HELLEENIT JA BARBAARIT
Romaani persialaissotien ajoilta
Kirj.
SOPHUS MICHAËLIS
Tekijän luvalla suomentanut
Einar Heikel
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.
SISÄLLYS:
I. Eufranor ja hänen vaimonsa. II. Poika. III. Jumalat. IV. Pan-jumalan lehdossa. V. Hermofantos. VI. Olympia. VII. Juhlakentällä. VIII. Afroditen esipiha. IX. Kilpajuoksu. X. Barbaarit. XI. Artemiin lehdossa. XII. Uusikuu. XIII. Vaellus. XIV. Ateena. XV. Marathon. XVI. Hades. XVII. Sparttalaiset häät. XVIII. Persepolis. XIX. Persialaiset. XX. Hellesponton rannalla. XXI. Retki. XXII. Thermopylai. XXIII. Taistelu. XXIV. Sankarikuolema. XXV. Delfoi. XXVI. Pythia. XXVII. Athene Promakhos. XXVIII. Klepsydra.
I.
Eufranor ja hänen vaimonsa.
Arkadiassa.
Syvälle vuorten väliin painautunut laakso. Sivuilla jyrkkäseinäiset rotkot. Kaikki rinteet näyttivät vievän sisäänpäin ja alaspäin. Laakso lepäsi itseensä vaipuneena ja nukkui, auringon hehku pohjallansa. Kuka tahtoi katsoa ulos yli laakson reunan, sen täytyi kiivetä pitkiä, eksyttäviä teitä.
Huimasi ja värisytti katsojaa hänen silmätessään ulos tästä vuortenpainanteesta. Kauas merelle kantoi katse, suurelle, salaperäiselle, joka Hellaan rantoja huuhtoi. Pohjoisen puolella se uursi siniset poukamansa niemekkääseen maahan. Lahti vei kapeana ja välkkyvänä Korinttoa kohden. Valotäpliä liukui eteenpäin yli sinisenä värähtelevän juovan. Ne olivat laivoja, kiertämässä Peloponnesosta, kunnes niemeke sulki niiltä tien. Lahden takana taivaanranta nousi jäänhohtaviin lumihuippuihin. Ne, jotka olivat matkustelleet, sanoivat siellä olevan Parnassos-vuoren. Ja Thessalian harjanteet haihtuivat sineksi tuntemattoman maan hämärään.
Mutta lännen puolella katse laskeutui laveille lakeuksille, jotka häipyivät merelle päin, välkkyvien vesien halkomina. Alfeios matoi kuin teräksenharmaa käärme Okeanoksen tyveneksi hyytynyttä pintaa kohden. Ja missä lakeus näytti kaikkein matalimmalta, siellä loisti Olympian juhlakaupunki. Temppelipylväitä ja päätyjä, keltaisia, auringonpaahtamia niinkuin merenvaha. Ryhmä taloja ja muureja. Arkadian vuorista lohottuja, joita joku jumala kuin leikillä oli latonut pystyyn tuonne alankoon, missä vesivirrat kaivoivat hopeaisia vöitänsä mehevään multaan.
Mutta alhaalla Arkadian vuorten kattilassa poreili ikuinen idylli. Mehiläiset surisivat, lampaat ja vuohet kulkivat laitumella, ihmiset katselivat niitä. Laaksoissa kuljeskelivat siat röhkien sinne tänne, mustina liejusta ja päivänpaisteesta. Ylempänä pitkin vuorenrinteitä parveili lammas- ja vuohilaumoja. Laumat olivat toisinaan asettuneet niin tiheään auringon polttamille rinteille, että näyttivät yhtenäiseltä syöpäläisjoukolta, jossa vain laidoilla oli liikettä. Kun tultiin lähemmäksi, näkyi selkien likainen villameri. Vuohia juoksenteli kivien ja pensaitten keskellä. Pukeilla oli kellot leukaparroissaan — joka hyppäys helähti keskellä hiljaisuutta.
Laidunmaat olivat paimenkansan yhteistä omaisuutta. Siellä Eufranorkin kulki vuohilaumansa kanssa sinne tänne. Joka aamu auringon noustessa hän heräsi siihen, että sarvet kaapivat hänen seiniensä lautoja ja vohlat laskivat sorkkansa hänen ovellensa, kunnes hän, vuoteellansa maaten, veti pitkästä nuorasta, niin että salpa aukeni ja elukat voivat parvessa syöksyä ulos. Jäljelle jäi yksi ainoa vuohi, joka oli kiinni etu- ja takajaloistaan; se imetti hänen poikaansa.
Poika makasi käärittynä käherään valkoiseen villaan, ja vuohen utare oli aina niin lähellä hänen suutansa, että hän rimpuillen pienillä kätösillään voi siihen tarttua. Neljästi päivässä isä valikoi parhaan utareen, täyden ja laajan kuin elämänlähde, joka ikävöi päästä virtaamaan. Ja vuohi sidottiin aivan pojan makuusijan päälle, ja sen utareen tyhjensi yksin hänen pieni imusuunsa.
Eufranor oli ottanut vaimoksensa pienen tyttömäisen olennon, jonka olemuksesta neitseellisyys ei koskaan voinut väistyä äidillisyyden tieltä. Hän tarttui häneen sillä tavalla kuin olisi pelännyt musertavansa hänet. Hänen käsivartensa ja nilkkansa olivat kuin ruokoa hänen käsissään. Hän voi asettaa hänet kämmenellensä ja nostaa hänet ylös, kiertäen toisen kätensä hänen rintojensa ympärille. Niiden nuput eivät näyttäneet koskaan kasvavan. Kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa, eivät ne täyttyneet maidolla. Ne olivat yhä yhtä kehittymättömän neitseelliset. Ne olivat kuin valkoista viatonta kermaa. Hänen kätensä laskeutuivat niille kuin kaksi maljaa, ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut niissä muovailla hienoimmat juustonsa. Mutta hän tunsi niiden tuskin paisuvan. Kävi vain heikko vavahdus niiden läpi, aivan niinkuin kuuman maidon kuoreutuessa.
Hänen ruumiinsa pysyi aina yhtä tyttömäisen kapeana. Mies ei ymmärtänyt, kuinka hän saattoi kantaa lasta lanteittensa välissä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli synnyttänyt ne maailmaan, nuo kaksi pikkuruista läpinäkyvää tyttöä, jotka hän hänelle synnytti vuoden väliajalla. Ne painoivat vain puolet lapsen tavallisesta painosta. Ne olivat kuin kaksi valkeata unta, jotka äiti oli jättänyt. Niiden silmien vaaleanharmaa väri oli äidin orvokinsinisen ohennutta kastetta. Niiden poskissa ja käsivarsissa oli samaa keltaista silkkiuntuvaa kuin hänenkin, mutta niin hienoa, että se auringon loisteessa hävisi silmistä. Ne hapuilivat rinnanpäätä niinkuin pientä kovaa ja tyhjää hedelmää. Hän piti niitä vuohen utareilla, mutta ne eivät käyttäneet pieniä suitansa oikein tahi oli ravinto niille liian vahvaa. Ne kuolivat kumpikin ehtimättä oppia puhumaan. Ne ottivat pienten sydäntensä sanomattomat salaisuudet mukanansa hautaan. Niiden pienet, ohuet huulet eivät koskaan olleet yrittäneet hymyyn. Ne sulkivat kaukaiset silmänsä ja palasivat jälleen uneen, josta ne oli otettu.
