikki omalla otollisella ajallaan, veli Paavali."

"On helppo neuvoa kärsivällisyyteen. Jos minä olisin kuin te, laskisin päiviä, kunnes pääsisin vapaaksi taas. Silloin minun olisi helpompi kantaa noita asioita. Mutta kun on sitoutunut iäksi —"

Hän lakkasi työstään ja katseli aitauksen yli ikäänkuin miettien tulevia synkkiä päiviä.

"Onko teillä ketään omaa tuolla alhaalla?"

"Tarkoitatteko —"?

"Ketään sukulaista — sisarta?"

"Ei."

"Sitten ette ymmärrä, mitä se on. Siksi ette tahdo vastata minulle."

"Älkää kysykö, veli Paavali."

"Miksi ei?"

"Ehkä tulisitte vielä levottomammaksi, jos kertoisin mitä —"

Maallikkoveli pudotti lapionsa ja sitten hän hitaasti, hyvin hitaasti nosti sen ylös sanoen:

"Minä ymmärrän. Teidän ei tarvitse sanoa enempää. En koskaan enää kysy teiltä."

Kello soi iltarukoukseen, ja John kiirehti pois. "Jos tuo tyttö vain ansaitsisi sen", ajatteli hän. "Jos hän olisi semmoinen, että miehen maksaisi vaivaa panna sielunsa alttiiksi pelastaakseen hänet."

Illallisella ja kirkossa John näki veli Paavalin kävelevän kuin unessa ja mentyään levolle kuuli hän maallikkoveljen liikkuvan levottomasti naapurikopissa. Pelko siitä, ettei hän voisi olla ilmaisematta tuota salaisuutta, kävi sietämättömäksi. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja meni käytävään aikoen lähteä johtajan luokse pyytämään, että hänelle annettaisiin toinen koppi. Mutta hän seisahtui ja palasi takaisin. "Se ei ole jaloa", ajatteli hän, "se ei ole ystävällistä, se ei ole inhimillistä", ja hän lausui uudelleen ja uudelleen nuo sanat, aivan samoin kuin ihminen viheltää mennessään semmoiseen taloon, jossa kummittelee. Sitten hän peitti korvansa ja nukkui.

Keskellä yötä, kun vielä oli aivan pimeä, heräsi hän siihen, että valo paistoi hänen kasvoihinsa, ja hän tunsi jonkun katselevan häntä hänen nukkuessaan. Vavahtaen avasi hän silmänsä ja näki veli Paavalin seisovan kynttilä kädessä vuoteen vieressä. Veli Paavalin silmät olivat punaiset ja turvoksissa ja hän puhui kyynelten murtamalla äänellä.

"Minä tiedän, että on väärin tunkeutua toisen koppiin", sanoi hän, "mutta minä kärsin ennemmin rangaistukseni kuin olen tässä hirveässä kidutuksessa. Jotain on tapahtunut — minä näen sen selvään, mutta minä en aavista, mitä se on, ja epävarmuus tappaa minut. Varmuus on helpompi kestää. Minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että tyydyn, jos kerrotte sen minulle. Onko hän kuollut?"

"Ei, ei hän ole kuollut", sanoi John äkillisen vaiston pakotuksesta, ja sitten seurasi kamala äänettömyys.

"Ei kuollut?" sanoi Paavali. "Jospa Herra soisi, että hän olisi kuollut, sillä tämä on varmaankin pahempaa, tuhat kertaa pahempaa!"

Johnista tuntui kuin salaisuus olisi ryöstetty häneltä nukkuessa, mutta tehty oli tehtynä eikä hän enää voinut sille mitään. Veli Paavalin huulet vavahtelivat, hän hengitti nopeaan ja sitten hän kääntyi pois, pusersi päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.

"Minä sen kyllä arvasin", sanoi hän. "Toinen sisar meni samaa tietä, ja minä näin, että Pollynkin kävisi niin. Siksi olin niin levoton. Voi äitiraukkaani! Äitiraukkaani!"

Kahteen päivään John ei sen jälestä nähnyt veli Paavalia. "Hän kärsii kaiketi nyt rangaistustaan", ajatteli hän.

Sillä välin satoi lunta lakkaamattapa veljien mennessä aamurukoukseen kello 6 kulkivat he aina vasta luotua tietä myöten, vaikka päivä ei silloin vielä ollut koittanut. Kolmantena aamuna meni John ensimmäisenä eteiseen, jossa veli Paavali tuli häntä vastaan pihalta, lapio kädessä. Hän näytti niin huonolta, että olisi luullut hänen vahan tavoin sulavan.

"Olen pahoillani, että kerroin sen teille", sanoi John.

Veli Paavalin pää vaipui alas.

"Helposti huomaa teidän kärsivän enemmän kuin milloinkaan, ja kaikki on minun syytäni. Minä menen heti tunnustamaan sen isälle."

Aamiaisen ja rukouksen välillä tunnusti John tekonsa. Johtaja istui huonon tulen ääressä pienessä huoneessa, jota nahkakansiin nidotut kirjat sekä ikkunaruutuun tarttuneet lumihiutaleet pimittivät.

"Isä", sanoi John, "minä olen syynä toisen veljen hairahdukseen, ja minun tulee siis kärsiä rangaistus." Sitten hän kertoi, kuinka hän oli rikkonut sen säännön, joka kieltää ketään puhumasta suhteistaan ulkomaailmaan.

Isä kuunteli hyvin vakavasti. "Poikani", sanoi hän, "sinun kiusauksesi on todistus hengellisen elämän todellisuudesta. Saatanan raivo pyhitettyjen sielujen kotia vastaan on kauhea, ja se tahtoisi ilomielin häiritä sitä, jos se suinkin voisi, maallisilla ajatuksilla ja huolilla ja tunteilla. Mutta meidän täytyy voittaa saatana sen omilla aseilla. Sinun rangaistuksesi, poikaseni, on oleva samanlainen kuin rikoksesikin. Mene ovelle, rupea ovenvartiaksi ja vahdi sitä yöt ja päivät vuoden loppuun asti. Siten näytetään viholliselle, että sinä vartioit taloamme, eikä sinne enää auta tulla kurkistelemaan."

Veli Anteroa suretti, kun John asettui hänen paikalleen ovenvartiaksi sinä yönä, mutta John itse oli tyyni. Hänet oli määrätty ovenvartiaksi, ja siis hän ryhtyi heti alhaisen asemansa toimiin. Veljien kulkiessa ulos ja sisälle lähetysasioillaan aukaisi hän oven ja sulki sen jälleen. Kun joku koputti, vastasi hän: "Jumalalle olkoon kunnia", ja sitten hän työnsi syrjään keskellä ovea olevan pienen luukun katsoen, kuka vieras oli tulossa. Eteinen oli kylmä ja sen lattia kivestä. Siellä hän istui rahilla seinän vieressä. Hänen vuoteensa oli pienessä komerossa, joka oli ennen ollut päällysvaatteiden säilytyspaikkana, ja sen ovella oli kirjoitus: "Lapset, totelkaa vanhempianne Herrassa." Hänellä ei ollut muita tovereita kuin veli Antero, joka hiipi joskus hänen luokseen ilahduttaakseen häntä sanattomalla läsnäolollaan, sekä koira, joka aina pysytteli hänen läheisyydessään.

VI.

Se ainakin oli jonkinmoinen lohdutus, ettei hänen tarvinnut olla veli Paavalin läheisyydessä. Kuullessaan maallikkoveljen liikkuvan naapurikopissa muisti hän aina Glorya, ja hänen oli aivan mahdoton poistaa ajatuksiaan tytöstä. Vannottuaan noviisivalansa ja lakattuaan mainitsemasta Gloryn nimeä rukouksissaan hän ei voinut saada tyttöä pois mielestään, ja veli Paavalin huolien alituinen läheisyys oli kiihoittamistaan kiihoittanut hänen pelkoaan Gloryn kohtalosta.

Toiselta puolen oli ikävä, ettei hän päässyt kirkkoon. Hän muisti kaihomielin, kuinka onnellinen hän oli ollut erään kamalan yön perästä mennessään Herran huoneeseen aamulla ja heittäessään kaikki huolensa Hänen kannettavakseen huudahtamalla sydämensä pohjasta: "Herra, siunaa kaikkia naisia ja nuoria lapsia!"

Nyt oli joulu, ja hänen sydämensä tykytti taajaan veljien kulkiessa ovesta päivällisaikaan puhellen naisista, jotka ovat läsnä joulujumalanpalveluksissa. Olivatko veljet todellakin niin tyyniä kuin he näyttivät olevan ja olivatko he voittaneet kaiken luonnollisen hellyyden?

Joskus hän päivällisjumalanpalveluksen aikana työnsi syrjään luukun ja kuunteli naisten ääniä. Kaikkien niitten seasta hän kuuli ainoastaan yhden äänen, mutta hän tiesi, että se oli vain unelmaa. Sitten hän katseli, kuinka lumi hiutaleita satoi tummasta, juovikkaasta pilven kaistaleesta, ja sanoi itselleen, ettei hän tästälähin saisi nähdä sen enempää ulkomaailmasta.

Vihdoinkin tyhjenivät pilvet, ja veli Paavali tuli taas lapioimaan pois lunta. Hänen rintansa näytti kokoonpusertuneelta, ja kasvoista hehkui kuume. John tempasi lapion hänen kädestään alkaen luoda lunta veli Paavalin sijasta.

"Minä en voi nähdä tuota enkä tahdo", sanoi John.

"Mutta isä —"

"En välitä siitä. Saatte kertoa hänelle, jos tahdotte. Te tapatte itsenne vähitellen. Te olette jo nyt mennyttä kalua."

"Olenko minä todellakin kuoleman oma?" sanoi veli Paavali hoiperrellen pois kuin mies, joka on kuullut tuomionsa.

John katseli hänen jälkeensä ajatellen: "Mitä minä tekisin tuona miehenä? Jos Glory olisi sellaisessa tilassa ja minä olisin kiinni täällä kuin ruuvipenkissä?"

Häntä hävetti ajatella Glorya sellaisena, ja hän karkoitti tuon ajatuksen. Mutta se palasi takaisin itsepintaisesti, ja hänen täytyi miettiä sitä. Hänen valansa? Niin, hänen sielulleen oli sama kuin kuolema, jos hän rikkoisi valansa. Mutta jos Glory joutuisi perikatoon, Glory, jolla ei ollut muuta turvaa kuin hän — jos Glory joutuisi turmioon — silloin helvetin tulet eivät olisi mitään hänen epätoivoonsa verraten.

Veli Paavali tuli seuraavana päivänä hänen luokseen ja istuutui rahille hänen viereensä sanoen:

"Jos todellakin jo olen kuoleman oma, mitä minun pitää tehdä?"

"Mitä tahtoisitte tehdä, veli Paavali?"

"Minä tahtoisin mennä täältä häntä hakemaan."

"Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Minä voisin sanoa jotain, joka hillitsisi häntä ja estäisi häntä jatkamasta häpeällistä elämäänsä."

"Oletteko varma siitä?"

Hurja valo loisti veli Paavalin silmissä, ja hän vastasi: "Aivan varma."

John oli olevinaan tyyni ja neuvoi häntä kärsivällisyyteen.

"Mutta ihminen ei voi elää ilman toivoa tulematta hulluksi", sanoi veli Paavali.

"Meidän tulee luottaa Jumalaan ja rukoilla", sanoi John.

"Mutta Jumala ei koskaan kuule meitä. Mitä te tekisitte minun sijassani? Jos joku ulkomaailmassa joutuisi perikatoon —"

"Minä menisin isän luo ja sanoisin: 'Anna minun mennä häntä etsimään'."

"Sen teen", sanoi veli Paavali.

"Niin, isä on hyvä ja hellä ja hän rakastaa lapsiaan."

"Niin, minä teen sen", sanoi veli Paavali lähtien isän huoneeseen päin.

Hän meni kopin ovelle asti, mutta palasi takaisin jälleen. "En voi", sanoi hän. "Siinä on semmoista, mitä te ette tiedä; minä en voi katsoa häntä silmiin ja pyytää."

"Jääkää tänne. Minä menen pyytämään teidän puolestanne", sanoi John.

"Jumala teitä siunatkoon!" sanoi Paavali.

John astui pari nopeata askelta ja seisahtui sitten.

"Mutta ellei hän suostu —"

"Tapahtukoon sitten Jumalan tahto!"

Oli aamu, ja johtaja istui lukemassa omassa kopissaan.

"Tule sisään, poikani", sanoi hän laskien kirjan syliinsä. "Tämä kirja sinun on luettava jonakin päivänä. Se on 'Isä Lacordairen sisällinen elämä'. Erinomaisen hauska teos! Sisällinen elämä täynnä mitä äärettömimpiä kauhuja, kunnes hän oli voittanut maallisen hellyyden."

"Isä", sanoi John, "eräällä maallikkoveljellämme on pieni sisko maailmassa, ja hän on joutunut surkeaan tilaan. Hän on poissa siitä paikasta, jonne veli hänet jätti, ja Herra yksin tietää, missä hän nyt on. Anna veljen mennä häntä etsimään."

"Kuka se on, poikani?"

"Veli Paavali — sisar on hänen ainoa omaisensa, eikä hän voi olla ajattelematta häntä alati."

"Tämä on vihollisen kiusaus, poikani. Veli Paavali on äskettäin vannonut valansa, samoin kuin sinäkin. Vala kiihoittaa perkelettä koettamaan voimiaan, ja on vallan luonnollista, että ne, jotka ovat tehneet valansa, joutuvat mitä kovimpiin kiusauksiin."

"Mutta, isä, tyttö on nuori ja ajattelematon. Salli veljen mennä häntä hakemaan ja pelastamaan. Hän palaa sitten takaisin kiittämään Herraa tuhat kertaa hartaammin."

"Saatanan kiusaukset ovat hyvin kavalia, ne tulevat velvollisuuksien muodossa. Saatana kiusaa veljeämme rakkauden avulla ja sinua säälin avulla. Kääntäkäämme selkämme hänelle."

"Se on siis mahdotonta?"

"Aivan mahdotonta."

Johnin palatessa ovelle seisoi veli Paavali makuukomeron ovella katsellen kyynelsilmin sen yläpuolella olevaa lausetta. Hän näki vastauksen Johnin kasvoissa, ja molemmat istuivat äänettöminä rahille.

Kello soi rukoukseen, ja munkit alkoivat astua eteisen läpi. Isän tullessa kynnyksen yli heittäytyi veli Paavali hänen jalkoihinsa, tarttui hänen kauhtanaansa ja rukoili kiihkeästi sääliä:

"Isä, sääli minua ja anna minun mennä!"

Isän silmät kostuivat, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön. "Ihmisenä minun tulisi sääliä", sanoi hän, "ja teidän kaikkien isänä minun pitäisi olla hellä lapsilleni, mutta en minä kielläkään sinua — vaan Jumala, ja minä tekisin synnin, jos antaisin sinun mennä."

Silloin veli Paavali purskahti hurjaan nauruun, ja munkit kokoontuivat hänen ympärilleen katsellen häntä hämmästyneinä. Hänen huulensa olivat vaahdossa, hänen silmänsä hehkuivat, hän ojensi käsivartensa ja kaatui selälleen pyörtyen.

Isä teki ristinmerkin hänen rintaansa ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Sitten hän sanoi Johnille, joka oli nostanut maallikkoveljen syliinsä:

"Jätä hänet siihen. Kostuta hänen otsaansa ja pitele hänen käsiään."

Ja kääntyen munkkeihin lisäsi hän: "Minä pyydän teitä rukoilemaan veliraukkamme puolesta. Saatana taistelee hänen sielustaan. Taistelkaamme mekin rukouksessa ajaaksemme pois sen hengen, joka on hänet vallannut."

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli yksin pyörtyneen miehen kanssa, jonka otsaa koira nuoleskeli. Hän katsoi johtajan jälkeen miettien itsekseen, ettei tuommoista rajatonta valtaa toisen ihmisen ruumiin ja sielun yli Kaikkivaltias ikinä ole kenellekään tarkoittanut. Rakkaus Jumalaan ja saatanan pelko oli niellyt ihmisrakkauden ja jäykistänyt kaikki inhimilliset tunteet. Semmoinen uskonto oli nähtävästi kovettanut parhaan miehen, mikä ikinä oli maailmaan syntynyt. Tuo kurja, murtunut olento, joka makasi tuossa niin hiljaa, oli tehnyt valansa taivaalle, ja vain taivas sai vaatia häneltä tottelevaisuutta. Luonto hänen sisimmässään oli noussut vastarintaan, ja on olemassa luonnon lakeja, joiden vastustaminen on syntiä. Miksi hänen siis piti niitä vastustaa? Veren ääni on Jumalan ääni, taikka sitten ei Jumalalla ole mitään ääntä eikä Hän voi ollenkaan puhua ihmiselle. Miksi ihminen siis ei kuuntelisi veren ääntä?

Veli Paavali tointui ja kohotti päätään. Muistin aallot syöksyivät takaisin, ja hänen silmänsä säkenöivät ja huulet vavahtelivat.

"Minä menen, vaikka rikkoisinkin valani", sanoi hän.

"Teidän ei tarvitse rikkoa valaanne", sanoi John.

"Kuinka niin?"

"Sillä minä päästän teidät ulos illalla ja taasen sisään aamulla."

"Tekö?"

"Minä. Kuunnelkaa!"

Ja sitten nuo molemmat murtuneet, kahlehditut sielut, joita eivät mitkään rautakahleet sitoneet, ei mitkään lukot eivätkä telkeet vanginneet, vaan ainoastaan yliluonnollisen voiman varjo, istuivat yhdessä kuin vangit linnassa laatien pakosuunnitelmia.

"Isä sulkee itse ulko-oven", sanoi John. "Missä hän pitää avainta?"

"Omassa huoneessaan, naulassa vuoteensa yläpuolella", sanoi veli Paavali.

"Kuka maallikkoveljistä palvelee häntä nyt?"

"Veli Antero."

"Veli Antero tekee mitä tahansa minulle", sanoi John.

"Mutta entäs koira?" sanoi Paavali. "Se on aina pihalla öisin ja haukkuu kuullessaan askeleita."

"Ei minun askeleitani", sanoi John.

"Minä menen", sanoi Paavali.

"Minä lähetän teidät erään henkilön luo, joka tietää missä sisarenne on. Te sanotte, että minä olen teidät lähettänyt, ja hän vie teidät sisarenne luo."

Molemmat kuulivat laulua kirkosta ja vaikenivat kuunnellakseen sitä.

"Palattuani takaisin aamulla tunnustan rikokseni ja kärsin rangaistukseni", sanoi Paavali.

"Minä myös", sanoi John.

Aurinko oli yhtäkkiä alkanut paistaa, ja sulava lumi tippui puitten oksilta timanttihelminä. Laulu taukosi, jumalanpalvelus oli lopussa, ja veljet palasivat takaisin asuinhuonerakennukseen. Isän astuessa sisään veli Paavali oli puettuna ja istui täydessä tajussaan tyynenä rahilla.

"Kiitos Herralle, että Hän kuuli rukouksemme!" sanoi isä. "Mutta sinun pitää rukoilla lakkaamatta, ettei saatana jälleen saa sinua valtaansa. Joka yö, iltarukouksesta puoliyöhön saakka tulee sinun lukea helminauhasi yksin kirkossa tämän vuoden loppuun asti."

Kääntyen Johniin sanoi hän sitten hymyillen: "Ja sinun tulee olla kuin vanha erakko tässä talossa, poikani. Me munkit rukoilemme päivällä, mutta erakko rukoilee yöllä. Kuinka voisimme levätä rauhassa, ellemme tiedä, että erakko vartioi taloa pimeän tullen?"

VII.

Neljä viikkoa sen jälkeen, kun Glory oli maksanut paikanvälittäjälle, meni hän jälleen tuota miestä tapaamaan. Oli lauantai, ja omituinen, hämmästyttävä näky kohtasi Glorya asioimiston läheistössä. Portaat ja katukäytävä aina kulmaan saakka olivat täpösen täynnä kirjavasti, mutta likaisesti puettuja varieteetaiteilijoita, kumpaankin sukupuoleen kuuluvia. Kun Glory koetti tunkeutua heidän ohitseen, pysäytettiin hänet huutamalla: "Noudattakaa vuoroanne näin palkannostopäivänä, tyttöseni!" Hän siirtyi taakse odottamaan.

Yksitellen he astuivat ylös portaita, palasivat takaisin kasvot iloisina, huusivat hyvästinsä ja hävisivät. Sillä välin muutamat tervehtivät toisiaan, kaikki kertoivat vilkkaasti ja tutunomaisesti juttuja ja uskoivat salaisuuksiaan toisten hypätessä pari tanssiaskelta tai kopistellessa jalkojaan pysyäkseen lämpiminä. "Sinä olet mätkinyt punamaalia pesurätillä poskiisi tänä päivänä, kultaseni", sanoi yksi tytöistä.

"Olenko, armaani? Kylmän vuoksi panin sitä vähän paksummalta." — "Tällä ei pitkälle potkita", sanoi eräs miehistä kilistellen muutamia kolikoita astuessaan alas portaita ja meni yhdessä toisen kanssa lähimpään kapakkaan. Kerran saapui ovelle silmäänpistävästi koristetut vaunut ja mahtava henkilö, jolla oli yllään turkkiviitta ja timanttisormuksia kummassakin kädessä, purjehti odottavien rivien ohi ylös portaita. Hänen tullessaan alas taas syöksyi puoli tusinaa odottajia avaamaan vaunun ovia nimittäen miestä "kunnon teatteripapaksi" ja kertoen hänelle, että heillä oli asiat hullusti, pariin viikkoon ei ollut saatu juuri mitään ansioita. Mies jakeli shillingejä ja puolikruunusia heille huutaen: "so, so pojat" ja häätäen heitä pois minkä jaksoi. Silloin nämä hänen alustalaisensa silittelivät kuluneita nahkakauluksiaan ja osoittelivat toisilleen vaunuja sanoen: "Tuo on toista kuin kaalin myynti Covent Gardenissa!" Kaikki nauroivat ymmärtäen viittauksen, ja joku huusi: "Mitä nyt seuraa, teatteripappa?" "Nyt seuraa matka 'köyhälään!'" sanoi toinen, ja joukko odottajia siirtyi kapakkaan.

Samanlainen toinen mahtava henkilö tuli alas portaita ja huomasi Gloryn, joka seisoi puna- ja valkomaalilla tahrittujen, kirjavasti koristeltujen naisten keskellä. Ukko seisahtui, kääntyi takaisin, avasi uudestaan toimiston oven ja kuiskasi hyvin kuuluvasti: "Kuka se on tuo nätti nuori hempukka, jonka sinä olet hankkinut, Josephs?" Hetken kuluttua tuli paikanvälittäjä ovelle ja huusi Gloryn sisään.

"Nyt on palkanmaksupäivä, tyttöseni, odottakaa tuolla", sanoi hän työntäen Gloryn sisähuoneeseen, jonka kirjava kalusto oli kuluneella punaisella plyyshillä päällystetty. Nurkassa oli piano, seinillä riippui värillisiä tanssijattarien ja nyrkkeilijäin kuvia, ja ilma oli täynnä huonon tupakan ja viinan höyryä.

Glory odotti puoli tuntia häveten ja posket kuumina, ajatukset sekavina. Viereisestä huoneesta kuuli hän rahojen kilinää sekä joskus naurun hohotusta, joskus vihan purkauksia. Vihdoin tuli paikanvälittäjä takaisin sanoen: "No, millä voin tänään teitä auttaa, tyttöni?"

Hän oli nähtävästi ryypännyt, hänen käytöksensä oli tutunomaista, ja hän heittäytyi saman sohvan nurkkaan, missä Glory istui.

Glory nousi heti paikalla. "Minä tulin kysymään, oletteko saanut mitään paikkaa minulle", sanoi hän.

"Istukaa, lintuseni."

"Ei, kiitos."

"Olenko saanut paikkaa? En ole, en vielä, lintuseni. Teidän täytyy odottaa —"

"Olen mielestäni odottanut jo kyllin kauan, ja jos teidän lupauksillanne on minkäänlaista merkitystä, hankitte minulle edes tilaisuuden esiintyä kerran."

"Tahtoisin niin mielelläni hankkia, lintuseni. Tahtoisin lähettää teidät vaikka Washingtoniin saakka, mutta se maksaa rahaa, ja sitä teillä ei ole."

"Miksi te siis otitte sen, mitä minulla oli, kun ette kumminkaan voi toimittaa mitään? Enkä minä sitäpaitsi pyydäkään muuta kuin mitä itse taidollani voin ansaita. Antakaa minulle suosituskirje jollekin teatterin johtajalle — armahtakaa minua, tehkää edes jotain hyväkseni!"

Juutalainen kohotti olkapäitään ja nousi seisomaan sanoen: "Hyvä on. Koska nuotti nyt on semmoinen, niin saatte suosituskirjeen ja samalla sanon hyvästi teille."

Mies istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti pari riviä, pani kirjeen huolellisesti kuoreen, jonka taakse oli painettu ilmoituksia, ja ojensi sen sitten Glorylle sanoen: "Heli-veli-vei. Teidän ei tarvitse enää tulla takaisin."

Astuessaan alas portaita katseli Glory kirjekuorta. Se oli osoitettu erään kaikkein läntisimmässä Lontoossa olevan teatterin johtajalle. Portaat ja katukäytävä talon edustalla olivat nyt tyhjinä, kello oli lähes kaksi, ja lunta alkoi sataa. Hänen oli kylmä ja hiukan nälkäkin, mutta hän päätti kumminkin lähteä heti viemään kirjeensä perille ja kiirehti Temple-asemalle.

Teatterissa oli päivällisnäytäntö, johtaja oli tavattavissa. Hän sieppasi kirjeen avaten sen hiukan hermostuneesti, vilkaisi siihen, katsahti Gloryyn ja sitten taas kirjeeseen ja sanoi vihdoin omituisen ystävällisellä äänellä: "Tiedättekö, mitä tämä sisältää, tyttöseni?"

"En", sanoi Glory.

"Niin, tietysti ette — katsokaa", ja hän ojensi kirjeen Glorylle luettavaksi. Siinä oli:

" Hyvä — — Tämä pahanpäiväinen tytönheilakka kiusaa minulta paikkaa. Hän ei ole — — arvoinen. Syytäkää hänet niskoiltanne ja teitä kiittää

Josephs."

Glory lensi punaiseksi ja puri huultaan. Sitten hän naurahti hermostuneesti, ja pari suurta kyyneltä vieri hänen silmistään. Teatterin johtaja otti kirjeen hänen kädestään ja taputti häntä ystävällisesti olalle.

"Älkää olko millännekään, lapsi. Ehkä me vielä näytämme, että hän on erehtynyt. Kertokaa minulle kaikki."

Glory kertoi hänelle kaikki, sillä tuo mies näytti myötätuntoiselta. "Me emme voi antaa teidän esiintyä juuri nyt", sanoi hän, "mutta salin vahtimestari tarvitsee nuorta neitiä ohjelmia jakamaan, ja jos tahtoisitte aluksi tyytyä siihen toimeen —"

Se oli masentava pettymys, mutta hän oli avuton. Toimi oli alhainen, mutta se pelastaisi hänet tupakkapuodista ja veisi hänet teatterin ilmapiiriin sekä tuottaisi hänelle sitä paitsi tuloja viisitoista shillingiä viikossa. Hän saisi aloittaa jo maanantaina, jos hän siksi voisi hankkia itselleen mustan puvun, valkoisen esiliinan, valkoisen myssyn ja kalvosimet. Puku hänellä oli jo ennestään, mutta esiliina, myssy ja kalvosimet nielivät suurimman osan hänen säästörahoistaan.

Sunnuntai-iltana hän nujersi ylpeytensä ja kirjoitti kotiin Anna-tädille:

"Minä olen ollut ahkera kuin muurahainen näinä päivinä; itse teollisuuden jumalatar joutuu varjoon minun rinnallani. Mutta joulu tulee, ja minä tahtoisin ostaa joululahjan isoisälle (ja kenties tätösillekin), niin että lähettäkää tätikulta minulle pieni salainen ilmoitus siitä, mitä hän eniten nyt tarvitsisi. — Lunta, lunta, lunta! Lunta tupruaa joka päivä."

Maanantai-iltana hän meni teatteriin, ja toinen tyttö sai opettaa hänelle, mitä hänen tuli tehdä. Tämä teatteri oli Lontoon parhaita, ja Glorysta oli hauskaa nähdä yleisön kokoontuvan. Ensimmäisen puolen tunnin ajalla hän kokonaan unohti itsensä noitten komeiden pukujen, kauniiden kasvojen ja hienojen tapojen häikäisemänä. Sitten vähitellen palasi tuska taas, ja kun esirippu nousi, pyrkivät kyyneleet, esiin. Hän hiipi pois tyhjään käytävään, jossa hänen toverinsa jo istui lukien iltalehteä sähkövalossa.

Tämä hänen toverinsa oli pikkuinen, hento, mustiin ja valkoisiin verhottu olento, vieno kuin dahlia-kukka. Neljännestunnin kuluttua tiesi Glory koko hänen elämäkertansa. Päivällä hän oli työssä eräässä puodissa Whitechapel Roadin varrella. Hänen nimensä oli Agatha Jones — häntä sanottiin tavallisesti Aggieksi. Hänen kotiväkensä asui Bethnal Greenissa, ja Charlie tuli aina saattamaan häntä kotiin teatterista. Charlie oli hänen nuori ystävänsä.

Näytäntöjen väliajoilla auttoi Glory päällysvaatehuoneessa, ja siellä nuo komeat vallasnaiset alkoivat käydä tyvin hauskoiksi. Kun kellon soitto oli ilmoittanut, että toinen näytös alkoi, palasi hän hiljaiseen käytäväänsä, jossa hän ainoalle katsojalleen, Aggielle, näytteli mitä hullunkurisimmalla tavalla, kuinka naiset äänettöminä käyttivät puuteritöyhtöä ja järjestelivät otsatukkaansa.

"Hyvänen aika! Sinun pitäisi olla näyttämöllä, juuri sinun", sanoi Aggie.

"Niinkö arvelet?" sanoi Glory.

"Minä aion itse kohta esiintyä. Charlie hankkii minulle paikan klubeissa."

"Missä klubeissa?"

"Ulkomaisissa klubeissa Sohossa. Moni on siellä aloittanut."

"Niinkö?"

"Ulkomaalaiset pitävät eniten tanssista. Jos vain voi hypätä ja kohottaa jalkansa olkapään tasalle, riittää siellä työtä elinajaksi."

Näytelmän loputtua oli Charlie odottamassa teatterin edustalla. Glory oli nähnyt hänet ennen ja tunsi hänet heti paikalla samaksi keikariksi, jolla oli sivulle käännetty otsatukka ja joka oli viisastellut poliisin kanssa palatsin pihassa lordi majorin päivänä. He menivät yhdessä maanalaiselle rautatielle, ja kun Glory rupesi kyselemään ulkomaisista klubeista, innostui Charlie vallan kaunopuheiseksi.

"He antavat viisi shillingiä joka esiintymisestä, ja jos on vähänkin taitoa, voi helposti samana sunnuntai-iltana esiintyä kuusi kertaa, puhumattakaan erikois-illoista ja ystävien lahjoista ja semmoisista."

Kun Glory astui pois Temple-asemalla, lepäsi Aggien pää Charlien olkapäällä ja hänen pikku sormensa pusersivat kevyesti Charlien kättä.

Toisena iltana oli Glory voittanut suuren osan ylpeydestään. Hänen huumorin-tunteensa pelasti hänet. Hänestä tuntui melkein kuin joku toinen tekisi kaiken tuon palvelijan työn ja hän itse vain katseli syrjästä ja nauroi. Olihan perin hullunkurista, että hän oli siellä, ja kuinka naurettavaa olisi jälestäpäin ajatella sitä! Nelly Gwynnkin aloitti uransa myymällä appelsiineja galleriassa. Ja sitten, sitten, kun hän oli kohonnut kaiken tuon yläpuolelle…

Nyt oli varmaankin tavallista komeampi näytelmäilta. Glory oli huomannut, että punainen verho oli asetettu portaille ja yksi aitioista oli kukitettu. Kun muutamia henkilöitä astui mainittuun aitioon, rupesi musiikki soittamaan kansallislaulua ja yleisö nousi seisaalleen. Tulijat olivat Walesin prinssi ja prinsessa tyttärineen. Muu yleisö oli melkein yhtä hienoa, ja jokin etäinen, petollinen muisto alkoi häämöttää Gloryn mielessä, kun samassa eräs nainen antoi hänelle piletin kuiskaten sulavalla äänellä:

"Eräs herra tulee ottamaan tuon paikan."

Gloryn piti palvella aitioissa eikä hän nyt mennytkään ulos valon sammuttua ja esiripun noustua. Näytelmä oli uudenaikainen — siinä kerrottiin maalaistytöstä, joka palasi kotiinsa kärsittyään paljon katkeruutta ja häpeää elämässä.

Se liikutti Glorya ja puhalsi tulta hänen masentuneeseen ylpeyteensä. Häntä säälitti pääosaa esittävä näyttelijätär, sillä tuo raukka ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän tehtäväänsä, ja Glory olisi antanut vaikka mitä, jos olisi saanut oman äänensä kaikumaan hänen suustaan. Sitten hän äkkiä huomasi liikuttelevansa käsiään ja vilkaistessaan niihin hän näki rypistetyt ohjelmat ja valkoiset kalvosimensa sekä muisti, missä hän oli ja kukahan oli, sekä mutisi itsekseen: "Oi Jumala, älä rankaise minua noista turhamielisistä ajatuksista!"

Yhtäkkiä valo leimahti hänen kasvoihinsa, ja sitten hän taas seisoi pimeässä. Käytävän ovi oli avautunut, ja eräs herra astui sisään. Hän seisoi hetkisen Gloryn vieressä, katse suuntautuneena näyttämölle, ja sitten hän kuiskasi:

"Antoiko eräs neiti teille piletin istumapaikkaan?"

Se oli Drake. Glory oli tukehtua, mutta vastasi vieraalla äänellä:

"Antoi tämän tässä — ohjelma, olkaa hyvä."

Drake otti ohjelman ja katsomatta tyttöön kaivoi jotain liivintaskusta pistäen sen tytön käteen. Siinä oli kuusi penceä.

Glory oli huutaa. Nöyryytys oli liian suuri. Hän syöksyi ulos, heitti pois ohjelmansa, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja pakeni.

Mutta seuraavana aamuna hän nauroi itselleen, ja ottaessaan esille Draken kuusi penceä hän nauroi taas. Naulalla hakkasi hän siihen reiän, pujotti siihen langan ja ripusti sen koukkuun tulisijan yläpuolelle. Joka kerta siihen katsoessaan hän nauroi (ja itki myöskin hiukan). Elämä on niin hullua! Miksi ihmiset hautautuvat ennen kuolemaansa? Hän ei ainakaan sinä ilmoisena ikänä niin tekisi. Mutta teatteriin hän ei kumminkaan enää palaa eikä liioin myymäpöydän taa.

Joulu oli lähellä, puodit olivat komeasti valaistut, ja Glory muisteli, mitä kauniita lahjoja hän oli aikonut lähettää kotiin niillä rahoilla, joita hän toivoi ansaitsevansa. Jouluaattona kadut olivat täpösen täynnä pieniä perheryhmiä, jotka kävivät ostoksilla, ja monta iloista näkyä oli nähtävänä. Glory nauroi nauramistaan — hän ei voinut olla nauramatta.

Jouluaamu oli huurteinen ja sumuinen ja liikekadut olivat tyhjinä. Päivälliseksi oli porsaanpaistia, ja herra Jupe, joka oli kotona tänä lupapäivänään, käyttäytyi kuin iso lapsi. Vasta iltapäivällä tuli postinkantaja, selässä hirmuisen suuri laukku täynnä joulukortteja ja lahjakääröjä. Siellä oli myöskin kirje Glorylle täti Annalta. Hän kirjoitti:

"Meitä huolestuttaa tuo vakava muutos elämässäsi, mutta luotamme siihen, että se on parhaaksesi ja että rouva Jupe on tyytyväinen sinuun. Älä tuhlaa säästöjäsi meille. Muista, että on olemassa postisäästöpankkeja kaikkialla ja ettei ole sen parempaa ystävää kuin pikkuinen rahasumma."

Lopussa oli Rakel-tädin jälkikirjoitus: "Näetkö milloinkaan kuningatarta Lontoossa sekä rakasta prinssiä ja prinsessaa?"

Hän meni sinä iltana Paavalin katedraaliin jumalanpalvelukseen. Kun hän astui sisään länsiovesta, käski mustiin puettu vahtimestari häntä istumaan keskikirkkoon. Tuo suuri kirkko oli pimeähkö, kylmä ja melkein tyhjä. Laulu tuntui kaikuvan jostakin näkymättömästä maailmasta hyvin kaukaa, ja kun saarnaaja astui omituiseen saarnatuoliin, olisi luullut häntä puhuvaksi rummuksi.

Glory meni pois ennen jumalanpalveluksen loppua ja päätti lähteä Whitechapel Roadille, josta Aggie oli kertonut jotain. Hän läksi sinne Bishopsgate-kadun kautta, mutta käänsi päänsä poispäin kulkiessaan luostarin kirkon ohi. Puolan juutalaisten, saksalaisten ja kiinalaisten kirjava tungos Euroopan omituisimmalla kadulla huvitti häntä hiukkasen, mutta sitten hän kääntyi Houndsditchillille palasi jälleen Bishopsgaten kautta takaisin.

Englannin pankin kohdalla hän astui omnibussiin mennäkseen kotiinsa. Paitsi häntä istui siinä pullea tyttö, suuri, höyhenillä koristettu hattu päässä.

"Torilleko matka? Eikö? Minä vihaan sitä itsekin ja siksi menenkin tanssipaikkoihin ennemmin. Maaltako olette? Samoin minäkin. Isä on maanviljelijä, mutta siellä on kuusitoista kotona ilman minua, joten minua ei siellä kaivata. Missäkö asun? Tätä nykyä Nanni-mummon pukukaupassa. Eikös mulla ole nätit hansikkaat? Ja hattu sitten? Hauskaa, että pidätte siitä. Minä saan uuden hatun tavallisesti kerran viikossa, ja mitä hansikkaisiin tulee, niin kaikki, jotka pitävät minusta —"

Kun Glory sinä iltana istui ummehtuneessa huoneessaan ja Booboo nukkui, kirjoitti hän kotiin:

'Ja kaikki parhaat päätökset, ne tuuleen häviää'.

Todistus: minä.

Minä aioin lähettää teille muutamia joululahjoja, mutta lunta on tuprunnut niin ahkeraan, ettei hiirikään uskalla lähteä liikkeelle, ellei pakko aja. Kuitenkin, kaikitenkin lähetän kolme suurta suudelmaa ja isoisälle parin lapasia, jotka omin käsin olen kutonut, koska en tahtonut antaa kenenkään hyvän ihmisen auttaa minua siinä työssä. Sanokaa Rakel-tädille, että näen joskus prinssin ja prinsessan. Toissailtana näin heidät teatterissa. Niin juuri, teatterissa! Älkää kauhistuko — me elämme iloista elämää täällä Lontoossa ja käymme teatterissa vähän väliä. On niin hauskaa tavata noita komeita ihmisiä. Te näette, että olen syöksynyt hienoon seuraan, mutta minä rakastan kaikkia yhtä paljon kuin ennenkin ja nytkin, kun kynttilä sammuu, kuvastuu silmieni eteen Glenfaba ja 'Waits' ja 'Oiel Verree' ja isoisä polttaen piippuaan työhuoneessaan tulen ääressä, hännätön, muriseva, "vanha koira jaloissaan. Hauskaa joulua teille, rakkaani. Hyvästi, hyvästi!"

VIII.

"'Missä se hauska irlantilainen neiti nyt on?' kysyvät herrat alituiseen, kultaseni", sanoi rouva Jupe, ja häpeän vuoksi ja koska hänellä ei ollut millä maksaa asunnostaan ja ruuastaan, palasi Glory taas myymäpöydän taakse.

Vähän matkaa Bedford Rowin takana ahtaassa huoneryhmässä kapean kadun varrella asuu joukko tanssijattaria ja kuorolaulajattaria, joilla on toimensa kevyenlaisissa teattereissa Strandilla. He ovat isoäänistä, iloista, huoletonta, hyväluontoista väkeä, he puhuvat vapaasti, nauravat paljon, käyttävät valetimantteja, valetukkaa, valehipiää, mutta aina hyviä kenkiä, joita he kaikilla mahdollisilla keinoilla tahtovat työntää näkyviin.

Useat näistä tytöistä kulkivat Turnstilen läpi mennessään työhönsä, ja tuossa seitsemän ajoissa oli tupakkapuoti tavallisesti heitä täynnä. Melkein jokainen heistä tupakoi, kuten saattoi huomata oikean käden likaisesta etusormesta, ja ostaessaan savukkeitaan he lärpättivät ja elämöivät, kunnes tuo pikkuinen puoti oli kuin oksainen puu täynnä varpusia keväällä.

Useimmat heistä kuuluivat Frailty-teatteriin, ja heidän tavallisimpana puheaineenaan olivat sikäläisen teatterin "tähdet". Päätähtinä olivat "sisarukset Bellman", kolme burleski-laulajatarta, joista varsinkin Betty-niminen oli ainaisena purevien sukkeluuksien kohteena. Hänen nimensä oli Glory nähnyt kultakirjaimilla painettuna jos jossakin.

"Hän sanoo olleensa opettajattarena maaseudulla, tytöt!" "Kyllä kai! Puotityttönä oli Mile-End-Roadilla ja oppi tanssiaskeleensa posetiivinsoittajalta erään sylttytehtaan takapihalla." "Todellako?" "Hän on laajaselkäinen neito." "Jokseenkin yhtä leveä kuin Lontoon levein katu, kultaseni. Oli ennen myymässä Piccadilly-sirkuksen luona, kunnes joku tuli puhuttelemaan häntä, ja nyt hän ajelee omissa vaunuissaan että hei vaan." Sitten kasvoi nauru yleiseksi, ja koko seurue marssi ulos kädet toistensa vyötäisillä ja laulellen kadulla, jossa ei tarvinnut kuiskailla kuten näyttämöllä: "Ja neidon kultakutrit irrallaan aaltoili."

Nuo keltatukkaiset ja keltasormiset sisarukset tunsivat varsin hyvin elämän leikin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he alkoivat tutkiskella Glorya. "Pidättekö toimestanne, tyttöseni?" "Oh, näyttääkö hän siltä kuin hän pitäisi siitä?"

"Ehkä pidän — ehkä en", sanoi Glory.

"Puhukaa sitä seinille, ei minulle. Minäkin olin ennen puotityttönä, mutta en kärsinyt sitä elämää. Minä tahdoin vapautta, ja jos vain tyttö on minkään näköinen niin — ymmärrättehän."

Myöhään samana iltana syöksyi yksi tytöistä vallan hengästyneenä sisään huutaen: "Hurraa! Mitä arvelette? Betty tarvitsee pukijan, ja minä olen hankkinut sen paikan teille. Guinea viikossa ja lahjaksi kaikenlaista pientä roskaa. Morjesta vaan!"

Gloryn vanha kurjuus palasi taas, ja hän tunsi kuumetta ja nöyryytystä. Mutta hänen turhamielisyyttään ei niin paljon loukannut tuo tarjottu toimi kuin hänen kunniaansa loukkasi hänen nykyinen toimensa. Rouva Jupe oli nykyään alituiseen poissa kotoa, ja jos hänen ulkotoimensa olivat samaa laatua kuin sekin, joka saattoi hänet Polly Loven tuttavaksi, niin —

Lopettaakseen levottomuutensa läksi Glory teatterin ovelle.

"Tekö olette uusi pukija, neiti?" kysyi ovenvartia.

"Collins neuvoo teille mitä teidän on tehtävä, Collins!"

Laiha, ruma, epäsiisti vaimo, joka tuli sisäovesta, katsoi sinnepäin kuunnellen.

"Seuratkaa minua", sanoi hän, ja Glory meni hänen kanssaan ensin alas pimeää käytävää, sitten kaikenlaisten tomuisten kulissien välitse, sitten avonaisen näyttämön yli, sitten ylös portaita ja vihdoin pienehköön huoneeseen, jossa ei ollut yhtäkään ikkunaa eikä minkäänlaista ilmanvaihtolaitosta ja jonka kalustona oli kolme lattiapeiliä, leposohva, neljä rottinkipohjaista tuolia, kolme pientä toalettipöytää, joitten yli oli ripustettu kaasujohdot, kolme suurta kirstua, muutamia savukelaatikoita ja joitakuita tyhjiä samppanjapulloja. Täällä oli toinen nainen, yhtä laiha ja epäsiisti kuin sekin, joka oli Glorya opastanut. Hän nyökäytti Glorylle ja jatkoi työtään, nimittäin komeiden pukujen esille ottamista kirstusta sekä niitten levittelemistä leposohvalle.

"Hän käski minua näyttämään teille ensimmäisen näytöksen puvut", sanoi se nainen, jolla oli nimenä Collins, ja aukaisten toisen kirstun osoitti hän siellä olevia pukuja.

Se oli uusi maailma Glorylle, ja tuossa ilmastossa oli jotain kiihoittavaa, sähköittävää. Hän kuuli, kuinka kulissien siirtäjät huusivat ja kiroilivat, kuinka kuorotytöt nauroivat ovissa kulkiessaan ja pitivät kaikenlaista teatterimelua ennen näytelmän alkamista. Yhtäkkiä kuului silkin kahinaa ja kaksi nuorta naista astui äänekkäästi puhellen huoneeseen. Toinen oli pitkä, solakka, punainen ja valkoinen kuin marjamaito, toinen sitä vastoin pieni ja pyöreä. He tuijottivat Gloryyn, jonka täytyi virkkaa jotain.

"Neiti Bellman arvatenkin?"

"Tarkoitatteko Bettyä?" kysyi neiti, ja samassa Betty itse astui sisään. Hän oli lihava nainen, ja hänessä saattoi huomata jonkinmoista rahvaanomaista miellyttävyyttä. Glorylla oli hämärä tunne siitä, että hän oli jossain ennen nähnyt hänet.

"Vai niin, te olette tullut", sanoi hän ottaen Gloryn heti haltuunsa. "Auttakaapa pois päällystakkini."

Glory teki niinkuin käskettiin. Toiset naiset olivat myös riisuutuneet, ja parin minuutin perästä istuivat kaikki kolme toalettipöytien ääressä rasvarasiat, punamaali ja mustat pensselit käsissään.

Glory irroitti paksun neiti Betyn tukkaa, ja hänen armonsa katseli Glorya peilissä.

"Ei ole hullumman näköinen, vai mitä, tytöt?"

Toiset kaksi katsoivat Gloryyn hyväksyvästi. "Ei ole", vastasivat he jatkaen pukeutumistaan hyräillen ja viheltäen.

"Oh, kiitoksia ", sanoi Glory syvä kohteliaisuus äänessä, ja kaikki nauroivat. Se oli todellakin hauskaa. Mutta äkkiä se ei enää tuntunutkaan hauskalta.

"Mikä nimesi on, tyttöseni?"

Häntä hävetti mainita tässä seurassa oikea nimensä, joka oli kodissa pyhä, pyhä vanhalle pastorille ja John Stormille, ja eräs muisto pani hänet äkkiä vastaamaan: "Gloria."

Pikkuisen neidin musta pensseli vaipui alas silmäkulmilta, ja hän huudahti:

"Mikä mainio nimi se olisi ohjelmassa!"

"Huh! Minusta se maistuu sunnuntailta", sanoi pitkä neiti pudistaen olkapäitään.

"Irlantilainenko?"

"Jotain sinne päin", sanoi Glory.

"Saanut sivistystä, eikö niin?"

"Isäni oli pappi", sanoi Glory, "mutta —"

Yleinen naurun hohotus keskeytti hänen puheensa, ja silloin hän ojentautui suoraksi säihkyvin silmin, mutta paksu, armollinen neiti taputti häntä kädelle sanoen:

"Älä suutu Glo, mutta sinun ei todellakaan pidä enää puhua semmoista — kaikki ovat aina papin tyttäriä, ymmärräthän."

Kova koputus kuului ovella, ja asiapoika, jonka toimena on kutsua näyttelijöitä näyttämölle, huusi: "Puoli tuntia, neidit!" Pukuhuoneessa syntyi hälinä ja hermostunut kiire, ja ulkopuolella kuului orkesteri virittävän soittokoneitaan. Koputus kuului taas: "Esirippu nousee, olkaa hyvä!" Ovi työnnettiin auki, ja kaikki kolme naista leijailivat ulos — pitkä puettuna trikoopukuun, pikkuinen serpentiinihameeseen ja paksu jonkinmoiseen fantasiapukuun. Glory jäi kokoamaan lattialle pudonneita tavaroita, kuuntelemaan orkesteria, joka parastaikaa soitti, ja — miettimään tuota kaikkea ja nauramaan.

Naiset palasivat taas pukuhuoneeseen ja tekivät sen sitten taas uudelleen ja uudelleen näytelmän kestäessä. Kun he eivät olleet pukuhommissa, huvittelivat he itseään jos jollakin. Milloin he tupakoivat, milloin lähettivät Collinsin ostamaan konjakkia ja soodaa, milloin haastelivat katsojien joukossa näkemistään tuttavista — "Lordi Johnny on täällä taas tavallisella paikallaan. Hän on nähnyt tämän kappaleen jo kuusikymmentä kertaa ja kaiken kaikkiaan sitä on näytelty vain kuusikymmentäyhdeksän kertaa." — Joskus keskustelu kääntyi koko katsojakuntaan yleisesti: "Mikähän niitä tänään vaivaa? Vaikka vilkuilisi silmänsä nurin, ei saa ainoatakaan kättä liikkumaan."

Vihdoin laskeutui esirippu, ulkopuvut puettiin ylle ja asiapoika tuli huutamaan: "Vaunut odottavat!" Naiset vastasivat: "Hyvä on, Tommy", ja hänen armonsa paksu neiti nyökkäsi Glorylle sanoen: "Kyllä sinusta vielä kalu tulee, kunhan nyt hiukan totut." Sitten ei näkynyt enää muuta kuin pimeä näyttämö, tyhjä huone ja ovenvartia näyttämön ovella, joka virkkoi Glorylle: "Hyvää yötä, neiti."

Nuo siis olivat katsojien suosikkeja! Ja Glory Quayle auttoi heitä pukeutumaan ja riisuutumaan ja valmistumaan näyttämölle! — Seuraavana aamuna Glory koetti ajatella kaikkea tuota. Olivatko he niin ihmeen kauniita? Glory kohosi istumaan vuoteessaan ja katsahti peiliin. Sitten hän laskeutui takaisin hymyillen. Olivatko he niin paljon viisaampia kuin muut ihmiset? Sitä nyt ei kukaan voinut luulla, sillä he olivat onttoja kuin tyhjät tynnyrit. Jotain muuta siinä oli, kunpa vain voisi ymmärtää mitä.

Toinen ilta teatterissa oli jokseenkin samanlainen kuin ensimmäinen, se vain erotuksena, että näytöksien välillä kävi joukko näyttelijöitä eräästä toisesta seurueesta tervehtimässä Bellmanin sisaruksia. Huolimaton käytös ja tutunomainen puhelu muuttui heti mitä kaavamaisimmaksi, ja ylhäisten vallasnaisten tapaan puheltiin aamupäivävisiiteistä, nimikorttien jättämisistä ja iltapäiväkutsuista.

Yhdessä näytöksessä lauloivat kaikki kolme neitiä yhtaikaa, ja silloin Glory hiipi näyttämön portaille heitä kuuntelemaan. Kun hän palasi pukuhuoneeseen, tykytti hänen sydämensä, ja hän luuli silmiensä singahtavan pois päästä, kun hän vilkaisi peiliin. Se oli vallan naurettavaa! Semmoinen maine, semmoinen melu tuommoisen laulun tähden, ja hän… Voi, jos hän saisi kerran esiintyä!

Mutta pilvi peitti kohta päiväpaisteen hänen kasvoillaan, ja hän mutisi taas: "Oi Jumala, älä rankaise turhamaista, vaateliasta tyttöä!"

Oli miten oli, hän tunsi sekä onnea että iloa ja kolmantena iltana hän tuli teatteriin ennen muita pukijoita laulellen itsekseen levittäessään pukuja, sillä hänen sydämensä alkoi keventyä. Äkkiä hän huomasi jonkun seisovan kynnyksellä. Se oli vanhanpuoleinen, kaljupää, huuhkaimen näköinen herra, tämän teatterin johtaja, jonka nimi oli Sefton.

"Jatkakaa, tyttöseni", sanoi hän. "Kun on tuommoinen ääni, niin miksi herran tähden ette anna kenenkään kuulla sitä?"

Hänen armonsa paksu neiti saapui myöhään sinä iltana. Hänen toverinsa olivat jo pukeutumassa ja odottelemassa, kun hän tulla sävähti huoneeseen kuin yölepakko siivet levällään huutaen: "Pois tieltä! Betty Bellman tulee! Hän on myöhästynyt!"

Illan kuluessa sattui paljon pientä kiusantekoa, ilkkumista ja teeskentelyä, joka vihdoin nousi ylimmilleen, kun Betty sanoi: "Lordi Bobbie on palannut jälleen ja tahtoo taas tänä iltana olla meidän kanssamme, kultaseni." "Ei ikinä ainakaan minun suostumuksellani", sanoi pitkä neiti. "Me menemme illallista syömään Neil Gwynnin klubiin, armaani." "Minua suorastaan ihmetyttää sinun käytöksesi, rakkaani!" — " Sinä olet totta tosiaankin paras muille saarnaamaan, enkelini!"

Tämän perästä arvoisat neidit, jotka näyttämöllä suutelivat ja syleilivät toisiaan, eivät voineet vaihtaa pukuhuoneessa sanaakaan, ja heti esiripun laskettua pitkä ja pikkuinen liitelivät pois salaperäisin viittauksin "tosi ystävästä" ja vakuutuksin, että he eivät tahtoneet "jäädä katsomaan mitään rumia tekoja."

"Sen ei tietenkään tarvitse, joka ei tahdo, armaani", sanoi ivan kohde ja lähetti sitten Gloryn viemään sanaa eräälle ystävälle, joka odotti näyttämöllä.

Pukuhuoneen ilma oli tukahduttava ja ummehtunut, ja vaikka teatterin johtajan puhe olikin kiihoittanut Glorya, tunsi hän nyt kyllästystä ja häpeää. Ylpeyden tuli koetti päästä syttymään huolimatta kaikista rankoista sadekuuroista, jotka olivat tulvineet hänen kainoudelleen, ja hän oli hämillään ja tyytymätön.

Hänen astuessaan alas portaita oli esirippu ylhäällä, sali tyhjänä ja näyttämö melkein pimeänä, sillä yksi ainoa kaasuliekki paloi kuiskaajan luukun luona. Hännystakkiin puettu herrasmies käveli edestakaisin sammutettujen ramppivalojen vieressä. Glory oli juuri astumaisillaan hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä tunsi miehen, kääntyi ympäri ja syöksyi pois. Se oli lordi Robert Ure, ja samassa Glory muisti myöskin, missä hän ennen oli nähnyt Betty Bellmanin. Sehän oli sama nainen, joka oli ajanut Polly Loven kanssa lordi majorin päivänä. Kuumeisena, pää sekavana ja peläten Glory juoksi pimeitä käytäviä, mutta silloin joku kutsui häntä. Se oli teatterin johtaja.

"Tahtoisin kuulla ääntänne vielä kerran, tyttöseni. Tulkaa tänne huomenna kello yksitoista aamulla. Kapellimestari tulee silloin tänne säestämään."

Glory vastasi hämillään jotain myöntävää ja juoksi samalla takakadulle sykkivin sydämin ja hengittäen syvään kylmää ilmaa. Häntä huimasi ja hän kaipasi kipeästi ystävää, johon olisi voinut turvautua. Jos joku nyt olisi hänelle sanonut: "Tule pois, lapsi, tuosta turmeltuneesta ilmapiiristä, se on täynnä vaaraa ja kuolon siemeniä", niin hän olisi heti jättänyt kaikki ja seurannut ystäväänsä, vaikka se olisi hänelle tuottanut kuinka suuria uhrauksia tahansa. Mutta hänellä ei ollut ketään, ja tuo kaipauksen tuska ja tuo kurjuuden häpeä tukahduttivat häntä.

Hän poikkesi sairashuoneelle, ennenkuin hän meni kotiin. Mutta ei, ei ollut kirjettä John Stormilta. Yksi monen päivän vanha kirje siellä oli Drakelta:

" Hyvä Glory! Kun kuulin, että käytte täällä ottamassa kirjeitä, päätin kirjoittaa teille ja kysyä, ettekö tahtoisi minulle ilmoittaa, missä asutte ja mitä toimitte. Sen jälkeen kun erosimme St. Jamesin puistossa olen usein puhunut teistä ystävälleni neiti Macquarrielle ja minä olen niin pahoillani muistaessani teidän erinomaista kykyänne, joka vain odottaa oikeata käyttöä. Ystävänne

F.H.N. Drake."

"Paljon kiitoksia, mutta tarjotkaa toisille", ajatteli Glory rypistäen kirjeen kädessään, mutta samassa hän huomasi siinä vielä jälkikirjoituksen:

J.K. — Koska nyt on joulu, en malttanut olla lähettämättä hiukan joulumakeisia teidän herttaiselle, vanhalle isoisällenne ja hänen rakastettavalle, vaatimattomalle perheelleen, mutta koska he epäilemättä jo aikoja sitten ovat unohtaneet minut enkä tahtoisi heitä rasittaa turhalla kiitollisuuden tunteella, pyytäisin ettette auttaisi heitä arvaamaan mistä joulumakeiset ovat kotoisin."

Glory oikaisi taas kirjeen, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa sekä palasi kotiin. Siellä oli toinen kirje häntä odottamassa. Se oli vanhalta pastorilta:

"Ja kumminkin sinä lähetit meille joululahjoja! Se oli aivan minun karkulaiseni tapaista, joka koetti uskotella meille muuta. Mikä ilo se oli meille! — tarkoitan Rakelille ja minulle, sillä meidän täytyi pitää kaikki salassa Anna-tädiltä, ettei hän suuttuisi, kun sinä olet tuhlannut niin paljon rahaa. Chalse kantoi tavarat vierashuoneeseen Annan ollessa yläkerrassa, ja silloin syntyi semmoinen juhlallinen hiljaisuus kuin olisimme nähneet itse liitonarkin matkalla Jerusalemiin. Voi hyvänen aika! Hyvänen aika! Kakku ja mantelit ja juusto ja kalkkuna ja tupakkakäärö ja nuuskajauho! Annan tähden oli kaikki pidettävä mitä suurimmassa salaisuudessa, mutta minä pelkään pahoin, että se salaisuus oli hyvin vuotavaa laatua, sillä tuon tuostakin kuului äänekkäitä, kiihkeitä kuiskauksia. Siunatkoon Jumala sinua siitä, että aina muistat meitä ja pidät meistä huolta! Noin oikealla ajalla tullen tuntui lahjasi Herran lähettämältä, aivan kuin oma lemmikkini itsekin, ja kun ihmiset kysyvät minulta, enkö pelkää sitä, että tyttäreni tytär on niin yksin siellä suuressa pahassa Babylonissa, sanon heille: 'En pelkää. Te ette tunne minun Gloryani. Hän on täynnä uskallusta, pontta ja lujuutta, hän on kuin teräksinen jousi, joka värähtelee hellyyttä ja voimaa'."

IX.

Joulu oli ollut ja mennyt luostarissa ja aie oli vieläkin toteuttamatta. John itse oli viivyttänyt sen toimeenpanoa, milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä. Yö oli milloin liian pimeä, milloin liian valoisa, milloin paistoi kuu, milloin se ei paistanut. Todellisena syynä oli hänen taikauskoinen pelkonsa. Tuuma oli hyvin helppo toteuttaa, isä itse oli tehnyt sen helpoksi. Tämä seikka sekä myöskin se, että isä luotti häneen niin lujasti, oli melkein tehnyt tyhjäksi koko hankkeen. Hänen omat salaiset huolensa vain, jotka aina tunkeutuivat hänen mieleensä, kun hän näki veli Paavalin kärsivät kasvot, pitivät yhä vireillä tuumaa.

"Poika on kuoleman oma. Se ei voi olla Jumalan tahtoa vastaan."

Hän sanoi sen itselleen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ihminen, joka puristaa rintaansa saadakseen selville, vieläkö kipu siellä tuntuu. Tuon ratkaisevan hetken varjon alla hänen luonteensa oli turmeltua. Hän muuttui viekkaaksi, teeskenteleväksi eikä saanut mitään tehdyksi, joka ei olisi ollut petollista joko todellisuudessa tai näennäisesti. Kun isä kulki hänen ohitsensa, painoi John alas päänsä, ja sitä pidettiin heti synnintuntona ja häntä kiitettiin nöyryydestä.

Oli vuoden viimeinen päivä ja myöskin hänen ovenvartiakautensa viimeinen päivä.

"Tänä yönä sen täytyy tapahtua", kuiskasi hän Paavalille tämän astuessa ohi.

Paavali nyökkäsi. Siitä saakka kun he laativat pakosuunnitelmansa, oli hän kadottanut kaiken oman tahtonsa ja muuttunut aivan passiiviseksi ja toimettomaksi.

Kuinka sitä päivää kesti! Ja iltakin edistyi niin hitaasti kuin lyijyaskeleita vedellen. Tuntui siltä kuin iltavirkistyshetki ei koskaan loppuisi. Muutamat veljistä, jotka olivat olleet lähetysmatkoilla maaseudulla, olivat palanneet kotiin ympärileikkausjuhlaan, ja raikkaat kasvot sekä iloiset äänet loivat iloa koko taloon. Johnista tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi kuullut niin paljon naurua luostarissa.

Mutta kello soi iltarukoukseen, ja veljet menivät kirkkoon. Yö oli kylmä, lumi oli kovaan tallattu, ja tuuli alkoi puhaltaa. Jumalanpalvelus loppui, ja veljet palasivat asuinrakennukseen kädet ristissä sekä menivät koppiinsa äänettöminä, jättäen veli Paavalin kirkkoon kärsimään rangaistustansa.

Vihdoin isä veti ylös päähineensä ja meni sulkemaan ulkoportin. Koira, joka piti sitä merkkinä itselleen, nousi ja seurasi häntä ulos. Isä pudisteli olkapäitään palatessaan sisään, sillä kylmä puistatti häntä.

"Kylmä yö, poikani", sanoi hän. "On kuin kuoleman liehakoimista, kun menee sinne ulos. Herra auttakoon kaikkia kodittomia kulkijoita tällaisena yönä."

Hän pyyhki pois lumen kengistään.

"Tämä on siis viimeinen päivä sinun rangaistusajastasi, veli Storm, ja huomisaamuna yhdyt meihin kokoushuoneessamme. Hyvin olet toiminut, hyvän taistelun taistellut ja kestänyt saatanan viettelykset. Hyvää yötä, poikani, Jumala siunatkoon sinua!"

Hän astui pari askelta ja seisahtui sitten. "Minä lupasin sinulle 'Isä Lacordairen elämäkerran' ja sinä voit nyt tulla huoneeseeni ottamaan sen."

Isän huone oli alakerrassa vasemmalla puolen portaita, ja sinne mentiin käytävästä, joka kulki rakennuksen keskitse. Tämän käytävän toisella puolella olevat ovet veivät huoneisiin, joitten ikkunat olivat pihalle päin: toisella puolen olivat katuhuoneet, ikkunat Thamesiin päin. Isän huone oli kadulle päin. Siinä ei ollut koristuksia enempää kuin kopeissakaan, mutta sen sijaan siellä oli pieni tulisija ja kirjoituspöytä, jolla paloi lamppu.

Heidän astuttuaan huoneeseen ripusti isä portin, avaimen naulaan, joita oli monta hänen vuoteensa vieressä seinässä. Se oli kolmas naula ikkunan puolelta lukien, ja avain oli vanha ja sileä. John huomasi kaiken tuon ja myöskin sen, että lattialla oli kirjoja, joihin saattoi helposti kompastua, ellei astunut varovasti. Isä otti yhden niistä.

"Tässä on se kirja, poikani. Se on mitä kallein todistuskappale, elävän ihmissielun kuvastin. Eniten minua ehkä liikutti isä Lacordairen suhde äitiinsä. Munkki ei saa pitää äitiään erityisesti omanaan, ja jos naisen rakkaus on kallis hänelle, niin hän on onneton, kunnes hän on kiinnittänyt katseensa siunatuimpaan kaikista vaimoista. Mutta elämä Herrassa ei hävitä luonnonomaista rakkautta. Se tappaa vain synnyttääkseen uutta elämää. Vehnän siemen kuolee elääkseen uudelleen. Se on oikeata kristillistä asketismia, poikani, ja samoin on meidän valaimmekin laita. Hyvää yötä!"

Kun John tuli isän huoneesta, kohtasi hän veli Anteron, jolla oli puhdas liinavaate käsivarrella ja vesikannu toisessa kädessä. Hän heitti isän antaman kirjan vuoteelleen komeroon, istuutui rahille oven viereen ja koetti vakaannuttaa päätöstään.

"Mies kuolee kaipauksesta, ellei hän saa nähdä sisartaan. Hän voi pelastaa tytön sielun, jos hän vain saa tavata hänet. Kaikkivaltias ei voi siitä närkästyä."

Kun hän kohotti päätään, oli talossa kaikki hiljaa, tuuli vain vinkui ulkona. Samassa kuului pieni rasahdus, ikäänkuin ovi olisi pantu kiinni, ja veli Antero tuli johtajan huoneesta päin. John kutsui hänet luokseen, ja veli Antero hiipi ovelle varpaisillaan, sillä munkit vihaavat melua kuin pahaa henkeä. Tuon suuren lapsen säännöttömät kasvot olivat yhtenä ainoana hymynä.

"Onko isä mennyt levolle?" sanoi John.

"On."

"Juuri äskenkö?"

"Ei — puoli tuntia sitten."

"Silloin hän on jo ennättänyt nukkua."

"Hän oli jo nukuksissa ennenkuin minä läksin hänen huoneestaan."

"Hän ei siis lukitse oveansa sisäpuolelta?"

"Ei milloinkaan."

"Makaako isä rauhallisesti?"

"Joskus, mutta joskus kissankin askeleet herättäisivät hänet."

"Veli Antero —"

"Mitä?"

"Tekisittekö minulle jotain, jos hyvin hartaasti sitä toivoisin?"

"Tiedättehän, että tekisin."

"Vaikka se olisi vaarallistakin?"

"En pelkää vaaroja."

"Ja vaikka se ehkä tuottaisi teille huolia?"

"Ei se tuota huolia. Te ette koskaan voisi tuottaa huolia kenellekään."

John ei voinut jatkaa. Yksinkertaisten kasvojen sokeasti luottava ilme kävi hänelle ylivoimaiseksi.

"Mitä tahtoisitte?" sanoi veli Antero.

"Oh, en mitään — en ollenkaan mitään", sanoi John. "Minä vain koettelin teitä, mutta te olette liian hyvä kiusattavaksi, ja minua hävettää. Menkää vain nukkumaan nyt."

"Saanko sammuttaa tulet teidän puolestanne?"

"Ei, en ole vielä valmis. Huh, kuinka kylmä tuuli! Kylmä yö veli Paavalille olla kirkossa."

"Sanokaa minulle, veli Storm, mikä veli Paavalia vaivaa? Hän saattaa minut aina ajattelemaan äitiäni — en ymmärrä miksi."

John ei vastannut, ja maallikkoveli alkoi astua yläkertaan. Astuttuaan pari askelta portaita seisahtui hän kuiskaten:

"Ettekö siis salli minun tehdä jotain puolestanne?"

"Ei tänä yönä, veli Antero."

"Hyvää yötä, veli Storm."

"Hyvää yötä, poikaseni."

John kuunteli hänen askeleitaan, kunnes ne seisahtuivat kaukana yläkerrassa ja kaikki oli hiljaa. Ei kuulunut rauhaisessa talossa muuta kuin tuulen vinkuna. Hän työnsi luukun syrjään ja katsoi ulos. Kaikki oli pimeätä; pienoinen, värillinen valopilkku vain loisti kirkosta, missä veli Paavali luki rukouksiaan.

Tuo enensi Johnin rohkeutta, ja hän nousi mennäkseen sammuttamaan portaitten ja käytävien tulia. Hän alkoi ylhäältä ja tullessaan alas hän taas kuunteli joka porrasmutkauksessa ja katseli tarkkaan ympärilleen. Ei missään kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin hänen omien askeleittensa hiljainen kapse. Hänen taikauskoinen pelkonsa syttyi taasen, ja hänen rauhaton omatuntonsa kasvatti kauhua. Tuo vanha Lontoon talo salaperäisine koppeineen näytti olevan täynnä kummallisia varjoja, ja tuuli ulvoi kuin paholainen. Yksitellen hän sammutti liekit. Viimeinen niistä oli eteisessä kuvan alla, joka esitti Kristusta orjantappurakruunu päässä. Sitä sammuttaessaan hän oli huomaavinaan, että Kristuksen silmät katsoivat häneen, ja hän värisi.

Kello oli puoli yksitoista, ja Paavalin pakosuunnitelma oli nyt pantava toimeen. Johnin päätä pakotti ja hengitys kävi nopeaksi. Äänettömin askelin hän hiipi isän huoneen ovelle ja kuunteli taasen. Ei mitään kuulunut. Hän avasi oven ja astui huoneeseen.

Hiilet uunissa olivat juuri hiipumaisillaan, mutta niistä levisi vielä hieno, punertava hohde kattoon ja vuoteelle. Pehmeä valo valaisi isän kasvoja; hän nukkui rauhallisesti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tuulen hyminä uunissa ja laivan vihellys virralta.

Ulottuakseen avaimeen, joka riippui vuoteen vieressä, täytyi Johnin astua tulen ja nukkuvan väliin, ja hänen musta varjonsa levisi isän kasvoille. Hän ojensi kätensä ottaakseen avaimen, mutta huomasi samassa, että toinen avainkimppu nyt riippui sen päällä. Kun hän liikutti sitä, kilahti se hiljaa, ja Johnin sydän herkesi tykyttämästä, mutta isä ei liikahtanut. John otti avaimen naulasta, asetti toiset avaimet taas paikoilleen ja kääntyi mennäkseen pois. Silloin koira alkoi haukkua — joku oli ruvennut soittamaan kadulla, ja avonainen ovi lisäsi vinkuvaa vetoa uunissa. Isä huokasi, ja John tuijotti häneen vavisten. Mutta se oli vain syvä huokaus unessa.

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli jo palannut käytävään ja sulkenut oven. Hänen kurkkunsa oli kuiva, silmäluomet vavahtelivat ja ohimoita kivisti. Hän hiipi kuin varas eteiseen, ja kun hän kulki pimeässä Kristuksen kuvan ohi, tuntui tuuli huutavan: "Juudas!"

Eteisessä hän vaipui rahille, sillä hänen polvensa eivät enää häntä kannattaneet. Rakkaus ja omatunto, inhimillisyys ja uskonto taistelivat hänen rinnassaan vihloen häntä. "Petturi", huusi toinen. "Mutta mies on kuolemaisillaan", sanoi toinen. — "Juudas!" — "Hän hoipertelee helvetin partaalla, ja veli voisi ehkä pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja kadotuksesta!" Kun taistelu loppui, olivat omatunto ja uskonto masennetut, ja John oli kavalampi kuin koskaan ennen.

Kello löi neljännestunnin, ja hän kohotti päätään. Kadut, jotka tavallisesti ovat niin rauhallisia siihen vuorokauden aikaan, alkoivat täyttyä ihmisistä. Ulkoa kuului monen jalan kapsetta kovassa lumessa ja puheäänten kajahtelemista.

John avasi asuinrakennuksen suuren oven niin hiljaa kuin mahdollista ja astui pihalle. Verikoira hypähti esiin muristen, mutta John tyynnytti sen yhdellä ainoalla sanalla, ja eläin hiipi hänen luokseen nuollen hänen kättään. Hän astui nopeasti ja äänettömästi pihan poikki, avasi sakariston oven ja meni kirkkoon.

Kuorista kuului hiljainen hyminä, joka vähän väliä taukosi niinkuin aaltojen loiske sataman rantaa vastaan. Veli Paavali istui siellä, ja lamppu paloi penkillä hänen vieressään. Hänen päänsä oli kumarassa, silmät ummessa, ja lampun valossa näyttivät hänen kasvonsa kalman kalpeilta ja kuolleilta. John kuiskasi hänelle:

"Paavali!"

Hän nousi äkkiä ja seurasi Johnia pihalle heikon, toivottoman, hurjan näköisenä.

"Mutta lamppu — minä unohdin sen", sanoi hän. "Menenkö takaisin noutamaan sitä?"

"Kuinka typerää!" sanoi John. "Joku voisi olla valveilla. Tahtoisitteko näyttää hänelle, että olette näin aikaisin lähtenyt pois kärsimästä rangaistustanne?"

"Se on totta."

"Tulkaa tätä tietä — hiljaa!"

He kulkivat varpaisillaan käytävään, joka johti kadulle. Muutamia värähteleviä valosäteitä tunkeutui kadulta heihin.

"Missä teidän hattunne on?" sanoi John.

"Unohdin senkin — se on kirkossa."

"Ottakaa minun", sanoi John, "ja nostakaa ylös päähineenne sekä pankaa kauhtananne napit kiinni. Nyt on kylmä yö."

"Mutta minua peloittaa", sanoi Paavali.

"Mikä?"

"Nyt kun aika on tullut, pelkään kuulla totuutta hänestä. Epävarmuudessa on kumminkin toivoa, ja sitten —"

"Huh! Olkaa mies! Ei saa epäröidä viimeisellä hetkellä. Sitokaa tämä nenäliina kaulaanne! Kuinka avuton te olette Minun tekisi mieli lähteä itse."

"Mutta te ette tiedä, mitä minä tahdon hänelle sanoa, ja vaikka tietäisittekin, ette voisi sitä sanoa."

"No, kuulkaa sitten! Kuunteletteko?"

"Kuuntelen."

"Menkää sairashuoneeseen, jossa sisarenne oli hoitajattarena."

"Martan Viinitarhaanko?"

"Niin. Kysykää siellä hoitajatar Quaylea — muistatteko?"

"Hoitajatar Quaylea."

"Jos hänellä sattuu olemaan yövalvonta, saatte heti tavata hänet. Mutta jos hänellä ei ole yövuoroa, on hän ehkä mennyt levolle ja siinä tapauksessa —"

"Mitä?"

"Ottakaa tämä kirje. Saitteko sen?"

"Sain."

"Antakaa se ovenvartialle. Sanokaa hänelle, että heidän entinen kappalaisensa lähetti sen — muistattehan? Sanokaa, että siinä on hyvin tärkeä asia ja pyytäkää häntä toimittamaan se heti paikalla makuuhuoneeseen. Sitten —"

"Mitä?"

"Sitten hän sanoo teille, mitä teidän tulee tehdä."

"Mutta jos hän ei ole kotona."

"Hän saattaa olla poissa — nyt on uudenvuoden aatto."

"Niin?"

"Odottakaa porttikäytävässä kunnes hän palaa."

John selvitti kaikki lujalla tahdollaan, ja avuton olentoraukka saneli kiitollisia siunauksia hänelle.

"Älkäämme puhuko siitä… Onko teillä yhtään rahaa?"

"Ei."

"Ei minullakaan. Sen vähän, mikä minulla oli kukkarossani tänne tullessani, annoin pois ruvetessani jäseneksi tänne."

"Minä en tarvitse mitään — voinhan kävellä."

"Siihen menee kokonainen tunti."

Kello löi jossakin. "Vaiti! Yksi, kaksi, kolme… yksitoista on kello. Puoliyön aikaan olette siellä. Nyt menkää."

Avain oli katuportissa. "Muistakaa! Aamurukoukseen kello kuusi."

"Minä palaan jo kello viisi."

"Minä avaan portin puoli kuusi. Kuusi tuntia vain koko toimeen."

"Hyvää yötä siis."

"Odottakaa!"

"Mikä on?"

Paavali oli jo kadulla, mutta John oli pimeässä käytävässä.

"Luultavasti hän vie teidät vaunuilla Lontoon halki."

"Sisareniko?"

"Sisarenne muutti asumaan jonnekin St. John's Woodiin muistaakseni."

"St. John's Woodiinko?"

"Sanokaa hänelle", — John koetti pysyttää äänensä tyynenä — "sanokaa hänelle, että minä olen onnellinen — ja iloinen — ja terveen ja reippaan näköinen."

"Mutta ettehän te ole. Te olette liian hyvä, te rasitatte itseänne aivan liiaksi minun —"

"Sanokaa, että ajattelen häntä usein, ja jos hän tahtoisi sanoa jotain — lähettää jotain — jotain sanaa — sanomaa… Kaikkivaltias ei siitä vihastu… Mutta vähätpä siitä! Menkää, menkää!"

Avain oli taas vääntynyt reiässään, maallikkoveli oli mennyt, ja John seisoi yksinään.

"Jumala antakoon minulle anteeksi!" mutisi hän kääntyen pois.

Liike kadulla kasvoi joka hetki, ja hänen kulkiessaan pihamaan poikki hoiperteli juopunut mies portin ohi ja seisahtui huutaen käytävään: "Hei vaan! Kyllä minä näen sinut!" Verikoira hypähti ylös haukkuen, mutta John kiiruhti sisään vetäen nopeasti oven kiinni.

Hän istui rahille koettaen tyyntyä. Hän ajatteli Paavalia muistellen millaiselta hän oli näyttänyt viimeisellä hetkellä ennen menoaan. Vangittu kotka, jonka siipi oli poikki, oli hävinnyt yöhön, Lontoon yöhön, mutta vapaana, vapaana!

Ajatuksissaan seurasi John Paavalia katuja pitkin — alas Bishopsgate-katua Threadneedle-kadulle ja sitten Cheapsidea pitkin St. Paul's Ghurchyardille. Siellä oli kaiketi suuri väenpaljous nyt odottamassa, että kello löisi kaksitoista ja ihmiset saisivat hurrata ja toivottaa toisilleen hyvää uutta vuotta.

Sitten hän muisti Gloryn. Hän olisi siellä myöskin, sillä hän rakasti rehevää, uhkuvaa elämää. John saattoi nähdä Gloryn aivan selvään keskellä tungosta, nuo säkenöivät silmät, nuo reippaat askeleet. Se oli niin uutta hänelle, niin luonnollista, niin kaunista. Glory! Aina vain Glory!

Hän luuli uneksineensa, sillä äkkiä kaikki kellot löivät, ensin eteisen kello, sitten kirkkojen kellot yltympäri ja vihdoin Paavalin katedraalin suuri kello. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului kuin pyssyjen pauke, ja sitten kaikki kirkonkellot alkoivat soida.

Kaduilla kasvoi melu nyt ylimmilleen. Ihmiset huusivat ja nauroivat. Jotkut lauloivat. Milloin kuului pelastusarmeijan kuoro, milloin varieteelaulun pätkä. Ensin kaikui "Ristin juureen, ristin juureen!" sitten "Herra 'Enry' Awkins" ja sitten joku tuntematon laulu.

Marssiaskelin kulki katukäytävän kovalla lumella joukko poikia ja tyttöjä vetäen:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin…"

Heidän kimeät äänensä katkesivat äkkiä korkeimpaan nuottiin, ja äänekäs nauru seurasi.

Glory taaskin. Aina, aina vain Glory!

Silloin putosivat suomut hänen silmistään ja hän näki itsensä semmoisenaan, itsensä ja muiden pettäjänä. Vaikuttimena hänen toimiinsa sinä yönä oli ollut Glory. Glory oli ollut hänellä ensimmäisenä, Glory viimeisenä. Hänen säälinsä veli Paavalia kohtaan ja hänen pelkonsa Pollyn kohtalosta oli ollut petosta ja tekosyytä vain.

Yötuuli ulvoi vielä rakennuksen nurkissa. Sen humu sekaantui kirkonkellojen ääneen, ja tuntui kuin ne ilkkuvan vihollisen tavoin yhdessä olisivat huutaneet: Juudas! Petturi! Hullu! Hullu! Petturi! Juudas!

Hän tukki korvansa käsillään, ja hänen päänsä vaipui rinnalle.

X.

The Little Turnstile.

Uudenvuoden aattona.

Hurraa! Hurraa!

Minä olen kuin pulloon pantu hiiva, joka pyrkii pompahtamaan ulos, enkä voi muuta kuin kiittää kohtaloa siitä, että minulla on kolme vanhaa lasta kotona, joille minun pitää kaikki kertoa. Kuulkaa siis ja kuunnelkaa! Tietäkää siis kaikki ihmiset (ja naiset), että Lontoossa on herrasmies, joka ennustaa ihmeellisiä asioita Glorylle. Hänen nimensä on Sefton, ja minä tutustuin häneen kolmen neidin — minä nimitän heitä kolmeksi sulottareksi — avulla, joihin taasen tutustuin siksi, että tulin tänne Lontooseen asumaan. Mies on vanha, kaljupäinen, harmaahapsinen kärpässieni, ja jos voin uskoa kaikkea, mitä armolliset sulottaret kertovat hänestä, on hän niitä ihmisiä, jotka eivät tee syntiä muuta kuin kaksi kertaa vuodessa, nimittäin puolen vuoden ajan ennen joulua ja puolen vuoden ajan joulun jälkeen. Mutta yllämainitut sulottaret kuuluvat siihen pyhään sisareskuntaan, joka repisi alas pirunkin hyvän maineen, jos se olisi tarpeen (niin ei ole laita), ja vaikka kärpässienen kunnia olisi pieni kuin sinapin siemen, täytyy Gloryn kumminkin ja ylimalkaisesti uskoa siihen.

Juttu koskee minun ääntäni. Kuultuaan sen kerran sattumalta, kun minä surisin ympäri taloa kuin mehiläinen, pyysi hän saada kuulla sitä uudestaan semmoisessa paikassa, jossa hän voisi paremmin arvostella sitä. Se paikka oli teatteri — niin, aivan totta, teatteri — mutta keskellä aamupäivää, eikä siellä ollut ketään muita läsnä kuin me ja muutamia huoneen siistijöitä, joten Anna-tädin ei tarvitse pelätä. Niin, kapellimestari oli myöskin läsnä ja hän istui pianon ääreen, joka oli aition vieressä (me sanoisimme sitä vallesmannin penkiksi), ja kärpässieni itse kömpi salin perimmäiseen soppeen — täällä sitä paikkaa sanotaan permantoparvekkeeksi.

Oi taivasten taivaat! Oletteko koskaan nähneet teatteria päiväiseen aikaan? Tietysti ette, armaani. Se on samanlainen kuin maailma oli ennen ensimmäistä luomispäivää — se on autio ja tyhjä ja pimeys on sekä pinnan että syvyyden päällä. Ei missään päivän sädettäkään, ellei sano valoksi tuota väärennettyä hohtoa, joka hiipii sisään käytävistä raollaan olevien ovien läpi ja tunkeutuu haudan pimeyden halki aivan kuin jättiläishirviöiden uniset silmät, jotka peloittivat minua Gobny-Deiganin luolissa silloin, kun minä olin merirosvosilla siellä, muistattehan?

Herrat olivat jättäneet minut yksin näyttämölle, jossa paloi viisi, kuusi ramppikynttilää — kramppikynttilöiksi saisivat sanoa niitä — sillä kun ne loistivat silmiini ja pianon soittaja alkoi rämpyttää konettaan ja minä rupesin laulamaan, niin tuntui kuin olisin pusertanut ääneni syvään tunneliin ja minä hermostuin niin, että purskahdin nauruun. Tämä näkyi suututtavan minun näkymätöntä kuulijakuntaani, joka tietysti piti minua hiukan hassahtavana. Minä sanoin siis: "Antakaa nyt sitten lisää valoa yksin tein", ja valkeus tuli. "Ja antakaa pianon lakata rämpyttämästä", ja se lakkasi. Sitten minä jäykistin selkäni ja lauloin yhden äitivainajan ranskalaisista lauluista. Ensimmäisen värssyn perästä huusin teatterin johtajalle kaukaisuuteen: "Kuuletteko ollenkaan?" ja hän huusi takaisin: "Jatkakaa, se on mainiota!" Minä jatkoin. Lauloin "Mylechraine'n" Manin murteella ja luultavasti näyttelin laulaessani molempia lauluja. Minä olin juuri alkanut huomata, että ääneni ei tässä suuressa huoneessa kaikunutkaan aivan yhtä kovasti kuin kirkko-urut, kun samassa kuulin hirveän läiskeen, ja näin, että molemmat herrat suosiollisesti koettivat taputtaa nahan pois käsistään.

Oi, rakkaat ihmiset! Jos te tietäisitte, että minä olen viikkokausia voivotellut ja vaikeroinut sitä, että en ole ollut niin viisas, että ihmiset olisivat huomanneet minut, joka nyt sanoi itselleen: "Tyttäreni, sinä olet kumminkin jotain — sinä, sinä, sinä!" Se oli ihana hetki kumminkin, ja kun vanha kärpässieni kiipesi näyttämölle huutaen: "Mikä ääni! Mikä ilme! Mikä luonne!" tuntui minusta kuin olisin tahtonut suudella hänen kaljua päätänsä, sillä puhua en osannut, kurkussani oli jotain estämässä.

Jaa-a. Minä olen kertonut Lontoon hienostosta, mutta semmoiseen en tahtoisi kuulua. He eivät tee mitään muuta kuin juoksevat paikasta paikkaan, pukeutuvat, haastelevat turhia, nauravat, rakastuvat ja huvittelevat miten suinkin voivat. Semmoista elämää minä en ihaile. Minä olen ylpeä ja tahdon tehdä jotain! Minua väsyttää laiskana oleminen. Niin, minä olen ollut vain laiskana, vaikka en ole tahtonut teille kertoa siitä ennen. On ihmisiä, jotka ovat syntyneet suuruuden keskellä, mutta eivät voi sitä käyttää hyväkseen. Mutta maailman kuuluisuutena oleminen, se on toista. Kun on voittanut maailman sydämen, niin että maailma tuntee ja ajattelee sinua ja rakastaa sinua! Sanokaamme, että voitat sen äänelläsi ja että maailmasi on suuri konserttisali tai vaikkapa vain varieteesali — niin mitäpä siitä! Sinun ei tarvitse elää varieteesalissa, olkoonpa sen elämä sitten millaista tahansa. Ja entäs kun tuo pimeä tyhjyys sitten täyttyy kasvoilla, jotka nauravat tai itkevät, aivan niinkuin sinä suvaitset tahtoa — myöntäkää, rakkaat, että tuo kaikki olisi ihanaa!

Minä menen taas tänä iltana kuulemaan, mitä herra Seftonilla on ehdotettavana, mutta tämä likainen pikku makuuhuonekin hymyilee minulle ja takapihan särkyneet tiilikivet näyttävät paratiisin käytäviltä. Jos kaikki on totta, mitä hän sanoo minulle… No niin, jos kerran onni on tullakseen, niin se tulee, ja jos minun työni ja toimeni tästälähin eivät tule nostamaan hiuksianne pystyyn, niin koetan näyttää tämän typerän vanhan maailman asukkaille, mitä nainen voi toimittaa huolimatta kaikista vastoinkäymisistä. En minä myöskään sure tämän paikan jättämistä. Rotat tämmöisissä vanhoissa Lontoon taloissa pitävät yöllisiä juhlia, joissa ne (hätähuudoista päättäen) huvittelevat pistämällä poskeensa perheensä nuorimpia jäseniä. Ja entäs rouva Jupe ja herra Jupe — herra Dupe [Dupe — herkkäuskoinen, narri. Suoment. muist.], kuten minä häntä nimitän! Rouva pettää häntä minkä jaksaa hypätessään ympäri kaupunkia… Mutta toisen kerran, toisen kerran, hyvät ystävät!

Tänään on uudenvuoden aatto ja melkein yhdeksän kuukautta olen nyt ollut Lontoossa. Tempus fugit! Tempus todellakin fugit hirveätä kyytiä, kun ajattelen, että ensi sunnuntaina jo täytän yksikolmatta vuotta enkä vielä ole mitään oikeata työtä aloittanut. Lumikellot kaiketi tähän aikaan alkavat puhjeta Glenfabassa, ja Rakel-täti leikkaa oksia ruusuista ja asettaa ne ruukkuihin. Voi, kuinka hirveän kaunista siellä nyt mahtaa olla, kun lunta on katoilla ja kentällä ja ikkunat ovat huurteessa aivan kuin tyttö ensimmäisessä ehtoollishunnussaan katsellen peilissä kuvaansa. Minä aion mennä katsomaan, kuinka ihmiset odottavat uutta vuotta Paavalin katedraalin ulkopuolella, jonne niitä kokoontuu tuhansittain ennen kello kahtatoista uskotellen itselleen tuota viehättävää satua, että Lontoossa on vieläkin ainoastaan yksi kello ja kaikkien täytyy pitää nenänsä pystyssä nähdäkseen milloin se lyö. Mutta keskeltä tämän loistavan kaupungin valoa ja elämää pyrkii sydämeni hellästi sykähdellen takaisin pienille, pimeille kaduille meren rannalle, jossa metodistikuoro laulaa "Terve, hymyilevä aamu!" valmistuen nauttimaan kahvia ja korinttikakkua.

Kukahan lienee ensimmäinen tervehtijä teillä tänä uutena vuonna? Viime vuonna oli John Storm, muistattehan, ja ollen musta kuin mustalainen hän oli romanttinen "ensikävijä." Ja kuinka me nauroimme, kun hän lumisena, lumisateesta tulleena oli olevinaan kerjäläinen ja astui, sisään juuri kun isoisä luki hyvästä paimenesta, joka rakastaa lampaitaan. Ja sitten minä ensimmäisenä tunsin hänet. Voi minua!

Minä olen vallan häikäisevä tänään uudessa hatussani. Tähän saakka olen käyttänyt semmoista pientä hattupahasta, joka on kiinnitettynä tukkanutturan päähän kuin kana ruiskuhilaalla. Mutta nyt minä komeilen Walesin prinssin vaakunahöyhenillä, ja jos hän vain itse näkisi minut —

Te näette nyt, millainen hupakko minä olen. Sen jälkeen, kun erosin sairashuoneesta, olen nuorentunut niin, että pelkään melkein kohta saavani taas ruveta käyttämään lyhyitä hameita. Mutta siitä on todellakin iankaikkisuus kulunut, kun viimeksi olin sievän näköinen, kuten tänä päivänä, ja nyt peruutan kaikki entiset sanani ja kadun katkerasti, että olen ikinä toivonut olevani mies. Minä tahdon aina olla nainen, ja jos kaikki on totta, mitä vanha kärpässieni sanoo, niin… Mutta miehet ovat niin hupsuja olentoja, herra siunatkoon heitä!

Glory.

J.K. Ei mitään kuulumisia vieläkään John Stormista. Nähtävästi hän ei enää muista meitä ollenkaan — ei ainakaan minua. Minä otaksun, että hän on kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut munkkivalansa. Se on tietysti uskontoa sekin, vaikka minä en sitä ymmärrä, enkä minä myöskään ymmärrä, kuinka edes koirankaan voisi kahlehtia seinään saattamatta sitä siten hulluksi. Yöllä maatessani vuoteellani ajattelen häntä joskus. Synkkä koppi, vuoteena rahi, yksinkertainen risti eikä mitään muita huonekaluja, ja hän itse rukoilemassa polvet vavisten ja hampaat kalisten. Semmoiset asiat ovat liian korkeita minulle; en minä milloinkaan niihin ylety.

Minusta tuntuu mahdottomalta, että hänkin on Lontoossa. Kuinka kummallinen paikka tämä Lontoo on! Millainen sekoitus! Muotia, uskontoa, iloa, hartautta, ylpeyttä, turmelusta, rikkautta, köyhyyttä! Minä olen huomannut, että voidakseen tulla hyvin toimeen Lontoossa täytyy tytön hiukan kirkastaa siveellistä puoltaan. Pelkät namuset eivät ole terveellisiä, täytyy saada vähän suolaistakin. Enkeleitä täällä ei kaivata ollenkaan. Ainoat enkelit Lontoossa ovat puitteilla ympäröityinä kirkon ikkunoissa, ja minä aavistan hiukan, että nekin ovat kerran olleet tavallisia naisia vain, jotka mielellään pistivät poskeensa voileipiä. Neil Gwynnen lippu liehuu St. Martin's-in-the-Fieldsin tornissa, ja vähän väliä soivat kellot hänen kunniakseen!

XI.

Kello yksitoista sinä iltana pani Glory hatun päähänsä ja päällystakin ylleen palatakseen kotiin, kun samassa palveluspoika tuli pukuhuoneen ovelle sanomaan, että teatterin johtaja tahtoi häntä tavata. Sydän hiukan sykähdellen hän läksi johtajan huoneeseen. Se oli ummehtunut kamari ovenvartian asunnon yläpuolella, sinne oli kiivettävä rautaisia kierreportaita, ja se oli ahdettu täyteen kaikenlaista teatteriromua.

"Tulkaa sisään, tyttöseni", sanoi johtaja ja työntäen syrjään muutamia kulissien malleja hän teki tilaa Glorylla sohvaan lähellä uunin sammuvaa tulta. Sulkien sitten oven hän nyökkäsi ja vilkutti silmillään ja kuiskasi tutunomaisesti:

"Kaikki hyvin, tyttöseni. Minä olen järjestänyt tämän asian teidän puolestanne."

"Tarkoitatteko…?" alkoi Glory ja odotti sitten huulet puoleksi avoinna.

"Se on melkein päätetty. Istukaa nyt." Glory oli noussut seisaalleen innoissaan. "Istukaa nyt, niin kerron teille kaikki."

Hän oli puhunut johtokunnalle. "Hyvät herrat", oli hän sanonut, "ellen erehdy olen löytänyt ihmelapsen." He olivat nauraneet. Hän muka aina löysi ihmelapsia. Mutta hän ymmärsi, mistä hän puhui, ja vihdoin he olivat antaneet hänelle vapaan toimintavallan.

"Te luulette siis, että olisi mahdollista…" aloitti Glory pidättäen henkeään, sillä hänen kurkkunsa tuntui karkealta ja povi kohoili.

"Istukaa nyt, no istukaa toki, rakas tyttöseni, ja kuunnelkaa."

Mies oli kohtelias, imarteleva, tuttavallinen, liehakoiva. Tytön tulisi jättää kaikki hänen huolekseen. Tietysti oli vielä paljon tehtävää. Tytöllä oli ihmeellinen ääni, se oli kauniimpi soiton säveleitä. Hänessä oli myöskin tyyliä. Mistä ihmeestä hän sen lienee saanutkaan. Hyvä pukija vielä tarvittaisiin — eikä sitäkään kuorossa. Mutta luonto yksin ei kasvata "tähtiä". Hänen piti oppia monenlaista vielä, ja häntä oli vielä paljon hiottava, ennenkuin hän olisi valmis. Mies oli kasvattanut muitakin ennen Glorya, ja hän kasvattaisi Glorynkin, ja jos —

Gloryn silmät loistivat, ja hänen sydämensä jyski kuin rumpu.

"Te luulette siis, että minä ehkä, jos työskentelen ahkeraan — vuosien kuluttua, ehkä —"

"Te ette voi mitään tehdä omin päin. Jättäkää siis kaikki minun huolekseni älkääkä hiiskuko mitään vielä kenellekään."

Ah, se oli kuin toteutuva unelma, hän tuskin saattoi uskoa sitä. Johtaja kävi yhä kohteliaammaksi, imartelevammaksi ja tuttavallisemmaksi. Jos tyttö edistyisi, voisi hän ansaita paljon — kymmenen puntaa viikossa viisitoista, kaksikymmentä, viisikolmatta, vieläpä viisikymmentäkin.

Gloryn mielen kiihko alkoi käydä vallan kiusalliseksi, ja hänen sydämensä pohjukassa tuo äkillinen onnen käänne herätti salaista pelkoa. Hänestä aivan tuntui kuin kohtalo olisi jollain tavalla erehtynyt ja huomaisi äkkiä erehdyksensä. Tyynnyttääkseen omaatuntoaan hän rupesi ajattelemaan kotia ja kuinka onnelliseksi hän saattaisi siellä jokaisen, jos Jumala todellakin olisi niin hyvä hänelle. Heiltä ei puuttuisi mitään, he eivät milloinkaan näkisi köyhää päivää enää.

Sillä välin teatterinjohtaja loi toisen kuvan. Ei kenenkään tytön tarvinnut olla kerjäläisenä, jos tämä mies piti hänestä huolta. Tuossa nyt oli esimerkiksi S—. Hän oli ollut vain Haymarketin tupakkapuodin keltatukkainen myyjätär, kun hän, Sefton, hänet löysi, ja mikä hän nyt olikaan!

"Tietysti minulla itselläni ei ole mitään hyötyä siitä, tyttöseni — ei kerrassaan mitään. Monet ihmiset kyllä sitten koettavat parastaan houkutellakseen teidät pois minulta, kunhan nimenne kerran tulee tunnetuksi."

Glory lausui innokkaan vastalauseen ja sitten hän taas vaipui unelmiinsa.

"Saadaan nähdä, saadaan nähdä", sanoi teatterinjohtaja katsellen Glorya kiiluvin silmin.

"Tiedättekö, neitiseni, että te olette hyvin kaunis tyttö?"

Gloryn pää oli kumarassa, hänen poskensa hehkuivat ja hän väänteli äitinsä helmisormusta sormessaan. Sefton luuli, että tyttö oli sanattomana kaikesta tuosta kiitoksesta, ja siirtyen lähemmäksi hän sanoi:

"Teillä on todellakin vartalo, joka soveltuu näyttämölle — hm —. Niin, se on hyvä juttu. Mutta teidän ei pidä olla arka minulle, neitiseni. Jos minä teen kaiken tuon teidän puolestanne, niin täytyy teidänkin joskus tehdä jotain minulle."

Glory tuskin kuuli häntä. Hänen silmissään oli kaukainen ilme, ikäänkuin hän olisi katsellut ihanaa näkyä. "Te olette niin hyvä", sanoi hän. "En tiedä, mitä sanoisin, kuinka kiittäisin teitä."

"Tällä tavalla", sanoi ukko ja kumartuen Gloryyn päin kohotti tytön päätä ja suuteli häntä.

Samassa silmänräpäyksessä hävisi tuo loiston, suuruuden ja onnen unelmaraukka, ja Glory heräsi raivon ja häpeän tunteeseen. Tuon miehen kiitokset olivat imartelua, hänen ennustuksensa petosta. Hän ei ollut mitään tarkoittanut, mutta Glory oli ollut kyllin typerä uskoakseen häntä. "Oh!" huusi tyttö heikosti, lapsellisesti, niinkuin se, joka on saanut pistoolin haavan taistelussa. Ja sitten hän nousi mennäkseen. Mutta teatterinjohtaja, joka nauroi ääneensä, naama hohtavan punaisena, astui oven eteen.

"Rakas lapsi, ette kai aio… Tuommoinen leikki —"

"Avatkaa ovi, olkaa hyvä", sanoi Glory epäselvällä äänellä.

"Mutta ettehän toki aikone… Teatterissa siitä ei välitetä yhtään mitään, tiedättehän —"

"Avatkaa ovi!"

"Todellako! Se on tosiaankin —"

Tullessaan taas täyteen tajuunsa Glory oli ulkona pimeällä syrjäkadulla, jossa lumi oli kovaa ja likaista hänen jalkainsa alla. Tuuli oli vinha, ja tyttönen juoksi katua pitkin itkien kuin pettynyt lapsi.

Katkerinta kaikesta oli tuo masentava varmuus, ettei hänellä ollut mitään kykyä, ei mitään onnistumisen toivoa ja että mies oli kaiken tuon keksinyt vain pettääkseen häntä. Voi, kuinka onnetonta, kuinka kurjaa olla nainen! Voi, tämän suuren, loistavan, pirullisen Lontoon julmuutta! Jos tyttö oli köyhä ja yksin, saattoi hän elää siellä ainoastaan ulkomuodollaan!

Taivas tiesi, mikä viimeinen toivon kipinä hänessä vielä paloi, sillä murtuneena ja masentuneena tuon eläjästään taistelemansa uljaan taistelun perästä ja heikkona naisena hän taas suuntasi kaikesta huolimatta kulkunsa sairashuoneeseen. Kello oli melkein puoli kaksitoista hänen saapuessaan sinne, ja Westminsterin kello löi puolen tunnin juuri kun hän astui ylös portaita. Oikaisten vartalonsa ja koettaen vääntää suunsa hymyyn hän avasi portinvartian oven.

"Onko kirjettä tänään?"

"Ei ole, neiti."

"Eikö? Hyvä on! Kun ei tule, ei tarvitse vastatakaan. Onnellista uutta vuotta teille!"

Mutta hänen naurussaan oli nyyhkytystä, ja mies virkkoi: "Minusta olisi tosin ikävää, ellen saisi nähdä teitä enää, hoitajatar, mutta jos annatte minulle osoitteenne, lähetän kirjeet teille, ettei teidän tarvitse niin myöhään tulla niitä hakemaan."

"Oo — ei, ei. Ei minulle enää tule kirjeitä — enkä minä enää tule takaisin. Ottakaa tämä!"

"Ei, ei, neiti!"

"Teidän täytyy."

Hän tyrkytti shillingin ovenvartian kouraan huolimatta vastustuksesta ja pakeni sitten pois näkemättä ovenvartian katsetta, joka näytti sanovan, että ukon teki mieli antaa takaisin kuusi penceä.

John Storm oli häneltä mennyt. Oli hullutusta odottaa sanomia häneltä. Olihan hän kertonut Glorylle, että veljeskunnan säännöt kielsivät heitä kirjoittamasta tai vastaanottamasta kirjeitä paitsi erityisellä luvalla. Mutta Glory oli odottanut, että jotain tapahtuisi — jokin sattuma, ihme, hän ei oikein tiennyt mitä. Se unelma oli nyt haihtunut, hän oli yksin, ei maksanut vaivaa pettää itseään nyt enää.

Hän meni kotiin syrjäkatuja pitkin, sillä ihmiset tuijottivat häneen, ja hän pelkäsi itkeneensä. Vaikka olikin jo myöhä, näkyi kumminkin ihmisryhmiä joka kadun kulmassa, koska nyt oli uudenvuoden aatto. Lipuin koristetuilla pihoilla ja käytävillä näkyi silloin tällöin pikku tyttöjä tanssimassa italialaisen posetiivinsoittajan sävelten mukaan tai heilutellen ilotulitustähtiä. Gloryn astuessa pitkin Long Acrea tervehti häntä kähisevä ääni:

"Iltaa neiti! Aikaisinpa te menette kotiin". Se oli kurjan näköinen vaimo, jonka puvun olisi luullut varastetuksi joltakin variksenpelätiltä.

"Markkinoilla liiaksi tavaraa tänä iltana, ystäväiseni. Näytätte siltä kuin konnat olisivat pettäneet teidät. Missäkö asun? Tuolla syrjässä. Mutta hohhoijaa, minä olen aikoinani asunut monessa paikassa. Oli päiviä, jolloin asuin Soho Squarelläkin. Silloin olin varieteessa. Sitten kävivät ylimmät äänet hiukan käheiksi ja minuun tarttui punakuume — sotilas, tarkoitan. Mutta mitäpä sitä enää valitan? Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin. Mitäkö teen? Myyn kukkia teatterin edustalla. Poliisi on ilkeä semmoisille, joilla ei ole rahaa. Enkö mene kotiin? Niin pian kuin saan hankituksi valkoisen silkkihameen. Onnea vaan teille, herttaiseni. Hyvästi!"

Gloryn tullessa Turnstilelle hän kuuli kuinka miehet ja naiset melusivat siellä ja hän kääntyi siksi Lincoln's Inn Fieldsille ja sieltä alas Fleet-kadulle. Kello oli lähes kaksitoista silloin, ja väkeä tulvi Paavalin katedraalia kohti. Glory kääntyi myöskin itään päin seuraten ihmisvirtaa, joka kohisi ja porisi kuin puro yöllä.

Aivan hänen edessään oli joukko tyttöjä, kamelikurjen sulilla koristetut suuret hatut päässään, ja kulkiessaan vallattomasti ohi he laulelivat pätkiä pelastusarmeijan hymneistä ja varieteelauluista. Äkkiä he puhkesivat nauruun, ja ääni huusi: "Sanokaa minulle, mikä se on, kyllä minä sitten sille nimen annan." Samalla hetkellä omituinen olento tunkeutui heidän ohitsensa länteen päin pitkin askelin. Se oli munkin pukuun puettu mies, yllään pitkä musta kauhtana ja leveälierinen hattu päässä. Glory huomasi vilahdukselta hänen kasvonsa hänen kulkiessaan ohi. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennen nähnyt nuo nälkäiset, kiihkeät kasvot ja suuret, surumieliset silmät Tuuli oli hyvin vinha, ja katedraalin suuri risti hohti kuin majakkatuli kiitäviä pilviä vastaan.

St. Paul's Churchyardilla oli kova ahdinko, onnelliset ihmiset huusivat, melusivat ja nauroivat vuoden viimeiseen minuuttiin saakka. Sitten syntyi äkkiä suhina; koko tuo suuri ihmistungos näytti pidättävän henkeään aivan kuin se olisi ollut yksi ainoa elävä olento, ja kaikki silmät olivat kääntyneet kelloon päin. Kello löi, katedraalin kellot alkoivat soida, kansa hurrasi, ja kaikki tervehtivät toisiaan pudistaen naapuriensa kättä, ja sitten ahdas tungos alkoi purkaantua.

Glory olisi voinut huutaa ilosta kaikkea tuota katsellessaan — se oli niin yksinkertaista, niin inhimillistä, niin lapsellista. Mutta hän kuunteli vain ihmisten naurua ja tervehdyssanoja tuntien olevansa "yksinäisempi kuin beduiini erämaassa". Hän muisti, mitä uhkuvia toiveita hänellä oli ollut sinäkin päivänä, ja mieli musteni taas. Hän mietti millaisen kirjeen hän oli lähettänyt kotiin juuri mennessään teatteriin, ja kaksi suurta kyyneltä vuoti hänen silmistään.

Munkin kasvot kiusasivat häntä ja yhtäkkiä hän muisti, kuka se oli. Se oli varmaan Polly Loven veli. Hän kuului Bishopsgaten veljeskuntaan ja oli kerran ollut potilaana sairashuoneessa. Ehkä hän oli menossa sinne nyt asialle — viemään tärkeätä sanomaa — tapaamaan lääkäreitä tai —

"Kuinka tyhmää, etten antanut osoitettani, kun ovenvartia pyysi", ajatteli hän. Mutta nyt hän palaakin takaisin sinne. Eihän siinä olisi mitään pahaa, ja jos todellakin jotain on tapahtunut, jos John —

"Hyvää uutta vuotta!"

Joku oli seisahtunut hänen eteensä vyöryvässä tungoksessa sulkien häneltä tien. Se oli Agatha Jones tekonahkaisessa takissa, suuri, musta, mustilla höyhenillä koristettu hattu päässä, ja hänen käsivarteensa nojasi raskaasti Charlie Wilkes, jonka mitättömän pieni lakki oli työnnetty niskaan jättäen öljyisen otsatukan ja pisamaisen otsan paljaaksi.

"Hyvänen aika! Kuka olisi luullut tapaavansa sinut St. Paul's Churchyardilla!"

Glory koetti nauraa ja vastata tervehdykseen tuossa nielussa ja kellojen kalinassa. Silloin Aggie pani kasvonsa vallan lähelle Glorya, kuten sellaisten naisten on lapana, jotka ovat tottuneet puhumaan kadulla. "Luulin jo nähneeni sinut viimeisen kerran silloin, kun lähdit niin äkkiä pois teatterista. Myytkö muualla nyt ohjelmia?"

"Jotain sinne päin", vastasi Glory.

"Minä en enää niitä myy. Minä läksin tuosta vanhasta punaisesta temppelistä pari viikkoa sitten. Charlie on toimittanut minut klubeihin. Mutta se on totta", virkkoi hän kääntyen Charlie'hin, "hänenkin pitäisi olla siellä."

"Hänellä on vaatimuksia", sanoi Charlie, "mutta varma on, että te pian himmentäisitte itse Betty Bellmanin, jos kerran vain koettaisitte."

Sitten sanoi Aggie: "Minä voin hankkia sinulle tilaisuuden esiintyä melkein minä sunnuntaina tahansa, jos tahdot vain. Ainahan joku jää tulematta, ja he ovat iloisia saadessaan lisänumeron, jos vain esittäjä on siksi hyvä, että hän voi saada vähän aplodeja. Menetkö kotiin nyt?"

"Menen", sanoi Glory.

"Missä asut?" kysyi Aggie, ja Glory sanoi osoitteensa.

"Minä tulen sinua noutamaan ensi sunnuntaina kello kahdeksan, ja ellet käytä hyväksesi hyvää tilaisuutta, olet hupsumpi kuin luulin. Kuuletko? Morjens vaan!"

XII.

Puoli kuusi joka aamu johtaja-isä alkoi herättää veljiä. Kesti neljännestunnin ennenkuin hän oli käynyt kaikkien ovilla, sillä vanhuus alkoi jo painaa häntä. Sillä ajalla John Storm oli aikonut avata portin Paavalille ja viedä avaimen takaisin isän huoneeseen. Aika oli lyhyt, ja voidakseen käyttää sitä tarkkaan oli hän päättänyt valvoa koko yön.

Tuota päätöstä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä hän ei kumminkaan olisi voinut ummistaa silmiään tuommoinen pelko sydämessä, ja joka hetki hän kuuli pienimmänkin äänen kaduilta. Kello yhden aikaan lauluäänet olivat sortuneet ja käyneet käheiksi, ja nuotti rikkoutui. Kello kahden aikaan ne olivat eläimellisiä ja juopuneita. Vähän väliä kuului myöskin huutoja ja riitaa. Kello kolme oli kaikki hiljaa, kello neljä alkoivat teurastajien vaunut ratista pitkin katukiviä tullen toisella puolen virtaa olevista teurastajapuodeista Lontoon lihamarkkinoille. Vaunuissa törröttivät tuhansien eläinten ruumiit, iltayöstä teurastetut, heitettäviksi jättiläishirviön kitaan aamulla. Kello viisi kiitivät postivaunut rautatieasemilta postikonttoriin kuljettaen miljoonia kirjeitä jättiläishirviön ajanvietoksi.

Puoli kuusi tuli isä huoneestaan kulkien hitaasti yläkertaan, ja John Storm oli pihassa avaamassa portin salpaa. Vaikka kylmässä ilmassa olikin jonkinmoinen aamutunnelma, oli vielä aivan pimeä.

"Paavali", kuiskasi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

"Veli Paavali!" kuiskasi hän taas odottaen hetkisen, mutta ei vieläkään kuulunut vastausta.

Hän ei ensin käsittänyt tuota kamalaa tosiseikkaa, ettei veli Paavali ollut palannut ja että hänen täytyi mennä asuinrakennukseen ilman Paavalia. Hän huusi veljeä yhä vielä pimeässä, kunnes muisti, että isä ennättäisi kohta takaisin huoneeseensa ja hakisi avainta naulasta.

Hän kiirehti takaisin eteiseen, mutta katui kiirettään ja päätti palata portille. Oli vielä aikaa, isä oli vielä yläkerrassa. "Benedicamus Domino" kuului käytävästä käytävään, ja Paavali saattoi juuri tulla portille.

"Paavali! Paavali!" huusi hän taas ja avaten portin katsoi hän ulos. Mutta katukäytävällä ei näkynyt muita kuin juopunut mies ja tyttö, jotka rallatellen hoipertelivat kotiin hiljaisena uudenvuoden aamuna.

Silloin totuus iski häneen kuin ukonnuoli, ja hän kiiruhti takaisin asuinrakennukseen. Isä oli juuri tulossa alas portaita ja oli ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen asti. John sieppasi vuoteeltaan kirjan, joka oli ollut siinä koskematta koko yön, ja hiipi isän huoneeseen. Hänen tullessaan ulos sieltä tuli isä itse ovessa häntä vastaan.

"Minä vein takaisin kirjan, jonka lainasitte minulle", sanoi John ja koetti hiipiä pois häpeissään. Mutta isä esti häntä leikillisesti vastustaen. Ne tunnit, jotka yöltä ryöstettiin, eivät olleet säästettyä aikaa. Johnin turvonneet silmäluomet nyt aamulla todistivat tuon vanhan sananlaskun todeksi. Ei ollut kumminkaan ihme, että sellainen kirja vietteli hänet liian ahkeraksi, ja olisi hupaista kuulla, mitä John piti siitä. Eikö hän voinut vielä vastata siihen? No, se ei myöskään ollut kumma. Joku oli kerran sanonut, että suuri kirja on kuin suuri vuori — sitä ei voi nähdä kokonaisuudessaan niin kauan kuin on liian lähellä sitä.

Johnin petollisuus suorastaan tukahdutti häntä itseään. Hänen katseensa oli kääntynyt pois isän kasvoista, sillä hän ei enää voinut katsoa ketään suoraan silmiin, ja hän näki, kuinka portin avain vielä heilui naulassa, jonne hänen hermostuneet sormensa olivat sen asettaneet. Kun hän vihdoin pääsi pakenemaan, pyysi isä häntä soittamaan aamurukoukseen, koska veli Antero, jonka tehtäviin se kuului, nähtävästi oli nukkunut liian kauan.

John soitti kelloa ja otti sitten lampun sekä muutamia kynttilöitä eteisen hyllyltä ja läksi kirkkoon sytyttämään valkeita, sillä sekin oli veli Anteron tehtäviä. Kulkiessaan pihan poikki takaisin asuinrakennukseen kohtasi hän isän, joka juuri oli menossa porttia avaamaan. "Mutta missä sinun hattusi on?" kysyi isä, ja silloin John ensimmäisen kerran muisti, minne se oli joutunut. "Minä olen lainannut — se on, kadottanut sen", vastasi hän katse maahan luotuna isän moittiessa häntä siitä, että hän niin vähän piti huolta terveydestään.

On kohtalon ivaa, että vakavina hetkinä usein tapahtuu mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kun munkit olivat kokoontuneet kirkkoon, oli kolme istuinta tyhjänä — veli Paavalin, veli Anteron ja maallikkojohtajan. Jumalanpalvelus oli tuskin alkanut, kun kello taas alkoi soida entistä kovemmin, mistä munkit päättivät, että veli Antero oli herännyt unestaan ja muisti hädissään velvollisuutensa laiminlyönnin.

Soittaja olikin maallikkojohtaja. Tämä hiljainen ja ankara henkilö oli usein moittinut maallikkoveljiä uneliaisuudesta, mutta tänä aamuna sama heikkous oli vallannut hänet itsensäkin. Heräten äkkiä hiukan kuuden jälkeen, kuten vuoteen yläpuolella riippuva kello osoitti, hän ajatteli: "Nyt se laiskuri taas on myöhästynyt — minä läksytän häntä hiukan." Hypäten ylös vuoteeltaan (munkit nukkuivat vaatteisillaan) kiirehti hän kellon luo, soitti sitä raivoisasti ja sieppasi sitten kynttilän juosten portaita alas sytyttämään kirkkoon tulia. Hänen saapuessaan sakariston ovelle palava kynttilä kädessään ja nolon näköisenä ymmärsivät veljet ensi silmäyksellä kaikki, eikä jumalanpalveluksen juhlallisuuskaan voinut estää tukahdutettuja naurun tirskahduksia.

Tämä tapahtuma oli tosin vähäpätöinen, mutta se veti huomion hetkeksi pois Paavalin poissaolosta, ja kun munkit palasivat asuinrakennukseen sekä löysivät veli Anteron vanhalla paikallaan ovenvartiana, uudistui nauru ja laskettiin viatonta pilaa.

Munkki on suuressa määrin lapsen kaltainen siinä, että pieninkin tapahtuma aamulla määrää koko päivän tuulen. Siksipä vielä aamiaisen aikaan kaikissa saattoi huomata jälkiä maallikkojohtajan pikku onnettomuuden synnyttämästä iloisesta mielialasta. Virvokehuoneessa oli yksi paikka tyhjänä — veli Paavalin — ja johtaja-isä huomasi sen ensimmäiseksi. Iskien silmää sanoi hän:

"Minä olen todellakin samassa asemassa nyt kuin entinen paimen, jonka karja karkasi nukkuessa. Kaksi lampaistani on tosin palannut, vaikka hiukan noloina. Kuka tahtoisi mennä hakemaan kolmatta?"

John Storm nousi heti, mutta eräs maallikkoveli oli ennättänyt ennen häntä, ja John istuutui jälleen posket kalpeina ja huulet vavahdellen ja koetti jatkaa aamiaistaan. Ääneenlukija luki ensin siksi päiväksi määrätyn paikan raamatusta ja avasi sitten sen kirjan, jota veljet kuuntelivat ruoka-ajoillaan. Se oli "Isä Ignatiuksen elämä ja kuolema". Siinä luvussa, johon nyt oli ennätetty, kerrottiin erittäin huvittavista turhuuksista ja pikku heikkouksista. Itse piru lienee koiruuksissaan valinnut sen paikan hyvin muistaen tämänaamuisen tapahtuman, sillä jokaista esimerkkiä luettaessa maallikkojohtaja vääntelehti tuolillaan, ja veljet vilkaisivat häneen nauraen veitikkamaisesti, jopa hiukan pisteliäästikin.

Johnin silmät olivat ovessa, ja hänen sydämensä tykytti, mutta sanantuoja ei palannut aamiaisen aikana. Kun se oli lopetettu, nousi johtaja odottamatta häntä ja läksi veljien etunenässä kokoushuoneeseen.

Tuli paloi laajassa uunissa, ja huone näytti iloiselta, sillä aurinkokin tunkeutui sinne pihamaalta, missä sykomorin huurteiset oksat kimaltelivat sen valossa. Oli kaunis uudenvuoden aamu, ja isä alkoi kertoa muutamia sopivia juttuja. Kesken naurua astui maallikkoveli sisään tuoden sanomansa: Veli Paavalia ei löydy mistään. Koko talossa ei näy jälkeäkään hänestä.

"Sepä on omituista!" sanoivat munkit.

"Ehkä hän on kopissaan", sanoi isä.

"Ei hän ole siellä", sanoi sanantuoja, "ja hänen vuoteensa on aivan koskematon."

"Se selittää, miksi hän ei vastannut, kun koputin hänen oveaan tänä aamuna", sanoi isä. "Mutta minun kuuloni on huono ja silmäni heikontuneet, joten otaksuin hänen ehkä —"

"Se on hyvin omituista", sanoivat munkit.

"Mutta ehkä hän oli koko yön kirkossa kärsimässä rangaistustaan?" sanoi isä.

"Ainakin hänen hattunsa oli siellä", sanoi yksi veljistä. "Minä näin sen yhdessä hänen lamppunsa kanssa edessäni tuolilla."

Oli hetken äänettömyys, ja sitten isä virkkoi hymyillen:

"Minun lapseni ovat hyvin merkillisiä semmoisissa asioissa. Tänä aamuna minun piti torua veli Stormia siitä, että hän oli kadottanut oman hattunsa, ja nyt veli Paavali —"

Vaistomaisesti kääntyivät veljet Johniin päin, joka seisoi ikkunan luona kalpeana katsellen auringonpaistetta.

John oli ensimmäinen, joka puhui.

"Isä", sanoi hän, "minulla olisi sanottavaa."

"Tule tätä tietä", sanoi johtaja, ja he poistuivat huoneesta yhdessä.

Isä vei hänet omaan huoneeseensa lukiten oven. Ei tarvittu pitkiä selityksiä. Isä näytti ymmärtävän kaiken silmänräpäyksessä. Hän istui tuolillaan lieden ääressä huojutellen ruumistaan ja valitellen hiljakseen.

"Niin, niin, Jumalan viha kohtaa epäkuuliaisia lapsia, mutta meidän täytyy koettaa kantaa rangaistuksemme nöyrästi."

John Storm ei koettanut puolustautua. Hän seisoi isän tuolin ääressä ja kertoi kertomuksensa yksinkertaisesti, pelottomasti ja katumuksetta, salaten ainoastaan sen osan, joka koski hänen omaa suhdettaan Gloryyn. "Niin, niin", sanoi isä, "minä näen aivan selvään, kuinka kaikki on tapahtunut. Hän oli kuin taula, valmis syttymään ja hehkumaan, ja sinun mielestäsi minä olin ollut kova ja julma ja epäinhimillinen."

Se oli totta. John ei voinut sitä kieltää. Hänen päänsä vaipui alas ja hän oli vaiti.

"Mutta kerronko, miksi en suostunut poikaparan pyyntöön? Kerronko kuka hän on ja kuinka hän joutui tänne? Niin, minä kerron sen sinulle. Ei kukaan tässä talossa ole kuullut siitä ennenkuin nyt, sillä se oli hänen salaisuutensa ja minun ja Jumalan yksin. — Hän ei ollut uskonut sitä minulle salaisuutena, ei, sillä silloin se olisi ikipäiviksi haudattu rintaani. Mutta sinä olet tunkeutunut meidän välillemme ja siksi sinun täytyy kuulla kaikki, ja antakoon Herra sinulle anteeksi ja auttakoon sinua kantamaan taakkasi."

John tunsi kylmän hien nousevan otsaansa, mutta hän puristi kosteat kätensä yhteen koettaen tyyntyä.

"Onko hän koskaan puhunut toisesta sisaresta?"

"Hän on joskus maininnut hänestä."

"Ehkä hän myöskin on kertonut eräästä surkeasta tapahtumasta?"

"Ei", sanoi John, mutta hän muisti kuulleensa jotain johtokunnan kokouksessa sairashuoneessa, ja se iski tässä silmänräpäyksessä hämmästyttävän voimakkaasti hänen muistiinsa.

"Hänen isänsä, miesraukka, oli minun väkeäni — meidän yhdistyksemme ulkoisia maallikkojäseniä. Hänen terveytensä murtui, eivätkä hänen asiansa menestyneet, ja hän kuoli hullujenhuoneessa jättäen kolme lastansa erään ystävänsä huostaan. Tuota ystävää luultiin kunnon mieheksi, vieläpä hurskaaksikin, mutta hän olikin konna ja petturi. Nuoremman sisaren — sen, jonka tunnet — hän pani orpokotiin ja vanhemman hän vietteli ja turmeli. Sen jälkeen tyttö vietti elämänsä häpeässä Lontoon kaduilla ja viimeiseksi lopuksi teki itsemurhan."

John Storm kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin hänen aivonsa olisivat olleet pakahtumaisillaan. Toisella kädellään hän tarttui isän tuoliin.

"Tuo kaikki oli kyllä surkeata, mutta pahempaa seurasi vielä. Paavali-raukka oli sillä välin kasvanut mieheksi, ja perkele houkutteli häntä kostamaan sisarensa häpeän. 'Pahojen pitää hävitä kuin tuhka tuuleen'. Holhokkinsa viettelijä löydettiin kuolleena huoneessaan, jossa tuntematon murhaaja oli hänet lopettanut. Veli Paavali oli hänet murhannut."

John Storm oli vaipunut polvilleen. Jos itse helvetti olisi auennut hänen eteensä, ei hän olisi voinut enemmän kauhistua. Pelon sortamalla äänellä hän änkytti: "Mutta miksi ette ennen kertonut sitä minulle? Miksi salasitte sen tähän asti?"

"Tunteet, poikani, ovat samat luostarissa kuin sen ulkopuolellakin, ja minulla oli runsaasti syytä otaksua, että pyhinkin sielu veljeskunnassamme olisi kieltäytynyt asumasta ja syömästä ja nukkumasta samassa talossa kuin murhaaja. Mutta tuo kurja sielu oli tullut minun luokseni kuin vainottu metsänotus, ja kuka minä olen, että olisin voinut kääntää selkäni hänelle? Sitä ennen hän oli vaeltanut pitkin katuja ja nukkunut puistoissa luullen poliisin ajavan häntä takaa, ja silloin hän hankki itselleen keuhkotaudin, joka vieläkin häntä vaivaa. Mitä minun piti tehdä? Antaa hänet lain rangaistavaksi? Kuka sanoisi minulle, miten minun piti menetellä? Minä otin hänet huoneeseeni. Minä suojelin häntä. Minä tein hänestä yhdistyksemme jäsenen. Taivas suokoon minulle anteeksi. Minä kärsin itse vastaanottaessani hänen valansa. Minun tuli pitää huolta hänen sairaasta ruumiistaan, kirkon piti parantaa hänen haavoitettu sielunsa, ja mitä hänen rikokseensa tulee, oli se Jumalan kädessä, ja Jumala itse sai siinä tuomita."

