ANTIGONE

Kirj.

SOPHOKLES

Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut

Kaarlo Koskimies

WSOY, Porvoo, 1910.

ALKULAUSE.

Tätä tavallaan jo 3:tta Antigoneen suomennoksen painosta varten olen, kuten helposti huomataan, ottanut varteen sitä etevää, tarkkaa ja monipuolista arvostelua, jonka edellinen eli 1885 v:n painos sai osakseen seuraavan vuoden "Valvojassa" nyk. prof. O.E. Tudeer'ilta. Hänen neuvojaan ja vihjauksiaan, mikäli mahdollista, noudatellen olen melkein uudestaan kirjoittanut "Kirjallis-historiallisen johdannon" alussa sekä lyyrillisissä osissa koettanut parantaa "rytmillistä responsionia", y.m. siinä silti onnistumatta kuten olisin mielinyt. Alusta asti oli aikomukseni vain "keveällä kädellä" suorittaa tarpeelliset korjaukset, sillä perinpohjaisempien parannusten tekoon puuttui minulta sekä aikaa että halua. Näinpä saanee kyllä "Antigone" vielä odottaa lopullista juhla-asuansa astuakseen Suomen kansan katseltavaksi.

Suomentaja.

JOHDANTO.

I. Sophokleen kirjallinen toimi.

[Ks. Schneidewin-Nauck'in Sophokl. painoksen johdantoa, K. Sittl. Gesch. d. gr. Lit. y.m.]

Eräs kreikkalaisen kirjallisuuden pääominaisuus, joka luo sille omituisen elävyyden ja viehätysvoiman, on sen luonteva ja perin kansallinen kehitys. Kirjallisuus on sisimmässä yhteydessä kansan elämän kanssa ja kuvastaa tosiperäisesti tämän sisällistä ja ulkonaista historiaa. Samassa määrin kuin kansallishenki taisteluissa ja voitoissa kasvaa ja voimistuu, sekä korkeat aatteelliset voimat innostavat kansaa jaloihin töihin, alkaa myös runous ihanimpia kukkiansa kehitellä. Niinpä sen korkein muoto, draama, oli kukkeimmillaan kohta persialaissotain jälkeen, jolloin elon voimia uhkuva kansanvaltainen Atheena yhä laajemmalle levitti valtaansa ja kunniakas ulkonainen historia loi lukemattomia uusia elon-aiheita ja vaikuttimia hengen aloille.

Niinkuin helleenien kertomaruno syntyi ionilaisella ja lyyrillinen runous aiolilais-doorilaisella maaperällä, niin molempain korkeampi yhteys, draama, syntyi ja kehkesi kukalleen siellä, mistä koko Hellaan varsinainen hengenviljelys oli kotoisin, Atheenassa. Vähäpätöinen oli sen alku. Jokavuotisissa Dionysos- eli Bakkhos-juhlissa, joita vietettiin viininkorjuun jälkeen, oli jo kauan mainitun jumalan kunniaksi laulettu virsiä ja näissä kerrottu kaikenlaisia seikkailuja ja vaiheita, joita hän Satyyrien ja Sileenien seurassa maasta maahan kuljeksiessaan ja ihmisille viininviljelystä opettaessaan oli kokenut — kun Arion, Lasos, ja muut runoilijat (600-500 e.K.) alistivat nämä laulut l. "dithyrambit" taiteellisen käsittelyn alaisiksi. Vartavasten harjoitetut laulukuorot saivat, piirissä kiertäen alttaria, säkeistöissä ja vastasäkeistöissä esittää Bakkhon kohtaloita, samalla kuin Satyyriksi naamioitu henkilö erilaisin elein säesteli esitystä. Osottelevan aineksen kerran päästyä dithyrambiin, kehittyi tästä vähitellen täydellinen näytelmä. Tuon Satyyrin tai Sileenin tarvitsi vain aluksi sopivissa kohdin keskeyttää kuorolaulujen jonoa kertomalla kohtauksia jumalan elämästä; mitä vilkkaammin hän sen teki, elävöittäen esitystään sopivilla liikkeillä, sitä pikemmin katsojat olivat illusionin vallassa, ja draama oli valmis. Alettua tietä mentiin yhä edemmäs; alettiin käsitellä muitakin aineita kuin Bakkhos-piiristä otettuja. Sopivia aiheita tarjosi rikas sadusto jumalineen ja sankareineen, sitä enemmin mikäli eepillinen runous jo oli ehtinyt niitä muokkailla. Ja draamallisen aineksen rikastuessa supistui lyyrillinen yhä vähempiin, koskaan klassillisena aikana silti kokonaan katoamatta, sillä siksi elimellisesti se kuului antiikin draamaan. (Näin tämä draama, kun vielä sen lyyrilliset osat esitettiin soitannon yhteydessä, paraiten muistuttaa uuden ajan ooperaa.) Pian ei riittänyt enään tuo yksi henkilö kuoron kanssa puheita vaihtelemaan. Uudet aineet vaativat lisää toimivia henkilöitä ja näyttelijäin lukua täytyi lisätä. Kun sama henkilö esiintyi useammassa roolissa, tultiin kauan toimeen 2:lla varsinaisella näyttelijällä, kunnes toiminnan yhä vilkastuessa lisättiin 3:s, jopa joskus 4:skin (Sophokles).

Tärkeintä draaman kehitykselle oli kumminkin se seikka että varsinaiset runoilijat alkoivat sille neroansa omistaa. Dionyson taruaiheita ei enää varsinaisesti käsitelty muuta kuin n.s. Satyyridraamoissa. Myytillinen piiri, sankarisadut pysyivät kuitenkin koko klassillisen ajan sinä aarreaittana, josta tragediain aiheet etupäässä otettiin, jos kyllä jo toisinaan tosihistoriastakin niitä yritettiin ottaa. Yleisön naivi katsantokanta kuitenkin vielä sellaisia vieroi. Niinpä kerrotaan että, kun Phrynikhos (noin v. 490) näytelmällään "Mileton valloitus" sai katselijat heltymään kyyneliin, runoilijaa kiellettiin enään tätä kappaletta esittämästä, vieläpä tuomittiin tuhannen drakman sakkoihin syystä että hän muistuttamalla kansaa sen heimolaisia kohdanneesta onnettomuudesta oli tehnyt huonon palveluksen isänmaalleen! — Myöskin yksi Aiskhylon säilyneistä draamoista "Persialaiset", käsittelee samanaikuista historiallista tapausta (Salamiin taistelua). Runoilijan vakava uskonnollinen kanta painaa kuitenkin siihen saman leiman kuin hänen muihinkin näytelmiinsä.

Aiskhylon näytelmissä on draamallinen puoli, dialogi ja toiminta, jo anastanut pää-alan. Ja kuitenkin juuri tämä puoli, tapausten kulku, paljon vähemmin herättää harrastustamme kuin aate-sisällys. Kuinka erilaisia henkilöitä ja tapauksia A:n näyttämöllä esiintyykin, edustavat ne, itse tietämättänsä, perinnä ihmistä, joka — yksilönä tai yhteiskunnan ja valtion jäsenenä — kansalaisena, miehenä, vaimona — taistelee kohtalon kovuutta vastaan, ikävöiden onnellisempia oloja. Siinä ei ole erotusta helleenin ja persialaisen välillä. Muutamin rohkein piirtein ovat nuo aatteiden kannattajat hahmoiltu, usein jylhän suuriksi, karkeiksi. Eivät he paljo toimi, toiminta ei ole monimutkaista. Sitä enemmän he puhuvat.

Sophokles jatkaa kehitystä omaan suuntaan. Niin, hänessäpä antiikin draama kohosi sille korkeuden asteelle, josta se ei enää ylennyt, vaan pikemmin huononi, kuten kyllä näkyy, jos vertaa häntä Euripidekseen.

Jos Aiskhylos kunniakkaasti edustaa Solonin aikaista Atheenaa, sitä Atheenaa, joka voittorikkaasti puolusti Hellaan vapautta Itämaiden sortovaltiaita vastaan, on hänen nuorempi seuraajansa ja kilpailijansa Sophokles (496-405) Perikleen Atheenan loistava edustaja. Edistynyt kehityskanta ilmenee ehkä vähemmin aatteissa, joita S:n näytelmät esittävät, kuin näiden taiteellisessa tekniikassa. Mutta puhuu niistä sen ohessa erilainen henkinen luonnekin. Aiskhylos on ikäänkuin valtava vuorivirta, jonka komeutta täytyy ihmetellä silloinkin kun se vuolteihinsa tempaa monen sulokukkasen äyräältään. Tuota jylhää komeutta ei ole Sophokleen runottarella, mutta se ihastuttaa meitä lempeällä somuudellaan; pelkällä taitavalla näyttämölle-panollaan se saavuttaa etuja, joista ei Aiskhylos tiedä mitään. Ja niin oli ajankin maku muuttunut, että edellinen nuorena vasta-alkajana kilpailussa voitti ijäkkään mestarin ja ennen pitkää oli yleisön suosikki.

Sophokles oli tavattoman tuottelias. Tiedetään hänen sepittäneen ainakin 100 näytelmää, vaikka näistä on ainoastaan 7 täydellisesti säilynyt. Useista on kuitenkin jälellä arvokkaita katkelmia ja useampain hukkuneiden näytelmäin sisällys voidaan niiden nimistä ainakin osapuille arvata.

Aiheensa Sophokles tietysti ammensi sieltä mistä edeltäjänsäkin — kertoilevan kansanrunouden heruvista hettehistä. Ja hänen tapaiselleen runoilijanerolle nuo sankarit monenmoisine taisteluineen ja onnenvaiheineen tarjosivat kyllin aihetta runollisesti käsittelemään noita ihmiskunnan alati palautuvia tärkeitä elinkysymyksiä, mitä, miten ja miksi puuhaamme, pyrimme, suremme, iloitsemme, elämme, kuolemme, missä määrin olemme vapaita, missä kohtalon salavoimista riippuvia — sekä luomaan aatteensa kaikkien tajuttaviin, tenhoisiin, eläviin henkilömuotoihin. Noin 40:n näytelmän aiheet ovat Troian, 6:n Theeban satupiiristä; useihin on runoilija saanut aiheet Attikan saduista y.m. Samoja satuja oli jo Aiskhylos osaksi käsitellyt, kuten yhtäläiset nimetkin osottavat. Mutta mikä erotus näiden kahden välillä! Luulisi lukevansa aivan eri tapauksista kun esim. Aiskhylon "Khoephoroi" ja Sophokleen "Elektra" käsittelevät osittain samoja juttuja. Siksi erilainen on kummallakin koko käsityskanta ja runoilijaluonne. Sophokles tahtoi käsitellä aineitaan vapaammin ja itsenäisemmin inhimillisiä näkökohtia noudatellen. Ihmiselämä siveellisesti seulottuna, runollisesti valaistuna jäi hänen liikkuma-alakseen. Siksi hän mieluummin esittää mielen ja tunteen sisällistä elämää myötätuntoa herättävällä tavalla. Toisin Aiskhylos. Liikkuen halusti jumalain ja puolijumalain piirissä jättää hän ihmeille laajan alan, jolloin hän rohkean fantasiansa avulla etupäässä tahtoo tenhota silmää ja korvaa. Hänen omituisluontoinen siveellis-uskonnollinen katsantotapansa määrää tavallaan näytelmien ulkomuodonkin. Vakavalla mielellä syventyen satumailmaan ja sen aiheiden nojassa kehitellen aatteitaan valitsi hän tavallisesti samasta sadustosta 3 tragillisen ristiriidan jaksoa ja liitti ne kolmena näytelmänä yhdeksi "trilogiaksi", näyttääkseen koko sukupolvia peräkkäin vainoavan kostonhengen toimintaa. Jos ihminen kerran, ylpeillen etevyydestään tai valta-asemastaan, on röyhkeästi rikkonut siveellisen maailmanjärjestyksen, on hän vaatinut tämän järjestyksen valvojat, jumalat taisteluun, joka ei vähällä pääty. Ensi konfliktista syntyy uusia, rikoksista rikoksia. Zeus sallii ihmisten aikansa kostaa toisilleen, suo heille senverran tahdonvapautta, että he totellen pahan sisunsa ääntä samalla panevat toimeen hänen oikeutensa tuomioita. Mutta rikos ei silti lakkaa olemasta rikos; vasta kun kaikki räähkät on sovitettu, pahat rangaistu, vasta vaivojen ja vaurioiden takaa valkenee sovinnon päivä, jumalain armo ja viisaus vallitsee ja uusi elämä on mahdollinen siveellisellä pohjalla.

Näin Aiskhylos. Vaikka Sophokles kyllä hänkin antaa draamoilleen syvän siveellisen ytimen ja osaa konflikteja niissä kehitellä, saa hän kuitenkin kaikki sopimaan yhden draaman kehyksiin — puhtaasti taiteelliselta kannalta epäilemättä suuri edistysaskel. Hän ei tahdo etupäässä kehitellä uskonnollisia ja viisaustieteellisiä ongelmia, vaan tutkia ja käsittää ihmisluonteita ja sieluntiloja, perustellakseen niihin oikein ja todesti toimia, jotka vastustamatta vievät loppuratkaisuun. Psykologinen puoli, elämässä esiintyvä luonteiden kehitys oli pääasia, siten vasta saattoi draamallinen toimi luontevasti sujua. Näyttelijöitä lisäämällä tehtiin hienompi psykologinen kehitys mahdolliseksi. Nyt saattoi päähenkilön rinnalle astua syrjähenkilö vastakohdallaan edellisen kuvaa täydentämään ja valaisemaan, niinkuin esim. Antigoneen rinnalle Ismene, viekkaan Odysseun rinnalle suorasukainen Neoptolemos j.n.e. Luonteitten ominaispiirteiden selvetessä, vastakohtien jyrketessä toiminta varmistuu, puheenvaihto vilkastuu, repliikit käyvät kuin miekaniskut.

Jo vanhan ajan taidekriitikot (Aristoteles ja muut) tunnustivat Sophokleen ansiot. Hän oli heistä alallaan päämestari, joka onnistuneesti osasi yhdistää ylevää ja lempeää esitystapaa. Kun he, kuten mielellään tekivät, antoivat hänelle kunnianimen "tragillinen Homeros", pitivät he silmällä tuota vakavaa tyyntä suuruutta, joka halveksii kaikkea tyhjää koristetta, mikä on ulkopuolella runon omaa viehätysvoimaa; tuota selkeyttä, joka muutamalla sattuvalla piirteellä, jollakin toimivan henkilön sanansutkauksella esittää hänet elävänä eteemme. "Mehiläiseksi" he häntä sanoivat, joka osaa kaikkialta kerätä kaunista, jos kohta somuuden rinnalla tarvittaissa kyllä kuuluu pontevaakin puhetta ja ankaruutta. Mielellään häntä myös kiitettiin siitä että hän kuvailee ihmiset sellaisiksi, kuin heidän tulee olla ihanteensa mukaan, eikä Euripideen tapaan alennu harmaan jokapäiväisyyden pinnalle, esittämään heitä sellaisina kuin he ovat. Siinäkin siis Sophokles noudatti kultaista keskiväliä, sillä jos hän karttoi sulotonta, ikävää realismia, ei hän myöskään viihtynyt Aiskhylon utuilmoissa, joissa sankarit astuskelevat juhlallisen kankeasti, mahtipontisesti deklamoiden. Kuinka toisin Sophokleen henkilöt puhuvat, kuvastaen tekijänsä hienommin sivistynyttä aikaa, jolloin dialektis-retoorinen notkeus on kansalaishyve! Kaikki itse asiassa olevat syyt ja vastasyyt johdellaan niistä älykkäästi esiin ja ylimalkaan henkilöt niin sulavasti ja vaikuttavasti osaavat kantaansa puolustaa, että miltei jää viimeksi puhuneen puolelle. Epäilemättä Sophokleen taide, jos kyllä edellyttäen loistavaa luontaisneroa, kuitenkin enemmän on tietoisan selvän harkinnan ja ahkerain stuudioitten tulos kuin jumal'intoisen hurmauksen välitöntä luomaa. Kun hänen runollista sulosomuuttansa kiitellään, ajateltanee etupäässä kuorolauluja, joissa usein soi lämmin tunne kauniissa kielimuodossa. Kuoro ei, kuten Aiskhylon draamoissa, ryhdy toimintaan, vaan säilyttää lyyrillisen tehtävänsä. Vilkkaalla myötätunnolla seuraten toiminnan kulkua, on se päähenkilön milloin varottava, milloin rohkaiseva tai lohduttava ystävä. Sen mieliala vaihtelee tapausten mukaan, ja enimmästi se on toimijain harhaluuloon takertunut; mutta aina se kuitenkin säilyttää sitä sielun tasapainoa, jonka katsoja tarvitsee voidakseen objektiivisesti seurata tapausten menoa. Sattuvasti onkin antiikisen murhenäytelmän kuoroa nimitetty "idealiseksi yleisöksi". Välistä kuoro on korkeammalla siveellisellä kannalla, jolta se julistaa runoilijan omimpia vakaumuksia ja sen lauselmilla pyrkii näin olemaan yleispätöinen merkitys.

Jos sitten kysymme, minkä osan Sophokles jättää kohtalolle, niin kaikissa hänen tragedioissaan on lujana pääpiirteenä se, että ihmiset luulevat toimivansa vapaasti, mielensä mukaisesti, mutta perinnä vallitsee jumalallinen kaitselmus tai viisaus, jonka kanssa yhteen törmätessään inhimillinen lyhytnäköisyys joutuu häviölle. Siveellisten periaatteiden, ylempien ja alempien harrastusten taisteluista — jommoisia jumalat panevat toimeen ihmismaailmassa ihmisten kautta, kun eri henkilöt ajavat (tai luulevat ajavansa!) mikä valtion ja kirjoitettujen lakien, mikä heimohengen, perherakkauden ja luontaisoikeuden asiaa, ja useimmiten vain alhaiset intohimot riehuvat ja telmivät — koituu lopputuloksena korkeamman siveellisen velvollisuuden laki: se tieto ja tunnustus, että syyt on sovitettu, verivelat pois pyyhitty ja uusi elämä mahdollinen ainoastaan jumalallisen anteeksiannon perustalla, nöyrästi taipumalla ylimmän viisauden alle. Sophokles antaa henkilöilleen väljemmän toiminta-alan kuin Aiskhylos; mutta heidän lumoustilansa tavallisesti vain edistää sen asian voittoa, jota he tahtovat vastustaa. Kun he samalla toimivat yksilöisluonteensa mukaisesti, kantavat he oleellisesti kohtalonsa omassa povessaan. Semmoisenaan oikeutetunkin ihmispyrinnön täytyy jäykässä johdonmukaisuudessaan loukata toisia yhtäoikeutettuja tai parempiakin pyrintöjä, ja vihdoin joutua korkeamman järjestyksen kanssa ristiriitaan ja — kukistua. Kukistuneet sankarit tavallisesti vihdoin tunnustavatkin, että heidän häviönsä oli vain jumalallisen lain voitto — ja siinäpä se tragedian ylentävä momentti juuri onkin. Ennen loppuratkaisua kaikki luulevat olevansa oikeassa, rautaisella lujuudella he puolustavat kantaansa ja vetoavat periaatteihin, joista muka oikeus, kohtuus ja sielunjalous kieltävät heitä luopumasta — kunnes hillitsemättömällä kiihkollaan jouduttavat kohtalonsa. Kun he kuitenkin tavoittavat jaloja päämääriä, herättävät he sortuessaan sääliämme. Heissä sortuu jotakin suurta ja jaloa — ja siinä se varsinainen tragillisuus on.

Näiden yleisten näkökohtain kannalta on myöskin "Antigone" tarkastettava. Sen kantatarun tapaukset ensin lyhyelti kerrottakoon.

