Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

ARTHUR KUNINGAS JA HÄNEN JALOT RITARINSA

Tarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista

Toim.

MARY MACLEOD

Suomentanut Aino Lehtonen

WSOY, Porvoo, 1908.

SISÄLLYS:

Maloryn Morte d'Arthur.

Morte d'Arthurin ensimäisen painoksen esipuheesta.

Arthur kuningas.

Miekan ihme.
Kuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi.
Lujan linnan piiritys.
Kuninkaiden taistelu.
Turmion ennustus.
Lähteen ritari.
Excalibur miekka.
Pyöreä pöytä.
Taikalaivan ihmeellinen seikkailu.
Morgan le Fayn kavaluus.
Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.
Jalokivi viitta.
Uni lohikäärmeestä ja karjusta.

Järven herra Lancelot.

Metsän vahva ritari.
Neljä kuningatarta.
Kartano kaalamon luona.
Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä.
Vaarojen kappeli ja häijy velho.
Haukan kavaluus.

Metsän ritari Tristram.

Tristramin lapsuus.
Kuninkaallinen ritari.
Kaunis Iseult.
Lohjennut miekka.
Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin.
Ennemmin kuolema kuin häpeä.
Taikajuoma.
Morgan le Fayn juomasarvi.
Brittanyn Iseult.
Kummien seikkailujen metsä.
Metsän kurja mies.
"Lancelot herran tähden"
Morgan le Fayn kavala petos.
Neitojen linnalla.
Turnajaisten kolmas päivä.
Kymmenen ritaria etsimässä.
Morgan le Fayn kummallinen kilpi.
Hautakivi Camelot virran rannalla.

Pyhän Graalin etsintä.

Vaarallinen istuin.
Kuinka Galahad tehtiin ritariksi.
Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.
Viimeiset turnajaiset.
Galahad herran valkoinen kilpi.
Kummallinen kultakruunu.
Neitojen luona.
Näky metsäkappelissa.
Lancelot herran katumus.
Huone, jonka ovi oli suljettu.
Kuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin.

Arthurin kuolema.

Lancelot herran lähtö.
Gawaine herran kosto.
Lännen taistelu.
Maailman jaloin ritari.

Maloryn Morte d'Arthur.

Maloryn Morte d'Arthurilla on englantilaisessa kirjallisuudessa jotenkin samantapainen merkitys kuin Kalevalalla meidän runoudessamme. Senkin aineksena ovat vanhat kansanrunot ja sekin on ollut maansa kirjallisuuden ja runollisen mielikuvituksen pohjana ja perustana.

Tarinat, joita Morte d'Arthurissa kerrotaan, ovat vanhoja. Jo kuudennella vuosisadalla Arthur kuningas esiintyy Englannin kelttiläisten kansantaruissa kansallissankarina, joka kerran vielä on palaava, vapauttava sorretun kansansa ja kohottava sen taas mahtavuuteen. Aikojen kuluessa Arthurin ympärille sitten kutoutui ja kietoutui samaa juurta olevia, mutta alkuaan itsenäisiä tarinoita mahtavasta Merlin tietäjästä, jalojen ritarien rohkeudesta, seikkailunhalusta, verisestä vihasta ja vainosta. Yhdennellätoista vuosisadalla tämä kaunis, seikkailurikas tarusto levisi yli Kanaalin Bretagnen kelttiläisten keskuuteen ja puhkesi siellä perin eloisaan kukoistukseen, saaden vaikutuksia ja lisäpiirteitä ranskalaisesta runoudesta. Siellä siihen m.m. liittyy taru Pyöreän pöydän jalosta ritaristosta Kaarle-sadussa esiintyvien kahdentoista päärin mukaan. Ennen pitkää se kietoi lumoihinsa seikkailuja rakastavien normannilais-ranskalaistenkin mielen. Nämä riistivät siltä sen kansallisen omituisuuden, tekivät kelttiläisestä kansallissankarista ritarillisen ruhtinaan ihanteen ja hänen uljaista asetovereistaan — jotka pian työntävät Arthurin varjoon — täydellisen ritariuden esikuvia. Arthur-taru muuttui heidän käsissään ritaritaruksi. Niinpä he ritarihengen mukaisesti soivat näissä taruissa arvokkaan sijan lemmellekin, miehen ja naisen väliselle intohimolle, joka oli ollut aivan vieras kelttiläiselle runoudelle. Ja lopuksi Arthur tarustoon liittyy tuo salaperäinen tarina pyhästä Graalista — astiasta, johon legendan mukaan Josef Arimatialainen kokosi ristiinnaulitun Kristuksen veren — jota Arthur ja hänen ritarinsa pannaan etsimään. Näin lisättyinä ja luonteeltaan muuteltuina nämä tarut kulkeutuivat Englantiin takaisin, samalla kun ne levisivät yhä laajemmalle mannermaalla, peittäen lopulta koko läntisen Europan mielikuvituksen, kuin taaja hämähäkin seitti. Mutta kun ritarius jo oli raukeemassa, kokosi englantilainen Malory nuo loistavat eri piirteet yhteen ja laati tuosta laajasta häviävästä aineksesta viehättävän proosakertoelman, jossa nuo loppumattomat, vaivoin luetut tarinat esiintyivät lyhennettyinä soveliaaseen, helposti luettavaan kokoon, muodostaen tenhoavan kuvauksen ajasta, joka kallistui iltaansa.

Semmoisenaan siitä tuli Englannin kirjallisuuden ja kirjakielen kulmakiviä. Se oli aikanaan englantilaisen proosakielen esikuvana. Ja englantilaisille runoilijoille se on ollut aina meidän päiviimme asti ehtymätön runollisen innostuksen ja runollisten kuvien lähde. Ja vielä enemmän — se on monien polvien kuluessa värittänyt koko englantilaisen luonteen, ja siitä saa osaltaan selityksensä englantilainen seikkailunhalu ja ritarillisuuden rakkaus.

* * * * *

Morte d'Arthurin julkaisi painosta v. 1485 kuuluisa kirjanpainaja ja kääntäjä William Caxton, mutta sen tekijä on viime aikoihin asti ollut lukemattomille lukijoilleen täysin tuntematon. Vasta uusimpien tutkimusten kautta on saatu selville, kenen kirjoittama on tämä kuuluisa teos, jota pidetään etevimpänä Arthur-tarujen muodostelmana. Niistä niukoista tiedoista, joita Maloryn elämästä hartaat tutkimukset ovat tuoneet ilmoille, mainitsemme seuraavaa.

Thomas Malory, ritari, syntyi Newbold Revellin tilalla Warwickin kreivikunnassa Richard II:n hallituksen lopulla, viimeistään vuonna 1399. Nuo vanhat ritarirunot, joihin hän jo aikaisin oli perinpohjin perehtynyt, saivat erinomaista elävyyttä, kun Malory ehti itse elämässä tutustumaan siihen ritariuteen, jota vielä oli tavattavissa. Hän liittyi jo nuorena Richard Beauchampiin, Warwickin kreiviin, ja joutui siten läheiseen suhteeseen mieheen, jossa oli ruumiillistuneena se ritarillisuus, minkä suuri ja pysyvä ylistäjä hänestä oli tuleva. Varmana voitaneen pitää, että tämä hänen nuoruudenaikansa suuri sotapäällikkö usein oli esikuvana hänen piirtäessään Lancelot herran ja noiden muiden tarunomaisten sankarien uljaita piirteitä.

Richard Beauchampin kuoltua vuonna 1439 Maloryn suhteet hänen perheeseensä pysyivät yhä katkeamattomina, sittenkin kun Warwickin kreivin arvonimi siirtyi Richard Nevillelle, joka oli nainut Beauchampin tyttären.

Vuoden 1433 paikkeilla Thomas Maloryn isä, John Malory, kuoli, jättäen perinnöksi pojalleen laajat tiluksensa ja arvonimensä. Vuoden 1444 ja 1445 parlamentissa Thomas Malory edusti Warwickin kreivikuntaa ja vuonna 1445 hänet ritaroitiin.

Syttyi sitten pitkällinen "Ruusujen sota", tuo Englannin historiassa niin surullisen maineen saanut kuningassuvun eri haarojen taistelu keskenään, jossa York suku riisti kruunun hallitsevalta Lancaster suvulta. Tässä taistelussa asettui Warwickin kreivi, "Kuninkaantekijä", Yorkin suvun puolelle, ollen sen vahvin tuki, ja varmalta näyttää, että Malorykin oli tämän uskollisen ystävänsä liittolainen. Hänen mainitaankin esim. vuonna 1462 Edvard IV:n lipun johdolla marssineen lancasterilaisjoukkoja vastaan.

Mutta ennen pitkää Edvardin ja Warwickin kreivin välit rikkoutuivat. Kuninkaasta kävi "Kuninkaantekijän" ies liian tukalaksi, ja hän pudisti sen niskoiltaan. Thomas Malory näyttää silloin pysyneen "Kuninkaantekijän" puolella, sillä hänet suljettiin muutamien muiden muassa pois yleisestä anteeksiannosta, jonka Edvard kuningas syksyllä 1468 julisti. Kuinka hänen tämän johdosta kävi, ei varmuudella tiedetä, mutta hyvin luultavasti hän joutui vankeuteen ja suljettiin arvatenkin Towerin linnaan, jossa hänen sanotaan kirjoittaneen osan ihailtavaa teostaan kuoleman varjojen häntä piirittäessä. Epäilemättä hän Tristram herran vankeutta kuvatessaan puhuukin omasta kärsimyksestään, niin välittömän vaikuttavasti ja yksinkertaisesti hän siitä kertoo (kts. s. 174).

Luultavasti Thomas Malory sai anteeksiannon ja laskettiin vapauteen syksyllä 1469 yleisen anteeksiannon johdosta. Tämän jälkeen Malory todennäköisesti pysyi erillään kaikista valtiollisista vehkeilyistä — hän olikin jo vanha mies. "Kuninkaantekijä" oli antautunut yhä enemmän ja enemmän itsekkäiden pyyteiden valtaan; kansalaissota kauhuineen oli taas uhkaamassa maata. Ei liene epäilemistäkään, että Malory nyt luopui Warwickin kreivistä, jonka uskollisena asetoverina hän niin kauan oli ollut, ja siirtyi Edvardin kannattajien joukkoon. Elämänsä loppuvuodet — niitä ei monta enää ollutkaan jäljellä — hän vietti maatilallaan Newbold Revellissä. Siellä hän sai valmiiksi kirjansa vuonna 1470 ja kuoli seuraavan vuoden maaliskuussa. Hänet haudattiin Harmaaveljesten kirkkoon, joka oli keskiaikaisen Lontoon komeimpia kirkkoja, lähelle sitä kenttää, missä hän oli ollut niin monen viehättävästi kuvaamansa ritarillisen ottelun todistajana ja missä hän muinoin itsekin oli peitsi tanassa kiitänyt.