Isä oli noussut seisaalleen ja puhui kädet kohotettuina.

"Nyt tiedät, miksi en myöntynyt poikaraukan pyyntöön. Minä rakastin häntä kuin omaa poikaa, mutta ei hänen ruumiinsa sairaus enempää kuin hänen mielensä heikkouskaan voinut lieventää niiden sääntöjen ankaruutta, joilla johdin häntä. Minä tiesin, että saatana veti häntä pois minulta enkä minä tahtonut päästää häntä niihin vaaroihin ja kärsimyksiin, joita vihollinen varusti hänelle maailmassa. Mutta kuinka kavalasti perkele viettelee! Se löysi vihdoinkin heikon kohdan varustuksissani. Se löysi sinut, poikani — sinut, ja se vietteli sinua kaiken rakkautesi, kaiken säälisi, kaiken hellyytesi avulla, ja sinä lankesit, ja tämä on seurauksena."

Isä puristi kätensä rintaansa kävellen edestakaisin pienessä huoneessa.

"Maailman katkeruus hengellisiä laitoksia vastaan on suuri jo ennestään, mutta jos jotain nyt tapahtuisi, jos tehtäisiin rikos, jos veliraukkamme puettuna meidän yhdistyksemme pukuun —"

Hän pysähtyi, teki ristinmerkin ja kohotti silmänsä sekä kuiskasi vavisten: "Oi Jumala, ketä minulla on taivaissa muita kuin Sinä? Minun lihani ja sydämeni on rikkonut sinua vastaan, mutta Herra on minun sydämeni voima ja osani iankaikkisesti."

John oli noussut seisomaan hoiperrellen kuin juopunut. "Isä", sanoi hän, "aja minut pois luotasi. Minä en ole kelvollinen asumaan sinun läheisyydessäsi."

Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen. "Minäkö laskisin lippuni vihollisen edessä tällä tavalla? On olemassa vain yksi keino, jolla voimme perkelettä vastustaa. Meidän täytyy kohdella sitä uhalla. Ei, ei, poikani, sinun pitää jäädä luokseni viimeiseen saakka."

"Rankaise minua sitten. Tee minut alhaisista alhaisimmaksi, vähimmistä vähimmäksi. Sano vain, mitä minun tulee tehdä, niin teen sen."

"Palaja takaisin ovelle ja jatka tointasi ovenvartiana."

John katsoi isään hämmästyneenä.

"Minä luulin, että sinä jo pääsisit siitä toimesta, poikani, mutta taivas oli päättänyt toisin. Ja lupaa myöskin siellä rukoilla ulkona vaeltavan veljemme puolesta, ettei Jumala sallisi hänen täyttää sitä tointa, johon lähetit hänet. Rukoile, ettei hän koskaan tapaa sisartaan eikä ketään, joka hänet tuntee ja voi kertoa, missä hän on. Rukoile, ettei sisar koskaan joutuisi veljensä tielle koko tämän elämän aikana. Lupaa rukoilla kaikkea tuota, poikani, yöt ja päivät, aamuin ja illoin, koko sielullasi, koko voimallasi, aivan kuin rukoilisit Jumalan armoa ja sielusi pelastusta."

John ei vastannut. Hän oli kuin tylsistynyt. "Onko se mahdollista?" sanoi hän. "Lähetättekö minut takaisin ovelle? Luotatteko minuun vielä?"

Isä astui vuoteensa ääreen ja otti portin avaimen naulasta hyllyn alta. "Ota tämä avain myöskin, sillä vastaisuudessa saat vartioida porttiakin."

John otti sen koneellisesti, tuskin tietäen mitä isä sanoi.

"Onko se siis totta? — Vieläkö te luotatte minuun?"

Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsoen häntä silmiin: "Jumala luottaa sinuun, lapseni. Kuka minä olen, että epäilisin?"

Kun John Storm palasi ovelle, oli hänen mielensä kuin tylsistynyt. Monen tunnin ajan hän tiesi vain osapuolin, mitä tapahtui hänen ympärillään. Joskus hän huomasi, että muutamat veljistä olivat kokoontuneet hänen luokseen levittäen sykkivää, sähköittävää tunnelmaa, kysellen paosta ja kuiskaillen keskenään ikäänkuin se olisi ollut jonkinmoinen, melkein kiitettävä urotyö, joka pani heidän sydämensä sykkimään. Joskus hän taasen huomasi, että iso veli Antero istui hänen vieressään rahilla, silittäen hänen käsivarttaan silloin tällöin ja puhuen matalalla äänellä ja ilman tarkoitusta äidistään ja kuinka hän viimeisen kerran näki hänet. "Hän saattoi minua kadun päähän itkien", sanoi hän, "ja minä olen usein ajatellut sitä ja mieleni on tehnyt lähteä pakoon." Koirakin asettui Johnin viereen nuollen hänen kylmiä käsiänsä ja työntäen kylmän kuononsa hänen poskeensa.

Koko ajan hän toimitti tehtävänsä koneellisesti ja nähtävästi itsetiedotonna avaten ja sulkien oven, kun veljet kulkivat ulos tai sisälle asioillaan kuolleitten ja kuolevaisten luo, sekä sanoen: "Herralle olkoon kunnia!" kun joku vieras koputti ovea. Näytti siltä, kuin vain ruumis olisi seurannut entisiä totuttuja tapoja, mutta sielu, jota oli kohdannut ankara isku, olisi tylsänä ja pyörryksissä.

Kun se jälleen alkoi toipua ja tuntea, ei ketään ollut hänen luonaan, sillä veljet olivat nukkumassa, koira oli pihalla ja talo oli hyvin hiljainen. Nyt oli sydänyö. Silloin kaikki palasi hänen mieleensä, ja hän muisti unen tavoin, että isä oli pyytänyt häntä rukoilemaan veli Paavalin puolesta, ettei tämän onnistuisi toimittaa sitä asiaa, johon John oli lähettänyt hänet, ja vaikka Johnin huulet eivät luvanneet, oli hän sydämessään päättänyt tehdä niin.

Nyt, kun hän siis oli aivan yksin Jumalan kanssa, laskeutui hän polvilleen oven viereen ja rukoili ristissä käsin:

"Oi Jumala, sääli Paavalia ja minua ja meitä kaikkia! Varjele häntä kaikista vaaroista ja kärsimyksistä ja perkeleen pauloista. Älä salli hänen löytää sisartaan — taikka ketään, joka hänet tuntee — tai ketään, joka tietää, missä hän asuu, tai miten hänelle on käynyt…"

Päästyään siihen saakka hän ei voinut enää jatkaa, sillä hän huomasi äkkiä, että tämä rukous koski myöskin häntä itseään ja Glorya. Vasta nyt hän huomasi, kuinka mahtava, kuinka kamala se rukous oli, jonka hän oli luvannut rukoilla. Hän oli luvannut pyytää Jumalalta, ettei Paavali myöskään löytäisi Glorya, ja siis myöskin, ettei hän, John, ikinä enää saisi kuulla mitään Glorysta. Kun hän käsitti rukouksensa sisällyksen sellaiseksi, kierivät hikihelmet hänen otsalleen, ja hän oli kauhuissaan.

Hän nousi polviltaan ja istuutui rahille. Monta tuntia hänen ajatuksensa keksivät tuhansia mahdollisuuksia, loivat moninaisia kuvia siitä, mitä saattoi tapahtua kauniille tytölle julmassa, pahassa kaupungissa. Mutta sitten hän taas ajatteli Paavalia sekä entistä rikostaan ja nykyistä kiusaustaan, muistaen, mikä varjo uhkasi veljeskuntaa.

"Oi Herra, auta minua", huokasi hän, "vahvista minua, tue minua, johda minua!"

Hän koetti sepittää toisen rukouksen, mutta sanat eivät ottaneet syntyäkseen. Hän koetti polvistua kuten ennen, mutta polvet eivät taipuneet. Kuinka hän voisi rukoilla, että Glory olisi häneltä hävinnyt — että jotain olisi tapahtunut Glorylle — että jossakin ja jollakin hänelle tietymättömällä tavalla —?

Ei, ei, tuhat kertaa ei! Semmoinen rukous oli mahdoton. Tulkoon mitä tulee, olkoot Paavali ja veljeskunta vaarassa, syöksyköön perkele kaikkine joukkoineen hänen kimppuunsa, semmoista rukousta hän ei voinut rukoilla.

XIII.

Tähdet kalpenivat jo, mutta päivä ei vielä ollut koittanut, kun joku koputti ovelle. John säpsähti ja kuunteli. Vähän ajan kuluttua koputettiin uudelleen. Se oli heikko, epäröivä koputus, aivan kuin joku sormensa päillä olisi lyönyt portin juureen.

"Jumalalle olkoon kunnia!" sanoi John vetäen syrjään luukun. Hän odotti näkevänsä kasvot ulkopuolella, mutta siellä ei näkynytkään mitään.

"Kuka siellä on?" kysyi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Hän otti eteisessä palavan lampun ja katsoi ulos. Ei mitään näkynyt pimeässä muuta kuin jäinen sumu, joka kohosi maasta.

"Taas unennäköä vain", ajatteli hän aikoen sulkea oven.

Silloin hän kuuli huokauksen maasta ja samassa koira haukkui. John työnsi oven nopeasti auki, ja hänen jaloissaan makasi ihmisolento polvillaan ja kaksinkerroin vaipuneena kokoon.

"Paavali!" huudahti John kiihkeästi.

Veli Paavali kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Ne olivat harmaat ja kuihtuneet, ja hänen katseensa harhaili, hänen huulensa vapisivat, ja hän näytti mieheltä, jota oli kovasti piesty.

"Herra Jumala, miten surkeassa tilassa!" ajatteli John. Hän auttoi Paavalin ylös ja sisään. Miesraukan jäsenet olivat kylmästä jäykistyneet, ja hän kompastui heikkoudesta astuessaan kynnyksen yli.

"Jumalan kiitos, että olet täällä taas, eikä mitään vauriota ole tapahtunut", sanoi John. "Kuinka levottomia me olemme olleet. Sinä et saa enää milloinkaan mennä pois — et milloinkaan! Istu tuossa, veli!"

Hapuilevat silmät katsoivat rukoilevasti: "Anteeksi, veli Storm —"

Mutta John ei tahtonut kuunnella: "Vaiti, vaiti, veli! Mitä minulla on anteeksi annettavaa? Voi, kuinka kylmä sinä olet! Kädet ovat kuin jäässä. Mitä minä voin tehdä? Ei ole valkeaa talossa tähän aikaan yöstä — ei keittiössäkään. Mutta odotapas, minä hieron niitä käsilläni. Minä olen lämmin ja voimakas. Minussa on vielä paljon verta. Tuntuuko paremmalle nyt? Pisteleekö? Se on hyvä — se on hyvä! Nyt jalkoja — ne ovat vieläkin kylmemmät."

"Ei, veli, ei. Minun pitäisi suudella kaikkien jalkoja tässä talossa ja pyytää heitä rukoilemaan puolestani, ja te —"

"Vaiti, vaiti, veli! Anna minun riisua tuo kenkä. Voi hyvänen aika! Sehän on aivan tarttunut kiinni! Se on kulunut puhki, aivan puhki. Katsopas! Kuinka onnellista, että lumi oli kovaa! Jos ilma olisi ollut leudompi, niin —. Paljon olet varmaan astunut!"

"Olen astunut paljon, veli."

"Sitten kerrot minulle kaikki. Minä tahdon kuulla kaikki — pienimmätkin seikat."

"Minulla ei ole mitään kerrottavaa. En onnistunut tehtävässäni — siinä kaikki."

John, joka oli polvillaan, kohotti päänsä katsoen ylös. "Tarkoitatko… Etkö ole nähnyt sisartasi?"

"En, hän oli mennyt, eikä kukaan tietänyt mitään hänestä."

"Se oli kai parasta, veli. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos olisit löytänyt hänet — kenties — ehkä olisit joutunut kiusaukseen… Mutta kerro minulle kaikki."

"En voi, väsyttää, en jaksa eikä maksa vaivaa."

"Mutta minä tahdon kuulla kaikki. Katsopas, jalat ovat lämpimät taas — minä hieroin ne lämpimiksi. Vaikka minä paastoan ja näytän kurjalta, on minussa vielä paljon eloa. Ja minä olen valanut sinuunkin eloa, eikö niin? Minä tahdon, näetkö, vahvistaa sinua, että jaksat kertoa! Vaiti! Puhu hiljaa, älä herätä ketään! Löysitkö sairashuoneen?"

"Löysin."

"Hoitajatar Quayle ei siis tapaa sisartasi enää! On niin sääli häntä, tyttöraukkaa. Ei mitään ystäviä, ei tulevaisuutta —"

"Ei se ole sitä, veli."

"No, mitä sitten?"

"Hoitajatar ei ollut siellä enää."

Kumpainenkin oli vaiti, ja sitten John virkkoi muuttuneella äänellä: "Hän oli kai lomalla. Kuinka typerä minä olin, kun en tuota ajatellut. Kaksi kertaa vuodessa saavat hoitajattaret viikon ajan lomaa ja epäilemättä —"

"Ei, hän oli mennyt."

"Mennyt! Tarkoitatko eronnut sairaalasta?"

"Niin."

"No niin", sanoi John kiihkeällä äänellä, "sitä ei voi ihmetellä. Vilkasluontoisen tytön on vaikea sitoutua sääntöihin ja määräyksiin. Mutta ovenvartia — hän on järkevä mies — hän olisi voinut sanoa, missä hoitajatar nyt on."

"Minä kysyin häneltä, mutta hän ei tietänyt. Hän sanoi vain, että hoitajatar läksi sairashuoneesta lordi majorin päivänä."

"Siis marraskuun 9 p:nä — samana päivänä, jolloin me vannoimme valamme."

Nyt seurasi toinen paussi. Suuret mustat silmät harhailivat ympäri.

"Niin, minä olen ovenvartia. Etkö kysynyt johtajatarta?"

"Kysyin. Arvelin, että hän ehkä tietäisi sisarestani. Mutta hänkään ei tietänyt. Hoitajatar Quaylestä hän kertoi, että hänkin oli erotettu, eikä kukaan tiennyt mitään hänestä."

John oli istuutunut Paavalin viereen, ja itse rahikin tuntui vapisevan.

"Se on juuri hänen tapaistaan", sanoi hän käheästi. "Tuo johtajatar oli aina kova nainen. Ja tuossa suuressa rakkauden ja säälin kodissa ei ollut ainoatakaan —"

"Minä unohdin jotain, veli."

"Mitä?"

"Ovenvartia kertoi, että hoitajatar käy joskus kysymässä kirjeitä sieltä. Hän oli ollut siellä samana iltanakin puoli tuntia ennen minua."

"Sinä kaiketi koetit seurata häntä, eikö niin? Sinä kysyit, mitä tietä hän oli mennyt, ja kiirehdit hänen jälkeensä, eikö niin?"

"Niin, mutta puoli tuntia Lontoossa on sama kuin viikko muualla. Se, joka kerran pääsee toiselle puolen katua, on hävinnyt — varmemmin hävinnyt näkyvistä kuin laiva valtameren myrskyssä. Paitsi sitä oli uudenvuoden aatto ja kaikki kadut täynnä väkeä, tuhansia naisia tuli ja meni — ja… Mitä minä saatoin tehdä?" sanoi hän avuttomasti.

John vastasi närkästyneesti: "Mitäkö saatoit tehdä? Kysytkö, mitä saatoit tehdä?"

"Mitä te olisitte tehnyt?"

"Minä olisin kulkenut kaikki Lontoon kadut päästä päähän ja katsonut joka naista silmiin, kunnes olisin hänet löytänyt. Minä olisin kuluttanut kenkäni puhki ja jalkani luuhun saakka, ennenkuin olisin ryöminyt kotiin kuin etana, jonka kuori on murtunut."

"Älkää olko kova minulle, veli, ei nyt ainakaan, kun olen tullut kotiin, kuten sanoitte, niinkuin etana, jonka kuori on murtunut. Minä olin niin väsynyt ja niin sairas ja koetin tehdä minkä voin. Jos olisin ollut voimakas niinkuin te ja uljas mieleltäni, olisin voinut ponnistaa kauemmin. Mutta minä kuljin pitkin katuja ja katsoin naisia. Hän oli varmaan heidän joukossaan, jos hän elää sitä elämää, josta puhutte, mutta Jumala ei antanut minun löytää häntä. Miksi oli hakemiseni turha? Ehkä sydämessäni ensin oli paha tarkoitus — voinhan kertoa sen teille nyt — mutta minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että lopulta tahdoin tavata sisartani ainoastaan pelastaakseni hänet. Mutta minä olen avuton raukka, ja…"

John kiersi käsivartensa Paavalin vyötäisille.

"Anna anteeksi, veli. Minä olin mieletön äsken puhuessani sillä tavalla. Minä lähetin sinut ulos tuona julmana yönä, mutta jäin itse kotiin. Sinä teit minkä voit…"

"Luuletteko todella niin?"

"Tiedän sen. Minusta vain tuntui hetken ajan kuin olisin vaihtanut paikkaa sinun kanssasi, kuin olisin itse kadottanut sisaren ja ollut häntä etsimässä sekä väsähtänyt liian pian, palannut kotiin tyhjin toimin ja murtuneena ja…"

Paavali katsoi häneen kasvot täynnä hämmästystä.

"Luuletteko todellakin, että tein minkä voin löytääkseni hänet — tarkoitan hoitajatarta?"

Mutta John käänsi pois kasvonsa eikä vastannut. Paavali koetti sanoa jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän mutisi tukahtuneella äänellä: "Meidän täytyy pysytellä yhdessä nyt, veli. Me olemme samassa venheessä nyt molemmat."

Hapuillen Johnin kättä otti hän sen omaansa, ja molemmat istuivat muutamia hetkiä päät kumarassa ikäänkuin aave olisi kulkenut ohi.

"Ei ole nyt muuta neuvoa meillä kuin rukous, katumus ja paasto."

Mutta John ei vieläkään vastannut, ja murtunut olentoraukka rupesi lohduttamaan.

"Täällä meillä on kumminkin rauha, mutta ulkomaailmassa ei voi arvata, mitkä kiusaukset kohtaavat meitä, kun olemme kadottaneet jonkun eikä elämälle näytä olevan mitään arvoa enää. Kerronko, mitä tein? Oli varhainen aamu, ja minä seisoin ovikäytävässä Piccadillyllä. Vaunut ja väentungos olivat hävinneet, ja katujen puhdistajat vain huuhtoivat käytäviä vedellä. 'Minun tyttöraukkani on hävinnyt', ajattelin. 'En enää koskaan näe häntä. Tämä paha kaupunki on turmellut hänet, ja äiti, joka oli niin hurskas, rakasti häntä kun hän oli pikkuinen lapsi!' Silloin sydämeni tuntui jäätyvän… ja minä tein sen. Te luulette minua hulluksi — minä menin poliisikonttoriin ja kerroin heille tehneeni rikoksen. Niin, kuuletteko, minä sanoin itseäni murhaajaksi ja kerroin heille yksityiskohtia. Sitten vasta kun he huomasivat, pukuni, muistin isän, enkä enää vastannut mihinkään kysymyksiin. He sulkivat minut koppiin, ja siellä vietin yöni. Seuraavana aamuna peruutin kaikki, ja he päästivät minut irti."

Sitten hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi ja hän sanoi: "Mutta ei se asia tuonut minua takaisin. Sen teki vala. Ei kukaan ymmärrä, mikä mahti valalla on, ennenkuin on rikkonut sen. Se on kuin hehkuvan punainen rauta, joka polttaa sielua, ja jos ihminen olisi kuolemaisillaan, vaikka toisessa päässä maailmaa, ja vaikka hänen pitäisi polvillaan ryömiä takaisin, niin hän palaisi…" Hän olisi puhunut vielä enemmän, mutta yskänkohtaus esti puheen, ja sen loputtua kuului joku liikkuvan rakennuksessa.

"Kuka se on?"

"Se on isä", sanoi John. "Meidän äänemme on herättänyt hänet."

Paavali koetti nousta seisomaan.

"Sinä olet palannut vain katumuksen ja kärsimyksen elämään, poikaparka."

"Oh, ei se tee mitään — ei kerrassaan mitään… Mutta oletteko varma, että tein kaiken, minkä voin?"

"Varmaan teit. Minne aiot mennä nyt?"

"Isän luokse."

"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!"

"Jumala siunatkoon myöskin teitä, veli!"

Puoli tuntia myöhemmin kantoivat John Storm, veli Antero ja maallikkojohtaja isä-johtajan käskystä veli Paavalin hänen koppiinsa. Kello oli kutsunut aamurukoukseen, ja heidän kulkiessaan portaita ylös tulivat veljet heitä vastaan, menossa kirkkoon. Uutinen Paavalin takaisintulosta oli tuulen nopeudella levinnyt talossa, ja muutamat veljet seisoivat ryhmittäin kuiskaillen keskenään, aivan kuin tuommoinen palaaminen olisi ollut häpeällinen teko, joka vaikutti kaikkien hyvään maineeseen. Ei rakkaus sääntöihin ollut tuonut miestä takaisin, vaan murtunut terveys ja vuoteen puute, missä saattoi kuolla! Niin he hiljakseen kuiskailivat tietämättä oman sydämensä salaisinta tunnetta. Luostarissa kuten muuallakin on epäonnistuminen mitä suurin häpeä.

John Storm palasi eteiseen vakavin askelin, päättäväisyys katseesta loistaen. Tuskin vastaten veljille, jotka kyselemistään kyselivät häneltä, hän kiiruhti heidän ohitsensa, sieppasi portin avaimen makuukomeron naulasta, jonne hän oli sen asettanut, ja kääntyi isän huoneeseen.

Aamu oli koittanut, ja hän saattoi hälvenevän pimeän läpi huomata isän, joka juuri nousi polviltaan.

"Isä!" huusi John liikutuksella, ja sanat sekä hengitys tulivat kuin syöksähtämällä.

"Mikä on poikani?"

"Ota takaisin tämä avain. Maailma kutsuu minua, enkä uskalla enää viipyä ovella. Määrää minut vaitiolon alaiseksi ja yksinäisyyteen. Lukitse minut koppiin, sillä muutoin rikon kuuliaisuuteni ja pakenen, niin totta kuin taivas on ylhäällä."

XIV.

Glory heräsi uudenvuoden aamuna mieli mustana ajatellen: "Kuinka hupsua. Pitääkö minun luopua kaikista rakkaista unelmistani siksi, että eräs mies on konna?"

Taistelu tulisi kaiketi katkeraksi, mutta hän uskaltaa siihen ryhtyä. Lontoo on nerojen kasvattaja. Vaikka se hävittää, luo se uutta myöskin. Se heittää pois ainoastaan heikot ja arvottomat. Voimakkaat se tekee voimakkaammiksi. "Oi, Jumala, suo minulle se elämä, jota rakastan!" ajatteli hän. "Anna minulle tilaisuutta — anna minun vain aloittaa — samantekevä missä, samantekevä missä!"

Hän muisti, kuinka hän edellisenä iltana oli aikonut seurata veli Paavalia, ja mieli kävi yhä mustemmaksi. John Storm oli mennyt häneltä, jättänyt hänet ikipäiviksi itse huolehtimaan itsestään. Hyvä on, olkoon sitten niin! Ei maksa vaivaa miettiä. "Minä inhoan sentimentaalisuutta!" ajatteli hän.

Jos Aggie tulisi häntä hakemaan sunnuntai-iltana, niin hän menisi, samantekevä, vaikka se olisikin hänen vajoamisensa alkuna. Muutkin olivat aloittaneet siellä, mikä oikeus siis hänellä oli vaatia päästä aloittamaan jossakin muualla? Tulevaisuudessa hän ottaisi maailman semmoisena kuin se oli ja pakottaisi sen antamaan tilaa hänellekin. Kerran hän voittaisi tuon suuren julman Lontoon ja pysyisi kunnon tyttönä kumminkin.

Sellaisella mielellä hän tuli alas aamiaiselle, ja ensimmäiseksi hänen silmänsä huomasivat kirjeen kotoa. Hän punastui hetkeksi, ja hengitys kävi nopeaksi, mutta hän pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, nyökäytti päätään ja koetti naurahtaa. "Minua inhottaa sentimentaalisuus", ajatteli hän ja sitten hän rupesi kertomaan rouva Jupelle, mitä hän aikoi tehdä.

"Klubeihin!" huusi rouva Jupe. "Minä luulin, että ette tahtonut myydä puodissa siksi, että muka olitte meitä muita parempi — mutta ulkomaiset klubit! Taivas varjelkoon!"

Koko päivän soi rouva Jupen ivallinen ääni Gloryn korvissa, ja myöhään illalla, kun kaikki menivät levolle ja kadut olivat tyhjinä eikä ulkoa kuulunut muita ääniä kuin vaunujen kolina silloin tällöin tai jonkun juopuneen huuto tai käsipelin vingutus, hän kuuli, kuinka rouvan ääni taas kajahteli ohuen seinän toisella puolella tuontuostakin keskeytyen, kun herra Jupe koetti hiukan puolustaa Glorya. Vähätpä siitä! Kunhan vain pääsisi pakenemaan tuon naisen talosta, jottei ikinä enää tarvitsisi nähdä eikä kuulla häntä!

Noin kahdeksan aikaan sunnuntai-iltana Glory meni makuuhuoneeseensa ja puki yllensä päällystakkinsa ja hattunsa. Odottaessaan siellä yksinään Aggiea hän ei voinut olla aukaisematta kotoa saapunutta kirjettä.

"Ensi sunnuntaina on syntymäpäiväsi, rakkaani", kirjoitti pastori, "siksi lähetämme sinulle onnittelumme ja tervehdyksemme. Koska tämä on näinä yhtenäkolmatta vuotena ensimmäinen syntymäpäiväsi, jonka vietät poissa kotoa, aion ajatella sinua koko päivän ja illan tullen istuessani piippuani polttelemaan työhuoneen lieden ääressä en varmaankaan laske alas uutimia, sillä minä tahdon katsella iltatähteä ja muistella monta vuotta takaperin vietettyjä onnellisia syntymäpäiviä, jolloin lellitelty, hemmoteltu lemmikkimme aina kertoi tulleensa alas suorastaan iltatähdestä, kun hän sitä ennen oli pukeutunut omituiseen loistavaan pukuun ja vakuuttanut meille olevansa Phonodoree keijukainen. Nyt sinulla on parempaa tehtävää, Glory, ja niin kauan kuin lemmikkini on reipas ja tyytyväinen sekä menestyy hyvin tuossa suuressa kaupungissa, jossa hän tahtoo asua — —"

Kynttilä vapisi Gloryn kädessä, ja pienoinen, puolihimmeä makuuhuone näytti pyörivän hänen silmissään.

Anna-täti oli liittänyt jälkikirjoituksen: "Hauskaa, että huvittelet Lontoossa, mutta minua hiukan peloittaa, kun niin usein mainitset teatterin. Ole varovainen äläkä käy siellä usein, lapsi. Kirjoita meille sen seurakunnan pastorin nimi, johon kuulut, sillä isoisä varmaan tahtoisi kirjoittaa hänelle."

Sen jälkeen seurasi toinen jälkikirjoitus Rakel-tädiltä: "Sinä et virka enää mitään herra Drakesta. Kuuluuko hän rouva Jupen tuttavapiiriin ja hänkö sinua vie teattereihin?"

Kirjeessä oli vielä uudenvuoden kortti, johon oli kuvattu itämainen paimen laumansa etunenässä, ja alla seisoi: "Seuraa hänen jälkiänsä."

Mutta rouva Jupen sähisevä ääni kuului taas alhaalta, ja Gloryn kyyneleet kuivuivat silmänräpäyksessä. Hän meni alas, ja siellä olikin Aggie tekonahkaisessa takissaan, suuret, mustat höyhenet heiluen hatussa. Hän istui vierashuoneessa puodin takana, ja rouva Jupe puheli hänelle kuiskaamalla, tuttavallisen ja ymmärtäväisen näköisenä. Glory huomasi, kuinka hämillään Aggie oli ja kuinka kavalasti rouva Jupe vilkaisi häneen, ja silloin hänen mielensä kävi entistä mustemmaksi.

"Lähdetäänkö?" sanoi Glory, ja pari minuuttia myöhemmin astuivat tytöt yhdessä Sohoon päin. Hiljaisten katujen varsilla olevista pienistä temppeleistä tuli muutamia ihmisiä ulos, ja tulet kirkkojen ikkunoissa sammutettiin yksitellen. Aggie oli taas entisellään ja puheli Charliesta kulkiessaan nopein askelin, pieni pukulipas kädessä. Charlie olisi varmaan jossakin noista klubeista, ja hän saattaisi heidät tietysti kotiin illalla. Charlie ei vielä ollut täysi-ikäinen, ja siksi hänen isänsä ei tahtonut antaa hänen toimia omin päin. Mutta hän oli kirjurina eräässä metallivalimossa ja hänen vanhempansa asuivat kauniissa talossa, ja ehkä vielä kohta —

"Sanoitko, että moni, joka nyt on teatterissa, on aloittanut klubeissa?" sanoi Glory.

"Hyvin moni. Esimerkiksi Betty Bellman. Hän oli eräässä klubissa Old Compton kadulla, kun herra Sefton keksi hänet."

Aggien piti esiintyä sinä iltana kolmessa klubissa, ja tytöt olivat juuri saapuneet ensimmäisen ovelle. Se oli tunnetun puiston vieressä ja näytti ulkoapäin aivan tavalliselta talolta. Mutta ihmisiä tuli ja meni ovesta, jota ovenvartia yhtämittaa aukoi ja sulki. Keskellä eteistä seisoi kirjanpitäjä pöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri kirja, ja hän loi tuikean katseen jokaiseen tulijaan. Hän tunsi Aggien siellä esiintyväksi näyttelijäksi, mutta Gloryn täytyi maksaa kaksi penceä ja kirjoittaa nimensä kirjaan.

Talon ruokasali oli muutettu ravintolahuoneeksi tiskeineen ja viinikaappeineen. Kun tytöt olivat päässeet tunkeutumaan siellä seisovan ihmisjoukon läpi, tulivat he suureen, likaiseen huoneeseen, joka nähtävästi oli rakennettu entisen takapihan sijalle. Tässä huoneessa ei ollut ikkunoita eikä kattovaloa. Sen seinillä oli Garibaldin ja Viktor Emanuelin haalistuneet kuvat, ja peräseinälle oli rakennettu näyttämö ja etulava.

Se oli italialainen klubi, jonka jäsenet kokoontuivat sinne joka sunnuntai-ilta. Pienten pyöreitten pöytien ääressä istui pari kolme sataa tummaveristä parturia sekä ravintoloitsijaa vaimoineen ja lemmittyineen (enimmäkseen englantilaisia naisia), tupakoiden ja juoden sekä nauraen näyttämöesityksille.

Aggie meni kellarikerrassa olevaan pukuhuoneeseensa, ja Glory istui pöydän ääreen, jossa ennestään oli keltatukkainen nainen ja tummasilmäinen mies. Musta neekeri laski sukkeluuksia pörssimiehestä, vingutellen samalla banjoaan.

"Tuosta minä pidän", sanoi keltatukkainen nainen. "Se on lystiä eikä kestä iankaiken." Sitten hän kääntyi Gloryyn kysyen: "Laulatteko tekin tänä iltana?"

Glory pudisti päätään.

"Arvelin, että ehkä olitte tämän talon taiteilijoita. Esiinnyin itsekin ennen kuuluessani tanssijatarseuraan. Olen naimisissa nyt, mutta minusta on kumminkin hauskaa pistäytyä täällä sunnuntai-iltoina, kun kakarat nukkuvat."

Sitten Aggie tanssi pukutanssin, ja hänet palkittiin innokkailla kättentaputuksilla, hänen piti tulla takaisin ja tanssia uudestaan. Kun hän sitten taas ilmaantui hattu päässä ja takki yllään sekä pukulipas kädessään, läksivät tytöt yhdessä ulos. Kun he kulkivat ravintolahuoneen läpi, tarjosi moni siellä seisovista miehistä heille juotavaa, mutta vihdoin he pääsivät kadulle.

"Ne ovat hiukan sotkuisia nuo ravintolahuoneet, mutta isännät aina tahtovat tyrkyttää jotain esiintyjille, vaikkapa kupin kahvia."

"Pidätkö sinä tuommoisesta elämästä?" sanoi Glory hengäisten syvään.

"Hirveästi", sanoi Aggie.

Seuraava paikka, jonne he menivät, oli sveitsiläinen klubi, jokseenkin samanlainen kuin italialainenkin, mutta sali oli vielä likaisempi ja yleisönä oli ranskalaisia sekä sveitsiläisiä viinureita ja kevytmielisiä nuoria englantilaisia ompelijattaria. Tytöt olivat riisuneet hattunsa ja päällystakkinsa ja istuivat puettuina kuin nuket valkoisiin, kirjavilla nauhoilla koristettuihin musliinipukuihin. Eräs herra lauloi "postimiehen koputus"-nimisen laulun säestäen sitä hatulla ja mustareunaisella kirjekuorella. Eräs neiti, joka oli puettuna silkkitrikooseen ja päällystakkiin, lauloi "Maud"-laulun. Sitten Aggie tanssi pukutanssinsa, ja sen perästä lattia tyhjennettiin tanssisaliksi.

"Nyt ne alkavat tanssia sveitsiläistä tanssia", sanoi Aggie, "ja tanssin johtaja tahtoo minua myöskin mukaan, mutta minusta on innoittavaa antautua kaikkien noitten syleiltäväksi. Rupea sinä minun toverikseni."

"Pariksi minuutiksi vain", sanoi Glory hermostuneen iloisesti. Sitten alkoi tanssi.

Se oli jonkinmoista soitannollista "viimeinen pari ulos"-leikkiä, ja Glory huomasi kyllä pian, että hän joutui toisten pariksi ja että viinurit sekä heidän naisensa puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Hän tunsi heidän kosteat kätensä sekä heidän rasvaisen tukkansa tuoksun, ja eräänlainen fyysillinen tuska valtasi hänet.

"Mennään pois", kuiskasi hän.

"Mennään vain, onkin jo myöhä", sanoi Aggie, ja he tunkeutuivat ravintolahuoneessa hyörivien ihmisten läpi kadulle.

Viulujen vingutus, tanssin jyske ja raaka nauru kaikui vielä tuolta sisältä ummehtuneesta ilmasta, ja Glory tunsi pyörryttävää pahoinvointia.

"Sanoitko, että hyvienkin teatterien johtajat joskus käyvät noissa klubeissa?"

"Usein", sanoi Aggie hyräillen varieteelaulua ja käydä tipsutellen eteenpäin.

Heidän tullessaan Sohoon olivat kadut olleet pimeät ja hiljaiset, mutta nyt säteili valoa kaikista ikkunoista ja meluavaa kansaa liikkui katukäytävillä. Viimeinen klubi, jonne heidän piti mennä, oli saksalainen, ja tullessaan sen lähelle näkivät he miehen seisovan ovessa paljain päin ja katsovan kadulle.

"Se on Charlie", sanoi Aggie hypähtäen ilosta. Mutta heidän saapuessaan hänen luokseen oli hänen tumma otsansa rypyssä ja hän sanoi:

"Myöhään kuten ainakin! Kaksi noista kirotuista esiintyjistä ei ole tullut, ja minä olen sinua odotellen katsoa tuijottanut pitkin tuota helkkarin katua jos kuinka kauan!"

Aggie räpäytti silmiään aivan kuin hän olisi saanut iskun kasvoihinsa Charlielta, mutta siitä huolimatta hän nyökäytti vain päätään ja jäykisti alahuultaan sanoen:

"Marisee taas, niinkö? Minä taputtaisin sinua poskelle, Charlie, ellei kukaan näkisi."

Niin sanoen hän hävisi pukuhuoneeseen, ja Charlie otti Gloryn haltuunsa, avasi hänelle tien virvokehuoneen läpi, pyysi tarjota hänelle "lasin juotavaa" ja esitteli hänet "eräänä ystävänään" osoittaen ilmeistä omistusoikeuden ylpeyttä ihaileville tuttavilleen. "Sinulla ei ole hullumpi maku, Charlie", virkkoi joku. "Oh, sen uskon!" sanoi Charlie. Etulava oli koristettu Saksan ja Englannin lipuilla, seiniä koristi " Der Kaiser'in ", hänen isänsä, isoisänsä, Bismarckin ja Moltken öljypainoskuvat, ja yleisönä oli enimmäkseen vilkkaita Saksan juutalaisia, naiset juhlapuvuissa, sekä Puolan juutalaisia ja myöskin hiukkasen muita muukalaisia.

Aggien tanssin aikana huomasi Glory, että kaksi muukalaista aivan toisesta maailmasta oli astunut sisään jääden seisomaan oven suuhun.

"Narreja", sanoi Charlie vilkaisten heihin olkansa yli vastaukseksi heidän katseisiinsa, "pyh, on niitä tuommoisia ennenkin nähty!"

Sitten tuli Aggie rasvaisen, kukilliseen liiviin puetun henkilön kanssa ja sanoi:

"Tämä on se minun ystäväni ja hän kyllä esiintyy, jos vain pyydätte."

"Jos neiti suvaitsee", alkoi rasvainen olento. Veri nousi Gloryn poskiin, ja ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui, oli Aggie ottanut hänen päällystakkinsa ja hattunsa, ja hän itse astui ylös näyttämön portaita.

Kuului muutamia kättentaputuksia hänen astuessaan esiin, mutta hänellä oli mieli vallan sekavana, ja kaikki näytti hänestä tapahtuvan monen penikulman päässä. Hän kuuli oman äänensä sanovan: "Arvoisat naiset ja herrat, teidän suosiollisella luvallanne tahdon matkia…" ja sitten vielä jotain. Tähän hetkeen saakka hänen hengityksensä oli ollut nopeata ja kuumaa, ja kurkku tuntui aivan kuivuvan, mutta yhtäkkiä katosi kaikki hermostus ja hän ojentautui kuin sotahevonen tappelussa.

Sitten hän lauloi. Se oli vain tavallinen katulaulu, jonka jokainen oli kuullut tuhansia kertoja. Hän lauloi "Ja neidon kultakiharat irrallaan aaltoili", kuten tehdastyttöjen oli tapana vetää sitä mennessään illalla kotiin työstään. Punaisilla nauhoilla ja leveillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, käsikoukussa huolimattomasti kävellen, äänet kimeinä — jokainen näki ne edessään, jokainen näki, jokainen tunsi ne, ja jo ensimmäisen värssyn loputtua yleisö kirkui ja huusi ilosta.

Glorya pyörrytti, mutta hän saattoi kumminkin hillitä itsensä. Hän naurahti ääneensä kumartaessaan yleisölle värssyjen välillä. Muutamassa minuutissa laulu oli lopussa. Väki potki, vihelsi, kirkui ja huusi "bravo". Mutta Glory istui näyttämön juuressa kasvot vääntyneinä kuin ruumiillisesta tuskasta. Ensimmäisen onnistumishuumauksen jälkeen valtasi hänet häpeä tuon kaiken johdosta. Hän huomasi, kuinka syvälle hän oli vaipunut, ja häntä kauhistutti ja peloitti. Melu, käsien pauke, raa'at kasvot, raaka nauru, raaka laulu, sunnuntai-ilta, hänen oma syntymäpäivänsä! Tuo kaikki valtasi hänet kuin painajainen yöllä, jäsen takana piili toisia muistoja — Glenfaba, herttainen, yksinkertainen koti, vanha pastori poltellen tupakkaa työhuoneen lieden ääressä ja katsellen iltatähteä — ja sitten John Storm sekä kirkonkellojen kaiku Bishopsgatella! Hän istui siinä hetkisen kasvot hehkuen ja tuijotti avutonna eteensä ihmisten kerääntyessä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja huutamaan hänen korviinsa kesken huumaavaa melua: "Teidän täytyy vielä kerran esiintyä!" Sitten hän purskahti hillittömään itkuun.

"Pois tieltä! Neiti ei voi laulaa nyt", sanoi joku, ja Glory avasi silmänsä.

Se oli toinen niistä molemmista herroista, jotka olivat seisoneet oven suussa.

"Ach Gott! Tehän se olette! Ettekö tunne minua, hoitajatar?"

Se oli herra Koenig, urkuri.

"Oi taivas! Mitä te täällä teette, lapsi? Kaksi kuukautta sitten minä teitä sairashuoneesta kysyin ja johtajattarelle kirjoittanut olen, mutta te olitte mennyt. Koko Lontoosta sitten teitä hakenut olen. Missä te asutte?"

Glory sanoi hänelle osoitteensa, ja Koenig kirjoitti sen muistiin.

"Huh! Nero tupakkapuodissa! Minun vaimoni teidät pois sieltä hakemaan tulee. Hän on hyvä nainen ja teidän täytyy kaikki tehdä, mitä hän käskee, mutta hän ei ole musikaalinen ja viisas kuin te. Siunatkoon minun sieluani. Laulamassa sunnuntai-klubissa! Tiedättekö, lapseni, että teillä on ääni ja lahjoja, suuria lahjoja! Tarvitsee harjoitusta — jaa — ah! Mutta mitä te tahdotte lisää? Tässä, minä olen, Karl Koenig! Minä hyvin huonoa englannin kieltä puhun, mutta minä hyvin hyvästi musiikkia opettaa osaan. Minä tahdon teitä opettaa samoin kuin muita neitoja, jotka monta puntaa maksavat. Tiedättekö kuka minä olen?"

Kyllä Glory sen tiesi — hän oli Pyhäin miesten kirkon urkuri Belgraviassa.

"Puh! Minä myöskin säveltäjä olen. Minä kirjoitan lauluja, ja kaikki englantilaiset niitä laulavat. Minulla on myöskin lauluseura ja siihen teitä tarvitsen. Minä Englannin hienoimmissa taloissa käyn, lordien, ministerien, prinssien kodeissa. Te saatte minun kanssani tulla. Teidän äänenne on sopraano — ei, mezzosopraano — ja se kasvamaan tulee. Minä sen hioa tahdon, ja kun se valmis on, tahdon esiintymään teidät viedä. Mutta nyt tästä paikasta poistua täytyy teidän, eikä koskaan takaisin tulla, taikka minä vielä enemmän suuttumaan rupean."

Sitten Glory nousi, ja Koenig saattoi hänet ovelle, Gloryn sydän oli rohkaistu ja silmät säihkyivät. Aggie oli virvokehuoneessa. Koska illan työ oli lopussa, oli hän pukeutunut taas tavalliseen pukuunsa pyyhkimättä kumminkaan pois poskimaalia, ja nyt hän nauroi iloisesti miesjoukossa kiusatakseen Charlieta, joka vielä oli pahalla päällä ja ryypiskeli myymäpöydän ääressä. Gloryn tullessa huiskutti Aggie hansikastaan ja sanoi: "Etkö tule saattamaan meitä kotiin, Charlie?"

"En", sanoi Charlie.

"Minnekä sinä siis menet?"

"En minnekään, minne sinä voisit tulla."

Aggien silmät täyttyivät kyynelillä, ja hän repäisi napin hansikkaastaan, mutta pakotti itsensä nauramaan vastatessaan: "Älä usko, poikaseni, että tahdomme tunkeutua sinun niskoillesi. Kysyin vain. Tra-la-laa!"

Oli puoliyö ja kaduilla oli vähän ihmisiä, mutta soittoa ja tanssia kuului melkein jokaisesta avonaisesta ovesta ja ikkunasta.

Aggie itki. "Se on klubien pahin puoli", sanoi hän, "että ne aina houkuttelevat nuoret miehet pelihelvetteihin. Ja mies aina pääsee niihin pujahtamaan."

Kun he kulkivat sveitsiläisen klubin ohi, heitettiin joku sieltä ulos kadulle, ja hän huusi epäselvällä äänellä: "Päästä irti kurkkuni, tai muserran sinut!" Kauempana hoiperteli kolme aivan nuorta tyttöä pitkin katua syleillen kahta vertaa useampaa miestä ja lallatellen nuotitonta laulua.

XV.

Paaston keskipaikoilla kävi Pyhän Getsemanen yhdistyksen kirkollinen ylitarkastaja luostaria tarkastamassa. Tämä mies oli hiippakunnan piispa, vapaamielinen, ei vähääkään pikkumaisesti kirkollinen, vaan suora, hiukan jäykkä, selväjärkinen ja hyvä järjestyksenmies. Veljien kokoonnuttua kokoushuoneeseen otti hän johtajalta nahkakansiin nidotun kirjan, jossa oli veljeskunnan säännöt, ja alkoi lukea sitä ääneen.

"Ja nyt, hyvät herrat", sanoi hän, "minun ei tarvitse selittää, hyväksynkö teidän sääntönne vai enkö. Minun velvollisuuteni on ainoastaan tarkastaa, että laitosta hoidetaan laillisesti. Oletteko tyytyväisiä laitoksen johtoon ja tahdotteko yhä edelleenkin alistua siihen?"

Kuului vain yksi vastaus — kaikki olivat täydellisesti tyytyväisiä.

Piispa nousi hymyillen ja kumarsi veljille, jotka alkoivat poistua huoneesta.

"Kahta seurakuntalaisistani ette vielä ole nähnyt", sanoi isä.

"Missä he ovat?"

"Kopeissaan."

"Miksikä siellä?"

"Toinen heistä on sairas ja toinen on vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena."

"Mennään katsomaan heitä", sanoi piispa, ja he alkoivat nousta ylös portaita.

"Minä en ehkä ole samaa mieltä kuin te hengellisen elämän säännöistä, mutta nähdessäni, kuinka teidän seurakuntalaisenne luopuvat maailmasta ja sen mukavuuksista, sen iloista ja omaisuuksista, sen sukulaisuus- ja ystävyyssiteistä —"

He olivat ennättäneet yläkertaan, ja isä oli seisahtunut hiukan hengästyneenä. "Tässä kopissa, oikealla", sanoi hän, "asuu maallikkoveli, jota vihollinen viekoitteli suureen tottelemattomuuteen, ja Jumalan viha lankesi hänen päällensä. Mutta saatana pettyi kerrankin itse, sillä juuri tuon jälkeen armo teki suuren työnsä. Ei ainoakaan jäsenistämme tunne niin ääretöntä iloa pyhistä sakramenteista, ja asettaessani Herramme ruumiin —"

"Menemmekö hänen luokseen?"

"Tietysti. Hän on kuolemaisillaan keuhkotautiin, mutta te saatte nähdä, mikä rauha vallitsee hänen sielussaan."

Veli Paavali istui pienen tulen edessä nojatuolissa monien patjojen nojassa pidellen kuihtuneissa käsissään raskasta ristiä, joka riippui hänen kaulassaan.

"Kuinka hauskalta ja mukavalta täällä näyttää", sanoi piispa. "Jotenkin ylhäällä tämä on tosin, mutta epäilemättä saatte kumminkin kaikki mitä tarvitsette."

"Kaikki", sanoi Paavali.

"Veljet ovat varmaankin hyviä teille — luostareissa aina hellitään sairaita ja apua tarvitsevia."

"Liian hyviä, herra piispa."

"Kaiketi käy tohtori luonanne tuontuostakin?"

"Kolme kertaa viikossa, ja jos hän vain sallisi minun paeta tästä pahasta, vaivaloisesta maailmasta —"

"So, so, älä puhu niin, poikani, se on väärin. Tapahtuipa mitä tahansa, on velvollisuutemme elää."

"Minä olen kadottanut kaikki, minkä hyväksi voisi elää, ja sitä paitsi —"

"Ettekö siis toivo mitään?" sanoi piispa.

"En muuta kuin kuolemaa", sanoi Paavali ja nostaen ristiä suuteli sitä.

"Jumalalle kiitos, että olemme syntyneet kuolemaan", sanoi piispa ja siirtyi sitten yhdessä isän kanssa käytävään sulkien oven.

"Seuraavassa kopissa", sanoi isä, "asuu eräs niistä, joita tarkoititte äsken — mies, joka oli syntynyt maailman omistajaksi, sen loiston ja maineen valtiaaksi, mutta —"

"Onko hän luopunut siitä kokonaan?"

"On."

"Onko hän nuori?"

"Aivan nuori, eikä hän ole luopunut maailmasta, kuten ennen Augustinus, opittuaan tuntemaan katkerin kokemuksin sen petollisuuden, synnin —"

"Miksi hän siis on täällä?"

"Hän ei voi luottaa itseensä vielä. Hän tuntee vastahakoisen luonteemme sisäiset taistelut ja ponnistukset sekä —"

"Hänen vaitiolonsa ja yksinäisyytensä ovat siis vapaaehtoisia."

"Nyt ne ovat. Katso", sanoi isä ottaen avaimen lattialta.

"Mitä tuo on?"

"Hän lukitsee itse ovensa ja työntää sitten avaimen, oven alitse ulos."

Heidän astuessaan koppiin seisoi John Storm ikkunan ääressä aamuauringon valossa katsellen tuolta alhaalta näkyvää maailmaa tuijottavin, kaipaavin katsein.

"Tässä on meidän tarkastajamme", sanoi isä. "Vaitiolosääntö ei tietysti nyt ole voimassa."

"Enkö ole nähnyt teitä ennen?" virkkoi piispa.

"Tuskinpa, isä", sanoi John.

"Mikä teidän nimenne on ja missä asuitte ennen tänne tuloanne?"

John sanoi sen hänelle.

"Sitten olen sekä nähnyt teidät että kuullut teitä. Mutta maailma on hiukan muuttunut sen jälkeen kun te siitä luovuitte — kanonikko on nyt arkkidiakoni ja paitsi sitä kuningattaren hovisaarnaajia. Kuinka kauan olette ollut veljeskunnassa?"

"Elokuun 14 päivästä asti."

"Ja kuinka kauan olette ollut sulkeutuneena koppiinne?"

"Kahdeksannesta päivästä loppiaisen jälkeen."

"Mutta nyt on jo paasto — jotenkin pitkä rangaistusaika, isä."

"Minä olen usein kehoittanut rakasta veljeämme…", alkoi isä.

"Te menette liian pitkälle paastoamisessa ja rukouksissa, herra Storm", sanoi piispa. Hän noukki yksitellen muutamia vanhoja kirjoja pöydältä ja vuoteelta. "Kyllä tiedän, että kaikkien aikojen pyhimykset meille kertovat, että ruumis on paha ja että sen himot sekä toiveet ovat tukahdutettavat, mutta he opettavat meille myöskin, että täydellinen kristityn luonne on kahden elämän sekoitus, luonnon elämän ja armon elämän. Älkää halveksiko ihmiskuntaa, poikani. Teidän mestarinne ei halveksinut sitä. Hän tuli alas taivaasta elääkseen ja tehdäkseen työtä syntisessä ihmisveljeskunnassa. Älkää rukoilko kuolemaa, älkääkä paastotko kuoleman toivossa. Teillä ei olisi oikeutta siihen, vaikka olisitte semmoisessakin tilassa kuin naapuriraukkanne tässä vieressä, jolle kuolema hymyilee houkutellen lepoon. Mutta te olette nuori ja voimakas. Kuka tietää, minkä työn taivaallinen Isä on määrännyt teidän tehtäväksenne!"

John oli palannut ikkunan luo ja katseli ulos katse tyhjyyttä kuvastaen.

"Mutta kaikki tämä on ulkopuolella minun tehtäväni nyt", sanoi piispa. "Onko teillä jotain valitettavaa?"

"Ei mitään."

"Oletteko tyytyväinen elämään tässä talossa, tämän yhdistyksen lakien ja sääntöjen alaisena ja kuuliaisena sen johtajalle?"

"Olen."

"Se riittää."

Piispa oli lähtemäisillään kopista, kun hän huomasi lyijykynäkirjoituksen seinällä. Siinä oli: "Marraskuun 9:s päivä — lordi majorin päivä", ja sen alle oli vedetty viivoja, jommoisia vanki piirtää laskiessaan jotain.

"Mitä tuo päivämäärä tarkoittaa?" sanoi piispa.

John oli vaiti, mutta isä vastasi hymyillen: "Sinä päivänä hän vannoi valansa, herra piispa. Hän odottaa niin hartaasti sitä aikaa, jolloin hän saa omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle, että hän laskee noviisiaikansa päivät, mikä osaltaan sekin todistaa hänen todellista kutsumustaan."

Portailla seisahtui isä taas sanoen: "Kuunnelkaa!"

He kuulivat, kuinka vapiseva käsi väänsi sen oven lukkoon, jonka he juuri olivat sulkeneet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli avain ulos oven alla olevasta aukosta.

Kun ovi oli lukittu ja piispa oli jättänyt John Stormin yksin koppiin, oli tällä yksi ainoa ajatus mielessä — työ. Kaikkea muuta hän oli jo koettanut, mutta turhaan.

Hän oli koettanut yksinäisyyttä. Pyytäessään saada olla koppiin suljettuna hän sanoi itselleen: Gloryn ympärillä liikkuvat ajatukset ovat minun kuolleen, maallisen luontoni kiusauksia. Se on jo vietellyt minua menettelemään pelkurimaisesti ja epäinhimillisesti ja se ajaa minut vielä maailmaan ja sieltä taas tänne aivan niinkuin se ajoi veli Paavalin pois täältä heittäen hänet sitten jälleen takaisin. Mutta yksinäisyyden tulos oli vaarallinen ja petollinen. Samoin kuin taulut näyttävät uudestaan ilmaantuvan näkyviimme, kun olemme sulkeneet silmämme, virkosi hänen entinen elämänsä uudestaan eloon hämmästyttävän selvästi nyt, kun se oli ikipäiviksi ohi. Hänen istuessaan yksin kopissaan palasi jokainen tapahtuma, missä Glory oli ollut mukana, hänen muistiinsa, kiusaten häntä ja säälimättömästi tuomiten. Miksi hän ei ollut ymmärtänyt tuota suurta luonteen erotusta hänen ja tuon hilpeän olennon välillä? Miksi hän ei ollut hyväksynyt Gloryn luonnollista ja viatonta rakkautta elämään? Miksi hän oli tehnyt näin? Miksi hän ei ollut tehnyt niin? Jos Glory oli joutunut turmioon, jos paha, armoton maailma oli pettänyt hänet, niin syy oli hänen, Johnin, ja Jumala varmaankin rankaisisi häntä siitä. Näin yksinäisyys heikonsi hänen sieluaan peloittamalla sitä, ja kiusaus, jota hän oli koettanut voittaa, kävi voimakkaammaksi ja mahtavammaksi.

Hän oli koettanut lukea. Kirkkoisät kertoivat hänelle, että Jumala salli askeettien pitää luonteensa avaimet omissa käsissään. Heidän piti ajatella naista ainoastaan katkerana kuin kuolema ja hänen kauneuttaan kadotuksen aiheena, ja jos jonkun naisen kasvot vaivasivat heitä, piti heidän mielessään kuvitella noita kasvoja vanhoina, ryppyisinä, taudin kalvamina ja madonsyöminä. Hän koetti ajatella Glorya seuraten kirkkoisän neuvoja, mutta illan tullessa, kun hän lepäsi vuoteellaan ja kun yön ensimmäinen unelma valtasi hänet, silloin luonnon mahtava, voittamaton voima pyyhki pois uskonnon vaivaiset varustukset ja Glory hymyili hänelle nuorena, ihanana, suloisena, hilpeänä ja tavattomalla lahjakkuudellaan kiehtovana.

Hän oli koettanut paastota. Kolme kertaa päivässä veli Antero kantoi hänelle ruokaa ja kaksi kertaa päivässä hän maallikkoveljen mentyä avasi ikkunan levittäen ruuan ikkunalaudalle lintujen syötäväksi. Mutta paastoamisen seuraukset olivat aivan päinvastaiset kuin hän oli odottanut. Milloin voimakkaat tunteet ylensivät hänen mieltänsä, milloin hän taas vaipui masennustilaan. Näköhäiriöt alkoivat vaivata häntä. Hänen isänsä kasvot kiusasivat häntä alituiseen, ja joskus hän luuli näkevänsä äitinsä kasvot, vaikkei hän voinut mitenkään muistaa äitiään. Mutta ennen kaikkea hän näki Gloryn kasvot. Paastoaminen lisäsi vain hänen unelmiaan Glorysta. Hän uneksi nyt tytöstä sekä päivin että öin, ja Glory oli aina hänen luonaan.

Hän oli koettanut rukoilla. Tähän saakka hän oli säännöllisesti lukenut rukouksensa, mutta nyt hän tahtoi entisten lisäksi vielä lukea uusia rukouksia. Hän tahtoi kohottaa katseensa Herramme äitiin voidakseen voittaa kapinallisen, vastustavan luontonsa. Mutta kun hän koetti kiinnittää ajatuksiaan Neitsyt Maariaan, ei hän löytänyt mitään vastinetta tunteilleen. Kaikki oli himmeätä, epäolennaista. Hänen silmiensä edessä leijaili vain etäinen tyhjä pilvi, kunnes vihdoin kirkkaat kasvot ilmaantuivat sen sijaan, täynnä hellyyttä, suloa, viehätystä, sääliä ja naisellista rakkautta — ne olivat Gloryn kasvot.

Hän vaipui epätoivoon. Kaikkivaltias ei nähtävästi sallinut hänen voittaa luontoaan. Talvi tuli sumuisine päivineen. Isä tahtoi häntä palaamaan yhdistyksen tavallisiin elintapoihin, mutta hän rukoili saada vielä jäädä koppiinsa.

Sitten tuli kevät levittäen riemuaan koko luontoon. Hän kuunteli lehtien kahinaa, katseli kuinka linnut leijailivat kirkkaalla taivaalla, huomasi vilahdukselta keltaisia kukkia ja koetti katseellaan tavoitella tuolla kaukana väikkyvää vihreätä maata. Siivet rupesivat jo kannattamaan linnunpoikasia, ja pikku varpunen hypähti hänen koppiinsa joka kerta, kun hän avasi ikkunan aamulla, leikkien hänen jaloissaan kuin hiiri ja sitten taas lentäen pois, niin pian kuin emo puussa kutsui sitä.

Vähitellen kasvoi toivo kärsimättömyydeksi ja kärsimättömyys kuumeen kiihkoksi, mutta hän muisti valansa ja vastustaakseen kiusausta hän lukitsi koppinsa oven työntäen avaimen ulos oven alla olevasta kolosta. Mutta hän ei voinut lukita sielunsa ovea, ja vanha tuska palasi jälleen voimakkaamman, tuoreemman elon pulputessa luonnossa. Joka aamu herätessään hän ajatteli Glorya. Missä Glory nyt oli? — Mikä Glorysta lienee tullut tällä ajalla? — Hän kirjoitti seinään sen päivän, jolloin Glory erosi sairashuoneesta — "Marraskuun 9:s päivä — lordi majorin päivä" — koettaen mielessään seurata hänen kohtalonsa muutoksia. "Minä olen hullu", ajatteli hän. Hänen järkensä nousi kapinaan tuommoista vastaan, mutta siitä huolimatta tiesi hän aivan hyvin, että samanlaista olisi huomenna, ylihuomenna, seuraavana vuonna ja aina, sillä hänen inhimilliset tunteensa eivät alistuneet, vaan hänen valansa piteli häntä rautapihdeillä.

Hän seisoi eräänä aamuna ikkunan ääressä katsellen kahden korkean rakennuksen välitse siintävää virtaa, jossa pitkin kimaltelevaa vettä kiiti heinäproomuja ja pieniä laivoja puhkuen savupatsaita ilmaan. Silloin hänestä koko maailma silmänräpäyksessä sai toisen siveellisen selityksen. Elämän käskynä oli työ. Ihminen ei voi elää ilman työtä. Ellei hän tätä ehtoa täytä, on hän hyödytön ja onneton ja kurja olento, paastosipa hän ja miettipä ja rukoilipa hän vaikka miten paljon.

Silloin ovi aukeni, ja isä sekä piispa astuivat sisään. Heidän mentyään tunsi John, kuinka heidän kehumisensa hänen hurskaudestaan oli tukahduttaa hänet. Hän kysyi itseltään: "Mitä minä teen täällä?" Hän oli tekopyhä. Kymmenet tuhannet niistä miehistä, joita kirkko nimitti pyhimyksiksi, olivat olleet tekopyhiä ennen häntä, ja kulkiessaan luostareissaan he olivat kysyneet samalla tavalla itseltään. Mutta kirkon mahtava käsi piteli häntä vielä, ja vapisevin sormin hän väänsi avaimen työntäen sen sitten oven alle. Silloin hän tiesi olevansa myöskin pelkuri ja ymmärsi, että uskonto oli vienyt hänen tahtonsa, hänen miehuutensa ja heikontanut hänen sielunsakin.

Veli Paavali liikkui viereisessä kopissa. Maallikkoveli oli hyvin heikontunut, hänen askeleensa olivat hitaat, jalat eivät jaksaneet kohota lattiasta, hengitys oli kuuluvaa, ja joskus tuli pitkä, ankara yskäkohtaus. John kuuli nuo äänet joka päivä ja oli aina ennen koettanut olla niitä kuuntelematta, mutta nyt hän jännitti hermonsa kuullakseen. Uusi ajatus oli iskenyt häneen, hän aikoi pyytää lupaa saada hoitaa veli Paavalia. Siinä oli hänelle työtä, ainoastaan työ hänet pelastaisi.

Seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteelta heti kuullessaan "Benedicamus Domino" ovensa takana ja huusi: "Isä!" Mutta kun ovi avautui, astuikin sisään maallikkojohtaja. Isä-johtaja oli lähtenyt Yorkiin tarkastamaan erään saman luostarikunnan nunnaosastoa ja tulisi viipymään siellä paastoajan loppuun saakka. John katsoi maallikkojohtajan ankariin kasvoihin, jotka olivat tuon kylmän, jäätyneen sielun peilinä, eikä saanut sanaakaan suustaan.

"Voinko palvella teitä jollakin?" sanoi maallikkojohtaja. "Ei — se on — ei, ei", sanoi John. Aukaistessaan ikkunan sinä päivänä hän kuuli paastojumalanpalveluksen kirkosta. Rukoukset, vastaukset, virret ja hymnit herättivät elävästi muistiin entisiä tapahtumia, ja ensi kerran tunsi John ääretöntä yksinäisyyttä. Veli Paavalin läheisyys enensi tuota yksinäisyyden tunnetta, ja vihdoin hän pyysi saada taas puhutella maallikkojohtajaa.

"Veli Paavali on sairas, antakaa minun hoitaa häntä", sanoi hän.

Maallikkojohtaja pudisti päätään. "Veli saa, mitä hän tarvitsee. Hän ei tahdo alituista hoitoa."

"Mutta hän on kuolemaisillaan ja jonkun pitäisi olla aina hänen luonaan."

"Tohtori sanoo, ettei enää voi tehdä mitään. Hän saattaa elää kuukausiakin. Mutta jos hän on kuolemaisillaan, niin sallikaamme hänen yksinäisyydessä miettiä tulevan maailman onnea ja riemua."

John ei pyytänyt enää. Toinen ovi oli häneltä suljettu. Mutta hänen ei tarvinnut mennä veli Paavalin luokse ollakseen aina hänen kanssaan. Hengen silmä saattoi kaikki nähdä. Kun hän kuunteli toisesta kopista kuuluvia ääniä, tuntui hänestä vihdoin siltä kuin seinä molempien koppien välillä olisi murtunut ja he olisivat molemmat samassa huoneessa. Hän näytti tietävän kaikki, mitä Paavali tuskan hetkinä sanoi, ja kun maallikkoveli nosti kivihiilikopan oven vierestä, jonne palveleva veli oli sen jättänyt, tuntui Johnin käsi kannattavan sen painoa.

Se oli tyhjä, tunteellinen unelma, mutta se antoi Johnille lohdutusta ja seuraa, ja hän ajatteli tuskaisena sitä aikaa, jolloin hän oli toivonut pääsevänsä erilleen Paavalista ja oli melkein pyytämäisillään toista koppia. Paavalin kopissa paloi valkea, ja John kuuli, kuinka hän asetteli kivihiiliä, sytytteli ja kohenteli niitä. Joskus, kun tuo oli tehty, istuutui John tyhjän lietensä ääreen omassa kopissaan ja kuvitteli istuvansa Paavalin vieressä, kuten hyvät toverit ainakin.

Kun ilta läheni, ajatteli John, että veli Paavali tunsi samanlaista toveruutta. Hänen vaitiolonsa muutamina hetkinä, hänen puoleksi tukahdutetut tervehdyksensä, hänen yrityksensä matkia Johnin aikaansaamia ääniä, kaikki tuo näytti salaisesti sanovan, että vaikka seinä erottikin heidät ja vaikka Johnin vaitiolo- ja yksinäisyysmääräys estikin heitä lähestymästä toisiaan, olivat he kumminkin yhdessä.

Veli Paavalin yskä paheni äkkiä, ja vihdoin tuli niin pitkä ja ankara kohtaus, ettei se näyttänyt ollenkaan loppuvan. John pidätti hengitystään kuunnellen. "Hän tukehtuu", ajatteli hän, "hän ei ikinä kestä tuota". Mutta kohtaus meni ohi, ja sitä seurasi pitkä kuolon hiljaisuus, jota ei edes hengityksen ääni häirinnyt. Äkillisen tunteen pakotuksesta, epäilyksen tuskasta John ojensi kätensä ja koputti kolme kertaa seinään.

Oli lyhyt äänettömyys, ja sitten kolme heikkoa, hidasta, epäsäännöllistä koputusta kuului seinän toiselta puolen.

Paavali oli ymmärtänyt, ja John huudahti ilosta. Mutta kesken iloakin palasi uskonnollinen pelko. Oliko hän rikkonut vaitiolosäännön? Oliko hän tehnyt synnin?

Monena päivänä sen jälkeen he siitä huolimatta ja vaikka tiesivät, että se oli synti, tuolla salaisella heikolla tavalla seurustelivat keskenään. Mennessään levolle he koputtivat "hyvää yötä" ja noustessaan aamulla "hyvää huomenta". He koputtivat, kun kello kutsui päivällis-jumalanpalvelukseen, ja taasen, kun laulu kuului pihalta. Joskus he koputtivat pelkästä osanotosta, joskus säälistä ja joskus vain inhimillisestä yksinäisyyden tunteesta ja seuran vuoksi.

Näin nuo elämän maanpakolaiset, jotka pyrkivät elämään Jumalan silmäin edessä kuuliaisina maalliselle valalleen, koettivat ilahduttaa masentuneita, kahlehdittuja sielujaan ja lohduttaa toisiaan kuin vangitut lapset.

XVI.

The Priory, St. John's Wood Lontoo.

Tietäkää te kaikki miehet ja naiset Glenfabassa, että minä olen taasen vaeltavana naisjuutalaisena vaihtanut asuinsijaa! Nyt teidän, rakkaat ihmiset, tulee ajatella Glorya kauniin talon asukkaana St. John's Woodissa toisin sanoen, pyhän Johanneksen metsässä, vaikkei täällä ole muuta metsää nähtävänä kuin puisto, jossa näkee kaikki Lontoon kesyttömät elukat — nelijalkaiset, tarkoitan. Tämän linnan herra on herra Karl Koenig, herttainen, vanha virtahepo, joka saappaat jalassa on viisi jalkaa tuumaa pitkä ja jolla on läpitunkevat mustat silmät sekä galvanisoidut viikset. Hän on jonkinmoinen englantilais-saksalais-hollantilais-puolalainen soittoniekka. Kun hän puhuu itsestään urkurina, on hänessä aina suuri annos John Bullia, sillä hän on kuninkaallisen urkuriseuran jäsen ja paljon muuta sen lisäksi. Puhuessaan "Vaterlandista" hän on saksalainen, muistaessaan meren hän on hollantilainen ja ollessaan oikein hyvällä tuulella hän laulaa: "Eivät Puolan päivät pääty!" niin että koko talo kaikuu ja jokainen salaisesti toivoo, että ne päättyisivät.

Hänen vaimonsa on englantilainen, noin neljänkymmenen ikäinen, ja hänellä on suuret, kosteat, koiramaiset silmät, joista saa hyvän kuvan orjan nöyryydestä ja huomaamatta jääneestä, kehittymättömästä sielusta. En ikinä ole nähnyt kahta niin erilaista aviopuolisoa. Vaimo on noita hiljaisia olentoja, jotka hiipivät huoneeseen, istuvat, kuuntelevat eivätkä koskaan virka mitään, paitsi käskiessään palvelijoitaan. Semmoisissa tilaisuuksissa hän aina kaakattaa kuin vanha kana, joka ei milloinkaan voi munia ainoatakaan munaa ilmoittamatta siitä koko maailmalle. Heillä on kaksi naispalvelijaa, molemmat kauniita Lontoon tyttöjä, ja paitsi sitä poika puutarhatyössä ja papukaija, joka asuskelee joka paikassa koko talossa. Heidän talonsa on kaiken näköisten ja kokoisten suurten henkilöiden kokouspaikkana, sillä herra Koenig itse on jonkinmoinen Gideonin lyhty melkein kaikenlaisten taidekokelaitten joukossa.

Ja nyt te tietysti tahdotte tietää, kuinka tulin tänne. Tietäkää siis, että herra Koenig sattui olemaan minun potilaanani sairashuoneessa, jossa hänen täytyi kestää vähäpätöinen leikkaus ja jossa minä autoin häntä kestämään tuota "leikkauskuuria", kuten hän nimittää sitä. Tuon tulikokeen aikana hän joskus sai nauttia hiukan vähemmin kiduttavaa musiikkia, siitä piti Glory huolta, ja sitten palattuaan kotiin hän haki minua ympäri koko Lontoon ääneni tähden, kunnes hän vihdoin sattumalta löysi minut ja lähetti vaimonsa rouva Jupen luo minua hakemaan, ja — ja täällä minä nyt istun hienossa, pienessä, pehmoisessa kamarissa, jonka seiniä peittää suuri joukko tunnettujen laulajien, viuluniekkojen, pianotaiteilijain ja säveltäjien kuvia, jokaisessa omakätinen omistuskirjoitus. Mutta nyt te tahdotte tietää, miksi olen täällä. No, tietäkää siis, että herra Koenig (vaikka onkin muukalainen soittotaiteilija) on Pyhäin miesten kirkon urkuri Belgraviassa, jossa lauletaan soolohymni joka sunnuntaina aamujumalanpalveluksessa. Koska varsinaisille oopperalaulajille, jotka soolo-osaa olivat laulamassa, aina tuontuostakin sattui "virallisia esteitä", keksi herra Koenig hurjan, rohkean tuuman, hän hankki heille iankaikkisen virallisen esteen hommaamalla vakinaisen laulajan tuohon toimeen. Se on juuri minun virkani nyt samassa kirkossa, jossa John Storm oli kappalaisena, ja kerran viikossa minä siis säestän, että hänen vanha vihollisensa kanonikko saa näytellä. Mutta koska tuo arvoisa mies on aivan samaa mieltä kuin pyhä Paavali naisten esiintymisestä seurakunnassa ja koska hänen musikaalinen korvansa sallii hänen erottaa kontra-alton ruisrääkästä, täytyy minun piiloutua suuren varjostimen taakse, jotta hänen kunnia-arvoisuutensa voisi todelliseksi ylösrakennuksekseen uskoa minua pojaksi.

Te näette siis, armahaiseni, ettei teidän tarvitse olla ollenkaan, ei ollenkaan levottomia minusta kuullessanne, että elän tämmöisessä taiteen ja pyhyyden ilmastossa, vaikka kerron teille, että olen salannut teiltä yhden ainoan pienoisen seikan vain, sillä senkin minä nyt ilmoitan. Te pelkäsitte, että kävisin liian usein teatterissa, Anna-täti. Tyyntykää, tätiseni, minä en aio enää käydä niin kovin usein siellä ja todistukseksi siitä sallikaa minun esitellä teille oma itseni tulevassa olomuodossani ja virassani — neiti Glory Quayle, kuuluisa kutsutilaisuuksien huvittaja! Te ette tiedä, mitä se on, rakkaat olennot. Se on vallan yksinkertaista ja viatonta. Minun pitää mennä suurten herrasväkien kotiin heidän juhliessaan ja siellä minun pitää laulaa, lausua, j.n.e. Ei mitään pahaa siis — aivan samaa kuin ennen tein Glenfabassa.

Teidän tulee ymmärtää, että aivan samoin kuin miehet maalla menevät pajaan, kun heillä ei ole mitään sen tärkeämpää tekemistä kuin järjestellä koko maailman asioita, ja naiset menevät mankelihuoneeseen, kun he tahtovat mankeloida vähän muutakin kuin vaatteita, samoin kaupungissa rikkaat ihmisraukat menevät omiin erityisiin huvituksiinsa, joita he sanovat "vastaanottopäivikseen." Herra Draken oli tapana kertoa minulle, että ne olivat hirveitä Baabelintorni-yhdistyksiä, joissa jokainen puhui yhtaikaa ja joissa kaikilla kielillä katkatettiin, kotkotettiin maailman kaikki asiat päästä päähän. Mutta siitä huolimatta ne epäilemättä ovat äärettömän hauskoja, ja kun minä ajattelen kaikkia noita komeita pukuja ja timantteja ja arvonimiä, pitkiä kuin nälkävuosi — oi, voi, voi, voi!

Kaiken tuon saan varmaan kohta nähdä, sillä hieno väki tahtoo aina musiikkia kielten sekamelskan säestäjäksi, eikä vasaraa ja alasinta, ja herra Koenig, jolla on lauluseura, käy hienoimman hienoimmissa vastaanottoiltamissa ja laulaa sekä soittaa Griegiä ja Schumannia, Lisztiä ja Wagneria, Chopinia ja Paderewskia, ja minun paikkani tuossa komeassa laitoksessa tulisi olemaan heidän armojensa lordien ja ladyjen naurattajana. "Ach Gott!" sanoo herra Koenig, joka "kieltä Englannin pahasti puhuu", "teidän suuret ihmiset tahtovat aina viimeistä uutta." Eräs lady minulle sanoi: 'hyvä herra Koenig, minä luulen, että en tänä vuonna teidän apuanne pyytämään tule. Minä joka paikassa teitä kuulen ja niin pian ihmisiin väsyn'. Mutta kun teidät kanssani otan, on se uusi afääri. Ylhäiset ihmiset luulevat, että he musiikkia rakastavat, kun he nauraa rakastavat. 'Rakas herra Koenig, herran nimessä, pankaa ne nauramaan', sanoi suuri herra minulle. Mutta, ach Gott, kuinka minä voin! Minä olen soittaja, minä olen säveltäjä, minä olen taiteilija!

Tätä korkeaa ja jaloa tointa varten minun täytyy käydä harjoitusten kiirastulen läpi, niin etten totta tosiaankaan aina tiedä, olenko posetiivi vai naukuva kissa, ja tulevan naisklovnin on nähty myöskin heittäytyvän lattialle ja itkevän epätoivoissaan tai jostakin muusta synkästä syystä. Herra Koenig alkaa kumminkin uskoa, että minusta vielä kalu tulee, ja ensi kerran saan esiintyä heti pääsiäisen jälkeen sisäasiain ministerin kodissa, jossa luultavasti, rakas Rakel-täti, saan tavata myöskin herra Draken, vaikkei se kuulu ohjelmaani.

Tietysti minun joka tapauksessa tulee olla hurmaavan näköinen ja minä hommaankin jo suurella touhulla pukuani. Minulla tulee olemaan musta silkkipuku, jonka liivit ovat ruumiinmukaiset. Siihen laaditaan lyhyet puhvihihat gipyyri-pitseistä ja muutamia kieloja kiinnitetään rintaan ja vyötäisille sidotaan sinipunerva samettivyö. Paitsi sitä vedän pitkät mustat hansikkaat ylös käsivarsille, jotka pyöristymistään pyöristyvät muuttuen yhä ihanammiksi. Hame on entinen, ja pitsi maksaa vain kolme shillingiä kuusi penceä, joten minä en siksi konkurssia tee. Tukkani taasen käy päivä päivältä yhä punaisemmaksi, mutta punainen on muotiväri Lontoossa tätä nykyä, joten minulta ei tule kulumaan paljon rahoja tukanvärjäykseen.

Mutta huolimatta tuosta uljaasta ulkokuoresta tiedän, että kun aika tulee, valtaa pelko sydämeni pohjukan. Se tulee tuntumaan aivan samalta kuin ensimmäinen uinti keväällä. "Hyppää vain rohkeasti veteen, Glory, lapseni", ja sitten minä hyppään! Millaista se on, aavistan jo hiukan sunnuntai-iltojen perusteella, jolloin kaikenlaiset kuuluisuudet tulevat tänne kirkkoajan jälkeen ja herra Koenig näyttelee minua ihaileville ystäville kertoen heille, kuinka Glory "menestystä on tuottanut" hänelle, ja minä kuulen heidän yhä uudelleen vakuuttavan, että "tuolla tytöllä on vielä maailmalle näytettävää." Oh, tämä Lontoo on suloinen muoteineen, iloineen ja komeuksineen, ja minä olen tullut siihen päätökseen, että maailmassa eläminen on kumminkin parasta, mitä ihminen voi keksiä. Muutamat henkilöt sanovat maailmasta kaikenlaista pahaa ja tahtovat sitä muuttaa taikka luopua siitä kokonaan, mutta minä rakastan sitä, rakastan, rakastan sitä ja minusta se on hurmaavan suloinen!

Nyt on täällä kevät, ja maailma on ihana keltaisessa ja vihreässä puvussaan. Siellä saaripahasessa on tietysti myöskin hirmuisen kaunista, kun kevään esikot ja orvokit ja kultaruusut kukkivat laaksossa. Oi, oi, oi, oi! Minä tunnen niiden tuoksun kolmensadan peninkulman päähän! Syreenit puhkeavat Glenfabassa nyt, ja Anna täti kokoaa pääsiäismunia. Odottakaapa hetkinen, mä tulen luoksenne!

Ei mitään tietoja John Stormista, tietysti ei. Epäilemättä hän taistelee varjoja vastaan, kun taas muut kuolevaiset ponnistelevat voimiaan todellisuuksia vastaan. Minulle on kerrottu, että tuollaiset veljeskunnat ovat tavallisia kirkossa nykyään, vaikka ne enimmäkseen ovat salaisia seuroja, mutta kuta enemmän minä ajattelen senlaatuista uskontoa, sitä enemmän minusta tuntuu kuin se olisi jonkinmoista näytetöiden toimittamista uskon todistukseksi, aivan kuin Jumala olisi koketti nainen. Tästä muistuu mieleeni, että herra Wealthy-Järki-Maallinen ei ole enää kanonikko, vaan hän on kohonnut arkkidiakoniksi, ja nyt on vielä entistä enemmän espanjalaisen kukon näköinen, hän kun tietysti pukeutuu samanlaisiin hullunkurisiin tamineisiin kuin piispatkin. Vaivaisen ihmisen täytyy aina nähdessään heidät ajatella, että heidän ylhäisyytensä ovat varmaan aamulla noustessaan joutuneet epäröimään, onko heidän vedettävä yllensä koulupojan polvihousut vai balettitytön hamonen, ja sitten päättäneet päästä pälkähästä sillä, että ottavat ylleen molemmat. Siitä syystä minä koetan aina välttää häntä ollessani virkatoimissani kirkossa, sillä saattaisihan käydä niin, että sielun vihollinen äkkiä saisi vallan minussa ja minä käyttäytyisin sopimattomasti hänen kunnia-arvoisuutensa silmäin edessä. Mutta koska nyt on paaston aika, on kirkossa erityisiä saarnaajia joka päivä, ja sattui niin, että viime sunnuntaina aavistamattani näin kolme samanlaista ilmiötä vieretysten. Oh, armias taivas! Salomo kaikessa komeudessaan ei ollut puettu niinkuin yksi heistä!

Mutta on sentään häpeällistä, että sellaiset miehet kuin John Storm eivät saa jalkaansakaan mahtumaan kirkon rajojen sisäpuolelle, kun taaskin tuommoinen arkkidiakoni höystyy siellä kuin vihannoiva laakeripuu. Anteeksi, isoisä, mutta minä en voi auttaa sitä. Maalaiskirkko on sentään vallan toista kuin kaupungin kirkko. Siellä ihminen joskus rupeaa uskomaan, että Jumala toimittaa enimmät asiat ja ihminen itse vain hiukkasen, kun taasen täällä me ajattelemme päinvastoin, mistä on seurauksena, että tämä amalekilaisten siemen… Mutta vähätpä siitä! Minä menin eläintarhaan tänä aamuna. Siellä oli jalopeura aivan yksin häkissään. Juhlallinen, komea, hiljainen olento! Minä olin itkeä.

Mutta nyt on kummitusten luvattu aika yöstä, tyttäreni, ja sinun täytyy jo mennä levolle. "Onnea ja lykkyä!"

Glory.

XVII.

Keskellä pitkäperjantai-yötä heräsi John Storm viereisestä kopista kuuluvaan meluun. Siellä tuntui olevan kaksi miestä kiivaassa, vihaisessa väittelyssä. Toinen uhkasi ja moitti, toinen vastusti ja pyysi.

"Tyttö on kuollut — eikö siinä ole kyllin todistusta?" sanoi toinen ääni.

"Se on valhe! Se on väärä syytös!" sanoi toinen ääni. "Paavali, mitä aiot tehdä?" — "Aion lähettää tuon luodin otsaasi." — "Mutta minä olen viaton. Kaikkivaltias on todistajani, että olen viaton. Pane pistooli pois. Auttakaa! auttakaa!" — "Armoa! armoa! Ota kaikki — kaikki — ja jos voin jollakin tavalla auttaa sinua elämässä… Minä olen rikas, Paavali — minulla on vaikutusvaltaa… säästä minua!" — "Konna, luuletko voivasi ostaa minut, kuten sisareni ostit?" — "Jos sen teinkin, en ollut ainoa!" — "Valehtelija! Sano se hänelle tavatessasi hänet viimeisellä tuomiolla!" — "Murhaaja!" — "Liian myöhään — nyt sinä jouduit hänen luokseen!"

John Storm kuunteli ja ymmärsi. Nuo kaksi ääntä olivat vain yhden miehen, veli Paavalin ääni. Maallikkoveli houraili. Hän oli uudestaan tekevinään rikoksensa.

John epäröi. Hän aikoi ensin kiirehtiä Paavalin huoneeseen pidättämään häntä, ettei hän millään lailla vahingoittaisi itseään. Mutta hän muisti, että veljeskunnan säännöt kielsivät ankaran rangaistuksen uhalla ketään jäsenistä menemästä toisen koppiin. Ja sitäpaitsi hän oli yhä vielä vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena.

Mutta munkit ovat suuria sofisteja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm oli sanonut itselleen, että naapurikopissa ei ollutkaan veli Paavali, vaan ainoastaan hänen katoava ruumisraukkansa, joka ponnisteli varjoisan kuolonvaltakunnan viimeisten rämeitten läpi. Paavali itse, hänen sielunsa, hänen henkensä oli kaukana. Siksi ei ollut synti mennä sellaisen henkilön koppiin, jonka henki ei ollut siellä.

Hänen oma ovensa oli lukossa, mutta hän sai avaimen vedetyksi takaisin oven alta, sytytti kynttilänsä ja astui käytävään. Ääni kuului yhä vielä kovaa Paavalin huoneesta, mutta ei kukaan näyttänyt kuulevan sitä. Ei mikään muu ääni häirinnyt hiljaisuutta nukkuvassa talossa. Paavalin kopin toisella puolen oleva koppi oli tyhjä. Se oli näet veli Anteron käytettävänä, ja hän oli eteisessä.

John Stormin astuessa pimeään huoneeseen kynttilä kädessä seisoi veli Paavali keskellä lattiaa toinen käsi ojennettuna ja huulilla aaveentapainen, kamala hymy. Hän oli kalman kalpea, silmät hehkuivat, otsa oli hiessä, ja hän hengitti syvään. Hän pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan ja sanoi hillityllä äänellä: "Hän kuoli samanlaisena kuin hän elikin — valehtelijana ja konnana!"

John otti häntä käsistä kiinni ja veti hänet vuoteelle asettaen hänet istumaan sen laidalle ja koettaen tyynnyttää sekä lohduttaa häntä. Ensimmältä kauhistui John omaa ääntänsä, mutta sama sofismi, joka oli tuonut hänet sinne, auttoi myöskin nyt, ja hän vakuutti itselleen, ettei hän voinut rikkoa vaitiolosääntöä sillä, että puhui henkilölle, joka ei ollut siellä. Maallikkoveljen hourailu loppui vihdoin, ja hän vaipui syvään uneen.

Seuraavana aamuna veli Antero toi ruokaa Johnin koppiin ja alkoi samalla aivan kuin itsekseen laulaa puuhatessaan huoneessa.

"Veli Paavali huononee — huononee nopeasti — isä Jerrold on ripittänyt hänet — hän on nauttinut sakramentit — hän on hyvin kärsivällinen."

Tuo suuri lapsi oli keksinyt laulaa kaiken tuon ikäänkuin se olisi ollut gregorialainen virsi, siten ilmaisten asioita Johnille rikkomatta sääntöjä ja tekemättä syntiä.

John ei lukinnut oveansa seuraavaksi yöksi. Mennessään levolle hän kuunteli, kuuluisiko taas samanlaista melua kuin edellisenä iltana, puoleksi odottaen, puoleksi toivoen, että hän taas kuulisi jotain, mutta kaikki oli hiljaa, ja puolenyön aikaan hän vaipui uneen. Mikä lienee pannut hänet vavahtamaan, ja sitten hän heräsi siihen tunteeseen, että kuu paistoi häntä silmiin. Kuu paistoi tosiaankin, ja sen kalpea valo valaisi vuoteen päässä seisovaa olentoa. Se oli veli Paavali, kasvot lyijyn harmaina ja huulet kuiskaten Johnin nimeä hiljaa kuin hengitys.

John hypähti ylös ja kiersi käsivartensa Paavalin ympäri.

"Sinä olet sairas, veli — hyvin sairas."

"Minä kuolen."

"Apua! apua!" huusi John aikoen mennä ovelle.

"Hiljaa, veli, hiljaa!"

"Oh, minä en välitä säännöistä. Säännöt eivät ole mitään tämmöisessä tapauksessa. Ja sitäpaitsi on selvää… Apua!"

"Minä pyydän, rukoilen teitä", sanoi Paavali heikolla äänellä. "Olkaamme yhdessä vielä vähän aikaa. Omasta pyynnöstäni he jättivät minut yksin. Minulla on jotain teille sanottavaa, jotain tunnustettavaa. Minun täytyy pyytää anteeksi."

Parilla askeleella oli John ennättänyt ovelle, mutta hän palasi takaisin avaamatta sitä.

"Mitä, poikaseni? Mitä sinä olet tehnyt minulle?"

"Kun te päästitte minut ulos täältä silloin hakemaan sisartani —"

"Siitä on pitkä aika — ei puhuta siitä enää, veli."

"Mutta minä en voi kuolla rauhassa kertomatta sitä. Muistattehan, että minulla oli jotain hänelle sanottavaa?"

"Muistan."

"Se oli uhkaus. Minä aioin sanoa hänelle, että ellei hän luopuisi sellaisesta elämästä, hakisin käsiini sen miehen, joka oli syynä siihen, ja tappaisin hänet."

"Se oli vain perkeleen kiusaus, veli, ja nyt se on ohi ja —"

"Ettekö ymmärrä, mitä minä olin tekemäisilläni? Minä olin saattaa huolta ja häpeätä myöskin teille, toverini ja auttajani. Niin ihmisen käy, kun perkele —"

"Mutta Jumala muuttaa asiat, veli — älkäämme enää puhuko siitä."

"Te annatte siis anteeksi?"

"Anteeksiko? Minun pitää pyytää sinulta anteeksi, ja ehkäpä, jos kertoisin kaikki —"

"Vielä siinä on muutakin. Kuulkaa! Kaikkivaltias kutsuu minua — minulla ei ole aikaa tuhlata."

"Mutta sinun on niin kylmä, veli. Makaa tässä, minä peitän sinut peitteellä. Oi, älä pelkää — he eivät koskaan enää saa erottaa meitä. Jos isä olisi kotona — hän on hyvä ja helläsydäminen — mutta vähätpä siitä. Noin, veli, noin!"

"Te ylenkatsoisitte ja vihaisitte minua — te, joka olette niin pyhä ja jalo, joka olette jättänyt kaikki ja voittanut maailman, rakkaudenkin."

"Älä puhu niin, veli."

"Se on totta. Jokainen tuntee teidän hurskaan elämänne."

"Vaiti."

"Mutta minä en koskaan ole elänyt hurskasta elämää, ja minä tulin tänne vain lakia ja hirsipuuta pakoon, ja ellei isä olisi —"

"Toisen kerran, veli."

"Niin, se oli totta mitä kerroin poliisille, ja minä olen tosiaankin —"

"Vaiti, veli, vaiti! Minä en tahdo kuulla sinua. Sen saat sanoa yksin Jumalalle, ja mitä lienet tehnytkään, niin Jumala on tuomiossaan sielullesi armollinen. Meidän pitää rukoilla Häntä vain —"

"Joudu siis! Hiekkajyvät vuotavat loppuun." Hän koetti nousta polvilleen.

"Makaa hiljaa, veli. Jumala ymmärtää sielusi nöyryyden."

"Ei, ei, auta minua ylös. Anna minun polvistua viereesi. Kuolevan rukous — lausu se kanssani, veli Storm. Sanokaamme yhdessä. 'Oi Herra, pelasta —'

"'Oi Herra, pelasta palvelijasi —' 'Joka luottaa Sinuun. 'Anna hänelle apua pyhyydestäsi. 'Ja… auta… häntä voimallasi iankaikkisesti. 'Älä anna vihollisen vaivata häntä. 'Älä… anna… pahojen — 'Ole, oi Herra, hänen luja linnansa. 'Iankaik' — 'Oi Herra, kuule rukouksemme 'Ja —'"

"Paavali! Paavali! Puhu minulle! Puhu! Älä jätä minua! Me lohdutamme ja autamme toisiamme. Sinä tulet minun luokseni ja minä sinun luoksesi. Emme välitä tästä munkkielämästä. Sano sana vain! Poikaseni, poikaseni!"

Mutta veli Paavali oli mennyt. Vangittu kotka, jonka siipi oli taittunut, oli vihdoinkin katkaissut kahleensa.

Tuossa kauheassa hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, näytti huoneen ilmakin tyhjenevän. John Stormia paleli ja pyörrytti, ja ääretön kauhu valtasi hänet. Rohkeus, joka oli pitänyt häntä pystyssä veli Paavalin kärsimyksen ajalla, lannistui nopeasti, ja hänen vanha pelkonsa sääntöjen rikkomisesta palasi. Hänen täytyi kantaa maallikkoveli takaisin tämän omaan koppiin. Hän ei saanut tietää Paavalin kuolemasta. Hänen täytyi peittää, salata kaikki. Kuu oli jo laskenut, sillä nyt oli melkein aamu, ja yön varjot taistelivat hämärän harmaiden vivahdusten kanssa.

Hän avasi ovensa ja kuunteli. Talo oli vielä aivan äänetön. Hän astui varpaisillaan käytävän päähän seisahtuen joka kopin eteen. Ei mistään kuulunut hiiskaustakaan, paitsi jonkun sikeästi nukkuvan kuorsaus ja kellon naksutus eteisessä.

Sitten hän palasi kuolon huoneeseen, nosti ruumiin syliinsä ja kantoi sen takaisin siihen huoneeseen, josta se äskettäin oli elävänä lähtenyt. Se painoi tuskin mitään hänen käsivarsillaan, sillä kauhtanan peittämät jäsenet olivat kuivuneet kuin lakastuneet oksat. John ojensi ne suoriksi vuoteella, jotta kuolon rauhoittava käsi saisi sivellä niitä. Sitten hän sulki vainajan silmät ja liitti kädet yhteen rinnalle, otti raskaan ristin hänen kaulastaan ja asetti sen hermottomien sormien väliin niin hyvin kuin taisi. Nyt oli päivän valo jo voittanut hämärän varjot, ja aamun punertava hohde hiipi huoneeseen. Liike alkoi nukkuvassa kaupungissa, ja rattaat rämisivät katua pitkin. Vielä kerran katsahti John kuolleen veljen kasvoihin, laskeutui sitten polvilleen hänen viereensä, rukoili ja teki ristinmerkin. Sitten hän nousi, hiipi takaisin koppiinsa ja lukitsi ovensa äänettömästi.

Hän tunsi ääretöntä helpotusta tuon kaiken tehtyään ja osittain siitä syystä, osittain väsymyksestä hän nukkui. Hän oli nukuksissa ainoastaan muutamia minuutteja, mutta uni ei tiedä ajasta, ja hetkinen sen unhotuksen puutarhassa voi haihduttaa koko elämän katkeruuden. Kun hän heräsi, ojensi hän tapansa mukaan kätensä koputtaen kolme kertaa seinään. Mutta sitä tehdessä muisti jo palasi, ja kuolon hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, hänen sydämensä tuntui jäätyvän.

Sitten maallikkojohtaja alkoi herättää veljiä. Hänen syvä äänensä ja epäselvät vastaukset kohosivat yhä ylemmälle, läheten lähenemistään, ja joka askel tuntui koskevan John Stormin aivoihin. Maallikkojohtaja oli nyt ennättänyt yläkertaan — hän astui pitkin käytävää — hän seisoi kuolleen veljen oven edessä.

"Benedicamus Domino", tervehti hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Hän uudisti tervehdyksensä, ja sitä seurasi hetken kamala äänettömyys.

John Storm pidätti henkeään ja kuunteli. Hän kuuli avaimen hiljaa rasahtavan ja tiesi siitä, että ovi avattiin ja maallikkojohtaja astui huoneeseen. Sitten hän kuuli heikon huudahduksen, sitten taas kaikki oli hiljaa ja avain rasahti uudelleen. Ovi oli suljettu, ja maallikkojohtaja jatkoi kulkuaan. Hänen tervehtiessään John Stormin ovella ei pieninkään äänen värähdys ilmaissut, että mitään tavatonta oli tapahtunut.

Kello soi, ja veljet läksivät alas portaita. Kohta kuului äänten hyminä kirkosta, jossa he lausuivat aamurukouksensa. Jumalanpalvelus oli tuskin lopussa, kun maallikkojohtajan askeleet taas kuuluivat portailla. Joku toinen oli nyt hänen kanssaan. Se oli tohtori. He astuivat veljen huoneeseen sulkien oven. Toisella puolen seinää kuuli John Storm joka liikkeen, joka askeleen.

"Hän on siis lähtenyt vihdoinkin, poikaraukka."

"Onko hän kauan ollut kuolleena, tohtori?"

"Muutamia tunteja ainakin. Eikö kukaan ollut hänen luonaan?"

"Hän ei tahtonut ketään luokseen. Ja tehän sanoitte, ettei mitään enää voinut tehdä ja että hän saattaisi elää kuukaudenkin."

"Vaikka, mutta kuoleva ihminen… ymmärrättehän… Kuinka omituisen tyynen näköinen hän on! Ja risti tuossa hänen rinnallaan!"

"Hän oli harras ja katuvainen. Viimeisen hartaushetkensä vietti hän eilen niin iloisena, että sellaista saa harvoin nähdä."

"Hänen silmänsä ovat myöskin suljetut! Oletteko varma, ettei kukaan ollut hänen luonaan?"

"Ei kukaan."

Oli hetken äänettömyys, ja sitten tohtori sanoi: "No niin, hän on nostanut ankkurinsa, poikaraukka."

"Niin, hän on päässyt Jumalan rakkauden valtamerelle. Jospa kaikki olisimme niin valmiit, kun aikamme tulee."

He palasivat käytävään, ja John kuuli heidän askeleensa, kun he astuivat alas portaita. Muutamien minuuttien ajan kuului omituista liikettä ja ääniä alhaalta. Nopeita askeleita tuli ja meni, eteisen ovikello soi, ja katuovi kävi vähän väliä.

Tuntia myöhemmin tuli veli Antero tuomaan aamiaista. Hän oli huomattavasti liikutettu ja asettaessaan pois tarjottimen kädestään rupesi hän puuhaamaan huoneessa laulellen kuten ennenkin omaa keksimäänsä gregorialaista virttä:

"Veli Paavali on kuollut — hän kuoli yöllä — ei ollut kukaan hänen kanssaan — ikävä, että hän on mennyt meiltä pois, mutta hyvä, että hän pääsi rauhaan — Jumala suokoon rauhan veli Paavali-raukan sielulle!"

Oli pääsiäispäivä. Päiväjumalanpalveluksessa kirkossa lauloivat veljet pääsiäishymnin, ja John Storm tunsi kalvavaa halua päästä itse vapaaksi elävästä haudastaan. Seuraavana päivänä oli paljon liikettä ulkomaailman ja naapurikopin välillä. Myöhään illalla kuului raskaita, laahustavia askeleita ja myöskin raakaa ja rivoa puhetta. "Autapas, mies."

"Ei tässä selkä katkea tätä taakkaa alas kantaessa. Hän ei ollut Danny Lambert, se on vissi."

"Ei, tämmöisissä paikoissa ei juoteta bovrilia, sen tietää. Minä löisin vetoa vaikka mistä, ettei oma peilisi tuntisi sinua enää kolmen kuukauden perästä, jos eläisit täällä ankaralla uskonnolla ja kuivalla ruualla."

"On se kummaa, että ihmiset rupeavat tämmöiseen. Korttelin viiniä ja omat lapset hautaan saattamaan, sen minä tahdon."

Aikaisin seuraavana aamuna soi kirkonkello kerran, sitten toisen kerran ja sitten taas kerran. "Hautauskellot", ajatteli John.

Muutamia maallikkoveljiä tuli viereiseen koppiin. "No", sanoi yksi aivan kuin antaakseen merkin, ja sitten he astuivat ulos tasaisin askelin niinkuin miehet, jotka kantavat jotain taakkaa. "Nyt he vievät hänet alas", ajatteli John.

Hän kuunteli poistuvia askeleita. "Hän on mennyt", mutisi hän.

Kellot soivat yhä edelleen, ja sitten kuului laulua. "Nyt hänet haudataan", sanoi John itsekseen.

Vähän ajan kuluttua lakkasivat kellot soimasta ja samoin laulukin, eikä kuulunut enää muuta kuin kaupungin liikkeen jymy — tuon mahtavan, ikuisesti kuohuvan meren pauhu.

"Mitä minä teen?" kysyi John itseltään. "Mitkä lukot ja salvat minua pidättävät? Minä olen hullu. Tämä on alentavaa."

Päivällisaikaan veli Antero toi ruokaa. "Veli Paavali on haudattu", lauloi hän, "kirstu oli kaunis — se oli kukilla peitetty — me hautasimme hänet kaapuineen, panimme helminauhan hänen kirstuunsa — jätimme ristin hänen rinnalleen — hän rakasti sitä ja kuoli risti kädessään — isä on tullut kotiin — hän piti messun tänä aamuna."

Nyt ei John Storm enää kestänyt. Hän työnsi maallikkoveljen syrjään ja kiiruhti johtajan huoneeseen.

Isä istui tulen ääressä surullisen, masentuneen ja väsyneen näköisenä. Hän nousi seisomaan ja hymyili tuskallisesti, kun John syöksyi hänen koppiinsa huudahtaen murtuneella äänellä:

"Isä, minä en voi enää elää hengellistä elämää. Minä olen koettanut — koko sielullani, koko voimallani olen koettanut, mutta en voi — en voi. Tämä elämä rukouksessa, katumuksessa ja miettimisessä jäykistää minua ja turmelee minut ja tappaa miehen minussa. Minä en voi kestää sitä!"

"Mitä sanot, poikani?"

"Minä olen pettänyt teidät ja itseni ja jokaisen."

"Pettänytkö minut?"

"Itseni tähden eikä veli Paavalin tähden autoin häntä rikkomaan sääntöjä ja turmelemaan terveytensä ja kiiruhtamaan kuolemaansa."

"Itsesikö tähden?"

"Minullakin oli sisar maailmassa, ja sydämeni himoitsi kuulla jotain hänestä."

"Sisarko?"

"Rakkaampi kuin sisar — ja koko hengellinen elämäni on ollut petos."

"Poikani, minun poikani!"

"Anteeksi, isä! Minä olen aina rakastava teitä ja kunnioittava teitä, mutta minun täytyy rikkoa lupaukseni ja lähteä pois, sillä muutoin olen tekopyhä ja valehtelija ja petturi!"

XVIII.

Sisäasiain ministerin iltakutsut olivat keskiviikkona pääsiäisen jälkeen. Koko päivän oli satanut, mutta illalla oli ilma kirkastunut. Glory ja Koenig olivat ajaneet omnibussilla Waterloo Placelle ja astuivat sitten pitkin leveätä katua, joka loppuu laajoihin Green Parkiin vieviin portaisiin. Kaksi riviä korkeita kivirakennuksia oli oikealla ja vasemmalla, ja heidän piti juuri mennä yhteen noista rakennuksista.

Miespalvelija otti heidät vastaan vakavana, mutta tottuneen tutunomaisesti. Taiteilijatko? Niin. Heidät vietiin kirjastoon, ja virvokkeita kannettiin tarjottimella heidän nautittavakseen. Kolme muuta lauluseuran jäsentä oli siellä jo ennen heitä. Glory oli ensikertalainen tämmöisessä seurassa, ja Koenig kertoi ja selitti hänelle kaikkea keskeytyvin kuiskauksin. Soittokunta soitti kiertoportaitten mutkauksessa, ja toinen miespalvelija seisoi alkovin ovella, jonne hatut ja päällystakit pantiin talteen. Ensimmäinen miespalvelija näyttäytyi taas. Olivatko taiteilijat valmiit menemään saliin?

He seurasivat häntä toiseen kerrokseen. Soittokunta oli lakannut soittamasta, ja huoneesta kuului äänien sorinaa ja lautasten kalsketta. Tarjoilijoita tuli ja meni ruokasalin ovessa, ja hovimestari antoi ohjeitaan. Joskus näkyi vilahdukselta naisia komeissa puvuissa, joskus täynnä hopea-astioita oleva pöytä ja kauniita lamppuja. Oven avautuessa kuuluivat äänet kovemmin, sen sulkeutuessa hiljemmin.

Toisesta kerroksesta tultiin saliin, jossa oli kolme suurta ikkunaa ja kussakin niistä oli toinen puolikas auki. Salin ulkopuolella oli pitkä, laaja parveke, jota kiinalaiset ja maurilaiset lyhdyt valaisivat. Sen takana näkyi synkkä puisto ja vielä kauempana Westminster Abbeyn tornit ja iso kello, mutta sen kirkas tuli ei palanut sinä iltana.

"Parlamentti ei koskaan istu keskiviikko-iltana" sanoi Koenig.

He menivät saliin, joka oli aivan tyhjä. Korkeajalkaisten lamppujen valoa himmentämään oli asetettu keltaisista silkkipitseistä laadittuja varjostimia. Peräseinällä oli piano ja urut.

"Me odotamme tässä", sanoi Koenig avaten urut, ja Glory jäi seisomaan hänen viereensä.

Äkkiä kuului naurua, sekavia ääniä ja silkkipukujen kahinaa portailta, ja tuoksahti heliotroopilta. Naisia astui sisään. Pari kolme vanhaa naista nojautui nuorempien käsivarteen pitäen ebenholtsisauvaa toisessa kädessään. Viimeiseksi tuli vanha rouva, jolla oli yllään musta silkkipuku ja suuri lukkoneula rinnassaan. Koenig nousi ja kumarsi hänelle. Glory aikoi myöskin kumartaa, mutta rouva nyökäytti hänelle hiukkasen sivumennen ja asettui pehmeään tuoliin ison lampun viereen, joten Gloryn kumarrus jäi kesken.

Naiset puhelivat, ja Glory koetti kuunnella. Se oli kaikenlaista tyhjänpäiväistä laverrusta, jota pienet naurun tirskahdukset tuontuostakin keskeyttivät. Glorysta tuntui tuo keskustelu hyvin typerältä. Usein nostivat naiset lornettinsa ja katsoivat häneen. Hän puristi huulensa yhteen ja katsoi takaisin räpäyttämättä silmiään.

Miespalvelija toi teetä tarjottimella, ja sen perästä kuului kuppien kalinaa ja vielä enemmän naurua. Mustaan silkkiin puettu rouva katsahti Koenigiin, joka heti alkoi soittaa urkuja. Hän soitti mainiosti, mutta ei kukaan kuunnellut. Hänen lopetettuaan oli lyhyt paussi, ja sitten jokainen sanoi: "Oi, kiitoksia! Me — hm — me —", ja sitten puhe alkoi uudelleen. Soololaulaja lauloi sitten Schumanin balladin, ja koko laulun kestäessä istui kuulotorvella varustettu vanha rouva pianon vieressä ja eräs nuori tyttö puheli hänelle. Kun laulu oli lopussa, huudahti jokainen: "Oi, tuo vanha tuttu!" Sitten kuului portailta karkeampia ääniä, vilkkaampaa naurua ja raskaampia askeleita.

Herrat astuivat sisään puhuen ääneen. Koenig oli mennyt takaisin urkujen ääreen ja soitti kuin viimeistä päivää. Glory katseli tuota kaikkea, ja hänestä se alkoi tuntua niin äärettömän hullunkuriselta. Äkkiä hän säpsähti. Joku herroista sanoi vetelästi: "Ukko Koenig taas! Hohhoh kuinka se vanhus jaksaa vetää! Tuntuu kuin olisin kuunnellut häntä vedenpaisumuksesta lähtien ainakin."

Se oli lordi Robert Ure. Glory huomasi hänet vilahdukselta ja katseli sitten kenkiään sekä rupesi jalallaan polkemaan mattoa. Lordi Robert painoi lasin silmäänsä, jännitti kasvojensa vasemman puolen ja tirkisti Gloryyn.

Vanhanpuoleinen herra, jolla oli jalopeuramainen pää, tuli urkujen ääreen ja sanoi: "Eikö mitään koomillista ole tarjottavana, Koenig? Kaikilla on ollut influenssa talven kuluessa ja siksi he ovat kadottaneet kaiken rakkautensa klassikkoihin."

"Varsin kernaasti", sanoi Koenig. Sitten hän kääntyen Gloryyn kosketti tytön rannetta sanoen: "Kuinka valtasuonen laita on? Ach Gott! tykyttää kuin lapsen. Nyt on teidän vuoronne."

Glory astui askeleen eteenpäin, ja puhe kävi äänekkäämmäksi, kun seurue huomasi hänet. Hän kuuli pari lausetta silloin tällöin. "Kuka hän on?" — "Onko hän varsinainen taitelija?" — "Oh ei — sivistynyt neiti." — "Laulaako hän vai viheltääkö hän?" — "Hän on varsinainen taiteilija, sillä hän lauloi meille viime vuonna." — "Hän on silmänkääntäjä." — Sitten sama ääni, jonka Glory oli ennen kuullut, sanoi: "Kautta Jupiterin, vanha veikko, teidän nuori ystävänne on kuin punainen ruusunnuppu!" — Glory ei räpäyttänyt silmiään. Huuli värähti hiukan hermostuneesti, ja sitten hän aloitti.

Ensimmäinen kappale oli "Mylechraine", manilainen laulu ahnaasta talonpojasta, jonka tytär häpesi isäänsä, kun tämä kävi aina huonossa puvussa ja käytti mustia sukkia. Mutta talonpoika vastasi, että ellei hän käyttäisi mustia sukkia, ei kukaan tulisi olemaan mustasukkainen tytön myötäjäisten tähden.

Glory lauloi, lausui ja näytteli ihka elävästi tuota vanhaa miestä, eikä salista kuulunut hiiskaustakaan ennenkuin hän oli lopettanut paitsi naurun purskahduksia ja käsien taputuksia. Sitten virkosi puhe entistä vilkkaammaksi. "Tosiaankin — tosiaankin! Kuinka — hm — luonnollista!" — "Luonnollista — se on todellakin luontoa." — "En milloinkaan ennen —" — "Erinomaista, mainiota." — "Mitä murretta se oli?" — "Tietysti irlantilaista." — "Niin, tietysti", ja päät nyökkyivät ymmärtäväisesti, ja jokainen näytti tietävän kaikki. "Tottakai hän vielä laulaa." — "Vaiti, hän aloittaa."

Nyt seurasi: "Ny Kiree fo Niaghtey", vanha, omituinen valitus siitä, että lampaat hukkuivat vuoristoon lumimyrskyssä. Se oli täynnä syvää surumielisyyttä. Naisten lornetit vaipuivat, miesten silmälasit samoin, ja kasvot venyivät pitkiksi. Vanha, kuulotorvella varustettu eukkoraukka nyyhkytti kuuluvasti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui kuorossa ihastushuutoja. "Tuo oli jotain, oli totisesti!" — "Kaunis tyttö!" — "Kaunis! Irlantilaiset tytöt ovat aina kauniita." — "Tuo vanha, ahne talonpoika — sen näki aivan silmiensä edessä!"

"Mikä hänen seuraava kappaleensa on?" — "Jotain hullunkurista toivottavasti."

Koenigin ylpeys oli rajaton, eikä Glory päässyt vähällä. Koenig teki tilaa lattialla ja ilmoitti, että arvoisan yleisön luvalla j.n.e. tämä nuori taiteilija nyt tulisi matkimaan, kuinka tehtaantytöt laulavat kaduilla.

Kuulijat nauroivat ja lopulta suorastaan huusivat, ja kun laulu loppui, sateli Glorylle onnitteluja ja kysymyksiä. "Hurmaavaa! Kaikki teidän kappaleenne ovat hurmaavan hauskoja! Mutta rakas neiti, teidän täytyy säästää meidän tunteitamme enemmän. Nuo lampaat lumimyrskyssä — se oli liian surullista." Vanha rouva, jolla oli kuulotorvi kädessä, kysyi, voisiko Glory laulaa kokonaisen iltapäivän ja väsyttikö häntä milloinkaan ja eikö hän usein kylmettynyt. Mutta vihdoin tuli mustaan silkkiin puettu rouva hänen avukseen. "Teidän täytyy saada hiukan virvokkeita", sanoi hän. "Katsotaanpa, enkö voisi…" ja hän nosti lornettinsa ja katsoi ympäri huonetta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuuli Glory äänen, joka pani hänet vapisemaan:

"Ehkä minulle suodaan ilo viedä neiti Quayle virvokehuoneeseen."

Se oli Drake. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja poikamaiset kuin ennenkin, mutta Glory huomasi heti, että hän oli kasvattanut viikset ja näytti vakavammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. Muutamien minuuttien perästä he olivat päässeet akkunaoven kautta parvekkeelle ja kävelivät nyt siellä edestakaisin.

Siellä tuntui viileältä ja hiljaiselta salin kuumuuden ja hälinän perästä. Yö oli lauhkea ja tyyni. Tuskin vienoin tuulen henkäyskään liikutti puiston lehtiä. Sateen jälkeen tuntui ilma hiukan kostealta, ja ruohikossa oli tuoksuva kaste. Tähdet tuikkivat, ja kuu oli juuri noussut Westminsterin tornin takana.

Glory oli punastunut menestyksestään. Hänen silmänsä säkenöivät, ja hänen askeleensa olivat keveät ja reippaat. Drake kosketti hänen kättään, joka oli nuoren miehen käsivarrella, ja sanoi:

"Kun nyt vihdoin viimeinkin olen saanut teidät kiinni, täytyy minun heti ensiksi torua teitä."

He katsoivat toisiinsa hymyillen.

"Oletteko ollut niin tyytymätön minuun tänä iltana?" kysyi Glory.

"Sitä en tarkoittanut. Mutta missä te olette ollut koko tämän ajan?"

"Ah, jospa te tietäisitte!" Hän oli seisahtunut ja tuijotti pimeyteen.

"Minä tahdon tietää sen. Miksi ette vastannut kirjeeseeni?"

"Kirjeeseennekö?" Glory tarttui kielokimppuun, joka oli hänen rinnassaan.

Drake taputti hänen kättään kevyesti sanoen: "No, no, ei riidellä tällä kertaa, mutta toiste ette saa tehdä niin, taikka muutoin —"

Glory tointui taas ja nauroi. Hänen äänessään oli hopean helke, ja Draken mielestä hänen hymyssään oli omituinen tenhovoima. He jatkoivat kulkuaan.

"Puhuaksemme tästä illasta — teillä on ollut suuri menestys, tietysti."

"Miksi niin: tietysti?"

"Siksi, että minä aina tiesin, että teidän täytyi onnistua."

Glory oli ylpeä ja onnellinen. Drake kävi äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi.

"Mutta tuommoinen sali päivällisen jälkeen ei ole sopiva esiintymispaikka teidän kyvyllenne. Kuulijat eivät ole oikeassa paikassa eivätkä oikeassa mielentilassa. Vieraita ja kuulijoita — velvollisuudet joutuvat ristiriitaan, paitsi sitä on taide oikeastaan tuntematonta maata tällaisille ihmisille."

"He olivat kumminkin ystävällisiä minulle", sanoi Glory.

"Niin olivat — tänään. Viimeinen uutuus, olipa se sitten ihminen tai apina tai —"

Glory nauroi taas ja liiteli Draken vieressä aivan kuin jalat tuskin olisivat koskettaneet maahan.

"Mikä teitä vaivaa?"

"Ei mikään. Minä vain ajattelin kuinka kohtelias te olitte minulle." Sitten he taas katsoivat toisiinsa ja nauroivat.

Tähtien vienompi valo hävisi kuun kirkkaaseen loistoon. Lintunen synkässä puistossa oli erehtynyt, se luuli kuunvaloa päivän koitoksi ja alkoi visertää. Westminsterin kello löi yksitoista, ja ympäröiviltä kaduilta kuului kumea liikkeen jyrinä.

"Kuinka ihanaa!" sanoi Glory. "On vaikea ymmärtää, että tämä on sama Lontoo, joka on niin täynnä kasinoja, klubeja ja… luostareita."

"Mitä tyttönen, semmoinen kuin te, voi tietää sellaisista paikoista?"

Glory oli päästänyt Draken käsivarren ja katseli nyt parvekkeen yli. Ääniä kuului punertavien akkunoiden takaa. Soololaulaja alkoi taas laulaa. Hänen toinen balladinsa oli "Erlkönig" —

"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir! Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

"Onko kuulunut mitään uutisia John Stormista?" kysyi Drake.

"En ainakaan minä tiedä mistään."

"Tahtoisittekohan te, että hän palaisi takaisin nyt?"

"Niin, tahtoisinkohan?"

Silloin juuri kuului askeleita heidän takanaan, ja miellyttävä ääni sanoi: "Pyytäisin että esittäisitte minut, herra Drake."

Se oli kahdeksan- tai yhdeksänkolmattavuotias neiti, jonka lyhyt tukka oli kammattu ylöspäin kuten miehillä.

"Ah, Rosa — neiti Rosa Macquarrie", sanoi Drake. "Rosa on sanomalehtikirjailija ja minun hyvä ystäväni, Glory. Jos te tahdotte mainetta, niin hänellä on avaimet siihen, ja jos tahdotte ystävyyttä… Mutta minä jätän teidät kahden kesken."

"Rakas neiti", sanoi neiti Macquarrie, "minä tahtoisin tutustua teihin."

"Minä olen nähnyt teidät ennen — ja puhunut teille", sanoi Glory.

"Minulleko? Missä?"

Glory nauroi omituisesti. "Mitäpä siitä! Toisen kerran ehkä kerron."

"Ihmiset tuolla sisällä ovat raivoisasti ihastuneet teidän ääneenne. 'Mistä se tulee?' huutavat he — 'palatsistako vai Ratcliffe Highwayltä?' Mutta minä luulen tietäväni. Se tulee sydämestä, rakas tyttöseni. Te olette elänyt ja rakastanut, ja kärsinyt — niin olen minäkin. Täällä me olemme loistavassa kuoressamme, mutta me kuulumme vallan toiseen maailmaan ja olemme ainoat työnaiset koko seurassa. Ehkä voisin auttaa teitä vähän, te olette jo auttanut minua paljon. Saanhan tutustua teihin, eikö niin?"

Gloryn silmiin tuli kirkas valo, ja hänen silmäluomensa värähtelivät hiukkasen. Sanaakaan sanomatta kiersi hän kätensä Rosan kaulaan ja suuteli häntä.

"Olin varma teistä", sanoi Rosa. Hänen äänensä oli matala ja hillitty. "Teidän nimenne on Glory, eikö niin? Sitä nimeä ei teille ole turhaan annettu. [Glory = kunnia, loisto, autuus, j.n.e.] Jumala on itse antanut sen teille!"

Vieraat alkoivat tehdä poislähtöä, ja Koenig tuli hakemaan "tähteään."

"Minä pestaan teidät yhdeksi, kahdeksi, kolmeksi vuodeksi, se on varma se, minä tahdon", sanoi hän heidän mennessään portaita alas. Kun hovimestari saattoi Koenigin taasen kirjastoon kirjoittamaan laskun alle ja nostamaan palkkansa, odotti Glory biljardipöydän vieressä eteisessä, ja samassa Drake ja lordi Robert tulivat hänen luokseen.

"Mihinkä asti?" sanoi Drake hymyillen, mutta Glory ei ollut ymmärtävinään häntä. "Te pidätte minua hyvin pahana tänä iltana, Glory. Minä aioin vain sanoa, että jos kerran tälle uralle antaudutte, tahtoisin että edistyisitte siinä niin pitkälle kuin mahdollista. Miksi että hae laajempaa näyttämöä? Miksi ette esiinny suorastaan yleisölle?"

"Mutta neiti on minun palveluksessani kolme vuotta", sanoi Koenig, joka juuri saapui siihen.

Drake katsahti Gloryyn, joku pudisti päätään, ja Koenig koetti selittää sanansa. Sehän on selvä asia. Hän on opettanut neitiä, ottanut hänet kotiinsa, löytänyt hänet sunnuntai —

Mutta Drake keskeytti hänet. Jos he saattoivat auttaa neiti Quaylen semmoiseen paikkaan, jossa hänen neronsa paremmin voisi kehittyä, niin herra Koenigin ei tarvitsisi tulla kärsimään vahinkoa siitä. Koenig tyyntyi, ja Drake saattoi Gloryn vaunuihin.

"Olemmehan ystäviä taas?" sanoi hän puristaen keveästi Gloryn kättä.

"Olemme", vastasi Glory.

Kotona oli odottamassa kirje Anna-tädiltä. Anna-täti ei pitänyt noista alituisista muutoksista; hän ei luottanut soittoon eikä soittotaiteilijoihin, mutta pastorin mielestä Anna oli liian ankara, ja mitä taaskin herra Koenigin sunnuntaiseuroihin tulee, otaksui pastori, että sinne kokoontui etupäässä saksalaisia keskustelemaan Martti Lutheruksesta ja laulamaan hänen virsiään. Ikävää, että pastorin terveys yhä vain huononi. Vuodet alkoivat jo painaa häntä, ja hän näytti niin heikolta ja vanhalta.

Glory ei paljoa maannut sinä yönä. Mennessään huoneeseensa hän avasi ikkunan ja istui sen ääreen antaen vienon iltatuulen hyväillä kuumia huuliaan ja poskiaan. Kuu oli korkealla, ja puutarha näytti nukkuvan sen vienossa valossa. Kaikkialla oli hiljaista, eikä mistään kuulunut muuta ääntä kuin suuren kaupungin etäinen humu, aivan kuin tuulen humina kaukaisessa metsässä. Hän ajatteli, mitä Drake oli hänelle sanonut. "Koettaisinkohan?" mutisi hän.

Kesken hiljaisuutta hän luuli kuulevansa saksalaisen balladin sävelten kaikuvan korvissaan:

"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir; Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

XI.

The Priory, Vapunpäivänä.

Rakas Rakel-tätönen! — Se suuri ilta on nyt mennyt! Oi niitä pukuja, niitä timantteja — te ette ikinä ole semmoista nähnyt! Hienoston ihmiset ovat muutoin juuri samanlaisia kuin muutkin kuolevaiset, enkä minä pelännyt heitä hituistakaan. Luulen suoriutuneeni omasta osastani ohjelmaa sangen hyvin. Herra Koenig oli sovittanut pianon säestykselle muutamia meidän vanhoista manilaisista balladeistamme, ja minä siis lauloin niitä. Ensimmäinen oli "Mylechraine", jota ihmiset kuuntelivat ja taputtivat käsiään. Sitten seurasi "Ny Kiree fo Niaghtey", ja silloin he itkivät (minä myös). Sitten minä matkin tehtaantyttöjä, jotka laulelevat kaduilla, ja silloin he nauroivat, koska minäkin nauroin, ja niin me kaikki nauroimme yhdessä. Kaikki oli ohi ennenkuin aavistin missä olinkaan, ja jokainen kiirehti antamaan minulle — ei suudelmia, eihän toki, kuten isoisän tapana oli — vaan jäätelöä ja hyytelöä, kuten semmoiselta seuralta sopi odottaakin. Herrat syöksyivät aivan hurjistuneina ympäri taloa tuodakseen sitä minulle.

Mutta kaikki tuo ei ole kerrassaan mitään siihen verraten, mikä kohta tulee tapahtumaan. Minä en saa hiiskua siitä mitään vielä; kavalat kasvot saavat salata sen niitä kavala sydän tietää. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi, jos minulla on menestystä, sillä eihän mikään tässä maailmassa ole moitittavaa muu kuin epäonnistuminen, senhän jokainen ymmärtää, ja pikkuisesta synnistä tulee suuri hyve, jos se vain kasvaa kyllin isoksi. Huomaatteko kuinka sukkela minä olen? Te ette aavistaneet, millainen filosofi teidän perheessänne oli, rakkaat ystävät, eikö niin?

Se tapahtuu toukokuun 24 p:nä. Silloin on taas kuningattaren syntymäpäivä, ja kun minä muistan, mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen syntymäpäivän jälkeen, niin tulen romanttiseksi kuin koulutyttö ja senttimentaaliksi kuin lapsentyttö. Tietysti minä olen hirveässä touhussa sen asian tähden ja tunnustan, että olen käynyt tietäjissäkin sen seikan vuoksi, s.o. minä olen antanut puoli puntaa povarille eräänä heikkona hetkenä, ja hän ennusti minulle ihmeellisiä asioita, joten siis olen täysin tyydytetty. Sanomalehdet tulevat toitottamaan nimeäni, ja minun osakseni on tuleva muotisuosikin häikäisevä onni, mikä kaikki tietysti on erinomaisen hauskaa ja viehättävää ja varsin tyydyttävää rahalliseen puoleen nähden. Isoisä nyt tietysti toruu minua siitä, että kiusaan kaitselmusta, ja tietysti John Storm sanoisi, jos hän tietäisi sen, ettei minun pidä tehdä semmoista missään olosuhteissa. Mutta kun minulle sanotaan, että minun ei pitäisi tehdä niin eikä näin eikä noin, niin se on aivan samaa kuin jos minulle sanottaisiin, että minulla ei saa olla punainen tukka ja etten saa sairastua tuhkarokkoon. Minä en voi sille mitään! Minä en voi sille mitään! Mitä siis hyödyttää surra sydäntänsä murskaksi semmoisen asian tähden?

Mutta minun ei tarvinnut pyytää Hecaten y.m. apua sanomalehtiasioissa. Tietäkää, rakas Rakel-tätönen, että minä todellakin tapasin herra Draken sisäasiain ministerin talossa ja hän esitteli minut neiti Rosa Macquarrille, joka ei ole enää hyvin nuori eikä hyvin kaunis, mutta niin kultainen olento kumminkin! Ja kun hän on sanomalehtikirjailija, niin on hän nyt veisannut kiitosta yli maitten mantereitten sillä seurauksella, että koko maailma tätä nykyä laulaa minun avuistani. Kuunnelkaa siis, miehet ja naiset, kun luen teille kuuluisuudestani sanomalehtipalstasta, joka on yhtä pitkä kuin Yorkin herttuan oma palsta: "Hän on nuori, solakka, ruskeatukkainen" (minä kun aina ennen luulin itseäni punatukkaiseksi), "silmät suuret ja harmaat, toinen silmä etäältä katsoen melkein ruskea" (se katsoo vähän kieroon), "mikä antaa hänen kasvoilleen omituisen veitikkamaisen, hiukan keimailevan ja voimakkaan ilmeen, jommoista harvoin, jos milloinkaan, tapaa muissa kasvoissa… Hänen äänensä on hämmästyttävän vaihteleva, ollen joskus hellä, hyväilevä, jouheva ja toisin vuoroin hurja, synkkä, vaikeroiva, ja hänen kasvonsa, jotka eivät ole säännöllisen kauniit" (oh!) "mutta unohtumattomat, ovat täynnä mitä omituisinta suloa… Hän laulaa, lausuu, puhuu, nauraa ja itkee (aivan todella), ja muutamia kappaleistaan hän esittää jonkinmoisella irlantilaisella murteella" (Oi sinä rakas Manin-kieli!), "joka heläjää hänen nuorilta huuliltaan hurmaavan vilkkaasti ja huvittavasti." Mikä kaikki, vaikka se tietysti on vallan totta, eikä muuta kuin oikea ja kohtuullinen tunnustus tietysti, pani minut nyyhkyttämään niin kauan ja niin kovaa, että hyvä pikku hippopotamus syöksyi yläkertaan minua lohduttamaan, mutta löytäessään minut lattialta pitkälläni huusi kohottaen käsiään epätoivoisesti: "Ach Gott! Minä nuoreksi ladyksi häntä luulin, mutta mitä tuo on?"