Sittenkuin Theeban vanha kuningas Oidipos oli kohtaloonsa sortunut (ks. selit. v. 2), sopivat hänen poikansa Eteokles ja Polyneikes hallitsemaan vuorotellen kumpikin vuotensa. Mutta kun Eteokleen vuosi loppui, ei hän jättänytkään valtaa veljellensä. Tästä pakeni Polyneikes Argon kuninkaan Adraston luo, jonka tyttären hän nai. Adrastos päätti asettaa vävynsä Theeban valta-istuimelle, ja teki sitä varten muutamain muiden ruhtinasten kanssa sotaretken, kuuluisan "seitsemän ruhtinaan retken", Theebaa vastaan. Nyt syttyneessä verisessä, hurjista vehkeistään tunnetussa sodassa heitti veljespari henkensä, mitellen miekkoja keskenään, ja vihollisjoukko, joka jo oli vähällä valloittaa kaupungin, saatiin pakoon ajetuksi. Valta-istuimelle nousee nyt veljes-vainajien eno Kreon, valtias-arvostaan ylpeästi pitävä itsevaltainen mies, joka vaatii että hänen, valtiaan tahto pitää oleman lakina kaikille. Eteokleen ruumiin hän haudatti säällisesti, mutta Polyneikestä, joka oli tuonut vihollisjoukon kotimaahansa, kielsi hän kuoleman uhalla hautaamasta ja heitätti hänen ruumiinsa kedolle petojen ja lintujen raadeltavaksi. Silloin Antigone, Oidipos vainajan ylevähenkinen, jäntevä tytär, päätti, uhmaillen valtiaan kovaa, luonnotonta kieltoa, osottaa sisar-rakkauden pyhää velvollisuutta kuollutta kohtaan ja uskonnollisilla menoilla toimittaa hänelle säällisen hautauksen, joka paitsi sitä oli tärkeä kuolleen rauhalle toisessa maailmassa. Huolimatta hennon sisarensa Ismeneen varotuksista panee hän aikeensa toimeen — mutta joutuu kiinni ja tuodaan vihaisen Kreonin eteen. Pelkäämättä tunnustaa hän kohta tekonsa puolustuksekseen lausuen, että korkeampana Kreonin säännöksiä ovat jumalien ikuiset, kirjoittamattomat lait, jotka säätävät pyhiä velvoituksia kuolleita kohtaan. Mutta Kreon, joka vain näkee Antigoneen työssä kapinanvehkeen valtias-tahtoansa vastaan, joutuu vihan vimmaan ja tahtoo heti toteuttaa kuoleman-uhkauksen. Silloin ilmestyy Ismene suruisena ja väittää, lievittääkseen sisarensa rangaistusta, itsensä osalliseksi työssä; Kreon näkyy uskovan sen ja lykkää asian ratkaisun vähä tuonnemmaksi. Silloin tulee Haimon, Kreonin poika ja Antigoneen sulhanen, ja pyytää hartaasti isäänsä luopumaan päätöksestään. Mutta tämä jää järkkymättömäksi; katkeralla mielellä Haimon rientää pois ja Kreon yltyy niin intohimossaan, että antaa käskyn heti surmata Antigoneen. Tämä on — niin hän vaatii — elävältä suljettava Labdakidein vanhaan, maan-alaiseen hautaholviin, siellä nälkään kuolemaan. Tuomio pannaankin viipymättä toimeen, ja vasta kuolon kauhujen ääressä herää Antigoneen sydämessä kaiho ja katkeruus siitä, että hänen nuorena on jättäminen elon ilo ja valo ja rakkautensa. Nyt on Kreon tuhotyöllään jouduttanut kohtalonsa ja kohta sen salamat iskevätkin häneen. Vanha Teiresias tietäjä julistaa hänelle hirveää onnettomuutta; hän säikähtää ja tahtoo peruuttaa päätöksensä — mutta liian myöhään! Antigone on hautatyrmässä itse lopettanut henkensä; Haimon hurjan epätoivon vallassa tappaa itsensä armaansa vieressä, ja Eurydike, Kreonin puoliso, kuultuansa armaan poikansa kohtalon, surmaa myös itsensä. Kreon yksin jää elämään, hirveitä omantunnon tuskia kärsimään. Hän oli polkenut perheellisen rakkauden pyhät tunteet; hänet rangaistaan siten, että koko hänen oma perheellinen onnensa murskataan maahan.

Tästä käsin on tahdottu päästä näytelmämme periaatteesta selville. Eikä se näykään piilevän pimeässä. Onhan siinä ristiriidassa perheen inhimillinen oikeus ja sitä ahdistava valtiollinen säännös, ja edellisen lopullinen voitto näyttää, että se hallitus, joka ei seiso perheellisen elämän, perhe-rakkauden pyhällä pohjalla, kaataa itsensä. Kahden riitaisen aatteen edustajat ovat luonteeltaan sellaisia, että heidän toiminnastaan täytyy syntyä tällainen loppupäätös. Toiselta puolen Antigone, joka jalon henkensä koko innolla pyrkii ja annaiksen alttiiksi sen hyväksi, mitä hänen sydämensä ja tapa sanoo hänelle pyhäksi ja oikeaksi. Toiselta puolen Kreon, joka itsepintaisella kiihkolla, ihmisistä ja jumalista väliä pitämättä, väkisinkin ajaa perille sen, minkä hän tahtoi uskotella itselleen ja muille olevan oikeutettua huolenpitoa yhteisestä hyvästä, mutta mikä itse asiassa oli vain itsekäs valtiaan-oikku, epähurskas työ. Varotuksista huolimatta hän silmittömällä kiihkollaan valmistaa oman perikatonsa. Vaan Antigone kuollessaan on marttyyri-loisteen kirkastamana, joka hänen asialleen valmistaa voiton.

Mutta kenties lukijalle olisikin mieluisinta kuulla mitä oma Runebergimme aikoinaan on näistä asioista miettinyt, silloin kun hän kirjoituksessaan: "Några ord om poemet Fjalar och Saimas kritik öfver detsamma" (Muutamia sanoja Fjalar runoelmasta ja Saimaan sitä koskevasta arvostelusta) lyhyesti, mutta runoilijan tarkalla aistilla selitti Sophokleen Antigoneen perusaatteen. Näin puhuu Runeberg:

"— — — Jos runoilijan tarkoitus olisi ollut kuvailla taistelua perheen ja valtion välillä [kuten J.W. Snellman 'Saimassa' oli väittänyt, kun hän arvostellessaan 'Kung Fjalar'ia' koetti selittää sitäkin yhtäläiseltä perheen ja valtion välisen ristiriidan kannalta], niin olisipa kaiken järjellisyyden mukaan valtion ja sen edustajan Kreonin pitänyt päästä voitolle, vaan perheen-etujen ('familjeintresset') olisi alemmanarvoisena momenttina pitänyt joutua häviölle Antigoneen murtuessa. Mutta kaukana siitä että näin käypi, lausuu Antigone vielä kuollessaan sen iloisen vakaumuksen, että hän kärsii korkean, pyhän asian puolesta, kun sitä vastoin kuningas, herättyään mieltänsä malttamaan, soimaa itseään teoistaan ja valittaa sokaistustaan, joka on saattanut hänet unohtamaan ylempää syntyperää olevia lakeja kuin mitä hänen omat valtiaskäskynsä ovat. Tämän asianlaidan oivaltamiseksi, joka niin selvin sanoin lausutaan, täytyy etsiä näytelmän perus-aate toisaalta kuin mistä Hegel [ja häntä seuraten Snellman] uskoi sen löytäneensä, ja taidetaanpa osata siihen jotenkin likelle, jos sinä pidetään Kreonin musertunutta ylpeyttä, hänen rangaistustansa siitä, että hän itsekkäästi on noussut sotimaan erästä pyhää tapaa, jumalallista lakia vastaan. Hänen julistamansa kielto haudata tuota kuollutta oli vain hallitsijan-oikun ilmaus hänessä, ei tarkoittanut yhteiskunnan hyvää, ja loukkasi sitä oikeutta, joka kreikkalaisen uskon mukaan manalan jumalilla oli omistaa jokainen kuollut ja jota ei itse Zeuskaan saanut heiltä kieltää. Tämä oli Kreoonin rikos ja siksi sokea tietäjä Teiresias puhuttelee häntä näin" (kts. säkeitä 1070-1076).

Alusta alkaen Kreon esiintyy röyhkeästi vaatien käskyjänsä toteltaviksi, ei siksi että hän luulee niiden lausuvan korkeampaa lakia, jumalan tahtoa, vaan ainoastaan sentähden että hän on ne hallitsijana julistanut. Niinpä hän sanoo:

"Ei kannata siis ylvästellä sen" j.n.e. (säk. 479-481).

Antigone sitävastoin katsoo itseään alati vain korkeampain käskyjen toimeenpanijaksi, joiden edessä Kreonin säädösten täytyy raueta tyhjiin, ja hän on mielestään, vainajan sisarena, lähinnä velvotettu esiintymään sellaisessa tehtävässä.

Niinpä hän vastaa kuninkaalle, kun tämä moittii häntä käskynsä rikkomisesta:

"Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut" j.n.e. (kts. säk. 450-459).

Mutta eipä Antigone yksin katsele Kreonin säädöstä tältä kannalta. Se on muidenkin näytelmässä esiintyvien henkilöiden silmissä rikos. Kun Kreon lausuu pojalleen:

"Vai eksynkö kun valtikallen' arvon suon?" vastaa tämä:

"Sen halvennat, jos jumalain arvon poljet sa".

Jopa kuorokin, joka muuten saa kuulla Antigoneelta moitetta siitä että se kuningasta peläten sopimattomasti salaa omaa mieltänsä, saattelee neitoa, kun hänet viedään elävältä haudattavaksi, tällä laululla:

"Vaan kunniakasna" j.n.e. (kts. säk. 817, 818, 821-823).

Selvimmin tuo sokea tietäjä ilmoittaa että Kreon hänen mielestään on loukannut jumalien oikeuden ja siten vetänyt ei ainoastaan itse päällensä, vaan myöskin yhteiskunnan päälle heidän uhkaavan vihansa, kun hän, kerrottuaan uhritoimen pahan-enteisiä ilmeitä, lisää:

(Kts. säk. 1015-1020).

Tässä huomaa varsin selvästi ajateltavan Kreonin toimineen itseään varten eikä valtion etu silmämääränään, niin että siis toinen noista luulluista keskenään taistelevista momenteista tässä näytelmässä kokonaan puuttuu. Jos taas asiaa käsitetään niin, että Kreon, sokaistuneena uskostaan hänelle muka yksinvaltiaana tulevasta oikeudesta ja vallasta, on astunut taisteluun jumalia vastaan, ja että Antigone sitävastoin näiden lakien mukaan rikkoo hänen lakinsa, niin näytelmän loppupäätös näinkin näyttää kauniilta ja johdonmukaiselta, sensijaan että se toiselta kannalta katsottuna olisi yhtä aiheeton kuin tunnetta loukkaava. Tosin Antigonekin murtuu, mutta kuinka toisenlaiselta soikaan hänen hyvästijättösanansa (säkeissä 891, 892 j.n.e.), joissa hän niin iloisesti lausuu toivonsa saada rakastettuna ja rakastaen jälleen nähdä isänsä, äitinsä, veljensä, ja sitten luottamuksellisesti kysyy: "minkä taivaan käskyn rikoinkaan?" — kuinka toisenlaiselta kuin Kreonin sydäntä vihloava epätoivo, kun hän, menetettyään poikansa, jonka vielä keskellä kuolemaa kytevän vihan hän on päällensä vetänyt, tuntien syyllisyytensä puhkeaa puheiksi: "Voi minua!" — j.n.e. (säk. 1261-1269) ja kuoro vastaa hänelle: "nyt vasta, liian myöhään, näyt oikean asiantilan älyävän". — —

2. Kreikkalaisesta näytelmästä ja teatteri-laitoksesta vähän.

Koska teatteri oli saanut alkunsa Dionysosjumalan juhlista, niin se ympyriäinen tai puoliympyränmuotoinen avara kenttä eli tanner (orkhestra), jolla juhlakuoro suoritti jumalan kunniaksi laulujansa, kierrellen kentän keskellä olevaa thymele nimistä alttaria, oli teatterin ensimäinen ja oleellisin osa, joksi se jäikin vielä sitte kun näytelmä jo alkoi itsenäisemmäksi kehittyä. Näytelmä saattoi sitä vähemmin alkuperänsä unohtaa, koska se vielä sittenkin, kun itse näytteleminen jo tuli pääasiaksi ja vaati yhä taitehikkaammin rakennettua teatterirakennusta, perinnä kuitenkin tarkoitti viinin ja runollisen innostuksen jumalan juhlimista, jossa kuorotanssit lauluineen olivat pääasiana. Jos ei muuta, jäi kuoro kuitenkin kuvaamaan yleistä mielipidettä tai kansassa elävää siveellistä tajuntaa. — Kuoron laulut, joita esiteltiin mukasoitolla, olivat joko yhteislaulua, jaettuna säkeihin ja vastasäkeihin, tahi yksityislaulua. Edellisen nimi oli parodos ("sisäänastumalaulu"), ja kuoro lauloi sitä, astuessaan sivukäytävistä määräpaikalleen orkhestrassa; stasimon ("asemalaulu"), jos se lauloi sen määräpaikaltaan. Näiden kuorolaulujen kautta jakautui näytelmä eri osiin, joita sopii verrata uudenaikaisiin näytöksiin tai kohtauksiin: 1) prologos (alkunäytös), joka käy edellä parodoa; 2) epeisodia (välinäytökset), jotka ovat parodon ja stasimonien välillä; 3) eksodos (loppukohtaus), viimeisen stasimonin jälkeinen osa.

Kuoron olopaikka oli siis orkhestra, joka osotteli mitä milloinkin, aina sen mukaan mitä kappalta näyteltiin. Jos näyttämö esim. kuvaili kuninkaanlinnaa, oli orkhestra se julkinen kenttä, jolle kansa kokoutui asioitansa hallitsijalle esittämään; jos sotapäällikön telttaa, oli se soturien kokouspaikka leirissä; templin edustalla oli se etupiha j.n.e. Näitä eri tarkoituksia varten orkhestraa ei mitenkään erittäin koristettu, yleisö ymmärsi ilmankin, mitä se milloinkin oli olevinaan. — Esirippua ei käytetty vielä pitkiin aikoihin. — Kuoron jäsenten lukumäärä oltuaan alkuansa ehkä 50 kansalaista, supistui sitten draaman kehittyessä paljon pienemmäksi, tehden lopuksi vain 12 tai 15. 2) Orkhestran takana ja sen tasapinnassa oli näyttämö (skene). Jos tämä oli kiintonainen rakennus, lähti siitä tavallisesti oikeasta ja vasemmasta päästä rinnakkain kaksi ulkonemaa (paraskenia); näiden väliin jännitettiin koruseinä (proskenion), joka aina näytelmän mukaan kuvaili milloin mitäkin. Tämän edustalla orkhestraan asti ulottui n.s. "puhumo", jolle näyttelijät tavallisimmin astuivat sanottavansa sanomaan, tehtävänsä tekemään. Tällainen oli kreikkal. teatteri pääpiirteissään silloinkin kun se Atheenassa ja monessa muussa kaupungissa rakennettiin kivestä. Siinä oli nuo kolme osaa: orkhestra, näyttämö ja 3) katsomo. Tämä viimeinen tehtiin hyvin tilava; niinpä Atheenan Dionysos-teatteriin mahtui noin 14000 henkeä; mutta olipa vielä isompiakin. Jotta katselijat sitä vapaammin voisivat nähdä mitä näyttämöllä toimitettiin, valittiin paikka niin, että koko teatterirakennus sijaitsi vuoren rinteellä: alinna olivat näyttämö ja orkhestra; tästä kohosi sitten yhä laajenevissa puoliympyrän eli hevosenkengän-muotoisissa kaarissa katsojain kiviset istumarivit, parin samankeskuisen käytävän kautta jaettuina kerroksiin, joiden eri osat porraskäytävät erottivat toisistaan. Mitään kattoa ei levinnyt teatterin ylitse, ainoastaan pahalla säällä vedettiin jollakin hinauskoneella katsojain suojaksi kangaspeittoja sen yli. Eturiveillä istuivat kilpatuomarit, sotapäälliköt, papit y.m. arvohenkilöt; taampana muut kansalaiset ja naiset, ylinnä orjat. Sisäänpääsö oli alussa maksuton; sittemmin suoritettiin pääsymaksu teatterin vuokraajalle; Perikleen ajasta alkaen maksettiin köyhempäin kansalaisten pääsöraha, 2 obolia [noin 30 penniä] hengeltä, valtion varoista. Näytännöt alkoivat jo aamulla, teaterissa syötiin ja juotiin. Yleisö osotti vapaasti ja kuuluvasti mieltymyksensä tai paheksumisensa näytelmän johdosta.

ANTIGONE

Näytelmän henkilöt:

Antigone, theebalainen kuninkaantytär. Ismene, edellisen sisar. Kuoro, theebalaisia vanhuksia. Kreon, Theeban valtias. Vartija. Haimon, Kreonin poika. Teiresias, tietäjä. Sanansaattaja. Eurydike, Kreonin puoliso.

Puhumattomia henkilöitä

Kaksi Kreonin palvelijaa. Teiresiaan saattopoika. Kaksi Eurydikeen naispalvelijaa.

I.

Prologos.

Antigone. Ismene. (On aikaisin aamulla. Antigone seisoo linnan edustalla, mietiskellen. Ismene lähenee linnalta päin. Antigone käy häntä kohden, katse lempeänä, mutta vakaana.)

Antigone

Ismene, armas siskosen', oi tiedätkö Sä yhtään tuskaa Oidipoosta tullutta, Jota Zeus ei meidän eläissämme koittaa sois? Sill' eipä mielihaikeaa, ei tihoa, Ei tahraa, solvausta löydy, joit' en ois 5 Jo nähnyt mun ja sunki kyllin kärsivän. Ja taas — mink' oudon käskyn kuuluu valtias Kaikelle kansallemme äsken antaneen! Oletko kuullut? vai sun tietämättäskö Omaisiamme vainolaisen vitsa lyö? 10

Ismene

Ei armaistamme, Antigone, oo tietoa Suloista mulle saapunut, ei surkeaa, Siit' asti kuin yks' päivä kaksi veljestä Meilt' otti, kaksintaisteluun ne kaataen. Ja nyt, kun viime yönä Argon armeija 15 Pois läksi, enpä tiedä muuta liiempää, Mist' onnen' oisi kostunut tai riutunut.

Antigone

Sen arvasin: siks' portin ulkopuolelle Sun kutsuin, että kuulisit mua yksin vain.

Ismene

Mit' on se? näyttää mieles jostain hehkuvan! 20

Antigone

Niin, eikö veljellemme toiselle Kreon Suo haudan kunniaa, vaan riistää toiselta! Kyll' Eteokleen hän kuuluu, niinkuin oikeus Ja tapa vaatii, kätkeneen maan helmahan, Jott' arvon hälle Tuonen haamut antavat; 25 "Vaan kurjan vainajan Polyneikeen ruumista Maan multaan älkööt kansalaiset kattako Ja häntä älkööt surko — niin hän kuuluttaa Vaan haudast', itkust' osatonna linnuillen Sulo-aarteen tähtääjille saaliiks' jääköhön!" 30 Kas näin Kreon tuo oiva kuuluu sinullen Ja mulle, sanon mullekin, jo säätäneen, Ja tulevan tänne niille julki lausumaan, Jotk' eivät tiedä viel'. Ei pieneks' asiaa Hän katso: ei, vaan kiellon rikkojaa, ken lie, 35 Uhkaapi kivityksen kuolo julkinen. Näin asian laita on, ja kohta näyttää saat, Jaloko oot vai kehno kelpo-heimossas.

