KUNINGASTARINOITA

Kirj.

Snorri Sturluson

Norjan kielestä lyhentäen suomentanut

Toivo Wallenius

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1919.

SISÄLLYS:

Johdanto. Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan. Snorre Sturluson ja hänen teoksensa. Harald Kaunotukan tarina. Haakon Hyvän tarina. Eirikinpoikain tarina. Haakon jaarlin tarina. Olavi Trygvenpojan tarina. Viiteselitykset.

JOHDANTO.

Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.

"Norjan kansan historia alkaa samaan aikaan kuin sen maankin", sanoo P.A. Munch teoksessaan "Norjan kansan historia"; "ja yhtä vähän kuin historia tietää kertoa tapahtumista, jotka ovat sattuneet Norjan pohjalla ennen norjalaisten tuloa, yhtä vähän se tietää norjalaisista, ennenkuin se tapaa heidät Norjassa asuvina". Aikoinaan onkin esitetty se arvelu, että Norja on jo alkujaan ollut germaanisen väestön asuttama; mutta myöhempi tutkimus on kuitenkin tehnyt sen johtopäätöksen, että nykyisten norjalaisten esi-isät ovat saapuneet maahan eteläisemmiltä tienoilta. Skandinaaviset muinaistarut kertovat heidän vaeltaneen Venäjän eteläosista jumalien johtamina, ja myöskin tiede on määritellyt heidän varhaisimmaksi tunnetuksi asuinpaikakseen germaanilais-kansain yhteisen alkukodin, joka sijaitsi Mustanmeren rantamilla Tonavan suupuolen ja Krimin välisellä alalla. Mitä tietä he ovat sieltä siirtyneet pohjan perille, sitä ei ole voitu varmasti ratkaista. Luultavasti he ovat kulkeneet Venäjän ja Saksan jokia seuraten Itämeren rannikolle, mistä matka lienee jatkunut Tanskan kautta Skandinaavian niemimaalle. Munch tosin arvelee mahdolliseksi, että Norja on asutettu pohjoisesta käsin, siten että tulokkaat ovat Pohjanlahtea kiertäen saapuneet ensiksi Lappiin ja Ruijaan; mutta tätä olettamusta ei hän ole voinut pätevästi todistaa.

Oli miten tahansa, jo myöhemmällä kivikaudella, useita vuosituhansia ennen nykyistä ajanlaskuamme, asusti Norjassa germaanilaista väestöä, joka oli tunkenut tieltään toiseen rotuun kuuluvan kansan, luultavasti lappalaiset. Tämä väestö oli sitten saman kehityksen alainen kuin Euroopan muutkin kansat, siirtyen kivikaudesta pronssikauteen, sen jälkeen rautakauden eri vaiheisiin. Roomalaisen maailmanvallan aikana se joutui tekemisiin eteläisempien sivistyskansojen kanssa kehittäen hyvinkin laajalle ulottuvia kauppasuhteita, kuten lukuisat raha- y.m. löydöt todistavat. Ja kun suuret germaanilaiset kansainvaellukset alkavat, ottaa pohjola runsaasti osaa niihin. "Kansojen äidinkohduksi" nimittää muuan goottilaisten historioitsija pohjolaa, ja viimeaikainen tutkimus onkin osoittanut, että useat germaanilaisheimot, jotka niin ankarasti järkyttivät Rooman valtakunnan perustuksia ja murtivat siihen arveluttavia aukkoja, lähtivät alkujaan Skandinaavien maista tai ainakin olivat läheisissä suhteissa sikäläisiin asukkaisiin. Sellaisia olivat m.m. gootit, burgundit, herulit ja langobardit.

Vuoden 550:n vaiheilla alkaa historian valo hämäränä kajastuksena tunkeutua pohjankin perille selvitellen sikäläisiä olosuhteita ainakin ääriviivoiltaan, ja tällöin saamme ensimmäiset tiedot Norjankin valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Goottilainen Jornandes luettelee Skandzan (Skandinaavian) kansain joukossa useita norjalaisia pikkuheimoja, joiden nimet esiintyvät myöhemmälläkin ajalla, ja hänen aikalaisensa Caesarean Prokopius tuntee "Thulen" ja sen kolmetoista kansaa eli kuningaskuntaa. Näiden esittämistä nimistä päättäen on Norjassa jo ennen vuotta 550 muodostunut pikkuvaltioita, jotka vastaavat historiallisen ajan fylkejä. Heimojen hallinto oli monarkkinen, ja kansa oli jaettu kihlakuntiin ( herred ), joiden yleiset asiat ratkaistiin käräjillä, missä johtajilla kuitenkin oli päätösvalta. Kukin kihlakunta omisti alkujaan maan yhteisesti, mutta maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittyessä muodostui suvun yksityisomaisuus ( odet ); viljelemätön maa pysyi yhteisenä ( almenning ), jota käytettiin laitumiksi tai metsästykseen. Kansan muodostivat vapaat miehet (talonpojat), jotka voivat vuokrata osan tilastaan vapaille maattomille ( lejlænding ) tai omistaa yksityisomaisuutena orjia. Kansan yläpuolella olivat päälliköt (jaarlit, herset ), joiden suvuilla oli perinnöllinen arvo rikkauden ja urotöiden perustuksella. Näillä oli oikeus pitää soturiseuruetta ja käydä yksityissotia. Kun valtio joutui sotaan, valittiin yksityinen päällikkö johtajaksi, ja hän saattoi menestyessään kohota kuninkaaksi tai valloittaa itselleen valtakunnan.

Näillä perustuksilla alkavat Norjan kansan olot kehittyä varsinaisen historiallisen ajan koittaessa 8:nnen vuosisadan loppupuolella. Tällöin ilmenee parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa kolme huomattavaa suuntaviivaa. Norjassa kuten molemmissa naapurimaissakin esiintyy voimakas pyrkimys valtiolliseen yhtenäisyyteen, koko maan käsittävän valtakunnan luomiseen. Sen yhteydessä tapahtuu huomattava maastamuutto ja viikinkiretket kehittyvät korkeimmilleen. Ja lopuksi alkaa kristinuskon ja pakanuuden välillä taistelu, joka päättyy ensinmainitun voittoon, mikä taas on omansa vahvistamaan kansallista ja valtiollista yhtenäisyyttä ja tekee lopun viikinkiretkistä.

Yhdistämistyön pani alulle kuningas Halvdan Musta 9:nnen vuosisadan alkupuolella alistaen valtaansa suurimman osan Kaakkois-Norjaa. Sen suoritti loppuun hänen poikansa Harald Kaunotukka, joka kymmenvuotiaana peri isänsä valtakunnan. Ripeästi hän kukisti enonsa Guthormin auttamana entisten pikkukuninkaiden kapinat ja laajensi aluettaan vuosi vuodelta, niin että se lopulta käsitti koko silloisen Norjan, yksinpä Haalogalanninkin kaukana pohjan perillä. Ratkaisevin taistelu tapahtui Hafsfjordin luona, missä hän verisessä yhteentörmäyksessä tuhosi liittoutuneiden ruhtinasten merivoimat. Tämän jälkeen ei kukaan enää vastustanut hänen valtaansa Norjassa, vaan taipumattomimmatkin väistyivät hänen tieltään siirtyen vieraisiin maihin. Myöskin ulkovaltoihin nähden Harald esiintyi voimakkaasti estäen erinäisiä itäisiä alueita joutumasta Svean kuninkaan alaisiksi ja valloittaen Norjalle Orkney-saaret sekä Shetlannin.

Voitolle päästyään Harald järjesti valtakuntansa olot tehden entiset suurmiehet virkamiehikseen ja anastaen aineelliseksi tuekseen monta sataa suurtilaa ympäri maata. Jaarlit ja herset saivat nyt kuninkaan palvelijoina hoitaa oikeudenkäyttöä ja periä veroja sekä sakkoja; he varustivat kuninkaan palvelukseen aseellisia miehiä ja olivat sodassa talonpoikain johtajina. Suurta tyytymättömyyttä herätti se, että kuningas alkoi vaatia talonpojilta vakinaisia veroja, sillä vapaa odal -mies oli tottunut pitämään itseään täysin riippumattomana.

Harald kuningas joutui kuitenkin itse horjuttamaan työnsä pysyväisyyttä. Vanhaksi käytyään hän jakoi valtakunnastaan alueita lukuisille pojilleen, ja jo hänen eläessään nämä osoittivat katkeralla riitaisuudellaan, että valtakunnan yhteys oli vaarassa. Hänen tarkoituksensa oli tehdä lempipojastaan Eirikistä varsinaisen valtansa perijä, mutta tämän veljet eivät olleet halukkaita alistumaan, ja Haraldin kuoltua Eirik Verikirves koetti turhaan verisellä väkivallalla lujittaa asemaansa. Hänen täytyi itsensä väistyä maasta, kun eräs Haraldin nuoremmista pojista, Englannissa kasvatettu Haakon Hyvä, saapui v. 840 Norjaan vaatimaan itselleen isänperintöä. Vihattu Eirik kuoli viikinkiretkillä, ja Haakon, joka oli saanut tuekseen Norjan mahtavimman suurmiehen, trondhjemilaisen Sigurd jaarlin, ja voittanut talonpoikain suosion lempeällä olemuksellaan, tuli Haraldin luoman ylivallan perijäksi. Hänen kerrotaan järjestäneen oikeusolot vakiinnuttamalla kaksi lakikuntaa sekä maan puolustuslaitoksen määräämällä kunkin fylken asevelvollisuuden ulkonaisen vaaran uhatessa.

Mutta erääseen mullistavaan muutokseen oli Haakonin valta vielä liian heikko. Hän oli Englannissa saanut kristillisen kasvatuksen ja päätti asemansa lujitettuaan saattaa uuden uskon voimaan myöskin omassa maassaan. Hänen lähin ympäristönsä suostuikin kastettavaksi, mutta talonpojat eivät taipuneet hylkäämään vanhoja jumalia ja isiltä perittyjä uhrimenoja; päinvastoin, esiintyen käräjillä ja uhrijuhlissa varsin uhkaavasti, he pakottivat kuninkaankin muodollisesti tunnustamaan vanhaa uskoa. Varmaankin olisi kansan ja kuninkaan välillä syntynyt ilmiriita tämän arkaluontoisen kysymyksen tähden, ellei ulkonainen vaara olisi heitä yhdistänyt. Eirik kuninkaan pojat eivät nimittäin halunneet jättää Norjaa hänen hallittavakseen, vaan kävivät tuon tuostakin tanskalaisten avustamina häiritsemässä hänen toimiaan. Haakon sai heistä kyllä voiton kahdessa verisessä taistelussa, mutta viimeisessä hän haavoittui hengenvaarallisesti ja kuoli heti sen jälkeen, luovutettuaan valtansa Eirikinpojille. Näiden hallitusta ei kuitenkaan kestänyt kauan, vaan valta siirtyi ennen pitkää trondhjemilaiselle jaarlille Haakon Sigurdinpojalle, joka ensin hallitsi maata Tanskan kuninkaan käskyläisenä, sittemmin itsenäisenä. Tällöin pakanuus pääsi uudelleen vallitsevaksi Norjassa.

Sekä Harald Kaunotukan että Haakon Hyvän toiminnan uudisti menestyksellisesti kuningas Olavi Trygvenpoika, joka v. 995 palasi isänmaahansa vietettyään lapsuutensa orjuudessa, nuoruutensa ja varhaisimman miehuutensa viikinkiretkillä ja vaihtelevissa seikkailuissa vierailla mailla ja merillä. Haakon jaarli, joka muuten oli kyvykäs mies, oli herättänyt talonpoikien vihan varsinkin aistillisuutensa vuoksi, ja Harald Kaunotukan jälkeläisen saapuessa maahan nämä nousivat kapinaan jaarlia vastaan, joka sai surmansa oman orjansa kädestä. Lyhyessä ajassa oli koko Norja uudelle kuninkaalle kuuliainen, ja hän voi nyt ryhtyä toteuttamaan Haakon Hyvän aikeita, s.o. levittämään kristinuskoa. Hän oli tosin tuonut Englannista kerallaan pappeja ja munkkeja, mutta enimmäkseen hän näyttää turvautuneen väkivaltaan. Alue toisensa jälkeen pakotettiin alistumaan kasteeseen, talonpojat, jotka olivat aseissa saapuneet käräjille uhaten taivuttaa Olavin samaten kuin Haakon Hyvänkin, eivät uskaltaneet ylivoiman edessä käyttää niitä, jäykkäniskaisimmat surmattiin usein hirvein kidutuksin, vanhojen jumalien temppelit hävitettiin, ja sijaan kohosi Valkean Kristuksen pyhäkköjä.

Olavi Trygvenpoika oli ennen Norjaan tuloaan viettänyt aito viikingin seikkailurikasta elämää, ja sotasankarin tavoin hänen päivänsä myöskin päättyivät. Tanskan kuningas Svein Pörhöparta, Ruotsin Olavi kuningas ja Haakon jaarlin poika Eirik liittoutuivat häntä vastaan väijyen sopivaa tilaisuutta tuhotakseen mahtavan hallitsijan. Sellainen ilmestyikin v. 1000 Olavi Trygvenpojan käydessä Vendinmaassa. Svolderin luona hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, suurenmoisessa meritaistelussa voitettiin Norjan kuninkaan laivasto, ja Olavi itse heittäytyi mereen välttääkseen vankeutta. Aaltojen alla sai hautansa tämä "meriratsun suistaja", joka ei ollut koskaan kääntänyt purttaan taistelusta muutoin kuin voittajana.

Edellä on jo huomautettu, että ominaista tälle aikakaudelle on myöskin viikinkielämä; ja koska se esiintyy varsin huomattavana tähän liittyvässä kuvauksessa, lienee paikallaan kosketella sitä pääpiirteissään.

Oikeastaan viikinkiretket olivat jonkinlaista jatkoa germaanien kansainvaelluksille, joihin olemme huomanneet pohjolankin ottaneen melkoisessa määrin osaa. Toisaalta ne ovat myöskin yhdistettävät rauhalliseen kaupankäyntiin ja siirtolaisuuteen. Olivathan Skandinaavian asukkaat jo ennen varsinaista viikinkikautta liikkuneet merillä kauppatarkoituksissa, ja vielä ryöstöretkiinkin antauduttuaan he harjoittivat usein samalla haavaa mainittua rauhallista ammattia. Eikä sotaisain retkikuntain tarkoituksena aina ollut yksinomaan tilapäinen omaisuuden hankinta, vaan monesti koetettiin voittaa pysyväistä hyvää asettumalla vakinaisesti vieraaseen maahan. Viikinkijoukot perustivat useita uusia valtakuntia ja asuttivat monta aluetta, varsinkin Pohjanmeren saarilla ja Itämeren rantamilla.

Syynä viikinkiretkiin olivat sekä sotaisa luonne ja seikkailuhalu, molemmat aito-germaanilaisia ominaisuuksia, että aineelliset seikat. Oma maa ei aina tuottanut riittävästi elatusta, ja sitäpaitsi oli yleisesti tapana luovuttaa perintötila jakamattomana vanhimmalle pojalle, jolloin nuorempien oli hankittava toimeentulonsa sotaisin keinoin. Väestö lienee myöskin karttunut nopeammin kuin viljelys edistyi, sillä verraten yleinen monivaimoisuus aiheutti suuren lapsilauman. Lisäksi vielä sisäiset rauhattomuudet, kuten voimakkaiden hallitsijain yksinvalta-pyrkimykset, pakottivat monen lähtemään vieraisiin maihin, joko pysyväisesti tai ryöstöretkille.

Ensimmäiset viikinkiretket tehtiin 700-luvun alussa, ja niitä jatkui sitten noin kolme vuosisataa. Mitä erikoisesti norjalaisiin tuli, liikkuivat he osaksi Itämerellä, mutta enimmäkseen Pohjanmerellä ja Atlantilla kohdistaen hyökkäyksensä Skotlantiin, Englantiin ja Irlantiin sekä näitä ympäröiviin saariin. Tarkoituksena oli myöskin perustaa vakinaisia valtakuntia, mikä toisinaan onnistuikin. Niinpä perusti norjalainen Torgils noin v. 838 suuren valtion Irlantiin, ja v. 853 loivat veljekset Olavi ja Ivar sinne uuden valtakunnan, jonka pääpaikkana oli Dublin ja joka säilyi heidän sukunsa alaisena 11:nnelle vuosisadalle asti. Sitäpaitsi oli Eirik Verikirveellä muutaman vuoden ajan kuningaskunta Englannissa.

Viikinkiretkillä eivät pohjan miehet voittaneet ainoastaan kultaa, vaan myöskin kulttuuria, joka heidän kauttaan vähitellen levisi kotimaahan ja vaikutti tehokkaasti olojen kehittymiseen, m.m. yhteiskunnallisessa suhteessa. Ja juuri viikinkiretkien tuloksena oli suuressa määrin kristinusko, joka niihin aikoihin edusti korkeinta sivistystasoa ja ajan mittaan taltutti pohjolan sotaisten kansain mielen saaden ne luopumaan hurjista vainomatkoistaan.[1]

Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.

Islannista, jota norjalaiset alkoivat asuttaa kahdeksannen sataluvun lopulla, tuli myöhemmin mitä tärkein aarreaitta pohjoismaiselle muinaistiedolle. Siellä säilyivät kauimmin viikinkiaikain runot ja tarinat, ja siellä sai jo varhain alkunsa Skandinaavian maiden historiankirjoitus, vieläpä niin suurenmoisessa muodossa, että harva samanlaisen sivistystason kansa on sellaista tulosta saavuttanut. Tärkein näistä aikakirjoista lienee Snorre Sturlusonin teos Kuningastarinoita, joka sekä historiallisessa suhteessa että esitystapaan nähden on luettava Pohjoismaiden kirjallisuuden merkkituotteisiin.

Snorre Sturluson l. Sturlanpoika syntyi Islannissa vuonna 1178. Mahtavan Sturlunga-suvun jäsenenä, lahjakkaana, aikaansa nähden oppineena ja varsinkin lainkäyttöön perehtyneenä miehenä hän saavutti huomattavan aseman silloin vielä itsenäisessä saarivaltiossa. Laskettuaan rikkaalla avioliitolla perustuksen melkoiselle varallisuudelle, jota hän osasi taidolla kartuttaa, hänestä tuli vuonna 1215 "lagsigemand", lakia säätäväin käräjäin ja korkeimman tuomioistuimen johtaja. Hänen runoilijamaineensa oli tällöin levinnyt jo Norjaankin, ja vuonna 1218 Snorre matkusti sinne itse saavuttaakseen kunniaa ja arvoa Haakon kuninkaan hovissa. Sekä kuningas että hänen lähin miehensä ja appensa Skule herttua[2] koettivat taivuttaa Snorrea toimimaan heidän valtiollisten pyrkimystensä edistämiseksi, ja maasta lähtiessään hän olikin Norjan kuninkaan läänitysmiehenä sitoutunut tukemaan Islannissa Haakon kuninkaan valtaa.

Kotiin palattuaan hän käytti merkityksellistä asemaansa oman vallanhimonsa tyydyttämiseksi ja saattoikin esiintyä perin mahtavana, m.m. tehostaen käräjillä pyrkimyksiään lähes tuhanteen nousevalla saattueella. Mutta pian hänen vaikutuksensa alkoi aleta, osaksi siitä syystä, että hän herätti ahneudellaan vastustusta omien sukulaistensa taholta. Suuresti heikonsi hänen asemaansa myöskin se, että Snorren (varmaankin tahallisesta) toimettomuudesta harmistuneena Haakon kuningas turvautui valtiollisissa aikeissaan hänen veljenpoikaansa, jonka kanssa Snorre oli joutunut ilmiriitaan. Nyt puhkesi Islannissa katkera sukuvaino, joka lopulta aiheutti Snorren kuoleman ja vapaavaltion tuhon. Serkkunsa ja voimakkaimman kannattajansa jouduttua taistelussa tappiolle arveli Snorre, joka ei kernaasti antautunut mieskohtaisesti aseleikkiin, parhaaksi väistää ylivoimaa ja lähti vuonna 1237 toistamiseen Norjaan. Siellä olivat olosuhteet kuitenkin muuttuneet hänelle epäedullisiksi. Kuninkaan suosiota hän ei voinut enää saavuttaa, ja epävarmana hän liittyi silloin läheisesti Skule herttuaan, joka pyrki hillitsemään Haakonin yhä kasvavaa valtaa. Jonkun ajan kuluttua Islannista saapui tieto, että Snorren veljenpoika ja vaarallisin kilpailija oli saanut surmansa taistelussa, ja silloin hän päätti palata kotiin koettaakseen uudelleen onneaan. Haakon kuningas, joka epäili häntä sekä entisen toiminnan että Skule jaarlin ystävyyden vuoksi, kielsi tosin jyrkästi häntä poistumasta maasta, mutta siitä huolimatta Snorre rohkeni uhmata lääniherraansa ja purjehti keväällä 1239 takaisin Islantiin.

Kauan ei kestänyt, ennenkuin Snorre oli saavuttanut entisen mahtiasemansa osassa maata, mutta nyt häntä uhkasi vaara Norjan kuninkaan taholta. Kukistettuaan lopullisesti Skule jaarlin Haakon päätti rangaista islantilaista suurmiestä tämän juonittelujen ja tottelemattomuuden vuoksi ja antoi eräälle Snorren kilpailijalle tehtäväksi toimittaa tämän Norjaan joko mielisuosiolla tai vastoin hänen tahtoaan. Onnettomuudekseen Snorre vielä vieroitti ahneudellaan vaikutusvaltaisia sukulaisia puoleltaan; hänen voimansa hupenivat hupenemistaan, lopulta vastustajat yllättivät hänet Reykjavikissa syksyllä 1241, ja kellariinsa piiloutunut vanhus sai surmaniskun palkkalaisen kädestä.

Edellä viitattiin Snorren runoilijatoimintaan, jonka hän oli aloittanut jo nuoruudessaan; suurenmoinen näyte hänen perehtyneisyydestään runouteen on hänen Edda -teoksensa (n.s. proosa-Edda), jonkinlainen järjestelmällinen oppikirja runouden perustasta (mytologiasta), sen kielestä ja runomitoista. Mutta runoilu oli niihin aikoihin pääasiallisesti historiallista runoilua, ja tämä johti hänet helposti historiankirjoitukseen, jonka tuloksena on laaja kokoelma kuvauksia pohjoismaiden, etupäässä Norjan vanhimmista kuninkaista sekä heidän ajoistaan. Luultavasti ne ovat valmistuneet vähitellen vuosien 1220 ja 1241 välillä.

Snorre ei suinkaan ole ensimmäinen islantilainen historiankirjoittaja, hänellä on ollut useita edeltäjiä aina kahdennentoista vuosisadan alkupuolelta asti. Kaikki nämä teokset hän on epäilemättä tuntenut, ja lisäksi hän on saanut aineistoa runoilijain historiallisista lauluista, suullisista perimätarinoista sekä muistiin merkityistä taruista. Mutta Snorre on käyttänyt aineksia perin taitavasti, perkaillen pois sellaista, mikä hänestä on tuntunut pelkältä sadulta tai seikkailulta, ja kriitillisyytensä tueksi hän saattoi vielä käyttää mieskohtaista Norjan olojen tuntemusta. Omasta puolestaan hän luottaa eniten lauluihin; niinpä hän sanoo esipuheessaan: "Tosin runoilijain tapana on ylistää eniten sitä, jolle he laulavat, mutta kukaan ei sentään rohkene kertoa laulettavalleen sellaisista teoista, jotka kaikki kuulijat ja hän itsekin tietäisi valheeksi ja lorupuheeksi; se olisi pilkkaa eikä ylistystä."

Snorren esitystapaa kuvaa sattuvasti tri Gustav Storm seuraavin sanoin: "Merkillepantavaa on Snorressa historioitsijana hänen historiallinen taiteensa. Historiallinen tarina oli elämäkertakuvausta, ja siinä on parasta eloisa luonteenkuvaus. Snorren teos on kokoelma elämäkertoja, joissa luonteenkuvaus on erinomainen. Ominaista hänen teokselleen on sen oivallinen rakenne, missä kaikki asiaankuulumaton on jätetty pois ja jokainen yksityiskohta kuuluu läheisesti kokonaisuuteen. Hänen kokoelmansa Norjan kuninkaiden elämäkertoja on sen vuoksi tullut kokonaisen suvun historiaksi, missä kukin yksityinen jäsen esiintyy erikoispiirteineen. Edeltäjistään poiketen hän liittää päähenkilöiden (kuninkaiden) kuvaukseen melkoisen joukon sivuhenkilöltä, mutta vain sikäli kuin nämä muodostavat kehyksen päähenkilön ympärille vähentämättä häneen kohdistettavaa huomiota. Erikoisesti on Snorre pyrkinyt kuvaamaan kuninkaiden luonnetta sellaisena, kuin hän sen käsitti, ja siitä kehittämään heidän kohtalonsa. Tällöin hänen tärkeimpänä keinonaan on esittää henkilöt puhuen ja keskustellen… Hän käyttää tilaisuutta antaakseen päähenkilöiden pitää puheita tai ottaa osaa keskusteluihin, kun haluaa saada esiin toiminnan vaikuttimen ja vaikutuksen… Näissä puheissa on jokainen sana sukeutunut henkilön luonteesta, vaikkakin ne ovat kokonaan Snorren sepittämiä…"

Oheenliitetyt tarinat, jotka sisältävät alkuosan (yli kolmanneksen) Snorren kokoelmasta, ovat suomennetut tri Gustav Stormin eteväksi tunnustetusta norjankielisestä käännöksestä, joka ilmestyi vuonna 1899. Suomentaja on katsonut olevan syytä hiukan lyhennellä alkuperäistä esitystä. Snorre aloittaa teoksensa Ynglinge-tarinalla, joka sisältää osaksi maantieteellisiä kuvauksia, osaksi selontekoa varhaisimmista, enimmäkseen taruperäisistä kuninkaista. Koska tämä ei ole omansa herättämään mielenkiintoa laajemmassa lukijakunnassa, on arveltu voitavan sivuuttaa se. Tämän jälkeen seuraa Halvdan Mustan tarina, josta kuitenkin on otettu vain loppuosa liittämällä se johdatukseksi Harald Kaunotukan tarinaan, koska jo siinä käsitellään tämän ensimmäisen "suurkuninkaan" vaiheita; selvyyden vuoksi on tällöin täytynyt laatia alkuun lyhyt johdanto (alkukappale). Myöhemmin on jätetty pois vain pieniä eriä, joiden puute ei haittaa kokonaiskuvausta, ja muutamassa kohdassa on sen vuoksi käynyt välttämättömäksi muuttaa hiukan järjestystä tai liittää jokunen selittävä lause, jolloin tietenkin on koetettu jäljitellä Snorren tyyliä. Mitä Snorren esittämiin runo-otteisiin tulee, on tässä julkaistu huomattavimmat ja kuvaavimmat. Myönnettäköön suoraan, että ne käännettyinä antavat vain kalpean kuvan muinais-skandinaavisesta runoudesta, sillä nykyajan kielellä on mahdoton ilmaista sitä kuvarikkautta, jota vanhat "bardit" käyttivät; sen tajuaminen vaatisi muutoin lukijalta laajaa skandinaavisen mytologian tuntemusta. — Viiteselityksistä ovat toiset Stormin julkaisusta peräisin, toiset suomentajan liittämiä.

Suomentaja.

Harald Kaunotukan tarina.

(860-933)

Niin kertovat tietoisat miehet, että ammoisina aikoina vaelsivat aasat[3] Odenin johtamina Aaselannista maailman pohjoiskulmalle ja valtasivat siellä kolme maata, Tanskan etelässä, Sveanmaan idässä, mutta Norjan länsipuolella. Svealaisia hallitsivat kauan Odenin jälkeläiset, joita sanottiin Ynglinga-suvuksi; mutta Norjassa oli kuninkaita monesta suvusta, ja nämä taistelivat tuimasti keskenään. Eräs heistä oli Halvdan Musta; hän peri yhdeksäntoista talven vanhana isältään kuningaskunnan Agderissa;[4] mutta haluten enemmän valtaa hän ryhtyi useasti taistelemaan naapurikuninkaita vastaan ja sai aina voiton; ja niin hän alisti monta fylkeä[5] itselleen kuuliaiseksi ja oli pian Norjan mahtavin kuningas.[6]

Sigurd Hjort oli nimeltään muuan Ringeriikin kuningas, suurempi ja väkevämpi kuin yksikään toinen; hän oli myöskin miesten kauneimpia. Hänellä oli kaksi lasta: tytär oli nimeltään Ragnhild, hän oli perin reipas nainen ja parhaillaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hänen veljensä Guthorm oli puolikasvuinen.

Mutta mainittakoon Sigurdin kuolemasta, että hän ratsasti yksinään korpiseutuihin, kuten hänen tapansa oli; hän metsästi siellä isoja, vaarallisia petoeläimiä. Pitkän taipaleen ratsastettuaan hän joutui eräälle raiviolle lähelle Hadelantia.[7] Silloin tuli häntä vastaan Hake raivopää[8] kolmenkymmenen miehen kera, ja siellä syntyi taistelu. Siinä sai surmansa Sigurd kuningas, mutta Hakelta kaatui kaksitoista miestä, ja itse hän menetti kätensä ja sai kolme muuta haavaa.

Sen jälkeen Hake ratsasti Sigurdin taloon ja otti siellä valtaansa hänen tyttärensä Ragnhildin sekä tämän veljen Guthormin. Nämä hän vei mukanaan ja samalla paljon tavaraa sekä kalleuksia ja kuljetti kaikki kotiinsa Hadelantiin; siellä hänellä oli suuria taloja. Sitten hän valmistutti pidot ja aikoi viettää häät Ragnhildin kanssa; mutta niitä saatiin odottaa, sillä hänen haavansa alkoivat ärtyä.

Hake raivopää poti haavojaan koko syksyn ja vielä talvenkin tullen; mutta joulun tienoissa kuningas Halvdan Musta oleskeli Hademarkissa.[9] Halvdan kuningas oli kuullut kaikista näistä seikoista, ja tapahtui eräänä aamuna, kun kuningas oli pukeutunut, että hän kutsutti Haarek Gandin ja sanoi, että tämän oli lähdettävä Hadelantiin ja tuotava hänen luokseen Sigurd Hjortin tytär Ragnhild. Haarek lähti matkalle, ja hänellä oli sata miestä mukanaan. Hän sovitti retkensä siten, että he saapuivat aamulla ani varahin järven poikki Haken taloon; siellä he asettivat vartijoita sen tuvan oville, missä väki nukkui. Sitten he kävivät siihen makuukammioon, jossa Hake makasi, murtivat oven ja veivät mukanaan Ragnhildin ja hänen veljensä Guthormin ja kaiken tavaran, mitä sieltä löysivät; mutta tuvan he polttivat sekä kaikki ihmiset, jotka olivat sisässä.

He pingoittivat teltan komeiden vaunujen ylle ja istuttivat niihin Ragnhildin sekä Guthormin; sitten he ajoivat jäälle. Hake nousi ja kulki kotvan heidän perässään. Mutta jäälle tultuaan hän käänsi miekkansa kahvan alaspäin ja painautui itse kärkeä vastaan, niin että terä tunkihe hänen lävitsensä; siinä hän sai surmansa ja haudattiin järven partaalle.

Halvdan kuningas näki ajettavan järven jäätä. Hän oli sangen teräväsilmäinen; hän näki telttakattoiset vaunut ja päätteli siitä, että miehet olivat suorittaneet tehtävän hänen mieltänsä myöten. Hän antoi silloin pystyttää pöytiä, lähetti väkeä laajalti ympäristöön ja kutsui luokseen paljon miehiä. Sinä päivänä oli suuret vieraspidot, ja niissä Halvdan sai Ragnhildin, ja tästä tuli sitten mahtava kuningatar.

Ragnhild kuningatar näki suuria unia; hän oli perin ymmärtäväinen. Sellainen oli eräs hänen unistaan, että hän oli seisovinaan yrttitarhassa ja ottavinaan paidastansa okaan. Ja hänen pidellessään se kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; tyvi työntyi alas maahan ja juurtui heti, mutta latva ulottui pian korkealle ilmaan. Sitten puu tuntui hänestä niin isolta, että hän kykeni vaivoin katsomaan sen ylitse, ja se oli varsin paksu. Puun tyvipuoli oli verenkarvainen, mutta runko kauniin vihreä ja oksat lumivalkoiset. Siinä puussa oli paljon suuria oksia, toisia ylempänä ja toisia alempana; ne olivat niin isoja, että tuntuivat levittäyvän yli koko Norjan, ja vieläkin laajemmalle.

Halvdan kuningas ei nähnyt koskaan unia. Se tuntui hänestä omituiselta, ja hän puhui siitä eräälle miehelle, jota nimitetään Torleiv Viisaaksi, ja tiedusteli, mitä sille olisi tehtävä. Torleiv kertoi, miten hän itse menetteli, kun halusi saada jotakin ennakolta tietoonsa: hän meni makuulle sikopahnaan, ja silloin kävi aina niin, että hän näki unta.

Kuningaskin teki niin, ja nyt hän näki tämän unen: hänestä tuntui siltä, että hänen tukkansa oli kasvanut kovin tuuheaksi; se oli täynnä kiharoita niin pitkiä, että toiset ulottuivat maahan asti, toiset polviin, toiset lanteille, toiset vyötäisille, toiset kaulaan saakka; mutta muutamat olivat vain puhjenneet päälaelle solmuiksi; hänen kiharansa olivat kaikenvärisiä, mutta yksi oli kaikkia muita kauniimpi, vaaleampi ja suurempi.

Hän kertoi unensa Torleiville, ja tämä selitti sen niin, että hänestä polveutuisi laaja perikunta ja se hallitsisi maita suurella kunnialla, eivät sentään kaikki yhtä suurella, vaan hänen suvustaan oli lähtevä mies, joka oli muita suurempi ja loistavampi. Ja sitä pidetään totena, että se kihara tarkoitti Olavi Pyhää.

Ragnhild kuningatar synnytti pojan; hänet valeltiin vedellä ja nimitettiin Haraldiksi. Hän varttui pian suureksi ja kauniiksi, hänestä tuli varhain aimo urheilija ja perin älykäs. Äiti häntä rakasti suuresti, isä taasen vähemmän.

Halvdan kuningas vietti jouluaan Hadelannissa. Jouluiltana, kuu miehet olivat istuutuneet pöytään ja saapuvilla oli paljon väkeä, sattui sellainen omituinen seikka, että pöydiltä katosi kaikki ruoka ja olut. Kuningas jäi istumaan suutuksissaan, mutta kaikki muut lähtivät kukin kotiinsa. Mutta saadakseen tietää, kuka tämän oli tehnyt, otatti kuningas kiinni erään lappalaisen, joka oli taikataitoinen, ja tahtoi pakottaa hänet ilmaisemaan totuuden. Hän kidutti lappalaista, mutta ei sittenkään saanut mitään tietoa tältä. Lappalainen anoi apua hänen pojaltaan Haraldilta, ja hän pyysi armoa miehelle, mutta ei saanut sitä. Harald auttoi hänet sitten tiehensä vastoin kuninkaan tahtoa ja seurasi itse mukana. He saapuivat erääseen paikkaan, missä muuan päällikkö parhaillaan vietti suuria pitoja, ja siellä heidät otettiin vastaan ilomielin, niinkuin heistä näytti. Ja kun he olivat viipyneet siellä kevääseen asti, virkkoi päällikkö eräänä päivänä Haraldille:

"Sinun isäsi mielestä tapahtui kovin suuri vahinko, kun talvella otin häneltä vähän ruokaa; mutta minä korvaan sen sinulle iloisella uutisella. Isäsi on nyt kuollut, ja sinun on lähdettävä kotiin. Sinä saat kaiken sen maan, mikä hänellä on ollut, ja sillä tapaa voitat itsellesi koko Norjan."

Ja niin olikin käynyt, kuin päällikkö ilmoitti; kun Halvdan kuningas eräänä suojapäivänä ajoi Randsfjordin jäätä, murtui se hänen altaan, ja siihen hän hukkui ja hänen kerallaan paljon väkeä. Mutta niin suosittu oli Halvdan Musta, että neljän valtakunnan suurmiehet tahtoivat saada hänen ruumiinsa haudatakseen sen omalle alueelleen; siitä odotettiin näet hyvää vuodentuloa sille paikkakunnalle. He sopivat asiasta niin, että ruumis jaettiin neljään osaan ja kukin haudattiin omaan kumpuunsa eri tienooseen.[10]

Harald peri kuningaskunnan isältään ollessaan kymmenen talven ikäinen; hän oli muita suurempi ja väkevämpi ja kauniimpi, perin viisas ja tarmokas. Guthorm, hänen enonsa, tuli henkivartion[11] päälliköksi ja sotajoukon "herttuaksi".

Halvdan Mustan kuoltua nousi moni päällikkö sitä valtakuntaa vastaan, minkä hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta kun Guthorm herttua sai tästä tiedon, kokosi hän sotajoukon ja lähti liikkeelle kuningas Haraldin kanssa. Aina he saivat vastustajistaan voiton, ja kahden kuninkaan ja neljän päällikön kaaduttua Harald kuningas valtasi sukulaisensa Guthormin voiman ja toimekkuuden avulla suuren osan eteläistä Norjaa.

Harald kuningas lähetti miehensä noutamaan erästä neitoa nimeltä Gyda, Hordalannin[12] Eirik kuninkaan tytärtä; tämä oli kasvatettavana erään rikkaan talonpojan luona Valdersissa. Hänet kuningas halusi saada jalkavaimokseen, sillä hän oli hyvin kaunis ja ylevämielinen nainen. Perille saavuttuaan lähetit esittivät asian neidolle. Tämä vastasi, ettei hän tahtonut tuhlata impeyttään siten, että ottaisi miehekseen kuninkaan, jolla ei ollut hallittavanaan suurempaa valtakuntaa kuin muutamia fylkejä.

"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoo hän, "ettei ole sellaista kuningasta, joka valtaisi Norjan siten, että hän tulisi maassa yksinvaltiaaksi niinkuin kuningas Gorm Tanskassa tai Eirik Upsalassa".

Lähettien mielestä hän vastaa perin kopeasti, ja he tiedustelevat häneltä tämän vastauksen tarkoitusta; he sanovat, että Harald on niin mahtava kuningas, että kyllä kelpaa hänelle. Mutta vaikka hän antaakin heidän asiaansa toisen vastauksen kuin he tahtovat, ei heillä ole mielestään mitään tilaisuutta saada häntä mukaansa vastoin hänen omaa tahtoaan, ja he varustautuvat senvuoksi lähtemään takaisin kotiin. Kun he ovat valmiit, saatetaan heitä ulos. Silloin Gyda puhui läheteille ja pyysi heitä kertomaan kuningas Haraldille, että hän suostuu rupeamaan tämän vaimoksi vasta sitten, kun tämä ensin tekee hänen tähtensä sen, että laskee valtansa alaiseksi koko Norjan ja hallitsee sitä valtakuntaa yhtä vapaasti kuin Eirik kuningas Sveanmaata tai kuningas Gorm Tanskaa; "sillä vasta silloin", sanoo neito, "häntä voi minun mielestäni nimittää suurkuninkaaksi".

Lähetit palaavat nyt Harald kuninkaan luo ja kertovat hänelle neidon sanat; he sanovat häntä perin uhkarohkeaksi ja herjasuiseksi ja arvelevat luonnolliseksi, että kuningas lähettää suuren miesjoukon häntä noutamaan ja saattaa hänet häpeään. Silloin vastasi kuningas Harald, ettei tämä neito ollut haastanut pahoin tai käyttäytynyt niin, että ansaitsi siitä koston, vaan suuret kiitokset hänen tuli saada sanoistaan.

"Hän on muistuttanut minua asioista", sanoo kuningas, "jotka minua kummastuttavat sen vuoksi, etten ole ennen tullut niitä ajatelleeksi". — Ja sitten hän lisäsi: "Ja sen lupauksen teen ja siihen otan todistajaksi Jumalan, joka minut loi ja vallitsee kaikkea, ettei tukkaani saa koskaan leikata tai sukia, ennenkuin olen vallannut koko Norjan veroineen ja väkineen — tai muussa tapauksessa heitän henkeni."

Näistä sanoista kiitti Guthorm herttua häntä suuresti sanoen, että lupauksen täyttäminen on kuninkaallinen teko.

Tämän jälkeen Harald kuningas ja hänen sukulaisensa kokosivat suuren sotajoukon ja johtivat sen tunturien poikki pohjoista kohti. Saavuttuaan asutuille seuduille kuningas surmautti kaikki miehet ja poltti talot. Mutta kun kansa sen huomasi, pakeni jokainen, ken kykeni, toiset etäisempiin laaksoihin, toiset metsiin; mutta toiset anoivat armoa, ja sen saivat kaikki, jotka saapuivat kuninkaan luo ja rupesivat hänen miehikseen. Näin Harald valloitti valtakunnan toisensa jälkeen ja saapui aina Trondhjemiin asti. Siellä hän taisteli kaikkiaan kahdeksan kertaa tai useamminkin; mutta kahdeksan kuninkaan kaaduttua hän valtasi koko Trondhjemin.

Pohjoisempana Nauma-laaksossa[13] oli kuninkaina kaksi veljestä, Herlaug ja Rollaug. He olivat kolmena kesänä rakennuttaneet hautakumpua, joka oli tehty kivestä, kalkista ja hirsistä. Mutta kun kumpu oli valmistunut, saivat veljekset kuulla, että Harald kuningas kävi heitä vastaan sotajoukkoineen. Silloin kuningas Herlaug kannatti sinne runsaasti ruokaa ja juomaa, ja sitten hän astui kumpuun kerallaan yksitoista miestä ja käski luoda sen umpeen. Kuningas Rollaug nousi sille kummulle, jolla kuninkaiden oli tapana istua, käski pystyttää sille kuninkaan kunniasijan ja istuutui siihen. Sitten hän asetutti pieluksia jalkalaudalle, jolla jaarlien oli tapana istua. Hän heittäysi nyt kunniasijalta alas jaarlinpaikalle ja otti itselleen jaarlinnimen. Sen jälkeen kuningas Rollaug lähti Harald kuninkaan luo, luovutti hänelle koko valtakuntansa, tarjoutui hänen miehekseen ja kertoi kaiken menettelynsä. Harald kuningas otti miekan ja kiinnitti sen hänen vyöhönsä, ripusti kilven hänen kaulaansa, teki hänet jaarlikseen ja johti kunniasijalle. Sen jälkeen hän antoi Rollaugille Nauma-laakson fylken ja määräsi hänet sen jaarliksi.

Harald kuningas saapui sotajoukkoineen idän puolelle Vikeniin[14] ja majoittui Tunsbergiin, missä silloin oli kauppakaupunki; hän oli viipynyt neljä talvea Trondhjemissa eikä ollut sinä aikana käynyt Vikenissä. Hän sai siellä kuulla, että svealaiskuningas Eirik Emundinpoika oli tehnyt Vermelannin valtansa alaiseksi, kantoi siellä veroa kaikista metsäseuduista sekä laski Länsi-Göötanmaan ulottuvaksi pohjoisessa aina Svinesundiin[15] asti, niin että svealaiskuningas sanoi koko läntistä maata meren rannikolla omakseen ja otti siitä veroja. Kuningas Haraldille kerrottiin Svean kuninkaan sanoneen, ettei hän pysähtyisi, ennenkuin hänellä oli Vikenissä yhtä suuri valtakunta kuin ennen muinoin Sigurd Ringillä[16] tai tämän pojalla Ragnar Lodbrokilla. Kaikissa näissä fylkeissä olivat useat päälliköt ja monet muut taipuneet Svean kuninkaan alamaisiksi.

Tästä Harald kuningas pahastui suuresti; hän kutsui heti talonpojat käräjille ja syytti heitä maankavalluksesta. Muutamat talonpojat hankkivat itselleen todistajia, että he olivat syyttömiä, toiset suorittivat sakkoja, toiset saivat rangaistuksen; kaiken kesää ja syksyä hän retkeili sitten tässä fylkessä. Silloin hän sai talven tullen kuulla, että svealaiskuningas Eirik ratsasteli Vermelannissa vierailemassa henkivartijoineen.

Harald kuningas lähti itään päin Eida-salon[17] halki ja saapui Vermelantiin; hän antoi siellä kestitä itseään. Aake oli nimeltään muuan mies, hän oli Vermelannin mahtavin talonpoika, varsin rikas ja niihin aikoihin jo iäkäs. Hän lähetti miehiä Harald kuninkaan luo ja pyysi häntä pitoihin, ja kuningas lupasi tulla sovittuna päivänä. Aake pyysi myöskin Eirik kuningasta pitoihin ja sopi hänen kanssaan samasta päivästä.

Aakella oli iso kestitupa, joka oli jo vanha; hän teetti silloin toisen yhtä ison uuden tuvan ja koristutti sen kauniiksi. Sen tuvan hän käski verhota uusilla raanuilla, vanhan taas vanhoilla. Mutta kun kuninkaat saapuivat pitoihin, sai Eirik kuningas miehineen sijansa vanhassa tuvassa, Harald kuningas miehineen uudessa; ja niin olivat kaikki pöytäastiat jaetut, että Eirikin miehillä oli vanhat kipot ja sarvet, kuitenkin kullatut ja hyvin koristetut, mutta Haraldin miehillä oli kaikilla uudet kipot ja sarvet, kauniisti kullalla silatut; kaikki ne olivat kiiltäviksi silotetut, mutta juoma oli molemmilla puolilla perin hyvää.

Aake oli ennen ollut Halvdan Mustan miehiä. Mutta kun se päivä koitti, jolloin pidot päättyivät, valmistautuivat kuninkaat lähtemään, ja hevoset olivat matkakunnossa. Silloin Aake astui Harald kuninkaan luo ja toi mukanaan kahdentoista talven ikäisen poikansa, Obbe nimisen. Aake sanoi:

"Herra, jos se hyvä tahto, jota olen osoittanut teitä kohtaan pidoissani, on teistä ystävyyden arvoinen, palkitkaa silloin poikaani siitä; hänet luovutan teille palvelijaksi."

Kuningas kiitti häntä monin kaunein sanoin vastaanotosta ja lupasi hänelle vastalahjaksi täyden ystävyytensä; sitten Aake toi suuria lahjoja, jotka hän antoi kuninkaalle. Sen jälkeen Aake meni svealaiskuninkaan luo; Eirik kuningas oli silloin pukeissa ja lähtöön valmiina ja varsin pahalla tuulella. Aake otti muutamia arvokkaita esineitä ja antoi ne hänelle. Kuningas vastasi niukalti ja nousi ratsaille. Aake seurasi kuningasta tiellä ja puheli hänelle. Lähellä heitä oli metsä, ja tie kulki sen kautta. Mutta kun Aake saapui metsään, kysyi kuningas häneltä:

"Miksi järjestit minun ja Harald kuninkaan vastaanoton siten, että hän sai kaikesta parhaan? Tiedäthän, että olet minun mieheni."