Mutta mitäpä siitä! Joskus ajattelen, kuinka monta tyttöraukkaa täällä onkaan, jotka eivät ole milloinkaan saaneet ainoatakaan tilaisuutta näyttää taitoaan, kun taasen minulla on ollut niin monta loistavaa tilaisuutta; kuinka monta onkaan, joita ei kukaan viitsi kertaakaan kuunnella, kun taaskin minua kiitetään ja kehutaan; monta, jotka asuvat ahtaiden katujen varrella ja palvelevat pikkuisissa, pimeissä puodeissa, joissa miehet ja miesten näköiset puhuvat heille toisella tavalla kuin koskaan sisarilleen tai vaimoilleen, kun taasen minut kohotetaan korkealle ihailun ja kunnioituksen ilmapiiriin; monta, jotka ansaitsevat leipänsä klubeissa ja kasinoissa, missä he saavat hengittää oikeata helvetin ilmaa, kun taasen minua ympäröi kaikki, mikä voi jalostaa ja hienostaa! Oi Jumala, suo minulle anteeksi, jos olen turhamielinen, ylvästelevä olento, joka nauran kaikelle ja kaikille ja joskus unohdan, että moni tyttöraukka, jota viskellään sinne tänne Lontoossa, on ihan yhtä hyvä kuin minäkin ja yhtä viisas ja yhtä uljas!

Mutta vaiti nyt jo! "Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin." Vai ei Anna-täti pidä tästä vaeltavan juutalaisen elämästä! Tiedättekö, minusta on aina tuntunut kuin rakastaisin mustalais-elämää. Siinä on semmoinen liikkeen tuntu, joka mahtaa olla hurmaava, ja minä rakastan nopeata kulkua. Muistatteko, kuinka "Cæsar" ennen muinoin joskus rupesi äksyksi jalaksi täyttä ravia juoksemaan? Minä istuin sen selässä kokonaan kohtalon turvissa, vain ja kurjat nuoraohjakset käsissä. Mutta oi voi sitä iloa! Tuskin saatoin hengittää. Rakas, vanha, hupsu Cæsar, luoduista Cæsareista parhain, tuntuu kuin vielä kiitäisin selässäsi! Mitä te ajattelette minusta? Me naiset olemme "samanlaisia kapineita aina", kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, ja samanlainen kuin nainen on kehdossaan, samanlainen hän on ikänsä loppuun asti. Kas nyt taas sitä viisautta! Kukahan tuonkin teille kertoi, nuori neiti?

Mutta puhuakseni totta vihdoin viimein, rakas Rakel-täti, minulla on salaisuus, jota en ole teille ennen kertonut, kun en voinut kestää sitä ajatusta, että te olisitte levottomia minun tähteni, varsinkin isoisä, joka ajattelee Glorya liian usein. Ettekö voi arvata mitä se on? Minun täytyi ruveta vaeltavaksi juutalaiseksi, sillä minut erotettiin sairashuoneesta! Ettekö ymmärtäneet sitä, rakkaani? Minä luulin kertoneeni sen teille yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä kyllä, erotettiin hoitajattareksi kelpaamattomana. Minä en kelvannut, se on totta, ensiksikin laitoksen sääntöjen tähden ja toiseksi inhimillisen rakkauden ja säälin tähden. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja nyt kun vaellukseni näyttävät olevan lopussa ja minä olen vihdoinkin päässyt oikealle paikalleni, tuntuu minusta kuin olisin vapautunut pitkästä vankeudesta, suuresta vaarasta, pimeydestä, joka on pimeämpi kuin John Stormin koppi. Ja jos minusta milloinkaan tulee kuuluisa nainen ja hyvät ihmiset tahtovat kuunnella minua, niin pyydän heitä hellimään ja säälimään tyttöparkoja, jotka koettavat elää Lontoossa hyvinä ja uljaina. Minä sanon heille, että se on tosi ritarillisuutta, että he liittyvät yhteen semmoisia miehiä vastustamaan, jotka ovat itsekkäitä, julmia ja epäpuhtaita. Oi tätä suurta, loistavaa, pirullista, taivaallista Lontoota! Se on samassa suhteessa ihmismaailmaan kuin Niagaran kuohuvat, kiehuvat, riehuvat hyrskyt luonnon maailmaan. Tytön täytyy päästä sen syvyyksien yli kuin veneessä ja silloin hän syvään hengähtäen kiittää Jumalaa, taikka sitten hän ajautuu kuohuihin, pyörähtää, kierii ympäri ja hukkuu pyörteeseen!

Hohhoh! Nyt on jo höyry lopussa, ja minun pitää siirtyä asioihin. Herra Drake aikoo pitää aamiaispäivälliset kotonaan 24 p:nä minun yritykseni kunniaksi, mutta se suuri asia tapahtuu vasta noin puoli kymmenen aikaan sinä iltana. Siihen aikaan on aurinko ja laskenut Peelin lahden taakse, musta rastas on laulanut viimeisen tervehdyksensä ja koko maailma on vaipumaisillaan uneen. Jos te vain silloin muistatte virkkaa: 'Jumala siunatkoon Glorya!' olen voimakas ja reipas ja rohkea.

Teidän tyhmä, sentimentaalinen tyttöraukkanne.

Glory.

XX.

Muutamia viikkoja oli kulunut, ja sen päivän aamu oli tullut, jolloin John Stormin piti lähteä Bishopsgaten luostarista. Herätettyään veljet oli isä tullut Johnin koppiin ja istui nyt vuoteen päässä.

"Sinä olet siis varmasti päättänyt jättää meidät?"

"Aivan varmasti, isä."

Isä huokasi syvään lausuen katkonaisesti:

"Kovat koettelemukset kohtaavat meidän yhdistystämme, poikani. Ehkä oli väärin, että tulimme tänne. Ei ole mitään ristiä meidän perustuksessamme, ja me olemme rakentaneet maalliselle pohjalle. — 'Ellei Herra huonetta rakenna'… Oli hyvä, että viivytit lähtöäsi, mutta nyt kun aika on tullut… Minä olin kiinnittänyt sydämeni sinuun, poika. Minä olen jo vanha mies, ja jonkinmoista luonnollisen isän hellyyttä —"

"Isä, jos te tietäisitte —"

"Tiedän, tiedän, poikani. Sinä olet kärsinyt, enkä saa moittia sinua. Alokas-ajalla on suuret ilonsa, mutta myöskin suuret kiusauksensa. Pitää vapautua omasta itsestään, uskoa on vahvistettava, tottelevaisuus opittava ja ennen kaikkea on sydän erotettava maallisista epäjumalista — hellästä äidistä, ehkäpä — rakkaasta sisaresta — ehkä jostakin vielä rakkaammasta."

Oli hetken äänettömyys. Johnin pää oli kumarassa, hän ei voinut puhua.

"Halusi palata takaisin maailmaan osoittaa, että tulit tänne ennenkuin kuulit Jumalan kutsun. Joku toinen ääni puhui sinulle, ja sinä kuuntelit luullen sitä Jumalan ääneksi. Mutta Jumalan ääni tulee kyllä kerran sinulle puhumaan, ja sinä kuulet sen ja vastaat siihen etkä muuhun… Onko sinulla paikkaa, jonne menet täältä lähdettyäsi?"

"On, erään hyvän naisen koti. Minä olen kirjoittanut hänelle ja toivon, että hän ottaa minut vastaan."

"Kaikki, mitä toit mukanasi, annetaan sinulle takaisin, ja jos tarvitset rahaa —"

"Ei, ei, minä tulin tänne kerjäläisenä, antakaa minun myöskin mennä kerjäläisenä."

"Vielä yksi asia, poikani."

"Mitä, isä?"

Vanhan miehen ääni oli tuskin kuuluva. "Sinä rikot tottelevaisuussäännön luopuessasi meistä ennen noviisiaikasi loppua, ja vaikka oletkin vain noviisi, täytyy seurakunnan erota sinusta niinkuin erotaan semmoisesta henkilöstä, joka on rikkonut valansa ja heittänyt pois Jumalan armon. Tämä erottaminen on toimitettava ennenkuin astut kynnyksemme yli. Se on velvollisuutemme veljeskuntaa kohtaan, ja se on myöskin velvollisuutemme Jumalaa kohtaan. Ymmärräthän?"

"Ymmärrän."

"Se tapahtuu kirkossa muutamia minuutteja ennen päiväjumalanpalvelusta."

Isä nousi mennäkseen. "Onko siinä kaikki?"

"Siinä kaikki."

Isän ääni oli murtunut. "Hyvästi, poikani."

"Hyvästi, isä, suokoon Jumala minulle anteeksi!"

Nahkainen matkalaukku, jonka John oli tuonut mukanaan tullessaan veljeskuntaan, kannettiin hänen huoneeseensa ja sen sisällä olivat ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt luostarin ulkopuolella sekä myöskin hänen kukkaronsa, kellonsa ja muut tavaransa. Hän pukeutui papinpukuunsa pannen munkkikauhtanan sen päälle, sillä hän tiesi, että kauhtanan riisuminen kuului erottamistoimitukseen. Sitten soi aamiaiskello ja hän läksi virvokehuoneeseen.

Veljet ottivat hänet vastaan äänettöminä, tuskin kohottaen silmiään hänen astuessaan huoneeseen, vaikka oli helppo huomata heidän salaisista katseistaan, että hän oli heidän ajatuksiensa ainoana kohteena. Aamiaisen loputtua hän koetti lähestyä heitä saadakseen sanoa hyvästi niille, jotka tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset. Muutamat ojensivat ystävällisesti kätensä hänelle, toiset karttoivat häntä, toiset käänsivät suorastaan selkänsä hänelle.

Mutta vaikka vastaanotto virvokehuoneessa oli ollut jäykkä, oli se sitä lämpimämpi pihamaalla. Heti kun hän astui ensimmäiset askeleensa kivitetyllä tiellä, hyppäsi koira kopistaan sykomoripuun alta. Hetken se katseli Johnia surullisilla, vertyneillä silmillään, kohotti sitten etukäpälänsä hänen rinnalleen ja hyppeli hänen ympärillään haukkuen kumealla äänellään, joka kajahti kuin ukkosen jyrinä.

John istui penkille hyväillen koiraa, ja hänen sydämensä rupesi tuntemaan tyytyväisyyttä ja onnea. Aamu oli kirkas ja päiväpaisteinen, ilma oli täynnä kevätlehtien tuoksua ja linnut lauloivat ja iloitsivat puussa.

Samassa veli Antero tuli ja istui hänen viereensä. Maallikkoveli oli seurannut häntä kuin koira koko aamun, ja nyt hän alkoi heikolla tavallaan puhua äidistään arvaillen mielessään, tulisikohan John koskaan tapaamaan hänen äitiään. Hänen nimensä oli Pincher ja hän oli hyvä nainen. Hän asui Crook Lanella, Crown-kadun lähellä Sohossa, jossa hän hoiti Anteron veljen, panttilainaajan, taloutta. Mutta tuo veliraukka oli juomari, ja ehkä sekin oli ollut syynä siihen, että Antero läksi pois kotoa. John lupasi käydä häntä tervehtimässä, ja sitten veli Antero rupesi itkemään. Tuon ison miehen säännöttömät kasvot olivat melkein naurettavan näköiset.

Kello kutsui taas rukoukseen, ja veljien ollessa kirkossa kävi John viimeisen kerran katsomassa taloa. Koira kintereillään — tuo vanha elukka ei näyttänyt enää uskaltavan luopua hänestä ollenkaan — hän kulki hitaasti eteisen läpi kokoushuoneeseen ja sitten portaita myöten yläkorridoriin. Hän katseli taas jokaista kirjoitusta seinissä, vaikka hän osasi ne kaikki ulkoa ja oli lukenut ne satoja kertoja. Tullessaan omaan koppiinsa tunsi hän omituista hellyyttä. Tuo paikka, jossa hän oli ajatellut niin paljon, rukoillut niin paljon, kärsinyt niin paljon — se oli rakas hänelle kumminkin! Hän meni ylös torniin. Kuinka usein pirullinen tenhovoima oli vetänyt hänet sinne! Suuri kaupunki näytti nyt vihreine puistoineen niin viattomalta päivänpaisteessa, mutta kuinka ääretön, kuinka monimutkainen se oli! Sitten kello kutsui päiväjumalanpalvelukseen, vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan, ja John läksi alas eteiseen. Veljet olivat siellä kirkkoon menossa. Kulkueen järjestys oli sama kuin sinä päivänä, jolloin John vihittiin noviisiksi, erotus vain siinä, että veli Paavali ei ollut enää heidän kanssaan. Ensin kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten maallikkoveljet, sitten munkit, sitten isä ja viimeisenä John Storm.

Vaikka pihamaa oli täynnä päivänpaistetta, näytti kirkko pimeältä ja synkältä. Uutimet olivat ikkunoiden edessä, ja alttari oli verhottu kuin hautajaisia varten. Kun veljet olivat asettuneet paikoilleen kuorissa, lausui isä, seisoen alttarin portailla:

"Jos tässä seurakunnassa on ainoakaan jäsen, joka kaipaa takaisin maailmaan, käsken häntä astumaan tänne alttarin eteen nyt. Mutta voi häntä, joka pahennuksen tuottaa! Voi häntä, joka kääntyy takaisin ryhdyttyään kerran korkeaan asiaan!"

John oli polvillaan paikallaan kuorin toisessa rivissä. Seurakunnan katseet olivat kiintyneet häneen. Hetken epäröityään hän nousi ja astui alttarin eteen.

"Poikani", sanoi isä, "ei ole vielä liian myöhäistä. Minä näen sinun kohtalosi yhtä selvään kuin näen sinut itsesi nyt tässä edessäni. Sanonko sinulle millainen se tulee olemaan? Voitko kuulla sitä? Minä näen sinun menevän maailmaan, joka ei voi ollenkaan tyydyttää sielusi janoa. Minä näen sinut edeltäkäsin tuomituksi pettymään, kärsimään ja joutumaan epätoivoon. Minä näen sinun palaavan takaisin luoksemme ennenkuin vuosi on kulunut, sydän murtuneena ja verta vuotavana. Minä näen sinun vannovan elinkaudeksi sitovat valat. Voitko mennä tuota tulevaisuutta kohti?"

"Minun täytyy."

Isä hengitti syvään. "Se on välttämätöntä", sanoi hän ja ottaen kirjan alttarilta luki hän kamalan erottamisluvun:

" Jumalan Kaikkivaltiaan, (+), Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja omasta puolestamme me Pyhän Getsemanen yhdistyksen jäsenet otamme sinulta pois yhdistyksemme puvun ja kiellämme, riistämme, poistamme sinulta kaiken oikeuden ja osallisuuden niihin hengellisiin töihin ja rukouksiin, joita Jumalan armosta täällä olemme toimittaneet."

"Amen! Amen!" sanoivat veljet.

John oli ollut polvillaan tätä luettaessa. Isä viittasi häntä nousemaan ylös ja rupesi avaamaan köyttä, jonka hän oli sitonut valantekopäivänä Johnin vyötäisille. Kun tämä oli tehty, viittasi hän veli Anteroa ottamaan pois kaapun.

Kello soi. Isä lankesi polvilleen. Veljet alkoivat laulaa värisevällä, hillityllä äänellä: In exitu Israel de Ægypto. Heidän päänsä oli kumarassa, ja heidän äänensä tuntui tulevan maan alta.

Kaikki oli nyt lopussa. John kääntyi pois, tuskin nähden minne meni. Veli Antero kulki hänen edellään avaamaan sakariston oven. Maallikkoveli itki ääneensä.

Aurinko paistoi vielä pihamaalla ja linnut laulelivat ja iloitsivat yhä vielä. Ensimmäinen seikka, jonka John saattoi käsittää, oli se, että koira nuoli hänen jäykistyneitä sormiaan.

Hetkistä myöhemmin hän seisoi kadulle johtavassa holvikäytävässä ja veli Antero avasi portin.

"Hyvästi, poikaseni."

Hän ojensi kätensä, mutta muisti samassa, että hän oli pannaan julistettu mies ja aikoi vetää kätensä takaisin, mutta maallikkoveli oli jo tarttunut siihen ja kohotti sen huulilleen.

Koira seurasi häntä kadulle.

"Mene takaisin, vanha ystävä."

Hän taputti vanhan elukan päätä, ja veli Antero tarttui kiinni sen venyvään niskanahkaan. Vaunut, joihin matkalaukku jo oli nostettu, odottivat.

"Viktoria Square, Westminster", sanoi John. Vaunut läksivät liikkeelle, ja samassa kuului kova haukunta — koira oli riipaissut itsensä irti ja juoksi vaunujen perässä.

Kuinka täynnä kadut olivat! Kuinka korvia särkevää tuo liike oli! Kirkonkellot soivat päiväjumalanpalvelukseen. Kuinka mitättömiltä niitten ääni kuului täällä, ja kumminkin se oli niin mahtavaa siellä! Pörssimiehiä tyynen näköisinä puuhassaan kulki seitsemän ovikäytävän kautta suurelle markkinapaikalleen Capel Courtiin.

John rupesi tuntemaan ääretöntä helpotusta. Kuinka hänen sydämensä sykki! Mikä omituinen, syvä liikutus hänet valtasi hänen tullessaan taas maailmaan! Noilla ahtailla, mutkikkailla kaduilla kulkeminen oli kuin purjehtimista meren poikki, lähellä vaarallisia rantoja. Hän saattoi tuntea suolaisen veden tuoksun ja kuohun räiskähdyksen huulillaan ja poskillaan. Se oli vapautta, se oli elämää!

Ollen levoton koirasta seisahdutti John vaunut hetkeksi. Uskollinen eläin juoksi takana ajurin istuimen alla. Ennenkuin vaunut taas lähtivät liikkeelle, oli muutamia ilmoitusten kantajia astunut vaunujen eteen. Heidän ilmoituslevyissään oli yksi ainoa sana, " Gloria ".

Hän näki sen, mutta ei kiinnittänyt huomiotaan siihen. Kumminkin se tuntui ikäänkuin kaiulta elämästä, jonka hän oli aikoja sitten jättänyt.

Elämän pauhu vaikutti kuin viini hänen suonissaan. Hän toivoi kärsimättömän kiihkeästi taas pääsevänsä elämään, korvaamaan sen, minkä hän tuolla lepoajallaan oli menettänyt tiedoissa, ja näkemään, kuinka maailma oli kehittynyt sillä ajalla. Nojaten vaunujen oveen luki hän katujen nimet ja puotien kilvet sekä koetti arvata, mitkä rakennukset oli rakennettu sillä ajalla, mitkä kadut muutetut. Mutta mennyt oli mennyttä, eikä elon viisari käänny taaksepäin kenellekään ihmiselle. Nuo miehet ja naiset tuolla kadulla tiesivät kaikki, mitä oli tapahtunut. Kurjin kerjäläinenkin katukäytävällä tiesi enemmän kuin hän. Melkein vuosi hänen elämästään oli kulunut — rukouksessa, katumuksessa, paastoamisessa, näyissä, unelmissa — kulunut, mennyt ja iäksi kadotettu.

Saapuessaan Englannin pankin kohdalle seisahtuivat vaunut taas päästääkseen muutamia omnibusseja kulkemaan Cheapsideen. Kussakin omnibussissa oli ilmoituslevy ja melkein joka levyssä oli sama sana, jonka hän oli nähnyt äskenkin — " Gloria ".

"Jonkun varieteelaulajan nimi", sanoi hän itsekseen. Mutta tuo nimi oli ruvennut kiusaamaan häntä. Se oli koskettanut muistin kieliä ja pannut hänet ajattelemaan menneitä aikoja — hänen purjevenettään, Peeliä, hänen isäänsä ja Glorya — ja taas Glorya — ja yhä uudelleen Glorya. Hän huomasi liput lordi majorin palatsilla sekä pankin katolla, ja kääntyen ajuriin hän kysyi, oliko nyt mitään tavattomampaa tekeillä.

"Herranen aika, ettekö tiedä, että nyt on rakkaan vanhan rouvamme syntymäpäivä? Siitä syystähän ihmisiä vilisee noissa pennin vaunuissa. Oletteko ollut sairaana, herra?"

"Vähän sinnepäin."

"Sitä minä luulinkin."

Kun vaunut taas lähtivät liikkeelle, rupesi hän ajattelemaan mitä hänen tuli tehdä tulevaisuudessa. Hän aikoi ruveta työskentelemään köyhien ja kurjien, poljettujen ja langenneitten seassa. Hän aikoi hakea heitä synnin ja kurjuuden pesistä. Ei mikään työ ollut liian vähäpätöistä hänelle. Ei mikään liian huonoa, likaista. Mitä hän välitti omasta hyvästä nimestään! Mitäpä siitä, jos hän olikin vain yksi ainoa miljoonain seassa! Taivaan valtakunta oli sinapin siemenen kaltainen.

Kun hän tuli Paavalin katedraalin lähelle, hehkui kultainen risti kuin tulinen sormi sen huipussa puolipäiväauringon hohteessa. Se oli oikea lippu! Se oli suuri vertauskuva! Väärä ja huono oli tuo synkkä, ahdas oppi, joka sanoo, että uskonnon tulee käsitellä ainoastaan tulevan maailman asioita. Työ on uskontoa! Työ on rukousta! Työ on kiitosta! Työ on ihmisrakkautta ja Jumalan kunniaa! Riemuisa evankeliumi! Suuri, kuolematon symboli!

KOLMAS KIRJA.

VIHAMIEHEN VAINIO.

I.

Buckinghamin palatsin takana on pienoinen puisto, jonka varrella on vaatimattomia taloja kaukana liikkeestä ja hyörinästä ja melkein yhtä hiljaisia kuin luostari. Eräässä puiston nurkkauksessa oli muita suurempi talo, mutta muutoin yhtä yksinkertainen ja vaatimaton kuin toisetkin. Tämän talon ruokasalissa istui vanhanpuoleinen rouva yksinään aamiaispäivällistä syömässä, mutta vastakkaisella puolen pöytää oli asetettu lautanen toisellekin.

"Onko huone jo kunnossa, Emma?"

"On, armollinen rouva", vastasi palvelustyttö.

"Onko lakanat tuuletettu ja patjat piiskattu? Entäs patjain päälliset — ovatko ne kunnossa?"

Palvelustyttö vastasi "on" joka kysymykseen, ja samassa kuului vaunujen kolinaa katuoven luota. Vanha rouva hypähti tuoliltaan.

"Siinä hän on itse", huusi hän juosten eteiseen kuin nuori tyttö.

Ovi oli avautunut ennenkuin hän ennätti sinne, ja syvä ääni sanoi: "Onko rouva Callender —"

"Se on John! Voi hyvänen aika! Se on John Storm!" huusi vanha rouva syöksyen ojennetuin käsin Johnia syleilemään.

"Hyvänen aika, poika, kuinka sinä säikäytit vanhan Jane-raukan! Enkö odottanut sinua, kysyt? Tietysti odotin, koko aamu on oltu hommassa sinun tulosi tähden, mutta minun vanhat aivoparkani ovat vallan sekaisin. Mutta", lisäsi hän hymyillen kesken kyyneleitään, "eikö minulla enää ole mitään poskia, koska sinun täytyy suudella kättäni? Tämäkö on sinun koirasi?" kysyi hän sitten katsahtaen verikoiraan. "Kysyt onko se tervetullut? Tietysti se on tervetullut. Mitä minä juuri tässä eräänä päivänä sanoin Emmalle? 'Voi, jos meillä olisi hyvä koira', minä sanoin, ja tässä se nyt on. Joudu, James, näyttämään herra Stormille tietä hänen huoneeseensa ja sitten laittamaan koiralle tilaa jonnekin. Onko kirjeitä, kysyt? On, poikaseni, ne ovat kaikki huoneesi pöydällä yläkerrassa. Mutta joudupas sitten alas syömään, sillä muutoin kala jäähtyy."

John Storm avasi kirjeensä huoneessaan. Yksi oli hänen sedältään, pääministeriltä: "Minä olen iloinen kuullessani sinun järkevästä päätöksestäsi. Tule syömään päivällistä luokseni tästä päivästä viikon perästä kello seitsemän. Minulla on paljon sanottavaa sekä paljon kysyttävää, ja toivon olevani silloin aivan yksin."

Toinen kirje oli hänen isältään: "Minua ei hämmästytä sinun menettelysi, sanon vain, että jos on olemassa mitään hullumpaa kuin luostariinmenosi, niin se on epäilemättä tuo löyhyys, jota olet nyt osoittanut erotessasi pois sieltä. Edellinen seikka oli yleisenä puheenaineena täällä, ja epäilemättä jälkimmäinen on herättävä yhtä suurta hälyä."

Johnin kasvot värähtivät aivan kuin niitä olisi lyöty, mutta sitten hän hymyili helpotuksen hymyn. Nähtävästi Glory kirjoitti kotiin, olkoonpa hän missä tahansa, ja se oli kumminkin hyvä uutinen. Hän meni alakertaan.

"Tule sisään, poika, ja salli minun katsella sinua taas. Mutta sinun poskesihan ovat kalpeat ja sinun kauniit silmäparkasi kuopallaan. Istupas nyt syömään. Ne ovat nähtävästi kiduttaneet sinua nälällä ja sanoneet sitä uskonnoksi. Huh! Tavallinen ihminen voisi ruveta juomariksi semmoisesta. Niin, niin, minä olen hyvin maallinen ja minun pitää saada vähän lihaa sinun luillesi. Munkkeja tosiaankin! Ja meidän vuosisadallamme. Se on semmoista että: 'tulkaa nyt hyvät ihmiset katsomaan kuinka hyvä minä olen!'"

John puolusti veljiä. He olivat hurskaita miehiä, jotka elivät hurskasta elämää. Hän ei ollut kyllin hyvä heidän toverikseen.

"Mutta minä olen kumminkin kuin merimies, joka on päässyt satamaan", sanoi hän. "Kertokaa nyt minulle mitä on tapahtunut."

"Ristiäisiä, häitä ja hautajaisia. Niistäkö kerron? Minä arvaan, että sinä, kuten muutkin miehet, tahdot kuulla vain naismaailmasta. Vähän lisää lintupaistia. Etkö huoli? Pienoinen pala? Ai, ai, kuinka sinä olet muuttunut, poika. Mistä minä nyt aloitan?"

"Kanonikko — kuinka hän voi?"

"Niinkuin pumpulissa. Onko hän yhtä mainio saarnatuolissaan kuin ennenkin, kysyt? Tietysti, tietysti, mutta hänen ei milloinkaan pitäisi astua alas saarnatuolistaan, sillä ulkopuolella sitä häntä ei voi liiaksi kehua. Hän on diakoni nyt, siunatkoon, arkkidiakoni, tai jotain semmoista hassutusta, ja hänen tyttärensä aikoo mennä naimisiin sen pienen apulaispätkän kanssa, jolla on suu kuin kaniinilla ja jalat kuin aidanseipäät. Tytön ihailijamäärä oli sangen rajoitettu, kuten muistat."

"Entäs rouva Macrae?"

"Siirtynyt pyhien pariin. Kuollutko, kysyt, Ei, ei, älä hätäile liiaksi, poikani. Hän on muuttunut jumaliseksi, pitää lähetyskokouksia salissaan joka maanantai ja laittaa aamiaispäivällisiä näyttelijöille sunnuntaisin; semmoinen joka on koko elinaikansa työskennellyt armeliaisuuden ja kristillisyyden hyväksi, ei enää tule mitenkään toimeen hänen kanssaan."

"Entäs neiti Macrae?"

"Tyttöraukka, he saavat hänet naimisiin vihdoinkin! Tuon Uren kanssa, tuon lordipahasen, jolla on silmälasit. Ellen erehdy, oli tytön sydän muualla, ja minä tunnen vanhan eukon, joka mieluummin olisi suonut tytön saavan sen, jota hän rakasti, kuin näkevänsä pojan hautautuvan luostariin. Vihdoin on hänen täytynyt myöntyä, ja häät tulevat olemaan komeat, niin sanotaan. Muutamat näistä amerikkalaisista ovat hyvin kirjavaa karjaa — aivan kuin lännen juutalaiset — ja heidän täytyy aina esiintyä loistavan kirjavasti. Pitää olla jalokiviä, suuria kuin pähkinät, ja viiden jalan levyisiä kukkavihkoja, oikeita helmiä kierrettäviksi nuoramitalla kaulan ympäri ja pyhä näytelmä kirkossa. Niin juuri, näytelmä, ja diakoni, tuo kunnon mies, komeuden keskipisteenä."

John Stormin kalpeat kasvot värähtelivät. "Entäs sairashuone", sanoi hän, "onko siellä mitään tapahtunut?"

"Ei mitään."

"Ei mitään semmoista tapausta kuin silloin —"

"Ei sen jälkeen kuin tuo tyttöraukka —"

"Jumalan kiitos!"

"Se oli ainoa paha tapaus monen vuoden kuluessa. Hoitajattaret ovat hyviä naisia. Rohkeitako? Niin, mutta kumminkin niin suloisia, iloisia, onnellisia olentoja, ja arvelepas mitä kaikkea he saavat nähdä! Lakimiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat saavat nähdä ihmiskunnan pimeimmät puolet, ja sydämetön on se, joka ei antaisi anteeksi paljon näille raukoille."

John Storm oli noussut seisaalleen ja pyyteli punastuen anteeksi. Hänen täytyi pistäytyä sairashuoneessa, sillä hänellä oli sinne asiaa, ja paitsi sitä se oli mukava kävelymatka aterian jälkeen.

"Mene vain", sanoi rouva Callender, "mutta muista tulla päivälliselle kello kuusi. Ja kuulepas nyt, poika. Tämä talo on nyt sinun kotisi, kunnes saat paremman; siis pidäkin sitä kotinasi ja ole täysin vapaa. Jane Callender on nyt sinun tätisi, kunnes joku toinen tulee ja ottaa sinut pois häneltä, eikä sinun tarvitse suudella hänen kättään siinä pelossa, että posket olisivat ryppyiset, arvelen minä."

Päivä oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat täynnä hyvin hoidettuja hevosia ja komeita vaunuja, joiden ajurit olivat puetut loistaviin univormuihin. Kaikki olivat menossa kuningattaren syntymäpäivävastaanottoon. Kun John saapui palatsin kohdalle, oli siellä kova tungos. Ratsuväen soittokunta soitteli aitauksen sisäpuolella, ja käytävä palatsiin saakka oli täynnä juhlaunivormuisia upseereja, diplomaattikunnan jäseniä miekka vyöllä ja kolmikulmahatut päässä, naisia paksuissa silkkipuvuissa, orkideavihkot kädessä ja päässä säkenöiviä timanttikoristeita sekä valkoisia höyheniä.

Sairashuone näytti kovin vieraalta niin lyhyen poissaolon jälkeen. Uusia kasvoja näkyi hoitajattarienkin joukossa, jotka kulkivat käytävissä. John kysyi johtajatarta, joka otti hänet vastaan jäykän, väkinäisen kohteliaasti. Kuinka herra pastori voi? Oikeinko hyvin? Heillä oli nyt vakinainen sairashuoneessa asuva kappalainen, ja koska tämä oli täydellisesti papiksi vihitty, oli hänellä paljon puuhaa näin kuolon läheisyydessä. Mutta eikö herra pastori todellakaan ollut sairas? — John ymmärsi. Näytti siltä kuin hän olisi tullut jostakin yliluonnollisesta olotilasta, ja ihmiset katsoivat häneen melkein peloissaan.

"Minä tulin kysymään teiltä, tiedättekö mitään hoitajatar Quaylesta?"

Johtajatar ei tietänyt mitään. Tyttö oli mennyt, heidän oli ollut pakko erota hänestä. Mitään pahaako? Ei, ei mitään erityistä pahaa, mutta hän oli vain aivan kykenemätön hoitajattareksi. Hänellä oli tosin monta hyvää ominaisuutta — hän oli iloinen, hilpeä, hellä — ja noitten ominaisuuksien tähden ja siksi, että pastori oli pitänyt hänestä, olivat he koettaneet kärsiä hänen käsittämättömiä oikkujaan ja säännöttömyyksiään. Mikäkö hänestä on tullut? Sitä johtajatar ei todellakaan tietänyt. Ehkä sisar Allworthy tietäisi jotain — johtajatar tarttui taas kynäänsä.

John löysi sisar Allworthyn erään sairaan vuoteen äärestä, missä tämä seisoi kotilääkärin kanssa. Sisar vastasi lyhyesti, melkein tiuskaisemalla ja tuskin kääntäen päätään, ettei hän tiennyt yhtään mitään tytöstä — ja sitten hän kääntyi pois työhönsä. Johnin mennessä ulos seurasi tohtori häntä ja sanoi, että ehkä ovenvartia tietäisi jotain.

Ovenvartia oli ensin vastahakoinen, mutta vihdoin hän oivalsi asian ja myönsi vastaanottaneensa kirjeitä hoitajattarelle ja antaneensa ne hänelle, kun hän tuli niitä noutamaan. Mutta siitä oli jo pitkä aika. Hoitajatar oli viimeksi käynyt siellä uudenvuoden aattona. Silloin hän oli antanut ovenvartialle shillingin ja sanonut, ettei hän enää tulisi vaivaamaan häntä.

John antoi ovenvartialle viisi shillingiä ja kysyi eikö kukaan ollut käynyt hoitajatarta kysymässä. Oli, kerran. Kuka se oli? Eräs herra. Oliko hän sanonut nimensä? Ei, mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Milloinka se tapahtui? Pari kolme päivää aikaisemmin kuin hoitajatar oli ollut siellä viimeisen kerran.

Drake! Se oli epäilemättä ollut Drake. John Storm katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vailla neljä. Sitten hän pani kiinni takkinsa napit ja läksi kadun poikki puistoon päin mennäkseen St. Jamesin kadulle.

Horatio Drake oli pitänyt aamiaispäivälliset sinä päivänä kokonaan Gloryn ensimmäisen julkisen esiintymisen kunniaksi. Sinä iltana piti hänen näet esiintyä, ja aamupäivällä oli varieteeteatterissa ollut kenraaliharjoitus. Parikymmentä herraa ja naista, pääasiallisesti sanomalehtimiehiä ja taiteilijoita, oli ollut siellä saadakseen nähdä edes vilahdukselta aloittelijan ensi esiintymistä. Valokuvaaja oli ollut tirkistelemässä oviverhojen takana ja alkoveissa kuvatakseen hänen asentojaan, hänen ilmettään, hänen iloista hymyään, hänen veitikkamaisia temppujaan. Sitten oli seurue lähtenyt Draken luo. Aamiaispäivällinen oli nyt ohi, viimeinen vieras oli lähtenyt ja Drake oli yksin ruokasalissa.

Hän seisoi nojautuen uunin syrjään ja pitäen käsivarren matkan päässä kynäpiirrosta, joka kuvasi nuoren naisen kauniita kasvoja ja pehmoisaa vartaloa. "Sormenpäihin asti hänen näköisensä", ajatteli hän ja asetti sen peililasia vastaan.

Ulko-ovi kuului käyvän, ja lordi Robert astui sisään. Hän näytti kiihoittuneelta, levottomalta ja väsyneeltä. Vetäen hajuvedellä kostutetun nenäliinan taskustaan pyyhkäisi hän otsaansa, henkäisi syvään ja heittäytyi tuolille.

"Nyt se on tehty", sanoi hän. "Kaikki on lopussa."

Polly Love oli syönyt aamiaispäivällistä heidän kanssaan sinä päivänä, ja lordi Robert oli mennyt saattamaan häntä kotiin kertoakseen hänelle lähestyvistä häistään. Tytön riisuessa hattunsa ja takkinsa istuutui lordi Robert pianon ääreen kosketellen näppäimiä ja aprikoiden miten alkaa. Aivan äkkiä hän sitten sanoi: "Tiedätkö, kultaseni, että minä aion mennä naimisiin ensi lauantaina?" Tyttö ei virkkanut mitään ensin, ja lordi Robert soitti pianoa vimmatusti. Taivas! Mikä kamala mielentila! Miksi tyttö ei puhunut? Vihdoin kääntyi mies häntä katsomaan, ja tuossa hän seisoi purren hammasta, läähättäen ja kalman kalpeana. Äkkiä hän purskahti itkuun. Hyvä Jumala sitä itkua! Niin, niin, se oli nyt tehty. Asiat oli nyt joka tapauksessa järjestetty.

"Mutta kyllä kuluu aikoja ennenkuin taas ryhdyn semmoiseen leikkiin!"

Oli hetken äänettömyys. Drake nojautui uunin syrjään, jalat ristissä ja potkien toisella jalallaan uunimattoa. Molempia miehiä hävetti, ja he rupesivat puhumaan vähäpätöisistä asioista. Savuako? Olkoon vain. Intialaiset sikarit ovat sangen hyviä. Ei ne ole hullumpia.

Vihdoin sanoi Drake muuttuneella äänellä: "Julmaa, mutta välttämätöntä, Robert — välttämätöntä sitä naista kohtaan, joka kohta on oleva sinun vaimosi, julmaa tuota tyttöraukkaa kohtaan, joka on ollut vaimosi."

Lordi Robert nousi kärsimättömänä seisaalleen, ojensi käsivartensa, veti esiin raidallisen kalvosimensa ja astui lattian poikki.

"En minä, peeveli vie, olisi luultavasti pitänyt kiinni siitä pikku olennosta muuta kuin tuon ämmän takia. Sillä on ollut viime aikoina seuraelämässä menestystä. — Nyt on hän lisäksi saanut uskonnollisen hulluuden. — Ei, kyllä Polly olisi ollut hänen ainaisena silmätikkunaan." Taas äänettömyys, ja sitten taas keskustelua mitättömistä asioista.

"Minkähän tähden Benson taas on lennättänyt soodan pois pöydältä?"

"Soita, niin saat sitä."

"Se pikku olento todellakin pitää minusta, tiedäthän. Mutta onko se minun syyni. Minun täytyi hakea piilopaikka. Frank-poikaseni, sinä saarnaat aina minulle mimmoista käsimyllyä meidän täytyy vääntää seuraelämän takia ja niin edespäin, mutta kun velat painavat myllynkiven lailla miehen niskaa, niin mitä tehdä?"

"En minä sano, että sinä olet pahempi kuin muutkaan, hyvä mies, taikka että tuon yhden lapsiraukan uhraaminen tulee asioita paljon parantamaan."

"Ei, ei se nähtävästi tule parantamaan minun omaatuntoani myöskään."

"Mutta tuo mies, tuo John Storm, oli jokseenkin oikeassa kumminkin. Meidän 'nuorison kukka' vetää vielä moniavioisuudellaan Jumalan tuomion tämän kansan yli."

Lordi Robert purskahti äkkiä ivalliseen nauruun: "Jatka", huusi hän, "jatka, jatka, poikaseni! On todellakin ilahduttavaa kuulla sinua — ja varsinkin tämän päivän tapahtumien jälkeen." Hän katsoi tarkoittavasti ruokapöytään.

Drake löi nyrkkinsä uunin reunaan. "Pidä suusi, Robert! Kuinka usein minun pitää sanoa sinulle, että tämä on vallan toinen asia? Siksi, että minä löydän neron ja koetan auttaa häntä semmoiseen asemaan, jonka hän ansaitsee —"

"Tekopyhä! Olisipa se ollut mies eikä hurmaava pikku tyttönen, jolla on suuret silmät, niin —"

Mutta ulkoa kuului soittoa, ja Benson tuli sisään sanoen, että eräs pappi odotti alikerrassa.

"Taas pikku Golightly!" huudahti lordi Robert väsyneesti. "Eivätkö nuo ikuiset puuhat jo —"

Palvelija keskeytti hänet. Ei se ollut herra Golightly, se oli vieras. Hän ei sanonut nimeänsä, mutta hän oli katolisen papin näköinen ja hän oli ollut siellä ennenkin.

"Voisiko se olla — mitä pirua —"

"Käske hänet tänne", sanoi Drake. Ja Draken purressa huultaan sekä puristaessa nyrkkiään ja lordi Robertin avatessa hajuvesipullon sekä ruiskuttaessa eau de Cologne'a päällensä astui huoneeseen pitkään papin viittaan puettu mies — tyynenä, vakavana, hillittynä, hyvin kalpeana, sileiksi ajetut posket kuopalla ja tummat silmät syvällä päässä hehkuen omituista tulta ja tukka niin lyhyeksi leikattuna, että pää näytti melkein kaljulta.

John Stormin viha oli lauhtunut. Kun hän kulki puiston läpi, oli hänen sielunsa tulisuus muuttunut peloksi, ja hänen seisoessaan eteisessä, jossa hän tunsi hyvää tuoksua ilmassa ja jonkinmoista hentoa naisen läsnäoloa, muuttui hänen pelkonsa kauhuksi. Siksi hän ei tahtonut sanoa nimeään ja mennessä ylös vaatteella verhottuja portaita myöten teki hänen äkkiä mieli paeta pois, ettei hän näkisi Glorya täällä. Kun hän sitten huomasi, että huoneessa oli kaksi miestä vain, palasi hänen rohkeutensa ja hän inhosi itseään, kun oli ajatellut niin huonoa Glorysta.

"Suokaa anteeksi, että tulen näin häiritsemään teitä", sanoi hän kääntyen Drakeen.

Drake viittasi kädellään häntä istumaan. John kumarsi, mutta jäi seisomaan.

"Teidän ystävänne ehkä muistaa, että olemme ennen tavanneet toisemme?"

Lordi Robert kumarsi ja leikki hajuvesipullolla.

"Silloin asiani oli kiusallista laatua ja koski tyttöä, joka oli ollut hoitajattarena sairashuoneessa. Tuo tyttö ei merkinnyt mitään minulle, mutta hänellä oli toveri, joka oli minulle kallis."

Drake nyökäytti päätään, ja hänen huulensa jäykistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Siitä saakka olen ollut poissa sairashuoneesta ja sieltä lähtiessäni kirjoitin teille siitä asiasta, muistattehan sen?"

"No niin, entä sitten?" sanoi Drake.

"Minä olen juuri palannut takaisin ja tulen nyt suorastaan sairashuoneesta."

"Entä sitten?"

"Minä näen, että ymmärrätte, mitä tarkoitan, herra Drake. Minun nuori ystäväni on mennyt. Voitteko sanoa, missä minä voin löytää hänet?"

"Ikävää, etten voi", sanoi Drake kylmästi, ja häntä pistätti tuo ääretön rauhoittumisen ilme, joka levisi Johnin surumielisille kasvoille.

"Te ette siis tiedä —"

"Sitä en sanonut", vastasi Drake, ja tuskan ilme palasi Johnin silmiin.

"Hänen kotiväkensä pyynnöstä toin hänet tänne Lontooseen. Tietysti he odottavat minulta tietoja hänestä, ja minä tunnen olevani vastuunalainen hänen onnestaan."

"Koska asian laita on niin, täytyy teidän suoda minulle anteeksi, jos sanon, että olette todellakin hyvin kevyesti käsitellyt tuota velvollisuuttanne."

John Storm tarttui tuolin selkämykseen, ja syntyi hetken äänettömyys.

"Olkoonpa minulla mitä tahansa kaduttavaa menneisyydessä, rauhoittaisi minua tieto, että hän on terve ja onnellinen ja vapaana huolista."

"Hän on terve ja onnellinen ja hyvässä turvassa myöskin — sen voin kertoa teille."

Oli taas hetken vaitiolo, ja sitten John Storm lausui katkonaisesti ja koettaen hallita ääntään: "Minä olen tuntenut hänet lapsesta saakka… Te ette aavista, kuinka paljon helliä muistoja… On melkein vuosi siitä, kun hänet viimeksi näin, ja kuka ei tahtoisi tavata vanhoja ystäviä pitkän eron jälkeen!"

Drake ei puhunut. Hän käänsi pois päänsä, sillä Johnin silmät alkoivat kyyneltyä.

"Me olimme hyviä ystäviä… Lapsuuden tovereita melkein. Veli ja sisar, voisi sanoa, sillä minä pidin silloin itseäni hänen vanhempana veljenään, jonka tuli pitää huolta hänestä."

Toisesta päästä huonetta kuului pieni ivallinen hymähdys, ja lordi Robert asetti hajuvesipullon kolisuttaen pöydälle ja katsoi ulos ikkunasta. Silloin John Storm ojentautui ja lausui varmalla äänellä:

"Hyvät herrat, miksi peittelisin tosiasioita? En tahdo enää tehdä sitä. Tyttö, josta puhumme, on minulle kalliimpi kuin kukaan muu maailmassa. Ehkä hän oli yhtenä syynä siihen, että menin luostariin. Varmaa on, että hän on syynä minun lähtööni sieltä. Minä olen tullut hakemaan häntä. Minun täytyy löytää hänet. Jos hän on huolestuttavassa tai vaarallisessa asemassa, koetan pelastaa hänet. Sanotteko minulle, missä hän on?"

"Herra Storm", sanoi Drake, "minä olen pahoillani, hyvin pahoillani, mutta te pakotatte minut puhumaan suoraan. Puheena oleva neiti voi hyvin, on turvassa ja tyytyväinen. Jos hänen kotiväkensä on levoton hänestä, voi hän itse tyynnyttää heitä ja on epäilemättä sen tehnytkin. Mutta siinä asemassa jossa hän nyt on, te olisitte hänelle vaarallinen mies. Voihan olla niinkin, ettei hän tahdo ja ettei hänelle ole hyödyllistä nyt tavata teitä enkä minä voi sallia, että hän joutuu tuon vaaran alaiseksi."

"Niinkö pitkälle on tultu? Onko teillä oikeutta puhua hänen puolestaan?"

"Ehkä minulla on —", Drake epäröi, mutta sitten hän virkkoi äkkiä: "oikeus suojella häntä fanaatikkoa vastaan."

John Storm hillitsi itsensä. Hän oli käynyt pitkää koulua. "Mies, olkaa rehellinen", sanoi hän. "Teidän intressinne on joko hyvä tai paha, joko itsekäs tai epäitsekäs. Kumpiko se on?"

Drake ei vastannut.

"Mutta turhaa on tuhlata sanoja. En ole tullut tänne siksi. Sanotteko minulle, missä hän on?"

"En."

"Siis meidän välillämme on oleva kaksintaistelu — niinkö? Te taistelette tytön ruumiin, minä hänen sielunsa puolesta. No hyvä, minä suostun taisteluun."

Syntyi vielä kerran äänettömyys, ja John Stormin katse harhaili ympäri huonetta. Se kiintyi vihdoin peilin luona olevaan kynäpiirrokseen.

"Viime kerralla käydessäni täällä otettiin minut samalla tavalla vastaan. Tyttö saattoi pitää huolta itsestään. Se ei liikuttanut minua. En kysy, kuinka tuo suhde on päättynyt. Mutta tämä —"

"Tämä on vallan toinen asia", sanoi Drake, "ja minä pyydän teitä muistamaan —"

Mutta John Storm risti rintaansa sanoen aivan kuin rukouksena: "Suokoon Jumala, että se aina olisi toinen asia!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä John oli poistunut huoneesta. Molemmat miehet jäivät seisomaan paikoilleen, kunnes hänen askeleitaan ei enää kuulunut portaissa ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten Drake huudahti: "Benson — sähkösanomalomake! Minun pitää sähköttää Koenigille heti."

"Niin, niin, kyllä tuo mies seuraa hellittämättä hänen jälkiään", sanoi lordi Robert. "Mutta mitäpä siitä? Hänen kasvonsa kyllä voivat säikähdyttää minkä tytön tahansa. Huh! Kuolleen kasvot!"

Sinä iltana John Storm oli tavallista hiljaisempi. Hälventääkseen hiukkasen hänen totisuuttaan rouva Callender kysyi häneltä, mihin hän nyt aikoi ryhtyä.

"Aion suorittaa täydellisen papintutkinnon niin pian kuin mahdollista", sanoi John.

"Entä sitten?"

"Sitten", sanoi hän kohottaen värisevät, surumieliset kasvonsa, "sitten aion koettaa hyökätä sitä perkeleen valtakunnan mahtavaa linnoitusta vastaan, missä nainen on suoranaisena ja välittömänä uhrina, aion kertoa hienostolle yhä uudestaan ja uudestaan, että se on järjestetty tekopyhäinseurue, jonka tarkoituksena on naisen turmeleminen, aion sanoa kirkolle, että sen poikamiesten elämä ei ole samaa kuin selibaatti ja että monivaimoisuus on Jumalan lakia vastaan, aion hakea noita poljetuita ja murtuneita olentoja, jotka elävät sinne tänne viskeltyinä meidän raakalaiskaupungeissamme ja aion puolustaa heitä ja suojella heitä, olkootpa ketä tahansa, olkootpa langenneet kuinka syvälle tahansa, sillä he ovat minun sisariani ja minä rakastan heitä."

"Jumala siunatkoon sinua, poika! Se oli miehen puhetta", sanoi vanha rouva nousten seisomaan.

Mutta John Stormin kalpeat kasvot olivat jo punastuneet silmiä myöten ja hän loi katseensa maahan aivan kuin olisi hävennyt.

II.

Kello kahdeksan sinä iltana John Storm kulki Sohon katuja pitkin. Erään hillotehtaan kello oli juuri soinut, ja joukko nuoria tyttöjä, kukilla ja pitkillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, tuli porttikäytävästä ja läksi käsi kädessä kulkemaan pitkin katukäytävää. Miesryhmä seisoi kadulla ja huusi tytöille heidän kulkiessaan ohi, ja tytöt kirkaisivat takaisin miehille kimeillä äänillään ja nauroivat hurjan iloisesti. Erään puistokäytävän kulmassa soitti posetiivi "Ta-ra-ra-boom-de-ay", ja muutamat tytöistä alkoivat tanssia ja laulaa sen ympärillä. Heidän tullessaan suurelle valtakadulle olivat komeat vaunut miltei ajaa heidän päälleen kiitäessään kahden kadun poikki pieneen puistoon, ja tytöt huudahtivat teeskennellyn pelokkaina kun lihava, pyöreällä kauluksella ja kokardilla koristettu ajuri ärjyi heille: "Pois tieltä!"

Pieni puisto oli ilon keskipisteenä. Kahden puolen sitä oli teattereita ja varieteehuoneistoja. Kaasuvalot ovien yläpuolella ja loistolyhdyt katoilla alkoivat jo valaista kirkkaasti hämärän tullessa. Hyppien ja leikkien kulki tyttöjoukko noitten ovien ohi tirkistellen ahnailla katseilla poliisien ja univormuihin puettujen ovenvartiain ympäröimien ovien läpi komeaan eteiseen, jonne herrat valkoisine paidanetumuksineen ja naiset vaaleine päällystakkeineen ja pitkine valkoisine hansikkaineen sekä hienoine avosuisine kenkineen astelivat komeista vaunuistaan.

John Storm katseli tuota komentoa, kun hän samassa huomasi, että kaasuliekit hänen edessään olevan rakennuksen ovella muodostivat sanan. Se sana oli " Gloria ". Nähdessään sen taas kuten aamullakin, mutta nyt tässä paikassa ja tässä merkityksessä, hän kuumeni ja kylmeni vuorotellen. Hänen aivonsa eivät voineet ajatella, ne olivat kuin purje, joka lepattaa höllänä ennen tuulen tuloa.

Keskellä puistoa oli kukkalava. John kiersi kiertämistään sen ympäri. Hän katseli omissa mietteissään keskellä lavaa olevaa kuvapatsasta ja kulki taas sen ympäri. Ilma pimeni nopeasti ja kaasuliekit loistivat kirkkaina. John oli kuin hirveän mielikuvituksen kahleissa. Tuo sana, tuo nimi varieteeteatterin ovella, sihisten ja suhisten sadoin liekein, näkyi tuijottavan häneen palavana silmänä. Muistaessaan mitä hän oli nähnyt sen jälkeen kun hän läksi luostarista — ilmoitusten kantajat ja omnibussi-ilmoitukset — näytti hänestä kuin tulinen sormi olisi johtanut hänet tälle paikalle. Yksi asia oli päivän selvä — yliluonnollinen voima oli tuonut hänet tänne, ja hänen tulonsa tänne oli sallittu. Pelokkaana, häveten, onnettomana ja moittien itseään tuommoisen epäluulon tähden, mutta kumminkin täydellisesti sen vallassa, hän astui kadun poikki ja meni varieteeteatteriin.

Hän tuli permantoparvekkeelle, joka oli aivan täpötäynnä väkeä, niin ettei ainoatakaan istuinpaikkaa ollut vapaana ja suurin joukko seisoi takana. John Storm huomasi ensimmäiseksi, että ihmiset tuijottivat häneen. Piletinmyyjä tuijotti häneen, ovenvartia tuijotti häneen, ja nyt tuijottivat hänen ympärillään seisovat ihmiset häneen. Siellä oli sekä miehiä että naisia. Muutamat miehistä olivat vaaleissa, jokapäiväisissä takeissa ja puhuivat kilpa-ajoista omalla huolimattomalla murteellaan. Muutamilla tytöistä oli kirjavat hatut sekä loistavat kukkakimput rinnassaan ja he nauroivat äänekkäästi. He siirtyivät itsestään John Stormin tieltä, ja hän astui puuaitauksen luo, joka ympäröi viimeisiä parvekkeen-istuimia.

Varieteesali oli suuri, ja John Stormin silmissä, jotka olivat tottuneet luostarikopin köyhyyteen, se näytti kirjavalta punaisessa, kultaisessa, itämaisessa komeudessaan. Miehet permantoparvekkeella polttivat piippua, ja viinurit kulkivat edestakaisin tarjottimineen tuoden olutta ja portteria katsojille, jotka asettivat lasit eteensä hyllyille aivan niinkuin kirkossa asetetaan virsikirjat. Etuaitiot eivät olleet kovin täynnä. Niissä istui enimmäkseen hännystakkisia herroja, poltellen sikareja. Yläpuolella olevalla rivillä oli komeapukuisia ihmisiä, jotka puhelivat ääneensä. Vielä ylempänä, näkymättöminä sinne alas, istui paljon väkeä, joitten äänet, sorisivat kuin etäinen meri. Savupilvi himmensi ilman, ja silloin tällöin kuului korkkien pauketta, särkyvien lasien ja putoilevien pullojen kilinää. Esirippu oli alhaalla, mutta orkesteri alkoi jo soittaa. Kaksi livrea-pukuista miestä tuli molemmilta puolin esirippua kiinnittämään suuria numeroita puitteisiin kahden puolen etulavaa. Sitten nousi esirippu ja esitys alkoi. Se oli jaettu eri osiin, ja kunkin osan jälkeen laskeutui esirippu, ja viinurit kulkivat taas ympäri tarjottimineen.

John Storm oli nähnyt kaiken tuon niinä päivinä, jolloin hän isänsä johtamana oli kaikki nähnyt — silmänkääntäjät, akrobaatit, nuorallatanssijat, klownit, kuvaelmat ja elävät kuvat. Häntä väsytti ja hävetti, mutta hän ei kumminkaan voinut lähteä pois. Illan kuluessa hän ajatteli: "Kuinka hullua! Kuinka saatoin ajatellakaan semmoista?" Hänestä tuntui nyt helpommalta, ja hän alkoi kuunnella ihmisten puhetta. Se oli vapaata, mutta ei rivoa. Useilla väliajoilla miehet laskivat leikkiä tyttöjen kanssa työntäen ja nykien heitä, ja naureskellen vastasivat tytöt samalla tavalla. Joskus vilkaisi joku heistä Johniin hymyillen nenäkkäästi. "Taivas varjelkoon minua siitä, etten soisi heille heidän iloansa", ajatteli John. "Eihän heillä ole muuta, ihmisraukoilla."

Mutta yleisö kävi sitä meluavammaksi, kuta pitemmälle ilta kului. He huusivat laulajille, puhelivat äänekkäästi ja nauroivat omalle ilolleen. Eräs nainen lauloi koomillisen laulun. Siinä kerrottiin, kuinka hän eräänä tuulisena päivänä koetti nousta omnibussin katolle. John katseli kasvoja, jotka olivat hänen takanaan. Ne olivat kaikki hehkuvan punaisia ja irvisteleviä. Hän oli vielä kuin puoleksi hautautunut luostariin, josta hän sinä aamuna oli lähtenyt, ja hän ajatteli: "Semmoisia minun kansani yölliset huvitukset ovat. Tänä iltana, huomis-iltana, ylihuomis-iltana! Voi isänmaatani, isänmaatani!"

Kättentaputus herätti hänet näistä ajatuksista. Esirippu oli alhaalla, ja puitteisiin pantiin uusi numero. Se oli numero 8. Joku hänen takanaan sanoi: "Se on hänen numeronsa!" — "Uuden taiteilijanko?" kysyi toinen ääni. "Glorian", vastasi ensimmäinen ääni.

John Stormin päätä alkoi pyörryttää. Hän katsoi taakseen — tungos oli läpitunkematon. "Mitäpä syytä minulla olisi mennä?" ajatteli hän ja päätti jäädä paikalleen. Lisää kättentaputuksia. Toinen orkesterinjohtaja oli astunut esiin. Tahtipuikko kädessä hän kumarsi paikaltaan partaan edessä. Se oli Koenig, urkuri. John Storm kauhistui sielunsa syvintä sopukkaa myöten.

Aitiot olivat täyttyneet hänen huomaamattaan ja juuri nyt astui eräs seurue yhteisaitioon, joka siihen asti oli ollut tyhjänä. Nämä myöhään tulijat olivat Drake, lordi Robert Ure ja eräs neiti, jolla oli lyhyt ylöspäin kammattu tukka.

Koko sali tuntui pyörivän John Stormin silmissä, mutta hän rohkaisi mielensä. "Tämähän on sellaisten ihmisten luonnollinen ilmapiiri", ajatteli hän. Hän koetti lohduttaa itseänsä sillä, ettei Glory ollut heidän seurassaan. Ehkäpä he olivat liioitelleet kertoessaan tuttavuudestaan hänen kanssaan.

Soittokunta alkoi soittaa. Se oli musiikkia, jota soitetaan uuden tulokkaan esiintymisen edellä. Yleisö oli ääneti. Innokas, odottava tunnelma oli kuin ilmassa, ja sitten esirippu nousi. John Stormia pyörrytti. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän nyt kääntynyt ja lähtenyt pois. Hän tarttui molemmilla käsillään edessä olevaan aitaukseen.

Nainen solui näyttämölle. Hän oli solakka, tummaan pukuun ja pitkiin mustiin hansikkaisiin puettu tyttö, jonka tukka oli punainen ja pää kuin ruusun nuppu. Se oli Glory! Pilvi himmensi John Stormin silmiä, ja muutamaan hetkeen hän ei nähnyt mitään.

Permantoparvekkeelta ja yläriveiltä kuului hiukan taputuksia. Aitioissa olijat huiskuttivat nenäliinojaan ja lyhyttukkainen neiti heitti sormisuukon. Glory hymyili aivan tyynenä, nähtävästi hän ei ollut ollenkaan hermostunut, hiukan ujo vain. Hän seisoi kädet ristissä edessään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän alkoi laulaa.

Tällaisella hetkellä nousee rukouksia semmoisestakin sydämestä, joka ei ole tottunut rukoilemaan. Omituinen ristiriita! John Storm huomasi rukoilevansa, että Glory onnistuisi, että hän himmentäisi kaikki muut! Mutta John oli kääntänyt katseensa pois, ja Gloryn äänen kaiku kiusasi häntä vielä enemmän kuin tytön kasvot. Siitä oli jo lähes vuosi, kun hän viimeksi kuuli tuon äänen, ja nyt hän kuunteli sitä tällaisissa oloissa, tällaisessa paikassa! Hän hengitti varmaankin kovaa, sillä väki hänen ympärillään sihisi: "Hsh, hsh!", ja joku löi häntä olkapäälle.

Muutaman hetken kuluttua hän pääsi tyyntymään ja kohottaen päätään hän kuunteli. Gloryn ääni oli alussa hiukan värissyt, mutta sitten se kävi voimakkaaksi. Hän lauloi "Mylechraine'n", ja tuon vanhan manilaisen laulun hurja, valittava sävel oli kuin meren kohina. Jo ensimmäisten sävelten jälkeen kuului hyväksyviä huudahduksia, ihmiset kohottivat päänsä, nojautuivat eteenpäin, ja sitten tuli hiljaisuus, haudan hiljaisuus ja sitten innokkaat kättentaputukset.

Vasta toisessa säkeistössä alkoi humoristinen puoli. John Storm odotti sitä sykkivin sydämin. Hän oli kuullut Gloryn laulavan sitä satoja kertoja ennen aikaan, ja nyt hän lauloi sen samalla tavalla kuin ennenkin. Hän tunsi samat leikilliset äänenväreet, samat leikilliset liikkeet, saman tunnelman, saman ilmeen. Kaikki oli samaa, ja kumminkin kaikki oli muuttunut. Hän tiesi sen. Hän ymmärsi, että niin täytyi olla. Silloin oli kaikki niin yksinkertaista, viatonta, nyt niin taidokasta, tarkoitettua. Missä erotus oli? Erotus oli paikassa, kuulijoissa. John Stormin olisi tehnyt mieli kääntyä tuon yleisön puoleen ja loukata sitä. Noita kyynillisiä olentoja, jotka nauroivat, kirkuivat, huusivat ja selittivät kaikki omalla alhaisella tavallaan, löytäen huonoutta viattomuudessakin. Kuinka hän inhosi noita irvisteleviä naamoja, joita hän näki ympärillään!

Laulun loputtua Glory leikillisen kohteliaasti levitti hamettaan, kumarsi ja liiteli pois näyttämöltä. Sitten seurasi huutoja, vihellyksiä, polkemista ja huumaavia kättentaputuksia. Koko kuulijakunta vaati yksimielisesti häntä esiintymään uudestaan, ja hän palasi hymyillen ja kumartaen ylpeän sekä tyytyväisen näköisenä. John Stormia peloitti hänen oma vihansa. "Vaiti siellä!" huusi joku hänen takanaan. — "Kuka tyrkkii?" sanoi joku toinen, ja sitten hän taas kuuli Gloryn äänen.

Se oli toinen manilainen laulu. Joukko nuoria kalastajia menee maihin lauantai-iltana oltuaan viikon kalassa, silliä pyytämässä. He lähtevät ravintolaan, jossa heidän henttunsa odottavat. Sitten he juovat ja laulavat. Vihdoin juomat ja rakkaus menevät niin heidän päähänsä, että heidät täytyy asettaa nukkumaan suuret kalastussaappaat jalassa. Sitten tytöt antavat heille muiskun ja menevät matkoihinsa. — Laulajatar matki muiskua, ja ihastuneet kuulijat tekivät samoin. Suuteloja kuului kaikista osista salia ja samalla äänekkäitä naurun huudahduksia. Laulajatar hymyili ja lähetti suudelman takaisin. Jollakin tavalla hän sai aikaan tutunomaisen tunnelman, aivan kuin hän olisi suudellut kutakin henkilöä erikseen, ja jokaisen teki mieli vastata. Se oli vastustamatonta, hurmaavaa, se levisi yli koko salin.

John Stormia inhotti sielun syvintä soppea myöten. Glory tiesi vallan hyvin, mitä hän teki. Hän tiesi, mitä nuo ihmiset tahtoivat. Glory, hänen Glorynsa! Entisten viattomain, onnellisten päivien Glory! Oi, Jumala! Oi, Jumala! Voi jos pääsisi pois! Mutta se oli mahdotonta. Johnin takana oli tungos käynyt yhä tiukemmaksi, ja hänen ympärillään oli kuumia, kiihkeitä kasvoja, suut auki, hampaat kiiluen, silmät hehkuen ja vilkuillen. Hän koetti olla kuuntelematta, mitä ihmiset sanoivat hänen lähellään, mutta siitä huolimatta hänen täytyi kuulla.

"Siinä se on herkkupala." — "Taivaallinen!" — "Kuumanlainen!" — "Olisinpa minä rikas, hieno herra, jolla on kolikoita, niin huomenna olisi vaunut ja samettitakki tuolla tytöllä!" — "Tänä iltana, kai tarkoitat", ja sitten seurasi tarkoittavia tirskumisia ja naurun purskahduksia.

Yleisö kutsui Gloryn taas takaisin ja yhä uudelleen takaisin, ja hän palasi teeskentelemättömän iloisena ja tyytyväisen näköisenä. Hän näytteli toisella hetkellä nuoruuden iloa, toisella vanhuuden kärttyisyyttä, joskus hän esitti nuoren tytön kehittymätöntä naisellisuutta, joskus vanhan vaimon kömpelyyttä. Mutta John Storm koetti olla kuuntelematta. Pää kumarassa ja katse maahan luotuna hän koetti ajatella luostaria ja kuvitella, että hän oli vielä hautautuneena koppiinsa. Tänä aamuna hän oli sieltä lähtenyt ja kumminkin tuntui kuin siitä olisi jo kulunut sata vuotta. Eilis-iltana häntä ympäröi veljeskunta, iltavirren laulu, iltarukous, puhdas ilma, hiljaisuus, yksinäisyys ja rukouksen tunnelma; tänä iltana tungos, savupilvet, väkijuomien haju, kyynilliset naurunpurskahdukset ja kaiken tuon keskipisteenä Glory!

Hetkeksi kaikki nuo mielikuvat hävisivät, ja kuului vain kovia kättentaputuksia ja hyvä-huutoja. Hän kohotti päätään. Glory oli lopettanut ja kumarteli jäähyväisiksi. Lyhyttukkainen nainen yksityisaitiossa heitti hänelle ruusukimpun. Glory otti sen maasta ja suuteli sitä sekä kumarsi aitioon päin. Hyvä-huudot ja taputukset uudistuivat.

Tungos John Stormin takana oli hiukan vähentynyt, ja hän alkoi kyynäspäillään raivata tietä itselleen ulos. Ihmiset nousivat sekä lähtivät liikkeelle joka paikassa, ja huone alkoi tyhjentyä nopeasti. Yleisön vyöryessä käytäviä pitkin ovelle, kuului puhetta ja naurua ja epäselviä huudahduksia. "Niin peijakkaan nätti!" — "Helkkarin makea!" — "Semmoisesta minä tykkään!" — Sitten joku vihelsi "Mylechraine'n" nuottia. Vihdoinkin John Storm tunsi kylmän ulkoilman kuumilla poskillaan. Poliisit raivasivat tietä aitioista tulevalle yleisölle, ovenvartiat vihelsivät ja huusivat ajureita, ja tulitikkuja kaupittelevat pojat yhtyivät näihin huutoihin juosten kuin koiranpenikat vaunujen pyörien seassa ja hevosten jaloissa. "Ajuri hoi! Vaunut!"

Rakennuksen takana oli pieni, huonosti valaistu piha, ja sieltä näkyi avonainen ovi, jonka yllä riippui korkeaan seinään kiinnitetty lyhty. Se oli varieteeteatterin näyttämön ovi, ja joukko nuoria miehiä, jotka näyttivät parturin apulaisilta, oli kummallakin puolen sitä. "Minkähän näköinen hän on ulkopuolella näyttämöä?" — "Kuin hieno neiti, se on varma." — "Niin, mutta ei hän ole noita kirottuja harrastelijataiteilijoita!" — "Hyvänen aika, tuossa on sama tyrkkijä taas!"

John Storm tunkeutui joukon ohi eteiseen, jossa ovenvartia istui useilla luukuilla varustetun lasiseinän takana.

"Voinko saada tavata neiti Quaylea?" kysyi hän.

Ovenvartia ei näyttänyt käsittävän.

"Gloriaa sitten", sanoi John Storm väkinäisesti.

Ovenvartia katsoi häneen epäluuloisesti. Oliko hän sopinut siitä neidin kanssa? Ei, mutta hän voisi lähettää neidille nimikorttinsa. Ovenvartia näytti epäilevän. Tulisiko neiti kohta ulos? Ovenvartia ei tietänyt. Voisiko hän saada neidin osoitteen?

"Jos tahdotte kirjoittaa neidille, voitte kirjoittaa täällä", sanoi ovenvartia viitaten luukkuihin päin.

John Storm tunsi nöyryytystä ja häpeää. Parturin apulaiset irvistelivät hänelle. Hän meni ulos tuntien, että Glory oli kauempana hänestä kuin koskaan, ja jos hän tapaisi tytön, ei hän voisi puhua hänelle. Mutta hän ei voinut poistua. Pimeässä, lyhtypatsaan varjossa toisella puolen katua hän seisoi ja odotti. Likaisia vaunuja, joita epäsiistinnäköiset ajurit ohjasivat, ajoi esille tuoden komeisiin hattuihin ja päällystakkeihin puettuja "taiteilijoita". Muutamilla oli irtotukka, tekoviikset ja tekonenä. Siellä oli neekerejä, abrobaatteja, klowneja ja koomillisten laulujen laulajia, jotka astuivat ulos vaunuista, pudistivat pois siellä tarttuneet roskat vaatteistaan ja astuivat näyttämön ovelle.

Vihdoin ovenvartia tuli ovelle ja vihelsi. Vaunut ajoivat rämisten pihaan. Sitten astui ulos päällystakkiin kääriytynyt nainen, jolla oli huntu päässä ja ruusukimppu kädessä, nojautuen erään herran käsivarteen. Hän seisoi vähän aikaa herran vieressä puhuen hänelle ja nauraen. John kuuli tuon naurun. Seuraavassa silmänräpäyksessä neito oli astunut vaunuihin, ovi oli suljettu, ajuri oli kääntänyt vaunut, herra oli kohottanut hattuaan, valo oli hohtanut neidon kasvoihin ja hän kumartui eteenpäin hymyillen. John näki hänen hymynsä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vaunut olivat ennättäneet valoisammalle kadulle, ja väkijoukko oli poistunut. John Storm seisoi yksin lyhdyn luona pienellä pimeällä kadulla, ja jossakin pimeällä puistokäytävällä hänen takanaan vingutteli posetiivinsoittaja yhä vielä "Ta-ra-ra-boom-de-ay."

"No, mitenkä sinun ensimmäinen iltasi onnistui?" sanoi rouva Callender aamiaispöydässä seuraavana aamuna. "Oletko jo löytänyt yhtään noita kadotettuja ihmisraukkoja?"

"Yhden löysin", sanoi John murheellisen näköisenä. "Kadotettu hän kyllä on, vaikkei hän itse tiedä sitä vielä. Jumala häntä auttakoon!"

"He eivät milloinkaan ensimmältä itse ymmärrä sitä, poikaseni. Kirjoita hänen ystävilleen, jos hänellä on ystäviä."

"Hänen ystävilleenkö?"

"Etkö tiedä mitään hänen kodistaan?"

"Se on totta — sen teen. Muuta en voi nyt tehdä."

III.

The Priory, perjantai-aamuna.

Voi, rakkaat tätöset, älkää säikähtäkö, mutta Glorylla on ollut hirmuisen suuri menestys! Ei mitään hyvin hirmuista sentään. Maanantai-iltana hän vain lauleli, lausui ja hiukan näyttelikin jotakuinkin suurelle seurueelle, ja seuraus oli, että koko maailma — Lontoon maailma — nyt puhuu hänestä eikä kukaan enää välitä muusta maailmasta. Joka postissa tulee minulle kukkia ynnä nauhoja ja nimikortteja tahi kuvallisia viikkolehtiä, joissa on minun kuvani ja lyhyt elämäkerta. On vallan ihmeellistä, kuinka paljon ihminen saa tietää itsestään, jos vain lukee sanomalehtiä. Minun huoneeni on tällä hetkellä kuin kukkakauppiaan akkuna kello yhdeksän aikaan lauantai-aamuna, ja minulla on syytä epäillä, että isäntäni ja opettajani Karl Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen y.m., näyttelee kukka-aarteitani ihaileville naapureille minun poissa ollessani. Tuon kunnon vanhan virtaheposen ääni on maanantaista saakka aamusta iltaan kajahdellut pitkin taloa ja paitsi sitä, että hän yöt ja päivät laulaa toitottaa Puolastaan tämän rakennuksen kaikenmoisissa maanalaisissa käytävissä, on hän ruvennut palvelemaan minua kuin neekeripassari, tilaten kaikenlaisia soppia ja hyytelöitä minulle aivan kuin äkkiä olisin tullut parantumattomaksi sairaaksi. Tietysti minä olen terveruumiinen nainen nyt kuten ennenkin, mutta minun hermoni ovat olleet piinapenkillä koko viikon ja minussa on aivan sama tunne kuin ennen Peelissä paitaressuna ollessani, kun kiipesin vanhan kirkon torniin ja rupesin nyhtämään kellon nuoraa, muistattehan? Huh, huh, hirveätä! Voi minun kamalaa pelkoani, kun tuo iso kello kajahti ja vanhat lahonneet seinät vapisivat! Mutta kun kerran olin alkanut, en olisi kuolemakseni voinut lopettaa, vaan nyhdin nyhtämistäni nuoraa ja vapisin ja tutisin kunnes — muistatteko? — kaikki väki töytäsi yhdessä mylläkässä sinne vakuutettuna siitä, että kaupunki oli ilmitulessa. Ja sitten, katso, soittaja olikin vain minä pienoinen, väristen kuin haavanlehti ja itkeä pillittäen kuin surkea raukka! Minä muistan, kuinka minua toruttiin ja pehmitettiin ja heitettiin pimeyteen (s.o. roskakellariin) tuon ensimmäisen maineen leimahduksen tähden, ja nyt teidän ehkä tekisi mieli käyttää samaa rangaistustapaa taas…

Anna-täti, minä kudon mitä suloisinta pikku huivia teille, — sinisen ja valkoisen kirjavaa, joka soveltuu teidän hipiäänne — koska minä olen työssä illalla vain ja muutoin koko päivän olen oma herrani. Eikö se nyt ole suloista, vai mitä? Mutta minä pelkään, että se ei ole teidän mielestänne suloista, sillä te katsotte minun lävitseni niinkuin siivilän lävitse, ja minun täytyy kertoa teille jotain, jota olen salannut liian kauan, ja kun minä vain ajattelen sitä, muutun heti vanhaksi ja ryppyiseksi kuin jouluomena. Siis rakkaat tätöset, teidän täytyy olla suorastaan enkeleitä ja kertoa kaikki isoisälle.

Muistattehan, Rakel-täti, että pyysin teitä tekemään jotain puolestani kello yhdeksän illalla kuningattaren syntymäpäivänä. Ja muistattehan, että herra Draken oli tapana ajatella suuria asioita Glorysta ja ennustaa hänelle ihmeellistä tulevaisuutta. Ettehän myöskään ole unohtaneet, että herra Drakella oli ystävä, jonka nimi oli lordi Robert Ure tai lordi Bob, kuten häntä tavallisesti sanotaan. No niin, herra Draken neuvosta ja lordi Bobin vaikutuksen ja puuhien avulla j.n.e. minä olen vieläkin vaihtanut olomuotoa — tämä on viimeinen, ihka viimeinen kerta — ollessani näin vaeltavaisena juutalaisena, ja nyt minä en ole enää kutsutilaisuuksien huvittaja, vaan varietee-tait —

* * * * *

Glory oli kirjoittanut siihen saakka, mutta sitten hän äkkiä pudotti kynänsä, nousi pöydän äärestä ja pyyhki silmiään.

"Lapsoseni, sinä et voi kertoa heille sitä, se on mahdotonta. He eivät ikinä anna sitä anteeksi!"

Silloin seisahtuivat vaunut talon eteen, puutarhakelloa soitettiin, ja palvelustyttö toi Glorylle naisen nimikortin. Siihen oli painettu monien kukkien ja kiehkuroiden keskelle "Neiti Polly Love."

"Käske hänet sisään", sanoi Glory. Sitten tuli Polly kahisten ylös portaita, yllään hopeanharmaa silkkipuku sekä kirjava hattu ja kainalossa rakkikoira. Hän näytti vanhentuneelta ja rumentuneelta. Poskien puna- ja valkoväri oli puuterin peitossa ja silmäkulmat olivat mustiksi maalatut. Hänessä saattoi huomata saman turmeltuneen ilmeen kuin ennenkin, ja maljakon särkymä tuli nyt selvästi näkyviin. Glory oli käynyt Pollyn luona yhden ainoan kerran sen jälkeen, kun he olivat eronneet sairashuoneesta, mutta siitä huolimatta Polly suuteli häntä innokkaasti. Sitten hän istuutui ja rupesi itkemään.

"Sinä et ehkä usko sitä, mutta se on totta, että minä olen onnettomin tyttö koko Lontoossa. Etkö sinä ole kuullut siitä? Minä luulin kaikkien jo tietävän sen. Robert aikoo mennä naimisiin. Niin, se on aivan totta, huomis-aamuna hän viettää häitään sen amerikkalaisen perijättären kanssa, enkä minä aavistanut mitään ennenkuin maanantai-iltana, siis samana päivänä, jolloin tuo aamiaispäivällinen oli sinun kunniaksesi. Minä kyllä arvasin, että jotain pahaa tapahtuisi, sillä pukeutuessani päivällisille särjin peilini. Robert saattoi minut kotiin ja rupesi soittamaan pianoa, mistä minä heti huomasin, että hänellä oli jotain sanomista. 'Tiedätkö tyttöseni, että minä aion mennä naimisiin ensi lauantaina?' Minä ihmettelen, etten luhistunut siihen paikkaan. Kumma kyllä pysyin pystyssä, ja hän jatkoi soittoaan. Mutta sitten en jaksanut enää kestää sitä, minä purskahdin itkuun ja juoksin huoneeseeni. Minuutin perästä hän tuli sisään, mutta hän ei koettanut nostaa minua ylös, kuten aina ennen. Hän puhui vain minun takanani, pyysi minua tyyntymään ja kertoi, miten hän aikoi pitää huolta minusta j.n.e. Hän sanoi, että pieni kyyneltyminen puki minua, mutta paljosta itkusta ei ollut mitään hyötyä — ja sitten hän meni."

Hän rupesi taas itkemään, ja koira hänen sylissään alkoi ulvoa.

"Oi Jumala, minä en ymmärrä, miksi olen ansainnut niin suuren onnettomuuden. Minä en ole ollut kevytmielinen ollenkaan, en ole milloinkaan käynyt yöllä klubeissa enkä Sallyn enkä Katen luona, kuten monet muut tytöt, eikä hän voi väittää, että milloinkaan olen välittänyt kenestäkään muusta. Kun minä rakastan miestä, niin hän on viimeinen ajatukseni illalla ja ensimmäinen aamulla, ja nyt, hän jättää minut yksin… Minä en jaksa elää enää!"

Glory koetti lohduttaa murtunutta tyttöraukkaa. Hänen velvollisuutensa oli elää. Olihan hänellä lapsi — eikö hän ollut koskaan nähnyt sitä sen perästä kun rouva Jupe sen otti? Se oli varmaan suloinen pikku lemmikki jo, joka ryömi ja puhelikin hiukan. Pollyn pitäisi ottaa lapsi luokseen, siitä olisi niin paljon seuraa.

Polly suuteli rakkia, jotta se lakkaisi ulvomasta, ja sanoi: "Minä en välitä seurasta. Elämä ei ole minusta enää samaa kuin ennen. Hän luulee, että menemällä naimisiin tuon naisen kanssa… Missä suhteessa hän on minua parempi, sen tahtoisin tietää? Hän ottaa Robertin hänen ylhäisen sukunsa tähden, ja Robert ottaa hänet hänen rahojensa tähden. Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät. Sinä et menisi, niinkö? On vaikeata peittää tunteitaan — se olisi aivan oikein heille — jospa — jospa minä sen tekisin."

Polly oli noussut katse hurjana ja puristi taas rakkia niin kovaa, että se rupesi uudestaan ulvomaan.

"Tekisit? Mitä sitten?" kysyi Glory.

"En mitään… se on —"

"Älä uneksikaan kirkkoon menemistä. Poliisi —"

"Oh, en minä pelkää poliisia", sanoi Polly nytkäyttäen päätään.

"Mitä sitten?"

"No, ei puhuta siitä sen enempää", sanoi Polly.

Mennessään alas portaita Polly soimasi itseään siitä, ettei hän edeltäkäsin ollut ymmärtänyt, miten kaikki päättyisi. Mutta meidänkaltaiset tytöt eivät sitä koskaan ymmärrä, eikö niin, Glory?

Glory punastui ohimoihin saakka, mutta ei sanonut vastaan. Ovella Polly pyyhki silmänsä, veti alas harsonsa ja sanoi: "Minusta tuntuu pahalta puhua näin suoraan, hyvä Glory, mutta minun täytyy sanoa, että tuo herra Drake on syynä kaikkeen, ja sinunkin pitäisi ymmärtää, että hän itse voi menetellä juuri samoin ja vielä pahemminkin. Sinä olet kuuluisa nainen nyt kaikkien suussa, joten sinun ei tarvitse siitä välittää. Mutta —"

Gloryn kasvot olivat hehkuvan punaiset ja huulesta vuoti verta. Hän suuteli kumminkin tuota typerää olentoraukkaa, joka oli niin surkeassa tilassa ja joka ei voinut ymmärtää häntä, siksi että hän eli aivan toisessa maailmassa. Mutta tullessaan takaisin lopettamaan kirjettään Glory ajatteli: "Mahdotonta! Jos tuo tyttö, joka elää niin erilaisessa ilmapiirissä, ajattelee, että…" Sitten hän istui pöydän ääreen ja pakotti itsensä kirjoittamaan kaikki.

Kun hän vihdoin oli päässyt vaikean tunnustuksensa päähän, jatkoi hän: "En tiedä, mitä hän siitä ajattelisi, mutta tiedättekö, että luulin nähneeni hänen kasvonsa viime keskiviikko-iltana, Oli pilkkosen pimeä ja minä istuin vaunuissa ajaakseni kotiin näyttämön ovelta. Voi, kuinka muuttuneelta hän näytti! Niin muuttuneelta! Se oli kai unennäköä vain, ja minusta tuntui kuin hänen henkensä olisi kulkenut ohitseni."

Samassa hän kuuli kiisteleviä ääniä alakerrasta. Ensin kuului miehen ääni ja sitten kaksi mies-ääntä, joista toinen oli Koenigin, toinen tuntui hyvin tutulta! Glory nousi pöytänsä äärestä ja kulki varpaillaan huoneensa ovelle, tuskin tietäen miksi. Koenig kuului sanovan: "Ei, se neiti ei täällä asu." Siihen vastasi syvä, vahva rintaääni: "Herra Koenig, te kai muistatte minut?" Ja Gloryn sydän pamppaili kuuluvasti. "E-ei, en. Oletteko… Ah, niin, se on totta… Mutta neiti —"

"Herra Koenig", huusi Glory kumartuen porraskaiteitten yli, "pyytäkää herraa astumaan sisään —"

Hän tuskin tiesi, mitä sitten tapahtui. Hän kuuli, kuinka Koenig hämillään mutisi jotain anteeksipyyntöjä, ja itse hän meni huoneeseensa vilkaisten kerran peiliin ja asetellen tukkaansa hiukan. Sitten kuului askeleita portailta, sitten porraskäänteestä, sitten kynnykseltä. Hän astui muutaman askeleen poispäin ovelta nähdäkseen Johnin tämän astuessa sisään. John koputti. Gloryn sydän tykytti niin hurjasti, että hänen piti puristaa sitä kädellään.

"Kuka siellä?"

"Minä."

"Kuka on minä?"

Sitten hän näki Johnin tulevan, ja nyt auringon valokin näytti huojuvan niinkuin varjot kiikkuvalla laivalla. John oli kalpeampi ja laihempi kuin ennen, hänen suuret silmänsä näyttivät väsyneiltä, vaikka ne hymyilivät, hänen kätensä tuntui luisevalta, vaikka kyllä varmalta, ja hänen tukkansa oli hyvin lyhyeksi leikattu.

Glory katsoi häneen hetkisen puhumatta ja sydän niin täynnä, että se tuntui melkein tukahduttavalta.

"Tekö siinä! Minä en tietänyt, että te… Minä juuri ajattelin…" Glory tuskin tiesi, mitä hän sanoi, ja hän oli hengästynyt kuin juoksun perästä.

"Glory, säikäytinkö teitä?"

"Säikäytittekö? Eihän toki! Miksi te semmoista luulette? Ehkä minä itken, mutta nykyään minä itken aina, ja paitsi sitä, te olette niin —"

"Minä olen muuttunut, niin", sanoi John äänettömyyden aikana, joka seurasi.

"Entäs minä?"

"Te olette myöskin muuttunut." John katsoi Gloryyn vakavasti ja hellästi. Se oli hän — hän itse — Glory — ei näky eikä unelma vain. Taas John näki nuo loistavat silmät, pitkät silmäripset ja tuon säkenöivän pilkun toisessa silmässä, joka oli niin usein pannut hänen sydämensä sykkimään. Glory katsoi Johniin ajatellen: "Kuinka hän on mahtanut sairastaa!" Sitten hän tunsi kurkussaan jotain kovaa ja rupesi nauramaan estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Hän koetti puhua leveällä Manin murteella peittääkseen äänensä värisemistä.

"Te tulette nyt tänne, eikö niin? Olette jättänyt tuon, tuon… Oh, minä tietysti olen hirveän iloinen siitä!"

Toinen hermostunut naurunkajahdus seurasi, ja sitten hän jatkoi tavallisella englanninkielellä: "Mutta kertokaa nyt minulle, oletteko tullut kokonaan. Ettehän enää aio mennä takaisin —"

"En aio palata veljeskuntaan, Glory." Kuinka ystävälliseltä hänen äänensä soi.

"Entäs te?"

"Minä olen jättänyt sairashuoneen, kuten näette."

"Niin, minä näen sen", sanoi John. Hänen väsynyt katseensa harhaili ympäri huonetta, ja ensimmäisen kerran Glorya hävetti sen loisto ja nuo kukkaset.

"Mutta kuinka te löysitte minut?"

"Minä menin ensin sairashuoneeseen —"

"Soo-oh, te ette siis ollut unohtanut minua. Tiedättekö, minä luulin, että olitte aivan… Mutta kertokaa nyt, minne sitten menitte?"

John oli hetken ääneti, ja Glory sanoi: "No kertokaa."

"Sitten menin herra Draken luo."

"Minä en ymmärrä, miksi kaikki luulevat, että herra Drake —"

Johnin suuret silmät katsoivat Gloryyn, ja hänen huulensa värähteli. Estääkseen häntä puhumasta koetti Glory näyttää iloiselta ja sanoi:

"Mutta kuinka te sitten vihdoinkin minut löysitte?"

"Minä olin päättänyt löytää teidät, Glory, vaikka olisin saanut käydä ristiin rastiin koko Lontoon ja vaikka kaikki koettivat estää minua löytämästä teitä" — taas Gloryn kurkkua tuntui vallan polttavan — "mutta minä satuinkin näkemään nimenne varieteeteatterin ovella."

Glory näki, mikä oli tulossa, ja herahti nauruun. "Varieteeteatterin! No ajatelkaapa! Tekö tutkimassa varieteeteattereita!"

"Minä olin siellä maanantai-iltana."

"Tekö? Maanantainako? Siis se ei ehkä ollutkaan mielikuvitusta, että näin teidät näyttämön ov…" Hänen hermonsa kiihoittuivat yhä enemmän ja tyyntyäkseen nosti hän käsivartensa päänsä yli. "Siis he antoivat teille minun osoitteeni näyttämön ovella?"

"Ei, minä kirjoitin ja kysyin sitä Peelistä."

"Peelistä!" Glory henkäisi syvään, ja käsivarret vaipuivat alas. "Silloin te ehkä kerroitte heille missä —"

"En kertonut heille mitään, Glory."

Glory katsoi Johniin silmäripsiensä välitse, pää kumarassa.

"Eipä silti, että se olisi ollut vaarallista. Minä olin juuri kirjoittamassa heille, ja kohta he saavat tietää… Mutta voi, voi, minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, enkä minä täällä voi puhua. Emmekö voisi mennä jonnekin? Puistoon, Hampsteadin nummelle tai pitemmälle — paljoa pitemmälle — huone on niin pieni, ja minä olen tukehtua ilman puutteesta."

"On minullakin jotain sanottavaa ja jos —"

"Päätetään siis mennä huomenna, oikein aikaisin. Sitten te saatatte minut kotiin teatteri-aikaan. Paddington-asemalla siis kello yksitoista — sopiiko se?"

"Sopii."

Glory saattoi Johnin ulko-ovelle, ja koska hän tahtoi että John suutelisi häntä kädelle, niin hän oli pudistavinaan kättään hyvin korkealla, jäljitellen Lontoon tapaa, mutta John puristi sitä vain hetken, katsoen vakavasti Gloryn silmiin. Aurinko loisti puutarhaan, ja Glory oli paljain päin. Hänen tukkansa oli kierretty ylös, ja hänen yllään oli kevyt aamumekko. Johnin mielestä Glory ei milloinkaan ennen ollut näyttänyt niin kauniilta.

Astuessaan omnibussiin kadun päässä John otti kirjeen povitaskustaan ja ollen aivan yksin hän nosti sen huulilleen, avasi sen sitten uudelleen ja luki:

"Mene heti häntä tapaamaan, rakas John, ja käy usein hänen luonaan, niin olen onnellinen ja tyyni. Mitä isääsi tulee, on vanha Chalse aivan hupsu, ja hän on tekemäisillään myöskin lordi Stormin hupsuksi. Hän on nyt huomannut, että se noita, joka on iskenyt sinuun pahan silmänsä, käyskentelee hiekassa Glenfaban portin edustalla. Siitä syystä Chalse lakaisee tuota hiekkaa yöllä ja ripottaa sitä Knockaloen edustalle! Eikö se ole hupsua! Meillä on ainoastaan kaksi naista. Tarkoittaneekohan tuo vanha hupakko Rakelia? Vai ehkä hän tarkoittaa Anna-tätiä?"

Ja omnibussin kolistessa katua pitkin ja nuoren, kalpean papin katsellessa kirjettään Glory istui pöytänsä ääressä kirjoittaen kiitävin sormin ja innosta vavisten:

"Taas uusi tapahtuma. Arvatkaa kuka täällä kävi? John — John Storm! Tiedättehän, että hän on palannut takaisin, eikä se ollut mielikuvitusta, että näin hänet näyttämön ovella. Näyttää siltä kuin ihmiset olisivat, koettaneet estää häntä löytämästä minua ja kuin hän olisi odottanut ja hakenut minua" (mustetahra). "Hänen äänensä on niin matala, mutta minä otaksun, että ääni muuttuu semmoiseksi, kun on paljon yksin, ja hän on niin laiha ja kalpea ja hänen silmänsä ovat niin suuret, ja niissä on tuo syvä katse, joka vihloo sydäntä. Hän tiesi muuttuneensa, ja minusta tuntui kuin hän olisi hävennyt sitä" (mustetahra), "mutta tietysti minä en ollut huomaavinani sitä. Minä olen niin iloinen tuon poikaraukan tähden, joka on vihdoinkin päässyt pakenemaan pelastus-eläintarhastaan, että varmaan tänä iltana laulan teatterissa niin että seinät halkeavat" (mustetahra, mustetahra). "Kuinka kiusallista! Tähän musteeseen on varmaankin tipahtanut vettä, sillä minun kirjoitukseni on pelkkiä variksenvarpaita. Mutta mitäpä siitä!

"Miks'en minä häntä sais? Ja miks'ei hän mua lempis?"

Glory.

IV.

Kauniina toukokuun aamuna seisoessaan ulkopuolella Paddington-asemaa, koira jalkainsa juuressa, John tunsi vaistomaisesti, kuinka Glory lähestyi häntä reippain askelin yllään valkoinen musliini-hame ja kädessä vaalea, pitseillä reunustettu päivänvarjo. Tytön kasvot hehkuivat raittiissa ilmassa, ja hän näytti onnelliselta ja iloiselta. Heidän mennessään asemahuoneeseen Glory kyseli perinpohjaisesti tiedustellen kaikenlaista koirasta, jonka hän heti otti omaan haltuunsa ja päätti antaa sille nimeksi Don.

He päättivät viettää tämän päivän Burnham Beeches'issä, ja Johnin mennessä ostamaan pilettejä astui Glory odotussillalle. Oli lauantai, ja kirjamyymälät olivat täynnä kuvalehtiä, joista yksi oli vartavasten asetettu levälleen siten, että Gloryn kuva siinä oli näkyvissä. Hän tahtoi, että John huomaisi sen, ja siksi hän keksi syyn millä sai Johnin katsomaan siihen. Sitten hän rupesi nauramaan ja osti tuon kuvalehden.

Myyjä tunsi hänet heti — Glory ja John huomasivat sen hänen suupielissään piilevästä hymystä — ja useita flanellipukuisia kaartin upseereja, joilla oli olkihatut päässään, oli juuri menossa klubiinsa Maidenheadiin, mutta nähdessään Gloryn he nykäisivät toisiaan aivan kuin olisivat tietäneet kuka hän oli. Gloryn silmät loistivat, huulet hymyilivät, ja hän oli ylpeä siitä, että John sai nähdä ensimmäiset hedelmät hänen maineestaan. Hän oli myöskin ylpeä Johnista, joka astui niin komeasti ja suorana heidän kulkiessaan huolimattomasti puettujen, punaisilla ja sinisillä kaulahuiveilla koristettujen upseerien ohi. Mutta Johnin sydäntä pakotti, ja hän mietti miten aloittaa asiansa, täyttää velvollisuutensa.

He astuivat junasta Sloughin luona, ja kesän vihannuutta ja mehua tuoksuva ilma lemahti heitä vastaan. Koira hyppeli haukkuen, ja Glory lähti juoksemaan sen kanssa huudahtaen vähän väliä ihastuksesta. Tuskin tuntui tuulen henkäystäkään, ja pilvet tuolla hyvin korkealla tuskin liikkuivat ollenkaan. Päivä oli mitä ihanin, ja Gloryn kasvot säteilivät täydellistä onnea.

He söivät aamiaispäivällistä kaupungin vanhassa hotellissa. Ikkunat olivat auki, pääskyset leijailivat ilmassa, ja Glory, joka tahtoi maitoa vanhojen muistojen elähyttämiseksi, nousi, otti maitolasinsa ja sanoi: "minä juon teidän maljanne, herra Storm", ja sitten hän joi sen tehden mitä komeimman kohteliaisuuskumarruksen. Koko ajan hän omakätisesti syötti koiraa ja sitten hän torui sitä siitä, että se jätti kaikki luut puoliympyrään matolle, mikä oli hyvin tavatonta hienossa seurassa tällä puolen kannibaalien maata, kuten Glory vakuutti.

"Sitten, sitten", ajatteli John, "onhan vielä aikaa", sillä Gloryn hilpeys oli vastustamatonta.

Aurinko oli jo korkealla, kun he läksivät kävelymatkalleen, ja Gloryn kasvot näyttivät punoittavan lämpimiltä. Mutta siitä huolimatta hän juoksi Donin kanssa puiston halki metsään, antaen koiran hypätä hänen varjonsa yli ja piehtaroida mehevän vihreässä heinikossa. Leivot visertelivät taivaalla, ja kaikkialta kuului hyminää ja laulua.

"Olkoon hänellä nyt yksi ainoa onnellinen päivä", ajatteli John, ja sitten he rupesivat huutelemaan ja huhuilemaan toisilleen.

He saapuivat vihdoin pyökkimetsään, ja koska puut suojasivat heitä auringon polttavilta säteiltä, pani Glory pois päivänvarjonsa, ja John otti lakin päästään. Hiljaisuus ja hämärä, suuret kyhmyiset puut jänteineen, lihaksineen, tuulen hiljainen henkäys oksissa tuolla ylhäällä, lakastuneitten lehtien kahina maassa, siipien lehahdus, kyyhkysten vieno kuherrus, metsän ihmeellinen salaperäisyys, kaikki tuo herätti ensin melkein pelkoa, aivan kuin iltahämärässä olisi astunut mahtavaan luostarikirkkoon. Mutta tuo tunne hävisi pian, ja Glory rupesi laulamaan. Hänen kirkas äänensä kajahteli tuoksuvassa ilmassa, ja kauan pidätetty, tukahdutettu onni uhkui nyt joka sanassa, joka sävelessä.

"Eikö tämä ole parempaa kuin varieteeteattereissa laulaminen?" ajatteli John, ja sitten hänkin alkoi laulaa aivan kuin onnellinen pikku poika, joka ei ajattele eilistä eikä huomista päivää eikä sitä seuraavaa aikaa. Glory hymyili hänelle. John hymyili myöskin. Kaikki oli kuin unelmaa. Tuon pitkän eron perästä oli Johnin vaikea uskoa, että kaikki tämä oli totta. Ulkoilma, lehtien tuoksu heidän ympärillään, koivujen hopearungot, taivaan sini, joka siellä täällä vilahteli lehvien välitse, ja Glory käyskennellen sulavasti, nauraen ja laulaen hänen vieressään! "Minä herään varmaan minuutin perästä", ajatteli hän, "tämä on unta!"

He lauloivat yhdessä laulun. Se oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt", ja uskotellakseen toisilleen, että vanhat ajat olivat palanneet, pitivät he toistensa kädestä kiinni heilutellen niitä laulun tahdissa. John tunsi Gloryn käden puristuksen lämpimän virran tavoin koko ruumiissaan, ja ääretön hellyyden puuska ajoi pois kaikki hänen varmat päätöksensä, aivan kuin meren saalis ajautuu rannalle myrskyn jälkeen.

"Hän on täällä, me olemme yhdessä, mitä minä muusta huolehdin!" ajatteli hän, ja aika kiiti nopeasti.

Mutta heidän äänensä eivät ottaneet ollenkaan sulautuakseen yhteen, vaan menivät väärälle tolalle. Glory nauroi, ja he alkoivat uudestaan, mutta he eivät osanneet laulaa yhtaikaa ja joka kerta kun he koettivat taas, kävi aivan samoin.

"Ei ole enää entiset ajat", ajatteli John, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Hän oli ruvennut huomaamaan Gloryssa jälkiä tuosta elämästä, jota tyttö oli elänyt — sanoja, lauseita, mielipiteitä, alhaison puhetavan vivahteita ja käytöksen piirteitä, joissa kaikissa oli vulgääri vivahdus. Kun koira otti käskemättä luun, oli Glory huudahtanut: "Varastatko sinä, pikku peijakas!" Kun Johnin ääni sortui kesken laulua, käski Glory häntä "hoilaamaan pois vaan", ja kun John lakkasi kokonaan, sanoi Glory häntä jöröksi ja vakuutti, että hänen sitten täytyi "kiekua itsekseen."

"Minkätähden hän näyttää niin surulliselta?" ajatteli Glory, mutta arvellen, että ihmiset kai käyvät semmoisiksi ollessaan paljon yksin, hän lörpötteli entistä enemmän.

Hän kertoi varietee-elämästä, kulissien takaisesta elämästä, kehuen sitä jonkinmoisella puolustavalla tavalla. Se oli semmoista hiivatinmoista mylläkkää, ei kellään ollut aikaa ajatella seurauksia, se oli villiä siirtymistä näytöksestä näytökseen. Oli todellakin paljoa vaikeampaa olla varieteenäyttelijättärenä kuin varsinaisena aktriisina. Eikä varietee-näyttelijätär ollut sen huonompi kuin muutkaan naiset. Oliko John nähnyt heidän balettiaan? Se oli mainio! Ihastuttavaa! Miten herttaisen viehättäviä paaseja. Juuri näitä uljaita nuoria paratiisilintuja nuo kaartinupseerinarrit tulivat töllistelemään, ja oli koomillista nähdä, miten kukin tytöistä keikaili ja kohenteli höyheniään kulissien välissä hellitelläkseen omaa aitiossa istuvaa herraansa ja valtiastaan.

Siten Gloryn suusta kuului vieraita säveleitä, joiden merkitystä hän tuskin itse ymmärsi, mutta Johnista ne tuntuivat limaisilta nilviäisiltä, jotka olivat tarttuneet hänen Gloryynsa tuosta yhteiskunnallisesta loasta, jonka läpi hänen oli täytynyt kahlata. Voi Lontoota! Voi Lontoota! Sen varjo liiti täälläkin heidän ylitsensä, ja vaikka he menisivät minne tahansa, eivät he pääsisi sitä pakoon.

Entiset ajatukset rupesivat taas painamaan Johnia, ja hän pyysi Glorya kertomaan, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

"Kerronko minä?" sanoi Glory. "No niin, minä sain kolme kultarahaa sairashuoneesta jaettaviksi Lontoon asujamille, mutta hoh-hoh, ei niistä paljoa iloa ollut."

"Entä sitten?"

"Sitten — hm; toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen, tiedättehän. Mutta kerronko kaikki? No niin, minä kerron."

Hän kertoi rouva Jupesta ja kuinka tämä oli pettänyt ympäristöään, ja John käänsi päänsä pois, ettei hän näkisi Gloryn kyyneleitä. Hän kertoi "kolmesta sulottaresta" ja teatterin johtajasta — ja sitten hän käänsi päänsä, ettei John näkisi hänen häpeäänsä. Hän kertoi Josephsista, petturi-asioitsijasta, ja Johnin kasvot kävivät ankariksi, ja hänen ruskeat silmänsä näyttivät mustilta.

"Missä sanoittekaan hänen asuvan?" kysyi John, ja hänen äänensä vapisi.

"En minä sitä sanonut", vastasi Glory hymyillen ja itkien yhtaikaa.

Hän kertoi Aggiesta ja muukalaisklubeista ja Koenigistä ja päivälliskutsuista sisäasiain ministerin luona, ja sitten hän lopetti huoahtaen:

"Kaikki on ollutta, mennyttä! Surkea juttu on lopussa!"

"Ja sielläkö tapasitte herra Draken uudestaan?" Glory nyökäytti päätään.

"Ettekö ollut koskaan sillä välin nähnyt häntä?"

Glory puri huultaan ja pudisti päätään. "Kaikki on ohi nyt, ja entä sitten? Minä tahdon olla iloinen ja olenkin!"

"Mutta onko kaikki ohi?" sanoi John, ja hän katsoi taas Gloryyn tuolla syvällä katseella, joka vihloi tytön sydäntä.

"Nyt hän aikoo sanoa jotain", ajatteli Glory ja hän koetti naurahtaa, vaikka hieman vavisten. Sitten hän antoi koiralle päivänvarjonsa kannettavaksi, otti hatun päästään, huiskutti sitä kädessään ja alkoi juosta.

Alhaalla kimalteli lammikko, jonka vesi oli kuivunut vähiin ja jota pyökit ympäröivät. Puut näyttivät riippuvan sen yli aivan kuin lintuset siivet levällään ja valmiina lentoon, ja rannoilla kasvoi loppumaton määrä orvokkeja täyttäen ilman tuoksullaan. Se oli viehättävä pikku tilkku, ja Johnin saapuessa sinne seisoi Glory lammikon rannalla hengästyneenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan sekä kuiskaten: "Voi, kuinka kaunista!"

"Mutta kuinka minä pääsen tuosta yli?" huudahti hän katsoen ensin veitikkamaisesti kauhuissaan kahden tuuman syvyistä vettä, joka ei peittänyt edes ruohoakaan ja sitten kauniita punaisia kenkiään, jotka pilkottivat hameen alta.

Silloin tapahtui omituista ja odottamatonta. Glory tuskin tiesi, mitä se oli, ennenkuin kaikki oli ohi. Sanaakaan sanomatta, hymyilemättä John nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet toiselle rannalle. Glory oli avuton kuin lapsi — aivan kuin hän ei olisi ollut oma itsensä enää. Hänen päänsä oli vaipunut Johnin olkapäälle, ja hänen sydämensä tykytti Johnin sydäntä vastaan. Vai Johnin sydänkö tykytti? Kun John laski hänet alas, pelkäsi hän puhkeavansa itkuun, ja siitä syystä hän rupesi nauramaan sanoen, että heidän täytyi jo kiirehtiä puoli kahdeksan junaan, muutoin ei häntä näkyisikään näyttämöllä "rievun" kohotessa ja "teatterihirviö" "paasaisi jumalattomasti."

Heidän täytyi kulkea vanhan Stoke Pogis'in kirkon ohi mennessään kaupunkiin, ja katseltuaan sen puista kellotapulia ehdotti John, että he menisivät kirkon sisäänkin. Suntio oli työssä puutarhassaan asuntonsa vieressä, mutta hän meni sisään hakemaan avaimia. "Tässä ne ovat, ja koska te olette pappi, niin minä jään tänne puutarhaani. Te ja nuori rouva voitte kyllä katsella kirkkoa ilman minuakin. Kyllä maar minä olen sitä ehtinyt katsella kylliksi", sanoi suntio iskien silmää.

Kirkko oli pimeä ja kylmä. Yhdessä ikkunassa oli kuvattuna enkeli, joka nousi taivaaseen kirkkaan sinistä taivaankantta pitkin. Erään maalais-ylimyksen penkki oli koristettu aivan kuin teatterin aitio matolla, vieläpä jalkain lämmittäjälläkin. Etupenkeissä oli eri sukujen vaakunoita ja niitten takana oli vaatimattomampia vaakunattomia palvelijain penkkejä. John avasi pienet, uudenaikaiset urut ja rupesi soittamaan. Vähän ajan perästä hän alkoi laulaa. Hän lauloi "Nazareth"-laulun, ja hänen äänensä täytti tyhjän kirkon kohoten himmeään kattoholviin, josta se palasi kaikuen aivan kuin jokin toinen ääni olisi siellä laulanut.

Glory seisoi hänen vieressään ja kuunteli. Ihmeellinen rauha täytti hänen mielensä. Sitten tuo tunne, joka värähteli Johnin syvässä äänessä, oli väkisinkin kohottaa kyyneleet Gloryn silmiin. "Elo ikuinen! Elo ikuinen!" Yhtäkkiä hän puhkesi itkuun, nyyhkytti ja nauroi samassa silmänräpäyksessä. John lakkasi soittamasta.

"Kuinka hupsu minä olen tänään! Te pidätte minua varmaan hulluna", sanoi Glory. Mutta John otti vain hänen kätensä ja talutti hänet pois kirkosta ikäänkuin hän olisi ollut pikkuinen lapsi.

Huomaamatta oli päivä muuttunut illaksi, ja auringon vinot säteet häikäisivät heidän silmiään, kun he astuivat hotelliin juomaan teetä. Tilatessaan sitä he olivat unohtaneet kuvalehden sinne, ja nyt oli helppo huomata noista tuttavallisista hymyilyistä, että lehteä oli katseltu ja Glory tunnettu. Huone oli kunnossa, pöytä katettu, ikkuna suljettu ja puita pantu uuniin, sillä illan kylmä alkoi tuntua. Saadakseen Johnin unohtamaan, mitä kirkossa oli tapahtunut, Glory teeskenteli liioiteltua iloisuutta puhuen nopeasti, vallattomasti ja mitä sattui suuhun tulemaan. Raitis ilma oli antanut hänelle semmoisen värin, että yleisö varmaan "söisi hänet sinä iltana." Kuinka häntä kumminkin väsytti! Mutta kupillinen teetä virkistäisi häntä varmaan "niinkuin entisen pojan konjakki ja sooda ensimmäiseksi aamulla."

John katsoi häneen vakavan näköisenä. Joka sana vihloi kuin veitsi nuoren papin sydäntä. "Te ette siis ole kertonut Glenfaban vanhuksille sairashuoneasiasta ennenkuin äskettäin?"

"En. Ettekö tahdo kupillista 'tätä tyttöä?' Kulissien takana sanotaan samppanjaa aina 'täksi pojaksi' ja siitä syystä minä sanon nyt teetä 'täksi tytöksi', ymmärrättehän?"

"Milloinka kerroitte heille varieteestä?"

"Eilen. Kakkuja?" Hän ojensi tarjottimen, huojutti toista kättään ja matki kakkujen myyjäin huutoa.

"Vastako eilen?"

Glory alkoi puolustautua. "Mitä hyötyä olisi ollut sen kertomisesta niin äkkiarvaamatta? Ja nuo hyvät ihmiset säikähtävät niin helposti. Kasvatus ja opetus ja ennakkoluulot ja itse sukulaisuuskin —"

"Glory", sanoi John, "jos teitä hävettää tuo elämä, niin voitte olla varma, että se ei ole oikeata."

"Hävettää! Miksi minua hävettäisi? Kaikki ihmiset huutavat, kuinka ylpeä minun tulisi olla."

Hän puhui kiihkeästi, ottaen vaistomaisesti kuvalehden käteensä, mutta pudottaen sen yhtä nopeasti, sillä katsoessaan Johnin vakaviin kasvoihin hänen pikku maineensa loisto tuntui kokonaan häviävän. "Mutta kun antaa koiralle pahan nimen — tiedättehän… Olittehan siellä maanantai-iltana. Huomasitteko mitään — mitään esityksessä —"

"Minä huomasin, millaista yleisö oli, Glory, ja se oli minusta aivan kylliksi. On mahdotonta kenellekään tytölle pysyä hyvänä naisena, jos hän elää kauan tuossa ilmapiirissä. Niin, lapseni, se on mahdotonta! Taivas varjelkoon minua tuomitsemasta ketään ihmistä, kaikista vähimmin ketään naista, mutta sano, pysyvätkö varieteenaiset hyvinä naisina? Ihmisraukat, he ovat niin kierossa asemassa, että heillä pitäisi olla mitä ihmeellisimmät hyveet, jos mieli olla menemättä vinoon ajan pitkään! Ja kuta valkoisempi se sielu on, jota laahataan tuossa — tuossa loassa, sitä suurempi on likaantuminen. Yleisö semmoisissa paikoissa ei tahdo valkoisia sieluja, he eivät tahdo hyviä naisia. He tahtovat sellaisia, jotka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta. Sen voi nähdä heidän kasvoistaan, sen voi kuulla heidän naurustaan ja lukea heidän suosionosoituksistaan. Minä olen vain pappi, mutta minä olen nähnyt semmoisia paikkoja ympäri maailman ja minä tiedän, mitä sanon, minä tiedän, että se on totta, ja te tiedätte, että se on totta, Glory —"

Glory hypähti ylös pöydän äärestä, ja hänen silmänsä näyttivät iskevän tulta. "Minä tiedän, että te olette kova, julma, säälimätön, ja koska te itse olitte siellä maanantai-iltana ja näitte, kuinka ystävällinen yleisö oli minulle, niin te myöskin loukkaatte minua persoonallisesti, eikä se ole totta, mitä te sanotte."

Mutta hänen äänensä sortui, ja hän istuutui jälleen sanoen toisella äänellä: "Mutta John, siitä on jo lähes vuosi, kun viimeksi tapasimme toisemme, eikö ole sääli nyt kiistellä tällä tavalla? Kertokaa, missä te nyt asutte. Oi, arvatkaapa, kuka kävi minun luonani eilen juuri ennen teidän tuloanne! Polly! — Polly Love, muistattehan? Hän on lihonut ja rumentunut, raukka, ja minua niin säälitti… Eikö hänen veljensä ollut siellä veljeskunnassa? Vieläkö hän on niin omituisesti kiintynyt sisareensa? Onko hän? Mitä? Ettekö ymmärrä? Tarkoitan Pollyn veljeä."

"Hän on kuollut, Glory. Niin, kuollut. Hän kuoli kuukausi sitten. Poikaraukka! Hän kuoli sydän murtuneena. Hän sai kuulla sisarensa onnettomuudesta. Minä olin syynä siihen. Hän ei koskaan enää toipunut siitä."

Oli äänettömyys, molemmat katselivat pesävalkeaan, ja Gloryn huulet värähtelivät. Yhtäkkiä Glory sanoi: "John — John Storm, miksi te ette voi ymmärtää, että minä olen aivan toisenlainen kuin muut naiset? Minussa näyttää aina olevan kaksi olentoa. Lähdettyäni sairashuoneesta olen kokenut paljon. Ei kukaan voi ikinä aavistaa kuinka paljon. Mutta asiain ollessa kaikkein pahimmillaankin tuntui kuin olisin löytänyt nautintoa ja iloa kaikessa. Tapahtui usein semmoista, joka pakotti minut itkemään, mutta oli aina olemassa toinen minä, joka nauroi. Ja semmoista elämää minä nytkin elän. Ei se ole minun oikea olentoni, minä itse, tuo, jota laahataan — loassa, kuten te sanoitte, se on vain minun toinen minäni, minun alhaisempi olentoni. Minua se ei koske ollenkaan. Ettekö te näe sitä?… Ettekö, ettekö?"

"On toimia, jotka ovat alituisena kiusausten lähteenä ja luonnonlahjoja, jotka ovat ansoja, Glory —"

"Tiedän, tiedän, mitä tarkoitatte. Ei ole olemassa monta alaa, joilla nainen voi onnistua — se se on juuri niin julmaa. Mutta muutamia aloja on, ja minä olen valinnut itselleni alan, joka on minulle sopiva. Ja nyt — nyt kun olen päässyt kaikesta tuosta kurjuudesta, kun Lontoo on kiinnittänyt katseensa minuun, kun koko maailma; hymyilee minulle ja kaikki on auringonpaistetta ja onnea, nyt te vihdoinkin tulette — te, jota minä en löytänyt silloin, kun olisin tarvinnut niin kipeästi, voi, niin kipeästi! Te olitte silloin unohtanut minut — mutta nyt te tulette kuin haudan pimeydestä ja käskette minua luopumaan kaikesta. Niin, niin, niin, sitä te juuri tarkoitatte — luopumaan kaikesta! Se on julmaa!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. John kumartui hänen ylitsensä, ja hänen kasvonsa olivat hyvin surulliset, kun hän sanoi: "Lapsi, jos olen tullut haudan pimeydestä, olen tullut sieltä siksi, että en ollut unohtanut teitä, vaan ajattelin teitä joka päivä, joka hetki."

Glory lakkasi nyyhkyttämästä, mutta kyyneleet tihkuivat hänen sormiensa lomitse.

"Ennenkuin Paavali, poikaraukka, oli kadottanut kaiken toivonsa, läksi hänkin luostarista — hiipi salaa — toivoen löytävänsä sisaren, jonka hän oli kadottanut. Minä käskin häntä ensin hakemaan teitä, ja hän kävi sairashuoneessa."

"Minä näin hänet."

"Näittekö?"

"Uuden vuoden aattona. Hän kulki ohitseni kadulla."

"Ah!… No niin, hän tuli takaisin ja kertoi, että te olitte mennyt ja kaikki jäljet olivat hävinneet. Unohdinko minä teidät sen perästä, Glory?"

Hänen kiihkeä äänensä katkesi äkkiä, ja hän nousi onnettoman näköisenä. "Te olette oikeassa, teissä on kaksi olentoa, ja korkeampi niistä on niin puhdas, niin uljas, niin epäitsekäs, niin jalo… Oi, minä tiedän sen, Glory! Mutta ei kukaan puhu sille olennolle. Minä koetan, mutta en voi."

Glory itki yhä vielä kädet silmillä.

"Ja sillä välin niin moni puhuu tuolle alhaisemmalle olennolle —"

Gloryn kädet putosivat pois kyyneleisiltä kasvoilta, ja hän sanoi: "Minä tiedän ketä tarkoitatte."

"Tarkoitan maailmaa."

"Ei, te tarkoitatte herra Drakea! Mutta se on erehdys. Herra Drake on ollut hyvä ystävä minulle, mutta ei mitään muuta, eikä hän tahdokaan olla muuta. Ettekö te ymmärrä, että ajatellessanne ja puhuessanne minusta niinkuin muista naisista te loukkaatte ja alennatte minua, enkä minä voi kestää sitä? Te näette, että minä itken taas — taivas tiesi miksi. Mutta minä en luovu toimestani. Koko tuo ajatus on hulluutta! Se on naurettavaa! Kuvitelkaapa Glorya luostarissa! Ehkäpä köyhänä Klaaran sisarena!"

"Vaiti!";

"Tai ehkäpä palaisin saarelle ja rupeaisin jakamaan ompelutöitä köyhien äitien ompeluseuroissa! Ja luopuisin toimestani! E-i, sitä en tosiaankaan aio!"

"Mutta teidän täytyy! "

"Kuka minua pakottaisi?"

"Minä!"

Silloin Glory naurahti hurjasti, mutta lakkasi heti ja katsoi Johniin säihkyvin silmin. Hänen poskensa punastuivat ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun Johnin katse muuttui yhä tulisemmaksi. Samassa tuli palvelustyttö tyhjentämään pöytää hymyillen salassa "lempivien kiistalle."

Muutamat kaartin upseereista olivat junassa menossa kotiinsa, ja seuraavalla asemalla he muuttivat samaan vaunuun, jossa Glory ja John istuivat. He olivat nähtävästi syöneet päivällistä ennenkuin läksivät klubistaan Maidenheadissä ja he viittailivat puhuessaan Gloryyn hymyillen veitikkamaisesti. "Menetkö Golosseumiin tänä iltana?" sanoi eräs heistä. "Jos on aikaa", vastasi toinen. "Oh, aikaa sinulla kyllä on. Eihän siellä ole mitään vetonumeroa, ennenkuin kello kymmenen, eikä kukaan mene sinne sitä ennen." "Hän on hurmaava, eikö niin?" "Helkkarin viehättävä hän on."

Glory istui selin veturiin naputtaen kevyesti ikkunaruutua ja katsellen auringonlaskua. Ensin häntä hävetti kuulla noita selviä viittauksia, mutta harmissaan Johnin vaitiolosta hän rupesi ylpeilemään niistä ja katsahti tuontuostakin Johniin puoleksi sulkeutunein silmäluomin. John istui häntä vastapäätä käsivarret ristissä. Miesten puhuessa hän tunsi nyrkkiensä puristuvan kokoon ja huuliensa kylmenevän, sillä Glory oli kaikkien omaisuutta nyt. Pari kertaa John katsahti heihin, ja sitten hän taas tunsi tuota samaa, jota hän oli tuntenut alinomaa veljeskunnasta lähdettyään, että melkein kaikissa kasvoissa oli kevytmielisyyden ja lihallisuuden leima.

Mutta junan kolina esti häntä onneksi kuulemasta kaikkea, ja hän katseli ikkunasta Lontoota. Siinä se väikkyi savupilven alla, ja laskevan auringon säde valaisi silloin tällöin lasikattoa, joka loisti kuin pahaa ennustava silmä. Etäältä kuului junan pyörien kalske ja kolina sekä veturin huutojen läpi tuon kaukaisen meren syvä, moniääninen kohina. Mahtavat aallot kohosivat ja vyöryivät heitä vastaan. Yhtäkkiä he joutuivat niiden keskelle ja kaikki hävisi niiden loiskeeseen ja kohinaan.

Kaartin upseerit, jotka istuivat junasillan puolella, menivät ensin ulos ja mennessään he kumarsivat Glorylle jotakuinkin vallattomasti. Mikä lienee paholainen kiusannut Glorya vastaamaan heille silmäänpistävällä tavalla, mutta samassa John nousi ja kohotti hattuaan upseereille, jotka poistuivat noloina. Glory oli ylpeä Johnista — siinä oli mies ja kunnon mies.

John auttoi Gloryn vaunuihin asemalla, ja tytön kasvot olivat kirkastuneet, mutta hän taputteli koiraa sanoen: "Te olette suututtanut minut, eikä teidän enää tarvitse tulla minua tervehtimään. Minä tulen laulamaan huonosti tänä iltana enkä tietysti voi nukkua ollenkaan ensi yönä. Se mahdollisesti tuottaa teille tyydytystä, kun tuon tiedätte, joten teidän ei tarvitse kysellä."

Johnin saavuttua kotiin rouva Callender kertoi hänelle kamalasta tapauksesta, joka oli tapahtunut hienoissa vihkiäisissä Pyhäin miesten kirkossa sinä aamuna. Nuori nainen oli tehnyt itsemurhan juuri vihkimisen aikana, ja sittemmin oli hänet tunnettu samaksi tyttöraukaksi, joka oli erotettu sairashuoneesta.

John muisti veli Paavalia. "Minun pitää haudata hänet", ajatteli hän.

V.

Glory lauloi sinä iltana tavattoman vilkkaasti ja viehättävästi, ja yleisö huusi hänet yhä uudelleen ja uudelleen esille. Ajaessaan kotiin vaunuissaan koetti hän muistella sitä päivää uudestaan — joka askelta, joka tekoa, joka sanaa tuohon voimakkaaseen "minä"-huutoon saakka, silloin kun Glory oli kysynyt, kuka häntä voisi pakottaa. Hänen ajatuksensa häilyivät aivan kuin seuraten vaunujen kiikkumista, mutta joskus tuntui kuin ajatukset olisivat keskeytyneet yleisön meluavista suosionosoituksista, ja silloin hänen aina täytyi miettiä, mihin hän oli lopettanut. Hän saattoi vielä tuntea kuinka Johnin sydän tykytti ja kuinka orvokit tuoksuivat lammikon rannalla. John oli käskenyt häntä luopumaan kaikesta. Se pani hänet värähtelemään niin omituisesti tuo ajatus, että se päivä ehkä kerran koittaa, jolloin hän luopuu itsestään sekä kunnianhimostaan että… Kuka tietää, mitä sitten seuraisi!

Tätä mielialaa kesti maanantai-aamuun asti. Hän istui silloin huoneessaan pukeutuen hitaasti ja hymyillen omalle kuvalleen peilissä, kun samassa palvelustyttö tuli sisään tuoden sanomalehden, jonka hänen isäntänsä oli lähettänyt siksi, että siinä oli niin pitkä kertomus häistä.

"Pyhäin miesten kirkko oli tungokseen saakka täynnä hienoa yleisöä, joukossa useita valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatuimmista henkilöistä. Niistä mainittakoon sulhasen isä, herttua —, hänen veljensä, markiisi — Palmuista rakennettu kaari oli pystytetty pääkäytävän poikki, ja harvinaisista kukista solmitut seppeleet kaunistivat kuoria. Alttari ja lakitaulut olivat melkein näkymättömiin saakka peitetyt etelämaisilla kukkakoristeilla, jotka riippuivat niiden yli. Pilarikäytävän pilarit, kastemalja ja kolehtirasiat olivat samoin haudatut ihaniin, reheviin kukkavaippoihin…

"Koska juhlamenoja oli harjoitettu muutamia päiviä ennen, tapahtuivat ne nyt tasaisesti ja ilman keskeytystä. Pappistointa hoitivat arvoisa arkkidiakoni, tohtori Wealthy, herra pastori Josiah Golightly sekä useat muut Pyhäin miesten kirkon runsaasta jäsenistöstä. Musiikkiosaa johti hyvin tunnettu urkuri ja kapellimestari herra Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen, ja kuoroon kuului kaksikymmentä aikaihmistä sekä neljäkymmentä poikaa. Morsiamen tullessa muodostivat laulajat kulkueen länsiovella ja astuivat kuoriin laulaen: 'Ääni kuului Edenissä'."

"Polly-raukka!" ajatteli Glory.

"Morsiamella oli silkkisatinista ommeltu puku, koristettu chiflonilla sekä Brüssel-pitseillä, ja olkapäiltä riippui alas pitkä laahustin. Hänen tyllihuntunsa oli kiinnitetty rubiinineulalla ja varta vasten Rivieralta tilatuilla oranssin oksilla. Kaulakoristeena hänellä oli runsaasti yardin pituinen paksu helminauha, joka kerran oli kuulunut Venäjän keisarinnan Katariina II:n jalokivikokoelmiin. Hänellä oli kädessään kukkavihko (lahja sulhaselta), joka oli tilattu Floridasta, morsiamen amerikkalaisesta kodista. Morsiamen äiti oli puettu… Morsiusneitien puvut olivat… Herra Horatio Drake oli ensimmäisenä sulhaspoikana…"

Glory hengähti suonenvedontapaisesti ja heitti pois sanomalehden. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka turhamielinen, kuinka hupsu! Hän oli kertonut John Stormille, että Drake oli vain hänen hyvä ystävänsä, tahtoen sillä saattaa Johnin ymmärtämään, että niin pitkälle hän, Glory, oli sallinut Draken mennä, mutta ei etemmäksi. Draken elämässä oli kuitenkin kokonainen valtakunta, jonne hän ei sallinut Gloryn tulla. Nuo "valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatut henkilöt", nuo "morsiusneidot", ne olivat hänen oikeana ympäristönään, hänen todellisena piirinään. Ne olivat hänen ystäviään, tovereitaan, tasa-arvoisiaan, tuttaviaan, ja heidän rinnallaan hän näyttäytyä maailmalle. Entäs Glory? Glory oli hänen hauskin leikkikalunsa. Drake tuli Gloryn luo lomahetkinään. Glory täytti alhaisemman puolen hänen elämästään.

