Produced by Tapio Riikonen
KUNINGASTARINOITA
Kirj.
Snorri Sturluson
Norjan kielestä lyhentäen suomentanut
Toivo Wallenius
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.
SISÄLLYS:
Johdanto.
Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.
Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.
Harald Kaunotukan tarina.
Haakon Hyvän tarina.
Eirikinpoikain tarina.
Haakon jaarlin tarina.
Olavi Trygvenpojan tarina.
Viiteselitykset.
JOHDANTO.
Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.
"Norjan kansan historia alkaa samaan aikaan kuin sen maankin", sanoo P.A. Munch teoksessaan "Norjan kansan historia"; "ja yhtä vähän kuin historia tietää kertoa tapahtumista, jotka ovat sattuneet Norjan pohjalla ennen norjalaisten tuloa, yhtä vähän se tietää norjalaisista, ennenkuin se tapaa heidät Norjassa asuvina". Aikoinaan onkin esitetty se arvelu, että Norja on jo alkujaan ollut germaanisen väestön asuttama; mutta myöhempi tutkimus on kuitenkin tehnyt sen johtopäätöksen, että nykyisten norjalaisten esi-isät ovat saapuneet maahan eteläisemmiltä tienoilta. Skandinaaviset muinaistarut kertovat heidän vaeltaneen Venäjän eteläosista jumalien johtamina, ja myöskin tiede on määritellyt heidän varhaisimmaksi tunnetuksi asuinpaikakseen germaanilais-kansain yhteisen alkukodin, joka sijaitsi Mustanmeren rantamilla Tonavan suupuolen ja Krimin välisellä alalla. Mitä tietä he ovat sieltä siirtyneet pohjan perille, sitä ei ole voitu varmasti ratkaista. Luultavasti he ovat kulkeneet Venäjän ja Saksan jokia seuraten Itämeren rannikolle, mistä matka lienee jatkunut Tanskan kautta Skandinaavian niemimaalle. Munch tosin arvelee mahdolliseksi, että Norja on asutettu pohjoisesta käsin, siten että tulokkaat ovat Pohjanlahtea kiertäen saapuneet ensiksi Lappiin ja Ruijaan; mutta tätä olettamusta ei hän ole voinut pätevästi todistaa.
Oli miten tahansa, jo myöhemmällä kivikaudella, useita vuosituhansia ennen nykyistä ajanlaskuamme, asusti Norjassa germaanilaista väestöä, joka oli tunkenut tieltään toiseen rotuun kuuluvan kansan, luultavasti lappalaiset. Tämä väestö oli sitten saman kehityksen alainen kuin Euroopan muutkin kansat, siirtyen kivikaudesta pronssikauteen, sen jälkeen rautakauden eri vaiheisiin. Roomalaisen maailmanvallan aikana se joutui tekemisiin eteläisempien sivistyskansojen kanssa kehittäen hyvinkin laajalle ulottuvia kauppasuhteita, kuten lukuisat raha- y.m. löydöt todistavat. Ja kun suuret germaanilaiset kansainvaellukset alkavat, ottaa pohjola runsaasti osaa niihin. "Kansojen äidinkohduksi" nimittää muuan goottilaisten historioitsija pohjolaa, ja viimeaikainen tutkimus onkin osoittanut, että useat germaanilaisheimot, jotka niin ankarasti järkyttivät Rooman valtakunnan perustuksia ja murtivat siihen arveluttavia aukkoja, lähtivät alkujaan Skandinaavien maista tai ainakin olivat läheisissä suhteissa sikäläisiin asukkaisiin. Sellaisia olivat m.m. gootit, burgundit, herulit ja langobardit.
Vuoden 550:n vaiheilla alkaa historian valo hämäränä kajastuksena tunkeutua pohjankin perille selvitellen sikäläisiä olosuhteita ainakin ääriviivoiltaan, ja tällöin saamme ensimmäiset tiedot Norjankin valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Goottilainen Jornandes luettelee Skandzan (Skandinaavian) kansain joukossa useita norjalaisia pikkuheimoja, joiden nimet esiintyvät myöhemmälläkin ajalla, ja hänen aikalaisensa Caesarean Prokopius tuntee "Thulen" ja sen kolmetoista kansaa eli kuningaskuntaa. Näiden esittämistä nimistä päättäen on Norjassa jo ennen vuotta 550 muodostunut pikkuvaltioita, jotka vastaavat historiallisen ajan fylkejä. Heimojen hallinto oli monarkkinen, ja kansa oli jaettu kihlakuntiin (herred), joiden yleiset asiat ratkaistiin käräjillä, missä johtajilla kuitenkin oli päätösvalta. Kukin kihlakunta omisti alkujaan maan yhteisesti, mutta maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittyessä muodostui suvun yksityisomaisuus (odet); viljelemätön maa pysyi yhteisenä (almenning), jota käytettiin laitumiksi tai metsästykseen. Kansan muodostivat vapaat miehet (talonpojat), jotka voivat vuokrata osan tilastaan vapaille maattomille (lejlænding) tai omistaa yksityisomaisuutena orjia. Kansan yläpuolella olivat päälliköt (jaarlit, herset), joiden suvuilla oli perinnöllinen arvo rikkauden ja urotöiden perustuksella. Näillä oli oikeus pitää soturiseuruetta ja käydä yksityissotia. Kun valtio joutui sotaan, valittiin yksityinen päällikkö johtajaksi, ja hän saattoi menestyessään kohota kuninkaaksi tai valloittaa itselleen valtakunnan.
Näillä perustuksilla alkavat Norjan kansan olot kehittyä varsinaisen historiallisen ajan koittaessa 8:nnen vuosisadan loppupuolella. Tällöin ilmenee parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa kolme huomattavaa suuntaviivaa. Norjassa kuten molemmissa naapurimaissakin esiintyy voimakas pyrkimys valtiolliseen yhtenäisyyteen, koko maan käsittävän valtakunnan luomiseen. Sen yhteydessä tapahtuu huomattava maastamuutto ja viikinkiretket kehittyvät korkeimmilleen. Ja lopuksi alkaa kristinuskon ja pakanuuden välillä taistelu, joka päättyy ensinmainitun voittoon, mikä taas on omansa vahvistamaan kansallista ja valtiollista yhtenäisyyttä ja tekee lopun viikinkiretkistä.
Yhdistämistyön pani alulle kuningas Halvdan Musta 9:nnen vuosisadan alkupuolella alistaen valtaansa suurimman osan Kaakkois-Norjaa. Sen suoritti loppuun hänen poikansa Harald Kaunotukka, joka kymmenvuotiaana peri isänsä valtakunnan. Ripeästi hän kukisti enonsa Guthormin auttamana entisten pikkukuninkaiden kapinat ja laajensi aluettaan vuosi vuodelta, niin että se lopulta käsitti koko silloisen Norjan, yksinpä Haalogalanninkin kaukana pohjan perillä. Ratkaisevin taistelu tapahtui Hafsfjordin luona, missä hän verisessä yhteentörmäyksessä tuhosi liittoutuneiden ruhtinasten merivoimat. Tämän jälkeen ei kukaan enää vastustanut hänen valtaansa Norjassa, vaan taipumattomimmatkin väistyivät hänen tieltään siirtyen vieraisiin maihin. Myöskin ulkovaltoihin nähden Harald esiintyi voimakkaasti estäen erinäisiä itäisiä alueita joutumasta Svean kuninkaan alaisiksi ja valloittaen Norjalle Orkney-saaret sekä Shetlannin.
Voitolle päästyään Harald järjesti valtakuntansa olot tehden entiset suurmiehet virkamiehikseen ja anastaen aineelliseksi tuekseen monta sataa suurtilaa ympäri maata. Jaarlit ja herset saivat nyt kuninkaan palvelijoina hoitaa oikeudenkäyttöä ja periä veroja sekä sakkoja; he varustivat kuninkaan palvelukseen aseellisia miehiä ja olivat sodassa talonpoikain johtajina. Suurta tyytymättömyyttä herätti se, että kuningas alkoi vaatia talonpojilta vakinaisia veroja, sillä vapaa odal-mies oli tottunut pitämään itseään täysin riippumattomana.
Harald kuningas joutui kuitenkin itse horjuttamaan työnsä pysyväisyyttä. Vanhaksi käytyään hän jakoi valtakunnastaan alueita lukuisille pojilleen, ja jo hänen eläessään nämä osoittivat katkeralla riitaisuudellaan, että valtakunnan yhteys oli vaarassa. Hänen tarkoituksensa oli tehdä lempipojastaan Eirikistä varsinaisen valtansa perijä, mutta tämän veljet eivät olleet halukkaita alistumaan, ja Haraldin kuoltua Eirik Verikirves koetti turhaan verisellä väkivallalla lujittaa asemaansa. Hänen täytyi itsensä väistyä maasta, kun eräs Haraldin nuoremmista pojista, Englannissa kasvatettu Haakon Hyvä, saapui v. 840 Norjaan vaatimaan itselleen isänperintöä. Vihattu Eirik kuoli viikinkiretkillä, ja Haakon, joka oli saanut tuekseen Norjan mahtavimman suurmiehen, trondhjemilaisen Sigurd jaarlin, ja voittanut talonpoikain suosion lempeällä olemuksellaan, tuli Haraldin luoman ylivallan perijäksi. Hänen kerrotaan järjestäneen oikeusolot vakiinnuttamalla kaksi lakikuntaa sekä maan puolustuslaitoksen määräämällä kunkin fylken asevelvollisuuden ulkonaisen vaaran uhatessa.
Mutta erääseen mullistavaan muutokseen oli Haakonin valta vielä liian heikko. Hän oli Englannissa saanut kristillisen kasvatuksen ja päätti asemansa lujitettuaan saattaa uuden uskon voimaan myöskin omassa maassaan. Hänen lähin ympäristönsä suostuikin kastettavaksi, mutta talonpojat eivät taipuneet hylkäämään vanhoja jumalia ja isiltä perittyjä uhrimenoja; päinvastoin, esiintyen käräjillä ja uhrijuhlissa varsin uhkaavasti, he pakottivat kuninkaankin muodollisesti tunnustamaan vanhaa uskoa. Varmaankin olisi kansan ja kuninkaan välillä syntynyt ilmiriita tämän arkaluontoisen kysymyksen tähden, ellei ulkonainen vaara olisi heitä yhdistänyt. Eirik kuninkaan pojat eivät nimittäin halunneet jättää Norjaa hänen hallittavakseen, vaan kävivät tuon tuostakin tanskalaisten avustamina häiritsemässä hänen toimiaan. Haakon sai heistä kyllä voiton kahdessa verisessä taistelussa, mutta viimeisessä hän haavoittui hengenvaarallisesti ja kuoli heti sen jälkeen, luovutettuaan valtansa Eirikinpojille. Näiden hallitusta ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan valta siirtyi ennen pitkää trondhjemilaiselle jaarlille Haakon Sigurdinpojalle, joka ensin hallitsi maata Tanskan kuninkaan käskyläisenä, sittemmin itsenäisenä. Tällöin pakanuus pääsi uudelleen vallitsevaksi Norjassa.
Sekä Harald Kaunotukan että Haakon Hyvän toiminnan uudisti menestyksellisesti kuningas Olavi Trygvenpoika, joka v. 995 palasi isänmaahansa vietettyään lapsuutensa orjuudessa, nuoruutensa ja varhaisimman miehuutensa viikinkiretkillä ja vaihtelevissa seikkailuissa vierailla mailla ja merillä. Haakon jaarli, joka muuten oli kyvykäs mies, oli herättänyt talonpoikien vihan varsinkin aistillisuutensa vuoksi, ja Harald Kaunotukan jälkeläisen saapuessa maahan nämä nousivat kapinaan jaarlia vastaan, joka sai surmansa oman orjansa kädestä. Lyhyessä ajassa oli koko Norja uudelle kuninkaalle kuuliainen, ja hän voi nyt ryhtyä toteuttamaan Haakon Hyvän aikeita, s.o. levittämään kristinuskoa. Hän oli tosin tuonut Englannista kerallaan pappeja ja munkkeja, mutta enimmäkseen hän näyttää turvautuneen väkivaltaan. Alue toisensa jälkeen pakotettiin alistumaan kasteeseen, talonpojat, jotka olivat aseissa saapuneet käräjille uhaten taivuttaa Olavin samaten kuin Haakon Hyvänkin, eivät uskaltaneet ylivoiman edessä käyttää niitä, jäykkäniskaisimmat surmattiin usein hirvein kidutuksin, vanhojen jumalien temppelit hävitettiin, ja sijaan kohosi Valkean Kristuksen pyhäkköjä.
Olavi Trygvenpoika oli ennen Norjaan tuloaan viettänyt aito viikingin seikkailurikasta elämää, ja sotasankarin tavoin hänen päivänsä myöskin päättyivät. Tanskan kuningas Svein Pörhöparta, Ruotsin Olavi kuningas ja Haakon jaarlin poika Eirik liittoutuivat häntä vastaan väijyen sopivaa tilaisuutta tuhotakseen mahtavan hallitsijan. Sellainen ilmestyikin v. 1000 Olavi Trygvenpojan käydessä Vendinmaassa. Svolderin luona hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, suurenmoisessa meritaistelussa voitettiin Norjan kuninkaan laivasto, ja Olavi itse heittäytyi mereen välttääkseen vankeutta. Aaltojen alla sai hautansa tämä "meriratsun suistaja", joka ei ollut koskaan kääntänyt purttaan taistelusta muutoin kuin voittajana.
Edellä on jo huomautettu, että ominaista tälle aikakaudelle on myöskin viikinkielämä; ja koska se esiintyy varsin huomattavana tähän liittyvässä kuvauksessa, lienee paikallaan kosketella sitä pääpiirteissään.
Oikeastaan viikinkiretket olivat jonkinlaista jatkoa germaanien kansainvaelluksille, joihin olemme huomanneet pohjolankin ottaneen melkoisessa määrin osaa. Toisaalta ne ovat myöskin yhdistettävät rauhalliseen kaupankäyntiin ja siirtolaisuuteen. Olivathan Skandinaavian asukkaat jo ennen varsinaista viikinkikautta liikkuneet merillä kauppatarkoituksissa, ja vielä ryöstöretkiinkin antauduttuaan he harjoittivat usein samalla haavaa mainittua rauhallista ammattia. Eikä sotaisain retkikuntain tarkoituksena aina ollut yksinomaan tilapäinen omaisuuden hankinta, vaan monesti koetettiin voittaa pysyväistä hyvää asettumalla vakinaisesti vieraaseen maahan. Viikinkijoukot perustivat useita uusia valtakuntia ja asuttivat monta aluetta, varsinkin Pohjanmeren saarilla ja Itämeren rantamilla.
Syynä viikinkiretkiin olivat sekä sotaisa luonne ja seikkailuhalu, molemmat aito-germaanilaisia ominaisuuksia, että aineelliset seikat. Oma maa ei aina tuottanut riittävästi elatusta, ja sitäpaitsi oli yleisesti tapana luovuttaa perintötila jakamattomana vanhimmalle pojalle, jolloin nuorempien oli hankittava toimeentulonsa sotaisin keinoin. Väestö lienee myöskin karttunut nopeammin kuin viljelys edistyi, sillä verraten yleinen monivaimoisuus aiheutti suuren lapsilauman. Lisäksi vielä sisäiset rauhattomuudet, kuten voimakkaiden hallitsijain yksinvalta-pyrkimykset, pakottivat monen lähtemään vieraisiin maihin, joko pysyväisesti tai ryöstöretkille.
Ensimmäiset viikinkiretket tehtiin 700-luvun alussa, ja niitä jatkui sitten noin kolme vuosisataa. Mitä erikoisesti norjalaisiin tuli, liikkuivat he osaksi Itämerellä, mutta enimmäkseen Pohjanmerellä ja Atlantilla kohdistaen hyökkäyksensä Skotlantiin, Englantiin ja Irlantiin sekä näitä ympäröiviin saariin. Tarkoituksena oli myöskin perustaa vakinaisia valtakuntia, mikä toisinaan onnistuikin. Niinpä perusti norjalainen Torgils noin v. 838 suuren valtion Irlantiin, ja v. 853 loivat veljekset Olavi ja Ivar sinne uuden valtakunnan, jonka pääpaikkana oli Dublin ja joka säilyi heidän sukunsa alaisena 11:nnelle vuosisadalle asti. Sitäpaitsi oli Eirik Verikirveellä muutaman vuoden ajan kuningaskunta Englannissa.
Viikinkiretkillä eivät pohjan miehet voittaneet ainoastaan kultaa, vaan myöskin kulttuuria, joka heidän kauttaan vähitellen levisi kotimaahan ja vaikutti tehokkaasti olojen kehittymiseen, m.m. yhteiskunnallisessa suhteessa. Ja juuri viikinkiretkien tuloksena oli suuressa määrin kristinusko, joka niihin aikoihin edusti korkeinta sivistystasoa ja ajan mittaan taltutti pohjolan sotaisten kansain mielen saaden ne luopumaan hurjista vainomatkoistaan.[1]
Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.
Islannista, jota norjalaiset alkoivat asuttaa kahdeksannen sataluvun lopulla, tuli myöhemmin mitä tärkein aarreaitta pohjoismaiselle muinaistiedolle. Siellä säilyivät kauimmin viikinkiaikain runot ja tarinat, ja siellä sai jo varhain alkunsa Skandinaavian maiden historiankirjoitus, vieläpä niin suurenmoisessa muodossa, että harva samanlaisen sivistystason kansa on sellaista tulosta saavuttanut. Tärkein näistä aikakirjoista lienee Snorre Sturlusonin teos Kuningastarinoita, joka sekä historiallisessa suhteessa että esitystapaan nähden on luettava Pohjoismaiden kirjallisuuden merkkituotteisiin.
Snorre Sturluson l. Sturlanpoika syntyi Islannissa vuonna 1178. Mahtavan Sturlunga-suvun jäsenenä, lahjakkaana, aikaansa nähden oppineena ja varsinkin lainkäyttöön perehtyneenä miehenä hän saavutti huomattavan aseman silloin vielä itsenäisessä saarivaltiossa. Laskettuaan rikkaalla avioliitolla perustuksen melkoiselle varallisuudelle, jota hän osasi taidolla kartuttaa, hänestä tuli vuonna 1215 "lagsigemand", lakia säätäväin käräjäin ja korkeimman tuomioistuimen johtaja. Hänen runoilijamaineensa oli tällöin levinnyt jo Norjaankin, ja vuonna 1218 Snorre matkusti sinne itse saavuttaakseen kunniaa ja arvoa Haakon kuninkaan hovissa. Sekä kuningas että hänen lähin miehensä ja appensa Skule herttua[2] koettivat taivuttaa Snorrea toimimaan heidän valtiollisten pyrkimystensä edistämiseksi, ja maasta lähtiessään hän olikin Norjan kuninkaan läänitysmiehenä sitoutunut tukemaan Islannissa Haakon kuninkaan valtaa.
Kotiin palattuaan hän käytti merkityksellistä asemaansa oman vallanhimonsa tyydyttämiseksi ja saattoikin esiintyä perin mahtavana, m.m. tehostaen käräjillä pyrkimyksiään lähes tuhanteen nousevalla saattueella. Mutta pian hänen vaikutuksensa alkoi aleta, osaksi siitä syystä, että hän herätti ahneudellaan vastustusta omien sukulaistensa taholta. Suuresti heikonsi hänen asemaansa myöskin se, että Snorren (varmaankin tahallisesta) toimettomuudesta harmistuneena Haakon kuningas turvautui valtiollisissa aikeissaan hänen veljenpoikaansa, jonka kanssa Snorre oli joutunut ilmiriitaan. Nyt puhkesi Islannissa katkera sukuvaino, joka lopulta aiheutti Snorren kuoleman ja vapaavaltion tuhon. Serkkunsa ja voimakkaimman kannattajansa jouduttua taistelussa tappiolle arveli Snorre, joka ei kernaasti antautunut mieskohtaisesti aseleikkiin, parhaaksi väistää ylivoimaa ja lähti vuonna 1237 toistamiseen Norjaan. Siellä olivat olosuhteet kuitenkin muuttuneet hänelle epäedullisiksi. Kuninkaan suosiota hän ei voinut enää saavuttaa, ja epävarmana hän liittyi silloin läheisesti Skule herttuaan, joka pyrki hillitsemään Haakonin yhä kasvavaa valtaa. Jonkun ajan kuluttua Islannista saapui tieto, että Snorren veljenpoika ja vaarallisin kilpailija oli saanut surmansa taistelussa, ja silloin hän päätti palata kotiin koettaakseen uudelleen onneaan. Haakon kuningas, joka epäili häntä sekä entisen toiminnan että Skule jaarlin ystävyyden vuoksi, kielsi tosin jyrkästi häntä poistumasta maasta, mutta siitä huolimatta Snorre rohkeni uhmata lääniherraansa ja purjehti keväällä 1239 takaisin Islantiin.
Kauan ei kestänyt, ennenkuin Snorre oli saavuttanut entisen mahtiasemansa osassa maata, mutta nyt häntä uhkasi vaara Norjan kuninkaan taholta. Kukistettuaan lopullisesti Skule jaarlin Haakon päätti rangaista islantilaista suurmiestä tämän juonittelujen ja tottelemattomuuden vuoksi ja antoi eräälle Snorren kilpailijalle tehtäväksi toimittaa tämän Norjaan joko mielisuosiolla tai vastoin hänen tahtoaan. Onnettomuudekseen Snorre vielä vieroitti ahneudellaan vaikutusvaltaisia sukulaisia puoleltaan; hänen voimansa hupenivat hupenemistaan, lopulta vastustajat yllättivät hänet Reykjavikissa syksyllä 1241, ja kellariinsa piiloutunut vanhus sai surmaniskun palkkalaisen kädestä.
Edellä viitattiin Snorren runoilijatoimintaan, jonka hän oli aloittanut jo nuoruudessaan; suurenmoinen näyte hänen perehtyneisyydestään runouteen on hänen Edda-teoksensa (n.s. proosa-Edda), jonkinlainen järjestelmällinen oppikirja runouden perustasta (mytologiasta), sen kielestä ja runomitoista. Mutta runoilu oli niihin aikoihin pääasiallisesti historiallista runoilua, ja tämä johti hänet helposti historiankirjoitukseen, jonka tuloksena on laaja kokoelma kuvauksia pohjoismaiden, etupäässä Norjan vanhimmista kuninkaista sekä heidän ajoistaan. Luultavasti ne ovat valmistuneet vähitellen vuosien 1220 ja 1241 välillä.
Snorre ei suinkaan ole ensimmäinen islantilainen historiankirjoittaja, hänellä on ollut useita edeltäjiä aina kahdennentoista vuosisadan alkupuolelta asti. Kaikki nämä teokset hän on epäilemättä tuntenut, ja lisäksi hän on saanut aineistoa runoilijain historiallisista lauluista, suullisista perimätarinoista sekä muistiin merkityistä taruista. Mutta Snorre on käyttänyt aineksia perin taitavasti, perkaillen pois sellaista, mikä hänestä on tuntunut pelkältä sadulta tai seikkailulta, ja kriitillisyytensä tueksi hän saattoi vielä käyttää mieskohtaista Norjan olojen tuntemusta. Omasta puolestaan hän luottaa eniten lauluihin; niinpä hän sanoo esipuheessaan: "Tosin runoilijain tapana on ylistää eniten sitä, jolle he laulavat, mutta kukaan ei sentään rohkene kertoa laulettavalleen sellaisista teoista, jotka kaikki kuulijat ja hän itsekin tietäisi valheeksi ja lorupuheeksi; se olisi pilkkaa eikä ylistystä."
