Joulupukin satuja ja leikkejä: Joulupukin aikaisemmista vuosikerroista valikoitu

JOULUPUKIN SATUJA JA LEIKKEJÄ

Joulupukin aikaisemmista vuosikerroista valikoitu

Helsingissä, Kansanopettajain O.-Y. Valistus, 1913.

SISÄLLYS:

I. Satuja.

Matti Kierosilmä, kirj. Larin Kyösti. Joulupukki 1901. Mitä Varpu kertoi, kirj. A. H. 1901. Turkkia pyytämässä, kirj. Kauppis-Heikki. 1901. Joulu-ukon saapas, kirj. Anni Svan. 1904. Orava ja Sinipiika, kirj. Johannes Tuokkola. 1904. Keisarin Moppe, mukaili Alpo Noponen. 1906. Matka Onnelaan, kirj. Vilkku Joukahainen. 1909. Martin kuusen-etsintä, kirj. Eino Salokas. 1909. Laurin hiihtomatka, kirj. E. V. 1909. Kesäyö metsäniityllä, kirj. Helmi Auvinen. 1910. Satutyttö, kirj. Annikki Virvatuli. 1910. Tarina pojasta, porsaasta ja metsänväestä, kirj. Anni Kaste. 1910.

II. Leikkejä.

Sudenajo, kirj. Kauppis-Heikki. Joulupukki 1902. Puurokuppi, kirj. Artturi L. ja A. N. 1907. Sielukellot, kirj. Juho Laine. 1905. Jouluvieraat, kirj. Kosken Erkki. 1907. Kuusenhaltija, kirj. Anni Kaste. 1909.

I. Satuja.

Matti Kierosilmä.

Matti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Lankin sekä kaikki rahansa. Oli joulun aatto-ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin katuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana. Kulkiessansa kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan mies, vanha kerjäläisukko.

"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?" kysyi ukko.

"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä hukkasin", sanoi Matti.

"Voi miestä —, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista", pyysi ukko.

"Hukkasin rahanikin", sanoi Matti.

"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?"

"Kyllä sen saat", sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin, kuten hänen tapansa oli.

"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi!" toivotti ukko ja jatkoi matkaansa haarapussi olalla.

Kulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena istahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin ilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen. Hänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä, ja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka kerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.

"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!" sanoi piipattimies naurellen, "miksi sinä olet niin surullinen?"

"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni, enkä pääse jouluksi kotiin", sanoi Matti.

"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä", sanoi kääpiömies, "sinä olet kunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja, sen tiedän; ihmisiä sinä katsot suoraan silmiin, sillä sinulla on valkoinen omatunto."

"Kunhan vaan pääsisin kotiini", sanoi Matti.

"Katsos tätä!" sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti haarapussia.

"Minun haarapussini!" huudahti Matti.

"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:

"Piu, pau, paukkaa, haarapussi laukkaa, alitse kuun, ylitse maan, vie mua, vie mua kotihin vaan!"

Niin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.

Matti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.

Haarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis ja Matti juoksi jälessä. Juoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstan tolpan kohdalla sai hän sen kiinni. Se vikuroi kuin hevonen ikään ja hyppeli Matin käsissä. Matti istui sen selkään ja toisteli pienen miehen sanoja:

Piu, pau, paukkaa, haarapussi laukkaa!

Ja Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, ja metsät ja järvet alhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä hurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa.

"Älä ollenkaan pelkää!" sanoi pieni mies, joka istui haarapussin selässä Matin takana.

"Sielläkös sinä, hyvä mies, olet taas!" sanoi Matti, "mihinkäs sitä nyt mennään?"

"Kultapilven kievariin", sanoi kääpiö.

"Minun on nälkä", sanoi Matti.

"Siellä syödään", sanoi kääpiö.

Lensivät, lensivät. Pian kuulivat miten silkkikarvainen halli haukkui Kultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta tehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia, ja he kulkivat kievarin kultaiseen linnaan. Katot ja seinät hohti helmissä ja jalokivissä, ja pöydällä odotti valmis ateria, eikä ketään näkynyt koko talossa.

Pöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli suuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja heittivät hallille hyvästi.

Ja he lensivät, lensivät, ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.

Matin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata kohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.

Matti katseli alaspäin ja sanoi:

"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?"

"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha on maassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtelevät kirkkoteillä", sanoi kääpiömies.

"Koto näkyy, koto näkyy!" huusi Matti täyttä rintaa.

"Siellä kohta ollaan", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies, "mutta muista, Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin käy hullusti!"

Ja he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka haamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen suuri noita-akka. Matti näki kotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla, ja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli suoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä maata, ja siinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen kotitaloonsa. Pieni mies oli kadonnut. Maantien varrella näki hän Laukin, joka pää nuokkuen seisoi rattaitten edessä, ja rahapussinsa löysi hän rattaiden pohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille ja ajoi kotiin päin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke ikäänkuin kanuunalla olisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. — Velhovuori aukeni räiskyen tulisissa auringoissa, ja kultakruunu päässä ajoi se kahden etusormen pituinen pieni mies nyt pitkänä jättiläisenä hopeavaunuissa vuoresta sisään. Matti tuijotti vuoreen, niin että valo häikäisi hänen silmiänsä. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa, kunnes se taas oli kuin musta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti kotiin. Mutta siitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä kutsuttiinkin nyt "Matti Kierosilmäksi."

Mitä Varpu kertoi?

Kansan satu Karjalasta.

Eräänä talvi-iltana menivät äiti ja isä kylään ja jättivät pikku Ellin, Maijan ja Eeron kotimiehiksi. Lähtiessään äiti antoi kullekin sokeripalan ja jätti pöydälle puolukkavadin, johon vielä oli sekoitellut siirappia. Mutta kun he siinä äänettöminä söivät puolukoita, huusi Eero yhtäkkiä:

— Nyt Varvun luokse tupaan satuja kuulemaani

Ja peräkkäin he juoksivat sinne. Varpu oli juuri juonut kahvinsa ja kehräsi isälle verkkorihmoja. Takkavalkea loimusi uunissa ja valasi hämärästi tupaa. Lapset istuivat tuoleille ja Eero, joka oli vähän rohkeampi, sanoi:

— Kerro nyt, Varpu kulta, meille satu!

— Tuota, tuota, tuokkeroista, alkoi Varpu, jottako satu? Mitäs minä teille piimäsuille kertoisin?

— Kertokaa niitä Laurin-Lienan satuja, huusivat lapset yhteen ääneen.

— Niin, tuota, se Laurin-Liena, meidän renki Aaron äitivainaja se minulle piennä ollessani haasteli kahdesta pojasta tämmöisen saakkunan:

— Oli ennen yhdellä miehellä monta poikaa. Isä kuoli ja pojat jakoivat perinnön. Vanhin otti talon, sitä seuraava hevosen ja kuka mitäkin tavaraa, niin että kahdelle nuorimmalle ei jäänyt muuta kuin toiselle kissa ja toiselle vain parkkivihko, pieni käärö pajun kuoria.