* * * * *

Suomennoksessa esiintyvät tarinat ovat käännetyt, jättämällä pois pari tarinaa, Mary Macleodin laatimasta Morte d'Arthurin lyhennysmuodostelmasta. Suomennoksessa on pyritty, mikäli mahdollista, säilyttämään alkutekstin naiivista koruttomuutta ja yksinkertaista lauserakennusta.

Lukijaa oudostuttanee suomennoksessa käytetty sana "tjostata" [alkuäänteet luettava tj eikä tsh]. Se on ritarillinen termi, joka Englannista keskiajalla levisi muuhun Europaan, ja merkitsee ritarillista kaksintaistelua keihäillä; sillä on epäilemättä yhtä suuri oikeus päästä kieleemme, kuin "turnata" sanalla, joka merkitsee ritarillista joukkotaistelua.

Morte d'Arthurin ensimäisen painoksen esipuheesta.

"Tässä saadaan nähdä ritarillista uljuutta ja kohteliaisuutta, inhimillistä luontoa, lempeyttä, rohkeutta, rakkautta, ystävyyttä, konnuutta, murhaa, vihaa, hyvettä, syntiä. Ota hyvästä esimerkkiä ja jätä paha, niin olet hyvän nimen ja maineen saava… Kaikki on kirjoitettu meidän oppimme hyväksi ja jotta kavahtaisimme lankeemasta syntiin ja paheeseen, vaan harjoittaisimme ja noudattaisimme sitä mikä hyvää on, minkä kautta me hyvän nimen ja maineen tässä elämässä saavutamme, ja tämän lyhyen ja katoavaisen elämän jälkeen päästäksemme ikuiseen autuuteen taivaassa, minkä Hän meille on luvannut, joka taivaassa hallitsee, pyhä Kolminaisuus. Amen."

William Caxton.

ARTHUR KUNINGAS

Miekan ihme.

Kun Englannin kuningas Uther Pendragon kuoli, oli maa kauan aikaa suuressa vaarassa, sillä jokainen mahtava lordi kokosi joukkojaan, ja moni halusi tulla kuninkaaksi. Sillä Uther kuninkaan oma poika, Arthur prinssi, jonka olisi pitänyt hänen sijaansa astua, oli vielä vain lapsi, ja Merlin, tuo mahtava tietäjä, oli hänet piilottanut.

Kummallinen tapaus oli sattunut Arthurin syntyessä, ja näin se tapahtui.

Vähän ennen Merlin oli tehnyt Uther kuninkaalle suuren palveluksen sillä ehdolla, että kuningas tekisi mitä ikinä hän häneltä pyytäisi. Kuningas vannoi juhlallisen valan niin tekevänsä. Silloin Merlin otti häneltä lupauksen, että kun hänen lapsensa oli syntynyt, niin se annettaisiin Merlinille, jotta hän kasvattaisi sitä mielensä mukaan, sillä se olisi lapsen omaksi parhaaksi. Kuningas oli antanut lupauksensa ja niin hänen täytyi suostua. Silloin Merlin sanoi tuntevansa oikein uskollisen ja luotettavan miehen, yhden Uther kuninkaan lordeista, Ector herran, jolla oli suuria tiluksia useassa paikoin Englantia ja Walesia, ja hänen hoitoonsa lapsi olisi annettava.

Sinä yönä, jona lapsi syntyi, Uther kuningas käski kahden ritarin ja kahden hovinaisen ottaa sen, vaikka se vielä oli kastamatta, ja kääriä sen kultaisiin vaatteisiin ja antaa sen köyhälle ukolle, jonka he tapaisivat odottamassa linnan takaportilla. Tuo köyhä ukko oli valepukuinen Merlin, vaikka he eivät sitä tietäneet. Niin lapsi annettiin Merlinille, ja hän vei sen Ector herralle ja antoi pyhän miehen kastaa sen ja nimitti sen Arthuriksi. Ja Ector herran vaimo rakasti sitä kuin omaa lastansa.

Ei ollut kulunut kahta vuottakaan, kun Uther kuningas sairastui ankaraan tautiin, ja kolme päivää ja kolme yötä hän oli puhumatonna. Paroonit olivat suuresti suruissaan ja kysyivät Merliniltä, mitä olisi paras tehdä.

"Tässä ei mikään lääke auta", Merlin sanoi, "Jumalan tahdon täytyy tapahtua. Mutta kuulkaa, paroonit, tulkaa huomenna kaikki Uther kuninkaan vuoteen ääreen, Jumala on antava hänen puhua."

Niin seuraavana päivänä Merlin ja kaikki paroonit tulivat kuninkaan vuoteen ääreen, ja Merlin sanoi kovalla äänellä Uther kuninkaalle:

"Herra, onko sinun päiviesi päätyttyä poikasi Arthur hallitseva tätä valtakuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu?"

Silloin Uther Pendragon kääntyi ja sanoi niin että kaikki kuulivat:

"Minä annan pojalleni Arthurille Jumalan siunauksen ja omani ja pyydän häntä rukoilemaan sieluni edestä ja oikeuden mukaisesti ja kunniallisesti kantamaan kruunua, jott'ei hän menettäisi siunaustani."

Ja sen sanottuaan Uther kuningas kuoli.

Mutta Arthur oli vielä vain lapsi, ei kahdenkaan vuotias, ja Merlin tiesi ett'ei hänen kuninkaaksi julistamisestaan olisi vielä ollut mitään hyötyä. Sillä siihen aikaan oli Englannissa monta mahtavaa miestä, jotka koettivat kaikki saada valtakunnan itselleen, ja he olisivat ehkä tappaneetkin pikku prinssin. Niin oli maassa kauan aikaa riitaa ja taistelua.

Kun useita vuosia oli kulunut, niin Merlin meni Canterburyn arkkipiispan luo ja käski häntä lähettämään sanan kaikille valtakunnan lordeille ja aseellisille aatelismiehille, että he kaikin tulisivat jouluksi Lontooseen, sillä Jumala oli ihmeen kautta näyttävä, kuka oikeutta myöden oli oleva valtakunnan kuningas. Niin kaikki lordit ja aatelismiehet valmistautuivat matkalle ja saapuivat Lontooseen, ja pitkän aikaa ennen joulupäivän valkenemista he kokoontuivat suureen pyhän Paavalin kirkkoon rukoilemaan.

Ensimäisen jumalanpalveluksen jälkeen nähtiin kirkkopihassa iso neliskulmainen kivi, valkoinen kuin marmori, ja sen keskellä oli ikäänkuin jalan korkuinen alasin teräksestä. Siihen oli pistettynä kaunis paljastettu miekka ja kultakirjaimilla oli kirjoitettuna miekkaan nämä sanat:

"Kuka ikinä vetää tämän miekan tästä kivestä ja alasimesta, on oikeutta myöden koko Englannin kuningas."

Silloin kaikki kansa ihmetteli ja kertoi sen arkkipiispalle.

Silloin arkkipiispa sanoi:

"Minä käsken teitä pysymään kirkossa ja rukoilemaan vielä Jumalaa; ja älköön kenkään koskeko miekkaan, ennenkuin jumalanpalvelus on ohitse."

Sitten kun kaikki rukoukset olivat kirkossa päättyneet niin kaikki lordit menivät katsomaan kiveä ja miekkaa. Ja kun he lukivat kirjoituksen, niin monet heistä — ne, jotka tahtoivat tulla kuninkaaksi — koettivat vetäistä miekkaa alasimesta. Mutta ei yksikään saanut sitä liikahtamaan.

"Se mies ei ole täällä, joka on vetävä miekan kivestä", arkkipiispa virkkoi, "mutta varmasti Jumala on tekevä hänet tunnetuksi. Mutta asettakaamme siksi aikaa kymmenen urhoollista ritaria miekkaa vartioimaan."

Niin tehtiinkin ja julistettiin, että ken vain tahtoisi, saisi koettaa tempaista miekkaa kivestä. Ja uuden vuoden päiväksi paroonit määräsivät suuret turnajaiset, joihin kaikki ritarit, jotka tahtoivat tjostata taikka turnailla, saisivat ottaa osaa. Näin määrättiin sen vuoksi, että lordit ja alempi kansa olisivat pysyneet koolla, sillä arkkipiispa uskoi varmasti, että Jumala oli tekevä tunnetuksi, ken miekan oli voittava.

Kuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi.

Uuden vuoden päivänä kirkonmenojen jälkeen paroonit ratsastivat kentälle, toiset tjostaamaan ja toiset turnailemaan, ja niin tapahtui, että Ector herra, jolla oli laajoja maatiluksia lähellä Lontoota, myöskin tuli turnajaisiin. Ja hänen mukanaan ratsasti hänen poikansa Kay herra kasvatusveljensä nuoren Arthurin kanssa.

Heidän ratsastaessaan Kay herra huomasi olevansa ilman miekkaa, sillä hän oli jättänyt sen isänsä asuntoon. Ja niin hän pyysi Arthuria sitä hakemaan.

"Mielelläni sen teen", Arthur virkkoi, ja ratsasti pois täyttä karkua.

Mutta kun hän saapui taloon, hän ei tavannut ketään, joka olisi antanut hänelle miekan, sillä kaikki olivat menneet katsomaan turnajaisia. Silloin Arthur suuttui ja sanoi itsekseen:

"Minäpä ratsastan kirkkopihaan ja otan sen miekan, joka on kiveen pistettynä, sillä veljeni Kay herra ei mitenkään saa tänäpäivänä olla ilman miekkaa."

Kun hän saapui kirkkopihalle, niin hän hyppäsi alas ratsultaan ja sitoi sen pylvääseen ja meni telttaan. Mutta hän ei nähnyt siellä ainoatakaan ritaria miekkaa vartioimassa, sillä he olivat menneet kaikki turnajaisiin. Ja Arthur tarttui miekan kahvaan, ja kiivaasti tempaisten hän sen helposti vetäisi kivestä; ja sitten hän hyppäsi ratsunsa selkään ja lähti ratsastamaan minkä ennätti, kunnes saavutti veljensä Kay herran, jolle hän antoi miekan.

Heti kuin Kay herra sen näki, niin hän tunsi sen Ihmeellisen kiven miekaksi, ja hän ratsasti isänsä Ector herran luo ja sanoi:

"Herra, katsokaa, tässä on Ihmeellisen kiven miekka, minusta täytyy siis tulla tulla tämän maan kuningas."

Kun Ector herra näki miekan, niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti kirkolle, ja siellä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja menivät kirkkoon, ja Ector herra vannotti poikaansa todenmukaisesti kertomaan, kuinka hän oli saanut miekan.

"Veljeltäni Arthurilta", Kay herra virkkoi, "sillä hän sen minulle toi."

"Kuinka sinä sait tämän miekan?" Ector herra sanoi Arthurille.

Ja poika kertoi hänelle.

"Nyt ymmärrän", Ector herra virkkoi, "että sinusta täytyy tulla tämän maan kuningas."

"Minkä tähden minusta", Arthur virkkoi, "ja mistä syystä?"