Snorren esitystapaa kuvaa sattuvasti tri Gustav Storm seuraavin sanoin: "Merkillepantavaa on Snorressa historioitsijana hänen historiallinen taiteensa. Historiallinen tarina oli elämäkertakuvausta, ja siinä on parasta eloisa luonteenkuvaus. Snorren teos on kokoelma elämäkertoja, joissa luonteenkuvaus on erinomainen. Ominaista hänen teokselleen on sen oivallinen rakenne, missä kaikki asiaankuulumaton on jätetty pois ja jokainen yksityiskohta kuuluu läheisesti kokonaisuuteen. Hänen kokoelmansa Norjan kuninkaiden elämäkertoja on sen vuoksi tullut kokonaisen suvun historiaksi, missä kukin yksityinen jäsen esiintyy erikoispiirteineen. Edeltäjistään poiketen hän liittää päähenkilöiden (kuninkaiden) kuvaukseen melkoisen joukon sivuhenkilöltä, mutta vain sikäli kuin nämä muodostavat kehyksen päähenkilön ympärille vähentämättä häneen kohdistettavaa huomiota. Erikoisesti on Snorre pyrkinyt kuvaamaan kuninkaiden luonnetta sellaisena, kuin hän sen käsitti, ja siitä kehittämään heidän kohtalonsa. Tällöin hänen tärkeimpänä keinonaan on esittää henkilöt puhuen ja keskustellen… Hän käyttää tilaisuutta antaakseen päähenkilöiden pitää puheita tai ottaa osaa keskusteluihin, kun haluaa saada esiin toiminnan vaikuttimen ja vaikutuksen… Näissä puheissa on jokainen sana sukeutunut henkilön luonteesta, vaikkakin ne ovat kokonaan Snorren sepittämiä…"
Oheenliitetyt tarinat, jotka sisältävät alkuosan (yli kolmanneksen) Snorren kokoelmasta, ovat suomennetut tri Gustav Stormin eteväksi tunnustetusta norjankielisestä käännöksestä, joka ilmestyi vuonna 1899. Suomentaja on katsonut olevan syytä hiukan lyhennellä alkuperäistä esitystä. Snorre aloittaa teoksensa Ynglinge-tarinalla, joka sisältää osaksi maantieteellisiä kuvauksia, osaksi selontekoa varhaisimmista, enimmäkseen taruperäisistä kuninkaista. Koska tämä ei ole omansa herättämään mielenkiintoa laajemmassa lukijakunnassa, on arveltu voitavan sivuuttaa se. Tämän jälkeen seuraa Halvdan Mustan tarina, josta kuitenkin on otettu vain loppuosa liittämällä se johdatukseksi Harald Kaunotukan tarinaan, koska jo siinä käsitellään tämän ensimmäisen "suurkuninkaan" vaiheita; selvyyden vuoksi on tällöin täytynyt laatia alkuun lyhyt johdanto (alkukappale). Myöhemmin on jätetty pois vain pieniä eriä, joiden puute ei haittaa kokonaiskuvausta, ja muutamassa kohdassa on sen vuoksi käynyt välttämättömäksi muuttaa hiukan järjestystä tai liittää jokunen selittävä lause, jolloin tietenkin on koetettu jäljitellä Snorren tyyliä. Mitä Snorren esittämiin runo-otteisiin tulee, on tässä julkaistu huomattavimmat ja kuvaavimmat. Myönnettäköön suoraan, että ne käännettyinä antavat vain kalpean kuvan muinais-skandinaavisesta runoudesta, sillä nykyajan kielellä on mahdoton ilmaista sitä kuvarikkautta, jota vanhat "bardit" käyttivät; sen tajuaminen vaatisi muutoin lukijalta laajaa skandinaavisen mytologian tuntemusta. — Viiteselityksistä ovat toiset Stormin julkaisusta peräisin, toiset suomentajan liittämiä.
Suomentaja.
Harald Kaunotukan tarina.
(860-933)
Niin kertovat tietoisat miehet, että ammoisina aikoina vaelsivat aasat[3] Odenin johtamina Aaselannista maailman pohjoiskulmalle ja valtasivat siellä kolme maata, Tanskan etelässä, Sveanmaan idässä, mutta Norjan länsipuolella. Svealaisia hallitsivat kauan Odenin jälkeläiset, joita sanottiin Ynglinga-suvuksi; mutta Norjassa oli kuninkaita monesta suvusta, ja nämä taistelivat tuimasti keskenään. Eräs heistä oli Halvdan Musta; hän peri yhdeksäntoista talven vanhana isältään kuningaskunnan Agderissa;[4] mutta haluten enemmän valtaa hän ryhtyi useasti taistelemaan naapurikuninkaita vastaan ja sai aina voiton; ja niin hän alisti monta fylkeä[5] itselleen kuuliaiseksi ja oli pian Norjan mahtavin kuningas.[6]
Sigurd Hjort oli nimeltään muuan Ringeriikin kuningas, suurempi ja väkevämpi kuin yksikään toinen; hän oli myöskin miesten kauneimpia. Hänellä oli kaksi lasta: tytär oli nimeltään Ragnhild, hän oli perin reipas nainen ja parhaillaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hänen veljensä Guthorm oli puolikasvuinen.
Mutta mainittakoon Sigurdin kuolemasta, että hän ratsasti yksinään korpiseutuihin, kuten hänen tapansa oli; hän metsästi siellä isoja, vaarallisia petoeläimiä. Pitkän taipaleen ratsastettuaan hän joutui eräälle raiviolle lähelle Hadelantia.[7] Silloin tuli häntä vastaan Hake raivopää[8] kolmenkymmenen miehen kera, ja siellä syntyi taistelu. Siinä sai surmansa Sigurd kuningas, mutta Hakelta kaatui kaksitoista miestä, ja itse hän menetti kätensä ja sai kolme muuta haavaa.
Sen jälkeen Hake ratsasti Sigurdin taloon ja otti siellä valtaansa hänen tyttärensä Ragnhildin sekä tämän veljen Guthormin. Nämä hän vei mukanaan ja samalla paljon tavaraa sekä kalleuksia ja kuljetti kaikki kotiinsa Hadelantiin; siellä hänellä oli suuria taloja. Sitten hän valmistutti pidot ja aikoi viettää häät Ragnhildin kanssa; mutta niitä saatiin odottaa, sillä hänen haavansa alkoivat ärtyä.
Hake raivopää poti haavojaan koko syksyn ja vielä talvenkin tullen; mutta joulun tienoissa kuningas Halvdan Musta oleskeli Hademarkissa.[9] Halvdan kuningas oli kuullut kaikista näistä seikoista, ja tapahtui eräänä aamuna, kun kuningas oli pukeutunut, että hän kutsutti Haarek Gandin ja sanoi, että tämän oli lähdettävä Hadelantiin ja tuotava hänen luokseen Sigurd Hjortin tytär Ragnhild. Haarek lähti matkalle, ja hänellä oli sata miestä mukanaan. Hän sovitti retkensä siten, että he saapuivat aamulla ani varahin järven poikki Haken taloon; siellä he asettivat vartijoita sen tuvan oville, missä väki nukkui. Sitten he kävivät siihen makuukammioon, jossa Hake makasi, murtivat oven ja veivät mukanaan Ragnhildin ja hänen veljensä Guthormin ja kaiken tavaran, mitä sieltä löysivät; mutta tuvan he polttivat sekä kaikki ihmiset, jotka olivat sisässä.
He pingoittivat teltan komeiden vaunujen ylle ja istuttivat niihin Ragnhildin sekä Guthormin; sitten he ajoivat jäälle. Hake nousi ja kulki kotvan heidän perässään. Mutta jäälle tultuaan hän käänsi miekkansa kahvan alaspäin ja painautui itse kärkeä vastaan, niin että terä tunkihe hänen lävitsensä; siinä hän sai surmansa ja haudattiin järven partaalle.
Halvdan kuningas näki ajettavan järven jäätä. Hän oli sangen teräväsilmäinen; hän näki telttakattoiset vaunut ja päätteli siitä, että miehet olivat suorittaneet tehtävän hänen mieltänsä myöten. Hän antoi silloin pystyttää pöytiä, lähetti väkeä laajalti ympäristöön ja kutsui luokseen paljon miehiä. Sinä päivänä oli suuret vieraspidot, ja niissä Halvdan sai Ragnhildin, ja tästä tuli sitten mahtava kuningatar.
Ragnhild kuningatar näki suuria unia; hän oli perin ymmärtäväinen. Sellainen oli eräs hänen unistaan, että hän oli seisovinaan yrttitarhassa ja ottavinaan paidastansa okaan. Ja hänen pidellessään se kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; tyvi työntyi alas maahan ja juurtui heti, mutta latva ulottui pian korkealle ilmaan. Sitten puu tuntui hänestä niin isolta, että hän kykeni vaivoin katsomaan sen ylitse, ja se oli varsin paksu. Puun tyvipuoli oli verenkarvainen, mutta runko kauniin vihreä ja oksat lumivalkoiset. Siinä puussa oli paljon suuria oksia, toisia ylempänä ja toisia alempana; ne olivat niin isoja, että tuntuivat levittäyvän yli koko Norjan, ja vieläkin laajemmalle.
Halvdan kuningas ei nähnyt koskaan unia. Se tuntui hänestä omituiselta, ja hän puhui siitä eräälle miehelle, jota nimitetään Torleiv Viisaaksi, ja tiedusteli, mitä sille olisi tehtävä. Torleiv kertoi, miten hän itse menetteli, kun halusi saada jotakin ennakolta tietoonsa: hän meni makuulle sikopahnaan, ja silloin kävi aina niin, että hän näki unta.
Kuningaskin teki niin, ja nyt hän näki tämän unen: hänestä tuntui siltä, että hänen tukkansa oli kasvanut kovin tuuheaksi; se oli täynnä kiharoita niin pitkiä, että toiset ulottuivat maahan asti, toiset polviin, toiset lanteille, toiset vyötäisille, toiset kaulaan saakka; mutta muutamat olivat vain puhjenneet päälaelle solmuiksi; hänen kiharansa olivat kaikenvärisiä, mutta yksi oli kaikkia muita kauniimpi, vaaleampi ja suurempi.
Hän kertoi unensa Torleiville, ja tämä selitti sen niin, että hänestä polveutuisi laaja perikunta ja se hallitsisi maita suurella kunnialla, eivät sentään kaikki yhtä suurella, vaan hänen suvustaan oli lähtevä mies, joka oli muita suurempi ja loistavampi. Ja sitä pidetään totena, että se kihara tarkoitti Olavi Pyhää.
Ragnhild kuningatar synnytti pojan; hänet valeltiin vedellä ja nimitettiin Haraldiksi. Hän varttui pian suureksi ja kauniiksi, hänestä tuli varhain aimo urheilija ja perin älykäs. Äiti häntä rakasti suuresti, isä taasen vähemmän.
Halvdan kuningas vietti jouluaan Hadelannissa. Jouluiltana, kuu miehet olivat istuutuneet pöytään ja saapuvilla oli paljon väkeä, sattui sellainen omituinen seikka, että pöydiltä katosi kaikki ruoka ja olut. Kuningas jäi istumaan suutuksissaan, mutta kaikki muut lähtivät kukin kotiinsa. Mutta saadakseen tietää, kuka tämän oli tehnyt, otatti kuningas kiinni erään lappalaisen, joka oli taikataitoinen, ja tahtoi pakottaa hänet ilmaisemaan totuuden. Hän kidutti lappalaista, mutta ei sittenkään saanut mitään tietoa tältä. Lappalainen anoi apua hänen pojaltaan Haraldilta, ja hän pyysi armoa miehelle, mutta ei saanut sitä. Harald auttoi hänet sitten tiehensä vastoin kuninkaan tahtoa ja seurasi itse mukana. He saapuivat erääseen paikkaan, missä muuan päällikkö parhaillaan vietti suuria pitoja, ja siellä heidät otettiin vastaan ilomielin, niinkuin heistä näytti. Ja kun he olivat viipyneet siellä kevääseen asti, virkkoi päällikkö eräänä päivänä Haraldille:
"Sinun isäsi mielestä tapahtui kovin suuri vahinko, kun talvella otin häneltä vähän ruokaa; mutta minä korvaan sen sinulle iloisella uutisella. Isäsi on nyt kuollut, ja sinun on lähdettävä kotiin. Sinä saat kaiken sen maan, mikä hänellä on ollut, ja sillä tapaa voitat itsellesi koko Norjan."
Ja niin olikin käynyt, kuin päällikkö ilmoitti; kun Halvdan kuningas eräänä suojapäivänä ajoi Randsfjordin jäätä, murtui se hänen altaan, ja siihen hän hukkui ja hänen kerallaan paljon väkeä. Mutta niin suosittu oli Halvdan Musta, että neljän valtakunnan suurmiehet tahtoivat saada hänen ruumiinsa haudatakseen sen omalle alueelleen; siitä odotettiin näet hyvää vuodentuloa sille paikkakunnalle. He sopivat asiasta niin, että ruumis jaettiin neljään osaan ja kukin haudattiin omaan kumpuunsa eri tienooseen.[10]
Harald peri kuningaskunnan isältään ollessaan kymmenen talven ikäinen; hän oli muita suurempi ja väkevämpi ja kauniimpi, perin viisas ja tarmokas. Guthorm, hänen enonsa, tuli henkivartion[11] päälliköksi ja sotajoukon "herttuaksi".
Halvdan Mustan kuoltua nousi moni päällikkö sitä valtakuntaa vastaan, minkä hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta kun Guthorm herttua sai tästä tiedon, kokosi hän sotajoukon ja lähti liikkeelle kuningas Haraldin kanssa. Aina he saivat vastustajistaan voiton, ja kahden kuninkaan ja neljän päällikön kaaduttua Harald kuningas valtasi sukulaisensa Guthormin voiman ja toimekkuuden avulla suuren osan eteläistä Norjaa.
Harald kuningas lähetti miehensä noutamaan erästä neitoa nimeltä Gyda, Hordalannin[12] Eirik kuninkaan tytärtä; tämä oli kasvatettavana erään rikkaan talonpojan luona Valdersissa. Hänet kuningas halusi saada jalkavaimokseen, sillä hän oli hyvin kaunis ja ylevämielinen nainen. Perille saavuttuaan lähetit esittivät asian neidolle. Tämä vastasi, ettei hän tahtonut tuhlata impeyttään siten, että ottaisi miehekseen kuninkaan, jolla ei ollut hallittavanaan suurempaa valtakuntaa kuin muutamia fylkejä.
"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoo hän, "ettei ole sellaista kuningasta, joka valtaisi Norjan siten, että hän tulisi maassa yksinvaltiaaksi niinkuin kuningas Gorm Tanskassa tai Eirik Upsalassa".
Lähettien mielestä hän vastaa perin kopeasti, ja he tiedustelevat häneltä tämän vastauksen tarkoitusta; he sanovat, että Harald on niin mahtava kuningas, että kyllä kelpaa hänelle. Mutta vaikka hän antaakin heidän asiaansa toisen vastauksen kuin he tahtovat, ei heillä ole mielestään mitään tilaisuutta saada häntä mukaansa vastoin hänen omaa tahtoaan, ja he varustautuvat senvuoksi lähtemään takaisin kotiin. Kun he ovat valmiit, saatetaan heitä ulos. Silloin Gyda puhui läheteille ja pyysi heitä kertomaan kuningas Haraldille, että hän suostuu rupeamaan tämän vaimoksi vasta sitten, kun tämä ensin tekee hänen tähtensä sen, että laskee valtansa alaiseksi koko Norjan ja hallitsee sitä valtakuntaa yhtä vapaasti kuin Eirik kuningas Sveanmaata tai kuningas Gorm Tanskaa; "sillä vasta silloin", sanoo neito, "häntä voi minun mielestäni nimittää suurkuninkaaksi".
Lähetit palaavat nyt Harald kuninkaan luo ja kertovat hänelle neidon sanat; he sanovat häntä perin uhkarohkeaksi ja herjasuiseksi ja arvelevat luonnolliseksi, että kuningas lähettää suuren miesjoukon häntä noutamaan ja saattaa hänet häpeään. Silloin vastasi kuningas Harald, ettei tämä neito ollut haastanut pahoin tai käyttäytynyt niin, että ansaitsi siitä koston, vaan suuret kiitokset hänen tuli saada sanoistaan.
"Hän on muistuttanut minua asioista", sanoo kuningas, "jotka minua kummastuttavat sen vuoksi, etten ole ennen tullut niitä ajatelleeksi". — Ja sitten hän lisäsi: "Ja sen lupauksen teen ja siihen otan todistajaksi Jumalan, joka minut loi ja vallitsee kaikkea, ettei tukkaani saa koskaan leikata tai sukia, ennenkuin olen vallannut koko Norjan veroineen ja väkineen — tai muussa tapauksessa heitän henkeni."
Näistä sanoista kiitti Guthorm herttua häntä suuresti sanoen, että lupauksen täyttäminen on kuninkaallinen teko.
Tämän jälkeen Harald kuningas ja hänen sukulaisensa kokosivat suuren sotajoukon ja johtivat sen tunturien poikki pohjoista kohti. Saavuttuaan asutuille seuduille kuningas surmautti kaikki miehet ja poltti talot. Mutta kun kansa sen huomasi, pakeni jokainen, ken kykeni, toiset etäisempiin laaksoihin, toiset metsiin; mutta toiset anoivat armoa, ja sen saivat kaikki, jotka saapuivat kuninkaan luo ja rupesivat hänen miehikseen. Näin Harald valloitti valtakunnan toisensa jälkeen ja saapui aina Trondhjemiin asti. Siellä hän taisteli kaikkiaan kahdeksan kertaa tai useamminkin; mutta kahdeksan kuninkaan kaaduttua hän valtasi koko Trondhjemin.
Pohjoisempana Nauma-laaksossa[13] oli kuninkaina kaksi veljestä, Herlaug ja Rollaug. He olivat kolmena kesänä rakennuttaneet hautakumpua, joka oli tehty kivestä, kalkista ja hirsistä. Mutta kun kumpu oli valmistunut, saivat veljekset kuulla, että Harald kuningas kävi heitä vastaan sotajoukkoineen. Silloin kuningas Herlaug kannatti sinne runsaasti ruokaa ja juomaa, ja sitten hän astui kumpuun kerallaan yksitoista miestä ja käski luoda sen umpeen. Kuningas Rollaug nousi sille kummulle, jolla kuninkaiden oli tapana istua, käski pystyttää sille kuninkaan kunniasijan ja istuutui siihen. Sitten hän asetutti pieluksia jalkalaudalle, jolla jaarlien oli tapana istua. Hän heittäysi nyt kunniasijalta alas jaarlinpaikalle ja otti itselleen jaarlinnimen. Sen jälkeen kuningas Rollaug lähti Harald kuninkaan luo, luovutti hänelle koko valtakuntansa, tarjoutui hänen miehekseen ja kertoi kaiken menettelynsä. Harald kuningas otti miekan ja kiinnitti sen hänen vyöhönsä, ripusti kilven hänen kaulaansa, teki hänet jaarlikseen ja johti kunniasijalle. Sen jälkeen hän antoi Rollaugille Nauma-laakson fylken ja määräsi hänet sen jaarliksi.
Harald kuningas saapui sotajoukkoineen idän puolelle Vikeniin[14] ja majoittui Tunsbergiin, missä silloin oli kauppakaupunki; hän oli viipynyt neljä talvea Trondhjemissa eikä ollut sinä aikana käynyt Vikenissä. Hän sai siellä kuulla, että svealaiskuningas Eirik Emundinpoika oli tehnyt Vermelannin valtansa alaiseksi, kantoi siellä veroa kaikista metsäseuduista sekä laski Länsi-Göötanmaan ulottuvaksi pohjoisessa aina Svinesundiin[15] asti, niin että svealaiskuningas sanoi koko läntistä maata meren rannikolla omakseen ja otti siitä veroja. Kuningas Haraldille kerrottiin Svean kuninkaan sanoneen, ettei hän pysähtyisi, ennenkuin hänellä oli Vikenissä yhtä suuri valtakunta kuin ennen muinoin Sigurd Ringillä[16] tai tämän pojalla Ragnar Lodbrokilla. Kaikissa näissä fylkeissä olivat useat päälliköt ja monet muut taipuneet Svean kuninkaan alamaisiksi.
Tästä Harald kuningas pahastui suuresti; hän kutsui heti talonpojat käräjille ja syytti heitä maankavalluksesta. Muutamat talonpojat hankkivat itselleen todistajia, että he olivat syyttömiä, toiset suorittivat sakkoja, toiset saivat rangaistuksen; kaiken kesää ja syksyä hän retkeili sitten tässä fylkessä. Silloin hän sai talven tullen kuulla, että svealaiskuningas Eirik ratsasteli Vermelannissa vierailemassa henkivartijoineen.
Harald kuningas lähti itään päin Eida-salon[17] halki ja saapui Vermelantiin; hän antoi siellä kestitä itseään. Aake oli nimeltään muuan mies, hän oli Vermelannin mahtavin talonpoika, varsin rikas ja niihin aikoihin jo iäkäs. Hän lähetti miehiä Harald kuninkaan luo ja pyysi häntä pitoihin, ja kuningas lupasi tulla sovittuna päivänä. Aake pyysi myöskin Eirik kuningasta pitoihin ja sopi hänen kanssaan samasta päivästä.
Aakella oli iso kestitupa, joka oli jo vanha; hän teetti silloin toisen yhtä ison uuden tuvan ja koristutti sen kauniiksi. Sen tuvan hän käski verhota uusilla raanuilla, vanhan taas vanhoilla. Mutta kun kuninkaat saapuivat pitoihin, sai Eirik kuningas miehineen sijansa vanhassa tuvassa, Harald kuningas miehineen uudessa; ja niin olivat kaikki pöytäastiat jaetut, että Eirikin miehillä oli vanhat kipot ja sarvet, kuitenkin kullatut ja hyvin koristetut, mutta Haraldin miehillä oli kaikilla uudet kipot ja sarvet, kauniisti kullalla silatut; kaikki ne olivat kiiltäviksi silotetut, mutta juoma oli molemmilla puolilla perin hyvää.
Aake oli ennen ollut Halvdan Mustan miehiä. Mutta kun se päivä koitti, jolloin pidot päättyivät, valmistautuivat kuninkaat lähtemään, ja hevoset olivat matkakunnossa. Silloin Aake astui Harald kuninkaan luo ja toi mukanaan kahdentoista talven ikäisen poikansa, Obbe nimisen. Aake sanoi:
"Herra, jos se hyvä tahto, jota olen osoittanut teitä kohtaan pidoissani, on teistä ystävyyden arvoinen, palkitkaa silloin poikaani siitä; hänet luovutan teille palvelijaksi."
Kuningas kiitti häntä monin kaunein sanoin vastaanotosta ja lupasi hänelle vastalahjaksi täyden ystävyytensä; sitten Aake toi suuria lahjoja, jotka hän antoi kuninkaalle. Sen jälkeen Aake meni svealaiskuninkaan luo; Eirik kuningas oli silloin pukeissa ja lähtöön valmiina ja varsin pahalla tuulella. Aake otti muutamia arvokkaita esineitä ja antoi ne hänelle. Kuningas vastasi niukalti ja nousi ratsaille. Aake seurasi kuningasta tiellä ja puheli hänelle. Lähellä heitä oli metsä, ja tie kulki sen kautta. Mutta kun Aake saapui metsään, kysyi kuningas häneltä:
"Miksi järjestit minun ja Harald kuninkaan vastaanoton siten, että hän sai kaikesta parhaan? Tiedäthän, että olet minun mieheni."