Se poika, joka sen parkkivihkon sai, se oli hyvin pahoillaan. — Voi minun poloisen päiviäni, ajatteli hän. — Mihin minä nyt joudun, kun näin armottomaksi ja osattomaksi jäin ja mitä minä tällä parkkivihkolla teen. Sama jos rikkatunkiolle heittäisin. Suruissaan, se parkkivihko selässään, poika lähti astumaan. Tulipa hänelle tiellä vastaan semmoinen vanha, pitkäpartainen ukko.

— No, mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko.

Poika selittämään: Minulta kun isä kuoli, eikä jäänyt minulle muuta perintöä, kun tämä pahainen parkkivihko.

— Elä ole sinä milläsikään, sanoi ukko. Annahan minä neuvon, niin hyvä tulee. Menehän tuonne lammin rannalle ja liota siellä nuo pajun kuoret ja puno niistä nuora. Tee sitten kyynärän pituinen puikko itsellesi ja koettele ommella Suolampi kiinni.

Poika kiitti ja meni lammen rannalle ja teki, niinkuin ukko oli neuvonut. Mutta kun hän siinä rupesi rantoja puikollansa penkomaan, alkoi lammen vesi lainehtia ja aalloista tulla tupsahti vedenakka siihen pojan luokse.

— No mitä sinä siinä raadat? alkaa akka pojalta tiedustella.

— Onhan sitä köyhällä miehellä työtä. Ompelen vain tämän lammen kiinni.

— Elä veikkoseni semmoista kummaa tee! Me jäämme kannen alle.

— Ei auta. Kyllä minä ompelen, ja sitten teen tämän lammen päälle sileän nurmen, se on köyhälle tarpeen.

— Herkeä, hyvä mies! Elä salpaa meitä tänne! Saat paljon kultaa, kunhan vain jätät ompelematta.

— No, jos säkillisen kultaa annat, niin voinhan heretä, tuumi poika. Silloin vedenakka kiireen kaupalla sukelsi lammen pohjaan ja kohotti sieltä pitkän säkin kultaa. Näin tuli köyhästä pojasta rikas mies.

— Mutta mitenkäs sen toisen pojan kävi? keskeyttivät lapset, jotka hiljaa istuivat mummon ympärillä.

— Odottakaa, palleroiset, sanoi Varpu-mummo, kyllä minä kerron.

— No, se toinen poika, se, joka kissan perinnöksi sai, se oli niinikään pahoillaan. — Mitä minä nyt tällä kissalla teen? Ei ole ruokaa itsellänikään, semminkään ei kissalle antaa. Pani siitä kumminkin kissan konttiin ja lähti astumaan. Tulipa sitten hänellekin se vanha, pitkäpartainen ukko vastaan.

— No mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko taas.

Silloin poika huoliaan ukolle kertomaan.

— Elä siinä joutavata sure! Mene siihen maahan, missä ei vielä kissoja ole, kyllä vielä rikkaaksi tulet, sanoi se mies.

— Miten minä nyt sinne löydän, kun en ole ikänäni kotitienoilta liikahtanut?

— No, kyllä minä sinulle tien neuvon. Mene vain päivännousuun päin, niin tulet lopulta siihen kissattomaan maahan!

— Suur-kiitosta, hyvä ukko, sanoi poika, ja läksi astumaan kontti selässä. Astua tallusteli siitä monet päivät, mutta joka paikassa näki kissoja kaikenvärisiä. Missähän lienee se kissaton maa, tuumi itsekseen.

Mutta eräänä päivänä tuli jo semmoisia taloja, missä ei kissoja näkynyt. Poika astui kumminkin iltaan asti, ennenkuin pysähtyi, eikä näyttänyt kissaansa missään. Kun sitten illansuussa näki somannäköisen talon tien laidassa, niin poikkesi siihen.

— Näinköhän saisi talossa yösijaa? kysyi tupaan astuessaan.

— Saisihan sitä muuten, mutta näin potaatinkaivunaikana on niin paljon työväkeä, ettei tupaan mahdu, sanoi emäntä pankon luota.

— Eikös olisi mitään muuta huonetta, saunaa tahi riihtä, missä sopisi maata?

— Onhan se riihi, mutta et, hyvä ystävä, siellä voi maata. Siellä on semmoisia suuria eläimiä. Ne pyrkivät päivälläkin tulemaan päälle; semminkin ne yöllä söisivät sinulta silmät päästä. Jo alkavat tupaankin tunkeutua eivätkä tämmöistä väkijoukkoakaan enää pelkää. Ruoka-aineetkaan eivät heiltä säily, selitti emäntä. — Elä, hyvä vieras, mene sinne maata, kielteli muukin talon väki. Ne elävät lopettavat sinut siellä.

Mutta poika otti konttinsa ja läksi.

— Nouse kumminkin sinne yläpenkille, jos menet, varotteli isäntä. — Ahdinlautaa ne siellä yläpenkiksi kutsuivat — selitti Varpu ja jatkoi:

— Poika kun tuli riiheen, joka vielä ahoksen jälkeen oli lämmin, otti kissansa kontista, kohosi ahdinlaudalle makaamaan ja asetti kissan ryntäilleen. Mutta eipäs ennättänyt silmiään ummistaa, ennenkun jo alkoivat rotat rapajamaan — sillä rottiahan ne eläimet olivat. Niin siellä yksi nelisti kuin hyvä hevonen, Mutta kun kissa kaapsahti pystyyn ja hyppäsi laudalta lattialle, niin alkoi siinä toinen leikki. Rotat vinkuivat sen kynsissä, ja kissa tappeli kuin sotasankari. Siihenhän se meteli vihdoin loppui, kun rotat kuolivat tai juoksivat pakoon. Poika paneutui levolle ja nukkui hyvin.

Aamulla kun talonjoukko nousi, sanoi isäntä pojalleen:

— Menepäs sitä vierasta katsomaan, jos vielä on hengissä!

Poika tuli riihen luo ja longotti ovea, mutta kun kissan keksi, niin paiskasi oven kiinni ja pötki tupaan.

— Hyvänen aika! Nyt se vieras on kuollut. Siellä se venyy ja semmoinen outo, julman näköinen elävä on noussut sen rinnalle istumaan. Totta se elävä on vieraan tappanut. Musta se on, ja silmät sillä kiiluvat kuin tähdet taivaalla, ja tuhat piikkiä sillä on suupielissä.

Nyt juoksivat kaikki miehissä riihelle ja longottivat ovea.

— Vieras, vieras! kuiskasi joku. Poika nosti päätään.

— Me luulimme jo sinua kuolleeksi. Mikä elävä se tuo on? Pureeko se?

— Ei se mitään tee. Tulkaa vain sisään!