Mutta äiti eli yhä hentoa läpikuultavaa päivänkorennon elämäänsä. Eufranor syötti hänelle kultaista hunajaa. Hän otti sen pieneen suuhunsa, joka oli punainen kuin vertatiukkuva hedelmä. Hän voi nähdä hunajan luisuvan läpi vavahtelevan valkoisen kurkkutorven. Oliko maallinen se hento olento, jonka hän oli vaimoksensa ottanut? Itse Olympiasta hän oli kotoisin, Heran pyhästä temppelistä. Sieltä oli hän eräänä aamuna löytynyt, viimeisen ikivanhan puupylvään takaa, vastasyntyneenä mutta itkuttomana, hiljaisena ja hämmästyneenä, verhottuna yhteen jumalattaren temppelissä säilytetyistä hunnuista. Löytöpaikka varjeli lapsen hengen: temppelinryöstöä ja pyhyydenloukkausta ei luettu tuon viattoman olennon syyksi. Jumalatar oli ottanut hyljätyn pienen raukan turvaansa. Muuan Elis-maakunnasta kotoisin oleva paimen, joka juuri oli rukoilemassa, löysi lapsen ja otti sen luoksensa. Se kasvoi keskellä mehiläisiä ja kukkia, mutta pysyi yhä valkoisena ja läpikuultavana, aivan kuin olisi vanhan pylvään varjo yhä vieläkin levännyt hänen yllänsä.
Eufranor oli vienyt hänet vaimoksensa, kun hän oli kuusitoistavuotias. Oli kulunut kymmenen vuotta ja hän näytti nuoremmalta kuin miehelään joutuessaan. Yhä vieläkin näytti hän hiljaa vaeltavalta kukkaselta. Hän kallisti päätänsä niinkuin auringon suudelmalle. Hän muistutti jotakin niistä suurista kevätvuokoista, joita kasvoi alhaalla Olympiassa temppelin astimien raoissa niissä kohdissa, joita ei mikään jalka polkenut.
Tukka näytti olevan ylen suuri tuohon hienoon päähän. Se kiertyi raskaana kehränä ympäri päälaen; kaulan hennot piirteet katosivat niskan pienten tummien kiharain kiehkuraan. Ja kun hän kulki pää painuneena, hiipi aurinko sinne ja kätkeytyi niihin. Miehelle oli rakasta suudella hänen niskansa päivänpaistetta — maustettuna ja kuumana se oli hänen hipiällänsä ja vastaanotti hänen suunsa, kun hän hengitti rintaansa auringon tuoksua hänen tukkansa alta.
Meni muutama vuosi pienten kalpeitten tyttösten kuolemasta. Kevät kokosi jälleen hennot voimat ja toi hedelmän. Eufranorin voimakkaat kädet vapisivat, kun hän tunsi sen kehittyvän tuossa pienessä valkeassa temppeliruumiissa. Mutta hän ei rohjennut uskoa, ennenkuin vihdoin synnytys tuli ja hän seisoi kostean kuuma ja vavahteleva pieni elämä käsissään ja kantoi sen keskelle ovenraosta pilkistäviä auringonsäteitä.
Hänen oli kumma olla. Se oli pieni vahva ja tanakkatekoinen poika, ja se rimpuili hänen sormiensa välissä. Ei kuten ennen valkeaa läpikuultavaa ja valonarkaa hipiää, jossa siniset suonet kuulsivat kuin kukanlehdessä, vaan tällä kertaa jotakin täyteläistä, joka tuntui käteen voimakkaalta, niinkuin auringon täyttämää ja hunajan ruokkimaa. Vastasyntynyt tuntui hänestä niin tutulta. Oli niinkuin hän olisi seisonut tunnustellen itseään ja käännellen omia jäseniään valoon. Nuo lujarakenteiset polvet, nuo kiinteät nilkat, tuo jo hyvinmuodostunut rinta, tuo tukka, joka valui jyrkästi kulmikkaalle otsalle — siinä hän näki niinkuin kokonaisen itsensä pienoiskuvan. Se oli vasta puhjennut nuppu, mutta kasvuvietin muodostama, jota sisällä piilevä elämä jännitti. Sitä jännittävä elämä oli lähtöisin hänestä itsestään. Sen pojan täytyi elää. Muuten hän kuolisi itse. Hänen oma elämänsä tuntui kutistuvan pieneen alastomaan elämään, joka oli hänen käsissään. Hänelle johtui mieleen, mitä hän kerran oli kuullut jumalain ja kuningasten pronssikuvista, että niissä malmikuorensa alla oli kätkössä toinen, pienempi kuva. Tässä oli hänellä kädessänsä oma kuvaisensa, samaa malmiseosta, jota hän itse oli.
Matalalta heinäiseltä vuoteelta kuului huokaus. Hän heräsi ja kääntyi. Nikarete makasi hymyillen hämärässä. Eufranor palasi ja laski lapsen hänen syliinsä. Mutta hänellä ei riittänyt voimia, jotta olisi siihen tarttunut. Hän ei ollut säästänyt ollenkaan verta itsellensä. Kaiken voiman, mikä hänellä oli pienessä, valkeassa ruumiissaan, oli hän kerännyt poikaan. Tämä oli imenyt auringon hänen hipiästänsä ja hunajan hänen sydämestänsä. Poika oli hänen hennon elämänsä viimeinen voimanponnistus. Nyt hän lepäsi ja oli päättänyt työnsä. Vain hänen murtunut ja veretön varjonsa oli jäljellä. Hänet oli jäykistänyt synnytyksen viimeinen sanomaton elinvoimien jännitys. Hän hymyili voittonsa ilosta. Mutta hän ei jaksanut kohottaa käsivarsiansa. Hänen pieni suunsa avautui niinkuin aukeava hedelmä, mutta kauniilla huulilla ei ollut pisaraakaan verta. Hän yhä vain hymyili. Ja kun Eufranor kallistui hänen puoleensa ja tarttui hänen kahteen pieneen tytönrintaansa, niin ne hänen käsissään vielä kerran paisuivat ja pysähtyivät kuoleman kankeuteen.
Hän kaivoi itse vaimonsa haudan siihen, missä hänen majaltansa lähtevä kapea polku kääntyi leveämmälle maantielle. Hän antoi hänelle mukaan ne muutamat pienet esineet, joihin hän oli elämässään kiintynyt. Kun hän laski hänen hienot hennot jäsenensä hautaan pikkutyttöjen luokse, ajatteli hän niitäkin. Hän antoi niille muutamia savisia leikkikaluja, joita he eivät olleet saaneet koskaan käyttää, pienen kömpelötekoisen hevosen ja jäniksen ja pienen maljan, jonka ympärykseen joku kylätaiteilija oli maalannut kiehkuran peräkkäin astuvia mustia joutsenia.