"Minä arvelin", virkkaa Aake, "ettei teiltä, kuningas, eikä miehiltänne ole näissä pidoissa puuttunut hyvää vastaanottoa missään suhteessa. Jos siellä, missä te joitte, olikin vanha kalusto, niin se johtuu siitä, että te olette jo vanha; mutta Harald kuningas on nyt kukoistavassa nuoruudessaan, sen vuoksi annoin hänelle uuden kaluston. Mutta koska muistutit minua siitä, että olisin sinun miehesi, niin yhtä hyvin sinä olet minun mieheni." — Silloin kuningas paljasti miekkansa ja antoi hänelle surmaniskun.

Kun Harald kuningas aikoi nousta ratsaille, käski hän kutsua Aake talonpojan luokseen. Mutta häntä etsittäessä muutamat riensivät sinne, minne Eirik kuningas oli ratsastanut; siellä he tapasivat Aaken kuolleena ja lähtivät sitten takaisin ja kertoivat sen kuninkaalle. Mutta tämän kuullessaan hän huusi miehilleen, että heidän oli kostettava Aake talonpojan puolesta. Niin Harald kuningas lähti ratsastamaan sitä tietä, jota Eirik kuningas oli ennen ratsastanut, kunnes molemmat huomasivat toisensa. Silloin kumpikin joukkue ratsastaa minkä ennättää, kunnes Eirik kuningas pääsee siihen metsään, joka erottaa Göötanmaan ja Vermelannin toisistaan. Nyt Harald kuningas kääntyi takaisin Vermelantiin; hän valtasi sitten tämän maan, mutta surmasi Eirik kuninkaan miehiä, missä vain tapasi heitä.

Harald kuningas retkeili laajalti Göötanmaassa vainonkilpeä kantaen, taisteli siellä monet kerrat Virran[18] molemmilla puolilla ja sai useimmiten voiton. Sitten hän laski valtansa alaiseksi kaiken maan Virran pohjoispuolella ja Veenerin länsipuolella sekä koko Vermelannin.

Sellaisia sanomia saapui maan eteläosasta, että Hordalannin, Rogalannin, Egdafylken ja Telemarkenin miehet kerääntyivät yhteen ja hankkivat sekä aseita että väkeä. Mutta saatuaan tämän tietoonsa Harald kuningas kokosi sotajoukon, työnsi laivat vesille, varusti sitten sotajoukkonsa valmiiksi ja lähti etelää kohti; hänellä oli paljon miehiä joka fylkestä. Mutta kun hän ennätti etelään Stadin[19] ohitse, sai Hordalannin Eirik kuningas tietää tästä. Hän oli myöskin kerännyt sen sotavoiman, mikä hänellä oli odotettavissa, ja lähti etelään päin kohdatakseen ne, joiden hän tiesi saapuvan idästä avukseen. Koko laivasto yhtyi sitten Jaederin pohjoispuolella ja laski Hafsfjordiin.[20] Siellä oli jo Harald kuningas laivastoineen. Nyt sukeusi heti suuri taistelu, sekä ankara että pitkällinen. Mutta se päättyi siten, että Harald kuningas sai voiton, ja siinä kaatui Hordalannin Eirik kuningas ja Sulke, Rogalannin kuningas, ja monta päällikköä.

Tämän taistelun jälkeen ei Harald kuningas kohdannut enää mitään vastarintaa Norjassa. Silloin olivat kaikki hänen pahimmat vihollisensa kaatuneet, mutta toiset olivat paenneet maasta, ja heitä oli suuri määrä, sillä silloin asutettiin laajoja autiomaita. Silloin asutettiin Jemtlanti ja Helsingelanti, mutta molemmat olivat sentään ennenkin osaksi Norjan miesten asumia. Siinä vainossa, jolloin Harald kuningas koetti laskea koko maan valtansa alaiseksi, löydettiin ja asutettiin maita ulkona meressä, Fär-saaret ja Islanti. Silloin siirryttiin myöskin Hjaltlantiin,[21] ja moni suurmies pakeni turvatonna kuningas Haraldia ja lähti länteen viikinkiretkille; talvisin he oleskelivat Orkn-saarilla tai Sudersaarilla,[22] mutta hävittelivät kesäisin Norjaa ja tuottivat maalle suurta vauriota. Mutta paljon oli myös niitä suurmiehiä, jotka liittyivät kuningas Haraldiin ja rupesivat hänen miehikseen ja asuttivat maata hänen kanssaan.

Harald kuningas oli nyt tullut koko Norjan yksinvaltiaaksi. Silloin hän muisti, mitä tuo ylevämielinen neito oli hänelle lausunut; hän lähetti siis miehiä häntä hakemaan ja nai hänet.

Harald kuningas oli vierailemassa Möressä[23] Ragnvald jaarlin luona; hän oli silloin vallannut koko maan. Siellä Harald kuningas kävi kylpemässä ja antoi sukia tukkansa, ja silloin Ragnvald jaarli leikkasi hänen hiuksensa, jotka olivat olleet lyhentämättä ja sukimatta kymmenen talvea. Siihen aikaan häntä sanottiin Harald Paksutukaksi, mutta nyt Ragnvald jaarli antoi hänelle lisänimen ja nimitti häntä Harald Kaunotukaksi; ja kaikki sanoivat hänet nähdessään, että se oli mitä sattuvin nimi, sillä hänellä oli tuuhea ja kaunis tukka.

Ragnvald jaarli oli kuningas Haraldin rakkain ystävä, ja kuningas kunnioitti häntä suuresti. Ragnvaldilla oli vaimona Hild, Rolv Nevjan tytär; heidän poikansa olivat Rolv ja Tore. Rolv oli suuri viikinki. Hän oli kasvultaan niin roteva, ettei yksikään hevonen kyennyt häntä kantamaan, ja sen vuoksi hän kulki jalan kaikkialla, missä retkeili; häntä nimitettiin Gange-Rolviksi.[24] Hän ryösteli paljon Itämailla.[25] Eräänä kesänä, palatessaan viikinkiretkeltä Vikeniin, hän kävi siellä rosvoamassa rannalla. Harald kuningas oli silloin Vikenissä; hän vihastui peräti kuullessaan tästä, sillä hän oli ankarasti kieltänyt rosvoamasta omassa maassa. Harald kuningas kuulutti sen vuoksi käräjillä, että hän tuomitsi Rolvin henkipatoksi Norjassa. Mutta kun Rolvin äiti sai tämän tietoonsa, lähti hän kuninkaan luo ja anoi armoa pojalleen. Mutta kuningas oli niin vihoissaan, ettei hyödyttänyt häneltä pyytää. Silloin Hild virkkoi:

"Karkuteille kaima Nevjan syöstään maasta, suvun suuren taimi: miks' niin ankara, herra? Onneton on riita hukan moisen kanssa: säästä ei laumaa, korpeen jos hänen täytyy juosta."

Gange-Rolv lähti sitten meren poikki Suder-saarille, ja sieltä hän purjehti etelään Vallantiin[26] ja hävitteli sitä ja valtasi itselleen suuren jaarlikunnan; sinne hän asutti paljon Norjan miehiä, ja sitä nimitetään sen jälkeen Normandiaksi.[27] Gange-Rolvin jälkeläinen viidennessä polvessa oli Viljalm Äpärä,[28] Englannin kuningas; hänestä ovat sitten kaikki Englannin kuninkaat peräisin.

Harald kuningas retkeili eräänä talvena Ylämaiden kestittävänä ja käski laatia itselleen joulupidot Toftarissa.[29] Jouluiltana saapui Svaase oven ulkopuolelle kuninkaan istuessa pöydässä ja lähetti kuninkaalle sanan, että tämä tulisi ulos hänen luokseen. Mutta kuningas suuttui tästä sanasta, ja hänen vihaisen vastauksensa vei ulos sama mies, joka oli tuonut viestin sisään. Mutta Svaase pyysi siitä huolimatta, että mies ilmoittaisi saman asian toisen kerran; hän sanoi olevansa sama lappalainen, jonka kuningas oli sallinut pystyttää kotansa mäen toiselle puolen. Kuningas kävi silloin ulos ja lupasi lähteä hänen kotiinsa ja astui mäen yli muutamain miestensä kehoittamana, kun taas toiset häntä varoittivat. Siellä kohosi seisomaan Snefrid, Svaasen tytär, naisista kaunein, ja kaatoi kuninkaalle kipon täyteen simaa. Mutta tämä otti vastaan kaiken ja samalla neidon käden, ja heti valtasi kuin polttava kuumuus hänen ruumiinsa, ja hän tahtoi omistaa neidon samana yönä. Mutta Svaase virkkoi, ettei se saisi tapahtua muutoin kuin väkipakolla, ellei kuningas kihlannut ja omistanut häntä lain mukaan. Kuningas kihlas Snefridin ja sai hänet omakseen ja rakasti häntä niin mielettömästi, että jätti hoitamatta valtakuntansa ja kaiken sen, mikä hänelle kuului. Ja he saivat neljä poikaa.

Sitten Snefrid kuoli, mutta hänen hipiänsä ei suinkaan muuttunut, vaan oli yhtä kukoistava kuin hänen eläessään. Kuningas istui aina hänen vierellään ja odotti, että hän virkoaisi henkiin. Kolme talvea hän sillä tavoin suri Snefridin kuolemaa, mutta kaikki kansa murehti hänen mielettömyyttään. Mutta tehdäkseen lopun tästä mielettömyydestä kävi Torleiv Viisas hänen avukseen. Hän menetteli siinä älykkäästi, koska ensin puhui kuninkaan mielen mukaan seuraavasti:

"Ei ole kummallista, kuningas, että sinä muistat niin kaunista ja suurisukuista naista ja kunnioitat häntä untuvilla ja korukankailla, niinkuin hän sinua pyysi. Mutta teidän kunnianne on kuitenkin vähempi kuin on soveliasta, koska hän makaa liian kauan samoissa vaatteissa, ja paljoa oikeampaa on, että hänet siirretään ja vaatteet vaihdetaan hänen altaan."

Mutta niin pian kuin hänet siirrettiin vuoteesta, levisi ruumiista mätä ja iljettävä haju ja kaikenkaltainen paha löyhkä; silloin kiiruhdettiin tekemään rovio ja hänet poltettiin. Mutta sitä ennen koko ruumis muuttui siniseksi, ja ulos ryömi käärmeitä ja sisiliskoja ja konnia ja kaikenlaisia inhoittavia matelijoita. Sitten hän hajosi tuhaksi. Mutta kuningas palasi järkiinsä ja antoi kaiken mielettömyyden mennä, hallitsi sitten valtakuntaansa ja sai voimaa ja iloa miehistään, ja he puolestaan hänestä ja valtakunta molemmista.

Kun Harald kuningas oli huomannut lappalais-naisen petoksen, suuttui hän niin, että karkoitti luotaan kaikki pojat, jotka tämä oli hänelle synnyttänyt, eikä tahtonut enää nähdä heitä. Mutta kolmas heistä, Gudröd Loistava, lähti kasvatusisänsä Kvinin Tjodolvin puheille ja pyysi tätä tulemaan hänen kerallaan kuninkaan luo, sillä Tjodolv oli kuninkaan hyvä ystävä. Sitten he lähtivät, ja saavuttuaan myöhään eräänä iltana kuninkaan luo he istuutuivat penkin alimpaan päähän ja pysyttelivät piilossa. Kuningas asteli permannolla ja tarkasteli lautsoja; mutta hänellä oli parhaillaan kestit ja sima oli sekoitettua. Silloin hän virkkoi hymisten nämä sanat:

"Monta on nyt simanjuojaa urhoa harmaapäistä saapunut tänne. Miksi teitä on liian paljon?"

Tähän vastasi Tjodolv:

"Päässä ol' iskut meillä, kalpain kisoissa saadut viisaan valtiaan kanssa. Silloin ei liikoja ollut."

Tjodolv otti hatun päästään, ja kuningas tunsi hänet ja otti hyvin vastaan. Silloin Tjodolv pyysi, ettei kuningas halveksisi poikiaan: "mielellään he olisivat parempaa äidinsukua, jos sinä olisit heille sellaisen antanut". Kuningas lupasi sen ja pyysi häntä pitämään Gudrödin luonaan, niinkuin tämä ennenkin oli ollut; mutta Sigurdin ja Halvdanin hän käski lähteä Ringeriikiin ja Ragnvaldin Hadelantiin. He tekivät niin kuin kuningas määräsi, ja kaikista tuli urheita miehiä ja aseiden käytössä hyvin harjaantuneita. Harald kuningas eli nyt levossa omassa maassaan, ja siellä vallitsi hyvä rauha ja vuodentulo oli runsas.

Harald kuninkaalla oli monta vaimoa ja monta lasta; niinpä kerrotaan, että naidessaan Ragnhild Mahtavan, Jyllannin Eirik kuninkaan tyttären, hän erosi yhdeksästä vaimosta. Kun hän oli neljänkymmenen vuoden ikäinen, olivat useat hänen pojistaan kasvaneet melko suuriksi; he olivat kaikki varhain varttuneita. Nyt kävi niin, että he olivat pahoillaan siitä, ettei kuningas antanutkaan heille mitään valtakuntaa, vaan asetti jaarlin jokaiseen fylkeen; heidän mielestään jaarlit eivät olleet suvultaan heidän veroisiaan.

Eräänä keväänä Halvdan Pitkäsääri ja Gudröd Loistava, Harald kuninkaan ja Snefridin poikia molemmat, lähtivät liikkeelle mukanaan suuri miesjoukko; he saapuivat yllättämällä Mören jaarlin Ragnvaldin taloon, saartoivat sen ja polttivat hänet sisään kuudenkymmenen miehen kera. Sen jälkeen Halvdan otti kolme suuralusta, jotka hän varusti matkakuntoon, ja purjehti sitten merelle länteen päin. Gudröd taas asettui pysyväisesti sinne, missä Ragnvald jaarli ennen oli vallinnut. Mutta saatuaan tästä tiedon Harald kuningas lähti heti Gudrödiä vastaan suuri sotajoukko mukanaan, eikä Gudrödillä ollut muuta keinoa kuin antautua kuninkaan valtaan, ja kuningas lähetti hänet sitten Agderiin. Mutta Harald kuningas asetti Ragnvald jaarlin pojan Toren Möreä hallitsemaan ja naitti hänelle tyttärensä Aalovin.

Halvdan Pitkäsääri tuli varsin odottamatta länteen Orkn-saarille, missä hallitsi Ragnvald jaarlin toinen poika Einar, jota sanottiin Turve-Einariksi, sillä hän käytti polttoaineena turvetta, koska saarilla ei kasvanut metsää. Einar jaarli pakeni heti saarilta, mutta palasi samana syksynä ja yllätti silloin Halvdanin. He kohtasivat toisensa, ja taistelu oli lyhyt, sillä Halvdan pakeni ja se tapahtui öiseen aikaan. Einar ja hänen miehensä makasivat teltoitta sen yön; mutta aamun koittaessa he etsiskelivät pakolaisia pitkin saaria, ja jokainen, ken löydettiin, sai surmansa. Silloin sanoi Einar jaarli:

"En tiedä, näenkö tuolla Rinan-saarella[30] miehen vaiko linnun; toisinaan se kohoaa pystyyn, toisinaan painuu maahan."

Sitten he lähtivät sinne, löysivät Halvdan Pitkäsäären ja ottivat hänet vangiksi. Silloin Einar jaarli kävi Halvdanin luo; hän piirsi verikotkan tämän selkään siten, että pisti miekan selästä sisään, viilsi kaikki kylkiluut poikki lanteisiin asti ja kiskoi ulos keuhkot. Se oli Halvdanin surma, ja näin oli Einar kostanut isänsä Ragnvald jaarlin kuoleman.

Mutta kun nämä sanomat saapuivat Norjaan, vihastuivat Halvdanin veljet suuresti ja sanoivat sen työn ansaitsevan kostoa, ja moni muukin vakuutti samaa. Harald kuningas kutsui paljon miehiä koolle, keräsi suuren laivaston ja lähti sitten Orkn-saarille. Mutta Einar jaarli jätti koko asian kuninkaan tuomittavaksi. Harald kuningas tuomitsi Einar jaarlin ja kaikki saarelaiset maksamaan kuusikymmentä markkaa[31] kullassa. Se oli talonpoikien mielestä liian paljon. Silloin jaarli tarjoutui maksamaan yksinään, mutta hänen piti sitten saada haltuunsa kaikki vapaamaa saarilla. He suostuivat siihen, eniten siitä syystä, että heillä oli köyhiä pikkutiloja; mutta rikkaat arvelivat, että he voisivat lunastaa maansa, niin pian kuin tahtoivat. Jaarli maksoi kaikki sakot kuninkaalle, ja tämä lähti sen jälkeen syksyllä pois saarilta.

Eirik, Harald kuninkaan ja Ragnhild Mahtavan poika, oli kasvatettavana herse[32] Tore Roaldinpojan luona Vuonoissa;[33] häntä Harald kuningas rakasti eniten pojistaan suoden hänelle runsaimmin kunniaa. Kun Eirik oli kahdentoista talven ikäinen, antoi Harald kuningas hänelle kaksitoista suuralusta, ja hän lähti sitten sotaretkelle. ensinnä Itämaihin, sitten etelään Tanskan kautta ja Friislantiin ja Sakslantiin,[34] ja hän viipyi sillä retkellä neljä talvea. Sen jälkeen hän purjehti länteen meren poikki ja hävitteli Skotlannissa ja Bretlannissa,[35] Irlannissa ja Vallannissa ja viipyi siellä vielä neljä talvea. Tämän jälkeen hän lähti pohjoiseen päin Finmarkiin[36] ja aina bjarmien maahan[37] asti, ryhtyi siellä suureen taisteluun ja sai voiton.

Kun hän palasi Finmarkiin, tapasivat hänen miehensä eräässä kodassa naisen, jonka veroista kauneudessa he eivät olleet nähneet. Hän nimitti itseään Gunhildiksi ja sanoi, että hänen isänsä astu Haalogalannissa[38] ja oli nimeltään Åssur Tote.

"Olen täällä", hän virkkoi, "oppimassa taikataitoa kahden lappalaisen luona, jotka ovat taitavimpia Finmarkissa. Nyt he ovat lähteneet eränpyyntiin, mutta molemmat haluavat naida minut, ja molemmat ovat niin viisaita, että seuraavat jälkiä kuin koirat sekä suojalla että hankiaisella; he ovat niin nopeita hiihtämään, ettei mikään pääse heiltä pakoon, ei ihminen eikä eläin, ja he osaavat kaikkeen, mitä ampuvat. Niinpä he ovatkin tuhonneet jokaisen, joka on saapunut tänne lähistölle; ja jos he vihastuvat, silloin maa pyörii heidän katseistaan, ja jos elävä olento sattuu heidän katseittensa tielle, niin se kaatuu hengetönnä maahan. Nyt teidän ei pidä millään ehdolla joutua heidän tielleen, mutta minä kätken teidät tänne kotaan; teidän on sitten koetettava, saammeko heidät surmatuiksi."

He suostuivat siihen, että hän piilotti heidät. Hän otti palttinasäkin, ja he arvelivat, että siinä oli tuhkaa; hän pisti kätensä siihen ja kylvi siitä kodan ympäri sekä ulkopuolelle että sisäpuolelle. Vähää myöhemmin lappalaiset palaavat kotiin; he tiedustelevat, mitä sinne oli tullut, mutta hän vastaa, ettei sinne ollut mitään tullut. Se oli lappalaisten mielestä omituista, koska he olivat seuranneet jälkiä aina kotaan asti, mutta sitten he eivät löydäkään mitään. Nyt he tekevät tulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat ravinneet itsensä, valmistaa Gunhild vuoteensa. Mutta niin oli käynyt kolmena yönä varemmin, että Gunhild oli nukkunut, molemmat miehet taas olivat mustasukkaisuudesta vartioineet toisiaan. Silloin hän sanoi:

"Käykää nyt tänne ja asettukaa kumpikin eri puolelle minua."

He tulivat tästä iloisiksi ja tekivät niin; hän kietoi käsivartensa kummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja jälleen he nukkuvat heti ja niin sikeään, että hän saa vaivoin heidät heräämään, ja jälleen he nukkuvat, ja nyt hän ei saa enää heitä hereille. Silloin hän kohottaa heidät pystyyn, mutta he nukkuvat edelleen. Sitten hän ottaa kaksi isoa hylkeennahkaa ja vetää ne heidän päänsä ylitse ja sitoo lujasti kiinni käsien alapuolelta. Sen jälkeen hän antaa merkin kuninkaan miehille; he rientävät silloin esiin ja käyvät asein lappalaisten kimppuun ja saavat heidät kaadetuiksi ja vetävät sitten ulos kodasta. Sinä yönä oli niin raju ukonilma, etteivät he voineet lähteä pois, mutta seuraavana aamuna he menivät laivalle, ottivat Gunhildin mukaansa ja veivät hänet Eirikin luo. Eirik purjehti sitten hänen kanssaan etelään Haalogalantiin; hän kutsutti siellä Åssur Toten puheilleen ja sanoi haluavansa saada tämän tyttären. Åssur suostui siihen, ja niin Eirik sai Gunhildin ja vei hänet kerallaan etelään.

Harald kuningas oli viidenkymmenen vuoden ikäinen, kun hänen pojistaan muutamat olivat täysikasvuisia ja toiset kuolleet. Moni heistä oli perin hillitön omassa maassa, ja toisilleen he olivat vihamielisiä; he karkoittivat kuninkaan jaarlit valtakunnista tai surmasivat heidät. Harald kuningas määräsi silloin suuret käräjät pidettäviksi maan itäosassa ja kutsui niihin ylämaalaiset. Niillä hän antoi pojilleen kuninkaannimen ja määräsi laissa, että jokainen hänen miespuolinen jälkeläisensä perisi kuningaskunnan isänsä jälkeen, mutta se, joka polveutui naisen puolelta hänen suvustaan, jaarlikunnan. Hän jakoi maan heidän kesken. Hän antoi pojilleen puolet tuloista näissä fylkeissä ja myöskin sen oikeuden, että he istuisivat kunniasijalla, askelta ylempänä kuin jaarlit, mutta askelta alempana kuin hän itse. Sitä sijaa halusi jokainen hänen pojistaan hänen kuolemansa jälkeen, mutta hän itse soi sen Eirikille, joka jäi isänsä luo ja jota Harald kuningas eniten rakasti; tröndit[39] taas soivat sen Halvdan Mustalle, Vikenin miehet ja ylämaalaiset mieluimmin niille, jotka heitä hallitsivat. Tästä koitui jälleen paljon eripuraisuutta veljesten kesken.

Ragnvald Rettelbeinillä, Harald kuninkaan ja Snefridin pojalla, oli Hadelanti; hän oppi taikuutta ja rupesi noidaksi. Harald kuningas ei suosinut noitia. Hordalannissa oli muuan velho nimeltään Vitgeir. Kuningas lähetti hänelle sanan ja käski hänen lopettaa taikomisensa. Hän vastasi, että myöskin Haraldin oma poika harjoitti sitä. Mutta kun kuningas kuuli tämän, lähti hänen neuvostaan Eirik Verikirves Hadelantiin. Hän poltti veljensä Ragnvaldin sisään kahdeksankymmenen noidan kera, ja sitä tekoa ylistettiin suuresti.

Harald kuninkaan poika Björn[40] hallitsi silloin Vestfoldia[41] ja asusti useimmiten Tunsbergissä, mutta liikkui harvoin sotaretkillä. Tunsbergiin saapui paljon kauppalaivoja sekä Vikenin puolelta ja pohjoisosista maata että etelänpuolelta Tanskasta ja Sakslannista. Björn kuninkaalla oli myöskin kauppalaivoja vierailla vesillä, ja hän hankki itselleen siten kalleuksia ja muita tavaroita, joita hän arveli tarvitsevansa. Hänen veljensä sanoivat häntä Kaupiksi; Björn oli älykäs mies ja tuntui lupaavalta päälliköltä; hän joutui hyviin naimisiin ja sai pojan nimeltä Gudröd. Eirik Verikirves saapui Itämailta sotalaivoineen ja paljon miehiä kerallaan; hän vaati Björn veljeltään niitä veroja ja maksuja, jotka Harald kuninkaalle tulivat Vestfoldista; mutta siihen asti oli ollut tapana, että Björn vei itse verot kuninkaalle tai lähetti miehiä niitä toimittamaan. Niin hän tahtoi edelleenkin käyvän eikä suostunut luovuttamaan veroja. Mutta Eirik näytti olevan ruokavarojen ja telttojen ja juoman puutteessa. Veljekset kinastelivat kiivaasti tästä, mutta Eirik ei päässyt tahtonsa perille ja vetäytyi pois kaupungista. Björn lähti myöskin illalla kaupungista Sæimiin. Eirik pyörsi takaisin, lähti yöllä Sæimiin Björnin jälkeen ja saapui sinne, kun he istuivat juomassa. Eirik saartoi talon, mutta Björn meni ulos seurueineen ja he taistelivat. Siinä kaatui Björn ja moni mies hänen kerallaan. Eirik otti sieltä suuren saaliin ja lähti pohjan puolelle. Tästä teosta Vikenin miehet pahastuivat suuresti, ja Eirikiä vihattiin siellä kovin; ja niin arveltiin, että Olavi Haraldinpoika kostaisi veljensä Björnin surman, jos saisi siihen tilaisuuden.

Eirik kuningas lähti seuraavana talvena Möreen ja asettui vieraaksi Sålveen.[42] Mutta tämän kuultuaan Halvdan Musta[43] lähti sinne sotajoukon kera ja saartoi talon. Eirik makasi eräässä ulommassa tuvassa ja pelastui metsään itse viidentenä miehenä, mutta Halvdanin väki poltti talon ja kaikki ne, jotka olivat sisällä.

Eirik toi Harald kuninkaalle tämän sanoman. Kuningas vihastui siitä ankarasti, keräsi sotajoukon ja lähti tröndejä vastaan. Mutta tämän kuultuaan Halvdan Musta kokosi sotajoukon ja aluksia ja lähti häntä vastaan. Silloin heidän välillään kulki miehiä. Muuan älykäs mies oli nimeltään Guthorm Sindre; hän oli silloin Halvdan Mustan seurassa, mutta ennen hän oli ollut Harald kuninkaan luona ja oli molempien hyvä ystävä. Guthorm oli suuri runoniekka ja oli sepittänyt runon isästä ja toisen pojasta. He olivat tarjonneet hänelle palkan siitä, mutta hän oli evännyt sen ja pyytänyt, että he lupaisivat täyttää erään pyynnön, ja he olivat luvanneet. Hän kävi nyt Harald kuninkaan luo ja hieroi rauhaa heidän kesken ja pyysi kumpaistakin täyttämään hänen pyyntönsä, nimittäin sen, että he sopisivat keskenään; mutta kuninkaat osoittivat hänelle niin suurta kunniaa, että sopivat hänen pyynnöstään. Moni muu viisas mies kannatti tätä asiaa hänen apunaan. Syntyi sopimus sellainen, että Halvdan saisi pitää koko sen valtakunnan, mikä hänellä oli ennen ollut, mutta jättäisi puolestaan Eirik veljensä rauhaan.

Ollessaan lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen Harald kuningas sai pojan erään naisen kera, jonka nimi oli Tora Moster-stang. Hän oli suloinen ja kaunis nainen ja häntä sanottiin kuninkaan palkkapiiaksi; siihen aikaan olivat useat velvolliset palvelemaan kuningasta, sekä miehet että naiset, vaikka olivatkin hyvää sukua.

Oli tapa sellainen, että jalojen miesten lapsille valittiin tarkoin mies valelemaan heidät vedellä ja antamaan heille nimen. Mutta kun koitti se aika, jolloin Tora odotti synnyttävänsä lapsen, niin hän halusi lähteä Harald kuninkaan luo. Hän purjehti silloin pohjoiseen Sigurd Haakoninpojan,[44] Trondhjemin jaarlin aluksella; he olivat yötä rannassa, ja siellä Tora synnytti lapsen Hellenin[45] luona rantapaadella, ja se oli poikalapsi. Sigurd jaarli valeli poikaa vedellä ja nimitti hänet Haakoniksi isänsä mukaan. Se poika varttui varhain kauniiksi ja rotevaksi ja suuresti isänsä näköiseksi. Harald kuningas antoi pojan seurata äitiään, ja he oleilivat kuninkaankartanoissa pojan ollessa pieni.

Adalstein[46] oli silloin nimeltään se Englannin kuningas, joka oli äskettäin ottanut hallittavakseen kuningaskunnan; häntä nimitettiin voittoisaksi ja lujauskoiseksi eli kristityksi. Hän lähetti miehiä Norjaan Harald kuninkaan luo sellaiselle asialle, että lähetti astui kuninkaan eteen. Hän ojensi kuninkaalle miekan, jossa oli kullattu ponsi, ja myöskin koko huotra oli koristettu kullalla ja hopealla ja kallisarvoisilla jalokivillä. Lähetti tarjosi miekan kahvaa kuninkaalle ja sanoi:

"Tässä on miekka, jonka kuningas Adalstein pyysi sinua ottamaan vastaan."

Kuningas tarttui kahvaan, ja heti virkkoi lähetti: "Nyt otit sen niin, kuin kuninkaamme halusi, ja nyt sinun tulee olla hänen miehensä, koska kosketit hänen miekkaansa."

Harald kuningas ymmärsi nyt, että tämä oli aiottu pilkaksi, mutta hän ei tahtonut olla toisen mies. Kuitenkin hän muisti sen, mikä oli hänen tapansa, että joka kerta kuin kiivaus tai viha hänet valtasi, hän hillitsi itseään ensin, antoi sitten vihan haihtua ja tarkasti asiaa ilman suuttumusta. Nyt hän teki jälleen niin ja esitti asian ystävilleen, ja he katsoivat kaikki parhaaksi päästää lähetit vahingotta kotiinsa lähtemään.

Seuraavana kesänä Harald kuningas lähetti aluksen Englantiin ja pani Hauk Haabrokin perämieheksi; tämä oli suuri soturi ja kuninkaan hyvä ystävä, ja hänelle hän antoi mukaan poikansa Haakonin. Hauk purjehti sitten Englantiin kuningas Adalsteinin luo ja tapasi hänet Lontoossa; siellä oli silloin pidot ja komeat kestit. Hauk ilmoittaa miehilleen, miten heidän tulee järjestää sisäänmeno, kun he saapuvat saliin, hän sanoo, että sen on lähdettävä viimeisenä ulos, joka ensinnä käy sisään, ja että heidän tulee kaikkien seisoa yhtä pitkällä pöydän ääressä ja jokaisen pitää ottaa miekka vasemmalle kupeelle ja kiinnittää päällysviitta niin, ettei miekkaa näy.

Sitten he kävivät saliin; heitä oli kolmekymmentä miestä. Hauk astui kuninkaan eteen ja tervehti häntä. Kuningas lausui hänet tervetulleeksi. Silloin Hauk otti Haakon pojan ja nosti hänet kuningas Adalsteinin syliin. Kuningas katsoi poikaan ja kysyi Haukilta, miksi tämä niin teki. Hauk vastasi:

"Harald kuningas pyysi sinua kasvattamaan hänelle palkkapiian lapsen."

Kuningas vihastui peräti ja tarttui miekkaansa, joka hänellä oli vierellään; ja hän paljasti sen, ikäänkuin surmatakseen pojan.

"Polvellesi olet hänet ottanut", virkkaa Hauk, "nyt voit hänet murhata, jos haluat, mutta sillä et tuhoa kaikkia Harald kuninkaan poikia".

Sitten Hauk ja kaikki hänen miehensä lähtivät ulos, ja he menivät tiehensä laivalle ja purjehtivat merelle ja palasivat Norjaan Harald kuninkaan luo. Tämä teko miellytti häntä suuresti, sillä niin sanotaan, että se on arvoltaan vähempi, joka kasvattaa toisen lasta. Näistä asioista huomattiin, että kumpikin kuningas tahtoi olla toista suurempi, eikä näiden asioiden tähden kuitenkaan tehty mitään erotusta heidän arvossaan; kumpikin oli valtakunnassaan ylikuningas kuolinpäiväänsä saakka.

Kuningas Adalstein antoi kastaa Haakonin ja opettaa hänelle oikean uskon ja hyviä tapoja ja kaikenkaltaista sivistystä. Kuningas Adalstein rakasti häntä suuresti, enemmän kuin kaikkia sukulaisiaan, ja sitä paitsi häntä rakasti jokainen, ken hänet tunsi. Häntä nimitettiin sitten Adalsteinin-kasvatiksi. Hän oli mitä suurin urheilija, rotevampi ja väkevämpi ja kauniimpi kuin yksikään toinen; hän oli viisas ja älykäspuheinen ja hyvä kristitty. Kuningas Adalstein antoi Haakonille miekan, jonka ponsi oli kullasta, mutta terä oli kuitenkin parempi; sillä Haakon halkaisi myllynkiven silmään asti. Sitä sanottiin sitten Kivenpurijaksi; se on paras miekka, mikä konsanaan on tuotu Norjaan, ja Haakon omisti sen kuolemaansa asti.

Harald kuningas oli nyt kahdeksankymmenen vuoden vanha; hän kävi silloin niin raihnaiseksi, ettei mielestään enää kyennyt retkeilemään pitkin maata tai hoitamaan kuninkaan tehtäviä. Silloin hän johti Eirik poikansa kunniasijalleen ja antoi hänelle vallan koko maassa. Mutta kun Harald kuninkaan toiset pojat kuulivat sen, niin useat heistä ottivat itselleen täyden vallan omassa valtakunnassaan; siitä syntyi taasen uutta epäsopua heidän välilleen, ja siinä riidassa saivat muutamat heistä surmansa.

Harald kuningas eli kolme talvea sen jälkeen, kuin oli antanut Eirikille yksinvallan valtakunnassa. Hän kuoli tautivuoteeseen Rogalannissa ja on haudattu Haugariin Kårmtsundin[47] luo. Haugesundin luona on kirkko, mutta itse kalmiston luoteispuolella sijaitsee Harald Kaunotukan hautakumpu; kirkon länsipuolella on Harald kuninkaan lepokivi, joka sijaitsi hänen lepopaikkansa yllä kummussa; se on puoli neljättätoista jalkaa pitkä ja lähes kahden kyynärän levyinen. Keskellä kumpua oli Harald kuninkaan lepopaikka; hänen pääpuoleensa oli sovitettu kivi ja toinen jalkopuoleen, ja paasi oli asetettu niiden päälle, ja molemmin puolin oli laita täytetty kivillä. Ne kivet ovat nyt kalmistossa, jotka silloin sijaitsivat kummussa.

Niin puhuvat tietoisat miehet, että Harald Kaunotukka on ollut kaunein ja väkevin ja suurin kaikista miehistä, vieraanvarainen ja antelias väkeään kohtaan. Hän oli suuri sodankävijä ensi aikoinaan, ja se suuri puu, joka unessa näyttäysi hänen äidilleen ennen hänen syntymäänsä ja jonka tyvi oli verenkarvainen, mutta runko kaunis ja vihreä, selitetään nyt niin, että se ennusti hänen valtakuntansa kukoistusta; mutta kun puu latvaltaan oli valkoinen, merkitsi se, että hänestä oli tuleva vanha ja valkohapsinen. Puun oksat ja haarat ennustivat hänen jälkeläisiään, jotka levisivät yli koko maan, ja hänen suvustaan ovat Norjan kuninkaat aina sen koommin olleet.

Kuningas Eirik Verikirves otti Harald kuninkaan kuoleman jälkeisenä talvena valtaansa kaikki ne tulot, jotka kuninkaalla oli Keskimaassa, Olavi[48] taas idän puolella Vikenissä ja Sigröd,[49] heidän veljensä, piti kaikki Tröndelagenissa. Eirik oli tästä peräti vihoissaan, ja kerrottiin hänen aikovan väkipakolla yrittää, eikö hän saisi veljiensä keskuudessa yksinvaltaa koko maassa, niinkuin hänen isänsä oli sen hänelle antanut. Mutta kun Olavi ja Sigröd saavat kuulla tämän, käy heidän välillään lähettejä. Sitten he sopivat kohtauksesta, ja keväällä Sigröd purjehtii idän puolelle Vikeniin; nyt hän ja hänen veljensä Olavi tapaavat toisensa Tunsbergissä ja viipyvät siellä jonkun aikaa.

Samana keväänä Eirik varusti suuren sotajoukon ja laivaston ja lähti itään päin Vikeniin. Eirik kuningas sai niin hyvän myötätuulen, että purjehti yötä ja päivää, eikä hänestä joutunut mitään ennakkotietoa. Ja kun hän saapui Tunsbergiin, lähtivät Olavi ja Sigröd kaupungin itäpuolella olevalle mäelle ja järjestyivät siellä rintamaan. Eirikillä oli paljoa suurempi sotajoukko, ja hän sai voiton; mutta Olavi ja Sigröd kaatuivat molemmat, ja kummankin hautakummut ovat siellä mäellä, missä he saivat surmansa. Eirik lähti nyt Vikeniin, laski sen valtansa alaiseksi ja viipyi siellä pitkään kesällä. Trygve ja Gudröd[50] pakenivat Ylämaihin.

Eirik oli iso ja kaunis mies, väkevä ja tarmokas, suuri sodankävijä ja voittoisa, mieleltään kiivas, julma, tyly ja harvapuheinen. Gunhild Åssurintytär, hänen puolisonsa, oli kaunis, älykäs ja taikataitoinen, hilpeäluonteinen, ovela ja perin julma. Hänen toimistaan mainittakoon, että kun Halvdan Musta, Harald kuninkaan poika, kahta talvea varemmin sai äkkisurman ollessaan Trondhjemissa kesteissä, niin yleiseen kerrottiin, että Gunhild oli lahjonut erään taikataitoisen naisen antamaan hänelle surmajuoman. Nämä olivat Eirikin ja Gunhildin lapset: Gamle oli vanhin, Guthorm, Harald, Ragnfröd, Ragnhild, Erling, Gudröd, Sigurd Sleva. Kaikki Eirikin lapset olivat kauniita ja lupaavia.

Haakon Hyvän tarina.

(934-961)

Haakon Adalsteinin-kasvatti oli Englannissa, kun sai kuulla isänsä Harald kuninkaan kuolemasta; hän valmistautui silloin lähtemään heti kotiin. Kuningas Adalstein antoi hänelle väkeä sekä hyvät alukset ja varusti hänet kunnollisesti matkalle, ja hän tuli syksyllä Norjaan. Siellä hän kuuli veljiensä kaatuneen ja Eirik kuninkaan oleskelevan parhaillaan Vikenissä. Haakon purjehti nyt pohjan puolelle Trondhjemiin ja lähti Sigurd jaarlin luo, joka oli viisain mies Norjassa, ja tämä otti hänet hyvin vastaan, ja he tekivät keskenään liiton; Haakon lupasi hänelle suuren vallan, jos tulisi kuninkaaksi.

Sitten he kutsuivat koolle suuret käräjät, ja niillä Sigurd jaarli puhui Haakonin puolesta ja kehoitti talonpoikia ottamaan hänet kuninkaaksi. Tämän jälkeen Haakon nousi itse puhumaan; silloin miehet virkkoivat toisilleen, että siinä oli nyt Harald Kaunotukka tullut takaisin ja käynyt uudelleen nuoreksi. Haakonilla oli se ajatus puheessaan, että hän pyysi talonpoikia antamaan hänelle kuninkaannimen sekä lisäksi tukea ja apua pitämään kuninkaanvallan; mutta vastalahjaksi hän lupasi tehdä kaikki talonpojat vapaatilallisiksi ja antaa heille talot, joita he asuivat. Mutta tämä puhe herätti niin suurta suosiota, että koko käräjärahvas huusi ja sanoi, että hänet he halusivat kuninkaaksi; ja niin kävi, että tröndit ottivat Haakonin koko maan kuninkaaksi. Silloin hän oli viidentoista talven ikäinen; niin hän otti itselleen henkivartion[51] ja retkeili pitkin maata.

Ylämaihin ennätti sellainen sanoma, että tröndit olivat ottaneet itselleen kuninkaan, joka oli kaikessa samanlainen kuin Harald Kaunotukka paitsi siinä, että Harald oli orjuuttanut ja masentanut kaiken kansan maassa, mutta tämä Haakon tahtoi jokaisen parasta ja lupasi antaa talonpojille takaisin heidän vapaatilansa, jotka Harald kuningas oli heiltä ottanut. Tästä sanomasta tulivat kaikki iloisiksi ja jokainen kertoi sen toisille, ja se levisi kuin kulovalkea kuivassa ruohikossa aina maan itäisimpään kolkkaan asti. Useat talonpojat lähtivät Ylämaista Haakon kuningasta tapaamaan, toiset lähettivät viestejä, toiset sanan ja tunnusmerkkejä,[52] kaikki antaakseen tietää, että halusivat ruveta hänen miehikseen. Kuningas otti heidät kiitollisena vastaan.

Talven tullen Haakon kuningas lähti Ylämaihin ja kutsui koolle käräjät; kaikki, jotka voivat saapua, kokoontuivat silloin hänen luokseen, ja niin hän otettiin kuninkaaksi kaikilla käräjillä. Sitten hän lähti idän puolelle Vikeniin; siellä tulivat hänen luokseen hänen veljenpoikansa Trygve ja Olavi sekä useat muut ja kertoivat, mitä pahaa hänen veljensä Eirik oli heille tehnyt. Eirikin tylyys kasvoi myöskin, kuta enemmän kaikki halusivat voittaa Haakonin ystävyyden ja saivat rohkeutta puhua niinkuin ajattelivat. Haakon kuningas antoi Trygvelle sekä Olaville kuninkaannimen ja sen valtakunnan, minkä Harald kuningas oli myöntänyt heidän isilleen; mutta koska he olivat nuoria ja lapsellisia, asetti hän älykkäitä ja taitavia miehiä johtamaan maata heidän rinnallaan. Hän luovutti heille maan entisillä ehdoilla, niin että he jakaisivat verot jo maksut puoliksi hänen kanssaan.

Kevään lähetessä Haakon kuningas keräsi suuren sotajoukon Trondhjemiin ja hankki itselleen laivoja; Vikenin miehillä oli myöskin suuri sotavoima liikkeellä, ja he tahtoivat lähteä Haakonia kohtaamaan. Myöskin Eirik kuningas määräsi sotajoukon saapumaan Keskimaasta, mutta hän sai vähän väkeä, sillä moni suurmies luopui hänestä ja lähti Haakonin luo. Kun hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä vastustamaan Haakonin sotajoukkoa, purjehti hän länteen meren poikki niiden miesten kera, jotka tahtoivat häntä seurata. Hän lähti ensin Orkn-saarille ja sai sieltä mukaansa paljon väkeä, sitten hän purjehti etelään ja havitteli Skotlantia, missä vain pääsi maihin; hän ryösteli myöskin aina pohjoiseen Englantiin asti.

Adalstein, Englannin kuningas, lähetti Eirikille sanan ja tarjosi hänelle valtakuntaa Englannissa; hän sanoi, että Harald kuningas oli ollut kuningas Adalsteinin hyvä ystävä, joten hän halusi palkita sen Haraldin pojalle. Niin kulki miehiä kuningasten väliä, ja he tekivät sovinnon sellaisin ehdoin, että Eirik kuningas ottaa kuningas Adalsteiniltä lääniksi Nordimbralannin[53] ja suojelee maata tanskalaisilta sekä muilta viikingeiltä. Eirik antaa kastaa itsensä vaimoineen ja lapsineen ja kaikkine miehineen, jotka olivat seuranneet häntä sinne. Tämän ehdon Eirik hyväksyi; niin hän kastettiin ja otti vastaan oikean uskon. Nordimbralanti lasketaan viidenneksi osaksi Englantia; hänellä oli asuntonsa Jorvikissa.[54] Nordimbralanti oli enimmäkseen pohjan miesten asuttama, sen jälkeen kuin Lodbrokinpojat[55] olivat vallanneet maan; mutta tanskalaiset ja norjalaiset hävittelivät sitä usein, kun olivat menettäneet ylivallan maassa.

Eirik kuninkaalla oli paljon väkeä luonaan; siellä oli joukko pohjan miehiä, jotka olivat lähteneet idästä hänen kanssaan, ja sitä paitsi saapui myöhemmin useita hänen ystäviään Norjasta. Hänellä oli niukalti maata, sen vuoksi hän lähti alituiseen kesäisin vainoretkille, hävitti Skotlantia ja Suder-saaria, Irlantia sekä Bretlantia ja keräsi itselleen siten tavaraa. Kuningas Adalstein kuoli tautiin. Sitten oli hänen veljensä Jatmund[56] Englannin kuninkaana. Hän ei pitänyt pohjan miehistä, eikä Eirik kuningas ollut hänen ystäviään; niinpä kerrottiin kuningas Jatmundista, että hän aikoi asettaa toisen päämiehen Nordimbralantiin. Mutta tämän kuultuaan Eirik kuningas lähti länteen viikinkiretkelle, ja moni viikinki ja sotakuningas liittyi hänen seuraansa. Hän purjehti joukkoineen ensin Irlantiin ja otti sieltä mukaansa niin paljon väkeä, kuin saattoi kerätä; sitten hän lähti Bretlantiin ja hävitteli sitä. Sen jälkeen hän purjehti etelään Englannin rannikkoa pitkin ja ryösteli siellä niinkuin muissakin paikoin, mutta kaikki kansa pakeni hänen tieltään. Ja koska Eirik oli rohkea sodankävijä ja hänellä oli mukanaan paljoa väkeä, luotti hän niin suuresti voimiinsa, että samosi kauas sisämaahan hävitellen ja kansaa etsien.

Olavi oli nimeltään se kuningas, jonka kuningas Jatmund oli asettanut maata varjelemaan. Hän keräsi mahtavan sotajoukon ja lähti Eirik kuningasta vastaan, ja nyt syntyi suuri taistelu. Paljon kaatui Englannin miehiä, mutta missä yksi sai surmansa, siinä astui kolme tilalle; ja myöhemmin päivällä mieshukka kääntyi pohjan miesten vahingoksi ja heitä kaatui useita, ja päivän päättyessä sai surmansa myöskin Eirik sekä viisi muuta kuningasta hänen kerallaan. Suuri oli pohjolaisten mieshukka, mutta ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta, lähtivät Nordimbralantiin ja kertoivat nämä sanomat Gunhildille ja hänen pojilleen.

Mutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat tietää, että Eirik kuningas oli kaatunut ja sitä ennen hävitellyt Englannin kuninkaan maata, tuntui heistä siltä, ettei siellä ollut odotettavissa rauhallisia oloja. He varustautuivat heti lähtemään pois Nordimbralannista ja ottivat kaikki ne laivat, mitkä olivat kuuluneet Eirik kuninkaalle; heillä oli mukanaan myöskin kaikki se väki, joka tahtoi seurata heitä, ja paljon tavaraa, joka oli kerätty Englannista veroina tai vainoretkillä anastettu. He suuntasivat kulkunsa pohjoiseen päin Orkn-saarille ja sijoittuivat sinne joksikin aikaa. Eirikinpojat valtasivat sitten Orkn-saaret sekä Hjaltlannin ja kantoivat niistä veroa; siellä he oleskelivat talvisin, mutta kesäisin he lähtivät viikinkiretkille länteen ja hävittelivät Skotlantia ja Irlantia.

Kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatti laski valtansa alaiseksi koko Norjan, kun hänen veljensä Eirik oli paennut maasta. Ensin hän asui Trondhjemissa; mutta koska se näytti hänestä vaaralliselta, jos Eirik kuningas saapuisi miehineen meren poikki, asettui hän sotavoimineen keskelle maata. Kun Haakon kuningas sitten sai kuulla, että hänen veljensä Eirik kuningas oli kaatunut eivätkä tämän pojat saaneet tukea Englannista, ei hänen mielestään enää tarvinnut paljoakaan pelätä näitä, ja sen vuoksi hän lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen itään päin Vikeniin. Näihin aikoihin tanskalaiset hävittelivät pahasti Vikenissä ja tekivät siellä usein suurta vahinkoa. Mutta kuullessaan, että Haakon kuningas oli saapunut sinne suuren sotajoukon kera, he pakenivat kaikki tiehensä, toiset etelää kohti Hallantiin, ne taasen, jotka olivat Haakon kuningasta lähinnä, ulos merelle ja sitten Jyllantiin. Tämän havaittuaan Haakon purjehti perässä kaikkine väkineen. Kun hän saapui Jyllantiin ja sikäläinen rahvas sai tiedon siitä, kerääntyi heti sotajoukko maata suojelemaan, ja se pyrki taisteluun Haakonin kanssa. Siellä sukeusikin suuri taistelu, ja Haakon kuningas soti niin rohkeasti, että hän oli sotaviirin edessä, eikä hänellä ollut suojanaan kypärää eikä haarniskaakaan. Haakon kuningas sai voiton ja ajoi pakenevia kauas maihin. Näin lauloi Guthorm Sindre Haakon-runossaan:

Sankari tietä siintävää matkasi loiskivin airoin; taistossa ruhtinas ylväs juutteja kalvoin kaatoi. Ruokkija Odinin lintuin soturit pakohon syöksi: korppi einettä etsi ja ahmia kyllin sai.

Sitten Haakon kuningas suuntasi laivastonsa itään päin Seelantiin ja etsiskeli viikinkejä. Hän soudatti kaksi purtta Juutinraumaan; siellä hän kohtasi yksitoista viikinkipurtta ja antautui heti taisteluun niitä vastaan, ja se päättyi siten, että hän sai voiton ja raivasi kaikki vihollisalukset puhtaiksi.

Tämän jälkeen Haakon kuningas hävitteli laajalti Seelantia ja ryösti useita paikkoja; toisia hän surmasi, mutta otti toisia vangiksi; muutamilta hän peri suuria sakkoja eikä silloin kohdannut mitään vastarintaa. Sitten hän siirtyi itään Skånen rannikkoa pitkin ja surmasi kaikki viikingit, jotka siellä tapasi, sekä tanskalaiset että vendiläiset. Niin hän retkeili yhä itään päin Göötanmaata pitkin ja hävitteli sitä ja kokosi maasta paljon rahaa. Syksyllä Haakon kuningas tuli takaisin joukkoineen, ja hän oli saanut suuret määrät tavaraa. Talven hän majaili Vikenissä suojellakseen sitä, jos tanskalaiset tai gootit hyökkäisivät maahan.

Tanskaa hallitsi silloin kuningas Harald Gorminpoika. Hän oli vihoissaan siitä, että Haakon kuningas oli hävittänyt hänen maatansa, ja arveltiin Tanskan kuninkaan varmaankin koettavan kostaa sen; mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut aivan pian. Mutta kun Gunhildin pojat saivat kuulla, että Tanskan ja Norjan välillä vallitsi epäsopu, valmistautuivat he Gunhildin kera purjehtimaan itään. Tultuaan poikineen Tanskaan Gunhild lähti kuningas Haraldin luo, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan; kuningas antoi heille valtakunnastaan maa-alueita niin suuria, että he kykenivät hyvin elättämään itsensä ja miehensä, mutta Harald Eirikinpojan hän otti kasvatikseen ja istutti hänet polvelleen; poika kasvoi sitten Tanskan kuninkaan seurueessa. Muutamat Eirikinpojat lähtivät vainoretkille, niin pian kuin heillä oli ikää riittävästi, ja hankkivat itselleen siten omaisuutta; he hävittelivät laajalta Itämaita. He kasvoivat varhain aimo miehiksi ja varttuivat voimiltaan ja taidoltaan nopeammin kuin vuosiltaan.

Eirikinpojat suuntasivat joukkoineen matkansa myöskin Vikeniin ja hävittelivät sitä, mutta Trygve Olavinpojalla, Haakon kuninkaan veljenpojalla, joka oli asetettu Vikenin hallitsijaksi, oli sotajoukko valmiina, ja hän kävi heitä vastaan; he taistelivat useasti ja saivat voiton vuorotellen.

Haakonin ollessa Norjan kuninkaana vallitsi talonpoikien ja kauppamiesten keskuudessa hyvä rauha, niin ettei kukaan vahingoittanut toisia tai toisten omaisuutta; silloin oli hyvä vuosi sekä maalla että merellä. Haakon kuningas oli kaikkia muita iloisempi, kaunopuheisempi ja vaatimattomampi. Viisaiden miesten neuvomana hän sääti monta maakuntalakia kaiken kansan noudatettavaksi.

Ylämaalaiskuningas Öistein,[57] jota toiset nimittävät Mahtavaksi, toiset taasen Pahaksi, havitteli Trondhjemia ja laski valtansa alaiseksi kaksi kihlakuntaa ja asetti poikansa niiden päämieheksi; mutta tröndit surmasivat tämän. Öistein kuningas lähti silloin toistamiseen vainoretkelle Trondhjemiin ja hävitteli siellä laajalti ja alisti koko maan valtaansa. Sitten hän käski tröndien valita, kumman he mieluummin halusivat kuninkaakseen, hänen orjansa, Tore Faxe nimisen, vaiko hänen koiransa Saurin; mutta he valitsivat koiran, koska luulivat silloin saavansa vallita enemmän oman mielensä mukaan. He antoivat loihtia koiraan kolmen miehen älyn, ja niin se haukkui kaksi sanaa, mutta puhui aina kolmannen. Sille tehtiin kaulanauha kulta- ja hopearenkaista, ja lokaisella säällä henkivartijat kantoivat sitä olkapäillään. Oli sille pystytetty myöskin kunniaistuin, ja se piti kuninkaiden tavoin käräjiä. Kerrotaan sen saaneen surmansa siten, että susia kävi sen karjaan, mutta henkivartijat yllyttivät sitä suojelemaan omaisuuttaan; se hyökkäsi sinne, missä sudet olivat, mutta ne repivät sen heti kappaleiksi.

Paljon muutakin merkillistä teki Öistein kuningas tröndien kiusaksi. Tämän vainon vuoksi pakeni moni päällikkö ja suuri joukko rahvasta tiloiltaan. Ketel Jæmte, jaarlin poika Sparabusta, siirtyi itään Kjölenin poikki ja hänen kerallaan suuri seurue, ja heillä oli karjansa mukana. He raivasivat saloa ja asuttivat siellä suuria kihlakuntia; sitä nimitettiin sen jälkeen Jemtlanniksi. Ketelin pojanpoika oli Tore Helsing; hän lähti murhan vuoksi itään päin metsien halki ja rupesi asuttamaan sitä aluetta; sinne pyrki paljon kansaa hänen kerallaan, ja sitä seutua nimitettiin Helsinglanniksi. Mutta kun Harald Kaunotukka raivasi itselleen tilaa valtakunnassa, silloin pakeni hänenkin tieltään joukko ihmisiä maasta; niin syntyi uusia asutuksia Jemtlannissa, ja muutamat siirtyivät aina Helsinglantiin asti. Helsingit kävivät kauppamatkoillaan Svitjodissa ja olivat kaikessa sen alaisia; mutta jemtit olivat melkein keskivälillä, eikä kukaan pannut siihen huomiota, ennenkuin Haakon määräsi rauhan ja kaupparetkiä Jemtlantiin ja rupesi sikäläisten suurmiesten ystäväksi. Nämä pyrkivät sitten länteen hänen luokseen, lupasivat kuuliaisuutta ja verolahjoja ja tulivat hänen miehikseen; sillä he kuulivat hänestä kerrottavan hyvää ja tahtoivat ennemmin antautua hänen valtaansa kuin svealaiskuninkaan alamaisiksi, koska olivat peräisin norjalais-heimosta. Niin tekivät myöskin kaikki helsingit, joilla oli sukunsa Kjölenin länsipuolella.

Norjaan tullessaan Haakon kuningas oli hyvä kristitty, mutta koska koko maa oli pakanallinen ja siellä oli runsaasti uhreja sekä paljon mahtimiehiä ja hän oli kovin avun sekä rahvaan suosion tarpeessa, katsoi hän parhaaksi pitää kristinuskoaan salassa. Hän vietti sunnuntaita sekä perjantaipaastoja ja määräsi laissa, että joulua oli juhlittava samaan aikaan kuin kristityt; ja silloin oli jokaisen valmistettava kesteihin mitallinen olutta tai muutoin suoritettava sakkoja ja pidettävä pyhää niin kauan kuin olutta riitti; mutta ennen oli ensimmäinen jouluyö ollut keskitalvijuhla, ja joulua vietettiin kolmena yönä.

Hän ajatteli, että lujitettuaan asemansa ja laskettuaan maan valtansa alaiseksi hän esittäisi sanoman kristinuskosta; hän teki ensin siten, että houkutteli kristinuskoon ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat, ja ystävällisyydellään hän sai aikaan sen, että moni antoi kastaa itsensä ja muutamat herkesivät uhraamasta. Hän oleskeli pitkät ajat Trondhjemissa, koska siellä oli maan suurin voima.

Mutta kun Haakon kuningas arveli saaneensa muutamilta suurmiehiltä tukea kristinuskon esittämiseksi, lähetti hän Englantiin sanan pyytäen piispaa ja muutamia pappeja, ja heidän saavuttuaan Norjaan kuningas teki tiettäväksi, että aikoi määrätä kristinuskon vallitsevaksi kautta koko maan. Mutta möreläiset ja raumalaaksolaiset jättivät asiansa tröndien ratkaistavaksi. Haakon kuningas vihitytti silloin muutamia kirkkoja ja asetti niihin pappeja; mutta Trondhjemiin tultuaan hän kutsui koolle käräjät ja tarjosi kristinuskoa. Tröndit vastaavat silloin jättävänsä tämän asian Frostan käräjille ja tahtovat, että niille saavuttaisiin kaikista niistä kihlakunnista, jotka ovat Tröndelagenissa, ja sanovat siellä vastaavansa tässä vaikeassa asiassa.

Laden jaarli Sigurd oli suuri uhripappi ja samaten Haakon, hänen isänsä. Sigurd jaarli piti kuninkaan puolesta kaikki uhripidot Tröndelagenissa. Oli vanha tapa sellainen, että uhraamaan käytäessä kaikki talonpojat saapuivat sinne, missä temppeli oli, ja toivat mukanaan ruokavaroja, joiden tuli riittää uhripitojen ajaksi. Näissä pidoissa tuli kaikkien miesten saada olutta, niissä teurastettiin myöskin kaikenkaltaista pikkukarjaa sekä hevosia, mutta kaikella verellä, mikä niistä vuoti, oli nimenä laut, ja vielä oli niissä laut -kulhoja, joissa verta säilytettiin, ja laut -vihtoja; kaikella sillä oli värjättävä korokkeet punaisiksi ja samaten temppelin seinät sisältä ja ulkoa, ja myöskin oli sitä vihmottava miehiin; mutta liha oli keitettävä pitoruoaksi. Tulia oli sytytettävä keskelle temppelin permantoa, ja niiden yllä riippui patoja; tulen ympäri oli kannettava pikareita, mutta sen, joka järjesti pidot ja oli päämies, tuli ensin siunata Odenin malja — se oli juotava kuninkaan voiton ja mahdin hyväksi — ja sitten Njårdin[58] ja Fröin[59] malja vuodentulon ja rauhan hyväksi. Oli perin tavallista, että sen jälkeen juotiin Bragen[60] malja; myöskin juotiin haudattujen sukulaisten malja, ja sillä oli nimenä muistopikari.

Haakon kuningas saapui Frostan käräjille, ja niille oli tullut suuri joukko talonpoikia. Mutta kun käräjät aloitettiin, ryhtyi kuningas puhumaan. Hän sanoi ensinnä, että sellainen oli hänen käskynsä ja pyyntönsä talonpojille ja torppareille, mahtaville ja halvoille ja siten koko kansalle, nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille, naisille ja miehille, että kaikkien oli annettava kastaa itsensä ja uskottava yhteen Jumalaan Kristukseen, Marian poikaan, mutta luovuttava kaikista uhreista ja pakanallisista jumalista, pidettävä pyhänä joka seitsemäs päivä tekemättä silloin työtä ja paastottava joka seitsemäs päivä.

Mutta heti kun kuningas oli esittänyt tämän rahvaalle, syntyi suuri levottomuus. Talonpojat nurisivat, että kuningas aikoi riistää heiltä työn, ja sanoivat, etteivät he voineet sillä tavalla asua maata; mutta työväki ja orjat arvelivat, etteivät voineet tehdä työtä, kun eivät saisi ruokaa — he sanoivat myöskin, että Haakon kuninkaalla sekä hänen isällään ja näiden suvulla oli sellainen perimävika, että he antoivat ruokaa niukalti, joskin kultaa runsaasti. Asbjörn Guldalin Medalhusista nousi seisomaan, vastasi hänen sanoihinsa ja virkkoi:

"Niin me talonpojat ajattelimme", hän sanoo, "kun sinulla oli ollut ensimmäiset käräjät täällä Trondhjemissa ja me olimme ottaneet sinut kuninkaaksi ja saaneet sinulta perintötilamme, että olimme tavoittaneet käsillämme itse taivaan. Mutta nyt emme tiedä, olemmeko todella saaneet vapauden vai tahdotko nyt orjuuttaa meidät uudestaan niin kummallisella tavalla, että meidän tulee hylätä uskomme, joka vanhemmillamme ja kaikilla esi-isillämme on ollut ennen meitä, ensinnä polttokaudella ja nyt kumpukaudella;[61] he ovat olleet paljoa viisaampia kuin me, ja kuitenkin on tämä usko kelvannut meille. Olemme osoittaneet sinulle niin suurta rakkautta, että olemme antaneet sinun säätää meille kaiken lain ja oikeuden. Nyt on meidän tahtomme ja talonpoikien yhteinen suostumus, että pidämme sen lain, jonka sääsit meille täällä Frostan käräjillä ja itse hyväksyimme; me seuraamme sinua kaikki ja pidämme sinut kuninkaana, niin kauan kuin yksikin meistä talonpojista on elossa, jos sinä, kuningas, pysyt kohtuullisena ja pyydät meiltä vain sitä, mikä sinulle voidaan myöntää eikä ole mahdotonta. Mutta jos antaudut tähän asiaan niin suurella kiihkolla, että rupeat käyttämään väkivaltaa meitä kohtaan, silloin me talonpojat olemme päättäneet, että eroamme sinusta kaikki ja otamme toisen päämiehen, joka voi auttaa meitä siinä, että saamme pitää rauhassa haluamamme uskon. Nyt on sinun, kuningas, valittava toinen näistä kahdesta ehdosta, ennenkuin käräjät ovat päättyneet." — Tälle puheelle huusivat talonpojat voimakkaasti ja sanoivat, että juuri sellainen oli heidän ajatuksensa.

Kun käräjärahvas vaikeni, vastasi Sigurd jaarli ja sanoi, että "kuningas Haakonin tahto on päästä yksimieliseksi teidän kanssanne, talonpojat, eikä hän aio milloinkaan luopua ystävyydestänne". Talonpojat sanoivat tahtovansa, että kuninkaan tulee uhrata heidän puolestaan vuodentulon ja rauhan hyväksi, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Niin levottomuus talttuu ja käräjät päättyvät. Sitten Sigurd jaarli puhui kuninkaalle, ettei hän jättäisi kokonaan tekemättä, mitä talonpojat halusivat, ja sanoi, ettei ole muuta neuvoa: "Tämä on, kuningas, niinkuin itse voitte kuulla, päämiesten tahto ja kiivas vaatimus ja samalla koko kansan. Tähän me, kuningas, kyllä keksimme jonkin hyvän neuvon." — Ja kuningas ja jaarli sopivat nyt asiasta.

Syksyllä talvipäivänä oli uhrijuhla Ladessa, ja sinne lähti nyt kuningas. Ennen, milloin hän oli saapuvilla uhrijuhlassa, hän oli aina tottunut aterioimaan pienessä tuvassa muutaman miehen kera; mutta talonpojat nurisivat nyt sitä, ettei hän asettunut kunniasijalleen, kun ilo oli kansan keskuudessa ylimmillään. Jaarli sanoi silloin, ettei hän tekisi tällä kertaa niin, ja näin kuningas joutui kunniaistuimelle. Mutta kun ensimmäinen malja täytettiin, puhui Sigurd jaarli sen johdosta ja siunasi sen Odenille ja joi kuninkaan terveydeksi sarvesta. Kuningas otti sen vastaan, mutta teki sen ylle ristinmerkin. Silloin virkkoi Grytingin Kaar.

"Miksi kuningas niin tekee? Eikö hän halua vieläkään uhrata?"

Sigurd jaarli vastasi:

"Kuningas menettelee niinkuin kaikki tekevät, jotka uskovat voimaansa ja väkeensä ja siunaavat maljansa Torille. Hän teki vasaran merkin, ennenkuin joi".[62] Sinä iltana pysyttiin rauhallisina. Mutta kun seuraavana päivänä käytiin pöytään, tungeksivat talonpojat kuninkaan ympärille ja sanoivat, että nyt hänen oli syötävä hevosenlihaa. Siihen ei kuningas suostunut millään ehdolla. Silloin he pyysivät häntä juomaan lientä, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Sitten he pyysivät häntä syömään kuuta; ei hän suostunut siihenkään, ja silloin he olivat jo käymäisillään häntä vastaan. Sigurd jaarli sanoi tahtovansa sovittaa ja käski heidän tyyntyä, mutta kuninkaan hän käski kumartua avosuin padan sangan ylitse, johon oli laskeutunut lihakeiton höyryä, niin että se oli rasvainen. Silloin kuningas kääri liinavaatteen padan sankaan ja piti suutaan auki, ja sen jälkeen hän astui kunniasijalleen. Mutta kukaan heistä ei ollut tyytyväinen.

Seuraavana talvena varustettiin kuninkaalle joulunviettoa Mærenissä. Joulun lähetessä ne kahdeksan päällikköä, jotka enimmän huolehtivat uhreista Tröndelagenissa, pitivät keskenään kokouksen. Nämä kahdeksan miestä sopivat siitä, että neljä suupuolen-tröndiä hävittäisi kristinuskon, mutta neljä sisämaan-tröndiä pakottaisi kuninkaan uhraamaan. Suupuolen-tröndit purjehtivat neljällä aluksella etelään päin Möreen, surmasivat siellä kolme pappia ja polttivat kolme kirkkoa; sitten he palasivat kotiin. Mutta kun Haakon kuningas ja Sigurd jaarli saapuivat sotajoukkoineen Mæreniin, oli siellä rahvasta suuret määrät. Ensimmäisenä päivänä talonpojat tunkeutuivat pidoissa kuninkaan luo ja vaativat häntä uhraamaan, uhaten muutoin käyttää väkivaltaa. Sigurd jaarli ryhtyi silloin sovittelemaan, ja niin tapahtui, että Haakon kuningas söi muutaman palan hevosenmaksaa ja joi ristinmerkkiä tekemättä kaikki muistomaljat, jotka talonpojat kaatoivat hänelle.

Mutta pitojen päätyttyä kuningas ja jaarli lähtivät Ladeen. Kuningas oli perin vihoissaan ja tahtoi heti poistua Trondhjemistä kaikkine miehineen; hän sanoi toisella kertaa saapuvansa sinne suurempi joukko mukanaan ja kostavansa silloin tröndeille sen vihamielisyyden, jota nämä olivat hänelle osoittaneet. Sigurd jaarli pyysi, ettei kuningas syyttäisi tröndejä tästä, ja sanoi, ettei kuninkaan olisi hyvä uhata tai vainota oman maan kansaa, kaikkein vähimmin siellä, missä maan suurin voima oli, Trondhjemissa. Kuningas oli niin suuttunut, ettei hänen kanssaan voinut puhua. Niin hän lähti Trondhjemista etelään päin Möreen ja viipyi siellä talven ja kevään, mutta kesän koittaessa hän kokosi väkeä luokseen; kerrottiin, että sen sotajoukon hän aikoi johtaa tröndejä vastaan.

Haakon kuningas oli käynyt laivoihinsa, ja hänellä oli paljon väkeä. Silloin hänelle ennätti maan eteläosasta sanomia, että Eirik kuninkaan pojat olivat tulleet Tanskasta Vikeniin, ja pian saatiin kuulla, että he olivat karkoittaneet kuningas Trygve Olavinpojan tämän aluksilta; he olivat sitten hävitelleet laajalti Vikeniä, ja moni mies oli liittynyt heihin. Mutta kuullessaan nämä viestit arveli kuningas tarvitsevansa apua; niin hän lähetti sanan Sigurd jaarlille sekä toisille päälliköille, joilta odotti tukea, että heidän oli tultava hänen luokseen. Sigurd jaarli saapui Haakon kuninkaan luo, ja hänellä oli suuri sotajoukko kerallaan; siinä olivat nyt kaikki ne tröndit, jotka talvella olivat olleet kiihkeimmät pakottamaan häntä uhreihin. Sigurd jaarlin pyynnöstä kuningas teki sovinnon kaikkien kanssa.

Sitten Haakon kuningas purjehti etelään päin ja tapasi siellä Eirikinpojat Kårmtin[63] luona. Nousivat nyt molemmat sotajoukot aluksista maihin ja siellä syntyi ankara ottelu, sillä kummallakin puolen oli paljon väkeä. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ja häntä vastaan kävi kuningas Guthorm Eirikinpoika seurueineen, ja he vaihtoivat iskuja keskenään. Siinä kaatui Guthorm kuningas, ja hänen viirinsä iskettiin maahan, ja moni mies sai surmansa hänen ympärillään. Sitten Eirikinpoikien sotajoukossa syntyi pako, ja he peräytyivät laivoilleen ja soutivat pois ja olivat menettäneet paljon väkeä. Haakon kuningas ajoi heitä takaa aluksillaan, mutta he purjehtivat etelään päin Jyllantiin saakka. Hän palasi nyt Norjaan, mutta Eirikinpojat viipyivät taasen pitkät ajat Tanskassa.

Tämän taistelun jälkeen Haakon kuningas määräsi laissa kautta koko maan pitkin rannikkoa ja niin kauas sisämaahan, kuin lohi nousee, että kaikki seudut jaettiin laivakuntiin, mutta laivakunnat taas fylkeihin. Kussakin fylkessä sovittiin sitten siitä, kuinka monta ja kuinka suurta laivaa oli varustettava kustakin, kun joka miehen oli lähdettävä liikkeelle; ja joka miehen oli lähdettävä liikkeelle, milloin muukalainen sotajoukko tunkeutui maahan. Myöskin oli tällöin laadittava merkkitulia korkeille tuntureille niin likitysten, että toisen voi nähdä toisen luota. Niin kerrotaan, että seitsemässä yössä levisi sotaviesti eteläisimmästä merkkitulesta aina Haalogalannin pohjoisimpaan kihlakuntaan saakka.

Kun Haakon oli ollut Norjan kuninkaana kaksikymmentä talvea, saapuivat Eirikinpojat Tanskasta mukanaan suuri sotajoukko. Paljon oli niitä, jotka olivat seuranneet heitä vainoretkille, mutta vielä suurempi oli kuitenkin se tanskalaisjoukko, minkä Harald Gorminpoika oli heille antanut. He saivat hyvän tuulen, purjehtivat merelle Vendelistä ja saapuivat Agderiin,[64] ohjasivat sitten laivansa pohjoista kohti rannikkoa pitkin ja purjehtivat yötä ja päivää. Mutta merkkitulia ei laadittu siitä syystä, että tavallisesti ne sytytettiin pitkin maata idästä käsin, mutta idässä ei heidän tuloaan oltukaan havaittu. Lisäksi tuli vielä se, että kuningas oli määrännyt kovat sakot, jos merkkitulet tehtiin aiheetta; ja tämä tapahtui sentähden, että sotalaivoja ja viikinkejä purjehti usein ulkosaaristoa hävittelemässä, ja silloin luulivat ihmiset, että siellä retkeilivät Eirikinpojat, ja niin sytytettiin merkkitulet ja sotaväkeä tulvi kokoon kautta kaiken maan. Mutta Eirikinpojat palasivat Tanskaan, eikä heillä ollutkaan mitään tanskalaisjoukkoa, vaan pelkästään omaa väkeään; ja toisinaan ne olivat muita viikinkejä. Haakon kuningas vihastui silloin suuresti, koska siitä koitui vaivaa ja kustannuksia, mutta ei mitään hyötyä; talonpojat valittivat myöskin osaltaan, kun niin kävi, ja tämä oli syynä siihen, ettei saatu mitään vihiä Eirikinpoikain retkestä, ennenkuin he saapuivat pohjan puolelle Ulvesundiin[65] asti. Siellä he viipyivät seitsemän yötä. Mutta Haakon kuningas oleskeli silloin talossaan Etelä-Mören Fræde-saarella, eikä hänellä ollut luonaan muuta väkeä kuin henkivartijansa ja ne talonpojat, jotka olivat siellä hänen kesteinään.

Vakoojia saapui Haakon kuninkaan luo tuoden sen sanan, että Eirikinpojat oleilivat suuri sotajoukko mukanaan Stadin eteläpuolella. Silloin hän kutsutti luokseen ne miehet, jotka olivat siellä viisaimpia, ja pyysi heitä neuvomaan, ryhtyisikö hän taistelemaan Eirikinpoikia vastaan, vaikka näillä olikin suuri ylivoima, vai väistyisikö tieltä pohjoiseen hankkiakseen itselleen suuremman sotajoukon. Egil Villapaita oli nimeltään muuan talonpoika, joka silloin oleili siellä; hän oli jo verraten vanha, mutta oli ollut rotevampi ja väkevämpi kuin yksikään toinen ja suuri sodankävijä. Hän oli kauan kantanut Haakon kuninkaan sotaviiriä. Egil vastasi kuninkaan puheeseen:

"Olin mukana muutamissa kuningas Haraldin, teidän isänne taisteluissa; toisinaan hän taisteli suurin sotajoukoin, toisinaan pienin, mutta voiton hän sai aina; en kuullut hänen koskaan pyytävän sellaista neuvoa, että ystävät opettaisivat häntä pakenemaan. Emme tahdo mekään, kuningas, opettaa teille moista neuvoa, sillä me tahdomme, että päällikkömme on reipas; te saatte myöskin voimakkaan avun meistä."

Moni muukin kannatti tätä puhetta. Kuningas sanoi myöskin, että häntä halutti eniten taistella niiden avulla, jotka hän voi saada kokoon. Niin päätettiin tehdä. Nyt kuningas antoi vuolla vainovasamia ja lähetti niitä joka taholle ja käski kerätä niin paljon väkeä kuin kävi mahdolliseksi. Silloin virkkoi Egil Villapaita:

"Pelkäsin jo, kun rauhaa riitti näin pitkältä, että kuolisin vanhuuttani vuoteen oljille, mutta ennemmin tahtoisin kaatua taistelussa ja seurata päällikköäni; siltä näyttää, että niin voikin käydä."

Heti hyvän tuulen saatuaan Eirikinpojat pyrkivät Stadin pohjoispuolelle. Mutta matkalla he saivat kuulla, missä Haakon kuningas oli, ja suuntasivat kulkunsa häntä vastaan. Haakon kuninkaalla oli yhdeksän laivaa; hän asettui Fræde-vuoren pohjoisrinteen alle Fæön salmeen, mutta Eirikinpojat sijoittuivat eteläiselle puolelle. Heillä oli kolmattakymmentä alusta. Haakon kuningas lähetti heille sanan ja pyysi heitä käymään maihin, sanoen valinneensa taistelukentän Rastarkalvilla; siellä on tasaisia ja suuria lakeuksia, mutta yläpuolella kohoaa pitkä, verraten loiva mäki. Eirikinpojat nousivat siellä laivoistaan ja kävivät Rastarkalville. Egil puhui silloin Haakon kuninkaalle ja pyysi saada kymmenen miestä sekä kymmenen sotaviiriä; kuningas antoi luvan. Nyt Egil lähti miehineen mäen alle, mutta Haakon laskeutui väkineen kentälle, pystytti viirinsä ja järjesti joukkonsa sanoen sitten:

"Me laadimme pitkän taistelurintaman, jotta eivät saa meitä saarretuiksi, vaikka heillä onkin enemmän miehiä."

Niin he tekivät, ja siitä sukeusi suuri ja ankara taistelu. Egil antoi kohottaa ne kymmenen viiriä, mitkä hänellä oli mukanaan, ja sovitti miehet, jotka niitä kantoivat, siten, että heidän tuli kulkea niin läheltä mäkeä kuin mahdollista ja jättää pitkä matka välilleen. He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin läheltä mäkeä, ikäänkuin aikoisivat päästä Eirikinpoikain taakse. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat ylinnä Eirikinpoikain rintamassa, että joukko viirejä läheni liehuen mäen takana; he luulivat, että niitä seurasi paljon miehiä, jotka yrittivät päästä taakse heidän ja alusten väliin. Tästä syntyi ankara huuto, ja mies kertoi toiselle, mitä oli tekeillä. Sitten he heittäytyivät pakoon, mutta sen nähdessään kuninkaatkin peräytyivät. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ahdisti pakenevia ja surmasi monta.

Päästyään kannakselle vuoren yläpuolelle kääntyi Gamle Eirikinpoika päin ja huomasi, ettei perässä ollut muita kuin ne, joita vastaan he olivat ensinnä taistelleet, ja että tämä oli petosta. Silloin Gamle kuningas antoi puhaltaa sotatorvea ja pystytti viirinsä ja järjesti rintaman; kaikki norjalaiset palasivat heidän luokseen, mutta tanskalaiset pakenivat laivoihin. Mutta kun Haakon kuningas ennätti miehineen paikalle, sukeusi toistamiseen perin ankara taistelu; siinä hänellä oli enemmän väkeä. Se päättyi niin, että Eirikinpojat pakenivat. He pyrkivät etelään päin kannaksen poikki, mutta muutamat heidän miehistään väistyivät vuorelle, ja Haakon kuningas seurasi heitä. Kannaksen itäpuolella on lakea kenttä, mutta länsipuolella vuori on jyrkkärinteinen. Nyt peräytyivät Gamlen miehet vuorelle, mutta Haakon kuningas tunkihe heitä kohti niin rohkeasti, että surmasi muutamia; mutta toiset hyppäsivät lännen puolella alas vuorelta ja saivat kaikki surmansa, ja kuningas erosi heistä vasta sitten, kun jok'ikinen oli heittänyt henkensä.

Gamle Eirikinpoika pakeni myöskin kannakselta alas kentälle vuoren eteläpuolelle. Siellä Gamle kuningas kääntyi jälleen päin ja jatkoi taistelua; väkeä tuli hänen luokseen, ja myöskin kaikki hänen veljensä saapuivat suuri joukko kerallaan. Egil Villapaita oli silloin etumaisena Haakonin miehistä ja työntyi tuimasti kohti, ja hän ja Gamle kuningas jakelivat toisilleen iskuja. Gamle kuningas sai pahoja haavoja, mutta Egil kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Silloin ennätti Haakon kuningas perille sen joukon kera, joka oli seurannut häntä; ja nyt syntyi jälleen taistelu. Haakon kuningas rynnisti voimakkaasti eteenpäin ja iski molemmin puolin ja kaatoi toisen toisensa jälkeen.

Eirikinpojat näkivät miestensä kaatuvan joka taholla. Silloin he kääntyivät pakosalle laivoihinsa, mutta ne, jotka olivat varemmin väistyneet aluksiin, olivat työntäneet ne ulos rannasta, ja muutamat niistä makasivat matalikolla. Kaikki Eirikinpojat ja ne, jotka heitä seurasivat, syöksyivät nyt mereen; siinä kaatui Gamle Eirikinpoika, mutta toiset veljet pääsivät aluksiinsa ja purjehtivat sitten pois niiden miesten kanssa, jotka olivat jääneet henkiin, ja lähtivät etelään päin Tanskaan.

Haakon kuningas otti ne alukset, mitkä Eirikinpojilta olivat jääneet, ja vedätti ne maalle. Siellä hän panetti Egil Villapaidan erääseen purteen ja hänen mukanaan kaikki ne miehet, jotka olivat kaatuneet siitä joukosta; hän antoi kantaa sinne multaa ja kiviä. Korkeita muistokiviä kohoaa Egil Villapaidan hautakummulla.

Kun Haakon Adalsteinin-kasvatti oli ollut Norjan kuninkaana kuusikolmatta talvea, tapahtui, että hän oli Hordalannissa ja vieraili siellä Stordin Fitjarissa; hänellä oli mukanaan henkivartionsa ja paljon talonpoikia kesteinään. Mutta kuninkaan istuessa päivällispöydässä näkivät vahtimiehet, jotka seisoivat kartanolla, että etelästä purjehti monta laivaa, jotka olivat jo lähellä saarta. Silloin he virkkoivat toisilleen, että olisi ilmoitettava kuninkaalle vainolaisia olevan varmaankin tulossa. Mutta kenestäkään ei ollut helppoa viedä kuninkaalle sotaviestiä, sillä hän oli määrännyt sakon jokaiselle, ken turhaan hälyyttäisi; mutta myöskin tuntui mahdottomalta jättää se ilmoittamatta. Silloin muuan heistä kävi tupaan ja pyysi Öivind Finninpoikaa heti saapumaan ulos; hän sanoi, että se oli aivan, välttämätöntä. Heti ulos tultuaan Öivind astui sinne, mistä saattoi nähdä laivat. Silloin hän huomasi silmänräpäyksessä, että siellä purjehti suuri laivasto, palasi heti tupaan kuninkaan eteen ja puhui:

"Ei anna aika maata, vaara leikillä levätä."

Kuningas katsahti häneen ja virkkoi: "Mitä on tekeillä?" — Öivind lausui:

"Verikirveen kostajat (kerrotaan) kutsuvat meitä tuimaan kalpojen leikkiin; istua meidän ei suoda täällä.

Vaikea vainoviesti (kunnia, kuningas, sulle!) tuoda on: tarttua miekkaan joutuin meidän on pakko."

Kuningas sanoi: "Sinä olet niin reima mies, Öivind, ettet tuo sotaviestiä, ellei se ole totta."

Kuningas antoi sitten korjata pöydän pois, lähti ulos ja katseli laivoja. Hän huomasi silloin, että ne olivat sota-aluksia, ja puhui miehilleen, mihin keinoon oli ryhdyttävä, taistelisivatko sillä väellä, mikä saapuvilla oli, vai kävisivätkö pursiin ja purjehtisivat tiehensä pohjaa kohti.

"Helppoa meidän on nähdä", hän sanoo, "että saamme nyt taistella paljoa suurempaa ylivoimaa vastaan kuin ennen; ja kuitenkin meistä on useasti näyttänyt, että miesluvussa on ollut suuri erotus, kun olemme sotineet Gunhildin poikia vastaan."

Tähän ei äkisti vastattu. Silloin virkkaa Öivind:

"Kuningas! Ei pidä purttaan merisankarin ohjata pohjaa päin; sen tien tähän päättyä täytyy.

Leveän laivastonsa päin päivää Harald[66] vieköön merisankarin laineteitä: joutuin kilpihin käymme."

Kuningas vastasi: "Voimakkaasti puhuit ja minun mieleni mukaan, mutta kuitenkin haluan kuulla useampien miesten ajatuksen tästä asiasta."

Mutta kun miehet luulivat tajuavansa, mikä kuninkaan halu oli, vastasivat useat ja sanoivat, että mieluummin he tahtoivat kaatua miehuullisessa taistelussa kuin paeta tanskalaisia mittelemättä voimia; he sanoivat, että usein oli saatu voitto, vaikka olikin taisteltu vähäisemmin voimin. Kuningas kiitti näistä sanoista ja käski heidän varustautua, ja niin he tekivätkin. Kuningas vetää haarniskan ylleen ja sitoo vyölleen Kivenpurija-miekkansa, asettaa päähänsä kullalla silatun kypärän, ottaa keihään käteen ja kilven sivulleen. Sitten hän järjestää henkivartionsa taistelurintamaan ja talonpojat sen kera ja kohottaa sotaviirinsä.

Harald Eirikinpoika oli sillä kertaa veljien johtaja Gamlen kaaduttua; he olivat tuoneet Tanskasta mukanaan suuren sotajoukon. Heillä oli seurassaan myöskin kaksi enoaan, Öivind Skröia ja Alv Askmand; nämä olivat väkeviä urhoja ja monen miehen surma. Eirikinpojat ohjasivat laivansa saaren luo, kävivät maihin ja järjestyivät rintamaan, ja niin on kerrottu, ettei heidän ylivoimansa ollut vähempi kuin että heillä oli kuusi miestä yhtä vastaan.

Haakon kuningas oli järjestänyt sotajoukkonsa, ja sanotaan, että hän heitti haarniskan yltään, ennenkuin taistelu alkoi. Haakon kuningas valitsi henkivartioonsa miehet enimmäkseen väkevyyden ja rohkeuden mukaan. Toralv Väkevä Skolminpoika oli siinä ja astui kuninkaan rinnalla; hänellä oli kypärä, kilpi, keihäs sekä miekka, jolla oli nimenä Fetbreid; kerrottiin, että hän ja kuningas olivat yhtä voimakkaat.

Mutta kun joukot iskivät yhteen, sukeusi kiivas ja verinen ottelu; keihäänsä lennätettyään miehet paljastivat miekkansa, ja silloin Haakon kuningas ja Toralv hänen kerallaan tunkeutuivat eteenpäin sotaviirin ohitse ja iskivät molemmin puolin. Haakon kuninkaan saattoi helposti tuntea, paremmin kuin muut miehet; myöskin kypärä kimmelsi auringon paistaessa siihen, ja moni kohdisti häneen aseensa. Silloin Öivind Finninpoika otti hatun ja laski sen kuninkaan kypärälle. Öivind Skröia. huusi nyt kuuluvasti:

"lymyääkö norjalaisten kuningas vai onko hän paennut, vai missä on nyt kultakypärä?"

Sitten Öivind tunkeutui eteenpäin Alv-veljensä kera, ja he iskivät kahden puolen ja käyttäytyivät, ikäänkuin olisivat raivoissaan tai hulluja. Haakon kuningas huusi Öivindille:

"Jatka vain samaa tietä, jos haluat tavata norjalaisten kuninkaan!"

Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin Öivind pääsi perille; hän kohotti miekkansa ja tavoitteli kuningasta. Toralv työnsi kilven väliin, ja tällöin Öivind horjahti, mutta kuningas tarttui Kivenpurija-miekkaan kahden käden ja iski Öivindiä kypärään, halkaisten sen ja pään aina hartioihin asti. Sen jälkeen Toralv surmasi Alv Askmandin.

Molempien veljesten kaaduttua kuningas Haakon tunkeutui niin rajusti eteenpäin, että kaikki väistyivät hänen tieltään. Silloin valtasi kauhu Eirikinpoikain sotajoukon, ja se alkoi paeta; mutta Haakon kuningas oli ensi miehenä rintamassaan ja ajoi pakenevia takaa iskien tiheään ja tuimasti. Silloin lensi nuoli sitä lajia, jota sanotaan väkävasamaksi, ja osui Haakon kuninkaan käsivarsilihakseen olkapään alapuolelle. Ja moni mies kertoo, että Gunhildin kenkäpoika, Kisping nimeltään, juoksi esiin tungoksesta ja huusi: "Tietä kuninkaan surmalle!" ja ampui väkävasaman kuningasta kohti; mutta toiset sanovat, ettei kukaan tiedä, ken sen ampui; saattaa olla niinkin, sillä nuolia ja keihäitä ja kaikenkaltaisia heittoaseita lensi niin tiheään kuin lunta pyrysääliä. Paljon miehiä kaatui Eirikinpojilta sekä taistelukentällä että matkalla aluksiin ja laivoilla, ja moni syöksyi mereen. Useat ennättivät laivoihin, niinpä myöskin kaikki Eirikinpojat, ja he soutivat heti tiehensä; mutta Haakonin miehet ajoivat heitä takaa.

Haakon kuningas kävi purteensa ja antoi sitoa haavan, mutta verta vuoti niin ankarasti, ettei sitä saatu tyrehtymään, ja päivän kuluessa hänen voimansa alkoivat vähetä. Hän sanoi silloin haluavansa lähteä taloonsa Aalrekstaderiin; mutta kun saavuttiin pohjoisemmaksi Haakoninpaadelle, laskettiin alukset rantaan. Kuningas oli silloin kuolemaisillaan ja kutsui luokseen ystävänsä ja mainitsi heille, kuinka hän tahtoi valtakunnan asiat järjestettäviksi. Hänellä oli vain yksi tytär, Tora, eikä yhtään poikaa; hän käski heidän lähettää sanan Eirikinpojille, että he olisivat maan kuninkaina, mutta pyysi heitä osoittamaan hyvyyttä hänen ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan.

"Ja vaikka minun suotaisiinkin elää", hän virkkoi, "niin lähden kuitenkin maasta kristittyjen luo sovittamaan sitä, minkä olen rikkonut Jumalaa vastaan; mutta jos kuolen pakanain keskelle, niin antakaa minulle sellainen hauta, minkä parhaaksi näette".

Vähää myöhemmin Haakon kuningas kuoli siinä samalla paadella, millä oli syntynyt. Häntä surtiin niin suuresti, että niin hyvin ystävät kuin vihamiehetkin itkivät hänen kuolemaansa ja sanoivat, ettei sen koommin saataisi niin hyvää kuningasta Norjaan. Hänen ystävänsä kuljettivat ruumiin Pohjois-Hordalannin Sæimiin, loivat suuren kummun ja laskivat siihen kuninkaan täysissä aseissa ja parhaissa pukimissa, mutta muuta tavaraa ei siihen pantu. He puhuivat sitten hänen haudallaan, niinkuin pakanamiesten tapana oli, ja korottivat hänet Valhallaan. Öivind Skaldespilder sepitti runon Haakon kuninkaan surmasta ja siitä, miten hänet otettiin vastaan. Sillä oli nimenä Haakonarmaal, ja alku kuuluu seuraavasti:

Korkean käskyn sai Gåndul ja Skågul kuninkaista katsoa, ken heimosta Yngven vaeltaisi Valhallaan Odenin luokse.[67]

Näkivät Björnin veljen rautapaidassa käyvän; kuningas korskana viirin alla astui: joikui jouset, kalskui keihäät, taistelu tuimana riehui.

Kannusti ryygejä,[68] pohjolan miehiä; jaarlien surmat taistohon työntyi: rinnalle ruhtinaan riensi norjan miehet, tappajat taanain malmikypäri-päiset

Sotisovan riisui, haarniskansa heitti urhojen herra, sitten iskuja antoi: astui kuin karkeloon maatansa varjelemaan, ilomielin seisoi kultakypärän alla.

Niin puri säilä kädessä Siklingin[69] vaatteita Taivaisen kuin vettä viiltäin; keihäät taittui, kilvet murtui, säilät suihki hurmepäitä kohti.

Kiipii halkoi ja kalloja kovia Norjan miesten herran murtava miekka. Taistelu riehui: hurmeesta urhojen kilpilinnat kiiltävät punaisina puunsi.

Tulen lailla polttivat hurmeiset haavat, kallistui tapparat henkeä pyytäin. Haavameri kuohui kärjitse kalpain, viruivat vasamat rannalla Stordön.

Skågulin myrsky alla kilpitaivaan punaisena riehui säilissä suhisten. Kalpakoski kuohui rajusäässä Odenin: vaipui virtahan miekkain moni mies.

Dåglingeja[70] istui kädessä kalpa, kolhituin kilvin ja rikki rautapaita. Sen joukon rinta ei riemuinnut: kävi Valhallaan sen matka.

Virkkoi Gåndul keihään varteen tarttuin: "Karttuvi aasain seura, kun Haakon on niin suurin joukoin kutsuttu jumalten linnaan."

Kuningas kuuli, min ratsailta virkkoi sotaneidot sorjat; ylväiltä näyttivät kypäräpäiset, kilpeä kyljellä kantain.

(Haakon:) "Min vuoksi, Skågul, sotaonnen muutit? Lienemme arvoiset voiton?"

(Skågul:) "Meidän voimasta valtasit kentän, väistyi vainolainen siltä!"

"Ratsastamme kahden", rikas Skågul lauloi, "jumalkotiin vihreään sinne sanan viemme: ruhtinas nyt saapuvi Odenin luokse."

"Hermod ja Brage",[71] virkkoi isä urhoin, "vastahan käykää, kun kuningas, sankareista suurin, seuraamme saapuu".

Kuningas virkkoi — taistelusta tullen kalvaana seisoi: — "Nurjamieli lie Oden meille; tahtonsa tunnen."

"Sankarit sulle tervehdyksen lausuu, käy aasain maljoja juomaan! Jaarlien voittaja, veljiäsi tääll' on kahdeksan", kertoi Brage.

"Me aseitamme", virkkoi valtias viisas, "vartioimme itse. Talletamme tarkoin kypärän ja haarniskan: ne tarpehen ovat vielä."

Nytpä nähtiin, että temppeleitä tarkoin kuningas oli kainnut, kun jumalat suopeat Haakonin halulla ottivat vastaan.

Onnen hetkenä syntyvi moinen kuningas korkeamieli; ainiaan hänen aikaansa täällä kiitoksin kerrotaan.

Käy kahleitta koko maailmaa vastaan Fenre-hukka,[72] ennenkuin sen tuhokulkua kuningas samanarvoinen seuraa.

Kuolee karja, sortuu suku, tuho kohtaa maan. Kun luo jumalain kävi Haakon, niin sijansa täällä väkivalta ja orjuus sai.

Eirikinpoikain tarina.

(961-963)

Eirikinpojat anastivat nyt Norjan kuninkuuden, kun Haakon kuningas oli kaatunut. Harald oli heistä eniten kunnioitettu, ja hän oli vanhin niistä, jotka silloin elivät. Heidän äitinsä Gunhild otti monesti osaa hallitukseen heidän kerallaan; häntä nimitettiin kuninkaanäidiksi. Maassa oli silloin päällikköinä: Trygve Olavinpoika itäosassa ja Gudröd Björninpoika Vestfoldissa, Sigurd Laden-jaarli Trondhjemissä, mutta Eirikinpojilla oli keskiosa hallussaan. Ensimmäisenä talvena lähettivät Gunhildin pojat ja kuninkaat Trygve sekä Gudröd viestejä ja sanansaattajia toisilleen, ja tehtiin sovinto sellaisin ehdoin, että he saisivat Gunhildin pojilta yhtä ison alan valtakuntaa kuin ennen Haakon kuninkaalta.