— No, tämä eläväkö se nuo kaikki tappoi? sanoi mies ja osotti kuolleita rottia, joita oli ristiin rastiin pitkin riihen lattiaa.

— Niiden tappaminenhan se onkin tämän minun eläväni virka, sanoi poika ja silitti kissan selkää.

— Uskaltaako sitä silittää? Möisiköhän se vieras meille tuon elävänsä? Meille se olisi niin tarpeen.

— Miks'en möisi, jos vain hinnasta sovitaan.

— Miten paljo se maksaisi?

— Kun täytätte tämän vanhan huopahattuni kullalla, on kissa teidän.

No niin, silloin talonjoukko kultaa hakemaan ja kantamaan hattuun. Poika sillaikaa kaivoi kuopan riihen luo ja pani rikkonaisen hattunsa sen suulle. Arvaa sen, että talonväki sai kantaa monta säkillistä hattuun, ennenkun se täyttyi.

Mutta talonjoukolle, kun yritti menemään kotiin, muistui mieleen, ettei kukaan heistä tietänyt tuon oudon elävän nimeä. Ei muuta kun kääntyä takaisin ja kysyä pojalta.

— Emme saaneet kysyneeksi, mikä tämän elävän nimi on.

— Jos toisen hatullisen rahaa maksanette, niin sanon teille, vastasi poika. Miehet kävivät tuumimaan, mutta eihän siinä muu tullut neuvoksi kuin maksa pois — — ja niin sai poika toisen mokoman rahaa.

Nyt läksivät kissanostajat taas matkalle ja koettivat houkutella kissaa mukaansa. "Kissa, kissa!" väättelivät he, mutta kissako se nyt sillä tuli. Ei ollut kuulevinaankaan, vaan nousi riihen katolle. Silloin joutuivat ostajat hätään. — Totta tällä pitänee olla joku väättösana. Voi polosen päiviä, kun ei saanut samaan hintaan kysyneeksi, miten tätä väätetään. Koettivathan ne väättää: se, se! tjeh, tjeh! ptr, ptr! ja kos, kos! mutta kissa istui vain katolla päivän paisteessa ja lämmittelihe. Ei auttanut muu kuin maksaa pojalle taas hatullinen rahaa, ja nyt oppivat ostajat väättämään: vis, vis. Kissa höristi korviaan ja kiipesi alas katolta. Vis, vis! huusivat talon lapset ja juoksivat tuvalle päin, ja kissa seurasi heitä tupaan ja jäi sinne asumaan.

Poika osti hevosen, vedätti kotiin rahansa ja kuuluu vieläkin elelevän rikkaana miehenä.

— Mutta kissatonta maata ei nyt ole enää missään, lopetti Varpu.

Turkkia pyytämässä.

(Sedän satu.)

Taneli-setä oli kiinnittänyt, kierreraudan tuvan seinään ja vetää syssytteli siinä lammasnahkoja.

— Mitä setä siinä tekee? kyselivät lapset.

— Tässä lauhdutellaan lammasnahkoja, selitti setä. — Mitä varten niitä lauhdutellaan? utelivat lapset.

Setä ei seisauttanut työtänsä, vaan vetelyn mukaan lausuili:

— Sitä varten, tätä varten, ettei turkki äänteleisi, kopajaisi, kupajaisi, miestä laiskaks' murajaisi.

— Onko setä kuullut turkin murajavan? Kertokaa nyt mitenkä turkki murajaa.

— Eihän minun turkkini muraja, kun minä en ole laiska, sanoi setä.

— Kertokaa sitten jotain muuta, pyytelivät lapset.

— Jospa minä tässä levätessäni kerron teille turkkisadun, kun haette tuolta naulasta turkin päänaluseksi, lupasi setä.

Lapset juoksivat kilvassa turkin sedälle, jonka tämä käänteli kokoon ja köllähti penkille pitkälleen. Lapset asettuivat siihen kupeelle, isommat istumaan ja pienemmät polvilleen.

— Kertokaa nyt, kiirehtivät he.

Setä painoi silmänsä tirralleen ja sanoi: Näin se satu alkaa:

— Oli kerran kaksi lasta, Liisa ja Ville, joiden isä oli kuollut ja he asuivat äitinsä kanssa pienessä tuvassa, kylän takalistolla.

Muutamana talvipäivänä näin ennen joulua, kun äiti oli viemässä kehruuksia kylään, tuumailivat lapset, että mistä he saisivat turkin, jotta pääsisivät jouluna kirkkoon. Silloin Liisa muisti isävainajansa laulun, että

Oravall' on oiva turkki, valkovaippa jäniksellä, ketun turkki kaunihimpi, suden vielä villavampi, karhun kahtakin uhompi,

ja he päättivät mennä pyytämään turkkia oravalta.

Siinä olikin metsä hyvin lähellä, aivan tuvan takana. Tuskin olivat lapset viittaväliä kulkeneet, kun Ville huomasi oravan kuusen oksalla ja ihastuneena sanoi Liisalle:

"Tuollapas on orava ja sillä on oikein töyhtöhelma turkki. Kysynkö minä, vaiko sinä, että antaako se sen meille."

"Minä kysyn", sanoi Liisa. "Tunnetko meitä, pieni orava?"

"Kurr, kurr", kurahteli orava ystävällisesti ja alkoi puhua raksutella:

"Tunnen toki lesken lapset, aivan äänestä erotan, muista pojan muskuloista, pahennuksen pahkuroista, jotka kuustani kivitti, lapsiani laahasivat, veivät vangiksi väkisin, kitumahan kappelissa."

"Ethän toki, sievä orava, meitä torune", houkutteli Liisa. "Ei me tultuna lapsillesi pahaa tekemään, vaan pyytämään turkkia, kun on niin kova pakkanen, ettei päästä ilman turkkia jouluna kirkkoon."

Orava käänteli päätänsä ja saneli:

"Taitasipa tarpeen olla turkki teillekin, tepukat. Kovin käytte kalvakoiksi koko talven kyyhöttäissä tuossa pienessä tuvassa, savuisessa saunassanne."

"Tarpeeseen meille olisi", sanoi Ville. "Minä en ole kivittänyt sinua milloinkaan, enkä kivitä. Tottahan antanet turkin meille."

Siihen sanoi orava:

"Paljon kiitän palkinnoksi, mutta muuhun en kykene, kun on yksi vain itsellä turkki tuiki pienokainen, jok' ei veny Villen päälle, liijatenkaan Liisan päälle."

"Keltäs me sitten osataan pyytää?" kysyi Ville pahoillaan.

Orava ajatteli, kallistellen pientä päätänsä ja neuvoi:

"Jänis, jussi jäkkäniska, vankin veli vääräkinttu, kesin, talvin kelsiyypi, uuden karvan kasvattaapi, hältä turkkia tahdotte itsellenne ilmaiseksi."