"Herra", Ector sanoi, "siitä syystä että Jumala niin tahtoo; sillä tuota miekkaa ei olisi saanut vedetyksi kivestä kukaan muu, kuin se, joka oikeutta myöden on oleva kuningas. Näytäpä nyt, saatatko pistää miekan takaisin sinne missä se oli ja vetää sen jälleen irti."

"Eipä se ole vaikeata", Arthur virkkoi, ja pisti miekan takaisin kiveen.

Silloin Ector herra koetti vetää miekkaa, eikä se onnistunut; ja Kay herrakin veti sitä kaikista voimistaan, mutta miekka ei liikahtanutkaan.

"Koetapa nyt sinä", Ector herra sanoi Arthurille.

"Kas näin", Arthur sanoi ja vetäisi nopsasti miekan kivestä.

Silloin Ector herra ja Kay herra polvistuivat maahan hänen eteensä.

"Voi, minun oma rakas isäni ja veljeni", Arthur virkkoi, "minkä tähden te notkistatte minulle polvianne?"

"Ei niin, ei niin, armollinen herrani Arthur, minä en suinkaan ole teidän isänne, enkä heimolaisennekaan. Mutta nyt näen, että te olette korkeampaa sukua kuin luulinkaan."

Silloin Ector herra kertoi hänelle kaikki, kuinka hän oli ottanut hänet kasvatikseen ja kenen käskystä ja kuinka hän oli saanut hänet Merliniltä. Ja kun Arthur käsitti, ett'ei Ector ollutkaan hänen isänsä, niin hän kävi kovin surulliseksi.

"Tahdotteko olla minun hyvä ja armollinen hallitsijani, kun pääsette kuninkaaksi?" ritari kysyi.

"Tottapa tahdon, huonostipa muuten käyttäytyisin", Arthur sanoi, "sillä teillehän olen kaikkein suurimmassa kiitollisuuden velassa ja hyvälle äiti rouvalleni, teidän vaimollenne, joka on minua kasvattanut ja hoitanut kuin omaa lastansa. Ja jos se on Jumalan tahto että minusta tulee kuningas, niinkuin te sanotte, niin ilmoittakaa minulle vain mitä soisitte minun tekevän, enkä minä ole teitä pettävä, Jumala varjelkoon että teidät pettäisin."

"Herra", Ector sanoi, "en pyydä teiltä mitään muuta kuin että teette poikani, kasvattiveljenne Kay herran, kaikkien maittenne hovimestariksi."

"Niin on tapahtuva", Arthur sanoi, "ja kautta kunniani, kukaan muu ei ole sitä virkaa hoitava, niin kauan kuin hän ja minä olemme elossa."

Sitten he menivät arkkipiispan luo ja kertoivat hänelle, kuinka miekka oli saatu ja kuka sen oli vetänyt kivestä.

Loppiaisena kaikki paroonit kokoontuivat kirkkopihaan kiven ympärille, niin että jokainen joka tahtoi, olisi saanut koettaa vetää miekkaa. Mutta ei kukaan muu heistä kaikista kuin Arthur saanut miekkaa irti kivestä. Silloin useat heistä kovin suuttuivat ja sanoivat, että olisi suuri häpeä heille ja koko maalle, jos joutuisivat alhaissukuisen pojan hallittaviksi, sillä vieläkään ei kukaan heistä tietänyt, että hän oli kuningas Uther Pendragonin poika. Niin he päättivät jättää asian ratkaisun kynttilänpäiväksi, joka on toisena päivänä helmikuuta.

Mutta kun kynttilänpäivä tuli ja Arthur yhä vieläkin oli ainoa, joka saattoi vetää miekan kivestä, niin he lykkäsivät sen pääsiäiseksi. Ja kun pääsiäinen tuli, ja Arthur taas voitti heidät kaikki, niin he lykkäsivät sen helluntaiksi.

Silloin arkkipiispa kutsui Merlinin neuvosta kokoon muutamia parhaimpia ritareita, joita oli saatavissa — sellaisia ritareita, joista kuningas Uther Pendragon eläessään oli enin pitänyt ja joihin hän oli enin luottanut — ja nämä määrättiin vartioimaan nuorta Arthuria yötä ja päivää ja kiellettiin hetkeksikään jättämästä häntä yksiksensä, kunnes helluntaijuhla oli tullut.

Kun tuo suuri päivä tuli, niin kaikellaiset miehet yrittivät vielä kerran vetää miekkaa kivestä, mutta kenellekään muulle se ei onnistunut kuin Arthurille. Kaikkien sinne kokoontuneiden lordien ja kaiken kansan edessä hän tempaisi miekan kivestä, ja silloin kaikki kansa huusi yhdestä suusta:

"Me tahdomme Arthurin kuninkaaksemme! Me emme salli että häntä enää estetään, sillä me näemme kaikki, että se on Jumalan tahto, että hän on oleva meidän kuninkaamme, ja joka sitä vastustaa, sen me lyömme kuoliaaksi."

Ja sen sanottuaan he kaikki polvistuivat yhtä aikaa, sekä rikkaat että köyhät, ja pyysivät anteeksi Arthurilta, että olivat antaneet hänen odottaa niin kauan.

Ja Arthur antoi heille anteeksi ja tarttui miekkaan molemmin käsin ja laski sen alttarille, jonka vieressä arkkipiispa seisoi, ja niin paras siellä olevista miehistä teki hänet ritariksi.

Sitten hän heti kruunattiin, ja hän vannoi lordeillensa ja kansallensa, että hän olisi oikeutta harrastava kuningas ja hallitsisi oikein ja tunnollisesti siitä päivästä lähtien ja niin kauan kuin hän eläisi.

Lujan linnan piiritys.

Senjälkeen kun Arthur oli kruunattu kuninkaaksi, tehtiin hänelle useita valituksia monesta suuresta vääryydestä, joita oli tehty maassa Uther kuninkaan kuoleman jälkeen. Monelta lordilta, ritarilta, aatelisrouvalta ja aatelismieheltä oli riistetty heidän maansa. Silloin Arthur määräsi, että maat olivat annettavat takaisin niille, joiden omat ne olivat olleet. Ja kun se oli tehty ja kaikkien Lontoon ympärillä olevien alueiden asiat olivat järjestetyt, niin Arthur teki Kay herran Englannin hovimestariksi, Baldwin herran Britannian konnetaabeliksi ja Ulfius herran kamariherraksi; ja Brastias herra määrättiin Trentin pohjoispuolella olevien maiden hoitajaksi. Suurin osa sitä seutua oli silloin kuninkaan vihollisten hallussa, mutta muutamassa vuodessa Arthur sai koko pohjoisosan maata valloitetuksi.

Muutamat osat Walesia vastustivat häntä vielä, mutta aikanansa hän voitti ne kaikki, niinkuin hän oli voittanut muutkin, jalolla miehuudellaan ja Pyöreän pöydän ritarien uljuudella.

Sitten Arthur kuningas meni Walesiin ja kuulutti suuren juhlan helluntaiksi sen jälkeen kun hänet oli kruunattu Carleonin kaupungissa. Siihen juhlaan tuli monta rikasta ja mahtavaa kuningasta suurine ritariseurueineen. Arthur iloitsi heidän tulostaan, sillä hän luuli, että kuninkaat ja ritarit olivat tulleet ystävyydessä ja kunnioittaakseen häntä hänen juhlassaan, ja sentähden hän iloitsi suuresti ja lähetti heille runsaita lahjoja.

Mutta kuninkaat eivät tahtoneet ottaa niitä vastaan, vaan pieksivät häpeällisesti lähettiläitä ja sanoivat, ett'ei heitä haluttanut ottaa vastaan lahjoja parrattomalta pojalta, joka vielä lisäksi oli alhaista sukua. He lähettivät hänelle sanan, ett'eivät he huoli hänen lahjoistansa, mutta että he tulevat ja antavat hänelle lahjoja terävällä miekalla niskan ja hartioitten väliin. Sen vuoksi he olivat sinne saapuneet, sillä häpeällistä oli heidän sallia tuollaisen pojan hallita niin jaloa valtakuntaa.

Kun sanansaattajat olivat tuoneet tämän vastauksen Arthur kuninkaalle, niin parooniensa neuvosta hän sulkeutui viidensadan urhean miehen kanssa lujaan linnaan. Ja kaikki kuninkaat alkoivat piirittää häntä, mutta Arthur kuninkaalla oli yllinkyllin ruokavaroja.

Ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut, niin Merlin, tuo suuri tietäjä, tuli Carleonin kaupunkiin. Kuninkaat ihastuivat suuresti, kun hänen näkivät, ja kysyivät häneltä:

"Minkä tähden tuo Arthur poika on tehty meidän kuninkaaksemme?"

"Herrat", Merlin sanoi, "hän on tehty kuninkaaksemme sentähden, että hän on kuningas Uther Pendragonin poika. Ja sanokoon 'ei' kuka hyvänsä, niin Arthur on sittenkin oleva kuningas ja voittava kaikki vihollisensa, ja ennenkuin hän kuolee, niin hän on kauan aikaa ollut koko Englannin kuninkaana ja hallinnut Walesia, Irlantia ja Skotlantia ja useampaa valtakuntaa, kuin minä nyt tahdon mainita."

Muutamat kuninkaista ihmettelivät Merlinin sanoja ja uskoivat, että niin kävisi kuin hän sanoi; ja muutamat, kuten Orkneyn kuningas Lot, nauroivat hänelle, ja toiset taas kutsuivat häntä velhoksi. Mutta he kaikki olivat sitä mieltä, että Arthur kuninkaan pitäisi tulla keskustelemaan heidän kanssaan, ja he vakuuttivat, että hän saisi turvallisesti tulla ja mennä.

Niin Merlin meni Arthur kuninkaan luo ja kertoi hänelle mitä hän oli tehnyt ja sanoi, ett'ei hänen pitäisi pelätä, vaan tulla rohkeasti ja puhua heidän kanssaan.

"Älkää heitä säästäkö", hän sanoi, "vaan vastatkaa heille niinkuin heidän kuninkaansa ja päämiehensä tulee, sillä te olette voittava heidät kaikki, joko he sitten tahtovat taikka eivät."

Silloin Arthur kuningas tuli ulos linnastaan, ja hänellä oli kaapunsa alla panssaripaita kaksinkertaisesta teräksestä. Ja hänen kanssaan kulki Canterburyn arkkipiispa ja Baldwin herra, Kay herra ja Brastias herra. Kun hän kohtasi kuninkaat, niin ei silloin häikäilty, vaan lausuttiin molemmin puolin voimakkaita sanoja, ja Arthur kuninkaalla oli valmiina vastaus kaikkeen mitä he sanoivat, ja hän lausui, että jos hän vain saa elää, niin kyllä hän vielä taivuttaa heidän niskansa. Kuninkaat lähtivät sentähden raivoissaan pois, ja Arthur kuningas palasi linnaansa ja asesti itsensä ja kaikki soturinsa.

"Mitä aiotte tehdä?" Merlin sanoi kuninkaille; "parempi olisi teille, että malttaisitte mielenne, sillä ette te täällä pääse voitolle, vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän."