Nikareten hautaan pani hän myös jalkojen suojaksi pitkälle Hadeksen-matkalle — hänen pienet ja kapeat sandaalinsa, jotka hän itse hänen jalkapohjansa mukaan oli leikannut hienoimmasta vuohennahasta. Keveä oli ollut hänen käyntinsä ja nuoskea nahka oli itseensä juonut hienon kasteen hänen valkeista jaloistansa, joita päivän ei koskaan onnistunut polttaa ruskeiksi. Nyt oli hänen kulkeminen pitkiä apeita teitä, joille elon aurinko ei enää loista.
Haudalle Eufranor pystytti suuren vesiamforan, vanhimman ja parhaan kaikista, mitä hänellä oli, ja senkin korrentapaisessa liereässä kaulassa oli särö. Mutta ennenkuin hän upotti sen jalan haudan multaan, löi hän reiän pohjaan. Ja tähän amforaan hän uhrasi Nikaretelle aina uuden kuun tullen. Hän kaatoi maljan lämmintä vuohenmaitoa läpi sen korkean kaulan. Silloin hän tiesi, että vastalypsetty juoma tihkuisi läpi maan Nikareten luokse sinne, missä hän oli. Manalahan oli syvällä hänen jalkojensa alla, ja hänen vaimonsa sielu janosi, hänen suuparkansa oli ehkä avoimena kylmässä maassa odottamassa virvoittavaa juomaa. Hän muisti vielä aina hänelle maitoa viedessään hänen kauniin suunsa särkyneen ilmeen, joka saattoi luulemaan, että hänen oli jano, hän näki tuskaan jäykistyneen hymyn, hänen levätessään pyöreä, lempeä ja lapsellisen joustava kaulansa taipuneena, niinkuin olisi kuolema laskenut kätensä hänen niskallensa.
Kun hän meni haudalle maljoinensa, johtuivat hänen mieleensä Hermeen-patsaat, joita hän oli nähnyt Olympiassa. Jumala seisoi jäykkänä ja sulkeutuneena, mutta pää hiukan kumarassa, synkkänä ja vakavana, omituiset kiehkurasiivet välkkyvissä pronssikannoissaan ja käärmesauva nojaten toista olkapäätä vasten. Silmiin oli upotettu valkuainen, niin että terät tuijottivat.
Nyt oli Eufranorista itsestään tullut Hermes Sielujensaattaja. Ajatuksissansa hän seurasi Nikaretea pitkillä yksinäisillä mananteillä. Hän kohotti astian suullensa ja joi hänen maljansa suutelemalla maitoa, jonka hän sitten kaatoi korkeaan, pitkäkaulaiseen saviastiaan. Hän seurasi mielessänsä sen tihkumista läpi mullan, kunnes se saapui vainajan avoimeen, janoiseen suuhun. Juoma oli juossut hänen huuliltansa hänen vaimonsa huulille.
Mutta Nikareten auringossa hohtavaa niskaa hän ei saisi enää koskaan suudella. Sillä siellä, missä hän lepoa saamatta vaelteli, ei loistanut päivä. Kuolemankoleus siellä värisyttää, ja siellä ovat jäsenten verhoina vain ikuisen yön raa'an kylmät varjot.
Vihdoin hän otti esille pienen lekytoksen ja vuodatti kultaisen hunajan läpi amforan. Joka pisara oli kuin kuuma ja raskaana vuotava kyynel, jonka maan mehiläiset auringon alla olivat vainajalle keränneet.
Ja Eufranor puhui hiljaa yli haudan:
"Keveänä levätköön maa sinun päälläsi, Nikarete, suuresti rakastettu vaimoni. Älköön se painako sinun hienoja polviasi tahi rasittako sinun hentoa rintaasi. Älkööt kaksi tytärtäsi, Charis ja Aglaia, takertuko syliisi, vaan tukekoot sinua kumpikin puoleltansa, pienet kädet sinun käsissäsi. Ja olkoon sinulle Persefoneia armollinen, ja ojentakoon sinulle hänen äitinsä Demeter ravitsevaa viljaansa. Despoina olkoon sinulle lempeä!"
Ja kun Eufranor kävi pois haudalta, tekeytyi hän keveäksi maalle, jolle hänen jalkansa astuivat. Kun hän laski Nikareten hänen pimeään kuolemanmajansa, oli hän kietonut murattiseppeleen hänen hiuksillensa. Lonkeron samaa kasvia hän pisti maahan. Ja pian kiemursi kaunis, metallihohtoinen muratti yli haudan ja kierteli sitä hiipivien juurtensa kepein askelin.
II.
Poika.
Eufranor vartioi poikaansa kuin kallista aarretta, jota hänen täytyi varjella kaikilta elämänahneilta jumalilta. Ylen usein hän oli kuullut kuolemaatuovien seireenien laulavan villien haukkojen hahmossa kaarrellen hänen majansa yläpuolella.
Kohta synnytyksen jälkeen, kun äiti vielä oli ruumiina hänen vuoteellansa, kantoi hän vastasyntyneen kolme kertaa lieden ympäri vihkiäkseen hänet siten jumalien suojaan.
Mutta kun hän kymmenentenä päivänä uhrasi niille kiitosuhrina maitoa ja juustoa ja viiniä ja oli ikivanhan tavan mukaan nimittämäisillään pojan isänsä kaimaksi, vaipui hän mietteisiinsä ja vaikeni. Viimeisellensä ja ainoallensa hän ei uskaltanut antaa nimeä, jotta eivät ne voimat, jotka vaanivat ihmisten karua onnea, saisi nimestä kiinni ja kiristäisi sitä ansaksi hänen kaulaansa.
Hän sanoi häntä vain "Pojaksi". Ja poika kasvoi silmissä päivä päivältä. Hän tarttui vuohen utareeseen sellaisella innolla, kuin olisi ollut Herakleen poika Telefos, joka imi itsellensä elämää kasvatusäidistänsä hirvestä. Eufranorin poika tyhjensi utareen nopeammin kuin hän itse olisi voinut sen lypsää. Ja hänen isänsydämensä hymyili, kun hän veti esiin uusia imettäjiä ja sitoi ne ahnaan pienen suun yläpuolelle.