Gunhildin pojat oleskelivat enimmäkseen keskiosassa maata, sillä heistä ei tuntunut turvalliselta asustaa tröndien tai Vikenin miesten keskuudessa, nämä kun olivat olleet Haakon kuninkaan parhaita ystäviä ja kummassakin seudussa oli paljon mahtimiehiä. Silloin kulki miehiä välittäen sovintosanoja Gunhildin poikien ja Sigurd jaarlin kesken, sillä he eivät saaneet mitään veroa Trondhjemistä; ja lopulta kävi niin, että kuninkaat ja jaarli tekivät sovinnon ja vahvistivat sen vannomillaan valoilla. Sigurd jaarlin oli määrä saada heiltä yhtä suuri valtakunta Trondhjemissä kuin hänellä ennen oli ollut Haakon kuninkaan aikana; nyt heidän katsottiin sopineen keskenään.

Gunhildin pojat olivat omaksuneet kristinuskon Englannissa, niinkuin ennen on kirjoitettu. Saatuaan vallan Norjassa he eivät kyenneet taivuttamaan maan miehiä kristinuskoon; mutta kaikkialla, missä suinkin voivat, he hävittivät temppeleitä ja tuhosivat uhreja, ja siitä he saivat paljon vihamiehiä. Heidän päivinään tapahtui, että maassa tuli huonoja vuosia, sillä kuninkaita oli monta ja kullakin oli mukanaan saattueensa, niin että he tuottivat suuria kustannuksia; ja lisäksi he olivat tavaranhimoisia, mutta paljoa he eivät välittäneet laeista, jotka Haakon kuningas oli laatinut, paitsi sellaisista, jotka olivat heidän mielensä mukaisia. He olivat kaikki perin kauniita miehiä, väkeviä ja rotevia ja mainioita aseenkäyttäjiä.

Gunhild kuninkaanäiti ja hänen poikansa tapasivat toisensa useasti, keskustellen ja neuvotellen maan hallinnosta, ja kerran Gunhild kysyi pojiltaan:

"Mihin aiotte jättää Trondhjemin äären? Teillä on kuninkaan nimi, niinkuin ennen esi-isillänne; mutta teillä on vähän miehiä ja niukalti maata, ja teitä on monta jakamassa. Viken kuuluu Trygvelle ja Gudrödille, ja näillä on hiukan oikeutta siihen syntyperänsä vuoksi. Mutta Sigurd jaarli vallitsee vapaasti Trondhjemissa, enkä minä tiedä, mikä pakko teidän on antaa jaarlin hallita yksinään niin suurta valtakuntaa, saamatta itse sanoa mitään. Minusta tuntuu kummalliselta, että lähdette joka kesä viikinkiretkille toisiin maihin, mutta sallitte omassa maassa jaarlin anastaa isänperintönne. Helpolta olisi Haraldista, sinun isoisästäsi, jonka mukaan olet nimesi saanut, tuntunut riistää jaarlilta maa ja henki; hän voitti koko Norjan omakseen ja vallitsi sitä vanhuuteensa asti."

"Sigurd jaarlia", vastaa Harald, "ei oteta hengiltä yhtä helposti kuin teurastetaan vohla tai vasikka. Sigurd jaarlilla on suuri suku ja paljon heimolaisia, hän on ystävällinen ja viisas; jos hän kuulee meidän ryhtyvän häntä vainoamaan, niin luulen kaikkien tröndien liittyvän häneen; silloin emme ole saaneet aikaan muuta kuin onnettomuutta. Minusta tuntuu siltä, ettei yhdenkään meistä veljeksistä olisi turvallista oleskella tröndien keskuudessa."

Siihen virkkaa Gunhild:

"Laatikaamme sitten tuumamme toisin päin, niin että näemme vähemmän vaivaa. Haraldin ja Erlingin on määrä asustaa syksyllä Pohjois-Möressä, ja minä aion lähteä teidän mukaanne; koetamme sitten kaikin, mitä voimme tehdä." — Niin he nyt menettelevätkin.

Sigurd jaarlin veljen nimi oli Grjotgard; hän oli paljoa nuorempi ja vähemmin kunnioitettu, hänellä ei myöskään ollut jaarlin nimeä, mutta hän piti kuitenkin luonaan saattuetta ja kävi kesäisin viikinkiretkillä ja hankki itselleen omaisuutta. Harald kuningas lähetti miehiä Trondhjemiin Sigurd jaarlin luo viemään lahjoja ja ystävällisiä viestejä; he sanovat, että Harald kuningas haluaa solmia hänen kanssaan sellaisen ystävyyden, joka ennen oli vallinnut Sigurd jaarlin ja Haakon kuninkaan välillä; niin mainitsi myöskin viesti, että jaarlin pitäisi saapua Harald kuninkaan luo, ja silloin he solmisivat ystävyytensä lujaksi. Sigurd jaarli otti hyvin vastaan sanansaattajat ja kuninkaan ystävyyden; hän sanoi, ettei saattanut monilta toimiltaan lähteä kuninkaan luo, mutta lähetti lahjoja sekä hyviä ja suopeita sanoja kiitokseksi kuninkaan ystävyydestä. Lähetit matkustivat pois; he kävivät Grjotgardin luo ja esittivät hänelle saman asian: Harald kuninkaan ystävyyden ja kutsun, sekä toivat samalla oivia lahjoja. Mutta kun lähetit palasivat kotiin, lupasi Grjotgard tulla.

Sovittuna päivänä Grjotgard saapui Harald kuninkaan ja Gunhildin luo; nämä ottivat hänet ilomielin vastaan, hänelle osoitettiin myöskin suurta suosiota, niin että hän pääsi osalliseksi tärkeihin neuvotteluihin ja salatuumiin. Niin tapahtui, että nyt otettiin puheeksi se asia, minkä kuningas ja kuningatar ennen olivat sopineet Sigurd jaarlista. He mainitsivat Grjotgardille, kuinka jaarli oli tehnyt hänestä vähäpätöisen miehen; mutta jos hän halusi olla heidän mukanaan tässä tuumassa, sanoo kuningas, niin Grjotgard pääsisi hänen jaarlikseen ja saisi kaiken sen maan, mikä ennen oli kuulunut Sigurd jaarlille. Lopulta he sopivat siitä, että Grjotgard väijyisi, milloin olisi sopivinta käydä Sigurd jaarlin kimppuun, ja lähettäisi siitä sanan Harald kuninkaalle. Tämän jälkeen Grjotgard lähti kotiin ja sai oivia lahjoja kuninkaalta.

Syksyllä Sigurd jaarli lähti Stjor-laaksoon kestittäväksi. Jaarlilla oli aina paljon miehiä ympärillään, niin kauan kuin hän epäili kuninkaiden aikovan pahaa; mutta koska hän ja Harald kuningas olivat vaihtaneet ystävällisiä viestejä, ei hänellä nyt ollut suurta seuruetta. Grjotgard lähetti siis Harald kuninkaalle sanan, ettei toista kertaa olisi niin helppoa käydä jaarlia vastaan. Ja heti samana yönä kuninkaat Harald ja Erling lähtivät purjehtimaan Trondhjemin vesille; heillä oli neljä alusta ja paljon miehiä, ja he purjehtivat öisin tähtien valossa. Grjotgard saapui heitä vastaan, ja myöhään yöllä he ennättivät Ågloon, missä Sigurd jaarli majaili kestivieraana; siellä he sytyttivät rakennukset palamaan ja polttivat taloon jaarlin kaikkine väkineen. Aamulla varhain he purjehtivat pois vuonoa pitkin ja sen jälkeen etelään päin Möreen ja viipyivät siellä pitkän ajan.

Haakon jaarlin tarina.

(963-968)

Sigurd jaarlin poika Haakon oli silloin Trondhjemissa ja sai kuulla tämän sanoman. Heti alettiin varustautua sotaan kautta koko Trondhjemin; jokainen alus, joka voitiin viedä taisteluun, työnnettiin vesille. Ja kun se sotajoukko oli kokoontunut, otettiin jaarliksi ja sotajoukon päälliköksi Haakon, Sigurd jaarlin poika. Hän johdatti laivaston ulos Trondhjemin vuonoa pitkin. Mutta tämän kuultuaan Gunhildin pojat purjehtivat etelään käsin Rauma-laaksoon ja Etelä-Möreen; molemmat joukot pitivät toinen toistaan silmällä.

Haakon jaarli piti ystäviensä avulla kolme talvea Trondhjemia vallassaan, niin etteivät Gunhildin pojat saaneet sieltä mitään veroa. Hän joutui muutamia kertoja taisteluun näiden kanssa, ja molemmin puolin surmattiin useita miehiä. Nain kertoo Einar Skaaleglam siitä, kuinka Haakon jaarli kosti isänsä surman:

Taaton kuoleman kosti aaltohevon herra — hälle kiitos; miehet totutti kalpain käyttöön.

Ryöppysi asevirta hersein henkeä vastaan. Nostaja kalpatuiskun kartutti Odenin seuraa.

Turmaksi håldien[73] hengen meriratsujen[74] suistaja miekkamyrskyn kalmankylmän yltyä antoi.

Tämän jälkeen rupesivat kummankin ystävät välittämään ja kuljettivat sovintosanoja; sillä talonpojat kyllästyivät sotaretkiin ja vainoon omassa maassa. Ja mahtavien miesten avulla saatiin heidän välillään sovinto sellainen, että Haakon jaarli pitää samanlaisen valtakunnan Trondhjemissa kuin hänen isällään Sigurd jaarlilla oli ollut, mutta kuninkailla on sellainen valtakunta kuin Haakon kuninkaalla oli ollut ennen heitä; ja tämä taattiin lujin lupauksin. Silloin syntyi suuri ystävyys Haakon jaarlin ja Gunhildin välille, mutta joskus he punoivat salajuonia toisiaan vastaan. Niin kului taasen kolme talvea, ja Haakon hallitsi rauhassa valtakuntaansa.

Harald kuningas oleskeli useimmiten Hordalannissa ja Rogalannissa ja samaten moni hänen veljistään; he asuivat useasti Hardangerissa. Tapahtui eräänä kesänä, että Islannista saapui muuan merialus, jonka islantilaiset miehet omistivat. Sillä oli lastina turkiksia, ja he ohjasivat laivan Hardangeriin, sillä he saivat kuulla, että sinne oli kokoontunut paljon väkeä. Mutta kun saavuttiin hieromaan kauppaa heidän kanssaan, ei kukaan tahtonut ostaa turkiksia. Silloin perämies käy Harald kuninkaan luo, sillä hän tunsi tämän ennestään, ja kertoo kuninkaalle tästä tukalasta tilasta. Kuningas sanoo haluavansa käydä heidän luonaan, ja hän tekeekin niin. Harald kuningas oli suopeamielinen ja erittäin hilpeä mies. Hän oli tullut sinne täysin varustetulla purrella. Hän katseli heidän tavaroitaan ja virkkoi perämiehelle:

"Annatko minulle yhden noista harmaista turkiksista?"

"Kernaasti", vastasi perämies, "vaikka enemmänkin."

Silloin kuningas otti nahan ja kietoi sen ympärilleen; sitten hän astui purteensa. Mutta ennenkuin he soutivat tiehensä, oli jokainen hänen miehistään ostanut itselleen nahan. Muutamia päiviä myöhemmin sinne saapui niin monta miestä, jotka kaikki tahtoivat ostaa turkiksia, ettei niitä riittänyt puolillekaan. Siitä pitäen häntä sanottiin Harald Harmaaturkiksi.

Haakon jaarli kävi eräänä talvena Ylämaissa ja oli pidoissa; siellä hän nukkui erään alhaissukuisen naisen luona. Mutta kun aika kului, tuli se nainen raskaaksi, ja kun lapsi syntyi, oli se poika; hänet valeltiin vedellä ja nimitettiin Eirikiksi. Äiti vei pojan Haakon jaarlin luo sanoen, että tämä oli isä. Jaarli jätti pojan kasvatettavaksi eräälle miehelle, jonka nimi oli Torleiv Viisas; hän oli mahtava ja rikas mies ja jaarlin hyvä ystävä. Eirik varttui pian lupaavaksi, oli perin kaunis, varhain kookas ja väkevä. Jaarli ei juuri pitänyt hänestä. Haakon jaarli oli myöskin sangen kaunismuotoinen, tosin ei kookas, mutta väkevä ja taitava aseenkäyttäjä, viisas ja suuri soturi.

Tapahtui eräänä syksynä, että Haakon jaarli lähti Ylämaihin. Mutta kun hän saapui Hedemarkiin, tulivat siellä kuningas Trygve Olavinpoika ja kuningas Gudröd Björninpoika häntä vastaan; sinne saapui myöskin Dale-Gudbrand. He ryhtyivät neuvottelemaan keskenään ja istuivat kauan salaisesti haastellen; ja nyt kävi ilmi, että jokainen tahtoi olla toisen ystävä. Sen jälkeen he erosivat, ja kukin palasi valtakuntaansa. Tämän saivat kuulla Gunhild ja hänen poikansa, ja he alkoivat epäillä, että nämä miehet olivat tehneet liiton kuninkaita vastaan; he juttelivat usein keskenään tästä.

Mutta kevään lähetessä Harald kuningas ja hänen veljensä Gudröd kuningas tekevät tiettäväksi, että he kesällä aikovat lähteä viikinkiretkelle länteen päin meren poikki tai Itämaille, niinkuin heidän tapansa oli. Sitten he keräävät väkeä, laskevat laivat vesille ja varustautuvat. Mutta kun he joivat lähtöoluttaan, syntyi suuret juomingit, ja paljon juteltiin maljain ääressä. Ruvettiin siinä vertailemaan miehiä toisiinsa, ja silloin puhuttiin kuninkaista itsestään. Muuan mies virkkoi, että Harald kuningas oli joka suhteessa ensimmäinen veljeksistä. Siitä Gudröd pahastui suuresti ja sanoi, ettei hän ollut missään huonompi Haraldia, ja oli valmis käymään paikalla kilpasille; molemmat vihastuivat heti niin ankarasti, että haastoivat toisensa otteluun ja ryntäsivät käsiksi aseisiin. Mutta ne, jotka olivat ymmärtäväisiä ja vähimmän humalassa, ehkäisivät heitä ja riensivät väliin; meni sitten kumpikin laivoilleen, mutta nyt ei ollut odotettavissa, että he lähtisivät retkelle yhdessä. Gudröd purjehti itään rannikkoa pitkin, Harald taasen suuntasi kulkunsa ulos merelle ja sanoi aikovansa purjehtia länteen päin meren poikki; mutta jouduttuaan saariston ulkopuolelle hän pyrki sen editse itään hänkin.

Kuningas Gudröd purjehti saariston suojassa itään päin Vikeniin ja sitten Foldenin[75] poikki. Sieltä hän lähetti Trygve kuninkaalle sanan, että tämä tulisi häntä tapaamaan ja että he lähtisivät kesällä yhdessä Itämaita ryöstämään. Trygve kuningas otti suopeasti ja halulla vastaan tämän sanoman. Hän kuuli, että Gudrödillä oli vähän väkeä, ja Trygve lähti häntä vastaan yhdellä ainoalla purrella. Mutta kun he ryhtyivät puheisiin, hyökkäsivät Gudrödin miehet kohti ja surmasivat Trygve kuninkaan ja kaksitoista miestä hänen kerallaan.

Harald kuningas purjehti enimmäkseen ulointa väylää; hän suuntasi kulkunsa Vikeniin ja saapui yöllä Tunsbergiin. Siellä hän sai kuulla, että kuningas Gudröd vieraili lyhyen matkan päässä sisämaassa. Harald kuningas ja hänen miehensä lähtivät sinne, saapuivat perille yöllä ja saartoivat talon. Gudröd kuningas ja hänen miehensä kävivät ulos, ja siinä sukeusi lyhyt taistelu, ennenkuin Gudröd Björninpoika kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Sitten Harald kuningas purjehti pois kohtaamaan veljeänsä Gudröd kuningasta; he alistivat nyt koko Vikenin valtaansa.

Gunhildin pojat määräävät suuren sotajoukon kerääntymään Vikenistä, kulkevat sitten pohjoiseen päin ja ottavat paljon väkeä ja aluksia joka fylkestä; he tekevät tiettäväksi, että aikovat viedä sen sotajoukon Trondhjemiin Haakon jaarlia vastaan. Tämän saa jaarli kuulla, hän kokoaa sotajoukon ja varustaa laivoja. Mutta kuultuaan, kuinka suuri sotajoukko Gunhildin pojilla on, hän suuntaa kulkunsa etelään päin Möreen, hävittelee kaikkialla, minne saapuu, ja surmaa paljon väkeä. Sitten hän lähetti tröndien sotajoukon ja talonpojat takaisin, mutta matkasi vainonkilpeä kantaen kautta kummankin Mören ja Rauma-laakson ja asetti väkeä vakoilemaan Gunhildin poikien sotajoukkoa. Ja kun hän sai kuulla, että he olivat saapuneet Vuonoihin ja odottelivat siellä suotuisaa tuulta purjehtiakseen pohjoisemmaksi, laski hän ohitse etelään päin ulkoväylää pitkin, niin ettei hänen purjeitaan nähty maalta, jatkoi sitten matkaansa saariston ulkopuolitse itään ja saapui Tanskaan, purjehti sieltä Itämaille ja ryösteli niitä kaiken kesää. Gunhildin pojat johtivat sotajoukkonsa Trondhjemiin, viipyivät siellä varsin kauan ja kantoivat kaikki verot ja maksut. Mutta kesän kuluessa pitemmälle Sigurd Sleva ja Gudröd jäivät sinne, Harald ja toiset veljet taasen lähtivät itään päin ja heidän kerallaan se nostoväki, joka oli seurannut heitä kesällä.

Haakon jaarli saapui syksyllä Helsinglantiin ja veti siellä aluksensa rannalle. Sitten hän matkasi maitse Helsinglannin ja Jemtlannin kautta länteen Kjölenin poikki ja saapui niin Trondhjemiin; heti kerääntyi hänen luokseen paljon väkeä hankkien hänelle laivoja. Mutta tämän kuullessaan Gunhildin pojat nousivat aluksiinsa ja purjehtivat ulospäin vuonoa pitkin. Haakon jaarli lähti sitten Ladeen ja asui siellä talvella; mutta Gunhildin pojat oleskelivat Möressä, ja molemmilta puolin tehtiin äkkihyökkäyksiä ja surmattiin miehiä. Haakon jaarli piti hallussaan valtakuntaansa Trondhjemissä ja oleskeli siellä useimmiten talvella. Mutta kesäisin hän lähti toisinaan idän puolelle Helsinglantiin, otti sieltä aluksensa ja purjehti Itämailla ja ryösteli niitä; toisinaan hän viipyi Trondhjemissa ja piti sotajoukkoa koolla, eivätkä Gunhildin pojat kyenneet silloin pysyttelemään Stadin pohjoispuolella.

Harald Harmaaturkki lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen Bjarmelantiin, ryösteli sitä ja kävi kovan taistelun bjarmeja vastaan Vienajoen partaalla. Siinä Harald kuningas sai voiton ja surmasi paljon miehiä, hävitteli sitten laajalti maata ja anasti suunnattoman määrän tavaraa. Siitä kertoo Glum Geirenpoika:

Vainooja valtiaiden säihkytti tulisäilää kaupungin äärellä; siellä bjarmien juoksevan näin.

Myötäisen keihäsmyrskyn sai ruhtinas rannalla Vienan; kauas vierivät viestit ylimyksestä nuoresta.

Kuningas Sigurd Sleva saapui Klypp hersen taloon; Klypp oli mahtava ja suurisukuinen mies. Hän ei ollut silloin kotosalla, mutta hänen vaimonsa Aalov otti kuninkaan hyvin vastaan, ja siellä oli oivat pidot ja suuret juomingit. Kuningas kävi yöllä Aalovin vuoteeseen ja makasi siellä vastoin tämän tahtoa; sitten kuningas matkusti pois.

Seuraavana syksynä Harald kuningas ja hänen veljensä Sigurd saapuivat Vossiin ja kutsuivat siellä talonpojat käräjille. Käräjillä talonpojat kävivät heitä vastaan asevoimin ja aikoivat surmata heidät, mutta he pääsivät pakenemaan ja lähtivät sitten pois. Harald kuningas lähti Hardangeriin, mutta Sigurd kuningas Alrekstaderiin. Mutta kun Klypp herse saa kuulla tämän, niin hän ja hänen ystävänsä lähtevät kuningasta vastaan. Taloon saavuttuaan he käyvät asein hänen kimppuunsa, Klypp herse lävisti kuninkaan miekallaan, ja niin tämä sai surmansa; mutta Erling Gamle tappoi Klypp hersen samaan paikkaan.

Kuningas Harald Harrnaaturkki ja hänen veljensä Gudröd kuningas kokosivat suuren sotajoukon maan itäosasta ja pyrkivät sen kera pohjoista kohti Trondhjemiin. Mutta kun Haakon jaarli kuuli sen, niin hänkin keräsi luokseen väkeä, suuntasi kulkunsa etelään päin Möreen ja hävitteli sitä. Silloin oli hänen setänsä Grjotgard siellä, ja hänen oli määrä puolustaa maata Gunhildin poikien hyväksi. Hän käski sotaväkeä kokoontumaan, niinkuin kuninkaat olivat lähettäneet sanan. Haakon jaarli kävi häntä vastaan ja ryhtyi taisteluun; siinä kaatui Grjotgard ja kaksi jaarlia hänen kanssaan ja paljon muita miehiä.

Sitten Haakon jaarli purjehti ulos merelle ja sen jälkeen ulkoväylää pitkin etelään päin. Hän saapui Tanskaan ja lähti kuningas Harald Gorminpojan luo; siellä hänet otettiin hyvin vastaan ja hän viipyi kaiken talvea. Tanskan kuninkaan luona oli myöskin mies nimeltä Harald; hän oli Knut Gorminpojan poika ja kuningas Haraldin veljenpoika. Hän oli palannut viikinkiretkeltä, oli ryöstellyt kauan ja koonnut itselleen siten suunnattomasti tavaraa; häntä sanottiin Kulta-Haraldiksi. Hänellä oli mielestään suuri oikeus päästä Tanskan kuninkaaksi.

Kuningas Harald ja hänen veljensä johtivat sotajoukkonsa pohjoiseen päin Trondhjemiin eivätkä kohdanneet siellä mitään vastarintaa. He kantoivat siellä veroa ja kaikki kuninkaan saatavat ja pakottivat talonpojat maksamaan suuria rahasummia; sillä kuninkaat olivat pitkän aikaa saaneet varsin vähän veroa Trondhjemistä, koska Haakon jaarli oli vallinnut siellä hyvin voimakkaana ja ollut riidassa kuninkaiden kanssa. Syksyllä Harald kuningas lähti etelän puolelle mukanaan suurin osa sitä sotajoukkoa, joka oli kotoisin sieltä, mutta Erling kuningas jäi jälkeen miehineen. Hän esitti yhä suuria vaatimuksia talonpojille ja teki heidän elämänsä kovin vaikeaksi, mutta talonpojat nurisivat eivätkä sietäneet tätä vahinkoa. Ja talvella talonpojat kokoontuivat ja saivat suuren joukon, lähtivät sitten Erlingiä vastaan sinne, missä hän vieraili, ja ryhtyivät taisteluun; siinä kaatui kuningas Erling ja suuri määrä miehiä hänen kerallaan.

Kun Gunhildin pojat hallitsivat Norjaa, tuli kova katovuosi, ja hätä kasvoi, kuta kauemmin he vallitsivat maata. Mutta talonpojat syyttivät siitä kuninkaita, ja näin he tekivät sitä enemmän, kun kuninkaat olivat ahnaita ja tylyjä talonpoikia kohtaan. Niin kurjaksi kävi elämä, että melkein kaikkialla maalaisilta puuttui ohraa ja kalaa. Haalogalannissa vallitsi niin suuri nälänhätä ja puute, ettei siellä kasvanut juuri laisinkaan ohraa, vaan lumi peitti koko maan keskellä kesää. Näin lauloi Öivind Skaldespilder — hän sattui astumaan ulos kovan pyryn aikana —:

Lumi peittää Odenin vaimon[76] (Lapin miesten lailla karjaa ruokimme varvuilla koivun sisällä) keskellä kesää.

Olavi Trygvenpojan tarina.

(968-1000)

Astrid oli nimeltään se nainen, jonka kanssa kuningas Trygve Olavinpoika oli ollut naimisissa; hänen isänsä oli Eirik Bjodaskalle, muuan mahtava mies, joka asui Oprostaderissa. Mutta Trygven kaaduttua Astrid pakeni ja lähti salaisesti tiehensä mukanaan sen verran irtaimistoa kuin hän voi ottaa matkaansa. Häntä seurasi hänen kasvatusisänsä, jonka nimi oli Torolv Täiparta; tämä ei eronnut hänestä koskaan, mutta hänen toiset uskottunsa kulkivat vakoilemassa, mitä hänen vihamiehistään kerrottiin tai missä he oleilivat.

Astrid kantoi kohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Hän kuljetutti itsensä erään järven saarelle ja piiloutui sinne muutamien seuralaisten kera; siellä hän synnytti lapsen, se oli poika. Mutta kun lapsi oli valeltu vedellä, nimitettiin se Olaviksi isoisänsä mukaan. Siellä Astrid oli piilossa kesän, mutta kun yöt pimenivät ja päivät alkoivat lyhetä ja ilma käydä koleaksi, lähti hän liikkeelle ja hänen kerallaan Torolv ja muutamia muita; he kulkivat salaisesti, vain öisin, eivätkä kohdanneet ihmisiä. Näin he saapuivat eräänä iltana Astridin isän, Oprostaderin Eirikin luo. He kulkivat kenenkään tietämättä, ja Astrid lähetti taloon sanan ilmoittaakseen siitä Eirikille; tämä käski väkensä johdattaa heidät pieneen rakennukseen ja panna heidän eteensä parhainta ruokaa. Kun Astrid oli viipynyt siellä lyhyen ajan, palasi hänen saattueensa kotiin, mutta hän jäi sinne ja hänen kerallaan kaksi palvelijatarta, hänen poikansa Olavi, Torolv Täiparta sekä tämän poika Torgils, kuuden talven ikäinen; nämä jäivät sinne talveksi.

Harald Harmaaturkki ja hänen veljensä Gudröd lähtivät Trygve Olavinpojan surman jälkeen niihin taloihin, jotka Trygve oli omistanut; mutta silloin Astrid oli poissa, eivätkä he saaneet mitään tietoa hänestä. Sellainen huhu osui heidän kuuluviinsa, että hän kantoi kohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Syksyllä he lähtivät pohjan puolelle, niinkuin ennen on kirjoitettu. Mutta kohdattuaan äitinsä Gunhildin he kertoivat hänelle kaikesta, mitä matkalla oli tapahtunut. Hän tiedusteli tarkoin Astridista; he kertoivat huhun, minkä olivat kuulleet hänestä. Mutta siitä syystä, että Gunhildin pojat samana syksynä ja seuraavana talvena joutuivat sotaan Haakon jaarlin kanssa, niinkuin ennen on kirjoitettu, ei sinä talvena etsitty Astridia ja hänen poikaansa.

Seuraavana keväänä Gunhild lähetti vakoojia Ylämaihin ja aina Vikeniin asti tiedustelemaan, miten Astridin laita oli. Mutta palatessaan lähetit saattoivat ilmoittaa, että Astrid oli isänsä Eirikin luona; he sanoivat myös, että varmaankin hän siellä kasvatti Trygve kuninkaan poikaa. Silloin Gunhild valitsi heti lähetit ja varusti heidät hyvin vaatteilla ja aseilla; heitä oli kolmekymmentä miestä, ja johtajana heillä oli muuan mahtava mies ja Gunhildin hyvä ystävä, nimeltä Haakon. Gunhild käski heidän nyt lähteä Oprostaderiin Eirikin luo ja ottaa sieltä Trygve kuninkaan pojan ja tuoda tämän hänen luokseen.

Sitten lähetit suoriutuivat matkalle. Mutta kun he olivat päässeet lähelle Oprostaderia, saivat Eirikin ystävät vihiä heidän matkastaan ja toimittivat hänelle eräänä iltana tiedon lähettien tulosta. Heti samana iltana Eirik antoi Astridin valmistautua lähtemään tiehensä, hankki hyviä oppaita ja lähetti hänet itään päin Svitjodiin ystävänsä Haakon Vanhan, erään mahtavan miehen luo. He lähtivät tiehensä, kun yötä oli vielä pitkälti jäljellä. Seuraavana päivänä illansuussa he saapuivat Skaun nimiseen kihlakuntaan, näkivät siellä ison talon, menivät sinne ja pyysivät yösijaa, he salasivat nimensä ja olivat halvoissa pukimissa. Se talonpoika, Björn Eiterkveisa nimeltään, oli rikas mies, mutta häijy; hän ajoi heidät pois, mutta he saapuivat samana iltana toiseen taloon vähän matkan päähän sieltä. Torstein oli sen talonpojan nimi, hän soi heille yösijan ja suojaa yöksi; siellä he nukkuivat hyvissä vuoteissa.

Haakon saapui Gunhildin miesten kera varhain aamulla Oprostaderiin ja tiedusteli Astridia ja tämän poikaa. Eirik sanoi, ettei hän ollut siellä. Haakon ja hänen miehensä tutkivat talon ja viipyivät pitkälle päivän selkään ja saivat hiukan vihiä Astridin matkasta. He ratsastavat sitten samaa tietä, tulevat myöhään illalla Skauniin Björn Eiterkveisan luo ja yöpyvät sinne. Haakon kysyy Björniltä, voiko tämä ilmoittaa hänelle jotakin Astridista. Talonpoika kertoo, että päivällä sinne oli tullut muutamia ihmisiä pyytäen yösijaa, "mutta minä ajoin ne pois, ja nyt ne kai ovat yöpyneet tänne lähistölle."

Torsteinin renki tuli illalla kotiin metsästä ja saapui Björnin taloon, sillä se oli matkan varrella. Hän huomasi, että sinne oli tullut vieraita ja mitä asiaa näillä oli; hän ilmoitti sen Torstein talonpojalle. Kun vielä oli jäljellä kolmas osa yötä, herätti Torstein vieraansa, käski heidän lähteä tiehensä ja puhui heille tylysti. Mutta kun oli päästy kappaleen matkaa talosta, ilmoitti Torstein heille, että Gunhildin lähetit olivat Björnin luona heitä etsimässä. He pyysivät häntä auttamaan, hän antoi heille oppaan ja vähän ruokaa. Opas saattoi heidät saloon, missä oli järvi ja siinä kaislaa kasvava saari. He pääsivät kahlaten saareen ja piiloutuivat kaislikkoon. Varhain seuraavana päivänä Haakon ratsasti Björnin talosta ympäristöön, ja kaikkialla hän tiedusteli Astridia. Ja Torsteinin luo saavuttuaan hän kysyi, olivatko he tulleet sinne. Tämä sanoi, että sinne oli tullut muutamia ihmisiä, ja nämä olivat päivän sarastaessa lähteneet itään päin salolle. Haakon pyysi Torsteinia lähtemään heidän kerallaan, koska hän tunsi tiet ja piilopaikat. Torstein lähti heidän mukaansa, mutta kun oli päästy metsään, niin hän neuvoi heidät pois sieltä, missä Astrid oli. He kulkivat koko sen päivän etsien eivätkä löytäneet heitä, lähtivät sitten takaisin ja kertoivat Gunhildille, miten oli käynyt. Astrid ja hänen saattueensa jatkoivat matkaansa ja saapuivat Svitjodiin Haakon Vanhan luo. Siellä Astrid ja hänen poikansa Olavi viipyivät pitkän ajan ja heidän oli hyvä olla.

Gunhild kuninkaanäiti sai kuulla, että Astrid ja tämän poika Olavi olivat Ruotsissa; silloin hän lähetti jälleen Haakonin hyvä saattue mukanaan itään Eirik svealaiskuninkaan luo oivia lahjoja ja ystävällisiä sanoja viemään. Lähetit otettiin siellä hyvin vastaan. Sitten Haakon esittää asiansa ja sanoo, että Gunhild pyysi kuningasta suomaan apuaan, niin että hän voisi saada Olavi Trygvenpojan kanssaan Norjaan: "Gunhild haluaa kasvattaa hänet." Kuningas antaa hänelle seuraksi miehiä, ja he ratsastavat Haakon Vanhan luo; siellä Haakon kehoittaa monin ystävällisin sanoin Olavia lähtemään mukaansa. Haakon Vanha vastaa suopeasti ja sanoo, että äiti saa päättää hänen matkastaan. Mutta Astrid ei tahdo millään muotoa, että poika lähtisi. Lähetit menevät nyt pois ja kertovat vastauksen Eirik kuninkaalle; sitten he varustautuvat matkaamaan kotiin, mutta pyytävät taas kuningasta auttamaan, että he saisivat pojan mukaansa, joko Haakon Vanhan mielisuosiolla tai hänen tahtomattaan. Kuningas antaa heille jälleen joukon miehiä. Lähetit tulevat nyt Haakon Vanhan luo ja vaativat, että pojan on lähdettävä heidän mukaansa; mutta kun siihen ei oltu suostuvaisia, puhuivat he suuria sanoja, uhkasivat turvautua väkivaltaan ja käyttäytyivät vihaisesti. Silloin ryntää esiin muuan orja, Burtse niminen, ja aikoo lyödä Haakonia, niin että heidän täytyy joutuin väistyä pois, jotta eivät saisi kuritusta orjan kädestä. Sitten he palaavat Norjaan ja kertovat Gunhildille matkastaan sekä että ovat nähneet Olavi Trygvenpojan.

Sigurd oli nimeltään Astridin veli, Eirik Bjodaskallen poika. Hän oli kauan ollut poissa maasta ja oleskellut idässä Gardariikin[77] Valdemar kuninkaan luona; Sigurd nautti siellä suurta kunnioitusta. Astrid sai halun lähteä sinne veljensä luo. Haakon Vanha antoi hänelle hyvän saattueen ja oivat varusteet; hän lähti muutamien kauppien kera. Silloin hän oli ollut kaksi talvea Haakon Vanhan luona, ja Olavi oli nyt kolmen talven ikäinen.

Mutta kun he purjehtivat itään meren poikki, tuli heitä vastaan viikinkejä, ne olivat virolaisia; nämä valtasivat sekä väen että tavaran, muutamia he surmasivat, toiset jakoivat keskenään orjiksi. Siellä Olavi erotettiin äidistään, ja eräs virolainen nimeltä Klerkon otti huostaansa hänet, Torolvin ja Torgilsin. Klerkon arveli, että Torolv oli liian vanha orjaksi, niin ettei hänestä ollut mitään hyötyä, ja surmasi hänet; mutta pojat hän otti mukaansa ja möi heidät eräälle Klerk nimiselle miehelle kelpo pukista. Eräs kolmas mies osti sitten Olavin ja antoi hänestä hyvän viitan; miehen nimi oli Reas, hänen vaimonsa Rekon ja heidän poikansa Rekone. Siellä Olavi eli kauan, hänen oli hyvä olla, ja mies piti hänestä paljon. Olavi viipyi kuusi talvea Vironmaassa tällaisissa oloissa.

Sigurd Eirikinpoika saapui Viroon Holmgaardin[78] Valdemar kuninkaan lähettiläänä, ja hänen oli määrä noutaa siitä maasta veroa kuninkaalle. Sigurd retkeili mahtavana mukanaan paljon miehiä ja tavaraa. Hän näki turulla kauniin pojan, jonka hän havaitsi muukalaiseksi, ja tiedusteli tämän nimeä ja syntyperää. Hän sanoi itseään Olaviksi, isäänsä Trygve Olavinpojaksi ja äitiään Astridiksi, Eirik Bjodaskallen tyttäreksi; silloin Sigurd huomasi, että tämä oli hänen sisarenpoikansa. Sitten Sigurd kysyi, kuinka hän oli sinne tullut. Olavi kertoi kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut. Sigurd pyysi häntä seuraamaan Reas talonpojan luo; mutta sinne päästyään hän osti molemmat pojat ja vei heidät mukanaan Holmgaardiin. Hän ei antanut mitään tietoa Olavin syntyperästä, mutta kohteli häntä hyvin.

Olavi Trygvenpoika seisoi eräänä päivänä turulla; siellä oli paljon väkeä saapuvilla. Silloin hän tunsi Klerkonin, joka oli surmannut hänen kasvatusisänsä Torolv Täiparran. Olavilla oli pieni kirves kädessään, ja hän iski sen Klerkonin päähän, niin että se painui aivoihin, ja juoksi viipymättä kotiin ja kertoi sen sukulaiselleen Sigurdille; mutta Sigurd vei heti Olavin kuningattaren asuntoon ja ilmoitti asian hänelle. Hänen nimensä oli Allogia; Sigurd pyysi häntä auttamaan poikaa Hän katseli tätä, sanoi, ettei niin kaunista poikaa saanut surmata, ja käski kutsua miehiä luokseen täysissä aseissa.

Holmgaardissa pidettiin rauhaa niin pyhänä, että laki määräsi surmattavaksi jokaisen, ken tappoi miehen tuomiotta. Niin virtasi heidän tapansa mukaan kaikki kansa kokoon ja rupesi etsimään, minne poika oli joutunut. Silloin sanottiin, että hän oli kuningattaren talossa aseellisen joukon turvissa; tämä ilmoitettiin kuninkaalle. Hän lähti sinne miehineen, sillä hän ei tahtonut, että syntyisi taistelu. Kuningas määräsi sakon ja kuningatar maksoi sen. Sitten Olavi jäi kuningattaren luo, ja tämä oli suuresti ihastunut häneen. Gardariikissa oli laki sellainen, etteivät kuninkaalliset lapset saaneet olla siellä muutoin kuin kuninkaan suostumuksella. Silloin Sigurd kertoo kuningattarelle, mitä sukua Olavi on sekä ettei tämä voinut vainon vuoksi olla omassa maassaan, ja pyysi häntä puhumaan kuninkaalle siitä. Hän teki niin pyytäen kuningasta auttamaan tätä kuninkaanpoikaa, jolle kohtalo oli ollut niin kova; ja esirukouksillaan hän sai aikaan sen, että kuningas lupasi tehdä niin, otti sitten Olavin hoivaansa ja kohteli häntä kunniallisesti, niinkuin kuninkaanpoikaa sopii. Olavi oli yhdeksän talven ikäinen saapuessaan Gardariikiin, mutta viipyi vielä yhdeksän talvea Valdemar kuninkaan luona. Olavi oli hyvin kaunis, suuri ja väkevä ja aseiden käytössä etevämpi kaikkia norjalaisia, joista kerrotaan.

Jaarli Haakon Sigurdinpoika oli Tanskan kuninkaan Harald Gorminpojan luona talvea paettuaan Norjasta Gunhildin poikia. Haakonilla oli niin paljon mietittävää talvella, että hän kävi vuoteeseen; hän makasi usein hereillä ja söi ja joi vain sen verran, että säilytti ruumiinvoimansa. Silloin hän lähetti salaisesti miehiään Trondhjemiin ystäviensä luo ja suunnitteli heidän kanssaan, että he surmaisivat kuningas Erlingin, jos saisivat siihen tilaisuuden; hän sanoi aikovansa palata valtakuntaansa kesän tullen. Sinä talvena tröndit surmasivat Erlingin, niinkuin ennen on kirjoitettu.

Haakonin ja Kulta-Haraldin välillä vallitsi luja ystävyys. Harald esitti Haakonille ajatuksensa; hän sanoi aikovansa asettua maahan ja jättävänsä sotalaivansa ja kysyi Haakonilta, arveliko tämä, että kuningas Harald suostuisi jakamaan valtakunnan hänen kanssaan, jos hän sitä vaati.

"Sitä minä arvelen", virkkaa Haakon, "ettei kuningas sinulta kiellä mitään oikeutta; mutta parempaa tietoa saat tästä asiasta, jos puhut siitä kuninkaalle. En luule, että saat valtakuntaa, ellet sitä vaadi."

Vähän ajan kuluttua tästä keskustelusta Kulta-Harald puhui Harald kuninkaalle, kun saapuvilla oli paljon suurmiehiä, molempain ystäviä. Silloin Kulta-Harald vaati Harald kuninkaalta, että tämä jakaisi valtakunnan puoliksi hänen kanssaan, niinkuin arvonsa ja syntyperänsä antoivat hänelle oikeuden Tanskanmaassa. Tästä vaatimuksesta Harald suuttui suuresti ja sanoi, ettei yksikään mies ollut vaatinut hänen isältään kuningas Gormilta sitä, että tämä rupeaisi Tanskassa puolkuninkaaksi, ei myöskään tämän isältä Hårde-Knutilta tai Sigurd Käärmesilmältä tai Ragnar Lodbrokilta — hän raivostui niin, ettei hänen kanssaan voinut puhua.

Kulta-Harald tyytyi nyt asemaansa vielä vähemmän kuin varemmin; hänellä ei ollut valtakuntaa sen enempää kuin ennenkään, mutta lisäksi kuninkaan viha kestettävänä. Niin hän saapui ystävänsä Haakonin luo, valitti pulaansa ja pyysi hyvää neuvoa, niin että voisi saada valtakunnan; hän sanoi lähinnä aikoneensa tavoitella valtakuntaa voimalla ja aseilla. Haakon pyysi, ettei hän puhuisi tästä kenellekään, jotta se asia ei leviäisi.

"Henkesi se voi sinulle maksaa", hän sanoo; "ajattele itse, mihin sinulla on kykyä. Moiset suuret tuumat vaativat, että mies on rohkea ja luja, ettei säästä hyvää eikä pahaa, jotta se asia voisi edistyä, mihin hän on ryhtynyt. Mutta onnetonta on käydä käsiksi suuriin aikeisiin ja sitten luopua niistä häpeällä."

Kulta-Harald vastaa: "Niin aion ryhtyä tähän vaatimukseen, etten edes säästä käsiäni itse kuninkaan surmasta, jos siihen joudutaan, kun hän epää minulta valtakunnan, joka minulle oikeuden mukaan kuuluu." Siihen päättyy heidän keskustelunsa.

Harald kuningas kävi sitten Haakonin luo, ja he ryhtyivät yhdessä keskustelemaan. Kuningas kertoo jaarlille, minkä vaatimuksen Kulta-Harald on tuonut valtakunnasta ja minkä vastauksen hän antoi; hän sanoo, ettei hän millään ehdolla tahdo vähentää valtakuntaansa: "Mutta jos Kulta-Harald pitää kiinni tästä vaatimuksesta, silloin ei minulla ole paljoa sitä vastaan, että hänet surmataan, sillä luotan häneen vähän, ellei hän luovu tästä."

Jaarli vastaa: "Minun luuloni mukaan Harald on ajanut tätä niin kiihkeästi, ettei hän anna sen enää raueta. Odotan, että jos hän nostaa sodan tässä maassa, niin hän saa runsaasti apua ja eniten isänsä ystävällisyyden tähden. Mutta onnettominta on teille surmauttaa sukulaisenne, sillä kaikki miehet sanovat tässä tapauksessa häntä syyttömäksi. En myöskään tahdo antaa sinulle sitä neuvoa, että teet itsestäsi pienemmän kuninkaan kuin isäsi Gorm oli; hän suurensi valtakuntaansa paljon eikä suinkaan sitä vähentänyt."

Silloin kuningas sanoo: "Minkä neuvon siis annat, Haakon? Eikö minun pidä jakaa valtakuntaa ja vapautua tästä rauhattomuudesta?"

"Tavatkaamme toisemme muutaman päivän perästä", sanoo Haakon jaarli; "ensin tahdon pohtia tätä pulmallista asiaa ja sitten vastata".

Sitten kuningas poistui väkineen.

Haakon jaarli antautui nyt uudelleen vakaviin mietteisiin ja salli vain harvojen miesten oleskella talossaan. Muutaman päivän kuluttua Harald tuli jaarlin luo, ja he puhelivat keskenään. Kuningas kysyy, onko jaarli nyt harkinnut sitä keskustelua, mikä heillä tuonoin oli.

"Sen vuoksi olen valvonut yötä ja päivää", sanoo jaarli, "ja minun mielestäni on se neuvo paras, että sinä pidät hallittavanasi kaiken sen maan, minkä isäsi omisti ja sinä perit hänen jälkeensä, mutta hankit sukulaisellesi Haraldille toisen valtakunnan, josta hän voi saada kunniaa".

"Mikä valtakunta se olisi", kysyy kuningas, "jonka voin luovuttaa Haraldille, jos pidän Tanskanmaan jakamattomana?"

"Se on Norja", vastaa jaarli. "Sikäläisiä kuninkaita vihaa koko kansa, ja joka mies toivoo heille turmaa, niinkuin luonnollista onkin."

Kuningas virkkaa: "Norja on suuri maa ja sen kansa lujaa, ja vaikea on sitä tavoitella muukalaisella sotajoukolla. Niin kävi meidän, kun Haakon suojeli maata, että menetimme paljon väkeä, mutta emme saavuttaneet voittoa. Ja Harald Eirikinpoika on minun kasvattini ja polvipoikani."

Silloin jaarli sanoo: "Kauan olen tietänyt, että te olette usein antanut apua Gunhildin pojille, mutta he ovat kuitenkin palkinneet teitä vain pahalla. Me saamme Norjan paljoa helpommin kuin hävittämällä sitä koko tanskalais-sotajoukolla. Lähetä sinä sana kasvatillesi Haraldille ja pyydä häntä ottamaan sinulta se maa ja läänitys, mikä heillä ennen oli täällä Tanskassa. Kutsu hänet luoksesi; silloin Kulta-Harald voi lyhyessä ajassa voittaa Norjassa valtakunnan Harald Harmaaturkilta."

Kuningas vastaa, että huonona työnä pidetään kasvattinsa pettämistä.

"Niin kai tanskalaiset sanovat", virkkaa jaarli, "että parempi on surmata norjalainen viikinki kuin tanskalainen kasvatusveli". — He keskustelevat nyt kauan tästä, kunnes sopivat asiasta.

Kulta-Harald saapuu jälleen puhumaan Haakonin kanssa. Jaarli sanoo edistäneensä hänen asiaansa siten, että nyt on hyviä toiveita siitä, että mahdollisesti häntä varten on valmiina kuningaskunta Norjassa.

"Silloin me kaksi", hän lausuu, "pidämme lujana liittomme. Minä voin silloin antaa sinulle vankkaa tukea Norjassa."

Jaarli puhuu tästä Kulta-Haraldille, kunnes tämä pitää sitä sopivana. Sitten he keskustelevat usein kolmisin, kuningas, jaarli ja Kulta-Harald. Sen jälkeen kuningas lähetti miehiään Norjaan Harald Harmaaturkin luo. Heidän matkansa varustettiin hyvin, he saivat siellä suopean vastaanoton ja tapasivat Harald kuninkaan; he toivat sen viestin, että Haakon jaarli oli Tanskassa ja makasi kuolemansairaana ja melkein mielipuolena, ja toisen sanan, että Tanskan kuningas Harald kutsui kasvattinsa Harald Harmaaturkin luokseen antaakseen hänelle läänityksen, niinkuin hänellä ja hänen veljillään oli ennen ollut Tanskassa, ja pyysi Haraldia saapumaan Jyllantiin.