Tuntien masentavaa nöyryytystä Glory oli panemaisillaan kokoon sanomalehden lähettääkseen sen alas jälleen, kun hänen katseensa sattui pienillä kirjasimilla painettuun uutiseen, joka oli lehden kulmassa. Otsakkeena oli "Kamala tapaus hienoissa vihkiäisissä."

"Oi taivas!" huudahti Glory. Yhdellä silmäyksellä hän oli käsittänyt koko asian. Siinä oli kertomus Pollyn itsemurhasta.

"Hienoissa vihkiäisissä eräässä West Endin kirkossa viime lauantaina" (ei mitään nimiä) "nuori nainen, joka oli istunut syrjässä, nousi ja tunkeutui keskikirkkoon päin, aivan kuin mennäkseen ulos, mutta äkkiä hän kaatui saaden suonenvetokohtauksia, ja kun hänet saatiin viedyksi ulos, oli hän jo kuollut. Seurakunnan huomio oli sillä hetkellä kaikeksi onneksi kiintynyt morsiuspariin, joka juuri palasi sakaristosta koko hääseurueen kanssa, joten tuo kiusallinen tapaus ei mitenkään häirinnyt lukuisaa seurakuntaa. Ruumis vietiin yhteiseen ruumishuoneeseen, ja sittemmin saatiin selville, että vainaja oli Elizabeth Anne Love (24 v.). Vainaja oli viime aikoina ollut ilman tointa palveltuaan sairaanhoitajattarena — mikä viimeksimainittu seikka juuri oli syynä siihen, että hän oli voinut hankkia pienen annoksen strykniiniä omalla nimellään eräästä rohdoskaupasta, jossa hänet tunnettiin."

"Oi Jumala! Oi Jumala!" Glory ymmärsi nyt kaikki. "Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät…" "Oh, en minä pelkää poliisia." Pollyn tarkoitus oli selvä. Hän oli aikonut lysähtää kuolleena morsiusparin jalkoihin pakottaakseen heidät kulkemaan hänen ruumiinsa yli. Hupsu, epäkäytännöllinen Polly-raukka! Saattoiko hän haudassakaan olla häpeämättä kostonsa epäonnistumista. Ei pienintäkään häiriötä lauantaina, ja tänä aamuna vain pari pienillä kirjasimilla painettua riviä!

Oh, se oli hirveätä! Tuon tyttö-raukan kosto oli teatterimainen ja kurja, mutta mitä sanotaan tuosta miehestä, olipa hän missä tahansa? Mitä hän nyt ajatteli itsestään kaikkine miljoonineen ja murha omallatunnollaan? — Niin, murha, sillä mitä se oli muuta?

Tuntia myöhemmin Glory soitti pientä ovea St. John's Woodissa. Yläkerran ikkunat olivat uutimien peitossa, mutta puisto-oven luukku työnnettiin syrjään ja epäsiisti pää pisti esille:

"Mitä tahdotte, rouva?"

"Etkö tunne minua, Liisa?"

"Jesta, tekö siellä olette, neiti! Lordi on matkustanut kontinentille, mutta hänen ystävänsä on kaikki järjestänyt — ja niin hyvästi kuin iso herra ainakin."

Gloryn sappi kiehui. Siinä oli jotain alentavaa, jotain melkein epäkunniallista tuossa Draken uskollisessa ystävyydessäkin.

"Ja minä kun en ollut tuntea teitä, neiti, vaikka minä olin varieteessä torstai-iltana! Antaahan neiti anteeksi, vaikka minä sanon, että kyllä ne nauroivat! Ja minä itkinkin pari pisarata. Onko kaikki järjestetty, kysyy neiti. Oo-on, oikeusmiehet kävivät täällä, ja kaikki on kunnossa. Kello kaksitoista hänet sitten haudataan, ja se on touhua antanut. Mutta neiti kai tahtoo katsoa häntä, raukkaa! Menkää vain ylös, neiti, ja varokaa päätänne. Siellä ei ole ketään muita kuin hänen ystäviään."

Ystävät osoittautuivat olevan Betty Bellman ja hänen pukuhuonetoverinsa. Gloryn tullessa he eivät näyttäneet hämmästyvän. "Tyttöraukka kertoi meille perinpohjin teistä", sanoi Betty, ja sitten pienin neitosista sanoi: "Teidän nimenne antoi asialle vauhdin. Heti kun kuulin sen, sanoin, että se se näyttäisi joltakin ohjelmassa!"

Se oli sama pienoinen makuuhuone, mutta nyt se oli hämärä, ja Pollyn huolet olivat iäksi tauonneet. Suupielissä oli pieni tuskallinen piirre, mutta muutoin olivat kasvot tyynet ja lapselliset, sillä kaikki kuolleet ovat viattomia.

Nuo kolme naista istuivat arvokkaan näköisinä, maistelivat munkkilikööriä ja puhelivat keskenään, ja Pollyn rakkikoira makasi paljaalla patjalla kuorsaten kovasti.

"Tuo raukka, minä en käsitä, kuinka hän saattoi sen tehdä. Mutta se on juuri tämmöisen elämän pahin puoli. Kaikki on nykyisyydessä eikä tulevaisuutta ole ollenkaan." — "Mitä se raukka saattoi muutakaan tehdä? Hän ei ollut ihan erikoisen kaunis, ja semmoiset miehet…" — "Polly oli aina uskollinen hänelle, sanottakoonpa mitä tahansa. Mutta hänen olisi vain pitänyt olla kärsivällisempi eikä hänen myöskään olisi tarvinnut niin karsain silmin katsella lordin rouvaa…" — "Hänellä oli kaikki, mitä sydän saattoi toivoa. Katsokaa näitä huoneita! Kukahan muu —"

Ulkoa kuului vaunujen jyrinää, ja pari kolme miestä astui sisään ruuvaamaan kiinni kirstun kantta. Glory oli kääntänyt päänsä pois, mutta hänen takanaan lavertelivat naiset yhä edelleen. "Odottakaa hetkinen, hyvä herra!… Kuinka kaunis sormus!… Minä niin tahtoisin jotain muistoa häneltä." — "No niin, miksikä ei? Ei hän enää tarvitse —"

Glorysta tuntui tukahduttavalta, mutta kaikki tuo melu oli herättänyt Pollyn rakkikoiran, joka rupesi ulvomaan, ja siksi Glory otti syliinsä tuon pienen surijan ja kantoi sen ulos. Posetiivi soitti jossakin "Maria kultaseni."

Ruumis haudattiin Kensal Greeniin, ja äsken mainitut neljä tyttöä olivat ainoana saattojoukkona. Koska poliisin tuomio oli "itsemurha", ei vainajaa viety kappeliin, vaan hautausmaan portilla tuli pappi vastaan ja saattoi sen haudalle. Kulkiessaan pää kumarassa ja koira kainalossaan Glory ei ollut huomannut pappia, mutta kun tämä alkoi lukea noita juhlallisia sanoja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä", silloin Glory hengähti syvään ja kohotti katseensa. Se oli John Storm.

Heidän istuessaan vaunuissa oli alkanut kerääntyä pilviä, ja nyt rupesi jo hiukan ripeksimään. Kun kantajat laskivat alas taakkansa, oli sade kiihtynyt ja kaikki miehet paitsi yksi läksivät porttikäytävään hakemaan suojaa. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa, yksi mutisi jotain "kuolleista ja elävistä", ja sitten pienin hiipi pois. Hetkisen kuluttua seurasi pitkä hänen esimerkkiään ja yksin jäämistään häveten läksi kolmaskin.

Sade tulvaili jo ankarana kuurona, ja John Storm, joka oli paljain päin, avasi kirjansa ja rupesi lukemaan: "Herra Kaikkivaltias Jumala on suuressa armossaan kutsunut luokseen meidän rakkaan sisaremme —"

Silloin hän huomasi Gloryn yksinään haudan ääressä, ja hänen äänensä rupesi vapisemaan niin että hän tuskin saattoi jatkaa. Hän vaikeni hetkeksi päästyään siihen paikkaan, jossa puhutaan "varmasta toivosta", mutta hetken kuluttua kaikui ääni vakavana ja ikäänkuin sanoen:

"Kuka meistä voi tutkia Jumalan teitä?" Kun "lyhennetyt hautausluvut" olivat luetut, läksi John Storm kappeliin panemaan pois messupaitansa, ja hänen palatessaan sieltä oli Glory jo poistunut.

Glory lauloi sinä iltana kuten ainakin varieteeteatterissa, mutta hänen mielensä oli raskas. Tuo mieliala vaikutti kuulijakuntaan, ja innokkaat suosionosoitukset, jotka olivat tervehtineet häntä, hälvenivät vähitellen sieltä täältä kuuluviksi yksityisiksi kättentaputuksiksi. Kulkiessaan näyttämön poikki pukuhuoneeseen tuli Koenig häntä vastaan saattaakseen hänet pois ja virkkoi:

"Ette ollut aivan oma itsenne tänään, hyvä ystävä."

Gloryn tullessa kotiin hyppäsi Pollyn rakki hänen syliinsä suoden kaiken entisen hellyytensä uudelle emännälleen ja nähtävästi ottaen kaikki asiat niitten parhaimmalta puolelta. Koko talon väki nukkui, ja Glory avasi oven omalla avaimellaan. Kylmä illallinen odotti häntä, ja matalalle väännetyn lampun vieressä oli kirje. Se oli isoisältä, ja hän oli kirjoittanut sen sunnuntai-iltana jumalanpalveluksen jälkeen.

"Siitä on jo pitkä aika — enemmän kuin vuosi — kun olen nähnyt karkulaistani, pikku kyläluutaani, ja huolimatta Anna-tädin vastustuksesta sekä Rakel-tädin julmista ennustuksista olen päättänyt pakottaa vanhat jäseneni matkustamaan ja vanhat silmäni nauttimaan. Kuulepas siis, mitä minä ilmoitan. Minä aion tulla Lontooseen kiireimmiten katsomaan tuota suurta kaupunkia ensi kerran elämässäni ja — etupäässä tietysti — näkemään pikku tyttärentytärtäni kaikkien hänen uusien ystäviensä keskellä ja suuren menestyksen seppelöimänä."

Tämän perästä seurasi jälkikirjoitus, jonka Rakel-täti oli kaikessa kiireessä kyhännyt lyijykynällä:

"Älä pane huomiota siihen, mitä isoisä kirjoittaa. Hän on aivan liian heikko matkustamaan ja hän heikontuu todellakin heikontumistaan, mutta sinun kirjeesi, jonka saimme eilisiltana, on huolestuttanut häntä, minkä vuoksi hän ei voi muuta tehdä kuin miettiä sitä."

Se oli viimeinen pisara. Ennenkuin Glory malttoi lukea loppuun kirjeen ja riisua hattunsa hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti: "Siirtäkää matkanne, palaan kotiin huomenna." Sitten hän kuuli Koenigin tulevan kotiin ja läksi alakertaan sanoen:

"Olisitteko hyvä ja veisitte tämän sähkösanomatoimistoon minun puolestani?"

"Tietysti minä vien, ja sitten yhdessä illallista syömme — katsokaapa!" Hän avasi nauraen paperin ja veti sieltä naulallisen makkaroita.

"Herra Koenig", sanoi Glory, "te olitte oikeassa. Minä en ollut oma itseni tänä iltana. Minä tarvitsen lepoa ja minä aion ottaa lomaa."

Kun Glory läksi yläkertaan, kuuli hän takanaan änkyttämistä, syljeskelemistä ja pientä kiroilemista teatterin johtajista, sitoumuksista, ilmoituksista, neroista, lapsista j.n.e. Saavuttuaan huoneeseensa hän heittäytyi lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. Silloin ilmaantui Koenig läähättäen ja huutaen: "Kas niin! Eikös käynyt niinkuin minä sanoin! Se on kaunista! Siksi herra Drake minua salaamaan teitä siltä mieheltä käski. Se peto, se raakalainen, se munkin likainen sikiö!"

Mutta Glory oli hypännyt pystyyn ja hänen silmänsä iskivät tulta hänen huutaessaan: "Kuinka te uskallatte, herra? Ulos paikalla minun huoneestani!"

"Mein Gott! Se on itse piru!" mutisi Koenig niinkuin renkipoika mennessään alas portaita. Hän meni sähkösanomatoimistoon ja palasi takaisin, ja Glory kuuli hänen paistavan makkaroita ruokasalin uunissa.

Yö oli jo kulunut pitkälle, kun Glory työnsi syrjään koskemattoman illallisen, pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ja istuutui kirjoittamaan kirjettä:

" Hyvä John Storm (munkki, hirviö vai mikä lienettekään!) — Minä olen vakuutettu, että se luetaan minulle vanhurskaudeksi, että tottelen teitä ja luovun toimestani" — vähäksi aikaa.

'Naisen kielto, lupaus Niiss' ei oo suuri erotus!'

"Se on todellakin hyvin mieletöntä, sillä Glory voi tätä nykyä ansaita monta puntaa illassa eikä hänellä ole mitään muuta kuin kohtalo, jonka niskoille sopisi heittäytyä. Minä olen sanonut vanginvartialleni, että minun pitää nyt päästä vapauteen, ja koska hän on yhtä kiihkeätunteinen mies kuin tekin, John Storm, on hän ahkerasti noitunut vieraskamarissa alakerroksessa. Minä luotan siihen, että hyve palkitsee itse itsensä, sillä muuta palkintoa minä tuskin tulen saamaan tästä. Jos minä olisin Narcissus, niin rakastuisin itseeni vielä tänä päivänä, koska olen osoittanut niin ihailtavaa kuuliaisuutta tyranniudelle, että se tuottaisi kunniata historian sankarikaudelle. Huomisaamuna minä siis lähden saaripahaselle, ja siellä tulee minusta tuntumaan niin suloiselta olla aivan yksinäni."

Glory naurahteli hiljaa itsekseen sitä kirjoittaessaan, mutta vähänväliä hän myöskin huokasi.

"Kirje silloin tällöin on terveellinen miehelle — tyttölapselle tietysti myöskin — mutta teidän ei pidä odottaa tietoja minulta, ja mitä taas teihin tulee, niin vaikka olettekin noussut ylös kuolleista, otaksun teidän kaltaisenne tyrannin tulevan yhä edelleenkin seuraamaan benediktiinien sääntöjä, jotka käskevät teitä vaikenemaan — ja paljon muutakin. Huomisaamuna — s.o. tänä aamuna — aion syödä aamiaista erään suloisen Glory Quayle-nimisen neidon kanssa Euston asemalla neljännestä vailla seitsemän, mutta kaikeksi onneksi te saatte tämän kirjeen vasta puoli kahdeksan, joten minä saan syödä aamiaiseni häiriintymättä." Talossa oli kaikki hiljaa, samoin kaduilla, eikä edes vaunujakaan ollut liikkeellä.

"Hyvästi! Minä olen hankkinut itselleni — koiran! Se on sylirakki, ja aivan samoin kuin eräs henkilö se katsoo minuun aina synkännäköisenä. Minä epäilen, että sen isä nai alempisäätyisen, sillä tämä rakki-poloinen on hyvin suurisuinen eikä nähtävästi ole kasvatettu luostarissa. Siksi, ja koska se on sukupuoleltaan nainen, aion nimittää sitä Anna-tädiksi — ei tietysti silloin kun varsinainen Anna-täti on läsnä. Anna-täti on hyppinyt edestakaisin huoneessa minun kintereilläni tunnin verran nähtävästi ajatellen, että järkevän naisen tulisi käyttäytyä paremmin ja mennä kauniisti nukkumaan. Ehkä minä seuraan teidän esimerkkiänne ja 'kampaan sen kiharat', kun olen yksinäni sen kanssa junassa huomenna, jotta se tulisi mahdolliseksi siihen uuteen piiriin, johon kohtalo on armossaan sen kutsunut.

"Hyvästi vielä kerran! Minä kuvittelen jo näkeväni Eustonin lamppujen vilahtavan ohi, mutta toiseen suuntaan tällä kertaa. Huomaan, että on olemassa semmoista, joka panee sydämen tykyttämään vielä kovemmin kuin tulo suureen ja ihmeelliseen kaupunkiin, ja se on meno sieltä pois. Rakas vanha Lontoo! Se on kumminkin ollut hyvin hyvä minulle. En luule, että kukaan rakastaa sitä niin paljon kuin minä. Mutta nyt eräs henkilö taas luulee… No vähätpä siitä! Hyvästi, hyvästi!

Glory."

Kello seitsemän aikaan seuraavana aamuna seisoi Glory ensimmäisen luokan ovella katsellen surullisin silmin ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin puhellen pikku ryhmissä ja kiiruhtaen sinne tänne. Samassa Drake astuu hänen luokseen. Glory ei kysynyt, miksi Drake oli tullut — hän tiesi sen. Nuori mies näytti reippaalta ja komealta moitteettomassa puvussaan.

"Te menettelette vallan oikein, hyvä Glory", sanoi hän iloisella äänellä. "Koenig sähkötti minulle, ja siksi tulin teitä saattamaan. Älkää huolehtiko teatterista, jättäkää se kaikki minun haltuuni. Levätkää rauhassa suurien ponnistuksienne perästä ja tervetuloa takaisin iloisena ja terveenä!"

Veturi vihelsi ja alkoi puhkua. Savu tuprusi asemasillan lasikattoon, juna läksi liikkeelle, ja ennenkuin Glory tiesikään, oli hän jo matkalla.

Sitten Drake läksi klubiinsa ja kirjoitti jälkikirjoituksen kirjeeseensä lordi Robert Urelle Grand Hötel'iin Parisiin: "Pappi on iskenyt ensimmäisen iskunsa, ja Gloria on palannut kotiinsa."

VI.

Sunnuntai-iltana, Gloryn lähdettyä, John Storm meni verikoiransa kanssa Sohoon hakemaan veli Anteron äitiä. Hän oli ennättänyt erääseen kadunkulmaan, jossa ruman tiilikirkon toinen seinä rajoitti ahdasta pihaa ja toinen vielä ahtaampaa pikku katua. Kirkkoa ei ollut käytetty vähiin aikoihin, ja sen pääseinä oli täynnä ilmoituksia: "Brightoniin ja takaisin, 3 shillingiä." "Lloydin uutiset." "Hiiliä halvalla!" ja "Barclayn kuohuvaa olutta."

Pihamaalla ja kadulla oli aika mylläkkä. Keskellä tiheää ihmistungosta, jossa joukko ihmisiä, enimmäkseen muukalaisia, kiihkeinä kirkui useimmilla Euroopan kielillä, ponnisteli, rimpuili ja kiroili nuori, pitkä lontoolainen, kasvot turvoksissa ja silmät väkijuomista punottavina. Joskus hän pääsi irti sen miehen käsistä, joka piteli häntä, ja silloin hän heittäytyi vastapäätä olevan puodin suljettua ovea vastaan, minkä yläpuolella riippui panttilainaajan nimikilpi. Joku puodissa kuului huutavan apua. Se oli naisen ääni, ja kuta kovemmin hän huusi, sitä hurjemmin ponnisteli mies avatakseen oven, joka heidät erotti.

Kun John Storm oli katsellut tuota hetkisen, kuuli hän jonkun takanaan sanovan: "Se on kirottu häpeä." Tuon lausuja näytti olevan viinuri, jonka kasvot olivat voimattomat, ilmeettömät. Kun hän huomasi, että John oli kuullut hänen sanansa, rupesi hän änkyttämään: "Anteeksi, herra, mutta kyllä se niin on, että kun piru ei voi itse tulla, lähettää hän veljensä, viinan." Tämän sanottuaan hän alkoi kulkea eteenpäin, mutta seisahtui äkkiä nähdäkseen mitä pappi koirineen aikoi tehdä.

John Storm tunkeutui joukon läpi, ja hänen mustapukuinen vartalonsa noitten pienikasvuisten muukalaisten kiemurtelevassa piirissä näytti komealta ja käskevältä. "Mitä tämä on?" sanoi hän kiivaalla äänellä, joka kuului selvästi melun yli. Kirkuminen ja kiroukset hiljenivät; puodin sisältä kuului vielä huuto, ja melu muuttui silmänräpäyksessä hiljaiseksi muminaksi, joka silloin tällöin katkaisi äänettömyyden.

Sitten joku sanoi: "Ei se ole mitään", ja joku toinen lisäsi: "Hän on juovuksissa ja tahtoo kiusata äitiään." Kuuntelematta tätä selitystä John Storm otti nuorta miestä kauluksesta ja veti hänet ovelta huolimatta hänen ponnistuksistaan ja raivostaan.

"Mistä on kysymys?" tiuskaisi hän. "Eikö kukaan tahdo puhua?"

Silloin tuli kerskaileva miehen kuvatus aution kirkon vieressä olevan talon kellarikerroksesta, ja heti hänen jälessään seurasi sievä nuori nainen kantaen lasta sylissään. Miehellä oli viinapullo kädessään, ja iskien silmää hän sanoi:

"Ristiäisistä. Pari viinan kulausta ei haittaisi, hyvä mies, vai mitä?"

Tuo puhe rohkaisi taas joukkiota, joka rähähti nauruun, ja juopunut mies mutisi, että kyllä hän vielä "löylyttää kaikkia papinpirulaisia."

Mutta nuori mies, jolla oli viinapullo kädessään, alkoi taas: "Mikäs herralla on virkana? Evankeliuminko saarnaaminen? Näyttäkääpä nyt konstejanne! Nyt on minun hautajaiseni, näettekö, ja minusta olisi niin lysti kuunnella teitä."

Pikkuiset ulkomaalaiset nauttivat äärettömästi tuosta papin härnäämisestä, ja juopuneen miehen rohkeus alkoi kohota äärimmilleen. "Kyllä minä annan hänen maistaa nyrkkiäni, jos hän vielä uskaltaa koskea minuun." Sitten hän hyökkäsi panttilaitoksen ovea vasten kuin muurinsärkijä. Huuto sisältä, joka jo oli tauonnut, alkoi uudelleen, ja vihdoin romahti ovi auki.

Puoli minuuttia myöhemmin hyppeli koko joukkio John Stormin ja juopuneen miehen ympärillä. "Pidä varasi, poikaseni", huusi nuori mies Johnille. Varoitus tuli liian myöhään — John hoiperteli taaksepäin saatuaan kovan iskun.

"Hei pojat, kenenkä vuoro nyt on?" huusi juopunut nyrkkiniekka, mutta tuskin hän oli saanut nuo sanat suustaan, kun kuului huuto, kompastus sekä murinaa, ja mies makasi pitkin pituuttaan kadulla, verikoiran kuono kurkullaan.

Joukkio läksi kirkuen pakoon. Yksi ainoa henkilö jäi jälelle. Se oli vanha eukko, hapset hajallaan. Hän oli tullut panttilaitoksesta ja heittäytyi nyt koiran päälle koettaen pelastaa miestä sen alta ja huutaen: "Poikani — voi oma poikani! Se tappaa hänet! Ottakaa pois tuo peto!"

John Storm kutsui koiran pois, ja mies nousi ylös vahingoittumattomana ja melkein selvänä. Mutta vaimo jatkoi valituksiaan nyrkkiniekan puolesta ja syyti katkeria herjauksiaan Johnia ja hänen koiraansa vastaan. "Me emme tarvitse mitään papin konsteja täällä", huusi hän.

"Suu kiinni, äiti. Se oli minun syyni", sanoi selvennyt mies, ja silloin eukko alkoi itkeä. Seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm meni äidin ja pojan kanssa suljettuun panttilaitokseen, ja saranaton ovi työnnettiin kiinni heidän jälkeensä.

Tungos oli aivan häviämäisillään, kun John astui ulos puolen tunnin kuluttua, ja ainoan häiriön sai aikaan myöhästynyt poliisi, joka tuli kyselemään: "Mitä täällä on tapahtunut?" sekä nuori narri, joka viinapullo kädessä tanssi katukäytävällä kellarin edustalla. Vanha vaimo seisoi asuntonsa ovella pyyhkien silmiään esiliinaansa ja hänen takanaan seisoi hänen poikansa, jonka kasvot nyt punottivat muista syistä kuin viinasta ja raivosta "Hyvästi, rouva Pincher. Toivon kohta jälleen näkeväni teidät."

Kun nuori kerskailija kuuli tuon, lopetti hän harakanhyppynsä ja huusi: "Mitä sinulle tarjottiin, veikko? Saitko naukun vai kupin kahvia?"

"Häpeä toki, Charlie!" huusi tyttö, jolla oli lapsi sylissä, mutta nuori narri vastasi: "Suu kiinni, Aggie!"

Viinuri seisoi vielä kirkkopihan kulmassa ja Johnin tullessa rupesi hän taas puhumaan. "Kaipa sitä on jotain huvia siinäkin, kun pitelee pahasti naisia, vaikka minä en sitä ymmärrä." Sitten hän alkoi puhua yksinkertaisella tavallaan "rouvastaan" ja kuinka hyvä olento hän oli. Vihdoin hän vakuutti, että hänestä tuntuisi niin hauskalta saada auttaa pappia, "joka asettui tuota juopunutta roistoa vastaan naisen tähden."

"Mikä teidän nimenne on?" sanoi John.

"Jupe", sanoi mies, ja jotain alkoi liikkua Johnin muistissa.

* * * * *

Seuraavana päivänä John Storm söi päivällistä setänsä luona Downin kadun varrella. Pääministeri odotti häntä kirjastossa. Puettuna hännystakkiin ja seisoen selin pesävalkeaan, kädet takanaan, näytti hän vielä entistä laihemmalta. Hän lausui Johnin tervetulleeksi parilla ystävällisellä sanalla ja hymyllä. Hänen hymynsä oli lyhyt, ja vaivaloinen aivan kuin hiipivä hymyn häive sairaan kasvoilla. Samassa kutsuttiin päivälliselle, ja vanha mies tarttui nuoremman käsivarteen astuen siten hänen kanssaan ruokasaliin.

Tuo paneeleilla kaunistettu huone näytti kylmältä ja kolkolta. Sitä valaisi yksi ainoa lamppu, joka oli keskellä pöytää. He asettuivat istumaan vastatusten. Valtiomiehen ohut tukka hohti hopeasäteitten tavoin hänen päälaellaan. Johnilla oli mahtava fyysillinen vaikutusvoima häneen, ja koko päivällisajan oli pääministerin suu hymyssä.

"Minun pitäisi pyytää anteeksi, etten ole hankkinut tänne enemmän seuraa sinulle, mutta minulla oli vähän sanottavaa — ehdotettavaa — ja arvelin, että ehkä — —"

John keskeytti hänet sydämellisesti torjuen, ja vanhan miehen ryppyiset silmät värähtelivät.

"Minulle tuottaa sanomatonta iloa, rakas poikaseni, että olet jättänyt veljeskunnan, ja minä otaksun, että aiot liittyä kirkkoon."

John aikoi suorittaa täydellisen papintutkinnon ja sitten jatkaa työtään pappina.

"Niin juuri, niinpä juuri" — pitkät kapeat sormet naputtivat pöytää — "ja minä tahtoisin jollakin tavalla auttaa sinua."

Juoden vettä viinilasistaan alkoi pääministeri sitten hitaasti selitellä tuumaansa matalalla, virallisella äänellä. Oli eräs piispanistuin avoinna. "Se oli siirtomaissa — Colombon piispan-istuin. Tulot olivat pienet, tuhat seitsemänsataa puntaa vain, työ ei ollut helppoa, ja hiippakuntaan kuului kahdeksankymmentä pappia. Paitsi sitä siirtomaan piispanistuin ei ole aina portaana kotimaiseen virkaan, mutta kumminkin —"

John keskeytti hänet taas: "Te olette niin kovin ystävällinen, setä, mutta minä en halua muuta kuin elää elämäni köyhänä pappina vain etäällä maailman ja kirkon huomiopiiristä."

"Colombo on epäilemättä kyllin etäällä, poikani."

"Mutta minä en ymmärrä, miksi minun tulisi jättää Lontoo."

Pääministeri katseli häntä vakavasti ja tarkkaan kuin mies, joka on tottunut tunkeutumaan toisen ihmisen ajatusten ja tunteitten perille.

"Miksikä — miksi sinä siis —"

"Miksikä luovuin luostarista, setä? Siksi että minä huomasin luostarijärjestelmän perustuvan väärään käsitykseen kristikunnasta. Sitä on koeteltu melkein yhdeksäntoista vuosisataa, mutta se ei ole onnistunut. Munkkilaisuuden teoria on se, että Kristus kuoli vapahtaakseen meidän lihallisen luontomme ja ettei meillä ole muuta tehtävää kuin uskoa ja rukoilla. Mutta siinä ei ole kylliksi, että Kristus kuoli kerran. Hänen täytyy kuolla alati — joka päivä — ja jokaisessa meistä. Jumala kutsuu meitä tällä aikakaudella toteuttamaan evankeliumia uudella yhteiskunnallisella tavalla, taikka oikeammin palaamaan takaisin vanhaan käsitykseen."

"Mitenkä siis?"

"Esittämään Kristusta käytännöllisessä elämässä elävänä Mestarina ja Kuninkaana ja esimerkkinä sekä toteuttamaan kristillisyyttä oman aikakautemme elämässä."

Pääministeri ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä. "Mitähän tuo tarkoittaa?" kysyi hän itseltään, mutta samalla hän hymyili vain selittämätöntä hymyään ja rupesi puhelemaan iloisesti. Jos tuo uskonto soveltui yksityiselle, soveltui se myöskin valtiolle. Mutta kuvittelepa ministeristöä, joka johtaisi valtion asioita seuraamalla noita viehättäviä periaatteita, ettei pidä "huolehtia huomispäivästä" ja että pitää "rakastaa vihollisiaan" ja "kääntää hänelle toinenkin poski", ja "myydä kaikki sekä jakaa köyhille."

John alkoi puolustautua. Jos kristinusko ei voinut olla ainoana auktoriteettina kansakuntaa hallittaessa, niin oli siihen syynä meidän uskomme heikkous ja se, että luotamme liian paljon valtiomiesten laatimiin koneellisiin lakeihin ja liian vähän Kristuksen laatimiin siveellisiin lakeihin. "Kristuksen elämä korkeimpana päämääränä ja esimerkkinä merkitsee joko jotain taikka ei mitään. Jos se merkitsee jotain, niin koettakaamme seurata sitä. Ellei se merkitse mitään, niin viskatkaamme herran tähden se syrjään häikäilemättömänä, petollisena ja moitittavana narripelinä."

Pääministeri kysyi yhä itseltään: "Missä on avain tuohon?" ja katseli Johnia aivan kuin probleemia, joka oli ratkaistava, mutta siitä huolimatta hän yhä vielä hymyili ja puheli iloisesti. Totta on, että me lausuimme rukouksen ja vannoimme valan käsi raamatulla parlamentissa, mutta ajatteliko kukaan hetkeäkään, että meidän on aikomus sulkea valtiomme Jeesuksen valtio-opin viehättävän romanttisuuden huomaan? Mitä taasen kirkkoon tulee, on se perustettu parlamentin säädöksille, valtio on sen ylläpitäjä ja perustaja, sen päänä on hallitsija, sen papit ovat siviilivirkamiehiä, jotka käyvät kunniatervehdyksillä, liikkuvat vastaanottosalien nurkissa ja kuluttavat ovikoputinta n:o 10:ssä Downin kadun varrella. Ja mitä Kristuksen lakeihin tulee, selittää niitä tässä maassa valtioneuvosto, ja ne ovat hallitusdepartementin suoranaisen valvonnan alaisina. Mutta olihan toiselta puolen vallan viatonta taikauskoa, että me muka olemme kristitty valtio. Se helpotti rahvaan pitämistä aisoissa, ja jos John arveli, että —

Pääministeri vaikeni.

"Sano minulle, poikaseni", — hän kosketti Johnin käsivartta, — "aiotko itse elää… sanalla sanoen… no niin, seuraamalla Kristuksen elämän esimerkkiä?"

"Siinä määrin kuin heikko, turhamainen ja syntinen luontoni sallii, setä."

"Ja miten aiot toteuttaa tuota uutta käsitystäsi kristillisyydestä?"

"Minun kokeeni olisi yhteiskunnallista laatua ja etupäässä se tulisi koskemaan naisia." John oli kuumissaan, ja hänen kasvonsa punehtuivat.

Pääministeri vilkaisi häneen salaa pöydän poikki, pyyhkäisi laihalla kädellään otsaansa ja ajatteli: "Vai sillä kannalla asiat ovat!" Mutta John oli vaipunut syvälle aineeseensa eikä huomannut mitään. Naisen nykyinen asema oli sietämätön. Naisen menestymisestä ja varsinkin työtä tekevän naisen menestyksestä riippuu koko yhteiskunnan onni. Mutta millainen on heidän asemansa nyt? Ajatelkaapa — ajatelkaapa, kuinka riippuvaisia he ovat miehestä, ajatelkaapa heidän kiusauksiaan, heidän palkkaansa, heidän rangaistustaan! Puolitoista penceä on naisen keskimääräinen tuntipalkka Englannissa — kaiken tämän rikkauden keskellä, komeuden sydämessä! Ja heillä on aina avoinna tie, jolla pääsevät helposti ja houkuttelevasti pakenemaan köyhyyttä! Turmio odottaa heitä, se viittailee heille, se houkuttelee heitä tanssisaleissa, varieteesaleissa ja rikkaiden, itsekästen miesten luona.

"Ei yksi miljoonasta miehestä voisi käydä semmoisen kiirastulen läpi turmeltumatta. Mutta mitä me teemme — mitä kirkko tekee noitten uljaiden olentojen hyväksi, joiden siveydestä ja sankariudesta kansan onni riippuu? Jos he lankeavat, heittää se heidät syrjään eikä heillä ole mitään muuta valittavana kuin kadut, rikos, köyhäinhuone tai itsemurha. Ja kuitenkin kirkko vihkii samat miehet, jotka juuri ovat heidän viettelijöitään, sieviin, suojattuihin kodin lemmikkeihin, joiden rikkauden, säädyn tai kauneuden tähden köyhät tyttöraukat on työnnetty syrjään. Voi, setä, kulkiessani pitkin Regent-katua päiväiseen aikaan olen vihainen, mutta kulkiessani samaa katua yöllä olen häpeissäni. Ja kuinka äärettömän yksin sellainen työtätekevä tyttö on, joka tahtoo elää puhdasta elämää Lontoossa — ja missä äärettömässä henkisessä yksinäisyydessä hän elää!"

Johnin ääni sortui, mutta pääministeri tuskin kuuli häntä enää. Ponnistamalla ankarasti ajatustaan hän vihdoin pääsi asiasta selvyyteen: hänen oma nuoruutensa palasi Johnin puheessa hänen eteensä, ja hän tunsi syvää sääliä.

"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne juoda kahvia kirjastossa?" kysyi palvelija hänen kyynäspäänsä takaa.

"Kirjastossa", vastasi pääministeri ja tarttuen taas Johnin käsivarteen hän palasi toiseen huoneeseen.

Valkea paloi nyt uunissa, ja pienellä pöydällä oli lampun vieressä kirja, jonka keskipalkoille oli pistetty hopeainen paperiveitsi kirjanmerkiksi.

"Kuinka sinä muistutat äitiäsi joskus, John! Tuo on juuri kuin hänen äänensä!"

Kahden tunnin perästä hän saattoi John Stormin pitkin pitkää käytävää eteiseen. Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät lempeiltä, ja hänen syvä äänensä värähteli hiukan. "Hyvästi, rakas poikaseni, ja muista nyt, että rahasi ovat täällä sinua odottamassa. Kunnes sinun kristillis-sosiaalinen valtiosi on perustettu olet sinä vain sosialismin puoltaja ja voit huoleti käyttää omaa omaisuuttasi. Jos sinun kristillisyytesi on samaa kuin ensimmäisen vuosisadan, täytyy sen jollakin tavoin pysyä elossa yhdeksännellätoistakin vuosisadalla, ymmärräthän. Sinä et voi elää tyhjällä etkä lentää ilman siipiä. Minä olen utelias näkemään, kuinka paljon nykyinen sivistyskanta sallii lähestymistä kristittyyn ihanteeseen. Minä en tiedä, mitä sinun uskolliset ystäväsi ja ihmisten suuri lauma ajattelee sinusta — he pitävät kaiketi sinua hulluna tai ainakin heikkona ja lapsellisena, ehkäpä myöskin helposti saavutetun kuuluisuuden hakijana. — Mutta hyvää yötä nyt, ja Jumala siunatkoon sinua, olitpa sitten kirkossasi tai työssä vihamiehen vainiolla."

John oli punakka ja kiihoittunut. Hän oli kertonut tuumistaan, toiveistaan, otaksumisistaan. Jumala pitäisi huolta hänestä siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin, ja Jumalan papin tulisi olla köyhä Jumalan tähden. — Sillä välin kaksi samettipukuun puettua palvelijaa odotti häntä ovella. Toinen ojensi hänelle hänen hattunsa, toinen kepin ja hansikkaat.

Pääministeri astui takaisin hiljaista käytävää myöten säännöllisin askelin ja kädet selän takana. Palattuaan kirjastoon otti hän kirjansa ja koetti lukea. Se oli novelli, mutta hän ei voinut nyt kiintyä toisten ihmisten elämän tapahtumiin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän sanoi itsekseen: "Poikaraukka! Löytäneekö hän hänet?"

Hän oli näet luonut itselleen varman, liikuttavan käsityksen asiasta — hän uskoi, että John Stormin rakkaus Jumalaan oli rakkautta naiseen, ja tuo nainen oli langennut ja turmioon joutunut.

Paria viikkoa myöhemmin John kirjoitti Glorylle:

"Vihdoinkin olen päässyt hyvään alkuun, Glory! Olen suorittanut täydellisen papintutkinnon ja saanut piispan 'lupakirjan papintoimiin' sekä löytänyt kirkon itselleni. Se on Pyhän Maria Magdalenan kirkko Crown-kadulla Sohossa, jota kaupunginosaa jo kolmesataa vuotta on nimitetty 'Vihamiehen vainioksi' ja joka vieläkin hyvin ansaitsee tuon nimen. Se on vanha rakennus, jossa on sallittu pitää kirkonmenoja, vaikka se ei ole kirkoksi vihitty. Ennen se oli kreikkalaisten tai italialaisten tai ranskalaisten tai muitten maanpakolaisten turvapaikkana, mutta se on ollut jo kauan autiona ja vallan epäkunnossa. Sen nykyiset omistajat, eräs kreikkalainen yhtiö, ovat muuttaneet Sohosta Cityyn, ja koska he ovat liian köyhiä (minun isäntinäni) korjaamaan rakennusta, on minun täytynyt pyytää rahaa sitä tarkoitusta varten sedältäni, pääministeriltä. Mutta rahat ovat kaikesta päättäen minun omiani, sillä setä on vaatinut isältäni kymmenentuhatta puntaa äitini myötäjäisiä minun käytettäväkseni ja hän on myöskin saanut ne. Ja nyt minä aion tuhlata kaksituhatta puntaa kirkkoni korjaamiseksi, huolimatta pääministerin ja rouva Callenderin vastustuksesta. Setä sanoo minua 'turkkilais-kreikkalaiseksi pastoriksi', ja rouva Callender on keksinyt, että minä olen 'nuori sentimentaalinen itkusuu ja narrimainen tuhlari'. Epäilemättä minä olen kaikkea, mitä hän sanoo, ja vielä paljoa enemmänkin maailman viisauden kannalta nähden — mutta mitäpä siitä.

En malttanut odottaa työmiehiä, ennenkuin aloitin puuhat. Ensimmäinen jumalanpalvelus oli viime sunnuntaina. Ei mitään urkuria, ei kuoroa, ei lukkaria ja tuskin mitään seurakuntaakaan. Ei muita kuin kirkon puhdistaja, hyvä, yksinkertainen vanha sielu nimeltä Pincher, hänen poikansa, entinen juoppo ja panttilainaaja, sekä vielä toinenkin kääntynyt, eräs klubin viinuri. Siitä huolimatta minä toimitin koko jumalanpalveluksen, aamu- ja iltapalveluksen, rukoukset, psalmit ja saarnan. Jumalalle tulee sitä suurempi kunnia.

Olen aloittanut uuden ristiretkeni naisten auttamiseksi ja kulkenut Sohon katuja ristiin rastiin kulkueineni, johon kuuluu kokonaista kolme henkeä, ensiksikin panttilainaajani, kantaen lippua (valkoinen risti, johon on tähdätty jos jonkinlaisia heittoaseita), sitten viinurini, joka kantaa pientä harmoniota ja on tuttavain kesken tunnettu nimellä 'posetiivi-ukko', ja lopuksi minä itse, puettuna kauhtanaan. Viimeksimainittu henkilö näkyy jo olevan hyvin populaari ilmiö ja tunnetaan 'miehenä, jolla on yllään musta alushame'. Yöllä meitä on seurannut paljoa suurempi kulkue, väkeä, joka sanoo itseään 'Skellingtoneiksi', mutta; jota muut sanovat 'skeleteiksi', s.o. joukko huonoja naisia ja tappelujunkkareita, jotka elävät petoelämää tässä tahraisessa, viheliäisessä, unohdetussa sopukassa. Jumalan kiitos, näitten pahantekijäin asuinsijat alkavat olla vaarassa, ja he tietävät sen!

Kirkkoni takana on synkkä, epäterveellinen puistokäytävä, jonka nimi on Crook Lane. Siellä on meidän pappilamme, joka nykyään vielä on vuokralaisten hallussa, kellarikerroksessa viinakauppa. Niin pian kuin heidän vuokrakontrahtinsa saadaan rikotuksi, aion muuttaa huoneiston työnaisten klubiksi. Miksi en sitä tekisi? Entisinä aikoina tuli kirkko kansan luo, tulkoon se niin nytkin! Täällä me olemme keskellä perkeleen, synnin ja rikoksen valtakunnan mahtavaa linnoitusta. Muukalaisia klubeja, kasinoja, tanssikouluja ja pelihuoneita on kaikkialla ympärillämme. Mitä meidän on tehtävä? Sulkeutua telkien taakse (kuten luostarissa) ja pysytellä erillämme kaikesta kosketuksesta ja saastaisuudesta? Taivas varjelkoon! Menkäämme alas noihin siveellisesti sairaisiin luoliin ja puhdistakaamme ne. Työnaisraukat Sohossa tarvitsevat sunnuntainsa: antakaamme se heille. He pyytävät musiikkia ja soittoa: antakaamme sitä heille. He tahtovat tanssia: antakaamme heille sitäkin. Jumalan tähden antakaamme sitä heille kirkoissamme, sillä muutoin perkele antaa sitä heille helvetissään!

Tietysti minulle kohta huudetaan ja ulvotaan. Muutamat hyvät ihmiset varmaan tulevat sanomaan, että olen intoilija tai kavala keinottelija, kun taasen papilliset paikanonkijat, jotka rakastavat Egyptin lihapatoja ja joitten katseet ovat suuntautuneet tämän maailman ja kirkon valtaistuimiin, tulevat tuomitsemaan minun 'maallisuuttani' ja selittämään, että minä 'yllytän publikaanien ja syntisten paheita.' Mutta mitäpä siitä, jos Jumala sitten sallii hedelmien näkyä. Jos yksikin kalpeakasvoinen, yksinäinen tyttö muuttuu terveeksi ja onnellisen näköiseksi, tai jos yksi ainoakin iloinen nuori nainen on saatu pelastetuksi kadotuksen partaalta, on siinä suurempi uskonnon hedelmä kuin mitä monikaan heistä on saanut nähdä useiden vuosien kuluessa.

Heti kun työmiehet ovat lopettaneet työnsä kirkossa, aion ruveta pitämään jumalanpalveluksia joka päivä ja annan kirkon olla aina avoinna. Asun vielä rouva Callenderin luona, kuten näette, mutta minä en ota vastaan mitään kutsuja, paitsi papillisiin toimiin, ja kumminkin on aikani nyt jo niin täpärällä, että tuskin joudan henkeäni vetämään. Pyhän Maria Magdalenan kirkko ei tuota mitään tuloja tai tuskin mitään — juuri sen verran, että se riittää vahtimestarin palkaksi — mutta minun ei sovi valittaa sitä seikkaa, sillä juuri siksi olen saanutkin kirkkoni, koska ei kukaan muu ole siitä välittänyt sellaisissa olosuhteissa. Minä olin ruvennut katsomaan luostarissa elettyä aikaani turhaan kulutetuksi, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin. Se auttaa minua elämään köyhyyden ja puhtauden elämää vapaana maailmasta.

Tervehdykseni isoisälle ja neideille! Oi kuinka toivoisin, että te olisitte kanssani taistelun tulessa! Joskus uneksin, että olettekin, ja kuvittelen näkeväni teidät noitten iloisten, kukilla ja höyhenillä koristautuvien nuorten olentojen keskellä — niistä tulee vielä hyviä kristityitä! Omituista kyllä tuntui minusta sinä päivänä, jolloin läksitte saarelle, kuin joka tunti, joka vei teidät etäämmälle, olisi tuonut teidät lähemmäksi minua. Tervehdykseni!"

VII.

Glenfaba, "Saaripahanen."

Oi, armollinen ja laupias ystävä, vihdoinkin olette muistanut "yksinäistä olentoraukkaa", joka elää elävänä kuolleessa maassa! Jos minulla olisi ollenkaan sitä sappea, jota oikeaan katkeruuteen tarvitaan, niin lähettäisin teidän myöhästyneen kirjeenne takaisin ja kirjoittaisin "tuntematon" teidän "Hyvän Glorynne" poikki, koska näillä mailla ei enää ole ketään, jolla olisi oikeutta tuohon arveluttavaan nimitykseen. Mutta oi, voi! Ei ole ajat niinkuin oli ennen, ja häpeän kyynelin minä tunnustan, että joka ikinen kirje Lontoosta on minulle kuin enkelin kuiskaus, joka ilman läpi hengäistään korvaani.

Kun varmasti uskon teidän vaatimuksenne menevän niin pitkälle, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kertoa tulostani, ja koska minä tiedän, että mies on syntynyt turhamaiseksi yhtä varmaan kuin kipinät lentävät ylöspäin, niin olen jo useamman kuin yhden kerran tarttunut kynään kirjoittaakseni. Mutta tässä saari-ilmassa on jotain niin nukuttavaa, että kaikki tähänastiset päätökseni ovat olleet kuolleena syntyneitä lapsukaisia, jotka ovat hengittäneet, mutta eivät ole huutaneet.

Tietäkää siis, että matkani tänne tapahtui tavallista kyytiä, eikä minulle sattunut mitään sen kummempia onnettomuuksia kuin muulloinkaan, jolloin olen tehnyt mitä minun ei olisi pitänyt tehdä ja jättänyt tekemättä mitä minun olisi tullut tehdä. Edellisistä mainittakoon tässä tapauksessa esimerkkinä useat itkupuuskat, jotka antoivat aihetta eräälle samassa vaunussa matkustavalle naisveijarille osoittaa osanottoaan — jälkimmäisistä olkoon mainittu se, että otin esille pikku laukkuni, mikä teki mahdolliseksi tuolle kohteliaalle olennolle vetää taskustani minun koruompeluilla koristettu nenäliinani ja viedä se mukanaan.

Minä ennätin hyvissä ajoin laivaan Liverpoolissa, ja se oli kuten tavallista ahdettu täyteen Lancashiren poikia ja tyttöjä, joissa rakastuminen on yhtä tarttuvaa kuin pussitauti. Koska minulla sattui olemaan mieli mustana, jakun muistin, minkä hurjan kiihkon ajamana olin kerran purjehtinut tänne, niin aloin huomata, ettei kyynelvarastoni vielä ollut läheskään loppuun kulutettu, mutta onneksi kiintyi huomioni rakastettavaan pojannallikkaan, joka kaikessa hiljaisuudessa oli kiertänyt käsivartensa naapurinsa vyötäisille ja katseli tuontuostakin ympärilleen niin viattomana kuin ei vasen käsi lainkaan tietäisi, mitä oikea käsi tekee.

Mutta me olimme tuskin ennättäneet ulapalle, kun ilman voimien hallitsija alkoi kadehtia noitten miekkosten onnea, ja jos olisitte nähnyt, millainen ilma meillä oli seuraavien neljän tunnin aikana, olisitte varmaan myöntänyt, että pirulla oli sormensa pelissä. Suuri laine vyöryi perän yli, ja matkustajat vyöryivät kannen alle hoiperrellen ja kirkuen kuin rotat olutpanimossa, ja me kiidimme kotkan siivillä aivan niinkuin Israelin lapset ennen muinoin lensivät ulos Egyptistä. Koska minun omat merijalkani olivat ennättäneet käydä hiukan epävarmoiksi, arvelin soveliaaksi mennä alas minäkin, koira kainalossani, ja koska löysin tyhjän penkin naisten salongissa, rupesin siihen nukkumaan enkä herännyt ennenkuin olimme jo saapuneet ristiaallokkoihin aivan saaren edustalle. Kesken kaikkia oihkimisia ja voihkimisia ja muita ääniä kuulin erään pahoinvoivan matkustajan kysyvän siistijättäreltä kyynelten sortamalla äänellä: "Onko mitään toivoa enää?"

Juna saapui Peeliin juuri auringon laskiessa jylhien, vanhojen linnanmuurien taakse, ja kun taas näin tuon rakkaan pikku kaupungin, herahti puoli kyyneltä silmistäni ja minut valtasi hurja halu hypätä ulos ja juosta sitä vastaan. Isoisä oli junalla "Cæsareineen" ja kiesseineen, ja kun minä olin lopettanut suutelemiseni ja hän oli lopettanut uhkimisensa ja puhkimisensa ynnä kaikenlaiset ihmettelevät hassutukset, aivan kuin minä olisin ollut kuningatar Viktoria ja Ranskan keisarinna yhdistettynä yhdeksi henkilöksi, — niin, kaiken tuon perästä minä olisin voinut purskahtaa itkuun nähdäkseni, kuinka pieneksi ja heikoksi isoisä oli käynyt sen jälkeen kun läksin pois. Me emme päässeet heti lähtemään, sillä viattomassa ilossaan minun kotiintulostani hän tervehti kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset tervehtivät häntä, ja torilla tuo rakas vanha fariseus puhalsi torveensa niin usein saadakseen ihmisten huomion kiinnitetyksi meihin, etten uskonut meidän enää mitenkään sinä iltana saapuvan Glenfabaan. Kun vihdoin viimein pääsimme perille, odottivat tätöset portilla, ja silloin isoisä taas alkoi päivitellä: "Eikö hän ole kasvanut pitkäksi? Katsokaa nyt häntä! Eikö hän nyt ole komea!" Ja sitten tädit rupesivat vanhaan tapaansa myöntelemään: "Jaa, jaa! Jaha! Niin, niin! Niinpä kyllä!" Kun sitten vihdoinkin olin suudellut kaikkia toistakymmentä kertaa, olin punasilmäinen kuin teiri.

Sitten mentiin sisälle, ja ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut käsittää, mikä kumma oli muuttanut tuon vanhan tutun paikan, kun se yhtäkkiä näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Tuntui aivan siltä kuin huoneitten seinät olisivat olleet harmonikan palkeita, joita joku äkkiä puristi kokoon. Mutta tuossa naksutti porstuan iso kello, ja tuossa kehräsi sir Thomas Traddles vanhalla paikallaan uunin matolla. Tuossa olivat myöskin samat lautaset kaapin päällä, ja lieden yläpuolella riippui sama Afrikan kartta, johon oli punaisella musteella merkitty se paikka, missä isäni kuoli.

Kuu kimalteli meren pinnalla sinä yönä, kun menin levolle, ja kun heräsin aamulla, paistoi aurinko aalloilla. Varis lensi vaakkuen ikkunani ohi, ja minä kuulin isoisän hyräilevän itsekseen puutarhan käytävällä. Ja pitkän Lontoossa-oloni jälkeen sekä edellisen päivän rautatiematkan perästä tuntui nyt kuin olisin nukkunut uneen myrskyssä vyöryvillä aalloilla ja herännyt jossakin tyynessä satamassa.

Siis minä olen palannut takaisin Glenfabaan, vanhaan pikku kamariini, entiseen pikku vuoteeseeni, ja kaikki on samanlaista kuin ennen muinoin. Minä alan uskoa, että te menemällä luostariin ennätitte vain hiukan minun edelleni kuolemisessa pois tästä maailmasta. Olihan täällä ennen edes muutamia ihmisiä, mutta nyt ei ole jälellä muuta kuin koira. Kaikki nuoret ovat menneet "muille maille", ja kaikki vanhat — "taivas tiesi minne." Joskus kuuluu vuorilta lampaitten määkymistä, joskus lokkien kirkumista ilmasta, ja joskus pitävät koko maailman harakat kokousta jalavassa ruohokentällä. Me emme ajattele huomispäivää, mitä me syömme taikka millä me itsemme vaatetamme, ja sunnuntaisin me menemme kirkkoon niinkuin Israelin lapset erämaassa, puettuina vaatteisiin, jotka ovat pysyneet Vanhenematta, vaikka niitä on käytetty neljäkymmentä vuotta. Viikon muina päivinä me katselemme, kuinka kärpäset lyövät tyhmät päänsä kattoon, ja kuuntelemme sirkkain laulua ruohikossa ja nukumme mehiläisten suristessa ja heräämme vanhan Neiluksen aasin huutaessa hii-haa ja meidän ikämme on seitsemänkymmentä vuotta ja jos… oo-hoi (haukotus).

Tietysti se on hirveän kiittämätöntä, että minä puhelen näin, sillä tämä rakas paikka on aivan kylliksi kaunis häiritäkseen kuvitelmiamme paratiisista ja tämä aamu on raitis kuin kaste ruohikossa. Leivoset visertelevät ilmassa, virta kohisee tuolla alhaalla ja pilvet leijailevat kuin vaahtokiehkurat meren yli. Ja mitä taaskin tulee noihin kolmeen vanhaan ihmislapseen, jotka rakastavat minua paljoa enemmän kuin ikinä ansaitsen, häpeän koko sielustani kuullessani, kuinka he pohtivat, mitä herkkuja he keksivät minulle syötäväksi ja mitä ihmeellisiä hauskuuksia he voisivat saada aikaan, ettei minulle tulisi ikävä ja etten kaipaisi komeutta, johon olen tottunut. "Kuulkaa, minä pelkään, että Glory ei välitäkään herajuustosta", kuulin isoisän kuiskaavan Anna-tädille eräänä aamuna, ja puoli tuntia myöhemmin hän torui Rakel-tätiä siitä, että täti muka kiusasi minua liiaksi tulemaan köyhäinkeittolaan keittoa jakelemaan.

He pitelevät minua kuin pientä paitaressua, ja tietysti minä lapsen tavalla palkitsen hallitsemalla koko taloa. Mutta ei, voi, voi! Ikipäiviksi menneet ovat ne ajat, jolloin saatoin elää vesivellillä ja olla onnellinen reikätuolissa. Niin, niin, muutos on minussa itsessäni eikä heissä tai vanhassa kodissa, ja mitä hyötyä olisi kellon viisarin työntämisestä taaksepäin, kun aurinko kumminkin itsepäisesti kulkee kulkuaan eteenpäin. Minä voisin ehkä vieläkin olla onnellinen Glenfabassa, jos vain saisin takaisin ne päivät, jolloin puutarhan puut olivat minun voimistelutelineinäni ja minulla oli tapana kiikkua oksalla laulellen kuin lintunen, taikka jolloin johdin kylän poikia varastamaan omenoita meidän omasta puutarhastamme — uljas teko, jonka vuoksi piispa Anna singahutti minua sekä muita alaisiaan vastaan mitä ankarimman rangaistusjulistuksensa — käyttäen siinä muistaakseni omaa tohveliaan vertauskuvana. Mutta minä en voi enää päivät pitkät juosta avojaloin märässä hiekassa rannalla, missä suolainen vaahto räiskähtää kasvoihini, ja yksikolmattavuotias neitonen on hyvin harvoin hippasilla tai rosvosilla kymmenvuotisten kylätyttöjen kanssa aukeilla paikoilla.

Luonnollisena seurauksena kaikesta tästä on, että minun entiset seikkailuni ovat nyt supistuneet ratsastusmatkoiksi pikku Cæsarin selässä. Mutta Cæsar on käynyt niin vanhaksi ja lihavaksi ja se huojuu kuin vanha ankka, joten ratsastaminen sillä on samanlaista kuin matruusina ponnisteleminen kiikkuvalla laivalla. Minä siis pakotan itseni istumaan ompeluseuroissa ja hankaamaan riimukirjoituksia isoisälle, pesemään maitokehloja Anna-tädille ja alistumaan semmoisiinkin pyhiin ajanviettoihin kuin säännölliset kirkossakäynnit ovat, jolloin saan ihailla vanhaa Neilusta hänen kantaessaan haavia ympäri kirkkoa seurakunnan veisatessa "sun 'valos' meille paistaa suo" — "valon" on Neiluksen käytännöllinen järki nähtävästi käsittänyt synonyymiksi "hopea" sanalle, joka nyt on paistava kolmen pencen kappaleissa.

Mutta oi, voi, voi! Minä olen kumminkin susi lammaslaumassa tällä saarella. Rakkaat vanhat lapsukaiset eivät vielä ole sanoneet sanaakaan minun siirtymisestäni vihamiehen leiriin (s.o. perkeleen ja varieteeteatterien), ja jos vain puhe sattuu joskus hiukan luiskahtamaan siihen suuntaan, niin syntyy heti kuolonhiljaisuus ympäristössäni. Tämä ei kuitenkaan ole mitään siihen kamalaan kauhuun verraten, joka valtaa jokaisen, kun vieraat, jotka käyvät Glenfabassa, kyselevät millä minä itseni elätän Lontoossa. Tuskin tiedän pitäisikö itkeä vai nauraa tuolle helpotuksen huokaukselle, joka puhkeaa tätösien sydämestä, kun minä pääsen pujottelemaan karien läpi valehtelematta. Mutta ankeriasta ei voi piilottaa säkkiin, ja minä olen varma siitä, että totuus vielä jonakin päivänä pujahtaa esiin. Eilispäivänä viimeksi, kun kävin Rakel-tädin kanssa köyhiä tervehtimässä, narrasi eräs kunnon mies, joka pitää ravintolaa kalastajille, tädin ja minut kapakkansa vierashuoneeseen katsomaan "Glorian" kuvaa, jonka hän oli leikannut eräästä kuvalehdestä ja kiinnittänyt nuppineuloilla kamarin seinään "koska se oli niin kovasti minun näköiseni." Oi, voi, voi, voi! Minä olisin todellakin tahtonut ilmoittaa asian oikean laidan heti paikalla siinä pahan maineeni näkyväisen todistuksen edessä, mutta huomatessani pikku tätiraukan kauhistuneen katseen rupesin lavertelemaan kuin myllyn ratas ja kiitän Jumalaa, että loput Peelin asukkaista eivät ole kuin muut ihmiset eivätkä myöskään niinkuin tämä publikaani. [Sama sana englanninkielessä merkitsee ravintoloitsijaa ja publikaania. Suoment. muist.]

Minä olen myöskin saanut sanomalehtiä, joita ystäväni Rosa on minulle lähettänyt, ja niin kauan kuin uutisten onkijat kertoivat minun hyvistä ja pahoista töistäni valehdellen hellästi kuin hautakirjoitus minun katoamisestani Lontoosta, leikkasin lehdet palasiksi ja poltin ne. Mutta kun he sitten unohtivat minut ja rupesivat kertomaan muitten ihmisten menestyksestä, valitsin Neiluksen paperikorikseni sillä nimenomaisella suostumuksella, että sanomalehdet annettaisiin kalastajille, jotka juuri olivat palanneet Kinsalesta. Vähän väliä hän kertoi minulle, että ne "kiertävät ympäri, neiti, kiertävät ympäri", uskotellen siten minulle, että niiden kiertokulku oli laajin maailmassa. Ja se olikin kyllä tavallaan totta, vaikka tuo vanha veijari jätti sanomatta, että ne kiersivät ympäri paperitehtaassa muuttuen vähitellen paperimassaksi.

Mutta hohhoo! En minä tarvitse mitään sanomalehtiä muistaakseni Lontoota! Kuten pyhällä Paavalilla on minullakin paholainen, joka takoo minua nyrkeillään, ja aina kirkkaina päivinä, kun silmä kantaa kauas, tuo sama paholainen pakottaa minut kiipeämään Slieu Whallinin [vuori Man-saarella. Tekijän muist.] harjalle ja istumaan majakan viereen tuntikausiksi sekä tuijottamaan Englantiin päin nähdäkseni siitä vilahduksen. Silloin on minussa sama tunne kuin Lotin vaimossa hänen katsoessaan taaksensa vanhaan kotiinsa, ja sitten astun alas sydän raskaana ja suussani kyynelten maku, aivan kuin minäkin olisin muuttunut suolapatsaaksi. Rakas vanha Lontoo! Mutta kaiketi se kulkee vanhaa kulkuaan liikevirtoineen ja tungoksineen ja vaeltavine kaupittelijoineen, jotka kirkuen tarjoavat tavaroitaan, ja kaikki on entisellään, vaikkei Glory olekaan siellä!

Kello puoli 11 illalla. — Minun piti keskeyttää kirjoitukseni aamupäivällä, sillä isoisä sairastui äkkiä ja sai pyörtymiskohtauksen. Tietysti lähetimme heti hakemaan lääkäriä, mutta ennenkuin hän saapui, oli isoisä toipunut. Tohtori katsoi siksi meihin niin rikkiviisaan näköisenä, kuin isoisä olisi ollut kuva-arvoitus, joka olisi selitettävä ennen hänen ensi käyntiään, ja sitten hän kirjoitti meille nimensä (vallan ihmeellisiä harakanvarpaita) sekä läksi pois. Sen jälkeen on isoisää hoitanut paljoa puheliaampi tohtori, jota isoisä nimittää "Glenfaban kukaksi" (minä näet olen se), ja kun olin laverrellut vanhalle lapselleni koko päivän sekä pelannut sakkia hänen kanssaan illalla, meni hän levolle nauraen, ja minä palasin omaan huoneeseeni lopettamaan kirjettäni kevyemmällä mielellä. — Viimeisen puolen tunnin aikana ovat revontulet leimunneet pohjoisella taivaankannella, ja minä olen ajatellut, että ne ovat kaiketi myrskynmerkkejä taivaassa aivan samoin kuin rakeet ja sumu sekä vihurinpuuskat ovat myrskyn ennustajia maan päällä. Mutta revontulet alkavat jo hälvetä, ja jälellä on vain sysimusta yö, jonka kuluessa Knockaloen sekä Ballamoarin koirat ulvoen lähettävät sanomia toisilleen.

Oi, armias! Vasta puoli yksitoista! Kuinka omituista on ajatella, että nyt, kun me täällä maalla juuri olemme menossa nukkumaan ja kaikki on haudan hiljaista ympärillämme, nyt vasta liike alkaa Lontoossa! Maatessani vuoteellani ja koettaessani nukkua näen taas nuo laajat puistot, joitten keskellä on jonkun muistopatsas, ja teatterin ovella kimaltelee lyhtyjä, ja koko tuo ihmeellinen pääkaupunki uhkuu eloa! Huh! Tuntuu aivan kuin olisin oma aaveeni, joka kulkee yläkerran huoneissa ja pimeissä käytävissä kuunnellen musiikin kaikua ja tanssin humua alakerran tanssisalista.

Mutta, oi armahin Glory! (Sillä tavalla minä vielä voin aivan syystä huudahtaa). Mitä huolia voisi iloisella olla — ja minä olen aina iloinen! — Kuinka teidän koiranne voi? Minun rakkini kirjoittaisi kirjeen sille, mutta rakkiraukan sydän on särkymäisillään, ja jos vain tällaista asiain menoa jatkuu, täytyy sen kohta ryhtyä laatimaan testamenttiaan. Parast'aikaa se makaa vuoteeni jalkopäässä miettien syviä asioita ja käskien minua kertomaan teille, että koetettuaan yhä uudelleen ja uudelleen päästä kokemasta Glenfaban home rulea (koska hän ei ole noita luonteita, joita kärsimykset vain jalostavat, kuten esim. hänen emäntäänsä) pysyy hän nykyään elävien joukossa vain "oman tahdonlujuutensa avulla" tässä talossa, joka on täynnä vanhojapiikoja ja jossa ei ole mitään muuta jahdattavaa kuin vanha kissa; ja sitä todellakaan ei maksa vaivaa ajaa, sillä tuolla kurjalla ei ole edes häntääkään. Tietysti hän (nimittäin rakki) koettaa elää tahratonna (kuten eräs toinenkin) tässä matoisessa maailmassa, joka on niin täynnä viettelyksiä, mutta hän tunnustaa kumminkin rehellisesti, että pieni annos "pirullisuutta" silloin tällöin auttaisi häntä katselemaan elämää hurskaammalta kannalta.

Minä toivotan teille "onnea ja lykkyä tykö" uuteen puuhaanne, mutta jos aiotte ruveta naisen ritariksi tässä maailmassa — puolustamaan hänen hyviä ja pahoja puoliaan — niin ei teidän pitäisi olla niin äärettömän ankara moraalissanne. Minä kuulin täällä kertomuksen eräästä kauniista nuoresta pastorista, joka alituiseen saarnatuolissaan toisti: "Rakastatko minua?" kunnes eräs neitonen seurasi häntä sakaristoon tunnustaen, että kyllä hän (neitonen) rakasti pastoria. — Vakavasti puhuen on teidän aikeenne suuri ja jalo, joten minun melkein tekisi mieli rakastaa teitä sen tähden. Jos miehet tahtovat, että naisten pitää olla hyviä, niin he ovat hyviä, sillä naiset tanssivat miesten nuottien mukaan, kuten he ovat tehneet Aatamin ajoista saakka — minä en nyt ollenkaan unosia mainitun herran kiusausta enkä myöskään hänen puolustustaan: "Vaimo, jonka annoit minulle", mikä osoittaa, ettei hän ollut, herra paratkoon, kovinkaan ihailtava aviomies, vaikka tosin toiselta puolen täytyy myöntää, ettei hänellä myöskään ollut hyvin suurta valitsemisen varaa hakiessaan rouvaa itselleen.

Terveiseni rakkaalle vanhalle Lontoolle! Joskus tekisi mieleni riistäytyä irti ja lähteä itse viemään terveisiäni. Ehkä tekisinkin sen, ellei Rosa kirjoittaisi minulle, että hän tahtoisi tulla viettämään kesälomaansa Peeliin. Enkö ole kertonut teille Rosasta? Hän on se naiskirjailija, jolle herra Drake esitteli minut. Mutta

'Nukkumaan sä houkkio, Nukkumatti kutsuu jo!'

Glory.

J.K. — Tärkeätä. — Lontoosta lähdettyäni on minua koko ajan kiusannut muisto Polly-raukan lapsesta. Hän antoi sen hoidettavaksi rouva Jupelle, josta kerroin teille, ja tämä henkilö vei sen jollekin toiselle. Äidin eläessä minä en voinut sekaantua asiaan, mutta nyt minä en saa tuota orporaukkaa mielestäni. Mikähän hänen kohtalokseen lienee tullut? Toivottavasti hän on Jeshurunin tavoin lihonut ja oppinut potkimaan, mutta kumminkin te menettelisitte miehen ja pappismiehen tavoin, jos ottaisitte minun laiminlyödyt velvollisuuteni niskoillenne ja menisitte katsomaan, onko tuolla lapsiraukalla ketään koko maailmassa, joka rakastaisi sitä. Rouva Jupen osoite on 5 A Little Turnstile, Holbornin ja Lincoln's Inn Fields'in välillä.

VIII.

John Storm sai Gloryn kirjeen lauantai-aamuna ja saman päivän iltana hän läksi hakemaan rouva Jupea. Hänen asuntoaan ei ollut helppo löytää, ja kun John vihdoinkin keksi sen, tunsi hän tuskaa ajatellessaan, että Glory oli asunut tuossa likaisessa luolassa. Tullessaan pienen tupakkapuodin ovelle kuuli hän kimeän äänen sisällä huutavan: "Lapsella ei ole mitään hätää, ja koska te ette voi maksaa mitään, ei teidän myöskään tarvitse tulla tänne rettelöimään." Samassa nuori nainen tuli John Stormia vastaan kynnyksellä. Se oli pieni, hento olento, kuin kukkanen, jonka sade on murtanut. John tunsi hänet samaksi tytöksi, joka oli kanniskellut lasta Crook Lanella sinä päivänä, jolloin John ensi kerran kävi Sohossa. Tyttö itki nyt ja peittääkseen turvonneita silmiään painoi hän päänsä alas kulkiessaan nuoren papin ohi, mutta tämä huomasi hänen virttyneet hatunnauhansa ja likaisen olkihattunsa.

Keski-ikäinen nainen tiskin takana kumarsi kunnioittavasti papin pukuun puetulle herralle, ja pikkuinen tyttö sisähuoneen kynnyksellä vilkaisi häneen salaa, pää kallellaan.

"Isä Storm, varmaankin. Astukaa sisään ja istukaa, herra pastori! Vahdi sinä puotia, Booboo. Minun mieheni on kertonut minulle teistä. 'Sinä tuntisit hänet heti paikalla, Lyydi', sanoo hän aina. Hän ei ole vielä palannut kotiin klubista, mutta hän voi tulla millä hetkellä tahansa."

John Storm oli istuutunut pieneen, pimeään vierashuoneeseen katsellen ympärilleen ja muistellen Glorya.

"Ei sillä ole väliä, minulla onkin asiaa teille, rouva Jupe", vastasi pappi, ja samassa rouva Jupen paksut posket, jotka tähän saakka olivat olleet yhtenä ainoana hymynä, jäykistyivät ja silmistä välähti pelokas ilme.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vetäen puodin oveni kiinni.

"Ei mitään, toivoakseni, hyvä rouva", sanoi John selittäen asiansa.

Rouva Jupe kuunteli tarkkaan ja näkyi miettivän itsekseen, kuka oli papin lähettänyt.

"Nuori äitiraukka on nyt kuollut, kuten ehkä tiedätte, ja —"

"Mutta isä ei ole kuollut", tiuskaisi vaimo kiivaasti, "ja, anteeksi herra pastori, mutta jos hän tahtoo tietää, missä lapsi on, voi hän tulla itse, eikä lähettää toisia puhumaan puolestaan!"

"Jos lapsi voi hyvin ja on hyvässä hoidossa, hyvä rouva —"

"Se on hyvässä hoidossa ja se on semmoisen henkilön luona, johon minä luotan."

"Mitä teillä siis on salattavaa? Sanokaa minulle, missä se on ja —"

"E-hei, en ollenkaan! Jos se on hänen lapsensa ja hän tahtoo sen itselleen, niin maksakoon hän myös siitä ja sen hoidosta tähän päivään saakka. Nuo keikarit ovat aina niin valmiit lähettämään pappeja ajamaan heidän kirjavia asioitaan."

"Jos otaksutte, että olen täällä puhumassa isän puolesta, erehdytte kokonaan, sen voin vakuuttaa teille."

"Oh, todellako? Vai niin!"

Asiat olivat ennättäneet näin pitkälle, kun ovi aukeni ja herra Jupe astui sisään. Hattu lensi miehen päästä kunnioittavaan tervehdykseen, mutta huomatessaan pilven vaimonsa otsalla keskeytti mies tervehdyshommansa. Rouvan esiliinan nurkka kohosi silmille heti paikalla.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi mies. John Storm koetti selittää asian, mutta eukko piti parhaana jatkaa itkuaan.

"Se on nyt sillä lailla, isä-Storm, että minun vaimoni pitää niin hirveästi lapsista, ja hänen sydämensä pakahtuu jos —"

Oliko tuo mies hullu vai ulkokullattu?

"Herra Jupe", sanoi John nousten ylös, "pelkään, että teidän rouvanne on menetellyt laittomasti ja epärehellisesti —"

"So, soh, herra pastori", sanoi mies pudistellen päätään. "Minä kunnioitan herra pastori John Stormia paljon, mutta minä kunnioitan vielä paljoa enemmän rouva Lyydi Jupea, ja mitä laittomaan sekä epärehelliseen menettelyyn tulee, niin —"

"Älä välitä hänestä, Henry", sanoi vaimo, itkien nyt ääneensä.

"Ja älä sinäkään pane sitä niin pahaksesi, Lyydi", sanoi mies, ja sitten he katsoivat toisiinsa sillä tavoin, että sopi otaksua heidän kohta syleilevän toisiaan.

John Storm ei voinut tätä enää kestää. Mennessään alas kapeata katua hän tunsi katkeruutta ajatellessaan, että Gloryn oli täytynyt elää kuukausia tuon petturin luona. Samassa joku koski hänen käsivarteensa pimeässä. Se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt mennessään tupakkapuotiin. Tyttö itki yhä vielä.

"Minä satuin näkemään teidät Crook Lanella, herra pastori, sinä päivänä, jolloin minun lapseni ristittiin, ja nyt minä jäin odottamaan, koska arvelin, että te ehkä voisitte auttaa minua."

"Tulkaa tätä tietä", sanoi John, ja kulkien Johnin rinnalla Lincoln's Inn Fieldsin paljaan muurin vartta kertoi tyttö tarinansa. Hän asui John Stormin pappilassa kirkon; takana. Koska hänen täytyi työllään elättää itsensä, oli hän vastannut erääseen sunnuntailehdessä olleeseen ilmoitukseen, ja siten rouva Jupe oli tullut ottaneeksi hänen lapsensa hoitoonsa. Oli kyllä totta, että hän (tyttö) oli luopunut kaikista oikeuksistaan lapseen, mutta hän ei malttanut olla menemättä katsomaan sitä — se oli niin suloinen ja herttainen. Sitten hän sai selville, että rouva Jupe oli antanut sen jollekin toiselle. Hän (tyttö) ei olisi ikinä enää saanut kuulla lapsestaan, ellei hänen "ystävänsä" olisi sattumalta löytänyt sitä eräästä talosta Westminsteristä. Se oli kamala paikka, jonne miehet menivät korttia pelaamaan. Sen paikan isäntä oli juuri päässyt vapaaksi kahdeksantoista kuukauden vankeudesta, ja miehensä ollessa vankilassa oli tuon talon emäntä ruvennut hoitamaan kasvattilapsia. Se oli vallan hirveä nainen, ja isäntä oli myöskin kauhea ihminen, ja molemmat löivät ja pieksivät lapsiraukkoja ihan julmasti. Naapurit kuulivat alituiseen lyöntejä ja valitusta, joten se heidän mielestään oli ilmeinen häpeä. Tyttö olisi tahtonut ottaa lapsensa pois sieltä, mutta vaimo ei antanut sitä, koska kolmen viikon vuokra oli maksamatta eikä tytöllä ollut rahaa sitä maksaa.

"Voisitteko viedä minut tuohon taloon?"

"Kyllä, herra pastori."

"Tulkaa sitten kirkkoon huomenna jumalanpalveluksen jälkeen."

Tytön itkettyneet kasvot loistivat kuin kevätauringon paiste. "Ja te autatte siis minua saamaan takaisin pikku tyttöni? Voi, kuinka hyvä te olette! Jokainen sanoo, että nyt me todellakin olemme saaneet isän…" Tyttö vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten tyynemmin: "Ehkä joku lainaa minulle villahuivin, johon voin kääriä hänet. Pantiksi kuuluu kelpaavan vaikka mikä, ja minä voisin pantata sen sievän valkoisen hameen, jonka ostin tytölleni… Voi, en milloinkaan enää päästä pienoistani luotani, en milloinkaan!"

"Mikä teidän nimenne on, tyttöseni?"

"Agatha Jones", vastasi tyttö.

Kello oli jo yksitoista sunnuntai-iltana ennenkuin he pääsivät lähtemään asialleen. Sillä välin Aggie oli esiintynyt kahdessa muukalaisklubissa ja John Storm oli johtanut kulkueensa kerran Crown-kadun toisesta päästä toiseen, jolloin eräs "skeleteistä" oli heittänyt häntä kivellä. Siitä huolimatta pappi ei ollut antanut heittäjää poliisin huostaan. — John ja Aggie seisahtuivat puiston nurkkaukseen, ja nuori pappi meni rouva Pincherin luo pyytämään häntä valvomaan, kunnes hän, John, palaisi. Silloin Aggie huomasi laastarilapun papin ohimolla.

"Mutta tahdotteko todellakin tulla kanssani, herra pastori?" sanoi tyttö.

"Aika on jo täpärällä", vastasi John. Verikoira oli hänen kanssaan, sillä hän oli lähettänyt hakemaan sitä kotoaan tuon edellisen katumetelin jälkeen.

Heidän kulkiessaan Westminsteriin päin Aggie kertoi John Stormille, missä hän oli käynyt ja paljonko hän oli ansainnut. Hän oli saanut kokonaista kymmenen shillingiä ja sillä hän voisi ostaa paljon tavaraa lapselle.

"Huomenna minä ostan hänelle vaunut — semmoiset rottinkiset; rautaiset ovat niin kalliit. Hän tarvitsee myöskin parin sukkia, ja kohta jo laitan hänelle lyhyet hameet."

John Storm ajatteli Glorya. Hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt astuisi samoja askeleita Lontoossa, joita Glory ennen häntä oli astunut. Koira pysytteli isäntänsä kintereillä.

"Hän on ollut jo kuukauden poissa — niin, huomenna siitä on juuri kuukausi. Lieneeköhän hän kasvanut paljon — niin, onhan hän kasvanut! On aivan väärin, että ihmiset päästävät lapsiaan pois luotaan. Minä en ikinä enää mene ulos öisin, en vaikka minun täytyisi ansaita elantoni ompelemalla vaatepuoteihin. Katsokaapa tätä!" Ja nauraen hermostuneesti hän näytti villahuivia, joka oli hänen käsivarrellaan. "Tähän minä käärin hänet kantaessani hänet kotiin — yö on niin kylmä pikkulapselle."

Johnin sydäntä pakotti hänen nähdessään noita pikku valmistuksia, mutta nuori äiti oli iloinen.

Kuljettuaan Westminster Abbeyn ohi sekä sen telinemetsän läpi he kääntyivät Millbankia kohti ja tunkeutuivat köyhälistön kortteereihin, jotka ovat tuon synkän vankilan varjossa. Siellä tuli heitä vastaan sotamiehiä läheisistä kasarmeista käsikädessä lemmittyjensä kanssa, ja nähdessään heidät rupesi Aggie puhumaan "ystävästään" kertoen itkusilmin, että siitä oli jo viikko, kun hän viimeksi oli nähnyt ystävänsä, ja häntä peloitti niin hirveästi, että Charlie mahdollisesti oli ruvennut sotamieheksi. Charlie oli kyllä tuhma joskus ihmisiä kohtaan, ja Aggie pyysi pastorilta anteeksi hänen puolestaan, mutta hän ei ollut ollenkaan paha poika eikä hän myöskään ryhtynyt tappeluun muulloin kuin ollessaan juovuksissa.

Talo, jonne he olivat menossa, oli Angel Courtissa, ja koska sen ovi oli syrjässä, oli se jokseenkin suojassa uteliailta katseilta. Useita naisia, jotka olivat käärineet esiliinat päähänsä, seisoi kuiskaillen kadun kulmassa. Yksi heistä tunsi Aggien ja kysyi, oliko hän jo saanut takaisin lapsensa. Silloin John seisahtui kysellen heiltä yhtä ja toista. Elämä tuossa talossa oli mitä häpeällisintä. Miehet, jotka kävivät siellä, olivat mitä huonoimpia hylkiöitä, ja heidän joukossaan oli tuskin ainoatakaan, joka ei olisi istunut vankilassa. Isännän nimi oli Sharkey, ja hänen vaimonsa oli aivan yhtä paha kuin mieskin. Eukko vakuutti kunkin hoitolapsensa hengen seitsemästä punnasta, ja hänen mielestään ne "penskaraukat, herra paratkoon olivat kuolleina paremmin sen arvoiset kuin elävinä." Aggien posket alkoivat kalveta, ja hän nykäisi John Stormia käsivarresta aivan kuin rukoillen häntä tulemaan pois, mutta pappi kyseli yhä vielä. — Siellä oli useita lapsia. Yksi vuoden vanha poikalapsi kärsi kovia hammastuskia, ja sunnuntai-iltoina, kun eukon täytyi olla alakerrassa, pani hän tuon pikku raukan aivan yksin makaamaan ja lukitsi oven. Ne, jotka asuivat toisella puolen seinää, kuulivat aina lapsen itkua.

"Agatha", sanoi John heidän astuessaan ovelle, "laittakaa meidät molemmat sisälle millä tavoin tahansa, loput minä hoidan. Don, pysy lähellä."

Aggie koputti ovea. Pieni luukku avattiin, ja ääni kysyi: "Kuka siellä?"

"Aggie", vastasi tyttö.

"Kuka on siellä kanssasi?"

"Eräs Charlien ystävä."

Silloin ovi avautui.

John astui ensin sisään, ja koira seurasi häntä. Sitten tuli tyttö. Kun ovi oli sulkeutunut, tuijotti ovea vartioiva nuori mies Johniin kynttilä kädessään ja suu ammollaan, aivan kauhistuneena.

"Vaiti! Ei sanaakaan! Don, vartioi miestä!"

Nuori mies vilkaisi verikoiraan ja kalpeni.

"Missä on rouva Sharkey?"

"Alakerrassa, herra pastori."

Alhaalta kuului miesten ääniä ja ylhäältä erään oven takaa lapsen sydäntäsärkevä nyyhkytys.

"Antakaa minulle kynttilänne."

Mies antoi sen.

"Jos uskallatte puhua tai hievahtaa, niin —"

John katsoi koiraan, ja mies vapisi.

"Tulkaa nyt yläkertaan, lapsi", sanoi hän, ja tyttö seurasi häntä ylös.

Saapuessaan sen huoneen kohdalle, josta lapsen itku kuului, koettivat he avata oven. Se oli lukossa. John koetti väkivoimalla työntää sitä, mutta se ei auennut. Lapsen nyyhkytykset muuttuivat vähitellen uniseksi hyminäksi.

Toisen huoneen ovi oli auki, ja he astuivat sinne. Kattila kiehui poristen tulella, mutta ei ketään ihmistä näkynyt missään. Huonekaluina oli pöytä, muutamia tuoleja ja epäsiisti sohva. Hujan hajan oli joitakuita tauluja. Muutamat taulut kuvasivat kilpajuoksijoita, toiset olivat muistikortteja. Yhdessä oli kirjoitus: "Taivaallinen Isä ottaa heidät helmaansa." Aggie vapisi kylmästä, sillä joku tuntematon pelko tuntui häntä hyytävän.

"Meidän täytyy mennä alas kellarikerrokseen — ei tässä nyt muu auta", sanoi John Storm.

Eteisessä ollut mies ei hiiskunut eikä hievahtanut. Hän tuijotti yhä vielä kauhun valtaamana verikoiran vertyneisiin silmiin, jotka kiiluivat pimeässä. John antoi kynttilän tytölle ja alkoi astua hiljaa alakertaan. Koko talossa ei kuulunut hiiskaustakaan. Westminsterin kello löi juuri kaksitoista.

Hetken perästä John Storm oli jo puolivälissä portaita ja saattoi nyt selvästi nähdä koko luolan. Se oli pesutupa, ja sen vieressä oli holvikattoinen hiilikellari, joka ulottui kadun alle. Viisitoista tai parikymmentä miestä, etupäässä muukalaisia, oli suuren, vihreällä kankaalla verhotun pöydän ääressä, jolla paloi pienoinen lamppu. Muutamat miehistä istuivat pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla, toiset seisoivat heidän takanaan kaksittain. He pelasivat korttia, nimittäin faraopeliä. Tulitikkuja oli asetettu rivittäin pöydälle, puolikruunun kappaleita oli niiden päällä, ja kortteja juuri nostettiin sekä jaettiin. Lukuunottamatta, pankinpitäjää, joka oli keski-ikäinen mies ja hurjasta katseesta päättäen ankara juoppo, olivat kaikkien kasvot kääntyneet poispäin portaista.

He eivät polttaneet eivätkä myöskään juoneet; he puhuivat toisilleen ainoastaan silloin kun voitot ja tappiot selvitettiin. Silloin he riitelivät ja kiroilivat englanninkielellä. Sen perästä seurasi taas jäähdyttävä, hirveä hiljaisuus, aivan kuin jotain kamalaa olisi tapahtumaisillaan. Lamppu valaisi kirkkaasti pöytää, mutta muu osa huoneesta oli varjojen vallassa.

Hiilikellari oli muutettu jonkinmoiseksi ravintolahuoneeksi, ja tarjoilupöydän takana oli suuri pullokaappi. Sen varjossa istui eräs nainen kutoen sukkaa. Hänellä oli karkeat, punakat kasvot, ja holvikatossa hänen päänsä yläpuolella oli rautainen luukku, joka aukeni ulos katukäytävälle. Joku kulki kadulla sen yli saaden aikaan omituisen kumean kaiun, aivan kuin multaa heitettäessä kirstulle.

John Storm ei ollut pelkuri, mutta äkillinen kauhu valtasi hänet, kun hän huomasi olevansa yksin tuossa maanalaisessa luolassa, jossa asukkaat olivat petoja pahemmat. Hän seisoi ainakin minuutin verran huomaamatta. Sitten hän kuuli vaimon kuiskaavan sähisten: "Kissa on pöydällä!" ja silloin hän tiesi olevansa huomattu. Miehet kääntyivät katsomaan häntä, ei ollenkaan äkkiä, vaan salaisesti, varovasti, hitaasti. Pankinpitäjä lyyhistyi hämmästyneen näköisenä pöydän ääreen, koettaen piilottaa korttipakkaa.

John seisoi tyynenä, ja koko hänen olemuksensa henki rohkeutta ja uljuutta. Miesryhmä alkoi hajota. "Nyt on piru merrassa", sanoi joku. Ei kukaan muu virkkanut mitään, ja vähitellen he alkoivat hävitä. He poistuivat takaoven kautta pihaan, sillä aivan samoin kuin rotilla on myöskin vahingollisilla ihmiseläimillä kaksi käytävää luolissaan.

Puolessa minuutissa oli kellari melkein tyhjentynyt. Ainoastaan pankinpitäjä ja vaimo sekä eräs nuori mies olivat jälellä. Tuo nuori mies oli Charlie.

"Mitäs tekisi mielesi, hyvä veli?" sanoi hän hävyttömän näköisenä. "Tahtoisitko saarnapostilloja? Tässä on!" ja samassa hän heitti korttipakan Johnin eteen.

"Se tuo sinun perhanan naikkosesi on tämän tehnyt", sanoi vaimo.

"Vai niin, vai on se siis edeltäkäsin sovittu asia", sanoi Charlie ja astuen tiskin luo hän otti sieltä juomalasin sekä särki siitä reunan. Sitten hän kääntäen terävät särmät Johniin päin tähtäsi ja aikoi viskata.

Samassa kuiskasi toinen mies jotain naiselle, joka silloin ojensi tälle puukon.

John Storm ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta äkillinen vaisto varoitti häntä nyt. Hän vihelsi, ja koira juoksi alas. Nuori mies heitti särkyneen lasinsa lattialle huutaen kapakan isännälle: "Älä hiidessä hievahda! Jos vähänkään liikut, saat tuon pedon hampaat kurkkuusi!"

Kuullessaan Charlien äänen hiipi Aggie alas portaita. "Charlie!" huusi hän. Charlie aukaisi takkinsa ja pisti peukalonsa liiviensä hihanreikiin huutaen vihasta, intohimosta ja raivosta kähisevällä äänellä: "Mene helvettiin!" Sitten hän hoiperteli ulos takaovesta. Isäntä näkyi myöskin tekevän lähtöä, mutta John käski häntä jäämään. Mies vilkaisi koiraan ja totteli. "Mitä te tahdotte?" tiuskaisi hän.

"Minä tahdon tämän tytön lapsen. Se on ensimmäinen asia, mikä on toimitettava. Loput saatte sittemmin tietää."

"Soo-oh, vai sitä te tahdotte!" Miehen irvistys oli hirveä.

"Se on poissa, hyvä herra. Me olemme kadottaneet sen", sanoi vaimo, ja hänen kasvojensa ilme oli kamala.

"Se juttu ei mene minuun, eukko. Menkää yläkertaan ja avatkaa ovi. Mies myöskin — mars!"

Minuuttia myöhemmin he olivat makuuhuoneen ovella yläkerrassa. Kolme kaiken hoidon puutteessa olevaa lasta makasi nukuksissa käärittyinä ryysyihin. Yksi vuoden vanha oli pajukopassa, toinen kolmevuotias oli puukehdossa, ja nuorin lapsi makasi vuoteella. Aggie oli tullut sisään viimeisenä ja seisoi nyt ovella vavisten ja itkien.

"No, tyttöseni, hakekaa nyt lapsenne", sanoi John, ja nuori äiti kiirehti kiihkeästi kehdon luota kopan luo ja kopan luota vuoteelle.

"Tässä se on", huudahti hän. "Ei — voi, ei, ei!" Ja hän alkoi väännellä käsiään.

"Sanoinhan minä sen", sanoi eukko ja osoitti ilkeästi irvistellen seinällä näkyvää raamatunlausetta.

Aggien lapsi oli kuollut ja haudattu. Diarrhoea! Piirilääkäri oli antanut kuolemantodistuksen, ja Charlie oli saanut puolet vakuutussummasta. "Suokoon Jumala, että ne rahat jo olisivat lopussa", oli Charlie sanonut. Sen jälkeen hän oli ollut yhtämittaa humalassa.

Tyttöraukka oli aivan lamaantunut. Hän ei enää itkenyt. "Voi, voi, voi! Mitä minun pitää tehdä?" vaikeroi hän.

"Kenen lapsi tämä on?" sanoi John osoittaen pajukoppaan. Pieni raukka, jonka kita oli aivan tulehtunut, oli itkenyt itsensä uneen.

"Se on oikean ladyn lapsi", sanoi vaimo. "Rouva Jupe käski meitä pitämään hyvää huolta siitä. Sen isä on oikea lordi."

"Tyttöraukkaseni", sanoi John kääntyen Aggien puoleen, "Jaksaisitteko kantaa tämän lapsen kotiin?"

"Voi, voi, voi", valitteli tyttö, mutta hän kääri kumminkin villahuivinsa lapsen ympäri ja nosti sen syliinsä nukkuvana.

"E-hei, sitä te ette vie!" sanoi mies asettuen oven eteen vahdiksi. "Se lapsi on monen sadan punnan arvoinen minulle ja —"

"Pois tieltä, peto!" huusi John astuen ulos talosta tytön kanssa, jolla oli lapsi sylissään.

Katuovi oli auki, ja naapurit olivat heränneet. Likaisia naisia alushameisillaan ja hapset hajallaan oli kokoontunut kadunkulmaan. Aggie itki ääneensä, ja John tunkeutui joukon läpi mitään virkkamatta.

He palasivat kotiin Broad Sanctuaryn kautta, missä yksinäinen poliisimies astuskeli edestakaisin kaikuvalla katukäytävällä. Westminsterin kello löi puoli yksi. Lapsi yski yhtämittaa ja Aggie vaikeroi: "Voi, voi, voi!"

Rouva Pincher istui valveilla heitä odottamassa lesken myssy päässään ja valkoinen esiliina edessään. John antoi lapsen hänen huostaansa. Sitten hän sanoi Aggielle, joka käänsi pois päänsä: "Lapsiraukka, te olette saanut kärsiä paljon, mutta jos te lupaatte luopua tuosta miehestä, niin minä koetan auttaa teitä niin, että voitte aloittaa uuden elämän, ja jos te tarvitsette rahaa, hankin sitä teille!"

"Hän on todellakin oikea isä meille kaikille!" sanoi rouva Pincher, mutta tyttö vastasi toivottomasti:

"En minä tarvitse rahaa enkä minä voi aloittaa elämääni uudestaan."

He kuulivat kuinka Aggie mennessään pihan poikki huoneeseensa valitteli: "Voi, voi, voi!"

* * * * *

Ennenkuin John rupesi levolle, kirjoitti hän Glorylle:

"Hurraa! Olen löytänyt Pollyn lapsen, joten voitte olla huoleti siitä. Koko elämäni ajan minua on sanottu uneksijaksi, mutta on vallan ihmeellistä, kuinka paljon mies voi tehdä, kun hän ryhtyy toimimaan jonkun toisen tähden. Teidän entinen emäntänne näkyy olevan minun 'posetiiviukkoni' vaimo, ja vallan murheellista on nähdä, kuinka tuo yksinkertainen miesraukka on ihastunut viekkaaseen, ilkeään eukkoonsa. Tietysti minä olen menettänyt miehen, mutta eihän sille mitään voi.

"Minä sain käsiini Pollyn lapsen erään toiset uhrin avulla. Tuo raukka on jonkinmoinen balettityttö, ja oli sydäntäsärkevää nähdä nuoren tyttöparan kantavan Pollyn lasta, hänen omansa kun näet oli kuollut ja haudattu hänen tietämättään. Ellei Jumala ihmeen avulla häntä pelasta, on hän nyt turmion oma. Oi, milloinka maailma oppii ymmärtämään, että Jumala tietää parhaiten, mitenkä Hän vaikuttaa omaksi kunniakseen noitten raukkojen kaipaavissa sydämissä? Olkoon lapsi äitinsä luona ja kasvattakoon äidin rakkautta, siten naissuku parhaiten jalostuu. Jos lapsi erotetaan äidistään, joutuu se hunningolle, ja äiti joutuu perkeleen omaksi.

"Mutta Pollyn lapsi on nyt hyvässä turvassa rouva Pincherin luona, jonka vanha mummonsydän kiintyy siihen kuin omaan lapseensa. Koko matkan kulkiessani kotiin olen miettinyt, että minun pitäisi itse ryhtyä puuhaamaan lastenkasvatuslaitoksia. Se, joka tekee väärin lasta kohtaan, tekee samalla rikoksen valtiota kohtaan. Olkoonpa nainen langennut kuinka syvälle tahansa, on hän kumminkin kruunun alamainen, ja jos hän on äiti, on hän myöskin velkoja. Nämä ovat minun ensimmäiset periaatteeni; niitten sovelluttaminen on tapahtuva tulevaisuudessa. Te olette kuin olettekin antanut minulle uuden tehtävän, ihanan työalan! Kiitos siitä ikuisesti Jumalalle ja Glory Quaylelle! Sitten — kenties — tekin kerran palaatte tänne takaisin ja ryhdytte samaan työhön. Kun ajattelen tuota kallista aikaa, jonka menetin luostarissa… Mutta ei, ei, ilman sitä en olisi nyt täällä.

"Oi, elämä on ihmeellistä! Mutta minua peloittaa, että herään — ehkä jossakin kadulla — ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Kovin ikävää oli kuulla isoisän sairaudesta. Toivon, että hän voi paremmin nyt. Mutta ellei, niin olen varma siitä, että kaikki hänen asiansa ovat hyvin, ja hän luottaa ainoastaan Jumalaan.

"Toivon, että te voitte hyvin ja vaellatte tyynesti tämän erämaan halki välttäen okia niin hyvin kuin voitte. Glenfaba saattaa tuntua ikävältä, mutta hyvä on, että pysyttelette poissa Lontoon hyörinästä nyt. Teidän kotinne on niin rauhallinen, että muistaakseni lokitkin hakivat sieltä suojaa myrskyn aikana… Mutta miksi Rosa? Onko Peel ainoa paikka, missä kesälomaa voi viettää?"

IX.

Glenfaba.

Oi, hyvä John Storm, aiotteko koota hehkuvia hiiliä minun pääni päälle, vai tulta ja tulikiveäkö? Teidän viimeinen kirjeenne innostusvirtoineen syöksyi minun ylitseni kuin tulvavesi. Millaiseen työhön te olette hukuttautunut! Voi, sitä elämää! Voi, noita jaloja tarkoituksia! Ja minä — minä virun täällä kuin vanha tallukka, joka on heitetty merenrannalle. Sielu värähtelee, sydän paisuu! Mitä minuun tulee, on henkeni puutarha lakastumaisillaan, ja minä hukkaan ne siemenet, joita minun tulisi kylvää.

Rosa on tullut. Hän on ollut täällä melkein kuukauden ja hän on niin herttainen, sanokaapa mitä tahansa. Hän toi mukanaan suuren kaupungin tuulahduksen, ja minusta on niin hauskaa kuulla hänen puhuvan. Totta on, että hän joskus vaivaa minua, mutta siihen on vain syynä minun oma kateuteni ja pahuuteni ja ärtyisyyteni. Kun hän kertoo jostakin Bettystä tai Ellenistä ja heidän ihmeellisistä voitoistaan, tunnen olevani halvin syntinen tämän maan päällä.

On niin hupsua nähdä, kuinka tädit kohtelevat häntä. Rakel-täti pitää häntä jonkinmoisena taiteilijana, ollen nähtävästi alituisessa pelossa siitä, että Rosa-raukka voi milloin tahansa saada jonkinmoisen hulluuden puuskan. Täti-Anna ei hyväksy hänen tukkaansa, joka on kammattu ylöspäin aivan kuin miehellä, eikä myöskään hänen hamettaan, "joka huoleti voisi olla hiukan vähemmin housujen näköinen" (Rosa on näet tuonut mukanaan polkupyörähameensa). Paitsi sitä Rosa puhuu sopimattomista asioista, semmoisista, joista ei kukaan uskaltanut hiiskuakaan tätösien nuorena ollessa. Sitten hän myöskin nimittää meidän vanhoja neitosia tätösiksi aivan niinkuin minäkin ja isoisää hän sanoo isoisä-ukiksi sekä asettuu helposti perheoloihin aivan kuin Endorin noita ennen muinoin. Tietysti minä tuon tuostakin luon häneen varoittavia silmäyksiä, ettei hän sytyttäisi tulta tappuroihin, mutta hän on nainen, herra paratkoon, ja on totinen tosi, että nainen voi säilyttää ainoastaan semmoisen salaisuuden, jota hän ei tiedä.

Niin, naisellisuuden ihanne ei ole enää sama kuin tätösien nuoruudessa, mutta kuunnellessani Rosaa ja katsellessani sitten täti Rakelia, jonka tukka riippuu sileinä, mustina kiharoina, sekä täti Annaa ja hänen vanhanaikuista jakaustaan, täytyy minun väristen kysyä itseltäni: 'Miksi minä pyrin eteenpäin? Minkä palkan siitä saa, jos luopuu elämän ja maailman viehätyksistä?' Siitä ei saa mitään palkkaa. Ei mitään muuta ole odotettavana kuin yksinäinen vanhanpiian elämä, ellei sinulla satu olemaan sisarta, sillä kuka muu viitsisi jakaa häpeätään sinun kanssasi? Unelmia, unelmia, unelmia vain on odotettavissa! Uneksia saat rakkaimmasta olennosta, minkä nainen ikinä saa puristaa syliinsä — ja sitten sinä heräät eikä sylissäsi olekaan mitään. Vanhan isän kuoltua odottaa sinua tyttökoulu, mutta ei mitään omia lapsia, jotka rakastaisivat sinua, ei ketään, joka ajattelisi sinua. Sitten seuraa säästeleminen ja kitkuttaminen joka asiassa, ja vuosi vuodelta sinä käyt yhä vanhemmaksi, yhä laihemmaksi, yhä keltaisemmaksi ja ryppyisemmäksi, aivan kuin omena, jota on pidetty liian kauan ylähyllyllä, ja sitten… sitten tulee loppu.

Voih, minä olen koettanut niin äärettömän ankarasti pysyä "uskollisena paremmalle olennolleni", koska eräs henkilö sanoo, että minun täytyy. Arvatkaapa, mitä minä tein viime viikolla. Armollisena neiti Hyväntekijänä jakelin vanhoille illallista köyhäinkeittiössä tänne tuloni kunniaksi. Pihviä ja luumuvanukasta oli yltäkyllin puhumattakaan piipuista ja tupakasta. Neljäkymmentä vanhusta molempia sukupuolia oli nauttimassa näitä herkkuja. Illallisen jälkeen seurasi laulutilaisuus. Chalse (tuo lihava vanha lurjus) istui leveänä nojatuolissa ja piti minulle, "heidän kauniille hyväntekijälleen", puheen sekä narrasi minut laulamaan "Mylecharainen" ja johtamaan koko juhlaa, joka lopetettiin hymnillä. Mutta

'Enpä siinä ma ollutkaan, Varjoni se oli vaan!'

Ja olkoonpa miten oli, ihminen ei voi elää ainoastaan puuhaamalla köyhäin keittolassa — enkä minä myöskään. Ja koska minä tiedän, millainen kurja, heikko turhamielinen olento minä olen, kysyn itseltäni joskus, eikö kumminkin olisi tuhat kertaa parempi, jos tottelisin luontoni ääntä enkä koettaisi väkivallalla toteuttaa veretöntä ihannetta, jolla ei ole mitään tosi vastinetta minussa, se kun on ainoastaan minun varjokuvani erään henkilön sydämessä, joka henkilö luulee minua paljoa paremmaksi kuin todella olen.

Eipä siltä, että kukaan aavistaisi, millainen ulkokullattu olento minä olen, vaikka eilen viimeksi olin ilmoittamaisillani salaisuuteni. Asia oli näet semmoinen, että kun minä tottelin John Knox toista ja käänsin selkäni Lontoolle, vein mukanani kaikki komeat pukuni, paitsi mitä jätin teatteriin. Mutta minä en uskaltanut ottaa niitä esille täällä, vaan pidin ne visusti lukon takana kirstussani. Sieltä ne vilkuilivat minuun kuin väijyvät pahat henget, ja aina kun niiden tuoksu tunkeutui huoneeseen, tulivat kyyneleet silmiini ja minä himoitsin kurkistaa niihin vielä kerran! Mutta minä kestin lujasti kaikki viettelykset, minä voitin, minä riemuitsin — kunnes eilisiltana Rosa rupesi puhumaan Shakespearen Juliasta, millainen ihmeellinen hengen luoma hän oli ja kuinka ei ainoakaan näyttelijätär pystynyt luomaan täysin ihanteellista kuvaa hänestä.

Mitä luulette minun tehneen? Kerronko? No, minä kerron. Minä kiipesin yläkertaan, omaan hiljaiseen pikku huoneeseeni, vedin kirstun esiin piilopaikastaan sängyn alta, otin ulos pukuni — ihanat, viehättävät, pukuni — ja puin ne ylleni! Sitten lausuin Julian monologin ennenkuin hän juo unijuoman, ensin kuiskaten, sitten yhä kovemmin ja kovemmin, koko ajan katsellen kuvaani peilissä. Olin sammuttanut kynttiläni, joten huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kuunvalo, joka loisti kasvoillani, mutta minä olin täynnä hehkua, minun sieluni oli ilmitulessa, ja lopetettuani monologin ojentauduin suoraksi silmät kiinni, pää kenossa ja sydän melkein hiljaa sekä huudahdin: " Minä — minä olen Julia, sillä minä olen suuri näyttelijätär!"

Oi, voi, voi! Minä voisin vallan katketa naurusta muistaessani, mitä sitten seurasi! Minä kuulin äkkiä jonkun koputtavan oveani (se oli näet lukossa), ja kimakka ääni huusi levottomasti: "Glory, mikä ihme sinua vaivaa? Oletko sinä kipeä, Glory?" Se oli pikku tätönen! Ajatellessani, kuinka hän kauhistuisi, jos hän nyt äkkiä näkisi komean italialaisen neidon minun vaatimattoman olentoni asemasta, täytyi minun nauraen pyydellä anteeksi ja samalla aika kyytiä toimittaa kiireen kaupalla kaikki koreudet entiseen piiloonsa sekä vetää ylleni yksinkertainen pukuni.

Silloin olin vähällä ilmoittaa salaisuuteni, mutta vielä hullummin olivat asiat pari päivää sitten. Vanha isoisä raukka! Hän pitää Rosaa johonkin korkeampaan ihmisrotuun kuuluvana ja kyselee häneltä alituiseen, mitä hän pitää Glorysta! Ukkoparka on käynyt niin lapselliseksi jo, ja joka kerta kun hän luulee minun kääntäneen selkäni, kysyy hän heti: "Ja mitä te arvelette minun pojantyttärestäni, neiti Macquarrie?" Siihen Rosa vastaa: "Glory tulee tekemään teidän nimenne kuolemattomaksi, pastori Quayle." Silloin isoisän silmät säkenöivät ja hän virkkaa: "Niinkö arvelette — niinkö todellakin arvelette?" Ja sitten Rosa lavertelee vielä enemmän samanlaista hassutusta, ja rakas, vanha, isoisä-kulta hymyilee voitonriemuisasti.

Mutta aina tuommoisten tapausten jälkeen nousevat kyyneleet hänen silmiinsä, hänen päänsä on kumarassa ja hän sanoo tätösille värisevällä äänellä: "Hän lähtee pois. Saattepa nähdä, että hän lähtee pois. Hänen kauneuttaan ja taitoaan ei voi riistää maailmalta!" Silloin minä aina keskeytän heidät ja torun heitä ja sanon, että he eivät saa puhua sellaisia tuhmuuksia.

Kaikesta huolimatta on vanhus ruvennut katselemaan Rosaa epäluuloisesti, aivan kuin Rosa olisi noita, joka koettaa houkutella minua pois, ja eräänä iltana meidän piti hiipiä puutarhaan voidaksemme puhella rauhassa ja välttääksemme isoisän vartioivia katseita. Aurinko oli laskenut — taivas linnan yläpuolella sekä meri sen edustalla hohti punaiselta, ja me kävelimme polkua pitkin virran reunalla _fuksia-_aidan varjossa, joka rajoittaa ruohokenttää, muistattehan. Rosa kertoi tavallisella kiihkollaan, kuinka loistava tulevaisuus sellaisilla henkilöillä on, jotka saavuttavat Lontoon maailman suosion, ja kuinka ihmiset ovat valmiit heitä auttamaan eteenpäin. On kosolta miehiä, jotka hankkivat kehittymistilaisuutta esim. tämmöiselle tytölle ja vaikkapa vuokraisivat oman teatterinkin hänelle. Ja minä seisahduin änkyttäen: "Jaa, jaa, jospa minulla olisikin oikea näyttämö… ken tiesi… ehkei se olisikaan niin hullua…" Samassa fuksian lehdet kahisivat aivan kuin tuulessa, ja me kuulimme askeleita polulta.

Isoisä oli nojautuen Rakelin käsivarteen tullut ulos ja kuullut minun viimeiset sanani. "Se on Glory!" änkytti hän, ja sitten minä kuulin hänen nuuskaavan ja niistävän nenäänsä aivan kuin peittääkseen liikutustaan. Hän näet luuli, että minä petin heitä kaikkia ja haudoin salaisia tuumia mielessäni. Minä tuskin tiedän mitä nyt seurasi. Seuraavien viiden minuutin ajalla "suuri näyttelijätär" sai puhua ihmisten ja enkelien (Belzebubin) kielillä soaistakseen vanhan miehen, vanhan naisen ja nuoren naisen silmät. Se oli mainio esitys, sen saatte uskoa. En elämässäni enää voi saada aikaan mitään senkaltaista, vaikka minulla silloin olikin yleisönä vain yksi ainoa vanha ukko, yksi vanha piika ja yksi nuori nainen. Kuulijakuntani hurmaantui, ja vanha isoisä raukka tyyntyi. Mutta kun olimme palanneet sisään kuulin hänen sanovan: 'Ei sitä voi auttaa kumminkaan. Hänellä on ikävä täällä — onko se ihme? Emme me voi sulkea häkkiin pääskyämme, Rakel, ja parasta on kaiketi ettemme koetakaan. Laululintunen tuli tänne meitä ilahduttamaan, mutta sitten se lentää taas pois. Me olemme jo vanhoja, rakkani — ei sitä pidä itkeä.' Ja mennessään illalla omaan huoneeseensa lukitsi hän ovensa ja luki rukouksensa kuiskaamalla, etten minä kuulisi, kuinka hän nyyhkytti.

Sen perästä hän ei ole noussut vuoteeltaan. Minä pelkään, ettei hän enää siitä nousekaan. Monen monituista kertaa olen ollut sanomaisillani hänelle, ettei ollenkaan olisi syytä pelätä vedenpaisumusta, vaikka minä menisinkin Lontooseen, mutta nyt en enää milloinkaan jätä häntä. Minä toivoisin kumminkin, ettei Rakel-täti puhuisi niin paljon siitä ajasta, jolloin minä olin poissa. Hänen puheistaan päättäen isoisä lienee joka ilta pistäytynyt minun tyhjään huoneeseeni ennenkuin meni omaan kamariinsa, ja sen jälkeen hänen silmissään aina näkyi kyyneleitä ja huulet liikkuivat hiljaa. Enhän minäkään ole luonnostani kovasydäminen, mutta en minä voi rakastaa isoisää sillä tavalla. Voi, kuinka elämä on julmaa!… Tiedänhän minä, että minun pitäisi olla toisenlainen, mutta… mutta en minä voi sille mitään!

Minä voisin kumminkin itkeä ajatellessani, kuinka lyhyt tämä elämä on ja kuinka vähän minulla olisi varaa tuhlata siitä. "Pysy lujasti kiinni täällä!" huutaa sydämeni minulle, mutta samalla Lontoo kutsuu minua, houkuttelee minua luokseen kuin meri, ja minusta tuntuu kuin olisin kuljeskeleva merenneitonen ja kuin Lontoo olisi minun aaltokotini.

Myöhemmin.

Rakas vanha isoisäraukka! Minun kirjeeni keskeytyi eilis-iltana, sillä isoisä sai taas tuommoisen äkillisen kohtauksen. Hän pyörtyi uudelleen, ja tädit olivat taas hämmästyttävän avuttomia. Sen isoisäkin tietää, ja kun minä olin tehnyt kaiken voitavani virvoittaakseni häntä jälleen tuntoihinsa, avasi hän silmänsä ja kuiskasi, että hän tahtoi sanoa minulle jotain kahden kesken. Vanhat tätiraukat menivät silloin ulos huoneesta kyynelsilmin ja kasvoissa semmoinen ilme, kuin olisivat tahtoneet sanoa, että he kyllä arvasivat mitä isoisä tahtoi minulle ilmoittaa. Vaikeasti hengittäen virkkoi vanhus sitten: "Ethän sinä, Glory, pelkää?" ja minä vastasin "en", vaikka sydämeni tykytti kovasti. Silloin vanhoille, kuluneille kasvoille hiipi heikko hymy, ja hän sanoi minulle, että tämä kohtaus oli vain uusi kutsu hänelle. "Kohta minä lähden ikipäiviksi", sanoi hän, "ja sinun pitää olla uljas ja voimakas, lapseni, sillä kaikkien meidän täytyy kerran kuolla. Mitä siinä siis olisi pelättävää?" Minä en koettanutkaan vastustaa häntä — mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ja puhuttuaan tulevista hetkistä kertoi hän tyynesti menneestä elämästään, kuinka hän oli taistellut myrskyä vastaan seitsemänkymmentä vuotta, mutta nyt vie Kaikkivaltias Isä hänet vihdoinkin satamaan. "Minä en enää voi rukoilla jatkoa elämälleni, Glory", sanoi hän. "Usein sitä rukoilin entisinä aikoina kun minulla oli pikku lapsenlapseni kasvatettavana, mutta minun tehtäväni on nyt täytetty, ja kun päivä on lopussa, niin väsynyt työmies ei voi muuta toivoa kuin rauhaa ja lepoa."

Tohtori on käynyt ja mennyt. Ei ole kysymys mistään erikoisesta taudista, ei voi mitään tehdä, mutta ei myöskään mitään toivoa. Vähitellen väsynyt ruumisraukka heikontuu ja vaipuu maata kohti ja sielu kohoaa taivaaseen, jossa sille on sija valmistettu. Voi, millaiseksi pakanaksi tunnen itseni hänen rinnallaan! Ja kuinka iloinen olen, etten ruvennut puhumaan hänelle poislähdöstäni, juuri kun hän on ennättänyt pitkän matkansa aattoiltaan! Minä olen lähettänyt tätöset nukkumaan, mutta Rosa on vaatinut minua lupaamaan, että herättäisin hänet kello neljä aamulla, jolloin hän tahtoo vuorostaan valvoa isoisän luona.

Seuraavana aamuna.

Rosa valvoi minun puolestani lopun yöstä, ja minä läksin huoneeseeni levolle kylmässä aamuhämärässä. Mutta nyt minä kadun, että annoin Rosan valvoa, sillä minä en ollenkaan voinut nukkua, ja isoisä näki levottomia unia. Minusta tuntui kuin vanhusta olisi puistattanut, kun jätin heidät kahden kesken, ja monesti kuulin seinän läpi, kuinka hän käheällä äänellä huusi: "Tuokaa hänet takaisin", aivan kuin painajainen olisi vaivannut häntä. Mutta joka kerta kuulin myöskin, kuinka Rosa lohdutti häntä, ja siksi rupesin aina uudestaan nukkumaan enkä mennyt hänen luokseen.

Koska hän oli virkeämpi tänä aamuna, asetimme hänet patjojen nojaan istumaan vuoteelleen, jossa hän on kirjoittanut kirjettä. Kun hän pyysi kynää ja paperia, kysyin häneltä, enkö minä voisi kirjoittaa hänen puolestaan, mutta tuo vanha rakas lapsi oli olevinaan niin kovin salaperäinen ja koetti näyttää niin vetikkamaiselta kysyessään, onko tavallista, että vihollista ammutaan sen omalla ruudilla. Tietysti minä laskin leikkiä hänen kanssaan ja olin olevinani hirveän utelias, vaikka kyllä luulen arvaavani kenelle tuo kirje on aiottu, huolimatta siitä, että hän peitti kirjekuoren osoitepuolen silloinkin, kun kirjettä lakattiin. Hän lakkasi sen oikealla lakalla, ja minä pitelin kynttilää, kun hän vapisevilla sormiraukoillaan, jotka tuontuostakin olivat tulla liian lähelle kynttilää, kuumensi lakkatankoa, ja sitten minä painoin äitini helmisormuksella sinetin ja isoisä pisti kirjeen tyynynsä alle.

Aamiaisesta saakka hän on alituiseen nukahtanut. Meidän luonamme on käynyt kirkkoväärtejä ja naapuriseurakuntien pappeja, sillä isoisälle on tietysti hankittava sijainen täksi ajaksi. Kaikki ovat tietysti kysyneet, mikä tauti isoisää vaivaa, ja kuullessaan, ettei häntä vaivaa mikään tauti, ovat he eri nuoteilla kaakattaneet ja kotkottaneet: "Luojalle kiitos siitä!" Minä inhoan semmoisia ihmisiä, jotka aina veisaavat kiitosvirsiä.

Kello kaksitoista.

Tila entisellään, paitsi että hän on hiukan houraillut milloin ei ole nukkunut. Hän näkyy elävän menneisyydessä. Hän katsoo minuun tutunomaisesti nimittäen minua "Lancelotiksi", joka oli isävainajani nimi. Koko aamun on tuota jatkunut. Luulisi melkein hänen vaeltavan hämärän maassa, jossa ei voi selvään erottaa henkilöiden kasvoja ja jossa kuolleet ovat yhtä eläviä kuin elävätkin.

Kaikki luulevat, että minulla on aivan tavaton mielenmaltti, koska minä en itke alituiseen, niinkuin kaikki muut täällä — Anna-tätikin itkee esiliinansa suojassa. — Vaikka minun kyyneleeni muutoin kyllä ovat valmiit vuotamaan, voin niitä sentään joskus pidättääkin. Mutta totta puhuen, minä olen peloissani ja sydämeni syvyydessä tunnen kauhua. On aivan kuin jotain hiipisi tähän taloon hitaasti, vastustamattomasti, kamalasti, luoden varjonsa jo edeltäkäsin meihin.

Minä olen saanut selville, mitä isoisä huusi eilis-iltana. Rakel-täti kertoi, että hän uneksi isäni lähdöstä Afrikkaan. Siitä on nyt kaksikymmentä kaksi vuotta, mutta näyttää siltä kuin muisto tuosta olisi vaivannut vanhusta paljon viime aikoina. "Ettekö te muista sitä?" sanoo hän alituiseen. "Silloin ei ollut mitään rautateitä saarellamme, ja me seisoimme portilla katsomassa kuinka rattaat, joissa hän istui, lähtivät vierimään. Ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, ei maksanut vaivaa katsella enää. Me palasimme sisälle — sinä ja Anna ja kaunis nuori Elise-parka. Poikani ei koskaan palannut takaisin, ja kun Glory lähtee, ei hän myöskään tule koskaan takaisin."

Puoliselvinä väliaikoina, jolloin hän luulee minua isäkseni, loppuu minun ihmeellinen mielenmalttini usein ja minä keksin syitä päästäkseni pistäytymään pois huoneesta. Silloin hiivin hiljaa rakennuksen läpi ja kuuntelen raollaan olevien ovien takana. Juuri nyt kuulin hänen puhuvan aivan tajussaan Rakel-tädille, mutta hänen äänensä tuntui ikäänkuin kaikuvan sisäänpäin eikä ulospäin, kuten ennen. "Ei hän voi sille mitään, lapsiraukka", sanoi hän. "Kerran hän kyllä saa kokea, miltä se tuntuu, mutta ei vielä, ei ennenkuin hänellä on omia lapsia. Ihmissuku katsoo eteenpäin, ei taaksepäin. Jumala tiesi luodessaan meidät, ettei maailma voisi edistyä ilman pientä julmuutta, ja kuka minä olen, että valittaisin?"

Minä en voinut kestää tuota enää, vaan juoksin sisään, sydän pakahtumaisillaan, ja huusin: "Minä en koskaan jätä sinua, isoisä!" Mutta hän hymyili vain sanoen: "Minä en pidätä sinua enää kauan, Glory, en pidätä enää kauan", ja silloin minä olisin voinut nääntyä häpeästä.

Illalla.

Koko iltapäivän hän on ollut kuin lapsi, ja kaikki näyttää olevan aivan kuin nurin hänen tajunnassaan. Iäisyyden varjo on pyyhkinyt pois ajan. Kun minä kohotin hänet istumaan vuoteella, luuli hän olevansa pikku poikana nuoren äitinsä sylissä. Oi, suloista unelmaa! Vanha mies, otsa rypyssä ja pää valkohapsinen ja kaikki raskaat vuodet olemattomiin haihtuneet! Monta kertaa hän on kysynyt minulta, saisiko hän leikkiä, kunnes pannaan nukkumaan, ja minä olen silittänyt hänen ryppyisiä käsiään sanoen "saat, saat", sillä minä olen olevinani hänen äitinsä, joka kuoli vanhana.

Mutta tuo "rooli" on miltei liian vaikea minulle. Minun pitää alituiseen juosta pois huoneesta, etten ihan purskahtaisi itkuun. Minä tulen juuri hänen työhuoneestaan. Se on täynnä, kuten aina ennenkin, tomuisia vanhoja riimukiviä ja niitten kipsijäljennöksiä. Hän on elänyt koko elämänsä kymmenennessä vuosisadassa, ja nyt hän on lähdössä vielä paljoa kauemmaksi…

Voi, minua väsyttää, väsyttää! Jos isoisä kuolee, lähden kohta pois täältä. Täällä ei silloin enää ole mitään, mikä minua pidättäisi, enkä minä sitäpaitsi voi nähdä alituiseen ympärilläni kaikkia noita herttaisia muistoja hänestä, niin yksinkertaisia, niin liikuttavia. Mutta voi kuinka turhanpäiväiseltä hyörivä, meluava Lontoo nyt tuntuu — kuinka pieneltä, kuinka säälittävältä!

Myöhemmin.

Kaikki on lopussa. Esirippu on laskenut, mutta minä en itke. Jos itkisin, en itkisi surusta, vaan siksi, että tuo loppu oli niin kaunis, niin ihana! Aurinko oli juuri laskemaisillaan, ja sen säteet hiipivät huoneeseen. Isoisä heräsi pitkästä unesta, ja melkein yliluonnollinen rauha levisi hänen kasvoilleen. Minä näin, että hän oli täydessä tunnossaan nyt. Kuolema oli taluttanut hänet takaisin hänen lapsuudestaan asti noitten pitkien vuosien läpi, ja hän tiesi nyt, että hän oli vanha ja minä olin nuori. "Joko veneet ovat lähteneet?" kysyi hän tarkoittaen silakkaveneitä, jotka lähtevät ulapalle auringonlaskun aikaan. "Minä tahtoisin nähdä niiden purjehtivan", sanoi hän, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja nostin hänet istumaan niin ylös, että hän saattoi nähdä sataman ja meren linnan toisella puolen. Auringonvalo kimalteli hänen vanhan, hopeanvalkoisen päänsä päällä luoden taivaallista valoa kasvoille, joita kuolema jo jäähdytti. Ulkona oli melkein tyyni, ja veneet uivat ulapalle, purjeissa tuskin ollenkaan tuulta. "Ah", sanoi isoisä, "minä en lähde ulos niinkuin nuo, Glory, minä tulen satamaan. Minä olen taistellut myrskyä vastaan koko elämäni, mutta minä näen tyynen satamani vihdoinkin yhtä selvään, kuin Peelin ja nyt odottelen vain nousuvettä ja satamamestaria, joka kohottaa lippunsa merkiksi!"

Sitten hänen päänsä vaipui kevyesti minun käsivarrelleni, huulien väri muuttui, mutta silmät eivät sulkeutuneet, ja hänen autuaille kasvoilleen levisi vieno hymy. Siten kuoli jalo kristitty — yksinkertainen, päiväpaisteinen, iloinen, onnellinen, lapsen kaltainen olento, ja sellaisten on taivaan valtakunta.

Glory.

PASTORI QUAYLEN KIRJE.

Hyvä John! — Ennenkuin tämä kirje saapuu teille taikka ehkäpä juuri sen tullessa, saatte kuulla uutisen, joka selittää teille kaikki. Minun vuoroni on tullut, John, eikä siitä sen enempää. Tohtorit sanovat, että kuolema voi tulla nyt tai sitten tai milloin tahansa. Minä odotan vapautumistani, ja tulkoonpa hetkeni huomenna auringon laskiessa tai tänään nousuveden alkaessa, jätän itseni Hänen huomaansa, joka meistä kaikista huolen pitää. Oikein sanoi viisas mies: "Kuolinpäivämme on parempi kuin synnyinhetkemme", ja siksi lähetän teille viimeisen tervehdykseni ja sanomani niin hartaasti ja voimallisesti kuin suinkin saatan näin vanhana ja kuolemaa odottavana.

Minuun vanhat tytärraukkani ovat kovin murheissaan, mutta Glory on uljas ja uskollinen, hän on yhä sama joustava teräsjänne kuin ennenkin. Ihmiset sanovat, että hänen äitinsä olemus sekä äidin henki ja rotu ilmenevät selvästi tuossa tytössä, mutta minä tiedän, että hänen isänsä jäntevä sielu ylläpitää häntä. Minä rukoilen Jumalalta, että Hän sallisi Gloryn rakastavien ja lujien käsien tukea minua, kun nuo pimeät hetket tulevat.

Siitä johdun varsinaiseen asiaani, joka on tämän kirjeen aiheuttanut. Tämä papin paikka joutuu kohta avoimeksi, ja minä mietin, kukahan tulee seuraamaan minun heikkoja jälkiäni. Tämä on suloinen maailman kolkka, John! Vanha kirkko ei näytä ollenkaan rumalta, kun aurinko paistaa siihen, ja kesäiseen aikaan on tämä vanha puutarha täynnä hedelmiä ja kukkia. Olenko koskaan kertonut teille, että Glory on syntynyt täällä? Minulla ei ole koskaan ollut muuta lapsenlasta, ja me olimme alusta pitäen hyviä ystäviä. Hän on hyvin viisas, herttainen pikku olento, ja minä olin vain vanha lapsi. Siksi me sovimme niin hyvin leikkimään ja puuhailemaan yhdessä. Turhaa ja tuskallista on minun koettaa ajatellakaan tätä paikkaa ilman häntä, ja silloinkin, kun hän oli poissa tuossa suuressa, pahassa Babylonissa, joka on täynnä vaaroja ja viettelyksiä, silloinkin hänen henkensä näytti piilevän joka pensaassa ja puussa, ja vähänväliä se hypähti esiin helähtäen naurusta.