"Pitäisikö meidän pelästyä untenselittäjän puheista", ilkkui Lot kuningas.

Silloin Merlin katosi ja tuli Arthur kuninkaan luo ja käski hänen ahdistaa heitä ankarasti. Ja tietäjä neuvoi Arthuria ja sanoi, ett'ei hänen heti alussa pitäisi käyttää miekkaansa, jonka hän oli saanut ihmeen kautta; vaan vasta sitten kun hän näkisi olevansa suuressa vaarassa, hän saisi paljastaa miekan ja tehdä parastansa.

Mutta sillä välin kolmesataa parasta miestä, jotka olivat kuninkaiden mukana, menivät Arthurin puolelle, ja se oli hänelle suureksi lohdutukseksi. Kaikki hänen soturinsa taistelivat uljaasti, ja taistelu raivosi kauheasti. Arthur kuningas itse oli aina etumaisena tungoksessa, mutta viimein hänen ratsunsa lyötiin kuoliaaksi hänen altaan. Ja samassa Lot kuningas paiskasi Arthur kuninkaan maahan.

Mutta neljä Arthurin ritaria riensi apuun ja asetti hänet taas ratsun selkään. Ja silloin hän paljasti miekkansa, ja se hohti niin hänen vihollistensa silmissä, että se paistoi kuin neljäkymmentä tulisoihtua. Ja sillä tapaa hän karkoitti vihollisensa ja löi monta heistä.

Silloin Carleonin asukkaat nousivat taisteluun, aseinaan nuijia ja kiviä, ja he kaatoivat monta ritaria. Mutta kuninkaat liittyivät niihin ritareihinsa, jotka vielä olivat elossa, ja pakenivat.

Ja Merlin tuli Arthurin luo ja kielsi hänen heitä enempää ahdistamasta.

Kuninkaiden taistelu.

Juhlan ja turnajaisten jälkeen Arthur tuli Lontooseen ja kutsui kaikki parooninsa neuvotteluun. Sillä Merlin oli kertonut hänelle, että nuo kuusi kuningasta, jotka olivat sotineet häntä vastaan ja jotka hän oli tuhonnut, eivät vitkastelisi kostaakseen hänelle ja hänen maalleen. Paroonit eivät osanneet antaa mitään neuvoa, vaan sanoivat että he olivat kylliksi voimakkaita taistelemaan.

"Hyvin puhuttu", Arthur sanoi, "minä kiitän teitä rohkeudestanne; mutta tahtovatko teistä kaikki ne, jotka minua rakastavat, kuulla Merlinin sanoja. Tiedättehän, mitä kaikkea hän on tehnyt minun hyväkseni ja että hän tietää paljon asioita, ja kun tapaatte hänet, niin toivon että pyydätte hänen antamaan teille kaikkein parhaimman neuvonsa."

Kaikki paroonit sanoivat, että he mielellään kuulisivat Merlinin neuvoja, ja niin lähetettiin häntä hakemaan.

"Varoitan teitä ajoissa", Merlin virkkoi, "koska teidän vihollistenne voimat ovat enentyneet ja he ovat niin taitavia sotureita kuin suinkin saattaa olla. He ovat nyt saaneet puolelleen vielä neljä kuningasta ja mahtavan herttuan, ja joll'ei meidän kuninkaamme saa enemmän ratsumiehiä, kuin on saatavissa hänen oman valtakuntansa rajojen sisäpuolelta, niin hänet voitetaan ja lyödään, jos hän ryhtyy taisteluun."

"Mitä on tehtävä?", paroonit kysyivät.

"Ilmoitan teille neuvoni", Merlin virkkoi. "Meren tuolla puolen on kaksi veljestä, ja he ovat molemmat kuninkaita ja ihmeellisen voimallisia miehiä. Toinen on Benwickin kuningas, Ban nimeltään, ja toinen Gaulin, se on Ranskan, kuningas Bors. Ja näitä veljeksiä vastaan sotii mahtava mies, Claudas kuningas, ja taistelee heidän kanssaan eräästä linnasta, ja ankara on viha ja vaino heidän välillään. Mutta kun Claudas on sangen rikas, niin hän voi hankkia monia taitavia ritareita taistelemaan puolestansa, ja enimmäkseen hän pitää noita molempia kuninkaita varsin ahtaalla. Tämä on nyt minun neuvoni: että meidän kuninkaamme ja hallitsijamme lähettää Ban ja Bors kuninkaille kahden luotettavan ritarin mukana kirjeet, joissa hän ilmoittaa, että jos he tahtovat tulla katsomaan Arthuria ja hänen hoviansa ja auttaa häntä hänen sodissaan, niin hän vannoo auttavansa heitä heidän sodissaan Claudas kuningasta vastaan. No, mitä te nyt ajattelette tästä neuvosta?"

"Se on hyvä neuvo", sanoivat kuningas ja paroonit.

Ja niin asia päätettiin kaikessa kiireessä.

Ulfius ja Brastias valittiin sanansaattajiksi, ja he lähtivät matkaan hyvin asestettuina ja uljaitten ratsujen selässä. Ja niin he kulkivat yli meren ja ratsastivat kohden Benwickin kaupunkia. Silloin eräässä kapeassa paikassa yksitoista Claudas kuninkaan ritaria karkasi heidän päällensä ja koetti tappaa heidät tai ottaa heidät vangiksi. Mutta Ulfius ja Brastias taistelivat heidän kanssaan kaksitellen ja voittivat heidät kaikki toisen toisensa jälkeen ja jättivät heidät pahoin kolhittuina ja ruhjottuina maahan makaamaan.

Kun he saapuivat Benwickiin, niin sattui niin onnellisesti, että molemmat kuninkaat, Ban ja Bors, olivat siellä. Heti kun kuninkaat kuulivat, että he olivat Arthurin sanansaattajia, niin nämät ottivat heidät mitä sydämellisimmin vastaan, ja kun Ban ja Bors lukivat kirjeet, niin sanansaattajat tulivat vieläkin tervetulleemmiksi.

Niin Ulfiusta ja Brastiasta kestitettiin hyvin ja heille annettiin kallisarvoisia lahjoja niin paljon kuin jaksoivat kantaa, ja he saivat mukaansa sen vastauksen, että molemmat kuninkaat tulisivat Arthurin luokse niin kiireesti kuin suinkin saattoivat.

Arthur kuningas riemastui suuresti saadessaan tämän sanoman, ja kun aika tuli kuninkaiden saapua, niin hän kuulutti suuren juhlan ja meni kymmenen penikulmaa Lontoon ulkopuolelle heitä vastaan. Juhlan jälkeen pidettiin komeat turnajaiset, joihin otti osaa seitsemän sataa ritaria. Arthur, Ban ja Bors istuivat Canterburyn arkkipiispan ja Ector herran (Käyn isän) keralla kultakankaalla verhotussa katoksessa ladyen ja aatelisnaisten keralla, nähdäkseen ketkä taistelivat parhaiten ja antaakseen arvostelunsa. Ne ritarit, jotka voittivat palkintoja, olivat Arthur kuninkaan hoviin kuuluvat Kay herra, Lucas herra ja Griflet herra.

Ban ja Bors kuninkaiden avulla Arthur uudestaan voitti ja karkoitti nuo yksitoista kuningasta, jotka sotivat häntä vastaan. Ja kun hänen vihollisensa olivat lyödyt, niin Ban ja Bors kuninkaat palasivat omille mailleen mukanaan kalliita lahjoja. Ja he tekivät Arthurin kanssa sellaisen sopimuksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuaan Claudas kuningasta vastaan, niin he lähettäisivät häntä hakemaan, ja jos taas Arthur heitä tarvitsisi, niin tulisi hänen vain lähettää heille sana, eivätkä he vitkastelisi.

Turmion ennustus.

Ban ja Bors kuninkaiden lähdettyä Arthur ratsasti Carleoniin. Sillä sinne oli lähettänyt puolisonsa Orkneyn kuningas Lot, yksi niistä kuninkaista, jotka olivat sotineet häntä vastaan. Kuningatar tuli suurella komeudella ja loistolla lähettilään tavoin, mutta itse asiassa hänen tarkoituksensa oli urkkia Arthurin hovia. Hänen mukanaan olivat hänen neljä poikaansa, Gawaine, Gaheris, Agrivaine ja Gareth, ja monta muuta ritaria ja ladyä. Vaikka hän oli hyvin ilkeä ja kavala, niin hän oli sentään mitä ihanin nainen, ja sentähden hän kokonaan voitti Arthur kuninkaan sydämen. Arthur ei tietänyt, että tuo kuningatar itse asiassa oli hänen oma sisarpuolensa, hänen äitinsä Igrainen tytär, sillä Igraine oli ennen naimistaan Uther Pendragonin kanssa ollut erään mahtavan Cornwallin herttuan puolisona. Toinen tytär oli Morgan le Fay, joka oli myöskin äärettömän ihana ja ilkeä sekä sangen taitava noitakeinoissa.

Lot kuninkaan puoliso viipyi kuukauden Carleonissa ja lähti sitten pois, ja hänen mentyään Arthur kuningas näki ihmeellisen unen, joka täytti hänen mielensä suurella pelolla. Hän näki unta, että maahan tuli korppikotkia ja käärmeitä; ja että ne tappoivat ja hävittivät kaiken kansan, ja sitten hän taisteli niitä vastaan ja ne tekivät hänelle paljon pahaa ja haavoittivat hänet vaikeasti, mutta viimein hän ne surmasi.

Kun kuningas heräsi, niin hän oli sangen surullisella mielellä unensa johdosta, ja päästäkseen ajatuksistaan hän lähti useiden ritariensa kera metsästämään. Heti metsään saavuttuaan näki kuningas edessään ison hirven ja hän ajoi sitä takaa niin kiivaasti, että hänen ratsuparkansa vaipui nääntyneenä maahan.

Kun kuningas istui odottamassa toista hevosta, jota muuan hänen miehistään oli hakemassa, tuli Merlin hänen luokseen neljäntoista vuotiaan pojan muodossa ja tervehtien kuningasta kysyi, miksi hän oli niin mietteissään. Arthur vastasi, että hänellä oli kyllä syytä olla alakuloinen, ja silloin Merlin saattoi hänet aivan hämmästyksiinsä, kun hän tiesi kaikki hänen ajatuksensa ja kertoi kuka hän oli ja kaikki mikä häntä koski. Sitten Merlin katosi ja palasi taas kahdeksankymmenen vuotiaan ukon haahmossa, ja siinä valepuvussa hän taas kysyi kuninkaalta, miksi hän oli niin surullinen.

"Syytä on kyllä ollakseni surullinen", Arthur virkkoi.

Ja hän kertoi vanhukselle unensa ja kuinka tuo kummallinen poika oli juuri ollut hänen luonaan ja kertonut hänelle hänen isästään ja äidistään ja ilmoittanut asioita, joista ei hänellä ollut aavistustakaan. Silloin Merlin sanoi että kaikki, mitä lapsi oli hänelle puhunut, oli aivan totta. Ja että hän oli tullut sanomaan, että tulevina vuosina moni onnettomuus oli kohtaava maata, sillä Lot kuninkaan vaimo oli synnyttävä lapsen, joka koettaisi tuhota Arthurin ja kaikki hänen ritarinsa.