Harald Harmaaturkki esitti tämän asian Gunhildille ja ystävillensä; siitä lausuttiin erilaisia arveluita, muutamien mielestä tämä retki ei ollut turvallinen, niinkuin se nyt oli järjestetty, mutta useat toivoivat, että hän lähtisi, sillä Norjassa oli niin suuri nälänhätä, että kuninkaat töin tuskin kykenivät elättämään miehiään. Mutta Tanskassa vuodentulo oli jotensakin hyvä, ja ajateltiin sieltä saatavan mitä tarvittiin, jos Harald kuningas saisi sieltä läänityksen. Niin päätettiin ennen lähettien lähtöä, että Harald kuningas saapuisi kesällä Tanskan kuninkaan luo ottamaan vastaan kuningas Haraldin tarjouksen.

Harald Harmaaturkki lähti kesällä Tanskaan, ja hänellä oli kolme suuralusta. Hän purjehti Vikenistä Limfjordiin ja laski maihin Halsin[79] luona. Hänelle sanottiin, että Tanskan kuningas saapuu pian. Mutta saatuaan siitä tiedon Kulta-Harald purjehti sinne yhdeksällä laivalla; ne hän oli varemmin varustanut viikinkiretkeä varten. Haakon jaarli oli myöskin varustanut laivastonsa ja aikoi samaten lähteä viikinkiretkelle; hänellä oli kaksitoista alusta, kaikki isoja. Mutta kun Kulta-Harald oli lähtenyt pois, puhui Haakon jaarli kuninkaalle:

"Nyt en tiedä, emmekö joudu soutamaan vainotietä ja kuitenkin maksamaan sakkoja.[80] Nyt Kulta-Harald aikoo surmata Harald Harmaaturkin ja sitten anastaa kuningaskunnan Norjassa. Luuletko sinä, että hän pysyy sinulle uskollisena, kun annat hänelle niin suuren vallan? Niin hän sanoi talvella minun läsnäollessani, että surmaa sinut, jos saa tilaisuuden. Mutta minä voitan Norjan sinun alaiseksesi ja surmaan Kulta-Haraldin, jos lupaat minulle, että helposti voimme sopia sen asian; minä rupean silloin sinun jaarliksesi ja vahvistan sen valalla ja valloitan Norjan sinun avullasi ja pidän sitten maata valtakuntasi alaisena ja maksan sinulle veroa, ja silloin sinä olet suurempi kuningas kuin isäsi, jos hallitset kahta suurvaltakuntaa." — Tästä sopivat kuningas ja jaarli; ja niin Haakon lähtee miehineen etsimään Kulta-Haraldia.

Kulta-Harald saapui Limfjordin Halsiin ja vaati heti Harald Harmaaturkin taisteluun; vaikka tällä oli vähemmän väkeä, nousi hän kuitenkin maihin, valmistausi taisteluun ja järjesti sotajoukkonsa. Mutta ennenkuin rintamat kävivät toisiaan vastaan, kannusti Harald Harmaaturkki voimakkaasti miehiään ja kehoitti heitä vetämään miekkansa; hän riensi heti eteenpäin rintaman ensimmäisenä ja iski kahden puolen. Näin laulaa Glum Geirenpoika:

Sankarin sanoja virkkoi kantaja kalvan, mi kastoi verellä vihollisten taistelukentän tuon.

Harald miehensä miekan käyttöön nyt käski; miehevältä tuntui kutsu kuninkaan.

Siinä taistelussa kaatuivat Harald Harmaaturkki ja useimmat hänen miehistään.

Haakon jaarli ja Kulta-Harald kohtasivat toisensa vähän sen jälkeen kuin Harald Harmaaturkki oli kaatunut; silloin Haakon jaarli antautui taisteluun Kulta-Haraldia vastaan, ja siinä Haakon sai voiton, mutta Harald joutui vangiksi ja Haakon antoi ripustaa hänet hirteen. Sitten Haakon lähti Tanskan kuninkaan luo ja sopi helposti hänen kanssaan sukulaisensa surman.

Sen jälkeen Harald kuningas määräsi sotajoukon kokoontumaan koko valtakunnastaan ja lähti liikkeelle kuudellasadalla aluksella. Hänen mukanaan oli Haakon jaarli sekä Harald Grenske, Gudröd kuninkaanpoika, ja useita muita suurmiehiä, jotka olivat paenneet tiluksiltaan Gunhildin poikien tähden. Tanskan kuningas purjehti laivastollaan Vikeniin, ja siellä kaikki kansa rupesi hänen alamaisekseen. Mutta kun hän saapui Tunsbergiin, pyrki suuri joukko miehiä hänen luokseen, ja kuningas Harald antoi koko sen sotajoukon, mikä oli Norjassa kerääntynyt hänen avukseen, Haakon jaarlin johdettavaksi ja luovutti hänelle hallittaviksi seitsemän fylkeä samoilla ehdoilla kuin Harald Kaunotukka asetti pojilleen, paitsi että Haakon saisi ottaa siellä samaten kuin Trondhjemissakin kaikki kuninkaankartanot ja kaiken maaveron. Harald kuningas antoi Harald Grenskelle kuninkaannimen ja suuren alueen samoilla ehdoilla, mitkä hänen sukulaisillaan oli ennen ollut ja Harald Kaunotukka oli asettanut pojilleen. Harald Grenske oli silloin kahdeksantoista talven ikäinen ja tuli sitten kuuluisaksi mieheksi. Sen jälkeen Tanskan kuningas Harald lähti kotiin koko tanskalaisjoukko mukanaan.

Haakon jaarli matkasi miehineen pohjoista kohti. Mutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat kuulla tämän sanoman, ryhtyivät he keräämään sotajoukkoa, mutta heidän oli vaikea saada väkeä. He turvautuivat jälleen samaan neuvoon kuin ennenkin: päättivät purjehtia länteen meren poikki niiden kera, jotka tahtoivat heitä seurata; he lähtivät ensin Orkn-saarille ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Mutta Haakon jaarli alisti koko maan itselleen kuuliaiseksi ja asui sen talven Trondhjemissa.

Kuningas Ragnfröd ja Gudröd, nämä kaksi olivat nyt enää elossa Eirikin ja Gunhildin pojista. Ragnfröd varustausi matkaan keväällä oltuaan talven Orkn-saarilla. Hän purjehti itään päin Norjaan, ja hänellä oli komea sotajoukko ja suuria laivoja. Mutta Norjaan saavuttuaan hän sai kuulla, että Haakon jaarli oli Trondhjemissa. Ragnfröd suuntasi silloin kulkunsa Stadin pohjoispuolelle ja hävitti Etelä-Möreä; ja hiukan väkeä liittyi häneen, niinkuin usein tapahtuu sotajoukon kulkiessa kautta maan, että ne, jotka joutuvat sen valtaan, etsivät apua kukin sieltä, missä se tuntuu sopivimmalta. Haakon jaarli sai kuulla, että Möressä vallitsi vainonajat. Jaarli kokosi silloin aluksia, antoi vuolla sotavasamia, varustausi joutuisasti ja purjehti merelle päin vuonoa pitkin. Hänen oli helppo saada väkeä mukaansa. Haakon jaarli ja Ragnfröd kohtasivat toisensa Etelä-Mören pohjoisimmassa osassa. Jaarli ryhtyi heti taisteluun; hänellä oli enemmän väkeä, mutta pienemmät laivat. Taistelu oli ankara, ja Haakonin kävi onnettomasti; taisteltiin keulapuolella, niinkuin siihen aikaan oli tapana. Salmessa kävi virta, ja kaikki alukset ajautuivat yhdessä maata kohti. Jaarli antoi myöskin suunnata rantaa kohti sinnepäin, missä hänestä tuntui parhaalta nousta maihin. Mutta kun alukset pääsivät matalalle, kävivät jaarli ja kaikki hänen miehensä laivoista ja vetivät ne ylemmäksi, jotta viholliset eivät saisi niitä ulos vesille. Sitten jaarli järjesti joukkonsa partaalle ja yllytti Ragnfrödiä nousemaan maihin. Ragnfrödin miehet asettuivat hiukan ulommaksi, ja nyt ammuskeltiin toisiaan jonkin aikaa; mutta Ragnfröd ei tahtonut käydä maihin, ja niin he erkanivat tämän jälkeen. Ragnfröd ohjasi laivastonsa Stadin eteläpuolelle, sillä hän pelkäsi maasotajoukon kerääntyvän Haakon jaarlin avuksi. Mutta jaarli ei antautunut enää taisteluun, koska hänen mielestään oli aluksissa liian suuri ero. Niin hän palasi syksyllä Trondhjemiin ja viipyi siellä talven; mutta kuningas Ragnfrödillä oli hallussaan koko alue Stadin eteläpuolella. Hänellä oli talvella luonaan suuri sotavoima, ja kevään tullessa hän lähetti sotakutsun ja sai paljon väkeä; hän retkeili kaikissa näissä fylkeissä kerätäkseen miehiä ja laivoja sekä muita varastoja, joita tarvitsi.

Kevään tullessa Haakon jaarli määräsi väkeä kerääntymään aina maan pohjoisosista asti. Niin on kerrottu, että hänellä oli sotajoukkoa neljän heimokunnan alueelta; häntä seurasi seitsemän jaarlia, ja näillä oli yhteensä suuri määrä miehiä.

Haakon jaarli purjehti tämän sotajoukon kera etelään Stadin ohi. Silloin hän sai kuulla, että kuningas Ragnfröd oli väkineen lähtenyt sisemmäksi Sogniin; hän johti nyt miehensä sinne ja kohtasi Ragnfrödin. Jaarli laski laivansa maihin ja valitsi taistelukentän; siellä sukeusi ankara taistelu. Haakon jaarlilla oli paljoa suurempi sotajoukko, ja hän sai voiton. Kuningas Ragnfröd pakeni aluksiinsa, mutta hänen joukostaan kaatui kolmeasataa miestä. Tämän taistelun jälkeen kuningas Ragnfröd pakeni Norjasta, mutta Haakon jaarli palautti maahan rauhan ja antoi sen suuren sotajoukon, joka kesällä oli häntä seurannut, lähteä takaisin pohjoiseen.

Haakon jaarli otti vaimokseen erään naisen nimeltä Tora, Skage Skoftenpojan, erään mahtavan miehen tyttären. Tora oli hyvin kaunis. Haakon jaarli oli suuri naistensuosija, ja hänellä oli monta lasta. Eräs tytär oli nimeltään Ragnhild; tämän hän naitti Skofte Skagenpojalle, Toran veljelle. Jaarli rakasti Toraa niin suuresti, että tämän sukulaiset kävivät hänelle rakkaammiksi kuin kaikki muut miehet; mutta Skoftella, hänen vävyllään, oli kuitenkin eniten sanottavaa kaikista sukulaisista. Jaarli antoi hänelle suuria maatuloja Mörestä. Mutta joka kerta, kun he olivat sotaväen kera liikkeellä, oli Skoften sijoitettava aluksensa lähimmäksi jaarlin laivaa, eikä kenelläkään ollut lupaa työntyä heidän alustensa väliin.

Tapahtui eräänä kesänä, että jaarli oli liikkeellä sotaväkineen; silloin ohjasi Torleiv Viisas erästä purtta. Eirik oli myöskin mukana, hän oli silloin kymmenen tai yhdentoista talven ikäinen. Kun illoin käytiin satamaan, ei Eirik sallinut purttansa laskettavan muualle kuin lähimmäksi jaarlin laivaa. Mutta kun jouduttiin etelään Mören vesille, saapui jaarlin vävy Skofte hyvin varustetulla sotapurrella. Ja kun he soutivat laivastoa kohti, huusi Skofte, että Torleiv luovuttaisi paikkansa hänelle ja sijoittuisi ulommaksi. Eirik vastasi joutuisasti ja kehoitti Skoftea asettumaan toiseen valkamaan. Tästä kuuli Haakon jaarli, että hänen poikansa Eirik piti itseään nyt niin mahtavana, ettei taipuisi Skoften tieltä. Jaarli huusi heti, että heidän oli siirryttävä valkamasta, muutoin heidän kävisi pahemmin; hän sanoi, että he saisivat silloin selkäänsä. Mutta kun Torleiv kuuli tämän, kutsui hän miehiään ja käski heidän siirtää purren, ja niin tehtiin. Sitten Skofte asettui sille paikalle, minkä oli tottunut saamaan lähinnä jaarlin alusta. Hänen oli määrä kertoa jaarlille kaikki uutiset, kun he olivat yhdessä, mutta jaarli kertoi Skoftelle uutisia, jos hän kuuli ne ensinnä; hän sai nimen Uutis-Skofte.

Seuraavan talven Eirik oli kasvatusisänsä Torleivin luona, mutta varhain keväällä hän sai itselleen seurueen. Torleiv antoi hänelle viisitoistatuhtoisen aluksen kaikkine varusteineen, veneteltan sekä ruokavaroja. Sitten Eirik purjehti vuonoa pitkin etelään päin Möreen. Uutis-Skofte purjehti täysin varustetulla viisitoistatuhtoisella purrella talojensa väliä, mutta Eirik antautui heti taisteluun häntä vastaan. Siinä kaatui Skofte, mutta Eirik armahti ne miehet, jotka olivat jääneet henkiin. Sitten Eirik purjehti etelää kohti ja saapui Tanskaan, lähti kuningas Harald Gorminpojan luo ja oleskeli siellä talven. Mutta seuraavana keväänä Tanskan kuningas lähetti Eirikin Norjaan ja antoi hänelle jaarlinnimen ja sen ohella maata hallittavaksi sillä ehdolla kuin verokuninkaille ennen oli ollut. Eirik jaarlista tuli sitten suuri päällikkö.

Olavi Trygvenpoika oleskeli koko tämän ajan Gardariikissa, ja siellä kuningas Valdemar kunnioitti häntä suuresti ja kuningatar häntä rakasti. Valdemar kuningas teki hänestä sen sotajoukon päällikön, jonka hän lähetti maata suojelemaan. Olavi oli muutamissa taisteluissa ja osoittautui oivalliseksi päälliköksi. Hän elätti itse suuren joukon omia sotureita niillä varoilla, joita kuningas hänelle antoi. Olavi oli antelias miehiään kohtaan ja sai siitä paljon ystäviä.

Mutta niinkuin usein voi tapahtua, kun muukalainen korotetaan valtaan tai niin suureen kunniaan, että joutuu kotimaisten miesten edelle, niin kävi nytkin, että useat alkoivat häntä kadehtia, koska hän oli kuninkaalle ja kuningattarellekin rakas. Moni puhui siitä kuninkaalle, että tämä varoisi tekemästä Olavia liian mahtavaksi; "sillä sellainen mies on teille vaarallisin, jos hän haluaa ryhtyä tuottamaan teille ja valtakunnallenne vahinkoa, kun on niin mainio ja suosittu kuin hän; emme myöskään tiedä, mitä hän ja kuningatar alituiseen puhelevat keskenään".

Mahtavien kuninkaiden luona oli yleiseen tapana, että kuningattarella oli puoli henkivartiota ja hän elätti sitä omalla kustannuksellaan ja sai lisäksi veroja ja maksuja, mikäli oli tarpeen. Niin oli myöskin kuningas Valdemarin luona, ettei kuningattarella ollut pienempää henkivartiota kuin kuninkaalla, ja he kilpailivat suuresti voittaakseen mainioita miehiä puolelleen. Nyt kävi niin, että kuningas alkoi uskoa moisia puheita, ja hän muuttui harvasanaiseksi ja töykeäksi Olavia kohtaan. Mutta tämän huomatessaan Olavi puhui siitä kuningattarelle ja sanoi myöskin, että häntä halutti lähteä takaisin pohjan maihin; hän kertoi, että hänen sukulaisillaan oli ennen ollut siellä valtakunta, ja hänestä tuntui luultavalta, että siellä hän saavuttaisi eniten menestystä. Kuningatar toivotti hänelle onnellista matkaa ja sanoi, että hän on pysyvä mainiona miehenä, missä eläneekin. Sitten Olavi varustausi matkalle, astui alukseensa ja suuntasi kulkunsa ulos Itämerelle. Mutta länteen päin purjehtiessaan hän saapui Borgundarholmiin,[81] nousi siellä maihin ja hävitteli; sen maan miehet tulivat rantaan ja ryhtyivät taisteluun, mutta Olavi sai voiton ja paljon sotasaalista.

Olavin laivat olivat Borgundarholmin luona; silloin nousi rajusää ja meri kävi myrskyiseksi, niin etteivät he voineet pysytellä siellä, vaan purjehtivat etelään päin Vendinmaan[82] rantaan ja saivat siellä hyvän sataman. He käyttäytyivät rauhallisesti ja viipyivät siellä jonkin aikaa.

Burislav[83] oli nimeltään Vendinmaan kuningas; hänellä oli tyttäriä Geira, Gunhild ja Astrid. Kuninkaantyttärellä Geiralla oli valtakunta siellä, missä Olavi miehineen nousi maihin. Dixen oli nimeltään se mies, jolla oli eniten määräämisvaltaa Geira kuningattaren hovissa. Mutta kun he saivat kuulla, että maihin oli saapunut tuntemattomia miehiä, jotka käyttäytyivät sopivasti ja rauhallisesti, silloin lähti Dixen heidän luokseen viemään Geira kuningattarelta sellaisen sanoman, että tämä halusi tarjota tulijoille talvimajan, koska kesä oli kulunut pitkälle ja sää käynyt myrskyiseksi.

Sinne saavuttuaan Dixen huomasi heti, että heidän johtajansa oli erinomainen mies sekä suvultaan että ulkomuodoltaan. Dixen sanoi, että kuningatar kutsui heidät luokseen ystävyyttään vakuuttaen. Olavi otti kutsun vastaan ja lähti talvella kuningatar Geiran luo; he mieltyivät molemmat toisiinsa, niin että Olavi kosi kuningatarta, ja niin tapahtui, että hän sai sinä talvena Geiran. Nyt hän ryhtyi hallitsemaan sitä valtakuntaa kuningattaren kanssa.

Talvella Olavi lähti niihin Vendinmaan kihlakuntiin, jotka olivat kuuluneet kuningatar Geiran valtaan, mutta vapauttaneet itsensä kuuliaisuudesta ja veroista. Siellä Olavi hävitteli, surmasi monta miestä ja poltti muutamilta talot, otti paljon tavaraa ja alisti valtaansa ne maat; sitten hän palasi linnaansa. Varhain keväällä Olavi laati laivansa kuntoon ja purjehti ulos merelle. Hän laski Skånen rannikolle ja nousi siellä maihin; maan miehet kokoontuivat ja taistelivat häntä vastaan, mutta Olavi sai voiton ja suuren saaliin. Sitten hän purjehti itään päin Gotlantiin; siellä hän valtasi kauppalaivan, jonka jemtit omistivat. He puolustautuivat urhoollisesti, mutta lopulta Olavi raivasi laivan puhtaaksi, surmasi monta miestä ja otti kaiken tavaran. Kolmannen taistelun hän suoritti Gotlannissa; siellä Olavi sai voiton ja paljon saalista.

Olavi Trygvenpoika oli ollut kolme talvea Vendinmaassa, kun hänen vaimonsa Geira sai taudin, joka tuotti hänelle kuoleman. Tämä suru tuntui Olavista niin raskaalta kantaa, ettei hän sen koommin viihtynyt siellä. Hän hankki siis itselleen sotalaivoja ja lähti jälleen vainoretkille, hävitteli ensinnä Friislantia, sitten Sakslantia ja tunkeutui aina Flemingelantiin[84] asti. Näin kertoo Halfröd Juonikko-runoilija:[85]

Paljon poika Trygven surmata sakseja antoi, ruumiit runnellut jäi susille syötäviksi.

Ruhtinas, suosija urhoin, kyllältä kukkain antoi juoda hurmetta ruskeaa friisein määrättömästi.

Meriruhtinas mahtava silpoi ruumiita rannalla Valkeren. Korpeille kuningas jätti flemingein lihaa syödä.[86]

Sen jälkeen Olavi Trygvenpoika suuntasi matkansa Englantiin ja ryösteli sitä laajalti; hän kävi myöskin Skotlannissa ja saarilla, sitten Irlannissa ja Bretlannissa ja monessa muussa maassa. Oltuaan neljä talvea sotaretkillä hän saapui saarille, joita nimitetään Syllingeiksi,[87] ne sijaitsevat meressä länteen Englannista.

Syllingeillä Olavi Trygvenpoika sai kuulla, että saarella oli ennustaja, joka ilmaisi tulevaisia tapahtumia, ja moni uskoi, että usein kävi hänen sanainsa mukaan. Olavissa heräsi halu koetella sen miehen taitoa. Hän lähetti kauneimman ja rotevimman miehensä, puettuna niin komeasti kuin mahdollista, ja käski tämän sanoa olevansa kuningas, sillä Olavi oli tullut kuuluisaksi kautta kaikkien maiden siitä, että oli muita miehiä komeampi ja rotevampi, mutta Gardariikista lähdettyään hän nimitti itseään vain Oleksi ja sanoi olevansa gerdiläinen.[88] Mutta kun lähetti saapui ennustajan luo ja sanoi olevansa kuningas, sai hän tämän vastauksen:

"Et ole sinä kuningas; mutta se on neuvoni, että olet kuninkaalle uskollinen."

Eikä hän sanonut enempää tälle miehelle. Lähetti palasi takaisin ja kertoi tämän Olaville, ja hänessä heräsi nyt sitä suurempi halu tavata tämä mies, kun sai kuulla sellaisen vastauksen, ja hänestä katosi epäilys, ettei tämä ollut oikea ennustaja. Niin Olavi lähti hänen luokseen ja puheli hänen kanssaan ja kysyi, minkälaiseksi hän ennusti Olavin tulevaisuuden, voittaisiko hän valtakunnan tai muuta onnea. Erakko vastasi pyhästi ennustaen:

"Sinusta tulee suuri kuningas, ja suuria töitä suoritat: sinä saatat paljon ihmisiä uskoon ja kasteeseen; sen kautta autat sekä itseäsi että useita muita. Ja jotta et tätä epäilisi, niin saat tämän merkiksi: aluksillasi kohtaat petosta ja vainolaisia ja joudut taisteluun, menetät muutamia miehiä ja haavoitut itse. Siitä haavasta joudut kuoleman kieliin, ja kilvellä sinut kannetaan purteesi; mutta tästä haavasta paranet ennen seitsemän yön kuluttua, ja pian sen jälkeen otat vastaan kasteen."

Sitten Olavi lähti laivoilleen, ja siellä hän kohtasi vainolaisia, jotka tahtoivat surmata hänet miehineen. Mutta ottelu päättyi siten, kuin erakko oli hänelle sanonut, että Olavi kannettiin haavoittuneena purteensa, ja myöskin oli hän terve seitsemän yön kuluttua. Nyt Olavista tuntui, että tämä mies oli puhunut hänelle totta ja että hän oli oikea ennustaja, mistä hän sitten lieneekin saanut tämän ennustuksen. Silloin Olavi lähti toisen kerran miestä tapaamaan, puheli kauan hänen kanssaan ja tiedusteli tarkoin, mistä hän sai sen viisauden, että osasi tulevaisia ennustaa. Erakko sanoi, että kristittyjen jumala itse salli hänen tietää kaiken, mitä hän halusi, ja kertoi Olaville paljon Jumalan suurtöistä. Ja näiden puheiden jälkeen Olavi suostui ottamaan vastaan kasteen, ja niin tapahtui, että hän kastettiin kaikkine seuralaisineen. Varsin kauan hän viipyi siellä oppien oikeata uskoa, ja lähtiessään hän otti mukaansa pappeja ja muita hengellisiä.

Syllingeiltä Olavi purjehti syksyllä Englantiin; hän viipyi siellä satamassa ja käyttäytyi nyt rauhallisesti, sillä Englanti oli kristitty maa ja hänkin oli nyt kristitty. Siellä levisi kautta maan käräjäviesti, että kaikkien miesten oli saavuttava käräjille. Mutta niiden kokoonnuttua saapui kuningatar nimeltä Gyda, jonka veli Olavi Kvaran ("kenkä") oli kuninkaana Irlannin Dublinissa.[89] Gyda oli ollut naimisissa Englannissa erään mahtavan jaarlin kanssa; tämä oli silloin kuollut, mutta hän hallitsi valtakuntaa miehensä kuoleman jälkeen.

Mutta hänen valtakunnassaan oli mies nimeltä Alvine, suuri sankari ja sodankävijä. Hän oli kosinut Gydaa, mutta tämä oli vastannut, että hän halusi valita, kenet tahtoisi ottaa valtakuntansa miehistä, ja nyt olivat käräjät koolla sitä varten, että Gyda valitsisi itselleen miehen. Niille oli Alvine saapunut parhaisiin vaatteisiinsa koristautuneena, ja paljon muitakin oli siellä hyvin puettuina. Olavi oli tullut sinne, ja hänellä oli yllään myrskyasunsa ja päällimmäisenä karvainen viitta; hän seisoi seurueineen muita ulompaua.

Gyda käyskenteli tarkastaen jokaista miestä, joka näytti hänestä miehevältä. Mutta saavuttuaan sinne, missä Olavi seisoi, hän katsoi tätä kasvoihin ja kysyi, mikä hän oli miehiään. Hän nimitti itseään Oleksi: "olen täällä muukalainen", hän sanoi. Gyda virkkoi:

"Jos huolit minusta, niin valitsen sinut."

"Sitä tarjousta en tahdo evätä", sanoi Olavi ja kysyi hänen nimeään, syntyperäänsä ja sukuaan.

"Minä olen", hän virkkoi, "kuninkaantytär Irlannista. Olin tässä maassa naimisissa erään jaarlin kanssa, joka hallitsi tätä valtakuntaa. Hänen kuoltuaan olen itse hallinnut maata. Moni mies on kosinut minua, mutta ei yksikään sellainen, jonka kanssa olisin tahtonut mennä naimisiin, ja nimeni on Gyda."

Hän oli nuori ja kaunis; Olavi ja hän puhelevat nyt asiasta ja tulevat yksimielisiksi, ja Olavi kihlaa Gydan.

Alvine on tästä varsin pahoillaan; mutta Englannissa oli tapa sellainen, että kahden kilpaillessa jostakin oli ryhdyttävä taisteluun. Niin Alvine haastaa Olavin ottelemaan tästä asiasta. He sopivat taistelupaikasta, ja siinä tulee olla kaksitoista miestä kummallakin puolella. Mutta kun he kohtaavat toisensa, sanoo Olavi miehilleen, että heidän tulee tehdä hänen laillaan; hänellä oli iso sotakirves. Kun Alvine tavoitteli häntä miekallaan, iski Olavi sen hänen kädestään ja osasi toisella lyönnillä niin, että Alvine kaatui. Sitten Olavi sitoi Alvinen. Niin kävi Alvinen kaikkien miesten, että he joutuivat tappiolle ja sidottiin ja kuljetettiin Olavin majapaikkaan. Sitten hän käski Alvinen lähteä pois maasta ikipäiviksi, mutta Olavi anasti koko hänen omaisuutensa. Olavi sai sitten Gydan ja asusti Englannissa, toisinaan Irlannissa.

Kerran, kun Olavi oli Irlannissa sotaretkellä ja he kulkivat aluksilla ja oli pakko turvautua rantaryöstöön, kävivät miehet maihin ja ajoivat rantaan joukon karjaa. Silloin tuli muuan talonpoika jäljessä ja pyysi Olavilta takaisin lehmiä, jotka hän omisti. Olavi kehoitti häntä ottamaan lehmänsä, jos voi ne löytää: "mutta älä hidastuta meidän matkaamme". Talonpojalla oli mukanaan iso koira; hän usutti sen karjalaumaan, ja siinä ajettiin satoja lehmiä. Mutta koira juoksenteli laumassa ja ajoi esiin niin monta lehmää, kuin talonpoika sanoi omistavansa, ja ne olivat kaikki merkityt samalla lailla. He arvelivat tästä, että koira oli valinnut oikein, ja se oli heistä merkillisen viisas eläin. Silloin Olavi kysyi, tahtoiko talonpoika antaa koiran hänelle; "kernaasti", sanoi talonpoika. Olavi antoi hänelle heti vastalahjaksi kultarenkaan ja lupasi hänelle ystävyytensä. Sitä koiraa nimitettiin Vigeniksi, ja se oli paras kaikista koirista; se oli Olavilla kauan sen jälkeen.

Haakon jaarli hallitsi Norjaa eikä suorittanut mitään veroa siitä syystä, että Tanskan kuningas lahjoitti hänelle kaiken sen, mitä kuninkaalle tuli Norjasta, koska jaarlilla oli vaivaa ja kustannuksia puolustaessaan maata Gunhildin poikia vastaan. Mutta koska Harald kuningas oli ottanut vastaan kristinuskon, tahtoi hän, että myöskin Haakon jaarli antaisi kastaa itsensä. Hän kutsui jaarlin luokseen, ja hänen vaatimuksestaan tämä kastettiin kaikkine seuralaisineen. Kuningas antoi hänelle sitten pappeja ja muita hengellisiä ja sanoi, että jaarli kastattaisi kaiken kansan Norjassa. Niin he erosivat, ja Haakon jaarli lähti ulos merelle odottaen siellä myötäistä tuulta.

Mutta kun nousi sellainen tuuli, että hän arveli pääsevänsä ulapalle, ajoi hän maihin kaikki hengelliset, mutta purjehti itse merelle. Jaarli laski itään Juutinrauman kautta hävitellen maata molemmin puolin. Mutta saavuttuaan Itä-Göötanmaan kohdalle hän laski maihin ja valmisti siellä suuren uhrin; silloin saapui lentäen kaksi korppia, jotka koikkuivat äänekkäästi. Jaarli päätteli tästä, että Oden oli ottanut vastaan uhrin ja hän saisi nyt hyvän sotaonnen. Jaarli poltti kaikki laivansa, kävi maihin miehineen ja retkeili kaikkialla vainonkilpeä kantaen, kunnes saapui Norjaan. Siellä hän kulki maitse aina Trondhjemiin asti.

Tanskan kuningas Harald Gorminpoika sai kuulla, että Haakon jaarli oli luopunut kristinuskosta ja hävitellyt laajalti hänen maataan. Silloin Harald kuningas kutsui sotajoukon koolle ja lähti sitten Norjaan. Ja saavuttuaan siihen valtakuntaan, joka Haakon jaarlilla oli hallittavana, hän hävitti koko maan, mutta kaikki kansa pakeni tuntureille vieden mukanaan minkä voi kuljettaa.

Sitten Tanskan kuningas aikoi purjehtia sotajoukkoineen Islantiin kostaakseen sen häpeän, että kaikki islantilaiset olivat sepittäneet hänestä pilkkarunoja. Islannissa oli säädetty laki, että laadittaisiin Tanskan kuninkaasta herjauslaulu jokaista ihmistä kohti, mikä maassa asusti. Syynä oli se, että muuan alus, jonka islantilaiset omistivat, oli tehnyt haaksirikon Tanskan rannikolla, mutta tanskalaiset anastivat kaiken tavaran ja sanoivat sitä hylkytavaraksi; ja se, joka tämän asian ratkaisi, oli kuninkaan kartanonhoitaja.

Kuningas Harald käski erään taikataitoisen miehen mennä salaa Islantiin tutkimaan, mitä saisi tietoonsa; mies lähti valaan hahmossa. Mutta perille saavuttuaan hän liikkui länteen päin maan pohjanpuolta. Hän näki, että kaikki tunturit ja kummut olivat täynnä maahisia, toiset isoja, toiset pieniä. Mutta ennätettyään Vaapnafjordin edustalle hän tunkeutui vuonoon ja aikoi nousta maihin. Silloin saapui iso louhikäärme alas laaksosta, ja sitä seurasi joukko käärmeitä, konnia ja sisiliskoja, ja ne puhalsivat sappea häntä vastaan. Mutta hän lähti pois luodetta kohti aina Eyjafjordiin asti; hän tunkeutui siihen vuonoon, mutta siellä häntä vastaan tuli lintu niin iso, että siivet tapailivat tuntureita molemmin puolin, ja sen kera joukko muita lintuja, toiset isoja, toiset pieniä. Pois lähti hän sieltä länteen päin ja sitten etelään Breidefjordiin asti ja suuntasi kulkunsa vuonoon. Siellä häntä vastaan tuli iso härkä, se kahlasi mereen ja alkoi mylviä kamalasti; joukko maahisia seurasi sitä. Pois lähti hän sieltä ja aikoi nyt nousta maihin Reykjanesin eteläpuolella. Siellä häntä vastaan kävi jättiläinen, jolla oli kädessään rautasauva ja joka piti päätään tuntureita korkeammalla, ja joukko muita jättejä oli sen seurassa. Sieltä hän lähti itään: "siellä ei ollut mitään muuta", hän sanoi, "kuin hiekkaa ja erämaita ja rajuja rantahyrskyjä ulkopuolella, mutta meri niin avara maiden välillä, ettei siellä voi purjehtia suurpursillakaan". — Sitten Tanskan kuningas palasi sotajoukkoineen etelään ja poistui Tanskaan; mutta Haakon jaarli antoi asuttaa maan uudelleen eikä sen koommin maksanut mitään veroa kuninkaalle.

Kuningas Haraldin poika Svein — hän jota sitten sanottiin Kaksiparraksi — vaati valtakuntaa isältään; mutta nyt oli asian laita edelleen niinkuin ennenkin, ettei Harald kuningas halunnut jakaa Tanskaa kahtia antaakseen hänelle valtakunnan. Silloin Svein kerää sotalaivansa ja sanoo aikovansa viikinkiretkelle. Mutta laivaston kokoonnuttua Svein suuntasi kulkunsa Seelantiin ja siellä Isefjordiin. Vuonossa oli hänen isänsä Harald kuningas aluksineen, ja he varustausivat vainoretkelle lähtemään. Svein ryhtyi taistelemaan häntä vastaan, ja siinä sukeusi suuri taistelu; silloin riensi väkeä Harald kuninkaan luo, joten Sveinin täytyi väistyä ylivoimaa ja hän pakeni. Siinä Harald kuningas sai sellaisia haavoja, että kuoli. Sitten otettiin Svein Tanskan kuninkaaksi.

Silloin vallitsi Sigvalde jaarli Vendinmaan Jomsborgia.[90] Hän oli ottanut Svein kuninkaan vangiksi ja vienyt hänet linnaansa ja pakotti hänet tekemään sovinnon vendiläiskuninkaan Burislavin kanssa; hänellä itsellään oli silloin puolisona Burislavin tytär Astrid. Sigvalde jaarli määräsi myöskin sovintoehdot; muussa tapauksessa sanoi jaarli aikovansa luovuttaa Sveinin vendien valtaan. Mutta kuningas tiesi, että nämä kiduttaisivat hänet hengiltä; hän suostui siis siihen, että jaarli saisi välittää sovinnon. Jaarli tuomitsi niin, että Svein kuningas saisi kuningas Burislavin tyttären Gunhildin, kuningas Burislav taasen saisi Tyra Haraldintyttären, Svein kuninkaan sisaren, mutta molemmat pitäisivät valtakuntansa ja heidän välillään vallitsisi rauha. Sen jälkeen Svein kuningas palasi Tanskaan puolisonsa Gunhildin kera; heidän poikiaan olivat Harald ja Knut Suuri. Niihin aikoihin tanskalaiset uhkasivat ankarasti lähteä Norjaan Haakon jaarlia vastaan.

Svein kuningas laati suuret pidot ja kutsui niihin kaikki päälliköt valtakunnastaan; hänen oli määrä ottaa haltuunsa perintö isänsä Haraldin jälkeen. Kuningas lähetti silloin myöskin jomsviikingeille sanan, että Sigvalde jaarli ja Borgundarholmin Bue Digre ja heidän veljensä saapuivat sinne. Jomsviikingit lähtivät kesteihin mukanaan urheimmat miehensä; heillä oli neljäkymmentä alusta Vendinmaasta ja kaksikymmentä Skånesta.

Ensimmäisenä kestipäivänä, ennenkuin Svein kuningas nousi isänsä kunniasijalle, hän joi tämän muistomaljan ja teki sellaisen lupauksen, että ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän olisi sotajoukkoineen Englannissa ja surmaisi kuningas Adalraadin[91] tai karkoittaisi hänet maasta. Tämä muistomalja oli kaikkien juotava, jotka olivat mukana perintöpidoissa. Jomsviikinkien päälliköille kaadettiin väkevintä juomaa suurimpiin sarviin. Mutta kun malja oli tyhjennetty, oli kaikkien miesten juotava Kristuksen muistomalja, ja jomsviikingeille kannettiin aina täysimmät maljat ja väkevintä juomaa. Kolmas oli Mikalin muistomalja, ja sen joivat kaikki. Tämän jälkeen Sigvalde jaarli joi isänsä muistomaljan ja teki sitten sen lupauksen, että ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän lähtisi Norjaan ja surmaisi Haakon jaarlin tai karkoittaisi tämän maasta. Sitten lupasi Torkel Korkea, hänen veljensä, että hän seuraisi Sigvalde jaarlia Norjaan eikä pakenisi taistelusta, niin kauan kuin Sigvalde pysyi paikallaan. Nyt lupasi Bue Digre, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä pakenisi Haakon jaarlia taistelussa. Sitten lupasi hänen veljensä Sigurd, että hän lähtisi Norjaan eikä pakenisi, niin kauan kuin suurin osa jomsviikinkejä taisteli. Sitten lupasi Vagn Aakenpoika, Buen sisarenpoika, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä palaisi takaisin, ennenkuin oli surmannut Torkel Leiran ja käynyt vuoteeseen tämän tyttären Ingebjårgin viereen. Moni muukin päällikkö teki lupauksia. Sinä päivänä miehet joivat perintöolutta; mutta seuraavana aamuna, nukuttuaan kyllikseen, jomsviikingeistä tuntui, että he olivat puhuneet liikoja, ja he kokoontuivat nyt neuvottelemaan, miten menettelisivät retkeensä nähden. He sopivat siitä, että varustautuvat niin joutuin kuin mahdollista, ja järjestävät nyt aluksensa ja sotajoukkonsa kuntoon. Siitä levisi huhu laajalle kautta maiden.

Eirik jaarli Haakoninpoika sai kuulla tämän sanoman. Hän keräsi heti väkeä ympärilleen ja matkasi sitten tunturien poikki Trondhjemiin isänsä luo. Molemmat jaarlit veistättivät vainovasamia ja lähettivät sanan kautta maiden aina Haalogalantiin asti kutsuen kokoon väkeä ja aluksia. Haakon jaarli lähti heti etelään päin Möreen vakoilemaan ja väkeä kokoamaan, mutta Eirik keräsi sotajoukon ja johdatti sen etelän puolelle.

Jomsviikingit suuntasivat laivastonsa Limfjordiin ja purjehtivat sieltä ulos merelle. Haakon jaarlin valtakuntaan saavuttuaan he käyvät heti ryöstämään ja matkaavat pohjoiseen päin kaikkialla vainokilpeä kantaen. Geirmundiksi nimitetään muuatta miestä, joka purjehti nopealla purrella mukanaan muutamia miehiä. Hän saapui Möreen ja tapasi siellä Haakon jaarlin, astui pöydän ääreen ja kertoi uutisen, että eteläpuolella oli sotajoukko, Tanskasta tullut. Jaarli kysyi, tiesikö hän sen varmasti. Geirmund kohotti toista käsivarttaan, ja siitä oli käsi lyöty poikki, ja sanoi, että siinä oli merkki sotajoukon saapumisesta. Sitten jaarli tiedusteli tarkoin tästä sotajoukosta. Geirmund sanoo, että jomsviikingit olivat tulleet ja surmanneet monta miestä ja rosvoilleet laajalti. "He kulkevat", hän virkkaa, "joutuin ja hurjasti. Enpä luule kauan kestävän, ennenkuin he saapuvat näille maille." Sitten jaarli souti kaikkien vuonojen kautta, sisään toisesta väylästä ja ulos toisesta; hän kulki yötä ja päivää ja piti vakoojia liikkeellä, sekä etelän puolella vuonoissa että pohjan puolella, missä Eirik liikkui sotajoukon kanssa. Mutta Eirik jaarli kulki etelään päin niin nopeasti kuin taisi.

Sigvalde jaarli suuntasi laivastonsa pohjoista kohti. Mutta vaikka viikingit tapasivatkin maan asukkaita, eivät nämä koskaan ilmoittaneet totuuden mukaisesti, mitä jaarleilla oli tekeillä. Viikingit hävittelivät kaikkialla, minne saapuivat. He laskivat Håd-saaren[92] rantaan, nousivat siellä maihin ja rosvosivat, kuljettivat aluksille sekä väkeä että karjaa, mutta surmasivat kaikki asekuntoiset miehet. Mutta heidän käydessään alas laivoilleen saapui heidän luokseen vanha talonpoika. Hän sanoi:

"Ette te liiku sodankävijäin lailla, ajatte vain rantaan lehmiä ja vasikoita; suuremman saaliin te saisitte, jos valtaisitte karhun, joka nyt on joutumaisillaan karhunkuoppaan."

"Mitä mies haastelee?" he huutavat; "voitko kertoa meille jotain Haakon jaarlista?"

Talonpoika vastaa:

"Hän purjehti eilen Hjårunda-vuonoon; hänellä oli laiva tai pari, ei niitä ollut ainakaan kolmea enempää, eikä hän ollut siihen mennessä kuullut mitään teistä."

Bue ja hänen miehensä ryntäsivät heti aluksilleen ja jättivät kaiken saaliin jälkeensä. Bue virkkoi:

"Käyttäkäämme nyt hyväksemme sitä, että olemme saaneet uutisia, niin että voimme olla lähimpänä voittoa."

Mutta aluksiinsa päästyään he soutivat heti ulos rannasta. Sigvalde jaarli huusi heille tiedustellen kuulumisia. He sanoivat, että Haakon jaarli oli siellä vuonossa. Sitten jaarli päästi laivastonsa irti, ja he lähtivät soutaen kiertämään saarta.

Haakon jaarli ja hänen poikansa Eirik jaarli olivat koonneet laivastonsa siihen lähitienoille; heillä oli puolitoista sataa[93] alusta, ja he olivat kuulleet jomsviikinkien saapuneen Hådiin. Jaarlit soutivat nyt pohjoista kohti näitä etsiäkseen, ja Hjårungavaagiin saavuttuaan he tapasivat vihollisensa. Molemmin puolin järjestetään laivastot taisteluun. Keskellä laivastoa oli Sigvalde jaarlin viiri, sitä vastaan asettui Haakon jaarli; Sigvaldella oli kaksikymmentä alusta, mutta Haakonilla kuusikymmentä. Toisella sivustalla olivat Bue Digre ja hänen veljensä Sigurd kahdenkymmenen laivan kera; näitä vastaan johti Eirik jaarli Haakoninpoika kuuttakymmentä laivaa. Toisella sivustalla ohjasi Vagn Aakenpoika kahtakymmentä alusta, mutta näitä vastassa oli kuusikymmentä laivaa.

Sitten laivastot iskivät yhteen, ja nyt sukeusi mitä hurjin taistelu, ja paljon väkeä kaatui molemmin puolin, mutta enemmän kuitenkin Haakonin joukosta, sillä jomsviikingit taistelivat voimakkaasti ja rohkeasti ja tuimasti ja ampuivat suoraan kilpien puhki. Niin monta asetta suunnattiin kohti Haakon jaarlia, että hänen panssarinsa kävi aivan kuluneeksi ja hyödyttömäksi, joten hän heitti sen yltään. Siitä puhuu Tind Halkelinpoika:

Vaatetta, min valmisti kultakoru-nainen (kasvoi kalpain kalske) käynyt ei käyttäminen, kun panssariurhon uhrata täytyi merikuninkaan paita (raivattiin meriratsut); kun rannalla rikki rengaspaita Sårlen jaarlilta murtui (merkkejä siitä hän sai).

Jomsviikingeillä oli isommat ja korkealaitaisemmat laivat, mutta molemmin puolin työnnyttiin rohkeasti eteenpäin. Vagn Aakenpoika tunkeutui niin rajusti päin Svein Haakoninpojan laivaa, että tämä väistyi siitä ja oli lähtemäisillään pakoon. Silloin Eirik jaarli siirtyi sinne ja asettui rintamaan Vagnia vastaan. Vagn peräytyi vuorostaan, ja laivat olivat nyt entisellään. Eirik jaarli kääntyi takaisin omalle puolelleen, mutta siellä olivat hänen miehensä väistyneet taaksepäin ja Bue oli irroittanut aluksensa rintamastaan aikoen seurata pakenevia. Silloin Eirik jaarli asettui Buen aluksen rinnalle, ja siinä syntyi tuima iskuottelu, ja kaksi tai kolme Eirikin aluksista työntyi Buen laivan ympärille. Silloin puhkesi rajusää ja satoi rakeita niin suuria, että yksi rae painoi yhden äyrin.[94] Nyt Sigvalde katkaisi pidäkeköydet ja käänsi purtensa aikoen paeta. Vagn Aakenpoika huusi hänelle pyytäen häntä luopumaan paosta, mutta Sigvalde ei tahtonut kuulla, mitä hän sanoi; silloin Vagn singahutti keihään hänen jälkeensä ja osasi siihen mieheen, joka istui peräsimen ääressä. Sigvalde jaarli soudatti pois viisineljättä laivaa, mutta jäljelle jäi viisikolmatta.

Silloin Haakon jaarli siirsi aluksensa Buen purren toiselle puolen; siinä jäi Buen miehille lyhyelti aikaa iskujen välille. Vigfus, Vigaglumin poika, tarttui sarvi-alasimeen, joka oli tuhdolla ja jota muuan mies vast'ikään oli käyttänyt korjatessaan miekkansa kahvaa. Vigfus oli perin väkevä mies; hän heitti alasimen kaksin käsin ja lennätti sen Aslak Holmskallen päähän, niin että sarvi työntyi aivoihin. Aseet eivät olleet varemmin pystyneet Aslakiin, mutta hän oli iskenyt kahden puolen; hän oli Buen kasvatti ja keulavartija.

Tämän taistelun kestäessä Eirikin miehet nousivat Buen alukseen ja tunkeutuivat peräpuoleen Buea kohti. Silloin Torstein Midlang iski Buea nenän poikki ja katkaisi nenänsuojuksen; siitä tuli iso haava. Bue sivalsi Torsteinia kylkeen, niin että leikkasi miehen keskeltä kahtia. Silloin Bue nosti kaksi arkkua täynnä kultaa ja huusi äänekkäästi: "Laidan yli, kaikki Buen miehet!" Hän heittäytyi mereen arkkuineen, ja moni hänen miehistään syöksyi sitten laidan yli, mutta toisia kaatui alukseen, sillä armonpyyntöihin ei ollut aikaa. Niin raivattiin Buen alus puhtaaksi keulasta perään asti ja sitten laiva toisensa jälkeen. Sen jälkeen Eirik jaarli siirtyi Vagnin aluksen viereen ja kohtasi siellä kovaa vastarintaa. Lopulta kuitenkin hänen laivansa raivattiin puhtaaksi, mutta Vagn joutui vangiksi itse kolmantenakymmenentenä; heidät vietiin sidottuina maihin.