Siitä on jo kuukausia, kun viimeksi näin isänne, mutta minulle on kerrottu, että hän äskettäin poltti arkistonsa laatien aimo kokon kahdenkymmenen vuoden kokoelmista. Tuo ei ollut niinkään huono uutinen. Ehkäpä hän nyt ilomielin näkisi teidät kotona ja avaisi ikävöiden sylinsä teille, kun tuo paha, joka on tuottanut niin paljon häiriöitä, on hävitetty.

Mutta silmiäni pakottaa ja kynäni vapisee. Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi! Vanha mies lähettää teille siunauksensa, John. Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme Hänen siunatussa paratiisissaan, Hänen omalla otollisella ajallaan, iloiten Hänen armostaan, kun kaikki syntimme ovat anteeksi annetut!

Adam Quayle.

X.

Gloryn kirje ja sen sisällä oleva toinen kirje vaikuttivat John Stormiin aivan kuin sade, joka pieksää ratsastajan kasvoja — hän kannusti ratsuaan ja kiirehti eteenpäin.

"Kuinka minä saatan löytää sanoja", kirjoitti hän, jotka voisivat ilmaista mitä tunsin kuullessani surullisen uutisenne? Mutta miksi sanon sitä surulliseksi? Hänen elämänsä työ oli päättynyt, hänen kuolemansa oli rauhallinen voitto, ja meidän tulee iloita siitä, että hänen viimeinen lähtönsä oli niin helppo. Toivon, että te ette sure häntä liian katkerasti ettekä anna hänen kuolemansa vaikuttaa ehkäisevästi elämäänne. Se ei olisi oikein. Ei mikään rauhattomuus vaivannut hänen puhdasta sydäntään eikä mikään synnin varjo. Hänen vanhuutensa oli kuin yksi ainoa rauhallinen päivä, jota kesti auringonlaskuun saakka. Hänen olentonsa sopusointua ei häirinnyt ainoakaan epäpuhdas sävel, hänessä ei ollut mitään teeskentelyä. Hän pysyi semmoisena tämän monimutkaisen, epätoden elämän keskellä tietämättä mitään kaikesta siitä onttoudesta, turhamielisyydestä ja viekkaudesta, joka ympäröi häntä — suvaitsevana ja ystävällisenä kaikille. Miksi siis surisimme häntä? Hän on saavuttanut päämääränsä — hän on varmassa satamassa.

"Hänen kirjeensä oli niin liikuttava viisaassa yksinkertaisuudessaan. Sen tarkoituksena oli saada minut hakemaan hänen virkaansa. Mutta minun velvollisuuteni on täällä, ja Lontoo saakoon parhaimman osan voimistani. Enemmän kuin koskaan ennen tunnen nyt vastuunalaisuuteni teitä kohtaan. Ei ole vielä tullut aika minun antaa teille neuvoja. Minä olen ennättänyt suuren kokeen aattoiltaan. Monta koetta on tehty, monta ponnistusta tehtävä. Se on tavallaan mannan keräämistä — pikkuisen joka päivä. En voi muuta kuin sulkea teidät Jumalan huomaan ja turviin. Lohduttakaa tätejänne ja ilmoittakaa minulle voinko jollakin lailla palvella heitä."

Tämän kirjeen muste oli tuskin ennättänyt kuivua, kun John jo oli muissa touhuissa. Hän oli alituisessa tulisessa puuhassa tätä nykyä. Ennen kaikkea oli hän palavasti kiintynyt uuteen suunnitelmaansa naisten ja lasten pelastamiseksi ja suojaamiseksi. Hän nimitti sitä Gloryn tuumaksi, kun hän itsekseen mietti sitä. Se olisi ehkä korvapuusti yhdeksännentoista vuosisadan siveellisyydelle, mutta entä sitten? Se oli sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, sillä Kristus antoi anteeksi syntiselle vaimolle ja häpäisi ulkokullatulta. Hän vaikka lainaisi rahaa tuumansa hyväksi, hän kerjäisi sen hyväksi, saattoipa olla tilaisuuksia, jolloin hän voisi vaikka varastaa sen hyväksi. Rouva Callender pudisti päätään. "Ellen vallan erehdy, poikaseni, tulee tästä skandaali. Minun käsittääkseni tuo on naisen työtä."

"'Vaikka olisit saastaton kuin jää ja puhdas kuin lumi', täti… Mutta mitäpä siitä! Minä aion nostattaa yhdistettyjen kirkkojen koko voiman taisteluun tuota suurta pahuutta vastaan. Puhutaan kristikunnan yhteydestä! Jos sitä todellakin vakavasti tarkoitettaisiin, yhtyisivät kaikki suojelemaan ja vapauttamaan naisia."

"Mutta mistäs ne kolikot otetaan, poikaseni?"

"Mistä tahansa — kaikkialta! Sitä paitsi on minulla oma pankkiirini, joka on aina valmis auttamaan minua, täti."

"Ethän nyt vain taas tarkoittane pääministeriä, poika?"

"Tarkoitan Kuningasten Kuningasta. Herra auttaa minua tässä niinkuin muussakin."

Hänen hillitön intonsa murti kaikki esteet, ja kaikkien hänen ajatustensa syvimmässä pohjukassa piili Glory. John oli valmistava tietä Glorylle. Glory oli palaava takaisin Lontooseen suureen, ylevään työhön. Hänen kirkas sielunsa oli loistava kuin tähti. Hän tulisi huomaamaan, että John oli ollut oikeassa ja uskollinen, ja sitten… sitten… Mutta se vaikutti kuin tulinen viini hänen suonissaan — hän ei uskaltanut ajatella sitä.

Kolmetuhatta puntaa oli saatava kokoon, joilla ostettaisiin tai rakennettaisiin koteja, ja John läksi kerjäämään noita rahoja. Ensimmäiseksi hän meni rouva Macraen luo. Kun hän lähestyi taloa, tuli häntä vastaan rouvan sylirakki puettuna vaaleaan, kellertävään vaippaan ja miespalvelija seurassaan, sillä rakki oli juuri menossa tavalliselle jaloitteluretkelleen puistoon.

John Storm astui sisään ja käski palvelijan ilmoittaa, että "isä Storm" pyysi tavata emäntää. Palvelija palasi parin minuutin perästä sanoen, että rouvaa vaivasi päänkivistys, josta syystä hän ei tänään ottanut vastaan ketään.

"Sanokaa hänelle, että pääministerin veljenpoika pyytää puhutella häntä", sanoi John.

Ennenkuin palvelija ennätti palata, kuului silkin kahinaa portailta, ja rouva itse huusi: "Hyvä herra Storm, astukaa sisään! Minun palvelijani ovat todellakin surkeita, kun he alituiseen sekoittavat nimiä!"

Aika oli iskenyt leimansa rouva Macraehen. Hän oli vanhentunut, ja silmiä ympäröivät rypyt eivät enää olleet peitettävissä. Mutta hänen otsatukkansa oli käherretty kuten ennenkin, ja tuntui kuin hän olisi uinut hajuvesissä.

"Minä kuulin teidän paluustanne, hyvä herra Storm", sanoi hän hienon naisen venytetyllä äänellä, mutta murretta käyttäen, mennessään Johnin kanssa saliin. "Minun tyttäreni kertoi siitä minulle. Tiedättehän, että hän on aina seurannut hartaasti teidän työtänne… Oi, kiitos, hän voi erittäin hyvin ja viihtyy mainiosti Pariisissa. Kai tiedätte, että hän on naimisissa. Tietysti se oli suuri uhraus minulle, mutta tapahtukoon Herran tahto, ja minä tunsin velvollisuuteni äitinä…" Sitten seurasi liikuttava kertomus hänen äidillisistä tunteistaan, joita vain se tieto saattoi lohduttaa, että hänen vävynsä kuului "Englannin parhaimpiin perheisiin" ja että rouva alituiseen sai sanomalehtiä "meren toiselta puolen", joissa kerrottiin tarkkaan häistä ja kaikista hääpuvuista.

John käänteli hattuaan ja kuunteli.

"Ja mitä te ystävinenne nyt puuhaatte Sohossa?" kysyi rouva.

John kertoi toimistaan työnaisten hyväksi, ja arvoisa rouva Macrae koetti näyttää syvästi hartaalta kuulijalta. "Kohtahan he tulevat paremmiksi kuin yläluokat", sanoi hän.

John arveli, että se kyllä oli mahdollista, mutta hän jatkoi vain kertomustaan suunnitelmistaan ja selitti, kuinka pieni se summa on, jonka hän tarvitsisi niiden toteuttamiseksi.

"Ainoastaan kolmetuhatta! No se on varmaan helposti koottu!" huudahti rouva Macrae.

"Armeliaisuus on rikkauden suola, armollinen rouva, ja jos rikkaat ihmiset muistaisivat, että heidän rikkautensa on vain uskottu heille hoidettavaksi —"

"Minä aina muistan — aina minä sen muistan 'Älkää kootko maailman aarteita' — oi, mikä ihana lause se on!"

"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, armollinen rouva. Moni kristitty ihminen myöntää kyllä, että Jumala on leskien ja orpolasten Jumala, mutta siitä huolimatta he palvelevat omana jumalanaan hopea- ja kulta-aarteitaan."

"Mutta minä rakastan niin paljon lapsia, ja minusta on hyvin hauskaa mennä lastenkoteihin, joissa näen heidän niiailevan niin sievästi valkoisissa, siisteissä esiliinoissaan. Mutta se, mitä äsken sanoitte, herra Storm, on aivan totta. Tiedättekö, että minä olen sen perästä, kun palasin St. Louisista, nähnyt tavattoman joukon ihmisiä, jotka ovat hullaantuneet kissoihin…" Ja sitten seurasi pitkä kertomus eräästä rouva Macraen ystävästä, jolla kerran oli ollut persialainen lemmikkikissa, mutta se kuoli, ja sen emäntä pukeutui surupukuun, eikä kukaan sen jälkeen uskaltanut mainita mitään kissoista hänen kuullensa, sillä hän ei voinut sitä kestää.

Samassa rakki tuli kotiin jaloitteluretkeltään, ja rouva Macrae kutsui sen luokseen hyväillen sitä hellästi ja kertoen, että se oli lahja hänen armaalta miesvainajaltaan. Mutta nyt oli rouva niin levoton sen terveydestä, sillä se oli niin hento ja kylmettyi niin kovin helposti huolimatta siitä, että Regent-kadun kuuluisa koirain räätäli oli ommellut sille vaipan.

John nousi sanoakseen hyvästi. "Saanko siis luottaa teidän ystävälliseen apuunne toimissani Sohon vaimojen ja lapsiraukkojen hyväksi?"

"Tosiaankin… On nähkääs niin, että arkkidiakoni auttaa minua aina semmoisissa asioissa — niin, minä odotan häntä juuri tänään — enkä minä koskaan tee mitään kysymättä häneltä neuvoa. Minähän olen niin kivulloinen — minulla on heikko sydän", ja sitten hän pani päänsä kallelleen ja nosti hajuvedessä liotetun nenäliinan nenäänsä. "Mutta onko pääministeri tehnyt mitään sen asian hyväksi?"

"Hän on antanut kaksituhatta puntaa minun käytettäväkseni."

"Todellako?" huudahti rouva Macrae nousten ylös ja potkaisten laahustimensa pois tieltä. "Kuten jo sanoin, tulisi meidän heti paikalla päättää jotain siinä asiassa. Emmekö voisi pitää kokousta minun salissani? Kaikki lahkotko yhdessä, niinkö? Niin, kyllä minun puolestani — kun on tällainen asia." Ja hän katseli ympärilleen aivan kuin miettien, että saattoihan aina desinfisioida huoneet jälestäpäin.

Joku yskäisi kovasti eteisessä, kun John astui alas portaita. Se oli arkkidiakoni, joka oli juuri tullut. "Ah", huudahti hän heiluttaen kättään ja tervehtien Johnia, aivan kuin he olisivat eronneet eilispäivänä ja mitä ihanimmassa sovussa. Niin, paljon muutoksia oli tapahtunut, ja hänet oli ylennetty korkeampaan vaikutuspiiriin. Tosin hänen ystävänsä olivat toivoneet hänelle jotain vielä korkeampaa paikkaa, mutta olihan hän nytkin jo valtakunnan ensimmäinen arkkidiakoni, ja kirkossa, jos missä, kompromissin henki hallitsi kaikkea. Hän kysyi mitä John nyt hommasi ja kuultuansa hänen toimistaan, lisäsi hän jokseenkin maallisella tavalla: "Olkaa varuillanne, rakas Storm, älkää yllyttäkö pahetta. Minä puolestani olen vallan väsynyt tuohon 'langenneeseen sisareen'. Totta puhuen minä en tunnusta tuota nimitystä ollenkaan. Piccadillyn maalattu Jezebel ei ole minun sisareni."

"Me emme itse valitse sukulaisiamme, herra arkkidiakoni", sanoi John. "Jos Jumala on meidän kaikkien Isä, silloin ovat myöskin kaikki miehet veljiämme ja kaikki naiset sisariamme, olkoonpa se meille mieluista tai vastenmielistä."

"Ah! Sama kuin ennenkin, huomaan minä! Mutta älkäämme sanoja saivarrelko. Oletteko tavannut pääministeriä nykyään? Ei aivan nykyään, niinkö? Hm — niin" — lisäsi hän ylhäisesti hymyillen — "Downing-kadun ilman sanotaan heikontavan muistia", ja yskähtäen äänekkäästi astui arkkidiakoni ylös portaita.

John Storm astui kotiinsa sinä päivänä kukkaro kevyenä, mutta sydän raskaana.

"Kerjääminen on huono virka paastopäivänä, poikaseni", sanoi rouva Callender. "Istupas nyt ja maista hiukan päivällistä."

"Kuinka nuo ihmiset uskaltavat rukoilla 'Isä meidän, joka olet taivaassa'? Se on pilkkaa, se on pettämistä!"

"Jaa, jaa, he kyllä mielellään pettäisivät Jumalankin ilmoittamalla tulonsa väärin, ellei Jumala voisi katsoa heidän kassakaappeihinsa."

"Heidän rahansa on vähäpätöisin asia, jonka taivas heille antaa. Jos minä pyytäisin heiltä heidän terveyttään tai heidän onneaan, hyvä Jumala, mitä he silloin sanoisivat?"

Seuraavana sunnuntai-iltana John Storm saarnasi täydelle kirkolle tekstistä: "Tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta."

Mutta muutamia viikkoja myöhemmin hänen kasvonsa olivat valoisat ja hänen äänensä iloinen. Hän kirjoitti toisen kirjeen Glorylle:

"Täydessä toimessa vihdoinkin, Glory. Minun piti saada sedältäni kolmetuhatta puntaa vielä lisää äitini rahoista. Hän antoi ne iloisesti, sanoen vain, että hän oli utelias näkemään, kuinka lähelle kristittyä ihannetta nykyinen sivistyskanta salli meidän päästä. Mutta rouva Callender on hapan. Joka kerta kun minä annan kuusi penceä omia rahojani kirkkoni hyväksi, lausuu hän teräviä pisteliäisyyksiä, koska hän muka on vain 'vanha hupakko', ja silloin minun pitää aina taputella ja hyväillä häntä.

"Sanomalehdet pilkkasivat pahasti minun 'vauvakokoelmian', kunnes ne saivat vihiä siitä, että pääministeri oli samassa köydessä. Nyt ne nimittävät niitä 'pastori Stormin suojakodeiksi' ja ovat ristineet minun yölliset retkikuntani 'valkoisen ristin armeijaksi'. Itse arkkidiakonikin on ruvennut kertomaan maailmalle, kuinka hän alusta alkaen on ollut 'intressoitu herra Stormista' ja auttoi minua ensimmäiseen alkuun urallani. Minä tapasin hänet erään rikkaan rouvan kodissa, jossa meillä oli vain pienoinen kahakka, mutta eilen hän kirjoitti minulle kehoittaen 'ryhtymään suurenmoisen yritykseni järjestelyyn' sekä pitämään julkiset päivälliset laitokseni vihkiäisiksi. Vaikkakaan minun mielestäni semmoiset henkilöt, jotka syövät suurissa laumoissa ja tyhjentelevät samppanjapulloja; eivät ole omiaan suorittamaan työtä Jumalan vainiolla, en minä näyttänyt mitään tyytymättömyyttä. Päinvastoin suostuin tulemaan kokoukseen, joka pidetään tuon rikkaan rouvan salissa ja jonne kutsutaan pappeja, maallikoita ja kaikenlaisten lahkokuntain jäseniä, sillä tämä seikka on kaikkien dogmien ja erimielisyyksien yläpuolella, ja minä aion koettaa, minkä verran voidaan edistää yksimielisen kristikunnan syntymistä yhteiskunnalliselle perustukselle. Rouva Callender epäilee tätäkin seikkaa ja huomauttaa minulle, että missä haaska on, sinne kotkat kokoontuvat. Arkkidiakonin mielestä meidän tulee pitää kokouksemme joko ennen elokuun 12 päivää taikka sitten vasta syyskuun loppupuolella, ja rouva Callender selittää tämän seikan siten, että 'Pyhä Henki aina nukahtaa peltopyiden metsästyksen ajaksi.'

"Minun tyttöklubini edistyy sen sijaan kuin kulovalkea. Me olemme vihdoinkin päässeet muuttamaan korjattuun pappilaamme, ja kaikki on varsin mukavasti järjestetty. Kaksisataa jäsentä kuuluu jo klubiimme, etupäässä ompelijattaria sekä hillo- ja tulitikkutehtaitten tyttöjä. Oi noita iloisia, nuoria olentoja, jotka juuri nauttivat lyhyttä kukoistusaikaansa tyttö-iän ja täysin kehittyneen naisen iän välillä — voi kuinka mielelläni minä olen heidän parissaan ja katselen heidän säihkyviä silmiään! Rouva Callender koettaa sammuttaa tätäkin innostuksen tulta sanoen, että se ei sovellu 'pojalle'; puhukoon hän mitä puhuu, minä en sano mitään, minä pysyn vain käsityksessäni.

"Meidän tärkein iltamme on sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Niin juuri, sunnuntaisin! Kun silloin kaikki perkeleen huoneet ovat avoinna meidän ympärillämme, miksi Jumalan huone suljettaisiin? Voi soveltua hyvin sellaisille ihmisille, joilla on vain yksi sapatti viikossa, että he pitävät sen täydellisesti pyhänä, mutta minulla on seitsemän, sillä minä olen Kristuksen seuraaja enkä Mooseksen. Seurakunnan kirkkoherra on kuitenkin ruvennut valittamaan minun 'häiritsevää vaikutustani' hänen alueellaan ja sanomaan piispalle, että minun tulisi joko tehdä parannus tahi luopua toiminnastani. Minun puuhani ovat näet 'sopimattomia ja tarpeettomia', ja minun saarnani ovat kaiken pyhän, kaiken moraalisen ja kainon loukkaamista. Minäpä väitän, ettei maailma koskaan ole muuttunut paremmaksi siitä, että alistutaan elämän pahuuden mahtiin eikä myöskään siitä, että ollaan vaiti kaikesta.

"Voi, kuinka minä toivoisin, että te olisitte täällä kaikessa tässä työssä ja touhussa! Ja — ken tietää — ehkä te vielä kerran tulettekin tänne. Älkää vaivatko itseänne vastaamalla tähän kirjeeseen — minä kirjoitan kohta uudestaan, ja silloin minulla ehkä on käytännöllisempi esitys teille. Hyvästi!"

XI.

Kokouspäivänä oli suuri joukko väkeä rouva Macraen eteisessä Belgrave Squaren varrella. Lady Robert Ure, joka jo oli palannut häämatkaltaan, otti vastaan vieraita äitinsä puolesta, sillä rouva Macraen heikko sydän ja päänkivistys pidättivät häntä yläkerrassa. Lordi Robert seisoi vaimonsa vieressä pureskellen viiksiään ja katsellen saapuneita monokkelillaan sangen huvitettuna. Siellä oli useita naisia, kaikki muodikkaissa puvuissa, ja yhdellä heistä oli hatussaan kalalokin siipi, jonka tyvi oli jätetty osittain näkyviin ja maalattu punaiseksi, merkiksi siitä, että se oli nyhtäisty elävästä linnusta. Melkein kaikki miehet olivat pappeja, joitten eri kuosiin leikatut puvut ja eri tavalla solmitut kaulahuivit osoittivat mitä uskon vivahduksia kukin edusti. He vilkaisivat toisiinsa hieman hämillään, ja rouva Callender, joka ryöpsähti sisään kuin tuulenpuuska Skotlannin kankailta, sanoi vallan ääneensä, ettei hän ikinä ennen ollut nähnyt "niin monta varista samassa puussa". Arkkidiakoni oli siellä pää pystyssä puhellen äänekkäästi lady Robert Uren kanssa. Tämä seisoi liikkumattomana paikallaan, kääntämättä kertaakaan päätänsä John Stormiin päin, mutta kumminkin koko ajan seuraten häntä silmillään. Monta kertaa huomasi John tuskan ilmeen nuoren ladyn kasvoissa, ja häntä säälitti tuo nainen, jonka hän otaksui menneen naimisiin ilman rakkautta. Mutta John oli iloisella mielellä. Hän tervehti kaikkia ja laski leikkiä rouva Callenderinkin kanssa, joka sanoi, ettei hän välittänyt koko tästä tällaisesta hommasta.

Arkkidiakoni antoi merkin ja astui sitten seurueen etunenässä lady Robert Urea taluttaen saliin, jossa rouva Macrae hajuvesituoksujen kyllästyttämänä loikoili sohvalla armaan rakkinsa kanssa. Kun seurue oli istuutunut, nousi arkkidiakoni yskäisten äänekkäästi:

"Arvoisat naiset ja herrat", aloitti hän, "meille ei ole annettu muuta vakuutusta Herran siunauksesta kuin tämä: 'Rukoilkaa, niin te saatte'. Siksi on meidän velvollisuutemme Kristuksen suuren perheen jäseninä ensi työksemme rukoilla Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta tälle aikeellemme."

Nyt seurasi hiljainen kahina, ja kaikki hatut ja höyhenet kumartuivat alaspäin, mutta äkkiä kuului äänekäs kysymys: "Herra arkkidiakoni, sallikaa minun kysyä, kuka on rukoileva tuota siunausta?"

"Minä arvelin tehdä sen itse", sanoi arkkidiakoni lempeästi hymyillen.

"Siinä tapauksessa täytyy minun unitarilaisena panna vastalause semmoista rukousta vastaan, jota en usko."

Puoleksi tukahdutettu naurun hymähdys kuului peräseinän puolelta, missä lordi Robert seisoi monokkeli toisessa silmässään.

"No niin, jos Herramme nimi on loukkauskivenä meidän unitarilaiselle veljellemme, voimme epäilemättä lukea rukouksemme tällä kertaa lisäämättä siihen tuota tavallista kristillistä siunausta."

"Se on juuri teidän tapaistanne", sanoi samassa lihava partaniekka oven suussa. "Koko elämänne iän te olette silitellyt kaikkia ja nyt te koetatte silitellä pois Herramme Jesuksen Kristuksen nimenkin."

"Jos meidän alakirkollinen veljemme arvelee itse voivansa paremmin lukea…"

Mutta nyt astui John Storm väliin. Hän oli näyttänyt jäähdyttävän tyyneltä, vaikka hänen alahuulensa värähtely osoitti, että sisällä leimusi palava tuli.

"Arvoisat naiset ja herrat", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät tänne kokoon. Minä arvelin, että jos todellakin toivomme kristikunnan yhteyttä, niin voisimme ainakin yhtyä tositaisteluun pahaa vastaan. Mutta minä huomaan, että se on ollut turha unelma. Me emme ole totta tarkoittaneet, eikä ainoakaan meistä toivo kristikunnan yhteyttä muulla ehdolla kuin että hänen oma sauvansa on oleva Aaronin sauva, joka nieli kaikki muut! Se oli minun erehdykseni, ja minä pyydän teiltä sitä anteeksi."

"Niin, herra Storm", sanoi arkkidiakoni, "se oli erehdys, ja jos te olisitte seurannut minun neuvojani alusta alkaen rukoillen Herran siunausta ja kääntyen ainoastaan kunnon yläkirkollisten puoleen —"

"Jumala ei odota mitään erikoisia anomuksia", sanoi John punastuen hiusrajaa myöten. "Hän antaa antimensa vapaasti yläkirkollisille, alakirkollisille ja kirkottomille."

"Jos teidän mielipiteenne on semmoinen, hyvä herra, niin ette ole ollenkaan parempi kuin muutamat noista ystävistänne, enkä minä ainakaan enää aio panna kortta ristiin tässä asiassa!"

"Niinkuin haluatte, herra arkkidiakoni", sanoi John, ja sitten seurue erosi.

Rouva Macrae oli kuin ukkospilvi, kun John kumarsi hänelle mennessään ulos, mutta rouva Callender huusi riemuitsevalla äänellä: "Johda nyt tästälähin itse laivaasi, poikaseni!" Sitten hän lisäsi ollessaan ainoastaan parin kyynärän päässä arkkidiakonin leveästä selästä heidän kulkiessaan alas portaita: "Jos eräistä täkäläisistä tulee taivaan perillisiä, niin kyllä siellä on oleva aika tungos kultaporttien edustalla, se on varma!"

John Storm palasi Sohoon sydän raskaana. Kulkiessaan pitkin Viktoria-katua näki hän joukon ryysyisiä ihmisiä, jotka koettivat päästä kadun poikki vaunujen välitse. Kaksi poliisia talutti miestä ja vaimoa Rochester Rowin poliisikonttoriin. Vangit olivat Sharkey, pelihuoneen isäntä ja hänen vaimonsa, enkelientekijä, kasvattilasten hoitaja.

Viikon perästä oli John taasen paremmalla mielellä kuin koskaan ennen. Hän kirjoitti Glorylle:

"Arkkidiakoni on hylännyt minut, mutta vähätpä siitä! Minun setäni on antanut minulle vielä tuhat puntaa äitini rahoista, joten tavallansa voi kuitenkin sanoa, että ristiretkeni pysyy omin voimin elossa. Millainen hupsu minä olen! Kysykää Anna-tädiltä, mitä hän pitää minusta tai vaikkapa vanhalta Chalselta tai joltakin muulta saaren viattomalta asukkaalta. Teitä huvittaisi varmaan nähdä, kuinka West Endin naiset harrastavat tätä liikettä — muun muassa lady Robert Ure. He ovat liittyneet sisarkunnaksi ja ristineet meidän pappilamme 'siirtokunnaksi'. Eräs minun kreikkalaisista isännistäni tuli eräänä iltana katsomaan, mitä muutoksia me olimme saaneet aikaan. Hänen silmänsä loistivat, kun hän näki, kuinka kaikki oli muuttunut, ja hän pyysi lupaa tuoda erään ystävänsä myöskin sinne. Minä toivon, että te voitte hyvin ja järjestätte kaikki asiat siellä parhaiten ja että neiti Macquarrie on lähtenyt. Täällä sataa kuin taivas olisi auennut, mutta minulla ei ole aikaa ajatella pahoja säitä. Joskus kulkiessani suurten puistojemme läpi, joissa linnut visertelevät kellastuneiden lehvien välissä, siirtyy mieleni teidän suloiseen, päivänpaisteiseen kotiinne, ja kun käyskentelen noilla pimeillä kaduilla ja käytävillä, missä kalpeakasvoiset, ryysyiset lapset leikkivät, silloin ajattelen, että kerran koittaa se päivä, ja Jumalan avulla se on jo lähellä, jolloin hellä suojelusenkeli kulkee auringonpaisteena kaiken tuon kurjuuden keskellä. Mutta minä olen varmempi kuin koskaan ennen siitä, että te menettelette aivan oikein karttaessanne vastaiseksi Lontoon meluavaa elämää, jossa tuskin kukaan on onnellinen, vaikka tuhannet ovat olevinaan onnellisia."

Seuraavana sunnuntai-iltana oli Crook Lanen pappilan edustalle kokoontunut aivan ahdinkoon asti meluavaa väkeä molempia sukupuolia. Siellä oli m.m. joukko "Skeletoneja", jotka puhuivat edellisenä päivänä tapahtuneesta Sharkeyn vangitsemisesta. "Kuusi kuukautta tuomittiin kumpaisellekin", sanoi eräs. "Se on kaikki noitten pappipirulaisten syytä", sanoi toinen, ja Charlie Wilkes, joka oli erityisen kuuluisa sukkeluudestaan, tanssi pari harakanhyppyä laulaen:

"Isä Storm on hurskas ja virkeä, Tekee pahaa minkä kerkiää!"

Tuon tungoksen läpi kulki kaksi herrasmiestä pappilaa kohti, joka oli kirkkaasti valaistu. Toinen heistä oli talon kreikkalainen omistaja, toinen oli lordi Robert Ure. Astuessaan ensin alakerran laajaan saliin tapasivat he ensimmäiseksi John Stormin, jolla oli yllään kauhtana ja nelikulmainen lakki ja joka seisoi oven suussa antaen kättä sekä tulijoille että menijöille. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, tervehti vain talonomistajaa ja lordia kohteliaasti ja kääntyi sitten toisaalle. Joka hetki hänen ajastaan oli tärkeä. Huone oli täynnä ympäristön nuoria tyttöjä, ja siellä täällä näkyi vallasnaisia aivan kuin toisen maailman ilmiöinä. Muutamat lukivat, toiset puhelivat, jotkut naureskelivat, toiset soittivat pianoa ja muutamat lauloivat. Heidän äänensä täytti huoneen kuin lintujen viserrys, ja heidän kasvoistaan loisti ilo ja onni. Tullessaan huoneeseen jokainen tervehti: "Hyvää iltaa, isä", ja lausui mennessään ulos: "Hyvää yötä, isä!"

Lordi Robert Ure ja talonomistaja seisahtuivat pariksi minuutiksi katselemaan ympärilleen. Lordi Robert ei ottanut lakkia päästään. Hän pureskeli taittunutta sikaria, jonka toinen puoli retkotti hänen leuallaan. Eräs vallasnaisista kuuli hänen sanovan: "Kyllä tästä tulee luultavasti hyvä pienillä muutoksilla." Sitten hän läksi pois yksin, ja kreikkalainen omistaja astui John Stormin luo.

John ei voinut heti kiinnittää huomiotansa häneen, mutta saadessaan siihen vihdoinkin hiukan aikaa alkoi innokas pappi heti puhua omia asioitaan. "Katsokaa", sanoi hän iloisesti hymyillen ja osoittaen ympärilleen, "katsokaa, kuinka ahdasta meillä on! Meidän täytyy varmaankin kohta revityttää pois tuo väliseinä."

"Isä Storm", sanoi kreikkalainen, "minulla on hyvin vakava asia, vaikka te tietysti saatte virallisen ilmoituksen siitä toista tietä."

Johnin kasvot synkistyivät aivan kuin viljavainio synkistyy auringon peittyessä pilviin.

"Minusta tuntuu ikävältä ilmoittaa teille, että koska tämän talon omistajille on tehty edullinen tarjous, — niin —"

"Mitä?" Johnin suuret, tuijottavat silmät olivat keskeyttäneet kreikkalaisen.

"Niin — me olemme päättäneet myydä tämän talon!"

" Myydä! Sanoitteko myy…? Kenelle?… Mitä?"

"Suoraan sanoen eräälle varieteeteatteri-yhtiölle."

John horjahti taaksepäin hengittäen kuuluvasti. "Jos minun pitäisi uskoa tuota… Tiedättekö, jos todellakin uskoisin, että semmoista voi tapahtua —"

"Ja tippa konjakkia ei ole ollenkaan haitaksi — pienoinen tippa vain."

"Yksi asia on selvä — Jumala on nähnyt, etten sovellu tuohon työhön, ja siksi on Hän ottanut sen pois minulta."

Rouva Callender kääntyi pois pöydästä, ja illallinen jäi koskematta.

Seuraavassa postissa tuli Johnille kirje Glorylta.

The Garden House Clements Inn, W. C.

Anteeksi! Minä olen palannut Lontooseen! Minä en voinut sille mitään, en voinut, en voinut! Lontoo veti minut takaisin. Mitä minun piti tehdä, kun kaikki asiat oli järjestetty eikä tätösiltä puuttunut mitään? Pitikö minun ruveta apuopettajaksi tyttökouluun tai aloittaa taistelu patakoukuilla ja kauhoilla? Oh, minä olin kuolla ikävään — kuolla, kuolla, kuolla!

Ja minä sain niin houkuttelevia tarjouksia. Ei enää varieteehen — älkää uskoko semmoista! Te olitte vallan oikeassa mitä varieteeteattereihin tulee. Ei, vaan oikeaan teatteriin, säännölliseen teatteriin! Herra Drake on ostanut jonkin vanhan hökkelin, josta nyt laitetaan komea teatteri minulle, nimenomaan minulle! Minä tulen näyttelemään Julian osaa. — Ajatelkaa — Julian! — ja omassa teatterissani! Minulla on nyt jo sama tunne kuin vapautetulla orjalla, joka on päässyt Punaisen Meren poikki.

Älkää nyt ollenkaan uskoko, että naisen suru seuraa noita vanhoja, tuhmia lakeja ja kestää ainoastaan kolme päivää. Hänet on haudattu minun sydämeeni eikä kirkkomaahan, ja minä tulen aina rakastamaan ja kunnioittamaan häntä! Ja ettekö sitäpaitsi itse sanonut minulle, että olisi väärin, jos antaisin hänen kuolemansa ehkäistä elämääni?

Kirjoittakaa ja sanokaa, että annatte minulle anteeksi, John. Vastatkaa heti ja ruvetkaa itse kirjeenkantajaksi. Te löydätte minut täältä Rosan luota. Tulkaa, tulkaa, tulkaa! Minä en koskaan anna teille anteeksi, ellette tule kohta — en koskaan, en koskaan!

Glory.

XII.

Pari viikkoa oli kulunut, eikä John vieläkään ollut käynyt Gloryn luona. Hän oli kumminkin nähnyt Glorysta tietoja sanomalehdissä. Joka aamu oli hän etsinyt palstoista tuota nimeä, joka näytti olevan painettu verikirjaimilla. Huhut olivat olleet moninaisia ja salaperäisiä. Ensin sanottiin, että tuo etevä nuori taiteilija, joka oli saavuttanut niin suuren menestyksen muutamia kuukausia sitten, oli palannut Lontooseen ja tulisi kohta jatkamaan lupaavaa uraansa, jonka keskeytymiseen oli syynä eräs sairastuminen ja kuolemantapaus hänen perheessään. Seuraava uutinen kertoi, että hän tulisi esiintymään varsinaisessa teatterissa jonakin Shakespearen henkilönä, joka on aina ollut mitä vaikeimpia suoritettavia näyttelijätaiteilijoille. Sitten kerrottiin, että tosin ensin oli ajateltu Romeota ja Juliaa, mutta että nyt luultavasti kumminkin vielä suurempi suunnitelma tulisi pantavaksi toimeen. Oli nimittäin aiottu esittää aivan uusi, erään tunnetun skandinavilaisen kirjailijan kirjoittama kappale, jonka päähenkilö soveltuisi erinomaisen hyvin nuoren taiteilijan luonteelle ja kyvylle. Vihdoin ilmoitettiin, että oli tekeillä yhtiö, joka aikoi ostaa erään vanhan talon sekä rakennuttaa siitä teatterin vartavasten tuota uutta näyttelijätärtä varten.

John Storm nauroi katkerasti. Hän sanoi itselleen, ettei Glory ansainnut pienintä ajatustakaan hänen puoleltaan. Johnin velvollisuus oli jatkaa työtään ja olla ajattelematta Glorya enää.

John oli saanut virallisen käskyn muuttaa. Kirkko oli muutettava kuukauden kuluessa, pappila tyhjennettävä kahden kuukauden kuluessa, ja hän uskotteli itselleen, että koko hänen harrastuksensa oli suuntautunut uuden talon hankkimiseen klubille ja kodille. Kaksikymmentä nuorta äitiä lapsineen asui nyt yläkerran huoneissa sisarkunnan valvonnan alaisina, mutta Pollyn poika oli yhä vielä rouva Pincherin hoidossa. Usein John oli katsellut tuota pikku olentoa, joka oli vyötäisistään sidottu kiinni tuoliin ja ryömi seinäviertä pitkin ovelle katsellen maailmaa viisailla silmillään ja laverrellen omaa kieltään: "luu-luu-laa-mummun." Noissa tummissa pikku kasvoissa loisti äidin silmät, mutta Johnin mielestä tuo lapsi edusti Glorya. Nuori pappi katseli sitä niin mielellään. Hän tunsi, ettei hän voisi erota siitä, ja vaikkapa itse lordi Robert Ure tulisi vaatimaan sitä, heittäisi John sen miehen ulos ovesta.

Mutta vaunut seisahtuivat rouva Callenderin ovelle eräänä aamuna, ja lady Robert Ure astui sisälle. Hänen kalpeissa, kärsivällisissä kasvoissaan näkyi nöyryytetyn, lemmettömän vaimon heikko, hermostunut hymy.

"Herra Storm", sanoi hän lempeällä äänellään. "Minä olen tullut hyvin arkaluontoiselle asialle. Minä en voi enää laiminlyödä velvollisuutta, joka minun jo aikoja sitten olisi pitänyt täyttää."

Asia koski Pollyn lasta. Lady Robert Ure oli kuullut tapahtumasta sairashuoneessa, ja sanomalehdet, jotka sisälsivät kertomuksia heidän häistään ja jotka olivat seuranneet heitä Pariisiin, olivat kertoneet myöskin Pollyn kuolemasta. Palattuaan Lontooseen oli nuori rouva kysellyt lasta ja saanut selville, että John Storm oli pelastanut sen ja toimittanut sille hyvän hoidon.

"Mutta minun velvollisuuteni on pitää huolta pojasta, herra Storm, ja minä pyydän teitä antamaan hänet minulle. Ääni sisässäni sanoo, etten koskaan itse tule saamaan lapsia ja siis minä en tee kenellekään vääryyttä ottaessani hänet omakseni, ja minun mieheni ei milloinkaan tarvitse tietää, kenen lapsen olen ottanut huostaani. Minä lupaan olla hyvä sille. Minä en koskaan luovu siitä. Ja jos hänestä kasvaa mies ja jos hän ehkä tulisi rakastamaan minua, voisin helpommin unohtaa menneisyyden ja antaa anteeksi itselleni oman osani siinä. Oi, minä en voi tehdä paljoa tuon tyttöraukan hyväksi, joka on kuollut — hän rakasti minun miestäni kumminkin, ja minä vein häneltä sen, jota hän rakasti. Mutta tämä on minun velvollisuuteni, herra Storm, enkä minä saa unta yöllä enkä lepoa päivällä, ennenkuin tuo velvollisuus on täytetty."

"En tiedä, onko se teidän velvollisuutenne, hyvä lady, mutta jos te tahdotte ottaa lapsen, on teillä oikeus siihen", sanoi John Storm, ja sitten he yhdessä läksivät ajamaan Sohoon.

"Luu-luu-lal-laa-mum-mum." Lapsi oli taas kuten ennenkin sidottu tuoliinsa ja puheli maailmalle omaan tapaansa. Kun se oli viety ja kun naiset portailla eivät enää voineet nähdä vilahdustakaan vaunuista ja tuosta hienosta rouvasta, joka oli tuonut hajuvesien tuoksua ja silkin kahinaa likaiseen pihaan, ja kun rouva Pincher palasi takaisin huoneeseensa silmät punaisina itkusta ja lesken myssy kallellaan päässä, silloin John Storm sanoi itselleen, että kaikki, mitä tapahtui, oli tapahtunut parhain päin. Viimeinen rengas, joka kiinnitti häntä Gloryyn, oli nyt murtunut! Kiitos siitä Jumalalle! Nyt voisi John Storm jatkaa työtään ajattelematta enää Glorya!

Samana päivänä hän meni Clement's Inn'ille.

Rosan asunto oli hyvin sievä. Kahden puolen taloa oli vanha puutarha, ja huoneet olivat mukavasti sisustetut sekä täynnä uutimia ja mattoja. Palvelustyttö, joka avasi oven, oli hyvin tuttavallinen, ja tuolla lyhyellä matkalla porstuasta yläkertaan hän oli jo ennättänyt kertoa paljon. Hänen nimensä oli Liisa, ja hän oli kuullut pastori Stormin saarnaavan ja silloin hän oli aivan itkenyt. Neiti "Gloria" oli tuntenut hänen entisen emäntänsä, ja herra Drake oli toimittanut hänelle tämän paikan.

Salista kuului naurua sekä Gloryn ääni. Oven avautuessa seisoi Glory keskellä lattiaa puettuna mustaan pukuun ja kasvot kalpeina, mutta silmät loistaen. Hän nauroi iloisesti, mutta John Stormin astuessa sisään hän näytti joutuvan hämilleen. Drake, joka istui nojallaan sohvassa, nousi seisomaan ja kumarsi, ja Macquarrie, joka juuri luki korrehtuuria kirjoituspöytänsä ääressä ikkunan luona, astui esiin lausuen tervetuloa Johnille. Glory puristi hänen kättään tapansa mukaan ja katsoi häntä suoraan silmiin. Johnin kasvot värähtelivät, ja Glory punastui, alkoi puhella hermostuneesti ja katkonaisesti ja moitti Johnia siitä, ettei tämä pitkiin aikoihin ollut käynyt häntä tervehtimässä.

"En ole joutanut", aloitti John, mutta vaikeni samassa tuntien teeskentelevänsä. "Tarkoitan, että minulla on ollut paljon huolia ja vastoinkäymisiä", ja sitten hän vaikeni taas, sillä Drake oli kääntänyt pois päänsä.

Glory nauroi iloisesti, vaikka ei ollut mitään naurun syytä, ja tarjosi teetä, laverrellen katkonaisesti sellaisella äänellä, että olisi voinut luulla kyynelten pian puhkeavan esiin. "Soitanko teetä, Rosa? Oh, sinä olet siis jo soittanut! Ah, tässä sitä jo onkin! Kiitos Liisa! Aseta tarjotin tuohon." Sitten hän istuutui jatkaen: "No, kuka tahtoo 'tätä tyttöä'? Muistattehan?" Ja sitten hän taas nauroi.

Samassa saapui uusi vieras. Se oli lordi Robert Ure. Hän suuteli Rosan kättä, hymyili Glorylle, nyökäytti tuttavallisesti Drakelle ja asettui sitten istumaan matalalle jakkaralle teepöydän ääreen kohottaen housujaan polvien kohdalta ja veti lihakset kasvojensa toisessa puoliskossa entiseen asemaansa antamalla silmälasinsa pudota alas. Drake jakeli kuppeja, joita Glory täytti. Vähän väliä hän vilkaisi Gloryyn ollen pahoillaan siitä ilmeisestä muutoksesta, jonka John Stormin tulo oli saanut aikaan tytön käytöksessä. Palattuaan takaisin sohvalle alkoi Drake nykiä korvista rakkia, joka lepäsi sykkyrässä hänen vieressään. Hän sanoi sitä rumaksi pikku hirviöksi ja ihmetteli, kuinka Glory viitsi kuljettaa sitä mukanaan. Glory väitti vastaan sanoen, että hänen rakkinsa oli enkeli kaikkien rakkien seassa, ja silloin Drake huomautti, että nyt se varmaan uneksii paratiisista — kuunnelkaa! — ja kaikkien kuunnellessa kuului nyt äänekästä kuorsaamista. Kaikki nauroivat, ja Glory miltei kirkui naurusta.

"Se on totinen tosi, hyvä Glory", sanoi Drake vilkaisten vallattomasti John Stormiin, "että tämä rakki on paljoa rumempi kuin se koira, joka oli meidän kanssamme silloin meidän pakoretkellämme."

"Pakoretkellänne?" huudahtivat Rosa ja lordi Robert yhtaikaa.

"Ettekö ole koskaan kuulleet, että Glory karkasi minun kanssani?"

Glory koetti saada häntä vaikenemaan nauraen soinnuttomasti.

"Hän oli seitsenvuotinen, ja minä olin kuusi ja puoli, ja päivää ennen hän oli kosinut minua hedelmäpuutarhassa."

"Hiukan lisää teetä? Eikö? No kakkua sitten", ja sitten Glory taas rupesi nauramaan.

"Suu kiinni, Glory! Ei kukaan välitä sinun teestäsi. Me tahdomme kuulla tuon kertomuksen", sanoi Rosa.

"Tietysti, tietysti", sanoi lordi Robert, ja kaikki rupesivat taas nauramaan.

"Glory ihaili matkoja ja juhlakulkueita siihen aikaan —"

Glory tukki korvansa ja alkoi laulaa:

"Villi, Villi, vekkuli Lypsäjätä suuteli La, la, la, la, laa!"

"Ihmisillä olisi paljon näkemistä, elleivät he menettäisi aikaa työhön —"

"Villi, Villi, vekkuli Lypsäjätä…"

"Glory, ellet nyt ole vaiti, ajamme sinut ulos!" Ja Rosa heilutti uhkaavana korrehtuuriarkkiaan.

"Minä olin ottanut koirani mukaamme ja nimitin sitä —"

Mutta nyt Glory hypähti paikaltaan ja juoksi pois huoneesta. Drake oli myöskin hypähtänyt ja asettui seisomaan oven eteen nojaten selkäänsä siihen. Sitten hän korotti ääntään ja jatkoi kertomustaan.

"Joku pelasti meidät, ja Glory istui sitten koko matkan hänen sylissään suudellen häntä."

Glory rummutti ovea ja lauloi estääkseen Draken ääntä kuulumasta. Kun kertomus oli lopussa ja tyttö pääsi taas saliin, läähätti hän ja nauroi aivan kuollakseen, mutta siitä huolimatta oli hänen silmissään kyyneleitä, ja lordi Robert sanoi vilkaisten syrjästä John Stormiin: "Tämä olisi todellakin sopiva näytös uudessa 'Sigurdsenissa', eikö niin?"

John oli ollut omissa mietteissään koko ajan. Hän tunsi kiihkeätä vihaa noita molempia miehiä kohtaan ja näytti synkältä kuin syvä vesi. "Näyttelemistä, pelkkää näyttelemistä vain", ajatteli hän, ja sitten hän sanoi itselleen, että Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mikä saattoi kiinnittää häntä tuommoisten miesten seuraan? Ainoastaan heidän rikkautensa ja heidän yhteiskunnallinen asemansa. Heidän henkinen ja siveellinen ilmapiirinsä ei voinut herättää muuta kuin inhoa.

Rosan piti mennä sanomalehtitoimistoonsa, ja Drake saattoi häntä ovelle. John nousi myöskin samalla, ja Glory sanoi: "Joko te menette?" mutta ei koettanut häntä pidättää. "Toivon, ettette hämmästynyt kuullessanne minun palaamisestani Lontooseen?" sanoi hän katsoen Johnin rypistyneitä kulmakarvoja.

John ei vastannut heti, mutta lordi Robert, joka nojautui uunin syrjään, sanoi kylmällä, vetelällä tavallaan: "Teidän ystävänne on kaiketi iloinen teidän paluustanne Lontooseen ja siitä, ettette ruvennut tuhlaamaan koko elämäänne siellä erämaassa."

John ojentautui suoraksi. "Minä en pidä hänen tuloaan Lontooseen moitittavana", sanoi hän. "Se oli kaiketi välttämätöntä."

"Mitä te siis moititte?"

"Hänen valitsemaansa alaa."

"Mikä sillä alalla on vikana?" sanoi lordi Robert, ja Drake, joka juuri silloin palasi huoneeseen, lisäsi: "Niin mikä sillä on vikana? Minun tietääkseni moni maailman parhaimmista miehistä on ollut siinä toimessa."

"Sanokaa edes yhden nimi, maailman alusta lukien, yhden semmoisen nimi, joka on elänyt tosi kristityn elämää."

Lordi Robert naurahti ja kääntyen ikkunaan hän rupesi naputtamaan sormenpäillä ruutua. Drake koetti pysyä vakavana ja vastasi:

"Se ei kuulu heidän rooliinsa, herra pastori."

"No niin, jos tuo on liiallinen vaatimus, niin sanokaa edes, kuinka moni heistä on toimittanut mitään totista elämässä, jotain maailman, ihmiskunnan hyväksi — jotain, mitä tahansa, aivan mitä tahansa."

"Te olette järjetön", sanoi Drake. "Samalla tavalla voisitte myöskin parjata maalaustaidetta ja musiikkia. Taiteilijat ovat ilon lapsia. Heidän ensi tehtävänsä on huvittaa. Ja huvillakin on epäilemättä oikeutettu asemansa tosi elämässä, eikö niin?"

"Ja päinvastoin", sanoi John seuraten omaa ajatusjuoksuaan, sillä hän ei ollut kuunnellut Drakea, "kuinka moni heistä on elänyt hurjaa, vallatonta elämää itsekkyydessä, vieläpä rikollisuudessakin?"

"Nuo moitteet koskevat mitä aloja tahansa, herra pastori. Ei kirkkokaan ole niistä vapaa. Mutta eihän nyt, järkevästi puhuen, yksi huono pappi — eikä edes satakaan — voi koko pappissäädyn mainetta turmella."

"Semmoinen toimi", sanoi John "joka vaikuttaa ennen kaikkea aisteihimme ja jonka elinehtona on tunteitten kiihoittaminen, joka kasvattaa kateutta ja turhamielisyyttä ja panettelua, joka kehittää teeskentelyä ja on rakennettu valheelle eikä milloinkaan kehoita kieltäymykseen eikä vaadi auttamaan kärsivää ihmiskuntaa, semmoinen toimi on huono ja syntinen!"

"Jos toimi on syntinen mikäli se vaikuttaa meidän aisteihimme ja elää tunteitten kiihoittamisella ja kasvattaa kateutta sekä turhamielisyyttä ja panettelua, niin kirkon virat ovat syntisimmät kaikista koko maailmassa, sillä ei missään ole suurempia kiusauksia Valheeseen, ja ne ne juuri kasvattavat pahimpia ulkokullatulta ja pettureita!"

"Hyvä herra", vastasi John säkenöivin silmin ja ääni värähdellen kiihkosta, "se on tuon suuren Valehtelijan ikuinen valhe — ja te tiedätte sen!"

Glory seisoi heidän välissään kädet kohotettuina. "Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Autuaat ovat rauhantekijät! Teetä lisää! Eikö kukaan tahdo teetä? Oi, voi, voi, voi! Emmekö nyt voisi aloittaa alusta teenjuontiamme?"

"Minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, herra pastori", sanoi Drake. "Te tarkoitatte, että minä olen tuonut Gloryn takaisin vaarojen, turhamaisuuden, epäpuhtauden ja aistillisuuden elämään. No niin. Minä kiellän tuon kaiken. Mutta nimittäkääpä sitä miksi tahansa, minä olen tuonut hänet takaisin siihen ainoaan elämään, joka soveltuu hänen taiteilijakyvylleen, ja jos tuo kaikki —"

"Olisitteko menetellyt samoin omaa sisartanne kohtaan?"

"Kuinka te uskallatte vetää minun sisareni tähän asiaan?"

"Ja kuinka te uskallatte kieltää sen? Se, mikä on soveliasta toiselle naiselle, soveltuu toisellekin."

Glory kääntyi pois, ja Drake näytti häpeävän.

"Tietysti… onhan selvää… minä vain tarkoitin", änkytti hän… "Jos naisen täytyy ansaita leipänsä, vaikkapa hänen kykynsä ja hänen lahjakkuutensa olisi miten suuri tahansa… niin se on toista. Mutta ylemmät luokat, minä tarkoitan riippumattomat luokat —"

"Kirotut riippumattomat luokat!" huudahti John, ja äänettömyydessä, joka nyt seurasi, etsivät miehet silmillään Glorya, mutta tämä oli poistunut huoneesta.

Lordi Robert, joka oli vihellellyt ikkunan vieressä, sanoi Drakelle kyynillisellä äänellä: "Miesraukka on närkästynyt pahanpäiväiseksi. Hän on jo saanut niin pahan nolauksen, että meidän tulee olla sääliväisiä häntä kohtaan."

Drake koetti nauraa. "Minä olen kyllä valmis sääliväisyyteen", sanoi hän huolettomasti, "mutta kun mies puhuu minulle, ikäänkuin… ikäänkuin aikoisin…" Mutta siinä huoleton ääni murtui, ja kääntyen Johniin hän tiuskaisi kiihkeästi: "Mitä oikeutta teillä on puhua minulle tuolla tavalla? Mitä te olette löytänyt minun luonteessani, minun elämässäni, joka oikeuttaisi teitä siihen? Minkä naisen kunnian minä olen riistänyt? Mitä minä olen tehnyt, joka ei soveltuisi englantilaiselle gentleman'ille?"

John astui askeleen eteenpäin ja joutui seisomaan silmä silmää vasten Draken kanssa. "Mitäkö olette tehnyt?" sanoi hän. "Te olette käyttänyt naista aseenanne voittaaksenne taistelussa ja te olette iskenyt minua kasvoihin sen naisen kädellä, jota minä rakastan. Sen te olette tehnyt, ja jos se soveltuu englantilaiselle gentlemann'ille, niin Jumala silloin Englantia armahtakoon!"

Drake kohotti kätensä otsalleen, ja hänen punoittavat kasvonsa kalpenivat. Mutta lordi Robert astui esiin sanoen hymyillen: "Entäpä sitten, vaikka olettekin menettänyt kirkkonne. Teitä ei suosita ollenkaan tuossa kirkollisessa karjassa. Kuka teitä tarvitsee? Teidän kirkkoherranne ei tarvitse teitä. Teidän piispanne ei tarvitse teitä. Ei kukaan tarvitse teitä, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni."

"Minä en tahdo tietää teidän mielipidettänne, lordi Robert", sanoi John. "Mutta kaikesta huolimatta on olemassa eräs, joka tarvitsee minua. Sanonko kuka se on? Se on tuo köyhä, onneton tyttö, jonka kurja itsekäs mies on pettänyt ja jättänyt yksin taistelemaan elämän taistelua tai tekemään itsemurhan ja sitten menemään väristen helvettiin. Hän tarvitsee minua, ja Jumalan avulla aion seistä hänen rinnallaan!"

"Jos te tarkoitatte minua, hyvä herra, niin sallikaa minun nyt kertoa, millainen te olette", sanoi lordi Robert asettaen silmälasinsa lujempaan. "Te", huusi hän tutisuttaen päätään, "te houkuttelette hienosti kasvatettuja naisia heidän suojatuista kodeistaan lähettääksenne heidät kaikenlaisiin pesiin hakemaan langenneita naisia ja heidän äpärälapsiaan! Kuules", lisäsi hän kääntyen Drakeen — "voitko arvata, mitä on tapahtunut! Minun vaimoni on joutunut tämän herran vaikutuksen alaiseksi — yksinkertainen raukka — ja noin tuntia ennen kuin läksin tänne, toi hän kotiin lapsen, jonka tuo herra oli antanut hänelle adopteerattavaksi! Ajatteles tuota hävyttömyyttä! — Jostakin Sohon pesistä, taivas tiesi kenen sikiö!"

Nuo sanat oli tuskin lausuttu, kun John Storm tarttui lordi Robertia olkapäihin. "Niin, taivas tietää sen", sanoi hän, "ja minä tiedän sen myöskin. Kerronko teille kenen lapsi se on? Kerronko? Se on teidän!" Lordi Robert näki mitä oli tulossa ja lensi kalpeaksi kuin aave. "Se on teidän! Vaimonne on ottanut teidän syntinne ja häpeänne kantaakseen, sillä hän on hyvä nainen, ja te ette ole ansainnut saada elää sen maan kamaralla, johon hän astuu jalallaan!"

John Storm jätti molemmat miehet mykiksi astuen raskain askelin alas portaita, Glory odotti häntä ovella. Tytön silmät kiilsivät äsken vuotaneista kyyneleistä.

"Te ette aio enää tulla tänne", sanoi hän, sillä hän osasi lukea Johnin ajatukset kuin kirjasta. "Minä näen, että te ette tule enää."

John ei kieltänyt sitä, ja hetken perästä avasi Glory oven ja John astui ulos äärettömän masentuneen ja toivottoman näköisenä. Sitten tyttö juoksi huoneeseensa, heittäytyen vuoteelleen ja painaen kasvonsa patjoihin.

Molemmat miehet salissa alkoivat vähitellen tointua. Lordi Robert hyräili erästä nuottia, ja Drake käveli edestakaisin.

"Oli tosiaankin mitä katkerinta julmuutta tuo hänen kirkkonsa ostaminen teatteriksi Glorylle!" sanoi Drake. "Herra Jumala! Mikä minut riivasi?"

"Perisynti, poikaseni!" sanoi lordi Robert rypistäen halveksivasti huultaan.

"Perisyntikö? Kunhan ei vain olisi ollut myöhemmin opittu synti!"

"No niin! Jos minä autoin sinua tuota syntiä tekemään, niin pitää minun kai myöskin auttaa sinua sitä hyvittämään. Peruutetaanko kauppa ja palautetaan jo suoritetut osakemaksut, rakkaan arkkidiakonin rahat muitten muassa?"

Drake tarttui hattuunsa ja läksi pois. Lordi Robert seurasi häntä kohta. Sali oli tyhjä ja nyyhkytyksiä kuului yläkerran makuuhuoneesta.

* * * * *

Isä Storm saarnasi sinä iltana kirkossaan sydän katkerana ja ajatukset muualla. Kiihkeä viha oli vallannut hänet. Hän vihasi Drakea, hän vihasi Glorya, hän vihasi ennen kaikkea itseään ja hänestä tuntui kuin seitsemän perkelettä olisi vallannut hänet ja kuin hän olisi ulkokullattu, jonka pitäisi vaipua hengetönnä alttarin juureen.

"Mutta mistä kohtalosta Kaikkivaltias on minut pelastanut!" ajatteli hän. Glory olisi aina ollut esteenä hänen työlleen. Hänen täytyi unohtaa Glory. Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mutta kumminkaan ei hän voinut unohtaa, kuinka kauniilta Glory oli näyttänyt surupuvussaan, kärsimyksen jäljet vielä puhtailla, kalpeilla kasvoillaan! Tai kuinka viehättävältä tyttö oli näyttänyt kaiken tuon turmionkin keskellä! Hän, John, oli ollut kuin tenhon vallassa.

Mennessään kotiin tapasi John Storm joukon miehiä pihassa. Yksi heistä astui Johnin eteen sanoen hävyttömän pöyhkeästi: "Minä ja minun toverini olemme meinailleet, että täällä on liian monta pappia. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"

"Minun mielestäni täällä on useampia pelaajia ja varkaita, poikaseni", vastasi John Storm, mutta samassa mies löi häntä vasten kasvoja. John tarttui kiinni roistoon, puristi häntä kurkusta ja heitti hänet maahan. Hetken piti pappi piehtaroivaa miestä kiinni, mutta sanoi sitten: "Nouse ylös nyt ja mene matkoihisi äläkä näytä naamaasi enää minulle!"

"Ei, herra pastori, tällä kertaa hän ei mene matkoihinsa", sanoi ääni John Stormin takana. Väentungos oli hävinnyt, ja heidän vieressään seisoi nyt poliisi.

"Minä olen pitänyt häntä silmällä jo viikkokausia, isä", sanoi hän taluttaen miestä vankilaan.

Se oli Charles Wilkes. Rouva Jupen asiaa tutkittaessa sinä samana aamuna oli Aggien täytynyt vierasmiehenä mainita Charlien nimi. Kaikki oli kerrottu iltalehdissä, ja Charlie oli saanut eron toimestaan valimosta.

XIII.

Viikko oli kulunut. Aamiainen oli juuri syöty rouva Callenderin luona, ja John Storm katseli erästä viikkolehteä. "Kuulkaapa!" huudahti hän ja alkoi sitten lukea ivallisen pontevalla äänellä, joka vähitellen kumminkin muuttui käheäksi kuiskaukseksi:

"'Se myötätuntoisuus, jota Sohon yhtiökirkon myynti teatteriksi on herättänyt, todistaa hyvin hyvää yleisön tunteista —'"

"Ooh, todellako?" keskeytti rouva Callender. "— ja epäilemättä toivoo jokainen hartaasti, että isä Storm voisi unohtaa sen harmin, jonka tuommoinen häätö on hänessä tietysti herättänyt —'"

"Niinpä kyllä. On niin helppo kestää toisen harmia, poikaseni."

"'Mutta se vaara on kumminkin olemassa, että aikamme altruismi tässä tapauksessa voi synnyttää sentimentaalisuuden, joka ei ole aivan edullista yleiselle siveellisyydelle —'"

"Kun härkä kerran on tapettu, on aina useita teurastajia sen ympärillä, tiedättehän!"

"'Meidän asiamme ei ole nyt puhua siitä tarkoituksesta, johon kirkkoa vastaisuudessa käytetään, mutta tahdomme kumminkin varoittaa yleisöä liian herkästi kuuntelemasta siveellisyys-amatöörien kovin kiihkeitä puhtaussaarnoja. Mitä taaskin siihen toimintaan tulee, jota nyt Sohossa harjoitetaan, epäilemättä mitä parhaimmassa tarkoituksessa —'"

"Ah! On kovin mukavaa ensin varastaa hanhi ja sitten antaa sisälmykset almuina."

"'— saattaa todellakin kysyä, eiköhän liene seurakunnalle eduksi, että tuo toiminta nyt saadaan mitä pikemmin lopetetuksi. Isä Storm on jokseenkin lahjakas nuori mies, jolla on hyvä yhteiskunnallinen asema, mutta ei mitään erityistä kokemusta eikä maailmantuntemusta, sanalla sanoen, hän on heikko, liian sangviininen ja jokseenkin narrimainen intoilija —'"

"No niin, hän on maassa, polkekaa ja potkikaa nyt vaan minkä ennätätte."

"'— ja siksi olisi vallan mieletöntä sallia hänen kääntää nurin yhteiskunnallisen elämän järjestystä sekä järkyttää järjellisen ja käytännöllisen uskonnon lujaa, leveätä perustusta —'"

"Vähätpä siitä, poikaseni. Kovat tuulet puhaltavat vain korkeilla vuorilla!"

"'— Ja mitä taaskin tuohon 'langenneeseen sisareen' tulee, jonka hän on ottanut erityisesti siipiensä suojaan, tuntuu meistä, kuin hän olisi saanut jo vallan liian paljon myötätuntoa osakseen. Hänen askeleensa johtavat helvettiin, hänen asuntonsa on haudan tie, joka kulkee kuolon kammioihin —'"

Rouva Callender hypähti tuoliltaan. "Tämä on sitä armasta arkkidiakonia, pukinjalka pistää esiin!"

John Storm oli heittänyt lehden pois. "Voi millainen pelkuri tämä maailma on!" huudahti hän. "Mutta lopulta Jumala antaa hyvän voittaa. Sen täytyy voittaa, niin totta kuin Jumala elää!"

"So, so, poika, älä nyt taas kiihoitu. Et sinä voi kiivetä alpeille pyöräluistimilla, ymmärräthän sen! Mutta voi, voi, sitä arkkidiakonia! En minä ole kovinkaan ihastunut sinun 'sisarkuntaasi' ja 'siirtokuntiisi' ja muihin hassutuksiisi, mutta sen minä sanon, että olisipa ollut hienoston viikkolehtiä siihen aikaan, jolloin Herramme eli maan päällä, niin varmaan Simon farisealainen olisi ollut vallan viheliäisen leppeä kriitikko meidän nykyisiin herroihimme verraten."

Hetken perästä katsahti rouva Callender ulos ikkunasta ja samassa hän kohotti molemmat kätensä, huudahtaen: "Hyvänen aika! Se on hän itse! Se on pääministeri!"

Laiha, vanha mies, jolla oli hienot viikset ja päässään leveälierinen hattu sekä yllään musta, vanhanaikainen puku, astui juuri katuovelle.

"Niin, se on setäni", sanoi John, ja vanha rouva syöksyi ulos huoneesta vaihtamaan toista myssyä päähänsä.

"Minä olen kuullut, mitä on tapahtunut, John, ja siksi minä tulin sinua tapaamaan", sanoi pääministeri.

Ajattelikohan hän rahoja? Johnia hävetti, ja hän oli hieman levoton.

"Minä olen pahoillani, poikaseni, hyvin pahoillani!"

"Kiitos, setä!"

"Mutta kaikkeen on syynä tuo sinun hullu kuvittelusi, että me olemme kristitty kansakunta! Semmoista ei kukaan olisi voinut tehdä pakanallisen epäjumalan alttarille."

"Se oli vain vuokrattu kirkko, setä. Minä menettelin kovin tyhmästi."

"Myönnän, poikaseni, että et menetellyt viisaasti, mutta eihän se muuta asiaa. Tuon kirkon myynti tuntuu mitä likaisimmalta asian häpäisemiseltä, mutta yhtä pahaa sattuu ympärillämme joka päivä. Jos tahdot tietää, millainen kirkon alennustila on, niin katsele kirkollisten lehtiemme ilmoitusosastoa. — Orjakauppaa, John, pahempaa orjakauppaa kuin Afrikassa, sillä siellä myydään vain ruumiita eikä sieluja, kuten täällä!"

"Se on rikos, joka huutaa taivaan kostoa", sanoi John, "mutta siihen on syynä valtio eikä kirkko, setä."

"Me olemme koronkiskurikansakuntaa, poikaseni, ja kirkko on kaikkein pahin koronkiskuri kaikkine viisaine jumaluusopintohtoreineen, joilla on osakkeita varieteeyhtiöissä, ja kirkkoherroineen, jotka elävät mukavasti ja antavat vuokralle kapakoita. Sinäkin olet lainannut rahoja, mutta epävarmaa vakuutta vastaan. Mitä sinä nyt aiot tehdä?"

"Jatkaa työtäni, setä, ja tehdä yhdessä tunnissa sen, minkä ennen tein kahdessa."

"Saadaksesi samanlaiset potkut ja häpäisyt yhä uudestaan?"

"Vaikkapa niinkin! Jos Jumala antaa raskaan kuorman ihmisen kannettavaksi, antaa hän myöskin voimaa sen kantamiseen."

"John, John, minä tunnen itseni väsyneeksi ja masentuneeksi enkä voi enää kauan kestää paljon tämän tapaista. Minä alan käydä vanhaksi, ja elämäni on niin yksinäistä. Paitsi isääsi olet sinä minun ainoa sukulaiseni, ja minusta näyttää siltä kuin meidän vanha sukumme nyt tulisi kuolemaan sukupuuttoon. Voi, poikaseni, heitä nyt jo nuo surulliset naamiaiset! Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan naista, joka voisi auttaa minua saamaan sinut toiselle mielelle? Minä en välittäisi siitä, kuka hän on tai mistä hän tulee."

John oli punastunut korviaan myöten ja änkytti jotain todellisesta papista, joka ei saisi ajatella maallista avioliittoa, se kun estäisi häntä vapaasti antautumasta työhönsä. Rouva Callender tuli samassa takaisin sievänä ja hienona, hymyillen ja kumarrellen. Pääministeri tervehti häntä samanlaisella vanhanaikaisella kohteliaisuudella, ja sitten he kuhertelivat kuin kaksi vanhaa kyyhkystä, kunnes komeat vaunut ajoivat ovelle ja herttainen vanha herra läksi pois.

"Eikö hän ollut herttainen minulle?" sanoi vanha rouva yhä uudelleen ja uudelleen, ja kun John ei vastannut mitään, mutisi hän: — "Hyi! Millaisia mörököllejä nuoret miehet ovat vanhoihin herroihin verraten käytöksessään naisia kohtaan!"

Mennessään Sohoon samana päivänä tunsi John omituista liikutusta nähdessään vähän matkan päässä erään vanhan miehen kulkevan katua samaan suuntaan kuin hänkin puettuna kauhtanaan ja nuora vyöllään. Se oli veljeskunnan johtaja-isä; Johnin sydämessä tuntui omituiselta, kun hän kiirehti saavuttaakseen hänet ja tervehti häntä.

"Ah, minä olin juuri menossa sinua tapaamaan, poikani."

"Olette siis kuullut, mitä on tapahtunut."

"Olen; perkeleen nuolet lentävät nopeasti." Sitten hän tarttui Johnin käsivarteen jatkaen: "Maalliset vastoinkäymiset muistuttavat meitä vain Hänestä, aivan samoin kuin munkin jouhipaita muistuttaa Hänen kärsimyksistään, ja tämä sinun vastoinkäymisesi, poikani, on Jumalan muistutus sinulle rikkomasi lupauksen tähden. Mitä minä sanoin sinulle sinun lähtiessäsi pois meiltä — että palaisit takaisin ennenkuin vuosi on umpeen kulunut. Ja sinä palaat! Jätä maailma, poikani. Se kohtelee sinua pahasti. Ihmishenki vallitsee sitä, ja kirkkokin on kristillinen yhteys, joka on taivaan hengen piirin ja ohjauksen ulkopuolella. Jätä kaikki tuo ja palaja täyttämään valaasi."

John pudisti päätään ja vei isän pappilaansa, jonne tytöt juuri kokoontuivat illanviettoon. "Kuinka minä voin jättää maailman, isä, jossa on tällaista työtä niin kosolta? Yhteiskunta tarjoaa näille herttaisille olennoille melkein aina valittavaksi: 'Myy itsesi tai kuole nälkään!' Mutta Herra sanoo: 'Elä, tee työtä ja rakasta!' Siksi yhteiskunta on tuomittu, ja sen ruumisarkku, valtio, on myöskin tuomittu, mutta kirkko tulee elämään, ja siitä on muodostuva uuden järjestelmän kulmakivi, ja se on seisova naisen ja maailman välillä, kuten se vanhoista ajoista saakka on seisonut köyhien ja rikkaiden välillä."

Isä saarnasi Johnin puolesta sinä iltana. Hän käsitteli tekstiä: "Liha sotii Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan." — Erotessaan Johnista sakariston ovella sanoi hän: "Hengellinen työ, poikani, voi ainoastaan silloin olla hyväksi, kun se tähtää etupäässä sielujen pelastukseen. Mitä sanoisit, jos Herra armossaan siirtäisi sinut täältä pois — käännytystyöhön — lähetysvainiolle?"

John kalpeni. "En usko, että minun täytyisi täältä paeta"; sanoi hän pelon loistaessa silmistä. "Lontoo on epäilemättä kyllin laaja lähetysvainio kenelle tahansa."

"Kuka tietää? Ehkäpä se olisi välttämätöntä sinun oman sielusi tähden, jottei turhamaisuus pääsisi sinussa vallalle taikka kunnianhimo taikka — taikka jokin muu saatanan pauloista pääsisi sinua sitomaan! Mutta hyvästi nyt ja Jumala olkoon kanssasi!"

* * * * *

John Stormin tullessa kotiinsa, oli siellä kirje odottamassa häntä. Se oli Glorylta.

"Oletteko kuollut ja haudattu? Jos niin on laita, niin pyytäisin teitä ilmoittamaan siitä minulle, jotta voisin toimittaa hautakirjoituksen: 'Tässä lepää…' Niin juuri, lepää ja odotuttaa itseään turhaan, sillä vaikka te ette luvannut tulla, olisi teidän tietysti pitänyt tulla, ja siis te olette odotuttaneet itseänne turhaan. Te ette saa ajatella pahaa herra Drakesta. Minä nimitän häntä ihmisystävyyden kukaksi ja lordi Robertia sen okaaksi. Hänen mielialansa on kuin Kaspianmeri, jossa vuoksi ja luode eivät tunnu ollenkaan, kun taaskin teidän mielialanne on kuin Biskajanlahti! Ei voi siis odottaakaan, että te molemmat vetäisitte yhtä köyttä. Mitä minuun tulee, saatan kyllä olla vikapää seitsemään kuolemansyntiin, mutta minä en ymmärrä, miksi minua siitä syystä pitäisi näin boikottata. On olemassa eräs asia, josta minulla ei ollut mitään vihiä silloin, kun te olitte meillä, ja minä tahtoisin selittää sen nyt vihdoinkin. Tulkaa siis heti paikalla. Koska minä olen hidas vihaan ja runsas armosta, niin minä annan teille anteeksi, jos tulette kohta tänne. Ellette tule, niin — niin minä rupean ajamaan polkupyörällä — joka on naisille samaa kuin miehille juoppous. Jos nyt tunnustan aivan suoraan, niin olen jo vikapää siihen syntiin, sillä minä olen pyöräillyt ympäri puistoa varhaisella aamupuhteella, ylläni Rosan polkupyöräpuku, jossa minä todellakin olen yhtä hämmästyttävä kuin ihana näky, sillä Rosan puku on pari kyynärää liian laaja lanteiden kohdalta ja sitäpaitsi on sen kuosi mitä merkillisin. Jos kaikki tuo, mitä olen kertonut, ei houkuttele teitä tulemaan, niin aion ensi työkseni ruveta harjoittelemaan nyrkkitaistelua, ja kun vedän komeat taistelukintaat kouriini, on vaikutus epäilemättä mahtava.

"Mutta, oi, John Storm, oletteko todellakin kokonaan hylännyt minut? Aiotteko jättää minut aivan tykkänään? Ettekö luule, että minulla enää on mitään pelastuksen mahdollisuutta? Ja aiotteko todellakin antaa minun vaipua tähän lokaan ojentamatta pelastavaa kättä minulle? Oi, voi, voi, voi! Minä en ymmärrä mikä tätä tyhmää, vanhaa maailmaa nyt on vaivannut sen jälkeen kun minä tulin Lontooseen. Sen ankarista puremista päättäen se paraikaa kaiketi saa hampaita, ja minun tekisi mieli antaa sille lieventäviä rohtoja."

Johnin lukiessa tätä kirjettä värähtelivät hänen silmäluomensa, ja kova piirre hänen suunsa ympäri heltyi. Sitten hän luki sen uudelleen, ja hänen otsansa synkistyi.

"Minä en voi jättää häntä kokonaan tuollaisten miesten valtaan", ajatteli hän.

Taivas tiesi kuinka semmoiset miehet voisivat käyttää hyväkseen hänen viatonta rohkeuttaan, hänen lapsellista välinpitämättömyyttään kaikista terveellisistä etiketin säännöistä. Johnin täytyi mennä heti häntä tapaamaan, varoittamaan, neuvomaan. Se oli hänen velvollisuutensa — hän ei saanut sitä laiminlyödä.

* * * * *

Tämä oli ollut kiusallinen päivä Glorylle. Aikaisin aamulla lordi Robert oli käynyt hakemassa häntä uuden kappaleen lukuharjoitukseen. Sitä tarkoitusta varten oli vuokrattu eräs käyttämätön teatteri Strandilla. Sinne oli kokoontunut joukko kokeneita näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jotka kohtelivat Glorya ystävällisen suvaitsevasti, kuten ainakin henkilöä, jonka huomattavaan asemaan ei ollut syynä taito ja kyky, vaan muut seikat. Tuo harmitti Glorya, hän tunsi asemansa luonnottomaksi, ja häntä suututti se, että hän oli sallinut Robertin tulla häntä hakemaan. Mutta kaikki tämä oli vain alkua hänen nöyryytyksiinsä.

Heidän odottaessaan teatterin johtajaa, joka oli myöhästynyt, astui Gloryn luo herra, viikset vahattuina ja yllään turkiskauluksella koristettu päällystakki, levitellen ympärilleen hajuveden ja huonon tupakan tuoksua. Hän ojensi nimikorttinsa. Glory tunsi hänet silmänräpäyksessä.

"Nimeni on Josephs", sanoi mies tuttavallisella äänellä. "Jos voin jollakin tavalla palvella teitä — hankkia paikkoja — mitä tahansa — olisin hyvin onnellinen."

Glory punastui vastatessaan: "Te ette näy muistavan, että olemme tavanneet toisemme ennen."

Mies hymyili kohteliaasti.

"Kyllä muistan. Minä olen koko ajan seurannut teidän kehitystänne. Silloin, kun me tapasimme toisemme, ette vielä ollut esiintynyt, enkä minä tietysti voinut tehdä paljoa teidän hyväksenne, mutta nyt — jos te nyt soisitte minulle ilon —"

"Paikanvälittäjä on siis semmoinen henkilö, joka ei voi tehdä mitään silloin kun joku todellakin tarvitsisi hänen apuaan, mutta silloin kun häntä ei tarvita —"

Mies rupesi nauramaan peittääkseen nolouttaan.

"Hm, minä olen agentti — tiedättehän, että agentti johtuu sanasta agere, tehdä, toimia, ja me toimimme aina, toimeliaasti, kun tiedämme, että se tuottaa jotain. Ha, ha, haa! Mutta jos te suostutte unohtamaan entiset, niin olen valmis mihin hyvänsä."

Gloryn posket hehkuivat. "Tahtoisiko joku mennä hakemaan ovenvartiaa?" sanoi hän, ja eräs seurueesta läksi toimittamaan asiaa. Sitten hän lausui jokseenkin kovalla äänellä:

"Herra Josephs, kun minä olin aivan tuntematon ja koetin pyrkiä eteenpäin ja sain taistella vaikeuksia vastaan, kuten kaikki muutkin, silloin te petitte minut mitä ilkeimmällä tavalla, vaikka minä olen nainen. Minä en kanna mitään vihaa teitä kohtaan, mutta kaikkien Lontoossa työskentelevien köyhien tyttöjen vuoksi aion nyt toimittaa teidät ulos tästä huoneesta."

"Mi… mitä!"

Ovenvartia oli tullut sisään. "Ovenvartia, näettekö tuon herran tuossa? Hän ei saa milloinkaan astua jalallaan tähän teatteriin niin kauan kun me olemme täällä, ja jos hän koettaisi tulla väkisin, tulee teidän pyytää poliisi avuksenne ja viskata hänet kadulle."

"Kyllä ymmärrän." Ja vahatut viikset irvistelevän suun yläpuolella näyttivät aivan leikkaavan kasvot kahtia.

Kun Josephs oli kadonnut, huomasi Glory, että välinpitämätön ilme jokaisen kasvoista myöskin oli kadonnut. "Hänestä tulee jotain", sanoi eräs. "Hänessä on hyviä aineksia", sanoi toinen, mutta Glory itse värisi pelosta, eivätkä hänen ikävyytensä vieläkään olleet lopussa.

Pikkuinen lihavanläntä herrasmies astui sisään, paperikäärö kädessä. Hän astui lordi Robertin luo, pyysi anteeksi viipymistään ja pyyhki kaljua päätään sekä punakoita kasvojaan. Se oli Sefton.

"Tässä on meidän regissöörimme", sanoi lordi Robert, ja Sefton nyökäytti päätään, vilkuili silmillään ja huudahti:

"Olen ihastunut tästä kunniasta, olen vallan ihastunut!"

Glory olisi voinut vaipua maan alle häpeästä, mutta siinä silmänräpäyksessä hän käsitti tuon masentavan totuuden, että kun naista on loukattu kaikkein arimpaan kohtaan — hänen kunniaansa — on kaikkein parasta, ettei ole huomaavinaan koko asiaa.

Seurue istui ympäri salia, ja ensimmäinen lukeminen alkoi. Ensin luettiin henkilöiden nimet sekä niitä esittävien näyttelijäin nimet. Kaikkein viimeisenä siinä luettelossa oli Gloryn nimi ja rooli, ja hänen hermonsa värähtelivät äkillisestä tuskasta, kun regissööri luki "ja Gloria — neiti Glory Quayle."

Nyt seurasi hiukan hälinää, mutta sitten seurue asettui kuuntelemaan. Se oli Glorian kappale. Tämä päähenkilö oli jokseenkin kevytmielinen. Ensimmäisen näytöksen perästä arveli Glory, että siitä tulee Neil Gwynnen tarina sovitettuna nykyaikaan. Toisen näytöksen perästä hän arveli, että se kuvaisi lady Hamiltonin vaiheita ja kolmannen näytöksen loputtua, missä Gloria viettelee ja saattaa turmioon valtakunnan ensimmäisen miehen, hän tiesi, että koko kappale olikin "Harlot's Progress" ["Harlot's Progress" on William Hogarthin maalaama kuvasarja, joka esittää langenneen naisen elämää. Suoment. muist.] uudessa asussa ja sen täytyi myöskin loppua samalla tavalla.

Näyttelijät kuuntelivat jännittyneen tarkkaavaisina omia osiaan ja osoittivat merkitsevillä silmäyksillä, mitkä paikat olivat erittäin vaikuttavia, mutta Glory oli aivan hämillään. Kuinka hän saattaisi näytellä tuon huonon naisen osaa? Myrkky tunkeutui aivan luihin saakka, ja jos hyvän naisen piti esittää tuommoista naista, täytyi hänen muuttaa koko olentonsa. Lukeminen loppui vihdoinkin, ja kukin seurueessa onnitteli jotakin toveriaan, mikä mistäkin syystä. Sefton tuli Gloryn luokse kysyen, eikö tuo kappale ollut ihmeen voimakas ja eikö etenkin hänen osansa ollut loistava.

"On", sanoi Glory, "mutta ainoastaan huono nainen voi esittää tuon roolin kunnollisesti."

" Te tulette onnistumaan mainiosti, rakas neiti, te käsitätte sen aivan omalla tavallanne!" vastasi Sefton iloisesti, ja Glory palasi kotiinsa hämillään, surullisena, masentuneena ja häpeissään.

Eräs sanomalehti oli heitetty hänen ovelleen. Se oli jonkinmoinen huononpuoleinen teatterilehti, jonka painomuste ei vielä ollut ennättänyt kunnollisesti kuivua. Päällekirjoitus oli Josephsin käsialaa, ja eräs palsta oli merkitty sinisellä kynällä. Siinä kerrottiin Gloryn lyhyestä näyttelijäurasta ja siinä oli mainittu kaikki seikat — ohjelmien myynti, Gloryn olo Betty Bellmanin pukijattarena, ulkomaalaisten klubit — kaikki hänen entisen elämänsä pimeimmät kohdat. Niistä kerrottiin ilkeällä tavalla, jotta jokainen voisi selvästi käsittää Gloryn olleen hyvin huonossa seurassa, vaikkei hänestä itsestään sanottu mitään suoranaista pahaa. No, mitäpä siitä! Hän oli itse valinnut uransa ja sai siis tyytyä osaansa. Mutta voi kuinka kova maailma on naisia kohtaan, kun heidän menestystäänkin käytetään heidän häpäisemisekseen! Glory tunsi, että menneisyys oli jälleen tarttunut kiinni häneen — tuo armoton menneisyys — hän ei ikinä pääsisi kohoamaan siitä loasta.

Samana iltana hän kirjoitti John Stormille, ja aamulla jo ennenkuin Rosa oli noussut ylös — Rosan näet täytyi toimistotyönsä vuoksi iltaisin valvoa kauan ja siksi hän nousi ylös myöhään — Glory kuuli tutun äänen alakerrasta. Hänen rakkinsa kuuli sen myös ja alkoi haukkua. Seuraavassa silmänräpäyksessä John astui huoneeseen, ja Glory nauroi herttaisesti katsoen suoraan Johnin loistaviin mustiin silmiin, sillä John oli yllättänyt Gloryn juuri kun tämä heittäytyi sohvalle tukkien rakin kuonoa ja koettaen kuunnella.

"Tekö se olette? Kuinka ystävällistä, että tulitte niin aikaisin. Mutta tämä rakki" — ja nyt hän alkoi puhua Manin murretta — "se on niin hirveä!"

Sitten hän nousi ylös ja rupesi vakavaksi.

"Minä olin aikeessa kertoa teille, etten minä tiennyt ollenkaan mitään siitä kirkkojutusta. Minulla ei ollut pienintä aavistustakaan siitä… He eivät kertoneet minulle sanaakaan siitä — se oli niin väärin. Minä en aavistanut mitään ennenkuin näin sen sanomalehdistä."

John nojautui uunin syrjään. "Jos he pettivät teidät sillä tavalla, kuinka siis voitte jatkaa seurusteluanne heidän kanssaan?"

"Te tarkoitatte" (Glory oli asettunut toiselle puolen uunia ja puhui katkonaisesti) — "te tarkoitatte, että minun pitäisi luopua siitä kaikesta. Mutta se on nyt liian myöhäistä. Se oli jo myöhäistä silloinkin, kun sain siitä ensin tiedon. Sitäpaitsi ei siitä olisi mitään hyötyä. Te olisitte samassa asemassa kuin nytkin, ja mitä minuun tulee — hm — joku toinen ottaisi teatterin haltuunsa — ja mitä se hyödyttäisi?"

"Minä ajattelin tulevaisuutta, Glory, enkä menneisyyttä. Ne ihmiset, jotka pettävät meidät yhden kerran, voivat pettää toisenkin kerran."

"Se on totta — totta — mutta — mutta —" Gloryn ääni sortui, ja John käänsi päänsä pois hänestä sanoen: "No niin, kaikki on lopussa nyt, sitä ei voi enää auttaa."

"Niin, sitä ei voi enää auttaa."

John koetti miettiä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, mutta hän ei voinut muistaa. Heti kun hän katsoi Gloryyn, katkesi hänen ajatuksensa lanka, sillä Gloryn läsnäolon sulo, Gloryn ruumiillinen läheisyys vaikutti vastustamattomasti Johniin. Hän nyppi hattuaan ja liikahti.

"Joko te aiotte mennä?"

"Minulla on niin paljon töitä, ja —"

"Oh, teillä mahtaa todellakin olla paljon töitä nyt."

"Ja paitsi sitä, miksi… miksi jatkaisimme kiusallista keskustelua, Glory?"

Glory vilkaisi häneen syrjäkatsein. Johnin silmissä oli tuskallinen ilme, mutta niissä loisti myöskin jotain, joka pani Gloryn sydämen sykkimään.

"Onko se niin kiusallista, siis?"

"Glory, minä aioin sanoa teille, etten voi enää tulla tänne."

"Ettekö? Eihän teillä kumminkaan liene niin paljon työtä, vai mitä? Ettehän" (ja nyt seurasi taas Manin murretta ja hengitys muuttui nopeaksi) "ettehän ole niin ahkera sentään, ettette joutaisi hiukan pistäytymään silloin tällöin tyttöraukan luo."

John kohotti kättään. "Se häiritsee — se saattaa minut levottomaksi —"

"Oh, eikö muuta? Sittenpä", ja hän nauroi väkinäisesti, "minä tulen teitä katsomaan sen sijaan. Niin, sen tosiaankin teen."

"Ei, Glory, sitä ette saa tehdä. Se kiusaisi vain —"

"Kiusaisi! Taivas siunatkoon! Miksi se kiusaisi teitä?" Ja äkkiä leimahti omituinen liekki Gloryn silmissä.

"Siksi, että" — John puhui vaivaloisesti, ja Glory saattoi nähdä, kuinka hänen huulensa vavahtelivat. Mutta sitten jatkoi nuori pappi tyynesti, hyvin tyynesti, lausuen joka sanan hitaasti ja äänellä, joka tuntui jäädyttävän kylmältä: "Siksi, että rakastan teitä!"

"Te?"

"Ettekö ole tiennyt sitä?" Johnin ääni tuntui tulevan syvältä kurkusta. "Ettekö ole aina tietänyt sitä? Miksi teeskentelette? Te olette pakottanut minut sanomaan sen. Tahdoitteko siten vain näyttää voimaanne?"

"Oh!"

Glory oli kuullut sen, minkä hän tahtoi kuulla, ja vaikka hänelle olisi luvattu maailman kalleudet, ei hän olisi tahtonut olla kuulematta sitä, mutta kumminkin häntä peloitti ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Me molemmat olemme erilaisia luonteita, Glory, se se juuri erottaa meidät ja se on aina ollut meidän onnettomuutemme. Meillä ei ole mitään yhteistä — ei kerrassaan mitään. Te olette valinnut elämänne uran, eikä se ole minun urani. Minä olen valinnut oman urani eikä se ole teidän. Teidän ystävänne eivät ole minun ystäviäni. Me olemme kaksi vallan erilaista olentoa, ja kumminkin — kumminkin minä rakastan teitä. Siksi en voi tulla tänne enää."

Se oli suloista, mutta samalla kamalaa. Se oli aivan toista kuin Glory oli uneksinut: "Minä rakastan sinua! — Sinä olet minun elämäni! — En voi elää ilman sinua!" Mutta John oli oikeassa. Glory oli surmannut hänen rakkautensa jo ennenkuin se oli syntynytkään — se oli kuolleena syntynyt. Värähtelevällä äänellä, joka äkkiä muuttui omituisen hillityksi, sanoi Glory:

"Epäilemättä te olette oikeassa. Minun täytyy antaa teidän päättää. Ehkä te olette jo miettinyt kaikki perinpohjin."

"Älkää uskoko, että se on helppoa minulle, Glory. Minä olen kärsinyt paljon ja vielä enemmän tulen kärsimään. Mutta minä koetan kestää. Työni tähden —"

"Ah… Tietysti minä en voi odottaakaan… Tietysti te rakastatte työtännekin —"

"Minä rakastan työtäni, ja siksi ei kannata käyttää aikaa turhaan. 'Jos sinun silmäsi pahentaa sinun —'"

Glory oli loukkaantunut. "No niin, kun se asia siis ei ole autettavissa, ei meillä liene muuta neuvoa kuin lyödä kättä ja erota."

John ei ollut siihen saakka huomannut — siihen saakka, kun hän itse lausui tuomionsa ja Glory hyväksyi sen — kuinka hurmaavan kaunis Glory oli. John tunsi jotakin kurkussaan ja hän olisi tahtonut huutaa ääneensä.

"Sitä minä en odottanut, Glory — aivan toista minä olen vuosikausia uneksinut —"

"Mutta se on kai parasta — se on parasta."

"Minä koetin hankkia vaikutusalaa teillekin, mutta te ette huolinut siitä — te ette välittänyt siitä. Te piditte toisenlaista työtä parempana."

Glory muisti Josephsin ja Seftonin ja sanomalehden ja roolinsa. — Hän peitti kasvonsa käsillään.

"Kuinka minä voisin, Glory, nähdä teitä yhä edelleenkin ja panna alttiiksi… Se on vaarallista, äärettömän vaarallista."

"Niin, tietysti, te olette pappi ja minä näyttelijätär. Tietysti teidän täytyy muistaa se. Ihmiset ovat niin pahoja, niin julmia; minä pelkään, että huhuja jo on liikkeellä."

"Luuletteko todellakin, että välittäisin semmoisesta, Glory?" Glory otti pois kädet kasvoiltaan. "Luuletteko, että välittäisin vähääkään, vaikka koko juorunhaluinen maailma puhuisi —"

Glory taisteli haluaan vastaan, joka tahtoi pakottaa hänet heittäytymään John Stormin syliin, ja hän lausui hiljaa: "Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minä olen valinnut osani elämässä ja minun täytyy tyytyä siihen."

"Siis…" John ojensi molemmat kätensä.

Mutta Glory piiloitta kätensä selkänsä taakse miettien: "Ei, jos annan käteni hänelle, en voi kestää enää."

"Hyvästi!" — Ja John läksi pois, äärettömän toivoton ilme kasvoissaan.

Glory ei itkenyt. Kun Rosa hetkisen perästä tuli alakertaan, hymyili Glory ja hänen silmissään oli kirkas loiste.

"Oliko se sinun ystäväsi herra Storm? Oliko? Varo häntä, kultaseni. Hän voisi keskeyttää sinun kehityksesi, luullen siten tekevänsä Jumalalle otollisen työn."

"Ei ole pelkoa siitä, Rosa. Hän kävi vain sanomassa, ettei hän enää tule tänne", ja sitten jotain välähti hänen silmissään, sammui ja välähti taas uudelleen.

"Niin se on", ajatteli Rosa, "hänessä on kummallinen viehätysvoima, jonka vuoksi kaikki muut naiset tuntuvat mitättömiltä hänen rinnallaan." Ja sitten Rosa muisti erästä henkilöä ja huokasi.

John Storm palasi Sohoon Clare Marketin kautta, ja kun ihmiset tervehtivät häntä kadulla sanoen: "Hyvää huomenta, isä", ei hän vastannut, sillä hän ei nähnyt heitä. Mennessään kirkkoon sinä iltana tapasi hän joukon Charlien juomaveikkoja, jotka juuri löivät arpaa siitä, pääsisikö Charlie vapaaksi vai ei, ja kirjavaan pukuun puettu tyttö oli odottamassa pastoria. Se oli Aggie. Hän tuli puhumaan Charlien puolesta.

"Se on väkijuomien syy, herra pastori. Hän on hyvä poika silloin kun hän ei juo. Mutta minä pyytäisin anteeksi hänen puolestaan, ja jos te vain ette tahtoisi syyttää häntä —"

John häpesi itseään nähdessään kuinka uskollinen tuo tyttö oli kunnottomalle rakastajalleen.

"Ja te, lapseni — mitenkä teidän laitanne on?"

"Oh, ei minulla ole hätää. Se mikä kerran on särkynyt, ei tule paikkaamalla ehyeksi."

Kirkonkellot soivat, ja vaunuja vyöryi teattereihin.

XIV.

Harjoitukset teatterissa alkoivat aikaisin aamulla kestäen tavallisesti myöhään iltaan saakka. Glorysta ne tuntuivat rasittavilta, masentavilta ja usein nöyryyttäviltä. Itse teatterisali oli alempana kadun pintaa ja päiväiseen aikaan se oli tuskin suurta kellaria parempi. Jos hän tuli sisään pääovesta, kompastui hän tuoliriveihin ja näki etäällä häämöittäviä mies- sekä naishaamuja ja kuuli haudankumeilta kajahtelevia ääniä kaukaa. Jos hän taasen astui sisään takaoven kautta, näki hän ensimmäiseksi kuiskaajan pöydän keskellä näyttämöä ja sen yläpuolella loimottavan kaasuliekin. Pöydän eteen oli jätetty parinkymmenen neliöjalan kokoinen tyhjä paikka, jossa näytelmän kuviteltujen intohimojen tuli riehua.

Glory huomasi myöskin, että nuo intohimot eivät kaikki olleetkaan kuviteltuja, vaan usein suorastaan hirvittävän tosia. Kateus, mustasukkaisuus, viha — kaikki elämän katkeruus, joka esiintyy siellä, missä olemisen taistelu on kiihkein, tulvi häntä vastaan koettaen käyttää hyväkseen hänen kokemattomuuttaan, tahtoen riistää häneltä hänen johtavan asemansa näyttämöllä ja vähentää hänen parhaimpien repliikkiensä vaikutusta. Kaikki tuo sekä rasittava odotus, puolihämärä, kolkko ilma, tyhjä sali vaatteella peitettyine tuoliriveineen, mikä herätti sellaisen tunteen kuin sali olisi ollut täynnä äänettömiä aaveita, ja sitten tieto siitä, että ulkona oli kirkas, touhuisa, meluava tosi maailma — kaikki tuo masensi häntä, sai aikaan päänkivistystä ja sydämenpakotusta ja ajoi kyyneleitä hänen silmiinsä.

Ja kun hän sitten vihdoinkin oli voittanut kaiken tuon tai tottunut siihen sekä edistynyt niin paljon osassaan, että saattoi heittää pois käsikirjoituksen, silloin palasi taas uudella voimalla hänen vanha kauhunsa sitä naista kohtaan, joksi hänen piti muuttautua. Näytelmän Gloria oli hyvin ylpeä, turhamielinen ja itsekäs sekä polki kaikki jalkainsa alle hankkiakseen itselleen maailman etuja.

Sillä välin sai todellinen Gloria esittää aivan toisenlaista osaa. Joka aamu hän haki ääretön kolkkous sydämessään sanomalehdistä uutisia John Stormista. Hänen ei tarvinnut niitä kauan hakea. John Stormia ympäröi jonkinmoinen karkea romanttisuus, aivan kuin hän olisi ollut uusi Don Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Hänen nimeänsä käytettiin kaikenlaisissa huonoissa sukkeluuksissa, hänestä tehtiin pilakuvia, leikkijuttuja y.m. sellaista, joka ei ole leikkiä siksi, että se on solvausta.

Joskus Glory läksi salaa katsomaan John Stormin työvainiota. Sunnuntai-aamuina hän usein kulki Sohon halki katsellen kuinka ihmiset istuivat portaillaan lukien sunnuntailehtien nerontuotteita ripustettuaan ensin lintuhäkkinsä naulaan oven ulkopuolelle. Hän saapui vihdoin kirkolle ja kuuli sieltä laulua ja näki, kuinka joku oli liidulla kirjoittanut seinään: "Jumala siunatkoon isää!"

"Omituinen syytös pappia vastaan!" — Niin seisoi eräässä huononpuoleisessa sanomalehdessä, ja syytös koski siveellisyysrikosta. Eräs nuori lurjus (se oli Charles Wilkes) oli otettu kiinni hänen koettaessaan loukata isä Stormia, ja kun Wilkes tuomittiin viikon vankeuteen huolimatta isä Stormin armonpyynnöstä sekä takuun tarjouksesta hänen puolestaan, syytti hän pappia luvattomasta suhteesta hänen morsiameensa Agatha Jonesiin.

Gloryn suuttumus maailman pahuudesta John Stormia kohtaan muuttui syväksi, suureksi rakkaudeksi tuohon masennettuun mieheen, jota kaikki ymmärsivät väärin. Hän näki ilmoituksen John Stormin viimeisestä saarnasta ja päätti mennä sinne. Kirkko oli täpösen täynnä kansaa, enimmäkseen köyhiä, ja ilma oli täynnä appelsiinin ja oluen tuoksua. Nyt oli arki-ilta, ja kun kuoro astui sisään ja John Storm seurasi jälessä puettuna mustaan kauhtanaan, tunsi Glory fyysillistä iloa tietäessään olevansa niin lähellä häntä.

Tekstinä oli: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut! Sillä te olette valkeaksi sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea riettautta." Ensimmäinen osa saarnasta oli moite ihmisten epäsiveellisyyttä vastaan. Me puhdistamme ulkokuoren, mutta Englannin n.s. puhtaus ei ole muuta kuin mädätykselle ja synnille rakennettua häpeällistä petosta. Meidän keskellämme kulkee miehiä, viheliäisiä lihallisuuden orjia, joita yleinen mielipide on liian laiska ahdistamaan ja jotka eivät edes tiedä, missä heidän lapsensa ovat. Menkööt he paheitten luoliin ja hakekoot sieltä lapsiansa ja — Herra heille suokoon anteeksi — lastensa äitejä kurjien hylkiöiden ja rikoksellisten seasta. Saarnan toinen puoli oli naisen puolustusta. Maailman synnit naista kohtaan ovat aikamme häikäilemättömimpänä paheena. Onko maailma koskaan ajatellut naisten urheutta, heidän kieltäymystään, heidän palkatonta työtään? Oi, miksi naista pidetään niin halpana tässä meidän nykyaikaisessa siveettömässä Lontoossamme? Harvoin on nainen rikkonut luonnon lakeja, ja jos hän on joskus sen tehnyt, on siihen aina ollut suurimpana syynä mies. Miehet viettelevät naisia komeilla puvuilla, mukavuudella, rahalla ja kunnialla unohtamaan tosi tarkoituksensa, mutta jokainen tosi nainen löytää kumminkin lopulta oikean alansa ja rupeaa mieluummin äidin hiljaiseen työhön kuin maallisen kunnian petolliseen, tyhjään palvelukseen, jolle hän ei anna mitään arvoa. "Niin, te naiset, äidit, tyttäret, teidän käsissänne on Englannin pelastus! Eläkää sen asian hyväksi, ja palkitkoon teitä Jumala ja Hänen siunattu Äitinsä tässä vaivaloisessa elämässä ja suokoon teille ikuisen onnen!"

Sitten seurasi kulkue, jossa kannettiin lippuja, ristejä, tähtiä ja sinisiä liljoja, mutta Glory ei nähnyt mitään siitä. Hän oli polvistunut pää kumarassa ja sydän pakahtumaisillaan liikutuksesta. Hän ei tiennyt mitään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa ja seurakunta poistunut. Vanha eukko vain, lesken myssy päässään, oli jäänyt kirkkoon ja kalisteli nyt avainkimppua.

"Onko isä mennyt jo?"

"Ei, neiti, hän on vielä sakaristossa."

"Viekää minut sinne."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vavisten ja katse uhkuen pelokkaan kunnioituksen sekaista rakkautta John Stormin edessä kirkon pienessä, kolkossa sakaristossa.

"Glory, miksi te tulitte tänne?"

"En voinut olla tulematta."

"Mutta mehän sanoimme jo jäähyväiset ja erosimme."

" Te sanoitte, en minä. Se ei ole niin helppoa —"

"Helppoa! Sanoinhan teille, että se ei olisi helppoa minulle, lapseni. Eikä se ole ollut helppoa. Minä sanoin, että tulisin kärsimään, ja minä olen kärsinyt. Mutta minä olen kestänyt sen — te näette, että olen kestänyt sen. Älkää kysykö, mitä se on maksanut minulle!"

"Oi, oi, oi!" Glory peitti kasvonsa.

"Niin, perkele kiusasi minua ensin rakkaudella. Minä näin teidät, minä kuulin teidän äänenne kaikkialla ja kaikessa, Glory. Mutta minä voitin sen, ja sitten kiusasi perkele minua säälillä. Minä olin jättänyt teidät maailman armoille. Minun velvollisuuteni oli pitää huolta teistä. Senkin tein."

Glory vilkaisi häneen nopeasti.

"Ah, te ette koskaan aavistanut sitä! Mutta mitäpä siitä! Kaikki on ohi nyt, ja minä olen muuttunut, perin pohjin muuttunut nyt. Mutta miksi te palaatte taas minua kiusaamaan? Tämä kaikki ei merkitse teille mitään, ei kerrassaan mitään. Te voitte pudistaa sen pois milloin tahansa. Se johtuu teidän luonteestanne, Glory, te ette voi sille mitään. Mutta ettekö te tunne mitään sääliä? Te löydätte minut täällä koettamassa auttaa avuttomia — noita tyttöraukkoja, joilla on kyllin siveyttä pysyäkseen köyhinä, kyllin uljuutta ollakseen heikkoja ja rohkeutta elämään ilman ystäviä. Miksi ette voi antaa minun olla yksin? Mitä minä olen teille? En kerrassaan mitään. Te ette välitä minusta vähääkään, ette hiukkaakaan."

Glory vilkaisi häneen taas, ja nyt oli hänen katseessaan rakkaus jo paljoa voimakkaampi kuin pelko. John huomasi sen ja tunsi, kuinka valtavasti se vaikutti häneen.

"Palatkaa takaisin omaan maailmaanne, onneton tyttö! Te rakastatte sitä — te ette voi olla sitä rakastamatta. Te olette uhrannut sydämenne parhaat tunteet sille!"

Glory hymyili. Se oli tuota vanhaa, säteilevää hymyä, mutta nyt siinä oli myöskin voitonriemua, jommoista John ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Se vaikutti kuin hulluus nuoreen pappiin, ja hän koetti taas tahallaan loukata tyttöä.

"Palatkaa takaisin omaan seuraanne, noitten ihmisten pariin, jotka näyttelevät tosi elämää, jotka rakentavat nukketaloja ja uhraavat ruumiinsa sekä sielunsa saadakseen aplodeja teattereissa. Palatkaa takaisin seurapiirinne valheisiin ja ulkokullaisuuteen ja noitten aivottomien narrien luo, jotka ovat sen kaunistuksena! He tanssivat mainiosti ja ovat kuin kotonaan kaikissa hienoston saleissa sekä tuntevat kaikki urheilu-uutiset ja teatteriasiat. Minä en pysty sellaiseen ja minua vainotaan, häväistään, pilkataan ja halveksitaan kuin epäsiveellistä miestä ja kartetaan kuin spitaalista! Miksi te olette tullut luokseni?" huusi hän käheästi ja kiihkeästi.

Mutta Glory ojensi vain kätensä hänelle sanoen: "Siksi, että rakastan teitä!"

"Mitä te sanotte?" John värisi tuskasta.

"Minä rakastan teitä, olen aina rakastanut teitä, ja te rakastatte minua — eikö niin — rakastattehan vieläkin minua!"

"Glory!"

"John!"

"Jumalan tähden, Glory!"

Hurjasta ilosta huudahtaen syöksyi John hänen luokseen ja puristi hänet syliinsä peittäen hänen kasvonsa ja kätensä suudelmillaan. Hetken perästä hän kuiskasi: "Ei täällä, ei täällä", ja Glorykin tunsi, että tuo huone oli vallan tukahduttaa heidät. Heidän täytyi mennä ulos kedolle, puistoon.

Joku koputti ovelle. Se oli rouva Pincher. Ulkona oli eräs mies odottamassa isää. He tapasivat hänet kadulla. Se oli viinuri Jupe. Hänen yksinkertaisissa kasvoissaan oli omituinen pelon ja ilon sekainen ilme, aivan kuin hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta ei uskaltanut.

"Minun rouvani on päässyt vapaaksi ja tahtoisi tulla kotiin, herra pastori, ja siksi minä tulin nyt tänne kysymään herra pastorilta, mitä minun pitäisi tehdä."

"Ottakaa hänet luoksenne ja antakaa hänelle anteeksi, hyvä mies, se on kristillistä."

John Stormin rakkaus oli nyt aivan rajaton. Hänen laaja tunteensa käsitti kaikki. Heidän kulkiessaan hän tervehti kaikkia: "Hyvää iltaa, rouva Pincher. Hyvää yötä, Lydia."

"Hän on todellakin kaikkien meidän isä!" sanoi joku, kun hän poistui Gloryn kanssa.

Nyt oli kirkas kuutamo, ja heidän kulkiessaan katuja pitkin se näytti taistelevan puodin ikkunoista loistavien kaasuvalojen kanssa aivan kuin valkean liekki kilpailee auringon kanssa, mutta heidän saapuessaan puitten alle hohti se kuin morsian valkoisessa loistossaan. Ääretön taivaankansi heidän päänsä päällä oli täynnä kimaltelevia tähtiä, ja se oli niin syvä, niin äärettömän syvä. Riemuisa maa ja taivas hymyilivät lemmen hymyä. Vinha tuuli heilutteli puiston puita, ja koko tämä luonnon pyhättö keskellä meluavaa kaupunkia tuntui laulavan lemmen säveleitä!

Heidän kätensä yhtyivät, ja he kulkivat äänettöminä, peläten häiritä unelmiensa tenhoa ja heräävänsä tosi elämään. Johnista tuntui niin ihmeelliseltä, että he kulkivat yhdessä, hän tuskin saattoi uskoa sitä todeksi, vaikka Gloryn käden kosketus herätti hänessä omituista fyysillistä hurmausta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kävelisi pilvissä, ja Glory leijaili hänen vieressään kevyenä, kuin rakkaus olisi antanut hänelle siivet. Glory pyyhki silloin tällöin säkenöiviä silmiään ja kerran hän seisahtui Johnin eteen, katsoi häneen kauan, lähensi kasvonsa Johnin kasvoihin ja suuteli häntä.

"Tahdoitpa tai et, on sinun elämäsi sidottu minun elämääni ikuisesti!" kuiskasi Glory.

"Niin on", vastasi John. "Nyt sen ymmärrän. Minä en voi enää pettää itseäni."

"Ja me tulemme onnellisiksi, tulemmehan, kaikesta siitä huolimatta, mitä sinä sanoit?"

"Tulemme. Me unohdamme kaiken sen, Glory."

"Ja annamme anteeksi", sanoi Glory ja hiljaa huoaten ja punastuen pyysi hän Johnia suutelemaan häntä vielä kerran.

"Rakkaani!"

"Minun elämäni."

Tuuli heitti Gloryn olkavaipan liepeen hänen päänsä yli, ja John tunsi hänen tukkansa tuoksun.

John koetti ajatella, millä hän oli ansainnut semmoisen onnen, mutta hänestä tuntui nyt kuin kaikki hänen kärsimyksensä olisivat olleet mitättömän pieniä tällaisen riemun rinnalla. Westminsterin iso kello kajahutti kumeat sävelensä, ja tuuli kuljetti niitä kuin urkujen säveleitä, milloin valtavina ja täyteläisinä, milloin vienoina kuin lapsen kuiskaus. Glory ja John kuulivat mahtavan kaupungin etäisen humun, tuon suuren kaupungin, joka hyrskyävän meren lailla ympäröi heidän pyhää saartaan, ja yhteenliittyneiden käsiensä valtimoissa he luulivat tuntevansa maailman valtasuonen tykytyksen. Enkeli oli tullut alas taivaasta ja henkäissyt vetten pinnalle, ja katso, tämä oli kaikesta huolimatta Jumalan oma ihana maailma.

John saattoi Gloryn kotiin, ja he erosivat Gloryn ovella. "Älä tule sisään tänä iltana", kuiskasi Glory. Hän tahtoi olla yksin voidakseen ajatella ja muistella kaikkea uudestaan, joka sanaa, joka katsetta. Yksi ainoa pitkä kädenpuristus, ja sitten he erosivat.

John palasi kotiinsa puiston kautta ja koetti astua juuri niitä kohtia myöten, joita Gloryn jalat olivat koskettaneet. Saavuttuaan Buckingham Gaten luo hän kääntyi takaisin ja kulki puiston ympäri ja sitten vielä kerran sen ympäri ja sitten samoin uudestaan. Kellot ilmaisivat lyönneillään ajan kulun, vaunut kiitivät länteen päin kuljettaen juhlapukuisia naisia, jotka palasivat kotiin teattereista, vyöryvä liike eteni etenemistään häviten vihdoin kokonaan, mutta yhä vielä John käyskenteli, ja tuuli lauloi hänelle lauluaan.

"Ei Jumala meitä siitä moiti", ajatteli hän. "Me olemme luodut rakastamaan toisiamme." Hän otti hatun päästään antaen tuulen puhaltaa tukan läpi, ja hän oli onnellinen, onnellinen! Joskus hän sulki silmänsä, ja silloin hänen taas täytyi uskoa, että Glory käveli hänen vieressään astuen tasaisin askelin hänen rinnallaan kuutamossa, Glory, tuo säteilevä, vieno naisolento.

Päivän sarastaessa oli tuuli tyyntynyt, puisto oli aivan hiljaa, ja Johnin askeleet kuuluivat hiekkakäytävällä. Idässä ilmaantui keltainen loimo taivaalle, ja kylmä tuulenpuuska lehahti puistossa ennustaen päivän tuloa ja pannen puitten latvat vavahtelemaan, lammen pinnan väräjämään, linnut visertelemään ja koko maailman heräämään unestaan.

"Rauhan huone se ja pyhä paikka, missä lepää vieno tyttö tuo."

Johnin kulkiessa kotiin Birdcage Walkia pitkin oli puisto vielä kuin Unen horroksissa, ja kodittomat kulkijat loikoilivat vielä puistonpenkeillä. Vaalea utupeite oli laskeutunut Lontoon yli, mutta Westminster Abbeyn tornit näkyivät selvästi usvan yläpuolella ja kyyhkyset liitelivät niitten ympärillä niinkuin vesilinnut kiertelevät merenkallioita. Mikä yö tämä oli ollut! Unelmien, lemmen, tenhon yö!

Kadut olivat tyhjät ja hyvin hiljaiset. Ainoastaan rikkakärryjen ratina ja poliisin tasaiset askeleet häiritsivät äänettömyyttä. Pitkiä siintäviä näköaloja ja haudan hiljaisuus kaikkialla, aivan kuin kuolon lempeä veli, uni, olisi valtikallaan hallinnut koko maailmaa. Westminsterin kello löi kuusi.

Hiljaisessa eteisessä oli kirje Johnille. Se oli Lontoon piispalta ja kuului: "Tulkaa tapaamaan minua St. James's Squarelle."

XV.

Glory ei ollut koskaan niinkuin nyt tuntenut sen elämän viehätysvoimaa, josta hän oli luopumaisillaan. Uskollisena uudelle suhteelleen John Stormiin hän ei mennyt harjoitukseen aamulla, mutta kumminkaan ei hän ollut tuossa uudessa asemassaan kyllin rohkea ilmoittaakseen Rosalle oikean syyn, miksi hän jäi kotiin. Rooli oli muka niin rasittava — se väsytti liiaksi, pieni keskeytys ei tuottaisi mitään häiriötä. Rosa kirjoitti siis hänen puolestaan kirjeen pyytäen anteeksi, että Glory terveydellisistä syistä ei voinut tulla. Näin syntyi ensimmäinen epäsuora suhde Gloryn ja Rosan välille.

Kaksi päivää kului, ja sitten tuli kirje regissööriltä: "Toivon, että olette levännyt tarpeeksi ja voitte kohta taas tulla tänne. Kuiskaaja luki teidän roolinne, mutta kaikki menee aivan päin mäntyä, vetelästi, hengettömästi, haluttomasti, tyhmästi! Ei kukaan näyttele, kaikki nukkuvat. 'Kyllä se näyttää hyvältä sitten illalla', sanoo joku ja muita samanlaisia tyhmyyksiä. Kaikki osoittaa, kuinka tärkeä henkilö te olette meille. Mutta kateelliset ihmiset kuiskailevat, että te pelkäätte tuota roolia. Hölmöläiset! Jos te onnistutte nyt, on koko elämänne menestys taattu, hyvä neiti. Ja te tulette onnistumaan! — Teidän iloinen" j.n.e.

Tämän kirjeen mukana oli kolme teatterille osoitettua kirjettä. Yksi oli eräältä sanomalehtiuutisten toimistolta, joka pyysi lupaa saada kirjoittaa uutisia Glorysta eri lehtiin ja oli liittänyt siinä tarkoituksessa näytekirjoituksen: "Pikku lintunen on kuiskaillut, että 'Gloria' 'Gloriana' on aikaansaava vallan ihmeitä. Ne, jotka ovat olleet läsnä harjoit… mutta vaiti suuni — älä lavertele vielä…" j.n.e. Toinen kirje oli erään kuvalehden toimittajalta, joka pyysi Glorya lehden valokuvaajan luo saadakseen hänestä kokosivun kuvan lehteensä. Kolmas sisälsi erään iltalehden toimittajan nimikortin. Kolme päivää sitten Glory ei olisi välittänyt kaikesta tuosta vähääkään, mutta nyt hän tahtomattansakin tunsi mitä vilkkainta iloa ja ylpeyttä.

Drake kävi heidän luonaan oltuaan poissa pari viikkoa. Hän tuli puhumaan viime käynnistään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja totiset eivätkä raikkaat ja iloiset kuten tavallista, hänen äänensä värisi ja hänen käytöksensä oli hermostunutta. Glory ei ollut koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna, ja Rosa oli hämmästyksestä sanatonna.

"Teillä oli syytä suuttua minuun", sanoi hän, "minä tulin sitä tunnustamaan teille? Se oli kerrassaan kurjaa tuo, että häädimme hänet pois kirkostaan, ja vielä kurjempaa, että käytimme teitä aseenamme. Sanotaan, että kaikki on luvallista rak —" Mutta samassa hän punastui ja vaikeni. Sitten hän jatkoi katkonaisesti: "Oli miten oli — olen pahoillani — hyvin pahoillani. — Ja jos minä voin millään tavalla asiaa parantaa —"

Glory koetti vastata hänelle, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti, eikä hän voinut saada sanaa suustaan.

"Minä olen todellakin jo koettanut tehdä, mitä olen voinut asian hyvittämiseksi. Lordi Robertilla on papinpaikka avoinna Westminsterissä ja minä olen pyytänyt häntä antamaan sen piispalle, jotta piispa saisi tarjota sen isä Stormille —"

"Mutta suostuuko lordi Robert siihen?"

"Hänen täytyy. Se on vähintä, mitä voimme tehdä, jos vähääkään tahdomme kunnioittaa itseämme enää. Ja paitsi sitä minä olen väsynyt tuohon anti-Storm-kiihkoon. Semmoiset miehet kuin minä ja moni muu voivat kyllä asettua häntä vastaan — minä en tunnusta hänen auktoriteettiaan eikä hän minun mielestäni sovellu meidän vuosisataamme eikä valtakuntaamme — mutta kun sellaiset henkilöt ivaavat häntä, sellaiset, jotka kirjoittavat kirkollisiin aikakauskirjoihin ja panevat nimikirjaimensa sepustustensa alle, sellaiset paimenet, jotka ansaitsevat viisituhatta puntaa vuodessa ja ovat seuraavinaan Häntä, jolla ei ollut kotia eikä toista hametta ja jonka ystävät olivat kurjia syntisiä, vaikka hän itse oli synnitön — on se inhottavaa, ilkeää, se kiihoittaa koko minun luontoni heidän kuollutta uskoansa ja kurjaa kirkkoansa vastaan. Olkoonpa Stormilla mitä vikoja tahansa, on hänessä aina jotain suuripiirteistä. Hänellä on Kristuksen oma aate, ja hän on mies ja gentleman, ja minua hävettää, että käyttäydyin niin häntä kohtaan. Se on nyt ollutta ja mennyttä jo, eikä sitä enää voi auttaa, mutta jos minä voisin toivoa, että te annatte minulle anteeksi — ja unohdatte —"

"Annan", sanoi Glory matalalla äänellä. Sitten seurasi äänettömyys, ja kun Glory taas kohotti päätään, oli Drake mennyt ja Rosa pyyhki silmiään.

"Sen hän teki siksi, että hän rakastaa sinua, Glory. Nainen ei voi vihata miestä, joka rakkaudesta häneen rikkoo", virkkoi vihdoin Rosa.

John Storm tuli Gloryn luo myöhemmin samana päivänä, kun Rosa jo oli mennyt pois ja Glory oli yksin. Hän oli aivan muuttunut. Hänen poskensa näyttivät täyteläisiltä, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät. Pilvet näyttivät aivan kadonneen hänen sielustaan ja hän uhkui intoa. Hän nauroi yhtämittaa, ja oli melkein kiusallista nähdä, kuinka tuo vakava mies koetti tottumattomalla tavalla laskea leikkiä.

"Arvaapa, mitä on tapahtunut! Piispa kutsui minut luoksensa ja tarjosi minulle paikkaa Westminsterissä. Se näkyy olevan lordi Robert Uren virkoja. Eipä siltä, että hän ansaitsisi mitään kiitosta tuosta tarjouksesta. Lady Robert on ollut kaiken alkuna. Hän on käynyt tapaamassa piispaa sen asian johdosta. Piispa mainitsi minulle veljeskunnasta ja puheli meidän kohtauksestamme siellä, St. Jude's Brown Squarella, pahimman kaupunginosan laidassa koko kristikunnassa. Arkkidiakoni taisi toivoa Westminsterin paikkaa vävypojalleen Golightlylle. Josua pastori kävi minun luonani tänä aamuna koettaen houkutella minua luopumaan siitä virasta, mutta minä lähetin hänet pellolle aika kyytiä. Hän kertoi minulle, että tuo paikka muka oli luvattu hänelle — ilmeinen valhe, tietysti. Sen huomasin pian, koska valheella aina on lyhyet jäljet. Ha, ha, haa!"

John ei hellittänyt ennenkuin hän sai Gloryn kanssaan katselemaan heidän tulevan yhteiselämänsä asuinpaikkoja. Don oli heidän kanssaan, sillä John oli tuonut sen muassaan, mutta se oli pidettävä kahlehdittuna, sillä se tahtoi yhtämittaa syöksyä pöydän alla olevan rakin kimppuun. Oli lauantai-ilta, ja heidän astuessaan Westminster Abbeyn lähistön "slummeihin" loistivat naftalyhdyt räikeästi Old Pye-kadulla ja Peter-kadulla sekä Duck Lanella, mutta heidän oli melkein mahdotonta päästä kulkemaan, sillä ne olivat täyteen ahdetut vihanneksien myyjäin vaunuja. Siellä kuului katukauppiaiden kiihkeitä huutoja, raakaa naurua, toraa ja kiroilemista sekä teurastajan käheä ääni, kun hän tarjoili lihapalasia huutokaupalla eniten maksaville, ja myöskin paistettujen perunain myyjän kirkuminen. Ylt'ympäri levisi huonojen vihannesten ja paistetun kalan haju. "Hei, hei, mitä sinä kiskot tomaateistasi?" — "Kolme penceä. Saman maksoin itse tänä aamuna." — "Älä valehtele!" — "Jumal' auta, se on totta!"

"Eikö tuo ole hirveätä?" sanoi John, ja Glory, joka tunsi omituista jäähtymistä ja kyllästystä, heräsi aivan toisenlaisessa maailmassa liikkuneista unelmistaan ja sanoi: "Niin on."

"Ja tätä sanotaan pyhätöksi! [Lähellä Westminsteriä on suuri katu nimeltä Broad Sanctuary. Sanctuary = pyhättö. Suoment. muist.] Voi millaisia kissamaisia olentoja me olemme! Nuo syntisraukat pysyvät yhä vain lujasti kiinni vanhoissa asuinsijoissaan!"

John vei Gloryn kaikille niille kujille ja solille, joitten näemme kulkevan ristiin rastiin Westminsterin kartalla aivan kuin rypyt vanhuksen kasvoissa. Siellä hän näytteli "malliasuntoja" ja myöskin noita kirjavasti koristeltuja helvettejä, joissa nuoret tytöt sotamiesten kera tanssivat ja joivat.

"Mitä hyötyä siitä on, että sanomme noille ihmisille, 'älä juo, älä varasta?' He vastaavat: 'Eläisittepä itse näissä slummeissa, niin varmaan rupeaisitte tekin juomaan!' Mutta me näytämme heille, että me voimme asua täällä emmekä kumminkaan muutu juopoiksi — se on oikea saarnaamistapa."

Ja sitten hän rupesi kuvailemaan sitä täydellistä kieltäymyksen elämää, jota hän ja Glory yhdessä tulisivat elämään. — "Sinun täytyy hoitaa meidän raha-asiamme, Glory. Sinä et voi aavistaa, kuinka minua petkutetaan. Ja kyllä minä olen koko aasi raha-asioissa — senhän tiedät. Ha, ha, haa. Mistäkö saadaan tarpeeksi varoja? Ah, Jumala kyllä maksaa omat velkansa. Kyllä hän kaikesta huolta pitää."

Heidän piti asua aivan kirkon vieressä, antaa leipää nälkäisille ja vaatteita alastomille, laittaa "siirtokunta" Sharkeyn pelihelvetistä, joka nyt oli autiona, auttaa todella tarvitsevia — sellaisia, jotka eivät aina valitelleet omia surujaan, juuri sellaisia. Sitten tuli heidän näyttää, että he eivät olleet publikaaneja eivätkä myöskään fariseuksia tai kirjanoppineita.

"Meidän on vain vapauduttava kaikesta itsekkyydestä. Meidän täytyy aina osoittaa, ettemme pienimmässäkään asiassa ajattele omaa etuamme…" Glory, joka tunsi omituista puserrusta kurkussaan, käänsi samalla pois päänsä ja kuuli jonkun heidän takanaan sanovan:

"Jesta sentään, tuossa on taas pappi koirineen — pappi, joka pisti Sharkey-raukan lukon taakse. Katso tuossa, tuon neidin kanssa!"

"Voi sun ihme, se on hän tosiaankin! Hän on hommannut toisenkin miehen vankilaan — ja se on kaikki tuon kirotun koiran syytä."

John ja Glory kävelivät kirkon ympäri. John puheli yhä innokkaammin, ja Glory kulki hänen vieressään vastahakoisesti aivan kuin rikoksellinen, jota talutetaan mestauslavalle. Vihdoin he saapuivat Great Smith kadulle, ja John huudahti: "Katso, tuossa on Herran huone kaiken tuon telineverkon takana, ja tuossa on Broad Sanctuary, laaja pyhättö — kyllin laaja tosiaankin vaikka millaisille omilletunnoille! Katso!"

Liuta tyttöjä ja miehiä tuli juuri ulos eräästä huvipaikasta toisella puolen katua, ja sieltä kuului huutoja ja kiroilua. "Katsopas häntä!" huusi naisen ääni. "Tuossa hän on, senkin sika! Minut hän vietteli turmioon, ja nyt hän on pestautunut sotamieheksi ja aikoo lähteä matkoihinsa toisen naisen kanssa!"

"Sinä olet sikahumalassa, niin olet", sanoi miehen ääni, "ja ellet tuki suutasi, pääset kotiisi pikemmin kuin luuletkaan!"

"Ettäkö aiot lyödä minua, koira? Koetahan! En minä pelkää!"

"Sinä et ole sotamiestä ansainnut — tule pois", sanoi toinen naisen ääni, ja samassa ensimmäinen nainen alkoi syytää kirouksia minkä ennätti. Juuri silloin sattui pienoinen pappismies kulkemaan ohi — se oli pastori J. Golightly — ja hän virkahti: "Ai, ai, eikö täällä ole yhtään poliisia?" Ja sitten hän jatkoi matkaansa käsikoukussa pitkän rouvansa kanssa.