"Minä arvelin", virkkaa Aake, "ettei teiltä, kuningas, eikä miehiltänne ole näissä pidoissa puuttunut hyvää vastaanottoa missään suhteessa. Jos siellä, missä te joitte, olikin vanha kalusto, niin se johtuu siitä, että te olette jo vanha; mutta Harald kuningas on nyt kukoistavassa nuoruudessaan, sen vuoksi annoin hänelle uuden kaluston. Mutta koska muistutit minua siitä, että olisin sinun miehesi, niin yhtä hyvin sinä olet minun mieheni." — Silloin kuningas paljasti miekkansa ja antoi hänelle surmaniskun.
Kun Harald kuningas aikoi nousta ratsaille, käski hän kutsua Aake talonpojan luokseen. Mutta häntä etsittäessä muutamat riensivät sinne, minne Eirik kuningas oli ratsastanut; siellä he tapasivat Aaken kuolleena ja lähtivät sitten takaisin ja kertoivat sen kuninkaalle. Mutta tämän kuullessaan hän huusi miehilleen, että heidän oli kostettava Aake talonpojan puolesta. Niin Harald kuningas lähti ratsastamaan sitä tietä, jota Eirik kuningas oli ennen ratsastanut, kunnes molemmat huomasivat toisensa. Silloin kumpikin joukkue ratsastaa minkä ennättää, kunnes Eirik kuningas pääsee siihen metsään, joka erottaa Göötanmaan ja Vermelannin toisistaan. Nyt Harald kuningas kääntyi takaisin Vermelantiin; hän valtasi sitten tämän maan, mutta surmasi Eirik kuninkaan miehiä, missä vain tapasi heitä.
Harald kuningas retkeili laajalti Göötanmaassa vainonkilpeä kantaen, taisteli siellä monet kerrat Virran[18] molemmilla puolilla ja sai useimmiten voiton. Sitten hän laski valtansa alaiseksi kaiken maan Virran pohjoispuolella ja Veenerin länsipuolella sekä koko Vermelannin.
Sellaisia sanomia saapui maan eteläosasta, että Hordalannin, Rogalannin, Egdafylken ja Telemarkenin miehet kerääntyivät yhteen ja hankkivat sekä aseita että väkeä. Mutta saatuaan tämän tietoonsa Harald kuningas kokosi sotajoukon, työnsi laivat vesille, varusti sitten sotajoukkonsa valmiiksi ja lähti etelää kohti; hänellä oli paljon miehiä joka fylkestä. Mutta kun hän ennätti etelään Stadin[19] ohitse, sai Hordalannin Eirik kuningas tietää tästä. Hän oli myöskin kerännyt sen sotavoiman, mikä hänellä oli odotettavissa, ja lähti etelään päin kohdatakseen ne, joiden hän tiesi saapuvan idästä avukseen. Koko laivasto yhtyi sitten Jaederin pohjoispuolella ja laski Hafsfjordiin.[20] Siellä oli jo Harald kuningas laivastoineen. Nyt sukeusi heti suuri taistelu, sekä ankara että pitkällinen. Mutta se päättyi siten, että Harald kuningas sai voiton, ja siinä kaatui Hordalannin Eirik kuningas ja Sulke, Rogalannin kuningas, ja monta päällikköä.
Tämän taistelun jälkeen ei Harald kuningas kohdannut enää mitään vastarintaa Norjassa. Silloin olivat kaikki hänen pahimmat vihollisensa kaatuneet, mutta toiset olivat paenneet maasta, ja heitä oli suuri määrä, sillä silloin asutettiin laajoja autiomaita. Silloin asutettiin Jemtlanti ja Helsingelanti, mutta molemmat olivat sentään ennenkin osaksi Norjan miesten asumia. Siinä vainossa, jolloin Harald kuningas koetti laskea koko maan valtansa alaiseksi, löydettiin ja asutettiin maita ulkona meressä, Fär-saaret ja Islanti. Silloin siirryttiin myöskin Hjaltlantiin,[21] ja moni suurmies pakeni turvatonna kuningas Haraldia ja lähti länteen viikinkiretkille; talvisin he oleskelivat Orkn-saarilla tai Sudersaarilla,[22] mutta hävittelivät kesäisin Norjaa ja tuottivat maalle suurta vauriota. Mutta paljon oli myös niitä suurmiehiä, jotka liittyivät kuningas Haraldiin ja rupesivat hänen miehikseen ja asuttivat maata hänen kanssaan.
Harald kuningas oli nyt tullut koko Norjan yksinvaltiaaksi. Silloin hän muisti, mitä tuo ylevämielinen neito oli hänelle lausunut; hän lähetti siis miehiä häntä hakemaan ja nai hänet.
Harald kuningas oli vierailemassa Möressä[23] Ragnvald jaarlin luona; hän oli silloin vallannut koko maan. Siellä Harald kuningas kävi kylpemässä ja antoi sukia tukkansa, ja silloin Ragnvald jaarli leikkasi hänen hiuksensa, jotka olivat olleet lyhentämättä ja sukimatta kymmenen talvea. Siihen aikaan häntä sanottiin Harald Paksutukaksi, mutta nyt Ragnvald jaarli antoi hänelle lisänimen ja nimitti häntä Harald Kaunotukaksi; ja kaikki sanoivat hänet nähdessään, että se oli mitä sattuvin nimi, sillä hänellä oli tuuhea ja kaunis tukka.
Ragnvald jaarli oli kuningas Haraldin rakkain ystävä, ja kuningas kunnioitti häntä suuresti. Ragnvaldilla oli vaimona Hild, Rolv Nevjan tytär; heidän poikansa olivat Rolv ja Tore. Rolv oli suuri viikinki. Hän oli kasvultaan niin roteva, ettei yksikään hevonen kyennyt häntä kantamaan, ja sen vuoksi hän kulki jalan kaikkialla, missä retkeili; häntä nimitettiin Gange-Rolviksi.[24] Hän ryösteli paljon Itämailla.[25] Eräänä kesänä, palatessaan viikinkiretkeltä Vikeniin, hän kävi siellä rosvoamassa rannalla. Harald kuningas oli silloin Vikenissä; hän vihastui peräti kuullessaan tästä, sillä hän oli ankarasti kieltänyt rosvoamasta omassa maassa. Harald kuningas kuulutti sen vuoksi käräjillä, että hän tuomitsi Rolvin henkipatoksi Norjassa. Mutta kun Rolvin äiti sai tämän tietoonsa, lähti hän kuninkaan luo ja anoi armoa pojalleen. Mutta kuningas oli niin vihoissaan, ettei hyödyttänyt häneltä pyytää. Silloin Hild virkkoi:
"Karkuteille kaima Nevjan syöstään maasta, suvun suuren taimi: miks' niin ankara, herra? Onneton on riita hukan moisen kanssa: säästä ei laumaa, korpeen jos hänen täytyy juosta."
Gange-Rolv lähti sitten meren poikki Suder-saarille, ja sieltä hän purjehti etelään Vallantiin[26] ja hävitteli sitä ja valtasi itselleen suuren jaarlikunnan; sinne hän asutti paljon Norjan miehiä, ja sitä nimitetään sen jälkeen Normandiaksi.[27] Gange-Rolvin jälkeläinen viidennessä polvessa oli Viljalm Äpärä,[28] Englannin kuningas; hänestä ovat sitten kaikki Englannin kuninkaat peräisin.
Harald kuningas retkeili eräänä talvena Ylämaiden kestittävänä ja käski laatia itselleen joulupidot Toftarissa.[29] Jouluiltana saapui Svaase oven ulkopuolelle kuninkaan istuessa pöydässä ja lähetti kuninkaalle sanan, että tämä tulisi ulos hänen luokseen. Mutta kuningas suuttui tästä sanasta, ja hänen vihaisen vastauksensa vei ulos sama mies, joka oli tuonut viestin sisään. Mutta Svaase pyysi siitä huolimatta, että mies ilmoittaisi saman asian toisen kerran; hän sanoi olevansa sama lappalainen, jonka kuningas oli sallinut pystyttää kotansa mäen toiselle puolen. Kuningas kävi silloin ulos ja lupasi lähteä hänen kotiinsa ja astui mäen yli muutamain miestensä kehoittamana, kun taas toiset häntä varoittivat. Siellä kohosi seisomaan Snefrid, Svaasen tytär, naisista kaunein, ja kaatoi kuninkaalle kipon täyteen simaa. Mutta tämä otti vastaan kaiken ja samalla neidon käden, ja heti valtasi kuin polttava kuumuus hänen ruumiinsa, ja hän tahtoi omistaa neidon samana yönä. Mutta Svaase virkkoi, ettei se saisi tapahtua muutoin kuin väkipakolla, ellei kuningas kihlannut ja omistanut häntä lain mukaan. Kuningas kihlas Snefridin ja sai hänet omakseen ja rakasti häntä niin mielettömästi, että jätti hoitamatta valtakuntansa ja kaiken sen, mikä hänelle kuului. Ja he saivat neljä poikaa.
Sitten Snefrid kuoli, mutta hänen hipiänsä ei suinkaan muuttunut, vaan oli yhtä kukoistava kuin hänen eläessään. Kuningas istui aina hänen vierellään ja odotti, että hän virkoaisi henkiin. Kolme talvea hän sillä tavoin suri Snefridin kuolemaa, mutta kaikki kansa murehti hänen mielettömyyttään. Mutta tehdäkseen lopun tästä mielettömyydestä kävi Torleiv Viisas hänen avukseen. Hän menetteli siinä älykkäästi, koska ensin puhui kuninkaan mielen mukaan seuraavasti:
"Ei ole kummallista, kuningas, että sinä muistat niin kaunista ja suurisukuista naista ja kunnioitat häntä untuvilla ja korukankailla, niinkuin hän sinua pyysi. Mutta teidän kunnianne on kuitenkin vähempi kuin on soveliasta, koska hän makaa liian kauan samoissa vaatteissa, ja paljoa oikeampaa on, että hänet siirretään ja vaatteet vaihdetaan hänen altaan."
Mutta niin pian kuin hänet siirrettiin vuoteesta, levisi ruumiista mätä ja iljettävä haju ja kaikenkaltainen paha löyhkä; silloin kiiruhdettiin tekemään rovio ja hänet poltettiin. Mutta sitä ennen koko ruumis muuttui siniseksi, ja ulos ryömi käärmeitä ja sisiliskoja ja konnia ja kaikenlaisia inhoittavia matelijoita. Sitten hän hajosi tuhaksi. Mutta kuningas palasi järkiinsä ja antoi kaiken mielettömyyden mennä, hallitsi sitten valtakuntaansa ja sai voimaa ja iloa miehistään, ja he puolestaan hänestä ja valtakunta molemmista.
Kun Harald kuningas oli huomannut lappalais-naisen petoksen, suuttui hän niin, että karkoitti luotaan kaikki pojat, jotka tämä oli hänelle synnyttänyt, eikä tahtonut enää nähdä heitä. Mutta kolmas heistä, Gudröd Loistava, lähti kasvatusisänsä Kvinin Tjodolvin puheille ja pyysi tätä tulemaan hänen kerallaan kuninkaan luo, sillä Tjodolv oli kuninkaan hyvä ystävä. Sitten he lähtivät, ja saavuttuaan myöhään eräänä iltana kuninkaan luo he istuutuivat penkin alimpaan päähän ja pysyttelivät piilossa. Kuningas asteli permannolla ja tarkasteli lautsoja; mutta hänellä oli parhaillaan kestit ja sima oli sekoitettua. Silloin hän virkkoi hymisten nämä sanat:
"Monta on nyt simanjuojaa urhoa harmaapäistä saapunut tänne. Miksi teitä on liian paljon?"
Tähän vastasi Tjodolv:
"Päässä ol' iskut meillä, kalpain kisoissa saadut viisaan valtiaan kanssa. Silloin ei liikoja ollut."
Tjodolv otti hatun päästään, ja kuningas tunsi hänet ja otti hyvin vastaan. Silloin Tjodolv pyysi, ettei kuningas halveksisi poikiaan: "mielellään he olisivat parempaa äidinsukua, jos sinä olisit heille sellaisen antanut". Kuningas lupasi sen ja pyysi häntä pitämään Gudrödin luonaan, niinkuin tämä ennenkin oli ollut; mutta Sigurdin ja Halvdanin hän käski lähteä Ringeriikiin ja Ragnvaldin Hadelantiin. He tekivät niin kuin kuningas määräsi, ja kaikista tuli urheita miehiä ja aseiden käytössä hyvin harjaantuneita. Harald kuningas eli nyt levossa omassa maassaan, ja siellä vallitsi hyvä rauha ja vuodentulo oli runsas.
Harald kuninkaalla oli monta vaimoa ja monta lasta; niinpä kerrotaan, että naidessaan Ragnhild Mahtavan, Jyllannin Eirik kuninkaan tyttären, hän erosi yhdeksästä vaimosta. Kun hän oli neljänkymmenen vuoden ikäinen, olivat useat hänen pojistaan kasvaneet melko suuriksi; he olivat kaikki varhain varttuneita. Nyt kävi niin, että he olivat pahoillaan siitä, ettei kuningas antanutkaan heille mitään valtakuntaa, vaan asetti jaarlin jokaiseen fylkeen; heidän mielestään jaarlit eivät olleet suvultaan heidän veroisiaan.
Eräänä keväänä Halvdan Pitkäsääri ja Gudröd Loistava, Harald kuninkaan ja Snefridin poikia molemmat, lähtivät liikkeelle mukanaan suuri miesjoukko; he saapuivat yllättämällä Mören jaarlin Ragnvaldin taloon, saartoivat sen ja polttivat hänet sisään kuudenkymmenen miehen kera. Sen jälkeen Halvdan otti kolme suuralusta, jotka hän varusti matkakuntoon, ja purjehti sitten merelle länteen päin. Gudröd taas asettui pysyväisesti sinne, missä Ragnvald jaarli ennen oli vallinnut. Mutta saatuaan tästä tiedon Harald kuningas lähti heti Gudrödiä vastaan suuri sotajoukko mukanaan, eikä Gudrödillä ollut muuta keinoa kuin antautua kuninkaan valtaan, ja kuningas lähetti hänet sitten Agderiin. Mutta Harald kuningas asetti Ragnvald jaarlin pojan Toren Möreä hallitsemaan ja naitti hänelle tyttärensä Aalovin.
Halvdan Pitkäsääri tuli varsin odottamatta länteen Orkn-saarille, missä hallitsi Ragnvald jaarlin toinen poika Einar, jota sanottiin Turve-Einariksi, sillä hän käytti polttoaineena turvetta, koska saarilla ei kasvanut metsää. Einar jaarli pakeni heti saarilta, mutta palasi samana syksynä ja yllätti silloin Halvdanin. He kohtasivat toisensa, ja taistelu oli lyhyt, sillä Halvdan pakeni ja se tapahtui öiseen aikaan. Einar ja hänen miehensä makasivat teltoitta sen yön; mutta aamun koittaessa he etsiskelivät pakolaisia pitkin saaria, ja jokainen, ken löydettiin, sai surmansa. Silloin sanoi Einar jaarli:
"En tiedä, näenkö tuolla Rinan-saarella[30] miehen vaiko linnun; toisinaan se kohoaa pystyyn, toisinaan painuu maahan."
Sitten he lähtivät sinne, löysivät Halvdan Pitkäsäären ja ottivat hänet vangiksi. Silloin Einar jaarli kävi Halvdanin luo; hän piirsi verikotkan tämän selkään siten, että pisti miekan selästä sisään, viilsi kaikki kylkiluut poikki lanteisiin asti ja kiskoi ulos keuhkot. Se oli Halvdanin surma, ja näin oli Einar kostanut isänsä Ragnvald jaarlin kuoleman.
Mutta kun nämä sanomat saapuivat Norjaan, vihastuivat Halvdanin veljet suuresti ja sanoivat sen työn ansaitsevan kostoa, ja moni muukin vakuutti samaa. Harald kuningas kutsui paljon miehiä koolle, keräsi suuren laivaston ja lähti sitten Orkn-saarille. Mutta Einar jaarli jätti koko asian kuninkaan tuomittavaksi. Harald kuningas tuomitsi Einar jaarlin ja kaikki saarelaiset maksamaan kuusikymmentä markkaa[31] kullassa. Se oli talonpoikien mielestä liian paljon. Silloin jaarli tarjoutui maksamaan yksinään, mutta hänen piti sitten saada haltuunsa kaikki vapaamaa saarilla. He suostuivat siihen, eniten siitä syystä, että heillä oli köyhiä pikkutiloja; mutta rikkaat arvelivat, että he voisivat lunastaa maansa, niin pian kuin tahtoivat. Jaarli maksoi kaikki sakot kuninkaalle, ja tämä lähti sen jälkeen syksyllä pois saarilta.
Eirik, Harald kuninkaan ja Ragnhild Mahtavan poika, oli kasvatettavana herse[32] Tore Roaldinpojan luona Vuonoissa;[33] häntä Harald kuningas rakasti eniten pojistaan suoden hänelle runsaimmin kunniaa. Kun Eirik oli kahdentoista talven ikäinen, antoi Harald kuningas hänelle kaksitoista suuralusta, ja hän lähti sitten sotaretkelle. ensinnä Itämaihin, sitten etelään Tanskan kautta ja Friislantiin ja Sakslantiin,[34] ja hän viipyi sillä retkellä neljä talvea. Sen jälkeen hän purjehti länteen meren poikki ja hävitteli Skotlannissa ja Bretlannissa,[35] Irlannissa ja Vallannissa ja viipyi siellä vielä neljä talvea. Tämän jälkeen hän lähti pohjoiseen päin Finmarkiin[36] ja aina bjarmien maahan[37] asti, ryhtyi siellä suureen taisteluun ja sai voiton.
Kun hän palasi Finmarkiin, tapasivat hänen miehensä eräässä kodassa
naisen, jonka veroista kauneudessa he eivät olleet nähneet.
Hän nimitti itseään Gunhildiksi ja sanoi, että hänen isänsä astu
Haalogalannissa[38] ja oli nimeltään Åssur Tote.
"Olen täällä", hän virkkoi, "oppimassa taikataitoa kahden lappalaisen luona, jotka ovat taitavimpia Finmarkissa. Nyt he ovat lähteneet eränpyyntiin, mutta molemmat haluavat naida minut, ja molemmat ovat niin viisaita, että seuraavat jälkiä kuin koirat sekä suojalla että hankiaisella; he ovat niin nopeita hiihtämään, ettei mikään pääse heiltä pakoon, ei ihminen eikä eläin, ja he osaavat kaikkeen, mitä ampuvat. Niinpä he ovatkin tuhonneet jokaisen, joka on saapunut tänne lähistölle; ja jos he vihastuvat, silloin maa pyörii heidän katseistaan, ja jos elävä olento sattuu heidän katseittensa tielle, niin se kaatuu hengetönnä maahan. Nyt teidän ei pidä millään ehdolla joutua heidän tielleen, mutta minä kätken teidät tänne kotaan; teidän on sitten koetettava, saammeko heidät surmatuiksi."
He suostuivat siihen, että hän piilotti heidät. Hän otti palttinasäkin, ja he arvelivat, että siinä oli tuhkaa; hän pisti kätensä siihen ja kylvi siitä kodan ympäri sekä ulkopuolelle että sisäpuolelle. Vähää myöhemmin lappalaiset palaavat kotiin; he tiedustelevat, mitä sinne oli tullut, mutta hän vastaa, ettei sinne ollut mitään tullut. Se oli lappalaisten mielestä omituista, koska he olivat seuranneet jälkiä aina kotaan asti, mutta sitten he eivät löydäkään mitään. Nyt he tekevät tulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat ravinneet itsensä, valmistaa Gunhild vuoteensa. Mutta niin oli käynyt kolmena yönä varemmin, että Gunhild oli nukkunut, molemmat miehet taas olivat mustasukkaisuudesta vartioineet toisiaan. Silloin hän sanoi:
"Käykää nyt tänne ja asettukaa kumpikin eri puolelle minua."
He tulivat tästä iloisiksi ja tekivät niin; hän kietoi käsivartensa kummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja jälleen he nukkuvat heti ja niin sikeään, että hän saa vaivoin heidät heräämään, ja jälleen he nukkuvat, ja nyt hän ei saa enää heitä hereille. Silloin hän kohottaa heidät pystyyn, mutta he nukkuvat edelleen. Sitten hän ottaa kaksi isoa hylkeennahkaa ja vetää ne heidän päänsä ylitse ja sitoo lujasti kiinni käsien alapuolelta. Sen jälkeen hän antaa merkin kuninkaan miehille; he rientävät silloin esiin ja käyvät asein lappalaisten kimppuun ja saavat heidät kaadetuiksi ja vetävät sitten ulos kodasta. Sinä yönä oli niin raju ukonilma, etteivät he voineet lähteä pois, mutta seuraavana aamuna he menivät laivalle, ottivat Gunhildin mukaansa ja veivät hänet Eirikin luo. Eirik purjehti sitten hänen kanssaan etelään Haalogalantiin; hän kutsutti siellä Åssur Toten puheilleen ja sanoi haluavansa saada tämän tyttären. Åssur suostui siihen, ja niin Eirik sai Gunhildin ja vei hänet kerallaan etelään.
Harald kuningas oli viidenkymmenen vuoden ikäinen, kun hänen pojistaan muutamat olivat täysikasvuisia ja toiset kuolleet. Moni heistä oli perin hillitön omassa maassa, ja toisilleen he olivat vihamielisiä; he karkoittivat kuninkaan jaarlit valtakunnista tai surmasivat heidät. Harald kuningas määräsi silloin suuret käräjät pidettäviksi maan itäosassa ja kutsui niihin ylämaalaiset. Niillä hän antoi pojilleen kuninkaannimen ja määräsi laissa, että jokainen hänen miespuolinen jälkeläisensä perisi kuningaskunnan isänsä jälkeen, mutta se, joka polveutui naisen puolelta hänen suvustaan, jaarlikunnan. Hän jakoi maan heidän kesken. Hän antoi pojilleen puolet tuloista näissä fylkeissä ja myöskin sen oikeuden, että he istuisivat kunniasijalla, askelta ylempänä kuin jaarlit, mutta askelta alempana kuin hän itse. Sitä sijaa halusi jokainen hänen pojistaan hänen kuolemansa jälkeen, mutta hän itse soi sen Eirikille, joka jäi isänsä luo ja jota Harald kuningas eniten rakasti; tröndit[39] taas soivat sen Halvdan Mustalle, Vikenin miehet ja ylämaalaiset mieluimmin niille, jotka heitä hallitsivat. Tästä koitui jälleen paljon eripuraisuutta veljesten kesken.
Ragnvald Rettelbeinillä, Harald kuninkaan ja Snefridin pojalla, oli Hadelanti; hän oppi taikuutta ja rupesi noidaksi. Harald kuningas ei suosinut noitia. Hordalannissa oli muuan velho nimeltään Vitgeir. Kuningas lähetti hänelle sanan ja käski hänen lopettaa taikomisensa. Hän vastasi, että myöskin Haraldin oma poika harjoitti sitä. Mutta kun kuningas kuuli tämän, lähti hänen neuvostaan Eirik Verikirves Hadelantiin. Hän poltti veljensä Ragnvaldin sisään kahdeksankymmenen noidan kera, ja sitä tekoa ylistettiin suuresti.