Ismene

Mitäspä, koito, ollen näin, ma hyödyttää Sua voin, jos langat solmian tai irroitan? 40

Antigone

Oletko altis auttamaan mua toimissain?

Ismene

Mik' uhkatyö? Ah, minne mieles tähtäilee?

Antigone

Tahdotko kanssain vainaan huolta huojentaa?

Ismene

Hänet haudatako aiot vastoin kieltoa?

Antigone

Niin — omanpa veljeni ja, vaikk'et soisikaan, 45 Sun veljes! Enpä petturiks' saa joutua.

Ismene Oi onneton, vaikk' on Kreon sen kieltänyt!

Antigone

Eip' eroittaa mua rakkahistani hän saa!

Ismene

Voi, sisko, muista, kuinka kurja-maineisna Ja inhottuna isämme sortui kuoloon, kun 50 Hän harhatyönsä itse ilmi saatuaan Silmäinsä soihdun omin käsin sammutti; Kuink' äiti-vaimo — voi sitä kaksoisnimeä! — Henkensä raiskas hirttopaulan palmikkoon; Ja kuink' yht'aikaa veljespari, vaihdellen 55 Nuo kurjat surmaa keskenänsä, kuoleman Yhteisen saivat, veikko veikon kalvasta. Nyt olemme heimon ainoat me. Aattele, Kuink' kurjimmasti kuolemme, jos valtiaan 60 Me vallat, käskyt laittomasti poljemme. Myös muistakaamme, että oomme naisia, Joit' ei oo luotu miehiä vastaan sotimaan. Kösk' ohjaa meitä mahtavammat, käsky tuo Toteltavamme on ja ankarampikin. Rukoillen tuonelaisia siis antamaan 65 Anteeksi, että näin mun tehdä pakko on, Ma niitä, joilla hallitus on, tottelen: Sill' liikanaisiin mieletönt' on pyrkiä.

Antigone

En vaadikaan sua! Niin, jos vasta mielisit Mua auttaa, en sun avustas ma huoliskaan. — 70 Vaan ollos kuinka tahdot vain: ma veljellein Luon haudan; sitten kuolo mulle kaunis on. Rakkaana luona rakkahan saan nukkua, Rikoksen pyhän tehtyäin. Kas kauemmin Mun tulee Tuonta miellyttää kuin maalimaa: 75 Siell' asun aina. Vaan jos tahdot, halveksu Mit' arvollist' on taivaallisten silmissä.

Ismene

En halveksu; vaan enpä pysty luonnoltani Uhalla kansalaisten mitään toimimaan.

Antigone

Sä tuota syyksi teeskele! ma lähden nyt 80 Veljelle rakkaimmalle hautaa luomahan.

Ismene

Voi onneton! sun tähtes kuin mua pelottaa!

Antigone

Mua ellös surko! suojaa omaa onneas!

Ismene

Älähän työtäs ilmaise vain kellekään! Se salaan kätke! niin mä myös oon puolellas. 85

Antigone

Ei, huuda julki vain! Oot kahta inhempi, Jos vaiti oot, jos kaikillen et julista.

Ismene

Sydämmes kalman kylmäämille lämmin on.

Antigone

Vaan lemmin niitä, joille lempi kallein on.

Ismene

Jos voisit — vaan sä mahdotonta pyytelet. 90

Antigone

Kai luovun sitten pyrkimästä, kun en voi.

Ismene

Vaan mahdotont' ei ensinkään saa tavoittaa.

Antigone

Jos virkat noin, mua suututat, ja syystä saat Myös vainaan vihat kokea tuoneen tultuas. Suo mun ja tuhman mieleni vaan kärsiä 95 Nuo kauhut: enhän kärsine niin kauheaa, Etten sais' käydä kunnialla kuolemaan.

Ismene

No mennös siis, jos mielit niin! Se tiedä vain, Et viisas oo, tok' armahilles armahin.

(Molemmin lähtevät: Ismene kotia, naisten suojiin; Antigone kaupungin porteille päin, joiden edustalla Polyneikeen ruumis viruu pitkänään.)

II.

Parodos.

(Theeban vanhuksia astuu kuorona teaterin sivukäytävistä "orkhestra" nimiselle näyttämön edustalle. Korotetuin käsin he tervehtivät aamuauringon nousua.)

Kuoro (1:n säkeistö.)

Auringon säde, kirkastat nyt 100 Armahampana entistäs Seitsenporttia Theebaa; Jopa, päivän silmä kultahinen, Yli Dirkeen vuolletten Sinä nousit taivahalle, 105 Syöstyäs Argon valkeakilvet, Vainoverhoiss' astelevaiset Urhot rientämähän pakosalle Huimaa karkua kauas. Polyneikes, riidoin riehuva mies, 110 Vihamiehen maahamme saattanut ol'. Kuin kotka se kirkuillen kimeään, Lumi valkea verhona lentimien, Lens' maan yli välkkyen peitsistään Tuhansista, ja pään 115 Pääll' leijui myös kypär'töyhdöt.

(1:n vastasäkeistö.)

Kattoin kohdalla seisahtui se, Seitsenporttia saartaakseen Surmakalpojen kuiluun; Vaan pois hän karkasi, ennenkuin 120 Sai vertamme juoda ahnain suin; Eik' ehtinyt säihkyvä soihtu Tornein piiriä polttaa. Sellainen sotatelme nous' — Theeban taistelevan lohikäärme 125 Kotkan selkeä lyömään. Sill' ylpeä kerskaus inhottaa Kovin Zeuta. Nähden tulvana vaan Heit' aaltoavan, uhomielinä, kun Heill' yllään kultia kalskui, 130 Salamoin hän ruhjasi urhon sen, Joka huipullen Riens muurein, "voittoa" huutain.

(2:n säkeistö.)

Syöstynä sinkosi kimmoten urho maahan Valkean-viskuri, kun raju-voimin ryntäs, 135 Riehuen vainoa vaan, Vimmaa tuulten telmivien. Toisin Zeus oli säännyt, Toisia toinen kohtalo mursi: Ankara Aares hurjia sorsi, 140 Sankari voiton. Nuo seitsemän urhoa, ahdistain Kukin porttiahan, veroks' antoivat Pakohon ajavalle Zeulle Asut vaskiset; vaan nuo kaksi 145 Saman äidin ynn' isän siitelmää, Verimiekoin rynnäten vastakkain, Tylyt yhteiskuolon saivat.

(2:n vastasäkeistö.)

Saapunut on ikimainio Voitto meille, Riemuten riemua valjaskuulun Theeban. Nyt sotamelskeet Jättäkäämme jo unholaan! 150 Nyt ikiluojain liesillen Mennen, tanhutkaamme kaiken yötä! Bakkhos johdelkoon ilotyötä, Suosija Theeban!

(Kreon seurueineen nähdään tulevan linnasta.)

Kas tuolla Menoikeun poika Kreon, 155 Tään maan kuninkaana jo uutena, uus' Jumalain ikisallima johtajanaan, Lähenee! Mitähän ajatellee, Kun meit' ikämiehiä neuvotteluun Hän kutsunut on 160 Sekä käskenyt airuen äänin?

III.

Ensimmäinen Epeisodion.

Kreon. Kuoro. Vartija.

Kreon (Kuorolle)

Jo, miehet, myrskysäällä horjui valtio, Vaan hukkumasta jumalat on sen varjelleet. Teit' airueilla ennen muita kutsutin Ma tänne, tieten teidän aina Laioksen 165 Istuinta kunnioittaneen ja valtikkaa; Ja toiseks': Oidipos kun maansa pelasti Ja sitten sortui, jäitte hänen lapsiaan Viel' uskollisna hartahasti lempimään. Kun kaksintaiston kuolemaan yht'aikaa nuo 170 Nyt sortui, veljessurman miekan-iskuja Välinsä lyötyään ja saaden toisiltaan, Niin jääpi mulle valta-istuin, hallitus, Kun vainajain oon heimolainen läheisin. On mahdotonta miehen mieltä tuntea, 175 Sen tahtoa ja aatteluita, ennenkuin Hän ilmoitaksen halliten ja säädellen. Ken kokonaista valtakuntaa vaalien Ei ryhdy kelpo-keinoihin ja -neuvoihin, Vaan suunsa sulkee, niitä näitä kartellen, 180 Minusta on ja ain' on ollut kurja mies. Ken ystäväänsä ylemmäksi arvostaa Kuin omaa maataan, hänpä aivan arvoton. Sill' enpä mä — sen tietää kaikki-katsova Zeus! — vaiti ois, jos onnen eestä turmion 185 Kansaamme kohti kulkevan ma näkisin. Maan vainolaist' en myöskään mielis milloinkaan Ma ystäväksen', tieten että synnyinmaa Se vankka laiva on, jok' oikein kulkien Meit' ystävyyden valkamiin myös korjailee. 190 Kas näillä aatteill' aion kansaa vaalia; Ja käskyn niihin sointuvan jo julkaissut Ma kaupungille Oidipoon oon pojista: "Tuo Eteoklès, jok' isänmaansa suojaksi Taistellen kuoli sankarkuolon kauniimman, 195 Hän haudan saakoon ynnä kaikki uhritkin, Jotk' uljahinten myötä seuraa tuonelaan. Vaan veljeään — ma Polyneikestä tarkoitan — Jok' isänmaan ja omat heimojumalat Tulella tahtoi juurta jaksain tuhota, 200 Paosta kotiin tultuaan, ja kansansa Veretkin juoda, viedä pois sen orjuuteen, — Hänt' eipä ykskään — kansallen niin kuulutin — Saa itkein surra, peijaisilla juhlia: Hän haudatonna lintuin syötti olkohon 205 Ja koirain ruoka, haaska rietas katsella!" Se on mun tahton'; eikä multa ainakaan Saa kelpomiesten palkkaa konna konsanaan, Mut isänmaamme ystävät saa kuoltuaan Mult' yhtä suuren kunnian kuin eläissään. 210

Kuoro

Sun mieles on, Kreon Menoikeun poika, tää Maan vainolaisen suhtehen ja ystävän. Lakia voinet säädellä jos millaista Niin kuolleillen kuin meille, jotka elämme.

Kreon

Hyv' on! siis olkaat säädelmäini valvojat! 215

Kuoro

Se nuoremmille tehtäväksi sääliös!

Kreon

Kyll' onkin ruumiin vartijat jo hankittu.

Kuoro

Mitäspä muuta voit siis vielä vaatia?

Kreon

Ett'ette käskyn rikkomista siedä vaan.

Kuoro

Niin tuhmaa eihän lie, jok' etsis kuoloaan. 220

Kreon

Se palkka oiskin. Mutta voitto toiveillaan Lumoopi usein ihmislapset turmioon.

(Vartija tulee.)

Vartija

Oi valtias, en väitä että kiireissäin Ma hengästyin, en heittämästä jalkojain Ripeesti: seisahduinpa usein huolissain 225 Ja vääntelime tiellä palatakseni. Sill' ääneen sieluni paljo mulle haasteli: "Miks' riennät, raukka, rangaistusta saamahan? Vai jäätkö, kurja? Jos Kreon sen toiselta Saa kuulla, kuinka silloin saatkin parkua!" 230 Näin harkiten ma saavuin vitkaan, viipyen; Ja näin se matka lyhkäinenkin pitkenee. Vihdoinpa voitti tänne-käynti. Vaikka lie Sanani joutavaa, sen lausun kumminkin; Sill' astelenpa siihen toivoon turvaten, 235 Ett' onnen sallimat ma kärsin, muuta en.

Kreon

Miks' moinen alakuloisuus sua painostaa?

Vartija

Ensiksi tahdon omat seikat selvittää: En tekoa tehnyt enkä nähnyt tekijää. En syystä siis voi rangaistavaks' joutua. 240

Kreon

Miks' tähtäelet ja "teolta" suojaat itseäs Ylt'ympäriltä? Uutisiin näyt viittaavan.

Vartija

Niin, hirmu-seikat arveluttaa kylläkin.

Kreon

No, lausu kerrankin, ja lähde matkoihisi

Vartija

Sanonpa sitten: vainajaa on hiljattain 245 Jo joku käynyt multimassa, kylvänyt Iholle hiekkaa, uhritoimet suorinut

Kreon

Mitä sä virkat? kenpä mies on juljennut?

Vartija

En tiedä. — Siin' ei nähty kuokan jälkeä, Kakshaarukan ei karhimaa, vaan ehjänä 250 Maankamara ol' ja kuiva, eikä rattaiden Uurteissa; mutta velkapää, ken olikaan, Ol' jäljetön. Kun ensi aamuvartija Työn ilmaisee, se meist' ol' kumma tukalin: Ei ruumis nähtäviss', ei haudan piilossa; 255 Ikäänkuin paton vältteheks' ol' ohkainen Vain multa pääll'. Ei nähty koiran jälkiä, Ei pedon muun, mi raastamassa käynyt ois. Nyt keskenämme soimaukset soivat vain. Mies miestä syyttää, niinpä vihdoin viritä 260 Tais tappeluskin — ken sit' oisi estänyt! Jok'ainut on tuo syypää, mutt'ei yksikään Oo ilmeinen, ei tietävänsä tunnusta. Tul'kuumaa rautaa kantamaan me valmihit Olimme, lieskat kulkemaan ja vannomaan, 265 Ett'emme tekoa tehneet, emme tunteneet Sen suunnittelijaa tai toimeenpanijaa. Kun vihdoin emme urkkimasta hyötyneet, Puhuipa muuan, säikytellen kaikkia, Niin että päämme maata kohti kallistui; 270 Ei voitu vastaan väitellä, ei tietty myös, Mik' oisi keino parhain: hänpä neuvoi näät Työn peittämättä sulle ilmi antamaan. Se tuuma voiton vei, — ja munpa poloisen On arpa säännyt nauttimaan tät' onnea. 275 En saavu mielivierahaks', en mielelläin: Ei lemmi kenkään huonon tiedon tuottajaa.

Kuoro

Lieneekö tointa jumalain, oi valtias, Tuo työ? niin aikaa aprikoi jo mieleni.

Kreon

Ole vaiti, ett'et suututa mua juoruillas, 280 Ja vanhoillaskin järjetönnä ilmesty. En jaksa kuulla jaaritustas, että lie Tuo kuollut muka taivaallisten huolena. Kai, suoden suurta kunniaa, sen hautaavat He oivanakin urhona, jok' alttarit 285 Ja templit uhrilahjoineen ja pylväineen Ja maankin tuli polttamaan, lait polkemaan! Vai näitkö konnaa Taivaallisten suosivan? Ei suinkaan! Mutta noinpa kauan nurkuneet Jo ovatkin nuo maamme tyytymättömät, 290 Salassa päätään puistellen, kun iestään Kauniisti eivät kantamaan he suostuneet. Nuo lahjoillaan — sen selvästi nyt oivallan — Ovat ilkityöhön vartijoita vietelleet. — Ei maailmaan lie luotu toista laitosta 295 Niin surkeaa kuin raha on: se kaupungit Hävittää, miehet kartanoista karkoittaa, Se ihmisiltä kelpo mielen turmelee Ja ilkitöihin viettelee ne suostumaan; Se neuvoo heille juonia jos joitakin, 300 Pahuutta kaikenlaista aina suosimaan. Vaan ketkä palkan vuoksi tehneet ovat tuon Ne sillä vihdoin voittivatkin — rankaisun. (vartijalle) Niin totta kuin mä Zeuta vielä palvelen, Se tietäös — ja vannoen sen kuulutan — 305 Joll'ette haudan valmentajaa löydä vain Ja julki tuo mun silmieni nähtäviin, Ei pelkkä kuolo riitä teille: vilppinne Te ensin saatte raippapuussa ilmoittaa, Jott' oivaltain, mist' etsiä saa voittoaan, 310 Sit' onkisitte toistekin, ehk' oppien, Ett'ei saa pyytää kaikkialta hyötyään. Useemmin nähnet väärän voiton pyytäjän Tuholle joutuvan kuin onnen löytävän.

Vartija

Mun puhua suotko taikka näinkö lähden pois? 315

Kreon

Et tiedä, kuink' oon suuttunut jo lauseistas!

Vartija

Ne sydäntäskö viiltävät vai korvias?

Kreon

Miks' punnitset sä, missä tunnen tuskiain!

Vartija

Sun loukkaa mieltäs syyllinen, mä korvias.

Kreon

Sen lörpötys, mik' ootkaan ihka ilmetty! 320

Vartija

Niin — mutt'en työtä ainakaan ma tehnyt oo.

Kreon

Rahasta sielus myötyäs sen tehnyt oot.

Vartija

Voi julmaa, kun ken päättää, väärin päättelee!

Kreon

Niin "päätelmää" nyt vääntele ja kääntele! Mutt' ellei syypäit' ilmi tuoda, tunnustaa 325 Sen saatte, että väärä voitto tuskat tuo.

(Lähtee linnaan.)

Vartija

Tuon löytyvänpä soisin. Vaan hän joutukoon — Se onnen kauppaa — kiinni taikka pääsköhön, Et nähdä saa mua enää tänne palaavan! Sill' arvaamatta, toivomatta pelastuin, 330 Ja Luojillen oon velkaa runsaat kiitokset.

(Rientää tiehensä.)

IV.

Ensimmäinen Stasimon.

Kuoro.

(1:n säkeistö.)

Ihmettä mont' on. Ihminen Kaikkein tenhosin ihme on. Talven myrskyjä uhmaillen, Kulkevi hän meren aaviston, 335 Vaikk' ylt'ympäri laineitten Vain valkotyrskyt pauhaa. Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa: Tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa, Kiertävin auroin ain' yhä kaivaa, Orhien voimalla peltoa raivaa. 340

(1:n vastasäkeistö.)

Lintuin liutaa liitelevää, Niin, salomaiden laumojakin Pyytäjä kietovi pauloihin; Merten karjaa kiitelevää 345 Mies sukkela piirittää Ja verkon poimuhun saartaa. Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa: Harjakas orhin niska se taipuu, Tunturisonnin tarmo se haipuu; 350 Ihmisen vallan alle ne vaipuu.

(2:n säkeistö.)

Hän puheen keksinyt on Ja leimuna lentävät aatteet, Sekä säännöt valtiohallinnon, Jopa verhokseen vilu-säällä vaatteet. 355 Kolkoilta kallioiltakin Raju-ilman ilkinuolten alta Hän pakeni huoneen suojihin, Ain' neuvokasna. — Yksi vain Peloittaa häntä: — Tuonen valta; 360 Sit' ei hän karta, vaikka polttavaan Hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.

(2:n vastasäkeistö.)

Näin taitava keinoissaan Ja juonikas, ettei määrää, Välin oikean tietä hän käy, välin väärää. 365 Ken tottelee mitä sääsi kansa Sekä taivaan säädelmää — hän kansassansa Ylin on. — Ken röyhkeytensä vuoksi Lait polkevi, hän isänmaatoin. Hän älköön tulko lieteni luoksi 370 Tai liittoveljeksein, ken toimii noin!

(Edellinen vartija ynnä muutamat muut nähdään tuovan Antigonetta vangittuna.)

Joko kummia näen! Miten selvitän sen? 375 Vaan selväpä on tosi, kieltymätön: Tuo neitonen ah! on Antigone! Sinä onneton oi, Isän onnettoman laps', Oidipoon! 380 Mitä? eihän vain sua tuotanekaan Kuninkaallisen säätämän rikkojana, Tihotyöstä jo saatuna kiinni?

(Kreon on tulemillaan.)

V.

Toinen Epeisodion.

Vartija. Antigone. Kuoro. Kreon. Ismene.

Vartija (ikäänkuin Kreon vielä olisi läsnä)

Täss' syypää on, tää neito! Hautuutoimista Tavanneet oomme hänen… (kaivaten) Vaan miss' on Kreon? 385

Kuoro

Paraiksi tuossa palajaa hän linnastaan.

Kreon

Mit' on se? mihin niin säntilleen oon osunut?