John Storm tunkeutui joukon läpi molempien riitelijöiden väliin. Lyhdyn valossa saattoi hän nähdä heidät. Mies oli Charles Wilkes sotilaspuvussa. Nainen, jonka kasvoilta vuoti maali ja jonka otsatukka oli vallan porhollaan, muu osa tukasta retkottaen irrallaan selässä, oli Aggie Jones.

"Me emme tarvitse mitään pappia täällä", sanoi Charlie irvistellen.

"Sinä saat kumminkin kohta kokea, että täällä on pappi, ellet joutuun mene tiehesi!" sanoi John. Charlie vilkaisi ympärilleen, huomasi koiran ja hävisi silmänräpäyksessä.

Glorykin oli saapunut siihen. "Voi, Aggie, tekö siinä?" huudahti hän, ja silloin tyttö alkoi nikotellen itkeä juopuneen tavalla.

"Tyttöjä kohdellaan pahasti, neiti", sanoi joku vaimoista, ja toinen huusi: "Poliisi tulee!" Samassa tulikin poliisi työntäen syrjään väkijoukkoa ja sanoi: "Eteenpäin! Ei tässä saa seisoa koko yötä."

"Käskekää tänne vaunu", sanoi John poliisille.

"Heti paikalla, isä. Ajuri, hoi!"

"Missä te asutte, Aggie?" kysyi Glory, mutta Aggie oli nyt jo niin juovuksissa, ettei hän voinut vastata kysymykseen.

"Hän asuu Brown's Squarella", sanoi sama vaimo, joka oli ennenkin puhunut, ja kun vaunut saapuivat, pyysi John häntä tulemaan heidän mukaansa Aggiea viemään.

Aggien koti oli St. Juden varrella olevan vuokrakasarmin toisessa kerroksessa. Tyttö oli vallan tajuton, niin että Johnin piti kantaa hänet ylös portaita. Huone oli hirvittävässä epäjärjestyksessä, vaatteita oli heitelty sinne tänne tuoleille, alusvaatteet retkottivat lattialla, tuli oli sammunut, sikarinpätkiä oli kamiinin edessä, tyhjään olutpulloon oli pistetty kynttilä, ja pöydällä oli lakastunut ruusuvihko.

Kun John asetti tytön vuoteelle, mutisi tämä: "Jättäkää minut yksin!" ja kun John kysyi, millaista hänen elämänsä tulisi olemaan vanhana, jos hän nuorena käyttäytyi tällä tavalla, änkytti tyttö: "En tahdo tulla vanhaksi. Kuka minusta silloin enää pitäisi?"

Puoli tuntia sen jälkeen astuivat Glory ja John katuja pitkin Clement's Inn'iin, jossa kuu paistoi ja kaikki oli hiljaista, jossa kostea nurmikko tuoksui ja tähdet kimaltelivat, ja valoisissa ikkunoissa oli punaiset ja valkoiset uutimet laskettu alas. John puheli yhä vielä innokkaasti. Hän kuvaili sitä osaa, joka Glorylla tulisi olemaan heidän tulevassa yhteiselämässään. Gloryn piti auttaa ja suojata nuoria sisariaan, lapsinaisia, turmion partaalla olevia tyttöjä, herättää heissä jalompia vaistoja ja äidinrakkautta, jonka avulla he voisivat voittaa kiusaukset.

"Eikö se ole ihanaa? Eikö ole ihanaa elää tosi elämää alituisessa taistelussa maailman pahuutta ja kurjuutta vastaan. Eikö se ole suurenmoista? Sinä voit sen tehdä! Sinä menet slummeihin ja noihin pahuuden luoliin, joita näytin sinulle tänä iltana — ne ovat kaiken Lontoon pahuuden kasvattaman synnin ja häpeän kehtoja, Glory — sinä menet niihin suojelusenkelinä kohottamaan langenneita ja parantamaan haavoitettuja! Sinä elät siellä, iloitset siellä, taistelet siellä. Eikö se ole parempaa, paljoa parempaa, tuhat kertaa parempaa kuin näytellä elämää, parempaa kuin kaikki elämän hulluus, turhuus, aistillisuus!" Glory koetti myönnellä ja tuontuostakin hän vastasi vapisevalla äänellä "on", "tietysti", kunnes he vihdoin saapuivat kotiovelle. Siellä tapahtui hyvin omituista. Joku lauloi salissa säestäen pianolla. Se oli Drake. Akkuna oli auki, ja hänen äänensä kajahteli yli kuutamoisen puiston:

"Du liebes Kind, komm geh' mit mir! Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

Äkkiä tuntui Glorysta kuin hänessä olisi herännyt eloon kaksi eri naista. Toinen rakasti John Stormia ja tahtoi elää ja työskennellä hänen rinnallaan. Toinen rakasti maailmaa eikä koskaan voinut luopua siitä. Nuo kaksi naista taistelivat hänen sydämessään koettaen kumpikin saada sitä ikipäiviksi haltuunsa.

Hän katsoi Johniin, joka hymyili voitonriemuisasti. "Oletko sinä onnellinen?" kuiskasi Glory.

"Onnellinenko? Minä tunnen satoja miehiä, jotka ovat sata kertaa rikkaampia kuin minä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi sadatta osaakaan minun onnestani!"

"Rakkaani!" kuiskasi Glory pidättäen kyyneleitään. Sitten hän käänsi katseensa pois ja sanoi: "Ja sinä luulet tosiaankin, että minä olen kyllin hyvä elämään tuota uhrautumisen ja kieltäymyksen elämää?"

"Kyllinkö hyvä?" huudahti John, ja silmänräpäyksen ajan hänen iloinen naurunsa kajahti kovemmin kuin laulu tuolta sisältä.

"Mutta luuletko maailmankin ajattelevan niin?"

"Luulen varmaan. Mutta kuka siitä välittää, mitä maailma ajattelee?"

"Me välitämme, armas — meidän täytyy välittää!" Ja sitten Glory rupesi, laulun yhä kajahdellessa, moittimaan itseään matalalla äänellä, mielessään kalvava tunne siitä, että hän teeskenteli. Hän rupesi puhumaan, kuinka vaarallista hänen entinen elämänsä Lontoossa olisi heille. Hän puhui muukalaisklubeista, varietee-teattereista ja kaikesta tuosta loasta ja liasta, jonka läpi hänen oli pitänyt kahlata. "Kaikki tietävät tuosta, armaani. Etkö ole koskaan ajatellut sitä? Sinun velvollisuutesi käskee sinua ajattelemaan sitä."

Mutta John nauroi taas iloisesti. "Ja mitä kaikki tuo merkitsee?" sanoi hän. "Maailmassa on enimmäkseen alhaisia, itsekkäitä, lihallisia olentoja, jotka eivät voi käsittää jaloja tarkoitusperiä. Jokainen tienraivaaja sellaisessa maailmassa panee itsensä alttiiksi parjaukselle ja pilkalle, uhkaapa häntä sekin vaara, että hänet suljetaan hulluinhuoneeseen. Mutta kukapa ei kumminkin mieluummin olisi Pyhänä Theresana kopissaan kuin Katariinana Venäjän valtaistuimella? Ja mitä sinusta oikeastaan voitaisiin sanoa? Että olet vaeltanut tulisen pätsin läpi ja tullut ulos vahingoittumattomana. Sitä parempi — sinä olet itse elävänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista vaeltaa tämän pahan Babylonin läpi puhtaana, saastatonna."

"Niin, jos olisin mies — mutta naisen laita on aivan toinen. On kunnia miehelle, jos hän on voittanut maailman, mutta häpeä naiselle, jos hän on taistellut maailmaa vastaan. Niin, usko minua, minä tiedän mitä sanon. Se se juuri on naisen elämän julma tragedia, koettakaapa salata sitä kuinka tahansa. Ja sitäpaitsi sinä olet huomattu henkilö, ja sinun täytyy ottaa huomioon perheesi ja setäsi. Kuvittelepas, miltä tuntuisi, jos maailma osoittaisi sinua sormellaan, ivaisi sinua — sinun tointasi — sinun korkeata, jaloa tarkoitusperääsi — ja yksinomaan minun tähteni! Sinä lakkaisit rakastamasta minua — ja minä — minä —"

"Kuulepas nyt!" John oli tuskin saattanut pysyä paikoillaan katukäytävällä. "Tässä minä seison! Tässä seisot sinä! Syöskööt yleisen opinionin aallot meitä vastaan, me seisomme tai kaadumme yhdessä!"

"Oi, oi!"

Glory itki nojaten Johnin rintaan, mutta voi kuinka sekavia tytön tunteet olivat! Iloa, tuskaa, riemua, pelkoa, toivoa, pettymystä! Hän oli koettanut halventaa itseään Johnin silmissä, mutta hänen sydämensä olisi pakahtunut, jos tuo hänen aikeensa olisi onnistunut. Hän ei ollut onnistunut, John oli voittanut, ja sitä oli vielä vaikeampi kestää.

Toisesta kerroksesta kaikuivat laulun viimeiset sävelet:

"Erreicht den Hof mit Müh und Noth In seinen Armen das Kind war todt."

"Hyvää yötä", kuiskasi Glory ja pakeni huoneeseen. Ruokasalin valkeat paloivat himmeästi, ja uunin reunalla oli hänelle saapunut sähkösanoma. Se oli Seftonilta ja sisälsi seuraavat sanat: "Tekijä saapunut Lontooseen tänään. Läsnä harjoituksessa maanantaina. Tulkaa varmaan silloin."

Maailma veti häntä taas luokseen, mielikuvituksen Gloria houkutteli häntä loiston ja menestyksen lupauksilla. Mutta Glory hiipi ylös portaita omaan huoneeseensa kulkien salin ohi varpaillaan. "Ei tänä iltana", ajatteli hän. "Minä en voi näyttää kasvojani tänä iltana."

Hänen makuuhuoneensa uunissa oli tuli sammumaisillaan, ja hänen iltapukunsa oli asetettu tuolille tulen eteen. Mutta hän pani tuon puvun pois laatikkoon ja otti kirstusta sängyn alta aivan toisenlaisen puvun. Se oli sairaanhoitajattarien ulkopuku, jonka hän oli hankkinut sairashuoneessa ollessaan. Hän piteli sitä hetkisen hyppysillään ja katseli sitä, mutta sitten hän pani sen huoahtaen takaisin kirstuun.

"Gloria, oletko sinä siellä?" kuului Rosan ääni portailta, ja Draken iloinen ääni huusi: "Eikö meidän satakielemme tule alas visertämään muutamia säveleitä, ennenkuin minä lähden pois?"

"Liian myöhäistä! Olen juuri menemäisilläni nukkumaan. Hyvää yötä!" vastasi Glory. Sitten hän sytytti kynttilän ja istuutui kirjoittamaan kirjettä:

"Siitä ei tule mitään, rakas John, minä en voi! Minun astumiseni pyhään työhön olisi juuri samanlaista kuin väärien rahojen laskeminen uhriarkkuun! Eipä siltä, etten ihailisi tuota työtä ja rakastaisi sitä ja jumaloisi sitä. Se on jalointa työtä koko maailmassa, ja viime viikolla luulin, että voisin pitää kaikkea muuta tyhjänä sen rinnalla muistaessani vain, että rakastan sinua enkä välitä mistään muusta. Mutta nyt minä tiedän, että tuo kaikki oli vain turhaa, haihtuvaa tunnelmaa, ja että sinun työsi tuntuu minusta vastenmieliseltä aivan niinkuin sairashuone tuntui minusta vastenmieliseltä aikaisin aamulla, kun osastoja puhdistettiin ja haavoja sidottiin eikä kukkia vielä oltu aseteltu huoneisiin.

"Voi, anna anteeksi, anna minulle anteeksi! Mutta jos minun pitää tulla kelvolliseksi jakamaan sinun työtäsi, niin se ei voi tapahtua täällä Lontoossa. Tuo vanha käärme, jota perkeleeksi sanotaan, tulisi varmaan kiusaamaan minua liiaksi täällä. Minä en voisi elää Lontoon näkyvissä ja Lontoon kuuluvilla sitä elämää, jota sinä elät. Lontoo vetäisi minut takaisin. Minusta tuntuu kuin Lontoo olisi aikaisempi rakastettu, jota minun nyt täytyy paeta. Onko se mahdollista? Voisimmeko me mennä jonnekin muualle? Se on vallan järjetön pyyntö, kyllä ymmärrän sen. Sano että sinä et voi siihen suostua. Sano jyrkästi, niin — se olisi oikein minulle."

New Inn'in paksu vahti huusi, että puoliyö oli tullut, kun Glory hiipi viemään kirjettään postilaatikkoon. Se putosi sinne kolahtaen, ja Glory hiipi takaisin kuin rikoksellinen.

XVI.

Seuraavana aamuna kuuli rouva Callender, kuinka John lauleli itsekseen ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, ja vanha rouva seisoi portaitten juuressa, kun John harppaili alas hypäten aina kolme rappua yhdellä askeleella.

"Taivas siunatkoon, poika", huudahti vanha rouva, "kun näkee sinun loistavat kasvosi, luulisi todellakin, että olet saanut suuren perinnön tai lihavan papinviran, eikä suinkaan voisi arvata, että sinulta on riistetty kirkko."

"Vielä parempaa kuin mainitsitte, täti, olen saanut, ja siitä minun juuri piti kertoakin!"

"Sinulla näkyy olevan kova kiire sitä kertomaan, koska ryöpsähdät alas portaita kuin vesiputous."

"Olette tekin kerran elämässänne ryöpsähtänyt kosken lailla alas portaita, täti, siitä olen aivan varma!"

"Oh, tosiaanko, poikaseni? Eikä siitä niin pitkä aika olekaan! Ja hullut ja kainostelijat huusivat 'ah, kauheata' ja sanoivat minua hupakoksi. Mutta minä olinkin vain syntynyt hieman aikani edellä. Kaikki tytöt ovat hupakkoja nykyään, herra siunatkoon heitä, noita herttaisia olentoja!"

"Täti", sanoi John lempeästi istuutuen aamiaispöytään, "mitä sinä arvelet?"

Rouva Callender katsoi häneen tutkivasti. "Minulla on liian paljon töitä ja hommia jaksaakseni vaivata ajatuksiani. Siis, suu puhtaaksi, poika!"

John näytti veitikkamaiselta. "Muistatteko, kuinka kerran sanoitte minulle, että minun työssäni pitäisi olla naisen käsi apuna?"

Rouva Callenderin vanhat silmät välähtivät. "Jospa muistaisinkin, entä sitten?"

"No niin, minä olen seurannut teidän neuvoanne, ja nyt tulee naisen käsi johtamaan tuota työtä."

"Se on tietysti oleva oikea käsi, muista se."

"Se on oikea käsi."

"Oh, sehän on suurenmoista", ja taas hänen silmänsä välähtivät veitikkamaisesti. "Minä muuten ajattelin, että nyt ehkä oli kysymys vasemmasta kädestä, johon sinulla kenties oli aikomus kiinnittää vihkimäsormus!" Ja sitten hän alkoi nauraa sydämen pohjasta.

"Kuinka te arvasitte, täti?" sanoi John hämmästyneen näköisenä.

"No, sehän nyt muka on vaikeaa! Rakkautta ja yskää ei voi salata. Ja nainen muka ei voisi nähdä, mikä sinulla on mielessä! Mutta", ja hän napsahutti molemmilla käsillään pöytään, "kuka hän on?"

"Arvatkaa."

"Eihän vain joku noista 'sisarista' — eihän toki?" tiedusteli rouva Callender epäröiden.

"Ei!" kuului vakuuttava vastaus.

"Joku toinen imeläsuu sitten, — semmoisiahan ne ovat kaikki nykyaikaan."

"Mutta äskenhän te sanoitte, että kaikki tytöt ovat vallattomia hupakkoja nykyään?"

"Entäpä sitten, vaikka sanoinkin? Pitäisikö ihmisen siis aina laulaa samaa nuottia? Mutta sano nyt, minkä näköinen hän on? Minä tahdon aina ensin tietää minkä värinen. Millainen hipiä hänellä siis on?"

"Arvatkaa."

"Onko hän vaalea? Mutta voi millainen vanha hupsu minä olen — tietysti hän on vaalea."

"Kuinka te sen saatoitte arvata?"

"Hoh! Sanotaan, että tumma mies on jalokivi vaalean naisen silmissä, ja tietysti pitää myös päinvastainen paikkansa. Mutta mikä hänen nimensä on?"

Johnin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi, eikä hän ollut kuulevinaan.

"Mikä hänen nimensä on?" Ja rouva Callender polki jalkaansa.

"Hyvänen aika, täti, kuinka ruma myssy teillä on!"

"Ruma!" Ja mennen peilin eteen rouva kysyi: "Kuka voi sanoa tätä rumaksi?"

"Minä voin."

"Hyh! Tuollainen arvostelija! Mutta kuulepas mies, mitä konstia tuo on, ettet sano tytön nimeä?"

"Minä tuon hänet tänne, täti."

"No totta kai sinä nyt sen teet, ja teekin se pian."

Tämä tapahtui sunnuntaina, ja ensimmäinen posti maanantaina toi Johnille Gloryn kirjeen. Se tuli kuin musta pilvi, kuin myrsky, joka repi hänen sydänjuuriaan. Hän luki sen uudestaan, ja kun hän oli yksin, purskahti hän nauruun. Hän päätti lukea kirjeen kolmannen kerran ja lopetettuaan sen tunsi hän kurkussaan jotakin, joka oli aivan tukahduttaa hänet. Hänen ensimmäinen tunteensa oli raivo. Hän olisi tahtonut ravistaa Glorya, loukata häntä, kysyä häneltä, oliko hän hullu vai luuliko hän Johnia hulluksi. Tahtoiko hän tehdä Johnista pelkurin siksi, että hän itse oli pelkuri ja maailman orja, ja siksi, että hän kammosi taistella silmästä silmään maailman kanssa? Tahtoiko hän, että John raukkamaisesti antautuen läksisi Lontoosta, jossa häntä oli potkaistu, lähtisi kuin lyöty koira häntä koipien välissä?

Tämän perästä seurasi jäinen, hyytävä tunne ja kamala tieto siitä, että tässä oli mahtavampia voimia liikkeellä kuin pelkkä inhimillinen heikkous. Maailma itse, suuri, säälimätön maailma tahtoi taas erottaa heidät kuten ennenkin, mutta tällä kertaa iäksi — ei ystävällisen hoitajan tavoin, joka vie lapset hetkeksi toisistaan, vaan niinkuin valtava koski, joka repii vuoret kahtia. "Jätä maailma, poikani, ja palaa täyttämään luostarivalaasi." Olisiko mahdollista, että tämä oli vain toinen muistutus hänen lupauksensa rikkomisesta?

Sitten tuli sääli. Jos Glory oli maailman orja, niin kukapa meistä ei ollut kahlehdittuna johonkin? Ja pahin orjuus oli itsensä orjana oleminen. Mutta se oli semmoinen syvä kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Sitten hän alkoi ajatella Glorya hellästi ja selitellä itselleen, kuinka paljon Gloryn täytyi uhrata hänen tähtensä. Hän muisti vihansa ja häpesi.

Viikko kului, ja hän jatkoi työtään toivottomuuden vallassa, aivan kuin haaksirikkoinen laivan hylky ilman purjeita ja peräsintä, ympärillä riehuva meri. Joka iltapäivä hänen palatessaan Sohosta tuli rouva Callender eteiseen häntä vastaan, uusi komealla nauhakkeella koristettu myssy päässään, ja huomatessaan, että John oli yksin, hän lausui aina: "Ei siis vielä tänäänkään."

"Ei tänään!" oli Johnin tapana vastata, ja sitten he koettivat hymyillä. Mutta kun rouva Callender huomasi, mikä kärsimyksen leima oli painunut Johnin kasvoille, sanoi hän vihdoin: "Kuule, poika! Ne, jotka kuolevat rakkaudesta, rakastavat liian paljon."

Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä John läksi taas Clement's Inn'ille. Hän oli vihdoinkin päättänyt, mitä hänen tuli tehdä, ja hän oli tyyni, melkeinpä tyytyväinen. Mutta hänen onnensa oli kuin kurpitsa, joka oli kasvanut yhdessä päivässä, ja jonka aamuaurinko oli näivettänyt.

Glory oli ollut joka päivä harjoituksissa sen viikon ajalla. Mennessään teatteriin maanantai-iltana oli hän sanonut itselleen: "Eihän siinä mitään pahaa ole, että harjoittelen — eihän minun silti tarvitse näytellä." Huolimatta Gloryn hermostuksesta tekijä oli kiittänyt hänen tuntehikasta, vilkasta näyttelemistään, ja mennessään kotiin mietti Glory: "Voinhan minä näytellä ensimmäisenä iltana ja sitten luopua kaikesta. Jos onnistun silloin hyvin, olisi kerrassaan ihanaa, suurenmoista, melkeinpä sankarimaista luopua kaikesta. Se olisi hurmaavaa." Kun John ei näyttäytynyt ollenkaan, arveli Glory hänen suuttuneen ja oli pahoillaan siitä. "Hän ei vielä tiedä, kuinka paljon minä aion uhrata hänen tähtensä", ajatteli hän. Ja näin joutui hän päivä päivältä yhä lujemmin tuon toisen minänsä, mielikuvituksen Glorian houkuttelun pauloihin.

Rouva Macrae lähetti lordi Robertin pyytämään Glorya aamiaispäivällisille sunnuntaina. "Eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka menenkin sinne", ajatteli Glory. Hän läksi siis sinne Rosan kanssa ja ihastui kovasti tuohon vilkkaaseen, iloiseen, sukkelaan seurueeseen. Sukkelia ja kauniita naisia, viisaita ja miellyttäviä miehiä, ja melkein kaikki kuuluivat samaan toimialaan kuin Glory itsekin. Tämän talon emäntä otti vastaan vieraita "kirkkoparaatin" ["kirkkoparaati" = Lontoon hienoston kävely Hyde Parkin eteläkäytävällä joka sunnuntai kello 1-2. Suoment. muist.] jälkeen sunnuntaisin, ja hän istui itse pöydän päässä puettuna mustaan samettiin, arkkidiakoni oikealla puolellaan sekä eräs kuuluisa näyttelijä vasemmalla puolellaan. Lordi Robert istui häntä vastapäätä puhellen erään naisen kanssa, jonka huomautukset kuuluivat yli koko huoneen. Mutta lady Robert Ure ei ollut ollenkaan näkyvissä, ja kun hänen nimensä mainittiin, syntyi omituinen äänettömyys, ja sitten kerrottiin kuiskaillen, että hän oli riitautunut miehensä kanssa sekä tuottanut ikävyyksiä äidilleen jollain varomattomalla teolla.

Gloryn kasvot säteilivät, ja ensimmäisen puolen tunnin ajalla näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ihastuneena huutaa "hyvä!" tuolle kaikelle. Melkein vastapäätä Glorya istui nainen, jonka uneliaat katseet ja veltto ääni sekä väsähtänyt ilme osoittivat, että häntä ihailtiin ja että hän itse tiesi olevansa ihailun kohteena. Glorysta hän oli hyvin naurettava, ja hän herahti vähän väliä iloiseen nauruun, kun tuo nainen lausui väsyneitä, sarkastisia huomautuksiaan. Tämä veti muutamien herrojen huomion Gloryyn, ja heidän mielestään molempien naisten välinen vastakohta oli erittäin huvittava. Puhelu oli ensin täynnä viittauksia, pikku pistelyä, sukkelaa leikkiä, ja Glory tarttui niihin halukkaasti kuin kala syöttiin. Sitten kääntyi puhe pyöräilemiseen ja naisten polkupyöräpukuihin. Veltto neiti puolusti naisellista hametta ja lausui tuomionsa housuista, mutta Glory selitti, että ne olivat erinomaisen hauskoja vaatekappaleita. Kun sitten eräs herra tahtoi tietää, miksi Glory puolusti housuja, selitti tämä, että "kun tyttö raukka pukeutuu housuihin, tuntuu hänestä aivan kuin hän opettelisi näyttelemään miehen osaa ja hänessä syntyy toive saada todella ryhtyä tuon osan esittämiseen toisessa, paremmassa maailmassa."

Syntyi yleinen nauru, ja sitten eräs herrasmies sanoi: "Tehän kuulutte itse näyttelijäammattikuntaan, neiti, eikö niin?"

"Minä vasta harhailen rajamaillanne", vastasi Glory, ja kun keskustelu sitten kääntyi erääseen silloiseen oikeudenkäyntiin ja veltto neiti sanoi, ettei hän voi käsittää, kuinka nainen saattaa olla sellainen pelkuri suhteessaan mieheen, iski Glory heti siihen väittäen, että aivan yhtä luonnollisesti nainen pelkää sitä miestä, jota hän rakastaa, kuin esim. hiiriä ja rottia tai jotain kummituksia sängyn alla.

" Ma chère ", huudahti hento, pikkuinen neiti, joka istui lähellä (hän oli tullut Lontooseen esiintyäkseen eräässä pantomimissa), "te kuulutte olevan puolittain minun maanmiehiäni. Voi, puhukaa vähän ranskaa minun raukan kanssa!" Ja kun Glory sitten puhui, laputti pikku neiti käsiään selittäen, ettei hän ikinä ollut kuullut kenenkään englantilaisen puhuvan niin hyvää ranskaa.

"Sanokaamme irlantilais-ranskaa", sanoi Glory, "tai oikeammin irlantilais-manilais-ranskaa."

"Originelli hän on, eikö olekin?" sanoi muuan naurajista.

"Aivan kuin lokki kyyhkysten seassa!" lisäsi toinen, ja velttoa neitiä ympäröivä kasvihuoneilma haihtui pois raittiiseen, suolaiseen meren tuulahdukseen.

Mutta Gloryn hyvä tuuli hävisi heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli mennäkseen pois. Kotimatkalla kulkivat heidän vaununsa sairashuoneen ohi ja alas pitkin Piccadillyä, ja Rosa virkkoi ylpeänä ja onnellisena: "Katsopas Glory, kaikki seuraelämä ei ole typerää eikä sielutonta. Siellä tapaa myöskin sinun oman ammattisi jäseniä, jotka koettavat toteuttaa sitä siveellisen luonteen ihannetta, mitä vielä nytkin vaaditaan englantilaiselta gentleman'ilta."

"Epäilemättä olet oikeassa, Rosa. Mutta on myöskin olemassa aivan toisenlaatuisia ihmisiä, joiden rakkautta täytyy kunnioittaa kuin uskontoa — ja jos minä kerran tapaisin sellaisen miehen — sellaisen, joka minun tähteni olisi valmis polkemaan koko maailman jalkainsa alle — niin luulen — niin olen varma siitä, että luopuisin kaikesta ja seuraisin häntä."

"Luopuisit kaikesta, tosiaankin! Se olisi kaunista! Nyt kun sinulla on niin täydellinen menestys ja maailma vain odottaa, milloinka se saa ruveta toitottamaan sinun kiitostasi!"

Rosa oli mennyt toimistoonsa, ja Glory katseli muutamia näyttämöpukuihin tehtyjä piirustuksia, kun Liisa tuli sisään ilmoittaen, että "isä" oli tulossa yläkertaan.

"Hän on tullut torumaan minua", ajatteli Glory. Siksi hän rupesi hyräilemään työnnellen kaikenlaisia esineitä pöydällään ja saaden aikaan melua huoneessa. Mutta kun hän näki Johnin rasittuneet kasvot ja suuret, avonaiset silmät, olisi hän tahtonut heittäytyä hänen syliinsä itkemään.

"Sinä olet tullut sanomaan minulle, ettet voi suostua pyyntööni", virkkoi Glory. "Tietysti et voi siihen suostua!"

"Ei", sanoi John hitaasti, hyvin hitaasti. "Minä olen miettinyt sitä tarkkaan ja päättänyt, että voin — että minun täytyy. Niin, Glory, minä suostun lähtemään pois täältä, ja olen valmis yhtä pian kuin sinäkin."

"Mutta minne — minne —?"

"En tiedä vielä, mutta odotan Jumalan käskyä. Olen valmis seuraamaan sitä askel askeleelta, mutta en tiedä, minne askeleeni vievät. Olen valmis menemään sinne, minne Jumala tahtoo, vieköönpä se sitten elämään tai kuolemaan."

"Mutta sinun työsi Lontoossa — sinun suuri, suuri työsi — —"

"Kyllä Jumala siitä huolen pitää, Glory. Hän voi kyllä tulla toimeen ilman meidän apuamme. Ei kukaan meistä tule toimeen ilman Häntä. Laskeehan aurinko ilman minun apuani, eikö niin?" Ja nuo kalpeat kasvot koettivat hymyillä.

"Mutta John, rakas, armas John, sitä sinä et odottanut, sitä sinä et uneksinut etkä toivonut."

"En", sanoi John, "ja sinun tähtesi olen pahoillani, hyvin pahoillani. Minä ajattelin niin jaloa uraa sinulle, Glory. Ei ainoastaan pelastustyötä — mutta muut tehkööt sen nyt. Onhan niin paljon hyviä naisia maailmassa — melkein kaikki naiset ovat hyviä, mutta harvat vain ovat suuria — ja Englannin pelastukseksi tarvitaan juuri suuria naisia… Mitä minuun tulee — ymmärtää Jumala sen asian parhaiten. Hänellä on omat tiensä, joilla Hän johtaa meitä pois turhuudesta ja perkeleen pauloista. Sinä olit vain aseena Hänen kädessään, lapsi, sinä tuskin tiesit, mitä teit. Ehkä Hän on määrännyt meille työtä jossakin — kaukana täältä — jollakin vieraalla lähetysvainiolla — kenties." Omituinen kauhun tunne puristi Gloryn rintaa, ja hän loi pelokkaan katseen Johniin.

"Oikeastaan minä olen iloinen siitä, mitä on tapahtunut", sanoi John. "Se auttaa minua voittamaan itseni, luopumaan siitä ikipäiviksi ja näyttämään maailmalle jättäessäni Lontoon, että en ole ollenkaan ottanut lukuun omaa itseäni, enkä ajattele muuta kuin työtäni."

Hehkuva puna kohosi Gloryn poskille Johnin puhuessa, ja taas hänen teki mieli heittäytyä Johnin syliin itkemään. Mutta John oli nyt liian tyyni, liian vakava, liian henkevä. Kun nuori pappi nousi mennäkseen pois, ojensi Glory hänelle molemmat kätensä, ja John puristi niitä, nosti ne huulilleen ja suuteli niitä.

Jäätyään yksin heittäytyi Glory sohvalle huudahtaen: "Oi Herra, anna minulle voimia seurata tuota miestä, joka luulee rakkautensa minuun olevan rakkautta Jumalaan!" Mutta nytkin, istuessaan siinä pää kumarassa ja kädet kasvoilla, tunsi hän taas, kuinka tuo toinen nainen hiipi hänen sydämeensä tahtoen anastaa sen itselleen. Hänen parempi minänsä oli voittanut taas, mutta millä hinnalla! Vieraat lähetysvainiot — mitä ne häntä liikuttivat? Ei hänellä ollut muuta yhteistä niitten kanssa kuin muisto isänsä yksinäisestä elämästä ja kuolemasta ilman ystäviä.

Glory tunsi kylmää ja värisi. Samassa ovi aukeni ja Rosa astui sisään.

"Hän tuli siis takaisin?"

"Tuli."

"Sen kyllä arvasinkin", ja Rosa nauroi kylmästi.

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä, että kun uskonnollinen villitys valtaa ihmisen, ei hän valikoi keinoja päämääränsä saavuttamiseksi."

"Rosa", sanoi Glory punastuen kovasti, "jos sillä tarkoitat, että minun ystäväni voisi tehdä tai ajatella jotain halpamaista, niin täytyy minun pyytää sinua heti paikalla peruuttamaan sanasi!"

"Kuten suvaitset, kultaseni. Minä ajattelin vain sinun omaa parastasi. Me työtä tekevät naiset emme saa turmella omaa elämäämme emmekä myöskään sallia kenenkään muun turmella sitä. 'Velvollisuus', 'kieltäymys' — kyllä minä tunnen nuo vanhat opit, mutta minä en usko niihin. Tottele omaa sydäntäsi, ystäväni, se on ensimmäinen velvollisuutesi. Sellainen mies kuin Storm voisi riistää sinut omalta itseltäsi ja keskeyttää kehityksesi ja —"

"Voih, tuo minun kehitykseni, kehitykseni! Minä olen niin kyllästynyt siihen!"

"Glory!"

"Ja kenties en kumminkaan tule jatkamaan siihen suuntaan enää!"

"Vaikka olisitkin kadottanut kaiken velvollisuudentunnon itseäsi kohtaan, et suinkaan liene unohtanut velvollisuuttasi herra Drakea kohtaan. Muistapas, kuinka paljon herra Drake on tehnyt sinun hyväksesi."

"Herra Drake! Herra Drake! Hänkin inhoittaa minua!"

"Kuinka kummallinen sinä olet tänään, Glory!"

"Olenko? Samoin sinä. Aina vain herra Drake ja herra Drake! Tahtoisitko sinä pakottaa minua hyppäämään hänen syliinsä?"

"Sinäkö sen sanot, Glory — sinä! — ja minulle? Etkö sinä näe, että tämä on jotain aivan toista? Ja jos minä ajattelisin omia tunteitani — kysyisin neuvoa omalta sydämeltäni —"

"Rosa!"

"Se on sinusta tietysti hyvin mieletöntä? Hän on nuori ja kaunis ja rikas ja lahjakas — ja minä — minä olen naurettava."

"Ei, Rosa, ei; en minä sitä tarkoita!"

"Mutta minä tarkoitan. Ja kun sinä tulit meidän välillemme — nuorena, kauniina, lahjakkaana — sinulla oli kaikki, mitä minulla ei ollut ja mitä en koskaan saattanut toivoa saavani — ja hän kiintyi sinuun — mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ruveta hellimään toivotonta, naurettavaa rakkauttani — vaiko ajattelemaan häntä ja hänen onneaan?"

"Rosa, oma rakas Rosa, anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!"

Tuntia myöhemmin, kun päivällinen oli syöty, palasivat Glory ja Rosa saliin. Rosa kirjoitti pöydän ääressä eikä kuulunut muuta kuin kynän rapina ja käsikirjoituksen kahina sekä iltarukoukseen kutsuvien St. Clement's Danesin kellojen kaiku. Glory istui pulpetin ääressä akkunan luona nojaten otsaansa käteen sekä tuijottaen puutarhaan. Hänen surullisen sydämensä pohjukasta nousi kysymys: "Voisinko minä sen tehdä? Voisinko luopua tuosta ainoasta, jota rakastan, jos se olisi hänelle hyväksi? Voisinko unohtaa itseni ja ajatella yksinomaan häntä." Ja sitten kavala ulkokultaisuus hiipi hänen sydämeensä, ja hän ajatteli: "Minä voisin, voisin sen tehdä", ja hän rupesi hermostuneen kiihkeästi kirjoittamaan kirjettä:

"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja samoin naisen tahto. Minä en voi lähteä muille maille sinun kanssasi, armas, sillä minä en saa murtaa sinun elämääsi — se olisi sen murtamista, tiedäthän sen itsekin! On olemassa kymmeniä tuhansia miehiä, jotka kelpaavat työskentelemään vierailla lähetysvainioilla, mutta koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa mies, joka kykenee toimittamaan sinun tehtävääsi Lontoossa. Tämäkin on semmoinen asia, joka on kätketty viisailta ja ilmoitettu lapsille ja hupsuille. Olisi väärin, jos ottaisin sinut pois suurelta näyttämöltäsi. Minä en uskalla sitä tehdä. Minun vastuunalaisuuteni olisi liian suuri. Varmaankin oli omatuntoni kuollut ja haudattu, kun ajattelin semmoista mahdollisuutta! Jumalan kiitos, että se on noussut ylös kuolleista, ennenkuin oli liian myöhäistä."

Mutta kun kirje oli pantu kuoreen ja postimerkki liimattu sen päälle ja lähetetty postiin, ajatteli Glory: "Minä olen aivan hullu, eikä minun hulluudessani ole mitään metodia. Mitä minä tahdon? — Tahdonko jakaa hänen elämäänsä Lontoossa?" Ja kun hän sitten muisti, mitä hän oli kirjoittanut, tuntui hänestä, kuin olisikin tuo toinen nainen, tuo haavenainen, kirjoittanut sen, tuo sama nainen, joksi hän oli päivä päivältä muuttumaisillaan.

XVII.

John Storm oli lähtenyt kotoa aikaisin maanantaiaamuna, päivää ennen pappilasta muuttoa, ja siellä oli nyt paljon puuhaa. Kello kahdentoista aikaan hän oli mennyt Bishopsgaten kirkolle ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun hän erosi veljeskunnasta. Siellä oli päiväjumalanpalvelus, jonne oli saapunut paljon virkkusilmäisiä, eloisia liikemiehiä. Johtaja saarnasi, ja saarnan sisällyksenä oli hengellinen elämä. Meissä kaikissa on kaksi olentoa, toinen ajallinen, toinen iankaikkinen, toinen ruumiillinen, toinen henkinen. Elämä on alituista sotaa noitten molempien, melkein yhtä mahtavien voimien välillä, ja voitto näkyy kallistuvan milloin millekin puolelle. Vihollisemme rautavaunuissa on meidän oma minämme. Jokaisessa meissä on Juudas, joka on valmis pettämään meidät suunannolla. Lihan himot ovat suurimmat kuolemansynnit, täydellinen siveys kaikkein mieluisin hyve Jumalalle. Tahdommeko todellakin ymmärtää, millaista henkinen elämä voi olla? Ajatelkaamme sitten sitä uutista, joka juuri on saapunut tänne Etelämeren saarilta. Mitkä sanat tänä aamuna ovat iskeneet ukkosen nuolen tavoin koko kristikuntaan — taikka oikeammin taivaallisen pasuunan kaiun tavoin? Isä Damien on kuollut. Ajatelkaapa hänen yksinäistä elämäänsä tuolla etäisellä saarella, jossa kuolemaan tuomitut olennot viettävät viimeisiä päiviään. Häntä ei sitonut maallinen avioliitto, ei kukaan vaatinut hänen hellyyttään samassa määrässä kuin Kristus. Hän saattoi vapaasti antautua Jumalalle ja Jumalan onnettomille lapsille. Hän oli todellakin Kristuksen ylkä. Kristus omisti hänen sielunsa Herrana ja puolisona. Autuas elämä! Autuas kuolema! Iankaikkinen kunnian kruunu odottaa häntä iankaikkisessa autuudessa.

Kun jumalanpalvelus oli lopussa, meni John Storm puhumaan johtajan kanssa. Hänen suuret silmänsä säkenöivät, hän oli nähtävästi hyvin liikutettu. "Minä tulin kysymään jotain", sanoi hän, "mutta olen jo saanut vastauksen kysymykseeni. Minä tahdon ruveta isä Damienin seuraajaksi ja jatkaa hänen työtänsä. Minä olen miettinyt lähetysalaa, mutta olin epätietoinen siitä, onko Jumala kutsunut minut siihen vai ei, ja minua peloittaa kovasti lähteä ilman kutsumusta. Jumala johti minut tänne tänä aamuna, kun en tietänyt mitä minun piti tehdä, mutta nyt minä tiedän sen ja olen vihdoinkin päättänyt."

Johtaja oli yhtä liikutettu. He menivät yhdessä pihamaalle käyskennellen siellä edestakaisin, suunnitellen mietiskellen, arvellen, päätellen.

"Sinä vannot ensin valasi, poikani, eikö niin?"

"Valani?"

"Niin, elinkautiset valasi."

"Mutta — onko se tarpeellista?"

"Se on parasta. Ajattelepas, mikä erikoinen vaikutus sillä olisi noihin tuomittuihin ihmisraukkoihin! Kamala sairaus erottaa heidät maailmasta, mutta sinut erottaa siitä Kristuksen armon synnyttämä puhtaus. He ovat spitaalisia tautinsa tähden, sinä rupeat spitaaliseksi taivaan valtakunnan tähden."

"Mutta, isä, jos niin on laita, niin ajattele, kuinka paljon mahtavammin heihin vaikuttaa, jos — jos nainen seuraa minua. Sanokaamme, että hän on nuori ja kaunis ja harvinaisen lahjakas."

"Veli Antero menköön kanssasi, poikani."

"Veli Antero myöskin. Mutta hurskaat miehet ovat kaikkina aikoina liittyneet hellyyden siteillä hyviin naisiin, jotka ovat eläneet ja työskennelleet heidän rinnallaan."

"Sisarina, poikani, vanhempina sisarina vain."

"Vaikkapa niinkin! Hän olisi todellakin sisareni, jonka suuri henkinen rakkaus yhdistää minuun."

"Ei kukaan meistä ole voittamaton, poikani. Älkäämme halveksiko vaaraa."

"Vaaraa, isä! Mitä hyötyä minun uskonnostani olisi, ellei se auttaisi minua kestämään vaaroja?"

"No niin, no niin, poikani, älkäämme päättäkö liian nopeasti. Minä tulen luoksesi Sohoon tänä iltana."

"Voi, tulkaa! Tänään on meidän viimeinen iltamme siellä. Minun täytyy kertoa noille ihmisraukoille aikeistani. Hyvästi siksi, isä, hyvästi!"

"Hyvästi, poikani", ja John Storm läksi pois sydän kevyenä ja reippain askelin, mutta johtaja astui sisään pää kumarassa ja lausui itsekseen huoahtaen: "Se, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei hän lankea!"

Oli taas lordi majorin päivä; kaduilla oli kova tungos, ja John Storm viipyi kauan matkallaan kotiin. Gloryn kirje odotti häntä, ja hän avasi sen hermostuneesti, mutta luettuaan sen rupesi hän nauramaan ääneensä. "Jumala häntä siunatkoon! Mutta hän ei tiedä vielä mitään." Rouva Callender oli ulkona ajelemassa. Hänen piti saapua kotiin aamiaispäivälliselle, ja palvelustyttö kattoi juuri pöytää. Mutta John ei malttanut odottaa häntä. Kirjoitettuaan pari riviä lyijykynällä kertoakseen päätöksestään rouva Callenderille läksi hän Clement's Inn'ille. The Strand ei ollut varsin täynnä väkeä enää, ja sanomalehtipojat tarjoilivat iltalehtiä huutaen: "Isä Damienin täydellinen elämäkerta!"

Tullessaan kotiin harjoituksesta Glory huomasi, että hänelle oli tuotu puku, jota hänen piti käyttää kolmannessa, valtavimmassa näytöksessä. Koko päivän hän oli ajatellut kirjettään Johnille, puoleksi häveten, puoleksi katuen sitä ja toivoen melkein, ettei olisi sitä lähettänyt. Mutta tuo uusi puku pani hänen sydämensä sykähtelemään, eikä hän malttanut olla koettamatta sitä. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän sai sen ylleen, haavenainen, jonka osaa hänen piti näytellä, näytti saavan haltuunsa koko Gloryn olennon, ja sekä häpeä että katumus olivat pois pyyhityt.

Se oli komea näyttämöpuku, vihreä kuin kevätnurmikko, jota aurinko valaisee. Hame oli kallisarvoista brokaadia, nelikulmaiseksi leikatun kaula-aukon sekä olkapäiden ympäri oli ommeltu kullalla kirjailtuja pitsejä. Vyötäisillä oli kultaharsosta laadittu vyö, jonka pitkiä päitä smaragdit koristivat. Hänen päässään oli sinisistä kivistä tehty diadeemi ja sormissa turkoosisormuksia.

Hän meni saliin, pani oven kiinni ja alkoi lausua rooliaan. Hän oli tullut juuri siihen paikkaan, jossa mielikuvituksen Gloria turhamaisena ja itsekkäänä polkee kaikki jalkainsa alle voittaakseen maailman etuja. Glory lausui sanat kovasti, unohtaen aivan, etteivät ne olleet hänen omia sanojaan, kun hän samassa kuuli äänen, joka sanoi: "Saanko tulla sisään, Glory?"

Se oli John. Hän seisoi ovella. Glory häpesi pukuaan, mutta hän ei voinut päästä pakoon. "Tietysti saat tulla", huusi hän vavisten, puoleksi peläten näyttäytyä ja kumminkin ylpeänä kauneudestaan ja loistostaan. Johnin astuessa huoneesen naurahti Glory hermostuneesti ja oli juuri sanomaisillaan: "Katso, tämä tapahtui ennenkuin —"

Mutta John ei huomannut mitään tavatonta, ja Glory tunsi pettymystä ja pientä närkästystä. John oli vallan hengästynyt, aivan kuin hän olisi juossut. Hän heittäytyi sohvan kulmaan, viskasi hattunsa toiseen kulmaan ja sanoi: "Mitä minä sanoin, Glory? Tie avautui itsestään meille!"

"Todellako?"

"Eikö se johtunut sinun mieleesi, kun luit uutisen sanomalehdissä tänä aamuna?"

"Minkä uutisen?"

"Että isä Damien on kuollut."

"Mutta voitko sinä — tarkoitatko todellakin, että — aiotko —"

"Aion, Glory — aion!"

"Et siis saanut kirjettäni tänä aamuna?"

"Sain, armas, sain, mutta sinä ajattelit vain minua — Jumala sinua siunatkoon —! Sinun mielestäsi minä pakenin suuresta työstä pienempään. Mutta tämä — tämä on suurin työala maailmassa, Glory. Elämä on pieni uhri. Oikea uhri on elävä kuolema, elävä ristiinnaulitseminen."

Glorysta tuntui kuin joku olisi puristanut häntä kurkusta uhaten tukahduttaa hänet. John oli hypännyt pystyyn ja käveli nyt edestakaisin, puhuen kiihkeästi.

"Niin, minä pyydän sinulta suurta uhrausta nyt, rakkaani. Etäinen saari, nuo kurjat spitaaliset ja elinkautinen maanpakolaisuus. Mutta Jumala palkitsee sen sinulle moninkertaisesti. Ajattelepas, Glory! Ajattele, kuinka sinun pelkkä läsnäolosi vaikuttaa noihin ihmisraukkoihin! Nuori, ihana nainen! Ei koleamielinen vanha hölmö kuten minä, joka saarnaan ja pauhaan heille, vaan iloinen, lahjakas tyttö, joka nauraa heidän kanssaan, leikkii heidän kanssaan, ja laulaa heille enkelten kielillä. Oi, he tulevat rakastamaan sinua, Glory, he tulevat jumaloimaan sinua — ja Hänen pyhän Äitinsä jälestä sinä olet oleva ensimmäinen heille. Minä kuulen jo, kuinka he sanovat keskenään: 'Taivas häntä siunatkoon! Hänellä voisi olla koko maailma jalkainsa juuressa, hänen nimensä voisi olla kuuluisa, ja hän omistaisi rikkauksia, mutta hän luopui kaikesta — kaikesta, kaikesta — säälistä ja rakkaudesta meihin!' Eikö se ole ihanaa, lapsi? Eikö se ole ihaninta maailmassa?"

Ja Glory pakottautui vastaamaan: "On, epäilemättä — jalointa maailmassa."

"Sinä siis suostut? Oi, minä tiesin, että sydämesi puhui ensimmäisessä kirjeessäsi, jossa sanoit tahtovasi lähteä pois Lontoosta. Sen saatkin nyt tehdä, sillä Jumalakin tahtoo sitä!"

Glory tointui vähän ja koetti hermostuneesti ja heikosti vetäytyä takaisin. "Mutta entä tuo paikkasi Westminsterissä?"

John nauroi kuin koulupoika. "Oh, Golightly saakoon sen kernaasti nyt!"

"Entä työsi Lontoossa?"

"Ei sillä ole mitään hätää, Glory. Siitä saakka kun sain ensimmäisen kirjeesi, olen taistellut niitä siteitä vastaan, jotka sitovat minut Lontooseen, irroittaen muutamia, katkaisten toisia. Nyt olen päässyt niistä kaikista, eikä minun tarvitse ajatella niitä enää. Minä olen asettanut oman itseni syrjään ikipäiviksi ja voin seisoa Jumalan edessä sanoen: 'Tee minulle mitä tahdot; olen valmis kaikkeen — kaikkeen!'"

"Oh!"

"Itketkö, Glory? Rakas, armas lapsi! Mutta miksi sinä itket?"

"Ei se ole mitään!"

"Oletko varma — aivan varma? Pyydänkö liian paljon sinulta? Älkäämme pettäkö itseämme — mieti —"

"Puhukaamme jostain muusta nyt." Glory rupesi nauramaan. "Katso minua, John — enkö ole kaunis tänään?"

"Sinä olet aina kaunis, Glory."

"Mutta etkö huomaa mitään erotusta — tämä puku esimerkiksi?"

Silloin John sai näkönsä jälleen, ja hänen suuret silmänsä säkenöivät. "Kuinka ihana sinä olet, armas!"

"Tosiaanko? Olenko todellakin kaunis?"

"Minun kaunis, suloinen tyttöni!"

Gloryn pää oli taipunut taaksepäin, ja hän hehkui ilosta. "Älä tule vaan liian lähelle, ettet rypistä hamettani."

"En, enhän toki — minua peloittaisi."

"En minä nyt kumminkaan sitä tarkoita, ettet saisi ollenkaan koskea minuun."

"Mitähän ne sitten ajattelevat nuo onnettomat, muodottomat, rumat ihmisraukat?"

"Ja katsopas minun punaista tukkaani. Tämä väri soveltuu siihen, eikö sovi?"

"He tulevat sanomaan, että sinä olet kuin Madonna, Jumalan Äidin kuva!"

"Pelkäätkö — pelkäätkö sinä minua tässä puvussa, rakas? Menenkö muuttamaan toisen puvun ylleni?"

"Ei, ei, anna minun katsoa sinuun vielä kerran."

"Mutta sinä et pidä minusta tänään kumminkaan."

"Minäkö?"

"Tiedätkö, ettet ole kertaakaan suudellut minua vielä sen perästä kun astuit tähän huoneeseen?"

"Glory!"

"Kulta, oma kulta!"

"Ja sinä", sanoi John lähellä Gloryn huulia, "oletko valmis kaikkeen?"

"Kaikkeen", kuiskasi tyttö.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Glory kietonut kätensä Johnin kaulaan, mutta vetäytyi samalla itse hiukan erilleen Johnista voidakseen katsoa häntä silmiin ja nähdäkseen myöskin kauniit hihapitsinsä. Äkkiä ilmaantui ryppy Johnin otsalle. Hän muisti luostarin varoituksen ja koetti koota voimiaan.

"Mutta siellä minä rakastan sinua kuin sisarta, Glory."

"Ah!"

"Noitten kurjien raukkojen tähden, joilta kaikki maallinen rakkaus on kielletty, me tulemme rakastamaan toisiamme niinkuin enkelit rakastavat toisiaan."

"Niin, se on epäilemättä korkeinta, puhtainta, parasta rakkautta. Mutta —"

"Mitä sanookaan Talmud? 'Se, joka eroaa maailman iloista, menee naimisiin paratiisin kunnian kanssa'."

Gloryn silmäripset olivat kosteat. Hän katsoi syvään Johnin silmiin.

"Ja ajattelepas, että saamme yhtyä tulevassa maailmassa, Glory — mikä onni, mikä autuus!"

"Rakasta minua tässä maailmassa, armas!" kuiskasi Glory.

"Sinä olet heidän nuoruutensa, Glory, heidän voimansa, heidän sulonsa!"

"Ole minun, kulta, minun omani!"

Mutta ryppy ilmaantui Johnin otsalle toisen kerran, ja hän irtautui Gloryn sylistä, ennenkuin heidän huulensa ennättivät yhtyä toisen kerran. Sitten hän alkoi astuskella huoneessa, kuten ennenkin, puhuen katkonaisesti. Heidän pitäisi lähteä kohta — hyvin pian — melkein heti. Ja nyt hänen täytyi palata Sohoon. Siellä oli niin paljon puuhaa — järjestämistä. Ovella hän epäröi — hän vapisi hellyydestä, tuskin tietäen, kuinka hän voisi erota. Glory seisoi pää kumarassa, puoleksi suuttuneena, puoleksi häpeissään.

"Hyvästi", huudahti John luonnottomalla äänellä, ja sitten hän syöksyi alas portaita. "Isä oli oikeassa", ajatteli hän. "Ei kukaan mies ole voittamaton. Mutta Jumalan kiitos, se on ohi nyt! Se ei voi enää koskaan tapahtua!"

Gloryn hehku oli hävinnyt, hän tunsi itsensä kylmäksi ja onnettomaksi. Sitä ei enää voinut auttaa, hän ei voinut paeta. Hänen täytyi luopua kaikesta sen miehen tähden, joka oli luopunut kaikesta hänen tähtensä. Istuen sohvalle painoi hän päänsä patjoihin ja itki kuin lapsi. Sielunsa syvimmässä pohjukassa tunsi hän selvään, ettei hän ikinä voisi lähteä pois, mutta hän alkoi kumminkin sydämessään sanoa jäähyväisiä sille elämälle, jota hän oli tähän saakka elänyt. Lontoon ihanuus, Lontoon viehätys astui kuin panoraamassa hänen eteensä, mutta kaikki sen kurjuus ja lika oli hävinnyt. Kuinka suloinen tuo maailma oli, jonka hän oli jättämäisillään! Hän tulisi muistamaan sitä aina, koko elämänsä ajan toivottomasti, rajattomasti kaivaten. Hänen kyyneleensä vuotivat sormien lomitse, joilla hän painoi kasvojaan.

Kirjeenkantajan koputus kuului alakerran ovella. Regissööriltä saapui kirje, joka oli kirjoitettu teatterielämän humussa ja touhussa aivan sähkösanoman tapaan: "Teatteri edistyy nopeasti. Miehet tekevät työtä yöt päivät. Harjoitukset paranevat ja samoin dekoratsionit. Emmekö voisi päättää, että ensimmäinen näytäntö on kahden viikon perästä?"

Tähän oli liitetty tekijän kirjoittama kirje: "Te olette ennättänyt suuren menestyksen aattoiltaan, rakas Gloria, ja minun täytyy kirjoittaa teille onnitellakseni teitä. Voin tosin vielä huomata teissä muutamia tottumattomuuden piirteitä, hiukan luonnollisuuden puutetta, mutta nyt jo on teidän esityksessänne niin paljon intohimoa ja voimaa, että voin ennustaa teille loistavaa menestystä. Suuri tulevaisuus odottaa teitä. Älkää pelätkö sitä, älkää säikähtäkö sitä! Se on yhtä varma kuin auringonnousu aamulla."

Glory nosti tuon kirjeen huulilleen, sitten hän nousi sohvalta, kohotti päänsä pystyyn, sulki silmänsä ja hymyili. Haavenainen valtasi hänet taas sulkien hänet hiljaa ja lujasti jäädyttävään syliinsä.

Rosa tuli kotiin päivälliselle ja nähdessään Gloryn uuden puvun hän huusi: "Titianin varjo! Mikä taulu!" Syödessään hän mainitsi tavanneensa herra Draken, joka oli kertonut, että Walesin prinssi luultavasti tulisi olemaan läsnä ensi-illassa, koska hän oli kysynyt päivämäärää ja muita yksityiskohtia.

"Mutta etkö sinä ole kuullut sitä suurta uutista, kultaseni? Se on kaikissa iltalehdissä."

"Mikä se on?" kysyi Glory, mutta hän näki, mitä oli tulossa.

"Isä Storm aikoo ruveta isä Damienin seuraajaksi. Niin ainakin sanotaan. Tänä iltana otaksutaan hänen ilmoittavan asiasta klubissaan, ja minun pitää mennä sinne sanomalehteni puolesta."

Heti päivällisen jälkeen Rosa läksi Sohoon, ja entinen tuska sekä sisällinen taistelu valtasivat taas Gloryn. Hän tiesi, että hetki oli nyt tullut, ja kaikki riippui hänen toiminnastaan. Hän tiesi, ettei hän ikinä voisi murtaa niitä kahleita, joilla maailma ja hänen ammattinsa sitoivat hänet. Hän tiesi, että tuo toinen nainen nyt oli voittanut, ja oikean Gloryn täytyi empimättä seurata häntä. Mutta rakkaudesta luopuminen oli kamalaa.

Päivä oli ollut leuto ja kaunis. Nyt se oli menossa mailleen, ja unelias tuulen henkäys kiikutti kellastuneita lehtiä, jotka riippuivat lakastuneina, harventuneissa oksissa kuin sormet vanhan naisen kädessä. Glory istui pulpetin ääressä ikkunan luona koettaen kirjoittaa kirjettä. Monesti hän oli repinyt paperin palasiksi, kuivannut silmänsä ja aloittanut uudestaan. Sitten hän kirjoitti:

"Se on mahdotonta, rakas John. Minä en voi lähteä kanssasi Etelämeren saarille. Minä olen ajattelemistani ajatellut, mutta minä en voi, en voi! Se on suurin, jaloin, ylevin tehtävä maailmassa, mutta minä en ole se nainen, joka kykenisi sellaisiin suuriin toimiin. Minä olisin vain hedelmätön viikunapuu, petturi, ulkokullattu. Sinä veisit vain kuolleen ruumiin mukanasi, jos minut veisit, sillä minun sydämeni ei olisi siellä. Sinä huomaisit sen piankin, armas, ja minä häpeäisin.

"Enkä minä voi luopua tästä elämästä — minä en voi luopua Lontoosta — minä rakastan näitä meluavia katuja, loistavia käytäviä, ihmistungosta, soittokuntia, iltatulituksia ja sykähtelevän elämän ilmauksia. Minä rakastan menestystä, ihailua ja… vieläpä 'käsien taputusta teatterissa'. Sinä olet ylempänä kaikkea tuota ja voit suhtautua ylenkatseellisesti siihen ja pitää sitä turhana roskana. Minä rakastan sinua sen tähden mutta en kumminkaan voi luopua siitä. Minulla ei ole kyllin voimaa, se on kuin veressäni, armaani, ja minä kuolen, jos minun pitää siitä luopua.

"Minua miellyttää se, että minua lellitellään, hyväillään, suudellaan, ja minä kaipaan — minä kaipaan ihan äärettömästi rakkautta! Minä kaipaan sellaista henkilöä, joka aina, joka päivä kertoisi minulle, kuinka paljon hän rakastaa minua, joka kiittäisi minua, hellisi minua ja unohtaisi kaiken minun tähteni, kaiken, kaiken muun, oman sielunsa ja autuutensakin. Sinä et voi, se olisi synti, eikä se sitä paitsi olisi sitä tunnetta, jota sinä sanot rakkaudeksi ja joka on ainoa oikea, jos sinä kerran lähdet tuohon ylevään, kamalaan työhön.

"Kun sanoin, että rakastan sinua, puhuin totta, armas, enkä kumminkaan oikein ymmärtänyt, mitä tuo sana sisälsi, mitä kaikkea se tarkoitti. Minä rakastan sinua vieläkin — koko sydämelläni, koko sielullani, mutta nyt minä ymmärrän, että me olemme niin erilaisia, ettemme ikinä voi soveltua yhteen. Minä en koskaan voi kohota sinun ylevään korkeuteesi. Minä olen niin heikko, sinä olet niin väkevä. Sinulla on kymmenen miehen voimat, sillä sinun sydämesi on puhdas, kun taas minä —

"Minä en ansaitse, että ajatteletkaan minua, John. Jätä minut siihen elämään, jonka olen valinnut. Se saattaa olla kurjaa ja turhamaista ja arvotonta, mutta se on ainoa, johon minä sovellun, ja kumminkin minä rakastan sinua… ja sinä olet rakastanut minua. Jumala kaiketi luo miehen ja naisen joskus tällaisiksi, eikä maksa vaivaa taistella sitä vastaan.

"Yksi ainoa suudelma vielä, armas — viimeinen."

XVIII.

John Storm palasi takaisin Victoria Squarelle ilosta loistavin kasvoin ja löysi rouva Callenderin odottamassa häntä ankarana kuin tuomari. John saattoi nähdä, että rouva Callenderin silmät olivat punaisina itkusta, ja heti paikalla hyökkäsi vanha rouva hänen kimppuunsa käyttäen katkeraa ivaa:

"No vihdoinkin sinä tulit. On tämä nyt taas kaunis juttu! Mitä sinä ajattelet? Oletko noiduttu, vai mitä? Luuletko sinä, että asioita noin vaan voi käännellä miten sattuu? Sinä todellakin olet luotu menemään spitaalisten saarelle!"

"Minä olen kutsuttu, täti, ja kun Jumala kutsuu ihmistä, niin mitä hän voi tehdä muuta kuin vastata Samuelin kanssa —"

"Älä lörpöttele tyhjiä. Samuelilla oli ainakin jonkun verran järkeä. Hän odotti kunnes sai kolme kutsua, mutta minä en ole kuullut, että tämä olisi sinun kolmas kutsusi."

John Storm nauroi, ja tämä sai rouva Callenderin aivan suunniltaan. "Hyvä Jumala! Mitä sinä aiot, mies? Entä tuo tyttöraukka — sinä aiot kaiketi karata pois hänenkin luotaan? Se on häpeällistä, kiittämätöntä, se on väärin. Sellaista en olisi mitenkään odottanut sinulta."

"Ei teidän tarvitse siitä huolehtia, hyvä täti", sanoi John, "tyttö tulee minun mukaani!"

"Mitä?" huudahti rouva Callender, ja hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä hämmästystä.

"Nii-in", sanoi John. "Teissä naisissa on runsaasti uljasta mieltä, Jumalan kiitos, ja hän on kaikista teistä uljain."

"Mutta sinä et ikimaailmassa liene niin mieletön, että vaadit tuota tyttöraukkaa tulemaan sinne kurjuuden pesään."

"Hän tahtoo itse sinne… ainakin hän tahtoo pois Lontoosta."

"Tahtooko hän? Vai niin, vai niin! Enkö minä jo sanonut, että hän on joku noista sinun 'sisaristasi' tai ainakin sinne päin?… Ja sinä annat tuommoisen tytönhuitukan houkutella sinua pois omasta työstäsi ja omista velvollisuuksistasi… ja sinä olet olevinasi mies!"

John rupesi lepyttelemään häntä, ja vähän ajan perästä näkyivät jo noissa vanhoissa kasvoissa kyyneleet ja hymy taistelevan.

"No mene nyt, poika! Minä tahtoisin… Kyllä minä kumminkin tahtoisin nähdä hänet… Missä hän asuu täällä Lontoossa?"

"Miksi te tahtoisitte sen tietää, täti?"

"Mitä se sinua liikuttaa, poika? Enkö minä nyt saisi mennä sanomaan hyvästi tyttöraukalle sekä viedä hänelle pienoista lahjaa ennenkuin hän lähtee pois, kysymättä lupaa keltään mieheltä?"

"En minä vain menisi teidän sijassanne."

"Miksikä et, jos sallit minun kysyä?"

"Hän on kirkas kuin tähtönen ja terävä kuin timantti, ja hän voisi paikalla oivaltaa aikeenne, hyvä täti. Paitsi sitä minä en neuvoisi —"

"Pidä neuvosi, kuten suolasikin, itselläsi, kunnes niitä pyydetään, hyvä mies… Ja kun ajattelee, että järkevä ihminen jättää työnsä Lontoossa tuommoisen tähden… tuommoisen —"

"Monet kunnon miehet ovat ennenkin lähteneet lähetystyöhön, täti."

"Mokomaa narripeliä! Se on vallan samanlainen ala kuin parturin tuoli, joka soveltuu kelle tahansa."

"Eikä tämä sitäpaitsi olekaan mikään tavallinen lähetysala."

"Sitä pahempi! Silloin sinä et ainakaan syöksyisi silmät ummessa ennenaikaiseen kuolemaan."

"Sitä ei kukaan meistä voi tehdä, täti, sillä taivas on kaikkia ylempänä."

"Suuret sanat tulevat tyhjästä vatsasta, poikaseni, joten sinä voit säästää ne ja jäähdyttää soppaasi. Mutta voi, voi sentään! Vanhan Jane Callender-raukan sinä aivan unohdat."

"En koskaan, täti!"

"Unohdat. Älä väitä vastaan."

"En koskaan!"

"Minä näen sinut viimeisen kerran, poika. Minä tiedän sen… ja minä pidän sinusta kuin omasta pojastani."

"Täti, täti, älkää ottako asiaa niin murheelliselta kannalta."

"Ja on sekin, että pikkuinen tytönheiskale saa aikaan tuommoisen häiriön!"

"Ei, täti, se on aivan minun oma tuumani — täydellisesti minun."

"No niin, tietysti! Mies on vaimon pää, mutta vaimo sitä päätä kääntää!"

He söivät päivällistä yhdessä ja läksivät sitten ajamaan Sohoon. John puheli koko ajan kiihkeän innokkaasti, mutta vanha rouva istui synkkänä ja äänetönnä, hiukan vain huoahtaen silloin tällöin. Downing-kadun kulmassa John astui pois vaunuista mennäkseen tervehtimään pääministeriä, ja vaunut läksivät edeltäkäsin Sohon pappilaan.

Sanomalehtipoika kulki alas Whitehalliin päin tarjoillen iltalehtiä. John osti yhden ja huomasi heti ensi sivulla oman nimensä. Siinä seisoi: "Toisessa paikassa mainitsemamme uutinen, että isä Storm aikoo jatkaa sitä työtä, josta urhoollinen isä Damien juuri on muuttanut manalan majoille, herättää varmaankin sekä iloa että surua — iloa siksi, että on vielä olemassa tuollaista jaloa innostusta, joka aikaansaa sellaisia päätöksiä, surua siksi, että Lontoon kirkko kadottaa niin paljon, kun tuo urhoollinen, harras, itsenäinen ja uhrautuva pappi eroaa… Jo sekin oli hyvin huomiotaherättävä seikka, että lordin poika, kreivikunnan perillinen vapaaehtoisesti rupesi elämään köyhänä Sohossa, joka on väkirikkaimpia, kurjimpia ja huonoimmin hoidettuja nurkkia koko kristikunnassa —"

John Storm puristi lehden kouraansa ja heitti sen kadulle, mutta pari minuuttia myöhemmin hän näki samanlaisen lehden pääministerin kädessä astuessaan sisään vastaanottohuoneen ovesta tervehtimään setäänsä. Vanhan miehen kasvot olivat lempeät, ja hänen äänensä vapisi hiukkasen.

"Pelkään, että sinulla on huonoja uutisia, John."

John nauroi äänekkäästi. "Siltäkö minä näytän? Vai pahoja uutisia! Eihän toki, päinvastoin parhaimpia uutisia maailmassa."

"No mitä sitten, poikaseni?"

"Minä aion mennä naimisiin. Te olette niin usein sanonut, että minun pitäisi naida, ja nyt minä aion seurata tuota neuvoanne."

Kalpeat vanhat kasvot hymyilivät. "Tuo sanomalehdissä kerrottu huhu on siis perätön?"

"Ah, se on kyllä tosi, ja minun vaimoni tulee kanssani!"

"Mutta oletko miettinyt sitä tarkoin? Etkö vaadi liian paljon naiselta? Naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet, mutta he ovat samalla materialistisempia. Uskonnollisessa kiihkossaan he voivat tehdä suuria uhrauksia — mutta kun kiihko on jäähtynyt —"

"Oh, älkää pelätkö sitä, setä", sanoi John, ja sitten hän kertoi pääministerille saman kuin rouva Callenderillekin — että Glory oli tahtonut pois Lontoosta ja että John ei ehkä muutoin olisi keksinyt tätä nykyistä tuumaansa. Kalpeat kasvot yhä hymyilivät, mutta pääministeri kysyi itseltään: "Mitä tämä tarkoittaa? Onko tytöllä omat syynsä, joiden tähden hän tahtoo pois Lontoosta?"

"Tiedätkö poikaseni, että sinä et vielä ole edes maininnut minulle, kuka hän on?"

John kertoi sen, ja sitten ministeristä tuntui kuin etäinen humina toisesta maailmasta olisi sukeltautunut hänen mieleensä hetkeksi.

"Siis hän on tätä nykyä näyttelijätär, sanot?"

"Jotain sentapaista, mutta valmis luopumaan kaikesta tuon suuren tehtävän tähden."

"Hyvin uljasta, epäilemättä, hyvin kaunista, mutta entä sinun nykyiset velvollisuutesi — sinun velvollisuutesi Lontoossa?"

"Siitä minä juuri aioin puhua", sanoi John. Hänen innosta loistavat kasvonsa kävivät vakaviksi, ja hän koetti tehdä selkoa Sohon käytännöllisistä asioista. Siellä hänellä oli tyttöklubi ja lastenkoti. Molempien piti muuttaa pois pappilasta huomenna, ja hän oli vuokrannut niille kodin Westminsteristä. Mutta niiltä puuttui vieläkin varoja, ja jos mahdollisesti hänellä vielä oli jotain saatavia, joita voisi käyttää tuohon tarkoitukseen… jos oli riittävästi varoja… jos hänen äitinsä perintö ei vielä ollut loppuun kulutettu —

Pääministeri katseli, kuinka ilme vaihteli Johnin kasvoissa, mutta kuunteli tuskin ollenkaan hänen sanojaan. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän yhä itseltään vanhaan tapaansa, kuten ainakin mies, jonka tehtävänä on ottaa selkoa salatuista motiiveista.

"Siis sinä olet kumminkin valmis lähtemään Lontoosta, John?"

"Miks'en lähtisi, setä? Lontoo ei semmoisenaan ole mitään minulle, se on vähemmän kuin ei mitään, ja kun kerran uljas tyttö, joka koko sydämellään on kiintynyt Lontooseen —"

"Kuusi kuukautta sitten tarjosin sinulle tilaisuutta siihen, mutta silloin —"

"Silloin minun pääni oli täynnä unelmia, setä. Ne ovat nyt, Jumalan kiitos, haihtuneet, ja minä olen vihdoinkin herännyt."

"Mutta kirkko — minä arvelin, että sinun velvollisuutesi ja harras kiintymisesi kirkkoon —"

"Kirkko on suuri sekamelska, setä, kokoelma pirstaleita, jotka ovat irrallaan ilman keskinäistä yhteyttä, ilman periaatetta, ilman elämää. Siinä ei yksikään mies tätä nykyä voi saada jalansijaa, ellei hän alista velvollisuuksiaan ja vakaumustaan leipähuolien alle. Siinä eläminen on kariääriä eikä ristiretkeä. Kerran luulin voivani elämälläni panna vastalauseen tuota kaikkea vastaan, mutta se oli unelma vain, tyhjänpäiväinen, naurettava unelma."

"No, entä sinun naisliikkeesi —."

"Toinen unelma, setä! Kokonainen asestettu ja hyvin johdettu armeija ei voisi voittaa taistelussa sitä vääryyttä vastaan, jota maailma harjoittaa naisia kohtaan! Miksi ei? Siksi että vihollinen on meissä itsessämme ja ainoastaan Jumala voi sellaisen vihollisen voittaa. Hän sen vielä voittaakin! Jumala kostaa vielä tälle kurjalle, epäsiveelliselle Lontoolle kaiken sen julmuuden naisia kohtaan. Minä näen koston lähenevän, se ei ole enää kaukana, ja Herra silloin auttakoon niitä, jotka —"

"Mutta, rakas poikaseni, ei suinkaan sinun liene välttämätöntä paeta maailmasta voidaksesi haihduttaa unelmasi? Ja juuri nyt, kun kaikki alkoi käydä valoisaksi sinulle. Vielä eilen sinua pilkattiin, ivattiin, sinulle naurettiin —"

"Ja huomenna minua taas potkitaan, pilkataan ja ivataan. Voi, maailma on viheliäinen pelkuri, setä, ja onnellinen on se mies, joka ei sitä ollenkaan kaipaa! Hän on sen herra, sen itsevaltias herra, ja kaikki muut ovat surkeita orjia! Ajatelkaapa ihmisiä, jotka ajavat takaa mainetta ja arvonimiä ja kunniamerkkejä ja hovikutsuja! Kerran he kaikki saavat tyytyä ahtaaseen hautaan vain. Ja ajatelkaapa rikkaita, jotka palkkaavat salapoliiseja vartioimaan heidän lapsiaan, ettei kukaan saisi niitä varastaa voidakseen vaatia lunnaita, ja itse he sillaikaa kävelevät kuin ihmishahmoon pukeutuneet vetojuhdat kassaholveissaan rikkauksiensa keskellä! Voi sitä kurjaa erehdystä, että kansa muka on suuri, jos se on rikas! Kerran minä uskoin, että kirkko on se turvapaikka, jonne saattaa paeta tuon aikakautemme pahimman henkisen vaaran alta, ja tietysti kirkko voisi olla semmoisena turvapaikkana, jos se olisi rakennettu evankeliumin perustukselle. Mutta se ei ole. Se rakastaa maailman valtaistuimia ja kumartaa kultaista vasikkaa. Köyhyys! Lahjoita minulle köyhyys ja riistä minulta kaikki muu. Jeesus, meidän rakas Vapahtajamme, Hän tiesi, mitä Hän teki ruvetessaan köyhäksi, ja ihmisenä hän oli jaloin, mitä koskaan on maan päällä elänyt."

"Mutta eihän tuo spitaalisten luokse lähteminen ole sama kuin pelkkä köyhyys, rakas John — se on sama kuin kuolema, varma kuolema, ennemmin tai myöhemmin, ja taivas tiesi, mitä uutisia ensi posti tuo meille."

"Mitä siihen tulee, tunnen olevani Jumalan kädessä, setä, ja Hän tietää parhaiten, mikä meille on hyödyllisintä. Ihmiset puhuvat paljon ennenaikaisesta kuolemasta, mutta ei kukaan voi eikä koskaan ole voinut kuolla ennen aikojaan, ja on suorastaan Jumalan pilkkaa ajatella niin. Kuka meistä voi pitentää elämäänsä minuutillakaan? Mutta Jumala voi kaiken sen tehdä. Kuinka ihanaa on heittäytyä kokonaan hänen huostaansa, kohottaa kohti taivasta kätensä, joita maailma tahtoisi kahlehtia, ja huudahtaa: 'Tee minulle mitä itse tahdot, minä olen valmis kaikkeen — kaikkeen'."

Rypyt vanhan miehen silmäin ympärillä värähtelivät, ja hän ajatteli: "Kaikki tuo on itsepetosta. Hän ei usko sanaakaan siitä. Poikaraukka! Hänen sydämensä yksin johtaa häntä, ja hän on itse surkein orja meistä kaikista."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Asiat eivät ole kehittyneet niinkuin minä toivoin, John, ja se surettaa minua hyvin kovasti. Elämän lait ja rakkauden lait eivät aina ole sopusoinnussa keskenään — sen minä tiedän varsin hyvin."

John hätkähti, mutta ei vastannut.

"Minusta tuntuu kuin kadottaisin äitisi toisen kerran kadottaessani sinut, poikani. Totta puhuen olen pitänyt sinua silmällä ja ajatellut sinua, vaikka sinä et ole sitä tietänyt. Sinä olet ollut hiukan välinpitämätön vanhasta miehestä. Minä luulin, että sinä kerran toisit vaimosi luokseni ja että minä saisin nähdä sinun lapsesi. Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, eikä sitä voine enää auttaa… Sanotaan, että jaloimmat, ylevimmät asiat maailmassa on, suoritettu jonkinmoisessa kuumetilassa, ja ehkä tämä sinun kuumeesi… Hm… Mitä rahoihin tulee, ovat ne käytettävinäsi milloin tahansa."

"Niitä ei voi olla paljoa jälellä, setä. Minä olen kaiketi jo saanut suurimman osan."

"Ei, John, ei. Ne rahat, mitä tähän asti olet saanut, olivat minun — sinun rahasi ovat kaikki vielä koskematta."

"Te olette liian hyvä, setä, ja jos minä olisin voinut aavistaa, että olisitte tahtonut tavata minua useammin —"

"Niin, niin, kyllä ymmärrän! Viisas mies on sanonut, että on hyvin vaikeaa rakastaa naista ja samalla tehdä jotain muuta; silloin tuskin voi rakastaa Jumalaakaan."

Johnin pää vaipui alas, ja hän nousi mennäkseen pois.

"Mutta käy täällä ennenkuin lähdet Lontoosta — jos lähdet — ja hyvästi nyt! Jumala sinua siunatkoon!"

* * * * *

Uutinen John Stormin aikeesta ruveta isä Damienin seuraajaksi oli liikuttanut Lontoon sydäntä, ja siksi olivat kadut ja pihamaat St. Mary Magdalen-kirkon ympärillä täpösen täynnä väkeä. Heidän silmissään John oli antautumaisillaan suurenmoiseen tehtävään, ja häntä piti elähdyttää ja tukea. "Hyvästi, isä!" huusi joku. "Jumala teitä siunatkoon!" huusi toinen. Nuori, kainonnäköinen nainen ojensi kätensä hänelle, ja sitten kaikki koettivat tehdä samoin. John koetti vastata heille iloisesti, mutta hänen kurkkunsa tuntui pusertuvan kiinni ja hänen äänensä oli hermostunut. Rouva Pincher seisoi pappilan ovella itkien peittelemättä ja pyyhkien silmiään. "Eikö täällä Lontoossa ole tarpeeksi spitaalisia, herra pastori, tarvitseeko niitä mennä maailman ääristä hakemaan?" John nauroi ja koetti vastata leikillisesti, mutta syystä tai toisesta hän ei saanut sanaakaan suustaan ja ajatukset tuntuivat vallan sekavilta.

Klubihuone oli täpötäynnä väkeä, ja tyttöjen ja sisarten joukossa näkyi useita vieraita kasvoja. Rouva Callender istui pienen estraadin toisessa päässä katsellen synkästi huoneen toiselle puolelle, jossa seisoi johtaja-isä mustassa kauhtanassaan, äänetönnä ja tarkkaavana, ja hänen vieressään veli Antero, lapselliset kasvot hymyilevinä. Tytöt lauloivat Johnin astuessa sisään, ja heidän äänensä paisuivat voimakkaiksi, kun he näkivät hänen kulkevan väkijoukon läpi. Kun hymni oli lopetettu, syntyi hetken äänettömyys, aivan kuin olisi odotettu Johnin puhuvan, mutta hän ei noussut ylös, ja sitten alkoi harmonion edessä istuva neiti taas soittaa. Muutamat turvakodin nuorista äideistä olivat tuoneet lapsensa mukanaan, ja heidän ohuet äänensä kaikuivat muitten mukana veisaten:

"Kodissa taivaan sinisen On isä pienten lapsien."

John oli taistellut urhoollisesti, mutta nyt hänen mielenmalttinsa alkoi murtua. Kaikki muut olivat nousseet seisomaan; hän ei voinut nousta. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja samalla häpeä. Epämääräisesti, puolitietoisesta melkein katuen hän rupesi miettimään asemaansa. Oikeastaan hän sittenkin lähti vartiopaikaltaan ja pakeni työmaaltaan. Tämä oli hänen oikea työalansa, hänen tosi toimintansa, ja jos hän siitä luopuisi, seuraisi häntä ikuinen katumus. Ja kumminkin hänen täytyi mennä, hänen täytyi jättää kaikki — sen hän vain ymmärsi ja tunsi.

Yhtäkkiä, ties miksi, hän muisti tapauksen, joka oli sattunut hänen lapsuudessaan. Hän kulki isänsä kanssa Duddonin hiekkarannikkoa pitkin. Pakovesi oli vienyt aallot kauas, kauas, mutta vuoksi oli alkanut ja syöksyi heitä kohti. He saattoivat jo kuulla vaahtoavat aallot takanaan. "Juokse, poika, juokse! Pidä kiinni kädestäni ja juokse!"

Sitten hän taas solui entisten ajatusten uomaan. "Mitä minä mietinkään?" kysyi hän itseltään, ja kun hän muisti mietteensä, ajatteli hän: "Minä pidän kiinni Taivaallisen Isäni kädestä ja jatkan matkaani pelotta." Toista värssyä laulettaessa hän koetti toipua, nousi seisomaan ja yhtyi lauluun. Jälestäpäin kerrottiin, että hänen syvä äänensä kaikui kaikkia ylinnä, mutta hän lauloi nopeasti eikä pysynyt tahdissa, vaan kiirehti yhä enemmän ja enemmän joka säkeeltä.

He olivat ennättäneet lähinnä viimeiseen värssyyn, kun John näki erään nuoren tytön tunkeutuvan väkijoukon läpi hänen luokseen, kirje kädessä. Tyttö hymyili, nähtävästi ylpeänä siitä, että hän sai palvella John Stormia. John oli panemaisillaan kirjeen pois, mutta hän sattui vilkaisemaan siihen, eikä voinutkaan laskea sitä kädestään. Siinä seisoi "Tärkeä", ja päällekirjoitus oli Gloryn käsialaa. Vaahtoavat aallot kohisivat taas hänen takanaan. Ne lähestyivät lähestymistään.

Paha aavistus hiipi häneen, hän aukaisi kirjeen ja luki sen. Sinä hetkenä hänen elämänsä särkyi pirstaleiksi. Sen tyhjyys, toivottomuus, turhuus, mielettömyys, maailma petollisine iloineen, rakkaus julmine, suloisine petoksineen — kaikki tuo vyöryi hänen ylitsensä kuin myrskyn ajama hyökyaalto. Totuus iski häneen siinä silmänräpäyksessä, ja hän ymmärsi vihdoinkin oman itsensä. Gloryn tähden hän oli uhrannut kaikki ja pettänyt oman itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kumminkin oli Glory luistanut häneltä pois ja jättänyt hänet ja solunut hänen käsistään. Vuoksi oli saavuttanut hänet ympäröiden häntä joka taholla, ja tyttöjen ja lasten äänet kohisivat kuin meren aallot hänen korvissaan.

Mutta mitä tämä on? Miksi he lakkasivat laulamasta? Äkkiä hän huomasi, että kaikki muut istuivat, hän yksin vain seisoi estraadin reunalla, Gloryn kirje kädessään.

"Hst! hst!" Syntyi odottava äänettömyys, ja hän koetti muistella, mitä hänen tuli tehdä. Jokainen silmä oli tähdätty häneen. Muutamat vieraista avasivat muistikirjansa valmistautuen kirjoittamaan. Sitten hän toipui ja ymmärsi, mitä hänen piti tehdä, koetti hallita ääntänsä ja alkoi puhua:

"Tytöt!" sanoi hän, mutta siihen hänen puheensa loppui ja hän saattoi tuskin hengittää. "Tytöt", aloitti hän uudestaan, mutta hänen voimakas äänensä vapisi niin ettei hän voinut jatkaa.

Yksi tytöistä alkoi nyyhkyttää. Sitten toinen ja taas toinen. Jälestäpäin kerrottiin, ettei kukaan voinut itkuun puhkeamatta katsoa hänen kalpeisiin kasvoihinsa, jotka olivat täynnä toivottomuutta ja ääretöntä surua ja katkeruutta. Mutta vihdoin hän toipui.

"Ystäväni, te tulitte tänä iltana toivottamaan minulle Jumalan siunausta pitkälle matkalle, ja minä tulin sanomaan teille hyvästi. Mutta korkeampi voima johtaa meidän tekojamme ja me tiedämme itse vähän tulevaisuudestamme ja kohtalostamme. Jumala käskee minua kertomaan teille, että spitaali-saarenani on oleva Lontoo ja että minun työni teidän keskuudessanne ei vielä ole lopussa."

Tämän sanottuaan hän seisoi vielä hetkisen ikäänkuin aikoen jatkaa, mutta hän ei virkkanut mitään. Hän puristi kirjettä sormissaan ja katsoi siihen. Toivoton ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän rupesi istumaan. Sitten tuli johtaja-isä hänen luokseen, istui hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja koetti lohduttaa häntä kuin pientä lasta.

Läsnäolijat koettivat laulaa, mutta hymni ei enää ottanut sujuakseen, sillä muutamat tytöistä itkivät, tuskin tietäen miksi, toiset kuiskailivat keskenään ja vieraat läksivät pois. Kaksi naista astui alas portaita.

"Minä tiesin varmaan, ettei hän lähtisi", sanoi toinen.

"Kuinka niin?" kysyi toinen.

"En voi sitä selittää sinulle. Minulla oli omat syyni luulooni."

Se oli Rosa Macquarrie. Kulkiessaan pitkin synkkää katua huomasi hän naisen, joka oli kuljeskellut rakennuksen ulkopuolella viimeisen puolentunnin ajan, nähtävästi väliin aikoen astua sisään ja taas seuraavassa silmänräpäyksessä mennen pois. Nainen veti nopeasti harson silmilleen Rosan lähestyessä, mutta tämä oli jo tuntenut hänet.

"Glory! Sinäkö siinä olet?"

Glory peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti.

"Mitä sinä täällä teet?"

"Älä kysy minulta, Rosa. Oi, minä olen hukassa! Jumala minulle antakoon anteeksi! Mitä minä olen tehnyt?"

"Lapsiraukkani!"

"Saata minut kotiin Rosa äläkä jätä minua tänä iltana — ei tänä iltana, Rosa."

Ja Rosa tarttui hänen käteensä ja talutti hänet takaisin Clements's Inn'ille.

Seuraavana aamuna ennen päivän koittoa oli Pyhän Getsemanen veljeskunta kokoontunut aamurukoukseen kirkkoonsa Bishopsgaten varrelle. Ainoastaan kuori oli valaistu, muu, osa kirkosta oli pimeänä; mutta aarniin ensi valo hiipi jo sisään itäisen ikkunan läpi koettaen taistella alttarin kynttiläin valoa ja kuorin kaasuliekkejä vastaan. John Storm seisoi alttarin portailla, ja johtaja-isä oli hänen vieressään. John oli puettu veljeskunnan kaapuun, ja kolmisolmuinen nuora oli sidottu hänen vyötäisilleen. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, kaupunki nukkui vielä, liikevirta ei vielä ollut herännyt sinä päivänä. Aamujumalanpalvelus oli lopussa, veljet olivat polvillaan, ja isä luki viimeisiä sanoja vihkimäluvusta.

"Amen! Amen!"

Kellon ääni kajahti, ovi paiskattiin kovasti kiinni ja urut alkoivat soittaa:

"Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias." 585

Veljet nousivat laulamaan, heidän äänensä täyttivät tuon kolkon paikan, ja urkujen värisevät sävelet kohosivat näkymättömään kattoon.

"Pyhä, pyhä, pyhä, armias ja voimakas, Pyhä Kolmiyhteys!"

Isän posket olivat kosteat, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hänen kasvoistaan loisti suuri ilo. John Storm seisoi pää kumarassa. Hän oli tehnyt köyhyyden, puhtauden ja kuuliaisuuden valan ja pyhittänyt elämänsä Jumalalle.

NELJÄS KIRJA.

PYHÄTTÖ.

I.

Kuusi kuukautta oli kulunut, ja ääretön kauhu oli vallannut Lontoon. Se oli noita kulkutaudin tapaisia kauhun kohtauksia, jotka ennen muinoin vanhoina aikoina kävivät suurten kaupunkien kimppuun. Kansan mieleen oli hiipinyt usko, että suuri vaara uhkasi Lontoota, että kamala käännekohta oli odotettavissa, että kaupunki oli perikadon partaalla.

Merkit olivat samanlaiset kuin ne, joiden ylipäänsä otaksutaan käyvän Messiaan toisen tulemisen edellä — pieni maanjäristys, joka kaasi vanhan muurin (jossakin Sohossa), ja pyrstötähden odotettu ilmaantuminen. Mutta nyt ei tulisikaan mikään toinen adventti, vaan tuho Lontoolle.

Jumala tulisi rankaisemaan Lontoota sen syntien tähden. Se oli maailman pahin kaupunki, siinä Lontoon häpeä. Koneellisen tieteen kehityksen ohessa, joka antoi ihmiselle melkein enkelin voiman ja aseman, vallitsi siveellinen rappeutuminen, joka alensi hänet eläinten tasolle. Yhteiskunnallisen ja filantrooppisen edistyksen kasvaessa turmeltui yleinen omatunto ja kovettui sydän. Lontoo oli tämän hämmästyttävän vastakohdan ilmeisenä kuvana.

Jumalattomuus, vääryys, saastaisuus ja valheellisuus olivat siellä ylimmillään, ja joko täytyi Englannin kadottaa asemansa kansakuntien seassa taikka sitten täytyi Kaikkivaltiaan tulla väliin, ja Lontoon pahuuden palkka oli lähellä.

Paljon teorioita oli olemassa siitä, millä tavalla Lontoon häviö oli tapahtuva, ja kansan pelko ja kauhu esiintyi eri tavalla. Muutamat odottivat suurta maanjäristystä, joka panisi Paavalin katedraalin vapisemaan ja Westminster Abbeyn tornit huojumaan ja kaatumaan tomupilvien ympäröiminä. Toiset odottivat koston tulta, joka polttaisi poroksi tuon suuren kaupungin Euroopan silmäin edessä todistuksena Jumalan vihasta ihmisten syntien tähden. Toiset taasen odottivat Thamesin paisuvan yli äyräittensä ja nielevän kaupungin, huuhtoen pois ja hävittäen kymmeniä tuhansia taloja ja satojatuhansia ihmisiä.

Mitä taasen aikaan tuli, oli kansalla varmempi käsitys. Tuho tulisi tapahtumaan Epsomin kilpa-ajojen suurena päivänä. Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä. Tämä urheilulle, pelille, juoppoudelle ja epäsiveellisyydelle omistettu Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä suuremmassa määrin kuin mikään muu päivä, johon liittyi tärkeän valtiollisen tapahtuman, voitokkaan taistelun tai henkisen saavutuksen muisto. Siksi Kaikkivaltias oli valinnut juuri sen, osoittaakseen kauhealla tavalla voimaansa ihmisille.

Siten oli Lontoon sydän taaskin järkytetty, ja häpeä ja kauhu levisivät siinä kulkutaudin tapaan. Seuraukset olivat samat kuin aina muulloinkin tällaisissa tapauksissa. Turhaan julkaisivat sanomalehdet kirjoituksia, joissa koetettiin ehkäistä tuota hulluutta viittaamalla ennen muinoin Lontoossa raivonneisiin samanlaisiin villityksiin. Oli syntynyt yleinen hyökkäys pankkeihin, ihmiset möivät liikkeensä, osakeyhtiöt hajosivat, useat muuttivat rahaksi tavaransa ja muuttivat asumaan maalle. Kaikki yhteiskuntakerrokset kärsivät suuria tappioita, ja hyvin suoriutuivat ainoastaan pörssijuutalaiset, joiden pelastuksena oli heidän uskottomuutensa.

Kun ihmiset kysyivät itseltään, kuka oli tuon kauhun alkuunpanija, ajattelivat he kaikki vaistomaisesti ja yksimielisesti erästä yksinäistä, mustasilmäistä miestä, joka astuskeli Lontoon katuja puettuna muukin tummaan kauhtanaan ja jolla oli vyöllään kolmisolmuinen nuora merkkinä elinkautisista valoista. Ei mikään puku olisi voinut soveltua paremmin hänen tummiin, ruskeahipiäisiin kasvoihinsa ja komeaan vartaloonsa. Tuota miestä ympäröi jonkinmoinen majesteettisuus. Hänen suuret, loistavat silmänsä, hänen heikko, surumielinen hymynsä, hänen vaitiolonsa, hänen saarnojensa hehkuva kaunopuheisuus näkyivät valloittaneen kansan mielikuvituksen, ja varsinkin näkyi kaikki tuo pitävän kuin pihdeissä naisten tunteellisia sieluja.

Omituinen salaperäisyys, joka ympäröi hänen elämäänsä, enensi paljon tuota harvinaista viehätystä. Kun koko Lontoo rupesi hänestä puhumaan, sanottiin, että hän oli ylhäinen aatelismies ja pappi, joka oli luopunut kaikista maailman iloista ja rikkauksista Jumalan valtakunnan tähden. Hän oli pyhittänyt elämänsä köyhille ja kurjille, varsinkin Magdalenoille ja heidän onnettomille lapsilleen. Vaikka hän oli munkki, joka eli kuuliaisena erään Anglikaanisen veljeskunnan säännöille, oli hän samalla pappina yhdessä Westminsterin seurakunnista. Hänen kirkkonsa oli hengellisen elämän keskipisteenä tässä kurjassa piirissä, ja siihen oli yhdistetty kokonaista kolmekymmentä seurakunnan hyväksi muodostettua seuraa, nimittäin klubeja, raittiusyhdistyksiä, säästöpankkeja ja ennen kaikkea turvakoteja ja orpolasten koteja tytöille ja heidän pikku lapsilleen, jotka pastori oli ottanut erityiseen suojaansa.

Hänen pääapulaisinaan oli joukko hurskaita naisia, etupäässä noista komeista kaupunginosista, jotka ympäröivät Westminsterin kurjaa aluetta. Nämä naiset olivat yhtyneet sisarkunnaksi. Papillista apua hän sai vain veljeskuntansa munkeilta, ja kaikki rahat, jotka hänelle annettiin vapaaehtoisina lahjoina, hän jakoi köyhille, sairaille ja onnettomille. Omia rahoja hänellä ei ollut ollenkaan, ja hänen kukkaronsa oli aina tyhjänä hänen suuren anteliaisuutensa tähden. Huhu kertoi monen tuhannen punnan omaisuudesta, jonka hän oli uhrannut kokonaan toisten hyväksi rakentamalla tai ylläpitämällä kouluja ja sairashuoneita, turvakoteja ja hoitolaitoksia. Hän eli mitä ankarimmassa kristillisessä yksinkertaisuudessa eikä välittänyt vähääkään omasta mukavuudestaan. Hän asui kahdessa huoneessa (joita ennen oli käytetty kuoron harjoituksiin) kirkkonsa alapuolella olevassa pohjakerroksessa ja kerrottiin hänen nukkuvan telttasängyssä kääriytyneenä samaan päällystakkiin, jota hän talvella käytti kaapunsa päällä. Hänen ainoana palvelijanaan tässä luostarintapaisessa asunnossa oli eräs hänen veljeskuntaansa kuuluva maallikkoveli — suuri, kömpelö, lapsellisen näköinen poika, joka palveli häntä ja rakasti häntä ja seurasi häntä uskollisesti kuin koira. Paitsi sitä hänellä oli toisenkinlainen koira — verikoira, jonka rakkaus isäntäänsä oli kaikkien niitten kauhuna, jotka jollakin lailla olivat herättäneet koirassa luulevaisuutta tai vihaa isännässä. Ihmiset sanoivat, että tuo pappi oli oppinut täydellisen kieltäymyksen ja oli eniten Kristuksen kaltainen olento, minkä he ikinä olivat tunteneet. Häntä nimitettiin isäksi.

Sellainen oli se mies, jota yleinen mielipide piti raivoavan kauhun alkuunpanijana, vaikka ei kukaan voinut selittää millä erityisillä perusteilla juuri häntä syytettiin tuho-ennustuksista. Jälestäpäin muistettiin, että kaikki uudet hullutukset pantiin hänen syykseen. "Isä sanoo niin tai niin", tai "isä sanoi niin, ja niin tapahtuu varmaan", ja sitten kerrottiin ennustuksista, joita isä ei ikimaailmassa ollut ajatellutkaan. Olipa asia kuinka mieletön tahansa, jos se vain pantiin isän suuhun, oli aina olemassa sen uskojia, sillä niin tavattoman mahtavasti oli tuo mustakauhtanainen pappi, jota verikoira aina seurasi, vaikuttanut kansan mieleen, ja niin varmasti olivat kaikki vakuutetut siitä, että hänessä asui Jumalan henki.

Se tiedettiin varmaan, että isä saarnasi aikakauden epäpuhtautta ja vääryyttä vastaan äärettömän kiivaasti, ja hänen puhuessaan maailman pahuudesta naisia kohtaan, kaikista sen viettelyksistä naisille — pukujen, loiston, väärän maineen viettelyksistä — ja selittäessään, kuinka julmalla tavalla naiset heitetään oman onnensa nojaan, sitten kun heidän kesänsä on kulunut ja talvi ehtinyt, hänen huulensa näyttivät imeneen hehkua alttarin tulesta ja hänen silmänsä säkenöivät kuin helluntain pyhät liekit. Kaupungit ja kansakunnat, jotka sietivät ja kannattivat sellaista väärän sivistyksen turmelusta, saivat kokea Jumalan vihaa. Jumalan tuomio oli lähellä, se oli tuossa paikassa tapahtuva, ja ellei noitten rikkaiden, ylhäisten ja mahtavain elämässä olisi ollut useita tosi jalouden piirteitä, olisi tuo naurettava pilanäytelmä Englannin kansallisesta olemuksesta jo aikoja sitten loppuun näytelty — ellei Sodomassa vielä olisi ollut muutamia hyviä ihmisiä, olisi tämä kauhujen kaupunki jo aikoja sitten hävitetty.

Oli ihmisiä, jotka nauroivat näille ennustuksille, mutta he vain kaasivat öljyä tuleen, joka leimusi entistä suuremmalla liekillä.

Vähitellen syntyi isän ympärille jonkinmoinen yliluonnollinen ilmakehä, ja häntä pidettiin Jumalan lähettämänä profeettana. Eräänä päivänä hän kävi katsomassa sairasta lasta, joka sai hampaita. Hän kosketti lapsen suuta sanoen: "Kyllä se kohta paranee". Lapsi paranikin aivan heti, ja siitä päivin pidettiin isää tautien parantajana. Ihmiset jäivät odottamaan häntä saadakseen koskettaa hänen kättään. Joskus saarnan jälkeen hänen täytyi odottaa puoli tuntia, kunnes seurakunta oli kulkenut hänen ohitsensa. Viisaiden ihmisten, jotka olivat hyvin järkeviä ja arvostelukykyisiä jokapäiväisessä elämässä, kuultiin väittävän, että sähkövirta syöksyi heidän lävitsensä heti kun hän puristi heidän kättään. Sairaat sanoivat parantuneensa nähtyänsä hänet, ja kaikenlaiset puoskarit myyskentelevät nenäliinoja, jotka hän muka oli siunannut. Alituiseen hän koetti tuota kaikkea vastustaa selittäen, ettei ollut ollenkaan tarpeellista koskettaa häntä, tai edes katsoakaan häneen. Teidän uskonne vain teidät terveiksi tekee. Mutta villitys kasvoi, ihmisiä tulvaili tulvailemalla hänen ympärilleen seuraten häntä kaduilla ja anoen häneltä siunausta.

Joku sai selville, että hän oli syntynyt joulukuun 15 p:nä ja oli nyt juuri 33 vuoden vanha. Silloin nousi hulluus ylimmilleen. Hänen kasvoissaan ja pään muodossa huomattiin yhtäläisyyttä perinnäisen Kristus-tyypin kanssa, ja kansa tahtoi välttämättömästi panna hänet jonkinmoiseen salaperäiseen yhteyteen Jumalan Pojan kanssa. Hysteeriset naiset suutelivat hänen käsiään ja tervehtivät häntä Vapahtajanaan. Hän vastusti ja koetti estää hullutusta, mutta turhaan. Hurjuus kasvoi kasvamistaan, ja hänen vastustuksensa antoi sille yllykettä.

Kun se päivä läheni, jolloin tuo suuri tuho oli kohtaava Lontoota, joutui hänen kirkkonsa, joka ennenkin oli ollut tulvillaan väkeä, täydelliseen piiritystilaan. Kerrottiin, että hän ilmoittaisi saarnassaan Jumalan säästävän muutamia hurskaita tuossa suuressa tuhossa, niinkuin hän säästi Israelin lapsia Egyptin vaivoista. Oli tuhansia, jotka olivat liian köyhiä lähteäkseen pois Lontoosta; he olivat päättäneet viettää yön vasten tuhopäivää taivasalla, ja nyt heitä jo tulvaili Hampsteadin, Highgaten ja Blackheathin kentille ja puistoihin. Kauhu alkoi muuttua vallan kammottavaksi, ja sanomalehdet vaativat viranomaisia ryhtymään asiaan. Pelättiin yleisen rauhan häiriintyvän, ja viranomaisten velvollisuus oli saattaa heti vastuuseen se mies, joka oli pääsyynä tuohon kaikkeen. Vähät siitä, ettei hän millään tavalla itse asiassa ollut kiihoittanut kansaa, vähät siitä, että hän oli uhrannut elämänsä uskonnollisille ja hyvää tarkoittaville uudistuksille, vähät siitä, että hänen elävä uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan sekä hänen kuuliaisuutensa taivaalliselle Isälle olivat pimeässä loistavana valona, ja vähät siitä, ettei hän millään lailla ollut syynä ihailijainsa hurjiin ennustuksiin — "isä" oli vaarallinen, hän oli häiriön synnyttäjä ja siis hänet oli vangittava ja pidettävä kiinni.

Derby-päivän aamu koitti harmaana, painostavana ja autereisena. Se oli sellainen kesäaamu, joka ennustaa ukkosilmaa ja kovaa kuumuutta. Lontoo heräsi silloin kahden kovan kuumeen vallitessa — taikauskoisen pelon kuumeen ja peli- ja urheilukuumeen.

II.

Mutta Lontoo on jättiläishirviö, jolla on monta sydäntä, ja niissä sykähtelevät erilaiset tunteet. Tänä kiihkon aikana tulvaili siellä toisenkinlainen virta. Sen oli synnyttänyt eräs uusi näytelmäkappale ja uusi näyttelijä. Kappale oli "uskalias", se kun näet kuvasi langennutta naista jyrkän realistisella tavalla eikä vain tahran saaneena kyyhkysenä tai senttimentaalina leikkikaluna. Tuon osan näyttelijätär herätti yhtä paljon huomiota. Hän oli vasta-alkaja näyttämöllä, eikä hänestä paljoa tiedetty, mutta huhu kertoi, että hänellä oli paljon yhteistä sen luonteen kanssa, jota hän näytteli. Hän oli saavuttanut menestystä heti paikalla, hänen muotokuvansa oli puotien ikkunoissa, sen sai nähdä kaikissa kuvalehdissä, kuuluisat maalarit olivat maalanneet hänestä kuvia, jotka öljyväritauluina riippuivat Burlington Housen seinillä. [Burlington House = Kuninkaallinen Akatemia, jossa Lontoon suurimmat taidenäyttelyt ovat. Suoment. muist.]

Kappale oli erään skandinavilaisen draamankirjoittajan viimeinen teos, ja näyttelijätär oli Glory Quayle.

Kello yhdeksän aikana Derby-päivän aamuna odotti Glory salissa, puettuna komeaan, vaaleanharmaaseen kävelypukuun, joka välkkyi erivivahteisena kuin lainehtiva niitty. Hän näytti kalpeammalta ja hermostuneemmalta kuin ennen, ja joskus hän vilkaisi uunin reunalla olevaan kelloon, joskus tuijotti tyhjin katsein eteensä vetäessään käteensä pitkiä, valkoisia hansikkaitaan. Rosa Macquarrie astui sisään kiireisesti. Hän oli kauniissa mustassa puvussa, punaisia ruusuja rinnassa, ja näytti reippaalta ja onnelliselta.

"Hän on lähettänyt Bensonin tänne hakemaan meitä vaunuilla", sanoi Rosa. "Hänellä on varmaankin itsellään este. Lähdetäänkö jo, kultaseni? Aika alkaa jo olla täpärällä."

"Lähdenköhän minä?" sanoi Glory omituisen vakavasti.

"Tietysti, kultaseni. Miksi et lähtisi? Sinä et ole ollut hyvällä tuulella viime aikoina, ja tämmöinen matka virkistäisi sinua. Sitäpaitsi sinä kyllä ansaitset lupapäivän kuuden kuukauden työn jälkeen. Ja onhan tämä hänellekin niin tärkeä päivä —"

"Hyvä on, minä tulen", sanoi Glory, ja samassa hänen hermostuneet sormensa nykäisivät napin irti hansikkaasta. Hän veti pois hansikkaat kädestään, heitti ne pöydälle ja otti toisen parin sekä seurasi Rosaa alas portaita. Avonaiset vaunut odottivat heitä oven edessä, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat pitkin kapeata katua Whitehallista päin ja sitten suuren holviportin läpi suurelle hiljaiselle nelikulmiolle sisäasiain ministeriön edustalle. Vaunut olivat tulleet Drakea hakemaan.

Drakenkin elämässä oli tapahtunut muutoksia. Hänen isänsä oli kuollut, ja paronetin arvonimi siirtynyt pojalle. Hän oli myöskin perinyt kilpa-ajotallin, jota Draken suku oli jo kauan ylläpitänyt, ja tänä päivänä tuli Derby-juoksuun ottamaan osaa hevonen, jota oli kolme vuotta siellä harjoitettu vartavasten tätä kilpailua varten. Sen nimi oli Ellan Vannin; se ei ylipäänsä ollut kilpa-ajojen suosikki. Huolimatta siitä, että hän nyt oli perinyt suuret rikkaudet, Drake yhä vielä pysyi virassaan sisäasiain ministerin yksityissihteerinä, mutta huhuttiin, että hän piankin joutuisi julkiseen elämään hallituksen siipien suojassa ja tulisi saamaan ensimmäisen vapaaksi joutuvan tärkeän viran. Ministerit ennustivat hänelle loistavaa uraa. Ei ollut sitä asemaa, jota hän ei voinut toivoa ja myöskin saavuttaa.

Parlamentilla oli loma istunnoista Derbypäivän kunniaksi; ja sisäasiain ministeri oli alahuoneessa lausunut, että kilpa-ajot ovat "jaloa ja oivallista urheilua, joka on kunniaksi kansallislepopäivälle." Mutta ministerin ja tietysti myöskin hänen kirjurinsa oli täytynyt siitä huolimatta pistäytyä virkapaikkaansa. Siellä oli näet tärkeitä asioita odottamassa, jotka täytyi heti tarkastaa.

Sisäasiainministeriön suuressa vihreässä salissa, jonka ikkunat olivat suureen tyhjään nelikulmioon päin, istui ministeri puettuna urheilupukuun ja vastaanotti kuusimiehisen pappislähetystön, jonka puheenjohtajana oli arkkidiakoni Wealthy. Komealla äänellä ja astuen askeleen eteenpäin sekä kohennellen silmälasejaan selitti arkkidiakoni lähetystön asian. He olivat tulleet epäröiden ja täynnä tuskaa, surua ja nöyryytystä puhumaan eräästä virkaveljestään, nimittäin tuosta tunnetusta herra Stormista — "isä"-Stormista — hän kun veti kansan mielen katolisuutta kohti. Hän saattoi uskonnon pilkan sekä ylenkatseen alaiseksi. Jokainen, joka rakasti kirkkoa, oli pakotettu —

"Anteeksi, herra arkkidiakoni, mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuon asian kanssa", sanoi ministeri. "Teidän pitäisi kääntyä piispan puoleen. Hän on varmaankin oikea henkilö —"

"Me olemme olleet siellä, teidän ylhäisyytenne", sanoi arkkidiakoni, ja nyt seurasi kertomus siitä, kuinka voimaton piispa on tässä asiassa. Kirkolla ei ole mitään säädöksiä, jotka suojelisivat piispaa syytteeltä, jos hän erotti virasta narrimaisesti käyttäytyvän papin. "Mutta tuon miehen voi saattaa siviilivirastojen tuomittavaksi, teidän ylhäisyytenne, sillä hän yllyttää kansaa alituiseen luvattomiin kokouksiin ja häiritsee siten yleistä turvallisuutta."

"Mitä? Mitä?"

"Niin, hän on intoilija, mieletön, ja hän on saarnannut naurettavia ennustuksia Lontoon häviöstä saattaen siten hurjia joukkoja kerääntymään hänen kirkkonsa ympärille. Kadut ovat täpötäynnä, ihmisiä tyrkitään ja loukataan. Asiat ovat todellakin joutuneet sille kannalle, että nyt… tänään —"

"Anteeksi vielä kerran, herra arkkidiakoni, mutta tämä näyttää vallan yksinkertaiselta poliisiasialta. Miksi ette kääntynyt Scotland Yardin poliisipäällikön puoleen?"

"Me kävimme siellä, teidän ylhäisyytenne, mutta hän sanoi — teidän on vaikea uskoa sitä, mutta hän todellakin vakuutti, ettei tuo mies ole julkisesti rikkonut mitään poliisisäädöksiä —"

"Aivan niin, sitä minäkin arvelen."

"Ja pitääkö meidän siis, teidän ylhäisyytenne, odottaa meteliä, kuolemaa, murhia, ennenkuin laki voi ryhtyä asiaan? Eikö ole olemassa mitään keinoja, joilla voidaan estää niin vakavia… tahtoisin sanoa vaarallisia —"

"Hyvät herrat", sanoi ministeri katsoen kärsimättömänä kelloaan, "minä en voi luvata muuta kuin että asia otetaan käsiteltäväksi. Poliisipäällikölle lähetetään sana, ja jollei varoitus —"

"Aivan myöhäistä, teidän ylhäisyytenne. Tuo mies on vaarallinen hullu, joka olisi heti paikalla vangittava ja pantava lukon taakse."

"Tunnustan, etten ymmärrä, mitä pahaa hän on tehnyt, mutta jos —"

Arkkidiakoni ojentautui suoraksi. "Vaikka hänellä onkin mahtavia sukulaisia — ylhäisiä virallisia suojelijoita, niin… Mutta varmaankin olisi parempi panna yksi mies valvonnan alaiseksi, olkoonpa hän kuka tahansa, kuin sallia koko kirkon ja kansan joutua vaaran ja häpeän alaisiksi."

"Ah… Hm!… Hm! Minä muistan kuulleeni tuon saman jossakin muualla ennen, herra arkkidiakoni. Mutta minä en tahdo pidättää teitä enää. Jos vangitsemiskäsky käy tarpeelliseksi…" Ja epämääräisin lupauksin sekä kohteliain lausein saattoi ministeri kumarrellen lähetystön ulos huoneesta. Sitten hän pihisten ja puhisten ripusti kenttäkiikarin kaulaansa ja valmistautui lähtemään.

"Kuinka helkkarin hellästi nuo kristityt rakastavat toisiaan! Minä jätän koko asian teidän huostaanne, Drake. Kun siitä tuli puhe pääministerin luona, käski hän meitä menettelemään aivan vapaasti ja ottamatta huomioon hänen suhdettaan tuohon nuoreen pappiin. Jos näyttää siltä, että katumeteli on pelättävissä, niin antakaa poliisipäällikölle vangitsemiskäsky… Hoh-hoi! Puoli yksitoista! Minä lähden nyt! Hyvästi!"

Muutamia minuutteja sen jälkeen Drake itse kirjoitettuaan muutamia rivejä Scotland Yardiin seurasi päällikköään yksityistä käytävää myöten nelikulmiolle, jossa Glory ja Rosa odottivat vaunuissa holviportin luona.

Sen tapahtuman kunniaksi, että hänen hevosensa tuli ottamaan osaa Derby-kilpailuun, Drake oli tilannut suuret vaunut, joilla kokonaisen ystävysseurueen piti mennä The Downs'ille. Heidän oli kokoonnuttava erääseen hotelliin Buckingham Palace Roadin varrelle. Siellä oli lordi Robert, viimeisen muodin mukaan puettuna, jalassaan pariisilaiset, uusimman kuosin mukaan tehdyt kengät ja kaulassa räikeän kirjava liina. Betty Bellman oli hänen kanssaan valkoisen ja punaisen kirjavassa puvussa, päässään suuri punainen hattu. Paitsi näitä oli siellä vielä eräs vaalean vihreään pukuun ja vaaleaan pikku hattuun puettu neito, toinen harmaassa, valkoisella koristetussa puvussa ja kolmas helakan sinisessä. Tämä oli hieno, jopa komeakin seurue, jonka jäsenistä useimmat olivat näyttelijöitä. Ennen kello yhtätoista vyöryivät vaunut jo pitkin Kennington Roadia Epsomiin päin.

Drake itse ajoi, ja Glory istui kunniasijalla hänen vieressään, Hän näytti iloisemmalta nyt, hymyili ja laski leikkiä vastatessaan vierustoverinsa puheisiin. Drake kertoi Glorylle perinpohjin päivän merkityksestä. Derbykilpailu oli suurin koko maailmassa. Siinä oli palkintona noin 6,000 puntaa, mutta varmaan sinä päivänä liikuteltiin miljoonia. Siksipä Derby-päivä oli jo liike-elämänkin kannalta katsoen suuri kansallinen juhla, ja puritaanit, jotka tahtoivat poistaa sen, voisivat ajatella tuotakin seikkaa. Kilpajuoksijain ylläpito maksoi noin kolmesataa puntaa vuodessa, mutta tietysti ei kukaan voinut ylläpitää kilpatalliaan voitoillaan. Melkein jokaisen täytyi lyödä vetoa, eikä sellainen peli ole ollenkaan niin suuri synti kuin muutamat ihmiset väittävät. Koko maailman liike oli luonteeltaan peliä, elämä itse oli peliä, ja kilpa-ajot olivat ainoat markkinat maailmassa, missä ei ainoakaan mies voinut tehdä konkurssia eikä kieltäytyä maksamasta.

He kulkivat nyt Clapham Commonia pitkin loppumattomassa ajoneuvojen virrassa — siinä oli vaunuja, kiessejä, omnibusseja ja jos jotakin — ja kaikissa ajoneuvoissa oli torvi, johon puhallettiin kunkin kylän kohdalla. Aurinko paahtoi kuumana, ja maantie oli pölypilvenä. Drake näytti Glorylle muutamia ajajia. Nuo suuret ajoneuvot tuolla, jotka ajoivat hurjaa vauhtia, olivat "Army and Navy"-klubin vaunut; nuo kiessit tuolla, joita harmaat hevoset kiidättivät, olivat tunnetun rikkaan viinikauppiaan; nuo vaunut tuolla, joitten komeat juoksijat olivat monen sadan punnan arvoiset, olivat erään rikkaan ravintoloitsijan; tuo omnibussi kulki tavallisesti Northumbertand Avenuen ja Virginia Waterin väliä, ja paikat siinä olivat nyt vuokratut niin ja niin paljosta, arvattavasti puotipalvelijoille, jotka jonkin viattoman kepposen avulla olivat päässeet tänä päivänä pakenemaan Citystä. Nuo sotamiehet tuolla omnibussissa olivat Wellington-kasarmeista, ja heille oli nyt annettu Derby-loma. Nuo iloiset meripojat henttuineen tuossa täyteen ahdetussa omnibussissa, olivat ainoat oikeat urheilu-ihmiset koko maantiellä, vaikka he luultavasti eivät olleet uhranneet edes ryypyn hintaakaan kilpa-ajoja koskeviin vedonlyönteihin. Oli vallan vanhanaikuista lähteä maanteitse Derby-kilpailuun. Hienot ihmiset tekivät hyvin harvoin niin, mutta se oli kumminkin sangen hauskaa, ja moni vanha urheilija tahtoi vielä itse ohjata valjakkoaan maantiellä.

Glory kävi iloisemmaksi hetki hetkeltä. Kaikki miellytti, huvitti ja hämmästytti häntä. Tuolla vilkkaalla elämän-intressillään hän loi tyytyväisyyttä koko seurueeseen. Hän oli taas osapuolin maalaistyttö, hänen sielunsa värähteli ympäröivän maailman ihanuudesta ja hän huudahti kuin lapsi nähdessään kastanjat ja pähkinäpuut tai punaisen orapihlajan, tai tuntiessaan kevättuoksua ilmassa. Jotkut ihmiset tunsivat hänet Gloriaksi ja nostivat hänelle hattuaan, eikä Drake ollenkaan koettanut salata ylpeyttään siitä. Hän kumartui Rosaan päin ja kuiskasi: "Entisellään taas tänään, eikö niin?"

"Miksei hän olisi, kun koko maailma polvistuu hänen jalkainsa juureen ja tulevaisuus hymyilee kirkkaana?" sanoi Rosa.

Mutta omituinen surumielinen varjo levisi Gloryn kasvoille, aivan kuin tuo iloinen maailma huvituksineen ei olisi kokonaan voinut täyttää jossakin hänen sydämensä sopukassa vallitsevaa tyhjyyttä. He ajoivat juottamaan hevosia vanhalle Suttonin juottopaikalle, ja ruskeakasvoinen nainen, suuret hopeaiset korvarenkaat korvissa ja leveä höyhenillä koristettu hattu päässä, tuli vaunuille ja pyysi povata.

"Oi, annetaan hänen povata, Glo", huusi Betty. "Minusta se olisi niin hirmuisen vitsikästä!"

Mustalainen ojensi kätensä Glorylle. "Antakaa minun katsoa kämmentänne, kaunis neiti."

"Pitääkö minun pistää siihen ensin hopeata?"

"Kiitoksia tuhansia. Mutta täytyykö minun sanoa teille totuus?"

"Tietysti, muijaseni. Miksi ette tahtoisi sanoa minulle totuutta?"

"No niin, te tulette menettämään rahaa tänään, neiti, mutta vähätpä siitä, lopulta te tulette onnelliseksi ja saatte sen, jota rakastatte."

"Se on oikein se!" huusivat herrat kuin yhdestä suusta.

Naiset tirskuivat, ja Glory kääntyi Drakeen sanoen: "Pari hansikkaita vetoa, että Ellan Vannin häviää kilpailussa."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Drake, ja kaikki nauroivat.

Mustalainen piti vielä kiinni Gloryn kädestä, ja vilkaisten Drakeen kulmakarvojensa alta hän sanoi: "Minä en kerro teille minkä värinen hän on, kaunis neiti, mutta hän on nuori ja pitkä, ja vaikka hän on hieno herra, on hän kumminkin sellainen, että mustalaistyttökin voisi mennä kuoloon hänen edestään. Paljon huolia tulee teillä olemaan hänen tähtensä. Hänen järjettömyytensä ja teidän oman epäystävyytenne tähden tulette eroamaan kauas, kauas toisistanne. Te rakastatte omaa elämäänne, neiti, ja samoin kuin miehet upottavat huolensa juomiin, samoin te upotatte omanne huvituksiin. Mutta lopulta kaikki selviää, neiti, ja ne, jotka nyt kadehtivat ja vihaavat teitä, tulevat suutelemaan sitä maatakin, jonka päällä te astutte."

"Glo", sanoi Betty, "minua todellakin ihmetyttää, että viitsit kuunnella tuommoista roskaa."

Glory ei enää saanut takaisin hyvää tuultansa ennenkuin he saapuivat lähelle The Downs'ia. — Sillävälin ajurit olivat toitottaneet torviin monen kylän kohdalla, joita pilkotti vihreitten puitten välissä viehättävissä lehdoissa. Vaunut olivat tulleet lähelle ihmisjoukkioita, jotka olivat lähteneet jalkaisin Lontoosta kilpa-ajoihin. Siellä oli jos jonkinlaista väkeä, puolikasvuisia poikia, merimiehiä, työväkeä, posetiivinsoittajia, rihkamakauppiaita ja kerjäläisiä, kaikki laulellen, soitellen, kerjäten ja meluten. Koko tuo rääsyjoukko tulvi päivän juhlaan.

Kaiken tuon kurjuuden keskellä huomasivat he ohi ajaessaan erään henkilön, joka oli kaikkia muita suurempi. Se oli Puolan juutalainen, joka puettuna pitkään kauhtanaan ja kulunut sabattilakki päässä käyskenteli yksin, korottomat tohvelit läpsyttäen jaloissa. Lordi Robert kiusoitteli juuri Bettyä nimittäen häntä "elefantiksi", sillä pistellen hänen lihavuuttaan. Mutta joku huusi samassa lordi Robertia katsomaan juutalaista, ja hän kohotti monokkelin silmälleen huudahtaen: "Kautta Jupiterin! Isä Storm!"

Muut vaunuissa yhtyivät tuohon nimeen, ja toisissa vaunuissakin kuultiin sama nimitys. "Isä Storm" kajahteli nyt ainakin parilta kymmeneltä taholta ukkorahjusta vastaan. Gloryn posket alkoivat punastua, ja Drake hyräili laulua peittääkseen hänen hämilläoloaan. Mutta Betty kysyi: "Kertokaa, kuka on isä Storm?" Siihen vastasi lordi Robert: "Oi taivas! On olemassa vielä yksi viaton olento, joka ei tiedä kuka isä Storm on! Rakas elefantti, isä Storm on profeetta, uusi Joona, joka ennustaa Niniven s.o. Lontoon tuhoa, ja se on tapahtuva juuri tänä päivänä!"

"Hän on kai hassahtava?" sanoi Betty, ja sinisiin puettu neito purskahti nauruun.

"Niin", sanoi lordi Robert, "ja tuho tapahtuu yksinomaan siitä syystä, että pahat miehet, semmoiset kuin me, tahtovat välttämättömästi huvitella sievien tyttöjen kanssa, semmoisten kuin te."

"Huh, hän on yskäpilleri!" huudahti Betty. Sinisiin puettu neito kysyi mitä "yskäpilleri" merkitsee, ja lordi Robert selitti:

"Betty tarkoittaa, että tuo hyvä isä on hupsu… hassu… tuhma… pää hiukan pehmennyt, sanalla sanoen —"

Mutta Glory ei voinut kestää tätä enää. Oli loukkaavaa, että tuollaiset naiset uskalsivat puhua John Stormista. Hän kääntyi heihin kiivaasti ja sanoi: "Vahinko, ettei täällä ole useampia hiukan pehmenneitä päitä. Ehkä taivaan valo sitten pääsisi hiukan tunkeutumaan niihinkin."

"Oh, silläkö kannalla asiat ovat…" alkoi Betty vilkaisten ympärilleen tarkoittavasti, ja lordi Robert sanoi: "Ne ovat sillä kannalla, rakas elefantti, ja jos teidän armollinen tuulispäänne suo minulle anteeksi, vakuutan, etten ollenkaan hämmästynyt sitä, että tuo mies on esiintynyt uutena Messiaana. Ja ellei poliisi ryhdy asiaan —"

"Pidä suusi, Robert", sanoi Drake. "Kuunnelkaa kaikki!"

He kiipesivät juuri ylämäkeä The Downsille ja saattoivat kuulla väkijoukon melun kilpakentällä. "Hoh!" huudahti Betty. "Ah!" sanoi sinisiin puettu neito. "Se on kuin mehiläispesä, jonka kansi on nostettu pois", sanoi Glory.

Heidän kulkiessaan rautatieaseman ohi tulvaili juuri junassa tullut väki maantielle, ja vaunujen täytyi hiljentää vauhtiaan. "He näkyvät tulevan kaikilta ilmansuunnilta", arveli Glory.

"Odottakaapa vielä hiukan", sanoi Drake.

Muutaman minuutin perästä henkäisi jokainen syvään. He olivat saapuneet kukkulan harjalle ja saattoivat nähdä koko kilpakentän. Siinä oli laaja ihmismeri niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa — musta vyöryvä valtameri, jonka keskellä ei näkynyt ruohoa eikä maata. Itse kilparata oli ihmisvirtana, suuri katsojalava moninaisine penkkiriveineen oli täpösen täynnä väkeä ja vastapäätä oleva "kukkula" oli kuin kivikkoranta vaunuineen, rattaineen, myymälöineen ja vyöryvine ihmisjoukkoineen. — Gloryn silmät suurenivat ihastuksesta. "Siinä on kokonainen kansakunta!" huudahti hän tykkivin sydämin. "Keisarikunta!"

He ajoivat tuon aaltoilevan, pauhaavan ihmismeren läpi, joka kaikui puhetta ja naurua. Samassa Glory huomasi heidän edessään laaksossa tumman olennon, joka näytti olevan kaikkia muita pitempi, mutta juuri silloin Drake huusi:

"Istukaa vakavasti. Me ajamme täyttä juoksua mäkeä alas!"

Piiska vingahti, ajuri huusi hevosille ja puhalsi torveensa, ja hevoset juoksivat kuin tuulispää. Betty kirkui, Rosa puhki ja Glory nauroi katsoen Draken silmiin. Vaunujen saapuessa toiselle puolen laaksoa kuului kellon ääni, joka ilmaisi uuden kilpailun juuri alkavan eikä äskeistä tummaa olentoa näkynyt enää laaksossa.

III.

Tuona samana aamuna John Storm läksi kello seitsemän aikaan kirkkoon jakamaan ehtoollista. Lakaisija, pitkä luuta kädessä, ei vielä ollut lopettanut kiertokulkuaan pihamailla ja käytävillä kirkon ympärillä, mutta vihannesten myyjät kärryineen ja aaseineen, vaimoineen ja lapsineen olivat jo lähdössä Epsomiin. Nyt oli monta ehtoollisvierasta, ja kello oli jo kahdeksan ennenkuin John Storm saapui takaisin asuntoonsa. Postintuoja oli juuri käynyt siellä ja tuonut hänelle kirjeen pääministeriltä. Se sisälsi: "Tule heti luokseni tämän kirjeen saatuasi. Minun täytyy tavata sinua aivan paikalla."