Harald kuninkaan poika Björn[40] hallitsi silloin Vestfoldia[41] ja asusti useimmiten Tunsbergissä, mutta liikkui harvoin sotaretkillä. Tunsbergiin saapui paljon kauppalaivoja sekä Vikenin puolelta ja pohjoisosista maata että etelänpuolelta Tanskasta ja Sakslannista. Björn kuninkaalla oli myöskin kauppalaivoja vierailla vesillä, ja hän hankki itselleen siten kalleuksia ja muita tavaroita, joita hän arveli tarvitsevansa. Hänen veljensä sanoivat häntä Kaupiksi; Björn oli älykäs mies ja tuntui lupaavalta päälliköltä; hän joutui hyviin naimisiin ja sai pojan nimeltä Gudröd. Eirik Verikirves saapui Itämailta sotalaivoineen ja paljon miehiä kerallaan; hän vaati Björn veljeltään niitä veroja ja maksuja, jotka Harald kuninkaalle tulivat Vestfoldista; mutta siihen asti oli ollut tapana, että Björn vei itse verot kuninkaalle tai lähetti miehiä niitä toimittamaan. Niin hän tahtoi edelleenkin käyvän eikä suostunut luovuttamaan veroja. Mutta Eirik näytti olevan ruokavarojen ja telttojen ja juoman puutteessa. Veljekset kinastelivat kiivaasti tästä, mutta Eirik ei päässyt tahtonsa perille ja vetäytyi pois kaupungista. Björn lähti myöskin illalla kaupungista Sæimiin. Eirik pyörsi takaisin, lähti yöllä Sæimiin Björnin jälkeen ja saapui sinne, kun he istuivat juomassa. Eirik saartoi talon, mutta Björn meni ulos seurueineen ja he taistelivat. Siinä kaatui Björn ja moni mies hänen kerallaan. Eirik otti sieltä suuren saaliin ja lähti pohjan puolelle. Tästä teosta Vikenin miehet pahastuivat suuresti, ja Eirikiä vihattiin siellä kovin; ja niin arveltiin, että Olavi Haraldinpoika kostaisi veljensä Björnin surman, jos saisi siihen tilaisuuden.
Eirik kuningas lähti seuraavana talvena Möreen ja asettui vieraaksi Sålveen.[42] Mutta tämän kuultuaan Halvdan Musta[43] lähti sinne sotajoukon kera ja saartoi talon. Eirik makasi eräässä ulommassa tuvassa ja pelastui metsään itse viidentenä miehenä, mutta Halvdanin väki poltti talon ja kaikki ne, jotka olivat sisällä.
Eirik toi Harald kuninkaalle tämän sanoman. Kuningas vihastui siitä ankarasti, keräsi sotajoukon ja lähti tröndejä vastaan. Mutta tämän kuultuaan Halvdan Musta kokosi sotajoukon ja aluksia ja lähti häntä vastaan. Silloin heidän välillään kulki miehiä. Muuan älykäs mies oli nimeltään Guthorm Sindre; hän oli silloin Halvdan Mustan seurassa, mutta ennen hän oli ollut Harald kuninkaan luona ja oli molempien hyvä ystävä. Guthorm oli suuri runoniekka ja oli sepittänyt runon isästä ja toisen pojasta. He olivat tarjonneet hänelle palkan siitä, mutta hän oli evännyt sen ja pyytänyt, että he lupaisivat täyttää erään pyynnön, ja he olivat luvanneet. Hän kävi nyt Harald kuninkaan luo ja hieroi rauhaa heidän kesken ja pyysi kumpaistakin täyttämään hänen pyyntönsä, nimittäin sen, että he sopisivat keskenään; mutta kuninkaat osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, että sopivat hänen pyynnöstään. Moni muu viisas mies kannatti tätä asiaa hänen apunaan. Syntyi sopimus sellainen, että Halvdan saisi pitää koko sen valtakunnan, mikä hänellä oli ennen ollut, mutta jättäisi puolestaan Eirik veljensä rauhaan.
Ollessaan lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen Harald kuningas sai pojan erään naisen kera, jonka nimi oli Tora Moster-stang. Hän oli suloinen ja kaunis nainen ja häntä sanottiin kuninkaan palkkapiiaksi; siihen aikaan olivat useat velvolliset palvelemaan kuningasta, sekä miehet että naiset, vaikka olivatkin hyvää sukua.
Oli tapa sellainen, että jalojen miesten lapsille valittiin tarkoin mies valelemaan heidät vedellä ja antamaan heille nimen. Mutta kun koitti se aika, jolloin Tora odotti synnyttävänsä lapsen, niin hän halusi lähteä Harald kuninkaan luo. Hän purjehti silloin pohjoiseen Sigurd Haakoninpojan,[44] Trondhjemin jaarlin aluksella; he olivat yötä rannassa, ja siellä Tora synnytti lapsen Hellenin[45] luona rantapaadella, ja se oli poikalapsi. Sigurd jaarli valeli poikaa vedellä ja nimitti hänet Haakoniksi isänsä mukaan. Se poika varttui varhain kauniiksi ja rotevaksi ja suuresti isänsä näköiseksi. Harald kuningas antoi pojan seurata äitiään, ja he oleilivat kuninkaankartanoissa pojan ollessa pieni.
Adalstein[46] oli silloin nimeltään se Englannin kuningas, joka oli äskettäin ottanut hallittavakseen kuningaskunnan; häntä nimitettiin voittoisaksi ja lujauskoiseksi eli kristityksi. Hän lähetti miehiä Norjaan Harald kuninkaan luo sellaiselle asialle, että lähetti astui kuninkaan eteen. Hän ojensi kuninkaalle miekan, jossa oli kullattu ponsi, ja myöskin koko huotra oli koristettu kullalla ja hopealla ja kallisarvoisilla jalokivillä. Lähetti tarjosi miekan kahvaa kuninkaalle ja sanoi:
"Tässä on miekka, jonka kuningas Adalstein pyysi sinua ottamaan vastaan."
Kuningas tarttui kahvaan, ja heti virkkoi lähetti: "Nyt otit sen niin, kuin kuninkaamme halusi, ja nyt sinun tulee olla hänen miehensä, koska kosketit hänen miekkaansa."
Harald kuningas ymmärsi nyt, että tämä oli aiottu pilkaksi, mutta hän ei tahtonut olla toisen mies. Kuitenkin hän muisti sen, mikä oli hänen tapansa, että joka kerta kuin kiivaus tai viha hänet valtasi, hän hillitsi itseään ensin, antoi sitten vihan haihtua ja tarkasti asiaa ilman suuttumusta. Nyt hän teki jälleen niin ja esitti asian ystävilleen, ja he katsoivat kaikki parhaaksi päästää lähetit vahingotta kotiinsa lähtemään.
Seuraavana kesänä Harald kuningas lähetti aluksen Englantiin ja pani Hauk Haabrokin perämieheksi; tämä oli suuri soturi ja kuninkaan hyvä ystävä, ja hänelle hän antoi mukaan poikansa Haakonin. Hauk purjehti sitten Englantiin kuningas Adalsteinin luo ja tapasi hänet Lontoossa; siellä oli silloin pidot ja komeat kestit. Hauk ilmoittaa miehilleen, miten heidän tulee järjestää sisäänmeno, kun he saapuvat saliin, hän sanoo, että sen on lähdettävä viimeisenä ulos, joka ensinnä käy sisään, ja että heidän tulee kaikkien seisoa yhtä pitkällä pöydän ääressä ja jokaisen pitää ottaa miekka vasemmalle kupeelle ja kiinnittää päällysviitta niin, ettei miekkaa näy.
Sitten he kävivät saliin; heitä oli kolmekymmentä miestä. Hauk astui kuninkaan eteen ja tervehti häntä. Kuningas lausui hänet tervetulleeksi. Silloin Hauk otti Haakon pojan ja nosti hänet kuningas Adalsteinin syliin. Kuningas katsoi poikaan ja kysyi Haukilta, miksi tämä niin teki. Hauk vastasi:
"Harald kuningas pyysi sinua kasvattamaan hänelle palkkapiian lapsen."
Kuningas vihastui peräti ja tarttui miekkaansa, joka hänellä oli vierellään; ja hän paljasti sen, ikäänkuin surmatakseen pojan.
"Polvellesi olet hänet ottanut", virkkaa Hauk, "nyt voit hänet murhata, jos haluat, mutta sillä et tuhoa kaikkia Harald kuninkaan poikia".
Sitten Hauk ja kaikki hänen miehensä lähtivät ulos, ja he menivät tiehensä laivalle ja purjehtivat merelle ja palasivat Norjaan Harald kuninkaan luo. Tämä teko miellytti häntä suuresti, sillä niin sanotaan, että se on arvoltaan vähempi, joka kasvattaa toisen lasta. Näistä asioista huomattiin, että kumpikin kuningas tahtoi olla toista suurempi, eikä näiden asioiden tähden kuitenkaan tehty mitään erotusta heidän arvossaan; kumpikin oli valtakunnassaan ylikuningas kuolinpäiväänsä saakka.
Kuningas Adalstein antoi kastaa Haakonin ja opettaa hänelle oikean uskon ja hyviä tapoja ja kaikenkaltaista sivistystä. Kuningas Adalstein rakasti häntä suuresti, enemmän kuin kaikkia sukulaisiaan, ja sitä paitsi häntä rakasti jokainen, ken hänet tunsi. Häntä nimitettiin sitten Adalsteinin-kasvatiksi. Hän oli mitä suurin urheilija, rotevampi ja väkevämpi ja kauniimpi kuin yksikään toinen; hän oli viisas ja älykäspuheinen ja hyvä kristitty. Kuningas Adalstein antoi Haakonille miekan, jonka ponsi oli kullasta, mutta terä oli kuitenkin parempi; sillä Haakon halkaisi myllynkiven silmään asti. Sitä sanottiin sitten Kivenpurijaksi; se on paras miekka, mikä konsanaan on tuotu Norjaan, ja Haakon omisti sen kuolemaansa asti.
Harald kuningas oli nyt kahdeksankymmenen vuoden vanha; hän kävi silloin niin raihnaiseksi, ettei mielestään enää kyennyt retkeilemään pitkin maata tai hoitamaan kuninkaan tehtäviä. Silloin hän johti Eirik poikansa kunniasijalleen ja antoi hänelle vallan koko maassa. Mutta kun Harald kuninkaan toiset pojat kuulivat sen, niin useat heistä ottivat itselleen täyden vallan omassa valtakunnassaan; siitä syntyi taasen uutta epäsopua heidän välilleen, ja siinä riidassa saivat muutamat heistä surmansa.
Harald kuningas eli kolme talvea sen jälkeen, kuin oli antanut Eirikille yksinvallan valtakunnassa. Hän kuoli tautivuoteeseen Rogalannissa ja on haudattu Haugariin Kårmtsundin[47] luo. Haugesundin luona on kirkko, mutta itse kalmiston luoteispuolella sijaitsee Harald Kaunotukan hautakumpu; kirkon länsipuolella on Harald kuninkaan lepokivi, joka sijaitsi hänen lepopaikkansa yllä kummussa; se on puoli neljättätoista jalkaa pitkä ja lähes kahden kyynärän levyinen. Keskellä kumpua oli Harald kuninkaan lepopaikka; hänen pääpuoleensa oli sovitettu kivi ja toinen jalkopuoleen, ja paasi oli asetettu niiden päälle, ja molemmin puolin oli laita täytetty kivillä. Ne kivet ovat nyt kalmistossa, jotka silloin sijaitsivat kummussa.
Niin puhuvat tietoisat miehet, että Harald Kaunotukka on ollut kaunein ja väkevin ja suurin kaikista miehistä, vieraanvarainen ja antelias väkeään kohtaan. Hän oli suuri sodankävijä ensi aikoinaan, ja se suuri puu, joka unessa näyttäysi hänen äidilleen ennen hänen syntymäänsä ja jonka tyvi oli verenkarvainen, mutta runko kaunis ja vihreä, selitetään nyt niin, että se ennusti hänen valtakuntansa kukoistusta; mutta kun puu latvaltaan oli valkoinen, merkitsi se, että hänestä oli tuleva vanha ja valkohapsinen. Puun oksat ja haarat ennustivat hänen jälkeläisiään, jotka levisivät yli koko maan, ja hänen suvustaan ovat Norjan kuninkaat aina sen koommin olleet.
Kuningas Eirik Verikirves otti Harald kuninkaan kuoleman jälkeisenä talvena valtaansa kaikki ne tulot, jotka kuninkaalla oli Keskimaassa, Olavi[48] taas idän puolella Vikenissä ja Sigröd,[49] heidän veljensä, piti kaikki Tröndelagenissa. Eirik oli tästä peräti vihoissaan, ja kerrottiin hänen aikovan väkipakolla yrittää, eikö hän saisi veljiensä keskuudessa yksinvaltaa koko maassa, niinkuin hänen isänsä oli sen hänelle antanut. Mutta kun Olavi ja Sigröd saavat kuulla tämän, käy heidän välillään lähettejä. Sitten he sopivat kohtauksesta, ja keväällä Sigröd purjehtii idän puolelle Vikeniin; nyt hän ja hänen veljensä Olavi tapaavat toisensa Tunsbergissä ja viipyvät siellä jonkun aikaa.
Samana keväänä Eirik varusti suuren sotajoukon ja laivaston ja lähti itään päin Vikeniin. Eirik kuningas sai niin hyvän myötätuulen, että purjehti yötä ja päivää, eikä hänestä joutunut mitään ennakkotietoa. Ja kun hän saapui Tunsbergiin, lähtivät Olavi ja Sigröd kaupungin itäpuolella olevalle mäelle ja järjestyivät siellä rintamaan. Eirikillä oli paljoa suurempi sotajoukko, ja hän sai voiton; mutta Olavi ja Sigröd kaatuivat molemmat, ja kummankin hautakummut ovat siellä mäellä, missä he saivat surmansa. Eirik lähti nyt Vikeniin, laski sen valtansa alaiseksi ja viipyi siellä pitkään kesällä. Trygve ja Gudröd[50] pakenivat Ylämaihin.
Eirik oli iso ja kaunis mies, väkevä ja tarmokas, suuri sodankävijä ja voittoisa, mieleltään kiivas, julma, tyly ja harvapuheinen. Gunhild Åssurintytär, hänen puolisonsa, oli kaunis, älykäs ja taikataitoinen, hilpeäluonteinen, ovela ja perin julma. Hänen toimistaan mainittakoon, että kun Halvdan Musta, Harald kuninkaan poika, kahta talvea varemmin sai äkkisurman ollessaan Trondhjemissa kesteissä, niin yleiseen kerrottiin, että Gunhild oli lahjonut erään taikataitoisen naisen antamaan hänelle surmajuoman. Nämä olivat Eirikin ja Gunhildin lapset: Gamle oli vanhin, Guthorm, Harald, Ragnfröd, Ragnhild, Erling, Gudröd, Sigurd Sleva. Kaikki Eirikin lapset olivat kauniita ja lupaavia.
Haakon Hyvän tarina.
(934-961)
Haakon Adalsteinin-kasvatti oli Englannissa, kun sai kuulla isänsä Harald kuninkaan kuolemasta; hän valmistautui silloin lähtemään heti kotiin. Kuningas Adalstein antoi hänelle väkeä sekä hyvät alukset ja varusti hänet kunnollisesti matkalle, ja hän tuli syksyllä Norjaan. Siellä hän kuuli veljiensä kaatuneen ja Eirik kuninkaan oleskelevan parhaillaan Vikenissä. Haakon purjehti nyt pohjan puolelle Trondhjemiin ja lähti Sigurd jaarlin luo, joka oli viisain mies Norjassa, ja tämä otti hänet hyvin vastaan, ja he tekivät keskenään liiton; Haakon lupasi hänelle suuren vallan, jos tulisi kuninkaaksi.
Sitten he kutsuivat koolle suuret käräjät, ja niillä Sigurd jaarli puhui Haakonin puolesta ja kehoitti talonpoikia ottamaan hänet kuninkaaksi. Tämän jälkeen Haakon nousi itse puhumaan; silloin miehet virkkoivat toisilleen, että siinä oli nyt Harald Kaunotukka tullut takaisin ja käynyt uudelleen nuoreksi. Haakonilla oli se ajatus puheessaan, että hän pyysi talonpoikia antamaan hänelle kuninkaannimen sekä lisäksi tukea ja apua pitämään kuninkaanvallan; mutta vastalahjaksi hän lupasi tehdä kaikki talonpojat vapaatilallisiksi ja antaa heille talot, joita he asuivat. Mutta tämä puhe herätti niin suurta suosiota, että koko käräjärahvas huusi ja sanoi, että hänet he halusivat kuninkaaksi; ja niin kävi, että tröndit ottivat Haakonin koko maan kuninkaaksi. Silloin hän oli viidentoista talven ikäinen; niin hän otti itselleen henkivartion[51] ja retkeili pitkin maata.
Ylämaihin ennätti sellainen sanoma, että tröndit olivat ottaneet itselleen kuninkaan, joka oli kaikessa samanlainen kuin Harald Kaunotukka paitsi siinä, että Harald oli orjuuttanut ja masentanut kaiken kansan maassa, mutta tämä Haakon tahtoi jokaisen parasta ja lupasi antaa talonpojille takaisin heidän vapaatilansa, jotka Harald kuningas oli heiltä ottanut. Tästä sanomasta tulivat kaikki iloisiksi ja jokainen kertoi sen toisille, ja se levisi kuin kulovalkea kuivassa ruohikossa aina maan itäisimpään kolkkaan asti. Useat talonpojat lähtivät Ylämaista Haakon kuningasta tapaamaan, toiset lähettivät viestejä, toiset sanan ja tunnusmerkkejä,[52] kaikki antaakseen tietää, että halusivat ruveta hänen miehikseen. Kuningas otti heidät kiitollisena vastaan.
Talven tullen Haakon kuningas lähti Ylämaihin ja kutsui koolle käräjät; kaikki, jotka voivat saapua, kokoontuivat silloin hänen luokseen, ja niin hän otettiin kuninkaaksi kaikilla käräjillä. Sitten hän lähti idän puolelle Vikeniin; siellä tulivat hänen luokseen hänen veljenpoikansa Trygve ja Olavi sekä useat muut ja kertoivat, mitä pahaa hänen veljensä Eirik oli heille tehnyt. Eirikin tylyys kasvoi myöskin, kuta enemmän kaikki halusivat voittaa Haakonin ystävyyden ja saivat rohkeutta puhua niinkuin ajattelivat. Haakon kuningas antoi Trygvelle sekä Olaville kuninkaannimen ja sen valtakunnan, minkä Harald kuningas oli myöntänyt heidän isilleen; mutta koska he olivat nuoria ja lapsellisia, asetti hän älykkäitä ja taitavia miehiä johtamaan maata heidän rinnallaan. Hän luovutti heille maan entisillä ehdoilla, niin että he jakaisivat verot jo maksut puoliksi hänen kanssaan.
Kevään lähetessä Haakon kuningas keräsi suuren sotajoukon Trondhjemiin ja hankki itselleen laivoja; Vikenin miehillä oli myöskin suuri sotavoima liikkeellä, ja he tahtoivat lähteä Haakonia kohtaamaan. Myöskin Eirik kuningas määräsi sotajoukon saapumaan Keskimaasta, mutta hän sai vähän väkeä, sillä moni suurmies luopui hänestä ja lähti Haakonin luo. Kun hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä vastustamaan Haakonin sotajoukkoa, purjehti hän länteen meren poikki niiden miesten kera, jotka tahtoivat häntä seurata. Hän lähti ensin Orkn-saarille ja sai sieltä mukaansa paljon väkeä, sitten hän purjehti etelään ja havitteli Skotlantia, missä vain pääsi maihin; hän ryösteli myöskin aina pohjoiseen Englantiin asti.
Adalstein, Englannin kuningas, lähetti Eirikille sanan ja tarjosi hänelle valtakuntaa Englannissa; hän sanoi, että Harald kuningas oli ollut kuningas Adalsteinin hyvä ystävä, joten hän halusi palkita sen Haraldin pojalle. Niin kulki miehiä kuningasten väliä, ja he tekivät sovinnon sellaisin ehdoin, että Eirik kuningas ottaa kuningas Adalsteiniltä lääniksi Nordimbralannin[53] ja suojelee maata tanskalaisilta sekä muilta viikingeiltä. Eirik antaa kastaa itsensä vaimoineen ja lapsineen ja kaikkine miehineen, jotka olivat seuranneet häntä sinne. Tämän ehdon Eirik hyväksyi; niin hän kastettiin ja otti vastaan oikean uskon. Nordimbralanti lasketaan viidenneksi osaksi Englantia; hänellä oli asuntonsa Jorvikissa.[54] Nordimbralanti oli enimmäkseen pohjan miesten asuttama, sen jälkeen kuin Lodbrokinpojat[55] olivat vallanneet maan; mutta tanskalaiset ja norjalaiset hävittelivät sitä usein, kun olivat menettäneet ylivallan maassa.
Eirik kuninkaalla oli paljon väkeä luonaan; siellä oli joukko pohjan miehiä, jotka olivat lähteneet idästä hänen kanssaan, ja sitä paitsi saapui myöhemmin useita hänen ystäviään Norjasta. Hänellä oli niukalti maata, sen vuoksi hän lähti alituiseen kesäisin vainoretkille, hävitti Skotlantia ja Suder-saaria, Irlantia sekä Bretlantia ja keräsi itselleen siten tavaraa. Kuningas Adalstein kuoli tautiin. Sitten oli hänen veljensä Jatmund[56] Englannin kuninkaana. Hän ei pitänyt pohjan miehistä, eikä Eirik kuningas ollut hänen ystäviään; niinpä kerrottiin kuningas Jatmundista, että hän aikoi asettaa toisen päämiehen Nordimbralantiin. Mutta tämän kuultuaan Eirik kuningas lähti länteen viikinkiretkelle, ja moni viikinki ja sotakuningas liittyi hänen seuraansa. Hän purjehti joukkoineen ensin Irlantiin ja otti sieltä mukaansa niin paljon väkeä, kuin saattoi kerätä; sitten hän lähti Bretlantiin ja hävitteli sitä. Sen jälkeen hän purjehti etelään Englannin rannikkoa pitkin ja ryösteli siellä niinkuin muissakin paikoin, mutta kaikki kansa pakeni hänen tieltään. Ja koska Eirik oli rohkea sodankävijä ja hänellä oli mukanaan paljoa väkeä, luotti hän niin suuresti voimiinsa, että samosi kauas sisämaahan hävitellen ja kansaa etsien.
Olavi oli nimeltään se kuningas, jonka kuningas Jatmund oli asettanut maata varjelemaan. Hän keräsi mahtavan sotajoukon ja lähti Eirik kuningasta vastaan, ja nyt syntyi suuri taistelu. Paljon kaatui Englannin miehiä, mutta missä yksi sai surmansa, siinä astui kolme tilalle; ja myöhemmin päivällä mieshukka kääntyi pohjan miesten vahingoksi ja heitä kaatui useita, ja päivän päättyessä sai surmansa myöskin Eirik sekä viisi muuta kuningasta hänen kerallaan. Suuri oli pohjolaisten mieshukka, mutta ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta, lähtivät Nordimbralantiin ja kertoivat nämä sanomat Gunhildille ja hänen pojilleen.
Mutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat tietää, että Eirik kuningas oli kaatunut ja sitä ennen hävitellyt Englannin kuninkaan maata, tuntui heistä siltä, ettei siellä ollut odotettavissa rauhallisia oloja. He varustautuivat heti lähtemään pois Nordimbralannista ja ottivat kaikki ne laivat, mitkä olivat kuuluneet Eirik kuninkaalle; heillä oli mukanaan myöskin kaikki se väki, joka tahtoi seurata heitä, ja paljon tavaraa, joka oli kerätty Englannista veroina tai vainoretkillä anastettu. He suuntasivat kulkunsa pohjoiseen päin Orkn-saarille ja sijoittuivat sinne joksikin aikaa. Eirikinpojat valtasivat sitten Orkn-saaret sekä Hjaltlannin ja kantoivat niistä veroa; siellä he oleskelivat talvisin, mutta kesäisin he lähtivät viikinkiretkille länteen ja hävittelivät Skotlantia ja Irlantia.
Kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatti laski valtansa alaiseksi koko Norjan, kun hänen veljensä Eirik oli paennut maasta. Ensin hän asui Trondhjemissa; mutta koska se näytti hänestä vaaralliselta, jos Eirik kuningas saapuisi miehineen meren poikki, asettui hän sotavoimineen keskelle maata. Kun Haakon kuningas sitten sai kuulla, että hänen veljensä Eirik kuningas oli kaatunut eivätkä tämän pojat saaneet tukea Englannista, ei hänen mielestään enää tarvinnut paljoakaan pelätä näitä, ja sen vuoksi hän lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen itään päin Vikeniin. Näihin aikoihin tanskalaiset hävittelivät pahasti Vikenissä ja tekivät siellä usein suurta vahinkoa. Mutta kuullessaan, että Haakon kuningas oli saapunut sinne suuren sotajoukon kera, he pakenivat kaikki tiehensä, toiset etelää kohti Hallantiin, ne taasen, jotka olivat Haakon kuningasta lähinnä, ulos merelle ja sitten Jyllantiin. Tämän havaittuaan Haakon purjehti perässä kaikkine väkineen. Kun hän saapui Jyllantiin ja sikäläinen rahvas sai tiedon siitä, kerääntyi heti sotajoukko maata suojelemaan, ja se pyrki taisteluun Haakonin kanssa. Siellä sukeusikin suuri taistelu, ja Haakon kuningas soti niin rohkeasti, että hän oli sotaviirin edessä, eikä hänellä ollut suojanaan kypärää eikä haarniskaakaan. Haakon kuningas sai voiton ja ajoi pakenevia kauas maihin. Näin lauloi Guthorm Sindre Haakon-runossaan:
Sankari tietä siintävää matkasi loiskivin airoin; taistossa ruhtinas ylväs juutteja kalvoin kaatoi. Ruokkija Odinin lintuin soturit pakohon syöksi: korppi einettä etsi ja ahmia kyllin sai.
Sitten Haakon kuningas suuntasi laivastonsa itään päin Seelantiin ja etsiskeli viikinkejä. Hän soudatti kaksi purtta Juutinraumaan; siellä hän kohtasi yksitoista viikinkipurtta ja antautui heti taisteluun niitä vastaan, ja se päättyi siten, että hän sai voiton ja raivasi kaikki vihollisalukset puhtaiksi.
Tämän jälkeen Haakon kuningas hävitteli laajalti Seelantia ja ryösti useita paikkoja; toisia hän surmasi, mutta otti toisia vangiksi; muutamilta hän peri suuria sakkoja eikä silloin kohdannut mitään vastarintaa. Sitten hän siirtyi itään Skånen rannikkoa pitkin ja surmasi kaikki viikingit, jotka siellä tapasi, sekä tanskalaiset että vendiläiset. Niin hän retkeili yhä itään päin Göötanmaata pitkin ja hävitteli sitä ja kokosi maasta paljon rahaa. Syksyllä Haakon kuningas tuli takaisin joukkoineen, ja hän oli saanut suuret määrät tavaraa. Talven hän majaili Vikenissä suojellakseen sitä, jos tanskalaiset tai gootit hyökkäisivät maahan.
Tanskaa hallitsi silloin kuningas Harald Gorminpoika. Hän oli vihoissaan siitä, että Haakon kuningas oli hävittänyt hänen maatansa, ja arveltiin Tanskan kuninkaan varmaankin koettavan kostaa sen; mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut aivan pian. Mutta kun Gunhildin pojat saivat kuulla, että Tanskan ja Norjan välillä vallitsi epäsopu, valmistautuivat he Gunhildin kera purjehtimaan itään. Tultuaan poikineen Tanskaan Gunhild lähti kuningas Haraldin luo, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan; kuningas antoi heille valtakunnastaan maa-alueita niin suuria, että he kykenivät hyvin elättämään itsensä ja miehensä, mutta Harald Eirikinpojan hän otti kasvatikseen ja istutti hänet polvelleen; poika kasvoi sitten Tanskan kuninkaan seurueessa. Muutamat Eirikinpojat lähtivät vainoretkille, niin pian kuin heillä oli ikää riittävästi, ja hankkivat itselleen siten omaisuutta; he hävittelivät laajalta Itämaita. He kasvoivat varhain aimo miehiksi ja varttuivat voimiltaan ja taidoltaan nopeammin kuin vuosiltaan.
Eirikinpojat suuntasivat joukkoineen matkansa myöskin Vikeniin ja hävittelivät sitä, mutta Trygve Olavinpojalla, Haakon kuninkaan veljenpojalla, joka oli asetettu Vikenin hallitsijaksi, oli sotajoukko valmiina, ja hän kävi heitä vastaan; he taistelivat useasti ja saivat voiton vuorotellen.
Haakonin ollessa Norjan kuninkaana vallitsi talonpoikien ja kauppamiesten keskuudessa hyvä rauha, niin ettei kukaan vahingoittanut toisia tai toisten omaisuutta; silloin oli hyvä vuosi sekä maalla että merellä. Haakon kuningas oli kaikkia muita iloisempi, kaunopuheisempi ja vaatimattomampi. Viisaiden miesten neuvomana hän sääti monta maakuntalakia kaiken kansan noudatettavaksi.
Ylämaalaiskuningas Öistein,[57] jota toiset nimittävät Mahtavaksi, toiset taasen Pahaksi, havitteli Trondhjemia ja laski valtansa alaiseksi kaksi kihlakuntaa ja asetti poikansa niiden päämieheksi; mutta tröndit surmasivat tämän. Öistein kuningas lähti silloin toistamiseen vainoretkelle Trondhjemiin ja hävitteli siellä laajalti ja alisti koko maan valtaansa. Sitten hän käski tröndien valita, kumman he mieluummin halusivat kuninkaakseen, hänen orjansa, Tore Faxe nimisen, vaiko hänen koiransa Saurin; mutta he valitsivat koiran, koska luulivat silloin saavansa vallita enemmän oman mielensä mukaan. He antoivat loihtia koiraan kolmen miehen älyn, ja niin se haukkui kaksi sanaa, mutta puhui aina kolmannen. Sille tehtiin kaulanauha kulta- ja hopearenkaista, ja lokaisella säällä henkivartijat kantoivat sitä olkapäillään. Oli sille pystytetty myöskin kunniaistuin, ja se piti kuninkaiden tavoin käräjiä. Kerrotaan sen saaneen surmansa siten, että susia kävi sen karjaan, mutta henkivartijat yllyttivät sitä suojelemaan omaisuuttaan; se hyökkäsi sinne, missä sudet olivat, mutta ne repivät sen heti kappaleiksi.
Paljon muutakin merkillistä teki Öistein kuningas tröndien kiusaksi. Tämän vainon vuoksi pakeni moni päällikkö ja suuri joukko rahvasta tiloiltaan. Ketel Jæmte, jaarlin poika Sparabusta, siirtyi itään Kjölenin poikki ja hänen kerallaan suuri seurue, ja heillä oli karjansa mukana. He raivasivat saloa ja asuttivat siellä suuria kihlakuntia; sitä nimitettiin sen jälkeen Jemtlanniksi. Ketelin pojanpoika oli Tore Helsing; hän lähti murhan vuoksi itään päin metsien halki ja rupesi asuttamaan sitä aluetta; sinne pyrki paljon kansaa hänen kerallaan, ja sitä seutua nimitettiin Helsinglanniksi. Mutta kun Harald Kaunotukka raivasi itselleen tilaa valtakunnassa, silloin pakeni hänenkin tieltään joukko ihmisiä maasta; niin syntyi uusia asutuksia Jemtlannissa, ja muutamat siirtyivät aina Helsinglantiin asti. Helsingit kävivät kauppamatkoillaan Svitjodissa ja olivat kaikessa sen alaisia; mutta jemtit olivat melkein keskivälillä, eikä kukaan pannut siihen huomiota, ennenkuin Haakon määräsi rauhan ja kaupparetkiä Jemtlantiin ja rupesi sikäläisten suurmiesten ystäväksi. Nämä pyrkivät sitten länteen hänen luokseen, lupasivat kuuliaisuutta ja verolahjoja ja tulivat hänen miehikseen; sillä he kuulivat hänestä kerrottavan hyvää ja tahtoivat ennemmin antautua hänen valtaansa kuin svealaiskuninkaan alamaisiksi, koska olivat peräisin norjalais-heimosta. Niin tekivät myöskin kaikki helsingit, joilla oli sukunsa Kjölenin länsipuolella.
Norjaan tullessaan Haakon kuningas oli hyvä kristitty, mutta koska koko maa oli pakanallinen ja siellä oli runsaasti uhreja sekä paljon mahtimiehiä ja hän oli kovin avun sekä rahvaan suosion tarpeessa, katsoi hän parhaaksi pitää kristinuskoaan salassa. Hän vietti sunnuntaita sekä perjantaipaastoja ja määräsi laissa, että joulua oli juhlittava samaan aikaan kuin kristityt; ja silloin oli jokaisen valmistettava kesteihin mitallinen olutta tai muutoin suoritettava sakkoja ja pidettävä pyhää niin kauan kuin olutta riitti; mutta ennen oli ensimmäinen jouluyö ollut keskitalvijuhla, ja joulua vietettiin kolmena yönä.
Hän ajatteli, että lujitettuaan asemansa ja laskettuaan maan valtansa alaiseksi hän esittäisi sanoman kristinuskosta; hän teki ensin siten, että houkutteli kristinuskoon ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat, ja ystävällisyydellään hän sai aikaan sen, että moni antoi kastaa itsensä ja muutamat herkesivät uhraamasta. Hän oleskeli pitkät ajat Trondhjemissa, koska siellä oli maan suurin voima.
Mutta kun Haakon kuningas arveli saaneensa muutamilta suurmiehiltä tukea kristinuskon esittämiseksi, lähetti hän Englantiin sanan pyytäen piispaa ja muutamia pappeja, ja heidän saavuttuaan Norjaan kuningas teki tiettäväksi, että aikoi määrätä kristinuskon vallitsevaksi kautta koko maan. Mutta möreläiset ja raumalaaksolaiset jättivät asiansa tröndien ratkaistavaksi. Haakon kuningas vihitytti silloin muutamia kirkkoja ja asetti niihin pappeja; mutta Trondhjemiin tultuaan hän kutsui koolle käräjät ja tarjosi kristinuskoa. Tröndit vastaavat silloin jättävänsä tämän asian Frostan käräjille ja tahtovat, että niille saavuttaisiin kaikista niistä kihlakunnista, jotka ovat Tröndelagenissa, ja sanovat siellä vastaavansa tässä vaikeassa asiassa.
Laden jaarli Sigurd oli suuri uhripappi ja samaten Haakon, hänen isänsä. Sigurd jaarli piti kuninkaan puolesta kaikki uhripidot Tröndelagenissa. Oli vanha tapa sellainen, että uhraamaan käytäessä kaikki talonpojat saapuivat sinne, missä temppeli oli, ja toivat mukanaan ruokavaroja, joiden tuli riittää uhripitojen ajaksi. Näissä pidoissa tuli kaikkien miesten saada olutta, niissä teurastettiin myöskin kaikenkaltaista pikkukarjaa sekä hevosia, mutta kaikella verellä, mikä niistä vuoti, oli nimenä laut, ja vielä oli niissä laut-kulhoja, joissa verta säilytettiin, ja laut-vihtoja; kaikella sillä oli värjättävä korokkeet punaisiksi ja samaten temppelin seinät sisältä ja ulkoa, ja myöskin oli sitä vihmottava miehiin; mutta liha oli keitettävä pitoruoaksi. Tulia oli sytytettävä keskelle temppelin permantoa, ja niiden yllä riippui patoja; tulen ympäri oli kannettava pikareita, mutta sen, joka järjesti pidot ja oli päämies, tuli ensin siunata Odenin malja — se oli juotava kuninkaan voiton ja mahdin hyväksi — ja sitten Njårdin[58] ja Fröin[59] malja vuodentulon ja rauhan hyväksi. Oli perin tavallista, että sen jälkeen juotiin Bragen[60] malja; myöskin juotiin haudattujen sukulaisten malja, ja sillä oli nimenä muistopikari.
Haakon kuningas saapui Frostan käräjille, ja niille oli tullut suuri joukko talonpoikia. Mutta kun käräjät aloitettiin, ryhtyi kuningas puhumaan. Hän sanoi ensinnä, että sellainen oli hänen käskynsä ja pyyntönsä talonpojille ja torppareille, mahtaville ja halvoille ja siten koko kansalle, nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille, naisille ja miehille, että kaikkien oli annettava kastaa itsensä ja uskottava yhteen Jumalaan Kristukseen, Marian poikaan, mutta luovuttava kaikista uhreista ja pakanallisista jumalista, pidettävä pyhänä joka seitsemäs päivä tekemättä silloin työtä ja paastottava joka seitsemäs päivä.
Mutta heti kun kuningas oli esittänyt tämän rahvaalle, syntyi suuri levottomuus. Talonpojat nurisivat, että kuningas aikoi riistää heiltä työn, ja sanoivat, etteivät he voineet sillä tavalla asua maata; mutta työväki ja orjat arvelivat, etteivät voineet tehdä työtä, kun eivät saisi ruokaa — he sanoivat myöskin, että Haakon kuninkaalla sekä hänen isällään ja näiden suvulla oli sellainen perimävika, että he antoivat ruokaa niukalti, joskin kultaa runsaasti. Asbjörn Guldalin Medalhusista nousi seisomaan, vastasi hänen sanoihinsa ja virkkoi:
"Niin me talonpojat ajattelimme", hän sanoo, "kun sinulla oli ollut ensimmäiset käräjät täällä Trondhjemissa ja me olimme ottaneet sinut kuninkaaksi ja saaneet sinulta perintötilamme, että olimme tavoittaneet käsillämme itse taivaan. Mutta nyt emme tiedä, olemmeko todella saaneet vapauden vai tahdotko nyt orjuuttaa meidät uudestaan niin kummallisella tavalla, että meidän tulee hylätä uskomme, joka vanhemmillamme ja kaikilla esi-isillämme on ollut ennen meitä, ensinnä polttokaudella ja nyt kumpukaudella;[61] he ovat olleet paljoa viisaampia kuin me, ja kuitenkin on tämä usko kelvannut meille. Olemme osoittaneet sinulle niin suurta rakkautta, että olemme antaneet sinun säätää meille kaiken lain ja oikeuden. Nyt on meidän tahtomme ja talonpoikien yhteinen suostumus, että pidämme sen lain, jonka sääsit meille täällä Frostan käräjillä ja itse hyväksyimme; me seuraamme sinua kaikki ja pidämme sinut kuninkaana, niin kauan kuin yksikin meistä talonpojista on elossa, jos sinä, kuningas, pysyt kohtuullisena ja pyydät meiltä vain sitä, mikä sinulle voidaan myöntää eikä ole mahdotonta. Mutta jos antaudut tähän asiaan niin suurella kiihkolla, että rupeat käyttämään väkivaltaa meitä kohtaan, silloin me talonpojat olemme päättäneet, että eroamme sinusta kaikki ja otamme toisen päämiehen, joka voi auttaa meitä siinä, että saamme pitää rauhassa haluamamme uskon. Nyt on sinun, kuningas, valittava toinen näistä kahdesta ehdosta, ennenkuin käräjät ovat päättyneet." — Tälle puheelle huusivat talonpojat voimakkaasti ja sanoivat, että juuri sellainen oli heidän ajatuksensa.
Kun käräjärahvas vaikeni, vastasi Sigurd jaarli ja sanoi, että "kuningas Haakonin tahto on päästä yksimieliseksi teidän kanssanne, talonpojat, eikä hän aio milloinkaan luopua ystävyydestänne". Talonpojat sanoivat tahtovansa, että kuninkaan tulee uhrata heidän puolestaan vuodentulon ja rauhan hyväksi, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Niin levottomuus talttuu ja käräjät päättyvät. Sitten Sigurd jaarli puhui kuninkaalle, ettei hän jättäisi kokonaan tekemättä, mitä talonpojat halusivat, ja sanoi, ettei ole muuta neuvoa: "Tämä on, kuningas, niinkuin itse voitte kuulla, päämiesten tahto ja kiivas vaatimus ja samalla koko kansan. Tähän me, kuningas, kyllä keksimme jonkin hyvän neuvon." — Ja kuningas ja jaarli sopivat nyt asiasta.
Syksyllä talvipäivänä oli uhrijuhla Ladessa, ja sinne lähti nyt kuningas. Ennen, milloin hän oli saapuvilla uhrijuhlassa, hän oli aina tottunut aterioimaan pienessä tuvassa muutaman miehen kera; mutta talonpojat nurisivat nyt sitä, ettei hän asettunut kunniasijalleen, kun ilo oli kansan keskuudessa ylimmillään. Jaarli sanoi silloin, ettei hän tekisi tällä kertaa niin, ja näin kuningas joutui kunniaistuimelle. Mutta kun ensimmäinen malja täytettiin, puhui Sigurd jaarli sen johdosta ja siunasi sen Odenille ja joi kuninkaan terveydeksi sarvesta. Kuningas otti sen vastaan, mutta teki sen ylle ristinmerkin. Silloin virkkoi Grytingin Kaar.
"Miksi kuningas niin tekee? Eikö hän halua vieläkään uhrata?"
Sigurd jaarli vastasi:
"Kuningas menettelee niinkuin kaikki tekevät, jotka uskovat voimaansa ja väkeensä ja siunaavat maljansa Torille. Hän teki vasaran merkin, ennenkuin joi".[62] Sinä iltana pysyttiin rauhallisina. Mutta kun seuraavana päivänä käytiin pöytään, tungeksivat talonpojat kuninkaan ympärille ja sanoivat, että nyt hänen oli syötävä hevosenlihaa. Siihen ei kuningas suostunut millään ehdolla. Silloin he pyysivät häntä juomaan lientä, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Sitten he pyysivät häntä syömään kuuta; ei hän suostunut siihenkään, ja silloin he olivat jo käymäisillään häntä vastaan. Sigurd jaarli sanoi tahtovansa sovittaa ja käski heidän tyyntyä, mutta kuninkaan hän käski kumartua avosuin padan sangan ylitse, johon oli laskeutunut lihakeiton höyryä, niin että se oli rasvainen. Silloin kuningas kääri liinavaatteen padan sankaan ja piti suutaan auki, ja sen jälkeen hän astui kunniasijalleen. Mutta kukaan heistä ei ollut tyytyväinen.
Seuraavana talvena varustettiin kuninkaalle joulunviettoa Mærenissä. Joulun lähetessä ne kahdeksan päällikköä, jotka enimmän huolehtivat uhreista Tröndelagenissa, pitivät keskenään kokouksen. Nämä kahdeksan miestä sopivat siitä, että neljä suupuolen-tröndiä hävittäisi kristinuskon, mutta neljä sisämaan-tröndiä pakottaisi kuninkaan uhraamaan. Suupuolen-tröndit purjehtivat neljällä aluksella etelään päin Möreen, surmasivat siellä kolme pappia ja polttivat kolme kirkkoa; sitten he palasivat kotiin. Mutta kun Haakon kuningas ja Sigurd jaarli saapuivat sotajoukkoineen Mæreniin, oli siellä rahvasta suuret määrät. Ensimmäisenä päivänä talonpojat tunkeutuivat pidoissa kuninkaan luo ja vaativat häntä uhraamaan, uhaten muutoin käyttää väkivaltaa. Sigurd jaarli ryhtyi silloin sovittelemaan, ja niin tapahtui, että Haakon kuningas söi muutaman palan hevosenmaksaa ja joi ristinmerkkiä tekemättä kaikki muistomaljat, jotka talonpojat kaatoivat hänelle.
Mutta pitojen päätyttyä kuningas ja jaarli lähtivät Ladeen. Kuningas oli perin vihoissaan ja tahtoi heti poistua Trondhjemistä kaikkine miehineen; hän sanoi toisella kertaa saapuvansa sinne suurempi joukko mukanaan ja kostavansa silloin tröndeille sen vihamielisyyden, jota nämä olivat hänelle osoittaneet. Sigurd jaarli pyysi, ettei kuningas syyttäisi tröndejä tästä, ja sanoi, ettei kuninkaan olisi hyvä uhata tai vainota oman maan kansaa, kaikkein vähimmin siellä, missä maan suurin voima oli, Trondhjemissa. Kuningas oli niin suuttunut, ettei hänen kanssaan voinut puhua. Niin hän lähti Trondhjemista etelään päin Möreen ja viipyi siellä talven ja kevään, mutta kesän koittaessa hän kokosi väkeä luokseen; kerrottiin, että sen sotajoukon hän aikoi johtaa tröndejä vastaan.
Haakon kuningas oli käynyt laivoihinsa, ja hänellä oli paljon väkeä. Silloin hänelle ennätti maan eteläosasta sanomia, että Eirik kuninkaan pojat olivat tulleet Tanskasta Vikeniin, ja pian saatiin kuulla, että he olivat karkoittaneet kuningas Trygve Olavinpojan tämän aluksilta; he olivat sitten hävitelleet laajalti Vikeniä, ja moni mies oli liittynyt heihin. Mutta kuullessaan nämä viestit arveli kuningas tarvitsevansa apua; niin hän lähetti sanan Sigurd jaarlille sekä toisille päälliköille, joilta odotti tukea, että heidän oli tultava hänen luokseen. Sigurd jaarli saapui Haakon kuninkaan luo, ja hänellä oli suuri sotajoukko kerallaan; siinä olivat nyt kaikki ne tröndit, jotka talvella olivat olleet kiihkeimmät pakottamaan häntä uhreihin. Sigurd jaarlin pyynnöstä kuningas teki sovinnon kaikkien kanssa.
Sitten Haakon kuningas purjehti etelään päin ja tapasi siellä Eirikinpojat Kårmtin[63] luona. Nousivat nyt molemmat sotajoukot aluksista maihin ja siellä syntyi ankara ottelu, sillä kummallakin puolen oli paljon väkeä. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ja häntä vastaan kävi kuningas Guthorm Eirikinpoika seurueineen, ja he vaihtoivat iskuja keskenään. Siinä kaatui Guthorm kuningas, ja hänen viirinsä iskettiin maahan, ja moni mies sai surmansa hänen ympärillään. Sitten Eirikinpoikien sotajoukossa syntyi pako, ja he peräytyivät laivoilleen ja soutivat pois ja olivat menettäneet paljon väkeä. Haakon kuningas ajoi heitä takaa aluksillaan, mutta he purjehtivat etelään päin Jyllantiin saakka. Hän palasi nyt Norjaan, mutta Eirikinpojat viipyivät taasen pitkät ajat Tanskassa.
Tämän taistelun jälkeen Haakon kuningas määräsi laissa kautta koko maan pitkin rannikkoa ja niin kauas sisämaahan, kuin lohi nousee, että kaikki seudut jaettiin laivakuntiin, mutta laivakunnat taas fylkeihin. Kussakin fylkessä sovittiin sitten siitä, kuinka monta ja kuinka suurta laivaa oli varustettava kustakin, kun joka miehen oli lähdettävä liikkeelle; ja joka miehen oli lähdettävä liikkeelle, milloin muukalainen sotajoukko tunkeutui maahan. Myöskin oli tällöin laadittava merkkitulia korkeille tuntureille niin likitysten, että toisen voi nähdä toisen luota. Niin kerrotaan, että seitsemässä yössä levisi sotaviesti eteläisimmästä merkkitulesta aina Haalogalannin pohjoisimpaan kihlakuntaan saakka.