"Ken olet sinä", kysyi Arthur, "joka kerrot minulle tällaisia uutisia?"

"Minä olen Merlin", sanoi tietäjä, "ja minä olin sekin, joka oli täällä pojan muodossa."

"Ah", virkkoi Arthur kuningas, "tepä olette ihmeellinen mies, mutta minä ihmettelen suuresti teidän sanojanne, että minun täytyy kuolla taistelussa."

"Älkää ihmetelkö", Merlin virkkoi, "sillä se on Jumalan tahto, hän rankaisee teitä niiden pahojen tekojen tähden, joita on tehty maan päällä. Mutta minä saattaisin murehtia", vanhus lisäsi, "sillä minun täytyy kuolla häpeällinen kuolema — minut pistetään elävänä maan sisään, mutta sinä saat kuolla kunniallisen kuoleman."

Kun he siten pakinoivat, tuotiin kuninkaan hevonen ja Arthur nousi satulaan, ja Merlin astui toisen hevosen selkään ja he ratsastivat Carleoniin.

Se mitä Merlin ennusti omasta kuolemastaan, kävi todellakin toteen. Muutamia vuosia myöhemmin tuo suuri tietäjä rakastui erääseen hovineitoon nimeltä Nimue, tai kuten muutamat häntä kutsuivat "Vivien", joka oli tuntevinaan vastarakkautta Merliniä kohtaan, kunnes oli oppinut kaikki ne asiat, joita hän halusi tietää. Merlin opetti hänelle kaikki loihdut ja noitakeinot, niin että hän saattoi itsekin noitua. Mutta Merlin hullaantui niin rakkaudessaan, ett'ei hän tahtonut hetkeksikään laskea Nimueta näkyvistään, ja tuo lady lopuksi aivan väsyi hänen hellyyteensä ja tahtoi päästä vapaaksi hänestä. Hän pelkäsi Merliniä senvuoksi, että tämä oli tietäjä, eikä hän keksinyt mitään keinoa, jolla olisi päässyt hänestä eroon.

Viimein tapahtui että Merlin kerran näytti hänelle ihmeellisen kallion, jonka edessä oli suuri kivi, jota saattoi taikakeinoilla liikuttaa. Silloin Nimue kavalasti houkutteli Merlinin astumaan kallion sisään, saadakseen muka tietää mitä kaikkia ihmeitä siellä oli. Mutta kun Merlin oli kallion sisässä, niin hän noitui kiven paikoilleen niillä loihduilla, joita Merlin oli hänelle opettanut, ja kaikista taikakeinoistaan huolimatta Merlin ei päässyt sieltä ikinä ulos. Sitten Nimue pakeni ja jätti Merlinin kallioon.

Siten kävi toteen ennustus Merlinin kohtalosta, ja myöhemmin myöskin tapahtui se mitä hän oli ennustanut Arthur kuninkaasta. Sillä Merlin sanoi kerran, että se mies, joka tuhoisi Arthurin, syntyisi toukokuun ensimäisenä päivänä. Ja niin kuningas noudatti luokseen kaikki ne lapset, jotka olivat syntyneet ensimäisenä päivänä toukokuuta. Niiden joukossa oli monta lordien ja ladyjen poikaa ja muiden muassa myös hänen sisarenpoikansa Mordred, Lot kuninkaan puolison poika. Kaikki lapset pantiin laivaan ja lähetettiin pois maasta, ja muutamat olivat vain neljän viikon vanhoja. Mutta laiva ajoi karille ja murskaantui, ja kaikki lapset hukkuivat, paitsi yksi. Pikku Mordredin heittivät aallot rannalle, ja eräs hyvä mies otti hänet hoitoonsa ja kasvatti häntä, kunnes hän oli täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hän vei hänet hoviin. Mordred oli samoin kuin äitinsäkin sangen ilkeä ja kavala ja, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hän saattoi paljon kurjuutta Pyöreän pöydän ritarien jaloon joukkoon.

Monet valtakunnan lordit ja paroonit olivat kovin vihoissaan lastensa menettämisestä; mutta useat syyttivät enemmän Merliniä kuin Arthuria, niin että he pysyivät alallaan, joko sitten pelosta tai rakkaudesta.

Lähteen ritari.

Kun Arthur kuningas kuuli Merliniltä, että hänen äitinsä Igraine vielä oli elossa, niin hän lähetti häntä kaikessa kiireessä hakemaan. Ja kuningatar tulikin ja toi mukanaan tyttärensä Morgan le Fayn, joka oli niin ihana nainen kuin olla saattoi. Igraine ei ollut koskaan saanut tietää, kuinka oli käynyt sen pienen lapsen, jonka hän oli antanut Merlinin huostaan, sillä hän ei ollut koskaan sen jälkeen nähnyt lastansa eikä tietänyt edes mikä nimi sille annettiin. Silloin Merlin otti kuningasta kädestä ja sanoi: "Tämä on sinun äitisi." Ja silloin Arthur sulki äitinsä, Igraine kuningattaren, syliinsä ja suuteli häntä, ja he itkivät molemmat toinen toisensa tähden. Ja kuningas määräsi pidettäväksi juhlan, joka kesti kahdeksan päivää.

Eräänä päivänä saapui hoviin muuan asemies kuljettaen edessään ratsunsa selässä kuolettavasti haavoitettua ritaria. Hän kertoi, että metsässä oli muuan ritari, joka oli pystyttänyt teltan lähteen partaalle ja kuinka tuo ritari oli surmannut hänen herransa, joka oli kelpo ritari; ja hän pyysi että hänen herransa haudattaisiin ja että joku ritari kostaisi hänen kuolemansa.

Suuri hälinä nousi hovissa tuon ritarin kuoleman johdosta, jokainen tahtoi antaa neuvojaan, ja muuan nuori asemies, Griflet nimeltään, joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Arthur, tuli kuninkaan luokse ja pyysi että tämä tekisi hänet ritariksi.

"Sinä olet vielä liian nuori ja hento", sanoi Arthur, "ottaaksesi niin korkean arvon hartioillesi."

"Herra", Griflet virkkoi, "minä rukoilen teitä tekemään minut ritariksi."

"Herra, olisi kovin ikävää menettää Griflet", sanoi Merlin, "sillä hänestä tulee ylen kelpo mies, kun hän pääsee täysi-ikäiseksi, ja hän on oleva teidän luonanne elämänsä loppuun asti."

Niin kuningas teki hänet ritariksi.

"Mutta nyt", hän sanoi, "koska minä olen tehnyt sinut ritariksi, niin sinun täytyy antaa minulle lahja."

"Mitä vain tahdotte", Griflet sanoi.

Silloin kuningas otti häneltä lupauksen, että kun hän oli taistellut lähteellä ritarin kanssa, niin hän palaisi suoraapäätä hoviin enempiä taisteluja etsimättä.

Niin Griflet hyppäsi kiireesti ratsunsa selkään, asetti kilpensä paikoilleen ja otti peitsen käteensä ja ratsasti täyttä laukkaa, kunnes hän saapui lähteelle. Siellä hän näki komean teltan ja sen vieressä seisoi peitteen alla uljas ratsu, hyvin satuloituna ja suitsitettuna ja puussa riippui monivärinen kilpi ja iso peitsi. Griflet kolhautti kilpeen peitsensä perällä, niin että kilpi putosi maahan.

Silloin ritari tuli ulos teltasta ja sanoi: "Hyvä ritari, miksi te työnsitte alas minun kilpeni?"

"Siksi että tahdon tjostata teidän kanssanne", sanoi Griflet.

"Parempi on teidän olla tjostaamatta", sanoi ritari, "sillä te olette nuori ja vast'ikään ritariksi tehty, eikä teidän voimanne ole mitään minun voimieni rinnalla."

"Oli miten oli", Griflet sanoi, "mutta minä tahdon tjostata teidän kanssanne."

"En mielelläni siihen suostu", sanoi ritari, "mutta koska minun täytyy, niin olen valmis. Mistä te olette?"

"Herra, minä olen Arthurin hovista."

Molemmat ritarit törmäsivät yhteen, niin että Grifletin peitsi kalahti kappaleiksi, ja silloin toinen ritari, jonka nimi oli Pellinore, syöksi peitsensä läpi Grifletin kilven ja vasemman kupeen, niin että peitsi katkesi ja hevonen ja ritari kaatuivat maahan.

Kun Pellinore näki Grifletin makaavan maassa, niin hän hyppäsi ratsultaan ja oli hyvin pahoillansa, sillä hän luuli surmanneensa hänet. Hän irroitti Grifletin kypärin, jotta tämä olisi saanut raitista ilmaa, ja asetti hänet uudestaan ratsun selkään ja sanoi että hänellä oli uljas sydän ja että hänestä tulisi ylen kelpo ritari, jos hän saisi elää. Niin Griflet herra ratsasti takaisin hoviin, jossa nousi suuri suru hänen tähtensä. Mutta hyvien lääkärien avulla hän sentään parani.

Arthur kuningas oli kovin kiukuissaan Griflet herran saaman vamman tähden, ja hän käski yhden miehistään pitää valmiina hänen ratsuaan ja varuksiaan kaupungin ulkopuolella seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa. Aamulla ennenkuin päivä oli valjennut hän nousi ratsulleen ja otti peitsensä ja kilpensä ja käski miehen odottaa, kunnes hän palaisi.

Hän ratsasti hiljalleen, kunnes päivä koitti, ja silloin hän näki kuinka kolme moukkaa ajoi takaa Merliniä surmatakseen hänet. Kuningas ratsasti niitä vastaan ja huusi: "Paetkaa, moukat!" Ja silloin he pelästyivät, kun näkivät ritarin, ja pakenivat.

"Voi Merlin", Arthur virkkoi, "täällä sinä olisit joutunut surmasi suuhun kaikesta oveluudestasi huolimatta, jollen minä olisi tullut!"

"Enpä suinkaan", Merlin virkkoi, "sillä minä olisin voinut pelastaa itseni, jos olisin tahtonut. Mutta sinä olet lähempänä kuolemaasi kuin minä, sillä sinä olet menossa kuolemaasi kohden, joll'ei Jumala sinua varjele."

Siten pakinoiden he kulkivat ja tulivat lähteelle, jonka partaalla tuo komea teltta seisoi. Ja Arthur kuningas näki että siellä istui asestettu ritari tuolilla.

"Herra ritari", Arthur virkkoi, "minkä vuoksi sinä oleskelet täällä, niin ett'ei yksikään ritari saata kulkea tätä tietä taistelematta sinun kanssasi? Minä neuvon sinua luopumaan tästä tavasta."

"Tätä tapaa minä olen käyttänyt", Pellinore sanoi, "ja tahdon sitä käyttää, kieltäköön kuka tahansa. Ja jos jotakuta suututtaa minun tapani, niin parantakoon sen kuka tahtoo."