Vartija

Oi herra, ihminen ei mitään kieltää sais Valalla, sill' "ei luulo tiedon arvoinen". Kehuinpa tuskin enää tänne palaavan', 390 Kun uhkaustes myrsky mua niin ahdisti. Vaan — sillä riemu toivomatta tulleena Verrattomasti voittaa kaikki ilot muut — Ma saavun, vaikka vannoenkin kieltäysin, Ja — immen tään, ku hautaa hankkimasta on 395 Tavattu, tuon ma. Täss' ei arpaa heitetty, Omani on vain löytö, muun ei kenenkään. Mitenkä mielit, valtias, nyt ottaos Tää, tutkios ja tuomitse; mutt' irraillein Mun oikeus on päästä noista kauhuistas. 400

Kreon

Ja täänkö tuot? Ja kuinka, mistä saatuas?

Vartija

Hän hautas miehen tuon. Niin, kaikki kuulit nyt.

Kreon

Puhutko oikein? Aatteletko lauseitas?

Vartija

Tään immen hautaavan näin vainajaa, jot' et Sä salli haudata. Kai lausun selvästi? 405

Kreon

Tuon näitte, saitte? Kuinka? verekseltäkös?

Vartija

Näin asian laita on. Me sinne palattiin, Sult' uhkaukset kuultuamme hirmuiset. Nyt laastuamme kaiken hiekan, vainajaa Mi peitti, paljastimme ruumiin riutuvan; 410 Ja tuulen suojaan käytyämme istumaan Mäelle, karttaaksemme kalman katkuja, Jo soimusanoin kiivahasti kiihoittaa Mies miestä, ettei laiminlyötäis valvontaa. Näin oltiin kaiken aikaa, kunnes keskellen 415 Nous' ilmankantta päivän pyörä loistava Ja helle poltti. Äkki-tuima tuulispää Nyt maasta nosti hirmu-vihurin ilmoihin; Se ketoja pieksi, metsän lehväkutria Se raasti, riipi, avarat ilmat täyttäen. 420 Me umpisilmin taivaan raivon kestimme. Kun jonkun ajan päästä myrsky talttui taas, Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten Pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä Surulla mielin haikeasti vaikeroi, 425 Niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään, Valitti, itki, niille hirmukostoa Toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus. Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan, Hän vaskimaljan korkealta kallistaa 430 Ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa. Sen nähden sinne syöksymme ja neitosen Otamme oitis kiinni säikkymättömän; Hänt' eellisistä töistä niinkuin näistäkin Syytämme: hänp' ei tyhjäks' väitä mitäkään. 435 Mut mielissäin ja huolissain yht' aikaa oon: Se mieluisaa, ett' itse syystä selvisin; Vaan huolettaa, kun siihen syydän ystävät. Mutt' halpaa kaikki muu sen suhteen sentään on Ett' itse pelastuin — niin luonton' arvelee. 440

Kreon (Antigoneelle)

Ja sie, jok' otsaas maata kohti kallistat, Myönnätkö tuon sa tehnehes vai kiellätkö?

Antigone

Sen myönnän tehnehein, en kiellä ensinkään.

Kreon (vartijalle)

Sä korjaite nyt minne mieles tehnee vaan, Kun irtaimeksi pääsit syystä synkästä. 445 (Antigoneelle) Vaan sie nyt virka kiertämättä, lyhyeltä: Tiesitkö kielletyksi tekemästä näin?

Antigone

Sen tiesin. Miks'en? Olihan kielto julkinen.

Kreon

Ja uskalsit sen käskyn sentään rikkoa!

Antigone

Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut; 450 Eik' ihmisille säännyt mointa käskyä Dike, jok' asuu Tuonen jumalitten kanss'. Enp' arvellut niin valtaviks' sun käskyjäs, Ett' ois sun, kuolevaisen, valta polkea Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin 455 Ilmaistu: ei ne nyt eik' eilen eläneet, Vaan ain', — ei tiedä kukaan, milloin syntyivät. Ja niistä taivaan koston alle joutua En, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut. Tosinpa tiesin kuolevain, — sit' enkö ois! — 460 Niin sunpa säätämättäskin. Vaan kuolemaan Jos ennen aikaa käyn, sit' onneks' arvelen. Ken minun laill', on monen vaivan vaiheella, Kuink' ei hän saisi kuolemasta voittoa? Jos onnen sen siis saavutan, en ensinkään 465 Sit' itke; vaan jos hautaa vaille heittänyt Ma oisin oman äidin lapsi-vainajan, Se tuskan tois: — en ole ma tuosta tuskissain. Vaan tuhmasti jos mielestäs mä tehnyt oon, Kai tuhmuudesta tuhma minua syyttänee. 470

[Tai: kai tuhma minua tuhmuuteenkin velvoittaa.]

Kuoro

Isänsä jäykkää mieltä näyttää perineen Tuo neito: ei hän vaaraa osaa väistyä.

Kreon

Vaan tiedä, että liian jäykät luontehet Esinnä raukee. Niinpä kovin rautakin, Tulesta tullen hehkuvaisna, nähdähän 475 Haurasna usein murtuvan ja särkyvän. Myös tiedän, että virmapäitä varsoja Vain pienin suitsin ohjataan. Ei kannata Sen ylvästellä siis, ken toisten orja on. Vaan tuo jo silloin julkes minua vastustaa, 480 Kun rikkoi käskyn' ilmeisen ja julkisen; Se vastarintaa uutta on, kun tehtyään Työn kehnon, siitä ilkastellen kerskailee. En tottakaan ma oisi mies, vaan hänpä mies, Jos ilkivallan kostamatta jättäisin. 485 Ei, olkoon siskoni lapsi hän, tai vieläkin Lähempi kuin mun sukuni suojushenki on, Ei hän, ei siskonsakaan kuolon kauhuja Saa vältetyksi. Syytän, näette, toistakin Yht' osallisna hautuu-vehkeiss' olleeksi. 490 Myös hänkin tänne kutsukaat! Juur' äsken näin Tuon järjetönnä kotosalla riehuvan. Ken pimeässä vehkeilee, sen ennaltaan Jo tahtoo mieli syylliseksi ilmetä. Se kuitenkin mua suututtaa, jok' eljistään 495 Kun kiinni joutuu, niitä vielä kaunistaa.

Antigone

Mielitkö vielä muutakin kuin kuoloain?

Kreon

En muuta mieli: kaikk' on mulla, sen kun saan.

Antigone

Miks' aikailet siis? Niinkuin ei mua miellytä Sun lausees, eikä milloinkaan voi miellyttää, 500 Niin munki sanani tympäisee sun mieltäs vain. Vaan millä maineen oisin saanut oivemman, Kuin haudan hankkimalla veljyt raukallein? Ja kaikki nää sen mieluisaksi itselleen Sanoisivat, jos pelko suit' ei sulkisi. 505 Mut yksinvalta, onnen-lasna muutenkin, Puheissa, töissä noudattaa vain halujaan.

Kreon

Sa Kadmolainen ainut oot, jok' äkkää sen.

Antigone

Huomaavat muutkin, vaikka ailakoivat sua.

Kreon

Ja julkeatko toisin toimia kuin he? 510

Antigone

Mi häpeä ollee armastella veljiään?

Kreon

Tuo vastustaissa kuollut eikö veljes oo?

Antigone

On, yhden isän, yhden äidin saamana.

Kreon

Miks' toista suosimalla toista solvaat siis?

Antigone

Sit' eipä myönnä vainajaksi vaipunut. 515

Kreon

Vaikk' kehnon veljen vertaiseks' hänt' alennat!

Antigone

Eip' orja hältä kuollut, kuoli veikkonen.

Kreon

Maat' ahdistain, kun toinen maata puolsi vain.

Antigone

Vaan Haades vaatii yhden arvon kummallei.

Kreon

Vaan kelpo mies ei huoli huonon kunniaa. 520

Antigone

Kenties sun sääntös tuonelass' ei pyhä oo.

Kreon

Ei kuoltuaankaan ystäväks' käy vihamies.

Antigone

En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.

Kreon

Käy tuonelaan siis lempines sä, lempimään Heit'! Eläissäin ei nainen saa mua hallita. 525

Kuoro

Kas, porttien eessä on Ismene, Sisarlemmen itkuja vuodattain. Surupilvet, silmiä synkistäin Sekä poskia hohtavia, Sulokasvot kastavi hältä. 530

(Ismene tulee.)

Kreon (Ismenelle)

Sä, joka huoneessain kuin käärme luikertain Mua imit hiljalleen — kas huomaamattani Tuhoa kahta kasvatin ja kapinaa — Sanoppa mulle, ootko hautuu-vehkeihin Sä yhtynyt, tai vanno niist' et tietäväs! 535

Ismene

Työn siinä tein kuin hänkin: yhtä mieltä oon, Osakas oon ja syytä kannan puoleni.

Antigone

Ei! tuot' ei salli oikeus. Et suosinut Mun aiettan', en huolinut sun liitostas.

Ismene

Vaan vaaroissaspa pelkäämättä purjehdin 540 Sun kerallisnas tuskan tyrskylaineilla.

Antigone

Ken työn on tehnyt, tietää Tuonen vainajat; En pelkin sanoin lempivää mä rakasta.

Ismene

Mua ellös, sisko, halveksu! Oi suothan mun Kerallas kuollen vainajata pyhittää? 545

Antigone

Mun kanssan' ellös kuolko! Mihin et kajonnut Sit' omistaa et saa! Mun kuolon' kylläks' on.

Ismene

Mik' elo sinun jättämälles armas ois?

Antigone

Kysy hältä, jonk' oot holhotti, Kreonilta!

Ismene

Miks' ilman aikojas mua noin sa solvaiset? 550

Antigone

Mua kirvelee, ett' ilkkua sua täytyy näin.

Ismene

Mitenkä muuten voisin sua nyt hyödyttää?

Antigone

Pelasta itses! soisin: vaarat välttäisit.

Ismene

Mua kurjaa, kun sun kohtalostas sulkeudun!

Antigone

Niin, elämänpä valitsit, ma kuoleman. 555

Ismene

En lausumatta kuitenkaan ma mieltäni.

Antigone

Sä koitit näitä miellyttää, ma noita taas.

[Tai: Mielestäs oikein teit, mä heidän mielestään.]

Ismene

Ja yhtä suur' on kumpaisenkin hairahdus.

Antigone

Oo huoleti! sä elät, vaan mun sielun' on Jo aikaa mennyt vainajoita vaalimaan. 560

Kreon

Nuo kaks' on, luulen, hulluja — toinen syntyään, Ja toinen juuri äsken siksi tultuaan!

Ismene

Oi valtias, ei onnetonten järki voi, Mi luotiin heille, säilyä, se karkajaa.

Kreon

Sult' ainakin, kun yhdyit kehnon juonihin. 565

Ismene

Kuink' ilman häntä, yksinäin mä eläisin?

Kreon

Älä "häntä" mainitse, ei häntä enää oo!

Ismene

Tok' ethän poikas morsianta surmanne?

Kreon

Kah, käyhän kyntö toisienkin pelloilla!

Ismene

Oi, armas Haimon, kuin sua isäs solvaisee! 570

Kreon

Mitättömät on minjät inhotuitani.

Ismene

(Et näiden liiton vertaista saa konsanaan.

Kreon

Mua inhotat sa, nainen, naimajuorullas.)

Ismene

Omalta lapseltasko riistät morsion?

Kreon

Tään naimaliiton Tuoni meiltä lopettaa. 575

Kuoro

Tuon kuolo on siis päätetty — se selvä on.

Kreon

Niin sulle kuin myös mullekin! (Orjille.) Nyt viipy pois! Nuo viekää sisään, orjat! Tästä lähtein nää Ei haihattaa saa irrallaan, vaan elelkööt He naisten lailla, hiljaa! Väistyy uljaskin 580 Nähdessään Tuonen henkeään jo vaanivan.

(Antigone ja Ismene viedään pois.)

VI.

Toinen Stasimon

Kuoro.

(1:n säkeistö.)

Ken tuskia ei ikipäivin nähnyt, Hän autuas; vaan keiden Huonetta järkyttää jumalain käsi, Heit' ei turmio konsaan säästä, 585 Se hiipivi jälkipolviin. Niinkuin tyrsky vaahtopää Käy, raivotessa pohjaisen, Syvähän yöhön aaltoin alle syöksymään Ja pohjast' asti mylleröitsee 590 Mustat liejut ilmoillen, Ja hyrskyn lyömä rantatöyry raikuu.

(1:n vastasäkeistö.)

Niin — nään minä — Labdakon heimoss' syöksyy Ain' uunna vanhat vammat Jo hukkuneiden vamman päälle; 595 Niist' ei polvikunta toistaan Päästele, vaan joku surman henki Ne leppymättä maahan lyö. Kyll' äsken linnass' Oidipoon Sen viime-taimellen sulo-päivä loisti, 600 Vaan senkin kaataa murhaveitsin Tuoni tuima, sortelee Sen kieli mieletön ja järjen vimma.

(2:n säkeistö.)

Zeus, ken ihminen vastustaa Vois sun valtoas uhkamielin, 605 Jot' ei maan-sortajakaan, uni, sorra Eikä kuut väsymättömätkään! Konsaan vanhenematta valtiasna Sä Olympoll' istut, valliten Loistoa leimuavaa, 610 Ikipäivin, nyt, kuin ennen Lakia säädellen;[Tai toisen lukuparren mukaan: On kestävä sääntö tää.] Vaan ihmiselämä missään mailla Ei vieri syytä ja harjoja vailla.

(2:n vastasäkeistö.)

Sill' loitos-liehuva toivo, jos 615 Monta turvaakin, monen mielen Hurjapäisiä haluja pettelee; Arvaamattoman luo se hiipii, Kunnes kurja jalkans' astuvi lieskaan. Viisaast' on joku lausunut 620 Kuuluisan sananparren: Kenen sielun surman tielle Haltio viepi, sille Hurmaavaisena hukka hohtaa, — Ja turmion suuhun hän suistuu kohta. 625

(Haimon lähenee.)

Kuoron johtaja

Jopa Haimon saapuvi, lapsistas Vesa nuorin — surrenko Antigoneen, Sulo-morsiamen Surukuoloa armaan, tuskissa, kun Käy naimis-riemu jo tyhjiin? 630

VII.

Kolmas Epeisodion.

Kreon. Haimon. Kuoro.

Kreon

Sen kohta tiennen tarkemmin kuin tietäjät. (Haimonille.) Oi poikan', ethän suuttuneena isälles Nyt tulle, kuullen kultas lopputuomion? Vai enkö sulle armas oo, jos kuinkin teen?

Haimon

Omasi oon, ja kelpo mieltä harrastain 635 Mun mielen' ohjaat oikeaan: siis tottelen; Ja syyst' ei naimaliitto mulle yksikään Kalliimpi oo, kuin isän oiva ohjaus.

Kreon

Tuleepa niin sun, poikan', aina aatella, Ett' isän tahdon tieltä kaikki väistykööt! 640 Kas siks' on miehen harras halu kasvattaa Kodossa kuuliaiset lapset, että nää Vois vainoojalle vainot kostaa, niinpä myös Isänsä verraks' arvostella ystävää. Ken kelvottomat lapset luo, mit' arvelet 645 Tuon muuta siittäneen kuin pahan-suovillen Vaan paljo pilkan syytä, vaivaa itselleen? Siis lapsi, ällös liekkumasta heittäkö Tai naisen vuoksi järkeäsi oi, aatellos, Kuink' aivan kylmä kainaloisna kultanas 650 On huono vaimo viruen sun vierelläs! Mik' ilkeämp' on vamma valhe-ystävää? Ei! inhoten tuo henttu herja heittäös Sä luotas Tuonen maille jonkun naitavaks'! Kun, näet sen, koko kaupungissa yksin tuon 655 Mua julkisesti vastustavan huomasin, En valhetellen kansan eteen tulla voi, Vaan kuoletan hänet; — huutakoonpa Zeutakin Sukunsa suojaa! — Nurjuuteenhan yltyiskin Sukuni muuten, saati ulkopuoliset. 660 Ken kelpomiesn' on heimolaisten kesken, hän Myös valtiossa oivallisna ilmestyy. Semmoinen mies — sen uskon — osaa hallita Hyvästi, niin myös nurkumatta totella; Hän, keihäsmyrskyn riehuessa, uljasna 665 Ja uskollisna kestää kaikki rynnäköt. Vaan kenpä ylvästellen polkee säätämät Ja viisastellen valtiasta ohjailee, Hänt' en mä kiitä. — Kelle kansa uskonut On vallan ohjat, häntä täytyy totella, 670 Hän suurta, pientä, väärin, oikein säätäköön. Vaan kaikkein suurin hukka lain on polkemus: Se sortaa vankat valtiot, se huonehet Saa kylmille, se liittoveljet taistavat Pakohon syytää; mutta järjesteltyinä 675 Totellen säilyy surman suulta useimmat. Tuleepa siis sun säädelmääni puolustaa, Eik' antaa naisen hallita sua ensinkään; Jos niiksi käy, ma urhon alle sortunen, Mutt' älköön nainen orjakseen mua kutsuko! 680

Kuoro

Jos vanhuuttamme emme eksy, selvitit Sä mielestämme järkevästi asiat.

Haimon

Isäni, Luojan lahja kaikkein kallihin On ihmisille suotu järjen valkeus. Nyt enpä väitä väärin tuota haastellees — 685 Sit' enpä vois, enk' ymmärtäisi väitellä — Vaan sattuneepa kelpo aatos muillekin. Sopiipa mun sun eelläs kaikki huomata, Mit' arvellaan, mit' aiotaan, tai moititaan; Sill' alhainen sun silmäs' eess' ei hirvenis 690 Puhella niitä, joit' et kuulis mielelläs. Salassa saanpa kuulla moiset haastelut, Mitenkä neittä kaikki kansa surkuttaa: "Naisista kaikkein syyttöminnä kurjasti Tään täytyy kuolla kostoks' urhotyöstähän, 695 Kun hurmetulvaan hukkunutta veljeään Ei hautaa vaille, koirain verikuonojen, Ei petolintuin syötäväksi heittänyt! Hän eikö kultakunniaa lie ansainnut?" Sellaista sala-huuhu mulle humisee. 700 Vaan mulle, isä armahin, sun onnesi On kallihimpi kaiken mailman aarteita; Isänpä onni lasten suurin kaunistus, Ja lasten onni isän suurin riemu on. Nyt ällös luulko, että yksi aatos vain, 705 Sun lausumas, on oikeass', ei mitkään muut! Sill' itse mielestään ken ainut viisas on, Ja kieleltään ja mieleltään on verraton, Hän paljastettaiss' usein tyhjäks' ilmestyy. Vaan eipä miestä mielevääkään halvenna 710 Opinta eikä oman mielen kieltämys. Kas, puu mi talvitulvan myötä notkistuu, Sen säilyy oksat murtumatta; vastahan Ken ponnistaa, sen tulva tempaa juurineen. Niin myös ken, purjeköyttä aina pingottain, 715 Ei hellitä, hän vihdoin purren kaattua Saa merta soutaa, teljot ylös-alaisin. — Siis myönny lausumiini; muuta säädelmäs! Jos, vaikka nuoremp' oonkin, jotain oivallan, Parasta kyll' ois luullaksein, jos luonnostaan 720 Miel' uhkuis aina ymmärrystä kyllältään, Joll' ei — sill' usein toisappäinki kallistuu — Niin taiten haastavaakin kelpaa noudattaa.

Kuoro

Hält' opi, valtias, jos oikein haastoi hän! (Haimonille.) Sä hältä myös: ol' oiva puhe kummankin. 725

Kreon

Tuleeko mun, tään-ikäisen, viel' oppia Tuon-ikäiseltä sulhoselta järkeä?

Haimon

Ei muuta kuin mit' oikeaa on. Nuori oon, Mut katsomist' ei nuoruuteen, vaan asiaan.