"Kiitoksia neuvostanne ja hyvästi", sanoi Liisa niijaten. Villekin nosti hattua hyvästiksi oravalle.

Kun olivat vähän matkaa kulkeneet, nousta kapsahti jänis kuusen juurelta kahdelle jalalle ja katseli silmät pyöreinä tulijoihin.

"Älkää pelätkö meitä", rauhoitteli Liisa ja ilmoitti sitten turkki-asian.

Jänikselle oli tullut nukkuissa kylmä, ja se alkoi värisevällä äänellä papattaa:

"Pa pa pa pa paleltaapi, pu pu pu pu puistaltaapa, tu tu tu tu turkissakin, pe po pe pe peitossakin kuusen alla kyyhöttäissä, lumen päällä lyyhöttäissä. Tuoll' on kettu kolossansa kankahalla kuopassansa, siltä turkki tuumikaatte, nukkumahan neuvokaatte, että poikani poloset, saisi rauhassa ravita itseänsä iltasilla."

"Uskaltaako sinne ketun luokse mennäkään, jos se on paha", epäili Liisa.

Jänis heitä lohdutteli:

"Ei se teitä ihmisiä hävelijäs hätyyttele, vaikka meitä vaivasia ainiansa ahdistaapi."

Lapset sanoivat hyvästit jänikselle ja lähtivät kankaalle päin kävelemään, piellä olikin mäkirinteessä reikä maan sisään. Ville kurkisti siihen ja huusi:

"Halloo! Onko kettu Mikko kotona?"

Kolon perältä kuului käpäläin sipsutusta. Kohta pisti kettu päänsä ulos ja viekkaasti tirkistellen kysyi:

"Kuka se siellä huutelee? Mikä asia?"

"Ei tässä ole tarpeettomia huudettuna", vastasi Ville, "tultiin vaan turkkia kysymään. On kuultuna, että teillä on lämmin pesä, jossa saattaa asua ilman turkittakin."

Kettu katsoi yhä viekkaammin Villeen ja kysyi:

"Oletko sinä milloinkaan höyhenaluksella nukkunut?"

"Olkia meillä on alusena", vastasi Ville.

"Tiedätkös miltä teeren ja pyyn munat maistuvat?"

"Ei meillä munia syödä", vastasi Ville, "sillä äiti on kieltänyt koskemasta metsälintnjen pesiä."

"No se on voitoksi minulle", kiitteli kettu. "Oletko pyy- ja jänispaistiakaan syönyt?"

Villeä jo alkoi suututtaa tämä kyseleminen ja hän sanoi:

"Mitä sinä, kettu, meidän keitoksia kyselet, turkkiahan me tultiin pyytämään, että päästäisiin jouluna kirkkoon."

"Minä vain kyselen", virnisteli kettu. "Asia on näet niin, että näin hienovillainen turkki ei sovellu muille kun niille, jotka syövät linnun paistia ja munia sekä nukkuvat höyhenaluksella. Mutta kun sinä näytät noin potralta pojalta, niin minä autan sinua turkkiasiassa, kun tulet toisen kerran ja tuot jotain tullessasi. Onhan teillä kanoja?" kysyi kettu.

"On tällä Liisalla kaksi kanaa", sanoi Ville.

"No hyvä", mielisteli kettu. "Tuo ensikerralla tullessasi toinen kana minulle, niin kyllä saat turkin."

Nytpä ei Liisa enää malttanut kuunnella, vaan sanoi:

"Häpeä toki kettu ilkeä, vai söisit minun sievän kanani. Seipäällä saat kintuillesi, jos tulet."

Jopa Villekin ymmärsi ketun kujeen ja kiivastui:

"Sitäkö varten sinä kyselitkin meidän kanoista ja muista. Tuon minä palavan pakkulan viekkaalle kielellesi."

Ilman hyvästiä he erosivat ketusta, joka pilkaten huusi jälkeen:

"Menkää vain suden pesälle, kyllä se teille turkin toimittaa."

Liisaa jo alkoi pelottaa.

"Ei me ehkä uskalletakaan mennä suden pesälle", sanoi hän.

"Nyt uskalletaan", pöyhisteli Ville ja laittoi lepästä kepin käteensä. "Ei tässä vain takaisin käännytä."

Sielläpäs oli susikin vähän matkan päässä. Se oli vast'ikään noussut nukkumasta ja venytteli pitkää selkäänsä.

"Onko susi-sedällä antaa meille turkkia?" kysyi Ville rohkeasti.

"Vau, vau", volahteli susi. "On sedällä semmoinen turkki, johon tuollaiset tallukat sopii sorkkineen, sauvoineen."

"Ei tässä aivan niillä puheilla yhteiseen turkkiin ruveta", pöyhisteli Ville. "Eri turkin minä tarvitsen."

"Sama se", sanoi susi. "Onkos sinulla lampaita?"

"On äidillä yksi lammas ja kaksi vuonaa", sanoi Ville.

"Sepä sattui", ihasteli susi, "Tuo vain lampaat tänne metsään, niin minä päästelen niistä sinulle nahat ja saan itse lihat palkastani."

Vaan silloinpa Liisakin tarttui puheeseen ja sanoi:

"Vai söisit susi meidän sievät lampaamme."

Susi irvisteli pahasti ikeniänsä ja ulvoi:

"Söisin, söisin, minulla kun on hampaat."

"Pidä hampaitasi vähän piilommassa", sanoi Ville. "Sattuu susivouti näkemään, niin se tulee ja kopistaa ne kampaluikseen."

Siitäpä susi pelästyi, alkoi loikkia pakoon ja valehteli mennessään:

"On näillä niskoilla monta pässiä kannettu, eikä ole vielä luotia turkkiin annettu."

Liisa ja Ville katselivat suden jälkeen ja Ville sanoi:

"Sinne se meni ja jouti mennäkin."

"Yhä pahenee", huokasi Liisa. "Mennään jo kotiin."

"Ei mennä", sanoi Ville. "Koska susi lähti pakoon, niin ei karhukaan purasematta nielase. Käydään vielä sitä puhuttelemassa."

"Mutta puhutellaan siivosti", neuvoi Liisa. "Karhu kuuluu pitävän hyvästä puhuttelusta."

"No minä vaikka kumarran kuin kuninkaalle", lupasi Ville.

He tulivat kaatuneen kuusen juurelle, jossa oli lumessa pieni reikä karhun pesän päällä. Ville kurkisti siitä sisään ja kysyi:

"Onko metsän kuningas valveilla?"

"Mym, mym", myrisi emäkarhu pesästään. "Ei olla varsin valveilla, eikä kovin nukuksissakaan. Millä asialla on vieraat?"

"Rauhallisilla asioilla ollaan", vastasi Ville. "Turkkia ollaan tietelemässä itsellemme. On kuultu, että sinulla on vahvavillainen turkki, jolla tarkenisi jouluna kirkossa istua."