"Minä tahdon parantaa sen", virkkoi Arthur.

"Se ei onnistu", sanoi Pellinore.

Ja hän nousi nopeasti ratsulleen, asetti paikoilleen kypärinsä ja otti peitsensä. He törmäsivät niin rajusti toinen toisensa kilpiä vastaan, että heidän peitsensä katkesivat. Silloin Arthur paljasti äkkiä miekkansa.

"Antakaahan olla", ritari virkkoi, "kauniimpaa on meidän molempien rynnistää vielä kerran terävillä peitsillä toisiamme vastaan."

"Niinpä niinkin", vastasi Arthur, "jos minulla olisi enemmän peitsiä."

"Minulla on kyllä", Pellinore sanoi.

Asemies tuli ja toi kaksi oivallista peistä, ja taas ritari ja kuningas rynnistivät kaikista voimistaan toisiaan vastaan, niin että molemmat peitset katkesivat. Silloin Arthur tarttui miekkaansa.

"Älkäähän vielä", sanoi ritari, "te olette taitavin tjostaaja, jonka minä olen tavannut, ja ritariuden korkean arvon tähden pyydän teitä vielä kerran tjostaamaan kanssani."

"Olkoon menneeksi", Arthur virkkoi.

Silloin tuotiin kaksi vielä suurempaa peistä, ja kumpikin ritari otti yhden ja he syöksyivät yhteen, niin että Arthurin peitsi kalahti kappaleiksi. Mutta Pellinore antoi hänelle niin voimakkaan iskun keskelle kilpeä, että sekä ratsu että mies kaatui maahan. Silloin Arthur paljasti kiukkuisesti miekkansa ja sanoi: "Minä koettelen sinun voimiasi, herra ritari, jalkaisin, sillä minä olen kadottanut kunniani ratsun selässä", ja hän syöksyi paljastetuin miekoin häntä kohden.

Kun Pellinore sen näki, niin hän hyppäsi myöskin satulasta, sillä hänen mielestään ei ollut kunniallista antaa ritarin olla niin epäedullisessa asemassa, itse olla ratsun selässä, kun toinen taistelee jalkaisin. Silloin alkoi kiivas ottelu, iskuja saatiin ja annettiin molemmin puolin, kunnes kenttä oli kosteana hurmeesta. He taistelivat kauan, lepäsivät ja alkoivat taas ottelun. Viimein he molemmat iskivät miekkansa yhteen, mutta Pellinoren miekka katkaisi Arthurin miekan kahtia, ja se suututti kovin kuningasta.

Silloin ritari sanoi Arthurille:

"En tiedä annanko sinun jäädä elämään vai surmaanko sinut. Mutta jollet sinä antaudu ja tunnusta itseäsi voitetuksi ja pelkuriksi, niin sinun pitää kuoleman."

"Kuolema on tervetullut, tulkoon koska tahansa", Arthur kuningas sanoi, "mutta antautua sinulle pelkurina: ennemmin kuolen, kuin niin häpäisen itseni." Ja hän ryntäsi Pellinoren kimppuun ja paiskasi hänet maahan ja tempasi kypärin hänen päästänsä.

Kun ritari tunsi sen, niin hän pelästyi kovin, vaikka hän olikin iso ja vahva mies. Mutta hän sai Arthurin nopeasti allensa ja riisti kypärin hänen päästään ja aikoi katkaista hänen kaulansa.

Mutta silloinpa ilmestyi Merlin ja sanoi:

"Ritari, pidätä kätesi, sillä jos sinä surmaat tuon ritarin, niin sinä syökset tämän valtakunnan suurimpaan turmioon, missä mikään valtakunta koskaan on ollut. Sillä tämä ritari on korkeampi arvoltaan kuin sinä luuletkaan."

"Kuka hän sitten on?" kysyi Pellinore.

"Arthur kuningas."

Silloin Pellinore olisi surmannut itsensä, sillä hän pelkäsi kuninkaan vihaa, ja hän nosti miekkansa. Mutta Merlin pani hänet lumoukseen, niin että hän vaipui raskaaseen uneen.

Excalibur miekka.

Vaivutettuaan Pellinoren taikauneen Merlin nosti pystyyn Arthur kuninkaan ja ratsasti pois Pellinoren ratsulla.

"Voi, mitä sinä olet tehnyt, Merlin", Arthur sanoi, "surmasitko sinä tuon kelpo ritarin taikakeinoillasi? Ei ole maan päällä toista niin kunnianarvoisaa ritaria kuin hän, ja minä luopuisin mieluummin koko vuoden tuloista, kuin antaisin hänen kuolla."

"Älkää huolehtiko", Merlin sanoi, "sillä hänellä on vähemmän hätää kuin teillä. Hän on vain unessa ja herää ennenkuin kolme tuntia on kulunut. Ei eläkään maan päällä oivallisempaa ritaria kuin hän, ja täst'edes hän tekee teille suuria palveluksia. Hänen nimensä on Pellinore, ja hän on saava kaksi poikaa, joista tulee ylen kelpo miehiä: Walesin Percival ja Walesin Lamerack."

Jätettyään Pellinoren, Arthur kuningas ja Merlin saapuivat erään erakon luo, joka oli hyvä mies ja taitava parannustaidossa. Hän hoiti niin huolellisesti kuninkaan haavoja, että ne kolmessa päivässä kokonaan paranivat, ja Arthur kykeni jatkamaan matkaansa Merlinin kera. Silloin heidän ratsastaessaan Arthur sanoi: "Minulla ei ole miekkaa."

"Ei ole väliä", Merlin sanoi, "tässä on lähellä miekka, joka tulee teidän omaksenne, jos minä vain sen saan käsiini."

Niin he ratsastivat kunnes saapuivat eräälle järvelle, joka oli leveä ja kirkasvetinen. Ja järven keskellä Arthur näki valkoiseen samettiin verhotun käsivarren, joka piti kaunista miekkaa kädessään.

"Katsokaa", Merlin sanoi, "tuolla on miekka, josta minä puhuin."

Silloin he näkivät neidon soutavan järven poikki.

"Mikä neito tuo on?" kysyi Arthur.

"Se on Järven neito", Merlin sanoi, "ja tuossa järvessä on kallio ja sen sisässä on ihanin asunto kuin olla saattaa maan päällä ja se on koristettu kalleilla koristuksilla. Tuo neito tulee kohta luoksenne, puhukaa silloin hänelle kauniisti, niin että hän antaa teille tuon miekan."

Silloin juuri neito tuli Arthurin luo ja tervehti häntä, ja Arthur vastasi neidon tervehdykseen.

"Neito", Arthur sanoi, "mitä miekkaa tuo käsivarsi tuolla kannattelee veden päällä? Soisinpa että se olisi minun, sillä minulla ei ole miekkaa."

"Arthur herra kuningas", sanoi neito, "se miekka on minun; sen nimi on Excalibur, joka merkitsee niin paljo kuin 'Leikkaa terästä'. Jos lupaatte antaa minulle lahjan, kun sitä teiltä pyydän, niin saatte tuon miekan."

"Kautta kunniani", sanoi Arthur, "saatte minkä lahjan vain tahdotte."

"Hyvä", sanoi neito, "astukaa tuohon veneesen ja soutakaa miekan luo ja ottakaa se ja sen huotra mukaanne, ja minä tulen pyytämään lahjaani, kun aikani tulee."

Niin Arthur kuningas ja Merlin hyppäsivät ratsuiltaan ja sitoivat ne kahteen puuhun ja astuivat veneesen, ja kun he saapuivat miekan luo jota käsi kannatteli, niin Arthur tarttui miekkaan kahvasta ja nosti sen veneesen ja vei sen mukanaan. Ja käsivarsi ja käsi katosi veden alle, ja niin he soutivat rantaan ja ratsastivat pois.

Sitten Arthur kuningas katseli miekkaa ja kehui sitä ylen hyväksi.

"Kumpiko mielestänne on parempi, miekkako vai huotra?" kysyi Merlin.

"Minusta miekka on parempi", vastasi Arthur.

"Te olette kerrassaan ymmärtämätön", Merlin virkkoi, "sillä huotra on kymmenen miekan arvoinen. Kun teillä on huotra mukananne, niin ette menetä tippaakaan verta, vaikka olisitte kuinka vaikeasti haavoitettu. Pitäkää sentähden huotraa aina huolellisesti huostassanne."

Niin he palasivat Carleoniin ja Arthur kuninkaan ritarit ihastuivat ikihyviksi, kun taas hänet näkivät. Kun he kuulivat hänen seikkailuistaan, niin he ihmettelivät, että hän sillä tapaa antautui vaaroihin ypö yksinään. Mutta kaikki kunnon miehet sanoivat, että oli hauskaa olla sellaisen päällikön käskettävänä, joka antautui seikkailuihin aivan kuin tavallinen halpa ritari.

Vähän aikaa senjälkeen Merlin taas varoitti Arthur kuningasta pitämään tarkkaa huolta Excalibur miekan huotrasta, sillä niin kauan kuin se oli hänellä, ei hän menettäisi tippaakaan verta, vaikka hänet haavoitettaisiin kuinka vaikeasti tahansa. Varmemmaksi vakuudeksi Arthur silloin uskoi miekan ja huotran sisarensa Morgan le Fayn huostaan. Mutta Morgan le Fay oli viekas ja kavala nainen. Hän rakasti muuatta ritaria enemmän kuin puolisoansa Uriens kuningasta tai veljeänsä Arthur kuningasta, ja hän keksi viekkaan keinon, jolla hän saisi heidät molemmat surmatuksi. Sitten hän aikoi mennä naimisiin tuon ritarin, Accolon herran kanssa, ja asettaa hänet Arthur kuninkaan sijaan valtaistuimelle, jolloin hänestä itsestään tulisi koko valtakunnan kuningatar. Senvuoksi hän valmisti taikakeinoillaan toisen huotran, joka oli aivan samallainen kuin Excaliburin huotra, ja antoi sen sitten Arthurille, kun tämä lähti taistelemaan. Mutta Excaliburia ja sen huotraa hän säilytti Accolon herraa varten.

Pyöreä pöytä.

Kun Arthur oli ollut muutamia vuosia kuninkaana ja taistellut vihollisiaan vastaan ja voittanut useat niistä, niin hänen parooninsa alkoivat pitää huolta, että hän ottaisi itselleen puolison, ja niin hän tapansa mukaan meni neuvottelemaan Merlinin kanssa.

"Se on oikein", Merlin sanoi, "sillä niin hyvän ja jalon miehen kuin te ei pidä jäädä ilman vaimoa. Onko ketään, jota rakastatte enemmän kuin muita?"

"On", Arthur kuningas sanoi, "minä rakastan Guinevereä, Cameliardin kuninkaan Leodegrancen tytärtä. Leodegrance pitää huoneessaan Pyöreätä pöytää, jonka hän sai isältäni Utherilta, ja tämä neito on kaunein ja jaloin kaikista, joita olen nähnyt tai koskaan nähdä saatan."