Kreon

Niin siihen, että vallatonta suositaan? 730

Haimon

En pyytänyt sua ilkiöitä suosimaan.

Kreon

Hänt' eikö juuri haita vamma sellainen?

Haimon

Yht' ääntä kaikki Theeban kansa vastaa: ei!

Kreon

Ja kansakos mun säättäväin siis määräilee?

Haimon

Et huomaa, kuink' on poikamaista haastelus! 735

Kreon

No muillekos ma hallitsen kuin itselleni?

Haimon

Ei valtakuntaa oo, jok' yhden oisi vain.

Kreon

Vaan valtiaanpa omaks' valtaa mainitaan!

Haimon

Kai erämaita yksin hyvin vaalisit!

Kreon

Hän sotii — näen mä — naisen liittolaisena. 740

Haimon

Jos sin' oot nainen: sunhan puoltas katson vain.

Kreon.

Vai isäs' kanssa käräjöit sä, kelvotoin!

Haimon

Niin kyllä, kun sun eksyvän näen vääryyteen.

Kreon

Vai eksyn, jos suon valtikallen' arvoa?

Haimon

Sen halvennat, jos poljet arvon jumalain. 745

Kreon

Oi herja henki! naisen vallan-alainen!

Haimon

Et ainakaan mua nähne häpeän-alaisna.

Kreon

Puheesi kaikki neittä vainen puolustaa…

Haimon

Ja sua ja mua ja Tuonen jumaloitakin.

Kreon

Älä, naisen orja, loruillas mua liehakoi! 750

Haimon

Oot valmis väittämään, et altis kuulemaan.

Kreon

Et ikipäivin pääse häntä naimahan!

Haimon

Hän kuolee siis? Se toisellekkin kuolon tuo!

Kreon

Vai ahdistat mua uhkaillenkin, uskaljas?

Haimon

Mit' uhkaust' on harhamieltä vastustaa? 755

Kreon

Viel' itkein neuvot mieltä, itse mieletöin!

Haimon

Jos et ois isäni, sanoisin: et viisas oo!

Kreon

Vai niin! Vaan kautt' Olympon tuolla, tietäös: Saat surra viel', ett' ilkkuen mua soimasit! (Palvelijoille.) Tuokaatte ilkiö tänne oitis kuolemaan, 760 Sulhonsa silmäin eessä, läsnä ollessa.

Haimon

Mun läsnä ollen? Ei — sit' ällös luulkokaan Hän totta kuole niin! ja etpä silmilläs Sä konsaan enää nähdä saa mun kasvojain! Omaistes kesken riehu, jos he suovat sen! 765

(Rientää pois.)

Kuoro

Mies läks' oi herra, kiukun riento-askelin; Noin nuori mieli tuskissaan on hirmuinen.

Kreon

Ylemmäs yltyköön maan lasta pyyteissään! Vaan neittä kahta kuolost' ei hän varjele.

Kuoro

Siis aikehes on surmata ne kumpikin? 770

Kreon

Ei, työstä osatont' ei; oikein muistutit.

Kuoro

Ja minkä surman toisellen oot aikonut?

Kreon

Hänet sinne vieden, miss' on polku autio, Elävältä kätken maahan, paasikammioon; Sen verran ruokaa suoden, että vältän syyn, 775 Ja ettei kaupunkiimme sattuis saastutus. Anoillen siellä Haadesta, jot' ainoaa Hän palvelee, on kuolemattomuutehen Hän ehkä saapa, taikka vihdoin huomannee, Ett' turha vaiva tuonelaa on palvella. 780

VIII.

Kolmas Stasimon.

Kuoro

(Säkeistö.)

Oi Rakkaus sortumaton, Joka karkaat saalihis päälle! Leposuojanas öisin on Sulo-immen hyllyvä poski. Sinä liitelet kauas aaltojen taa, 785 Sun valtaas tuntevi linna ja maa. Jumalatkin paulaas kietoilet — Kuink' karttaa vois sua ihmiset! Sun tenhomas yltyy raivoon. 790

(Vastasäkeistö.)

Sä vilppiin, turmiohon Hurskaitaki henkiä vietät. Sun nostamas kiistakin on Tää poian ynn' isän kesken. Vaan armas morsio katseillaan 795 Sulokaipuun sulhoon loi palamaan; Ja voittipa Lempi, jok' ylhäisten Käy valtain rinnalla säännellen — Aphrodite telmivi sortumatta. 800

(Orjat saattavat Antigoneen saapuville.)

Kuoron johtaja

Vaan kohtapa itsekin suunniltain, Käyn nähdessäin tätä; sulkea en Voi kyyneltulvia, Antigoneen Kun morsiosuojaan astelevan Näen kaikkia tuudittavaiseen. 805

IX.

Neljäs Epeisodion.

Antigone. Kuoro. Kreon.

Antigone

(1:n säkeistö.)

Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet! Astumassa jo oon Ma viimeis-polkua, viimeis-kerran Päivän soihtua silmäilen. Sitten eessäni on ikiyö… 810 Tuoni kaikkein-tuutija mun Vie elävält' Akherontin rantaan, Vaikk' ei suotuna mulle vielä Häiden riemua, enk' ole kuullut Morsiusvirttäni — vaan mun Tuoni nai! 815

Kuoro

Vaan kunniakasna ja kuulunahan Sinä lähdet kätköhön vainajien, Et lyömänä tautien tappavien, Et kalvan kostoja saatuas, vaan Omin ehdoin. Ainoa ihminen oot, 820 Joka hengiss' astuvi Tuoneen.

Antigone

(1:n vastasäkeistö.)

Jo kuulin, kuinka Tantalotar, tuo vieras Phrygitär onneton, Sai surman Sipylon kukkulalla. 825 Häntäpä kallio versoillaan Kietovi niinkuin väänneliäs; Eikä itkuun liukenevaa Milloinkaan lumi säästä — niinpä Kertoilee taru — vaan se kastaa 830 Kyynelsilmien alta rintaa. Mun samanlainen sallima uinuttaa.

Kuoro

Vaan hän jumal' ol' sekä kuolematon, Mepä kurjaa heimoa kuolevien; 835 Siis kunnia sun on suurin Eläessäs arvoa autuahan Sekä sitten kuoltuas saada.

Antigone

(2:n säkeistö.)

Mua ilkut! oi, ikiluojain tähden, Miks' eläessäin mua solvaiset jo? Miks'et 840 Vasta kun vaineeseen olen mennyt? Syntymämaani! oi! Maani mahtavat urhot! Oi Dirkeen vuolteet kauniit! Ja Theeban valjas-kuulun lehdot! 845 Ma huudan teitä kaikkia katsomaan, Kuink' itkemättä ystäväin, mill' ehdoin Mun mennä täytyy outoon kalmakumpuun Mua kurjaa, voi! 850 Jok' en saa olla ihmisten, en haamuin, En eläväin, en vainajitten luona.

Kuoro

Kun uskalluksen huipullen Sa nousit, lapsi, kompastuit Ylhäisen Dikeen kynnykseen. Ehk' isäs pattovelkaa maksat. 855

Antigone

(2:n vastasäkeistö.)

Nyt koskit huoltani katkerinta, Isäni kurjan-kuulua sallimaa ja meidän Kaikkien kuulujen Labdakolaisten 860 Kolkkoa onnea, oi! Voi, julmaa lemmen harhaa! Voi, äitini, nukkumistas Mun isäni kanss', oman lapses kanssa, 865 Jost' yhdynnästä kurja siinnyt oon! Ja heidän luokseen käyn nyt naimatonna Ja kaiken kansan hylkynä ma raiska! Ah! turmion Sa naimisistas saitkin veikko rukka! 870 Viel' eläissäin saan sulta, haamu, surman.

Kuoro

Kyll' oikein häntä armastat; Vaan ei saa koskaan vastustaa Sen valtaa, jolla valta on. Sua itsepäinen kiihkos hukkaa. 875

Antigone

(Epoodi.)

Ah! säälin-itkua, lempeä, häitä vailla Mua kurjaa saatellaan tätä turman tietä. Enkä mä onneton saa pyhän auringon silmää Nähdä milloinkaan enähän, 880 Eik' armotonta polkuain Ees ystävitten kyynel kasta.

(Loppusäkeiden soidessa on Kreon astunut esiin linnasta.)

Kreon (Vartioille.)

Luulette kai, ett' itkuvirsi loppua Voi kuolon ääress', sen jos suodaan jatkua! Pois viekäät oitis tuo! ja paasikatteiseen 885 Suljettuanne holviin niin, kuin määräsin, Hänet aivan yksin jättäkäät, jos kuolla tai Elossa huolla holvin suojiss' aikoo hän; — Oon syytön neidon kohtaloon: hänt' estän vaan Maan päällä seurustelemasta — muuta en! — 890

Antigone

Oi kumpu, neiti-kammioin, oi hautani Ikuinen oltavain, ma jonne matkailen Omaini luokse, joita joukon melkeän On manan maille Persephassa temmannut! Nyt heistä viimeisnä ma kaikkein kurjinna 895 Käyn sinne, saapumatta eloni määrähän. Vaan tultuain ma elvyn siitä toivosta, Ett' armahaisna saavun teille, isäni Ja äitin', armahinna sulle, veljyein. Ominpa käsin teitä kuoltuanne oon 900 Ma pessyt, voidellut ja hautakastelut Myös suonut teille; vaan Polyneikes, ruumistas Ma huolitellen, tämmöisen sain palkkion! Sua viisaan mielest' oon tok' oikein holhonut: Jos lasten äiti oisin, mutta puolison 905 Tai lapsikullan multa kuolo kuihduttais, En kansan uhall' oisi tuohon ryhtynyt. Mitähän tarkoitankaan noilla lauseilla? Jos kuolis puolisoin, ma uuden saisin taas, Jok' uuden lapsen lois, jos yhden hukkaisin; 910 Vaan Tuonen kätkiessä isän', äitini, Ei mulle uutta veljeä voi versoa. Ja näitä aatellen kun muiden eellä sua Ma kunnioitin, oon Kreonin mielestä Ma rikkonut ja uhmaillut, oi veljeni! 915 Ja nyt mun kiinni pantuaan, hän väkisin Vie, vaikk' en häit', en naimaliiton onnea, En lasten kasvatust' oo vielä koetellut, Vaan ystävitten hylkynä jo matkailen Elossa vainajitten maille onneton; 920 Ja rikkoneena minkä Luojain säädelmän? Vaan saanko koito luoda enää silmiäin Mä jumaliin? Keit' auttajiksi huudan, kun Pahuuden palkan hurskaan työllä saavutin? Mutt' oikeaks jos jumaliss' se katsotaan, 925 Ma syyni myönnän, rangaistusta kärsien; Jos noiss' on syy, (osottaen Kreonia ja hänen seuruettansa) pahempaa älkööt kärsikö, Kuin minkä mulle syyttömästi tehnevät!

Kuoro

Sama myrskyn puuskaus kuohuttaa Tämän immen sielua viel' yhä vain. 930

Kreon Vaan siitäpä parkuna vartookin Pian viejiä palkkana viivynnän!

Antigone

Ah voi! sepä lausuma miltei soi Kuni kuoloni käsky!

Kreon

Ja käskinkös sua toivomahan, 935 Ett' ei tämä näin ois päättyväkin?

Antigone

Oi Theeban maa! kotiseutuni oi! Mun heimoni haltiahenget! Ei viivytä, pois minä viedään vaan. Oi näettekö, Theeban ylhäiset, 940 Mitä mimmoisilta ma kärsin, Minä ainoa jäänyt ruhtinatar, Kun hurskaan tointa ma täytin!

(Antigone viedään pois, Kreon poistuu.)

X.

Neljäs Stasimon.

Kuoro.

(1;n säkeistö.)

Kärsipä Danae, kun sinitaivaan Valkeus hautuukammion yöhön 945 Hältäkin vaihtui; Vaskisen tyrmän säily Impyen kätki. Suurt' oli sentään heimoa hän, oi lapsi. Zeunpa siemen-vihmojen kultaa 950 Hoiteli hän. Mutt' ankara sallimus on. Tuot' aarteet ei, ei taistelmat, Ei linnat eikä laivatkaan Voi tyrskyn lyömät, tummat välttää.

(1:n vastasäkeistö.)

Telkien taa myös Eedonilainen, 955 Dryaan raivosa poika se pantiin Ilkkunsa vuoksi; Tuon Dionysos Kalliotyrmään sulki. Näin hält' yltiöpäinen vimma haihtui; 960 Kohta huomasi solvaisseensa Kielin pistelevin jumalaa, Kun hurmatuita naisia hän hääti, Ja Bakkhon soihdut sammuttain Vihoitti soittomielet Muusat. 965

(2:n säkeistö.)

Lähellä "Saarten siintäväin" On kaksoisjärven suulla Bosporon ranta ja armoton Myös Thraakian Salmydessos; Sotajumalan suosima seutu on. 970 Siellä hirmuhaavoja tää Näki, joilla nainen yltiöpää Phineuksen poika rukkasilta Sokaisi silmät, sormin hurmeisin Ne uurrellen ja pirroin pistävin 975 Kuopista, joista kosto irvistää.

(2:n vastasäkeistö.)

Vaan poiat kolkkoa onneaan Ain' itkivät liukenemillaan, Kun äiti heidät surkeuteen Oli siittänyt naimisillaan. — 980 Ikivanhaa heimoa kuuluisaa Erekhtheun oli hän, vaan syntymämaa Etäällä häll' oli pohjoistuulen mailla. Siell' impenä kiiteli ratsun lailla Yli vuorten jyrkänteen raju Tuuletar, 985 Jumalten lapsi — mutta harmajat Vaiheettaret ne täänki sortivat.

XI.

Viides Epeisodion.

Teiresias. Kreon. Kuoro.

Teiresias (Astuu poikasen taluttamana.)

Te Theeban vallat! yhtä tietä saavuimme Kaks' yhden silmin katsellen; se retki on Sokeiden: saattajaansa vain he turvaavat. 990

Kreon Mit' uutta kuuluu sulle, vanha Teiresias?

Teiresias

Sen ilmaisen, ja luottaos sa tietäjään.

Kreon

En ennenkään mä neuvostas oo poikennut.

Teiresias

Siks' ohjailitkin oikein purtta valtion.

Kreon

Voin todistaa: siit' onnellist' oon kokenut. 995

Teiresias

Taas veitsen kärjell' onnes tiedä heiluvan!

Kreon

Mit' on se? Kuinka hirvittää mua lausehes!

Teiresias

Taiteeni kuule ilmehet, niin teidät sen. Kun vanhaan lintu-katsomooni istahdin, Miss' on mull' lintuin kaikellaisten valkama, 1000 Ma kuulin ääntä lintujen juur' outoa, Jotk' ilki-huudoin sekavasti kirkuivat Ja — sillä selvään kuulin siipein suihkinan Repivät surmakynsin toinen toistahan. Ma säikähdin, ja poltto-uhrin urkintaan 1005 Käyn oitis alttar'liedellen: mut valkeaa Ei poltaksista välkkynyt, vaan tuhkahan Sulana reisiluista rasva uhkuili Ja pirskahteli käryten, ja ilmahan Lens' sappi sirpaleina, mutta reitoset 1010 Valuen rasvaverhostansa paljastui. Noin kuulin poialtain — ku minua ohjailee, Niin kuin ma muita — uhri-enteet riutuivat Ja pyhät palveet eivät yhtään luontuneet. Noin maa nyt sairastaa sun mielenharhojas, 1015 Sill' alttarit ja kaikki uhrilietemme Täynn' Oidipoon on poika raukan hurmetta, Jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin. Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat Ei mielly eikä reisiluiden lieskahan, 1020 Eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan, Kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet. Tät' aatellos, oi poikanen: kyll' ihmisen On kunkin säätty harhatielle hairahtaa; Vaan jospa hairahtaakin, ei se tuhma lie 1025 Eik' onneton, ken langenneena kurjuuteen, Kohoopi, tointuu siit', ei entiselleen jää. Vain itsekylläisyyttä tyhmäks' syyttää voi. Siis väisty vainajaa! ja ällös kuollutta Sa pieskö! tappo surmatun ei uljast' oo. 1030 Parasta lausun, suon; on kelpo-neuvojaa Sulointa kuulla, jos hän lausuu hyötyäs.

Kreon

Oi vanhus, niinkuin jousimiehet pilkkahan Mua kaikki tähtäilette; niinpä kiusataan Viel' ennusteillakin mua; heimolaiseni 1035 Mua ovat aikaa myyskelleet ja kaupinneet. Elektroa Sardeen ynnä kultaa Indian, Jos mieli, ostelkaa, niist' etsein voittoa; Vaan tuota hautaan kätketyksi ette saa! Ei, vaikka saaliiks siepaltain sen kotkat Zeun 1040 Ylhäisen istuimille asti veisivät, Ma — saastutusta kammomatta — sittenkään Sit' en sois haudata, sill' eipä ihminen — Sen tiedän — saata jumaloita saastuttaa. Vaan henget oivatkin, oi vanha Teiresias, 1045 Lankeevat surkeasti, herjat aikeensa Kun voiton vuoksi kauno-lausein verhovat.

Teiresias

Voi! Tienneekö ykskään ihminen ja arvannee…?

Kreon

Mitä niin? mit' yleis-mietelmää taas tähtäilet?

Teiresias

Ett' aarre kaikkein kallihin on — mielevyys! 1050

Kreon

Ja haitta, luulen, hankalin — mielettömyys!

Teiresias

Vaan juuri tuota tautia sa sairastat.

Kreon

En huoli tietäjälle pahoin vastata.

Teiresias

Sen teit: mun väitit ennustavan valheita.

Kreon

Niin, tietäjäinpä heimo rahan-ahnas on. 1055

Teiresias

Ja valtiasten mielii väärää voittoa.

Kreon

Tiedätkö valtiastas noilla herjaavas?

Teiresias

Niin: munpa kauttain varjellut oot valtion.

Kreon

Oot viisas pappi, mutta suosit vilppiä.

Teiresias

Mun lausumaan sa saat, min kätki rintani. 1060

Kreon

Se ilmi tuo, kun voiton vuoks' et lausu vaan!

Teiresias

Koht' etpä siksi luulekaan mun lausuneen.

Kreon

Vaan tiedä se: et osta multa järkeäin!

Teiresias

Vaan tiedä tarkoin siekin, ettei aurinko Monasti enää kierrä kilpa-radallaan, 1065 Ennenkuin annat kuolemalle muutaman Sun omaa vertas sovitteeksi vainajain; Kun päältä maan sen alle sielun syössyt oot Ja sulkenut sen halvasti oot hautahan, Vaan vainajaa et täältä tuonelaisten luo 1070 Sa laske, et suo hälle haudan kunniaa. Siin' osaa ei oo sulla eikä taivahan Jumalilla, vaan sä väkivaltaa tässä teet. Täst' Ylhäisten ja Tuonen koston-impyet Tuhoiset ilkimieliset sua väijyvät, 1075 Samoihin noihin tuskihin sua sortaakseen. Ja katso, tokko vieteltynä aartehin Näin virkan! Eipä aikaakaan, niin ilmaisee Sen miesten, naisten voihkotus sun huoneelles. Ja hukka hämmentää myös kaikki kaupungit, 1080 Joiss' ompi ruumis-rauskat koira siunannut, Tai peto, taikka kotka, vieden saastaisen Tuon kalmankatkun ihmislasten ilmoillen. — Nämätpä nuolet, suuttuen, kun suututit Mua, ampaisin kuin jousimies sun rintahas, 1085 Nää tarkat, joiden polttoa et välttäne. Sa poikanen, nyt saatellos mua kotiini, Ett' urho purkais nuoremmille sappeaan, Ja kieltäns' oppis siivommaksi kasvattaa, Ja mieltä oppis entistänsä oivempaa. 1090

(Poistuu.)

Kuoro (Teiresiaan jätettyä kaikki hämmästyksiin.)