Kun Haakon oli ollut Norjan kuninkaana kaksikymmentä talvea, saapuivat Eirikinpojat Tanskasta mukanaan suuri sotajoukko. Paljon oli niitä, jotka olivat seuranneet heitä vainoretkille, mutta vielä suurempi oli kuitenkin se tanskalaisjoukko, minkä Harald Gorminpoika oli heille antanut. He saivat hyvän tuulen, purjehtivat merelle Vendelistä ja saapuivat Agderiin,[64] ohjasivat sitten laivansa pohjoista kohti rannikkoa pitkin ja purjehtivat yötä ja päivää. Mutta merkkitulia ei laadittu siitä syystä, että tavallisesti ne sytytettiin pitkin maata idästä käsin, mutta idässä ei heidän tuloaan oltukaan havaittu. Lisäksi tuli vielä se, että kuningas oli määrännyt kovat sakot, jos merkkitulet tehtiin aiheetta; ja tämä tapahtui sentähden, että sotalaivoja ja viikinkejä purjehti usein ulkosaaristoa hävittelemässä, ja silloin luulivat ihmiset, että siellä retkeilivät Eirikinpojat, ja niin sytytettiin merkkitulet ja sotaväkeä tulvi kokoon kautta kaiken maan. Mutta Eirikinpojat palasivat Tanskaan, eikä heillä ollutkaan mitään tanskalaisjoukkoa, vaan pelkästään omaa väkeään; ja toisinaan ne olivat muita viikinkejä. Haakon kuningas vihastui silloin suuresti, koska siitä koitui vaivaa ja kustannuksia, mutta ei mitään hyötyä; talonpojat valittivat myöskin osaltaan, kun niin kävi, ja tämä oli syynä siihen, ettei saatu mitään vihiä Eirikinpoikain retkestä, ennenkuin he saapuivat pohjan puolelle Ulvesundiin[65] asti. Siellä he viipyivät seitsemän yötä. Mutta Haakon kuningas oleskeli silloin talossaan Etelä-Mören Fræde-saarella, eikä hänellä ollut luonaan muuta väkeä kuin henkivartijansa ja ne talonpojat, jotka olivat siellä hänen kesteinään.
Vakoojia saapui Haakon kuninkaan luo tuoden sen sanan, että Eirikinpojat oleilivat suuri sotajoukko mukanaan Stadin eteläpuolella. Silloin hän kutsutti luokseen ne miehet, jotka olivat siellä viisaimpia, ja pyysi heitä neuvomaan, ryhtyisikö hän taistelemaan Eirikinpoikia vastaan, vaikka näillä olikin suuri ylivoima, vai väistyisikö tieltä pohjoiseen hankkiakseen itselleen suuremman sotajoukon. Egil Villapaita oli nimeltään muuan talonpoika, joka silloin oleili siellä; hän oli jo verraten vanha, mutta oli ollut rotevampi ja väkevämpi kuin yksikään toinen ja suuri sodankävijä. Hän oli kauan kantanut Haakon kuninkaan sotaviiriä. Egil vastasi kuninkaan puheeseen:
"Olin mukana muutamissa kuningas Haraldin, teidän isänne taisteluissa; toisinaan hän taisteli suurin sotajoukoin, toisinaan pienin, mutta voiton hän sai aina; en kuullut hänen koskaan pyytävän sellaista neuvoa, että ystävät opettaisivat häntä pakenemaan. Emme tahdo mekään, kuningas, opettaa teille moista neuvoa, sillä me tahdomme, että päällikkömme on reipas; te saatte myöskin voimakkaan avun meistä."
Moni muukin kannatti tätä puhetta. Kuningas sanoi myöskin, että häntä halutti eniten taistella niiden avulla, jotka hän voi saada kokoon. Niin päätettiin tehdä. Nyt kuningas antoi vuolla vainovasamia ja lähetti niitä joka taholle ja käski kerätä niin paljon väkeä kuin kävi mahdolliseksi. Silloin virkkoi Egil Villapaita:
"Pelkäsin jo, kun rauhaa riitti näin pitkältä, että kuolisin vanhuuttani vuoteen oljille, mutta ennemmin tahtoisin kaatua taistelussa ja seurata päällikköäni; siltä näyttää, että niin voikin käydä."
Heti hyvän tuulen saatuaan Eirikinpojat pyrkivät Stadin pohjoispuolelle. Mutta matkalla he saivat kuulla, missä Haakon kuningas oli, ja suuntasivat kulkunsa häntä vastaan. Haakon kuninkaalla oli yhdeksän laivaa; hän asettui Fræde-vuoren pohjoisrinteen alle Fæön salmeen, mutta Eirikinpojat sijoittuivat eteläiselle puolelle. Heillä oli kolmattakymmentä alusta. Haakon kuningas lähetti heille sanan ja pyysi heitä käymään maihin, sanoen valinneensa taistelukentän Rastarkalvilla; siellä on tasaisia ja suuria lakeuksia, mutta yläpuolella kohoaa pitkä, verraten loiva mäki. Eirikinpojat nousivat siellä laivoistaan ja kävivät Rastarkalville. Egil puhui silloin Haakon kuninkaalle ja pyysi saada kymmenen miestä sekä kymmenen sotaviiriä; kuningas antoi luvan. Nyt Egil lähti miehineen mäen alle, mutta Haakon laskeutui väkineen kentälle, pystytti viirinsä ja järjesti joukkonsa sanoen sitten:
"Me laadimme pitkän taistelurintaman, jotta eivät saa meitä saarretuiksi, vaikka heillä onkin enemmän miehiä."
Niin he tekivät, ja siitä sukeusi suuri ja ankara taistelu. Egil antoi kohottaa ne kymmenen viiriä, mitkä hänellä oli mukanaan, ja sovitti miehet, jotka niitä kantoivat, siten, että heidän tuli kulkea niin läheltä mäkeä kuin mahdollista ja jättää pitkä matka välilleen. He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin läheltä mäkeä, ikäänkuin aikoisivat päästä Eirikinpoikain taakse. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat ylinnä Eirikinpoikain rintamassa, että joukko viirejä läheni liehuen mäen takana; he luulivat, että niitä seurasi paljon miehiä, jotka yrittivät päästä taakse heidän ja alusten väliin. Tästä syntyi ankara huuto, ja mies kertoi toiselle, mitä oli tekeillä. Sitten he heittäytyivät pakoon, mutta sen nähdessään kuninkaatkin peräytyivät. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ahdisti pakenevia ja surmasi monta.
Päästyään kannakselle vuoren yläpuolelle kääntyi Gamle Eirikinpoika päin ja huomasi, ettei perässä ollut muita kuin ne, joita vastaan he olivat ensinnä taistelleet, ja että tämä oli petosta. Silloin Gamle kuningas antoi puhaltaa sotatorvea ja pystytti viirinsä ja järjesti rintaman; kaikki norjalaiset palasivat heidän luokseen, mutta tanskalaiset pakenivat laivoihin. Mutta kun Haakon kuningas ennätti miehineen paikalle, sukeusi toistamiseen perin ankara taistelu; siinä hänellä oli enemmän väkeä. Se päättyi niin, että Eirikinpojat pakenivat. He pyrkivät etelään päin kannaksen poikki, mutta muutamat heidän miehistään väistyivät vuorelle, ja Haakon kuningas seurasi heitä. Kannaksen itäpuolella on lakea kenttä, mutta länsipuolella vuori on jyrkkärinteinen. Nyt peräytyivät Gamlen miehet vuorelle, mutta Haakon kuningas tunkihe heitä kohti niin rohkeasti, että surmasi muutamia; mutta toiset hyppäsivät lännen puolella alas vuorelta ja saivat kaikki surmansa, ja kuningas erosi heistä vasta sitten, kun jok'ikinen oli heittänyt henkensä.
Gamle Eirikinpoika pakeni myöskin kannakselta alas kentälle vuoren eteläpuolelle. Siellä Gamle kuningas kääntyi jälleen päin ja jatkoi taistelua; väkeä tuli hänen luokseen, ja myöskin kaikki hänen veljensä saapuivat suuri joukko kerallaan. Egil Villapaita oli silloin etumaisena Haakonin miehistä ja työntyi tuimasti kohti, ja hän ja Gamle kuningas jakelivat toisilleen iskuja. Gamle kuningas sai pahoja haavoja, mutta Egil kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Silloin ennätti Haakon kuningas perille sen joukon kera, joka oli seurannut häntä; ja nyt syntyi jälleen taistelu. Haakon kuningas rynnisti voimakkaasti eteenpäin ja iski molemmin puolin ja kaatoi toisen toisensa jälkeen.
Eirikinpojat näkivät miestensä kaatuvan joka taholla. Silloin he kääntyivät pakosalle laivoihinsa, mutta ne, jotka olivat varemmin väistyneet aluksiin, olivat työntäneet ne ulos rannasta, ja muutamat niistä makasivat matalikolla. Kaikki Eirikinpojat ja ne, jotka heitä seurasivat, syöksyivät nyt mereen; siinä kaatui Gamle Eirikinpoika, mutta toiset veljet pääsivät aluksiinsa ja purjehtivat sitten pois niiden miesten kanssa, jotka olivat jääneet henkiin, ja lähtivät etelään päin Tanskaan.
Haakon kuningas otti ne alukset, mitkä Eirikinpojilta olivat jääneet, ja vedätti ne maalle. Siellä hän panetti Egil Villapaidan erääseen purteen ja hänen mukanaan kaikki ne miehet, jotka olivat kaatuneet siitä joukosta; hän antoi kantaa sinne multaa ja kiviä. Korkeita muistokiviä kohoaa Egil Villapaidan hautakummulla.
Kun Haakon Adalsteinin-kasvatti oli ollut Norjan kuninkaana kuusikolmatta talvea, tapahtui, että hän oli Hordalannissa ja vieraili siellä Stordin Fitjarissa; hänellä oli mukanaan henkivartionsa ja paljon talonpoikia kesteinään. Mutta kuninkaan istuessa päivällispöydässä näkivät vahtimiehet, jotka seisoivat kartanolla, että etelästä purjehti monta laivaa, jotka olivat jo lähellä saarta. Silloin he virkkoivat toisilleen, että olisi ilmoitettava kuninkaalle vainolaisia olevan varmaankin tulossa. Mutta kenestäkään ei ollut helppoa viedä kuninkaalle sotaviestiä, sillä hän oli määrännyt sakon jokaiselle, ken turhaan hälyyttäisi; mutta myöskin tuntui mahdottomalta jättää se ilmoittamatta. Silloin muuan heistä kävi tupaan ja pyysi Öivind Finninpoikaa heti saapumaan ulos; hän sanoi, että se oli aivan, välttämätöntä. Heti ulos tultuaan Öivind astui sinne, mistä saattoi nähdä laivat. Silloin hän huomasi silmänräpäyksessä, että siellä purjehti suuri laivasto, palasi heti tupaan kuninkaan eteen ja puhui:
"Ei anna aika maata,
vaara leikillä levätä."
Kuningas katsahti häneen ja virkkoi: "Mitä on tekeillä?" — Öivind lausui:
"Verikirveen kostajat (kerrotaan) kutsuvat meitä tuimaan kalpojen leikkiin; istua meidän ei suoda täällä.
Vaikea vainoviesti (kunnia, kuningas, sulle!) tuoda on: tarttua miekkaan joutuin meidän on pakko."
Kuningas sanoi: "Sinä olet niin reima mies, Öivind, ettet tuo sotaviestiä, ellei se ole totta."
Kuningas antoi sitten korjata pöydän pois, lähti ulos ja katseli laivoja. Hän huomasi silloin, että ne olivat sota-aluksia, ja puhui miehilleen, mihin keinoon oli ryhdyttävä, taistelisivatko sillä väellä, mikä saapuvilla oli, vai kävisivätkö pursiin ja purjehtisivat tiehensä pohjaa kohti.
"Helppoa meidän on nähdä", hän sanoo, "että saamme nyt taistella paljoa suurempaa ylivoimaa vastaan kuin ennen; ja kuitenkin meistä on useasti näyttänyt, että miesluvussa on ollut suuri erotus, kun olemme sotineet Gunhildin poikia vastaan."
Tähän ei äkisti vastattu. Silloin virkkaa Öivind:
"Kuningas! Ei pidä purttaan merisankarin ohjata pohjaa päin; sen tien tähän päättyä täytyy.
Leveän laivastonsa päin päivää Harald[66] vieköön merisankarin laineteitä: joutuin kilpihin käymme."
Kuningas vastasi: "Voimakkaasti puhuit ja minun mieleni mukaan, mutta kuitenkin haluan kuulla useampien miesten ajatuksen tästä asiasta."
Mutta kun miehet luulivat tajuavansa, mikä kuninkaan halu oli, vastasivat useat ja sanoivat, että mieluummin he tahtoivat kaatua miehuullisessa taistelussa kuin paeta tanskalaisia mittelemättä voimia; he sanoivat, että usein oli saatu voitto, vaikka olikin taisteltu vähäisemmin voimin. Kuningas kiitti näistä sanoista ja käski heidän varustautua, ja niin he tekivätkin. Kuningas vetää haarniskan ylleen ja sitoo vyölleen Kivenpurija-miekkansa, asettaa päähänsä kullalla silatun kypärän, ottaa keihään käteen ja kilven sivulleen. Sitten hän järjestää henkivartionsa taistelurintamaan ja talonpojat sen kera ja kohottaa sotaviirinsä.
Harald Eirikinpoika oli sillä kertaa veljien johtaja Gamlen kaaduttua; he olivat tuoneet Tanskasta mukanaan suuren sotajoukon. Heillä oli seurassaan myöskin kaksi enoaan, Öivind Skröia ja Alv Askmand; nämä olivat väkeviä urhoja ja monen miehen surma. Eirikinpojat ohjasivat laivansa saaren luo, kävivät maihin ja järjestyivät rintamaan, ja niin on kerrottu, ettei heidän ylivoimansa ollut vähempi kuin että heillä oli kuusi miestä yhtä vastaan.
Haakon kuningas oli järjestänyt sotajoukkonsa, ja sanotaan, että hän heitti haarniskan yltään, ennenkuin taistelu alkoi. Haakon kuningas valitsi henkivartioonsa miehet enimmäkseen väkevyyden ja rohkeuden mukaan. Toralv Väkevä Skolminpoika oli siinä ja astui kuninkaan rinnalla; hänellä oli kypärä, kilpi, keihäs sekä miekka, jolla oli nimenä Fetbreid; kerrottiin, että hän ja kuningas olivat yhtä voimakkaat.
Mutta kun joukot iskivät yhteen, sukeusi kiivas ja verinen ottelu; keihäänsä lennätettyään miehet paljastivat miekkansa, ja silloin Haakon kuningas ja Toralv hänen kerallaan tunkeutuivat eteenpäin sotaviirin ohitse ja iskivät molemmin puolin. Haakon kuninkaan saattoi helposti tuntea, paremmin kuin muut miehet; myöskin kypärä kimmelsi auringon paistaessa siihen, ja moni kohdisti häneen aseensa. Silloin Öivind Finninpoika otti hatun ja laski sen kuninkaan kypärälle. Öivind Skröia. huusi nyt kuuluvasti:
"lymyääkö norjalaisten kuningas vai onko hän paennut, vai missä on nyt kultakypärä?"
Sitten Öivind tunkeutui eteenpäin Alv-veljensä kera, ja he iskivät kahden puolen ja käyttäytyivät, ikäänkuin olisivat raivoissaan tai hulluja. Haakon kuningas huusi Öivindille:
"Jatka vain samaa tietä, jos haluat tavata norjalaisten kuninkaan!"
Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin Öivind pääsi perille; hän kohotti miekkansa ja tavoitteli kuningasta. Toralv työnsi kilven väliin, ja tällöin Öivind horjahti, mutta kuningas tarttui Kivenpurija-miekkaan kahden käden ja iski Öivindiä kypärään, halkaisten sen ja pään aina hartioihin asti. Sen jälkeen Toralv surmasi Alv Askmandin.
Molempien veljesten kaaduttua kuningas Haakon tunkeutui niin rajusti eteenpäin, että kaikki väistyivät hänen tieltään. Silloin valtasi kauhu Eirikinpoikain sotajoukon, ja se alkoi paeta; mutta Haakon kuningas oli ensi miehenä rintamassaan ja ajoi pakenevia takaa iskien tiheään ja tuimasti. Silloin lensi nuoli sitä lajia, jota sanotaan väkävasamaksi, ja osui Haakon kuninkaan käsivarsilihakseen olkapään alapuolelle. Ja moni mies kertoo, että Gunhildin kenkäpoika, Kisping nimeltään, juoksi esiin tungoksesta ja huusi: "Tietä kuninkaan surmalle!" ja ampui väkävasaman kuningasta kohti; mutta toiset sanovat, ettei kukaan tiedä, ken sen ampui; saattaa olla niinkin, sillä nuolia ja keihäitä ja kaikenkaltaisia heittoaseita lensi niin tiheään kuin lunta pyrysääliä. Paljon miehiä kaatui Eirikinpojilta sekä taistelukentällä että matkalla aluksiin ja laivoilla, ja moni syöksyi mereen. Useat ennättivät laivoihin, niinpä myöskin kaikki Eirikinpojat, ja he soutivat heti tiehensä; mutta Haakonin miehet ajoivat heitä takaa.
Haakon kuningas kävi purteensa ja antoi sitoa haavan, mutta verta vuoti niin ankarasti, ettei sitä saatu tyrehtymään, ja päivän kuluessa hänen voimansa alkoivat vähetä. Hän sanoi silloin haluavansa lähteä taloonsa Aalrekstaderiin; mutta kun saavuttiin pohjoisemmaksi Haakoninpaadelle, laskettiin alukset rantaan. Kuningas oli silloin kuolemaisillaan ja kutsui luokseen ystävänsä ja mainitsi heille, kuinka hän tahtoi valtakunnan asiat järjestettäviksi. Hänellä oli vain yksi tytär, Tora, eikä yhtään poikaa; hän käski heidän lähettää sanan Eirikinpojille, että he olisivat maan kuninkaina, mutta pyysi heitä osoittamaan hyvyyttä hänen ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan.
"Ja vaikka minun suotaisiinkin elää", hän virkkoi, "niin lähden kuitenkin maasta kristittyjen luo sovittamaan sitä, minkä olen rikkonut Jumalaa vastaan; mutta jos kuolen pakanain keskelle, niin antakaa minulle sellainen hauta, minkä parhaaksi näette".
Vähää myöhemmin Haakon kuningas kuoli siinä samalla paadella, millä oli syntynyt. Häntä surtiin niin suuresti, että niin hyvin ystävät kuin vihamiehetkin itkivät hänen kuolemaansa ja sanoivat, ettei sen koommin saataisi niin hyvää kuningasta Norjaan. Hänen ystävänsä kuljettivat ruumiin Pohjois-Hordalannin Sæimiin, loivat suuren kummun ja laskivat siihen kuninkaan täysissä aseissa ja parhaissa pukimissa, mutta muuta tavaraa ei siihen pantu. He puhuivat sitten hänen haudallaan, niinkuin pakanamiesten tapana oli, ja korottivat hänet Valhallaan. Öivind Skaldespilder sepitti runon Haakon kuninkaan surmasta ja siitä, miten hänet otettiin vastaan. Sillä oli nimenä Haakonarmaal, ja alku kuuluu seuraavasti:
Korkean käskyn sai Gåndul ja Skågul kuninkaista katsoa, ken heimosta Yngven vaeltaisi Valhallaan Odenin luokse.[67]
Näkivät Björnin veljen rautapaidassa käyvän; kuningas korskana viirin alla astui: joikui jouset, kalskui keihäät, taistelu tuimana riehui.
Kannusti ryygejä,[68] pohjolan miehiä; jaarlien surmat taistohon työntyi: rinnalle ruhtinaan riensi norjan miehet, tappajat taanain malmikypäri-päiset
Sotisovan riisui, haarniskansa heitti urhojen herra, sitten iskuja antoi: astui kuin karkeloon maatansa varjelemaan, ilomielin seisoi kultakypärän alla.
Niin puri säilä kädessä Siklingin[69] vaatteita Taivaisen kuin vettä viiltäin; keihäät taittui, kilvet murtui, säilät suihki hurmepäitä kohti.
Kiipii halkoi ja kalloja kovia Norjan miesten herran murtava miekka. Taistelu riehui: hurmeesta urhojen kilpilinnat kiiltävät punaisina puunsi.
Tulen lailla polttivat hurmeiset haavat, kallistui tapparat henkeä pyytäin. Haavameri kuohui kärjitse kalpain, viruivat vasamat rannalla Stordön.
Skågulin myrsky alla kilpitaivaan punaisena riehui säilissä suhisten. Kalpakoski kuohui rajusäässä Odenin: vaipui virtahan miekkain moni mies.
Dåglingeja[70] istui kädessä kalpa, kolhituin kilvin ja rikki rautapaita. Sen joukon rinta ei riemuinnut: kävi Valhallaan sen matka.
Virkkoi Gåndul keihään varteen tarttuin: "Karttuvi aasain seura, kun Haakon on niin suurin joukoin kutsuttu jumalten linnaan."
Kuningas kuuli, min ratsailta virkkoi sotaneidot sorjat; ylväiltä näyttivät kypäräpäiset, kilpeä kyljellä kantain.
(Haakon:)
"Min vuoksi, Skågul,
sotaonnen muutit?
Lienemme arvoiset voiton?"
(Skågul:)
"Meidän voimasta
valtasit kentän,
väistyi vainolainen siltä!"
"Ratsastamme kahden", rikas Skågul lauloi, "jumalkotiin vihreään sinne sanan viemme: ruhtinas nyt saapuvi Odenin luokse."
"Hermod ja Brage",[71] virkkoi isä urhoin, "vastahan käykää, kun kuningas, sankareista suurin, seuraamme saapuu".
Kuningas virkkoi — taistelusta tullen kalvaana seisoi: — "Nurjamieli lie Oden meille; tahtonsa tunnen."
"Sankarit sulle tervehdyksen lausuu, käy aasain maljoja juomaan! Jaarlien voittaja, veljiäsi tääll' on kahdeksan", kertoi Brage.
"Me aseitamme", virkkoi valtias viisas, "vartioimme itse. Talletamme tarkoin kypärän ja haarniskan: ne tarpehen ovat vielä."
Nytpä nähtiin, että temppeleitä tarkoin kuningas oli kainnut, kun jumalat suopeat Haakonin halulla ottivat vastaan.
Onnen hetkenä syntyvi moinen kuningas korkeamieli; ainiaan hänen aikaansa täällä kiitoksin kerrotaan.
Käy kahleitta koko maailmaa vastaan Fenre-hukka,[72] ennenkuin sen tuhokulkua kuningas samanarvoinen seuraa.
Kuolee karja, sortuu suku, tuho kohtaa maan. Kun luo jumalain kävi Haakon, niin sijansa täällä väkivalta ja orjuus sai.
Eirikinpoikain tarina.