Maito valui loppumatta poikasen pieneen pohjattomaan nieluun, mutta se ei tehnyt hänen ihoansa lumivalkeaksi, se antoi hänelle pronssinruskean värin, ja tukka kihertyi kuin kiehkura hyasintteja hänen silmillensä. Mutta kuta voimakkaampana elämä hänessä säteili, sitä enemmän Eufranor pelkäsi menettävänsä hänet. Hän katui katkerasti niitä loistavia nimiä, jotka oli antanut pienille läpikuultaville tyttösillensä. Kateelliset jumalattaret olivat vaatineet takaisin nimensä. "Poika" ei saisi koskaan nimeä. Hän kasvaisi piilossa kaikilta Olympon jumalilta. Eläisi vain kuin vohla vuohien seassa. Vuohet hänet kävelemään opettivat. Hän takertui kummallakin pienellä lujalla kourallansa niiden takkuisiin villoihin, kun ne aamunkoitossa pyrkivät ulos. Hän antoi laahata itsensä ulos päivänpaisteeseen, hän kiipeili vuohien vatsan alla, kunnes hän eräänä päivänä voi heittää irti ja tallustella rinnalla, kunnes eräänä päivänä ratsasti herrana niiden selässä. Hän oppi niiden ketteryyden: kun hän juoksi, ponnahdutteli hän sääriänsä eteenpäin yhtä varmasti kuin nekin ja osui jaloillaan oikeihin kantaviin kohtiin, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa. Hän seurasi vuohia matkalla pitkin ryöppyävien purojen rantoja läpi viidakkojen ja louhikkojen, hän hyppäsi niinkuin nekin kiveltä kivelle, kahlasi kompastumatta varmana kuin puujaloilla yli liukaspohjaisten purojen.
Kun ensimmäiset vuodet olivat onnellisesti sivuutetut, heitti isä pelkonsa. Jumalat nähtävästi eivät tunteneet hänen poikaansa. Ne eivät antaneet hänen kannettavakseen vähintäkään vaivaa. Ei kuumetta, ei kylmetystä. Ei edes pienintä lapsentautia. Poika kesti kaikkea. Kesäauringon paahdetta paljaaseen päähänsä. Rankimpia kevätkuuroja, joiden kestäessä tulva tunki majaan, niin että heinäinen vuode liikkui lauttana. Repivintä puhuria laakson soisesta syvänteestä. Hän saattoi nukkua kylmimpien tähtien alla ja nousta reippaana, kasteesta tahi kuurasta loistaen.
Kaikki edisti hänen kukoistustansa. Vuohenmaito pyöristi hänen hentoja jäseniänsä. Kaurainen leipä, jota he itse paistoivat lieden tulisessa tuhassa, puhdisti hänen sisälmyksiänsä. Lujat ja valkeat hampaat reunustivat hänen ruusunpunaista kitaansa. Hänen ruumiinsa sisäinen koneisto sai jokapäiväisen voitelunsa kourallisesta suolattuja öljymarjoja, jotka nautittiin tyhjään vatsaan. Viinistä he eivät paljoa tietäneet, he eivät sitä itse viljelleet, he möivät vuohennahkoja, joissa sitä säilytettiin, ja jos he jonkun harvan kerran itse saivat sitä nahkasäkillisen, niin he käyttivät sen suurimmaksi osaksi uhriksi hyville jumalille. Mutta hunajaa he kumpikin nauttivat päivän viimeisenä makeana ateriana, hunajaa, kerättyä kaikista Arkadian väkevistä villikukista.
Pojan jäsenet saivat välkkyvän kiillon niinkuin kuvapatsaiden tuolla alhaalla temppelikaupungissa. Hänen silmäinsä valkuaisista tuli yhtä valkeat kuin niilläkin oli. Silmät lepäsivät jyrkkien kulmien alla niinkuin pitkulaiset linnunmunat. Terä oli suuri kellanruskea täplä, joka kutistui ja laajeni ja säteili; utukarvapeite hänen ihollaan oli niin hieno, että se näkyi vain aurinkoa vasten. Isä käänsi hänen käsivarttansa aurinkoon päin, kun tahtoi muistaa Nikaretea. Toisinaan hän laski kätensä hänen auringonkuumentamalle niskalleen. Tukka laskeutui hänen harteillensa samalla tavalla kuin äidin; otsalla lepäsi seppele kiharoita; niskassa se kasvoi vapaasti, kunnes se voitiin panna kahdelle palmikolle, ja isä opetti hänet vanhaan argolaiseen tapaan kiertämään palmikon päälaen ympäri, niin että otsatukka kohosi esiin sen alta ja levisi otsalle kauniina kierteinä, jotka olivat punotut samoin kuin Olympian atleettipatsaissa.
Elämä Arkadian vuorilla oli aina samaa. Joka aamu vuohet riensivät laitumelle. Ne saivat kulkea miten mielivät. Ne valitsivat teiksensä jyrkät puroäyräät, missä vesi ryöppysi ja pyöri ja löi painiansa. Joskus se halkesi hienoihin suoniin, toisinaan yhtyi paksuiksi virranhaaroiksi. Vuohet juoksivat pitkin syvännettä niinkuin vastavirtaan kulkeva koski. Niiden selät lainehtivat väkevinä pyörteinä, ne täyttivät koko uoman. Ne ylvästelivät ja loiskuttivat vettä ja laskivat maahan pienet sorkkansa pettämättömällä varmuudella. Illalla ne tulivat tulvana takaisin samaa tahi samanlaista tietä, paremmalla vauhdilla, koska mentiin alaspäin ja kotiin läättiin. Mutta laajoilla ja notkoisilla laidunmailla ne levisivät joka suunnalle, kun kello oli otettu suurimmalta pukilta.
Niin sai poika tulla toimeen yksinään, kunnes aurinko läheni laskuansa ja kulkusen soitto taas kutsui lauman kokoon. Hän kuljeksi sinne tänne niinkuin olisi itsekin ollut vuohi. Hän poimi harvinaisia kukkia jyrkimmiltä kallioilta. Hän osasi löytää luolat ja onkalot. Hän koetteli vuorenseinistä kimpoavaa kaikua. Hän makasi tuntikaudet tarkastellen ampiaispesää. Pallerosta märkää savea, jonka hän oli kulkiessaan ottanut, hän muodosti kömpelötekoisia nukkejumalia tahi leikkiastioita, jotka hän antoi auringon kuivata. Toisinaan hän seisoi toimetonna pitkät ajat paimensauva kainalon alla ja tuijotti eteensä. Aurinko nousi tuoksuvien kalliorotkojen takaa. Varjot ryömivät sen jäljessä kuin vaanivat metsämiehet, jotka laskeutuvat pitkälleen maahan. Mutta valo pelastui aina, se kiiti yli leveimpien syvänteiden, mutta joskus se hypähti läpi notkelman tahi halkeaman, sitten se riippui huimaavan alhaalla syvyydessä sinertävän kimmeltävänä savuna, häälyen taivaan ja maan välillä, kunnes aurinko siirtyi ja veti sen jälleen luoksensa.