Silloin Torkel Leira astui luo ja sanoi näin:

"Sen lupauksen sinä teit, Vagn, että surmaisit minut, mutta minusta näyttää nyt luultavammalta, että minä surmaan sinut."

Torkelilla oli iso sotakirves kädessään; hän iski sitä, joka istui äärimmäisenä hirrellä. Vagn ja hänen miehensä olivat sidotut siten, että köysi oli kiedottu heidän jalkoihinsa, mutta kädet olivat vapaina. Silloin muuan heistä virkkoi:

"Minulla on kädessäni solki, ja sen minä pistän maahan, jos tunnen jotain, kun pääni on katkaistu."

Hänen kaulansa katkaistiin, ja solki putosi silloin maahan hänen kädestään. Siinä istui kaunis pitkätukkainen mies; hän kietoi hiukset päänsä ympäri, kurotti kaulaansa ja sanoi:

"Älä tahraa tukkaa vereen."

Muuan mies tarttui tukkaan käsin ja piteli sitä. Torkel heilautti kirvestä iskeäkseen; viikinki nykäisi kiivaasti päätään ja se, joka piteli kiinni, antoi myöten; kirves osui hänen molempiin käsiinsä ja katkaisi ne, niin että terä työntyi maahan. Silloin saapui paikalle Eirik jaarli tiedustellen:

"Kuka tuo komea mies on?"

"Sigurdiksi minua mainitaan", hän vastasi, "ja minua pidetään Buen poikana; vielä eivät kaikki jomsviikingit ole hengiltä".

Eirik sanoo: "Kaikesta päättäen sinä olet Buen oikea poika; haluatko armoa?"

"Riippuu siitä, kuka tarjoaa", virkkaa Sigurd.

"Se tarjoaa, jolla on valta tehdä se, Eirik jaarli."

"Silloin haluan", hän sanoo; hänet irroitettiin köydestä. Silloin virkkoi Torkel Leira:

"Jos sinä haluat antaa armoa kaikille näille miehille, jaarli, niin ei ainakaan Vagn Aakenpoika milloinkaan pääse tästä hengissä."

Ja hän ryntäsi kohti kirves koholla; mutta Skarde viikinki heittäytyi kumoon köydestä ja kaatui Torkelin jalkoihin. Torkel suistui pitkälleen hänen päälleen; silloin Vagn tempasi kirveen, heilautti sitä ja iski Torkeliin surmaniskun. Mutta jaarli sanoi:

"Vagn, haluatko armoa?"

"Haluan", tämä vastasi, "jos sitä saamme kaikki".

"Irroittakaa heidät köydestä", sanoi jaarli; ja niin tehtiin. Kahdeksantoista oli surmattu, mutta kaksitoista sai armon.

Haakon jaarli ja joukko muita istui puunrungolla. Silloin helähti jousenjänne Buen aluksella, mutta vasama osui Valdersin Gissuriin, joka istui jaarlia lähinnä ja oli komeassa puvussa. Muutamat miehet kävivät laivaan ja löysivät siellä Haavard Rauhantuojan; hän seisoi aluksen partaalla polvillaan, sillä häneltä oli katkaistu jalat, ja kädessään hänellä oli kaari. Mutta heidän päästyään laivaan kysyi Haavard:

"Kuka kaatui puunrungolta?"

Miehet sanoivat, että hänen nimensä oli Gissur.

"Silloin minulla oli huonompi onni kuin odotin."

"Onnettomuus oli kyllin suuri", he sanovat, "eikä sinua pidä enempää tuottaman". — Ja he surmasivat hänet. Sitten tutkittiin taistelukenttä ja tavarat kannettiin jaettaviksi; viisikolmatta jomsviikinkien laivaa oli raivattu puhtaiksi.

Sen jälkeen sotajoukko hajaantui. Haakon jaarli lähti Trondhjemiin ja oli perin pahoillaan siitä, että Eirik oli antanut Vagn Aakenpojalle armon. Niin kerrotaan, että Haakon jaarli oli tässä taistelussa uhrannut Erling poikansa saadakseen voiton ja että sitten syntyi raemyrsky ja mieshukka kävi jomsviikinkien puolella tuntuvammaksi. Eirik jaarli lähti sitten Ylämaihin ja sieltä idän puolelle valtakuntaansa, ja Vagn Aakenpoika matkasi hänen kerallaan. Silloin Eirik naitti Torkel Leiran tyttären Ingebjårgin Vagnille, antoi hänelle oivan purren kaikkine varusteineen ja hankki hänelle siihen väkeä; he erosivat parhaina ystävinä. Vagn palasi sitten kotiinsa Tanskaan ja tuli mainehikkaaksi mieheksi; hänen suvustaan on moni suurmies lähtenyt.

* * * * *

Harald Grenske oli kuninkaana Vestfoldissa, jonka Tanskan kuningas Harald Gorminpoika oli hänelle antanut; hän sai vaimokseen Aastan, Gudbrand Kulan tyttären. Eräänä kesänä, ollessaan sotaretkellä Itämailla omaisuutta hankkimassa, Harald Grenske saapui Svitjodiin. Siellä oli kuninkaana Olavi Ruotsalainen, Eirik Voitokkaan ja Sigridin poika. Sigrid oli silloin leski, ja hänellä oli monta suurta kartanoa Svitjodissa. Mutta kuultuaan, että kasvatusveljensä Harald Grenske oli saapunut maihin niille tienoin, hän lähetti heti miehiä tämän luokse ja kutsui hänet kesteihin; Harald oli heti valmis siihen ja lähti sinne suuren seurueen kera.

Siitä tuli oivat pidot; kuningas ja kuningatar istuivat kunniasijalla ja joivat yhdessä iltasella, ja kaikille hänen miehilleen kaadettiin runsaasti juomaa. Kun kuningas illalla kävi makuulle, oli hänen vuoteessaan teltta kalliista kankaasta; siinä rakennuksessa oli vain harvoja miehiä. Mutta kun kuningas oli riisuutunut ja käynyt vuoteeseen, saapui kuningatar hänen luokseen, kaatoi hänelle omin käsin ja houkutteli häntä juomaan, ja Sigrid oli perin suopea. Kuningas oli varsin juovuksissa ja samaten hänkin. Sitten kuningas nukkui, ja kuningatarkin kävi levolle.

Sigrid oli erittäin viisas nainen ja aavisti ennalta paljon asioita. Seuraavana aamuna tarjoiltiin hyvin uutteraan; mutta tapahtui, niinkuin usein käy, kun ihmiset tulevat pahasti humalaan, että seuraavana päivänä useimmat varovat juomasta; mutta kuningatar oli hilpeä, ja hän ja Harald juttelivat keskenään. Hän sanoi silloin arvostavansa ne tilat ja sen valtakunnan, mitkä hänellä oli Svitjodissa, yhtä suuriksi kuin Haraldin kuningaskunnan ja omaisuuden Norjassa. Tämä puhe teki kuninkaan alakuloiseksi, eikä mikään ilahduttanut häntä; hän halusi lähteä pois ja oli mieleltään sairas, mutta kuningatar oli varsin iloinen ja saattoi hänet suurin lahjoin matkaan.

Niin Harald lähti syksyllä takaisin Norjaan, vietti kotona talven ja oli jotensakin nyrpeällä mielellä. Seuraavana kesänä hän lähti Itämaille sotalaivastoineen ja suuntasi silloin kulkunsa Svitjodiin; hän lähetti Sigridille sanan, että halusi tavata tämän. Sigrid ratsasti hänen luokseen, ja he puhelivat keskenään. Hän esitti heti kysymyksen, tahtoiko Sigrid mennä naimisiin hänen kanssaan. Sigrid vastasi, että hän menetteli mielettömästi ja että hän oli ennestään niin hyvissä naimisissa, että se kyllä riitti hänelle. Harald sanoo, että Aasta on hyvä ja oiva nainen, "mutta hän ei ole niin hyvää sukua kuin minä itse". Sigrid vastaa:

"Saattaa olla niin, että sinä olet suurempaa sukua kuin hän; luulisin kuitenkin, että hänen rinnallaan viihtyy teidän molempain onni."

Harvoja sanoja he vaihtoivat, ennenkuin kuningatar ratsasti pois. Kuningas Harald oli silloin perin raskasmielinen; hän valmistausi ratsastamaan takaisin sisämaahan Sigrid kuningattaren luo; useat miehet varoittivat häntä siitä, mutta tästä huolimatta hän lähti suuren seurueen kera ja saapui siihen taloon, jota kuningatar hallitsi. Samana iltana sinne tuli eräs toinen kuningas; hän oli nimeltään Vissavald,[95] idän puolelta Gardariikista, ja hän saapui kosimaan. Kuninkaat ja kaikki heidän miehensä saivat sijansa suuressa ja vanhassa tuvassa; sellainen oli myöskin koko sisustus, mutta ylenmäärin tarjottiin sinä iltana juomaa niin väkevää, että kaikki tulivat humalaan, ja sekä päävahti että ulkovahti nukkuivat. Silloin Sigrid kuningatar käski käydä yöllä heidän kimppuunsa sekä asein että tulen avulla; siinä paloi tupa ja sisällä olevat miehet, mutta ne surmattiin, jotka pääsivät ulos. Sigrid sanoi, että siten hän riistää pikkukuninkailta halun saapua vieraista maista häntä kosimaan; siitä pitäen häntä nimitettiin "Sigrid Ylpeäksi".

Kun ne miehet, jotka Harald oli jättänyt aluksia vartioimaan, saivat kuulla kuninkaan surmasta, he palasivat heti Norjaan ja kertoivat tämän sanoman sekä syyn, miksi Harald oli lähtenyt Sigrid kuningattaren luo. Aasta lähti silloin Ylämaihin isänsä luo, ja tämä otti hänet hyvin vastaan; mutta molemmat olivat perin suuttuneita siitä, mitä Svitjodissa oli tapahtunut ja että Harald oli aikonut hyljätä hänet. Aasta Gudbrandintytär synnytti kesällä pojan; se poika sai nimen Olavi ja kastettiin vedellä.[96]

* * * * *

Haakon jaarli hallitsi Norjassa kaikkialla meren partaalla. Silloin maassa oli hyviä vuosia ja rauha talonpoikien kesken. Jaarli oli talonpoikain suosiossa suurimman osan elämäänsä. Mutta ajan mittaan tapahtui asein, että hän kohteli naisia sopimattomasti. Tässä hän meni niin pitkälle, että otatti mahtavien miesten tyttäriä ja kuljetutti heidät kotiinsa, makasi heidän luonaan viikon tai kaksi ja lähetti heidät sitten takaisin. Tästä koitui hänelle paljon vihamielisyyttä naisten sukulaisten taholta, ja talonpojat alkoivat nurista, niinkuin tröndien tapana on, milloin vain jokin käy heidän mieltänsä vastaan.

Haakon jaarli sai kuulla puhuttavan, että lännen puolella meren takana oli mies, joka nimitti itseään Oleksi ja jota pidettiin kuninkaana; mutta jaarli aavisti muutamain miesten kertomuksesta, että hän saattoi olla norjalaista kuningassukua. Hänelle oli kerrottu, että Ole sanoi itseään gerdiläiseksi, mutta jaarli oli kuullut, että Trygve Olavinpojalla oli ollut poika, joka oli lähtenyt itään Gardariikiin ja siellä varttunut Valdemar kuninkaan luona, ja hänen nimensä oli Olavi. Jaarli oli myöskin tiedustellut ahkerasti tästä miehestä, ja hän aavisti, että sama mies oli nyt saapunut sinne Länsimaihin.

Oli muuan mies nimeltä Tore Klakka, Haakon jaarlin hyvä ystävä; hän oleskeli pitkiä aikoja sotaretkillä, mutta usein myöskin kauppamatkoilla ja tunsi maailmaa laajalti. Tämän miehen jaarli lähetti länteen meren poikki, pyysi häntä lähtemään kauppamatkalle Dubliniin, niinkuin monen tapana oli niihin aikoihin, ja kuulustelemaan, mikä tämä Ole oli miehiään; mutta jos hän havaitsisi todeksi, että hän oli Olavi Trygvenpoika tai joku toinen Norjan kuningassukujen jälkeläinen, niin Toren oli punottava salajuonia häntä vastaan, jos se kävi päinsä.

Sen jälkeen Tore lähti Irlannin Dubliniin ja tiedusteli Olea; tämä oli siellä sukulaisensa kuningas Olavi Kvaranin luona. Sitten Tore toimitti niin, että pääsi puheisiin Olen kanssa; Tore oli perin taitavasanainen. Mutta kun he olivat kauan puhelleet keskenään, ryhtyi Ole kyselemään Norjasta, ensinnä Ylämaiden kuninkaista ja kuka heistä vielä oli hengissä tai mitä valtakuntia heillä nykyään oli; hän tiedusteli myöskin, kuinka suosittu Haakon jaarli oli maassaan. Tore vastasi:

"Jaarli on niin mahtava mies, ettei yksikään uskalla puhua hänen mieltänsä vastaan, mutta syynä on se, ettei ole toista, kenen puoleen käännyttäisiin. Mutta sanoakseni teille totuuden, niin tunnen monen kelpo miehen mielen ja samaten rahvaankin, ja he olisivat varsin halukkaat ja valmiit, jos maahan saapuisi kuningas Harald Kaunotukan sukua. Mutta siihen emme keksi mitään neuvoa ja eniten siitä syystä, että nyt on saatu kokea, että huonosti kannattaa taistella Haakon jaarlia vastaan."

Kun he olivat usein keskustelleet tästä, ilmaisee Ole Torelle nimensä ja syntyperänsä ja tiedustelee hänen mieltään, arvelisiko hän talonpoikien ottavan Olavin kuninkaaksi, jos hän lähtisi Norjaan. Tore kannusti häntä innokkaasti tälle matkalle ja ylisti häntä ja hänen kuntoaan ylenmäärin. Niin Olavissa heräsi voimakas halu palata perintövaltakuntaansa, ja hän lähti purjehtimaan Norjaa kohti, mukanaan Tore. Mosterin[97] luona hän astui ensiksi maihin Norjassa ja antoi siellä pitää messun teltassa; samalle paikalle rakennettiin myöhemmin kirkko. Tore Klakka sanoi kuninkaalle, ettei ollut neuvokasta ilmaista, kuka hän oli, eikä hänen pitänyt antaa mitään vihiä tulostaan, vaan oli kuljettava niin joutuisasti kuin suinkin jaarlia vastaan ja yllätettävä hänet äkkiarvaamatta. Olavi kuningas teki niin; hän matkasi pohjoista kohti yötä ja päivää, milloin tuuli oli suotuisa, eikä antanut väestön saada mitään tietoa siitä, kuka oli purjehtimassa. Mutta Agdenesiin[98] saavuttuaan hän sai kuulla, että Haakon jaarli oli vuonossa ja oli joutunut riitaan talonpoikien kanssa. Mutta kun Tore kuuli näin puhuttavan, niin asian laita olikin aivan toinen, kuin hän oli odottanut; sillä jomsviikinki-taistelun jälkeen olivat kaikki Norjan miehet Haakon jaarlin parhaita ystäviä hänen saavuttamansa voiton vuoksi, jolla hän oli pelastanut koko maan vainosta; mutta nyt oli käynyt niin huonosti, että maahan oli saapunut suuri päällikkö, mutta talonpojat olivatkin suuttuneet jaarliin.

Haakon jaarli oli vierailemassa Guldalin Medalhusissa. Orm Lyrgja oli nimeltään muuan mies, mahtava talonpoika; hänellä oli vaimo nimeltä Gudrun, Lundarin Bergtorin tytär, jota sanottiin Lunden auringoksi, sillä hän oli erittäin kaunis nainen. Jaarli lähetti orjansa Ormin luo sellaiselle asialle, että heidän oli tuotava tämän vaimo hänen luokseen. Orjat esittivät asiansa; Orm pyysi heitä ensinnä käymään iltaselle. Mutta ennenkuin he olivat sen päättäneet, oli Ormin luo saapunut naapuristosta useita miehiä, joille tämä oli lähettänyt sanan. Orm sanoi silloin, ettei Gudrun millään ehdolla lähde orjien mukaan. Ja Gudrun pyysi heitä sanomaan jaarlille, ettei hän saapuisi tämän luo, ellei Remulin Toraa lähetettäisi häntä noutamaan; tämä oli mahtava emäntä ja jaarlin rakastajattaria. Orjat sanovat tulevansa sinne toisen kerran sellaisin keinoin, että talonpoika ja emäntä pian saavat katua tätä, ja he uhkailevat ankarasti, ennenkuin lähtevät tiehensä.

Mutta Orm antoi vainovasaman kiertää laajalti ympäristössä ja lähetti sen mukana sellaisen sanoman, että kaikkien miesten oli tartuttava aseisiin Haakon jaarlia vastaan ja surmattava hänet. Vähää varemmin jaarli oli ottanut Brynjulv nimisen miehen vaimon, ja se teko oli herättänyt suurta suuttumusta, ja jo silloin olivat miehet tuumineet tarttua aseisiin.

Viestin saatuaan koko rahvas kävi aseisiin ja lähti marssimaan Medalhusia kohti. Mutta jaarli sai siitä vihiä ja poistui talosta miehineen; hän piiloutui syvään laaksoon, jota siitä pitäen sanotaan Jaarlinlaaksoksi. Seuraavan päivän jaarli piti silmällä talonpoikain sotajoukkoa. Nämä asettivat miehiä kaikille teille ja arvelivat, että jaarli oli poistunut laivoilleen; mutta laivastoa johti hänen poikansa Erlend, toivehikas nuorukainen. Mutta yön tullen jaarli lähetti väkensä pois ja käski sen matkata metsäteitse Orkedaleniin:

"Teille ei kukaan tee mitään vahinkoa, ellen minä ole lähistöllä; lähettäkää sana Erlendille, että hän purjehtii vuonoa myöten, jotta voimme tavata toisemme Möressä. Minä pääsen kyllä piiloon talonpojilta."

Sen jälkeen jaarli lähti matkaan mukanaan Kark niminen orja. Gul-joki oli jään peitossa, ja siihen hän antoi hevosensa upota ja jätti jälkeensä viittansa; mutta he lähtivät itse erääseen luolaan, jolla siitä pitäen on ollut nimenä Jarlsheller. Sitten he nukkuivat, mutta herättyään Kark kertoo nähneensä sellaisen unen, että luolan ohi kulki musta ja ruma mies, jonka hän pelkäsi käyvän sisään; mutta se mies sanoi hänelle, että "Ulle" oli kuollut. Jaarli virkkoi, että varmaankin Erlend oli saanut surmansa. Jälleen nukahti Tormod Kark toistamiseen ja parahti unessa. Mutta herättyään hän kertoi unessa nähneensä, että sama mies astui samaa tietä takaisin, ja tämä pyysi häntä sanomaan jaarlille, että nyt olivat kaikki salmet suljetut. Kark kertoi jaarlille unensa; tämä arveli, että moinen seikka varmaankin ennusti hänelle lyhyttä elämää.

Sitten he nousivat ja kävivät Remulin taloon. Jaarli lähetti Karkin Toran luo pyytämään, että tämä saapuisi salaa hänen luokseen; hän teki niin ja otti jaarlin hyvin vastaan. Jaarli pyysi Toraa piilottamaan hänet muutamaksi yöksi, kunnes talonpojat ennättäisivät hajaantua.

"Täältä sinua etsitään", sanoi Tora, "kautta koko taloni, sekä sisältä että ulkoa, sillä moni tietää, että minä autan sinua kernaasti kykyni mukaan. Mutta onpa talossani muuan paikka, mistä minä en rupeaisi moista miestä etsimään; se on sikopahna."

He saapuivat sinne; jaarli virkkoi: "Tänne meidän on nyt asettuminen; henki on ensinnä pelastettava."

Orja kaivoi siihen avaran haudan ja kantoi mullan syrjään; sitten hän sovitti lautoja ylitse. Tora kertoi jaarlille, että Olavi Trygvenpoika oli saapunut vuonoon ja surmannut hänen poikansa Erlendin. Sitten jaarli kävi hautaan Karkin kera; mutta Tora levitti lautoja ylitse, lakaisi multaa ja lantaa päälle ja ajoi siat siihen rypemään; se sikopahna oli ison kiven juurella.

Olavi Trygvenpoika saapui vuonoon viidellä suurpurrella, mutta siellä Haakon jaarlin poika Erlend souti häntä vastaan kolmella aluksella. Laivojen lähetessä toisiaan Erlend ja hänen miehensä aavistivat vaaran uhkaavan ja suuntasivat kulkunsa maihin päin. Mutta kun Olavi näki suurpurjeisen laskevan vuonoa myöten ulospäin, hän ajatteli, että siellä mahtoi liikkua Haakon jaarli, ja käski nyt soutaa niiden jälkeen niin voimakkaasti kuin miehet jaksoivat. Kun Erlendin miehet olivat päässeet melkein rantaan asti, he soutivat aluksensa karille, heittäytyivät heti mereen ja pyrkivät maihin. Silloin saapuivat Olavin laivat perille. Olavi näki perin komean miehen uivan; hän tarttui peräsimen varteen ja lennätti sen tuota miestä kohti, ja isku osui Erlend jaarlinpojan päähän, niin että pääkoppa halkesi aivoihin asti; siihen Erlend heitti henkensä. Olavin miehet surmasivat monta miestä, mutta toisia pääsi pakoon; muutamia he ottivat vangiksi, antoivat näille armon ja saivat kuulla uutisia.

Olaville kerrottiin silloin, että talonpojat olivat ajaneet Haakon jaarlin pois ja tämä oli heitä paossa ja koko hänen joukkonsa oli hajallaan. Sitten talonpojat tulevat Olavin luo, ja molemmin puolin he mielistyvät toisiinsa ja ryhtyvät heti yksiin tuumiin. Talonpojat ottavat hänet kuninkaakseen, ja yhdessä he päättävät käydä Haakon jaarlia etsimään. He lähtevät Gul-laaksoon, ja heistä tuntuu luultavimmalta, että jaarli on Remulissa, jos missään, koska Tora oli hänen rakkain ystävänsä niillä tienoin. He matkaavat nyt sinne ja etsivät jaarlia sekä sisältä että ulkoa, mutta eivät löydä häntä. Ja silloin Olavi piti kotikäräjiä ulkona tanhualla; hän seisoi sillä isolla kivellä, joka sijaitsi sikopahnan luona. Sieltä Olavi puhui, ja niin hän virkkoi puheessaan, että palkitsisi sekä tavaralla että kunnialla sitä miestä, joka tuottaisi tuhon Haakon jaarlille.

Tämän puheen kuulivat jaarli ja Kark; heillä oli valoa kuopassaan. Jaarli virkkoi:

"Miksi olet niin kalpea, mutta toisin ajoin taas musta kuin multa? Eikö syynä ole se, että aiot pettää minut?"

"Ei", vastaa Kark.

"Me kaksi olemme syntyneet samana yönä", sanoo jaarli; "lyhyelti on väliä meidän kuolemallammekin".

Iltapuoleen Olavi lähti pois. Mutta kun tuli yö, niin jaarli pysytteli valveilla, mutta Kark nukkui ja käyttäytyi omituisesti. Silloin jaarli herätti hänet ja kysyi, mitä hän oli uneksinut. Hän sanoo:

"Olin nyt Ladessa, ja Olavi Trygvenpoika pani kultakoristeen kaulaani."

Jaarli vastaa: "Silloin Olavi Trygvenpoika koristaa kaulasi verenkarvaisella renkaalla, jos hänet tapaat. Varo nyt itseäsi siitä, mutta minulta saat hyvää niinkuin ennenkin, äläkä petä minua."

Sitten molemmat pysyivät valveilla, ikäänkuin kumpikin olisi vartioinut toista; mutta aamupuoleen jaarli nukkui ja käyttäytyi heti omituisesti; hän jännitti sääriään ja niskaansa ikäänkuin aikoen nousta ja huusi äänekkäästi ja rumasti. Mutta Kark säikähtyi pahasti, veti ison veitsen vyöstään, pisti jaarlia kurkkuun ja viilsi sen poikki. Se oli Haakon jaarlin surma. Sitten Kark leikkasi jaarlin pään irti, juoksi tiehensä ja saapui seuraavana päivänä Ladeen ja vei jaarlin pään Olavi kuninkaalle; hän kertoi myöskin kaikki tapaukset Haakon jaarlin retkistä, niinkuin ne nyt on kirjoitettu. Mutta Olavi kuningas käski viedä hänet pois ja katkaista hänen kaulansa.

Sen jälkeen Olavi kuningas ja joukko talonpoikia hänen kerallaan lähtivät Nidar-saarelle[99] ottaen mukaansa Haakon jaarlin ja Karkin päät. Sitä saarta käytettiin siihen aikaan varkaiden ja pahantekijäin teloituspaikaksi ja siellä oli hirsipuu, ja siihen hän ripustutti Haakon jaarlin ja Karkin päät. Koko sotajoukko astui esille ja huusi ja heitteli niitä kivillä sanoen, että siinä sai ilkimys olla toisten ilkimysten matkassa. Sitten lähetettiin väkeä Gul-laaksoon, noudettiin sieltä jaarlin ruumis ja poltettiin se. Niin suureksi kasvoi nyt se vihamielisyys, jota tröndit osoittivat Haakon jaarlia kohtaan, ettei kukaan uskaltanut nimittää häntä toisin kuin "ilkimys-jaarliksi"; tätä herjanimeä käytettiin kauan sen jälkeen. Mutta totta puhuen on kuitenkin sanottava Haakon jaarlista, että hänellä oli paljon kykyä olla päällikkönä; ensinnäkin hän oli suurta sukua, sitten viisas ja taitava käyttämään herruuttaan, rohkea taistelussa ja lisäksi onnekas saavuttamaan voittoja ja kaatamaan vihollisensa. Näin lausuu Torleiv Raudfeldinpoika:

Haakon! ei ole meillä jalompaa jaarlia alla kuun; on kunniaa sankari taistossa saanut.

Ylimyksiä saatoit yhdeksän (korpit ruumiita raastaa) luo Odenin; laajalti voit nyt vallita valtiaana.

Miesten anteliaimpia oli Haakon jaarli, mutta mitä suurin onnettomuus kohtasi moista päällikköä kuolinhetkenä. Mutta pääsyynä siihen oli, että nyt oli koittanut aika, jolloin uhraaminen ja uhraajat olivat tuomittavat, mutta sijaan tuli pyhä usko ja oikeat tavat.

* * * * *

Olavi Trygvenpoika otettiin yleisillä käräjillä Trondhjemissa koko maan kuninkaaksi, niinkuin Harald Kaunotukka oli ollut. Olavi retkeili sitten kautta koko maan ja alisti sen valtaansa; kaikki Norjan miehet rupesivat hänelle kuuliaisiksi; samaten tuli niistä Ylämaiden ja Vikenin päälliköistä, jotka ennen olivat saaneet alueensa Tanskan kuninkaalta, nyt Olavi kuninkaan miehiä ja he ottivat maansa vastaan häneltä. Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen veljensä Svein sekä muut heidän sukulaisensa ja ystävänsä pakenivat maasta, pyrkivät itään Sveanmaahan Olavi kuninkaan luo, ja heidät otettiin siellä hyvin vastaan.

Loden oli nimeltään muuan Vikenin mies, rikas ja suurisukuinen; hän oli usein kauppamatkoilla, mutta väliin sotaretkillä. Tapahtui eräänä kesänä, että Loden lähti kauppamatkalle Itämaihin; hän omisti koko aluksen, ja siinä oli suuri lasti. Hän suuntasi kulkunsa Vironmaahan ja viipyi kauppapaikoissa kaiken kesää. Sinne tuotiin markkinoille monenlaista tavaraa; siellä oli myöskin paljon orjia myytävinä. Siellä Loden näki naisen, joka oli myyty orjaksi, ja naista katsellessaan hän tunsi, että tämä oli Astrid Eirikintytär, joka oli ollut Trygve kuninkaan puolisona; mutta nyt hän oli kovin muuttunut siitä, kuin Loden viimeksi oli nähnyt hänet, sillä hän oli kalpea ja riutunut ja huonoissa vaatteissa. Loden kävi hänen luokseen ja tiedusteli, minkälainen hänen tilansa oli. Hän vastaa:

"Raskasta on siitä haastaa; minut on myyty orjaksi ja nyt olen täällä kaupan."

Sitten he ilmaisivat itsensä toisilleen ja Astrid muisti hänet hyvin. Hän pyysi silloin Lodenia ostamaan hänet vapaaksi ja viemään kotiin sukulaisten luo.

"Minä mainitsen sinulle ehdon", sanoi Loden, "minä muutan sinut Norjaan, jos tahdot mennä naimisiin kanssani".

Mutta koska Astrid oli nyt joutunut hätään ja sitä paitsi tiesi, että Loden oli suurisukuinen, urhea ja rikas mies, suostui hän tähän päästäkseen vapaaksi. Sitten Loden osti Astridin, vei hänet mukanaan Norjaan ja sai hänet siellä sukulaisten suostumuksella.

Kun Tanskan kuningas Harald Gorminpoika oli ottanut vastaan kristinuskon, lähetti hän kautta koko valtakuntansa käskyn, että kaikki miehet antaisivat kastaa itsensä ja kääntyisivät oikeaan uskoon. Hän tuki itse tätä käskyä ja käytti siinä valtaa ja rangaistuksia, kun ei muu auttanut. Hän lähetti miesjoukon kera kaksi jaarlia Norjaan; näiden oli määrättävä kansa kastettavaksi; niin kävikin Vikenissä, missä Harald kuninkaan valta vaikutti, ja silloin kastettiin moni maan miehistä.

Mutta Harald kuninkaan kuoltua hänen poikansa Svein Kaksiparta lähti pian sotaretkille Sakslantiin ja Friislantiin ja lopulta Englantiin. Silloin ne Norjan miehet, jotka olivat ottaneet vastaan kristinuskon, eksyivät taasen uhraamaan pakanajumalille, niinkuin ennenkin tehtiin maan pohjoisosassa. Mutta tultuaan Norjan kuninkaaksi viipyi Olavi Trygvenpoika kesällä kauan Vikenissä. Siellä hänen luokseen tuli useita hänen sukulaisiaan, muutamia lankoja ja paljon sellaisia, jotka olivat olleet hänen isänsä hyviä ystäviä, ja hänet otettiin vastaan suurella rakkaudella. Silloin Olavi kutsui neuvotteluun enonsa, isäpuolensa Lodenin, lankonsa Torgeirin ja Hyrningin ja esitti sitten mitä suurimmalla innolla heille sen asian, että he tukisivat häntä täysin voimin, kun hän ryhtyisi levittämään kristinuskoa kautta koko valtakunnan; hän sanoo aikovansa panna täytäntöön sen, että saisi kristityksi kaiken kansan Norjassa tai muussa tapauksessa heittäisi henkensä: "minä teen teistä kaikista suuria ja mahtavia miehiä, sillä minä luotan teihin parhaiten sukulaisuuden ja lankouden vuoksi".

Kaikki nämä suostuivat tekemään mitä hän määräsi ja tukemaan häntä kaikessa, mitä hän halusi, yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoivat seurata heidän neuvoaan. Olavi kuningas teki silloin tiettäväksi rahvaalle, että hän aikoi käskeä kaikkia valtakuntansa miehiä rupeamaan kristityiksi. Ne, jotka ennenkin olivat suostuneet tähän, tottelivat nyt heti käskyä; he olivat myöskin mahtavimpia saapuvilla olevista, ja kaikki muut seurasivat heitä. Sen jälkeen kastettiin kaikki idän puolella Vikenissä. Nyt kuningas lähti Vikenin länsiosiin ja käski kaikkien miesten ottaa vastaan kristinuskon; mutta niitä, jotka puhuivat vastaan, hän rankaisi ankarasti, toisia hän surmautti, toisia silvotti, toisia karkoitti maasta. Päästiin niin pitkälle, että koko siinä valtakunnassa, jota hänen isänsä Trygve kuningas ennen oli hallinnut, ja samaten siinä, mikä oli kuulunut hänen sukulaiselleen Harald Grenskelle, kaikki kansa rupesi kristinuskoon, niinkuin Olavi määräsi; ja sinä kesänä ja seuraavana talvena koko Viken tuli täysin kristityksi.

Olavi kuningas lähti varhain keväällä liikkeelle Vikenistä, ja hänellä oli paljon miehiä mukanaan. Hän kulki lännen puolelle Agderiin; mutta kaikkialla, missä hän piti käräjiä talonpoikain kanssa, hän käski kansan kastettavaksi, ja siellä alistuttiin kristinuskoon, sillä ei kukaan talonpojista uskaltanut nousta kuningasta vastaan.

Hordalannissa oli monta ja uljasta miestä, jotka polveutuivat Horda-Kaaren suvusta; tämä suku oli suurin ja mahtavin siinä osassa. Mutta kun nämä sukulaiset saivat kuulla siitä pulmallisesta asiasta, että kuningas tuli idästä päin kautta maan suurin sotajoukoin ja rikkoi vanhoja lakeja ja että kaikki ne, jotka puhuivat häntä vastaan, saivat kärsiä rangaistuksia ja vainoa, päättivät sukulaiset kokoontua neuvottelemaan, sillä sen he saattoivat arvata, että kuningas saapuisi pian niille maille; he sopivat siitä, että kävisivät miehissä Gula-käräjille ja kohtaisivat siellä kuningas Olavi Trygvenpojan.

Heti Rogalantiin saavuttuaan Olavi kutsui käräjät koolle. Mutta kun käräjäviesti saapui talonpojille, he kokoontuivat miehissä ja täysin aseistettuina; ja yhteen tultuaan he neuvottelivat ja valitsivat kolme miestä, jotka olivat heidän joukostaan taitavasanaisimpia, vastaamaan Olavi kuninkaalle käräjillä ja puhumaan häntä vastaan sekä tekemään tiettäväksi, etteivät he aikoneet taipua laittomuuksiin, vaikka kuningas sellaisia määräsikin. Mutta kun talonpojat olivat saapuneet käräjille ja ne olivat kokoontuneet, nousi Olavi kuningas seisomaan ja puhui leppyisästi heille. Kuitenkin selvisi hänen sanoistaan, että hän tahtoi heidän ottavan vastaan kristinuskon; hän pyysi sitä ensin kaunein sanoin, mutta lopulta hän lupasi niille, jotka puhuivat vastaan eivätkä tahtoneet taipua hänen käskyynsä, että heidän osakseen tulisi hänen puoleltaan vihaa ja rangaistusta ja kovaa kohtelua, missä hän vain tapaisi heidät.

Kun kuningas oli lopettanut puheensa, nousi muuan talonpojista, joka oli kaunopuheisin ja oli valittu ensiksi vastaamaan Olavi kuninkaalle. Mutta kun hän aikoi puhua, valtasi hänet sellainen yskä ja rinnanahdistus, ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan, vaan istuutui. Silloin nousi seisomaan toinen talonpoika, koska hän ei tahtonut jättää vastausta sikseen, vaikka ensimmäisen olikin käynyt huonosti. Mutta puhumaan ryhtyessään hän alkoi niin kangertaa, ettei saanut sanaakaan esille; silloin rupesivat kaikki nauramaan ja talonpoika istuutui jälleen. Sitten nousi kolmas pystyyn ja aikoi puhua Olavi kuningasta vastaan; mutta hän oli käynyt niin käheäksi ja sameaääniseksi, ettei kukaan voinut kuulla, mitä hän sanoi, ja hänenkin täytyi istuutua. Silloin ei kukaan talonpojista tullut puhuneeksi Olavi kuningasta vastaan. Mutta kun he eivät saaneet ketään vastaamaan kuninkaalle, ei vastarinnasta tullut mitään. Ja niin kävi, että kaikki suostuivat siihen, mitä kuningas määräsi; silloin kastettiin siellä kaikki käräjärahvas, ennenkuin kuningas erosi heistä.

Olavi kuningas lähti miehineen Gula-käräjille, sillä talonpojat olivat lähettäneet hänelle sanan, että vastaisivat siellä hänen esitykseensä. Mutta kun molemmat joukot olivat saapuneet käräjille, tahtoi kuningas ensin keskustella päällikköjen kanssa. Heidän kokoonnuttuaan hän esitti asiansa ja pyysi heitä ottamaan vastaan kasteen hänen käskynsä mukaan. Silloin sanoi Ålmod vanhus:

"Me sukulaiset olemme puhelleet tästä asiasta keskenämme ja suostuneet kaikki samaan tuumaan. Jos sinä, kuningas, aiot pakottaa meitä sellaisiin, että rikot lakimme ja väkipakolla koetat alistaa meidät valtaasi, silloin käymme sinua vastaan kaikin voimin, ja sitten saa kohtalo päättää voitosta. Mutta jos sinä, kuningas, tahdot antaa meille hyödyllisiä lahjoja, voit toimia niin hyvin, että me kaikki liitymme sinuun täysin kuuliaisina."

Kuningas virkkoi: "Mitä vaaditte minulta, jotta meidän sovintomme tulee parhaimmaksi?"

Silloin sanoo Ålmod: "Ensinnäkin sitä, että naitat Astrid sisaresi sukulaisellemme Erling Skjalginpojalle, jota me nyt sanomme lupaavimmaksi kaikista nuorista Norjan miehistä."

Kuningas arvelee, että se tuntuu hänestä sopivalta naimiskaupalta, koska Erling on hyvää sukua ja ulkomuodoltaan lupaava; mutta kuitenkin sanoo hän, että Astrid saa itse vastata tässä asiassa. Sitten kuningas puhui sisarelleen tästä.

"Vähän hyötyä on minulla nyt siitä", sanoo tämä, "että olen kuninkaan tytär ja kuninkaan sisar, jos minut naitetaan miehelle, jolla ei ole ruhtinaan nimeä; mieluummin odotan muutamia talvia toista avioliittoa". — Ja siihen päättyi keskustelu sillä kertaa.

Olavi otatti nyt kiinni haukan, jonka Astrid omisti, käski kyniä siitä kaikki höyhenet ja lähetti sen sitten hänelle. Silloin Astrid sanoi:

"Vihainen on veljeni nyt!"

Sitten hän nousi ja kävi kuninkaan luo; tämä tervehti häntä ystävällisesti. Astrid sanoi silloin, että hän toivoi kuninkaan järjestävän hänen avioliittonsa mielensä mukaan.

"Niin minä ajattelin", virkkoi kuningas, "että saisin kyllin valtaa tässä maassa tehdäkseni jaarliksi kenen tahdon".

Kuningas kutsutti sitten Ålmodin ja Erlingin ja kaikki heidän sukulaisensa neuvotteluun. Siinä puhuttiin tästä avioliitosta, ja lopulta kävi niin, että Astrid kihlattiin Erlingille. Sitten kuningas antoi käräjäin kokoontua ja tarjosi talonpojille kristinuskoa. Nyt olivat Ålmod ja Erling ensimmäisiä ajamaan kuninkaan asiaa, ja heidän puolelleen liittyivät kaikki heidän sukulaisensa. Kenelläkään ei ollut silloin rohkeutta puhua vastaan, ja niin kaikki kansa kastettiin ja tuli kristityksi. Erling Skjalginpoika vietti kesällä häänsä, ja saapuvilla oli paljon väkeä; siellä oli myöskin Olavi kuningas. Silloin hän tarjosi Erlingille jaarlikuntaa. Erling sanoi näin:

"Hersejä ovat sukulaiseni olleet, en halua saada suurempaa nimeä kuin he. Mutta sen otan kernaasti vastaan teiltä, kuningas, että annatte minun olla suurin senniminen tässä maassa."

Kuningas lupasi hänelle sen. Ja erotessaan Olavi kuningas antoi hänelle suuren alueen samoilla ehdoilla, kuin Harald Kaunotukka oli luovuttanut pojilleen.

Samana syksynä Olavi kuningas kutsui neljän fylken käräjät Stadin pohjoispuolelle; niille oli sognelaisten, vuonolaisten, etelämöreläisten sekä raumalaaksolaisten määrä saapua. Olavi kuningas lähti sinne mukanaan suuri seurue miehiä, jotka hän oli tuonut idänpuolelta tai jotka olivat tulleet hänen luokseen Rogalannissa ja Hordalannissa. Mutta saavuttuaan sinne käräjille hän määräsi kristinuskon siellä kuten muuallakin vallitsevaksi. Koska kuninkaalla oli perin suuri joukko, pelkäsivät he sitä; ja lopulta kuningas tarjosi heille kaksi ehtoa: joko heidän oli otettava vastaan kristinusko ja annettava kastaa itsensä tai muussa tapauksessa käytävä taisteluun häntä vastaan. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään toiveita taistelusta, suostuttiin siihen ehtoon, että kaikki kansa tehtiin kristityksi.

Mutta Olavi kuningas lähti miehineen Pohjois-Möreen ja alisti sen fylken kristinuskoon. Sitten hän purjehti Ladeen ja käski repiä maahan jumalain temppelin ja ottaa kaiken kullan ja komeuden jumalalta; hän otti pääovesta ison kultarenkaan, jonka Haakon jaarli oli teettänyt, sitten Olavi poltatti sen temppelin. Mutta kun talonpojat saavat sen tietää, antavat he vainovasaman kiertää kaikissa fylkeissä, kokoontuvat sotajoukoksi ja aikovat käydä kuningasta vastaan. Olavi kuningas purjehtii nyt laivastoineen vuonoa myöten ja aikoo lähteä pohjan puolelle Haalogalantiin tehdäkseen sen kristityksi; mutta matkalla hän saa kuulla, että siellä on liikkeellä sotajoukko, joka aikoo suojella maataan kuningasta vastaan. Sen kuultuaan Olavi pyörtää takaisin ja purjehtii etelään päin ja saapuu alkutalvesta idän puolelle Vikeniin.

Svitjodin Sigrid kuningatar, jota nimitettiin Ylpeäksi, asui talojaan. Sinä talvena kulki lähettejä Olavi kuninkaan ja Sigrid kuningattaren väliä, ja he pyysivät Olavi kuninkaalle kuningatarta puolisoksi; tämä otti tarjouksen ystävällisesti vastaan, ja se asia joutui puheeksi. Silloin Olavi lähetti Sigrid kuningattarelle sen ison kultarenkaan, jonka hän oli ottanut Laden temppelin ovesta, ja se näytti kallisarvoiselta lahjalta. Tästä asiasta oli määrä pitää seuraavana keväänä kokous Virralla rajamerkin luona. Kun tätä rengasta, jonka Olavi kuningas oli lähettänyt Sigrid kuningattarelle, kaikki niin kehuivat, oli kuningattaren luona kaksi hänen seppäänsä, jotka olivat veljeksiä. Mutta kun he ottivat renkaan ja punnitsivat sitä käsissään ja puhelivat kahden kesken, kutsutti kuningatar heidät luokseen ja kysyi, miksi he sitä rengasta pilkkasivat. He kieltäytyivät sanomasta; hän virkkaa, että heidän on ilmoitettava hänelle, mitä he ovat siitä huomanneet. He sanovat, että renkaassa piilee petosta. Silloin hän antoi murtaa renkaan, ja sen sisästä löydettiin kuparia. Siitä kuningatar vihastui suuresti ja sanoi, että Olavi kyllä saattoi pettää hänet muussakin.

Varhain keväällä Olavi kuningas lähti itään Konungahellaan[100] Sigrid kuningatarta tapaamaan. Mutta toisensa kohdatessaan he puhuivat siitä asiasta, jota oli pohdittu talven kuluessa, että he menisivät keskenään naimisiin, ja se asia edistyi hyvin. Silloin Olavi kuningas sanoi, että Sigridin oli otettava vastaan kaste ja oikea usko. Hän vastasi tähän:

"En tahdo luopua siitä uskosta, mikä minulla ennen on ollut ja sukulaisillani ennen minua. En minäkään pane sitä vastaan, että sinä uskot siihen jumalaan, josta eniten pidät."

Silloin Olavi kuningas suuttui silmittömästi ja vastasi kiivaasti:

"Miksi ottaisin sinut, joka olet pakanakoira?" — Ja hän löi kuningatarta kasvoihin hansikkaalla, jota hän piti kädessään. Sitten hän nousi ja kuningatar samaten. Sigrid sanoi:

"Tämä voi koitua sinulle surmaksi!" Sen jälkeen he erkanivat; kuningas lähti Vikeniin, mutta kuningatar itään päin Sveanmaahan.

Olavi kuningas lähti sitten Tunsbergiin ja piti siellä jälleen käräjät ja määräsi, että kaikkien niiden miesten, jotka todistettiin taikuutta harjoittaviksi tai olivat velhoja, oli lähdettävä maasta pois. Sitten kuningas antoi tiedustella sellaisia miehiä lähiseuduilta ja käski heidät kaikki luokseen. Mutta kun he saapuivat sinne, oli heidän joukossaan mies nimeltä Öivind Kelda, Harald Kaunotukan pojan Ragnvald Rettelbeinen pojanpoika. Öivind oli noita ja perin taikataitoinen. Olavi kuningas käski kerätä kaikki nämä miehet erääseen tupaan, toimitti heille pidot ja tarjosi väkevää juomaa; ja kun he olivat tulleet humalaan, hän käski sytyttää tuvan tuleen, ja niin se tupa paloi, ja kaikki väki, mikä oli sisässä, paitsi Öivind Kelda, joka pelastui lakeisesta. Mutta kauaksi päästyään hän tapasi matkallaan miehiä, jotka aikoivat kuninkaan luo, ja pyysi heitä sanomaan tälle, että Öivind Kelda oli suoriutunut tulesta eikä aikonut sen koommin joutua Olavi kuninkaan käsiin; mutta hän tahtoi edelleenkin menetellä taidollaan samaan tapaan kuin ennenkin. Kun nämä miehet saapuivat kuninkaan luo, kertoivat he Öivindistä, kuten tämä oli pyytänyt. Kuningas oli vihoissaan siitä, ettei Öivind ollutkaan kuollut.

Kevään lähetessä Olavi kuningas retkeili pitkin Vikeniä ja asusti suurkartanoissaan ja lähetti kautta koko Vikenin sanan, että halusi kesällä saada väkeä ja laivoja lähteäkseen sotaretkelle pohjan puolelle. Matkalla hän saapui pääsiäisiltana Kårmtiin, missä oli valmistettu hänelle pääsiäispidot; hänellä oli lähes kolmesataa miestä mukanaan. Samana yönä tuli sinne saarelle Öivind Kelda; hänellä oli täysin miehitetty sota-alus; kaikki olivat velhoja ja muuta taikauskoista väkeä. Öivind ja hänen miehensä kävivät maihin laivasta ja harjoittivat taikuuttaan. Öivind loihti niin sakean sumun, etteivät kuningas ja hänen väkensä voineet nähdä heitä. Mutta kun he saapuivat lähelle taloa, silloin tuli kirkas päivä, ja nyt kävi aivan toisin, kuin Öivind oli toivonut: se pimeys, minkä hän oli saanut aikaan taioillaan, valtasi hänet ja hänen väkensä, niin etteivät he nähneet silmillään enempää kuin niskallaan, vaan kulkivat kehää. Mutta kuninkaan vartijat huomasivat heidän kulkevan eivätkä tietäneet, mitä he olivat miehiään. Se kerrottiin kuninkaalle, ja hän nousi silloin väkineen pukeutumaan. Mutta kun kuningas näki, missä Öivind ja hänen miehensä kulkivat, käski hän väkensä aseistautua ja käydä katsomaan, mitä he olivat miehiään. Mutta tuntiessaan Öivindin ottivat kuninkaan miehet hänet ja toisetkin vangiksi ja toivat kuninkaan eteen. Nyt Öivind kertoi kaiken retkestään. Sitten kuningas käski viedä kaikki eräälle luodolle, jonka vesi peitti vuoksen aikana, ja sidotti heidät sinne. Niin Öivind ja hänen miehensä heittivät henkensä. Sitä luotoa sanottiin sitten Velholuodoksi.