Mies läksi ennustettuaan, oi valtias, Hirveitä! Vaan siit' asti kuin mun kiireeltäin Valuvat valkohapset eestä mustien, Sen tiedän, ettei valhett' oo hän laskenut.

Kreon

Itsekin tiedän sen ja säikyn sielussain: 1095 Kovaapa myöntymys, vaan vielä kovempaa, Jos vastustaissa sielu sortuu turmioon.

Kuoro

Menoikeun poika, mielevyytt' on tarvis nyt.

Kreon

Mihinkä ryhdyn? lausu, sinua tottelen.

Kuoro

Käy neittä holvikammiosta laskemaan, 1100 Ja hauta hanki tuolle hylky-ruumiillen!

Kreon

Vai niinkö neuvot? taipumaan mua neuvot siis?

Kuoro

Ja kiireimmästi, herra — sillä rikkojaa Tapaavi taivaan kosto tietä suorinta.

Kreon

Oih! luovun — vaikka töin ja tuskin — mielestäin; 1105 On täytymystä vastaan turha ponnistaa.

Kuoro

Käy toimeen nyt! Sit' ellös muille jättäkö!

Kreon

Jo riennän tältäni! miehet, mukaan joutukaa Läheltä, kaukaa kaikki, kirves kourassa, Paikalle loitos-loistavalle rientäkää! 1110 Ma, konsa muuttui mieleni, kun solminnut Oon itse langat, itse myös ne irroitan. Elomme perussääntöjä — niin arvelen — Parasta lienee ikipäivin noudattaa.

XII.

Viides Stasimon. (Hyporkhêma.)

Kuoro.

(1:n säkeistö.)

Moniniminen, armas auvo neidon Kadmolaisen, 1115 Vesa Zeun ikipauhaajan, Sä valtias alhon runsasvierahaisen Eleusiin, missä Dêoa palvellaan! Sä, joka suojaat Ikariaa Maankuuluisaa! 1120 Oi Bakkhos, jolle naistesi maa Tää Theeba myös on suojan suonna Ismeenon vuolteen luona Ja käärmekylvön mailla! 1125

(1:n vastasäkeistö.)

Sua katsovi kirkas liekki kaksois-huipun päältä, Tuoll' missä Korykian Jumal'-immet käyvät karkeloimaan, Ja Kastalian-lähde katsoo täältä. Nyysan kukkaisnotkelmat, 1130 Muratti-rinteet vehmahat Ja uhkeet viinikukkulat Ne saattavat sua meille, Kun astelemaan käyt Theeban teille 1135 Sä riemun raikuessa.

(2:n säkeistö.)

Ei ilman alla seutua lie, Jota niinkuin Theebaa suosit sie Salamoidun äitisi kanssa. Ja nyt, kun sortumaisillansa 1140 Hädän all' on kansa ja maa, Parnasson harjult' tänne riennä, Tai tyrskysalmen poikki saa! Puhdista meitä, tuskaa liennä! 1145

(2:n vastasäkeistö.)

Oi! tanssiin tähtiä johdatat Sä tuikkivaisia tulta; Zeun lapsi, öiset laulelmat Myös saavat johtoa sulta; Jalo, tullos nyt Thyiadeis kanssa, 1150 Naispalvelijais, jotk' innoissansa Sua juhlivat tanssien yön kokonaan Ja "Iakkhos herraa" veisaa vaan!

XIII.

Eksodos.

Sanansaattaja. Kuoro. Eurydike. Kreon.

Sanansaattaja

Amphionin ja Kadmon linnan asukkaat, 1155 En, ihmis-elämän kestäessä päällä maan, Sit' ehdotta voi kiittää enkä soimata, Sill' onni nostaa, onni kaataa yhtenään: Nyt onnen helmalaps', sen hylky toiste oot. Eik' ihmisill' oo kestäväisten tietäjää. 1160 Jos ken, Kreonpa miekkonen ol' mielestäin, Kun Kadmon maasta vainolaiset syöstyään Ohjaksiin ryhtyi, maata yksin halliten, Ja lapsi-oraat versoi hälle oivimmat. Nyt kaikki raukes! Ihminen kun menettää 1165 Ilonsa, hänt' en katso eläväksikään, Vaan sielullinen kuollut hän on mielestäin. Niin, loistakoonpa linnas ilmikultia Ja eläös kuin ruhtinas: vaan riemuton Jos loistos on, en siitä sauhun varjoa 1170 Ma maksa, enkä siihen vaihda onneain.

Kuoro

Mitä ruhtinasten tuskaa tullet kertomaan?

Sanansaattaja

He kuolivat, ja kuolon syyn' on elävät.

Kuoro

Ken tappanut, ken kaatunut? oi kerroppas?

Sanansaattaja

Hurmeissaan Haimon kuol', ei oudon kädestä. 1175

Kuoro

Isänkö käden lyömänä vai omanko?

Sanansaattaja

Omanpa vainkin! isää murhast' inhoten.

Kuoro

Ah! hirmu-totta ennustitkin, tietäjä!

Sanansaattaja

Näin ollen, kelponeuvoja nyt kaivataan.

Kuoro (Viitaten linnaan päin.)

Ah totta! tuoss' on Eurydike poloinen. 1180 Kreonin vaimo. Kuulikos hän pojastaan, Vai sattuminko suojistaan hän astelee?

(Eurydike tulee näkymälle.)

Eurydike

Oi kansalaiset, mitkä kuulin haastelut, Kun ovea kohti kuljin, lähteäkseni Rukoillen Pallas jumalaa lepyttämään! 1185 Satuinpa salpaa vetämään ja ovea Juur' aukomaan, kun kajahtaa mun korviini Kotoisen tuskan ääni: säikäyksissäin Ma vaivun syliin neitojen ja viemistyn. Mutt' asia tuo mik' ol'kaan? Vielä kertokaat! 1190 Kovuutta paljon koitelleena kuullen tuon.

Sanansaattaja

Läsn' olin armas emäntäni: kerron siis, Totuuden sanaa jättämättä yhtäkään. Miks' kaunistellakaan, kun vasta nähtäisiin Mun valhetelleen? Totuus aina parhain on. 1195 Opasna puolisosi myötä seurasin Sen nummen päähän, missä koirain haaskana Poloisen Polyneikeen ol' ruumis pitkällään. Rukoiltuamme haarateiden haltiaa Ja Pluutoa meit' armosilmin katsomaan, 1200 Pyhällä veellä huuhdoimme tuon jäännökset Ja olivi-oksin vehmahin ne poltimme; Viel' luotuamme hälle kummun korkean Kotimullast', immen luoksi taas me lähdettiin, Luo kalmamorsiolan paasi-katteisen. 1205 Jo kuuli muuan kaukaa voihkotuksia Puolelta haudan vihkimättömän ja riens' Kreonille siit ilmoittamaan herralle. Läheni tää nyt hautaa, vaan kun oihkotus Sekainen hälle selveni, hän kyynelin 1210 Jo äänehensä vaikeroi: "Ma onneton, Mit' aavistan? Jo kulkenenko polkua, Polointa polvenain mun kulkemistani? Mua poikani ääni hempii! — Miehet, joutukaat Lähemmäs, astukaatte haudan äärehen, 1215 Ja paaden poistamalla saadust' aukosta Sen suulle päästen, katselkaatte, Haimonko Noin äänsi, vai mun pettävätkö jumalat!" Siis murhemielen valtiaamme käskystä Noin teimme: — holvin perukassa näimme nyt 1220 Tuon neito raukan hirttyneenä heiluvan, Paulaksi väätty sindon-huivi kaulassaan; Ja sulhon näimme polviltansa armastaan Syleilevän: hän itki kullan kuolemaa, ltk' isän turkatyötä, orpo-lempeään. 1225 Kreonpa nähtyään sen, riensi oihkaten Sisälle pojan luo ja huusi itkusuin: "Sua onnetonta minkä työn oot tehnytkään! Mit' aattelit? Mik' onnen-isku turmellut On järkes sult', oi lapsi parka, tullos pois!" 1230 Vaan tuimin silmin tuijottain ja inhoaan Ilmaisten katsein, poika äänetönnä vain Kaks'-terän kalvan siepaltaa — tok' osannut Isäänsä ei, jok' ulos karkas; mutta nyt Vihaisna itselleen jo koito syöksihen 1235 Kalpaansa, painoi puolet säilää rintaansa. Käsinpä veltoin neittä vielä helmaillen Hän huoahtain sen kelmeälle poskelle Puhalsi hurme-pirskuloita vihmottain. Nyt kurja kuoltuansa, kuollut helmassaan, 1240 Saa tuonen mailla vihkiäiset vietellä, Ja ihmisille näyttää että miehellen On mielenmaltin puute suurin turmio.

(Eurydike on viime sanoilta äkisti lähtenyt.)

Kuoro (Kummastuen.)

Mitenkä tuota selvität? Riens' takaisin Emäntä virkkamatta hyvää, pahaakaan! 1245

Sanansaattaja

Myös itse hämmästyin; vaan toivon, että hän Poikansa tuskat kuultuaan, ei juljennut Tääll' itkujansa ilmoittaa, vaan suojissaan Nyt neitten kanssa alkaa kuolin-kaihontaa. Hän sopimatont' ei mitään tee — siks' viisas on. 1250

Kuoro

En tiedä; liika äänetyys vain mielestäin Yht' uhkaavaa kuin suotta suuri parku on.

Sanansaattaja

Pian nähdä saamme, liekö rintaan riehuvaan Salaisen aikeen kätkenyt hän — tiesi min — Jos sisään käymme. Etpä suotta muistuta, 1255 Ett' uhkaavaa on liika vaiti-olokin.

(Lähtee.)

Kuoro

Jopa valtias itseki tänne saa, Käsiss' ilmeinen todistus, ettei — Jos lausua saan — ole vieras syy, Vaan että hän itse rikkoi. 1260

(Kreonin palvelijat tulevat, kantaen paarilla Haimonin ruumista. Kreon astuu vieressä horjuen, toisella kädellään halaillen vainajaa.)

Kreon

(1:n säkeistö.)

Voi mieltäni mieletönt'! Oi itsekkyyden turmaa, Mi katoa toi ja surmaa! Kas, yhtä vert' on murhamiesi Ja teuras, heill' oli sama liesi! Voi neuvoni hirmu-he'elmiä vaan! 1265 Ah, armas laps', noin varhain Varhaiseen kuolemaan Sä vaivuit tuonelaan — Etk' ollut itse syynä, vaan mun harhain.

Kuoro

Ah, liian myöhään oikean näyt huomaavan. 1270

Kreon

Voi mua! Sen tunnen kurja. Silloin nuolen ankaran Mua kohden ampui jumala, lski päähäni, Ja hukka-teille mielen multa karkoitti, Mult' onnen kaasi, polki multahan. 1275 Ah ihmislasten vaivat vaikeat!

Sanansaattaja

(Tullen linnasta, astuu Kreonin eteen ja osoittaa ruumista.)

Kurjuutta karttuu sulle, herra, paljottain: Tätä kannat kainalossas nyt, ja tultuas Kotiisi, kohtaa uusi tuska silmiäs. 1280

Kreon

Mit' on se? onko kurjempaa kuin kurjuuskin?

Sanansaattaja

Sun puolisos, tuon vainen äiti armahin, Vereksin vammoin äsken kuoli onneton.

Kreon

(1:n vaatesäkeistä.)

Oi leppymätöntä Tuonen merta! Himootko jo, surma, syyllisen verta? 1285 Oi airut surkeiden sanomain, Sano, ymmärsinkö sun oikein vain? Sä kuollehen surmaat uudestaan! Mitä kerroitkaan? Mik' uusi hirmuinen tapaturma! 1290 Vai minua tuhoamaan Jo saartelee mua vaimoni hurmesurma?

(Kuningattaren ruumis näkyy näyttämön perältä.)

Sanansaattaja (Viitaten sinne.)

Sen nähdä voit; ei suojiss' enää piile tuo.

Kreon

Voi mua! Ja tuossa toista kauhua koito katselen. 1295 Mi synkkä sallimus mua vartoneekaan! Sylissä lastani kantelen, ja tuossa voi! Näen silmäni eessä toisen kuollehen. Voi sua, äiti parka! voi sua lapsi! 1300

Sanansaattaja (Osoittaen Eurydikeetä.)

Tuo alttar'lieden luona vimman-kiihkossa Silmänsä sulki kuolon yöhön, itkien Megareun tuon ennen kuollehen niin kuuluisaa Vuodetta [Tai: kohtaloa], sitten tään — ja vihdoin toivottaa Hän sulle, "lasten-tappajalle" kostoa. 1305

Kreon

(2:n säkeistö.)

Ah voi! Jopa kauhusta säpsähdin! Oi, ottakaatte jo kalpa Ja puhkaiskaa tämä rinta halpa! Voi, voi minä vaivaisin, 1310 Joka vaivuin vaivojen äärihin!

Sanansaattaja (Jatkaen.)

Ja kuollessaan hän velkapääks' sua soimas niin Nykyisiin surmatöihin kuin myös entisiin.

Kreon

Ja millä tavoin hurmeissaan hän läksi pois?

Sanansaattaja

Hän, poikasensa kurjan kuolon kuultuaan, 1315 Omilla käsin puhki pisti rintansa.

Kreon

Ah voi! Ei vierrä velkani milloinkaan Voi muiden syyks mun päältän'. Sun surmannut minä kurja vaan 1320 Olen, niin minä! Viekää täältä Pois, palvelijat, mies vaivainen, Mitätön, jopa tyhjän vertainen! 1325

Kuoro

Hyvääpä neuvot — jos sit' ollee tuskissa: Lyhyimmän aikaa nähtyinä ne parhaat on.

Kreon

(2:n vastasäkeistö.)

Suloisin sallima kuoleman, Oi etkö jo oitis tulle 1330 Ja viimeis-hetkeä tuone mulle? Jo korjaa pois minut, tuonen haamu! Jo valkene mulle, viimeis-aamu!

Kuoro

Se toistaisiin! Nykyseikat tointa vaativat: Ne, joiden huolta tuo on, toivos täyttävät. 1335

Kreon

Rukoilen vaan, mit' ikävöi mun sydämein.

Kuoro

Nyt ällös mitään rukoilko, sill' irralleen Ei pääse kuolevainen määrä-onnestaan.

Kreon (Palvelijoille.)

Pois korjatkaa mies vaivaisin, 1340 Ku tahdottain sun, poikani, surmasin Ja sunki, puolisoin! Oi minne kurja Nyt silmäni luon? Hävitystä hurjaa On ympärilläni. Kaikki raukes! 1345 Yön-synkkänä kohtalo päällein laukes.

Kuoro

Kyll' onnen on ainoa alku ja tie Vain jumalain pelko ja malttava miel' Mutt' ylpeä korskasta kielestään Saa koston vitsoja, kunnes hän 1350 Ikämiehenä voi Vast' oppia malttia mielen.

Selityksiä:

[Enimmäkseen Freundin, G. Wolffin ja Schneidwin-Nauck'in mukaan.]

V. 2. Kolkko kohtalo painoi Laion sukua. Oidipos joutui sen saaliiksi, kun hän tietämättänsä tappoi isänsä Laion ja nai äitinsä Iokasteen. Vihdoin kuitenkin kauhea salaisuus selveni — ja Oidipos tuskissaan sokaisi silmänsä sekä lähti tyttärensä Antigoneen taluttamana maanpakolaisena vaeltamaan. (Sophokleen "Oidipos Tyrannos".) Vihdoin hän kuoli lähellä Atheenaa Eumeniidein (kostotarten) puistossa, josta näkyy, että hän itse puolestaan vihdoinkin pääsi sovintoon jumalain ja siveellisten valtojen kanssa. (Sophokleen "Oidip. Kolonossa".) Mutta hänen tuhotöistänsä kasvoi vielä jälestäpäin katkeria hedelmiä: ruttotauti, katovuosia, Antigoneen veljesten surma (tämä se "tiho", josta A. puhuu; äiti oli jo ennen epätoivoisena päivänsä päättänyt) y.m. Näitä tarkoittaa Antigone ja niitä kertoillaan myös v. 50 ja seurr.

10. "Omaisiamme" tarkoittaa Polyneikestä; "vainolainen" on Kreon.

15. "Argon armeija" tarkoittaa tuota kuuluisaa "seitsemän ruhtinaan retkeä Theebaa vastaan", josta kohta ensi kuoro-laulussa enemmin (v. 100 seurr.). Vert. johdantoa.

26-30. On ajateltava, että Antigone tässä lausuu kuuluttajan omat sanat. Niin tekee Kreon myös v. 194-206.

31. "Kreon oiva" ivallisesti, sillä Ismeneelle näkyy Kreon haamotelleen jonakin jalon miehen ihanteena.

40. Ismene "irroittaisi" eli hellittäisi, jos hän rukouksillaan saisi Kreonin taipumaan; mutta väkinäistä vastarintaa tekemällä hän vain "solmiaisi langat", jyrkentäisi ristiriidan ja saisi tilan tukalammaksi. Kumpikin oli hänelle mahdotonta. — Toiset arvelevat Ismeneen tällä puheenparrella vain osoittavan täydellistä neuvottomuuttansa, että hän ei voi tehdä sitä eikä tätä.

71. Ant. tarkoittaa pisteliäästi Ismeneen lausumia hyviä mietteitä 61 seurr.

74. "Rikoksen pyhän" — näillä sanoilla ilmaisee Antigone sattuvasti tragillisen vastariidan. Hän toimittaa uskonnollisen, siveellisen teon, mutta rikkoo juuri sillä maallisen esivallan käskyt.

100. Päivä oli juuri noussut ja kirkasti säteillään theebalaisten voittoa; yöllä oli argolaiset ajettu pakoon. Siksi runo ylistää voittoa ikäänkuin auringon työksi. Kuoron jäsenet riemuitsevat voitosta, kuvailevat taistelua ja kehoittavat jumalia kiittämään.

117. Edellisessä säkeistössä vihollista kuvataan kotkaksi; samassa vertauksessa pysytään vielä. Mutta "lohikäärmeellä", joka nousee kotkaa vastaan taistelemaan tarkoitetaan nähtävästi theebalaisia, he kun tarinan mukaan olivat "lohikäärmeen sikiöitä". (Näin m.m. Schneidewin-Nauck). Vrt. Hor. Carm. IV. 4. 11. Hom. II. XII. 200, Vergil. Aen. XI, 751.

131-137. Muurille-kiipijä oli Kapaneus, yksi noista seitsemästä. Hänen rajua rynnäkköänsä vertaillaan tuulispäähän.

135 seurr. Ukon-nuoli iski häntä — niin tarina kertoo — niskaan, ja hän syöstiin hengetönnä ryntötikkailta maahan.

162 seurr. Uusi kuningas Kreon, kaatuneiden veljesten eno, astuu esiin ja pitää Theeban asujamille hallitus-alottajaispuheen, jossa hän esittää periaatettaan: "lujalla tahdolla on isänmaan hyväksi yksityisten etu alttiiksi pantava". Valtiota vertaa hän laivaan, tässä ja sittemmin v. 189.

175. Eräs Biaan sananlasku kuuluu: archè andra deizei (julkisissa toimissa mies ilmaisee luonteensa). Sovittaen tämän yleisen aatteen itseensä ajattelee Kreon: tahdon jo ennakolta ilmaista teille sen perus-aatteen, jota minä hallitessani olen noudattava: "yhteinen hyvä on ainoa silmämääräni". (vv. 178 190.)

190. Siis yksityisen ystävyyden ainoana perusteena on sama valtiollinen kanta.

211 seurr. Kuoro ei sydämessään hyväksy Kreonin kovia sääntöjä, vaikka se myöntääkin, että itsevaltiaalla tavallaan on rajaton valta, s.o. semmoinen, jota ainoasti hänen oma tahtonsa voi rajoittaa. Edelleenkin kuoro vastineissaan pysyy karttelevalla kannalla. Sen Kreon huomaakin vrt. v. 290.