Mitä oli noiden jylhäin vuorten takana? Poika kasvoi eikä saanut tietää mitään siitä. Kaikki se vesi, joka syöksyi alas rotkoihin ja muuttui puroiksi ja virroiksi, se avasi itselleen tien läpi notkojen ja solien, kunnes osasi ulos vankilasta ja vapautui syöksymällä virtaan ja pyrki kohden kaikkinielevää merta. Okeanos! Okeanos! Se suuri vesi kiersi koko maailmaa. Ja kuitenkin se kantoi uskalikkoa merirosvoa lainehtivana siltana kaukaisiin satujen maihin. Kuinkahan monta päivää pitäisi olla aaltojen keinuteltavana ja merituulen ajeltavana, ennenkuin tulisi satujen maihin — Jooniaan, Atlantikseen, Persiaan, Egyptiin. Ja kuinka niihin osaisi? Pitikö vain kääntää kasvonsa nousevaa aurinkoa kohden ja antaa kaipauksensa vetää, niinkuin tekivät vuohet, jotka itse osasivat kotiin.
Mutta Okeanoksella oli uomansa maan allakin. Hän tiesi olevan paikkoja, joissa sen nielivät kallioiden kourut ja se kiehuen kohisi maanalaisiin syvyyksiin. Hän tiesi itse, että Arkadiassa oli virtoja, jotka eivät päässeet mereen saakka, vaan äkkiä painuivat maan sisään, niinkuin olisi pohja alta temmattu, ja koskena juoksivat pois manalan yömustia jokia kohden. Hän tiesi, että Poseidon, meren valjakko vaunujensa edessä, oli ajanut yli maan, niin että suolainen vesijuova jäi hänen jälkeensä, ja paiskannut kolmikärkensä kovaan kalliomaahan, niin että lähde kuohahti esiin kunkin kärjen kohdalta. Hän oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka olivat tunteneet suolan maun Poseidonin lähteensilmässä korkeilla kallionäyräillä, joille meri ei konsanaan yltänyt. Maailma oli täynnä ihmeitä ja kauheita olentoja. Hän ei vain ollut niitä vielä tavannut. Hän vuoli itsellensä syrinks-soittimen eripitkistä ruokopilleistä ja sitoi ne yhteen pitkillä ruohonkorsilla, ja arkaillen koetti hän täyttää ne huilunäänillä. Usein, kun hän oli lähettänyt pillinsä valituksen yli kuuntelevan rotkon, istui hän hiljaa kuullakseen, eikö tulisi vastausta suurelta, näkymättömältä Panilta. Hän tiesi, että Pan voi olla kaikkialla — keskellä virran vaahtoa, vuoren kielekkeellä, joka ojensihe syvyyden yli, yksinpä hänen oman selkänsä takanakin. Kun hienot utukarvat hänen niskassansa liikehtivät, niin hän ehkä tunsikin Panin henkäisyn ihollansa.
Sielu sai vain köyhää ravintoa, ja se piti imeä itse luonnosta. Mutta ruumiista tuli voimakas ja terve. Se karaistui pitkillä vaihtelevilla vaelluksilla vuohten seurassa, kun ne etsivät syödäksensä ruohoa sellaisilta paikoilta, joissa sitä oli. Vuoden kuivimpina aikoina se piti vaivalla hakea sieltä, missä se hiipien kasvoi suojassa polttavalta auringolta, luolista, missä kova kallio itarasti vuodatti säästämäänsä kosteutta ohuelle maakerrokselle, syvistä kallionhalkeamista joihin ilkeä kuivuus ei päässyt tunkeutumaan. Eufranorin pojasta tuli karaistu ja norja niinkuin ne elukat, joita hän seurasi. Mutta niin pian kuin hän oli kyllin suuri, alkoi isä myös opettaa hänelle kaikkia niitä alkeellisia ruumiinharjoituksia, jotka olivat melkein veressä ja tuskin minkään voimisteluopillisen koulukunnan omaa.
Eufranor oli tosin nuoruudenpäivinään nähnyt ja osittain itse harjoittanut Olympian kisain rikasta ja säännösteltyä taidetta, mutta ei ollut millään alalla kehittänyt itseään täydelliseen taituruuteen saakka. Mutta nyt hän sai kilpailijan, joka oli kaikkia muita parempi. Hänestä tuli taas nuorukainen poikansa seurassa. Muistot heräsivät. Hän pahoitteli mielessään, ettei elämä ollut antanut hänelle tilaisuutta perehtyä koko jaloon viisiotteluun. Hänestä tuli oma opettajansa, hänen täytyi osittain itse keksiä harjoitukset ja yhdistää ne järjestelmällisen voimistelun ryhmiin.
Juoksu oli verrattain helppo tehtävä. Vuohet olivat opettaneet hänelle taitonsa kiitää yli kivien ja kantojen ja vieläkin paremmin rohkeantarkat hyppynsä. Nyt ei tarvinnut ajatella niin paljon itse ruumiillista taitavuutta kuin järkkymättömiä sääntöjä ja päämääriä. Kun he olivat löytäneet hyvin sopivan ruohokentän, heittivät he yltänsä vuohennahkatakit, vieläpä sisimmän lyhyen villakitoninkin, ja juoksivat pitkin, rauhallisin hyppäyksin, kyynärpäät ruumista vasten ja joustavan norjin askelin saavuttaaksensa yhä suurempaa kestävyyttä. Sitten he siirtyivät toisenlaiselle maalle ja tekivät tehtävän yhä vaikeammaksi, sillä helleeniläisen juoksijan piti olla valmis kaikkeen: oletettakoon, että oli juostava Spartasta Korinton niemen kärkeen ja valittava lyhyin suunta tekemättä kiertoteitten suuria kaarroksia, kaikkialla voittaen maanlaadun esteet nopeilla jaloillansa. Tällaiseen juoksuun kuului hyppytaito luonnostaan, ja siinä kohden oli heidän harjoituskenttänsä rikas; siinä oli kaikenlaisia vaaroja ja kaikenlaisia paikkoja. He hyppivät yli vuolaitten virtojen, paadelta paadelle, ulkoneville penkereille ja alas sylensyvyisiin rotkoihin. Jos Eufranor oli voitolla säärtensä pituuden vuoksi, niin oli pojalla sen sijaan kissan joustavuus ja tarkasti tähtäävä silmä.
Vaikeampi tehtävä oli heitto. Eufranorilla oli vain yksi ainoa vanha ja ruosteinen keihäs, joka ei ollut tehty heittokeihääksi ja ennen kaikkea oli ylen raskas pojan vielä aivan hennoille lihaksille. Metallikiekkoa heillä ei ollut ollenkaan. He turvautuivat litteään kiveen, joka muodoltaan oli jotenkin pyöreä kehrä. Mutta se ei halkaissut ilmaa oikealla viuhunalla, sillä ei ollut pronssin kiihoittavaa suhinaa eikä se helähtänyt pudotessaan maahan. Poika seisoi silmät suurina ja kuunteli isän kertomusta oikeista kiekonheittäjistä, kuinka heillä oli kullakin oma äänensä ja kuinka he heitoillansa panivat ilman soimaan niinkuin tuulikanteleen.