"Onhan minulla turkki ja kyllä tällä tarkenee", myrisi karhu. "Mutta joko siellä ulkona on pälvilöitä puiden juurilla, ja joko on lehmät laitumella?"

"Ei nyt ole vielä pälvistä puhetta joulun aikana", vastasi Ville, "eikä meillä ole kun yksi lehmä."

Jopas jouduttautui Liisakin kysymään:

"Mitäs varten sinä, metsän kuningas, lehmistä kyselet?"

"Kyselenmähän mitä kyselen", myrisi karhu. "Minä kun olen metsän ja korven kuningas, niin minä tahdon toisinaan laittaa itselleni ja lapsilleni juhla-aterian ja otan silloin omalla kuningas-oikeudellani parhaan karjasta paistiksi."

"Otatko sinä korven kuningas yhdenkin lehmän?" kysyi Liisa.

"Otan, otan minä yhdenkin lehmän, jos vain kadehdit muiden monia lehmiä ja piekset eläimiä vihoissasi", uhkasi karhu.

"Älkäät suinkaan meidän lehmää ottako", rukoili Liisa. "En minä kadehdi muiden lehmiä, enkä piekse mitään eläimiä."

"Kyllä tiedän sanomattasikin", sanoi karhu. "Senpä vuoksi minäkin kesänä teidän lehmän kelloa soittelin huvikseni ja kiirehdin sitä sitten mökillenne lypsettäväksi."

"Kiitoksia paljon siitä hyvästä", sanoi Liisa. "Jos voisitte vielä lisäksi antaa meille turkin."

Karhu mietti vähän aikaa ja murisi:

"Ei meillä eläimillä, ei minulla korven kuninkaallakaan ole monia vaatteita, niinkuin teillä ihmisillä, joilla toisilla on liika paljon ja toisilla liika vähän. Minulla ei ole muuta neuvoa, kuin että tulette tänne meidän kesken nukkumaan, jos on kylmä. Jos taas nälkä tulee, niin imekää kämmentänne, kunnes maat sulavat. Niin minäkin teen."

"Kiitos ystävällisestä tarjouksesta", sanoi Liisa, "mutta äidin luona me mieluummin ollaan, vaikkei aina lämminkään olisi. Hyvästi korven kuningas."

"Mym mym", myrisi karhu ja painautui nukkumaan.

Liisa ja Ville palasivat kiireesti mökillensä, jossa ensimäisenä riensivät navettaan lehmää, lampaita ja kanoja ruokkimaan ja hoitamaan.

— Entäs turkki? kysyivät lapset sedältä.

— Turkki jäi kun jäikin ihmisten toimitettavaksi ja sitä vartenhan minä olen lammasnahkoja pehmitellyt, sanoi setä.

Joulu-ukon saapas.

Kanervakankaalla kahden vanhan männyn suojassa oli pieni punainen mökki. Siinä asuivat isä, äiti, Kaisa-Liisa, Jussi ja Pekka.

Nytpä juttelen teille, mitä tapahtui eräänä elokuun päivänä, kun isä ja äiti olivat kartanon pellolla ruista leikkaamassa.

Kaisa oli juuri saanut ruispuuron kypsäksi. Lapset istuivat pöydän ääressä syömässä; kukin pisti vuoroonsa puulusikan vatiin. Yhtäkkiä kuului ulkoa kovaa voihkinaa:

"Oi, oi, apua, apua!"

"Mitä kummaa siellä on!" ihmettelivät lapset ja laskivat lusikkansa pöydälle. "Mennäänpä katsomaan."

He astuivat portaille, ei näkynyt mitään. Mutta sikoläätin takaa kuului taas: "Oi, oi minua vaivaista."

Lapset juoksivat sinne. Mitä näkivätkään! Maassa makasi vanha harmaahapsinen, valkopartainen äijä, ähkien ja vaikeroiden. Vaatteet olivat repaleina ja likaiset, parta revittynä ja toinen saapas poissa.

"Ohoh, ukko rukka", säälivät lapset "mikä sinua vaivaa, ja kuinka olet tänne joutunut?"

Lapset huomattuaan näkyi ukon naamassa kesken tuskia lempeä hymy. Hän kysyi:

"Ettekö, lapsukaiset, minua tunne? Olenhan joulu-ukko, vaikkakin nyt näin kurjassa tilassa."

"Vai joulu-ukko", ihmettelivät lapset "olemme kyllä kuulleet sinusta puhuttavan, vaikka et koskaan ole meillä käynyt. Mutta astu tupaan lepäämään. Varmaan on joku sinulle pahaa tehnyt."

Näin puhellen tarttuivat Jussi ja Pekka joulu-ukon käsivarsiin ja taluttivat hänet hellävaraa tupaan. Kaisa-Liisa oli sillaikaa juossut edeltä vuodetta pöyhistelemään. Noutipa vielä puhtaan raidinkin aitasta. Läähättäen vaipui ukko olkivuoteelle. Kaisa-Liisa toi kylmää vettä kaivosta ja pesi hänen kasvonsa.

"Etkö ole nälissäsi, ukko rukka?" kysyi hän. "Olemme kyllä jo syöneet puuropadan tyhjiin, mutta voisinhan tehdä sinulle mustikkapöperöä."

Yks kaks hän jo siitä valmistikin ukolle niin herkullisen mustikkapöperön, ettei kukaan koko maailmassa ollut ennen sellaista syönyt. Joulu-ukko söi syömistään, kylläpä näki, että se hänellekin maistui. Syötyään pöperön viimeiseen marjaan asti, pyyhkäisi hän suutaan ja alkoi jutella:

"Varmaankin ihmettelette, kuinka tällaiseen tilaan olen joutunut. Kuulkaahan. Asun Jouluvuoressa, synkän korven syvyydessä. Siellä valmistan kaikki hevoset, nuket, kuvakirjat, laivat ja muut tavarat, jotka sitten jouluaattona vien lapsille. Näin kesäaikana olen väsynyt joulujuoksujen jälkeen ja nukun usein päivät pitkät rotkossani. Sentähden olenkin nyt näin suureen häpeään ja onnettomuuteen joutunut." Näin sanoessaan nyyhkytti joulu-ukko. Kaksi suurta kyynelpisaraa vieri hänen poskilleen.