"Herra", sanoi Merlin, "mitä kauneuteen tulee niin hän on kyllä kaikkein ihanimpia. Mutta joll'ette rakastaisi häntä niin suuresti kuin rakastatte, niin saattaisin löytää teille toisen neidon, niin kauniin ja hyvän, että te häneen mielistyisitte — joll'ei teidän sydämenne jo olisi kiintynyt. Mutta kun miehen sydän on kiintynyt, niin vaikea on enää kääntyä takaisin."

"Se on totta", Arthur sanoi.

Sitten Merlin varoitti kuningasta, ettei olisi viisasta naida Guinevereä. Merlinillä oli ennustuksen lahja ja hän tiesi että jos tuo naimisliitto tehtäisiin, niin siitä syntyisi paljon onnettomuutta. Mutta ei mikään voinut saada kuningasta luopumaan aikeestaan. Niin Merlin vei sanan Leodegrancelle, joka ilostui suuresti.

"Ne ovat parhaimpia sanomia mitä koskaan olen saanut", hän sanoi, "että niin jalo ja ylevä kuningas tahtoo naida tyttäreni. Mitä maihini tulee, niin antaisin ne hänelle kaikki, jos luulisin sen olevan hänelle mieleen, mutta hänellä on maita kylliksi, hän ei tarvitse enempää. Sen sijaan annan hänelle lahjan, joka miellyttää häntä paljo enemmän. Annan hänelle Pyöreän pöydän, jonka sain Uther Pendragonilta, ja kun kaikki paikat ovat täytetyt, niin siinä on ritareita sata ja viisikymmentä. Ja sata hyvää ritaria minulla on itselläni, mutta viisikymmentä puuttuu, sillä niin moni on minun aikanani surmansa saanut."

Niin Leodegrance kuningas antoi tyttärensä Merlinille ja Pyöreän pöydän ja nuo sata ritaria. Ja he ratsastivat kuninkaallisessa loistossa ja komeudessa yli maiden ja vesien, kunnes saapuivat lähelle Lontoota.

Kun Arthur kuningas kuuli että Guinevere oli tulossa ja nuo sata ritaria Pyöreän pöydän keralla, niin hän riemuitsi suuresti heidän tulostaan ja siitä kalliista lahjasta.

"Tämä ihana lady on ylen tervetullut minun luokseni", hän sanoi, "sillä minä olen häntä kauan rakastanut, ja sentähden ei mikään minua niin ilahuta. Ja nuo ritarit ja Pyöreä pöytä miellyttävät minua enemmän kuin suuret ja kalliit aarteet."

Ja kuningas käski kaikessa kiireessä ruveta valmistamaan häitä ja kruunajaisia, jotta ne saataisiin niin komeiksi kuin vain ajatella saattoi. Ja hän käski Merlinin mennä ja hakea viisikymmentä jalointa ja arvokkainta ritaria ja täyttää vapaat paikat Pyöreän pöydän ääressä.

Ennen pitkää Merlin löysikin sellaisia ritareita, niin että kahdeksankolmatta paikkaa tuli täytetyksi, mutta enempää hän ei voinut löytää.

Sitten noudettiin Canterburyn arkkipiispa ja hän siunasi istuimet suurella loistolla ja hartaudella, ja nuo kahdeksankolmatta ritaria istuutuivat paikoilleen.

Kun se oli tehty, sanoi Merlin:

"Jalot herrat, teidän täytyy kaikkien nousta ja tulla osoittamaan kunnioitustanne Arthur kuninkaalle." Ja niin he nousivat ja kunnioittivat häntä.

Ja kun he olivat menneet, niin Merlin huomasi että jokaisessa istuimessa oli kultakirjaimilla sen ritarin nimi, joka oli siinä istunut. Mutta kaksi paikkaa oli tyhjänä.

Kohta senjälkeen saapui nuori Gawaine, Orkneyn kuninkaan Lotin poika, ja pyysi lahjaa kuninkaalta.

"Pyydä", kuningas sanoi, "ja minä annan sinulle."

"Herra, minä pyydän että te tekisitte minut ritariksi sinä päivänä, jona otatte Guineveren avioksi."

"Teen sen mielelläni", Arthur kuningas sanoi, "ja tahdon osoittaa teille kaikkea kunniaa, minkä voin, koska te olette minun nepaani."

Niin kuningas teki Gawainen hääjuhlassaan ritariksi ja samalla kertaa hän myöskin ritaroi Pellinore kuninkaan pojan, jalon ja uljaan nuorukaisen, jonka nimi oli Tor.

Sitten Arthur kuningas kysyi Merliniltä, mikä oli syynä siihen, että
Pyöreän pöydän istuinten joukossa oli kaksi paikkaa tyhjänä.

"Herra", sanoi Merlin, "niillä paikoilla ei ole istuva ketkään muut kuin kaikista mainehikkaimmat ja jaloimmat. Ja Vaarallisella istuimella on istuva vain yksi, ja jos joku muu uskaltaa siihen asettua, niin tuho hänet perii. Ja sillä, joka siinä on istuva, ei ole vertaista oleva."

Niin sanoen Merlin otti Pellinore kuningasta kädestä ja vei hänet molempien tyhjien tuolien ja Vaarallisen istuimen luo ja sanoi kaikkien kuullen ja syvään kumartaen:

"Tämä on teidän paikkanne ja parhaiten kaikista täällä olevista te sen ansaitsette."

Silloin Gawaine herra vihastui suuresti ja sanoi veljelleen
Gaherisille:

"Tuo ritari on asetettu suureen kunniaan ja se suututtaa minua kovasti, sillä hän surmasi meidän isämme, Lot kuninkaan. Sen vuoksi minä tahdon surmata hänet tällä miekalla, joka minulle lähetettiin ja joka on ylen terävä."

"Älkää sitä nyt tehkö", Gaheris sanoi, "sillä minä olen vasta asemies. Mutta kun minut on tehty ritariksi, niin minä kostan hänelle. Ja sentähden, veljeni, on parasta että te odotatte toiseen aikaan, että saisimme hänet pois hovista, sillä jos me surmaisimme hänet täällä, niin me häiritsisimme tätä jaloa juhlaa."

"Tahdon tehdä niinkuin te sanotte", virkkoi Gawaine.

Sitten valmistui tuo jalo juhla, ja Camelotissa vihittiin kuningas suurilla juhlallisuuksilla Guinevereen pyhän Tapanin kirkossa.

Sitten kuningas antoi kaikille ritareillensa lahjoja, ja niille, jotka eivät olleet rikkaita, hän antoi tiluksia ja teroitti heidän mieleensä ett'eivät koskaan ketään loukkaisi tai tappaisi ja että he aina pakenisivat petosta. Ja ett'eivät he millään muotoa olisi julmia, vaan armahtaisivat niitä, jotka pyytävät armoa, taikka muuten he menettäisivät ikipäiviksi kunniansa ja Arthur kuninkaan suosion; ja että he aina auttaisivat ladyjä ja neitejä ja aatelisnaisia kuoleman rangaistuksen uhalla. Ja myös ett'ei kenkään saanut ryhtyä väärään taisteluun, ei kenenkään käskystä eikä tämän maailman hyvyyden tähden.

Tämän vannoivat kaikki Pyöreän pöydän ritarit, sekä nuoret että vanhat. Ja joka vuosi he uudistivat valansa korkeana helluntaijuhlana.

Taikalaivan ihmeellinen seikkailu.

Eräänä päivänä tapahtui, että Arthur oli metsästämässä useiden ritariensa kanssa suuressa metsässä. Kuningas itse, Gaulin Accolon ja Uriens kuningas, Morgan le Fayn puoliso, ajoivat takaa komeata hirveä ja heidän ratsunsa olivat niin nopsat että he tovin perästä olivat kymmenen penikulmaa edellä kumppaneistaan. Ankarasta ajosta nääntyneinä heidän ratsunsa viimein vaipuivat maahan, mutta yhä he näkivät edessään hirven, joka näytti aivan uupuneelta.

"Mitä nyt teemme?", Arthur kuningas sanoi, "me olemme aika pulassa."

"Käykäämme jalkaisin", sanoi Uriens kuningas, "kunnes kohtaamme jonkin asumuksen."

Silloin he näkivät hirven makaavan leveän järven rannalla ja koirat olivat sen saavuttaneet, ja Arthur kuningas puhalsi torvellaan merkin että otus oli kaatunut.

Sitten hän katseli ympärilleen ja näki edessään järvellä pienen laivan, joka oli aina veden rajaan asti verhottuna silkillä. Ja laiva tuli suoraan heitä kohden ja laski rannan hietikolle. Arthur kuningas meni rantaan ja kurkisti laivaan, mutta ei nähnyt siinä ainoatakaan maallista olentoa.

"Tulkaa", sanoi Arthur kuningas, "menkäämme katsomaan, mitä tuossa laivassa oikein on."

Niin he kaikki kolme astuivat laivaan ja näkivät että se oli runsaasti koristettu silkkikankaalla. Mutta sitten kaikki pimeni ja he näkivät yht'äkkiä ympärillään laivan kaikilla kulmilla satoja soihtuja, jotka valaisivat kirkkaasti. Ja samassa ilmestyi kaksitoista ihanaa impeä, jotka tervehtivät polviaan notkistaen Arthur kuningasta ja kutsuivat häntä nimeltään ja sanoivat että hän oli sangen tervetullut, ja että he kestitsisivät häntä miten parhaiten taitaisivat. Kuningas kiitti heitä kohteliaasti.

Neidot veivät kuninkaan ja hänen molemmat toverinsa kauniiseen huoneesen, jossa oli pöytä runsaasti katettuna kaikilla hyvillä tavaroilla; ja siellä heille tarjottiin kaikellaisia viinejä ja ruokia, mitä he vain saattoivat ajatella, ja se ihmetytti suuresti kuningasta, sillä hän ei ollut koskaan eläessään syönyt parempaa ateriaa.

Kun he olivat syöneet kyllikseen, niin Arthur kuningas vietiin toiseen huoneeseen, joka oli kauniimmin koristettu kuin hän koskaan oli nähnyt. Ja samaten palveltiin Uriens kuningasta, ja Accolon herra vietiin kolmanteen huoneeseen, joka myös oli ylen ihanasti koristettu. Ja niin he menivät iloissaan maata ja vaipuivat heti uneen.

Mutta herätessään aamulla Uriens kuningas huomasi olevansa Camelotissa puolisonsa Morgan le Fayn luona, ja se hämmästytti häntä suuresti, sillä edellisenä iltana hän oli ollut kahden päivän matkan päässä Camelotista.

Ja kun Arthur kuningas heräsi, niin hän huomasi olevansa pimeässä tyrmässä ja kuuli ympärillään monen onnettoman ritarin vaikerruksia.

"Keitä te olette, jotka niin valitatte?" Arthur kuningas sanoi.

"Meitä on täällä kaksikymmentä ritaria vankina", he sanoivat, "ja useat meistä ovat maanneet täällä seitsemän vuotta, ja toiset kauemman ja toiset vähemmän aikaa."