217. Kreon tahtoo sanoa: kyllä minä Polyneikeen ruumiista huolta pidän, että se saa ansaitun palkintonsa; pitäkää te kansaa silmällä.

223. Vartijasta sanoo G. Wolff: "pitkäveteisyys, karkeat sanamutkat, viisastelu ja itsekkyys osottavat alhaisen säädyn miestä". Niinikään se seikka, että hän antaa sielunsa jonakin eri olentona puhua, v. 227 seurr.

241 seurr. Kuva saatu soturista, joka varustaa asemaansa kaikilta puolin ja sieltä ampuu vihollista.

256. Joka sattui kulkemaan ruumiin ohitse eikä haudannut tai multinut sitä, joutui uskonnolliseen pattoon velkapääksi. Sen sai kuitenkin vältetyksi, jos heitti edes kolme kourallista multaa kuolleen päälle. Horat. Carm. I, 28, 36.

264 seurr. Harvinainen jälki "jumalan-tuomion" käytännästä Kreikassa. Pausan. kertoo, että Akhaiassa erään naisen, joka mieli Maa jumalattaren naispapiksi päästä, täytyi ensin juoda härän verta, vakuuttaakseen että hän ainoasti kerran oli naimisissa ollut ja elänyt siveästi.

275. "Nauttimaan tät' onnea", tätä kunniaa päästä kuninkaan pateille: ivallisesti sanottu.

289 seurr. Kreon sanoo: ei tämä ole jumalien työtä, vaan valtiolliset vastustajani ovat siihen lahjoneet vartijoita.

308 seurr. Ensin siis piti vartijat orjan tavoin kidutuksella pakotettaman tunnustamaan, kuka heidät oli lahjonut, sitte vasta tapettaman.

316. Siis ihan niinkuin vartija oli ennustanut v. 277.

323. Vartija leikkii kahdamielisellä dokein sanalla, joka samoin kuin suom. sana päättää ilmaisee sekä tahdon tointa että luuloa, arvelua; siis: pahoin on, kun se kellä päätösvalta on, päättelee, arvelee väärin.

332 seurr. Kuorolaulu, johon antoi aiheen tuo niin rohkeasti ja taitavasti tehty ruumiin muhiminen, sisältää lyhyesti tämän: ihmisnero vallitsee kaikilla aloilla: se pakottaa raa'at luonnonvoimat palvelukseensa, purjehtien myrskyisillä merillä ja viljellen maata; se voittaa maan, meren ja ilman asukkaat; se rakentaa henkisen viljelyksen, se on keksinyt puheen, valtiolaitokset ja lääketieteen. Mutta oma voima usein myös paisuttaa; siitäpä ihminen käyttää väärin valtaansa, yltyy rikoksiin ja halveksii sekä jumalan että ihmisten järjestystä. Näissä sanoissa on varotus sekä Kreonille että Antigoneelle. — V. 355 kummittelee kyllä vielä ihmiskeksintöjen joukossa nuo "vaatteet", joista ei Sophokles puhu sanaakaan; mutta rikkomatta säerakennetta en olisi osannut paikkaa parantaa ja toivon Sophokleen antavan anteeksi tämän mielivaltani, joka ei riko, ainakaan pahasti, hänen ajatusjuoksuaan.

370 seurr: älköön hän kuuluko samaan valtiolliseen puolueeseen kuin minä; en yksityis- enkä julkiselämässä tahdo tuon kanssa pitää yhteyttä.

421 "taivaan raivon" s.o. "jumalan ilman", kuten arkipäiväisessä puheessa sanotaan.

423-431. Antigone ei säikähtänyt myrskyn riehuntaa, ei Kreonin kovuutta, vaan meni veljensä luo. "Miksi hän uudelleen antautui vaaraan, vaikka jo oli täyttänyt pyhän velvollisuuden, sitä vartija ei mainitse; runoilija jättää sen katsojan mietittäväksi. Antigone oli kyllä ulkonaisen velvollisuutensa tehnyt, mutta hänen sydämensä vei hänet vielä velivainajan luo. Ruumis makasi vielä tuolla hylkynä, ehkä tahtoi hän karkoittaa sen luota koirat ja petolinnut, siellä armahan luona lievittää tuskaansa kyynelillä ja tuoda hänelle uusia kuolin-uhreja. Olipa hänellä sitä varten malja mukanaan." (G.W.) Uhrijuomaa — viiniä, maitoa ja hunajaa sekaisin — valettiin tavallisesti kolme kertaa. Od. 10, 518. Eur. Iph. Taur. 163.

452. Kolme oli Hooraa, Ajatarta, Zeun ja Themiin (s.o. "laillisen järjestyksen") tytärtä: Eunomia, Dike, Eiréne. Alkuaan ne merkitsivät vuodenaikoja; mutta koska nämä niin säännöllisesti seuraavat toinen toisensa jäljessä, niin Hoorain alkuperäinen merkitys muuntui niin että ne tulivat kuvaamaan säännöllisyyttä, järjestystä, laillisuutta yleensä. Niinpä Dike valvoo oikeutta maailmassa, estää väkivaltaa ja vääryyttä, jopa hän edustaa vainajienkin oikeuksia.

455. "Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin ilmaistu" — niillä tarkoittaa Antigone sitä siveellistä tietoa, jonka Luoja on painanut itse kunkin ihmisen, jopa pakanankin sydämeen, s.o. omatunto. Tätä ääntä, tätä sisällistä siveyden lakia totteli A. täyttäessään veljesrakkauden pyhät velvoitukset.

471. Antigoneen muutoin ylevä, kaunis puhe päättyy suoralla solvauksella Kreonia vastaan. Tätä maltikas kuoro ei saattanut hyväksyä; kuitenkin sen sanat enemmän ovat Antigoneen luonteen kuvausta, kuin moitetta.

487. "mun sukuni suojushenki". Zeus erkeios = oikeast. koko perhejumalamme, = perhepiirimme.

493 seur. paha omatunto helposti ilmaisee syyllisen.

495 seur. Kreon arvelee: Ismene lymyilee syyllisyytensä tunnossa, mutta hän ei kuitenkaan, kuten Antigone, koe päälliseksi puolustaa ilkityötänsä. Hän luulee vain, että A. sillä tahtoo välttää kuolonrangaistuksen. Siksi A:n vastaus seur. säkeessä.

508. Theeban perustaja oli Kadmos, josta syystä theebalaisia myös sanotaan kadmolaisiksi.

522. Kreon luulee vihan jatkuvan vielä toisessa maailmassa. Siihen Antigone arvelee: jos he vihaavatkin toisiaan — jota en usko — niin minä ainakaan en voi vihata, vaan rakastaa.

531. Antigone toimieli julkisesti, mutta Ismene, joka, Kreonin luullen, oli yksissä juonin tämän kanssa, vehkeili salaa kotona.

536. Pääasiassa Ismene oli suostunut sisarensa hankkeeseen, ks. vv. 78, 99.

551. Antigone ilkkuu Ismenen suhdetta Kreoniin kts. v. 31.

556. Ismene tarkoittaa: Olen ilmoittanut, että periaatteen kannalta hyväksyn sun aikeesi, mutta samalla myös, että en pysty väkisin sitä perille ajamaan. Antigone selittää kuitenkin I:n viimeiset sanat väärin, ikäänkuin I. alusta alkain olisi kannattanut erilaista periaatetta. Sen näkee v:stä 557. Mutta Ismene yhä otaksuu olevansa A:n periaatteen kannalla ks. v. 558.

560. Vanhempien hirmu-kohtalo oli A:n jo aikaa murtanut: hän eli muka vain ulkonaisesti ja puolittain. Hänen pääharrastuksensa tarkoitti vainajien auttamista.

569. Lapsensiittoa verrataan usein pellon kylvöön. Mutta tässä tuo vertailukuva, ylevää immyttä kohden käytettynä, on raaka ja loukkaava. Vihoissaan Kreon menee sopimattomiin asti, eikä oivalla, että se side, mikä yhdisti Antigoneen ja Haimonin, oli sydämien ja tunteiden solmiama.

572 ja 573 pidetään syystä epäperäisinä, ks. Schneidewin-Nauck'in painosta.

583 seur. Kuoro on synkillä mielin, aatellessaan Labdakon suvun perittyjä vaivoja. Eipä muka sen viimeisiäkään vesoja nyt säästetä. Kelle perhekunnalle Jumala kerran on kovan onnen määrännyt, siinä se pysyy ja riehuu edelleen polvikunnasta toiseen, niinkuin myrskyt myllertävät meren syvänteitä ja panevat rannat laajalti kaikaamaan. Zeun valtaa ei värähytäkään mikään ihmisponnistus eikä rikos; hän istuu pyhyytensä loistossa, säädellen sääntöjänsä — mutta ihmisen osaksi tuli hairaus, rikos, kurjuus. Ja syynä tähän on Toivo, joka loihtien hänelle unelmia autuaallisista oloista, haihtuvia harhakuvia, hurmaa häntä huonoihin töihin ja tihoihin, eikä ihminen aavistakaan, mitä hän on tehnyt, ennenkuin sokaistuksen, aten seuraus — kova onni ja kurjuus hänet yllättää.

"Das eben ist der Fluch der bösen That, Dass sie fortzeugend immer Böses muss gebären."

Schiller.

620. Tragikot käyttävät mielellään kansanomaisia sananlaskuja ja puheenparsia. Niinpä tässäkin on sananlasku, jonka jo Homeros hyvin tuntee (II. 6, 234. 9, 377. 17, 469. 18, 311. 19, 86). Qvem Jupiter perdere vult, occaecat.

635 seur. Haimon ei lupaa ehdotonta kuuliaisuutta isälleen, sen ilmaisee hän sanojen korotuksella: ainoastaan jos isä ohjaa häntä oivallisesti, hän seuraa.

661. Jos kansalaiset eivät näe minun kotonani harjoittavan oikeutta, luulevat pian minun sitä halveksivan valtiossakin eivätkä enää tottele minua. Mutta minäpä en kärsi kovakorvaisuutta, vaan kukistan kaikki niskoittelijat j.n.e.

667. 668 tähtää tietysti Antigonetta.

671. Eräs runoilija laulaa: doule, despoton akoue kai dikaia kadika! (Orja, kuule valtiastas oikeassa, väärässä!)

683 seurr. Haimon ei ota vastustellakseen Kreonin esittelyä pojan velvollisuuksista ynnä alamaisen valtiasta kohtaan; hän vain sille vastapainoksi esittää yleisen mielipiteen: Ymmärrys ja järki on jumalanlahja, jota on suotu sinulle, mutta myös muillekin. Nyt on minun velvollisuuteni sinulle puhua, mistä sinua moititaan. Kansa on Antigoneen puolella.

699. "Kultakunnia" on käsiteltävä kuvallisesti; mutta se vihjaa myös niihin kultakruunuihin, joita annettiin ansiollisille kansalaisille.

707 seurr. Haimon pukee ajatuksensa vertauksiin ja yleisiin sananlaskuihin, siten lievittäen niiden jyrkkyyttä. Niinpä hän tässä arvattavasti nojauu Atheenassa koulukirjana käytettyyn Theogniisen 221. — Samoin v. 720 seur. on vanha sananlasku, Hesiod. Op. 293:

Outos mèn panáristos, os autòs pánta noése, 'Esthios d'au kai keinos, os eu eipónti pithetai.

(Kaikist' on parahin ken itse kaikk' älyääpi; Toiseks' myös jalo ken hyvän neuvoa noudatteleepi.)

735. Haimon oli toivonut, että Kreon ottaisi taipuakseen kansan mielipiteen mukaan. Mutta Kreon halveksii ylpeästi yleisen tahdon; siinä katoo siis Haimonilta hänen viimeinen toivonsa ja hän alkaa käydä katkeraksi puheissaan.

737. Kreon hallitsee vaan omaksi edukseen, itseänsä varten; valtio ja hän käyvät yhteen Ludvig XIV:n mainion valtio-ihanteen mukaan: l'état c'est moi. Sattuvasti muistuttaa Haimon: tietysti sinun tulee muitakin varten hallita, sillä se ei olekaan enää mikään valtakunta, mikään civitas, jonka muodostaa vaan yksi henkilö.

753. Haimon sanoo, että morsiamen kuolo olisi hänen, yljänkin surma; Kreon käsittää sen uhkaukseksi itseänsä vastaan.

758. "Olympolla" tarkoittanee Kreon taivasta, jumalien siintävää asuntoa. — Homerossa Olympos aina tarkoittaa vuorta Thessaliassa.

767. Tämmöinen muistutus jännittää mieltä näkemään toiminnan edempää kehitystä. Samoin v. 1253.

771. Kreon oli kiivaudessaan taas liioitellut.

774. Antigone oli siis suljettava maanalaiseen holvikammioon, moiseen rakenteeseen, joita meidän aikanamme on löydetty m.m. Mykenassa ja on luultu joiksikin aarre-aitoiksi tai hautakammioiksi.

775. Nälkäkuolemaan tuomitulle annettiin vähän ruokaa mukaan, välttääkseen suoranaisen murhan syntiä.

781 seurr. Haimon osotti niin järkkymätöntä rakkautta Antigoneeta kohtaan, että kuoro siitä saapi aiheen ylistääkseen Eroksen, rakkauden voimaa, joka yllyttää hurjuuteen asti ihmisiä. Eros ilmestyi jo "ilman pieltä pistettäissä" (ks. Hesiod. Theogoniaa), jolloin hän keskenään sovitti ja sopusointuun saattoi Khaoksen sekasorrossa telmiväiset alkuaineet ja siten muodosti maailman. Tämä oli arvattavasti vaan runollinen luoma, jolla kuvailtiin luonnon uhkuvaa siitinvoimaa. Mutta hänen kuvaansa siveli ja somensi taide, kunnes hänestä saatiin se kaunis, hymy-huuli, siivekäs veitikka, joka äkkiä haavoittaa nuoren sulhon sydämen. Sellaisena esiintyy hän tässä. Vanhempi aika ei häntä lapseksi kuvaillut. Häntäpä kunnioitettiin lujan ystävyyden suojelijana. Sodan kiehuvan kidan ääressä yhdisti hän uljaat nuorukaiset taisteloon (hetairiat) ja antoi heille voiton. Spartalaiset sotaan mennessään rukoilivat Erosta.

797. Siveellisten voimain ja aatteitten rinnalla on rakkaus valtavasti vaikuttanut ihmiskunnan syntyyn ja varttumiseen.

814. Tässä ensi kerran, sittenkuin A. on tehtävänsä suorittanut, hienommat naiselliset tunteet tulevat ilmi; tässä hänen sydämensä sanoo, että Haimon sentään oli hänelle kallis uhri, jonka velvollisuus häneltä vaati.

822. Niobe, Tantalon tytär, ylpeili Leton rinnalla, koska hänellä oli muka neljätoista lasta ja tällä vain kaksi (Apollon ja Artemis). Tästä Leto sydäntyi ja valitti lapsilleen; nämä virittivät jousensa, surman nuolet lensivät Niobeen lapsi-parveen, josta kohta oli vaan veriset ruumiit jäljellä. Lapsettomaksi jääneen tuskat eivät puhkea sanoihin: hän ei valita, ei värähytä jäsentäkään, ainoastaan silmät valuvat kyyneliä. Vihdoin Zeun käskystä myrsky sieppaa hänet siivillään Phrygiaan, Sipylon vuorelle. Siellä istuu äiti parka kivettyneenä, eikä lakkaa koskaan itkemästä. — Näin tarina, johon eräs luonnon ilmiö on antanut aiheen, kertoo Niobeesta. Sipylos-vuorella, 2,5 tunnin matkan päässä Magnesiasta, nähdään vielä tänäpäivänä eräässä kallioseinän syvennyksessä lähes 20 jalkaa korkea kivimuodostus, joka kaukaa nähden on istuvan, murehtivan naisen näköinen, jonka käsivarret ovat ristissä rinnan päällä ja jota valkoinen vaate peittää. Alkujaan luonnon luoma pilaveistos on ihmiskäsi sitä sittemmin näin muokannut ja veistellyt, että siitä on saatu aasialainen jumalankuva. Kivihaamun yläpuolelta lirisee vuorilähde, joka kastelee sen poskia. Runous (esim. Ovid. Metam. 6; Qvint. Smyrn. Posthom, 1, 293) ja veistotaide on paljon viljellyt Niobeen tarinaa; lasten kuolemaa Skopas (tai Praksiteles) ryhmässä, jonka jäljennöksenä Niobe-ryhmä Firenzessä vielä on nähtävänä.

839. Kuoro lukee A:lle kunniaksi, että hän saa kuolla samoin kuin Niobe. Mutta A., joka vaan ajattelee yhtäläistä kovuutta kummankin kohtalossa, luulee kuoron pilkkaavan häntä.

870. Tarkoittaa Polyneikeen avioliittoa, jonka seurauksena oli sotaretki Theebaan.

894. Persephassa l. Persephone, Tuonelan emäntä. 904 ja seuraava kymmenkunta säettä ovat kaiketi epäperäiset, myöhemmin lisätyt. Sillä kun Antigone tähän asti on esittänyt vain ylevimpiä aatoksia työnsä perusteeksi, tuo hän tässä sofistimaisella viisastelulla esiin syyn, joka todistaa peräti epäjaloa, jokapäiväistä mieltä ja vivahtaa melkein naurettavuuteen, sekä sen lisäksi on miltei järjetön ja sopimaton tällä paikalla. Antigone olisi siis, jos hänellä suinkin olisi ollut toivoa saada uusi veli, heittänyt Polyneikes veljensä petojen ja koirien raadeltavaksi!? (kt. Göthe Eckermannin Gespräche'issä 3, 128). Tämä paikka, joka siis sotii A:n luonnetta sekä kaikkea järjellisyyttä ja runoutta vastaan, on suora mukailu Herod. III, 119:stä. Siinä kerrotaan, miten Darius soi Intapherneen puolisolle luvan pyytää yhden kuoloon tuomituista sukulaisistaan säästettäväksi, jolloin tämä pyysi armoa veljelleen, eikä puolisolleen tai lapsilleen, ja perusteli tätä pyyntöä miltei juuri samoilla sanoilla, kuin mitä tässä on pantu Antigoneen suuhun. — Ks. Schneidewin-Nauckin selit.

917 seur. Muinaisten mielestä ei ollut immen sopimatonta puhua naimisista ja lapsista. Avioliitto oli heidän luullensa naisen tarkoitus.

940. Kuorona on Theeban ylimyksiä. Heitä nimittää A. "ruhtinaan pojiksi"; sillä viittaa hän heidän ylhäiseen sukuperäänsä sekä siihen aikaan, jolloin heidän isänsä muinoin hallitsivat maata, ja tekee sen epäilemättä siksi, että hän, "kuninkaan lapsi", olisi ollut oikeutettu saamaan heiltä turvaa ja apua.

944 seurr. Tämä kuoro-laulu, "joka vivahtaa Pindaron henkeen ja juhlallisen-totisissa rytmeissään osotaksen threnoslauluksi", kajahtelee kuolemaan kulkevan A:n jälissä; se on ikäänkuin lohdutus, joka häntä saattelee Manan synkille majoille. Lohdutus on tuo tavallinen: et sinä ole ainoa, joka kärsit; kohtalon valtaa ei kukaan voi vastustaa, alistu siis siihen nöyrästi! Kuoro esittää tarustosta neljä kuulua kärsijää, joiden myöskin täytyi kohtalon kovuudesta nääntyä tyrmään teljettyinä. Ne ovat Argivilais-sadusta Danae, Thrakian sadusta Lykurgos, Attikan sadusta veljekset Pleksippos ja Pandion.