Niin kerrotaan, että Olavi kuninkaan ollessa kesteissä Kårmtin Ågvaldsnesissa sinne saapui eräänä iltana vanha ja perin viisaspuheinen mies, jolla oli leveälierinen hattu ja vain yksi silmä; se mies osasi tarinoida kaikista maista. Hän joutui puheisiin kuninkaan kanssa. Kuningas mieltyi suuresti hänen tarinoihinsa ja kyseli häneltä monenlaisia asioita, mutta vieras vastasi kaikkiin kysymyksiin, ja kuningas istui hänen seurassaan kauan iltasella. Sitten kuningas kysyi, tiesikö hän, kuka Ågvald oli ollut, josta kannas ja talo olivat saaneet nimensä. Vieras sanoo, että Ågvald oli kuningas ja suuri sodankävijä ja uhrasi enimmäkseen eräälle lehmälle kuljettaen sitä retkillä mukanaan, ja hänestä oli terveellistä juoda aina sen maitoa: "Kuningas Ågvald taisteli erästä Varen nimistä kuningasta vastaan, ja siinä taistelussa kaatui Ågvald kuningas. Sitten hänet haudattiin vähän matkan päähän tästä talosta ja haudalle pystytettiin ne muistokivet, jotka vieläkin ovat täällä. Mutta vähäisen matkan päähän siitä haudattiin lehmä."

Sellaista ja paljon muutakin hän kertoi kuninkaista ja muista vanhoista asioista. Mutta kun oli istuttu pitkälle yöhön, muistutti piispa kuninkaalle, että oli aika käydä levolle; kuningas teki niin. Mutta kun hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteeseen, istuutui vieras porraslaudalle ja puheli jälleen kuninkaan kanssa; ja kun he olivat tarinoineet jostakin, halusi kuningas aina kuulla lisää. Silloin piispa puhui kuninkaalle ja sanoi, että nyt oli aika nukkua. Kuningas teki niin, ja vieras lähti ulos. Vähää myöhemmin kuningas heräsi ja tiedusteli vierasta ja käski kutsua tämän luokseen; mutta silloin ei häntä tavattu mistään. Seuraavana aamuna kuningas kutsutti puheilleen kokkinsa ja juomanpanijan ja kyseli, oliko heidän luokseen tullut ketään tuntematonta. He sanoivat, että kun he olivat valmistamassa ruokaa, sinne saapui muuan mies sanoen, että he keittivät kehnoa lihaa kuninkaan pöytään, ja sitten hän antoi heille kaksi isoa ja lihavaa teuraan kylkipaistia, ja nämä he keittivät muun lihan mukana. Silloin kuningas sanoo, että se ruoka oli hävitettävä ja ettei tämä mies ollut mikään ihminen, vaan varmaankin Oden, johon pakanat olivat kauan uskoneet; hän sanoi, ettei Oden kuitenkaan saisi heitä petetyksi.[101]

Kesällä Olavi kuningas kokosi suuren sotajoukon idän puolelta ja purjehti sen kera pohjoiseen päin Trondhjemiin ja laski ensinnä Nid-joen suulle. Sitten hän pani käräjäviestin kiertämään ympäri vuonoa ja määräsi kahdeksan fylken käräjät Frostaan;[102] mutta talonpojat muuttivat käräjäviestin vainovasamaksi[103] ja kokoontuivat miehissä kautta koko Trondhjemin. Kun kuningas saapui käräjille, oli talonpoikaisrahvas tullut sinne täysissä aseissa. Kuningas puhui kansalle ja kehoitti sitä ottamaan vastaan kristinuskon. Mutta kun hän oli puhunut jonkun aikaa, huusivat talonpojat ja käskivät hänen vaieta, sanoen, että muutoin he käyvät häntä vastaan ja karkoittavat hänet.

"Niin me teimme", he sanoivat, "kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatille, kun hän määräsi meille sellaisia, emmekä me pelkää sinua enempää kuin häntäkään".

Mutta kun Olavi havaitsi talonpoikien kiivauden ja näki heillä olevan niin suuren sotajoukon, ettei hän kykenisi heitä vastustamaan, muutti hän puheensa ja osoitti olevansa samaa mieltä kuin talonpojat; hän puhui näin:

"Haluan, että tulemme jälleen ystäviksi, niinkuin ennen olemme sopineet. Lähden sinne, missä teillä on suurimmat uhrinne, näkemään tapojanne. Sitten neuvottelemme kaikin, minkälaisiin menoihin suostumme, ja silloin rupeamme kaikki yksimielisiksi siitä."

Mutta koska kuningas puhui leppeästi talonpojille, kävivät nämä taipuisiksi mieleltään, ja sitten keskusteltiin maltilla ja rauhallisesti ja lopuksi sovittiin siitä, että pidetään keskikesä-uhrit Mærenissä, ja sinne saapuvat kaikki päälliköt ja mahtimiehet, niinkuin tapana oli, ja sinne tulee myöskin Olavi kuningas. Siellä oli muuan mahtava talonpoika nimeltään Skjegge; häntä sanottiin Rautaparraksi. Skjegge puhui ensimmäisenä käräjillä Olavi kuningasta vastaan ja oli talonpoikain johtajana kristinuskoa vastustettaessa. Niin lähtivät talonpojat kotiinsa, mutta kuningas siirtyi Ladeen.

Olavi kuninkaalla oli aluksensa Nid-joessa, ja hänellä oli kolmekymmentä purtta ja paljon urheata väkeä; mutta kuningas itse oleskeli usein Ladessa seurueineen. Mutta kun se aika läheni, jolloin Mærenissä oli toimitettava uhrit, piti kuningas suuret kestit Ladessa; hän oli kutsunut luokseen päälliköitä ja muita suurtalonpoikia. Kun pidot olivat valmiit ja kutsutut saapuneet, oli ensimmäisenä iltana suuret kestit; juomaa tarjoiltiin runsaasti, ja vieraat humaltuivat peräti. Mutta yönsä nukkuivat kaikki miehet rauhassa. Seuraavana aamuna kuningas toimitutti messun, ja kun se oli päättynyt, kuulutti hän kotikäräjät; silloin kaikki hänen miehensä kävivät maihin laivoista ja saapuivat käräjille. Mutta kuningas nousi ja puhui näin:

"Meillä oli käräjät Frostassa, ja minä kehoitin silloin talonpoikia suostumaan kastettaviksi, mutta he taasen vaativat, että minä taipuisin uhraamaan heidän kanssaan, niinkuin kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatti oli tehnyt. Me sovimme silloin siitä, että tapaamme toisemme Mærenissä ja toimitamme suuret uhrit. Mutta jos minun pitää suostua uhraamaan teidän kanssanne, silloin tahdon toimittaa suurimman uhrin, mikä on tapana, ja uhrata ihmisiä. En tahdo siihen valita orjia tai pahantekijöitä, vaan lahjaksi jumalille on valittava miesten parhaita."

Ja nyt kuningas nimittää yksitoista miestä, jotka olivat kaikkein mainioimpia; hän sanoo, että nämä hän haluaa uhrata sadon ja rauhan hyväksi, ja käskee heti käymään käsiksi heihin. Mutta kun talonpojat näkivät, ettei heillä ollut kylliksi voimia kuningasta vastustaakseen, pyysivät he armoa ja jättivät koko asian kuninkaan ratkaistavaksi. Sovittiin silloin, että kaikkien talonpoikain, jotka olivat sinne saapuneet, oli annettava kastaa itsensä ja vannottava kuninkaalle vala, että he pitävät oikean uskon ja luopuvat pakanallisista uhreistaan. Kuningas piti kaikki nämä miehet luonaan, kunnes he antoivat panttivangiksi poikansa tai veljensä tai muita läheisiä sukulaisiaan.

Olavi kuningas lähti sotajoukkoineen Trondhjemiin, Mutta Mæreniin päästyään hän tapasi siellä koolla kaikki tröndien päälliköt, jotka eniten vastustivat kristinuskoa, ja heillä oli mukanaan kaikki suurtalonpojat, jotka ennen olivat ylläpitäneet uhreja näillä tienoin. Nyt kuningas antoi kuuluttaa käräjät, ja molemmin puolin käytiin niihin täysissä aseissa. Mutta kun käräjät oli aloitettu, puhui kuningas ja tarjosi talonpojille kristinuskoa. Rautaparta vastasi kuninkaan puheeseen talonpoikien puolesta ja sanoi heidän tahtovan edelleenkin, ettei kuningas rikkoisi lakia: "Me haluamme, kuningas", hän sanoo, "että sinä uhraat niinkuin muut kuninkaat ovat täällä tehneet ennen sinua". — Hänen puheelleen huusivat talonpojat voimakkaasti sanoen tahtovansa, että kaiken tulee olla niinkuin Rautaparta oli puhunut. Silloin kuningas sanoo, että hän haluaa käydä jumalain temppeliin katsomaan heidän tapojaan, kun he uhraavat. Tämä oli talonpoikien mieleen, ja molemmat joukot lähtevät nyt temppeliin.

Nyt Olavi kuningas kävi temppeliin mukanaan muutamia miehiään ja eräitä talonpoikia. Mutta kun kuningas ennätti sinne, missä jumalat olivat, istui siellä Tor, ja hän oli eniten kunnioitettu kaikista jumalista, kullalla ja hopealla koristettu. Olavi kuningas kohotti silloin kullalla silattua kirvestä, joka hänellä oli kädessään, ja iski Toria, niin että tämä putosi alustaltaan; sitten kuninkaan miehet riensivät esiin ja kaatoivat kaikki jumalat. Mutta kuninkaan ollessa temppelissä surmattiin Rautaparta oven edustalla, ja sen tekivät kuninkaan miehet. Kuu kuningas astui ulos miestensä luo, käski hän talonpoikain valita jommankumman ehdon: joko heidän oli kaikkien alistuttava nyt kristinuskoon tai käytävä taistelemaan hänen kanssaan. Mutta Rautaparran kaaduttua ei talonpoikien sotajoukossa ollut ketään johtajaa nostamassa sotaviiriä kuningasta vastaan. Niin valittiin se ehto, että käydään kuninkaan luo ja alistutaan siihen, mitä hän määrää. Silloin Olavi kuningas kastatti kaiken kansan, mikä siellä oli, ja otti talonpojilta panttivankeja sen vakuudeksi, että he pitävät kristinuskon. Sitten Olavi kuningas pani miehensä kiertämään kaikissa Trondhjemin fylkeissä, ja niin kastettiin kaikki kansa Tröndelagenissa.

Olavi kuningas lähti miehineen Nidarosiin; siellä hän rakennutti taloja Nid-joen partaalle ja määräsi, että siitä oli tuleva kauppakaupunki; hän antoi miehille maata taloja varten, mutta rakennutti itse kuninkaankartanon. Sinne hän siirrätti syksyllä kaikki varastot, mitkä olivat tarpeen talvimajaa varten, ja hänellä oli siellä suuri määrä väkeä.

Kuningas kutsui koolle Rautaparran sukulaiset ja tarjosi heille sovintosakkoja; mutta siellä oli monta uljasta miestä vastaamassa. Rautaparralla oli tytär, Gudrun niminen; sovittiin viimein, että Olavi kuningas nai Gudrunin. Häiden tultua molemmat kävivät samaan vuoteeseen, Olavi kuningas ja Gudrun. Mutta ensimmäisenä yönä, kun he makasivat yhdessä, veti Gudrun esiin veitsen, niin pian kuin kuningas oli nukkunut, ja aikoi työntää sen häneen. Tämän huomatessaan kuningas otti veitsen häneltä, nousi vuoteestaan ja meni miestensä luo kertoen, mitä oli tapahtunut. Gudrun ja kaikki ne miehet, jotka olivat seuranneet häntä sinne, ottivat silloin vaatteensa ja lähtivät pois, eikä Gudrun sen koommin joutunut samaan vuoteeseen Olavi kuninkaan kanssa.

* * * * *

Sigurd oli nimeltään muuan mies ja Hauk oli toinen; he olivat Haalogalannista ja kävivät usein kaupparetkillä. He olivat eräänä kesänä lähteneet lännen puolelle Englantiin. Mutta Norjaan palattuaan he purjehtivat pohjoista kohti rannikkoa pitkin, ja Pohjois-Möressä he joutuivat Olavi kuninkaan miesten seuraan. Kun kuninkaalle kerrottiin, että sinne oli tullut Haalogalannin miehiä, jotka olivat pakanoita, kutsutti kuningas perämiehet luokseen; hän kysyi, antaisivatko he kastaa itsensä, mutta he vastasivat siihen kieltävästi. Sitten kuningas puhui heille monella tavalla, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä; silloin hän uhkasi surmauttaa tai teloittaa heidät, mutta he eivät taipuneet siitäkään. Hän käski nyt panna heidät rautoihin ja piti heitä luonaan jonkun aikaa, ja he saivat olla kahleissa. Kuningas puheli heille usein, mutta se ei auttanut. Eräänä yönä he olivat kadonneet, niin ettei kukaan saanut tietoa heistä tai siitä, miten he olivat päässeet tiehensä. Mutta syksyllä he saapuivat pohjan puolelle Tjottan[104] Haarekin luo; tämä otti heidät suopeasti vastaan, ja siellä he viipyivät hänen luonaan hyvässä hoivassa.

Tapahtui keväällä eräänä kauniina päivänä, että Haarek oli kotosalla talossaan ja muutamia miehiä hänen kanssaan, ja aika tuntui hänestä pitkältä. Sigurd puhui hänelle kysyen, haluttiko häntä lähteä hiukan vesille ajan ratoksi. Se tuntui Haarekista sopivalta. He kävivät sitten rantaan ja vetivät vesille kolmihangan; Sigurd otti talaasta purjeita ja varusteita, jotka kuuluivat purteen, niinkuin heidän tapansa usein oli ottaa purjeet mukaansa, kun lähtivät huvittelemaan. Haarek astui purteen ja sovitti peräsimen kohdalleen. Sigurd ja hänen veljensä lähtivät täysissä aseissa, niinkuin olivat tottuneet käymään kotona talonpojan luona. He olivat molemmat väkeviä miehiä; mutta ennenkuin astuivat purteen, he heittivät siihen muutaman voipytyn ja leipäkorin ja kantoivat ison olutsangon veneeseen. Päästyään ulommaksi saaresta veljekset kohottivat purjeen, mutta Haarek piti perää; niin jouduttiin nopeasti saaren lähettyviltä. Silloin veljekset kävivät peräpuolelle, missä Haarek istui. Sigurd haastoi Haarek talonpojalle:

"Nyt sinun on valittava tässä muutamista ehdoista: ensimmäinen on se, että sallit meidän veljesten päättää matkastamme ja kulustamme, toinen on se, että sallit meidän sitoa sinut, ja kolmas se, että me voimme surmata sinut."

Haarek huomasi, minkälainen hänen tilansa oli. Hän ei voinut vetää vertoja, muuta kuin toiselle veljeksistä, jos he olivat samaten varustetut; sen vuoksi hän valitsi sen, mikä tuntui hänestä sopivimmalta, että salli heidän päättää matkasta. Hän vannoi heille valoja siitä ja antoi sanansa vakuudeksi. Sitten Sigurd siirtyi peräsimeen ja ohjasi etelään päin rannikkoa myöten; sitä veljekset tarkoin karttoivat, etteivät kohtaisi ihmisiä, mutta he saivat erittäin hyvän tuulen.

He eivät keskeyttäneet matkaa, ennenkuin saapuivat Trondhjemiin ja Nidarosiin asti ja löysivät siellä Olavi kuninkaan. Sitten kuningas kutsutti Haarekin puheilleen ja kehoitti häntä kastattamaan itsensä, mutta hän puhui vastaan. Tästä kuningas ja Haarek keskustelivat useana päivänä, toisinaan monen miehen kuullen, toisinaan kahden kesken; mutta he eivät päässeet yksimielisiksi. Mutta lopulta kuningas virkkoi Haarekille:

"Nyt saat lähteä kotiin, enkä minä tahdo ensityökseni tehdä sinulle mitään pahaa. Yhtenä syynä on se, että olemme läheisiä sukulaisia, ja toisena se, että voisit sanoa minun vanginneen sinut kavaluudella. Mutta tiedä se varmasti, että aion kesällä saapua sinne pohjan puoleen vainoamaan teitä haalöigejä. Saatte silloin tuta, kykenenkö rankaisemaan niitä, jotka nousevat kristinuskoa vastaan."

Haarek sanoi olevansa tyytyväinen, että pääsi sieltä pois niin pian kuin mahdollista. Olavi kuningas antoi hänelle hyvän purren, jota kymmenen tai kaksitoista miestä souti kummallakin laidalla, ja varusti sen aluksen mitä parhaiten kaikenlaisilla tarpeilla. Olavi kuningas antoi Haarekille mukaan kolmekymmentä miestä, ripeitä ja hyvin varustettuja urhoja.

Tjottan Haarek lähti pois kaupungista niin pian kuin saattoi; mutta Hauk ja Sigurd jäivät kuninkaan luo ja antoivat molemmat kastaa itsensä. Haarek jatkoi matkaansa, kunnes saapui kotiinsa Tjottaan. Hän lähetti sanan ystävälleen Öivind Kinnrivalle ja pyysi sanomaan tälle, että Tjottan Haarek oli tavannut Olavi kuninkaan, mutta ei ollut alistunut ottamaan vastaan kristinuskoa; sen Haarek myöskin pyysi kertomaan hänelle, että Olavi kuningas aikoi kesällä lähteä sotajoukkoineen heitä vastaan ja että heidän silloin oli meneteltävä varovaisesti, ja hän kehoitti Öivindiä niin pian kuin suinkin saapumaan hänen luokseen.

Mutta kun nämä sanomat tuotiin Öivindille, sanoi hän olevan varsin välttämätöntä ryhtyä sellaisiin tuumiin, ettei kuningas pääsisi voitolle. Niin Öivind lähti niin pian kuin suinkin liikkeelle keveällä purrella ja muutamia miehiä hänen kanssaan. Mutta kun hän saapui Tjottaan, otti Haarek hänet hyvin vastaan, ja heti kävivät molemmat haastelemaan pihan toiselle puolen. Mutta kun he ovat keskustelleet tuokion, saapuvat sinne Olavi kuninkaan miehet, jotka olivat saattaneet Haarekin pohjan puolelle, ottavat Öivindin vangiksi, kuljettavat hänet kerallaan alukseensa ja lähtevät sitten pois. He eivät keskeytä matkaa, ennenkuin tulevat Trondhjemiin ja tapaavat Olavi kuninkaan Nidarosissa.

Öivind vietiin sitten Olavi kuninkaan puheille. Kuningas kehoitti häntä ottamaan vastaan kasteen toisten lailla. Öivind vastasi siihen kieltävästi. Kuningas pyysi leppein sanoin häntä ottamaan vastaan kristinuskon ja sanoi hänelle monta hyvää syytä, samaten piispakin. Öivind ei antanut taivuttaa itseään. Silloin kuningas tarjosi hänelle lahjoja ja suuria maatuloja, mutta Öivind torjui kaikki. Sitten kuningas käski kantaa sisään astian täynnä hehkuvia hiiliä ja panna sen Öivindin vatsalle, ja pian repesi häneltä vatsa. Silloin Öivind puhui:

"Ottakaa astia päältäni; tahdon sanoa muutaman sanan, ennenkuin kuolen."

Niin tehtiin. Silloin kuningas kysyi:

"Tahdotko nyt, Öivind, uskoa Kristukseen?"

"En", virkkoi tämä, "minä en voi saada kastetta; olen henki, jonka lappalaisten taiat ovat luoneet ihmishahmoon, kun isäni ja äitini eivät muutoin saaneet lasta".

Sitten Öivind kuoli, ja hän oli ollut mitä taikataitoisin mies.

Seuraavana keväänä Olavi kuningas antoi varustaa laivansa ja miehensä. Silloin kuninkaalla oli itsellään Kurki, jonka hän oli vähää ennen rakennuttanut Nid-joen partaalla, ja hänen laivastonsa oli suuri ja komea. Mutta valmiiksi päästyään hän ohjasi laivastonsa ulospäin vuonoa pitkin pohjoiseen Haalogalantia kohti, ja kaikkialla, missä noustiin maihin, hän piti käräjiä ja käski kansan ottaa vastaan kasteen ja oikean uskon. Ei ollut kellään voimaa puhua häntä vastaan, ja niin tehtiin kaikki maa kristityksi siellä, missä hän retkeili. Olavi kuningas asettui Tjottan Haarekin luo; silloin tämä kastettiin kaikkine miehineen. Erottaessa Haarek antoi kuninkaalle suuria lahjoja ja rupesi hänen miehekseen, ja hän sai kuninkaalta maita ja läänitysmiehen arvon.

Raud Väkeväksi nimitettiin erästä talonpoikaa, joka asui Godössä siinä vuonossa, joka on Salpte[105] nimeltään. Raud oli perin rikas mies, ja hänellä oli monta alustalaista; hän oli mahtava mies, häntä seurasi suuri joukko lappalaisia, niin pian kuin hän tarvitsi heidän apuaan. Raud oli innokas uhraaja ja erittäin taikataitoinen. Hän oli Vaagarin[106] Tore Peuran hyvä ystävä, molemmat olivat mahtavia päälliköitä.

Mutta kun he saivat kuulla, että Olavi kuningas liikkui laivastolla pohjan puolella Haalogalannissa, kokosivat he luokseen suuren sotajoukon, määräsivät laivoja lähetettäviksi ja saivat paljon väkeä. Raudilla oli iso alus, jossa oli kullatut päät; siinä laivassa oli kolmekymmentä väliruumaa,[107] ja se oli suuri samassa suhteessa; myöskin Torella oli iso alus. He suuntasivat laivastonsa etelään Olavi kuningasta vastaan. Mutta hänet kohdatessaan he ryhtyivät taisteluun; siitä sukeusi ankara ottelu, ja siinä syntyi pian suuri mieshukka ja se kääntyi haalöigeille tappioksi; heidän aluksensa raivattiin puhtaiksi, ja sitten heidät valtasi pelko ja kauhu. Silloin Raud soudatti purtensa ulapalle ja käski nostaa purjeen. Raudilla oli aina myötätuuli, minne hyvänsä hän halusi purjehtia, ja se johtui hänen loitsutaidostaan. Lyhintä on sanoa Raudin matkasta, että hän purjehti kotiinsa Godöhön.

Tore pakeni maihin, ja siellä he riensivät pois aluksista. Mutta Olavi kuningas seurasi heitä, ja myöskin hänen miehensä riensivät laivoista ja ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät; olipa taasen kuningas ensimmäisenä, niinkuin aina, milloin sellaista toimitettiin. Hän näki, missä Tore juoksi, ja tämä oli perin nopeajalkainen. Kuningas riensi hänen jälkeensä Vige koiransa seuraamana. Silloin kuningas sanoi: "Vige, ota kiinni Peura!" — Vige juoksi Toren jälkeen ja karkasi häneen kiinni. Toren täytyi pysähtyä. Silloin kuningas lennätti keihäänsä Torea kohti, ja Tore tapaili koiraa miekallaan ja iski siihen ison haavan; mutta samassa tuokiossa lensi kuninkaan keihäs Toren käden alitse tunkeutuen hänen lävitseen ja työntyen ulos toiselta puolen. Siihen Tore heitti henkensä, mutta Vige kannettiin laivoille. Olavi kuningas antoi armon kaikille miehille, jotka sitä pyysivät ja suostuivat ottamaan vastaan kristinuskon.

Olavi kuningas suuntasi laivastonsa pohjoista kohti rannikkoa pitkin ja kastoi kaiken kansan siellä, missä retkeili. Salpteen saavuttuaan hän aikoi lähteä vuonoon Raudia etsimään, mutta vuonoa pitkin pyyhälti ulospäin myrskysää ja kova tuuli, ja kuningas odotti siellä viikon verran, ja sama myrsky kävi vuonosta päin, mutta ulkopuolella oli navakka tuuli purjehtia pohjoiseen pitkin rannikkoa. Niin kuningas purjehti aina Åmdiin asti, ja siellä kaikki kansa alistui kristinuskoon. Sitten hän pyörsi jälleen etelää kohti. Mutta kun saavuttiin Salpteen, raivosi myrskysää ja ankara hyrsky pitkin vuonoa. Kuningas odotti siellä muutamia öitä, mutta sää pysyi samanlaisena. Silloin hän puhui Sigurd piispalle ja kysyi, saattoiko tämä keksiä mitään keinoa sitä vastaan. Piispa sanoi tahtovansa koettaa, antaisiko Jumala apuaan paholaisen vallan voittamiseksi.

Sigurd piispa otti nyt messupukunsa, kävi kuninkaanlaivan keulaan, käski sytyttää kynttilöitä ja kantoi esiin tuohuksia, asetti ristiinnaulitun kuvan keulaan, luki siellä evankelioita ja monta muuta rukousta ja pirskoitti vihkivettä yli koko laivan. Sitten hän kehoitti irroittamaan köydet ja soutamaan vuonoon. Kuningas käski silloin huutaa toisille laivoille, että kaikki soutaisivat hänen jälkeensä. Mutta kun airot alkoivat liikkua Kurjella, niin se eteni vuonoon, eivätkä ne, jotka soutivat, tunteneet vastassaan mitään tuulta; ja sellaiseksi jäi vanaveden ala, että siinä oli aivan tyyntä, mutta hyrsky vihmoi niin tiheänä molemmin puolin, ettei näkynyt tuntureita vuonon kummallakaan sivulla. Niin souti alus toisensa jälkeen tyvenessä, ja he kulkivat siten kaiken päivää ja seuraavan yön ja saapuivat hiukan ennen päivänkoittoa Godöhön. Mutta kun he joutuivat Raudin talon edustalle, kellui hänen suuri aluksensa rannassa. Olavi kuningas kävi heti taloon miehineen, ryntäsi siihen tupaan, missä Raud nukkui, ja hänen miehensä murtivat sen auki ja hyökkäsivät sisään. Silloin Raud joutui vangiksi ja sidottiin, mutta muista miehistä, jotka olivat sisällä, surmattiin muutamia ja toisia vangittiin. Sitten kuninkaan miehet kävivät siihen tupaan, missä Raudin alustalaiset nukkuivat; siellä muutamia surmattiin, toisia sidottiin, toisia piestiin.

Kuningas käski sitten tuoda Raudin eteensä ja kehoitti häntä alistumaan kasteeseen. "Silloin", sanoi kuningas, "en tahdo riistää sinulta omaisuuttasi, vaan rupean kernaammin ystäväksesi, jos taidat siivolla käyttäytyä".

Raud huusi vastaan sanoen, ettei hän koskaan usko Kristukseen, ja haastoi herjasanoja Jumalasta. Kuningas suuttui silloin ja sanoi, että Raud on saava surkean lopun. Sitten kuningas käski ottaa hänet ja sitoa selin salkoon, pistää puupalan hänen hampaittensa väliin ja siten avata suun. Sitten kuningas otatti kyykäärmeen ja pistätti sen hänen suuhunsa; mutta käärme ei tahtonut käydä suuhun, vaan kiemurteli pois, sillä Raud henki vastaan. Silloin kuningas käski ottaa väinönputken ja pistää sen Raudin suuhun, mutta toiset kertovat, että hän otti torvensa ja työnsi sen hänen suuhunsa; siihen tungettiin käärme ja hehkuva rautatanko pistettiin perään. Silloin käärme meni Raudin suuhun ja sitten kaulaan ja kaivoi itselleen tien siitä puhki; niin Raud heitti henkensä.

Olavi kuningas otti sitten ylettömän paljon kulta- ja hopeatavaraa ja muuta irtaimistoa, aseita ja kaikenlaisia kalleuksia; kuningas kastatti kaikki miehet, jotka olivat seuranneet Raudia, mutta ne, jotka eivät suostuneet, hän surmautti tai kidutti heitä. Sitten Olavi kuningas otti sen laivan, joka oli ollut Raudin, ja ohjasi sitä itse, sillä se oli paljoa suurempi ja komeampi alus kuin Kurki; keulassa oli louhikäärmeen pää, mutta perässä koukero ja pyrstö, ja se oli runsaasti silattu. Sitä purtta kuningas nimitti Käärmeeksi, sillä kun purje oli nostettu, niin se näytti louhikäärmeen siiviltä; tämä oli Norjan kaunein alus. Olavi kuningas teki koko sen vuonon kristityksi ja lähti sitten tiehensä etelään päin, ja sillä matkalla tapahtui paljon, niinkuin on kirjoitettu muistiin tarinain mukaan, että peikot ja maahiset ryhtyivät ottelemaan hänen miestensä ja toisinaan hänen itsensäkin kanssa. Mutta me tahdomme ennemmin kirjoittaa niistä tapahtumista, että Olavi kuningas saattoi Norjan kristityksi, tai niistä muista maista, jotka hän johdatti kristinuskoon. Olavi kuningas saapui samana syksynä sotajoukkoineen Trondhjemiin, ohjasi laivastonsa Nidarosiin ja asettui sinne talvimajoihin.

* * * * *

Nyt tahdon lähinnä kirjoituttaa tarinan Islannin miehistä.

Kun Olavi Trygvenpoika oli ollut kaksi talvea Norjan kuninkaana, oleskeli hänen luonaan muuan saksilainen pappi, nimeltään Tangbrand. Hän oli luonteeltaan väkivaltainen ja murhamies, mutta hyvä hengellinen ja ripeä toimissaan; hänen hillittömyytensä vuoksi ei kuningas kuitenkaan halunnut pitää häntä luonaan, vaan antoi hänelle toimeksi lähteä Islantiin kääntämään sitä maata kristinuskoon. Hän sai kauppalaivan ja saapui sillä Islantiin. Tangbrand julisti siellä kristinuskoa, ja hänen sanojaan seuraten moni päällikkö ja heidän väkensä antoivat kastaa itsensä, mutta siellä oli useita, jotka puhuivat häntä vastaan. Torvald Veile ja Veterlide runoilija sepittivät herjauslauluja Tangbrandista, mutta hän tappoi molemmat. Tangbrand viipyi Islannissa kolme talvea ja koitui kolmen miehen surmaksi, ennenkuin lähti pois.

Samana syksynä, jolloin Olavi kuningas palasi pohjan puolesta, niinkuin ennen on kirjoitettu, saapui Islannista Nidarosiin Kjartan; hänen äitinsä isä oli Egil Skallagriminpoika, jota on sanottu lupaavimmaksi niistä miehistä, jotka ovat syntyneet Islannissa. Hänen kerallaan oli monta muutakin päällikköä, ja nämä olivat kaikki pakanoita, niinkuin useat muutkin, toiset mahtavia, toiset eivät. Silloin saapui Islannista myöskin kelpo miehiä, jotka olivat saaneet kasteen Tangbrandilta. Olavi kuningas otti ilolla vastaan Gissur Valkean sekä tämän vävyn Hjalte Skjeggenpojan, jotka olivat kristittyjä, ja he viipyivät hänen luonaan. Mutta ne Islannin miehet, jotka omistivat laivoja ja olivat pakanoita, koettivat päästä purjehtimaan pois, niin pian kuin kuningas saapui kaupunkiin, sillä heille oli kerrottu, että kuningas pakotti kaikki miehet kristinuskoon; mutta sää oli epäsuotuisa ja ajoi heidät takaisin Nidar-saarelle. Nyt kerrottiin Olavi kuninkaalle, että siellä oli islantilaisia muutamilla aluksilla, kaikki pakanoita, ja he aikoivat karttaa kuningasta. Silloin hän lähetti heidän luokseen miehiä kieltäen heitä lähtemästä pois, mutta käski heitä asettumaan kaupungin rantaan; he tekivät niin, mutta eivät kantaneet mitään maihin laivoistaan.

Sitten tuli mikonmessu; sitä kuningas antoi viettää suurellisesti ja laulatti messun juhlallisesti. Islantilaiset tulivat saapuville ja kuuntelivat kaunista laulua ja kellonsoittoa. Mutta kun he palasivat laivoilleen, kertoi kukin, mitä hän ajatteli kristittyjen menoista. Kjartan ylisti niitä, mutta useimmat muut moittivat. Mutta totta on, niinkuin sanotaan, että "monta on kuninkaalla korvaa": se kerrottiin kuninkaalle. Silloin hän lähetti heti samana päivänä erään miehen Kjartania noutamaan ja kutsutti hänet luokseen. Kjartan lähti muutamain miesten kera kuninkaan puheille; tämä otti hänet suopeasti vastaan. Kjartan oli miesten rotevimpia ja komeimpia ja taitava puheissaan. Mutta kun kuningas ja hän olivat haastelleet muutamia sanoja keskenään, kehoitti kuningas Kjartania ottamaan vastaan kristinuskon. Kjartan sanoo, ettei tahdo evätä sitä, jos saa kuninkaan ystävyyden. Kuningas lupaa hänelle täyden ystävyytensä, ja tästä he nyt sopivat keskenään. Seuraavana päivänä Kjartan kastettiin ja Bolle Torlakinpoika, hänen sukulaisensa, ja koko heidän seurueensa; Kjartan ja Bolle olivat kuninkaan kesteinä, niin kauan kuin kantoivat valkoisia vaatteita,[108] ja kuningas oli perin suopea heitä kohtaan.

Olavi kuningas asteli eräänä päivänä rantakujalla, mutta muutamia miehiä tuli häntä vastaan, ja se, joka etumaisena kulki, tervehti kuningasta. Kuningas tiedusteli tältä mieheltä hänen nimeään; hän nimitti itseään Halfrödiksi. Silloin kuningas virkkoi:

"Oletko runoilija?"

"Osaan runoja sepittää", tämä sanoo.

Sitten kuningas puhui: "Varmaankin otat vastaan kristinuskon ja rupeat sitten minun miehekseni?"

Hän vastaa: "Ehdon tahdon panna sille, että annan kastaa itseni, — jos sinä, kuningas, itse viet minut kastettavaksi; yhdeltäkään toiselta mieheltä en ota sitä vastaan."

"Sen teen", vastaa kuningas. Sitten Halfröd kastettiin, ja kuningas vei hänet kasteelle. Nyt kuningas kysyi Halfrödiltä:

"Tahdotko nyt ruveta minun miehekseni?"

Halfröd vastaa: "Olin ennen Haakon jaarlin miehiä; nyt en tahdo ruveta avuksi sinulle enkä kenellekään toiselle päällikölle, ellet lupaa, ettei minulle tapahdu sellaista, että karkoitat minut luotasi."

"Niin on minulle kerrottu, Halfröd", sanoo kuningas, "että sinä et ole niin viisas ja älykäs, ettei voi odottaa sinun tekevän sellaista, jota en millään muotoa siedä".

"Surmaa minut sitten", virkkaa Halfröd.

Kuningas haastoi: "Sinä olet juonikko-runoilija,[109] mutta minun mieheni sinun pitää nyt olla."

Halfröd vastaa: "Mitä annat, kuningas, minulle ristilahjaksi, jos minun pitää käyttää Juonikko-runoilijan nimeä?"

Kuningas antoi hänelle miekan, mutta se oli ilman huotraa. Kuningas sanoi: "Sepitä nyt runo miekasta ja anna 'miekan' soida joka säkeessä."

Halfröd lauloi:

Yksi on miekka, mi miehen miekkarikkaaksi muutti; miekkain mittelijälle miekkoja kosolta karttuu.

Ei miekan puutetta synny — vastaan ma kolmea miekkaa miekkain herra, jos huotran miekalleni ma saisin.

Silloin kuningas antoi hänelle huotran. Halfrödin runoista otamme tietoja ja todisteita siihen, mitä on kerrottu kuningas Olavi Trygvenpojasta.

Tänä samana syksynä saapui Tangbrand pappi Islannista Olavi kuninkaan luo ja kertoi, ettei hänen retkensä ollut onnistunut; hän sanoi, että islantilaiset olivat häntä herjanneet ja muutamat tahtoivat hänet surmata, ja arveli, ettei ollut odotettavissa sen maan rupeavan kristityksi. Olavi kuningas kiivastui ja vihastui niin silmittömästi, että kutsutti koolle kaikki islantilaiset, jotka olivat kaupungissa, ja sanoi sitten, että heidät surmattaisiin kaikki. Mutta Kjartan ja Gissur ja Hjalte sekä toiset, jotka olivat silloin ottaneet vastaan kristinuskon, kävivät hänen luokseen ja sanoivat:

"Et suinkaan sinä, kuningas, aio syödä sanaasi, sillä sinä sanot, ettei yksikään mies ole voinut tehdä niin paljoa saattaakseen sinut suuttumaan, ettet antaisi heille anteeksi, kun he suostuvat kastettaviksi ja luopuvat pakanuudesta. Nyt tahtovat kaikki Islannin miehet, jotka ovat täällä, kastattaa itsensä, mutta kyllä kai me keksimme keinon siihen, että kristinusko voittaa alaa Islannissa; täällä on monta mahtimiesten poikaa Islannista, ja heidän isänsä tukevat varmaankin hyvin sitä asiaa. Mutta Tangbrand käyttäytyi siellä, niinkuin täällä teidänkin luonanne, ylimielisesti ja surmasi miehiä, eikä sikäläinen kansa sietänyt sellaista."

Silloin kuningas kallisti korvansa näille puheille; nyt kastettiin kaikki islantilaiset, jotka olivat siellä. Sittemmin Olavi kuningas lähetti Islantiin Gissur Valkean ja Hjalte Skjeggenpojan saattamaan sen maan kristityksi ja antoi heille mukaan erään papin nimeltä Tormod ja muita hengellisiä, mutta pidätti luonaan panttivankeina neljä Islannin miestä, jotka olivat hänen mielestään mainioimpia. Ja niin kerrotaan Gissurin ja Hjalten matkasta, että he saapuivat Islantiin ennen altingia ja lähtivät käräjille, ja niillä käräjillä määrättiin kristinusko laiksi Islannissa, ja sinä kesänä kastettiin kaikki kansa.

Leiv, Puna-Eirikin poika, hänen joka ensimmäisenä asutti Grönlannin, oli eräänä kesänä saapunut Norjaan. Hän lähti Olavi kuninkaan luo ja otti vastaan kristinuskon. Sitten Olavi kuningas lähetti Leiv Eirikinpojan Grönlantiin levittämään oikeata oppia. Hän otti merellä laivamiehistön, joka ajelehti avutonna hylyllä, ja sitten hän löysi Viinimaan[110] ja saapui samana kesänä Grönlantiin asettuen Brattalidiin isänsä Eirikin luo. Sen jälkeen Leiviä sanottiin "onnekkaaksi", mutta hänen isänsä Eirik arveli, että ne kaksi seikkaa tasoittivat toisensa, että Leiv oli pelastanut laivamiehistön ja että hän oli toimittanut Grönlantiin "tuhontuojan", nimittäin papin.

* * * * *

Olavi kuningas oli joka suhteessa Norjan suurin urheilija niistä, joista on olemassa kertomuksia; hän oli väkevämpi ja kätevämpi kuin yksikään toinen, ja siitä on monta tarinaa kirjoitettu. Yksi on se, että hän nousi Smalsarhornille[111] ja kiinnitti kilpensä vuoren huipulle, ja toinen se, että hän auttoi henkivartijaansa, joka oli edellä kiivennyt vuorelle, niin ettei voinut päästä ylös eikä alas; mutta kuningas kävi hänen luokseen ja kantoi hänet kainalossaan alas tasangolle. Olavi kuningas astui airoja pitkin laidan ulkopuolitse, kun hänen miehensä soutivat Käärmettä, ja hän kisaili kolmella miekalla, niin että yksi oli aina ilmassa, ja hän sai aina kiinni kädensijasta. Hän iski yhtä voimakkaasti kummallakin kädellä ja lennätti kaksi keihästä samalla haavaa. Olavi kuningas oli miesten iloisimpia ja perin hilpeä, leppeä ja alentuvainen, erittäin kiivas kaikissa asioissa, hyvin antelias ja huomattava ympäristössään, muita urhoollisempi taistelussa, mutta sangen julma, kun oli vihoissaan, ja vihollisiaan hän kidutti kovin: muutamia hän poltatti tulessa, toisia jätti hurjien koirien revittäviksi, toisia käski silpoa tai heitätti alas korkeilta vuorilta. Näistä syistä hänen ystävänsä olivat hänelle hartaasti uskolliset, mutta viholliset häntä pelkäsivät; hänen menestyksensä oli suuri siitä syystä, että toiset noudattivat hänen tahtoaan rakkaudesta ja ystävyydestä, mutta toiset pelosta.

Haalogalannista palattuaan Olavi kuningas rakennutti Laden luona suuren laivan, joka oli paljoa isompi kuin toiset alukset, joita silloin oli maassa; ja siellä on vielä alustahirret, joten sen voi nähdä. Torberg Lovenlyöjä oli nimeltään se mies, joka oli laivan runkoseppänä; mutta siellä oli työssä myöskin monta muuta miestä, muutamat puita kaatamassa, toiset niitä veistämässä, toiset nauloja iskemässä, toiset hirsiä kuljettamassa. Kaikki tarpeet olivat tarkoin valitut. Laiva oli sekä pitkä että leveä ja suurista hirsistä, ja siinä oli korkeat laidat.

Mutta kun alukseen laadittiin ulkolaudoitusta, sai Torberg välttämättömän asian lähteä kotitaloonsa, ja siellä hän viipyi varsin kauan. Ja kun hän palasi, oli laiva jo valmiiksi veistetty. Kuningas lähti heti illalla ja Torberg hänen kerallaan katsomaan, kuinka alus oli tehty, ja silloin sanoi jokainen, ettei konsanaan ollut nähty niin suurta tai niin kaunista sotapurtta. Kuningas palasi sitten kaupunkiin. Mutta varhain seuraavana aamuna hän saapui jälleen laivalle ja Torberg hänen mukanaan; sinne olivat sepät tulleet aiemmin, ja kaikki seisoivat toimettomina. Kuningas kysyi, miksi he niin menettelivät. He vastasivat, että laiva oli hakattu pilalle, ja joku lienee käynyt keulasta takasillalle asti iskien partaaseen loven toisensa jälkeen. Kuningas astui silloin luo ja näki sen todeksi ja sanoi heti valalla vannoen, että se mies oli kuoleman oma, jos kuningas saisi tietää, kuka kateudesta oli vahingoittanut purtta; "mutta se, joka tämän voi minulle sanoa, saa suuren palkan". Silloin virkkaa Torberg:

"Minä saatan sanoa teille, kuningas, kuka on tehnyt tämän työn."

"En voikaan odottaa keneltäkään paremmin kuin sinulta", sanoo kuningas, "että hänen onnistuisi päästä selville siitä ja sanoa se minulle".

"Minä tahdon sanoa teille, kuningas", hän virkkaa, "kuka tämän on tehnyt — sen olen minä tehnyt".

Silloin kuningas lausuu: "Sitten sinun on sovitettava se niin, että se on yhtä hyvä kuin ennenkin; siitä riippuu sinun henkesi."

Tämän jälkeen Torberg kävi käsiksi ja hakkasi partaan niin, että kaikki lovet hävisivät. Kuningas sanoi silloin — ja kaikki muutkin — että laiva oli paljoa kauniimpi siltä laidalta, mistä Torberg oli hakannut; pyysipä nyt kuningas häntä tekemään niin molemmilla laidoilla ja kiitti häntä suuresti siitä. Niin Torbergista tuli laivan pääseppä, kunnes se oli täysin valmiina. Se oli sotapursi ja laadittu samantapaiseksi kuin Käärme, jonka kuningas oli tuonut mukanaan Haalogalannista; mutta uusi alus oli paljoa isompi ja kaikissa suhteissa huolellisemmin rakennettu. Tätä hän nimitti Suur-Käärmeeksi, mutta toista Pikku-Käärmeeksi. Suur-Käärmeessä oli neljäneljättä osastoa. Pää ja koukku olivat kauttaaltaan kullatut, ja partaat olivat yhtä korkeat kuin merialuksissa. Tämä on Norjan laivoista se, joka on ollut rakennettu parhaiten ja suurimmilla kustannuksilla.

* * * * *

Tanskan kuninkaalla Svein Kaksiparralla oli puolisona Gunhild, vendiläiskuninkaan Burislavin tytär. Mutta niinä vuosina, joista nyt on kerrottu, tapahtui, että kuningatar Gunhild sairastui ja kuoli,[112] ja vähää myöhemmin Svein kuningas sai puolisokseen Sigrid Ylpeän, Ruotsin kuninkaan Olavin äidin. Mutta Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen veljensä ja moni muu sukulainen olivat lähteneet Norjasta Olavi kuningasta pakoon, ja heidät oli otettu hyvin vastaan sekä Svitjodissa että Tanskassa. Eirik jaarli sai sitten vaimokseen Gydan, Svein kuninkaan tyttären, ja tämän sukulaisuuden vuoksi syntyi nyt suuri ystävyys Ruotsin ja Tanskan kuninkaiden sekä Eirik jaarlin kesken.

Vendiläiskuningas Burislav[113] valitti vävylleen Sigvalde jaarlille, että se sopimus oli rikottu, minkä jaarli oli laatinut kuningas Burislavin ja Svein kuninkaan kesken. Kuningas Burislavin oli määrä saada Tyre Haraldintytär, Svein kuninkaan sisar; mutta se avioliitto ei ollut edistynyt, sillä Tyre kieltäysi jyrkästi menemästä naimisiin pakanallisen ja vanhan miehen kanssa. Nyt kuningas Burislav sanoo jaarlille, että hän aikoo vaatia sopimusta täytettäväksi, ja pyytää jaarlia lähtemään Tanskaan ja tuomaan Tyre-kuningattaren hänen luokseen. Sigvalde jaarli ei kieltäytynyt siitä matkasta, vaan lähti Svein kuninkaan luo ja esitti tämän asian hänelle; puheillaan Sigvalde jaarli pääsi niin pitkälle, että Svein kuningas jätti sisarensa Tyren hänen haltuunsa; Tyren mukana seurasi muutamia naisia sekä hänen kasvatusisänsä, jonka nimi oli Åssur Agenpoika, mahtava mies, sekä muutamia muita miehiä. Kuningas ja jaarli sopivat siitä, että ne maatilat Vendinmaassa, mitkä kuningatar Gunhild oli omistanut, ne saisi nyt Tyre sekä sitä paitsi muita suuria maita huomenlahjaksi.