"Mutta kerronpa vielä. Niinkuin voitte arvata, en mihinkään ennättäisi jouluaattona, ellei minulla olisi mainiot saappaani. Ne sitten saappaat ovatkin! Yhden kerran vain loikkaan ja samassa tuokiossa olen seitsemän peninkulman päässä. Siksi niitä suojaankin kuin silmäterääni, en edes nukkuessani jaloistani riisu. Mutta nyt on toinen saappaani poissa. Äsken juuri makasin sikeässä unessa rotkoni suulla. Aurinko paistaa heloitti niin herttaisesti, etten malttanut sisällä nukkua, vaan paneuduin pitkälleni hongan juurelle. Kuinkas kävi! Siinä nukkuessani hiipi ilkeä Metsähiisi, ainainen vihamieheni ja kadehtijani, luokseni. Jo kauan oli hän. halunnut saappaitani voidakseen paremmin ilkitöitään harjottaa. Ja nyt tuo ilkiö vetäsi jalastani toisen saappaan, hiljaa, varovasti. Onneksi sattui ystävällinen varis heittiön tuumat huomaamaan. Se alkoi voimainsa takaa vaakkua, ja minä heräsin juuri, kun Metsähiisi oli toista saapasta kiskomassa. Mutta hän ei tahtonut hellittää, ja siinä syntyi tulinen tappelu. Metsähiisi oli minua väkevämpi ja monta kahakkaa kokenut. Minä taas olen rauhan mies, ystävällinen joulu-ukko vain. Siksi täytyi minun kiireesti paeta, kantojen ja kivien yli. Tuon tuostakin kompastuin, oksat raastoivat pitkää partaani, vaatteeni repeytyivät pensaikossa ja väsyneenä vaivuin viimein maahan, josta minut löysitte. Mutta Metsähiisi ei uskaltanut tulla näin lähelle, hän näet kovasti pelkää koiria."

"Voi joulu-ukko rukkaa", säälittelivät lapset.

Mutta joulu-ukko painoi kädet kasvoilleen ja itki haikeasti.

"Se enin surettaa", nyyhki hän, "etten enää voi viedä lapsille joululahjoja. Yhdellä saappaalla en pääse liikkumaan. Eikä ole koko maailmassa ainoatakaan suutaria, joka toiset sellaiset saappaat laatii."

Pekka ja Jussi katsoivat toisiinsa, kovasti heitä joulu-ukon suru säälitti.

"Älä itke, ukko kulta", virkkoivat he, "Me menemme Metsähiideltä saappaasi hakemaan. Kyllä me hänet opetamme toisen omaa ottamaan. Musti, tule mukaan."

Joulu-ukon naama kirkastui.

"Ihanko totta?" kysyi hän. "Mutta jos tuo ilkiö tekee teille pahaa. Ette usko, kuinka häijynilkinen hän on."

"Ole huoleti, kyllä suoriumme", vakuuttivat pojat, ottivat nuolipyssynsä ja läksivät Mustin kanssa matkaan. Kaisa-Liisa jäi tupaan joulu-ukon kanssa.

Pojat astuivat nummen poikki, kulkivat, kulkivat. Saapuivat synkkään kuusimetsään. Siellä oli hiljaista ja pimeää. Metsot pyristelivät risukossa, ja pieni ketunpoika tirkisti vekkulisilmillään kiven varjosta. Kuusten takaa häämötti korkea harmaa kallio. Ja yht'äkkiä alkoi Musti vimmatusti haukkua. Sen selkäkarvat nousivat pystyyn ja niska oli köyryssä. Heti arvasivat lapset, kuka läheisyydessä oli.

He tarttuivat lujasti jousipyssyynsä. Samassa livahtikin heidän ohitsensa ruma peikko, punasilmäinen, koukkunokkainen ja takkutukkainen, oikea kuvatus. Mustin suusta pääsi vihainen vingahdus. Se ryntäsi peikon jälestä, mutta tämä oli joutuisampi. Juuri kuin Musti terävillä hampaillaan tavoitti peikon tupsuhäntään, katosi se näkymättömiin kallion seinään.

Siinä nyt oltiin! Turhaan raapi Musti käpälänsä veriin kallioseinään, turhaan katselivat pojat ovea tai aukkoa Metsähiiden asuntoon. Kallion sisästä kuului vain kimakka pilkkanauru.

Mitäs tehdä! Nolona laski Musti hännän koipien väliin, ja pojat kääntyivät allapäin pahoilla mielin kotia kohti. Silloin kuului metsästä: tik, tik, tik, Kirjava tikka siinä puun runkoa nakutti.

Jussin ja Pekan nähtyään se taukosi työstään, virkahtaen:

"Hyvää päivää, minne matka?" Pojat juttelivat asiansa. Tikka nosti oikean jalan etukynnet nokalleen ja alkoi tuumia.

"Hm, hm, on tämä pulma. Tunnen joulu-ukon. Hän on aina ollut ystävällinen poikasilleni. Tiedän Metsähiidenkin. Vai on tuo lurjus joulu-ukolta saappaan vienyt." Ja tikka vaipui syviin mietteisiin. Viimein se kirkasi: "Ahaa, jopa keksin kun keksinkin! Kuulkaapa. Nyt minä lennän Metsähiiden asunnolle. Kyllä aina jostain raosta pääsen sisään pujahtamaan. Sinne kerran päästyäni, on minulla omat tuumani. Mutta te vartioikaa kallion luona."

Tikka lehahti lentoon, pojat läksivät jälestä kulkemaan, Musti yhä kintereillä. Metsähiiden kalliolle jouduttuaan lenteli tikka sinne tänne. Viimein keksi se pikkuriikkisen savureiän kallioseinän kylessä. Se painoi päänsä reikään ja kuunteli. "Hyvä tulee" kuiskasi se. "Odottakaa nyt täällä. Metsähiisi nukkuu."

Näin sanoen se pyrähti savutorvesta sisään. Luolassansa loikoi Metsähiisi pitkällään maassa karhuntaljalla. Kallioseinällä aivan Metsähiiden yläpuolella riippui joulu-ukon saapas. Metsähiisi sen sinne oli ripustanut, ettei kukaan pääsisi sitä ottamaan. Mutta tikka ei kauan arvellut. Se lensi suoraa päätä saappaan sisään ja piiloutui terään.

Kotvasen aikaa kuorsattuaan heräsi Metsähiisi, hieroi punaisia silmiään ja kohosi haukotellen.

"Pitääpä minun taas lähteä joulu-ukkoa takaa ajamaan", virkkoi se. — "Vedänpä sentään ensin saappaan jalkaani koetteeksi. Kyllä silloin pulskat päivät koittaa kun saan toisenkin saappaan."

Se otti saappaan seinältä ja alkoi sitä riemusta irvistäen jalkaansa vetää. Mutta tikka piti varansa ja hakkasi sitä samassa jalkapohjaan aikalailla.

"Ai, ai!" älähti Metsähiisi, "mikä se oli?" Veti sentään saapasta yhä jalkaansa. Tikka hakkasi kovemmin.

Metsähiisi kiljahti ja hyppäsi pystyyn. Tikka vain hakkaamistaan hakkasi. Peikon jalassa tuskin oli eheää paikkaa.

"Kirottu saapas, senkin noitatöppönen!" Hiisi sieppasi saappaan jalastaan ja lyödä lämähytti nyrkillään kallioseinää. Se aukeni. Metsähiisi heitti saappaan ulos marjamättäälle. Samassa sulkeutui kallionseinä taas. Metsähiisi jäi luolaansa veristä jalkaansa voivottelemaan. Mutta Jussi ja Pekka tarttuivat ilohuudoin saappaaseen ja nostivat ovelan tikan kätköstään.