Syötyään karkeata leipää ja maitoa aamiaisekseen John Storm sanoi hyvästi veli Anterolle ilmoittaen, ettei hän ennätä takaisin ennen iltajumalanpalvelusta. Sitten hän vihelsi koiran luokseen ja läksi astumaan pitkin katua. Mutta häneen oli tarttunut jonkinmoinen taikauskoinen pelko, aivan kuin valtavan tärkeä tapahtuma hänen elämässään olisi lähestymäisillään, ja ennenkuin hän noudatti setänsä kutsua läksi hän käymään perustamissaan hyväntekeväisyyslaitoksissa kirkon naapuristossa. Ensin hän meni kouluun. Lapset olivat koolla, ja "sisaret" olivat juuri asettaneet ne järjestykseen aloittaakseen rukouksen ja virren.

"Hyvää huomenta, isä."

"Hyvää huomenta, lapset."

Monella lapsella oli lahjoja isälle. Mikä antoi kukan, mikä vehnäkakun, eräs lapsista pisti hänelle marmoripallon, toinen antoi vanhan joulukortin. "Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon", ajatteli John lähtiessään koulusta sydän tulvillaan.

Viimeiseksi hän kävi miesten suojakodissa, jota hänen entinen "posetiiviukkonsa", herra Jupe hoiti. Se oli kolkko huone, entinen liiteri, johon oli jälestäpäin rakennettu lattia ja välikattto. Laivoissa käytettävien makuulavojen kaltaisia tiloja oli pitkin seiniä, ja kun ne sattuivat olemaan täynnä, täytyi toisten maata lattialla. Makuuvaatteina oli ainoastaan peite. Miehet nukkuivat vaatteisillaan käärien ainoastaan takkinsa päänalukseksi. Huoneessa oli tulisija, jossa he saivat keittää ruokansa, jos heillä oli rahaa, millä ostaa ravintoa. Kortteli teetä ja siihen hiukan sokeria, palanen leipää ja hiukan voita oli heille kuninkaallinen ateria.

Mennessään puiston halki, jossa hänen kirkkonsa oli, tuli hän kulkemaan hienojen kiessien ohi erään ravintolan edustalla kadun kulmassa. Ravintoloitsija, puettuna juhlapukuun, nousi juuri kuskipenkille, ja nuori soturi, sikari hampaissa, istui hänen viereensä. "Huomenta, isä, voitteko ennustaa meille, kuka voittaa tänään?" sanoi ravintoloitsija irvistellen, kun taaskin soturi suu julkeassa hymyssä huusi "hei-hei" eräälle pöhönaamaiselle nuorelle naiselle, joka juuri pisti käherryspaperilla peitetyn päänsä ulos ikkunasta korkean vuokrakasarmin toisesta kerroksesta.

Kello oli yhdeksän, kun John Storm saapui pääministerin kotiin. Pieni ihmisliuta seurasi häntä ovelle asti. "Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä puutarhassa, herra pastori", sanoi palvelija, näyttäen Johnille tietä.

Downing-kadun ja Horse Guards Paraden välillä olevassa pienessä, varjoisassa puutarhassa käveli pääministeri edestakaisin. Nähdessään Johnin munkkipuvun säpsähti hän epämiellyttävän tunteen valtaamana. Mutta hän istahti heti Johnin kanssa puun juurelle ja kääntäen pois katseensa toipui hän pian entiselleen ja sanoi:

"Minä käskin sinut tänne, poikaseni, varoittaakseni ja neuvoakseni sinua. Sinun täytyy luopua tuosta ristiretkestä. Se aikaansaa yleistä häiriötä, ja taivas tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla. Älä luule, etten minä ymmärrä sinua. Jossain määrin olen samaa mieltä kuin sinäkin. Äläkä myöskään luule, että syytän sinua kaikista tuon naurettavan sekasorron hulluuksista. Minä olen seurannut sinua ja pitänyt sinua silmällä, ja minä tiedän, että yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasosaa tuosta hurjuudesta ei ole sinun syytäsi. Mutta yleisön silmissä sinä olet vastuunalainen kaikesta, ja maailma katsoo aina niin tuollaisia asioita. Innostus on hyvä asia, poikani, se on kuin sateenkaari nuoruuden taivaalla, mutta se ei saa mennä liian pitkälle. Se voi tuottaa tuskaa sille, joka tuollaista innostusta itsessään kasvattaa, ja se voi käydä vaaralliseksi yhteiskunnalle. Maailma lukee sen, samoin kuin mielipuolisuuden, rakkauden j.n.e. elämän hermostuneeseen puoleen, ja jokapäiväinen, proosallinen yleisö sanoo hulluksi tai narriksi tai intoilijaksi tai joksikin muuksi mielettömäksi semmoista ihmistä, jossa ihmisluonnon suuri erehtyväisyys ilmenee ponnistuksena — sallitko minun sanoa turhana ponnistuksena? — toteuttaa suurta ihannetta."

Johnin kasvot värähtelivät hermostuneesti.

"Ja nyt, poikaseni, rauhan, levon nimessä, heitä nuo tuumat, ettei niistä seuraisi häiriöitä ja ehkäpä verenvuotoakin. Ajattelepas, poikaseni, että me muut tahdomme pitää yhtä hyvää huolta maailmasta kuin sinäkin, ja meillä on vielä suuremmat velvollisuudet ja suurempi vastuunalaisuus. Minä en voi liikuttaa sormeakaan auttaakseni sinua, John. Asian luonne estää minua puolustamasta sinua. Minä pyysin sinua tänne, sillä… sillä sinä olet äitisi poika. Älä pane raskaampaa kuormaa minulle kuin voin kestää. Pelasta itsesi ja säästä minua."

"Mitä vaadit minua tekemään, setä?"

"Lähtemään Lontoosta heti paikalla ja pysymään poissa kunnes meteli on tyyntynyt."

"Ah, se on mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Aivan mahdotonta, ja vaikka minä en ole mitään ennustanut Lontoon perikadosta, luulen kumminkin, että olemme suurten mullistusten partaalla."

"Luuletko?"

"Luulen, ja vaikka ette olisi kutsunutkaan minua luoksenne, olisin tullut tänne pyytämään teitä määräämään yleisen rukouspäivän, jolloin kaikki saisivat yhdessä rukoilla Jumalaa armossaan säästämään meitä tuosta suuresta tuhosta, joka tuleva on, tai kääntämään sen meidän pelastukseksemme. Kansakunnan siveys on vajoamaan päin, setä, ja jos siveys häviää, silloin on loppu lähellä. Englanti on vaipunut laiskuuteen, komeuteen, turhuuteen ja huvituksiin — huvituksiin ja yhä vain huvituksiin. Juoppous, pelihimo, nuo kotkat ne raatelevat rikki kansamme elimistön. Katsokaamme maaseudun loistoa — naurettava irvikuva kansan mahtavuudesta! Katsokaamme aikakautemme tapoja — ne ovat kaiken tosi uskonnon verivihollisia! Ja katsokaamme minkä hinnan saamme maksaa perkeleelle uhraamalla 'yhteiskunnan papittaria' tyydyttääksemme lihamme himoja."

"Mutta poikaseni, rakas poikaseni!"

"Niin, niin, setä, kyllä minä ymmärrän — paljon filantrooppisia suunnitelmia on tekeillä emmekä me luule olevamme välinpitämättömiä köyhien olosuhteista. Mutta verratkaammepa East-Endin työnaisia Hyde Parkin laiskureihin Lontoon sesongin aikana. Muutkin kansakunnat ovat huulillaan puhuneet kauniita sanoja, vaikka heidän sydämensä on himoinnut rikkauksia ja huvituksia. Ja semmoiset kansat ovat aina sortuneet. Niin, setä, sekä vanhassa Aasiassa että uudessa Euroopassa ne ovat aina sortuneet. Ja ellemme me vapaudu niistä paheista, jotka tuottavat tuhoa meille, täytyy meidänkin sortua. Nautinnonhimo ja rahanhimo tuottavat itse kostonsa. Kansassa samoin kuin yksityisessä ihmisessäkin Kaikkivaltias hävittää nuo himot samalla tavalla kuin entisinä aikoina."

"Totta — totta!"

"Kuinka minä siis voisin pysyä tyynenä tai paeta, kun jokaisen kristityn ja isänmaanystävän velvollisuus on huutamalla varoittaa vaarasta? Tuo velvollisuus on kaikkien meidän omallatunnollamme, ja kuka minä olen, että pakenisin sitä? Ah, jos kirkko vain ymmärtäisi vastuunalaisuutensa, jos se vain pitäisi silmänsä auki —"

"Sillä on pätevät syyt pitää ne suljettuina, poikaseni", sanoi pääministeri, "ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin koko laitos on olemassa. Kerran se kukistuu, mutta siihen asti ole varuillasi. Papit eivät ole sinun ystäviäsi, John. Valtiomiehet tuntevat liian hyvin tuon papillisen julmuuden; joka hiipii maallisen vallan taakse suojaan. Se on vanha juttu, niin minä ainakin luulen, ja samanlaisia esimerkkejä löytänet kai vanhasta Palestiinastakin. Mutta varo, poikaseni, varo —"

"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää hänen ennen minua vihanneen kuin teitä."

Johnin kiihko näytti yhä kohoavan, ja pääministeri kävi taas levottomaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt, että nuori munkki seuraavassa silmänräpäyksessä pyytäisi häntä polvistumaan viereensä ja rukoilemaan.

"Ah, niin", sanoi hän nousten ylös, "sitä tuskin voinee auttaa, ja asioiden täytyy mennä omaa menoaan." Sitten hän rupesi puhumaan muista asioista, kertoen veljestään, Johnin isästä, josta hän äskettäin oli kuullut. Lordi Stormin terveys oli huonontunut, eikä voinut enää kestää kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa. John kääntäisi ehkä kirjeellään kaikki asiat hyvin taas.

John istui vaiti, pää kumarassa, mutta pääministeri saattoi nähdä, etteivät hänen sanansa mitään vaikuttaneet. Vanhat kalpeat kasvot hymyilivät talvista hymyä, ja sitten hän sanoi:

"Mutta sinä et paranna tapojasi yhdessä suhteessa ollenkaan, poikaseni. Tiedätkö, ettet ole kertaakaan käynyt luonani sen perästä kun kerroit meneväsi naimisiin ja rupeavasi isä Damienin seuraajaksi!"

John vavahti, ja hänen kasvonsa värähtelivät taas hermostuneesti.

"Se oli mahdoton tuuma, John. Ei ollut kumma, jos tuo nuori neito ei voinut seurata sinua sinne. Mutta hän olisi kumminkin voinut sallia sinun käydä joskus katsomassa vanhaa sukulaistasi." Johnin kalpeat kasvot synkistyivät, ja hän hengitti nopeaan. "No niin", sanoi pääministeri tarttuen Johnin käsivarteen, "en tahdo moittia sinua, John. On olemassa sielun tunteita, jotka nielevät kaikki muut, sen tiedän vallan hyvin, ja kun mies on sellaisen tunteen vallassa, ei hänellä ole isää, ei äitiä, ei setää, ei sukulaista. Hyvästi… Ei, mene tätä tietä ulos, tätä tietä."

Palvelija oli kuiskannut pääministerille, että oven edustalla oli väentungos, ja John päästettiin puutarhasta takaoven kautta puistoon.

Kolme tuntia myöhemmin näkivät Epsomin kilpailuun tulleet ihmiset mustaan kauhtanaan puetun miehen nousevan tyhjään vaunuun ja valmistautuvan puhumaan. Hän seisoi "kukkulan" harjanteella vastapäätä suurta katsojalavaa, ja hänen ympärillään oli tiheä tungos jos jonkinlaisia ajoneuvoja, joissa istui loistavan punaisiin ja keltaisiin pukuihin puettuja naisia juoden samppanjaa sekä syöden sandwichejä ja antaen univormupukuisten palvelijain tarjoilla. Nyt oli juuri kahden kilpailun väliaika, ja ajoneuvojen takaa näkyi joukko vedonvälittäjiä, joilla oli yllään siniset silkkitakit tai vihreät alpakkatakit. He seisoivat äärettömän suurten päivänvarjojen suojassa huutaen vedon ehtoja hikoilevain, käyskenteleväin ihmisten kirjavalle tungokselle. "Miehet ja naiset", alkoi saarnaaja, ja viisituhatta päätä näkyi kohoutuvan kuullessaan hänen äänensä. Vedonvälittäjät jatkoivat kimeitä huutojaan:

"Viisi yhtä vastaan kaikista, yhtä lukuunottamatta!" Mutta joukko kääntyi pois heidän luotaan saarnaajan puoleen. "Se on isä Storm", kuului kansa sanovan nauraen ja tirskuen, laskien leikkiä, jotkut kiroillenkin, mutta kaikki kiirehtivät kumminkin yksimielisesti hänen luokseen, kunnes koko ala hänen ympärillään aina kärrytiehen saakka kukkulan juurella oli tasaisena laattana vilkkaita kasvoja.

"Vanha neiti kulta!" ja sitten taas naurun purskahdus. "Mitenkäs sen maailman lopun käy, muijaseni?" Tuo oli viittaus saarnaajan pitkään kauhtanaan, n.s. "alushameeseen", ja se herätti vielä enemmän naurua. "Viisishillingiä ylösnousemuksesta! Kuka suostuu vetoon?" Ja sitten seurasi kirkuvaa naurua.

Saarnaaja seisoi hetkisen ääneti ja liikahtamatta. Sitten hänen tyyni arvokkuutensa ja joukon oikeudentunto antoi hänelle tilaisuutta lausua lausuttavansa. Hän alkoi puhua kaikkien ollessa vaiti:

"En tiedä rikonko sääntöjä seistessäni tässä puhumassa, mutta uskallan ne rikkoa siksi, että hetki on kallis ja sanomani teille tärkeä. Miehet ja naiset, te olette väärällä asialla. Te luulottelette itsellenne ja muille, että olette tulleet tänne rakkaudesta urheiluun, mutta se ei ole totta, sen te tiedätte. Urheilu on raitista huvitusta ja hevosiin mieltyminen ja niiden nopean juoksun ihaileminen on hyvin anteeksi annettavaa turhuutta, mutta te olette tulleet harjoittamaan anteeksiantamatonta pahetta. Te olette tulleet pelaamaan ja teidän pelivimmanne seuralaisina ovat kaikki juoppouden ja epäsiveellisyyden muodot. Minä en pelkää sanoa sitä teille, sillä Jumala itse on käskenyt minua sitä sanomaa viemään, ja minä aion täyttää velvollisuuteni. Nämä hevoskilpailut eivät ole hevos -kilpailuja, vaan ahneuden, juoppouden ja prostitutsionin kilpailuja. Älkää luulkokaan", ja hän katsoi suoraan keltaisiin ja punaisiin puettujen naisten maalattuihin kasvoihin, ja nämä koettivat hymyillä huvitettuina, "älkää luulkokaan, että aion tuomita noita tyttöparkoja, joita turmeltunut sivistys pakottaa hankkimaan elatuksensa ulkomuotonsa avulla. He ovat minun ystäviäni, puolet elämästäni olen elänyt heidän parissaan. Minä olen tuntenut semmoisia heidän joukossaan, joiden sydämessä asuu taivaallinen puhtaus, ja ajatellessani, mitä he ovat kärsineet miesten takia, minua hävettää, että itse olen mies. Mutta sisareni, teillekin on minulla tärkeä sanoma. Teillä on nyt täysi kesä istuessanne tuossa kauniissa puvuissanne, tänä kirkkaana päivänä, mutta talvi tulee jokaiselle teistäkin, ja silloin ei enää päivä paista, ei ole enää loistoa, huvituksia, imartelua. Silloin nuo kurjat rypijät, jotka nyt ottavat parhaat vuodet elämästänne —"

"Halloo siellä! Hei, hei! Tarara-ra-ra-rara!"

Nelivaljakkovaunut kiitivät täyttä vauhtia ylös mäkeä tomupilvien ympäröiminä. Pyörät ratisivat, ajuri huusi ja puhalsi torveensa, ja tiellä seisova kansa kiirehti eteenpäin tehdäkseen tilaa vaunuille.

"Se on Gloria!" huudahtivat ihmiset, jotka katsottuaan vaunuissa istujiin olivat tunteneet Gloryn.

Saarnaajan tenhovoima oli murtunut. Hän vaikeni, käänsi päätään ja näki Gloryn. Tyttö istui siinä komeana, kauniina ja iloisena ajurin istuimella Draken vieressä. Auringon säteet valaisivat häntä, ja hän hymyili katsoen Drakea silmiin.

Saarnaaja aloitti uudelleen, epäröi ja vaikeni. Kello soi suuren katsojalavan vieressä. "Numerot julaistaan", huudahti jokainen, ja ennenkuin kukaan ymmärsi, mitä tuli tapahtumaan, oli John Storm jätetty ypö yksin ja tungos poistui hänen ympäriltään.

IV.

Nuo suuret jännittävät kilpailut palauttivat täydellisesti Gloryn iloisen mielen. Hän nauroi ja huudahteli alituiseen nauttien joka hetkestä kuin lapsi. Kaikki tunsivat hänet, ja melkein kaikki tervehtivät häntä. Drake suorastaan loisti ylpeyttä ja iloa. Hän vei Gloryn katsomaan rataa, vastasi hänen kysymyksiinsä, laski leikkiä hänen kanssaan ja selitti hänelle kaikki asiat, jättäen lordi Robertin pitämään seuraa toisille vieraille. Keitä ovat nuo teltoissa olijat? Ne olivat kaartin klubin jäseniä, ja siellä oli myöskin tykistöupseereja, kuninkaan husaareja ja linjarykmentin jäseniä Aldershotista. Tuota kunnasta tuossa sanottiin "kukkulaksi", ja siellä vilisi tavallisesti kaikenlaista oloonsa tyytyväistä roskaväkeä, haeskellen unohtuneita päällystakkeja ja vartioimatta jääneitä eväskoppia. Taskuvarkaat, pelipetturit, lumpunkerääjät, valehtelevat kerjäläiset, kaikki virittelivät ansojansa tuolla pyhällä paikalla. Tuo kunnas oli todellakin heidän pyhättönsä, jossa he toimittivat virkaansa aivan poliisin nenän edessä. "Pyhä maa!" Ha, ha, haa! Kaikki raamatun patriarkat olivat siellä edustettuina. Oi, noita kimeä-äänisiä herrasmiehiä samettikaapuineen ja liehuvine lippuineen! Siellä oli Mooses ja Aaron sekä kaikki muut. Kysytte ketä ne ovat. Ne ovat vedonvälittäjiä, enimmäkseen juutalaisia, joskus myöskin tavallisia kilpa-ajopettureita vain.

"Hei, tulkaa tänne urheilijat!" huusi joku, ja sitten sateli sekavia huutoja ja vastauksia Gloryn ja Draken ympärillä heidän kulkiessaan eteenpäin.

He olivat saapuneet noin neljännespenikulman päähän kukkulan rinteelle tunkeutuen tiheiden vaunuryhmien ja hikoilevien väkijoukkojen läpi pahentuneessa ilmassa, jossa tuntui oluen hajua ja juopuneiden ihmisten hengitystä.

"Huh! Minusta tuntuu kuin olisin Sadrach, Mesach ja Abednego yhdessä persoonassa", sanoi Glory.

"Mennään tuonne ruohokentälle", sanoi Drake, ja he läksivät menemään kilparadan poikki.

"Eikö joku saarnannut juuri kun me ajoimme kukkulan rinnettä?" kysyi Glory.

"Saarnasiko? En minä huomannut mitään." Ja sitten he tunkeutuivat eteenpäin.

Puitten siimeksessä oli raitista ja viileätä, ja Glorysta oli kymmenen shillingiä varsin halpa hinta siitä ilosta, että sai kulkea kymmenen minuuttia vihreällä nurmella. Kilpailua odottavia hevosia talutettiin ympäri peitettyinä vaipoilla, joihin niiden nimet oli kirjailtu. Hevosten ruokkijoita, harjoittelijoita ja jockey'ta sekä herroja, joilla oli päässään silkkihatut, ja komeapukuisia naisia käyskenteli sekaisin ruohokentällä.

Draken hevonen oli suuri, ruskea, hyvin laiha ja pitkäjalkainen ori, joka nosteli jalkojaan korkealle astuessaan. Sen harjoittaja odotteli sanoakseen vielä viimeisen sanan omistajalle. Hän oli tyyni ja luottava. "Se ei ole milloinkaan ollut paremmassa kunnossa, Sir Francis, ja se on komein kolmivuotias, mikä ikinä on suitsia kantanut. Se on edistynyt niin merkillisesti päästyään hammastuskista, ja nyt se todellakin tuottaa kunniaa hoitajalleen. Hevoset ovat kaikki mainioita tänään, mutta sittenpähän siitä tuleekin tosi kilpailu. Suosikkiko, Sir Francis? Pyh! Vaunuhevonen! Ei se ole vaarallinen kilpailija — sillä on liian huonot lanteet. Mutta tämä hepo on ensi luokan kilpajuoksija. Joka siitä lyö vetoa, voittaa varmaan, herra, saatte uskoa sanojani."

Ja jockey, jolla oli yllään mustan ja valkoisen kirjava takki, heilutti päätään kuiskaten iloisesti: "Saatte uskaltaa mitä summia tahansa hevosesta, Sir Francis. Se on komea hepo, ja sillä on Derby kavioissaan, jollen minä ole aika hölmö!"

Drake nauroi heidän ennustuksilleen, ja Glory taputti eläintä sen kuopiessa maata valkoisilla kavioillaan ja ravistellessa nahkasatulaansa. Klubin katsojalava näytti sieltä, katsoen kuohuvalta pitsi-, höyhen-, kukka- ja auringonvarjomereltä. Drake ja Glory läksivät astumaan sinne päin, kulkien ensin palkintotuomarien pöydän ohi, jonka tarkoituksen Drake selitti Glorylle. Sitten he kävivät Jockeyklubin aitauksen ohi, joka oli täynnä lordeja ja heidän rouviaan, palkintotuomareita, parlamentin jäseniä ja muita urheilun ystäviä. Vihdoin he kulkivat vedonlyöjien piirin läpi, jossa satakunta ylhäistä vedonlyöjää huuteli tarjouksiaan kovalla äänellä. Eräältä näistä kysyi Drake:

"Mitenkä Ellan Vanninin asiat ovat tätä nykyä?"

"Kymmenen yhtä vastaan."

"Minä panen sata yhtä vastaan Ellan Vanninista", sanoi Drake, ja sitten hän Gloryn kanssa kiirehti pois tungoksesta.

Astuessaan ylös katsojalavan portaita sanoi Glory: "Mutta eikö arkkidiakoni ollut sisäasiain toimistossa tänä aamuna? Me näimme hänen astuvan puistoon pikku herra Golightlyn kanssa."

"Oh, näittekö heidät? Mutta kyllä nyt on todellakin kuuma päivä!"

"Niin on. Minusta tuntuu kuin tahtoisin pukeutua Arielin ilmapukuun… Mutta miksi arkkidiakoni…?"

"Siitä ei kannata puhua, Glory. Onhan tunnettu asia, että uskonnollinen suvaitsemattomuus tahtoo työntää vastuunalaisuuden omista tyhmyyksistään siviilihallinnon niskoille."

"Siis John Storm —"

"Hän ei ole missään vaarassa vielä — ei missään!"

"Oi, kuinka suloista!" He olivat juuri ehtineet parvekkeelle, ja Glory koetti näyttää siltä kuin tuo omituinen muutos hänen äänessään ja käytöksessään olisi johtunut pelkästä ilosta, jonka herätti tuollaisen komean näköalan avautuminen äkkiarvaamatta heidän eteensä. Hän seisoi hetkisen kuin lumottuna, sitten hän nojautui kaiteen yli katsellen alhaalla näkyvää kirjavaa ihmistulvaa. Tyhjää maankamaraa ei penikulman päähän saakka näkynyt jalan leveydeltäkään, paitsi jockeyn portin luona, jossa poliisi piti pienen käytävän avoinna. Kaikki oli liikkuvana ihmismerenä, josta nousi hiljainen, epäselvä kohina aivan kuin aaltojen loiske kallioniemekkeitä vastaan.

Pilvi oli paennut Gloryn otsalta, ja hänen silmänsä säkenöivät. "Kyllä tämä maailma sentään on ihmeen onnellinen!" huudahti hän.

Juuri silloin kohosi kuninkaallisen lavan lippu merkiksi siitä, että Walesin prinssi oli saapunut. Heti sen jälkeen kohosivat lakit katsojien päästä kentällä, ja joku alkoi laulaa: "God save the Queen". Suuren katsojalavan yleisö yhtyi lauluun, sitten väki kentällä ja vihdoin kukkulalla, kunnes koko tuo lukematon joukko yhdessä lauloi kansallishymnin äänellä, joka soi kuin valtameren kohina.

Gloryn silmät olivat nyt täynnä kyyneleitä. Hän koetti taistella itkua vastaan, ja Drake, joka seurasi hänen pienintäkin liikettään, asettui seisomaan hänen eteensä suojellakseen häntä muutamien, lornetilla tarkistelevien, komeasti puettujen naisten uteliailta katseilta. Hienoston hienoimmat kukat olivat täällä, ja klubin lava oli täynnä komeita naisia, jotka olivat ihastuneet urheiluun ja olivat itsekin kilpajuoksijain omistajia. Heidän seurassaan näkyi muutamia itämaalaisia ylimyksiä puettuina sinisiin, kullalla kirjailtuihin pukuihin, ja ranskaa puhuttiin kaikkialla.

Glory herätti huomiota, ja Draken silmät loistivat ilosta. Eräs kuuluisa henkilö pyysi, että hänet esiteltäisiin Glorylle, ja kertoi olleensa läsnä hänen ensimmäisessä esiintymisessään sekä ennusti hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta. Glory pysyi tyynenä. Pienoinen värähdys vain ja tuskin huomattava vavahdus suupielessä, siinä kaikki — muutoin hän kesti kaiken tuon kunnian aivan kuin hän olisi syntymästään saakka siihen tottunut. Walesin prinssi kutsui pienen seurueen aamiaispäivällisille, ja sekä Drake että Glory saivat kutsun sinne. Kaikki hienoimmat henkilöt olivat siellä muodostaen aivan kuin kukkaisnäyttelyn, jossa on kellahtavia, punaisia, purppuraisia ja harmaita kukkia. Glory katseli noita tämän maailman mahtavia, ja se huvitti häntä äärettömästi.

"No, mitä te arvelette?" sanoi Drake.

"Minä arvelen, että useimmat näistä Derby-ihmisistä ovat pukeutuneet vallan väärään univormuun. Tuo herra tuolla, katsokaa — hänen pitäisi olla puettuna tallirengiksi. Ja tuo neiti, jolla on harmaa puku — hänhän on ihka ilmeinen balettityttö, ei muuta kuin —"

"Herran nimessä, olkaa vaiti!"

Mutta Glory kuiskasi: "Mennään tuonne nurkkaan, jotta saamme nauraa rauhassa."

Glory istui Draken ja erään komean herrasmiehen välissä, jonka parta oli kuin vaahtopää koski.

"No, mitenkä hevostasi arvostellaan, Drake?" kysyi herra.

Drake vastasi, ja Glory, joka heräsi tutkimuksistaan, virkkoi:

"Jaa, kuinka se olikaan?"

"Mahdoton hinta — teille", sanoi Drake.

"Mitä vielä! Minä aion tehdä pienen afäärin nyt aivan omin neuvoin ja tulen lyömään vetoa teitä vastaan."

Hänelle selitettiin, että ainoastaan varsinaiset vedonlyöjät lyövät vetoa hevosista, mutta partaniekka herra tarjoutui heti olemaan Gloryn puolesta vedonlyöjänä ja pani kymmenen yhdestä Ellan Vanninia vastaan.

"Missä muodossa?"

"Oh — hm — punnissa tietysti."

"Mutta mikä on tarkoituksena tuolla vieraiden jumalien kumartelemisella?" sanoi Drake.

"Oh, älkää olko huolissanne. 'Lasten ja imeväisten suusta', tiedättehän…" ja samassa kello soi ilmoittaen kilpajuoksun alkavan, ja kaikki kiirehtivät takaisin katsojalavalle. Numerot nostettiin ylös ja viisikymmentä poliisia oli häätämässä väkeä pois kilparadalta. Muutamat Draken ja Gloryn vaunutovereista palasivat paikoilleen, ja lordi Robert kirjoitteli juuri muistikirjaansa kauniiden seuralaistensa vetoasioita.

"Suvaitseeko neiti Tuulispää antaa minulle toimeksi jotain vedonlyöntiä?" kysyi hän Glorylta.

"Tietysti. Mikä on Ellan Vanninin hinta nyt?"

"Ainoastaan viisi yhtä vastaan nyt, kaunis neiti."

"Minä panen yhden viittä vastaan, että Ellan Vannin menettää."

"Mutta mitä ihmeitä te ajattelette, Glory?" sanoi Drake ja hänen silmänsä säteilivät.

"Sen saatte nähdä sitten", nauroi Glory.

Juuri silloin talutettiin hevoset ensin näytettäviksi kuninkaallisen lavan eteen, ja omituinen sähkövirta levisi joka paikkaan pannen kaikki kielet puhumaan. Tuntui aivan kuin jotain odottamatonta olisi tapahtumaisillaan, lukemattomat silmät tähystelivät sinne päin, missä Drake seisoi Gloryn vieressä. Drake näytti tyyneltä, mutta hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ylpeydestä. Glory oli ilmeisesti kiihkeässä mielentilassa ja saattoi tuskin seisoa sekuntiakaan yhdessä kohden. Nyt oli vedonvälittäjien melu noussut ylimmilleen, aivan tuin tuhansien merilintujen kirkuminen kallionkielekkeellä, ja Glory koetti puhua niin kovaa, että hänen äänensä kuuluisi kaiken tuon yli.

"Hopeata ja kultaa minulla ei ole, mutta jos minulla olisi —. Mitä tuo on?"

Valkoinen lippu oli laskeutunut alkamismerkiksi, kilparadan alkupäästä kuului kumeata melua, ja ihmiset huusivat: "Nyt ne läksivät!" Sitten seurasi äänettömyys kaikkialla, kaikki silmät, kaikki lornetit tähystelivät kilpajuoksijoihin.

Hevoset aloittivat kilpailunsa hyvin ja juoksivat ylös. kukkulalle yhdessä rivissä kuin ratsumieslinja, sitten pääsi Suosikki edelle ja muut seurasivat sitä sekavana ryhmänä. Mutta se ei näkynytkään pitävän alamäestä. Se juoksi monessa mutkassa ja jockey kiihoitti sitä ohjaksilla, riippuen melkein sen pään yli. Kun kilpailijat kääntyivät Tottenhamin kulmassa, näyttäen etäältä katsoen kiitävältä hirviparvelta, saattoivat katsojat huomata, että toinen hevonen käytti hyväkseen erästä mutkausta ja juoksi Suosikin ohi voimakkaasti ponnistaen. Sen väri oli musta ja valkoinen. Se oli Ellan Vannin. Siitä hetkestä ei Draken hevonen enää päästänyt ketään edelleen, vaan syöksyi eteenpäin kuin suuri lintu siivet suorina, kiiti katsojalavan ohi kiihkeän jännityksen vallitessa ja voitti ainakin yhdellä hevosenpituudella.

Ja joukon ilohuutojen kaikuessa seisoi Glory käsi Draken olalla, itkien, nauraen ja hurraten yhtaikaa.

"Mutta te olette nyt menettänyt vetonne", sanoi Drake.

"Oh, vähätpä siitä", sanoi Glory, ja kun jockey oli hypännyt satulastaan ja Drake vienyt hevosensa punnitushuoneeseen, sekä "kaikki järjestykseen"-huuto oli kajahtanut, aloitti Glory hurraahuudot uudelleen sanoen, että hän tahtoi kilpailla Tennysonin puron kanssa, joka yhä jatkoi jatkoi vain, eikä koskaan lopettanut.

"Mutta miksi te löitte vetoa minua vastaan?" sanoi Drake.

"Te tyhmä poika", vastasi Glory säteillen onnesta ja ilosta, "eikö mustalaisakka sanonut, että minä menetän rahaa tänään? Ja kuinka siis olisin voinut luvata rahaa teidän hevosestanne, ellen toivonut, että te menettäisitte kilpailussa?"

Drake nauroi onnellisena hänen viehättävälle petokselleen ja saattoi tuskin vastustaa halua pusertaa Glorya rintaansa vasten ja suudella häntä. Draken ystävät taputtivat häntä selkään ja tuttavat kiirehtivät häntä onnittelemaan. Hän kääntyi viemään hevostansa aitaukseen, ja lordi Robert talutti Glorynkin sinne. Hevosen harjoittelija ja jockey olivat siellä myöskin katsellen ympärilleen onnellisina ja ylpeinä. Drake, jonka kalpeista kasvoista loisti iloinen ylpeys, talutti suurta eläintä ympäri aivan kuin hänen olisi ollut vaikea erota siitä. Se hengitti raskaasti, ja hikihelmet kiersivät pisaroina sen kaulalla, päässä ja korvissa.

"Voi, sinä kaunokainen! Kuinka mielelläni minä tahtoisin ratsastaa sinulla!" sanoi Glory.

"Mutta uskaltaisitteko te?" kysyi Drake.

"Uskaltaisinko? Oh, antakaapa minun vain koettaa!"

"No, te saatte koettaa — saatte totisesti."

Joku toi samppanjaa, ja Gloryn piti juoda malja "vuosisadan parhaimman hevosen kunniaksi." Sitten hänen lasinsa täytettiin uudestaan ja hänen piti juoda sen omistajan malja, "maailman parhaimman pojan malja", ja sitten hänen vielä piti juoda "parhaimpain kilpailujen malja, mitä ikinä Epsomissa on ollut." Se riitti hänen osaltaan, mutta herrat joivat vielä Draken ehdotuksesta "maailman armaimman, hilpeimmän, hellimmän pikku tyttösen maljan, jota ihmislasta taivas siunatkoon", ja Glory peitti kasvonsa käsiinsä sanoen iloisesti naurahtaen: "Sanokaa minulle, pojat, milloin tuo malja on juotu, niin tulen takaisin taas."

Kun Drake oli lähettänyt muutamia sähkösanomia ja vastannut sanomalehtimiesten kyselyihin, läksi seurue takaisin vaunujen luo kukkulalle ja alkoi tehdä lähtöä kotiin. Aurinko oli nyt laskeutunut, paksuja pilviä oli alkanut kerääntyä taivaalle, joka näytti uhkaavalta, ja Gloryn päätä ja silmäkulmia pakotti. Rosa oli lähtenyt kotiin junalla ennättääkseen ajoissa toimistoonsa, ja Gloryn oli hiukan tehnyt mieli seurata häntä. Mutta toisen näyttelijän tuli esittää hänen osansa sinä iltana, joten hänellä ei ollut mitään syytä erota seurueesta. Vaunut tunkeutuivat tiheiden ajoneuvoryhmien läpi kukkulalla seuraten takaisin päin tulvivaa ihmisvirtaa Lontooseen.

"Mutta entä minun hansikkaani?" sanoi Drake hämillään.

"Oh, te julmuri, te niitätte, missä ette ole kylvänyt ja kokoatte —"

"No nyt me olemme kuitit", sanoi Drake kumartuen Gloryn puoleen ja suudellen häntä. Nyt saattoi selvään huomata, että Drake oli juonut aika paljon.

V.

Ennen kilpa-ajojen loppua oli yksinäinen mies kulkenut kentän poikki matkalla rautatieasemalle. Mustasukkaisuus ja raivo täyttivät hänen sydämensä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä, hän luuli tunteitaan kauhuksi, sääliksi ja häpeäksi. John Storm oli nähnyt Gloryn kilpa-ajoissa Draken seurassa, Draken suojassa. Drake oli ylpeä ja täynnä riemua, Glory iloinen ja onnellinen.

"Oi Herra, auta minua! Auta minua, oi Jumalani!"

Ja kulkien raskain askelin pitkin tietä näki hän taas edessään Gloryn tuon miehen uhrina, leikkikaluna, ajanvietteenä, jonka saattoi ottaa tai jättää aivan mielivaltaisesti. Glory ei ollut parempi kuin nuo toiset naiset hänen ympärillään, ja minne he menivät, sinne meni hänkin. Kerran John löytäisi Gloryn sieltä, mistä hän oli löytänyt nuo muutkin, hylkynä, jätettynä, petettynä, kadotettuna, elämän loassa, kirouksen ja ylenkatseen alaisena.

"Oi Herra, auta häntä! Auta häntä, oi Herra!"

Junassa oli hyvin vähän matkustajia menossa takaisin Lontooseen, sillä melkein koko liike kulki vielä päinvastaiseen suuntaan, ja John Storm istui aivan yksin eräässä vaunussa. Hän heittäytyi vaunun nurkkaan sydän täynnä katkeruutta ja omituista häpeän tunnetta. Hän näki taas nuo kirkkaat silmät, punaiset huulet, nuo säteilevät nuoret kasvot, ja mustasukkaisuuden puuska oli repiä hänen sydämensä pirstaleiksi. Glory oli hänen. Vaikka pohjaton kuilu oli heidän välillään, oli Gloryn sielu hänen, ja siksi tunsi hän niin ääretöntä vihaa sitä miestä kohtaan, joka omisti Gloryn ruumiin. Kaikkea tuota vastaan nousi sekä hänen ylpeytensä että hänen uskontonsa. Hän koetti masentaa tuon tunteen ja johtaa ajatuksensa uuteen uomaan. Kuinka hän voisi pelastaa Gloryn? Jos Glory menisi kadotukseen, olisivat hänen, Johnin, tuska ja itsesyytökset vaikeammat kestää kuin tuli ja tulikivi. Kuta kurjempi Glory oli, sitä suurempi syy oli Johnilla koettaa pelastaa hänen sielunsa ikuisen piinan kauhuista.

Junan kohina keskeytti nuo näyt, ja John hypähti ylös astuen edestakaisin kuin karhu häkissä. Ja aivan kuin karhu puristaa saalistaan varmasti ja hitaasti, niin hänkin tuntui pitävän Glorya kiinni raivollaan, ja hän virkkoi: "Sinä et saa syöksyä perikatoon, sinä et saa, sillä minä — minä — minä kiellän sen!" Sitten hän vaipui istuimelleen melkein nääntyneenä tuosta ristiriidasta, jonka henkisten ja aistillisten intohimojen riehunta synnytti hänen sielussaan. Joka jäsen vapisi ja värisi. Hän rupesi pelkäämään itseään, ja hänen teki mieli paeta jonnekin. Kun hän nousi junasta Victorialla, kalisivat hänen hampaansa, vaikka ilma oli paahtavan kuuma ja taivas oli mustien, uhkaavien pilvien peitossa.

Välttääkseen ihmisten katseita, jotka aina seurasivat häntä hänen astuessaan katuja, poikkesi hän kapealle sivukäytävälle palaten Brown's Squarelle puiston halki. Mutta puisto oli kuin laaja leiri. Tuhansia ihmisiä liikkui ruohokentillä niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja työväkeä vaimoineen ja lapsineen tulvaili joukoittain etäisemmille kentille. He olivat kamalan kauhun valtaamina. Jälestäpäin laskettiin, että viisitoistatuhatta henkeä kaikista osista Lontoota oli lähtenyt pois tuosta tuhoon tuomitusta kaupungista odottamaan tuomion täytäntöä taivasalla.

Kiihkeän intohimon ilme oli hävinnyt John Stormin kasvoista hänen saapuessaan kirkolle, mutta siellä odotti häntä uusi kiirastuli. Vaikka iltajumalanpalveluksen piti alkaa vasta tunnin perästä, oli suuri ihmispaljous jo kokoontunut kirkon edustalle. Hän koetti välttää huomiota, mutta ihmiset tunkeutuivat hänen luokseen, toiset puristamaan hänen kättänsä, toiset koskettamaan hänen kauhtanaansa. Useat heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja peittivät hänen jalkansa suudelmillaan. Häveten ja tuntien itsensä ikäänkuin petturiksi hän riistäytyi vihdoinkin irti mennen veli Anteron luo sakaristoon. Tuon yksinkertaisen poikaraukan aivot oli ahdettu täyteen mitä merkillisimpiä juttuja. Sinä päivänä oli Pyhä Henki mitä ihmeellisimmällä tavalla ilmaissut voimansa. Kadun lakaisija, jonka ruumiista toinen puoli oli halvautunut, oli sinä aamuna kotiin mennessään puristanut isä Stormin kättä, ja nyt hän oli heittänyt pois kainalosauvansa ja kulki suorana ylistäen Jumalaa.

Kirkko oli suuri, nelikulmainen, koruton rakennus ja näytti ahkeraan käytetyltä temppeliltä, joka oli auki aina ja kaiket päivät. Seurakunta oli kovin liikutettu, mutta saarna näytti hiukan tyynnyttävän sitä. Kirkonmenot olivat juhlalliset ja luostarimaiset juhlakulkueineen ja suitsutuksineen, vaikka puvut eivät olleet katoliset. John Storm saarnasi. Päivän epistola oli otettu Paavalin ensimmäisestä epistolasta korinttilaisille, ja hän valitsi tekstinkin samasta raamatunpaikasta: "Hänet annettiin saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."

Ihmiset sanoivat jälestäpäin, etteivät he olleet ikinä sellaista saarnaa kuulleet. Ja John Storm lausui sanottavansa matalalla äänellä, joka värisi liikutuksesta. Saarnan aiheena oli rakkaus. Rakkaus oli Jumalan parhain lahja ihmiselle, puhtain, korkein, suloisin lahja. Mutta ihminen oli alentanut, turmellut tuon perintönsä saatanan viettelyksen ja maailman himojen tähden. Meidän ensimmäisten esivanhempaimme karkoittaminen Edenistä oli vain runollinen vertaus siitä, mitä tapahtuu kaikkina aikoina ja mitä tapahtuu nytkin. Ja Lontoota, tätä uutta Sodomaa, kohtaa yhtä varmaan kosto kuin noita Idän vanhoja kaupunkeja. Ei tarvitse ajatella vedenpaisumusta tai tulta tai tuhomyrskyä eikä mitään määrättyä päivää tai määrättyä tuntia. Tuomio, joka kohtaa Englantia, kuten Egyptin vaivat ennen muinoin, on samaa laatua kuin rikoskin. Ihminen on rikkonut rakkauden lakia vastaan, ja kuka voi tietää, vaikka Jumala rankaisisi häntä ottamalla ihmissuvulta pois koko tuon tunteen, joka oli syynä sen lankeemukseen — hävittäisi tuon tunteen kokonaan sekä kaiken, mikä on sen yhteydessä, niin hyvän kuin pahankin, henkisen ja aistillisen, pyhän ja turmeltuneen.

Mustat ukkospilvet näyttivät laskeutuneen aivan kirkkoon asti, ja yhä synkkenevässä pimeydessä tuo kiihkeä saarnaaja, jonka kasvot hehkuvine silmineen näkyivät selvästi, loi kuulijoilleen kamalan kuvan sellaisen kirouksen alaisesta maailmasta. Silloin katoaisi kaikki epäitsekkyys, uhrautumiskyky, uljuus, ritarillisuus, uskollisuus, ilo ja lapset! Jokainen ihminen olisi yksin, eristettynä, keskittyneenä itseensä, kirottuna, laittomana, lemmettömänä, aviottomana, syöksyen suoraa päätä turmioon ja kuolemaan! Sillä tavalla voisi Jumala rangaista tätä julmaa hirveätä Lontoota sen lihallisten syntien tähden.

Sitten ei saarnaaja enää voinut hallita mielikuvitustaan, vaan alkoi kertoa kuulijoilleen, kamalia ennustuksiaan. Kansa oli kauhun vallassa, eikä kalpeus kadonnut kuulijain kasvoilta, ennenkuin viimeinen virsi oli veisattu. Kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, ja kun siunaus oli luettu ja kuulijat tulvailivat pois pitkin pääkäytävää, aloittivat he virren uudestaan.

Vaikka he poistuivatkin kirkosta, eivät he voineet erota. Pienessä puistossa kirkon ulkopuolella olivat kaikki ne tuhannet, jotka eivät olleet mahtuneet kirkkoon, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Joka paikka oli täynnä väkeä, viereisten talojen ikkunat olivat auki ja täynnä kasvoja. Moni oli kiivennyt kirkon aidalle, vieläpä huoneitten katollekin.

Joku meni sakaristoon kertomaan isälle mitä ulkona tapahtui. Isä oli nyt aivan suunniltaan. Hän astui kirkon portaille, jossa kaikki saattoivat nähdä hänet, nosti kätensä sekä rukoili kaikuvalla, kiihkeällä äänellä:

"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan? Jumalan helmasta, jossa lepäät, katso alas tähän maailmaan, jossa itse kerran ihmisenä astuit. Etkö opettanut meitä rukoilemaan 'lähestyköön Sinun valtakuntasi'. Etkö sanonut, että valtakuntasi on lähellä, että muutamien, jotka seisovat Sinun kanssasi, ei tarvitsisi kuolemata maistaa, ennenkuin he näkisivät sen tulevan kaikessa voimassaan? Etkö sanonut, että kun se tulee, tulevat köyhät siunatuiksi, isoovat ravituiksi, sokeat näkeviksi, raskautetut virvoitetuiksi, ja sinun Isäsi tahto tapahtuu niin maassa kuin taivaassa? Mutta lähes kaksituhatta vuotta on kulunut, oi Herra, eikä Sinun valtakuntasi ole lähestynyt. Sinun nimessäsi fariseus nytkin jakelee almuja köyhille antaen toitottaa torvea edellään. Sinun nimessäsi leviitta nytkin kulkee miehen ohi, joka on joutunut ryövärien käsiin. Sinun nimessäsi papit nytkin ostavat ja myyvät iloista sanomaa Sinun valtakunnastasi, neuvoen ihmisten käskyjä Jumalan evankeliumin asemesta, eläen rikkaiden taloissa, viettäen päivänsä hekumassa ja rukoillen huulillaan 'anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta ajatellen sielussaan: 'minulla on tavaroita kerättynä monen vuoden varalle, ole rauhassa sieluni, syökäämme, juokaamme ja olkaamme iloiset'. Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"

Tuskin oli John Storm vetäytynyt pois, kun synkät pilvet alkoivat kumeasti jyrähdellä. Ensin nuo jyrähdykset olivat niin heikkoja, että niitä tuskin saattoi kuulla yleisen hälinän vallitessa, mutta ne uudistuivat yhä kovempina ja kovempina, ja samalla kansan kauhu kasvoi kasvamistaan. Tuntui siltä kuin taivas itse olisi tahtonut vakuuttaa, että tuo ennustettu tuho oli tulossa.

Ensin alkoi eräs vaimo voivotella kuin synnytystuskissa. Sitten nuori tyttö rupesi huutamaan armoa syyttäen itseään lukemattomista rikoksista. Sitten koko joukko näkyi puhkeavan nyyhkytyksiin ja huokauksiin ja äärettömiin epätoivon valituksiin. Kaiken tuon ohessa kaikui hurjaa naurua ja mieletöntä kiitosta. — "Anteeksi, anteeksi!" — "Oi, Jesus, pelasta minut!" — "Oi, syntisten Vapahtaja!" — "Oi, Jumala, armahda minua!" — "Voi sydäntäni, sydäntäni!" —

Muutamat heittäytyivät maahan jäykkinä, liikkumattomina kuin kuolleet. Toiset kumartuivat heidän ylitsensä rukoillen, että Herra pelastaisi heidät saatanan vallasta. Muutamat saivat kouristuskohtauksia, ja toiset riemuitsivat sielunsa pelastuksesta, tuijottaen ympärilleen hurjasti hehkuvin silmin.

Nyt oli melkein pilkkosen pimeä, ja muutamat Derbykilpailussa olleet saapuivat kotiin vaunuissaan nauraen, laulaen ja useimmat ollen aika lailla humalassa. Se oli hurjaa joukkoa. Nuori soturi (se oli Charlie Wilkes) näki panttilainaaja Pincherin ja huudahti: "Hei veikko! Milläs te täällä lystäilette?"

"Vaiti, sinä syntinen, sinä pelaaja, sinä Belialin poika!"

"Suu kiinni, mies, vai tahdotko mustelman silmäsi alle tai paksun nenän itsellesi?"

Kello yhdeksän aikaan läksi Westminsterin poliisi, joka turhaan oli koettanut hajoittaa joukkiota, hakemaan ratsastavaa poliisia Scotland Yardilta.

VI.

Mies, joka oli syynä kaikkeen tuohon sekasortoon, istui sillävälin yksin koppimaisessa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa. Huone oli kolkko, siinä ei ollut mattoja eikä uutimia, ja huonekaluina oli ainoastaan telttasänky, pieni pesukaappi, kaksi tuolia, pöytä, rukoustuoli ja risti sekä seinällä kuva, joka esitti Neitsyt Maariata ja Jeesuslasta. Hän kuuli kansan laulavan ulkona, mutta se ei tuottanut hänelle innostusta eikä lohdutusta. Luonto ei enää totellut pakkokeinoja, ja John Storm oli syvästi onneton. Hänellä oli tuommoinen masennuksen hetki, joita vahvinkin sielu saa kokea, kun se päästyään toiveittensa perille tai melkein niitten perille kysyy itseltään: "Mitä se kaikki hyödyttää?" Suloisten muistojen virta syöksyi hänen mieleensä. Hän muisteli menneisyyttä, tuota onnellista menneisyyttä, lemmen ja viattomuuden aikaa, jonka hän oli viettänyt Gloryn kanssa. Hän muisteli tuota pientä vihreätä saarta Irlannin meressä ja siellä elettyjä suloisia päiviä, ennenkuin maailma vietteli Gloryn häneltä pois ja ennenkuin hän itse oli joutunut kovan, vaikka tosin ylevän kutsumuksen uhriksi. Voi, miksi hän oli kieltänyt itseltään ne ilot, jotka tulivat kaikkien muitten osaksi? Miksi hän oli uhrannut elämän sulon, jota kurjin, heikoin, köyhinkin sai nauttia? Lempi, naisen lempi! Miksi hän oli sen hylännyt? Miksi hän oli uhrannut oman itsensä? Oi, Jumala! Jos kaikki olikin ollut ihan turhaa!

Veli Antero pisti päänsä sisään ovenraosta. Hänen veljensä, panttilainaaja, oli siellä ja tahtoi hiukan puhutella isää. Pincher kurkisti Anteron olkapään yli. Hänen silmänsä hehkuivat uskonnollista kiihkoa.

"Minä olen juuri myynyt toimeni, isä, eikä meillä ole kattoa päämme päällä enää", huusi hän äänellä, joka osoitti, että hän luuli tehneensä sankarityön.

John kysyi häneltä, minne hänen äitinsä nyt joutuisi.

"Hyvänen aika, isä, eikö maailman loppu ole tulossa? Eikö evankeliumi ilmoita sitä? 'Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä —'"

Pincherin takana näkyi toinen mies, joka keskeytti hänet ja työnsi hänet syrjään huutaen tuijottavin silmin: "Katso, isä! Katso! Kaksikymmentä vuotta kävin kainalosauvojen varassa, ja katso minua nyt! Herralle olkoon kiitosi! Minä olen parannettu! Se ei ole mikään erehdys! Minä olin kuin kekäle, joka temmaistiin pois palavasta pätsistä, kun liekit jo nuolivat sitä. Kiitos olkoon Herralle! Amen!"

John nuhteli heitä ja käski heidät pois huoneesta, mutta itse hän oli melkein yhtä suuressa hurmiotilassa. Lukittuaan oven antoi hän ajatustensa taas palata Gloryyn. Glorykin lähestyi tuomiopäivää, joka tulisi kohtaamaan tätä pahuuden kaupunkia. John oli koettanut pelastaa häntä, mutta turhaan. Mitä nyt oli tehtävä? Hän tahtoi tehdä jotain — jotain muuta, jotain tavatonta.

Hänen istuessaan vuoteellaan muistuivat Gloryn kasvot taas hänen mieleensä semmoisina kuin hän oli nähnyt ne kilpa-ajoissa. Hän kauhistui, sillä nehän olivat niin erilaiset kuin ennen Gloryn ollessa nuorena tyttönä. John luuli huomanneensa niissä jotain arkipäiväistä, mitä niissä ei ollut ennen, jotain karkeata niitten ilmeessä, jotain selittämätöntä alaspäinmenoa, vaikka niiden kauneus olikin nyt täysin kehittynyt. Glory hymyili miehelle, joka istui hänen rinnallaan, täyteläisin, punaisin huulin, valkokauloin ja säteilevin silmin. Hänen hymynsä oli niin tarkoittavaa ja miehen kiihkeä, riemuisa katse oli myöskin täynnä tarkoitusta. John saattoi lukea heidän ajatuksensa. Mitä oli tapahtunut? Olivatko kaikki aidat rikotut? Joko kaikki asiat olivat selvillä heidän välillään?

Tämä teki aivan hulluksi. Hän syöksyi seisaalleen hillittömässä raivossa. Yhtäkkiä hän vavahti tuntien, että jotain kamalaa oli tekeillä hänen mielessään. Häntä vilutti ja koko ruumis värisi. Mutta tuo ajatus, jota hän oli hakenut, oli tullut itsestään hänen sieluunsa. Ensin se peloitti ja herätti ääretöntä kauhua, mutta se anasti hänen mielensä ja vei häneltä kaiken vallan. Hän oli muistanut tekstin: "Hän annetaan saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."

"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Se on sanottu itse Pyhässä Kirjassa. Pyhä Paavali on sen sanonut. Ensimmäiset kristityt käyttivät nähtävästi sellaisia keinoja." Mutta sitten tunsi hän ikäänkuin ruumiillista tuskaa. Tuo kaunis elämä, niin täynnä rakkautta, armautta, hehkuvaa iloa ja suloa! Se oli hirveätä! "Olenko minä tulemaisillani hulluksi?" kysyi hän itseltään.

Ja sitten hän rupesi taas suremaan sekä itseään että Glorya. Kuinka hän saattaisi elää maailmassa ilman Glorya? Vaikka hän oli kadottanutkin Gloryn, vaikka pohjaton kuilu heidät erotti, vaikka hän ei ollut nähnyt tyttöä kuuteen kuukauteen, oli kumminkin jonkinmoinen lohdutus tuossa tiedossa, että Glory oli elossa ja että John saattoi öisin lähestyä sitä paikkaa, missä Glory asui ja katsoa hänen ikkunaansa ja ajatella: "Tuolla hän on." — "Minä tulen varmaan hulluksi", ajatteli hän vavisten.

Hänen mielensä häilyi tuollaisten ristiriitaisten mietteiden välillä, kunnes hän taas muisti tuon innoittavan näyn, kuinka Drake ja Glory hymyilivät toisilleen. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja ankara mielenliikutus vei voiman hänen järjeltään. Kun hän kysyi itseltään, oliko oikein menetellä yhdeksännentoista vuosisadan Englannissa samalla tavalla kuin mahdollisesti oli menetelty ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa, vastasi hänen omatuntonsa heti, että se oli oikein. Glorya uhkasi tuho. Hän hoiperteli helvetin partaalla. Se ei ollut väärin, päinvastoin oli jalo velvollisuus estää tuollaisen hirveän kohtalon mahdollisuus. Paljon parempi oli kuolla kuin elää turmeluksessa ja saattaa sielunsa perikatoon.

Sitä sofismia hän jauhoi. Totta on, että maailma menettäisi Gloryn. Glory menisi iäksi pois hänenkin luotaan, Glory, joka oli hänen ilonsa, hänen ajatuksensa päivällä, hänen unelmansa yöllä. Mutta saattoiko John olla niin julma, että hän tahtoi pidättää Gloryn lihassa ja siten antaa hänen sielunsa alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle? Toisessa maailmassa Glory olisi Johnin oma iäti, ja yksin hänen. Niin, tässäkin maailmassa olisi Glory hänen omansa sillä kuollutta Glorya hän rakastaisi iäti. "Mutta, oi Jumala, pitääkö minun se tehdä?" kysyi hän itseltään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vastasi: "Minun täytyy, sillä minä olen Jumalan käskyläinen."

Tämä johti hänet takaisin hänen tekstiinsä. "Hän annetaan saatanan haltuun…" Mutta tuon raamatunlauseen alla oli viittaus Paavalin epistolaan Timoteukselle, ja John haki sen kohdan esille vapisevin käsin. Siinäkin seisoi " saatanan haltuun". Mutta parannetussa englantilaisessa käännöksessä seisoi "Herran palvelijalle", ja siis John saattoi lukea: "Hän annetaan Herran palvelijan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran päivänä." John huudahti ääneensä. Hän ikäänkuin juopui noista sanoista. Asia oli päivänselvä. Hän oli oikeassa, hänellä oli valta, hän oli aseena määrätyssä tarkoituksessa. Ei mikään saanut häntä estää enää.

Hänen sydämensä ja ohimonsa tykyttivät hurjasti, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut palavassa pilvessä. Hän luuli näkevänsä profeetta Jesaian näyn, lempeän karitsan, joka muuttui ankaraksi kostajaksi tullessaan alas Edomin kukkulalta. Taivaan käskystä sai vertakin vuodattaa, niin, se oli välttämätöntä, se oli pakko. Samoin kuin Jumala oli käskenyt Aabrahamia teurastamaan Iisakin, jota hän rakasti, samoin käski Jumala nyt häntä, John Stormia, surmaamaan Gloryn pelastaakseen siten tytön iankaikkisesta kadotuksesta.

Hänen kuuloaistinsa oli hetkeksi menettänyt tehonsa, sillä vasta nyt hän älysi, että joku puhui hänelle oven takaa.

"Onko siellä ketään?" kysyi John, ja ääni vastasi:

"On, on kyllä, ja on ollut jo ainakin viisi minuuttia, mutta minä en uskaltanut tulla sisään, kun otaksuin, että puhelit jonkun kanssa. Eikö siellä ole ketään? Eikö?"

Se oli rouva Callender, joka tuli kantaen pientä laukkua.

"Ah, tekö siellä olette?"

"Niinpä kyllä, minä täällä olen, ja paha kyllä minä tuon sinulle pahoja uutisia."

"Mitä sitten?" kysyi John, mutta hänen äänensä ilmaisi täydellistä välinpitämättömyyttä.

Rouva Callender lukitsi oven ja vastasi kuiskaten: "Vangitsemiskäsky! Ellen aivan erehdy, on annettu käsky vangita sinut."

"Eikö muuta?"

"Herra varjelkoon, mitä muuta sinä vielä tahtoisit, poika? Mutta nyt sinun kumminkin täytyy vetäytyä johonkin suojapaikkaan kunnes myrsky on ohi."

"Minun on suoritettava eräs työ täällä, täti."

"Työ! Sinä olet tehnyt jo liiankin paljon työtä — siinähän koko kiusa onkin."

"Se on Jumalan työ täti, ja minun täytyy se tehdä."

"No kyllä Jumala sen sitten itse tekee pyytämättä kunnon poikaa uhraamaan elämänsä sen tähden. Muutoin Hän ei ole vanhurskas, jommoisena minä olen aina Häntä pitänyt. Mutta katsopas", lisäsi hän avaten laukkunsa ja kuiskaten sitten, "sinun vanha takkisi ja hattusi! Minä löysin ne sinun entisestä huoneestasi, jonne sinä nyt saat muuttaa takaisin. Sinä olet ollut niin kauan toisen näköinen ettei kukaan tule sinua tuntemaan, kun rupeat omaksi itseksesi jälleen. Soh, pois tuo ruma kaapu päältäsi!"

"En voi, täti."

"Etkö voi?"

"En tahdo. Kun Jumala käskee, täytyy minun täyttää velvollisuuteni."

"Voi voi, kuinka monimutkaisia kaikki miehet ovat! Minä olen usein sanonut sinua omaksi pojakseni, mutta olisinpa minä sinun oma äitisi, niin kyllä tietäisin, mitä nyt tekisin — saisit aika selkäsaunan. Minä jätän nyt kumminkin nämä vaatteet tänne. Ehkäpä sinä muutat mielesi, kun minä olen mennyt pois. Hyvästi nyt, poika! Sinun pääraukkasi on aivan kuuma! Mikä sinua vaivaa, John? Mikä ihme sinuun on tullut'."

John näytti tuskin tietävän rouva Callenderin läsnäolosta. Seisottuaan kotvan aikaa ovessa katsellen Johnia hellästi ja säälivästi läksi vanha rouva pois.

John oli itsekseen miettinyt, kuinka hän voisi täyttää aikeensa Kun hän istui vuoteellaan pää käsien nojassa, tuntui hänestä kuin hän olisi suuressa laivassa ja kuuntelisi myrskyisen meren raivoa. Kansan kiihko oli nyt aivan hillitön, ja ihmisten huudot ja huokaukset täyttivät ilman. Johnin olisi pitänyt kulkea tungoksen läpi, mutta silloin väki huomaisi hänet, ehkäpä rupeaisi häntä seuraamaankin. Hänen kärsimättömyytensä oli nyt aivan kuumeentapaista. Hänen täytyi toimittaa tehtävänsä tänä iltana, heti paikalla. Mutta ensiksikin oli välttämätöntä päästä ulos huomaamatta. Kuinka se olisi mahdollista?

Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hänellä jonkinmoinen himmeä aavistus siitä, että joku sanoi hänelle hyvää yötä. "Ah, hyvää yötä, hyvää yötä!" huudahti hän anteeksipyytävällä kädenliikkeellä. Sitten hän huomasi olevansa yksin huoneessa ja käännyttyään ympäri hän näki vaatekopan lattialla ja muisti, mitä oli tapahtunut. Sitten tapahtui aivan ihmeellistä. Kaksi ristiriitaista tunnetta valtasi hänet kokonaan. Toinen oli kiihkeä uskonnollinen innostus, toinen alhainen, rikoksellinen viekkaus.

Kaikki oli edeltäkäsin määrätty. Hän oli vain määrätyn tarkoituksen ase! Nuo vaatteetkin todistivat sen. Ne tuotiin hänen käteensä juuri sinä silmänräpäyksenä, jona hän tarvitsi niitä, kun ei mikään muu olisi voinut häntä auttaa. Ja rouva Callender oli ollut sokea ase korkeimman kädessä, Herran käskyjen täyttäjä. Ja hänkö, John Storm, pakenisi ja piiloutuisi? Sitä ei Jumala tarkoittanut. Vangitsemiskäskykö? Entäpä sitten, vaikka veisivät hänet polttoroviolle kuin Cranmerin! Mutta tämä oli vallan eri asia, tämä oli Jumalan tahto ja tarkoitus, tämä —

Kesken ajatuksiaankin hän naurahti pahasti, veti esiin vaatteet kopasta vapisevin käsin ja alkoi valmistautua pukeutumaan niihin. Hän oli juuri riisunut kauhtanansa kun joku avasi oven.

"Kuka siellä?" huudahti hän hätäisesti.

"Minä vain", sanoi kaino ääni, ja veli Antero astui sisään kalpean ja pelästyneen näköisenä.

"Ah, sinäkö! Tule sisään ja pane ovi kiinni, minulla on sinulle sanottavaa. Kuulepas! Minä menen nyt ulos enkä tiedä koska palaan. Missä koira on?"

"Porstuassa, veli."

"Kahlehdi se kiinni, ettei se pääse ulos seuraamaan minua. Pane pois tämä kauhtana, ja jos joku tulee kysymään minua, niin sano, ettet tiedä, minne olen mennyt — ymmärräthän?"

"Kyllä ymmärrän. Mutta oletteko sairas, veli Storm? Te näytätte aivan siltä kuin olisitte juossut kovaa."

Pesukaapilla oli pieni peili; John otti sen käteensä ja vilkaisi siihen ohimennen, mutta laski sen heti pois. Hänen sieraimensa värisivät, hänen silmänsä hehkuivat, ja koko kasvojen ilme oli kammottava.

"Mitä nuo ihmiset tekevät tuolla ulkona? Katso enkö voisi päästä täältä kenenkään huomaamatta."

Veli Antero meni ulos katsomaan.

Kirkon kellarikerroksesta meni tie pimeälle, kapealle takakadulle, mutta sinnekin oli kokoontunut väkeä, jota houkutteli John Stormin ikkunoista loistava valo. Väkijoukon äänet kuuluivat ovelle, jonka veli Antero oli jättänyt raolleen, ja John seisoi siellä kuunnellen. Ihmiset puhuivat hänestä — kiittäen häntä, siunaten häntä — ja kertoen hänen pyhästä elämästään ja hänen lempeydestään.

Veli Antero kertoi, että useimmat ihmiset olivat kirkon edustalla ja että he olivat vallan hurjina uskonnollisesta kiihkosta. Naiset tunkeutuivat aitauksen luo, johon isä oli hetkisen nojannut päätään lopetettuaan rukouksensa, ja siihen he nyt koskettivat nenäliinojaan ja huivejaan.

"Mutta teitä ei voisi kukaan nyt tuntea, veli Storm — kasvonnekin ovat erinäköiset."

John nauroi taas, mutta sitten hän sammutti valkeat karkoittaakseen siten pois nekin harvat, jotka vielä viivyskelivät takakadulla. Kepponen onnistui, ja sitten tuo Jumalan mies läksi ulos täyttämään korkeaa tehtäväänsä Hän hiipi ulos, varastautui ulos, luikerteli ulos aivan kuin konna, joka rientää rikosta tekemään.

Hän kulki syrjäkatuja ja puistokäytäviä Westminster Abbeyn ohi ja sitten "Bell"-, "Boar's Head"- ja "Queen's Arms"-kapakkojen ohi, joilla on ollut samat nimet aina niiltä ajoilta asti, jolloin Westminster Abbey vielä oli luostarina. Kilpa-ajoista palanneita miehiä, punaiset kaulahuivit vinossa, sireeninkukkia napinlävessä ja tammenlehtiä lakissa, meni kapakkojen ovista sisään. Yltympäri kuului juopuneiden lallatusta, riitaa, hävyttömiä sanoja ja kirouksia. Silloin tällöin jyrähti ukkonen, ja salamat välähtelivät, ja yli kaiken kuului kirkkopuistossa kokoontuneen ihmisjoukon kumea humu.

Kulkiessaan Parliament-kadun poikki oli John vähällä joutua hevosten jalkoihin, kun ratsastavia poliiseja kiiti aika kyytiä Broad Sanctuarya kohti. Välttääkseen huomiota hän kääntyi kulkemaan Whitehallin puiston suojaan, meni Charing Crossin aseman ohi ja Templestä vievää katua ylöspäin.

Clement's Innin portti oli lukossa, mutta ovenvartia tuli sitä avaamaan.

"Garden House."

"Sitäkö haette, herra? Se on puiston perällä, vasemmassa kulmassa."

John kulki eteenpäin. "Tuo seikka muistetaan jälestäpäin", ajatteli hän, "mutta vähätpä siitä, kaikki on silloin jo ohi."

Ja kun hän tuli ahtaitten katujen hälinästä tuonne viileään puutarhaan, jossa kostea nurmi tuoksui ja tähdet kimaltelivat taivaankannella puitten latvojen välistä, johtui hänen mieleensä äkkiä toinen yö, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä Gloryn kanssa.

Hänet valtasi omituinen hellyyden puuska, ja hänen kurkkunsa tuntui puristautuvan kokoon. Hän saattoi melkein nähdä ja tuntea, kuinka Glory asteli hänen vieressään nuorekkaana, raikkaana ja notkeana. "Oi Jumala, pitääkö minun tehdä se — täytyykö minun — täytyykö minun?" mutisi hän itsekseen.

Mutta hän muisti myöskin toisen seikan samasta yöstä; hän kuuli Draken äänen, joka kaikui hiljaisen puiston yli. Ja samassa hän tunsi taas samaa kiihkeätä vihaa, jota hän oli ennenkin tuntenut. Tuo mies oli tytön turmio. Hän oli vietellyt Gloryn loiston, maineen, maailman turhuuden ja kaikenlaisen hekuman avulla. Ensimmäisen kerran johtui nyt John ajattelemaan, missähän tilassa hän löytäisi Gloryn. Saattaisihan Glory olla yhdessä Draken kanssa. He palaisivat tietysti yhdessä Derby-kilpailusta. Drake saattaisi Gloryn kotiin, ja sitten he söisivät illallista yhdessä. Talo olisi valaistu ja ikkunat auki, he laulaisivat ja nauraisivat yhdessä, ja heidän ilonsa kuuluisi alas kadun pimeyteen, missä John seisoi.

Ah, sitä parempi, sitä parempi! Hän toimittaisi tehtävänsä tuon miehen silmäin edessä. Ja kun kaikki olisi ohi, kun se oli tehty, kun Glory makaisi siinä… siinä… siinä… silloin kääntyisi John tuon miehen puoleen sanoen: "Katsokaa häntä! Hän on suloisin tyttö, joka on ikinä hengittänyt maan päällä, hän oli parhain, vilpittömin nainen maailmassa! Te olette tuon tehnyt — te — te — te — olkaa iäti kirottu!"

Hänen kiusattu sydämensä liekehti, ja hänen aivonsa kiehuivat. Ennenkuin hän tiesikään, missä hän oli, oli hän jo saapunut sisäpuistoon. "Tässä se on, tässä on hänen kotinsa", ajatteli hän. Mutta koko talo oli melkein pimeä, muutamia kaasuliekkejä tosin paloi, mutta ne olivat väännetyt hyvin pieniksi. Ikkunat olivat kiinni ja uutimet alhaalla, eikä mistään kuulunut hiiskaustakaan. John seisoi hetkisen koettaen koota ajatuksiaan, ja samassa hänen raivonsa hävisi ja alhainen viekkaus sai vallan. Hän soitti ovikelloa.

"Kuka siellä?" kuului ääni sisältä.

"Minä se olen, avatkaa ovi", vastasi John.

"Kuka minä?" sanoi ääni, ja John vastasi kärsimättömästi:

"No, Liisa, avaa nyt pian ja katso itse."

Ovi avautui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John seisoi eteisessä vetäen oven kiinni jälkeensä, ja Liisa tuijotti häneen puolittain pelokkaana, puolittain tyytyväisenä.

"Herranen aika, herra pastori, miksi ette sanonut, että te olitte tullut?"

"Missä emäntäsi on?"

"Hän on mennyt toimistoonsa eikä tule kotiin ennenkuin aamulla, ja neiti Gloria ei ole vielä palannut kilpa-ajoista."

"Minun täytyy tavata hänet tänä iltana. Minä menen yläkertaan odottamaan."

"Antakaa nyt anteeksi, herra pastori — isä, tarkoitan, mutta jos minä vaan olisin tuntenut teidän äänenne — se oli niin muuttunut. Ja minua torkutti niin kovasti, kun piti nousta ylös jo kello kuusi tänä aamuna —"

"Mene vain levolle, Liisa. Sinä kai makaat keittiössä, eikö niin?"

"Niin, herra pastori, kiitoksia vain kysymästä. Ja kyllä minä mielelläni menenkin maata. Gloria-neiti pääsee kyllä sisään omalla avaimellaan niinkuin teatterista tullessaankin. Mutta voinko mitenkään palvella teitä? Enkö? Löydättehän itse tien yläkertaan, herra pastori?"

"Kyllä, kyllä. Hyvää yötä, Liisa."

"Hyvää yötä, isä!"

Hän astui portaille mennäkseen saliin, mutta samassa iski häneen se ajatus, että vaikka hän olikin Jumalan palvelija, käytti hän nyt saatanan aseita. Entä sitten! Asian laita olisi tietysti vallan toinen, jos hän nyt olisi tekemäisillään tavallisen rikoksen. Mutta tämä ei ollut mikään rikos, eikä hän liioin ollut mikään rikoksellinen. Hän oli Jumalan armon ase sitä naista vastaan, jota hän rakasti. Hänen piti murhata tuon naisen ruumis pelastaakseen hänen sielunsa!

VII.

Matka kotiin Derby-kilpailusta oli ollut pitkä, mutta Glory oli nauttinut siitä paljon. Kun hän oli voittanut sen epämieluisan ruumiillisen tunteen, minkä tukahduttava kuumuus ja tomu saivat aikaan, rupesi matka häntä huvittamaan. Tuo loppumaton, joutilas, hyväluontoinen pila, joka oli tunkenut hiljaisimpiinkin luonnon sopukkoihin tänä päivänä, tuo stygialaisen demimonden kirjava joukko, joka kiipeili Olympon rinteille, oli sanomattoman huvittava. Miehet ja naiset, jotka olivat tulleet väkijuomista iloiselle tuulelle, naureskelivat, kirkuivat ja lauloivat. Muutamat ajoivat komeasti puettuina vaunuissa, toiset raidallisissa jersey-röijyissä ja keltaisissa hameissa mennä retuuttivat tärisevillä rattailla. Jotkut polttivat hienoja sikareja ja joivat samppanjaa, toiset imeskelivät savipiippuja, joiden kopat olivat käännähtäneet alaspäin, ja ottivat ryyppyjä olutpullostaan. Muutamat suojasivat itseään raparperinlehdillä auringonvarjon asemesta ja heittelivät konfettejä poliiseihin, toisten kasvoja peitti pyövelin naamari, tekoviikset ja punainen tekonenä, ja he puhalsivat minkä jaksoivat leikkitorviin — mutta kaikki olivat nyt saman perheen jäseniä, samaa seuruetta, samaa säätyluokkaa.

Täällä oli nähtävissä kamaliakin näkyjä, jos oli naurettaviakin. — Tuolla makasi maantienojassa vanha hevonen, joka oli päivän töistä väsähtänyt, tuossa oli väenpainosta murtunut kärryn-akseli ja kärryistä maahan suistuneita, haavoittuneita ihmisiä; poikaviikarit hoipertelivat kuin vanhat ukot, ja tuolla juoksi walesiläinen mies, vaatteet aivan siekaleina, pitkin kenttää päästäkseen kirkuvaa, raivoisaa joukkoa pakoon.

Mutta iloa oli itse ilmassakin, ja melkein kaikki nauratti Glorya. Lordi Robert oli kiertänyt käsivartensa Betty Bellmanin vyötäisille ja laski leikkiä erään vihanneskauppiaan kanssa, jonka kärryissä oli juopunut nainen. "Oletpa saanut kyydittävän, ukkoseni!" — "Olen kyllä, hyvä herra, ja minä olen menossa kotiini eukkoni luo tänä iltana, mutta sitä te ette uskalla tehdä."

Eräs nuori mies, jolla oli yllään helmiäisnappinen takki, talutti tyttöä, jonka päässä oli hirmuisen iso hattu. Mies sieppasi hatun tytön päästä ja tyttö sieppasi miehen hatun. Mies varasti suudelman tytöltä, ja tyttö löi häntä korvalle. Sitten mies asetti tytön hatun päähänsä ja tyttö miehen hatun, ja käsitysten he sitten marssivat eteenpäin laulaen 'Old Dutchiä'.

Glory näytteli pantomimisesti osan tuosta lemmenkohtauksesta, ja Drake huusi naurusta.

Kello oli jo seitsemän ennenkuin he ennättivät Lontoon laitaosiin. Silloin oli vaunuissa tyhjennetty korillinen samppanjaa ja pullot oli heitetty pois. Kulkue oli matkalla seisahtunut ainakin tusinan huvilan edustalla, ja eräissä suurissa kärryissä oli jokaisen naisen päärustingit epäkunnossa, ja he lauleskelivat juopuneen äänellä. Siitä huolimatta vakuutti Drake, joka puheli ja nauroi yhtämittaa, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin hiljaista Derbypäivää, eikä hän voinut ymmärtää, miksi maailma oli muuttumaisillaan.

"Siihen on kaiketi syynä tuo uskonnollinen villitys", sanoi lordi Robert osoittaen uutta ja vallan erilaista näkyä tien varrella.

Siinä näkyi avoin kenttä täynnä ihmisiä, jotka olivat virittäneet tulia sinne tänne, aivan kuin olisivat aikoneet yöpyä taivasalla. He olivat liittyneet eri ryhmiin ja lauloivat nyt yhdessä virsiä sekä rukoilivat. Juopuneiden lallatukset vaikenivat hetkeksi, eikä maantieltä kuulunut muuta kuin pyörien ratinaa ja veisaajien surumielisiä virrensäveleitä. Sitten kuului yhtäkkiä tuhansista suista huuto: "Isä Storm!" Kun tuota huutoa seuraava nauru vaunuissa oli lakannut, sanoi Betty:

"Kunniani kautta, se mies mahtaa olla aika lailla löylyn lyömä", ja sinisiin puettu neitonen oli nääntyä naurusta. Drake näytti tyytymättömältä, mutta lordi Robert virkkoi: "Kuka nyt siitä välittäisi, mitä elefantti sanoo?" Glory ei ollut huomaavinaan mitään, mutta hetkeksi hävisi hymy hänen huuliltaan.

Kun viimeinen samppanjapullo oli heitetty vaunuista, oli seurue päättänyt mennä yhdessä syömään päivällistä Cafe Royaliin tai Romanolle, ja siksi he ajoivat ensin Draken poikamieskotiin harjaamaan pukujaan ja peseytymään sekä hiukan levähtämään. Glory joutui ensin valmiiksi ja odottaessaan muita istuutui hän salin harmonion ääreen ja alkoi soittaa jotain. Se oli sama virsi, jonka he olivat kuulleet esikaupungissa. Silloin kuului naurun rähähdys seinän takaa, ja Drake, jonka näkyi olevan vaikea luopua hetkeksikään Gloryn läheisyydestä, ilmestyi kamarinsa kynnykselle paitahihasillaan. Peittääkseen hämilläoloaan alkoi Glory laulaa vanhaa lempilaulua. Seurue taputti käsiään, ja Glory lauloi vielä toisen laulun ja sitten vielä kolmannen. Vihdoin rupesi hän laulamaan "Armas äitiseni", mutta yhtäkkiä ääni sortui ja hän purskahti itkuun.

"Harjoitus huomenna kello kymmenen aamulla", sanoi Betty.

Sitten kaikki rupesivat nauramaan, ja kun Drake auttoi päällystakkia Gloryn ylle, kuiskasi hän tytön korvaan:

"Mitä voin tehdä? Hiukan pahalla päällä tänä iltana, niinkö?"

"Olkaa nyt kiltti poika ja antakaa minun olla yksin", vastasi Glory ja sitten hänkin rupesi nauramaan.

He olivat juuri lähtemäisillään ulos, kun joku sanoi: "Mutta nyt on aivan liian myöhäistä mennä päivällistä syömään — miksi emme yhtä hyvin voisi mennä illalliselle Korinton klubiin?" — Naiset huusivat "mainiota!" kuin yhdestä suusta. Ehdotus oli sangen rohkea ja hieman epäiltävää laatua.

"Mutta huvittaisiko se teitä tosiaankin?" sanoi Drake vilkaisten Gloryyn.

"Miksikä ei?" vastasi Glory iloisesti naurahtaen, minkä johdosta Drake huusi: "Hyvä on!" ja hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, jommoista Glory ei ollut milloinkaan ennen niissä huomannut.

Korinton klubi oli St. James's Squaren varrella, kivenheiton päässä Lontoon piispan asunnosta. Nyt oli jo pimeä, ja heidän kulkiessaan Jermyn kadun poikki seisoi joukko köyhiä lapsia lintukaupan edustalla odotellen muruja, joita heiteltiin kadulle, kun puoti suljettiin. York-katu oli täynnä vaunuja, mutta vihdoin pääsi seurue ovelle saakka. Sisältä kuului soiton säveliä ja tanssia. Univormuihin puettuja vahtimestareita seisoi eteisessä tarkastaen jäsenlippuja sekä kirjoittaen kävijöiden nimet muistiin. Naiset riisuivat päällystakkinsa, ja herrat ripustivat hattunsa ja palttoonsa naulaan, iso ovi avattiin selkiselälleen, ja he saattoivat nähdä tanssisalin. Siellä oli yhtä hienosti puettua yleisöä kuin missä talossa tahansa Grosvenor Squaren varrella. Mutta naiset olivat kaikki nuoria ja kauniita, eikä miesten sukunimiä ilmoitettu. Keskellä lattiaa seisoi liuta juhlapukuisia, parhaassa iässä olevia nuoria miehiä. Kukin piti kiinni vastapäätä seisovan nuorukaisen vyötäisiltä aivan kuin ryhtyäkseen jonkinmoiseen leikkiin. Yksi heistä huusi samassa "halloo!", ja musiikki alkoi soittaa. Siinä sitä sitten potkittiin vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle kaikkien laulaessa kuorossa "tra-la-la-la-laa!" Yksi nuorukaisista oli lordi, toinen oli vast'ikään ison perinnön saanut nuori mies, kolmas oli näyttelijä, neljäs suuren liikkeen osakas, viides oli aivan tuntematon suuruus ja kuudes "kelpo poika", joka eli nylkemällä kaikkia muita. He tanssivat viimeisenä varietee-uutuutena esitettyä tanssia. Johtaja huusi toisen kerran "halloo!", ja musiikki taukosi.

Lordi Robert johti seurueensa yläkertaan. Kauniita naisia vaaleanpunaisissa ja sinisissä puvuissa istui jokaisessa portaanmutkauksessa. Ylhäällä oli lehteri, josta saattoi katsella tanssijoita aivan kuin teatterin parvilta. Siellä oli myöskin amerikkalainen ravintolahuone, jossa naiset polttelivat savukkeita. Lordi Robert tilasi illallista, ja kun pöytä ilmoitettiin katetuksi, menivät he ruokasaliin.

"Halloo!" kajahti heitä vastaan sieltäkin. Pienten pöytien ääressä, joilla paloi punaisia kynttilöitä, istui valkorintaisia herroja ja perhosolmuun sidotuilla silkkirihmoilla koristeltuja naisia, siropäisiä ja komea-asuisia. Viinureita kulki edestakaisin kantaen samppanjaa ja hopeavateja. Veitset ja haarukat kalisivat, ja iloisia ääniä sekä naurua kajahteli kaikkialta. Samassa kuului tuontuostakin musiikin säveleitä ja "tra-la-la-laa!" alikerran tanssisalista.

Glory istui Draken vieressä. Tyttö ymmärsi, että hän oli alentunut Draken silmissä tulemalla tänne. Drake joi jotakuinkin paljon ja lausui loppumatta kohteliaisuuksia Glorylle. Pikkupöydät heidän ympärillään tyhjenivät vähänväliä, mutta täyttyivät aina uudelleen samanlaisilla valkorintaisilla ja silkkipukuisilla olennoilla. Yleisöä palasi Derby-kilpailusta, ja puheenaiheena oli ylipäänsä tämän päivän kilpa-ajot. Muutamat uusista tulokkaista tervehtivät Drakea, ja useat katsoa tirkistivät Gloryyn. "Olipa ne peijakkaan hyvät kilpailut, vai mitä?" Minun laskuni eivät nyt tosin leiville lyöneet, mutta vetojen välittäjät ne nauravat partaansa Tattersallissa maanantaina.

Isopartainen mies naapuripöydän ääressä nykäisi alas valkoiset liivinsä, kohotti lasinsa ja sanoi: "Glorian malja!" Se oli Gloryn uusi kilpa-ajotuttavuus.

"Kuka on tuo ritari Siniparta?" kuiskasi Glory Drakelle.

"Häntä sanotaan Farao-kuninkaaksi", vastasi Drake. "Hän on näet koonnut kaiken omaisuutensa pelillä Pariisissa, ja nyt hän on varakas ja arvokas herrasmies."

Samassa kuului kesken naurua ja ääniä ja soittoa ja laulua kamala ukkosenjyrähdys. Soittokunta lakkasi soittamasta, ja koomillinen laulu taukosi kesken. Hetken ajan kuului vain hiljaisia kuiskauksia. Sitten sanoi lordi Robert:

"Tämäköhän se nyt on se kamala myrsky, joka muka kohtaa kansaa, tiedättehän?"

Nuo sanat sattuivat tähän irstaisuuden pesään kuin toinen salaman isku, ja monen posket kalpenivat.

"Myrsky ei nyt ensi kertaa ulvo — onhan se ulvonut koko ajan" [myrsky on englannin kielellä storm. Suoment. muist.], sanoi lordi Robert, mutta ei ketään naurattanut. Pian toipui seurue kumminkin, soittokunta alkoi taas soittaa ja laulukin kajahti uudelleen entistä äänekkäämpänä ja hurjempana. Miehet huusivat lisää samppanjaa ja nimittivät jokaista viinuria isä Stormiksi.

Glorya hävetti. Pää käden nojassa hän katseli ympärillä olevia ihmisiä, kun samassa Farao-kuningas, joka koko ajan oli luonut helliä katseita Gloryyn, kumartui tytön olkapään yli kuiskaten tuttavallisesti:

"Mitä Gloria katselee?"

"Katselen eikö täällä ole yhtään miestä", vastasi Glory, ja lihava partaniekka kääntyi pois mutisten: "Saakeli!" Samassa Glory huomasi, että Drake ja lordi Robert kiistelivät äänekkäästi pöydän toisella puolella.

"Ei, tuhat kertaa ei, ei, ei!" huusi Drake. "Sano häntä heikoksi ja hupsuksi ja aasiksi, jos tahdot, mutta voitko sillä mitään selittää? Hän on niitä miehiä, joissa asuu Jumalan henki, etkä sinä voi määritellä häntä tavallisen kaavan mukaan."

"Tietysti en, hyvä veli", sanoi lordi Robert. "Tavallinen terve järki nauraa hänelle."

"Sitä pahempi semmoiselle terveelle järjelle. Kun se pääsee tuomitsemaan tuommoisia yksinäisiä, eristäytyneitä olentoja samalla tapaa kuin tavallista ihmiskarjaa, silloin n.s. terve järki on mitä suurinta hullutusta."

"Ohoh! Ohoh!" huudettiin monelta taholta, mutta Drake ei ottanut huutoja kuuleviin korviinkaan.

"Jeesus Kristus itse joutui aikansa, kansansa ja oman perheensäkin terveen järjen pilkan alaiseksi, ja Hänen kansaansa ja Hänen perhettänsä ja Hänen aikaansa on sitten kaikkina aikoina siitä syystä soimattu. Mutta samoin kuin Hänelle on käynyt jokaiselle hartaalle sielulle, joka on omistanut Hänen oppinsa ja tuonut maailmaan uuden hengen. Maailma on nauranut sellaiselle ihmiselle ja syljeksinyt häntä. Se sulkisi hänet houruinhuoneeseenkin, ellei se pelkäisi tuota ylevää lippua, jonka alla sellainen ihminen taistelee."

Nuo olivat outoja sanoja oudossa paikassa. Jokainen kuunteli.

"Mutta nuo synkät jättiläiset, ne ne kumminkin maailmaa johtavat kaikesta huolimatta, ja yksi ainoa tunti heidän jumalallista hulluuttaan on enemmän arvoinen kuin kokonainen vuosisata meidän järkevyyttämme. Ja kumminkin me kiellämme heiltä ystävyyden ja rakkauden ja koetamme jos jollakin tavoin syöstä heidät ulkopuolelle ihmisperheen rajoja! Me olemme keksineet heille uuden nimenkin — sanomme heitä intoilijoiksi — me kurjat kääpiöt ja siat, joiden tulisi ryömiä polvillamme heidän jalkainsa juureen ja haudata kasvomme lokaan! Hyvät herrat", huusi hän täyttäen lasinsa ja nousten seisaalleen, "minä esitän teille maljan — isä Stormin malja!"

Glory istui vavisten, hengittäen kiihkeästi, punastuen ja silmät loistaen, kunnes Drake oli lopettanut puheensa. Sitten hän syöksyi äkkiä Draken luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"Esirippu joutuin alas nyt", sanoi Betty, ja jokainen naurahti hiukan.

Drake nauroi muiden mukana, ja myös Glory, joka oli istunut jälleen tuolilleen sanomattoman hämillään, koetti nauraa.

"Pullo samppanjaa joka tapauksessa", huusi Drake. Hän oli käsittänyt ihan väärin Gloryn suudelman ja oli joutunut siitä aivan pois suunniltaan. Glory oli itkeä häpeästä ja raivosta huomatessaan, että Drake piti hänen käytöstään aivan luonnollisena ja ehkäpä vielä luuli, ettei Glory ensi kertaa tehnyt semmoista. Mutta päästäkseen pulmasta nauroi Glory muiden mukana ja samppanjan tultua kilisti hän lasiaan Draken kanssa.

"Minä saatan teidät kotiin tänä iltana", kuiskasi Drake hymyillen tarkoittavasti ja katsoen Glorya syvälle silmiin. Glory pudisti päätään, mutta se vain kiihoitti Drakea yhä enemmän.

"Minun täytyy — minä tahdon — teidän pitää sallia", ja hän tarttui Gloryn käteen työntäen ylös pitsin, joka ympäröi tytön pyöreätä käsivartta.

Samassa saapui Benson, Draken palvelija, punakkana ja kiihoittuneen näköisenä tuoden kirjeen isännälleen. Glory kuuli jotain "virastosta", "ministeriöstä" ja "Scotland Yardista." Sitten Drake kääntyi häneen koettaen hymyllä peittää harmiaan ja sanoi: "Olen kovin pahoillani, rakas Glory — hyvin pahoillani — minun täytyy poistua hetkiseksi. Odottakaa täällä kunnes palaan, vai…"

"Saattakaa minut samalla ulos ja hankkikaa minulle ajuri", sanoi Glory. Heidän noustessaan ylös huomasi muu osa seurueesta heidän aikeensa, ja lordi Robert sanoi:

"Koskeeko se mahdollisesti tuota asiaa…?"

"Ei se ole mitään", vastasi Drake, ja he poistuivat huoneesta.

Tanssisalin soittokunta oli juuri lopettamaisillaan tuon koomillisen tanssin sävelet, ja puolisataa ääntä kirkui "tra-la-la-laa", kun Glory astui vaunuihin.

"Minä tulen kohta perästä", kuiskasi Drake hymyillen onnellisena.

"Silloin me olemme jo panneet maata ja ovet ovat lukossa… Kuinka mainio te olitte tänä iltana!"

"Minä en voinut sietää, että maahan kaadettua miestä poljettiin… Mutta kuinka suloiselta te olette näyttänyt tänään, Glory! Minun täytyy päästä sisään tänä iltana, vaikka minun täytyisi soittaa kunnes Liisa herää tai murtaa koko ovi!"

Kun vaunut saapuivat Trafalgar Squarelle, täytyi ajurin seisattaa hevonen, sillä Parliament-kadulta tuli juuri väkikulkue veisaten virsiä. Sitä vastaan saapui toisenlainen joukkokunta, nimittäin tammenlehdillä ja orapihlajan oksilla koristettua väkeä, lauleskellen varieteelaulua. Joukko poliiseja tuli hajoittamaan molempia kulkueita, ja sitten pääsivät vaunut taas jatkamaan matkaansa.

VIII.

Kun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne. Vieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen henkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen varjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia korukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne. Johnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki täällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri oli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa…

Hän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä huoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä sen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita, muutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia toiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja hänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari valkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta toiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja asetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska vallata hänet.

Uuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya. Muutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti nuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa nuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan hekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen — miten suloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli aikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän ennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo päivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma kaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän alkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt hirveältä ja mahdottomalta. "Minä lähden pois", sanoi hän kääntyen oveen päin.

Pienellä hyllyllä oven vieressä oli toinen puitteisiin asetettu valokuva. John oli seisonut selin siihen, ja paitsi sitä ei punaisen lampun vieno valo voinut valaista koko huonetta selvään, mutta nyt hän huomasi tuon kuvan, ja katkeruus hänen sydämessään elpyi jälleen. Se oli Draken valokuva, ja sen nähtyään puhkesi John hurjaan nauruun ja istuutui jälleen.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän siinä istui. Tuskien raatelemat sielut eivät tiedä ajan kulusta. Tunti on heille kuin iäisyys, eikä iäisyys ole pitempi kuin tunti. Hän painoi kasvonsa käsivarsiinsa, jotka nojasivat pöytään, ja tuska ja epäilys kalvoivat hänen mieltään. Väliin hän sanoi itselleen, ettei Jumala vaatinut ihmistä murhaamaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sanoi hän taas, ettei tämä ollut murha, vaan uhri. Sitten tuntui ilkkuva ääni hänen sisässään virkkavan: "Mutta maailma on nimittävä sitä murhaksi, ja laki on rankaiseva sinua." Siihen hän vastasi sydämessään: "Kun lähden tästä talosta, menen itse ilmoittautumaan lähimpään poliisikamariin ja sanon: 'Ottakaa minut kiinni, minä olen Jumalan silmäin edessä täyttänyt velvollisuuteni, mutta kansani silmissä olen tehnyt rikoksen!'" Siihen vastasi ääni: "Siitä on vain seurauksena myöskin oma kuolemasi." Mutta silloin hän ajatteli: "Kuolema on voitto niille, jotka kuolevat aatteensa hyväksi, ja minun kuolemani on oleva protesti naisen alentumistilaa vastaan — se on oleva syyttäjänä miehille, jotka pitävät naisia leikkikaluinaan, uhreinaan, orjinaan." Kun hän näin ajatteli, tunsi hän omituista iloa kuvitellessaan, että maailma saisi kuulla hänen teostaan. "Mutta aamulla minä luen messun hänen sielunsa autuudeksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten häntä värisytti, ja hänen sydämensä kävi kylmäksi kuin kivi.

Hän kohotti päätään ja kuunteli. Huoneessa oli aivan hiljaista, ulkoa puistosta ei myöskään kuulunut ääntä, mutta raollaan olevasta ikkunasta hän saattoi kuulla katujen yksitoikkoisen jyrinän. Suuri hiljaisuus näkyi vallanneen Lontoon, hiljaisuus, joka oli kamalampi kuin koko tämäniltainen hälinä ja melu. "Nyt on varmaan myöhä", ajatteli John, "kaiketi lienee jo puoliyö." Sitten hän mietti että ehk'ei Glory tulisikaan kotiin sinä yönä ja äkkiä riemastuen huusi hän sydämessään: "Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!"

Hän oli sanonut sen ääneensä, ja hänen oman äänensä kaiku tuossa hiljaisessa huoneessa herätti kaikki hänen aistimensa. Äkkiä hän kuuli muitakin ääniä ulkoa, nimittäin pyörien ratinaa ja vaunujen kolinaa. Vaunut lähestyivät lähenemistään. Ne seisahtuivat ulko-ovelle. Hevonen pudisteli päätään niin että suitset kalisivat. Vaunujen ovet avattiin. Naisen ääni sanoi: "Hyvää yötä!" Siihen vastasi miehen ääni: "Hyvää yötä, ja paljon kiitoksia, neiti!" Sitten vierivät pyörät taas poispäin.

John Stormin koko voima näkyi nyt keskittyneen kuuloaistiin, ja tuossa hiljaisessa paikassa hän kuuli joka risahduksen. Hän nousi seisaalleen odottaen.

Hetkisen kuluttua kuului avain rasahtavan katuoven lukossa. Naisen puku kahisi portailla, ilmassa tuntui hyvää tuoksua ja jonkinmoinen raikkauden ja terveyden tunnelma Sitten raollaan ollut ovi avautui, ja tuohon kynnykselle ilmestyi hitaasti, väsyneesti, mutta täynnä suloa hän itse, Glory. Johnin päätä pyörrytti, hän ei voinut kuulla eikä nähdä.

Kun Glory huomasi Johnin seisovan lampun vieressä kalmankalpeana, seisahtui hän hetkeksi sanatonna hämmästyksestä ja kohotti sitten kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkäistäkseen pois oudon näyn. Sitten hän tarttui kiinni tuolin selkämykseen huudahtaen heikosti.

"Ah, sinäkö täällä olet?" sanoi hän sitten koettaen hallita ääntään. "Kuinka minä säikähdin! Kuinka saatoin aavistaa näkeväni sinut täällä!"

John koetti vastata, mutta hänen äänensä ei totellut häntä. Glorya kammotti tämä hiljaisuus.

"Liisa kaiketi avasi oven — missä Liisa on?"

"Levolla", sai John vaivaloisesti sanotuksi.

"Entä Rosa — oletko nähnyt Rosaa?"

"En."

"Et tietysti! Tietysti et! Hän on arvatenkin toimistossa eikä palaa moneen tuntiin. Siis me olemme aivan kahden kesken!"

Glory ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän tuon sanoi, ja vaikka hän koetti teeskennellä iloa, värisivät hänen huulensa. Sitten hän naurahti, vaikkei mitään ollut naurettavaa, mutta sydämensä syvyydessä hän pelkäsi. Hän alkoi liikkua huoneessa koetellen tyyntyä ja näyttää levolliselta.

"Etkö aio auttaa takkia pois yltäni? Etkö? No sitten minun täytyy tehdä se itse."

Heittäen pois päällysvaatteena Glory astui huoneen poikki ja istuutui sohvalle, jonka vieressä John seisoi.

"Oh, kuinka minua väsyttää! Voi, millainen päivä tämä on ollut! Toista kertaa ei semmoista enää jaksaisi! Missä sinä luulet minun olleen?"

"Minä tiedän, missä sinä olet ollut, Glory — minä näin sinut siellä."

"Sinä? Tosiaanko? Sinä siis kumminkin olit se, joka… Olitko sinä kukkulalla?"

"Olin."

John oli hiukan poistunut välttääkseen koskettaa Gloryyn, mutta seisoessaan siinä uunin vieressä tunsi nuori pappi väkisinkin tuon hienon maailmannaisen kasvoissa saman tytön piirteet, joka kerran oli ollut niin kallis hänelle. Hän näki samat säteilevät silmät, pitkät silmäripset, värähtelevät luomet ja huulten alituisen liikkeen. Hellyyden puuska valtasi taas John Stormin, ja hänestä tuntui kuin maa luistaisi pois hänen jalkainsa alta.

"Luetko rukouksesi tänä iltana, Glory?" sanoi John.

"Miksi en lukisi?" vastasi Glory koettaen naurahtaa.

"Rukoile sitten heti, lapseni."

"Miksi?"

John oli saanut Gloryn vapisemaan. Siitä huolimatta tyttö nousi ylös, astui lattian poikki Johnin luo, katsoi häntä silmiin hetkisen ja lausui vihdoin:

"Mitä tämä merkitsee? Miksi olet niin kalpea, John? Sinä et ole terve!"

"En; en ole terve", vastasi John.

"John, John, mitä kaikki tämä tarkoittaa? Mitä sinä mietit? Miksi tulit tänne nyt illalla?"

"Tulin pelastamaan sieluasi, lapsi. Se on suuressa, suuressa vaarassa."

Ensin Glory luuli tätä uskonnollisten tavalliseksi puhetavaksi, mutta katsottuaan vielä kerran Johnin kasvoihin ymmärsi hän, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi. Siitä huolimatta hän puhui huolettomasti, tuskin tietäen, mitä sanoi.

"Olenko minä siis niin hirveän paha? Taivas ei tarvinne minua vielä, John. Kerran… varmastikin… toivon —"

"Tänä yönä, tänä yönä, nyt! "

Gloryn posket kalpenivat, ja hänen huulensa kävivät valkoisiksi ja verettömiksi. Hän oli palannut sohvalle ja nousi nyt puolittain seisaalleen, istuutui jälleen ja ojensi toisen kätensä aivan kuin välttääkseen iskua, mutta tuijotti koko ajan tiukasti Johnin kasvoihin. Kerran hän vilkaisi ovelle ja koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Tuota sanatonta kauhua kesti vain hetkisen. Sitten hän toipui taas entiselleen ja katsahti pelotonna Johniin. Gloryn terävä järki oli taas toiminnassaan ja tunkeutui heti asian ytimeen.

"Tuo on mustasukkaisuuden hulluutta", ajatteli hän, "ja sitä saa kohdella vain yhdellä tavalla. Jos minä huudan — jos minä näytän pelkääväni — jos minä kiihoitan häntä, on kaikki menetetty." Silmänräpäyksessä hän käsitti, että tässä saattoi auttaa ainoastaan hilpeys, hellyys, järkevyys ja rakkaus.

Vavisten kiireestä kantapäähän astui Glory taas Johnin luo ja alkoi vienosti, hellästi puolustautua.

"John, rakas John, vaikka tapaatkin minut tuollaisten ihmisten seurassa ja semmoisissa paikoissa, ei sinun siltä pidä luulla että —"

Mutta John keskeytti hänet sanatulvalla.

"Minä en voi ajatella sitä, Glory. Kun katson tulevaisuuteen, en näe mitä sinuun tulee muuta kuin häpeää ja kurjuutta ja lankeemusta. Tuo mies tuhoaa sekä ruumiisi että sielusi. Hän johtaa sinut perkeleen valtaan ja helvettiin ja kadotukseen, enkä minä voi seistä tyhjin toimin sitä katsomassa."

"Usko minua, John, sinä erehdyt — erehdyt täydellisesti."

Mutta synkässä raivossaan John huusi:

"Voitko sinä väittää sitä vastaan?"

"Minä voin itse suojella ja pitää huolta itsestäni, John."

"Vaikka tuon miehen viimeiset sanat vielä kaikuvat korvissasi, niin sittenkin kiellät sen!"

Äkkiä Glory muisti, mitä Drake oli viimeksi kuiskannut auttaessaan häntä vaunuun, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Sinä et voi enää kieltää sitä! Se on totta! Tuo mies vie sinut turmioon, ja sinä tiedät sen. Sinä olet aina tietänyt sen, ja siksi sinä olet ansainnut kaiken, mitä ikinä sinulle tapahtuu. Tiedätkö mihin sinä olet syypää? Sinä olet syypää itsemurhaan, sielun itsemurhaan! Mitä on sellaisen kurjan, murtuneen raukan rikos, sellaisen, joka valitsee kuoleman välttääkseen nälkäännääntymistä ja häpeää, verrattuna tuommoisen onnettoman naisen syntiin, joka murhaa sielunsa maailman himojen ja turhuuksien tähden? Edellistä tuomitkoon ihmislaki, jälkimmäistä odottaa Jumalan kosto."

Glory itki peittäen kasvonsa, ja John rupesi tuntemaan syvää sääliä, niin suureen raivoon kuin hän olikin itsensä kiihoittanut. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen päätöksensä valuisivat pois vähitellen ja hän itse seisoisi vyöryvällä laviinilla. Mutta hän koetti vakuuttaa itselleen ettei hän nyt kumminkaan horjuisi, hän täyttäisi aikomuksensa ja seisoisi vakavana kuin kallio. Syvään huokaisten hän käveli edestakaisin huoneessa.

"Voi Glory, Glory! Etkö sinä ymmärrä mitä se on minulle, että Jumala on määrännyt minut tuomionsa täyttäjäksi?"

Glory hengitti syvään, ja nyt tiesi hän varmaan sen, mitä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. John oli tullut sinne kamalassa aikeessa, luullen itseään Jumalan lähettilääksi, vaikka hänen sydämessään ei ollut mitään muuta kuin mustasukkaisuutta.

"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä et tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin uhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi, Glory — sinä tiedät sen varsin hyvin — ystävistä, sukulaisista, isänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin — itse Jumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!"

Johnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. "Minä kadotin sinut kumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut — aivan viime hetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa murhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on anteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?" Mutta hänen sitä sanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain odotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa valoansa häneen.

"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu meidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa parempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata voin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!"

Glory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi voittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne sitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain yhtä ainoata asetta — Johnin rakkautta häneen.

"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun", sanoi tyttö, "mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään uhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin tällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille, minä uhrasin hyvin paljon — minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että ymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa taiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja tahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea — en saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi saada osakseen — vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea, että minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja tuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen sukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin luuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten usein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla kotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä huolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut, janoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa — kunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko sielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?"

Kurkku kuivana, karkeana vastasi John:

"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin hiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory… Mutta Jumalan tahto on ankara!" lisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän taisteli sitä vastaan. — "Ja tuo sinun menestyksesi — se on sinulle kallis yhä vieläkin!" huusi hän väkinäisesti nauraen.

"Niin on", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. "Minä en voi luopua siitä — en voi, en voi!"

"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?"

"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa huoneessa aikoja sitten… Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä pahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty yhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala luo miehen ja naisen joskus semmoisiksi."

Johnin huulilla oli säälin hymy. — "Minä en ole koskaan epäillyt sinun tunnettasi minua kohtaan, Glory — en silloinkaan, kun haavoitit minua kipeimmin."

"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut —"

"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka taivas minulle antaisikin anteeksi!"

"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista esteistä, jotka koettavat meitä erottaa —"

"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä, Glory, ei koskaan!"

"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme pääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani, mutta meillä on yksi sydän!"

Hänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa sydämessään kuului kuiske: "Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina niihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?" — Äkkiä tunsi John jotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän suitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti henkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui sohvalle.

"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä, josta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua eteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle — ei kerrassaan mitään… Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton muistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä ja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista entisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! — Muistatko venettäsi — Gloriata — muistatko sitä?"

John puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään, mutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.

"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma ja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan, silloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän lauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin?'… Muistatko, John?"

Glory vuoroin itki, vuoroin hymyili. Hän oli taas oma entinen itsensä, ja nuo julmat vuodet näyttivät ikipäiviksi menneen. Mutta John taisteli yhä vielä. "Mitä on ruumiiseen kohdistuva rakkaus verrattuna sielun rakkauteen?" sanoi hän itselleen.

"Sinulla oli silloin flanellipaita ja minulla valkoinen jersey-röijy — tällainen, näetkö", ja Glory sieppasi uunin reunalta saman valokuvan, jota John oli katsellut. "Siinä puvussa minä opin ensimmäiset matkimis-alkeeni, ja usein vieläkin palaa mieleni kesken kaikkea tuohon suloiseen menneeseen aikaan, ja minun täytyy itkeä."

John työnsi pois valokuvan.

"Miksi sinä muistutat minulle noita aikoja?" sanoi hän. "Siksikö vain, että paremmin huomaisin, kuinka sinä siitä ajasta olet muuttunut?"

Mutta silläkin hetkellä nuo ihmeelliset silmät tunkeutuivat hänen sisimpään olemukseensa.

"Olenko minä niin paljon muuttunut, John? Olenko minä? Ei, ei armas! Minun tukkani on vain kammattu eri lailla, Katso nyt!" Ja hän irrotti vapisevin sormin tukan solmun. Kiharat valuivat tuuheina hänen hartioilleen ja kasvoilleen. John tahtoi silittää niitä kädellään, ja hän kääntyi Gloryyn päin, mutta samassa taas pois, taistellen itsensä kanssa kuin vihollista vastaan.

"Vai tämä inhoittava pitsiriepuko se on niin erilainen kuin vanha jersey-röijyni? Tuossa — tuossa se on!" huusi tyttö repien pitsin pois kaulastaan ja heittäen sen lattialle sekä polkien sitä jalallaan. "Katso minuun nyt, John — katso minuun! Enkö minä nyt ole sama kuin ennenkin? Miksi sinä et katso?"

Glory taisteli henkensä puolesta. John syöksyi seisaalleen astuen Gloryn luo hammasta purren ja tuijottavin silmin. "Tämä on vain saatanan viettelyä. Rukoile rukouksesi, lapsi!"

Hän tarttui oikealla kädellään Gloryn vasempaan käteen. Se vei Glorylta melkein kaikki voimat ja hän oli pyörtyä. Liikutuksen puuskassa valtasi Johnin äkillinen hurja hävittämisen halu. Hän tahtoi fyysillisesti purkaa tunteitaan.

"Rukoile rukouksesi, rukoile, rukoile!" huusi hän. "Jumala on lähettänyt minut surmaamaan sinut, Glory."

Omituinen kauhun ja samalla riemun tunne valtasi Gloryn. Hän sulki silmänsä puoleksipa kiersi toisen käsivartensa Johnin kaulaan.

"Ei, vaan rakastamaan minua!… Suutele minua, John!"

John huudahti niinkuin mies, joka heittäytyy äkkijyrkänteeltä syvyyteen. Hän puristi Gloryn syliinsä, ja tytön hajallaan olevat kiharat valahtivat Johnin kasvoille.

IX.

"Minä luulin sitä Jumalan ääneksi, mutta se olikin perkeleen!"

John Storm hiipi kuin varas Lontoon katuja aamun hämärässä. Yö oli tyyni edellisen päivän kovan ukkosilman jälkeen. Muutamia suuria tähtiä kimmelteli taivaalla, kuu paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli taas äänetönnä eilispäivän huutojen, melun ja ihmisraivon jälkeen. Kuului vain postikärryjen ratinaa, jotka nopeasti riensivät postikonttoriin, sekä maalaiskuormien raskasta vyörymistä Covent Gardeniin päin, poliisin säännöllistä astuntaa ja juopuneitten miesten ja naisten pöhnäistä naurua kahvimyymälöissä kadunkulmissa. "Kuinka nyt on maailmanlopun laita, veikkoseni! Eikö siitä vielä tullutkaan sen selvempää? Annapas kuppi kahvia kumminkin vahvistukseksi, jos se sattuisi tulemaan."

John Stormista tuntui kuin moni silmä olisi tuijottanut häneen pimeältä taivaalta ja nähnyt hänen sydämeensä. Koko hänen elämänsä oli ollut petosta alusta loppuun saakka — hänen riitansa isänsä kanssa, hänen papintutkintonsa, hänen menonsa luostariin ja hänen lähtönsä sieltä, hänen ristiretkensä Sohossa, hänen aikeensa seurata isä Damieniä, hänen ennustuksensa Westminsterissä — kaikki, kaikki oli ollut petosta ja valhetta! Hän itse oli häpeäpilkku, ivaaja, valkeaksi sivuttu hauta, ja hän oli törkeästi rikkonut valkeutta ja Jumalaa vastaan.

Mutta hänen silmänsä olivat viimeinkin avautuneet, ja nyt hän huomasi selvästi, miten kauheasti hän oli pettänyt itseään. Ylpeydessään ja itserakkaudessaan hän oli pitänyt itseään Jumalan lähettiläänä, kostajana, Herran käskyläisenä ja oli aikonut vuodattaa verta niinkuin mikä rikoksellinen tahansa, mikä mustasukkainen murhaaja tahansa, jota johtaa helvetillinen intohimo. Kuinka perkele oli pettänyt hänet kavalasti! Hän oli ollut tuulen heiteltävä lastu — akana myrskyssä!

Tuntien pistävää tuskaa vaelsi hän kaikuvia katuja pitkin. Koneentapaisesti johtuivat hänen askeleensa takaisin Westminsteriin. Hänen saavuttuaan sinne olivat kuu ja tähdet kadonneet ja aamunsarastuksen kylmyys tuntui ilmassa. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta hänen kulkiessaan Broad Sanctuaryn poikki ajoi joukko ratsastavia poliiseja hänen ohitseen miekat kalisten.

Päivä ei ollut vielä noussut, kun hän koputti kirkon kellarikerroksessa olevan asuntonsa ovelle.

"Kuka siellä?" kuului sisältä kuiskaus.

"Avaa ovi!" vastasi John soinnuttomalla äänellä.

Ovi avautui, ja veli Antero vingahti kuin uskollinen koira, joka vainuaa pimeässä isäntänsä, ja sanoi: "Ah, tekö siellä, isä? Minä luulin teidän lähteneen pois. Tapasitteko heidät? He hakivat teitä joka paikasta koko yön."

Hän puhui yhä vielä kuiskaten aivan kuin joku olisi ollut sairas. "Minä en voi sytyttää valkeata. He huomaisivat sen varmaan ja voisivat palata takaisin. Joka tapauksessa he tulevat aamulla. Voi, voi, se on hirveätä! Pahempaa kuin koskaan ennen! Ettekö ole kuullut mitä on tapahtunut? Joku on murhattu!"

John koetti kuunnella, mutta kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.

"Ei juuri suorastaan murhattu, mutta pahasti haavoitettu ja viety sairashuoneeseen."

"Se oli Charles Wilkes. Hän oli loukannut isä Stormin nimeä, ja panttilainaaja Pincher oli iskenyt hänet katuun. Hänen päänsä oli sattunut katukäytävän reunaan, ja siitä oli hänet sitten nostettu ylös tunnotonna. Poliisi oli saapunut paikalle, vanginnut Pincherin ja vienyt hänet poliisikamariin."

"Mutta minä ajattelen vain äitiäni", sanoi veli Antero pyyhkien silmiään takkinsa hihalla. "Teidän täytyy heti lähteä pois, isä. He syyttävät teitä kaikesta. Mitä nyt on tehtävä? Minä koetan miettiä. Voi, kuinka minun päätäni pyörryttää! Eustonista lähtee juna kello viisi aamulla pohjoiseen päin, eikö niin? Siihen teidän täytyy joutua. Älkää puhuko, isä. Älkää sanoko, että te ette tahdo!"

"Minä lähden", sanoi John äärettömän masentuneen näköisenä.

Maallikkoveljeä peloitti tuo muutos, joka oli tapahtunut Johnissa tämän vuorokauden kuluessa. "Mutta te olette kaiketi ollut ulkona koko yön. Kuinka väsyneeltä te näytätte! Enkö minä saa antaa teille jotain syötävää?"

John ei vastannut mitään, mutta maallikkoveli kantoi hänen eteensä hiukan karkeata leipää houkutellen häntä syömään hiukkasen. Päivä alkoi jo sarastaa.

"Nyt teidän täytyy lähteä, isä."

"Entäs sinä, poikaseni?"

"Oh, minä kyllä pidän huolen itsestäni."

"Palaa takaisin luostariin ja ota koira kanssasi —"

"Koira!" Veli Antero oli sanomaisillaan jotain, mutta samassa hän vaikeni ja mutisi sitten katse hurjana:

"Oh, kyllä minä nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä. Hyvästi!"

"Hyvästi", äännähti John, ja sitten murtunut mies palasi takaisin kadulle.

Hänen hermostonsa oli vallan runneltunut tämän yön tapahtumien jälkeen, ja saapuessaan rautatieasemalle hän saattoi tuskin astua askeltakaan enää. "Näyttää siltä kuin tuo mies olisi saanut tarpeekseen", kuului joku sanovan hänen takanaan. Hän löysi tyhjän rautatievaunun ja heittäytyi sen nurkkaan istumaan. Hänen aivonsa olivat kuin lamauksissa, hän ei voinut ajatella eikä tuntea.

Pari kolme nuorta miestä ja poikaa järjesteli ja asetteli kääröihin sanomalehtiä pukkien kannattamalla tiskillä suljetun kirjamyymälän edessä. Yksi pojista pudotti ilmoituslehden maahan. John huomasi siinä oman nimensä jättiläiskirjaimilla painettuna ja alkoi kysyä itseltään, mitä hän nyt oikeastaan oli tekemäisillään. Oliko hän pakomatkalla? Sehän oli pelkurimaista, halveksittavaa! Ja sitä paitsi se oli vallan hyödytöntä! Menköönpä hän vaikka maailman ääriin, ei hän sittenkään pääsisi pakenemaan ainoata vaarallista vihollistaan, nimittäin itseään.

Äkkiä hän muisti, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Hän astui pois junasta, mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pilettiluukulle, seisahtui hän ja koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen ympärillään oli hälinää ja melua, ihmiset kiiruhtivat hänen ohitsensa, joku huusi häntä ja vihdoin veturi vihelsi ja savu nousi kattoon. Kun hän hiukan tointui, oli juna lähtenyt ja hän seisoi yksin sillalla.

"Mutta mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän itseltään.

Kesäaamu oli ihana, ja kadut olivat tyhjät ja hiljaiset. Vähitellen niille alkoi virrata ihmisiä, ja melu kasvoi kasvamistaan, kunnes John vihdoin huomasi kävelevänsä isossa tungoksessa. Kello oli nyt noin yhdeksän, ja hän käyskenteli Whitechapel Roadilla, ympärillään kirjava liuta juutalaisia, puolalaisia, saksalaisia y.m. sekä useita eri lontoolaisrotuja. Kaksi vihanneskauppiasta nauroi ja puheli hänen takanaan.

"Voi helkkari sentään! Tuommoiselle voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"

"Niin, eikö voi? Se oli minun tuttavani… etkö sinä tunne Joe Atkinsia, jolla oli kalakauppa Flower kadun varrella? Tunnet kai? No niin, hän möi koko kauppansa menneellä viikolla vallan polkuhinnasta otaksuen maailmanlopun tulevan tuossa paikassa. Tänään minä tapasin hänet Holborn Viaductilla, ja hän oli todella sen näköinen kuin häneen olisi tarttunut rutto tai muu turmio."

John Storm oli tuskin kuullut, mitä he sanoivat. Hänessä oli omituinen tunne, että kaikki tapahtui satojen penikulmien päässä.

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän taas itseltään. Kello kahdentoista ja kahden välillä hän oli taas Cityssä harhaillen ilman päämäärää sinne tänne. Hän ei tahallaan valinnut tyhjiä syrjäkatuja, ja kun ihmiset tirkistivät hänen kasvoihinsa, ajatteli hän: "Jos joku kysyy kuka minä olen, sanon sen hänelle." Hän ei ollut kahdeksaan tuntiin syönyt mitään ja siksi hän oli kovin väsynyt. Sattuessaan kahvilan edustalle hän astui sisään ja tilasi ruokaa. Huone oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka juuri olivat päivällisellä. Useimmat lueskelivat samalla sanomalehtiä, joita he olivat asetelleet pystyyn pöydälle eteensä, mutta kaksi puheli keskenään.

"Nuo ennustukset maailmanlopusta ovat maniaa, monomaniaa, joka uudistuu aina säännöllisten väliaikain kuluttua maailman historiassa", sanoi toinen. Hän oli pikkuinen, pystynokkainen mies.

"Mutta omituisinta on, että ihmiset uskovat sellaisia ennustuksia", virkkoi hänen toverinsa.

"Se ei ole ollenkaan omituista. Tällä suurella, idioottisella, sekasotkuisella Lontoolla ei ole hitustakaan huumorin tunnetta. Ajattelepas kuinka ahkeraan se on koko viime kuukauden uurastanut saattaakseen itsensä naurunalaiseksi!" Ja sitten hän katsahti John Stormiin ikäänkuin ylpeänä komeasta puheestaan.

John ei kuunnellut. Hän tiesi, että jokainen puhui hänestä, mutta se ei tuntunut liikuttavan häntä ollenkaan. Kaikki tuo ikäänkuin koski jotain toista olemusta, jossa hänen sielunsa ennen oli ollut.

Vihdoin eräs ajatus pääsi Johnin mieleen. Hän luuli nyt tietävänsä mitä hänen tuli tehdä. Hänen pitäisi mennä takaisin luostariin ja pyytää taas päästä sinne. Mutta tällä kertaa hän ei pyrkinyt sinne veljeksi, vaan palvelijana pesemään ja raatamaan siellä elämänsä loppuun asti. Siellä oli ollut mies, joka aina lakaisi kirkon ja soitti kirkonkelloa — ehkä he sallisivat Johnin nyt tehdä sellaista työtä. Hän oli pettänyt ihanteensa, hän ei ollut voinut vastustaa maallisen rakkauden viettelyksiä. Mutta Jumala on armollinen eikä kokonaan hylkää häntä.

Hänen nöyryytyksensä oli vallan toivotonta, mutta monta tuntia kului ennenkuin hän ryhtyi panemaan päätöstään toimeen. Hän saapui luostarin kirkolle juuri iltarukousten aikaan, ja veljet veisasivat viimeistä iltavirttä:

"Jesus ylkä sieluni, Helmaasi pakenen."

Hän seisahtui portille ja kuunteli. Kadut olivat melkein äänettömät, tuskin ainoatakaan kulkijaa näkyi.

"Oi Herra, suojaas pakenen, On elo synkkä, myrskyinen!"

Hänen sydämensä oli pakahtua, ja hän tunsi pistävää tuskaa. Niin, niin, niin! Muuta suojaa hänellä ei ollut.

Mutta äkkiä iski uusi ajatus häneen, ja hän oli kuin raskaasta unesta herännyt. Glory! Hän oli ajatellut ainoastaan omaa sieluaan ja oman sielunsa pelastusta, ja hän oli unohtanut velvollisuutensa toisia kohtaan. Ennen kaikkea hänellä oli velvollisuuksia Glorya kohtaan, ja niistä hän ei voinut eikä saisi ikinä luopua. Hänen täytyi asettua Gloryn rinnalle, ja vaikkapa hänen olisikin pakko silloin luopua ihanteistaan, niin se ei asiaa muuttanut. Hän oli osoittautunut kykenemättömäksi elämään pyhimys-elämää, hänen täytyi alentaa lippunsa, hänen täytyi tyytyä elämään ihmisenä.

Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä hänen nyt ensiksi tuli tehdä, ja yön tullessa hän vielä harhaili pitkin katuja. Hän oli kääntynyt taas itäänpäin, ja Mile Endinkin levottomilla kaduilla hän saattoi huomata, että jotain omituista oli ilmassa. Juopuneita hoiperteli pitkin katuja hoilaten ja laulaen aivan kuin nyt olisi ollut yleinen lupapäivä. "Hauskaa, ettet odota maailmanloppua vielä tänä iltana tyttöseni!" — "Vai odotatko sinä?"

Kello kahdentoista aikaan astui John erääseen majataloon ja pyysi yösijaa. Majatalon isäntä seisoi juuri keittiössä puhellen kahden miehen kanssa, jotka keittivät silakoita illallisekseen. Hän katsoi tulijaan hämmästyneenä.

"Yösijaako, hyvä herra? Meillä ei ole herrasmiehille sopivia tiloja…" Sitten hän vaikeni ja katsoi tarkemmin John Stormiin kysäisten: "Oletteko te ehkä sisälähetyksen miehiä?"

John Storm sopersi jotain vastaukseksi.

"Minä arvasin, että te olette sieltä. Ne käyvät usein täällä meillä juomassa kupin kahvia, mutta ei kenenkään päähän ennen ole pistänyt pyytää yösijaa. Mutta, jos vain kelpaa, niin —"

"Se on liiankin hyvä minulle. Voitteko antaa minulle kupin kahvia ennenkuin menen levolle?"

"Mielelläni, herra pastori! Olkaa hyvä ja istukaa! Olkaa kuin kotonanne! Minä tässä juuri haastelin toverien kanssa eräästä teidän virkaveljestänne — sille raukalle kävi ikävästi Westminsterissä."

"Oh, hänestäkö puhuitte?"

"Joku täällä sanoi, että semmoinen homma taitaa kannattaa hyvin."

"Totta vissiin se kannattaa. Eipä suinkaan ihmiset muutoin sellaista hommaisi", sanoi eräs miehistä kumartuen valkean yli.

"Älä puhu semmoisia! Ei siitä ole hänelle hyötyä ollut. Ajatteles millaisessa kiikissä hän nyt on! Jos ne saavat hänet kiinni, niin kuuden kuukauden vankeus odottaa häntä."

"No minkätähden hän sitten on kaiken tuon tehnyt? Kyllä kai hänellä on jotain hyötyä ollut, muutoin en minä ymmärrä sitä ollenkaan."

"Hän on tietysti asiastaan vakuutettu, ja siksi hän on toiminut sillä tavalla. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"

"Minun mielestäni on aivan oikein, että tuo mies on kärsinyt tappion", sanoi John. "Jumala ei enää koskaan ole käyttävä häntä sanansaattajanaan, koska Hän on syössyt hänet häpeään."

"Kyllä se mahtoi olla väärässä, se mies", sanoi tulen ääressä seisova mies.

Kun John Storm heräsi pikku huoneessaan seuraavana aamuna, ymmärsi hän selvemmin tehtävänsä. Hän ilmoittautuisi poliisille ja kärsisi rangaistuksensa loppuun asti. Sitten hän palaisi Gloryn luo vapaana miehenä, ja Jumala kyllä neuvoisi hänelle työtä senkin jälkeen, tuon kamalan ylpeyden ja itserakkauden rangaistuksen jälkeen.

"Nyt se mies on kuollut sairashuoneessa", kuului joku sanovan keittiössä, ja sitten sieltä kuului sanomalehtien kahinaa.

"Onko hän?" sanoi toinen. "Kyllä olisi sitten parasta, että isä Storm pötkisi käpälämäkeen, sillä kyllä hän saa kaiken syyn niskoilleen, olipa se sitten hänen syytään tai ei."

Johnin päätä huimasi. Hän muisti, mitä veli Antero oli kertonut Charles Wilkesistä ja hänen sydämensä, joka äsken sykähteli lämpimästi, tuntui nyt vallan jähmettyvän. Siitä huolimatta hän läksi kello yhdeksän aikana maanalaista rautatietä länteenpäin. Ihmiset katsoivat häneen hänen astuessaan vaunuun. Hänestä tuntui kuin joka ikinen olisi tuntenut hänet ja kuin maailma vain leikittelisi hänellä niinkuin kissa hiirellä. Vaunu oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka tupakoivat ja lukivat sanomalehtiä.

"Sepä on omituista!" sanoi yksi heistä. "Mies on hävinnyt aivan kuin hänet olisi elävänä nostettu pilviin."