Viimeiseksi tulivat pankraattiset harjoitukset. Isä opetti pojalleen painiotteet, mikäli hän itse niitä muisti; oikein kaikkien sääntöjen mukaisia ne eivät olleet, mutta kun he tarttuivat toisiaan kalvosiin, hartioihin tahi syliksi ja arvioiden mittailivat toistensa asentoja ja vaanivat satunnaisia heikkouksia käyttääkseen niitä salamannopeasti hyväkseen, niin he itsestään keksivät kaikki painikilpailun taktilliset temput ja juonet, ja taistelijaan tarkka toistensa tunteminen synnytti aina hienompaa ja hienompaa syventymistä kaikkiin yksityiskohtiin. Nyrkkeilyä he harjoittivat vähimmän; siinä tuli voima ja iskun paino liian paljon kysymykseen, eikä pojasta siinä voinut tulla isänsä veroista. Mutta joka alalla he kuitenkin pyrkivät harjaantumaan täysin taitaviksi. He käärivät kätensä nyrkkeilyä varten vuohennahkahihnoilla; painiin ryhtyessään he hieroivat ruumiiseensa kiiltävää öljyä ja jäljestäpäin he kaapivat ihonsa tiililiuskalla, sillä rautakaavinta Eufranorilla ei ollut. Villin öljypuun lehdistä he sitoivat voittoseppeleen, ja kun he lopetettuansa kilpailun ja puhdistuksen painoivat sen tukallensa, säteilivät heidän kasvonsa juhlailoa; suurin oli Eufranorin ilo, kun se oli painettava pojan kauniiseen päähän. Hän antoi pojallensa kaiken, mitä tiesi ja osasi. Paljoa se ei ollut. Mutta hän voi kuitenkin opettaa hänet leikkaamaan kirjaimet puuhun — tosin ne olivat muodoltaan vanhanaikuiset, jotka hän oli saanut perinnöksi; ne eivät olleet niin ankaran säännöllisiä kuin uudenaikaisissa kivikirjoituksissa alhaalla Olympian temppelikaupungissa. Hän kaiversi vielä kirjaimet mieluimmin oikealta vasemmalle. Mutta pojan mielen täytti ihmettely noiden kaiverrettujen merkkien voimaa kohtaan. Yksi sellainen kirjain saattoi vihkiä tarkoitukseensa esineen, johon se leikattiin, ja ilmaista omistajan.
Poika oppi vain kahta kirjainta käyttäen omistamaan kahdelle eri jumalalle ne esineet, joita hän tahtoi heille antaa. Kirjain A pyhitti sen Apollonille, P taas Panille, mutta jos hän yhdisti molemmat, tuli lahjasta yksin Apollonin oma. Hän käytti kumpaakin niissä puisissa lyyroissa, joita hän vuoleskeli ja joihin hän kiinnitti kielet pitkistä vuohenjouhista.
Oli pieni laakerilehto, jonka matalat puut seisoivat yhdessä koossa, ja ikäänkuin olisivat kokoontuneet neuvottelemaan, ne punoivat yhteen lehviensä seppeleet, välkkyvät kuin ihanasti valettu pronssi. Tänne hän ripusti puulyyransa tiheäin latvain keskelle ja heittäytyi niiden alle pehmeälle tummanvihreälle maalle. Hän kuunteli tuulen vinhaa huminaa kahisevien lehtien lomitse ja luuli äänen lähtevän lyyran kielistä, jumalan koskettaessa niitä päivänsädenäppäimellä.
Sillä jumala asusti siellä, joskaan hän ei häntä nähnyt. Hän kätkeytyi laakerien sekaan eikä ollut halukas näyttäytymään. Poika näki vain hänen pienet valppaat vakoilijansa, räikeänvihreät sisiliskot, jotka hiipivät esille tirkistelemään. Sillävälin jumalan katse välkähteli hohtavilta lehdiltä.
III.
Jumalat.
Miksi hän ei koskaan tavannut itse jumalia?
Hän huomasi kuitenkin, missä ne kiiriskelivät hänen ympärillään kaikkialla. Ja mikäli hän voi ymmärtää, ne liikkuivat maanpinnalla tarkastellen ihmisten elämää suurilla säteilevillä silmillänsä.
Kun hän ylhäällä vuoristossa kulki hiljaisiin mietteisiinsä vaipuneena läpi tiheän männikön ja vilvoittelihe sen viileässä ilmassa, niin saattoi kaikki päivänpaiste yht'äkkiä olla tuossa hänen edessään keräytyneenä aukeamalle, kuumana kuin tulikiven lieska, joka loimahteli kuihtuneissa havuissa. Lieneekö ollut niin, että siinä asui Foibos Apollon, ja että hän äkkiä säikähtäen hyökkäsi piilostansa ja haihtui pelkäksi häikäiseväksi auringonvaloksi? Hän saattoi seisoa silmät suljettuina pitkän aikaa ja pyydellä jumalalta anteeksi ja kuulla hänen hengittävän. Ja jos hän silloin varovasti raotti silmiänsä, näki hän selvästi sinisen auteren liehuvan vaipanpoimuissa jumalan olkapäällä ja hänen sädehtiväin kasvojensa sulavan yhdeksi auringon kanssa. Niin, Foiboshan oli juuri taivaan valo. Hongat huokuivat hänen huumaavaa, hyvää tuoksuansa. Hänen tuliviittansa oli laahannut yli maan korventuneiden lehtien. Oli kuin olisi astunut hänen jalkojensa kuumiin jälkiin. Raskas kultainen pihka oli kihoillut hänen kättensä jumalaisesta hipiästä niihin kohtiin, mistä hän hyväillen oli kiertänyt käteensä rungon ja oksan.
Kaikkein selvimmin olivat kuitenkin ilman lukemattomat lentäjät näkymättömäin jumalain sanansaattajia. Itse lintua merkitsevä sana merkitsi ennettä. Kaikki linnut olivat ilmeisesti jumalain palveluksessa. Ne risteilivät ilmassa nopeina kuin taivaisten voimien ajatukset. Se, joka osasi oikein lukea niiden lentoa, saattoi sen avulla tulkita olympolaisten jumalain viittauksia ja käskyjä. Eihän ollut ainoatakaan lintua, jolla ei olisi ollut oma jumalallinen valtiaansa ja herransa. Kun hän korkealla päänsä yläpuolella näki kotkan siivet leväten liitävän suurensuuressa kaaressa, ajatteli hän Zeus-jumalaa, joka sen oli lähettänyt: ehkäpä se tuli itse kaukaisesta lumipeittoisesta Olymposta viemään sanaa Argos- tahi Elismaakuntaan, missä temppelinpalvelija seisoi odotellen sen sanomaa. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt vangitun kotkan, mutta hän näki sen silmäyksestä, että se näkee terävämmin ja pitemmälle kuin ihmiset, ja että kuolemattomat ovat antaneet sille näkövoiman, jotta se voisi viedä jumalan sanomaa etäisimmille äärille.