"Hah, hah haa", nauroi tikka höyheniään pöyhistäen. "Hah hah haa", nauroivat Jussi, Pekka ja Mustikin. "Sepä oli typerä Metsähiisi. Oikein parasta lajia."

Sitten kiittivät pojat tikkaa avusta.

"Ei kestä kiittää" — vastasi tämä. "Mutta jos silloin tällöin kannatte toukkia lahonneen hirren nenään pihamaallenne, olen hyvin kiitollinen. Poikani näet ovat sellaisia ahmattia, etten tahdo saada ruokaa riittämään."

Jussi ja Pekka lupasivat tämän tehdä. Sitten he juosta vilistivät kotiin saapas kainalossa. Joulu-ukko hymyili leveästi, kun näki saappaansa. Hän ei tietänyt, kuinka lapsia kiittää. Heti hän veti saappaan jalkaansa ja kuunteli naurusuin poikien kertomusta tikan kepposesta ja Metsähiiden typeryydestä.

Sitten heitti se hellät jäähyväiset lapsille.

"Kyllä vielä tavataan" — virkkoi se ovessa, veitikkamaisesti silmiään iskien. Oikasi sitten polvensa ja huiskis — silmänräpäyksessä veivät saappaat sen kauas, näkymättömiin. — Avosuin töllistelivät lapset portailla mokomaa menoa. —

Aika kului. Syksy meni menojaan ja joulunaatto oli käsissä. Mökin lattialle oli olkia levitetty. Isä luki virsikirjaa pöydän päässä ja äiti hämmensi puuroa. Lapset istuivat ristissä käsin joulupahnoilla.

"Olisipa kaunista kerran nähdä joulukuusta", puhuivat he hiljaa toisilleen. "Entä miltähän tuntuisi saada joululahjoja. Eipä muista joulu-ukko tänäkään jouluna meitä."

Samassa kuului ulkoa jalkain kapsetta. Ovi aukeni, ja joulu-ukon punainen naama pilkisti sisään.

"Rauhallista joulua ja kiitos viimeisestä." — Hän nosti pienen vihannan kuusen keskelle lattiaa. Ja sekös joulukuusi! Voitte arvata, ettei se huonoimpia ollut, koska joulu-ukko itse sen oli koristanut. Vielä heitti joulu-ukko tupaan aika suuren käärön. "Hyvästi!" — huusi hän sitten ja meni.

Mutta pirtissäpä riemu nousi, kun joulu-ukon käärö avattiin. Voi ihmettä, mitä kaikkea sieltä ilmestyi! Äidille pehmoinen villahuivi, isälle ihkasen uusi nahkalakki, Jussille terävä puukko ja satukirja, Pekalle — voi kummaa! — pitkät joustavat sukset, vasta tervatut sekä nahkarukkaset. Entä Kaisa-Liisalle! Kuulkaapa — mitä sievin pikku patanen, joka vallan itsestään, ilman tulta takalla kiehui ja porisi. Lopuksi vielä lämpöiset kintaat. Mutta ei Mustikaan lahjatta jäänyt. Kaiken päätteeksi ilmestyi sillekin pulska paistettu lihamakkara.

Eipä niin iloista jouluaattoa oltu pirtissä ennen vietetty. Kuusi valaisi kirkkaasti, joulupuuro nostettiin pöydälle, ja Musti liehutti häntäänsä lihamakkara hampaissa. Ja kun yö joutui, kävivät kaikki nukkumaan.

Orava ja Sinipiika.

Oli kaunis kesäinen päivä. Aurinko hymyili herttaisen makeasti kirkkaalla taivaalla, ja linnut helkyttelivät tuhat-äänistä säveltään tuoksuvassa kuusikossa. Tuntui, kuin koko luonto olisi henkinyt puhtautta, rauhaa ja raikasta iloa.

Riemu oli vallannut orava-nuorukaisenkin, joka, vasta lapsuuden kodista erottuaan, reippaana ja toivorikkaana ensikerran nautti vapaudestaan avarassa maailmassa. Se teki iloisia kuperkeikkoja oksalta oksalle, viskeli vallattomana käpyjä pitkin kuusen naavaista runkoa ja pureskeli oksien mehukkaita latvoja. Se oli niin riemuissaan, ettei huomannut ystäväänsä Sinipiikaakaan, joka keijukaisen kuulumattomin askelin oli liidellyt kuusen juurelle, ennenkuin tämä hiljaa kuiskasi:

— Orava kulta! Tule taasenkin leikkimään kanssani!

— Tulen, tulen, lausui orava ja kumarsi, kuten hyvin kasvatettu orava-nuorukainen ainakin. Nuolena kapusi hän alas ystävänsä luo ja yhdessä kulkivat he sitten tutulle leikkitantereelle, johon kolmaskin toveri, musikaalinen peippo, pian saapui.

Leikkitanner oli vihreä nurmikon pyöräke tyynen metsälammen rantamalla. Sen laidassa kasvoi vihreä tuomi, ja vakava metsä reunusti sitä melkein läpipääsemättömänä tiheikkönä. Vikkelä orava kapusi tuomen oksalle, ja musikaalinen peippo istahti hänen viereensä. Peippo viritti iloiset säveleensä, orava viuhtoi hännällään ja rummutti käpälillään tahtia, ja Sinipiika tanssi. Sitä tanssia vasta olisi sopinut nähdä! Hän liiteli keveänä, kuin höyhen yli kukkaisen tanteren, yli sinisten vuohenkellojen ja tuoksuvien kielojen, niin keveänä että kukkaset vain hiukan kumartuivat, kun hänen keijukaisjalkansa sattui niiden terttuja tallaamaan. Peippokin ihastui yhä enemmän, hän ummisti silmänsä ja visersi, jotta raikkaat sävelet ihan tulvimalla tulvivat.

He nauttivat niin rajattomasti, etteivät huomanneet vaaraa, joka uhkasi heitä. Viidakosta tunkeutui esiin pörhöinen koira ja heti sen jälestä metsästäjä julmine tuliluikkuineen…

Pelästyneenä pujahti Sinipiika metsään ja peipponen lehahti lentoon, mutta orava ei voinut paeta, se jäi oksalle tuijottamaan tulijoihin. Heti huomasi sen koira ja alkoi vinhasti haukkua.

— Tule pois, Pape! Mitäpä me kesäoravasta ammumme, eihän sen nahallakaan mitään tee, koetti metsästäjä houkutella koiraansa. Mutta koira ei totellut, haukkui vain yhä vinhempaan.

— No, koska välttämättä niin tahdot, niin ammutaan sitten, tuumi metsästäjä ja ojensi kamalan aseensa oravaparkaa kohti, joka tuskissaan kyyristyi niin pieneksi kuin suinkin puunrunkoa vasten.