"Mistä syystä?" kysyi Arthur.

"Saatte kuulla", ritarit sanoivat.

"Tämän linnan lordi on Damas herra nimeltään ja hän on kavalin ritari mitä olla saattaa ja täynnä petosta, ja suurin konna, mitä milloinkaan on elänyt. Hänellä on nuorempi veli, hyvä ja uljas ritari, nimeltä Ontzlake herra, ja vanhempi veli, tämä Damas petturi, ei tahdo antaa hänelle hänen perintö-osaansa, paitsi mitä Ontzlake herra omalla uljuudellaan on saanut pidetyksi hallussaan. Nuoremmalla veljellä on sangen kaunis ja rikas kartano, ja siinä hän asuu kaikessa kunniassa ja on kaiken kansan rakastama, mutta Damas herraa vihaavat kaikki, sillä hän on ilman sääliä ja suuri konna. He ovat käyneet kauan sotaa keskenään, mutta Ontzlake on aina voiton puolella; ja hän tarjoutuu tarjoutumistaan taistelemaan Damas herran kanssa perinnöstä mies miestä vastaan, taikka joll'ei tämä tahdo itse taistella, niin saa hän hankkia jonkun ritarin taistelemaan edestänsä.

"Siihen Damas herra suostuikin, mutta hän on niin vihattu, ett'ei kukaan ritari tahdo taistella hänen puolestansa. Senvuoksi Damas on joka päivä ritareineen väijymässä ja hyökkää kaikkien ritarien kimppuun, jotka retkillänsä joutuvat näille maille, ja vie heidät tyrmäänsä. Ja monta kunnon ritaria, luvultaan yksitoista, on kuollut nälkään tässä tyrmässä. Jos vain yksi meistä, jotka olemme täällä, olisi tahtonut taistella hänen veljensä Ontzlake herran kanssa, niin hän olisi laskenut meidät vapaiksi, mutta kun tuo Damas on niin viekas ja kavala, niin me emme ikinä tahdo taistella hänen puolestansa. Ja me olemme niin nälän heikontamia, että me tuskin voimme pystyssä pysyä."

"Jumala armossaan teidät pelastakoon", sanoi Arthur.

Silloin juuri tuli muuan neito Arthurin luo ja sanoi: "Mitä kuuluu?"

"En tiedä", Arthur virkkoi.

"Herra, jos te tahdotte taistella minun isäntäni puolesta, niin teidät lasketaan vapaaksi, muuten ette ikinä pääse täältä elävänä."

"Se on kovaa", Arthur sanoi, "mutta ennemmin tahdon taistella ritaria vastaan kuin kuolla vankeudessa. Mutta vain sillä ehdolla, että minä saan vapauteni, ja kaikki nämä vangit, lähden minä taisteluun."

"Niin on tapahtuva", sanoi neito.

"Minä olen valmis", sanoi Arthur, "jos minulla vain olisi ratsu ja varukset."

"Teiltä ei ole mitään puuttuva", neito vastasi.

"Minusta näyttää, neito, niinkuin olisin nähnyt teidät Arthurin hovissa."

"Ette suinkaan", neito sanoi, "minä en ole koskaan ollut siellä, minä olen tämän linnan herran tytär."

Mutta hän valehteli, sillä hän oli yksi Morgan le Fayn neidoista.

Sitten hän meni joutuisasti Damas herran luokse ja kertoi, että Arthur tahtoi taistella hänen edestänsä, ja niin tämä lähetti hakemaan Arthuria. Ja kun Arthur saapui, niin hän oli niin kaunis ja ylevä, että kaikki ritarit, jotka hänen näkivät, sanoivat että olisi sääli, jos moinen ritari kuolisi vankeudessa.

Sitten hän ja Damas herra sopivat, että hän taistelisi Damas herran edestä sillä ehdolla, että kaikki muut ritarit pääsisivät vapaiksi. Damas herra vannoi Arthurille, että se tapahtuisi, ja Arthur puolestaan vannoi taistelevansa niin kauan kuin pystyssä pysyisi.

Silloin kaikki kaksikymmentä ritaria tuotiin saliin pimeästä tyrmästä ja laskettiin vapaiksi. Ja niin he kaikki jäivät katsomaan taistelua.

Morgan le Fayn kavaluus.

Palatkaamme nyt Gaulin Accoloniin, joka oli Arthurin ja Uriens kuninkaan mukana, kun nämä menivät taikalaivaan nukkumaan.

Kun hän heräsi, niin hän huomasi olevansa syvän kaivon partaalla, vain muutamia tuumia sen reunasta, suuressa hengen vaarassa. Kaivosta kohosi hopeaputki ja putkesta suihkusi vettä korkealle marmorialtaaseen.

Kun Accolon herra näki sen, niin hän sanoi:

"Taivas varjelkoon minun herraani Arthur kuningasta ja Uriensia, sillä nuo laivan neidot ovat pettäneet meidät. He olivat paholaisia, eivätkä naisia, ja jos minä vain hengissä suoriudun tästä onnettomasta seikkailusta, niin surmaava olen minä kaikki kavalat noitaneidot, missä ikinä heitä tapaan."

Silloin tuli hänen luokseen kääpiö, jolla oli suuri suu ja litteä nenä, ja hän tervehti Accolon herraa ja sanoi, että hän tuli Morgan le Fayn luota.

"Hän tervehtii teitä ja pyytää teitä olemaan rohkealla mielellä, sillä huomenna kello yhdeksän aikaan te olette taisteleva erään ritarin kanssa ja senvuoksi hän lähettää teille tässä Arthurin miekan, Excaliburin, ja huotran. Hän pyytää teitä, jos häntä rakastatte, taistelemaan viimeiseen asti ja ilman sääliä, aivan niinkuin hänelle lupasitte, kun hänen kanssaan salaisesti keskustelitte. Ja siitä neidosta, joka tuo hänelle sen ritarin pään, jonka kanssa te taistelette, siitä hän tekee kuningattaren."

"Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte", Accolon sanoi. "Ja minä olen pitävä lupaukseni, koska minulla on tämä miekka. Sulkekaa minut armollisen kuningattareni suosioon ja sanokaa hänelle, että olen tekevä kaikki mitä olen hänelle luvannut, taikka muutoin olen kuoleva. Nytpä ymmärrän", hän lisäsi, "että Morgan le Fay on tehnyt kaikki nämä taiat tuon taistelun tähden?"

"Siitä saatte olla varma", sanoi kääpiö.

Sitten tuli hänen luokseen ritari ja lady ja kuusi asemiestä. Ja ritari tervehti Accolon herraa, ja pyysi häntä tulemaan kartanoonsa lepäämään. Se ritari oli Ontzlake herra, Damas herran veli, jonka kanssa Arthur kuningas jo oli Damas herralle luvannut taistella. Niin Accolon nousi joutilaan ratsun selkään ja ratsasti ritarin keralla kauniiseen kartanoon, jonka vieressä oli luostari, ja siellä häntä kestittiin hyvin.

Sillävälin oli Damas herra lähettänyt veljelleen sanan, että tämä olisi valmis seuraavana päivänä kello yhdeksän aikaan ja saapuisi taistelukentälle taistelemaan erään ritarin kanssa, sillä hän oli löytänyt kelpo ritarin, joka oli kaikin puolin valmis taistelemaan. Kun tämä sanoma saapui Ontzlake herralle, niin hän kävi hyvin levottomaksi, sillä häntä oli jo haavoitettu peitsellä molempiin reisiin, mutta vammoistaan huolimatta hän aikoi taistella. Mutta kun Accolon herra kuuli taistelusta ja kuinka Ontzlake herra oli haavoitettu, niin hän sanoi, että hän tahtoi taistella hänen edestänsä, koska Morgan le Fay oli lähettänyt hänelle Excaliburin ja huotran, että hän taistelisi tuon ritarin kanssa seuraavana aamuna. Silloin Ontzlake herra riemastui suuresti ja kiitti kaikesta sydämestään Accolon herraa siitä että tämä tahtoi tehdä niin paljo hänen hyväksensä.

Seuraavana aamuna, kun Arthur kuningas oli noussut ratsunsa selkään ja oli valmis lähtemään taistelukentälle, tuli hänen luokseen neito, joka antoi hänelle Excaliburin kaltaisen miekan ja huotran ja sanoi:

"Morgan le Fay lähettää teille tässä teidän miekkanne ja rakkaan tervehdyksensä."

Arthur kiitti neitoa ja luuli että niin oli laita, mutta neito oli kavala, sillä miekka ja huotra olivat väärennetyt ja heikot ja hauraat.

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra asettuivat asentoon ja heidän ratsunsa syöksyivät niin rajusti yhteen, että sekä ratsut että miehet suistuivat maahan. Silloin molemmat ritarit hyppäsivät pystyyn ja paljastivat miekkansa. Tuo ilkeä kuningatar oli loihtinut heidät, niin ett'ei kumpainenkaan tuntenut toistansa. Mutta heidän siten taistellessaan tuli Järven neito, joka oli pistänyt Merlinin kiven alle, ja hän tuli Arthurin tähden, sillä hän tiesi että Morgan le Fay oli asettanut niin, että Arthur sinä päivänä saisi surmansa. Senvuoksi Nimue tuli pelastamaan Arthurin henkeä.

Niin he taistelivat tulisesti ja iskivät monta ankaraa iskua. Mutta Arthur kuninkaan miekka ei sattunut ensinkään niinkuin Accolon herran; melkein jokainen isku, jonka Accolon iski, haavoitti vaarallisesti Arthuria, niin että oli ihme että hän pysyi pystyssä, ja virtana valui hänen verensä. Kun Arthur näki, että maa oli kokonaan veren peittämä, niin hän pelästyi ja arvasi, että häntä oli petetty ja että hänen miekkansa oli vaihdettu. Sillä hänen miekkansa ei purrut ensinkään terästä, niinkuin oli ollut sen tapa ja sentähden hän pelkäsi saavansa surmansa. Hänestä näytti kuin se miekka, joka oli Accolonin kädessä, olisi ollut Excalibur, sillä jokaisella iskulla se vuodatti verta, mutta hän oli niin ritarillinen, että hän ylevästi kärsi vaivansa. Ja kaikki miehet, jotka katselivat häntä, sanoivat ett'eivät he koskaan olleet kenenkään ritarin nähneet niin hyvin taistelevan, kuin Arthur taisteli, katsoen siihen kuinka kovin hän oli haavoitettu. Kaikki kansa oli murheissaan hänen tähtensä, mutta molemmat veljekset, Damas herra ja Ontzlake herra, eivät tahtoneet sopia, niin että ritarit jatkoivat vain tulista taisteluansa. Silloin yht'äkkiä Arthur kuninkaan miekka katkesi kahvan juuresta ja putosi ruohikkoon ja hänen käteensä jäi vain miekan kahva ja nuppi. Kun hän sen näki, niin hän pelkäsi kovin saavansa surmansa, mutta yhä hän vain piti kilpeänsä ylhäällä, eikä väistynyt eikä menettänyt rohkeuttansa.

Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.