Tyre itki katkerasti ja lähti vastahakoisesti matkalle. Mutta kun hän ja jaarli olivat tulleet Vendinmaahan, valmisti kuningas Burislav häät ja sai kuningatar Tyren. Mutta niin kauan kuin tämä oli pakanain parissa, ei hän tahtonut ottaa vastaan ruokaa eikä juomaa heiltä, ja näin kävi seitsemänä yönä. Sitten tapahtui eräänä yönä, että kuningatar Tyre ja Åssur pakenivat pimeässä metsään. Lyhintä on sanoa heidän matkastaan, että he saapuivat Tanskaan; mutta Tyre ei uskalla millään muotoa jäädä sinne, koska tietää, että jos hänen veljensä Svein kuningas saa kuulla hänen olevan siellä, niin tämä lähettää hänet heti takaisin Vendinmaahan. Niin he kulkevat kaikkialla salassa, kunnes pääsevät Norjaan. Tyre ei keskeyttänyt matkaansa, ennenkuin he tulivat Olavi kuninkaan luo; tämä otti heidät suopeasti vastaan, ja heitä kohdeltiin siellä hyvin.

Tyre kertoo kuninkaalle kaiken tukalasta asemastaan ja pyytää häneltä neuvoa ja turvaa hänen valtakunnassaan. Tyre oli taitavasanainen nainen, ja kuningas mielistyi suuresti hänen puheeseensa; hän näki, että Tyre oli kaunis, ja hänen mieleensä johtuu, että tämä saattaa olla hyvä avioliitto; hän suuntaa puheen tähän ja kysyy, tahtooko Tyre mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta sellainen kuin tämän asema nyt oli, näytti hänestä vaikealta suoriutua siitä; ja toisaalta hän huomasi, kuinka edullinen avioliitto tämä oli, kun hän saisi niin kuuluisan kuninkaan, ja niin hän pyysi Olavia päättämään hänen puolestaan. Ja kun tästä oli puhuttu, sai Olavi kuningas Tyren. Nämä häät vietettiin syksyllä, kun kuningas oli palannut Haalogalannista. Olavi kuningas ja Tyre oleskelivat talven Nidarosissa.

Mutta keväällä Tyre kuningatar valitti usein Olavi kuninkaalle ja itki katkerasti sitä, että hänellä oli niin suuria maatiloja Vendinmaassa, mutta ei omaisuutta siinä maassa, niinkuin kuningattarille oli sopivaa. Väliin hän pyysi kaunein sanoin kuningasta hankkimaan hänen omaisuutensa ja sanoi kuningas Burislavin ja Olavi kuninkaan olevan niin hyviä ystäviä, että heti kun he toisensa tapaisivat, kuningas antaisi kyllä Olaville kaiken, mitä tämä pyytäisi. Mutta kun Olavi kuninkaan ystävät saivat kuulla tämän puheen, varoittivat kaikki häntä siitä matkasta.

Niin kerrotaan, että eräänä päivänä varhain keväällä kuningas asteli rantakujaa pitkin; mutta turulla häntä vastaan tuli muuan mies kantaen väinönputkia, jotka olivat merkillisen suuria siihen vuodenaikaan. Kuningas otti ison väinönputken käteensä ja kävi Tyre kuningattaren asuntoon. Tyre istui tuvassa itkien, kun hän astui sisään. Kuningas sanoi:

"Kas tässä tuon sinulle ison väinönputken."

Tyre löi sen luotaan kädellään ja virkkoi:

"Suurempia lahjoja antoi Harald Gorminpoika, mutta vähemmän hän pelkäsikin lähteä maasta omaisuuttaan hakemaan, ja se osoittautui todeksi, kun hän saapui tänne Norjaan ja hävitti suurimman osan tätä maata ja valtasi kaiken veroineen ja maksuineen; mutta sinä et uskalla kulkea Tanskan kautta minun veljeni, Svein kuninkaan tähden."

Olavi kuningas hypähti pystyyn näistä sanoista ja huusi kuuluvasti ja vannoi valalla:

"Minä en milloinkaan pelkää sinun veljeäsi, Svein kuningasta, ja jos me toisemme tapaamme, silloin hänen on väistyminen."

Olavi kuningas kuulutti vähää myöhemmin käräjät kaupunkiin. Hän teki silloin tiettäväksi rahvaalle, että halusi saada kesäksi sotaväkeä ja määrätyn luvun sekä laivoja että miehiä joka fylkestä; hän sanoi, kuinka monta alusta halusi siitä vuonosta. Sitten hän lähettää viestejä sekä etelään että pohjaan ja kutsuttaa miehiä koolle. Olavi kuningas antaa nyt laskea vesille Suur-Käärmeen ja kaikki toiset laivat, sekä isot että pienet; itse hän ohjasi Suur-Käärmettä. Ja kun miehiä otettiin miehistöksi, toimitettiin valinta niin tarkoin, ettei Suur-Käärmeellä saanut olla ainoatakaan kuuttakymmentä vuotta vanhempaa tai kahtakymmentä nuorempaa; kaikki olivat erikoisesti valitut väkevyyden ja rohkeuden perusteella. Siihen otettiin ensinnä Olavi kuninkaan henkivartijat, sillä sellaisiksi valittiin sekä oman maan että ulkolaisista miehistä kaikki ne, jotka olivat voimakkaimpia ja urheimpia. Niin miehet puhuivat, että ne, jotka Suur-Käärmeeseen valittiin, olivat yhtä paljon yläpuolella kaikkia muita miehiä komeudessa, väkevyydessä ja uljuudessa, kuin Suur-Käärme kohosi toisia aluksia korkeammalle. Torkel Nevja, kuninkaan veli, ohjasi Pikku-Käärmettä, Torkel Dyrdel ja Jostein, kuninkaan veljet, saivat Kurjen, ja molemmilla aluksilla oli perin hyvä miehistö. Yksitoista suurpurtta Olavi kuningas vei Trondhjemistä ja sen lisäksi kaksikymmentuhtoisia sekä pienempiä aluksia.

Olavi kuningas purjehti laivastoineen etelään päin rannikkoa pitkin; silloin pyrki hänen luokseen useita ystäviä, niitä suurmiehiä, jotka olivat valmiit lähtemään retkelle kuninkaan kanssa. Ensimmäinen heistä oli hänen lankonsa Erling Skjalginpoika, ja hänellä oli suuri skeidinsä;[114] siinä oli kolmekymmentä osastoa, ja se oli hyvin varustettu. Tulivat kuninkaan luo myöskin hänen vävynsä Hyrning ja Torgeir, ja kumpikin ohjasi isoa laivaa. Moni muu mahtimies seurasi häntä; hänellä oli maasta lähtiessään kuusikymmentä suuralusta. Olavi kuningas purjehti etelään Tanskan ohi Juutinrauman kautta, ja tällä matkalla hän saapui Vendinmaahan, haluten tavata kuningas Burislavin, ja he kohtasivat toisensa. He puhuivat siitä omaisuudesta, jota Olavi vaati itselleen, ja kaikki keskustelut kävivät rauhallisesti, ja nyt järjestettiin täysin ne vaatimukset, mitkä Olavi kuningas arveli itsellään olevan siellä. Hän viipyi siellä kauan sinä kesänä ja tapasi useita ystäviään.

Kuningas Svein Kaksiparta oli silloin naimisissa Sigrid Ylpeän kanssa, niinkuin ennen on kirjoitettu. Sigrid oli Olavi kuninkaan suurin vihollinen ja piti syynä sitä, että tämä oli rikkonut sopimuksensa ja lyönyt häntä kasvoihin. Hän yllytti kovin Svein kuningasta ryhtymään taisteluun kuningas Olavi Trygvenpoikaa vastaan ja sanoi siinä olevan kyllin syytä Olavi kuningasta vastaan, että tämä oli nainut hänen sisarensa Tyren "ilman sinun suostumustasi, eivätkä sinun esi-isäsi olisi sellaista sietäneet". Moisia sanoja Sigrid kuningatar käytti usein ja pääsi puheillaan niin pitkälle, että Svein kuningas oli täysin halukas neuvottelemaan tästä. Ja varhain keväällä kuningas Svein lähetti miehiä Svitjodiin svealaisten Olavi kuninkaan, vävynsä, sekä Eirik jaarlin luo ja käski sanoa heille, että Norjan Olavi kuningas oli liikkeellä sotajoukkoineen aikoen kesällä lähteä Vendinmaahan. Sellainen viesti seurasi mukana, että svealaisten kuninkaan ja jaarlin pitäisi kerätä laivastonsa ja lähteä Svein kuningasta tapaamaan, ja sitten he ryhtyisivät kaikki yhdessä taistelemaan Olavi kuningasta vastaan. Mutta Svean kuningas ja Eirik jaarli olivat täysin valmiit tähän retkeen ja kokosivat suuren laivaston Sveanmaahan; sillä he lähtivät Tanskaan ja saapuivat sinne niihin aikoihin, jolloin kuningas Olavi Trygvenpoika oli purjehtinut itään. Svean kuningas ja Eirik jaarli kävivät Tanskan kuningasta kohtaamaan, ja heillä oli nyt yhteensä määrätön laivasto.

Annettuaan sotajoukolle käskyn kokoontua Svein kuningas lähetti Sigvalde jaarlin Vendinmaahan vakoilemaan kuningas Olavi Trygvenpojan retkeä ja sommittelemaan siten, että Svein kuningas ja toiset pääsisivät tapaamaan Olavi kuninkaan. Lähti nyt Sigvalde matkalle ja saapui Vendinmaahan, purjehti Jomsborgiin ja sitten kuningas Olavi Trygvenpojan luo. He olivat usein ystävällisissä puheissa keskenään, ja jaarli saavutti kuninkaan suosion mitä suurimmassa määrin; jaarlin puoliso Astrid, Burislav kuninkaan tytär, oli Olavi kuninkaan hyvä ystävä, enimmäkseen heidän entisen lankoutensa vuoksi, koska Olavi kuninkaalla oli ollut puolisona hänen sisarensa Geira. Sigvalde jaarli oli viisas ja neuvokas mies, ja jouduttuaan keskustelemaan Olavi kuninkaan kanssa hän viivästytti suuresti tämän paluuta Itämailta ja keksi siihen monta erilaista keinoa. Mutta Olavi kuninkaan miehet ilmaisivat olevansa varsin tyytymättömiä siihen ja halusivat suuresti päästä kotiin, koska he olivat lähtökunnossa ja tuuli puhalsi suotuisasti. Sigvalde jaarli sai Tanskasta salaviestin, että nyt olivat Tanskan ja Svean kuninkaat sekä Eirik jaarli saapuneet yhteen sekä aikoivat purjehtia itään päin Vendinmaan rannikolle ja olivat sopineet, että odottavat Olavi kuningasta sen saaren luona, jonka nimi on Svåld,[115] sekä että jaarli toimittaa niin, että he siellä tapaavat Olavi kuninkaan.

Silloin ennätti Vendinmaahan epävarma huhu, että Tanskan Svein kuninkaalla oli sotajoukko liikkeellä, ja pian alettiin puhua, että varmaankin hän aikoi kohdata Olavi kuninkaan. Mutta Sigvalde jaarli virkkaa kuninkaalle:

"Ei Svein kuninkaalla liene aikomusta antautua taistelemaan teitä vastaan pelkästään tanskalaisten sotajoukolla, teillä kun on niin suuri laivasto. Mutta jos teitä epäilyttää, että matkalla on vainoa odotettavissa, niin saatan teitä miehineni, ja ennen sitä kyllä pidettiin hyvänä tukena, kun jomsviikingit seurasivat päälliköitä; minä saatan sinua yhdellätoista hyvin varustetulla aluksella."

Kuningas otti tämän tarjouksen vastaan. Tuuli oli silloin lievä, mutta suotuisa; kuningas antoi irroittaa laivaston ja puhaltaa lähtömerkin. Kohottivat nyt miehet purjeensa, ja kaikki pikkualukset kulkivat nopeammin, ja he laskivat ulos merelle. Mutta jaarli purjehti lähellä kuninkaanlaivaa ja huusi sinne kehoittaen kuningasta seuraamaan hänen jälkiään: "Minä tiedän tarkoin", hän sanoo, "missä väylä on syvin saarten salmissa".

Niin jaarli purjehti edellä aluksineen — hänellä oli yksitoista laivaa — ja kuningas purjehti lähellä suuraluksineen — niitä oli myöskin yksitoista — mutta koko muu laivasto laski ulos merelle. Mutta Sigvalde jaarlin purjehtiessa Svåldiin souti muuan pursi häntä vastaan. Siitä ilmoitettiin jaarlille, että Tanskan kuninkaan laivasto oli satamassa aivan heidän edessään. Silloin jaarli antoi laskea purjeet, ja he soutivat saaren suojaan.

Tanskan Svein kuningas, Olavi svealaisten kuningas ja Eirik jaarli olivat siellä laivastoineen; silloin oli kaunis sää ja kirkas auringonpaiste. Kaikki päälliköt kävivät nyt saarelle suuren seurueen kera ja näkivät, että merellä purjehti yhdessä paljon laivoja. Ja nyt he huomaavat perin suuren ja komean aluksen purjehtivan; silloin virkkoivat molemmat kuninkaat: "Tämä on suuri ja harvinaisen kaunis laiva, tämä voi olla Suur-Käärme."

Eirik jaarli vastaa sanoen: "Ei ole tämä Suur-Käärme."

Ja niin oli, kuin hän sanoi. Sen purren omisti Gimsarin Eindride. Vähäistä myöhemmin he näkivät toisen laivan purjehtivan, ja se oli edellistä paljoa suurempi. Silloin puhui Svein kuningas: "Arkapa onkin Olavi Trygvenpoika; ei hän uskalla purjehtia pää-keulaisella purrella".[116]

Silloin sanoo Eirik jaarli: "Ei tämä ole kuninkaan laiva; tämän aluksen ja purjeen tunnen, sillä purje on juomuinen; sitä alusta ohjaa Erling Skjalginpoika. Antaa heidän purjehtia; parempi on meille, että tämä alus puuttuu Olavin laivastosta, kuin että se on siinä niin hyvin varustettuna."

Hetkistä myöhemmin he näkivät ja tunsivat Sigvalde jaarlin laivat, jotka kääntyivät sinne saarta kohti. Sitten he huomasivat kolmen aluksen purjehtivan, ja niistä yksi oli suuri. Silloin Svein kuningas puhui käskien heitä käymään aluksiinsa; hän sanoo, että siellä purjehtii Suuri-Käärme. Eirik jaarli lausuu:

"Heillä on monta muutakin suurta ja komeata alusta paitsi Suur-Käärme; odottakaamme vielä."

Silloin sanoivat useat miehet: "Ei tahdo Eirik jaarli nyt taistella ja kostaa isänsä surmaa. Tämä on suuri häpeä, niin että siitä puhutaan kautta kaikkien maiden, jos me odotamme täällä niin suurella laivastolla ja Olavi kuningas purjehtii merelle aivan meidän ohitsemme."

Mutta puheltuaan tästä tuokion he näkivät neljän aluksen purjehtivan, ja yksi niistä oli perin suuri ja kullalla koristettu. Nyt Svein kuningas nousi ja sanoi:

"Korkealla on Käärme kantava minua tänä iltana; sitä minä ohjaan itse."

Silloin huusi moni, että Käärme oli mahtavan suuri ja kaunis laiva, ja ihana työ oli teettää sellainen alus. Mutta Eirik jaarli virkkoi niin kovaa, että muutamat sen kuulivat:

"Vaikk'ei Olavi kuninkaalla olisikaan suurempaa alusta, niin ei Svein kuningas sittenkään saisi konsanaan sitä häneltä pelkästään Tanskan laivaston avulla."

Nyt väki kävi aluksiin ja irroitti köydet. Mutta päällikköjen puhuessa keskenään siitä, mitä nyt on kerrottu, he näkivät kolmen perin suuren laivan purjehtivan ja viimeisenä neljännen, ja se oli Suur-Käärme. Mutta niistä suurista aluksista, jotka olivat edellä purjehtineet ja joita he olivat luulleet Suur-Käärmeeksi, oli ensimmäinen Kurki ja viimeinen Pikku-Käärme. Suur-Käärmeen nähdessään kaikki arvasivat — eikä kukaan väittänyt vastaan — että siellä taisi Olavi Trygvenpoika purjehtia. He astuivat nyt laivoihin ja valmistausivat soutamaan vastaan. Sellainen oli sopimus päälliköiden, Svein kuninkaan, Olavi kuninkaan ja Eirik jaarlin kesken, että kukin heistä valtaisi kolmanneksen Norjaa, jos surmaisivat Olavi kuninkaan; mutta se päälliköistä, joka ensimmäisenä nousisi Käärmeeseen, saisi kaiken sen saaliin, mikä sieltä otettiin, ja jokainen saisi ne alukset, mitkä hän itse raivaisi puhtaiksi. Eirik jaarlilla oli varsin suuri partaniekka,[117] jota hän oli tottunut käyttämään viikinkiretkillä; siinä oli "partaa" ylinnä kummassakin keulassa, mutta alapuolella paksu rautalevy, joka oli yhtä leveä kuin "parta" ja ulottui aina vesirajaan asti.

Sigvalde Jaarlin ja hänen miehiensä soutaessa näkivät Torkel Dyrdel Kurjesta ja myöskin häntä seuraavien alusten perämiehet, että jaarli ohjasi laivansa saarta kohti. Silloin hekin laskivat purjeensa, sontivat heidän jälkeensä ja huusivat tiedustellen, miksi he niin tekivät. Jaarli sanoi tahtovansa odottaa Olavi kuningasta: "Näyttää siltä, että tässä on tappelu tulossa." He antoivat silloin alusten lipua, kunnes Torkel Nevja tuli Pikku-Käärmeelle ja hänen kerallaan kolme muuta purtta, ja sama uutinen kerrottiin heillekin. Nyt hekin laskivat purjeensa, antoivat laivainsa pysähtyä ja odottivat Olavi kuningasta.

Ja kun kuningas purjehti saarta kohti, souti koko vainolaislaivasto ulos salmeen heidän tielleen. Mutta sen nähdessään miehet pyysivät kuningasta purjehtimaan pois ja karttamaan taistelua niin suuren joukon kanssa. Olavi kuningas vastasi kaikuvasti seisoessaan peräsillalla:

"Laskekaa purje; eivät minun mieheni saa ajatella pakoa; taistelua en ole koskaan karttanut. Jumala päättäköön hengestäni, mutta pakoon en milloinkaan lähde." Ja niin tehtiin kuin kuningas käski.

Olavi kuningas toitotutti kaikki aluksensa kokoon. Kuninkaan pursi oli keskellä laivastoa, ja sen toisella puolella oli Pikku-Käärme, toisella Kurki. Mutta ryhtyessään liittämään laivoja toisiinsa miehet sitoivat yhteen Suur-Käärmeen ja Pikku-Käärmeen keulat. Kuningas huomasi tämän, hän huusi kuuluvasti ja käski asettaa ison aluksen kauemmaksi eteenpäin, ettei se jäisi takimmaiseksi kaikista laivoista. Silloin vastaa Puna-Hukka:

"Jos meidän on sovitettava Käärme niin paljoa edemmäksi kuin se on toisia aluksia pitempi, niin käy työ tänään ylen ankaraksi keulapartailla."

Kuningas virkkaa: "Enpä tietänyt, että minulla on keulamiesten joukossa hukka, jota jänistää".[118]

Hukka vastaa: "Älä käännä siellä sillalla selkääsi sen enempää kuin minä keulaa puolustaessani."

Kuninkaalla oli kädessään jousi, hän sovitti vasaman jänteeseen ja tähtäsi sen Hukkaa kohti. Tämä huusi silloin:

"Ammu toisaanne, kuningas, missä nuoliasi paremmin tarvitaan; minkä teen, sen teen sinun tähtesi."

Olavi kuningas seisoi Käärmeen sillalla ylempänä muita. Hänellä oli kultainen kilpi ja kullalla silattu kypärä, ja hänet erotti helposti muista miehistä; hänellä oli lyhyt punainen nuttu rautapaidan päällä. Mutta nähdessään, että vihollisjoukot jakaantuivat ja päälliköiden kohdalle kohotettiin viirejä, hän kysyi: "Kuka on sen joukon johtaja, joka on juuri meitä vastapäätä?"

Hänelle sanottiin, että siellä oli kuningas Svein Kaksiparta tanskalaisineen. Kuningas vastaa:

"Niitä raukkoja emme pelkää, ei ole tanskalaisissa miehuutta. Mutta ketä päällikköä seuraavat ne viirit, jotka liehuvat oikealla sivustalla?"

Hänelle sanottiin, että siellä on kuningas Olavi svealaisineen. Olavi kuningas virkkaa:

"Parempi olisi svealaisten istua kotosalla uhrikuppejaan nuolemassa kuin nousta Käärmeeseen teidän aseittenne tutkaimitse. Mutta ken omistaa nuo isot alukset, jotka ovat tuolla tanskalaisten alahangan puolella?"

"Ne omistaa jaarli Eirik Haakoninpoika", hänelle ilmoitetaan. Silloin vastaa Olavi kuningas:

"Hänellä saattaa kyllä olla omasta mielestään hyvät syyt käydä meitä vastaan, ja siltä joukolta meillä on odotettavissa tuima taistelu; ne ovat Norjan miehiä niinkuin mekin."

Sitten kuninkaat jakautuivat soutamaan vastustajainsa kimppuun. Svein kuningas suuntasi laivansa Suur-Käärmettä kohti, mutta Ruotsin Olavi kuningas siirtyi ulommaksi ja käänsi keulansa Olavi Trygvenpojan laidimmaisia laivoja päin; ja toisella sivustalla oli Eirik jaarli. Nyt syttyi ankara ottelu. Sigvalde jaarli soudatti aluksensa toisten taakse eikä antautunut taisteluun.

Tämä taistelu oli tuiki tuima ja verinen. Suur-Käärmeen, Pikku-Käärmeen ja Kurjen keulamiehet heittivät ankkureita ja iskuhakoja Svein kuninkaan aluksiin ja voivat näin ahdistella niitä ylhäältä päin. He puhdistivat miehistä kaikki purret, jotka saivat pidätetyiksi lähettyvillään, mutta Svein kuningas ja ne, joiden henki säilyi, pakenivat toisiin laivoihin, ja sitten he siirtyivät aseiden ulottuman ulkopuolelle. Tämän joukon kävi, niinkuin kuningas Olavi Trygvenpoika oli arvannut.

Silloin svealaisten Olavi kuningas siirtyi tilalle, mutta niin pian kuin he saapuivat suuralusten lähelle, heidän kävi edellisten tavoin: he menettivät paljon väkeä ja muutamia laivoja ja poistuivat sitten loitommalle. Mutta Eirik jaarli laski purtensa Olavi kuninkaan äärimmäisen aluksen laitaan, puhdisti sen miehistä ja katkoi heti siteet; sitten hän siirtyi sen viereen, joka oli lähinnä, ja taisteli, kunnes sekin oli tyhjennetty. Nyt miehet alkoivat juosta pienemmistä pursista suuraluksiin, mutta jaarli katkoi jokaisen laivan siteet, kun se oli raivattu puhtaaksi, ja tanskalaiset sekä svealaiset siirtyivät silloin lentoaseiden ulottumiin ja työntyivät joka taholta Olavi kuninkaan aluksia kohti. Eirik jaarli sovitti aina purtensa pitkin laivaa ja taisteli lyömäasein, mutta koska hänen aluksellaan kaatui miehiä, nousi tilalle toisia, tanskalaisia ja svealaisia. Näin laulaa Haldor:

Miekkain tuimien kulku Käärmettä kohti siirtyi; helskyvin kultakeihäin urhot taisteli kauan.

Taiston tuoksinassa työntyi häntä vastaan miehiä Ruotsin ja Tanska kalvankantajoita.

Eirik jaarli oli aluksensa eturuumassa, ja sinne oli pystytetty kilpilinna. Siellä taisteltiin lyömäasein ja pistettiin keihäin ja sinkautettiin kaikkea, mikä aseeksi kelpasi; mutta muutamat ampuivat jousilla tai lennättivät aseita käsin. Niin ankara aseryöppy kävi Käärmeen yli, että tuskin saattoi suojella itseään kilvellä; niin tiheään lensi vasamia ja keihäitä, sillä joka taholta työntyi sotapursia Käärmeen ympärille. Olavi kuninkaan miehet olivat nyt niin raivoissaan, että hyppäsivät laivan partaalle yltääkseen vihollisiin miekaniskuin ja surmatakseen heidät, sillä useat eivät olleet laskeneet niin lähelle Käärmettä, että olisivat joutuneet mukaan lyömäleikkiin. Mutta moni Olavin miehistä vierähti silloin mereen, he kun luulivat taistelevansa tasaisella tantereella, ja niin he vaipuivat varusteissaan syvyyteen. Näin kertoo Halfröd:

Käärmeheltä hautaan haavoittuneet vaipui; väistyä mieli ei tehnyt, iskivät viime hetkeen.

Vaikka kuningas kallis purttaan ohjaisi vielä, urhoja moisia Käärme kaipaisi kulkiessaan.

Einar Tambeskjelve oli Käärmeen peräpuolella; hän käytteli jousta ja ampui purevampia vasamia kuin yksikään toinen. Einar tavoitteli Eirik jaarlia ja osasi peräsimen varteen jaarlin pään kohdalle ja nuoli tunkeutui puuhun aina liitossiteeseen asti. Jaarli katsahti siihen ja kysyi, tiesivätkö miehet, kuka sen ampui. Mutta samassa tuli toinen nuoli niin lähelle jaarlia, että se lensi hänen käsivartensa ja kyljen lomitse, ja painui niin syvälle päälautaan,[119] että kärki työntyi pitkälle ulos. Silloin jaarli virkkoi eräälle miehelle, jota toiset nimittävät Finniksi, mutta toiset sanovat lappalaiseksi — hän oli maanmainio jousenkäyttäjä —:

"Ammuppas tuo kookas mies tuolta peräpuolelta!" Finn ampui, ja vasama osui keskelle Einarin kaarta samassa tuokiossa, kuin hän jännitti sitä kolmatta kertaa. Silloin jousi karahti kahdeksi kappaleeksi. Olavi kuningas kysyi:

"Mikä siellä niin helähtäen murtui?" "Norja sinun kädestäsi, kuningas!" vastaa Einar. "Niin suuri ei tappio vielä liene", sanoo kuningas; "ota minun jouseni ja ammu sillä". — Ja hän heitti aseen Einarille. Einar otti jousen ja jännitti sen heti niin, että nuoli kävi liian lyhyeksi kaarelle, ja huudahti: "Liian hento, liian hento — on ruhtinaan kaari!" Hän heitti jousen takaisin, mutta tarttui kilpeen ja miekkaan ja taisteli edelleen.

Kuningas Olavi Trygvenpoika seisoi Käärmeen sillalla ja ampui tiheään, toisinaan jousta, toisinaan keihästä käytellen, ja näitä hän lennätti aina kaksi samalla haavaa. Hän katsahti purteensa ja havaitsi miestensä heiluttavan kalpojaan ja iskevän tiheään ja siten, että ne purivat huonosti. Silloin hän huusi kaikuvasti:

"Heilutatteko miekkojanne veltosti, koska ne eivät näy purevan teidän käsissänne?"

Muuan mies vastasi: "Miekkamme ovat käyneet tylsiksi ja pahasti loville."

Silloin kuningas astui keularuumaan ja avasi isäntäpenkin arkun; hän otti sieltä joukon teräviä miekkoja ja antoi ne miehille. Mutta kun hän työnsi arkkuun oikean kätensä, näkivät miehet, että haarniskan hihasta vuoti verta; kukaan ei tiedä, miltä kohtaa hän oli haavoittunut.

Parhaiten ja tuhoisimmin taistelivat Käärmeellä eturuuman miehet ja keulanvartijat; sillä siellä oli valiojoukko ja korkeimmat laidat. Mutta kun väkeä ensin kaatui keskilaivalla ja miehiä seisoi harvassa maston ympärillä, koetti Eirik jaarli nousta alukseen ja pääsikin Käärmeeseen itse viidentenätoista. Silloin Hyrning, Olavi kuninkaan vävy, kävi häntä vastaan seurueineen, ja siellä sukeusi mitä tuimin ottelu ja se päättyi siten, että jaarli peräytyi takaisin laivaansa. Mutta niistä miehistä, jotka olivat häntä seuranneet, kaatui muutamia ja toiset olivat haavoittuneet. Siitä kertoo Tord Kolbeininpoika:

Taisteli kypäräpäiset teljoilla hurmeisilla. Kauniin maineen sai, ken herraansa suojasi miekoin; tunturin kaartuva katto[120] murtua saakoon ennen kuin Hyrning unhoon joutuu.

Nyt sukeusi taas mitä tuimin taistelu, ja siinä kaatui paljon väkeä Käärmeellä. Mutta kun miehistö, jonka oli määrä puolustaa Käärmettä, hupeni hupenemistaan, koetti Eirik jaarli toistamiseen nousta alukseen, ja jälleen hän kohtasi kovaa vastarintaa. Kun Käärmeen keulavartijat näkivät tämän, siirtyivät he peräpuolelle, kääntyivät jaarlia vastaan ja ahdistivat häntä voimakkaasti. Mutta kun Käärmeellä oli nyt kaatunut niin paljon väkeä, että partaat olivat monin paikoin tyhjinä, ryhtyivät jaarlin miehet kapuamaan usealta taholta. Silloin kaikki ne, jotka vielä olivat Käärmeen turvana, pyrkivät aluksen peräpuolelle, missä kuningas oleskeli.

Kolbjörn tallimestari nousi sillalle kuninkaan viereen; he olivat varsin samanlaisissa puvuissa ja varusteissa. Kolbjörn oli hyvin roteva ja kaunis mies. Nyt syntyi taas mitä kiivain ottelu eturuumassa. Mutta siitä syystä, että niin moni jaarlin miehistä, kuin alukseen mahtui, oli noussut Käärmeeseen ja hänen purtensa saartivat sen joka taholta ja väkeä oli niukalti vastustamassa niin suurta joukkoa, kaatuivat useimmat ennenpitkää, vaikka olivatkin sekä voimakkaita että urhoollisia miehiä. Mutta Olavi kuningas ja Kolbjörn hyppäsivät silloin mereen, kumpikin omalle puolelleen. Jaarlin miehet olivat soutaneet pikkuveneitä ympärille ja surmasivat ne, jotka syöksyivät mereen, ja kun itse kuningas heittäytyi alas sillalta, niin he halusivat saada hänet vangiksi viedäkseen Eirik jaarlin luo. Mutta Olavi kuningas kohotti kilven suojakseen ja sukelsi alas syvyyteen. Kolbjörn sitävastoin työnsi kilven alleen ja suojeli itseään siten keihäiltä, joita lennätettiin alempana olevista aluksista; ja hän putosi mereen siten, että kilpi jäi hänen alleen, eikä hän niin ollen vaipunut syvyyteen kyllin nopeasti, vaan joutui vangiksi ja nostettiin erääseen purteen. Miehet luulivat häntä kuninkaaksi ja veivät hänet Eirik jaarlin luo; mutta kun jaarli huomasi, että hän oli Kolbjörn eikä Olavi kuningas, sai Kolbjörn armon. Mutta tällöin kaikki ne, jotka vielä olivat hengissä Olavi kuninkaan miehistä, heittäytyivät mereen Käärmeestä, ja Halfröd kertoo, että Torkel Nevja, kuninkaan veli, hyppäsi viimeisenä mereen:

Sai urhea Torketel nähdä Kurjen ja kummankin Käärmeen kelluvan tyhjinä (pelkoa ei taistossa tuntenut hän); kantaja käsirengasten, taiston kestäjä, silloin merehen syöksyi, uiden turvaan pyrki hän myös.

Ennen on kerrottu, että Sigvalde jaarli saapui Olavi kuninkaan seurassa Vendinmaahan; jaarlilla oli kymmenen alusta sekä lisäksi yhdestoista, jossa Astrid ruhtinattarella, Sigvalde jaarlin puolisolla, oli väkensä. Kun Olavi kuningas oli heittäytynyt mereen, kohotti koko sotajoukko voitonhuudon, ja silloin jaarli antoi miestensä työntää airot veteen ja souti taisteluun. Mutta se vendiläispursi, jossa Astridin miehet olivat, souti takaisin Vendinmaata kohti, ja siitä sai heti moni aiheen kertoa, että Olavi kuningas oli veden alla riisunut yltään rautapaidan ja sukeltanut pois suuralusten lähettyviltä ja sitten uinut vendiläispurteen, ja Astridin miehet olivat vieneet hänet maihin. Ja siitä ovat muutamat sitten sepittäneet monta tarinaa Olavi kuninkaan retkistä. Mutta olipa tämän asian laita mikä hyvänsä, sen koommin ei Olavi kuningas enää saanut valtakuntaa Norjassa.

Eirik jaarli Haakoninpoika sai voitossa Suur-Käärmeen ja paljon saalista ja ohjasi Suur-Käärmeen taistelusta. Sitten Tanskan Svein kuningas ja Olavi svealaisten kuningas sekä Eirik jaarli jakoivat Norjan valtakunnan keskenään. Mutta Eirik jaarlin veli Svein Haakoninpoika, joka oli kihlannut Holmfridin, Svean kuninkaan tyttären, sai jaarlikunnan Olavi Svealaiselta. Svein jaarli oli komein mies, mitä milloinkaan on nähty. Eirik jaarli ja Svein jaarli antoivat kumpikin kastaa itsensä ja ottivat oikean uskon; mutta niin kauan kuin he hallitsivat Norjaa, antoivat he jokaisen tehdä uskonasioissa niinkuin halusi, mutta vanhat lait he pitivät tarkoin voimassa ja samaten kaikki maan tavat, ja he olivat suosittuja miehiä ja hyviä hallitsijoita. Eirik jaarlilla oli veljeksistä eniten sananvaltaa kaikessa hallinnossa.

Viiteselitykset:

[1] Lähteinä Maailmanhistoria; P.A. Munch, Det norske Folks Historie, I osa; Salmonsens, Konversationslexikon.

[2] Haakon kuningas ja Skule herttua lienevät useille lukijoille tutut Ibsenin "Kuninkaanalut" näytelmästä.

[3] Aasat olivat muinais-skandinaavilaisten mahtavin jumalsuku, joka tarujen mukaan oli peräisin Tanais- l. Don-joen itäpuolella olevasta maasta, Aaselannista. Heidän päämiehensä oli Oden, sittemmin pohjoismaisen mytologian pääjumala.

[4] Norjan eteläisimmän osan keskinen alue.

[5] Fylke: oikeastaan maakunta, joka muodosti sotilaallisessa ja hallinnollisessa suhteessa valtakunnan alaosaston; tässä se tarkoittaa usein pikkukuninkaan hallitsemaa aluetta.

[6] Tässä kappaleessa esiintyvät tiedot ovat saadut osittain Ynglinge-tarinasta, osittain Halvdan Mustan tarinasta.

[7] Drammen-joen varsilla Randsfjord-järven eteläpuolella (nyk. Kristiansamtissa).

[8] Raivopää = berserk. Näistä annetaan seuraava selitys Ynglinge-tarinassa: "Oden saattoi tehdä niin, että taistelussa hänen vihollisensa tulivat sokeiksi tai kuuroiksi tai aroiksi, mutta heidän aseensa eivät purreet sen paremmin kuin sauvat; mutta hänen omat miehensä ryntäsivät haarniskoitta ja olivat hulluja kuin koirat tai sudet, purivat kilpiinsä ja olivat väkeviä kuin karhut tai härät; he surmasivat ihmisiä, mutta heihin ei pystynyt rauta eikä tuli."

[9] Mjösen-järven itäpuolella.

[10] Tähän päättyvä osa on Halvdan Mustan tarinasta; seuraava muodostaa pääosan Snorren Harald Kaunotukan tarinaa.

[11] Henkivartio vastaa tässä useimmiten hird -nimitystä; tämän jäsenet olivat läheisessä persoonallisessa suhteessa päällikköönsä.

[12] Hardangerin ja Bergenin seudut.

[13] Nyk. Folden-vuonon ympäristö.

[14] Nyk. Kristianian-vuonon seudut sekä lähin rannikko Skagerrakin itäpuolella.

[15] Kattegatin lahti Norjan ja Ruotsin rajalla.

[16] Sigurd Ring oli mahtava pohjoismainen kuningas 8:nnen vuosisadan puolivälissä.

[17] Norjan ja Ruotsin välinen metsäseutu, nyk. Kongsvingerin tienoilla.

[18] Gööta-joki.

[19] Nyk. Eidsfjordin ja Storfjordin välillä.

[20] Hafsfjord, lähellä nykyistä Stavangeria.

[21] Hjaltland, nykyiset Shetlannin saaret.

[22] Orkn-saaret = Orkney-saaret; Suder-saaret = nykyiset Hebridit.

[23] Möre, Trondhjemin-vuonon suupuolelta etelään.

[24] Gange-Rolv = Rolv Jalkamies.

[25] Itämailla tarkoitetaan Venäjää, varsinkin nykyisiä Itämerenmaakuntia.

[26] Valland, Ranska, varsinkin sen pohjoisosa.

[27] Snorren mukaan oli Gange-Rolv siis norjalainen, mutta myöhempi historiantutkimus on huomannut tämän epäiltäväksi ja arvellut Normandian valloittajat pikemmin tanskalaisiksi. Vrt. Henrik Schück y.m.: "Svenska folkets historia", edellinen osa, siv. 179.

[28] Vilhelm Valloittaja.

[29] Nykyinen Tofte Gudbrandin-laaksossa.

[30] Nykyinen North-Ronaldsey, koillisin Orkney-saarista.

[31] Tässä markalla tarkoitetaan painoa.

[32] Alkujaan kihlakuntansa talonpoikien perinnöllinen johtaja; Harald Kaunotukan ajoista kuninkaan henkivartion (hirdin) jäsen ja kuninkaan jaarlin alainen.

[33] Nykyinen Sönd- ja Nordfjord Keski-Norjassa.

[34] Sakslanti = Pohjois-Saksa.

[35] Bretlanti = Wales ja muut Englannin länsiosat.

[36] Norjan pohjoisin rannikko, alkaen jotensakin Tromsön kaupungin tienoilta.

[37] Vienanmeren rantamaat ja Vienanjoen suupuoli.

[38] Haalogalanti eli Helgeland, Norjan rannikko pohjoisen napapiirin vaiheilta Finmarkiin asti.

[39] Tröndit, Trondhjemin tienoon l. Tröndelagenin asukkaita.

[40] Björn oli Harald Kaunotukan ja Öistein jaarlin tyttären Svanhildin poika; hänen veljensä oli Olav.

[41] Kristianian-vuonon länsipuolinen alue; siinä sijaitsi Norjan vanhin kaupunki Tunsberg, nykyinen Tönsberg.

[42] Nykyinen Selven, Trondhjemin-vuonon eteläpuolella.

[43] Halvdan Musta oli Harald Kaunotukan ja Trondhjemin jaarlin Haakon Grjotgardinpojan tyttären Aasan poikia.

[44] Sigurd oli isänsä Haakon Grjotgardinpojan kuoltua saanut tämän jaarlinarvon; hän oli Harald kuninkaan lanko.

[45] Nykyinen Helleren, lounaaseen Bergenistä.

[46] Muinaisengl. Aethelstan, Englannin kuninkaana 924-940.

[47] Molemmat paikat nykyisen Haugasundin lähellä pohjoiseen Stavangerista. Paikalle on 1872 pystytetty Harald Kaunotukan muistopatsas, johon on liitetty yllämainittu paasi, 3,54 m:n pituinen ja 1,25 m:n levyinen.

[48] Harald kuninkaan ja Öistein jaarlin tyttären Svanhildin poika.

[49] Harald Kaunotukan ja Aasa Haakonintyttären poika.

[50] Trygve oli edellämainitun Olavi Haraldinpojan poika. Gudrödin isä oli Björn Kauppi, Harald kuninkaan poika, joka oli saanut surmansa taistellessaan Eirik Verikirvestä vastaan.

[51] Hird, jonka jäsenet olivat läheisessä persoonallisessa suhteessa johtajaansa.

[52] Sellainen lähetettiin sanansaattajan mukana todisteeksi luotettavuudesta (kuten myöhemmin kirje).

[53] Northumberland,

[54] Nykyinen York.

[55] Lodbrokinpojat olivat sen tanskalaisjoukon päälliköitä, joka saapui Englantiin 865 ja valloitti Yorkin. Näistä Halvdan tuli kymmentä vuotta myöhemmin Northumberlandin kuninkaaksi, mutta 880 omat miehet karkoittivat hänet. Northumberlandin valloittivat englantilaiset takaisin 926.

[56] Eadmund, Englannin kuninkaana 940-946.

[57] Tämä kuningas hallitsi 9:nnen vuosisadan alkupuolella.

[58] Njård oli tuulen valtias sekä aaltojen ja tulen hillitsijä, lisäksi perin rikas ja antelias.

[59] Fröi oli sateen ja päivänpaisteen sekä vuodentulon herra.

[60] Runotaidon jumala; Bragen malja = vainajain muistomalja.

[61] Näistä molemmista kausista kertoo Snorre esipuheessaan seuraavaa: "Ensimmäistä kautta sanotaan polttokaudeksi; silloin oli poltettava kaikki kuolleet miehet ja pystytettävä heille muistokiviä… Mutta sen jälkeen kuin Dan Ylpeä, Tanskan kuningas, oli teettänyt itselleen hautakummun ja määrännyt, että hänet oli kuoltuaan kannettava siihen kuninkaanpuvussa ja sotisovassa ratsuineen ja satuloineen ja muine tavaroineen, tekivät useat hänen miehistään samoin, ja siitä sai alkunsa kumpukausi Tanskassa."

[62] Tor oli sodanjumala, jolla oli aseena m.m. vasara.

[63] Nykyinen Karmö Stavangerin pohjoispuolella.

[64] Vendel, nykyinen Vendsyssel Jyllannissa; Agder, Norjan etelärannikolla.

[65] Nordfjordin luona.

[66] Edellisen säkeistön "merisankari" ja Harald tarkoittavat Harald Eirikinpoikaa.

[67] Gåndul ja Skågul, kaksi valkyyriaa l. sodan hengetärtä. — Yngven suku sai nimensä Yngvestä l. Fröistä, jonka isä Njård oli Odenin kuoltua saanut vallan svealaisten keskuudessa; myöskin käytettiin Ynglinga-nimeä.

[68] Ryygit, Rogalannin asukkaat; pohjolan miehet tässä Haalogalannin miehet; taanat, tanskalaiset.

[69] Sikling, taruhistoriallinen tanskalainen kuningassuku, tässä kuningas. — Taivaisen vaatteet = haarniskat.

[70] Dåglingit = kuninkaat.

[71] Hermod, Odenin poika, sotaisan sankariuden olennoima; Brage, runouden jumala.

[72] Fenre- l. Fenris-hukka, häijyn Lokin poika, jonka jumalat viekkaudella saivat kahleisiin; pääsee maailman lopussa vapaaksi ja koituu turmioksi Odenillekin.

[73] Håld = vapaatilallinen.

[74] Meriratsu = laiva.

[75] Oslo-vuono l. nykyinen Kristianian-vuono.

[76] Odenin vaimo = maa.

[77] Venäjä; nimitys johtui maan lukuisista kaupungeista.

[78] Novgorodin kaupunki.

[79] Limfjordin suulla.

[80] Ne, jotka jäivät noudattamatta sotakutsua tai saapuivat väärälle paikalle tai väärään aikaan, saivat suorittaa sakkoja.

[81] Bornholm.

[82] Nykyinen Pohjois-Saksa itäisestä Holsteinista Itä-Preussiin.

[83] Burislav = Boleslaw. Burislavilla ei tässä ole ymmärrettävä Puolan Boleslaw I:tä (992-1025), vaan hänen isäänsä Miescoa eli Mieczyslawia (964-992).

[84] Flanderi.

[85] Vandræde-skald.

[86] Valkeren = Walcheren-saari; flemingit = flaamilaiset.

[87] Scilly-saaret.

[88] Gardariikin asukas.

[89] Gyda oli Olavi Kvaranin tytär, ei sisar; Olavi Kvara kuoli iäkkäänä miehenä 980.

[90] Jomsborg eli Jom ( Jumne ) oli linnoitettu kaupunki Wollinsaaren itärannalla Oder-joen suulla; tarun mukaan sen perusti Harald Sinihammas 960:n vaiheilla.

[91] Edelred, Englannin kuningas 978-1016.

[92] Nykyinen Hareidland Söndmöressä.

[93] Puolitoista sataa = 180.

[94] Vastaa tässä 26,7 grammaa.

[95] Venäläinen nimi — Vsevolod.

[96] Tästä pojasta tuli myöhemmin Norjan kuningas Olavi Pyhä. Jäljempänä Snorre kertoo, että Olavi kastettiin kristityksi Olavi Trygvenpojan toimesta, mutta siinä hän erehtyy, sillä Olavi kääntyi kristinuskoon vasta varttuneena, Normandiassa ollessaan.

[97] Eteläisessä Hordalannissa.

[98] Trondhjemin-vuonon suulla.

[99] Nyk. Munkkisaari Kid-joen suun edustalla, Trondhjemin kaupungin ulkopuolella.

[100] Nykyinen Kastelgården Göta-joen pohjoisen haaran varrella.

[101] Olavi piti silloisten kristittyjen tavoin Odenia pahana haltiana.

[102] Frostan käräjät pidettiin samannimisellä niemellä Trondhjemin-vuonon varrella.

[103] Vainovasamassa oli köysi tai vitsasrengas riippumassa toisesta päästä, ja se kutsui kaikki miehet aseistettuina käräjille.

[104] Nyk. Tjöttö Helgelannin Alstahaugin eteläpuolella (65° 50').

[105] Salten-vuono.

[106] Nyk. Vaagan Lofotein Vaagössä.

[107] Viikinkialuksessa eli draakissa oli kappaleen päässä keulasta n.s. krapperummet, jonka soututuhdot jakoivat useihin osiin.

[108] Valkoisia l. kastevaatteita käytettiin viikon päivät kasteen jälkeen.

[109] Norjan kielellä vandræde-skald, s.o. runoilija, jonka kanssa on vaikea tulla toimeen.

[110] Pohjois-Amerikassa, mahdollisesti Nova Scotia.

[111] Bremangerlandin Hornelenissa Nordfjordin edustalla

[112] Tämä ei pidä paikkaansa; Svein kuningas hylkäsi Gunhildin ja lähetti hänet kotiinsa Vendinmaahan, mistä hänen poikansa toivat hänet Sveinin kuoleman jälkeen takaisin Tanskaan.

[113] Puolan Boleslaw I (992-1025). Vrt. viite 83.

[114] Jonkinlainen iso meripursi, jossa ei ollut "päätä" keulassa.

[115] Svåld ei ole saari, vaan satama ja joensuulahti hiukan länteen Rügenistä.

[116] Katso "skeidin" selitystä 114.

[117] Partaniekaksi (barde) sanottiin laivaa sen vuoksi, että niitä emäpuun osia, jotka työntyivät etu- ja peräkeulan yläpuolelle, nimitettiin sen parraksi.

[118] Norjan kielessä sanaleikki "baade röd og ræd" = sekä punainen että arka.

[119] Lauta, joka sijaitsee perämiehen pään takana hänen istuessaan ohjaamassa.

[120] Taivaan laki.