Kyyhkyset olivat Afroditen valittuja lintuja. Kun ne kuljeksivat sinne tänne ja pöyhistelivät valkeata tahi kaikin sateenkaaren värein loistavaa höyhenpukuansa, niin ne olivat kuin kiireisiä ja tärkeännäköisiä kamarineitoja, jotka kuhersivat ylpeydestä saadessaan palvella itse kauneuden jumalatarta. Mutta hän voi käyttää hyväkseen myöskin kurjaa ja rumaa varpusta. Kun marjain kypsymisaikana varpusparvet lensivät ylhäällä tuhansissa tirskuttavissa parvissa, ajatteli hän, että juuri tuollainen monipäinen valjakko leperteleviä pikkulintuja tarvittiin vetämään jumalattaren vaunuja.
Mutta satakielen täytyi olla Panin lintu. Keväisinä öinä hän ei voinut nukkua, kun oli kuultava näiden laulua. Usein hän luuli, että itse Pan istuskeli pensaikossa ja puristellen niiden pieniä kurkkuja houkutteli esiin niiden korkealla viheltelevät ja syvällä lurittavat pilliäänet. Hän ei ollut koskaan nähnyt sitä lintua. Ehkäpä Pan itse seisoi siellä pensaiden keskellä ja soitteli kuuttarelle, joka purjehti korkealla hänen päänsä yläpuolella, saavuttamattomana ja iäti kylmänä. Koko ajan läheisessä lammikossa sammakkojen kömpelö kuoro kurnutteli pilkkaa tehden.
Kukapa voi epäillä lintujen ymmärrystä, kun oli kuullut naakan lepertävän hillittömästi, räkyttävän ja nauravan, tahi nähnyt Athenen pyhän linnun silmät hehkuvina kiitävän suhisten läpi pimeän? Hänen isänsä oli kertonut hänelle, että linnut lennollaan voivat näyttää, missä vuorten hopeakätköt olivat.
Senvuoksi tarkattiin alinomaa lintujen ennustuksia panemalla merkille siivekkäiden sanansaattajien matkat taivaan halki. Keväällä, kun haarahaukat lähtivät pohjoiseen ja kun parvi parvelta kaikki loistavapukuiset ja lavertelevat syötävät pikkulinnut ilmestyivät kaukaisista maista Okeanoksen takaa, tulvahteli ilo kaikkien kuolevaisten mielissä. Ilma välähteli pääskysistä, peipoista, peukaloisista ja västäräkeistä. Täplikäs harjalintu kohotti pyrstöviuhkaansa ja tervehti oraakkelihuudoillansa: hup hup! Laulajat löysivät entiset viimekesäiset pesänsä. Kaikkialla vilahteli kiireisiä ja iloisia lentäjiä; leivot lensivät taivaalle, ja joka lehväisellä oksalla oli eläviä olentoja. Ilo ja ymmärtämys tulvi esille hänen sielunsa salaisista syvyyksistä. Hän tunsi tarvetta visertää mukana. Hän levitti molemmat käsivartensa kuin siivet, kohotti molempain kättensä kämmenet ylöspäin kohden leivonlaulua, joka virtasi hänen ylitseen, hänen sydämensä puhkesi kiittämään taivaisia, jotka taas olivat maan vieraina ja armossa katselivat häneen päivänhohteisesta siniavaruudestaan. Niin, hän voi heittäytyä kasvoilleen ilosta huudahtaen ja painaa huulensa multaan, jolle itse aurinko oli astunut kauniilla saframinhohtavalla anturallaan.
Kesä kaarsi olymppisen taivaansa hänen yllensä. Hattarat purjehtivat kuin hopealta säteilevät linnat — hän saattoi kuvitella kaikki autuaat jumalat kulussa yli taivaanlaen. Mutta ylempänä metsiäkin erotti hän joskus suuren lentäjän, joka mustana pisteenä hävisi äärettömyyteen — ehkä Hermes, jumalain asialla, kultainen airutsauva ojennettuna kohden sitä kaukaista rantaa, johon hänellä oli matka.
Lintuja — lintuja — lintuja. Ne kulkivat ohi kuolevaisten ylöspäin katselevien kasvojen niinkuin itse karkaava aika. Ja jumalain tahto oli siipien pontena.
Elonkorjuun tullen kukkui käki. Hänen isänsä oli hänelle kertonut, että sen pyhä sija oli Zeuksen valtikan päässä, ja se kukkui joka kerta kun Kaikkeuden-isä nyökkäsi — joka kukahdus oli vuosi, jonka hän nyökäten soi nöyrästi rukoilevalle.
Kuule, kuinka kurjet havisevana kiilana siirtyivät etelää kohden. Ne lensivät kylmän ja tuulen keskeltä. Aina ylhäältä Strymon-mereltä ne pakenivat. Mutta sade tuli niiden perässä. Zeuksen ukonnuolet välähtelivät pyhien lintujen jälkeen. Ja jokainen, joka ne näki, tiesi, että nyt oli aika kääntää maa ja kätkeä ihmeellinen viljanjyvä sen uskolliseen helmaan. Tuimilla sadepuuskilla taivas hedelmöitti maan, mutta vasta seuraavana keväänä sen piti synnyttää.
Kaikkialla poika näki jumalain merkkejä ja jälkiä. Eräänä päivänä, kun hän vanhasta kuivaneesta suosta löysi tyhjän kilpikonnankuoren, ei hän epäillyt, että Apollon itse oli heittänyt sen siihen lahjoittaakseen hänelle oikean lyyran sen puisen sijaan, jonka hän oli uhrannut jumalalle. Hän kihnasi sen sopivaksi tarkoitukseensa ja pani siihen kielet, hän viritti ne sointuun ja näppäili niitä laakerinoksasta vuolemallaan palikalla.
Hänen silmänsä teroittuivat näkemään kuolemattomien puuhia. Hän voi nähdä puusta, oliko se pyhä. Omin neuvoinsa hän löysi ikivanhan kyhmyisen tammen ja huomasi, että jotakin pyhää asusti sen raskaassa latvuksessa. Isä oli kertonut hänelle Dodonan tammesta, jonka kautta Olympon Zeus lähetti kuiskaavan ennustuksensa. Hän rauhoitti vanhan, melkein ikälopun puun ja näki ennustuksia niissä pienissä vihreissä oksissa, jotka putkahtelivat kuoresta. Juuri sellaisten vihittyjen puiden ympärille asetettiin kiviä, etteivät maatatonkivat siat, jotka eivät koskaan nostaneet kärsäänsä ruuhesta, saastuttaisi jumalan maata ja menisi sotkemaan terhoja, joita oksat olivat pudotelleet. Piti olla Zeukselle vihitty pappi voidakseen käsittää äänen hyminän puun lehvissä ja tulkita ne arvoitukselliset tosisadut, joita voi sinne tänne pudonneista hedelmistä lukea.