"Miksi se olisi niin omituista", virkkoi toinen soinnuttomalla äänellä. Tämä toinen ei tupakoinut, ja hänellä oli kiihkoilijan hurmio-ilme silmissään. "Elia vietiin elävänä taivaaseen, eikö niin? Miksi ei yhtä hyvin isä Storm?"

"Mitä?" huudahti ensimmäinen puhuja, ja piippu putosi hänen hampaistaan.

"Sitä ainakin muutamat uskovat", sanoi soinnuton ääni kainosti.

"Oh, sinun pitäisi todellakin saada hiukan lääkkeitä", sanoi ensimmäinen puhuja koputtaen tuhkan pois piipun kopasta ja katsellen ympärilleen tarkoittavasti. Molemmat nousivat pois Cityssä. John jatkoi matkaansa Westminster Bridgelle.

Se oli hirveätä. Miksi hän ei käyttäisi hyväkseen yleistä taikauskoa ja häviäisi todellakin ottaen Gloryn mukanaan? Mutta ei, ei, ei!

Kaikkien hänen sielunsa tuskien ajan oli hänen uskontonsa säilynyt entisellään, ja nyt se kohosi hänen eteensä tulisena pilvipatsaana. Hän tahtoi täyttää aikomuksensa, olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ja jos häntä syytettäisiin rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt, jos hän saisi kärsiä seuraajiensa pahoista töistä, niin hän ei puolustautuisi — jos vaadittaisiin, antaisi hän tuomita itsensä, ja koska hän oli viaton niihin rikoksiin, pitäisi Jumala hänen rangaistustaan muitten syntien sovituksena! Ihana uhri. Sen hän tekisi! Ja Glorykin olisi kerran ylpeä siitä.

Tämän päätöksen tuottaman innostuksen valtaamana hän läksi Scotland Yardiin ja astui reippaasti poliisihuoneeseen. Päivystäjänä oleva virkamies otti hänet vastaan kumartaen kunnioittavasti, mutta jatkoi kumminkin matalaäänistä puhettaan erään poliisi-inspehtorin kanssa, joka seisoi pöydän toisella puolella.

"Sepä oli omituista", sanoi hän. "Minä kuulin, että joku oli nähnyt hänen astuvan junaan Eustonissa."

"Saattoihan hän ollakin siellä, vaikka hän nyt kieltää sen."

"Ajatteletteko koiraa?"

"Sitäkin mietin", sanoi inspehtori, mutta samassa hän huomasi Johnin ja kysyi: "Kuka siellä?"

Poliisivirkamies astui pöydän luo kysyen: "Millä voin palvella teitä, hyvä herra?"

John tiesi, että tuo tärkeä hetki nyt oli tullut ja oli ylpeä siitä, ettei hänen päätöksensä ollenkaan horjahdellut. Kohottaen päätään sanoi hän matalalla äänellä ja nopeasti:

"Minä olen kuullut, että teille on annettu käsky vangita isä Storm."

"Meillä oli sellainen käsky", vastasi virkamies.

John näytti hämmästyneeltä.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että isä Storm on jo vangittu."

John tuijotti mieheen aivan ymmällään.

"Vangittu? Sanoitteko vangittu?"

"Niin juuri. Hän antautui itse poliisille juuri äsken."

John vastasi kärsimättömästi:

"Mutta se on mahdotonta."

"Miksi se olisi mahdotonta? Onko teillä jotain tekemistä tämän asian kanssa?"

Johnin huulet vavahtelivat hiukan hänen sanoessaan:

"Minä olen isä Storm."

Poliisivirkamies oli hetken ääneti. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen sääliväisesti.

"Vielä yksi", sanoi hän tarkoittavasti. Rikoksellisten psykologia oli aina huvittanut tätä virkamiestä.

"Odottakaa hetkinen", sanoi inspehtori ja poistui nopeasti eräästä sisäovesta. Poliisivirkamies kysyi Johnilta yhtä ja toista hänen retkistään edellisenä päivänä. John vastasi epämääräisesti katkonaisin, melkein sekavin lausein. Samassa inspehtori palasi.

"Te olette siis isä Storm?"

"Olen."

"Tunnetteko ketään, joka mahdollisesti tahtoisi antaa vangita itsensä teidän asemestanne?"

"Taivas varjelkoon ketään semmoista yrittämästä."

"Siitä huolimatta täällä on eräs, joka väittää olevansa —"

"Saanko nähdä hänet?"

"Tulkaa hiljaa tätä tietä", sanoi inspehtori, ja John seurasi häntä sisähuoneeseen. John Stormin ylpeys oli kokonaan lamassa, hänen päänsä oli kumarassa, ja hän oli tavattomasti liikutettu.

Mustaan kauhtanaan puettu mies istui pöydän ääressä selitellen jotain eräälle poliisivirkamiehelle, jolla oli avoin muistiinpanokirja edessään. Mies oli selin oveen, mutta John tunsi hänet heti. Se oli veli Antero.

"Miksi te antauduitte itse poliisille?" kysyi poliisivirkamies, ja veli Antero alkoi lavertaa pitkää, mieletöntä selitystä. Hän oli nähnyt iltalehdissä, että isä Storm muka oli nähty Eustonin asemalla, ja hänestä oli sääli… sääli, että poliisi… että poliisi kulutti aikaansa —

"Pitäkää varanne!" sanoi virkamies. "Te olette nyt sellaisessa asemassa, että teidän täytyy miettiä, mitä sanotte."

Silloin inspehtori astui esiin jättäen Johnin ovensuuhun.

"Te väitätte yhä vieläkin olevanne isä Storm?"

"Tietysti", sanoi veli Antero närkästyen. "Jos olisin joku toinen, niin luuletteko, että olisin tullut tänne antautumaan poliisille?"

"Kuka siis on tämä, joka seisoo takananne?"

Veli Antero kääntyi, huomasi Johnin ja säikähtäen kovasti huudahti kauhusta. Hän näytti tuskin uskovan, että se todellakin oli John Storm, ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti. John koetti puhua, mutta sai lausutuksi ainoastaan pari epäselvää ääntä.

"No, mitä arvelette?" sanoi inspehtori. Ja Johnin seisoessa pää kumarassa ja rinta kohoten veli Antero puhkesi hermostuneeseen nauruun ja alkoi puhua:

"Ettekö tunne häntä? Se on minun maallikkoveljeni. Minä toin hänet luostarista kuusi kuukautta sitten, ja siitä lähtien hän on asunut luonani."

Poliisivirkamiehet katsoivat toisiinsa. "Hyvänen aika!" huusi veli Antero käskevällä äänellä. "Ettekö usko minua? Te ette saa koskea tuohon mieheen. Hän ei ole tehnyt mitään — ei kerrassaan mitään. Hän on hellä kuin nainen eikä voisi tehdä pahaa kärpäsellekään. Mitä hän täällä tekee?"

Poliisivirkamiestenkin päät painuivat alas, ja tuo sydäntäsärkevä ääni jatkoi: "Oletteko vanginneet hänet? Se on kovin väärin, jos… Mutta ehkä hän on itse antautunut teille! Se olisi juuri hänen tapaistaan. Hän pitää minusta ja voisi kertoa teille mitä juttuja tahansa pelastaakseen… Mutta teidän täytyy ajaa hänet pois… Käskekää häntä palaamaan vanhan äitinsä luo — siellä on hänen oikea paikkansa. Hyvä Jumala! Luuletteko, että minä valehtelen teille?"

Oli hetken äänettömyys.

"Poikaparka, vaiti, vaiti jo!" sanoi John hellällä ja käskevällä äänellä. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen katkerasti.

"Oletteko varma asiasta nyt?" kysyi hän.

"Aivan varma, isä", vastasi inspehtori murtuneella äänellä. Veli Antero purskahti itkuun.

X.

Kun Glory heräsi aamulla Derby-päivän jälkeen ja ajatteli Johnia, ei hän tuntenut vähääkään katumusta. Jossakin etäällä oli ääretön sekasotku vaikeuksia, mutta hän ei tahtonut ajatella niitä. John rakasti häntä ja hän rakasti Johnia, ja kaikki muu oli mitätöntä. Jos säännöt ja valat pyrkivät heitä erottamaan, niin varokoot sellaiset lemmen viholliset.

Glory tunsi, että omituinen vieno muutos oli tapahtunut hänessä. Hän ei ollut enää ainoastaan oma itsensä, vaan samalla myöskin joku muu. Hän ei ollut ainoastaan Glory, vaan myöskin John Storm. Oi, suloinen salaisuus! Oi, ilojen ilo! Hän tunsi vieläkin John Stormin käsivarsien syleilyn ja armaan henkäyksen kaulallaan. Omituisesti vavisten hän kurotti kätensä ja otti käsipeilin katsoakseen itseään ja nähdäkseen, oliko hänen kasvoissaan mitään semmoista muutosta, jonka muukin maailma saattoi huomata. Oli kyllä! Hänen silmissään oli toinen loiste, syvempi valo. Hän heittäytyi takaisin viileälle vuoteelleen huoahtaen syvään. Mitä hän välitti maailmasta! Menneet olivat nyt nuo kuusi kurjaa kuukautta, jolloin hän oli joka aamu herännyt tuska rinnassa. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Aamuaurinko paistoi huoneeseen, kun Liisa astui sisään tuoden teetä.

"Tapasitteko isä Stormin illalla, neiti Gloria?"

"Tapasin kyllä, Liisa kulta."

Sen päivän sanomalehti oli kokoon käännettynä tarjottimella. Glory otti sen käteensä ja avasi sen katsoakseen, mitä siinä seisoi Derbystä, ja muisti nyt ensi kerran Draken ja hänen voittonsa. Mutta hänen katseensa sattuikin suurilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen: "Uskonnollinen paniikki. Ilveilyn nolo loppu."

Se oli ilkkuvaa riemuhuutoa. Tuhon päivä oli tullut ja mennyt, ja kumminkin Lontoo oli vallan entisellään! Viime yön vuoksi ja luode oli suorittanut säännölliset liikkeensä huuhtomatta pois ihmisasuntoja. Maanjäristys ei ollut niellyt Paavalin katedraalia, maailman mahtavimman kaupungin palo ei ollut luonut hohtoaan Euroopan taivaalle, ja ukkossääkin, joka oli Lontoota kohdannut, oli ainoastaan huuhtonut pois tomun ja puhdistanut ilman.

"Lontoota saa onnitella, kun tuo hulluus nyt vihdoinkin on ohi. Mikäli tiedämme, ei se ole aikaansaanut muuta kuin yhden tapaturman. Brown's Squarella Westminsterissä kaksi tuon hulluuden tartuttamaa intoilijaa hyökkäsi erään nuoren Wellington-kasarmissa asuvan soturin Charles Wilkesin kimppuun. Haavoittunut soturi vietiin Tuomaan sairaalaan ja hänen haavoittajansa Rochester Rown poliisiasemalle. Vahinko vain, että papillinen hulluuden aikaansaaja ei ole vielä joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin hänen seuraajansa. Myöhään eilisiltana vallanpitäjät, jotka vihdoinkin heräsivät hämmästyttävästä välinpitämättömyydestään, antoivat käskyn isä Stormin vangitsemiseksi, mutta ei poliisin ole onnistunut saada häntä käsiinsä tähän saakka."

Glory hengitti raskaasti lukiessaan, ja Liisa, joka juuri veti ylös uutimia, katsoi häneen kummastuneena.

"Liisa, oletko sanonut kenellekään, että isä Storm oli täällä illalla?"

"En ole, neiti. Ei ketään ole vielä liikkeellä, ja sitä paitsi —"

"Älä sitten kerrokaan siitä kenellekään ihmiselle. Sillä tekisit minulle suuren, suuren palveluksen. Lupaatko sen, Liisa?"

"Tietysti, neiti", sanoi Liisa iskien hiukan silmää ja nyökäyttäen päätään.

Glory puki nopeasti ylleen, meni alas saliin ja kirjoitti kirjeen. Se oli Seftonille, teatterin regissöörille. "Älkää odottako minua tänä iltana. En voi nyt näytellä. Anteeksi, että tuotan niin paljon häiriötä."

Sitten Rosa astui sisään kädessään toinen sanomalehti, ja virkkamatta mitään Glory ojensi hänelle kirjeensä luettavaksi. Rosa luki sen ja antoi sen sitten takaisin ääneti. He ymmärsivät toisensa.

Seuraavina tunteina Gloryn levottomuus kasvoi kuumeentapaiseksi, ja heti kun ensimmäiset iltalehdet olivat ilmestyneet, lähetti hän niitä noutamaan.

Kauhu alkoi laimeta, ja kaupungin ulkolaitoihin lähteneet ihmiset alkoivat palata takaisin laumoittain sangen noloina ja häpeissään. Ei mitään uutisia isä Stormista. Tänä aamuna oli käyty kysymässä Scotland Yardilla, mutta sieltä ilmoitettiin, ettei hänestä vielä ole kuulunut mitään. Ei kukaan voinut käsittää, missä hän oli viettänyt edellisen yön.

Gloryn posket hehkuivat polttavan kuumina. Alituiseen hän lähetti noutamaan uusia sanomalehtiä. Uskonnollinen kauhu oli joutunut melkein unohduksiin, ja huomio oli kokonaan kääntynyt John Stormin katoamiseen. Hänen seuraajansa eivät ottaneet kuuleviin korviinkaan ajatusta, että hän olisi paennut Lontoosta. Olipa miten oli, hän oli nyt mennyttä miestä. Profeettana oli hänen uransa lopussa, ja hänen hurjat, mystilliset uskontoteoriansa olivat Lontoon pilkan kohteena.

"Meitä ei ollenkaan hämmästytä, että tuo toinen Mooses, tuo vale-Messias on sortunut. Sellaiset henkilöt sortuvat aina pakosta, mutta se on ihme, että kukaan on koskaan suhtautunut vakavasti liikkeeseen, jonka pylväinä ovat olleet…" ja sitten seurasi pilkallinen luettelo Johnin seuralaisista — panttilainaaja, viinuri, lakaisija, pari puotilaista j.n.e.

Lukiessaan tuota kaikkea Glory samalla punastui häpeästä, vapisi pelosta ja tunsi tulista suuttumusta. Hän söi päivällistä kahden kesken Rosan kanssa, ja he koettivat puhella muista asioista. Mutta se oli turha vaiva. Vihdoin Rosa sanoi:

"Minun täytyy seurata tuon asian juoksua sanomalehteni puolesta, ja nyt minun on mentävä katsomaan, onko hänen kirkossaan tänä iltana tavallinen jumalanpalvelus."

"Saanko tulla kanssasi?"

"Tule vain, jos tahdot, mutta turhaa se on — ei hän ole siellä."

"Miksi ei?"

"Pääministeri läksi Lontoosta eilis-iltana — minä en pääse siitä uskosta, että se on jossakin yhteydessä tuon asian kanssa."

"John Storm on varmaan kirkossaan, Rosa. Se mies ei juokse pakoon. Minä tunnen hänet", sanoi Glory ylpeästi. Kirkko oli täpötäynnä väkeä, joten Glory ja Rosa tuskin pääsivät istumaan. Johnin viholliset olivat järjestään kaikki saapuvilla — kaikki ne, jotka luulivat, että tuo mies uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan ja elinkeinojaan, tuo mies, joka kävi sotaa pahetta ja paheen harjoittajia vastaan. Ennen jumalanpalveluksen alkua vallitsi kirkossa omituinen uhkaava mieliala, ja huolimatta lujasta luottamuksestaan John Stormiin huomasi Glory rukoilevansa, että hän ei tulisi nyt näyttäytymään. Kun urut alkoivat soida ja kuoro ja papit astuivat sisään, oli kiihko kasvanut korkeimmilleen, ja muutamat seurakuntalaisista nousivat seisomaan penkeille nähdäkseen, oliko isä Storm siellä. Mutta hän ei ollut kirkossa. Hänen mustaa kauhtanaansa ja neliskulmaista lakkiansa, joissa hän vielä äskettäin oli saarnannut, ei näkynyt missään, ja sekä ystävät että viholliset näyttivät yhtä tyytymättömiltä.

Sitten alkoi häpeällinen näytös. Mustelmanaamainen mies nousi otsa siteessä seisaalleen huutaen: "Me emme tahdo mitään paaveja, pojat!" Jumalanpalvelus, jota kaksi luostarista saapunutta veljeä oli hoitamassa, keskeytyi heti paikalla ja yltympäri kuului suhinaa, vihellyksiä, kirkumista ja jos jonkinmoista melua. Kesken lukemista alettiin laulaa, ja alttarille viskeltiin penkeiltä tyynyjä, mattoja, rukouskirjoja y.m. Säikähtyneet kuoropojat pakenivat, ja papit ajettiin ulos kirkosta.

Johnin omat puoluelaiset hiipivät pakoon kauhuissaan ja häpeissään, mutta Glory hypähti pystyyn aivan kuin asettuakseen tuon raukkamaisen lauman tielle. Hänen ääntänsä ei kuitenkaan voinut kuulla yleisen melun vallitessa, ja Rosa veti hänet mukanaan kadulle.

"Eikö tässä maassa ole mitään järjestysvaltaa, joka voi tuommoisen melun estää?" huusi Glory, mutta poliisi ei ollut kuulevinaan hänen sanojaan.

Sitten purkautui seurakunta ulos kirkosta ja asettui kellarikerrokseen vievän oven ympärille.

"He ovat löytäneet hänet", ajatteli Glory puristaen kättään rintaansa vasten. Mutta niin ei ollutkaan laita. Kesken ihmisääniä kuului äkkiä verikoiran kumea ulvominen. Joukko kirkui pelosta ja ilosta, ja sitten se erosi kahtaalle, sillä koira syöksyi väen läpi häntä pystyssä, kuono maassa ja otsa rypyssä. Hetken kuluttua se oli jo kadonnut, sen kumea ääni kuului vielä naapurikaduilta, ja väkijoukko juoksi minkä pääsi sen perässä.

"Tuo se löytää miehen, jos hän vain on Lontoossa", huusi joku — se oli juuri tuo mustelmanaamainen mies — ja sitten rähähti liuta ilkeään nauruun.

Glorya pyörrytti, ja hän tarttui kouristuksentapaisesti Rosan käsivarteen.

"Nuo kurjat olennot!" huusi hän. "He käyttävät eläinraukan rakkautta isäntäänsä omiin inhoittaviin tarkoituksiinsa — se on kurjaa, raakaa, se on —. Oi, voi, voi!"

"Tule rakas ystävä", sanoi Rosa ja veti Gloryn pois.

He palasivat Broad Sanctuaryn kautta. Ei kumpainenkaan heistä puhunut, vaan molemmat miettivät: "Hän on palannut luostariin ja aikoo odottaa siellä kunnes myrsky on ohi." Westminster Bridgellä he erosivat. "Minun pitää mennä asioille", sanoi Rosa kääntyen maanalaiselle rautatielle päin.

"Hän menee Bishopsgaten luostariin", ajatteli Glory, ja he erosivat painostavan tunnelman vallassa.

Tullessaan kotiin löysi Glory sillä aikaa tulleen kirjeen Drakelta:

" Rakas Glory! — Kuinka minä voin pyytää anteeksi eilistä anteeksiantamatonta käytöstäni teitä kohtaan? Muisto siitä, mitä tapahtui, on turmellut minulta kaiken ilon menestyksestäni, vaikka kaikki minua onnittelevat. Minä olen koettanut puolustella itseäni sillä, että te ehkä pidätte lieventävinä seikkoina tuota päivää ja olosuhteita sekä minun kiihoittunutta mielentilaani. Mutta teidän elämänne on ollut niin moitteetonta, että minä vallan kauhistun ajatellessani kuinka eilen saatoin teidät alttiiksi väärinselityksille salliessani teidän käydä Korinton klubissa Ja käyttäytyessäni teitä kohtaan siellä sillä tavalla Jumalan kiitos eivät asiat kehittyneet sitä pitemmälle ja siunattu sallimus esti minua täyttämästä uhkaustani ja seuraamasta teitä kotiin. Uskokaa minua, teidän ei tarvitse enää tavata sellaisia miehiä kuin lordi Robert Ure ja sellaisia naisia kuin hänen seuralaisensa ovat. Minä halveksin heitä koko sydämestäni enkä voi ymmärtää kuinka olen saattanut sietää heitä näin kauan. Olkaa minulle niin ystävällinen että kirjoitatte pari riviä ja sallitte minun käydä luonanne pyytämässä suusanallisesi teiltä anteeksi.

Nöyrimmästi teidän F.H.N. Drake."

Glory nukkui rauhattomasti sinä yönä, ja heti kun hän kuuli Liisan liikkuvan aamulla, käski hän tuoda sanomalehdet.

"Kuulitteko koiran haukkuvan, neiti?" sanoi Liisa

"Minkä koiran?"

"Isä Stormin koiran. Se raapi katuovea tänä aamuna ennenkuin minä nousin ylöskään. Minä arvelin sitä maitokuskiksi. Mutta heti kun raotin ovea, töytäsi koira saliin ja kulki nuuskien ympäri joka paikassa."

"Missä se nyt on?"

"Se meni jo, neiti."

"Näkikö kukaan sen? Eikö? Onko se varma? Oletko aivan varma siitä? Älä siis virka mitään siitä, Liisa — ei kerrassa mitään — niin olet hyvä tyttö."

Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia John Stormin salaperäisestä katoamisesta. Ei jälkeäkään hänestä ollut nähty. Joku oli arvellut hänen vetäytyneen uudelleen Anglikaaniseen luostariin, jonka jäsenistöön hän kuului, mutta kysyttäessä Bishopsgaten luostarista oli saatu selville, ettei kukaan siellä ollut häntä nähnyt. Eilispäivästä saakka oli poliisi hakenut ristiin rastiin koko Lontoon, mutta ei vähintäkään seikkaa vielä ollut ilmaantunut, joka loisi valoa tuohon salaperäiseen häviämiseen. Vaikka hänellä oli erikoisimmat kasvot ja tavat koko Lontoossa, oli hän osannut välttää huomiota ja päässyt semmoiseen lymypaikkaan, jota oli mahdoton keksiä. Ei mikään taikomataidon mestari olisi voinut kadota näkyvistä ihmeellisemmällä tavalla. Hän oli aivan kuin nostettu taivaaseen pilvessä, ja juuri sitä monet hänen innokkaimmista ihailijoistaan uskoivatkin hänen kohtalokseen. Näiden joukossa oli hehkusilmäisiä intoilijoita, jotka kertoivat, kuinka hän oli kiitänyt tulisissa vaunuissa ylöspäin, sekä ennustivat hänen palaamistaan kolmen päivän kuluttua. Sellaisia juttuja haastelivat tuhannet, joita vieläkin liitti ääretön hellyys petturin muistoon. Sillä välin oli soturi Wilkes kuollut haavoistaan, ja poliisioikeus oli ottava asian käsiteltäväksi juuri sinä päivänä.

"Tunnottomat pedot! Verikoira on laupeuden enkeli heihin verrattuna", ajatteli Glory. Mutta eniten häntä kiusasi ajatus, että John oli paennut vaaraa ja piileskeli nyt jossakin.

Puolenpäivän tienoissa sanomalehtipojat syöksyivät puiston halki tarjoten huutamalla lehtiään kaupaksi vastoin kaikkia sääntöjä, ja samassa Rosa astui sisään kertoen, että John Storm oli itse antautunut poliisille.

"Tiesin, että hän tekisi niin!" huudahti Glory. "Tiesinhän sen!"

Sitten Rosa kertoi, kuinka veli Antero oli koettanut uskotella poliisille, että hän on John Storm, ja kuinka säälittävästi se juttu oli loppunut.

"Sanoitko, että se oli vain maallikkoveli, Rosa?"

"Niin oli. Puolihupsu raukka nähtävästi — kuinka hän saattoi luullakaan, että tuommoinen kepponen voisi onnistua Lontoossa."

Gloryn silmät säkenöivät. "Rosa", huudahti hän, "minä olisin ennemmin tahtonut tehdä tuon hänen tekonsa kuin näytellä suurinta osaa koko maailmassa."

Glory tahtoi olla läsnä oikeudenistunnossa ja pyysi että Rosa ottaisi hänet mukaansa.

"Mutta uskallatko sinä, lapsi? Uskallatko nähdä häntä, kun teidän vanha ystävyytenne —"

"Uskallanko?" sanoi Glory. "Uskallanko seistä hänen rinnallaan syytettyjen paikalla!"

Mutta kun hän saapui oikeuspaikan edustalle ja näki millainen tungos siellä oli sekä huomasi kaikki nuo hienot henkilöt, miehet ja naiset, joitten sallittiin istua penkeillä, sanomalehtimiesjoukot, uutisten onkijat ja lukemattomat hymyilevät, kiihkeät, armottomat, säälittömät kasvot, kaikki kokoontuneina kuin ainakin hauskaa näytelmää katsomaan, silloin hänen sydäntänsä vihloi, ja hän hiipi pois oikeudenistuntopaikasta ennen vangin saapumista.

Kulkien edestakaisin käytävässä Glory odotti asian päättymistä. Sen käsittely ei kestänyt kauan. John Stormia syytettiin siitä, että hän oli pannut toimeen kansankokouksia, jotka olivat yleiselle turvallisuudelle vaarallisia. Ei mitään puolustusta kuulunut. Ensimmäisenä vieraanamiehenä oli mies, jonka otsa oli siteessä. Hän oli ravintoloitsija Brown's Squareltä, ja hän oli ollut sotilas Wilkesin hyvä ystävä. Hänen otsansa oli haavoittunut siten, että vangin maallikkoveli oli lyönyt siihen kepillä Derby-iltana, kun hän, todistaja, Wilkes-vainajan kanssa oli yrittänyt päästää irti verikoiran. Hän tiesi kertoa paljon isä Stormin saarnoista, puheista, ennustuksista ja panetteluista. Toisina todistajina olivat Pincher ja Hawkins. He vallan vapisivat pelosta kuinka heille itselleen kävisi ja pelastaakseen oman nahkansa syytivät he kaiken syyn isä Stormin niskoille. Tunnin kuluttua tuli Rosa ulos ja kertoi, että John Storm oli tuomittu pantavaksi tutkimusvankilaan. Takuuta ei pyydetty, ja vangittu, joka ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan, vietiin takaisin vankilaan.

Glory kiiruhti kotiin ja sulkeutui huoneeseensa. Sanomalehtipojat kadulla kirkuivat: "Isä Storm oikeuden edessä", ja täyttivät koko ilman huudoillaan. Glory pani kädet korvilleen ja koetti hyräillä jotain ollakseen kuulematta.

John Stormin ura oli lopussa. Ja kaikki oli hänen, Gloryn, syytä. Jos hän olisi suostunut lähtemään Lontoosta Johnin kanssa, tai liittänyt kohtalonsa häneen täällä, olisi kaikki nyt toisin. Mutta hän oli tunkeutunut Johnin elämään murtaen sen. Hän oli tehnyt syntiä tuota miestä vastaan, joka oli antanut hänelle kaiken, mitä ihmissielu voi toiselle antaa.

Liisa tuli sisään silmät punoittavina ja toi iltalehdet sekä kirjeen. Lehdissä oli pitkä kertomus oikeudenkäynnistä ja pikku letkauksia yleisölle, joka muka viitsi osoittaa niin suurta mielenkiintoa tuommoista viheliäistä petturia kohtaan. Muutamissa lehdissä oli vangitun kuva sekä istuntosalissa läsnäolleiden tunnettujen henkilöiden kuvia. "Teatteria edusti —" ja sitten seurasi irvikuva Glorysta. Kirje oli Rakel-tädiltä:

" Oma rakkain Glory! — Minä tiedän kuinka syvästi sinun sydämesi kärsii niistä ikävistä uutisista, joista nyt sinulle kerron. Lordi Storm kuoli maanantaina ja hänet haudattiin tänään. Viimeiseen saakka hän vakuutti, ettei hän ikinä suostuisi sovintoon Johnin kanssa, eikä hän jättänytkään mitään muuta perintöä pojalleen kuin lordin arvonimen, joten meidän rakas ystävämme John on nyt aatelismies ilman maatilaa. Jokainen, joka oli vanhan lordin läheisyydessä hänen viimeisellä hetkellään, koetti taivuttaa hänen sydäntään heltymään poikaa kohtaan, mutta turhaan. Olo kuolinvuoteella oli kamalaa. Kuolemaisillaan ja alinomaa purskahtaen nauruun lordi luki ääneen viimeisen tahtonsa, jossa hän määräsi, että kaikki hänen tavaransa myydään ja tulot niistä annetaan jollekin yhdistykselle, jonka tarkoituksena on Englannin valtiokirkon suojeleminen. Ja sitten hän sanoi vanhalle Chalselle, että heti kun hän, nimittäin lordi, on kuollut, on kirstu tuotava ja hänet suljettava siihen paikalla, 'sillä', sanoi hän, 'minun poikani ei tahtonut tulla näkemään minua elävänä, ja hänen ei myöskään pidä irvistellä minulle, kun olen kuollut.' Hautajaiset olivat tänä aamuna Kirkpatrickissa, ja harvat vain olivat saattamassa miestä, joka ei jättänyt ainoatakaan surevaa jälkeensä. Mutta juuri kun hänen maalliset jäännöksensä olivat joutumaisillaan mustaan hautaan, seisahtuivat vaunut kirkkomaan edustalle ja vanha herrasmies astui ulos niistä. Ei kukaan tuntenut häntä, ja hän seisoi hetkisen katsellen hautaan, kasvot aivan liikahtamattomina, ja kuunteli hautausluvut loppuun asti. Sitten hän nousi jälleen vaunuihinsa ja ajoi pois virkkamatta sanaakaan kenellekään. Heti paikalla kun hän oli mennyt, minä sanoin Annalle, että hän oli varmaan joku tärkeä henkilö, ja sitten kaikki sanoivat, ettei se voinut olla kukaan muu kuin lordi Stormin veli, itse Englannin pääministeri. Luultavasti kaikki tulee aivan kohta myytäväksi, joten Knockaloe pian jää typö tyhjäksi, ja molemmat Stormit, sekä isä että poika, ovat kadonneet meidän näkyvistämme ikipäiviksi. Minä olen aina aavistanut, että niin kerran kävisi! Mutta kyllä minä kerron sinulle kaikesta tarkemmin kun tavataan, ja toivoakseni tapaamme toisemme kohta! Hyvästi siksi! Sinun hellä, ei, enemmän kuin hellä, sinun rakastava tätisi.

Rakel."

XI.

"Niin", sanoi Rosa aamiaispöydässä, "tuntuu aina surulliselta, kun semmoinen mies äkkiä romahtaa, joka on ollut korkealla yleisön silmissä. Se on kuin suuren puun kaatuminen metsässä. Ei kukaan ole aavistanut, kuinka suuri se on ennenkuin näkee sen maassa makaavan."

"Se on hirveätä, hirveätä!" sanoi Glory.

"Pitipä tuosta miehestä tai ei, on vaikea asettaa hänen kohtaloansa yhteen laupiaan kaitselmuksen kanssa."

"Vaikeatako? Mahdotonta, tarkoitat!"

"Glory!"

"Oh, minä tietysti olen pakana ja olen aina ollut pakana, mutta minä en voi uskoa semmoiseen jumalaan, joka ei mitään tee — en tahdo, en tahdo!"

"Mutta emmehän me vielä tiedä mitään lopusta. Ristiä seuraa ylösnousemus, kuten uskovaiset sanovat, ja kuka tietää vaikka kaikesta tästä —"

"Kuinka hänen kirkkonsa käy?"

"Oh, kyllä sillä on ottajia, ja jos vaan herttainen arkkidiakoni… Ah, mutta hänellä on nyt täysi työ rouva Macraessa, miesraukalla! Rouva Macrae on joutunut aivan rappiolle viimeinkin ja piileskelee nyt jossakin maatalossa, jossa hän saa rauhassa juoda itsensä kuoliaaksi herättämättä kenenkään huomiota. Mutta arkkidiakoni ja lordi Robert ovat keksineet hänen piilopaikkansa ja leijailevat nyt hänen ympärillään kuin haukat, jotka odottavat haaskaa."

"Entäs orpokoti?"

"Ah, se on vallan toinen asia, hyvä Glory. Siitä on menoja vain eikä mitään tuloja. Ei sitä kukaan taida rientää anastamaan haltuunsa."

"Oi hyvä Jumala, tätä maailmaa!" huudahti Glory.

Puolisen jälkeen Glory läksi Westminsteriin hakemaan orpokotia. Se oli kirkkopuiston kulmassa. Ovi oli lukossa, ja alakerran ikkunoiden edessä oli luukut. Monien mutkien ja vaikeuksien perästä hän sai tavata sen henkilön, jonka hoidossa koti nyt oli. Se oli vanhanpuoleinen rouva, jolla oli yllään musta silkkipuku ja jonka tukka oli lumivalkea.

"Minä en ole johtajatar, neitiseni", sanoi hän. "Johtajatar pötki pakoon kuten nuo muutkin hienosukuiset sisaret, sillä he otaksuivat, että roskaväki hyökkäisi tämänkin talon kimppuun."

"Sittenpä minä tiedän kuka te olette. Te olette rouva Callender", sanoi Glory.

"Jane Callender minä olen, nuori neitiseni. Ja kuka te itse olette?"

"Minä olen Johnin ystävä, ja minä tahtoisin tietää voisinko jollakin tavoin —"

"Ettehän vain liene se tyttö itse? Sehän te olette! Näenhän minä, että te juuri olette se. Suudelkaa toki minua — vielä kerran tyttöseni! Voi, voi, hyvä neiti! Näinkö meidän piti tavata toisemme! Minusta tuntuu aivan kuin ojentaisimme kättä toisillemme poikaparan haudan yli."

Sitten he itkivät sylitysten ja tyyntyivät kumpikin.

"Entä lapset", sanoi Glory. "Kuka niitä hoitaa, kun johtajatar ja sisaret ovat paenneet?"

"Ei kukaan muu kuin minä vain ja lapset itse ja tyttö, joka avasi teille oven. Mutta tulkaa nyt katsomaan niitä."

Makuuhuone oli yläkerrassa. Rouva Callender avasi oven hiljaa, ja Glory astui suureen, pimeään huoneeseen, jossa viisikymmentä lasta nukkui. Ei kuulunut muuta kuin heidän hengityksensä, joka tuntui vienon tuulen henkäyksen tavoin täyttävän ilman. Oli kovin vaikeata katsella heitä, kun muisti, että heidän ainoa maallinen isänsä nyt oli vankikopissa. Sydän pakahtumaisillaan ja itku kurkussa palasivat molemmat naiset alakerran huoneisiin.

Kirkkopuistossa oli tähän saakka näkynyt ihmisiä ainoastaan siellä täällä ovissa ja kadunkulmissa, mutta nyt se alkoi tulla meluavaa joukkoa täyteen. Sieltä kuului rivoja leikkipuheita "munkeista", "hänen kunnia-arvoisuudestaan herra lordista" ja "jumaluustieteen tohtoreista". Pieni liuta oli eronnut isosta joukosta ja koetti paraikaa heittää pitkää nuoraa lasson tapaan Neitsyt Maarian kuvan ympäri, joka oli muurin syvennyksessä porttikäytävän vieressä. He saivat vihdoin kuvan romahtamaan alas ja kirkuivat ilosta. Kun poliisi sitten ahdisteli heitä, heittivät he kivillä rikki kirkon ikkunat.

Gloryn teki taas mieli itse syöksyä tuon kurjan roskajoukon keskelle, mutta hän vain vaipui polvilleen ikkunan luo rouva Callenderin kanssa ja katseli noita alhaalla näkyviä lukemattomia kasvoja ja heidän pahoja silmäyksiään sekä suun ympärillä näkyvää julmaa ilmettä.

"Voi, voi, kun täytyy olla vain nainen!" mutisi hän.

"Jaa-ah tyttöseni, kyllä moni meistä on sillä tavalla huokaillut", sanoi rouva Callender.

Glory ei virkkanut muuta heidän ollessaan polvillaan ikkunan luona ja puristaessaan toistensa käsiä, mutta kyyneleet, joita avuttomuuden tunne oli nostanut hänen silmiinsä, kuivuivat, ja niitten sijaan ilmestyi suuren päätöksen loiste. Hän tiesi hetkensä tulleen vihdoinkin — hän tiesi, että tämä ennusti loppua.

Teatterit tyhjenivät juuri, ja vaunuja vyöryi pitkin Strandia. Glory näki oman nimensä omnibussissa ja kuvansa uutisrakennusten ympärillä olevissa aitauksissa ja tunsi pistävää tuskaa. Mutta hän oli nyt kuumeentapaisessa kiihkossa ja tuska haihtui pian.

Saapuessaan kotiin hän sai taas kirjeen Drakelta. Se sisälsi:

"Minä ymmärrän, rakas Glory, vallan hyvin, kuinka täysi oikeus teillä on vaieta kokonaan. Mutta näyttääkseni teille, kuinka syvästi minä kadun, koetan tehdä kaiken voitavani silloisen käytökseni hyvittämiseksi, se kun oli todellakin omiaan loukkaamaan ja kiusaamaan teitä. Te saatatte minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, jos suostutte rupeamaan vaimokseni. Me olisimme ystäviä, Glory, samalla kertaa kuin rakastaisimme toisiamme, ja kun tämä aika on kuuluisa etevistä ja ihanista naisista, olisi minun suuri ylpeyteni se, että minun vaimoni ennen kaikkea on nerokas nainen. Ei mikään saisi häiritä teidän kykynne kehitystä, ja jos seuraelämän velvollisuudet joutuisivat ristiriitaan sen kanssa, saisivat ne, ettekä te, kärsiä. Muutoin en voi tarjota teille muuta kuin — siitä minun on kiittäminen hyvää isääni — ne edut, joita rikkaus tuottaa. Mutta kaikkia niitä iloja, joita sen avulla saattaa hankkia, voitte nauttia täysin määrin, ja jos haluatte työskennellä hyväntekeväisyysyrityksissä, on teillä siihen erinomainen tilaisuus. Tämän lisäksi voin ainoastaan tarjota teille koko sydämeni kiintymyksen ja hellyyden, ja jään levottomana odottamaan vastaustanne."

Gloryn lukiessa kirjettä vavahtelivat hänen silmäluomensa omituisesti, mutta hän pani sen pois tyynesti. Tuohon kirjeeseen oli kuitenkin vaikea vastata, ja hän koetti useampaan kertaan jotain kirjoittaa, mutta ei ollut tyytyväinen mihinkään. Vastaukseen tuli aina jotain teennäistä, joka teki hänet levottomaksi ja hävetti.

"Muistaessani, kuinka hyvä te olette ollut minulle alusta alkaen, voisin itkeä, kun minun täytyy teille näin vastata. Mutta minä en voi sille mitään — ei, en voi! Älkää pitäkö minua kiittämättömänä ja älkää luulko, että olen mistään loukkaantunut. Minä vaan en voi täyttää pyyntöänne — se on ihan, ihan mahdotonta. Voi, jos te tietäisitte, mitä minulle merkitsee se, että minun täytyy luopua kaikesta elämänilosta ja riistää kaikki nämä ruusut hiuksistani, niin uskoisitte varmaan, että minä vihdoin viimeinkin kuuntelen korkeampaa käskyä enkä vain maallisen arvon ja suuruuden houkuttelua. Niin on nyt laita. Nainen leikkiköön sydämensä kanssa niin kauan kuin se, jota hän rakastaa, on onnellinen ja tyytyväinen, mutta jos mies, jota hän rakastaa, joutuu julman maailman poljettavaksi, silloin ei enää leikki suju… Niin, minun täytyy mennä hänen luokseen, jos minnekään menen. Paitsi sitä te voitte kyllä tulla toimeen ilman minua, mutta hän ei voi. Jos te olisitte nainen, voisitte ymmärtää kaiken tämän. Mutta olettehan te niin jalo ja uskollinen ja tosi, ja kun katson teidän kirjettänne sekä muistan, kuinka usein te olette puolustanut sortunutta miestä, värähtelee sydämeni ja silmäni käyvät himmeiksi kyynelistä, ja minä ymmärrän millainen englantilainen gentleman on."

* * * * *

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Glory meni makuuhuoneeseensa ja puuhaili siellä tunnin verran laitellen kääröihin vaatteita ja koristeita sekä kirjoittaen kääröihin osoitteita. Yksinkertaisemmat puvut hän osoitti Anna-tädille, erään turkkiviitan täti Rakelille, oopperatakin Rosalle ja koko joukon alusvaatteita Liisalle. Kaikki jalokivet ja melkein kaikki hopeakoristeet toalettipöydältä hän asetti yhteen kääröön, jonka osoitteessa oli kaikkien noiden tavarain antajan nimi — Sir Francis Drake.

St. Clement of the Danesin kello löi juuri kaksitoista, kun tuo kaikki oli lopetettu ja Glory seisahtui hetkiseksi kysyen itseltään: "Olenko unohtanut mitään?" Samassa kuului tohvelien sipsutusta portailla ja joku koputti ovelle.

"Minä tässä vain olen, neiti. Enkö voi palvella teitä millään?"

Glory avasi oven ja näki Liisan puoleksi puettuna ja silmät itkusta punaisina.

"Et, Liisa, kiitos, kiitos vain! Mutta miksi sinä et nuku?"

"En voinut nukkua, neiti, vaikka mikä olisi ollut", sanoi Liisa. Ja sitten hän lisäsi katsellen huoneeseen: "Mutta aiotteko matkustaa jonnekin, neiti Gloria?"

"Ehkä."

"Sitä minä arvelinkin — kuulin sinne alas, kuinka te puuhasitte."

"En lähde kauas — vähän matkan päähän vain. Mutta mene nyt nukkumaan. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, neiti". Ja Liisa läksi viivytellen alakertaan.

Noin puoli tuntia sen jälkeen Glory kuuli Rosan tulevan toimistosta ja menevän yläkertaan makuuhuoneeseensa. "Uskollinen, epäitsekäs olento!" ajatteli Glory, ja sitten hän aloitti kirjoittaa vielä toista kirjettä:

"Rakas Rosa! — Minä aion jättää sinut, en voi sille mitään — minun täytyy. Etkö muista minun usein sanoneen, että jos kerran löytäisin miehen, joka voisi uhrata koko maailman minun tähteni, niin jättäisin kaikki ja seuraisin häntä? Minä olen löytänyt hänet, rakas ystävä, eikä hän ole ainoastaan uhrannut koko maailmaa minun tähteni, vaan hän on polkenut itse taivaankin jalkoihinsa. Minä en voi mennä hänen luokseen nyt — oi jospa voisinkin! — mutta minä en liioin voi jatkaa nykyistä elämääni. Siis minä jätän kaikki aivan kuten uhkasinkin — tuon ihanan ja julman maailman, kauniin ja vaivaloisen taiteen, vieläpä 'teatterien kättentaputukset'. Sinä sanot kaiketi minua aasiksi, ja ehkäpä olenkin, mutta silloin varmaankin polveudun Bileamin vanhasta ystävästä, joka tiesi, mitä tietä hänen oli kulkeminen.

Anna anteeksi, että menen sanomatta jäähyväisiä. Minulla on kylläksi työtä omissa epäilyksissäni, en uskalla niitä lisätä sinun rakkailla houkutteluillasi. Ja anna anteeksi, etten kerro sinulle, minne menen ja mitä aion. Sinulta kysellään ja tutkistellaan ja minä pelkään yhtä paljon, että entinen elämäni taas voisi niellä minut, kuin entinen tyhmyriraukka, joka luuli olevansa ohranjyvä ja juoksi pakoon kuin vimmattu aina kun näki kukon tai kanan lähestyvän. Kiitos sinulle, rakas ystävä, että otit minut luoksesi suloiseen kotiisi! Kiitos kaikista hauskoista hetkistä ja kaikista yhteisistä iloisista muistoista! Siellä, minne nyt aion mennä, ei ole niin paljon mukavuuksia, eikä jalkani ehkä astu yhtä nopeasti pahuuden tielle, mutta silloinhan säästyvät ainakin jalkineet.

Hyvästi, sinä uskollinen, uhrautuva, hellä ystävä! Jumala palkitsee sinut vielä, ja kunnon mies, joka on ajanut takaa virvatulta, on kerran huomaava, että kointähti on koko ajan tuikkinut hänen vieressään. Huomenna lähtiessäni täältä tiedän varmaan, että tahtoisin juosta luoksesi suutelemaan sinua, kun nukut vuoteessasi, mutta sitä en saa tehdä — nuo sinun huoneeseesi vievät pienet matoilla peitetyt portaat olisivat minulle tienä erääseen toiseen ja huonompaan paikkaan, sellaisena tienä, joka on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta voi millainen hupakko minä olen! Minun sydämeni murtuu, kun näin teen vielä vaikeammaksi heikot aikomukseni. — Sinun vanha asuintoverisi (tämän jälkeen et kuule enää mitään hänestä.)

Glory."

Seuraavana aamuna heti päivän koittaessa hän nousi ja veti pienen kirstun sänkynsä alta. Se oli sama kirstu, jossa hän oli tuonut kaikki tavaransa Lontooseen, tullessaan sinne ensi kerran kodistaan saarelta. Hän otti sieltä yksinkertaisen harmaan puvun — saman puvun, jonka hän oli ostanut ulkoilmapuvukseen ollessaan sairaanhoitajattarena. Puettuaan sen ylleen hän katsahti peiliin. Tuo yksinkertainen harmaa olento, niin erilainen kuin edellisen illan Glory, sai aikaan pienen piston hänen sydämessään, ja hän huokasi kerran.

"Mutta tämä se kumminkin on oikea Glory", ajatteli hän. "Tämä on minun isoisäni lapsenlapsi ja isäni tytär eikä tuo haavenainen, joka on jo niin kauan Lontoossa teeskennellyt." Mutta tuo ajatus ei häntä paljoa lohduttanut, ja polttavia kyyneleitä alkoi tippua poskille.

Käärittyään kokoon hiukan muita vaatteita pieneen myttyyn hän avasi oven ja kuunteli. Talossa oli kaikki hiljaa, ja hän hiipi alakertaan kevein askelin. Salissa hän seisahtui ja katsoi viimeisen kerran ympärilleen tuossa paikassa, jossa hän oli viettänyt niin monta hauskaa hetkeä ja kokenut niin monta eri kohtausta elämässään. Seisoessaan siinä kynnyksellä kuuli hän äkkiä raskasta hengitystä. Hän huomasi rakin makaavan sohvalla. Glory tunsi sääliä, kun hän noin kokonaan oli unohtanut tuon pienen eläinraukan, otti sen sitten syliinsä ja rauhoitti sitä hyväilyillään, kun se heräsi ja alkoi inistä. Sitten hän hiipi hiljaa alas katuovelle, avasi sen äänettömästi, meni ulos ja sulki sen jälkeensä. Lukon lipsahdus kilahti kerran hiljaisessa puutarhassa, mutta sitten ei enää kuulunut muuta kuin varpusten viserrystä räystäillä.

Aurinko alkoi juuri paistaa viileille, hiljaisille kaduille, kun Glory lähti matkalleen, ja muutamat ajurit katselivat tuota sairaanhoitajattaren puvussa kulkevaa nuorta naista, jolla oli pieni mytty kädessä ja rakkikoira kainalossa. "Tulee kai kuolinvuoteen äärestä. Noilla hoitajattarilla on usein hellä sydän, ja kun minä olin sairashuoneessa…" Mutta Glory käänsi pois päänsä ja kiiruhti kulkuaan eikä kuullut enää jatkoa.

Hänen saapuessaan Westminsterin köyhiin osiin loi aurinko jo säteitään hänen kosteille poskilleen, ja joukko työpaikkaansa Sohon tehtaisiin meneviä meluavia, iloisia tyttöjä tuli häntä vastaan.

Tytöt vilkaisivat ohimennessään sairaanhoitajattareen, ja heidän puheensa muuttui supatukseksi.

XII.

John Stormin viholliset olivat päässeet pyrintöjensä perille. Hänet oli tuomittu yllytyksestä viranomaisia vastaan, ja todennäköistä oli, että hänet tuotaisiin vielä kerran oikeuden eteen ja tuomittaisiin osallisuudesta miestappoon. Koko oikeudenkäynnin ajan oli John Storm tyyni ja arvokas eikä puhunut mitään. Kiihkeän, ylevän uskonsa tukemana katsoi hän kuolemaakin rauhallisesti. Kun asian käsittely oli lopussa ja hänen takanaan seisova poliisimies kosketti hänen käsivarteensa, säpsähti hän kuin mies, jonka ajatukset koko ajan ovat olleet muissa asioissa. "No?"

"Seuratkaa minua", sanoi poliisimies, ja John vietiin takaisin koppiinsa.

Seuraavana päivänä hänet muutettiin Hollowayn vankilaan, jossa hän pysyi yhtä tyynenä ja hiljaisena. Hänen käytöksensä liikutti ja vaikutti syvästi viranomaisiin, jotka koettivat helpottaa hänen vankeuttaan osoittamalla hänelle kaikenlaista pientä ystävyyttä. Mutta John ei näyttänyt huomaavan sitä paljon.

Toisena aamuna tuli eräs virkamies hänen koppiinsa ja sanoi: "Ehkä tahtoisitte katsella sanomalehtiä, isä?"

"Kiitos, en välitä", vastasi John. "Minä en paljoa välittänyt sanomalehdistä silloinkaan, kun vielä elin maailmassa — mitäpä niillä nyt tekisin, kun olen menossa pois maailmasta."

"Voi, voi, te liioittelette vaaraanne. Ja sitä paitsi on lehdissä paljon teistä —"

"Siksipä minä en tahdokaan niitä nähdä."

"No niin, totta puhuakseni, isä, tämänaamuisissa lehdissä kerrotaan eräästä toisesta henkilöstä, ja siksi minä toinkin tämän teille."

"Mitä?"

"Eräästä läheisestä — hyvin läheisestä sukulaisesta, ja… Mutta minä jätän sen tänne… Tahtoisitteko mitään muuta nyt? — Ettekö?"

John Storm oli jo syventynyt sanomalehden palstoihin. Hän löysi pian hänelle tarkoitetun uutisen. Se oli ilmoitus hänen isänsä kuolemasta. Kappale oli julma ja armoton. "Siis tuo onneton mies, joka tuomittiin oikeudessa kaksi päivää sitten, on nyt englantilainen pääri ja kreivikunnan perillinen."

Hetki oli katkera ja kamala. Entisten vuosien muistot valtasivat hänet — puoleksi unohtuneet tapahtumat hänen lapsuudestaan, jolloin hänen isänsä oli ollut hänen ainoa ystävänsä, jonka kanssa hän käyskenteli käsi kädessä. Hän muisti isänsä rakkauden, hänen toiveensa, hänen kunnianhimonsa ja kaikki hänen puuhansa noitten turhien unelmien toteuttamiseksi. Ja sitten ajatteli John Storm tuota murtunutta, vanhaa miestä, joka sai kuolla yksin, ja myöskin itseään vankikopissa. Viime aikoina oli hänen mieleensä johtunut niin omituisen usein, että jos hän läksisi Lontoosta kello seitsemän aamulla, voisi hän puhella isänsä kanssa kello seitsemän samana iltana. Ja nyt oli isä poissa, viimeinen tilaisuus oli mennyt, eikä hän koskaan enää puhelisi poikansa kanssa.

Mutta John koetti voittaa veren vaatimukset, joista hän ei ollut pitkiin aikoihin välittänyt, ja asettaa niiden sijaan suuren elämäntehtävänsä, käskyt, sekä Kristuksen opin hengen. Mitä Kristus oli sanonut? "Älkää kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, joka on taivaissa."

"Niin", ajatteli hän, "niin se on — 'yksi on teidän Isänne, joka on taivaissa'."

Sitten hän tarttui taas sanomalehteen aikoen lukea tyynemmällä mielellä kertomusta isänsä kuolemasta ja hautajaisista, mutta samassa hänen katseensa sattuivat toiseen asiaan:

" Toinen salaperäinen katoaminen. — Tuskin on yleisön mieli ennättänyt tyyntyä hämmästyksestä, jonka erään erittäin tunnetun pappismiehen katoaminen Westminsteristä sai aikaan, kun taaskin kerrotaan, kuinka eräs yhtä hyvästi tunnettu näyttelijätär eräästä West-Endin teatterista on kadonnut yhtä salaperäisellä tavalla."

Se on Glory!

"Vaikka hän oli ollut verraten vähän aikaa teatterin palveluksessa ja Englannin kaikkein nuorin näyttelijätärkuuluisuus, oli hän jo ennättänyt tulla yleisön suosikiksi ja hänen äkillinen sekä käsittämätön katoamisensa järkyttää ja hämmästyttää kaikkia. Yleisön mielipahaksi hän oli ollut teatterista poissa lähes viikon ajan syyttäen pahoinvointia, mutta nähtävästi hänen terveyttään ei vaivannut mikään, mikä olisi voinut herättää hänen ystävissään levottomuutta ja pannut aavistamaan tällaista asiain päätöstä. On vallan mahdotonta aavistaa, kuinka hänen on käynyt, mutta hänen työtoverinsa ja tuttavansa toivovat vielä parasta, vaikka eräs kirje, jonka hän jätti jälkeensä, panee pelkäämään surullista, ehkäpä aivan onnetonta loppua."

* * * * *

Kun vankilanvirkamies tunnin perästä taas astui koppiin, oli John Storm harmaan kalpea ja masentunut. Tuo suurenmoinen usko, jonka hänen henkensä oli rakentanut, oli sortunut raunioiksi, pilvi peitti taivaan Isän kasvoja, ja kuolema, jota hän oli odottanut elämän kruununa, näytti nyt vain viheliäisen elämän viheliäiseltä lopulta.

"Reippaammalle mielelle", sanoi virkamies. "Minulla on hyviä uutisia teille."

Vanki hymyili surullisesti ja pudisti päätään.

"Takaussumma on jo tarjottu teidän puolestanne, ja se hyväksyttiin poliisivirastossa tänä aamuna, joten te olette vapaa lähtemään vankilasta tänään."

"Milloin?" huudahti John, ja hänen käytöksensä muuttui heti.

"Ei aivan heti kumminkaan."

"Jumalan rakkauden tähden, antakaa minun mennä heti. Minulla on eräs tehtävä — minun täytyy hakea ja löytää eräs henkilö."

"Mutta oman turvallisuutenne tähden, isä —"

"Mutta miksi?"

"Ette siis tiedä, että roskajoukko päästi verikoiran teitä hakemaan?"

"En, en tietänyt sitä, mutta vaikka koko kristikunnan koirat —"

"Tiedättehän, että teitä odottaa pahemmat koirat kuin nelijalkaiset, eikö niin?"

"En välitä siitä hiukkaakaan, ja jos kerran takaus on hyväksytty, niin on teidän velvollisuutenne laskea minut vapaaksi heti. Minä vaadin — minä käsken."

Virkamies kohotti hämmästyneenä katseensa. "En ymmärrä teitä, isä. Tehän olette ollut niin tyyni ja kärsivällinen ja alistuvainen viranomaisille!"

John Storm oli vaiti hetkisen, ja sitten hän sanoi liikuttavan juhlallisesti:

"Antakaa minulle anteeksi. Te olette hyvin hyvä — jokainen täällä on hyvä minulle. Mutta minä en pelkää, ja jos te vain voitte päästää minut pois —"

Virkamies läksi hänen luotaan ja palasi vasta monen tunnin kuluttua. Pitkä kesä oli jo lopussa, ja nyt oli vallan pimeä.

"He luulevat teidän jo menneen. Te voitte lähteä nyt. Tulkaa tätä tietä."

Ovella John Storm seisahtui muutaman minuutin kuluttua ja sanoi puristaessaan vankilavirkamiehen kättä:

"Ehkä on tarpeetonta kysyä, kuka on takaajani" (hän ajatteli rouva Callenderia), "mutta jos voitte sen sanoa minulle —"

"Tietysti. Se on Sir Francis Drake."

John Storm kumarsi vakavana ja kääntyi pois. Hän kulki pihan poikki hitain, väsynein askelin, katse maahan luotuna.

* * * * *

Samalla hetkellä Drake oli matkalla Korinton klubiin. Aikaisin iltapäivällä hän oli huomannut seuraavan uutisen eräässä iltalehdessä:

" Salaperäinen katoaminen. — Eikö ole omituista, että keskusteltaessa tuosta kulkutaudin tapaan raivoavasta salaperäisyydestä, joka nykyään täyttää Lontoon ilman, ei nähtävästi kenenkään päähän ole juolahtanut, että nuo kaksi salaperäistä katoamista, joita niin paljon pohditaan, mahdollisesti supistuvat yhdeksi ainoaksi yhteiseksi katoamiseksi, että 'Jumalan mies' ja 'teatterinainen' ovat ehkä näytelleet yhdessä, samasta syystä ja samojen toiveitten ohjaamina, ja että tuo rikas ja antelias henkilö, joka (kuten viimeiset uutiset kertovat) on ruvennut toisen auttajaksi ja parhaan kykynsä mukaan koettaa huolehtia toisestakin, todellisuudessa onkin molempien narrimainen, vaikka tosin hyväntahtoinen uhri? — R.U."

Kolme tuntia Drake oli hakenut lordi Robertia säkenöivin silmin ja raivoa uhkuvin katsein. Käydessään ensin Belgrave Squarella oli hän huomannut talon olevan lukossa ja uutimet alhaalla. Rouva Macrae oli kuollut. Hän oli kuollut maatilallaan yksin ja avuttomana. Hän ei ollut voinut rikkauksillaan ostaa ainoankaan uskollisen palvelijan rakkautta. Tyttärelleen hän ei ollut testamentissaan antanut mitään paitsi ankaran vastalauseen hänen käytöstään vastaan. Lordi Robert oli hänen ainoa perillisensä ja testamentin toimeenpanija.

Tämä hellä murehtija oli palannut Lontooseen mitä kiireimmin, heti kun anoppi-eukko oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ja hänen ruumiinsa toimitettu matkalle Amerikkaan. Paraikaa lordi koetti jälleen virkistyä tuon ponnistuksen jälkeen antautumalla täysin määrin yöllisiin huvituksiin. Drake löysi hänet vihdoinkin.

Korinton klubi oli tavattoman vilkas sinä iltana. "Halloo" kajahteli joka nurkasta. Musiikki tanssisalissa oli äänekkäämpää kuin koskaan, ja tanssijain lukumäärästä päättäen oli "Tra-la-laa"-hypyn vetovoima suurempi kuin milloinkaan ennen. Kaikkialla vallitsi entistä vallattomampi mieliala, aivan kuin tuo pikku maailma, jonka koko elämä oli vain huvitusta, olisi jonkun aikaa saanut kestää uhkaavan pilven peloitusta ja tahtoi nyt korvata kärsimyksensä mitä hurjimmilla vallattomuuksilla. Miehet puhelivat ja nauroivat ja lauloivat koomillisia lauluja potkien jaloillaan. Naiset joivat ja nauraa hihittivät.

Lordi Robert oli illallishuoneessa vieraittensa, "kolmen sulottaren" kanssa. Naiset olivat täydessä tanssiaispuvussa. Bettyn sormessa hohti Pollyn sormus, "muistoksi vain tuosta tyttöraukasta", ja muitten käsissä kimmelteli samanlaisia jalokiviä. Lordi Robert itse oli juovuksissa. Hän oli puhunut isä Stormista ja omasta vaimostaan kevytmielisellä tavalla, jonka takana piili mitä kiihkein viha.

"Mutta tämä viimeinen villitys, se se vasta oli hauskinta. Mennessäni kotiin sinä iltana tapasin seitsemäntoista henkeä polvillaan kadulla — kunniani kautta, se on totta! Yksitoista kahdeksankymmenvuotiasta eukkoa, kaksi tai kolme seitsenkymmenvuotiasta ja pari kappaletta, jotka kenties eivät olleet vanhempia kuin kuusikymmentä yhdeksän. Ja entäs hienoston epidemiamainen hurskaus! Moni meidän miljoonanomistajistamme antoi kuusi penceä kerjäläisille — heidän nähtiin antavan, ymmärrättehän. Eräs pyhä vanha neiti lakkasi pelaamasta baccaratia. ja tilasi 'Pimeimmän Englannin.' Lukemattomat suloiset pikku rouvat tunnustivat pienet heikkoutensa aviomiehilleen, ja nyt, kun maailma mennä pyörähtelee eteenpäin vanhalla, iloisella tavallaan, eivät he ymmärrä, mitä hittoa heidän nyt tulisi tehdä… Mutta katsokaapas näitä!"

Hän veti housuntaskustaan kokoelman ryppyisiä kirjeitä ja heitti ne pöydälle.

"Tässä on muutamia anomuskirjeitä, joita herrat pastorit y.m. samanlaiset arvoisat olennot ovat lähettäneet minulle saadakseen Westminsterin paikan nyt kun heidän virkaveljensä istuu vankikopissa. Piispahan se määrää tuohon virkaan, mutta he arvelevat, että viranomistajan suositus ehkä… Oi, se on ihanaa karjaa! Kuulkaapa tätä: 'Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne —'"

Ja pilkallisella äänellä sekä tehden valtavia eleitä toisella kädellään lordi luki ääneen kesken kaikkea melua, samppanjapullojen pauketta ja alakerrasta kuuluvaa tanssivien meteliä pappismiehiltä saamansa äitelät kirjeet. Kurjat naiset, naamat maalattuina, kirkuivat naurusta.

Samassa Drake saapui sinne kalpeana ja raivoissaan.

"Halloo, veikko! Sinäkö siellä? Istupa tähän ja juo lasi samppanjaa."

"En siihen pöytään", sanoi Drake, "minä juon mieluummin ystävien parissa."

Lordi Robertin silmät välähtivät, ja hän koetti hymyillä. "Todellako? Minäkin arvelin kuuluvani tuohon valittuun seuraan, poikaseni."

"Kuuluit ennen, mutta minä olen huomannut, että sellainen ystävä, joka ei ole ystävä, on aina pahin vihollinen."

"Mitä tarkoitat?"

"Mitä tämä tarkoittaa?" sanoi Drake heittäen sanomalehden pöydälle.

"No, ja entä sitten?"

"Tämän kirjeen alla on sinun nimimerkkisi, ja kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet sen kirjoittanut."

"Sanovatko? Vai sanovat."

"Minä en kysy sinulta, oletko todellakin sen kirjoittanut."

"Mitäpäs semmoista kyselemään, poikaseni."

"Mutta minä vaadin sinua julkisesti peruuttamaan sen, ja paikalla."

"Ja ellen peruuta — niin mitä sitten?"

"Sitten minä itse kerron yleisölle, että se on valhe — kurja, halveksittava valhe, ja että sen valheen kirjoittaja on konna."

"Ohoo! Siltäkö nyt kuuluu?" sanoi lordi Robert nousten seisaalleen ikäänkuin puolustautuakseen.

"Niin, siltä juuri nyt kuuluu, lordi Robert Ure, sillä nainen, jota te panettelette tuossa kirjeessä, on yhtä viaton kuin teidän oma vaimonne ja tuhansia kertoja puhtaampi kuin ne, jotka ovat teidän alituisia seuralaisianne."

Lordi Robertin kulmikkaat, rumat kasvot vetäytyivät ilkeään hymyyn. "Viaton!" huusi hän käheästi ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun. "Jatka, veikkoseni! On todellakin nautinto kuunnella sinua, rakas poikaseni! Viaton! Oi, taivas! Aivan yhtä viaton kuin kuka muu balettityttö tahansa, joka on rypenyt Lontoon loassa ja jonka sitten eräs suuren suuri narri on poiminut loasta sekä kustantanut toista miestä varten."

"Valehtelija!" huusi Drake, ja nopeasti kuin salama hän iski nyrkkinsä pöydän yli vasten lordi Robertin naamaa. Yhtä nopeasti hän pyyhkäisi pois kaikki tavarat pöydältä hyppäsi lordi Robertin luo ja tarttui hänen kurkkuunsa.

"Peruutatko sen, peruutatko? Peruutatko?"

"En", huusi lordi Robert kiemurrellen Draken kynsissä.

"Tästä saat sitten — ja tästä — ja tästä — sinä kirottu!" huusi Drake iskien iskemistään lordia nyrkillään ja vihdoin heittäen hänet pöydältä pudonneiden pullojen ja lasien sekaan.

Naiset kirkuivat ja koko talo oli kauhuissaan. Mutta Drake astui ulos pitkin askelin ja uhkaavan näköisenä, eikä kukaan yrittänyt häntä estää.

XIII.

Palattuaan kotiinsa Drake tapasi John Stormin salissa odottamassa. Molemmat miehet olivat muuttuneet paljon siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa, ja heidän kasvoissaan oli kärsimyksen merkkejä.

"Suokaa anteeksi tämä käyntini", sanoi Storm. "Ensi velvollisuuteni oli tulla teitä kiittämään siitä, mitä olette minulle tehnyt."

"Oh, ei se ole mitään — ei kerrassaan mitään", sanoi Drake.

"Oli minulla toinenkin asia. Te kai arvaatte sen?"

Drake nyökäytti päätään.

"Hän on hävinnyt, eikä mitään jälkiä ole olemassa."

"Ei mitään!"

"Siis te ette tiedä mitään?"

"En mitään! Entä te?"

"En kerrassaan mitään!"

Drake kumarsi päätään taas. "Minä tiesin, että se oli valhetta, että hän oli seurannut teitä. Minä en ikinä uskonut sitä."

"Kunpa hän olisi sen tehnyt!" sanoi Storm kiihkeästi, ja Drake vavahti, mutta kesti miehekkäästi tuonkin.

"Milloinka hän läksi?"

"Nähtävästi kaksi päivää sitten."

"Onko kukaan etsinyt häntä?"

" Minä olen — joka paikasta — kaikkialta, mistä suinkin on voinut hakea. Mutta tämä Lontoo —"

"Niin niin, kyllä tiedän!"

"Kahteen vuorokauteen en ole levännyt hetkeäkään, ja koko viime yön —"

Stormin silmät huomasivat kuinka Draken kasvot värähtelivät. Hän, John Storm, oli istunut levottomana tuolilla, mutta nyt hän nousi seisaalleen.

"Joko aiotte mennä?" sanoi Drake.

"Jo", sanoi Storm. Sitten hän lisäsi vaivoin: "En tiedä tapaammeko enää milloinkaan toisiamme, te ja minä. Kun kuolema murtaa siteet, jotka sitovat ihmisiä —"

"Jumalan tähden, älkää puhuko noin."

"Mutta niin se on, eikö olekin?"

"Taivas tiesi! Totta on, että tuo kirje, jonka hän jätti jälkeensä — kirje Rosalle… Lapsiraukka! Hän oli sellainen ilon lapsi — niin loistava, niin säteilevä! Ja kun ajattelen häntä nyt… Minä tein niin väärin — minä tunkeuduin teidän väliinne. Mutta jos olisin oikein ymmärtänyt —"

Drake vaikeni, ja molemmat miehet katselivat toisiaan silmästä silmään hetkisen ja käänsivät sitten pois päänsä.

"Pelkään, että olen tuominnut teitä hyvin väärin, herra Drake", sanoi Storm.

"Minua?"

"Minä luulin, että piditte häntä leikkikalunanne vain. Mutta ehkä" (hänen äänensä oli sortua), "ehkä tekin rakastitte häntä."

Drake vastasi melkein kuulumattomasti: "Koko sydämestäni, koko sielustani!"

"Siis — siis me olemme molemmat kadottaneet hänet."

"Molemmat!"

Oli hetken äänettömyys. Sitten molempien miesten kädet yhtyivät puristukseen ja erosivat.

"Minun täytyy mennä", sanoi Storm astuen lattian poikki äärettömän väsyneen näköisenä.

"Mutta minne te menette?"

"En tiedä — jonnekin — en minnekään — se on vallan yhdentekevää nyt."

"Niin —"

"Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Drake seisoi katuovella, kunnes nuo hitaat, epävarmat askeleet olivat kääntyneet kadunkulmassa ja hävinneet kuulumattomiin.

John Storm oli varma siitä nyt. Johnin häpeän masentamana, hänen lankeemustaan surren ja ehkä myöskin syyttäen itseään osallisuudesta siihen Glory oli syöksynyt surman suuhun.

Omituinen ristiriita! Vaikka hän oli niin äärettömästi vihannut Gloryn elintapaa, katui hän nyt syvästi muistellessaan, että hän kerran oli ollut aikeessa lopettaa tytön elämän. Ja Gloryn iloinen, hilpeä mieli oli himmentynyt Johnin onnettomuuksien tähden! Gloryn hyvä nimi oli tahrautunut siitä, että se oli liitetty Johnin nimeen! Gloryn puhdas sielu oli joutunut vaaraan Johnin synnin ja lankeemuksen tähden!

Mutta nyt oli jo hyvin myöhä, ja hän kysyi itseltään, missä hänen oli nukuttava sinä yönä. Ensin hän muisti entisen asuntonsa kirkon kellarikerroksessa, mutta sitten hän arveli, että veli Antero kaiketi oli mennyt pois sieltä jo ja kaikki seurakunnan asiat oli annettu toisen hoitoon. Koska hän juuri sattui olemaan erään hotellin kohdalla Trafalgar Squarella, meni hän sisään ja kysyi, oliko siellä yösijaa.

"Tietysti, herra pastori", sanoi palvelija hyvin kohteliaasti.

"Saanko jotain syötävää myöskin?"

"Kahvilahuone on vasemmalla, herra pastori. Tulevatko matkatavaranne myöhemmin?"

"Minulla ei ole mitään matkatavaroita tänä iltana", vastasi John Storm ja huomasi samassa, että palvelija katsoi häneen epäluuloisesti.

Kahvilahuone oli tyhjä ja ainoastaan puoleksi valaistu, sillä päivällinen oli jo aikoja sitten syöty ja päivän askareet tehty. John istui pöydän ääressä syöden, katse maahan luotuna ja tuskin tietäen, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta sitten hän älysi, että ihmisiä tuli vähän väliä aukaisemaan ovea ja katsomaan häntä, ja sitten he kuiskailivat keskenään ja poistuivat. Vihdoin tuli palvelija hänen luokseen oudon ja epävarman näköisenä.

"Anteeksi, herra, mutta oletteko isä Storm?"

John nyökkäsi päätään.

"Silloin minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille, ettemme voi antaa teille yösijaa, emme uskalla — meidän täytyy pyytää teitä siirtymään muualle."

John nousi sanomatta sanaakaan, maksoi laskunsa ja poistui.

Mutta minne hän nyt menee? Missä hänet otettaisiin vastaan? Jos häneltä kiellettiin asunto jossain Lontoon hotellissa, niin kaikki muut hotellit tekevät samoin. Silloin hän muisti yömajan, jonka hän itse oli perustanut köyhille. Tuo hetki oli äärettömän nöyryyttävä. Mutta mitäpä siitä! Hän joisi Jumalan vihan maljan loppuun asti.

Parlamenttirakennuksesta kimalteli valkea, ja Johnin kulkiessa Palace Yardin kulman ohi astui kaksi piispaa hänen edellään puhellen hartaasti.

"Valtio ja kirkko ovat kuin ruumis ja sielu", sanoi toinen, "ja niiden erottaminen toisistaan olisi kuolinisku molemmille."

"Niin olisikin", sanoi toinen, "ja siitä syystä meidän täytyy taistella kirkon ajallisen omaisuuden puolesta aivan samoin kuin sen henkistenkin oikeuksien puolesta, ja nuo papinpalkkoja koskevat lakiehdotukset —"

Oltiin juuri aikeessa sulkea yömaja, ja Jupe oli paraikaa sammuttamassa oven yläpuolella palavaa lamppua, kun John astui hänen luokseen.

"Kuka siellä?" sanoi Jupe pimeässä.

"Ettekö tunne minua, Jupe?" sanoi John.

"Isä John Storm!" huudahti mies, ääni vavisten pelosta.

"Minä tarvitsisin yösijaa, Jupe. Voitteko sijoittaa minut jonnekin?"

"Teidätkö, herra pastori?"

Miesraukka horjui aivan, ja pitkä keppi hänen kädessään huojui kuin ruoko. Sitten hän alkoi änkyttää jotain piispasta ja arkkidiakonista sekä uusista käskyistä ja ohjesäännöistä, joita hänelle oli annettu. Yömaja oli nyt toisten käskijäin hallussa, ja hän oli —

"Mutta perhanaa minä kaikesta", sanoi hän äkkiä keskeyttäen selityksensä ja polkien jalkaa sekä huojutellen päätään oikealle ja vasemmalle, aivan kuin mies, joka on tehnyt lujan päätöksen. "Minä lasken teidät sisään, herra pastori, ja välitän viisi siitä, mitä he sanovat!"

Se oli kaikkein karvain pala, mutta John nieli senkin ja astui sisään. Hän kuuli samassa jonkinmoista melua naapurikadulta, miesten ja naisten huutoja ja koirien haukuntaa.

Kaikki peitteet olivat jo jaetut loppuun ja miehet kiipeilivät juuri paraillaan vuoteisiinsa. Päähuoneen yhteydessä oli pieni, häkintapaan rakennettu, katon rajassa riippuva komero, jonka etuseinä oli lasinen ja jonne noustiin rautaisia kiertoportaita myöten. Siellä oli hoitajan oma makuusija, ja Jupe laitteli sitä juuri kuntoon Johnille tämän istuessa odottamassa murtuneen ja nöyryytetyn näköisenä, kun melu kadulla alkoi lähetä ennättäen vihdoin juuri tämän talon edustalle.

"Mitä tuo on?" kysyivät miehet toisiltaan kohottaen päätään, ja Jupe astui ovelle katsomaan. Hän palasi kalman kalpeana, otsa hiessä ja koko ruumis vavisten.

"Jumalan nimessä, isä, lähtekää heti tästä talosta", kuiskasi hän liikutuksen valtaamana. "Ulkona on väkijoukko, joka repii maahan koko talon, jos annan teidän viipyä täällä."

Huoneessa oli hetken äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin kirkumista kadulta. Sitten John virkkoi huoahtaen ja alistuvan näköisenä:

"Hyvä on, avaa siis ovi minulle", ja hän kääntyi ovelle päin.

"Ei sitä tietä — tänne", huudahti Jupe, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he astuivat rakennuksen takana olevalle pimeälle, ahtaalle kujalle. "Kääntykää vasemmalle, isä, kun olette tullut kujan päähän! Muistakaa nyt, vasemmalle!"

Mutta John oli tuskin kuullutkaan noita sanoja. Hänen mielensä oli vihdoinkin aivan masennuksissa. Hän huomasi kuinka alhaista ja kiittämätöntä tuo kansa oli, jonka pelastamiseksi, kohottamiseksi, tukemiseksi ja auttamiseksi hän oli voimansa uhrannut, ja hän katui, että hän ikinä oli toivonut ja pyrkinyt, kun kaikki nyt oli näin kurjasti loppunut.

"Oi, Jumalani, Jumalani! Miksi minut ylenannoit?"

Niin, niin nyt oli käynyt! Ei ainoastaan tuo kurja, hurja joukko, tuo typerä, kiittämätön ihmiskunta ollut häntä ylenantanut, vaan Jumala itse! Jumala käytti toisen ihmisen tietämättömyyttä, toisen katumusta, toisen vihaa ja toisen ilkeyttä johtaessaan omaan päämääräänsä. Ja Jumala oli hänet hylännyt, ei kuullut hänen rukouksiaan eikä hänen katumustaan, riisti häneltä ystävät ja rakkauden, ja heitti hänet ulos ihmisten yhteydestä!

No niin! Olkoon siis sillä tavalla! Mitä hänen oli tehtävä? Hän menee takaisin vankilaan ja sanoo: "Ottakaa minut tänne takaisin — minulla ei ole muuta sijaa maailmassa. Minä olen yksin, ja sydämeni on kuollut!"

Hän oli nyt saapunut kujan päähän ja unohtaen Jupen varoituksen nähdessään kirkkaasti valaistun kadun hän kääntyi oikealle ja kulki rohkeasti katua pitkin. Se oli Old Pye katu, ja hän oli juuri saapunut Brown's Squaren kulmaan, kun hän aivan kuin heräten taas tuntoihinsa kuuli kovaa koiran haukuntaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli koira hänen jalkainsa juuressa hyppien hänen ympärillään hurjana ilosta, koettaen nuolla hänen kasvojaan ja vähänväliä ulvoen sekä osoittaen mitä hellintä, uskollisinta, säälittävintä rakkautta.

Se oli hänen oma koiransa, verikoira Don.

Hänen raskaat ajatuksensa haihtuivat, kun hän näki tuon ainoan uskollisen ystävänsä, ja hän kumartui hyväilemään tuota suurta elukkaa, vetämään sitä korvista ja silittämään sen poimuista, komeaa otsaa, mutta samassa hän kuuli kimeän huudon ja kohotti siitä syystä päätään.

"Se on hän!" sanoi joku, ja sitten hän huomasi, että joukko ilkeännäköisiä miehiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän tunsi heidät heti. Siellä oli naarmuotsainen ravintoloitsija Sharkey, joka oli kärsinyt rangaistuksensa ja päässyt vankilasta, sekä Pincher ja Hawkins, jotka saivat olla vapaina takuuta vastaan. He olivat kaikki ryyppäilleet. Ravintoloitsija, jolla oli kädessä keppi, oli juovuksissa, ja lakaisija hoiperteli kainalosauvojen nojassa.

Nyt seurasi inhoittava kohtaus. Nuo neljä miestä alkoivat ivata John Stormia ottaen pois lakit päästään ja kumartaen syvään pilkallisen kunnioittavasti. "Teidän ylhäisyytennekö täällä?" sanoi yksi heistä. "Herra pastori ja lordi, tehkää hyvin!" huusi toinen.

"Jättäkää minut, Jumalan tähden jättäkää minut!" huudahti John.

Mutta heidän pilkkansa kävi yhä uhkaavammaksi. "Kuinkas maailmanlopun käy, isä?" — "Ettekö te yllyttänyt minua pienen liikkeeni myyntiin?" — "Ja ettekö te sanonut parantaneenne minut? Katsokaapa nyt missä tilassa minä olen!"

"Voi, lopettakaa, lopettakaa jo!" huusi John kiiruhtaen pois.

He seurasivat häntä ja rupesivat häntä tyrkkimään. Silloin hän seisahtui ja huusi tuskaisasti: "Tahdotteko herättää pahanhengen minussa? Menkää kotiinne — menkää kotiinne!"

Mutta he nauroivat vain ja jatkoivat kiusantekoaan. Johnin hattu putosi, ja hän koetti kädellään siepata sen kiinni ja tuli silloin erehdyksessä satuttaneeksi erästä miestä kasvoihin.

"Vai lyötte te vaivaista!" kirkui ravintoloitsija ja iski kepillään kovasti Johnia hartioihin. Samassa silmänräpäyksessä verikoira hyppäsi miehen niskaan kaataen hänet maahan, jossa hän sitten makasi huutaen. Lakaisija nosti kainalosauvansa ja koetti sillä mukuroida koiran päätä.

"Lakkaa, mies! Lakkaa! Don! Don!"

Mutta koira ei päästänyt saalistaan, ja lakaisija löi sitä yhä edelleen kainalosauvallaan, kunnes Pincher, joka oli juossut toiselle puolen katua, palasi veitsi kädessä ja iski sen syvälle koiran niskaan. Vingahtaen kerran ja ulvoen sitten surkeasti päästi koira saaliinsa ja kaatui kadulle. Ravintoloitsija nousi ylös.

Se oli lopun alkua. John Storm näki koiransa kuolonkamppauksessa, ja kaikki pahat henget hänen sydämessään karkasivat esiin ja valtasivat hänet. Kadunkulmassa oli puoti, jonka edustalle oli asetettu muutamia raskaita tuoleja. John tarttui yhteen tuoliin ja heilutti sitä päänsä yli kuin leikkikalua. Miehiä kaatui joka puolella.

Väkeä kertyi kadulle joka taholta, joka pihasta, joka käytävältä huutaen: "Hullu mies!" — "Poliisi!" — "Ottakaa kiinni!" — "Hän tappaa!" — "Lyökää häntä!"

John Stormkin huusi minkä jaksoi, kunnes hän äkkiä tunsi kovaa, pistävää tuskaa, vaikkei hän voinut tarkoin sanoa missä kohden ruumista. Sitten hän tunsi nousevansa ylöspäin, ylöspäin — kuin hän olisi joutunut junaan, joka kulki tunnelissa, ja konduktöörit huusivat — siellä oli vuoroin kuuma, vuoroin kylmä, ja hän leijaili jonnekin — sitten hän näki Gloryn — Glory sanoi jotain — ja sitten hän avasi silmänsä — kaikki oli pimeää, ja muutamat naiset puhelivat kiihkeästi hänen ympärillään.

"Kuka se on?"

"Se on isä Storm. Nuo pedot, konnat! Ja koiraraukkakin!"

"Voi, voi, voi! Missä on poliisi? Mitä meidän tulee tehdä, Aggie?"

"Me viemme hänet minun huoneeseeni."

Sitten John kuuli Westminsterin kellon lyövän kaksitoista, ja sitten… Matka oli niin pitkä, pitkä, eikä tunnelista tuntunut tulevan loppua.

XIV.

Puoli tuntia sen jälkeen joku jyskytti lujasti orpokodin ovelle, kuten köyhien on tapana koputtaa. Ikkuna avattiin, ja vapiseva ääni kadulla huusi:

"Glory! Neiti Gloria!"

Se oli Agatha Jones. Glory juoksi alas ja tapasi Aggien kovassa mielenliikutuksessa. Vilkaistuaan kerran hänen kasvoihinsa kynttilän himmeässä valossa tiesi Glory jo, mitä oli tapahtunut.

"Olette löytäneet hänet?"

"Olemme. Hän on haavoittunut — hän on —"

"Tyynny, lapsi; kerro minulle kaikki", sanoi Glory, ja Aggie kertoi asiansa.

Isä Stormin lähdettyä Hollowaysta oli neljä miestä verikoiran avulla hakenut häntä ja vihdoin löytänytkin. Joukkio oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja lyönyt sekä haavoittanut häntä. Hän makasi nyt Aggien huoneessa. Oli ollut mahdotonta viedä häntä muuanne. Kaikki miehet olivat näet juosseet pakoon nähdessään hänen kaatuvan, eivätkä naiset uskaltaneet ottaa häntä kotiinsa. Poliisi oli vihdoinkin saapunut, ja nyt oli lähetetty noutamaan lääkäriä. Rouva Pincher oli isä Stormin luona, ja koiraraukka oli kuollut.

Glory puristi kädellään rintaansa Aggien kertoessa. "Minä tulen kanssasi", sanoi hän. "Kerroitko hänelle, että minä olen täällä? Käskikö hän sinun tulla minua noutamaan?"

"Hän ei ole puhunut mitään", sanoi Aggie.

"Onko hän tiedotonna?"

"On."

"Minä lähden heti kanssasi."

Kiiruhtaen kadun poikki Gloryn rinnalla pyyteli Aggie uudelleen anteeksi huoneensa kehnoutta. "Minä en enää elä sellaista elämää, ymmärrättehän", sanoi hän. "Te ehkä kummeksitte sitä, mutta, näettekö, pikku poikani eläessä ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pakottaa minua rupeamaan katutytöksi — en voinut. Ja kun hänen isäraukkansa kuoli viime viikolla —"

Vuokrakasarmin portaat olivat täpösen täynnä naisia. He olivat ryhmittyneet yhteen kuin lampaat myrskyssä. Ei ainoatakaan miestä näkynyt, ellemme ota lukuun erästä juopunutta merimiestä, joka kömpi alas yläkerrasta laulellen ja viheltäen. Naiset pyysivät häntä vaikenemaan. Eikö hänellä ollut mitään ihmistunteita?

"Tohtori on täällä, sisar", sanoi eräs nainen, joka seisoi Aggien huoneen ovella. Sitten Glory astui sisään.

Tuossa kurjassa, epäjärjestyksessä olevassa huoneessa paloi pienoinen lamppu, josta levisi hiukan valoa jättäen kumminkin suurimman osan huonetta varjoon. John makasi vuoteella mutisten epäselviä sanoja. Hänen takkinsa ja liivinsä oli riisuttu pois, ja paidan kaulus oli auki. Hänen korkea otsansa oli lumivalkea, mutta poskipäillä hehkui kuumeen puna. Toinen käsivarsi riippui alas sängynlaidalta. Glory tarttui siihen ja piti siitä kiinni. Tytön suuret silmät olivat kosteat, mutta hän ei itkenyt, ei myöskään puhunut eikä liikahtanut. Tohtori pesi takaraivossa olevan haavan ja nyökkäsi päätään nähdessään Gloryn tulevan sisään. Vuoteen toisella puolella seisoi vanhanpuoleinen, leskenmyssyyn puettu nainen pyyhkien silmiään esiliinaansa.

Tohtorin mennessä pois Glory seurasi häntä ovelle.

"Onko hän vaarallisesti haavoittunut, herra tohtori?"

"Hyvin vaarallisesti." Tohtori oli nuori mies, nopea, suorapuheinen ja jyrkkä.

"Ei sentään hengenvaarall—"

"On. Nuo konnat ovat tehneet lopun hänestä, hoitajatar, vaikka parasta lienee, että ette virka siitä hänen ystävilleen."

"Ei — siis — ole mitään — toivoa?"

"Ei toivon kipinääkään. Voittehan kumminkin ehkä hankkia selkoa hänen ystävistään ja ilmoittaa heille hänen tilastaan. Minä tulen taas aamulla. Hyvää yötä!"

Glory hoiperteli takaisin huoneeseen käsi puserrettuna vasten rintaa, ja nuori tohtori, joka juoksi alas portaita astuen kaksi porrasta kerrallaan, kohtasi poliisin ja sanomalehtimiehen, jotka juuri olivat tulossa sinne. "Ikävällä asialla, eikö niin?" — "Niinpä kyllä, tällaisissa asioissa ei ole syyllistä helppo keksiä!" — "Surkeata se on joka tapauksessa!" — "Hyvin surkeata!"

Lyhyt, yö tuntui kestävän loppumattomiin. Aamun sarastaessa oli tuosta ilottomasta majasta poistettu kaikki roskat — kuihtuneet ruusut, sikarinpätkät, ryysyt y.m. Noin kello kahdeksan tienoissa Glory kiiruhti takaisin orpokotiin jättäen Aggien ja rouva Pincherin sairasta hoitamaan. John oli mutissut itsekseen koko yön, mutta ei ollut kertaakaan liikahtanut, ja yhä vielä hän oli tiedotonna.

"Hyvää huomenta, sisar!"

"Hyvää huomenta, lapset!"

Nuo pikku olennot odottelivat aamiaistaan, kasvot unen jälkeen raittiina ja kirkkaina. Kun ateria oli syöty, sähkötti Glory rouva Callenderille ja johtajaisälle luostariin, puki sitten hatun ja päällystakin ylleen ja läksi Downingkadulle päin.

Pääministeri oli pitänyt aikaisen ministerineuvottelun sinä aamuna. Muut ministerit huomasivat, että hän näytti alakuloiselta ja miettivältä. Kun päivän kysymykset oli ratkaistu, nousi hän väsyneesti seisomaan ja lausui:

"Hyvät herrat ja lordit! Minulla on jo kauan ollut teille sanottavaa — sangen tärkeää sanottavaa — ja minä tunnen, että minun pitää sanoa se nyt. Me olemme koettaneet parastamme aikaansaadaksemme kirkkoa koskevan lainsäädännön avulla todella hyödyllisen ja elävän yhteyden kirkon ja valtion väliseen suhteeseen. Mutta kuta kauemmin elän, sitä selvemmin käsitän, että tuo suhde itse on väärä, vahingollinen, jopa vaarallinenkin molemmille. Historia ja kokemus ei tietääkseni voi tarjota ainoatakaan todistetta siitä että kirkon ja valtion liitto olisi ollut johtamatta tapainturmelukseen ja jumalattomuuteen. Pyrkimys tämän yhteyden ylläpitämiseen on luonut ilmeistä vilppiä pyhään asiaan, tehden juhlamenot hengettömiksi ja asettanut vakavan jumalanpalveluksen sijaan sen räikeän irvikuvan. Puhuakseni omasta kirkostamme en tahdo salata uskoani, että ellei sen piirissä aina olisi ollut muutamia hyviä ja uskollisia miehiä, ei se olisi voinut sortumatta kestää tuota ilmeistä välinpitämättömyyttä todellisen kristinuskon syvimmistä periaatteista. Sen epikurolaisuus, sen huolenpito kukkarosta, sen taipumus pitää virkamiestä tärkeämpänä kuin apostolia — nuo kaikki ovat rikkaruohoja, joita valtion ja kirkon välinen yhteys kasvattaa. Ja kun ajattelen kaikkia kirkon omassa hallinnossa vallitsevia säännöttömyyksiä ja epäkohtia, sen lukemattomia köyhiä pappeja ja sen valtiaita ja ruhtinaita; ja ennen kaikkea, kun muistaen sen apostoliset vaatimukset otan huomioon, että se, joka haluaa elää kirkossa apostolien vilpitöntä elämää, joutuu helposti marttyyriksi, kuten kaikki uudistusten puuhaajat kirkossa — en voi muuta luulla kuin että moni kirkonmies iloitsisi päästessään vapaaksi monenlaisiin viettelyksiin johtavasta kirkon ja valtion välisestä yhteydestä, jota hän pitää vahingollisena ja sietämättömänä, ja saadessaan antaa keisarille, mitkä keisarin ovat, ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat. Miten lieneekin, täytyy minun nyt ilmoittaa teille, että koska tunnen tuon kysymyksen muita tärkeämmäksi, mutta samalla tiedän, etten minä, vaikka saisinkin vielä elää muutamia vuosia, ehtisi saattaa sitä onnelliseen päätökseen, olen päättänyt luopua toimestani. Joku nuorempi valtiomies on saava arvokkaan tehtävän työskentelystä hengellisen ja maallisen vallan erottamiseksi tosi uskonnon ja tosi sivistyksen edun nimessä. Jumala suokoon, että hän olisi oikea kristitty, ja Jumala häntä johtakoon ja siunatkoon!"

Ministeristö erosi osoittaen monin erikoisin tavoin kiintymystään vanhaa johtajaansa kohtaan, ja monta pyyntöä lausuttiin, että hän "harkitsisi vielä kerran" ennenkuin panee tuumansa täytäntöön. Mutta jokainen tiesi, ettei hänen suunnittelemansa yritys ollut toteutettavissa, ja kaikki ymmärsivät, että pääministerin vaikuttimena oli se surullinen tapahtuma, josta tämänaamuiset sanomalehdet olivat laajasti kertoneet.

Jäätyään yksin huoneeseen työnsi pääministeri tuolinsa uunin eteen ja vaipui haikeisiin muistoihin. Hän ajatteli John Stormia ja kuinka hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Hän muisteli Johnin äitiä, joka niin uljaasti oli luopunut lemmestään. Ja vihdoin vanha mies ajatteli itseään ja pian tapahtuvaa luopumistaan virasta. Entinen vallanhimon hyöky kuohahti hänessä taas, ja hän näki itsensä — huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla — jättämässä virka-arvomerkkejään kuningattarelle — ja sitten hän viimeisen kerran nousisi istuimeltaan ja läksisi pois näistä huoneista, jonne hän ei koskaan enää palaisi — sillä hänen työnsä oli tehty, hänen elämänsä lopussa.

Juuri silloin astui palvelija sisään sanomaan, että eteisessä odotti nuori neiti, jolla oli sairaanhoitajattaren puku. "Sanoma Johnilta", ajatteli ministeri. Ja kun hän nousi vastaanottamaan vierasta hitaasti, väsyneesti ja vuosien painamana, astui Glory huoneeseen kasvot värähdellen ja kaksi kirkasta kyyneltä kimmeltäen silmissä, mutta samalla uhkuen nuoruutta, voimaa ja uljuutta.

"Istukaa, olkaa hyvä. Mutta", lisäsi ministeri vilkaisten häneen uudelleen, "enkö ole tavannut teitä ennen?"

"Ette koskaan, teidän ylhäisyytenne."

"Olen nähnyt teidät jossakin."

"Olin ennen näyttelijätär. Olen Johnin ystävä."

"Johnin? Te olette siis —"

"Minä olen Glory."

"Glory. Ja näin me siis viimein tapaamme toisemme, rakas neiti! Minä olen nähnyt teidät ennen. Kun John kertoi teistä eikä tuonut teitä minun luokseni, pistäydyin itse kerran teatteriin —"

"Olen luopunut siitä nyt, teidän ylhäisyytenne."

"Luopunutko?"

Ja sitten Glory kertoi, mitä hän oli tehnyt. Pääministerin vanhat silmät säkenöivät ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.

"Mutta minä en tullut puhumaan tästä, teidän ylhäisyytenne, vaan paljoa tuskallisemmasta asiasta."

"Voinko säästää teiltä tuon tuskallisen tehtävän, lapseni? Tiedän jo kaikki. Se on jo aamulehdissä."

"En tarkoittanut sitäkään. Tohtori sanoi minulle —"

"Mitä tohtori sanoo hänestä?"

"Hän sanoo —"

"Mitä?"

"Hän sanoo, että me kadotamme hänet."

"Minä olen lähettänyt sanan kuuluisalle kirurgille… Mutta ei suinkaan se auta. Poikaraukka! Minusta tuntuu kuin hän vasta eilen olisi saapunut Lontooseen niin täynnä toiveita ja uskoa. Minä näen hänet vielä edessäni kirkassilmäisenä istumassa samalla tuolilla, jolla te nyt istutte, ja kertomassa tuumistaan ja aikeistaan. John-raukka! Niinkö hänen elämänsä piti loppua! Mutta semmoisia ne ovat nuo myrskyisät sielut, joiden sydän on taistelukenttänä. Kun taistelu on lopussa, mitä muuta voisi olla jälellä kuin erämaa?"

Gloryn silmät olivat kuivuneet, ja hän katseli vanhaa miestä tuskallisesti, mutta tämä jatkoi katsomatta tyttöön.

"Se on juuri elämää hallitsevan käsittämättömän voiman synkimpiä arvoituksia tuo, että hyvä ihminen voi noin sortua ja paha elää ja menestyä."

Pääministeri nousi ja alkoi astua edestakaisin uunin edessä. "Hm, mitä vanhemmaksi tulen, sitä haikeammaksi käy mieleni, jäminä tunnen yhä selvemmin, kuinka mahdotonta meidän on vähentää maailman loppumatonta surua."

Sitten hän katsahti Gloryyn ja sanoi: "Mutta minä voin tuskin antaa hänelle anteeksi, että hän on heittänyt pois niin paljon niin vähän tähden. Ja kun ajattelen teitä, lapseni, ja kuinka toisin kaikki voisi olla ja kuinka nolosti kaikki nyt on loppunut —"

"Mutta minusta se ei ole mikään nolo loppu, teidän ylhäisyytenne", sanoi Glory vapisevalla äänellä.

"Eikö ole? Vaikka hän on revitty, raadeltu ja poljettu maahan?"

"Entä sitten? Hän olisi saattanut kuolla vanhana vuoteessaan ja kumminkin olisi se loppu voinut olla huonompi kuin tämä."

"Se on totta, mutta —"

"Jos tämä on huono loppu, täytyy minun myöskin uskoa, että isäni elämä loppui huonosti, kun Afrikan kuume surmasi hänet hänen ollessaan lähetyssaarnaajana. Jokaisen marttyyrin elämä loppuu huonosti, jos tämä on huono loppu. Samoin loppuu jokaisen sellaisen ihmisen elämä, joka on hyvä ja jalo ja uskollinen ja tekee hyvää ihmiskunnalle ja tahtoo kuollakin sen puolesta. Mutta se ei ole huono loppu. Se on kunniakas! Mieluummin tahtoisin olla sillä tavalla kuolleen miehen tytär kuin kreivin tytär, ja jos minusta olisi voinut tulla sellaisen miehen vaimo, sellaisen, joka revitään ja poljetaan maahan…"

Mutta hänen kasvonsa, jotka olivat hehkuneet, kyyneltyivät jälleen, ja hänen äänensä sortui. Vanha mies ei voinut puhua, ja huoneessa oli hetken äänettömyys. Sitten Glory koetti tyyntyä ja sanoi hiljaa:

"Minä tulin pyytämään teitä auttamaan minua."

"Mitä voin tehdä?"

"Olettehan kuullut, että John tahtoi minua vaimokseen?"

"Voi, jospa olisitte siihen suostunut!"

"Siihen aikaan kaikki häntä ylistivät."

"No?"

"Nyt kaikki häntä moittivat ja ivaavat ja loukkaavat."

"No niin?"

"Minä tahdon nyt vihdoinkin tulla hänen vaimokseen, jos se suinkin käy päinsä — jos arvelette, että se on mahdollista."

"Mutta sanoittehan, että hän on kuoleva mies!"

"Siksipä juuri! Kun hän taas tulee tuntoihinsa, ajattelee hän juuri niinkuin tekin, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan, ja silloin minä soisin jonkun seisovan hänen vieressään sanomassa: 'se ei ole mennyt hukkaan, se on vasta alkamassa. Se on sinapinsiemen, jonka täytyy kuolla, mutta se elää ihmiskunnan sydämessä aina ja ikuisesti ja minä tahtoisin mieluummin omistaa sinun solvaistun, sorretun nimesi, kuin kaiken maailman kunnian'."

Kyyneleet valuivat pitkin vanhan miehen poskia, eikä hän muutamaan minuuttiin yrittänytkään puhua. Sitten hän sanoi:

"Teidän ehdotuksenne on aivan mahdollinen. Kirkollinen vihkiminen ilman kuulutusta käy päinsä, mutta valmistukset vievät hiukan aikaa. Minun täytyy käydä piispan puheilla. Illempana tulen Johnin luo ja tuon lupakirjan mukanani. Puhukaa te sillävälin jollekin papille ja laittakaa kaikki mahdollisimman valmiiksi."

Hän saattoi Gloryn ovelle, pitkän käytävän päähän, ja siellä hän suuteli tytön otsaa sanoen:

"Minä olen jo kauan tietänyt, että nainen voi olla uljas, mutta te, lapseni, olette opettanut muutakin minulle tänä aamuna. Usein on Johnin rakkaus teihin ollut minun mielestäni suorastaan hulluuden rajalla. Hän oli valmis luopumaan kaikesta sen tähden — aivan kaikesta! Hän oli oikeassa! Sellainen rakkaus kuin teidän on helmien helmi, ja se, joka sen saavuttaa, on ruhtinaitten ruhtinas!"

* * * * *

Myöhemmin samana päivänä, kun pääministeri istui yksin huoneessaan, toi eräs ministeristön jäsen hänelle iltalehden, jossa julaistu kirjoitus oli vaikuttanut syvästi lontoolaisiin. Se otaksuttiin erään juutalaisen sanomalehtimiehen kirjoittamaksi: —

Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.

Tämä ennustus on kahdeksantoista vuosisataa ollut historiallisen totuuden ilmaisijana. Jokainen juutalainen on tähän päivään saakka saanut kokea, etteivät ainoastaan Pilatus ja Jerusalemin rahvas olleet Jeesuksen surmaajia vaan koko Juudan kansa. Mutta heittäköön se kristitty kansa, joka ei ole tehnyt syntiä kristinuskon Perustajaa kohtaan, ensimmäisenä kivellä juutalaisia. Jos on totta, mitä Jeesus itse sanoi, että se, joka antaa leilin raitista vettä pienimmälle hänen laumastaan, antaa sen Hänelle, niin on myöskin totta, että se, joka tuottaa kärsimyksiä ja kuoleman Hänen seuraajilleen, ristiinnaulitsee Hänet uudelleen. Tuo onneton mies, joka kurjalla tavalla murhattiin Westminsterin köyhäinkorttelissa, oli Jeesuksen seuraaja, jos kenellekään on tuo nimi hänelle annettava, ja olkoonpa kuka tahansa murhan lähin toimeenpanija, niin varsinainen syyllinen on tämä kristitty kansakunta, joka on kohdellut ivallisesti ja solvaavasti jokaista henkilöä, joka on uskaltanut seistä yksin Kristuksen lippua kantamassa.

Älkäämme antako irvistelijäin pettää itseämme. Tuo mies oli kristitty, olkoonpa hänen erehdyksensä, hänen heikkoutensa, hänen itsepetoksensa ja hänen monet inhimilliset virheensä mitkä tahansa. Tuskin kukaan on ajanut naisten asiaa sitten Kristuksen aikojen niin pontevasti kuin hän. Ja hän on nyt karkoitettu pois elämästä. Siten harjoittaa kristikunta vielä yhdeksäntoista vuosisadan kuluttua samaa kamalaa hirmuvaltaa, joka turmeli juutalaisten lain. 'Meillä on laki, ja meidän lakimme nojalla hänen tulee kuolla'.

Sellainen tuomio lausutaan vieläkin uskonpuhdistajia vastaan tässä maassa, jossa siviililait ja uskonnolliset lait ovat menneet sekaisin. Jumala suokoon, että tämän tuomion loppu-osa ei kävisi toteen täällä: 'Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.

XV.

Vuokrakasarmin edustalle oli kertynyt jos jonkinlaista väkeä, kun Glory palasi Brown's Squarelle, ja portaatkin olivat täpösen täynnä. "Hoitajatar!" kuiskailivat ihmiset Gloryn tullessa ja väistyivät hänen tieltään. Aggie seisoi kynnyksellä pyyhkien silmiään ja vastaten vieraiden kysymyksiin, puoleksi peloissaan puoleksi ylpeänä maineesta, joka oli tullut hänen kurjan asuntonsa osaksi.

"Se rouva on nyt täällä, neiti Gloria, ja hän pyysi teitä odottamaan täällä vähän aikaa."

Sitten hän pisti päänsä avoimesta ovesta ja nyökäytti rouva Callenderille, joka tuli ulos.

"Hst! Hän toipuu! Poikaparka! Hän on huutanut teitä yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta hän luulee teidän olevan taivaassa, nähtävästi yhdessä hänen kanssaan, joten teidän ei pidä sanoa mitään, joka voisi häntä säikähdyttää. Tulkaa sisään nyt ja olkaa varovainen tyttöseni."

John houraili vielä, ja toisen maailman valo näkyi loistavan hänen silmissään, mutta hän hymyili ja näytti tuntevan ympäristönsä.

"Missä hän on?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä niinkuin unissaanpuhuja.

"Hän on täällä nyt. Katsopas! Hän on aivan sinun vieressäsi."

Glory astui askeleen ja seisahtui vuoteen viereen koettaen kaikin voimin vastustaa haluaan heittäytyä Johnin syliin. John katsoi häneen hymyillen, mutta hämmästymättä, ja sanoi:

"Tiesinhän, että tulisit minua vastaan, Glory! Kuinka onnelliselta sinä näytät! Me tulemme molemmat onnellisiksi nyt."

Sitten hänen katseensa harhaili pitkin viheliäistä huonetta, ja hän virkkoi:

"Kuinka kaunista täällä on! Ja kuinka ilma on kirkas! Katso! Kultaiset portit! Ja seitsemän kultaista kynttiläjalkaa! Ja lasinen meri, kirkas kuin kristalli! Ja nuo lukemattomat enkelijoukot!"

Aggie, joka oli palannut huoneeseen, itki ääneensä.

"Itketkö sinä, Glory? Lapsi, älä itke! Mutta kyllä minä ymmärrän! Anna minulle rakas kätesi, lapseni, niin menemme yhdessä Jumalan valtaistuimen eteen, ja sanomme: 'Isä, anna meille anteeksi. Me olimme vain mies ja nainen, ja meidän täytyi rakastaa toisiamme, vaikka se oli väärin ja vaikka se toiselle meistä oli synti!' Ja Jumala antaa meille anteeksi, sillä Hän itse loi meidät sellaisiksi, hän kun on rakkauden Jumala."

Glory ei voinut kestää enää. "John!" kuiskasi hän.

John kohoutui kyynäspäittensä nojaan ja piti päätään kallellaan, aivan kuin olisi kuunnellut etäistä ääntä.

"John!"

"Se on Gloryn ääni."

"Tämä on Glory, armaani."

Hänen kasvojensa juhlallinen ilme hävisi, ja omituinen hämmästys kuvastui hänen katseessaan.

"Mutta Glory on kuollut."

"Ei, rakkaani, Glory elää eikä enää koskaan jätä sinua."

"Mikä paikka tämä on?"

"Tämä on Aggien huone."

"Aggien?"

"Etkö muista häntä? Köyhä tyttö, jonka hyväksi sinä olet taistellut ja työskennellyt."

"Onko se Gloryn henki?"

"Ei, rakkaani, ei, vaan minä itse — minä ihka elävänä."

Sitten kuvastui suuri ilo hänen silmissään, hänen rintansa kohoili, hänen hengityksensä kävi nopeaksi, ja hän ojensi käsivartensa sanaakaan sanomatta.

"Se on Glory! Glory elää! Jumala! Oi, Jumalani!"

* * * * *

"Annatko minulle anteeksi, Glory?"

"Anteeksi? Minulla ei ole muuta anteeksi annettavaa kuin että olet rakastanut minua liian paljon."

"Kulta! Oma kultani!"

* * * * *

"Minä luulin olevani taivaassa, Glory, mutta minä olen kuin Buckingham-parka — ainoastaan puolitiessä taivaaseen. Olenko ollut tiedotonna?"

Glory nyökäytti päätään.

"Kauanko?"

"Eilis-illasta asti."

"Ah, nyt minä muistan kaikki. Ne kaatoivat minut kadulle, eikö niin? Nuo miehet — Pincher, Hawkins ja muut."

"He saavat rangaistuksensa, John", huudahti Glory vapisevalla äänellä. "Niin totta kuin taivas on ylhäällä ja laki on valtakunnassa —"

"Jaa-ah, poika" (jostakin oven suusta päin), "saat olla varma siitä. Ne saavat vielä roikkua hirsipuussa joka mies."

Mutta John pudisti päätään. "Ihmisraukat! He eivät ymmärtäneet. Kun he käsittävät, mitä he ovat tehneet… Oi Herra, älä lue tätä heille synniksi."

Glory oli pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja istui Johnin vieressä hymyillen. Hänen valkoiset hampaansa välkkyivät, hänen punaiset huulensa värähtelivät ja hänen kasvonsa säteilivät päivänpaistetta. John piti hänen kädestään kiinni ja katsoi häneen lakkaamatta aivan kuin tahtoen käyttää hyväkseen joka hetkeä hänen läheisyydessään.

"Minua surettaa tämä hiukkasen, Glory", sanoi John.

"Surettaako? Miksi?"

"Kun me emme olekaan vielä toisessa maailmassa, sillä siellä sinä olit minun morsiameni, minä muistan sen nyt, ja kaikki tuskat olivat lopussa."

Gloryn suloiset kasvot punehtuivat otsaan saakka, ja hän kumartui vuoteen yli kuiskaten:

"Pyydä minua rupeamaan morsiameksesi tässä maailmassa, armas."

"En voi! En uskalla!"

"Ajatteletko valaasi?"

"En, mutta minä olen kuolemaisillani", lisäsi hän painokkaasti, "sen tiedän vallan hyvin. Ja mikä oikeus minulla olisi —"

Glory nyökäytti vallattomasti kultakutrista päätään:

"Hm! En usko, että kukaan juuri on mennyt naimisiin siitä syystä, että hänellä on oikeus siihen."

"Mutta sinun toimesi — sinun suuri menestyksesi."

Glory pudisti päätään vakavana.

"Se on ollutta ja mennyttä."

"Mitä?" John kohottautui kyynäspäänsä nojaan.

"Kun sinä olit mennyt ja melkein kaikki luopuivat sinun työstäsi, arvelin minä ehkä voivani jatkaa sitä pieneltä osaltani."

"Ja sinä rupesit siihen työhön?"

Glory nyökäytti päätään.

"Jumalalle kiitos! Oi, Jumala on hyvin hyvä!" John makasi vuoteellaan hengittäen syvään. Glory naurahti hermostuneesti.

"Aiotko sinä vallan saattaa minut häpeään? Täytyykö minun nyt väkisin työntäytyä sinulle, hyvä herra? Vai ehkä sinä et ollenkaan aio huolia minusta?"

"Mutta miksi minä pakottaisin sinua kantamaan sortuneen miehen nimeä koko loppuikäsi? Minä kuolen häpeässä, Glory."

"Et, vaan kunniassa — suuressa, suuressa kunniassa. Nämä muutamat pahat päivät unohtuvat pian, armas — unohtuvat aivan kokonaan. Ja tulevaisuudessa tulee minun luokseni ihmisiä — tyttöjä, uljaita tyttöjä, jotka taistelevat urhojen lailla elämän taistelua — ja he sanovat minulle: 'Tunsitteko te hänet? Tunsitteko todellakin hänet?' Ja minä hymyilen heille voitonriemuisasti vastatessani: 'Tunsin kyllä, sillä hän rakasti minua, ja hän on minun, ja minä olen hänen ikuisesti'."

"Se olisi suloista! Me emme saaneet elää yhdessä tässä maailmassa, mutta jos voisimme yhtyä ikuisesti juuri tulevan maailman kynnyksellä —"

"Älä puhu siitä enää mitään, sillä kaikki on jo järjestetty. Luostarin johtaja-isä on pyydetty vihkimistä toimittamaan, ja pääministeri tuo arkkipiispan lupakirjan. Kaikki tapahtuu vielä tänään — tänä iltana — ja — enkä minä ole ensimmäinen nainen, joka on saanut yksin puuhata kaiken tuon!"

Sitten hän nauroi, ja John nauroi hänen kanssaan, ja molemmat nauroivat yhdessä huolimatta Johnin heikkoudesta ja tuskista. Seuraavassa silmänräpäyksessä Glory oli jo kadonnut kuin auringonsäde pilven taakse, ja rouva Callender tuli vuoteen viereen avaten vanhanaikaisen hattunsa nauhat.

"Hän on kultaa, poika — puhdasta kultaa on sinun Glorysi."

"Niin, tulessa koeteltua kultaa hän on", vastasi John, ja hänen takaraivoaan alkoi pakottaa kovasti.

Glory oli juossut pois huoneesta itkemään, ja rouva Callender yhtyi häneen kohta. "Minun täytyy mennä pois tyttöni. Tahtoisin niin mielelläni olla luonanne, mutta en voi. Tämä tuo mieleeni ajan, jolloin Alec jätti minut, neljäkymmentä pitkää vuotta sitten juuri tänä päivänä, vaikka minusta tuntuu kuin hän senkin jälkeen olisi ollut joka päivä luonani."

"Missä Glory on?"

"Hän tulee kohta, isä", vastasi Aggie, ja kuultuaan nimeään mainittavan pyyhki Glory silmänsä ja palasi Johnin luo.

"Siksikö sinä hait ja löysit minut täältä Westminsteristä, kun kuulit, että olin kadonnut?"

"Niin, löysin sinut ja itseni samalla."

"Ja minä kun luulin elämäni menneen hukkaan! Kun ajattelee Jumalan tarkoituksia, täytyy ihmisen nöyrtyä — nöyrtyä halvaksi kuin ruoho jalkaimme alla. Mutta oletko varma, ettet koskaan kadu tätä?"

"En koskaan!"

"Etkö katso taaksesi?"

Glory pudisti päätään taas.

"Sano nyt minua rouva Lootiksi yksin tein, niin on asia selvä."

"Se on niin ihmeellistä! Mikä kunniakas työ sinua odottaa, Glory! Sinä jatkat siitä, mihin minä lopetin, ja sinä toimitat niin paljon. Sinä olet jalompi kuin minä ja voimakkaampi, paljoa voimakkaampi, ja puhtaampi ja uljaampi. Enkö minä ole aina sanonut, että maailma kaipaa juuri uljasta naista! Minä ymmärsin asian ytimen, minä näin tosi valon, mutta minä en ollut itse sen tehtävän arvoinen. Minä olin langennut ja tehnyt syntiä enkä tuntenut omaa sydäntäni, enkä ollut kelvollinen astumaan luvattuun maahan. Mutta sekin on jo jotain, että saan nähdä sen etäältä. Ja jos minä olen saanut nousta Siinaille kuulemaan ikuisen lain ukkosenjyrinää —"

"Hiljaa, rakkaani! Joku tulee."

Tulija oli tuo kuuluisa kirurgi, jota pääministeri oli lähettänyt noutamaan. Hän tutki vamman hyvin tarkasti ja antoi muutamia määräyksiä. "Muistakaa tehdä niin, sisar", siten ja siten. Mutta Glory huomasi, ettei ollut mitään toivoa. Vähentääkseen päässä tuntuvia kipuja tahtoi tohtori määrätä morfiinia, mutta John ei suostunut siihen.

"Minä lähden kuninkaani eteen", sanoi hän. "Antakaa minun olla täydessä tajussani."

Tohtorin siellä ollessa tuli sinne poliisivirkamies sekä eräs tuomioistuimen jäsen ja sanomalehtimies.

"Ikävä häiritä, mutta kuultuamme, että sairas nyt on tajussaan…" Ja sitten he varustautuivat kuulemaan Johnin ilmoituksia.

Sanomalehtimies avasi muistiinpanokirjansa, poliisi seisoi vuoteen jalkapäässä, tohtori toisella puolen vuodetta Glory toisella, pitäen Johnin kättä vavisten omassaan.

"Tiedättekö, kuka teitä löi, herra pastori?"

Hetken äänettömyyden perästä kuului:

"Tiedän."

"Kuka se oli?"

Taasen hetken äänettömyys, ja sitten John virkkoi:

"Älkää kysykö minulta."

"Mutta teidän oma todistuksenne olisi erittäin tärkeä, ja totta puhuen meillä ei ole muita todistuksia vielä. Kuka se siis oli, herra pastori?"

"En sano sitä."

"Mutta miksi ette?"

Ei mitään vastausta.

"Miksi ette sanoisi minulle tuon konnan nimeä, joka lopetti — tarkoitan, joka aikoi lopettaa elämänne?"

Melkein kuulumattomalla äänellä, pää taaksepäin painautuneena ja katse kattoon suuntautuneena sanoi John: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Oli turhaa jatkaa. Glory saattoi miehet ovelle.

"Teidän täytyy pitää hänet hiljaa", sanoi tohtori. "Eipä silti, että mikään voisi pelastaa häntä, mutta hän on lujatahtoinen mies —"

Ja poliisivirkamies sanoi:

"Onhan kaunista antaa anteeksi vihollisilleen, mutta jokaisella on velvollisuuksia yhtä hyvin yhteiskuntaa kuin itseäänkin kohtaan."

"Niin se on", sanoi Glory, "ihmiset eivät tarvitse suurempia sydämiä kuin heidän omansa ovat."

Poliisivirkamies katsoi häneen epätietoisena. "Niin se on", sanoi hän sitten ja poistui.

* * * * *

"Missä hän on nyt, tyttöni?"

"Tässä hän on, isä."

"Hiljaa!" sanoi Glory palaten huoneeseen. "Tohtori sanoo, että sinä et saa puhua niin paljon."

"Anna minun katsella sinua, Glory. Istu tuohon — tuohon, ja jos sinusta näyttää siltä kuin kärsisin tuskia, niin älä välitä siitä, sillä minä olen niin äärettömän onnellinen."

Juuri silloin alkoi posetiivi soida kadulla. Glory arveli, että soitto ehkä häiritsee Johnia, ja hän oli juuri lähettämäisillään Aggien kieltämään ukkoa soittamasta, mutta Johnin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi Glorylle: "Laula minulle, Glory. Anna minun kuulla sinun ääntäsi."

Posetiivi soitti vanhaa lempilaulua, ja Glory lauloi sanat siihen. Ne olivat niin yksinkertaisia, lapsellisia nuo sanat, mutta täynnä hellyyttä ja rakkautta. Pienen mustan pojan mielessä pyöri aina oma Loo-loo. Yöllä, kun hän nukkui, heräsi hän itkuun, sillä aina, aina pyöri hänen unelmissaan oma Loo-loo!

Kun laulu oli loppunut, pitivät he toistensa käsistä kiinni ja puhelivat kuiskaillen, vaikka he olivat aivan kahdenkesken huoneessa eikä kukaan voinut heitä kuulla. Johnin kalpeat kasvot olivat täynnä iloa, ja Gloryn kosteat silmät hohtivat riemua. He kävivät vallan järjettömiksi hellyydessään ja leikkivät keskenään kuin pikku lapset. He muistelivat saarella viettämiään entisiä aikoja — vuosien tapahtumat tulivat esiin kaikki yhden ainoan tunnin kuluessa — kaikki leikilliset ja liikuttavat pikku tapaukset. "Oi, Herra, suumme avaja… Missä sinä olet Neilus? 'Ah, täällä minä olen, herra pastori, ja sun kiitostasi veisaamme'."

Yhtäkkiä John kävi totiseksi ja sanoi:

"Säälittää minua kumminkin!"

"Säälittää?"

"Niin kai on, että lipunkantajan aina täytyy sortua. Mutta täytyyhän jonkun ruveta lipunkantajaksikin."

Glory tunsi kyynelten taas tunkeutuvan silmiin.

"On niin sääli, että minun täytyy mennä pois ennen sinua, Glory."

Glory pudisti päätään estääkseen kyyneleitä vuotamasta ja vastasi sitten iloisesti:

"Oh, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minun täytyy saada hiukan aikaa ajatellakseni kaikkea tuota, ymmärräthän, ja sitten — sitten minä tulen sinun luoksesi aivan niinkuin me illalla panemme maata herätäksemme aamulla."

Sitten John vaipui vuoteelle huoahtaen ja sanoi:

"Olkoonpa miten oli, ainakin minä kuolen onnellisena."

XVI.

Päivä oli ollut kaunis, ja aurinko oli paahtanut jokseenkin kuumana vielä myöhään iltapäivällä. Pitkät liikkumattomat valkoiset pilvensiekaleet kirkkaan sinisellä taivaalla näyttivät hiekkasärkiltä taivaan meressä. Mutta vihdoinkin ilma muuttui illan lempeäksi viileydeksi, ja aurinko laskeutui kattojen taakse koilliseen, ja juhlallinen rusko siveli enkelin siipien lailla taivasta. Lontoo oli nyt tavattoman hiljainen päivän puuhan ja hyörinän jälkeen. Tuo suuri kaupunki uinui valtameren tavoin täynnä sekä eläviä että kuolleita olentoja.

Omituinen joukko oli kokoontunut pienelle torille, joka on Westminsterin köyhäin korttelien laidassa; torin keskellä on vanha kirkko ja sitä ympäröivät kaikilta puolilta vuokrakasarmit, työpajat ja hyväntekeväisyyslaitokset. Siinä oli enimmäkseen semmoisia ihmisiä, joita tavallisesti pidetään kuuluvina kaiken inhimillisyyden ulkopuolelle — katutyttöjä, kaikista naisista kurjimpia. Mutta siinä he seisoivat tuntikausia äänettöminä tai käyskentelivät hiljaa ja arkoina katsahtaen silloin tällöin erääseen toisessa kerroksessa olevan huoneen ikkunaan, joka kimmelteli laskevan auringon valossa. Heidän ystävänsä ja puolustajansa teki kuolemaa tuossa huoneessa, ja he odottelivat viimeisiä tietoja hänestä.

Pääministeri oli pitänyt lupauksensa. Kun hän lähti asunnostaan, olivat hänen kasvonsa synkät, aivan kuin hän olisi miettinyt tuon käsittämättömän voiman arvoituksia, joka merkitsi hänen tajunnassaan Jumalaa. Mutta kun hän saapui pieneen puistoon ja näki nuo odottavat ihmiset, kirkastui hänen katseensa ja hän jatkoi matkaansa tyynenä, melkeinpä tyytyväisenä. Naiset siirtyivät syrjään hänen tieltään kuiskaillen kuka hän oli, ja hän astui yläkertaan. Huone oli jo melkein täynnä, sillä johtaja-isä oli jo tullut tuoden veli Anteron mukanaan, ja Aggie istui nurkassa, rouva Pincher puuhaili jotain, ja eräs vieras oli siellä myöskin. Vaikka tuo pikku huone oli viheliäinen ja kurja, kultasi aurinko sen kumminkin loistollaan luoden ihmistenkin kasvoille hehkuaan.

Glory seisoi vuoteen vieressä suorana ja äänetönnä. Hänen silmissään kimmeltelivät pidätetyt kyyneleet, ja joskus hänen huulensa värähtelivät. John Storm oli täydessä tajussaan ja hyvin hiljaa. Hän piteli Gloryn kättä omassaan, aivan kuin hänen olisi ollut mahdoton luopua siitä ja katseli ympärilleen kuin soturi, joka on menetellyt hurjasti, ehkäpä mielettömästikin ja hyökännyt vihollisen valleille. Hän makasi nyt, rinnassaan vihollisen luoti ja kuolo silmäinsä edessä, mutta hän hymyili siitä huolimatta ylpeästi, sillä hän tiesi, että armeija seuraisi nyt hänen jälkiään. Luostarin johtaja oli tuonut mukanaan luostarista Kristuksen orjantappurakruunuista päätä kuvaavan taulun ja ripustanut sen seinälle vuoteen yläpuolelle, ja ikkunasta tuleva valo loi säteitään taulun lasille heijastuen siitä Johnin kasvoille.

Tuskin kukaan virkkoi mitään. Heti kun pääministeri saapui sinne, otti hän paperin taskustaan ja antoi sen vieraalle, joka katsahti siihen ja kumarsi. Sitten he kaikki kokoontuivat vuoteen ympärille, ja luostarin johtaja avasi kirjan, joka oli hänellä kädessään, ja alkoi lukea vakavalla äänellä:

"Rakkaat ystävät! Me olemme kokoontuneet tähän Jumalan kasvojen eteen —"

Veli Antero, joka oli polvillaan vuoteen päässä, vinkaisi kuin koira, ja muutamat naiset portailla tirkistelivät sisään ovesta kuiskaillen: "Pyhä ehtoollinen! Olkaa hiljaa!"

Johnin tarmo ei pettänyt. Hän vastasi selvällä äänellä, vaikka hänen viimeiset voimansa tuntuivat värähtelevän elämän langalla. Ja kun Gloryn vuoro tuli, oli hänkin uljas. Hänen kauniissa äänessään oli pienoinen vivahdus jonkinmoista jäykkyyttä, silmäluomet vavahtelivat hiukan, ja silmät loistivat. Sitten hän jatkoi loppuun asti tyynesti:

— Minä Glory Quayle —

— Minä Glory Quayle —

— otan sinut John Storm —

— otan sinut John Storm —

— aviomiehekseni

— aviomiehekseni

— rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä, köyhyydessä ja rikkaudessa, sairaana ja terveenä —

— sairaana ja terveenä —

— ja hoivatakseni ja totellakseni sinua, kunnes kuolema meidät erottaa —

kunnes kuolema meidät erottaa —

AMEN!

TEKIJÄN HUOMAUTUS.

Lukija huomaa että kirjoittaessani tätä kirjaa olen joskus käyttänyt päiväkirjoja, kirjeitä, muistiinpanoja, saarnoja ja tunnettujen henkilöiden puheita, sekä vielä elossa olevien että kuolleitten. Samaten käy ilmi, että olen usein käyttänyt tosi tapauksia kirjalliseen tarkoitukseen. Tehdessäni niin luulen olleeni uskollinen taiteen periaatteille ja tiedän siinä seuranneeni suurten kirjailijain esimerkkiä. Mutta koska tiedän kuinka helposti voi joutua vaaraan loukata personallisesti, tahtoisin sanoa, etten ole tarkoittanut kuvata ketään henkilöä tai kertoa minkään tunnetun seuran oloista tai viitata minkään erityisen laitoksen johtoon. Pitäisin semmoista vääryytenä kaunokirjallisuuden olemusta kohtaan semmoisena kuin minä olen sen ymmärtänyt kaunokirjallisuuden tarkoitus kun ei minun mielestäni ole tarjota valehistoriaa ja näennäisiä tosiasioita, vaan esittää aatetta kertomuksen muodossa, jossa on niin paljon realismia kuin idealismin vaatimukset sallivat. Esittäessäni sitä aatetta, joka on ollut "Kristityn" aiheena, on tarkoitukseni ollut kuvata, vaikkapa epätäydellisestikin, niitä mielen, luonteen, uskonnon ja sivistyksen, yhteiskunnallisten ja uskonnollisten pyrintöjen edustajia, joita luulen näkeväni Englannin ja Amerikan elämässä yhdeksännentoista vuosisadan lopulla. Semmoiseen tehtävään omat huomioni ja mietteeni eivät olisi riittäneet, ja siksi tiedänkin monessa kohdassa tätä kirjaa olleeni vain se upokas, jossa metalli on sulanut ympärillä riehuvien liekkien lieskasta.

Hall Caine. Greeba Castle, Isle of Man, 1897.