(961-963)
Eirikinpojat anastivat nyt Norjan kuninkuuden, kun Haakon kuningas oli kaatunut. Harald oli heistä eniten kunnioitettu, ja hän oli vanhin niistä, jotka silloin elivät. Heidän äitinsä Gunhild otti monesti osaa hallitukseen heidän kerallaan; häntä nimitettiin kuninkaanäidiksi. Maassa oli silloin päällikköinä: Trygve Olavinpoika itäosassa ja Gudröd Björninpoika Vestfoldissa, Sigurd Laden-jaarli Trondhjemissä, mutta Eirikinpojilla oli keskiosa hallussaan. Ensimmäisenä talvena lähettivät Gunhildin pojat ja kuninkaat Trygve sekä Gudröd viestejä ja sanansaattajia toisilleen, ja tehtiin sovinto sellaisin ehdoin, että he saisivat Gunhildin pojilta yhtä ison alan valtakuntaa kuin ennen Haakon kuninkaalta.
Gunhildin pojat oleskelivat enimmäkseen keskiosassa maata, sillä heistä ei tuntunut turvalliselta asustaa tröndien tai Vikenin miesten keskuudessa, nämä kun olivat olleet Haakon kuninkaan parhaita ystäviä ja kummassakin seudussa oli paljon mahtimiehiä. Silloin kulki miehiä välittäen sovintosanoja Gunhildin poikien ja Sigurd jaarlin kesken, sillä he eivät saaneet mitään veroa Trondhjemistä; ja lopulta kävi niin, että kuninkaat ja jaarli tekivät sovinnon ja vahvistivat sen vannomillaan valoilla. Sigurd jaarlin oli määrä saada heiltä yhtä suuri valtakunta Trondhjemissä kuin hänellä ennen oli ollut Haakon kuninkaan aikana; nyt heidän katsottiin sopineen keskenään.
Gunhildin pojat olivat omaksuneet kristinuskon Englannissa, niinkuin ennen on kirjoitettu. Saatuaan vallan Norjassa he eivät kyenneet taivuttamaan maan miehiä kristinuskoon; mutta kaikkialla, missä suinkin voivat, he hävittivät temppeleitä ja tuhosivat uhreja, ja siitä he saivat paljon vihamiehiä. Heidän päivinään tapahtui, että maassa tuli huonoja vuosia, sillä kuninkaita oli monta ja kullakin oli mukanaan saattueensa, niin että he tuottivat suuria kustannuksia; ja lisäksi he olivat tavaranhimoisia, mutta paljoa he eivät välittäneet laeista, jotka Haakon kuningas oli laatinut, paitsi sellaisista, jotka olivat heidän mielensä mukaisia. He olivat kaikki perin kauniita miehiä, väkeviä ja rotevia ja mainioita aseenkäyttäjiä.
Gunhild kuninkaanäiti ja hänen poikansa tapasivat toisensa useasti, keskustellen ja neuvotellen maan hallinnosta, ja kerran Gunhild kysyi pojiltaan:
"Mihin aiotte jättää Trondhjemin äären? Teillä on kuninkaan nimi, niinkuin ennen esi-isillänne; mutta teillä on vähän miehiä ja niukalti maata, ja teitä on monta jakamassa. Viken kuuluu Trygvelle ja Gudrödille, ja näillä on hiukan oikeutta siihen syntyperänsä vuoksi. Mutta Sigurd jaarli vallitsee vapaasti Trondhjemissa, enkä minä tiedä, mikä pakko teidän on antaa jaarlin hallita yksinään niin suurta valtakuntaa, saamatta itse sanoa mitään. Minusta tuntuu kummalliselta, että lähdette joka kesä viikinkiretkille toisiin maihin, mutta sallitte omassa maassa jaarlin anastaa isänperintönne. Helpolta olisi Haraldista, sinun isoisästäsi, jonka mukaan olet nimesi saanut, tuntunut riistää jaarlilta maa ja henki; hän voitti koko Norjan omakseen ja vallitsi sitä vanhuuteensa asti."
"Sigurd jaarlia", vastaa Harald, "ei oteta hengiltä yhtä helposti kuin teurastetaan vohla tai vasikka. Sigurd jaarlilla on suuri suku ja paljon heimolaisia, hän on ystävällinen ja viisas; jos hän kuulee meidän ryhtyvän häntä vainoamaan, niin luulen kaikkien tröndien liittyvän häneen; silloin emme ole saaneet aikaan muuta kuin onnettomuutta. Minusta tuntuu siltä, ettei yhdenkään meistä veljeksistä olisi turvallista oleskella tröndien keskuudessa."
Siihen virkkaa Gunhild:
"Laatikaamme sitten tuumamme toisin päin, niin että näemme vähemmän vaivaa. Haraldin ja Erlingin on määrä asustaa syksyllä Pohjois-Möressä, ja minä aion lähteä teidän mukaanne; koetamme sitten kaikin, mitä voimme tehdä." — Niin he nyt menettelevätkin.
Sigurd jaarlin veljen nimi oli Grjotgard; hän oli paljoa nuorempi ja vähemmin kunnioitettu, hänellä ei myöskään ollut jaarlin nimeä, mutta hän piti kuitenkin luonaan saattuetta ja kävi kesäisin viikinkiretkillä ja hankki itselleen omaisuutta. Harald kuningas lähetti miehiä Trondhjemiin Sigurd jaarlin luo viemään lahjoja ja ystävällisiä viestejä; he sanovat, että Harald kuningas haluaa solmia hänen kanssaan sellaisen ystävyyden, joka ennen oli vallinnut Sigurd jaarlin ja Haakon kuninkaan välillä; niin mainitsi myöskin viesti, että jaarlin pitäisi saapua Harald kuninkaan luo, ja silloin he solmisivat ystävyytensä lujaksi. Sigurd jaarli otti hyvin vastaan sanansaattajat ja kuninkaan ystävyyden; hän sanoi, ettei saattanut monilta toimiltaan lähteä kuninkaan luo, mutta lähetti lahjoja sekä hyviä ja suopeita sanoja kiitokseksi kuninkaan ystävyydestä. Lähetit matkustivat pois; he kävivät Grjotgardin luo ja esittivät hänelle saman asian: Harald kuninkaan ystävyyden ja kutsun, sekä toivat samalla oivia lahjoja. Mutta kun lähetit palasivat kotiin, lupasi Grjotgard tulla.
Sovittuna päivänä Grjotgard saapui Harald kuninkaan ja Gunhildin luo; nämä ottivat hänet ilomielin vastaan, hänelle osoitettiin myöskin suurta suosiota, niin että hän pääsi osalliseksi tärkeihin neuvotteluihin ja salatuumiin. Niin tapahtui, että nyt otettiin puheeksi se asia, minkä kuningas ja kuningatar ennen olivat sopineet Sigurd jaarlista. He mainitsivat Grjotgardille, kuinka jaarli oli tehnyt hänestä vähäpätöisen miehen; mutta jos hän halusi olla heidän mukanaan tässä tuumassa, sanoo kuningas, niin Grjotgard pääsisi hänen jaarlikseen ja saisi kaiken sen maan, mikä ennen oli kuulunut Sigurd jaarlille. Lopulta he sopivat siitä, että Grjotgard väijyisi, milloin olisi sopivinta käydä Sigurd jaarlin kimppuun, ja lähettäisi siitä sanan Harald kuninkaalle. Tämän jälkeen Grjotgard lähti kotiin ja sai oivia lahjoja kuninkaalta.
Syksyllä Sigurd jaarli lähti Stjor-laaksoon kestittäväksi. Jaarlilla oli aina paljon miehiä ympärillään, niin kauan kuin hän epäili kuninkaiden aikovan pahaa; mutta koska hän ja Harald kuningas olivat vaihtaneet ystävällisiä viestejä, ei hänellä nyt ollut suurta seuruetta. Grjotgard lähetti siis Harald kuninkaalle sanan, ettei toista kertaa olisi niin helppoa käydä jaarlia vastaan. Ja heti samana yönä kuninkaat Harald ja Erling lähtivät purjehtimaan Trondhjemin vesille; heillä oli neljä alusta ja paljon miehiä, ja he purjehtivat öisin tähtien valossa. Grjotgard saapui heitä vastaan, ja myöhään yöllä he ennättivät Ågloon, missä Sigurd jaarli majaili kestivieraana; siellä he sytyttivät rakennukset palamaan ja polttivat taloon jaarlin kaikkine väkineen. Aamulla varhain he purjehtivat pois vuonoa pitkin ja sen jälkeen etelään päin Möreen ja viipyivät siellä pitkän ajan.
Haakon jaarlin tarina.
(963-968)
Sigurd jaarlin poika Haakon oli silloin Trondhjemissa ja sai kuulla tämän sanoman. Heti alettiin varustautua sotaan kautta koko Trondhjemin; jokainen alus, joka voitiin viedä taisteluun, työnnettiin vesille. Ja kun se sotajoukko oli kokoontunut, otettiin jaarliksi ja sotajoukon päälliköksi Haakon, Sigurd jaarlin poika. Hän johdatti laivaston ulos Trondhjemin vuonoa pitkin. Mutta tämän kuultuaan Gunhildin pojat purjehtivat etelään käsin Rauma-laaksoon ja Etelä-Möreen; molemmat joukot pitivät toinen toistaan silmällä.
Haakon jaarli piti ystäviensä avulla kolme talvea Trondhjemia vallassaan, niin etteivät Gunhildin pojat saaneet sieltä mitään veroa. Hän joutui muutamia kertoja taisteluun näiden kanssa, ja molemmin puolin surmattiin useita miehiä. Nain kertoo Einar Skaaleglam siitä, kuinka Haakon jaarli kosti isänsä surman:
Taaton kuoleman kosti aaltohevon herra — hälle kiitos; miehet totutti kalpain käyttöön.
Ryöppysi asevirta
hersein henkeä vastaan.
Nostaja kalpatuiskun
kartutti Odenin seuraa.
Turmaksi håldien[73] hengen meriratsujen[74] suistaja miekkamyrskyn kalmankylmän yltyä antoi.
Tämän jälkeen rupesivat kummankin ystävät välittämään ja kuljettivat sovintosanoja; sillä talonpojat kyllästyivät sotaretkiin ja vainoon omassa maassa. Ja mahtavien miesten avulla saatiin heidän välillään sovinto sellainen, että Haakon jaarli pitää samanlaisen valtakunnan Trondhjemissa kuin hänen isällään Sigurd jaarlilla oli ollut, mutta kuninkailla on sellainen valtakunta kuin Haakon kuninkaalla oli ollut ennen heitä; ja tämä taattiin lujin lupauksin. Silloin syntyi suuri ystävyys Haakon jaarlin ja Gunhildin välille, mutta joskus he punoivat salajuonia toisiaan vastaan. Niin kului taasen kolme talvea, ja Haakon hallitsi rauhassa valtakuntaansa.
Harald kuningas oleskeli useimmiten Hordalannissa ja Rogalannissa ja samaten moni hänen veljistään; he asuivat useasti Hardangerissa. Tapahtui eräänä kesänä, että Islannista saapui muuan merialus, jonka islantilaiset miehet omistivat. Sillä oli lastina turkiksia, ja he ohjasivat laivan Hardangeriin, sillä he saivat kuulla, että sinne oli kokoontunut paljon väkeä. Mutta kun saavuttiin hieromaan kauppaa heidän kanssaan, ei kukaan tahtonut ostaa turkiksia. Silloin perämies käy Harald kuninkaan luo, sillä hän tunsi tämän ennestään, ja kertoo kuninkaalle tästä tukalasta tilasta. Kuningas sanoo haluavansa käydä heidän luonaan, ja hän tekeekin niin. Harald kuningas oli suopeamielinen ja erittäin hilpeä mies. Hän oli tullut sinne täysin varustetulla purrella. Hän katseli heidän tavaroitaan ja virkkoi perämiehelle:
"Annatko minulle yhden noista harmaista turkiksista?"
"Kernaasti", vastasi perämies, "vaikka enemmänkin."
Silloin kuningas otti nahan ja kietoi sen ympärilleen; sitten hän astui purteensa. Mutta ennenkuin he soutivat tiehensä, oli jokainen hänen miehistään ostanut itselleen nahan. Muutamia päiviä myöhemmin sinne saapui niin monta miestä, jotka kaikki tahtoivat ostaa turkiksia, ettei niitä riittänyt puolillekaan. Siitä pitäen häntä sanottiin Harald Harmaaturkiksi.
Haakon jaarli kävi eräänä talvena Ylämaissa ja oli pidoissa; siellä hän nukkui erään alhaissukuisen naisen luona. Mutta kun aika kului, tuli se nainen raskaaksi, ja kun lapsi syntyi, oli se poika; hänet valeltiin vedellä ja nimitettiin Eirikiksi. Äiti vei pojan Haakon jaarlin luo sanoen, että tämä oli isä. Jaarli jätti pojan kasvatettavaksi eräälle miehelle, jonka nimi oli Torleiv Viisas; hän oli mahtava ja rikas mies ja jaarlin hyvä ystävä. Eirik varttui pian lupaavaksi, oli perin kaunis, varhain kookas ja väkevä. Jaarli ei juuri pitänyt hänestä. Haakon jaarli oli myöskin sangen kaunismuotoinen, tosin ei kookas, mutta väkevä ja taitava aseenkäyttäjä, viisas ja suuri soturi.
Tapahtui eräänä syksynä, että Haakon jaarli lähti Ylämaihin. Mutta kun hän saapui Hedemarkiin, tulivat siellä kuningas Trygve Olavinpoika ja kuningas Gudröd Björninpoika häntä vastaan; sinne saapui myöskin Dale-Gudbrand. He ryhtyivät neuvottelemaan keskenään ja istuivat kauan salaisesti haastellen; ja nyt kävi ilmi, että jokainen tahtoi olla toisen ystävä. Sen jälkeen he erosivat, ja kukin palasi valtakuntaansa. Tämän saivat kuulla Gunhild ja hänen poikansa, ja he alkoivat epäillä, että nämä miehet olivat tehneet liiton kuninkaita vastaan; he juttelivat usein keskenään tästä.
Mutta kevään lähetessä Harald kuningas ja hänen veljensä Gudröd kuningas tekevät tiettäväksi, että he kesällä aikovat lähteä viikinkiretkelle länteen päin meren poikki tai Itämaille, niinkuin heidän tapansa oli. Sitten he keräävät väkeä, laskevat laivat vesille ja varustautuvat. Mutta kun he joivat lähtöoluttaan, syntyi suuret juomingit, ja paljon juteltiin maljain ääressä. Ruvettiin siinä vertailemaan miehiä toisiinsa, ja silloin puhuttiin kuninkaista itsestään. Muuan mies virkkoi, että Harald kuningas oli joka suhteessa ensimmäinen veljeksistä. Siitä Gudröd pahastui suuresti ja sanoi, ettei hän ollut missään huonompi Haraldia, ja oli valmis käymään paikalla kilpasille; molemmat vihastuivat heti niin ankarasti, että haastoivat toisensa otteluun ja ryntäsivät käsiksi aseisiin. Mutta ne, jotka olivat ymmärtäväisiä ja vähimmän humalassa, ehkäisivät heitä ja riensivät väliin; meni sitten kumpikin laivoilleen, mutta nyt ei ollut odotettavissa, että he lähtisivät retkelle yhdessä. Gudröd purjehti itään rannikkoa pitkin, Harald taasen suuntasi kulkunsa ulos merelle ja sanoi aikovansa purjehtia länteen päin meren poikki; mutta jouduttuaan saariston ulkopuolelle hän pyrki sen editse itään hänkin.
Kuningas Gudröd purjehti saariston suojassa itään päin Vikeniin ja sitten Foldenin[75] poikki. Sieltä hän lähetti Trygve kuninkaalle sanan, että tämä tulisi häntä tapaamaan ja että he lähtisivät kesällä yhdessä Itämaita ryöstämään. Trygve kuningas otti suopeasti ja halulla vastaan tämän sanoman. Hän kuuli, että Gudrödillä oli vähän väkeä, ja Trygve lähti häntä vastaan yhdellä ainoalla purrella. Mutta kun he ryhtyivät puheisiin, hyökkäsivät Gudrödin miehet kohti ja surmasivat Trygve kuninkaan ja kaksitoista miestä hänen kerallaan.
Harald kuningas purjehti enimmäkseen ulointa väylää; hän suuntasi kulkunsa Vikeniin ja saapui yöllä Tunsbergiin. Siellä hän sai kuulla, että kuningas Gudröd vieraili lyhyen matkan päässä sisämaassa. Harald kuningas ja hänen miehensä lähtivät sinne, saapuivat perille yöllä ja saartoivat talon. Gudröd kuningas ja hänen miehensä kävivät ulos, ja siinä sukeusi lyhyt taistelu, ennenkuin Gudröd Björninpoika kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Sitten Harald kuningas purjehti pois kohtaamaan veljeänsä Gudröd kuningasta; he alistivat nyt koko Vikenin valtaansa.
Gunhildin pojat määräävät suuren sotajoukon kerääntymään Vikenistä, kulkevat sitten pohjoiseen päin ja ottavat paljon väkeä ja aluksia joka fylkestä; he tekevät tiettäväksi, että aikovat viedä sen sotajoukon Trondhjemiin Haakon jaarlia vastaan. Tämän saa jaarli kuulla, hän kokoaa sotajoukon ja varustaa laivoja. Mutta kuultuaan, kuinka suuri sotajoukko Gunhildin pojilla on, hän suuntaa kulkunsa etelään päin Möreen, hävittelee kaikkialla, minne saapuu, ja surmaa paljon väkeä. Sitten hän lähetti tröndien sotajoukon ja talonpojat takaisin, mutta matkasi vainonkilpeä kantaen kautta kummankin Mören ja Rauma-laakson ja asetti väkeä vakoilemaan Gunhildin poikien sotajoukkoa. Ja kun hän sai kuulla, että he olivat saapuneet Vuonoihin ja odottelivat siellä suotuisaa tuulta purjehtiakseen pohjoisemmaksi, laski hän ohitse etelään päin ulkoväylää pitkin, niin ettei hänen purjeitaan nähty maalta, jatkoi sitten matkaansa saariston ulkopuolitse itään ja saapui Tanskaan, purjehti sieltä Itämaille ja ryösteli niitä kaiken kesää. Gunhildin pojat johtivat sotajoukkonsa Trondhjemiin, viipyivät siellä varsin kauan ja kantoivat kaikki verot ja maksut. Mutta kesän kuluessa pitemmälle Sigurd Sleva ja Gudröd jäivät sinne, Harald ja toiset veljet taasen lähtivät itään päin ja heidän kerallaan se nostoväki, joka oli seurannut heitä kesällä.
Haakon jaarli saapui syksyllä Helsinglantiin ja veti siellä aluksensa rannalle. Sitten hän matkasi maitse Helsinglannin ja Jemtlannin kautta länteen Kjölenin poikki ja saapui niin Trondhjemiin; heti kerääntyi hänen luokseen paljon väkeä hankkien hänelle laivoja. Mutta tämän kuullessaan Gunhildin pojat nousivat aluksiinsa ja purjehtivat ulospäin vuonoa pitkin. Haakon jaarli lähti sitten Ladeen ja asui siellä talvella; mutta Gunhildin pojat oleskelivat Möressä, ja molemmilta puolin tehtiin äkkihyökkäyksiä ja surmattiin miehiä. Haakon jaarli piti hallussaan valtakuntaansa Trondhjemissä ja oleskeli siellä useimmiten talvella. Mutta kesäisin hän lähti toisinaan idän puolelle Helsinglantiin, otti sieltä aluksensa ja purjehti Itämailla ja ryösteli niitä; toisinaan hän viipyi Trondhjemissa ja piti sotajoukkoa koolla, eivätkä Gunhildin pojat kyenneet silloin pysyttelemään Stadin pohjoispuolella.
Harald Harmaaturkki lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen Bjarmelantiin, ryösteli sitä ja kävi kovan taistelun bjarmeja vastaan Vienajoen partaalla. Siinä Harald kuningas sai voiton ja surmasi paljon miehiä, hävitteli sitten laajalti maata ja anasti suunnattoman määrän tavaraa. Siitä kertoo Glum Geirenpoika:
Vainooja valtiaiden säihkytti tulisäilää kaupungin äärellä; siellä bjarmien juoksevan näin.
Myötäisen keihäsmyrskyn sai ruhtinas rannalla Vienan; kauas vierivät viestit ylimyksestä nuoresta.
Kuningas Sigurd Sleva saapui Klypp hersen taloon; Klypp oli mahtava ja suurisukuinen mies. Hän ei ollut silloin kotosalla, mutta hänen vaimonsa Aalov otti kuninkaan hyvin vastaan, ja siellä oli oivat pidot ja suuret juomingit. Kuningas kävi yöllä Aalovin vuoteeseen ja makasi siellä vastoin tämän tahtoa; sitten kuningas matkusti pois.
Seuraavana syksynä Harald kuningas ja hänen veljensä Sigurd saapuivat Vossiin ja kutsuivat siellä talonpojat käräjille. Käräjillä talonpojat kävivät heitä vastaan asevoimin ja aikoivat surmata heidät, mutta he pääsivät pakenemaan ja lähtivät sitten pois. Harald kuningas lähti Hardangeriin, mutta Sigurd kuningas Alrekstaderiin. Mutta kun Klypp herse saa kuulla tämän, niin hän ja hänen ystävänsä lähtevät kuningasta vastaan. Taloon saavuttuaan he käyvät asein hänen kimppuunsa, Klypp herse lävisti kuninkaan miekallaan, ja niin tämä sai surmansa; mutta Erling Gamle tappoi Klypp hersen samaan paikkaan.
Kuningas Harald Harrnaaturkki ja hänen veljensä Gudröd kuningas kokosivat suuren sotajoukon maan itäosasta ja pyrkivät sen kera pohjoista kohti Trondhjemiin. Mutta kun Haakon jaarli kuuli sen, niin hänkin keräsi luokseen väkeä, suuntasi kulkunsa etelään päin Möreen ja hävitteli sitä. Silloin oli hänen setänsä Grjotgard siellä, ja hänen oli määrä puolustaa maata Gunhildin poikien hyväksi. Hän käski sotaväkeä kokoontumaan, niinkuin kuninkaat olivat lähettäneet sanan. Haakon jaarli kävi häntä vastaan ja ryhtyi taisteluun; siinä kaatui Grjotgard ja kaksi jaarlia hänen kanssaan ja paljon muita miehiä.
Sitten Haakon jaarli purjehti ulos merelle ja sen jälkeen ulkoväylää pitkin etelään päin. Hän saapui Tanskaan ja lähti kuningas Harald Gorminpojan luo; siellä hänet otettiin hyvin vastaan ja hän viipyi kaiken talvea. Tanskan kuninkaan luona oli myöskin mies nimeltä Harald; hän oli Knut Gorminpojan poika ja kuningas Haraldin veljenpoika. Hän oli palannut viikinkiretkeltä, oli ryöstellyt kauan ja koonnut itselleen siten suunnattomasti tavaraa; häntä sanottiin Kulta-Haraldiksi. Hänellä oli mielestään suuri oikeus päästä Tanskan kuninkaaksi.
Kuningas Harald ja hänen veljensä johtivat sotajoukkonsa pohjoiseen päin Trondhjemiin eivätkä kohdanneet siellä mitään vastarintaa. He kantoivat siellä veroa ja kaikki kuninkaan saatavat ja pakottivat talonpojat maksamaan suuria rahasummia; sillä kuninkaat olivat pitkän aikaa saaneet varsin vähän veroa Trondhjemistä, koska Haakon jaarli oli vallinnut siellä hyvin voimakkaana ja ollut riidassa kuninkaiden kanssa. Syksyllä Harald kuningas lähti etelän puolelle mukanaan suurin osa sitä sotajoukkoa, joka oli kotoisin sieltä, mutta Erling kuningas jäi jälkeen miehineen. Hän esitti yhä suuria vaatimuksia talonpojille ja teki heidän elämänsä kovin vaikeaksi, mutta talonpojat nurisivat eivätkä sietäneet tätä vahinkoa. Ja talvella talonpojat kokoontuivat ja saivat suuren joukon, lähtivät sitten Erlingiä vastaan sinne, missä hän vieraili, ja ryhtyivät taisteluun; siinä kaatui kuningas Erling ja suuri määrä miehiä hänen kerallaan.