Akrisios, Argoon kuningas oli ennustajalta kuullut, että hänen tyttärensä Danae oli synnyttävä pojan, joka tappaisi iso-isänsä. Välttääkseen tämän kohtalon, telkesi hän tyttärensä maanalaiseen vaskityrmään (Paus. II, 23, 7.). Mutta Zeus muuttihe kultasateeksi, ja pääsi siten katosta sisään vuotamaan ja siitti Danaeelle Perseus-pojan. —

955. Toinen kärsijä oli Lykurgos, Eedonein kuningas Thrakian Strymonin varrella. Hän vastusteli Dionyson-palveluksen tuomista Thrakiaan. Kun siis Dionysos naisineen seuroineen kisaeli Nyysan harjuilla, karkasi Lykurgos vimmoissaan heidän keskelleen ja hajoitti tuon iloisen parven minkä minnekin; Dionysos itse pelastihe mereen. Tästä väkivallasta Zeus rankaisee Lykurgoa sokeudella. II. 6, 130. ss. Apollodoron mukaan (3, 5, 1) Lykurgos hulluuden vimmassa tappaa poikansa; sitten Eedonit Dionyson käskystä kytkevät hänet vuoren rotkoon ja hän jätetään villien hevosten revittäväksi. Sama satu tahi sen toisinto (Aiskhylon "Lukurgeia") näyttää olleen Sophokleenkin mielessä.

963-65. Lykurgos pakotti Thyiadeja, Bakkhon papittaria, lopettamaan juhlanvieton ja sammutti heidän tulisoihtunsa. — Runottaret, Muusat, jotka alkuaan seurasivat Apollonia ("musagetes"), liittyivät Dionyson seuraan, sittenkuin tämän palvelus oli päässyt varttumaan. Thrakiasta siirtyi heidän seurueensa Delphoihin ja Boiotiaan (ks. Soph. Od. T. 1105. Eust. Od. 15, 205. Diodor. 4, 4).

966. "Saaret siintävät" kaksi pientä vuoriluotoa Ponton salmessa, jossa Mustan meren ja Propontiin aallot rientävät sylitysten, mainioita Argonautein retkestä (Od. 12, 59). Niiden luultiin muuten harhailevan, jopa törmäilevän yhteenkin ja ne saivat myös senmukaan nimiä (syndromades, plangktai y.m.). Näiden luotojen kohdalta, Bosporon salmesta alkaen, ulottui Thrakian puolella Salmydesson rannikko 700:n stadion pitkältä. Sen asujamet harjoittelivat haaksirikkoisten ryöstöä tällä kolkolla, myrskyisellä rannalla — siitä nimitys "armoton". Täällä luultiin myös myrskyjen keskellä sotajumalan asuvan.

970 seurr. Salmydesson rannalla hallitsi Phineus, Boreaan vävy. Siivekäs Boreas (pohjatuuli) oli vaimokseen ryöstänyt Orithyian, Atheenan kuninkaan Erekhtheun tyttären, joka hänelle synnytti Kalais ja Zethes pojat sekä Kleopatra nimisen tyttären. Vikkelän, hienohelman Kleopatran sai Phineus vaimokseen. Mutta pian kääntyi Phineun rakkaus toisaalle: metsän tytär Idaia luovutti hänen sydämensä Tuulettaresta, joka heitettiin vankeuteen (vs. 978 seurr.). Hyljätyn Kleopatran pojat Pleksippos ja Pahdion joutuivat pahan emintimänsä käsiin. Hän sokaisi poika raukoilta silmät ja sulki heidät vankiholviin. Tulipa Phineullekin rangaistus, kun hän sai Harpyiat ilkivieraikseen. Argonautat tullessaan — niiden joukossa Kleopatran veljet — vapauttivat vangitut pojat, jotka sittemmin saivat näkönsä jälleen. (Diodor. Sic. 4, 43. 44. Schol. Apoll. Rhod. 2, 178. Apollod. 3, 15, 3.).

984. Boreas hallitsee tuulettaria, Thrakian vuorilla riehuvia.

987. Vaihetarta oli kolme: Klotho, Lakhesis ja Atropos, joista ensimmäinen piti värttinää, toinen kehräsi elonlankaa, kolmas leikkasi sen. Niiden käsissä oli ihmisten kohtalot kehdosta hautaan saakka. Ne ovat "ikivanhat", koska olivat olemassa maailman alusta asti (ks. Hes. Theog.).

995. Teiresiaan neuvon mukaan oli Kreon nimittäin uhrannut Megareus poikansa sekä siten pelastanut kaupungin Areen vainosta.

996 on sananparsi (vrt. II. 10, 173. Theogn. 557. Simonid. fragm. 101. Theokr. 22, 6 etc).

999. Jo ammoisista ajoista kreikkalaiset ennustelivat tapauksia lintujen lennosta y.m. Niinpä jo Homerossa tavataan lintu-ennustelua (ks. esim. Odyss. 2, 146-165.). Se liittyi aluksi Zeun palvelukseen. Vaarinotto-paikoiksi valittiin kai sellaisia seutuja, missä lintuja halusta oleskeli; siis tässä "valkama", lintujen olopaikka, pesämaa. Nauck arvelee tuota taidetermiksi = "templum".

1006. Tässä uhrataan kaksinkerroin rasvaan verhotut reisiluut sekä vielä sappi y.m. Enteet saadaan lieskan palosta ja sisuksien laadusta.

1023. Teiresiaan varotukset ovat hyvin samanlaatuiset kuin Haimonin v. 710 seurr., joten Kreonia yhtäläisesti varotetaan joka taholta.

1035. Oikeastaan: "enkä jää minä teiltä koettelematta ennustuksillakaan, te koette ennustuksillakin kiskoa minulta peruutuslauseen".

1036. "— myyskelleet ja kaupinneet", kauppaan kuuluvia puheenparsia; oikeastaan: "olen myyty ja mua kuljetellaan niinkuin muuta tavaraa". S.o. rahoilla ja lahjomisilla vietellään kaikkia todistamaan ja puhumaan minua vastaan. Kreon arvelee nyt ennustajaa, samoin kuin äsken vartijoita, rahoilla lahjotuksi.

1037. Elektronia mainitsee jo Homeros (Od. 4, 73; 15, 460. 18, 296) ja Hesiodos (Herakl. kilpi 141); mutta varmaa ei ole, tarkoitetaanko sillä merikultaa vaiko n.s. "hopeakultaa". Sophokles tarkoittaa tässä "hopeakultaa", s.o. metalliseos, jossa oli neljä osaa kultaa ja yksi hopeaa. Sitä saatiin Sardeesta, tahi oikeammin sanoen sen lähellä olevasta Tmolos-vuoresta ja Paktolos-virrasta. Indian kultarikkaus oli myös kuuluisa. (Herod. III, 94.)

1040. Kreonin viha viehätti häntä taas (vert. 658, 769) jumalan-solvaukseen. — 1042 "saastutusta": Zeun valtaistuinta saastuttaisi ja tahraisi raadon laahaaminen sinne. — 1043 "sill' eipä ihminen — —" Kreon säikähtää omaa jumalatonta puhettaan ja koettaa — ehkä myöhään — sitä korjaella ja suojeleita.

1049, 1051. Kreon puhuu pilkaten.

1058. Ilman tuota ennustajaa olisi kaupunki joutunut perikatoon ja Kreon siis ei olisi sen valtiaaksi päässyt. —

1059. Kreon myöntää saaneensa tämän avun ennustajalta; mutta erottaa kuitenkin Teiresias tietäjästä Teiresias ihmisen, jota hän kuvailee huonoksi.

1062 = "luuletkohan minun vieläkin puhuvan sen vuoksi että sulta saisin palkintoa (koskahan kohta julistan sulle tuomiosi)?"

1080. Teiresias jatkaa pahoja ennustuksiaan: uhkaava onnettomuus ei ole rajoittuva vain Kreonm huonekuntaan, vaan leviää yli koko valtakunnan. Kansa saa maksaa ruhtinastensa synneistä. — 1081 ruumisten solvaus ivallisesti kuvattuna "koirat siunanneet" l. pyhittäneet. Koirat ovat osottaneet kuolleille viimeisen kunnian, sen sijaan että kuolleita muutoin huoliteltiin pyhillä vesillä, puhdistettiin rikkisavuilla y.m.

1084 seurr. Teiresias matkii ivalla Kreonin sanoja v. 1033 seur.

1109. "Kirves kourassa" — hakatakseen nimittäin puita siihen polttolavaan, jolla Polyneikeen ruumis olisi poltettava.

1112. Sananparsi; vrt. v. 40.

1115. Se kuoro-laulu, joka nyt seuraa, ylistää nimenomaan Bakkhos eli Dionysos jumalaa. Se on hyvinkin ymmärrettävä, koska koko draamallinen taide oli versonut tämän jumalan palveluksesta ja yhä edelleen tragediain näytteleminen oli hänen palvelemistaan, tarkoitti hänen kunnioitustaan. Hänen palveensa oli riemuisaa laatua: siinä kaikui pauhaava riemu, kiihkeän karkelon kieriessä. Eipä siis kuoro-laulu, joka tavoitti samaa tarkoitusperää, saattanut olla hiljainen, juhlallinen. Tämä kuorolaulu ei olekaan, kuten muut, mikään Stasimon, vaan se on vilkas "Hyporkhêma". — Miksi Sophokles juuri tähän kohtaan on semmoisen laulun asettanut, on eri lailla selitetty. Toiset sanovat, että kuoro, ollen iloissaan Kreonin päätöksestä pelastaa Antigoneen, ilolaulussa lausuu toiveensa onnellisesta päätöksestä. Toiset arvelevat Sophokleen käyttävän tällaisia tanssilauluja juuri käännekohtain edellä, jolloin katselija jo aavistaa pahan loppukohtalon. Sillä hän lieventää tunteen jännitystä, huojentaa huolta; ja kun loppu-romaus tulee, astuu se sitä elävämpänä, suurempana, synkempänä silmiin, kun sen takana ikäänkuin vastakohtana on ilon häälyvä kisakenttä, lapsuuden huoleton sinitaivas.

Kuoro mainitsee järjestään Dionyson palveluksesta kuuluisat paikat: Ikarian, Eleusiin, Theeban, Parnasson, Euboian, Nyysan ja palajaa vihdoin Theebaan.

Dionyson äiti, Semele, oli Kadmon tytär. Tätä neitoa Zeus lempi, mutta mustasukkainen Heera aprikoi Semeleen perikatoa. Niissäpä aikein hän kerran ystävän haamussa tulee Semeletä onnittelemaan, mutta arveluttaa häntä samalla, tokkohan tuo ylhäinen rakastaja lieneekään Zeus, ja epäilyksen poistamiseksi neuvoo hän Semeletä pyytämään tuota, jos hän Zeus on, ilmestymään Zeun koko voimassa. Petetty neito teki niin: Zeus ilmestyykin salamoiden ja jylisten, johon viittaa v. 1116 "pauanteen", (barybreméta). Tätä heikko ihmisluonto ei kestä. Semele kuolee (ks. v. 1139 "salamoidun äitis kanssa"), mutta synnyttää samassa Dionysos-lapsen. Koska saalas syntyi kesken, kätki Zeus sen reiteensä, josta se vallan valmiina syntyi toisen kerran, siitä nimitys kaksiovinen. Monta muutakin oli Dionysolla nimeä. Siksi "Moniniminen" v. 1115. Nuo monet nimet johtuivat siitä, että tämä jumala edusti luonnon rikkaasti versovaa elämää, maan rehoittavaa, tuhatmuotoista kasvullisuutta, etenkin sitä kasvia, missä kasvikunnan rikkahin tenhoisin voima ikäänkuin kumpuilee, s.o. viini-vesaa, sekä myös ihmiselämän iloisia, lempeitä, remuisia puolia, innostusta j.n.e. Tätä monipuolista merkitystä kuvailee useat nimet. (Tarkemmin on Dionyson merkitys ja palvelus esitetty esim. Preller'in Griech. Mythol. I, s. 544 seurr. 3:s pain.)

1118, 1119. Jos on kirjoitettava Ikaria (eikä Italia, kuten tavallisesti), tarkoittaa Soph. sillä erästä Attikan kylää, lähellä Marathonia. Täällä on ensimäinen viinipuu istutettu, täältä Dionyson palvelus maaseuduilla alkanut. — Toinen D:n palveluksen pesä Attikassa oli Eleusis, jossa nuo maanmainiot Demeterin, Koran (Persephoneen) ja Iakkhon mysteriot olivat olemassa. Kaupungin alue kiersi Eleusiin lahden, johon uskovaisten pursia keräytyi kaikkialta (ks. v. 1117). — Täällä Demeter jumalatarta tavallisesti sanottiin Deo'ksi. — "Alhon" (1117) tasanko joka Panaktorin solasta Thriasian kentän läpi ulottuu mereen.

1122. Theebasta näyttää Dionyson palvelus siirtyneen Delphoihin, jossa hän pian pääsi miltei Apollonin vertaiseksi. — Theeban naiset käyskelivät Parnasson huipuille Bakkhon juhlia viettämään; se tapahtui öisin, ilovalkeiden loisteessa.

1125. Kun Kadmos, kuninkaan poika Phoinikiasta, hakiessaan ryöstettyä sisartaan Europaa, oli orakelin neuvon mukaan löytänyt sen paikan, mihin hänen piti asettuman, kylvi hän erään tappamansa lohikäärmeen hampaat peltoon. Kylvöstä nousi roteva laiho — julmat hiidet, sotisopa yllään, keihäät käsissä. Kadmon yllytyksestä nämä tappelivat keskenään, kunnes ainoasti viisi jäi henkiin. Näistä koko Theeban kansa johti sukuperänsä, joten sitä tässä nimitetään "käärmekylvöksi".

1126. "Kaksoishuippu" on Parnasson vuori Phokiissa. Sen huipulle tuli vuosittain Phokiin, Boiotian ja Attikan naisia viettämään Dionysolle ja Apollonille hurjaa yöllistä juhlaa tulisoihtujen valossa. Vuoren korkein huippu, noin 8000 jalkaa korkea, on kalliokupu, nykyään nimeltä Lykéri. Vähän matkaa siitä länteen päin on sen jälkeen korkein huippu, nyk. Gerondòwrachos; kummankin välitse syöksee tulvan aikana vuolas, hyrskivä virta vuorilta; alempana on Kastalian lähde (nyk. Ajios Ioánnis).

Huippujen takana on kahden viljavan ylätasangon välissä matala vuorikeila, jonka miltei huippuun on uurtunut 100 jalan korkuinen Korykian luola (nyk. Sarantáwli). — (G. Wolff.)

1130. Nyysa nimisiä kaupunkeja luettelee Stephan. Byz. koko kymmenkunnan. Tässä tarkoitetaan Euboian Nyysaa (päättäen v:sta 1144). Siitä Steph. sanoo: "siellä kuuluu viinipuu yhdessä päivässä kukoistavan ja sen hedelmä kypsyvän". Ihanasti kertoilee samaa ihmettä Soph. Frgm. 235. Siellä — kotimaisen tarun mukaan — Nyysan vuorettaret hoitivat Dionysos jumalaa pikkulasna. Vielä tänään on Euboiassa Kandili-vuorten alapuolella viiniviljelyksiä.

1136. Tässä tarkoitetaan jumalan innostamain naisten eli Mainadein riemuhuutoja: evoé, evoé!

1144. "Tyrskysalmi" on myrskyjen mylleröimä, levotoin Euripos salmi manteren ja Euboian välillä. Ks. selit. v. 1130.

1146 seurr. "Tanssiin tähtiä johdatat etc." Tavallisen selityksen mukaan Dionysoa noin puhutellaan sinä jumalana, jolle öisiä juhlia, tähtien tuikkiessa, vietettiin, niin että tähdet runollisesti sanoen, tanssivat kuorotanssia, jonka johtajana Dionysos on. Toisin Wolff: "tähdiksi" sanotaan runollisesti tulisoihtuja.

1155. Sanansaattaja, joka ilmoittaa Antigoneen ja Haimonin kuoleman, lausuu aluksi yleisiä surumielisiä mietteitä, ja johdattaa siten katsojain mielet edellisen riemu-karkelon synnyttämästä iloisuudesta takaisin totisempiin tunteihin sekä valmistaa heitä onnettomuuden iskuja kestämään. Ensimäinen säe kaikuu jotenkin juhlalliselta. Hän puhuttelee Theebalaisia "Amphionin naapureiksi", koska Amphion veljensä Zéthon keralla oli rakentanut Theeban kaupungin; linnan perustaja oli Kadmos (ks. Od. II, 262).

1165. seur. Sanansaattaja aattelee Aristippon tavoin: "hedoné on pääasia".

1197. Taistelukenttä kaupungin edustalla oli ylätasanko. Siellä oli Polyneikes kaatunut ja sinne jätettiin hänen ruumiinsa lahoomaan.

1199. "Haarateiden haltia" on Persephone, Tuonelan emäntä, joka liehuu hautojen tienoilla ja teiden ristissä; usein häntä esitetään vaihetuksin Hekateen kanssa (lat. Trivia).

1202 seur. "Vehmailla" l. tuoreilla öljypuun oksilla poltettiin ruumis kiireen vuoksi sekä siksi, että vainajien polttolavoja koristeltiin kukilla, lehvillä ja seppeleillä.

1205. Antigone oli suljettu maahan vajotettuun, kivistä muurattuun hautaholviin, jonka sisustaan kapea katettu käytävä vei maan pinnalta (vrt. v. 774). Tähän pääsivät palvelijat nostamalla pois suuren paaden, joka sulki käytävän suun (ks. v. 1216).

1232. Vihoissaan Haimon nostaa kätensä omaa isäänsä vastaan; hän katuu samassa tihotyötänsä, ja syyllisyytensä tunnossa surmaa itsensä. — 1233 "kaks' terän kalvan" oik. kalpa, jossa on kaksi hammasta l. sakaraa, yksi kummallakin puolen, siinä missä säilä yhtyy kahvaan, remorae gladii.

1260. Kuoro uskaltaa jo lausua mielensä, että Kreon, ehkä muodollisesti oikeassa ollen, kuitenkin itse asiassa on rikkonut.

1261. "Valtava kohtaus! Kauheat seikat eivät tapahdu näkymöllä, mutta Kreonia ne kohtaavat koko painollaan silmäimme edessä. Ruhtinas on lannistettu, hän myöntää syyllisyytensä. Dochmilaiset säkeet, jotka alituisella nousujen yhteen-sattumisellaan, vitkailevilla epäsäännöllisillä laskuillaan ja purkaumisillaan yhdistävät kiihkoisaa intoa ja hermotonta sielun-väsymystä, kuvailevat hyvin häntä hänen särkyneessä mielen-tilassaan." (G. Wolff.)

1277. Se palvelija, joka v:n 1256 mukaan oli mennyt linnaan Eurydikeen laitaa tiedustamaan, palajaa nyt sieltä.

1303. Megareus oli Kreonin toinen poika. Euripideen "Phoinissai'n" mukaan Teiresias Argiivien lähestyessä ilmoitti, että Ares, paheksuen Kadmon lohikäärmeen-tappoa, vaati sovitteeksi yhden "Spartin" verta. Sentähden Megareus lävistäen rintansa syöksihe n.s. lohikäärmeluolaan, joka siis oli hänen "kuuluisa kohtalonsa". Sen orakelin oli Teiresias antanut, johon myös v. 995 viittaa.

1307. Eurydikeen rakkaus muuttui vihaksi, hänen viimeinen sanansa kiroo puolisoa ja vierittää koko hirveän syyn hänen päällensä — ja sepä Kreon raukalle tuopi viimeisen iskun.

1348: Kuoro lausuu lyhyesti näytelmän pääaatteen: Kreon on, heittäen kaiken mielen-maltin sikseen ja ylpeästi paisuen hallitsija-vallastaan, polkenut jumalallisen siveyskäskyn. Siitä häntä kohtasi jumalain rangaistus.