Jo oli hän valmis lähettämään surman luodin oravan puhtoiseen rintaan, jo tapaili hänen sormensa liipasinta, kun Sinipiika tuli takaisin metsästä, hiipi hänen selkänsä taa ja kuiskasi:

— Älä ammu!

Ihmeissään kääntyi metsästäjä katsomaan taakseen, mutta Sinipiika oli jo pujahtanut piiloon.

— Luulin kuulleeni jotain ääntä, mutta mikäpä se olisi mahtanut olla, mutisi hän ja ojensi uudestaan pyssynsä.

— Älä ammu! kuiskasi taasenkin Sinipiika hänen korvaansa.

— Tässä täytyy olla jotain ihmeellistä, tuumi metsästäjä. Pidä sitten henkesi, orava parka, koska metsänhaltiat näkyvät sinua puolustavan!

Ja hän pakoitti koiransa lähtemään ja asteli pois. Mutta leikkitoverit yhtyivät taasen jatkamaan leikkiään…

Oli jo ilta, kun he malttoivat erota. Orava ja peippo jäivät metsään yöksi, mutta Sinipiika lähti astelemaan Tapion Metsolalinnaan. Iloisena ja huolettomana kulki hän järven hiekkaista rantaa ja kääntyi synkän kuusikon läpi vievälle polulle… Silloin näki hän näyn, joka täytti kauhulla hänen sydämensä. Hän näki ilkeän Syöjättären, joka aina oli häntä vihannut ja hänelle kostoa uhannut, tulevan pitkin polkua.

— Kerrankin sinut tapasin, sinä kirottu, joka aina aikeeni tyhjäksi teet, aina apua toimitat karjalaumoille, joihin minä olen petoja ärsyttänyt, karjui Syöjätär kamalalla äänellä. Ikäänkuin lumoutuneena jäi Sinipiika seisomaan paikalleen, voimatta paeta Syöjättären kostonhimosta hehkuvien silmien edestä. Mutta Syöjätär alkoi loitsia kauheita loitsujaan, yhä kauheampia ja hurjempia, kuta pitemmälle hän niissä ehti. Sinipiika seisoi avutonna hänen edessään. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa alkoivat jäykistyä, tunsi, kuinka hän vähitellen alkoi kivettyä, mutta ei voinut paeta…

Viimein oli Syöjätär saanut julman tekonsa tehdyksi. Hän oli loitsinut kuusikon polun varrelle paaden, joka harmaaseen kuoreensa kätki Metsolan kauniin ja hyvän Sinipiian. Nyt huusi hän kaamealla äänellä:

— Ja siinä tilassa sinä saat pysyä, kunnes joku vapaaehtoisesti puolestasi henkensä uhraa ja antaa sydänverensä kupeitasi huuhdella!

Sitten poistui hän raivoisana metsään…

Mutta hänen ilkeä tekonsa ei salassa pysynyt. Tiainen oksaltaan oli nähnyt ja kuullut kaikki ja riensi niistä kertomaan Tapiolle, metsien kuninkaalle. Surullisena pudisteli Tapio harmaata päätään. Hän ei uskonut, että kukaan olisi valmis uhrautumaan Sinipiian puolesta, mutta hän tahtoi kumminkin koettaa pelastaa häntä. Senvuoksi kutsui hän torvenpuhalluksella kansansa valtaistuimen eteen. Kun kaikki olivat kokoontuneet, kertoi hän, minkä tiedon tiainen oli hänelle antanut ja kysyi eläimiltään, eikö kukaan heistä tahtoisi verellään aukaista Syöjättären loitsujen lukkoa.

Eläimet katselivat toisiaan epäilevinä, murisivat jotain ja pudistelivat päitään kieltävästi. Kukaan ei näyttänyt haluavan luopua elämästä Sinipiian tähden. Silloin kapusi esiin orava-nuorukaisemme ja lausui:

— Herra kuningas! Minä tahdon uhrata sydänvereni.

— Mutta, sanoi Tapio, sinähän olet nuori, kuinka sinä olet valmis kuolemaan?

— Sinipiika oli minun ystäväni ja leikkitoverini. Hän on kerran pelastanut minun henkeni metsästäjältä. Minä tahdon nyt pelastaa hänet Syöjättären loitsuista.

Liikutettuna suostui Tapio oravan pyyntöön ja määräsi raakaluontoisen kotkan toimittamaan pyövelin virkaa. Heti otti kotka oravan kynsiinsä ja lensi hänen kanssaan loitsitulle kivelle. Siellä raateli hän julmalla nokallaan rikki oravan nuoren rinnan ja vuodatti säälimättä hänen sydänvertaan paadelle, jotta veri virtana sen kupeita huuhtoi…

Ja kivi alkoi liikkua, alkoi muodostua Sinipiian siron vartalon kaltaiseksi, ja vihdoin oli se kokonaan kadonnut, ja paikalla seisoi Sinipiika ilmielävänä.

Näin niin pahaa unta, lausui hän. Tuntui kuin olisi Syöjätär minut loitsinut kiveksi… Mutta mitä tämä on? Miksi on orava-ystäväni hengetön, miksi sen rinta noin raadeltu?

Kotkan täytyi nyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloin purskahti Sinipiika itkuun, otti syliinsä oravan hengettömän ruumiin ja lausui:

— Orava-kultani! Miksi et antanut minun olla siinä tilassa, johon Syöjätär oli minut loitsinut, vaan uhrasit nuoren elämäsi puolestani? Oi, jospa vielä henkiin virkoaisit!

* * * * *

Myöskin Ukko-ylijumala, joka sinisissä sukissaan ja kirjavissa kaplukoissaan käyskenteli kultaisen ruskopilven reunalla, oli nähnyt oravan uhrauksen. Se liikutti häntä niin, että hän päätti lahjottaa hänelle hengen ja antaa Sinipiialle takaisin ystävänsä. Hän lähetti kultasiipisen mehiläisen viemään elämänmettä hopeisella vakkasella Akan aarreaitasta.

Nopeasti lensi mehiläinen alas maahan ja toi vakkasen Sinipiialle. Eikä Sinipiian tarvinnut muuta kuin hiukkasen kostuttaa elämänmedellä oravan ruumista, kun jo sen suonet alkoivat tykkiä, sen haavat paranivat, ja se virkosi.

Sanomaton riemu syntyi nyt koko Metsolassa. Tapio silitteli ja hyväili pientä oravaa ja nimitti hänet lempieläimekseen, Mielikki ripusti hänen kaulaansa kultaiset vitjat ja kaikki eläimet huudahtelivat ilosta ja ihastuksesta. Mutta kaikista iloisin oli Sinipiika. Hän suuteli ja syleili pientä oravaa ja tanssi kuin raju tuulispää hänen kanssaan ympäri Metsolan avaroita saleja.