Kun Gunhildin pojat hallitsivat Norjaa, tuli kova katovuosi, ja hätä kasvoi, kuta kauemmin he vallitsivat maata. Mutta talonpojat syyttivät siitä kuninkaita, ja näin he tekivät sitä enemmän, kun kuninkaat olivat ahnaita ja tylyjä talonpoikia kohtaan. Niin kurjaksi kävi elämä, että melkein kaikkialla maalaisilta puuttui ohraa ja kalaa. Haalogalannissa vallitsi niin suuri nälänhätä ja puute, ettei siellä kasvanut juuri laisinkaan ohraa, vaan lumi peitti koko maan keskellä kesää. Näin lauloi Öivind Skaldespilder — hän sattui astumaan ulos kovan pyryn aikana —:
Lumi peittää Odenin vaimon[76] (Lapin miesten lailla karjaa ruokimme varvuilla koivun sisällä) keskellä kesää.
Olavi Trygvenpojan tarina.
(968-1000)
Astrid oli nimeltään se nainen, jonka kanssa kuningas Trygve Olavinpoika oli ollut naimisissa; hänen isänsä oli Eirik Bjodaskalle, muuan mahtava mies, joka asui Oprostaderissa. Mutta Trygven kaaduttua Astrid pakeni ja lähti salaisesti tiehensä mukanaan sen verran irtaimistoa kuin hän voi ottaa matkaansa. Häntä seurasi hänen kasvatusisänsä, jonka nimi oli Torolv Täiparta; tämä ei eronnut hänestä koskaan, mutta hänen toiset uskottunsa kulkivat vakoilemassa, mitä hänen vihamiehistään kerrottiin tai missä he oleilivat.
Astrid kantoi kohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Hän kuljetutti itsensä erään järven saarelle ja piiloutui sinne muutamien seuralaisten kera; siellä hän synnytti lapsen, se oli poika. Mutta kun lapsi oli valeltu vedellä, nimitettiin se Olaviksi isoisänsä mukaan. Siellä Astrid oli piilossa kesän, mutta kun yöt pimenivät ja päivät alkoivat lyhetä ja ilma käydä koleaksi, lähti hän liikkeelle ja hänen kerallaan Torolv ja muutamia muita; he kulkivat salaisesti, vain öisin, eivätkä kohdanneet ihmisiä. Näin he saapuivat eräänä iltana Astridin isän, Oprostaderin Eirikin luo. He kulkivat kenenkään tietämättä, ja Astrid lähetti taloon sanan ilmoittaakseen siitä Eirikille; tämä käski väkensä johdattaa heidät pieneen rakennukseen ja panna heidän eteensä parhainta ruokaa. Kun Astrid oli viipynyt siellä lyhyen ajan, palasi hänen saattueensa kotiin, mutta hän jäi sinne ja hänen kerallaan kaksi palvelijatarta, hänen poikansa Olavi, Torolv Täiparta sekä tämän poika Torgils, kuuden talven ikäinen; nämä jäivät sinne talveksi.
Harald Harmaaturkki ja hänen veljensä Gudröd lähtivät Trygve Olavinpojan surman jälkeen niihin taloihin, jotka Trygve oli omistanut; mutta silloin Astrid oli poissa, eivätkä he saaneet mitään tietoa hänestä. Sellainen huhu osui heidän kuuluviinsa, että hän kantoi kohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Syksyllä he lähtivät pohjan puolelle, niinkuin ennen on kirjoitettu. Mutta kohdattuaan äitinsä Gunhildin he kertoivat hänelle kaikesta, mitä matkalla oli tapahtunut. Hän tiedusteli tarkoin Astridista; he kertoivat huhun, minkä olivat kuulleet hänestä. Mutta siitä syystä, että Gunhildin pojat samana syksynä ja seuraavana talvena joutuivat sotaan Haakon jaarlin kanssa, niinkuin ennen on kirjoitettu, ei sinä talvena etsitty Astridia ja hänen poikaansa.
Seuraavana keväänä Gunhild lähetti vakoojia Ylämaihin ja aina Vikeniin asti tiedustelemaan, miten Astridin laita oli. Mutta palatessaan lähetit saattoivat ilmoittaa, että Astrid oli isänsä Eirikin luona; he sanoivat myös, että varmaankin hän siellä kasvatti Trygve kuninkaan poikaa. Silloin Gunhild valitsi heti lähetit ja varusti heidät hyvin vaatteilla ja aseilla; heitä oli kolmekymmentä miestä, ja johtajana heillä oli muuan mahtava mies ja Gunhildin hyvä ystävä, nimeltä Haakon. Gunhild käski heidän nyt lähteä Oprostaderiin Eirikin luo ja ottaa sieltä Trygve kuninkaan pojan ja tuoda tämän hänen luokseen.
Sitten lähetit suoriutuivat matkalle. Mutta kun he olivat päässeet lähelle Oprostaderia, saivat Eirikin ystävät vihiä heidän matkastaan ja toimittivat hänelle eräänä iltana tiedon lähettien tulosta. Heti samana iltana Eirik antoi Astridin valmistautua lähtemään tiehensä, hankki hyviä oppaita ja lähetti hänet itään päin Svitjodiin ystävänsä Haakon Vanhan, erään mahtavan miehen luo. He lähtivät tiehensä, kun yötä oli vielä pitkälti jäljellä. Seuraavana päivänä illansuussa he saapuivat Skaun nimiseen kihlakuntaan, näkivät siellä ison talon, menivät sinne ja pyysivät yösijaa, he salasivat nimensä ja olivat halvoissa pukimissa. Se talonpoika, Björn Eiterkveisa nimeltään, oli rikas mies, mutta häijy; hän ajoi heidät pois, mutta he saapuivat samana iltana toiseen taloon vähän matkan päähän sieltä. Torstein oli sen talonpojan nimi, hän soi heille yösijan ja suojaa yöksi; siellä he nukkuivat hyvissä vuoteissa.
Haakon saapui Gunhildin miesten kera varhain aamulla Oprostaderiin ja tiedusteli Astridia ja tämän poikaa. Eirik sanoi, ettei hän ollut siellä. Haakon ja hänen miehensä tutkivat talon ja viipyivät pitkälle päivän selkään ja saivat hiukan vihiä Astridin matkasta. He ratsastavat sitten samaa tietä, tulevat myöhään illalla Skauniin Björn Eiterkveisan luo ja yöpyvät sinne. Haakon kysyy Björniltä, voiko tämä ilmoittaa hänelle jotakin Astridista. Talonpoika kertoo, että päivällä sinne oli tullut muutamia ihmisiä pyytäen yösijaa, "mutta minä ajoin ne pois, ja nyt ne kai ovat yöpyneet tänne lähistölle."
Torsteinin renki tuli illalla kotiin metsästä ja saapui Björnin taloon, sillä se oli matkan varrella. Hän huomasi, että sinne oli tullut vieraita ja mitä asiaa näillä oli; hän ilmoitti sen Torstein talonpojalle. Kun vielä oli jäljellä kolmas osa yötä, herätti Torstein vieraansa, käski heidän lähteä tiehensä ja puhui heille tylysti. Mutta kun oli päästy kappaleen matkaa talosta, ilmoitti Torstein heille, että Gunhildin lähetit olivat Björnin luona heitä etsimässä. He pyysivät häntä auttamaan, hän antoi heille oppaan ja vähän ruokaa. Opas saattoi heidät saloon, missä oli järvi ja siinä kaislaa kasvava saari. He pääsivät kahlaten saareen ja piiloutuivat kaislikkoon. Varhain seuraavana päivänä Haakon ratsasti Björnin talosta ympäristöön, ja kaikkialla hän tiedusteli Astridia. Ja Torsteinin luo saavuttuaan hän kysyi, olivatko he tulleet sinne. Tämä sanoi, että sinne oli tullut muutamia ihmisiä, ja nämä olivat päivän sarastaessa lähteneet itään päin salolle. Haakon pyysi Torsteinia lähtemään heidän kerallaan, koska hän tunsi tiet ja piilopaikat. Torstein lähti heidän mukaansa, mutta kun oli päästy metsään, niin hän neuvoi heidät pois sieltä, missä Astrid oli. He kulkivat koko sen päivän etsien eivätkä löytäneet heitä, lähtivät sitten takaisin ja kertoivat Gunhildille, miten oli käynyt. Astrid ja hänen saattueensa jatkoivat matkaansa ja saapuivat Svitjodiin Haakon Vanhan luo. Siellä Astrid ja hänen poikansa Olavi viipyivät pitkän ajan ja heidän oli hyvä olla.
Gunhild kuninkaanäiti sai kuulla, että Astrid ja tämän poika Olavi olivat Ruotsissa; silloin hän lähetti jälleen Haakonin hyvä saattue mukanaan itään Eirik svealaiskuninkaan luo oivia lahjoja ja ystävällisiä sanoja viemään. Lähetit otettiin siellä hyvin vastaan. Sitten Haakon esittää asiansa ja sanoo, että Gunhild pyysi kuningasta suomaan apuaan, niin että hän voisi saada Olavi Trygvenpojan kanssaan Norjaan: "Gunhild haluaa kasvattaa hänet." Kuningas antaa hänelle seuraksi miehiä, ja he ratsastavat Haakon Vanhan luo; siellä Haakon kehoittaa monin ystävällisin sanoin Olavia lähtemään mukaansa. Haakon Vanha vastaa suopeasti ja sanoo, että äiti saa päättää hänen matkastaan. Mutta Astrid ei tahdo millään muotoa, että poika lähtisi. Lähetit menevät nyt pois ja kertovat vastauksen Eirik kuninkaalle; sitten he varustautuvat matkaamaan kotiin, mutta pyytävät taas kuningasta auttamaan, että he saisivat pojan mukaansa, joko Haakon Vanhan mielisuosiolla tai hänen tahtomattaan. Kuningas antaa heille jälleen joukon miehiä. Lähetit tulevat nyt Haakon Vanhan luo ja vaativat, että pojan on lähdettävä heidän mukaansa; mutta kun siihen ei oltu suostuvaisia, puhuivat he suuria sanoja, uhkasivat turvautua väkivaltaan ja käyttäytyivät vihaisesti. Silloin ryntää esiin muuan orja, Burtse niminen, ja aikoo lyödä Haakonia, niin että heidän täytyy joutuin väistyä pois, jotta eivät saisi kuritusta orjan kädestä. Sitten he palaavat Norjaan ja kertovat Gunhildille matkastaan sekä että ovat nähneet Olavi Trygvenpojan.
Sigurd oli nimeltään Astridin veli, Eirik Bjodaskallen poika. Hän oli kauan ollut poissa maasta ja oleskellut idässä Gardariikin[77] Valdemar kuninkaan luona; Sigurd nautti siellä suurta kunnioitusta. Astrid sai halun lähteä sinne veljensä luo. Haakon Vanha antoi hänelle hyvän saattueen ja oivat varusteet; hän lähti muutamien kauppien kera. Silloin hän oli ollut kaksi talvea Haakon Vanhan luona, ja Olavi oli nyt kolmen talven ikäinen.
Mutta kun he purjehtivat itään meren poikki, tuli heitä vastaan viikinkejä, ne olivat virolaisia; nämä valtasivat sekä väen että tavaran, muutamia he surmasivat, toiset jakoivat keskenään orjiksi. Siellä Olavi erotettiin äidistään, ja eräs virolainen nimeltä Klerkon otti huostaansa hänet, Torolvin ja Torgilsin. Klerkon arveli, että Torolv oli liian vanha orjaksi, niin ettei hänestä ollut mitään hyötyä, ja surmasi hänet; mutta pojat hän otti mukaansa ja möi heidät eräälle Klerk nimiselle miehelle kelpo pukista. Eräs kolmas mies osti sitten Olavin ja antoi hänestä hyvän viitan; miehen nimi oli Reas, hänen vaimonsa Rekon ja heidän poikansa Rekone. Siellä Olavi eli kauan, hänen oli hyvä olla, ja mies piti hänestä paljon. Olavi viipyi kuusi talvea Vironmaassa tällaisissa oloissa.
Sigurd Eirikinpoika saapui Viroon Holmgaardin[78] Valdemar kuninkaan lähettiläänä, ja hänen oli määrä noutaa siitä maasta veroa kuninkaalle. Sigurd retkeili mahtavana mukanaan paljon miehiä ja tavaraa. Hän näki turulla kauniin pojan, jonka hän havaitsi muukalaiseksi, ja tiedusteli tämän nimeä ja syntyperää. Hän sanoi itseään Olaviksi, isäänsä Trygve Olavinpojaksi ja äitiään Astridiksi, Eirik Bjodaskallen tyttäreksi; silloin Sigurd huomasi, että tämä oli hänen sisarenpoikansa. Sitten Sigurd kysyi, kuinka hän oli sinne tullut. Olavi kertoi kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut. Sigurd pyysi häntä seuraamaan Reas talonpojan luo; mutta sinne päästyään hän osti molemmat pojat ja vei heidät mukanaan Holmgaardiin. Hän ei antanut mitään tietoa Olavin syntyperästä, mutta kohteli häntä hyvin.
Olavi Trygvenpoika seisoi eräänä päivänä turulla; siellä oli paljon väkeä saapuvilla. Silloin hän tunsi Klerkonin, joka oli surmannut hänen kasvatusisänsä Torolv Täiparran. Olavilla oli pieni kirves kädessään, ja hän iski sen Klerkonin päähän, niin että se painui aivoihin, ja juoksi viipymättä kotiin ja kertoi sen sukulaiselleen Sigurdille; mutta Sigurd vei heti Olavin kuningattaren asuntoon ja ilmoitti asian hänelle. Hänen nimensä oli Allogia; Sigurd pyysi häntä auttamaan poikaa Hän katseli tätä, sanoi, ettei niin kaunista poikaa saanut surmata, ja käski kutsua miehiä luokseen täysissä aseissa.
Holmgaardissa pidettiin rauhaa niin pyhänä, että laki määräsi surmattavaksi jokaisen, ken tappoi miehen tuomiotta. Niin virtasi heidän tapansa mukaan kaikki kansa kokoon ja rupesi etsimään, minne poika oli joutunut. Silloin sanottiin, että hän oli kuningattaren talossa aseellisen joukon turvissa; tämä ilmoitettiin kuninkaalle. Hän lähti sinne miehineen, sillä hän ei tahtonut, että syntyisi taistelu. Kuningas määräsi sakon ja kuningatar maksoi sen. Sitten Olavi jäi kuningattaren luo, ja tämä oli suuresti ihastunut häneen. Gardariikissa oli laki sellainen, etteivät kuninkaalliset lapset saaneet olla siellä muutoin kuin kuninkaan suostumuksella. Silloin Sigurd kertoo kuningattarelle, mitä sukua Olavi on sekä ettei tämä voinut vainon vuoksi olla omassa maassaan, ja pyysi häntä puhumaan kuninkaalle siitä. Hän teki niin pyytäen kuningasta auttamaan tätä kuninkaanpoikaa, jolle kohtalo oli ollut niin kova; ja esirukouksillaan hän sai aikaan sen, että kuningas lupasi tehdä niin, otti sitten Olavin hoivaansa ja kohteli häntä kunniallisesti, niinkuin kuninkaanpoikaa sopii. Olavi oli yhdeksän talven ikäinen saapuessaan Gardariikiin, mutta viipyi vielä yhdeksän talvea Valdemar kuninkaan luona. Olavi oli hyvin kaunis, suuri ja väkevä ja aseiden käytössä etevämpi kaikkia norjalaisia, joista kerrotaan.
Jaarli Haakon Sigurdinpoika oli Tanskan kuninkaan Harald Gorminpojan luona talvea paettuaan Norjasta Gunhildin poikia. Haakonilla oli niin paljon mietittävää talvella, että hän kävi vuoteeseen; hän makasi usein hereillä ja söi ja joi vain sen verran, että säilytti ruumiinvoimansa. Silloin hän lähetti salaisesti miehiään Trondhjemiin ystäviensä luo ja suunnitteli heidän kanssaan, että he surmaisivat kuningas Erlingin, jos saisivat siihen tilaisuuden; hän sanoi aikovansa palata valtakuntaansa kesän tullen. Sinä talvena tröndit surmasivat Erlingin, niinkuin ennen on kirjoitettu.
Haakonin ja Kulta-Haraldin välillä vallitsi luja ystävyys. Harald esitti Haakonille ajatuksensa; hän sanoi aikovansa asettua maahan ja jättävänsä sotalaivansa ja kysyi Haakonilta, arveliko tämä, että kuningas Harald suostuisi jakamaan valtakunnan hänen kanssaan, jos hän sitä vaati.
"Sitä minä arvelen", virkkaa Haakon, "ettei kuningas sinulta kiellä mitään oikeutta; mutta parempaa tietoa saat tästä asiasta, jos puhut siitä kuninkaalle. En luule, että saat valtakuntaa, ellet sitä vaadi."
Vähän ajan kuluttua tästä keskustelusta Kulta-Harald puhui Harald kuninkaalle, kun saapuvilla oli paljon suurmiehiä, molempain ystäviä. Silloin Kulta-Harald vaati Harald kuninkaalta, että tämä jakaisi valtakunnan puoliksi hänen kanssaan, niinkuin arvonsa ja syntyperänsä antoivat hänelle oikeuden Tanskanmaassa. Tästä vaatimuksesta Harald suuttui suuresti ja sanoi, ettei yksikään mies ollut vaatinut hänen isältään kuningas Gormilta sitä, että tämä rupeaisi Tanskassa puolkuninkaaksi, ei myöskään tämän isältä Hårde-Knutilta tai Sigurd Käärmesilmältä tai Ragnar Lodbrokilta — hän raivostui niin, ettei hänen kanssaan voinut puhua.
Kulta-Harald tyytyi nyt asemaansa vielä vähemmän kuin varemmin; hänellä ei ollut valtakuntaa sen enempää kuin ennenkään, mutta lisäksi kuninkaan viha kestettävänä. Niin hän saapui ystävänsä Haakonin luo, valitti pulaansa ja pyysi hyvää neuvoa, niin että voisi saada valtakunnan; hän sanoi lähinnä aikoneensa tavoitella valtakuntaa voimalla ja aseilla. Haakon pyysi, ettei hän puhuisi tästä kenellekään, jotta se asia ei leviäisi.
"Henkesi se voi sinulle maksaa", hän sanoo; "ajattele itse, mihin sinulla on kykyä. Moiset suuret tuumat vaativat, että mies on rohkea ja luja, ettei säästä hyvää eikä pahaa, jotta se asia voisi edistyä, mihin hän on ryhtynyt. Mutta onnetonta on käydä käsiksi suuriin aikeisiin ja sitten luopua niistä häpeällä."
Kulta-Harald vastaa: "Niin aion ryhtyä tähän vaatimukseen, etten edes säästä käsiäni itse kuninkaan surmasta, jos siihen joudutaan, kun hän epää minulta valtakunnan, joka minulle oikeuden mukaan kuuluu." Siihen päättyy heidän keskustelunsa.
Harald kuningas kävi sitten Haakonin luo, ja he ryhtyivät yhdessä keskustelemaan. Kuningas kertoo jaarlille, minkä vaatimuksen Kulta-Harald on tuonut valtakunnasta ja minkä vastauksen hän antoi; hän sanoo, ettei hän millään ehdolla tahdo vähentää valtakuntaansa: "Mutta jos Kulta-Harald pitää kiinni tästä vaatimuksesta, silloin ei minulla ole paljoa sitä vastaan, että hänet surmataan, sillä luotan häneen vähän, ellei hän luovu tästä."
Jaarli vastaa: "Minun luuloni mukaan Harald on ajanut tätä niin kiihkeästi, ettei hän anna sen enää raueta. Odotan, että jos hän nostaa sodan tässä maassa, niin hän saa runsaasti apua ja eniten isänsä ystävällisyyden tähden. Mutta onnettominta on teille surmauttaa sukulaisenne, sillä kaikki miehet sanovat tässä tapauksessa häntä syyttömäksi. En myöskään tahdo antaa sinulle sitä neuvoa, että teet itsestäsi pienemmän kuninkaan kuin isäsi Gorm oli; hän suurensi valtakuntaansa paljon eikä suinkaan sitä vähentänyt."
Silloin kuningas sanoo: "Minkä neuvon siis annat, Haakon? Eikö minun pidä jakaa valtakuntaa ja vapautua tästä rauhattomuudesta?"
"Tavatkaamme toisemme muutaman päivän perästä", sanoo Haakon jaarli; "ensin tahdon pohtia tätä pulmallista asiaa ja sitten vastata".
Sitten kuningas poistui väkineen.
Haakon jaarli antautui nyt uudelleen vakaviin mietteisiin ja salli vain harvojen miesten oleskella talossaan. Muutaman päivän kuluttua Harald tuli jaarlin luo, ja he puhelivat keskenään. Kuningas kysyy, onko jaarli nyt harkinnut sitä keskustelua, mikä heillä tuonoin oli.
"Sen vuoksi olen valvonut yötä ja päivää", sanoo jaarli, "ja minun mielestäni on se neuvo paras, että sinä pidät hallittavanasi kaiken sen maan, minkä isäsi omisti ja sinä perit hänen jälkeensä, mutta hankit sukulaisellesi Haraldille toisen valtakunnan, josta hän voi saada kunniaa".
"Mikä valtakunta se olisi", kysyy kuningas, "jonka voin luovuttaa
Haraldille, jos pidän Tanskanmaan jakamattomana?"
"Se on Norja", vastaa jaarli. "Sikäläisiä kuninkaita vihaa koko kansa, ja joka mies toivoo heille turmaa, niinkuin luonnollista onkin."
Kuningas virkkaa: "Norja on suuri maa ja sen kansa lujaa, ja vaikea on sitä tavoitella muukalaisella sotajoukolla. Niin kävi meidän, kun Haakon suojeli maata, että menetimme paljon väkeä, mutta emme saavuttaneet voittoa. Ja Harald Eirikinpoika on minun kasvattini ja polvipoikani."
Silloin jaarli sanoo: "Kauan olen tietänyt, että te olette usein antanut apua Gunhildin pojille, mutta he ovat kuitenkin palkinneet teitä vain pahalla. Me saamme Norjan paljoa helpommin kuin hävittämällä sitä koko tanskalais-sotajoukolla. Lähetä sinä sana kasvatillesi Haraldille ja pyydä häntä ottamaan sinulta se maa ja läänitys, mikä heillä ennen oli täällä Tanskassa. Kutsu hänet luoksesi; silloin Kulta-Harald voi lyhyessä ajassa voittaa Norjassa valtakunnan Harald Harmaaturkilta."
Kuningas vastaa, että huonona työnä pidetään kasvattinsa pettämistä.
"Niin kai tanskalaiset sanovat", virkkaa jaarli, "että parempi on surmata norjalainen viikinki kuin tanskalainen kasvatusveli". — He keskustelevat nyt kauan tästä, kunnes sopivat asiasta.
Kulta-Harald saapuu jälleen puhumaan Haakonin kanssa. Jaarli sanoo edistäneensä hänen asiaansa siten, että nyt on hyviä toiveita siitä, että mahdollisesti häntä varten on valmiina kuningaskunta Norjassa.
"Silloin me kaksi", hän lausuu, "pidämme lujana liittomme. Minä voin silloin antaa sinulle vankkaa tukea Norjassa."