Kallioidenkin omituisissa muodoissa voi poika nähdä jumaluudesta puhuvia piirteitä. Sopivan välimatkan päässä ja eräissä valaistuksissa tuli vuorenhuipuista korkeaotsaisia jumalnaamioita, luolista tuli silmiä, ja yht'äkkiä ne saivat näön. Hän voi erottaa Herakleen häränniskan ja Panin pukinsarvet, hän tiesi, missä Pilvienkokoojan valtaistuin oli, ja oli keksinyt Athenen pyhän linnan korkeimmalla huipulla, jolle ei koskaan vuohi jalallaan astunut.
Ja jos hän kurkisti alas rotkoihin, näki hän kokonaisia jumalankuvia kätkeytyneinä huimasti sinne tänne viskeltyjen paasien joukkoon. Joku manan jumala oli kerran pannut maan vapisemaan. Paadet olivat siinä kuin jättiläisten noppapelin jäljeltä — kunpa vain ihmisillä olisi ollut silmät huomata ja ymmärrystä laskea niistä tulos.
Mutta ei mikään jumala kiinnittänyt hänen mieltänsä niin kuin Arkadian Pan. Hänhän oli samasta maasta, melkein naapuri. Vuohien jalkojen astunnassa hän kulki. Hän kääntyi usein katsomaan, eikö itse jumalan pukinsorkkien kopina kajahtanut kalliosta. Pan se antoi eläimille vietin ja kiiman, hän sai ne hyppimään, tanssimaan ja määkymään ja synnyttämään nuoret vuonat. Pan vartioi polkuja ja laitumia. Hänpä luonnollisesti veti laumaa perässään ja näkymättömänä vartijana näytti niille, missä kalliot vihreimmin rehoittivat. Linnut koettivat matkia hänen ikävöivää huiluansa, mutta kukaan ei voinut kilpailla hänen kanssansa. Yksin heinäsirkatkin soittelivat hänen kunniakseen. Kun poika kuuman, tyvenen puolipäivän hetkellä oikaisi itsensä ruohikkoon ja pisti päänsä sinne viiveeseen, näki hän siellä korsien keskellä nuo vihreät, hyppelevät eläimet, ja jos hän tarttui niiden teräviin, tikunnäköisiin jäseniin, muisti hän, mitä isä oli kertonut Aamuruskon rakastajasta Titonoksesta. Rakastettu teki hänet kuolemattomaksi, mutta hänen ei onnistunut hankkia hänelle nuoruuden ikuista lahjaa. Senvuoksi kuihtui hänen ruumiinsa tuollaiseksi surkeaksi, nääntyneennäköiseksi eläimeksi, jonka jalat olivat hoikat kuin neula. Se hieroi surullista, yksitoikkoista soittoansa ikävöiden kaunista autereista Eosta, joka aamuisin ojensi rusosormensa idästä koskaan tarttumatta tuohon piipittävään kummitukseen viedäkseen sen autuaitten asunnoille.
Eufranor oli aina oudolla ahdistuksen tunteella pysytellyt poissa Pan-jumalan pyhästä lehdosta ja luolasta. Hän oli kieltänyt poikaa koskaan viemästä vuohia sen läheisyyteen. Poika ei ollut vielä nähnyt muuta kuin vanhan turvealttarin, joka oli aivan kivillä lasketun pyhän alueen laidassa. Kun vuotuinen uhri piti vietämän jumalalle, sai poika luvan koristaa vuohen sarvet keltaisista villikukista sidotuilla seppeleillä. Isä leikkasi karvat sen otsasta ja heitti ne pieneen sytytettyyn rovioon. Siitä lähti kitkerä palaneen tuoksu. Sitten hän soitteli ruokohuiluansa isän antaessa eläimelle kuoliniskun ja veri ruiskahti tummanpunaisena alttarin tuhkaläjään, josta pisti esiin puolilahonneita nikamia ja pukinsarvia. Rasva ja liha, jotka jumalalle uhrattiin, paistuivat räiskien roviolla, ja illalla oli uhrieläin heidän juhla-ateriansa kotona majassa, ja syödessään he joivat viiniä, kuitenkin aina vuodatettuaan uhrijuomaa maahan manalan kateille jumalille.
Mutta pitemmälle kuin alttarin luokse eihän koskaan ollut mennyt. Hän kulki usein hitaasti aitauksen ympäri ja katseli pystytettyjä paasia, joilla aina makasi sisiliskoja päivää paistattamassa. Kun hän sauvallaan hämmenteli auringon paahtamaa ruohoa alttarin takana, kuuli hän kahinaa ruohikosta ja varvikosta ja näki pienten ruskeitten ja harmaitten käärmeiden välähtävän tiehensä rakoihin ja reikiin. Kerran oli hänen sauvansa osunut keskelle elävää parvea eläviä sikiöitä, jotka tarhakäärme heitti peloissansa. Elukat kiemurtelivat liman ja käärmesolmujen keränä — noinpa siis Gorgon kauheassa päässä kiharat kiemurtelivat. Koko lehto oli kuin liskojen ja matelijain kutupaikka — ei pöllö eikä hilleri uskaltaneet jumalan maalle.
Eräänä päivänä uteliaisuus ajoi hänet sinne. Hän oli ypöyksinään. Isä oli lähtenyt matkalle mukanansa iso varasto nahkoja ja juustoa. Vuohet makasivat läähättäen puolipäivän helteessä ja olivat ryömineet varjostavien kallionkielten suojaan. Itse hän oli nääntymäisillään janoon. Päivänsäteet satoivat hänen yllensä niinkuin tulinuolten parvi. Hän ei jaksanut etsiä lähdettä. Hän heittäytyi pitkälleen utaren alle ja imi itseensä maitoa, aivan kuin olisi vielä ollut pikkupoika eikä täysikasvuinen nuorukainen.
Juoma oli kumman väkevää. Noustessaan tunsi hän äkkiä ikäänkuin olevansa kauempana maasta kuin muulloin. Hän näki yht'äkkiä oman pituutensa. Hänen seisoessaan jalat levitettyinä voivat nyt vuohet juosta niiden välitse, vain sarvia alaspäin kallistaen. Ennen hän oli kulkenut niiden alitse niinkuin ikeen. Hän suoristi selkäänsä ja oikoi jäseniänsä. Hän oli mies, mitä tahansa sanoikaan isä, joka aina väitti, että hän oli vielä kaukana miehestä ja että mieheksi hän kyllä vielä ehtisi. Tuntui kuuma värähtely hänen jänteissään ja veressään. Eikö hänen laitansa ollut samoin kuin harjalinnun, kun se hillitsemättömän uhmaisesti kohotteli päänsä höyhenkoristetta. Hän oli mies ja hän tunsi paisuvan pakon käydä sylipainiin koko maailman kanssa. Ensiksikin hänen piti astua Pan-jumalan silmäin eteen ja koettaa, miltä tuntuisi säikähtää. Jumala mahtoi vielä istua luolassaan päivällislevolla. Miks'ei mennä hänen luoksensa, yllättää hänet ja nähdä kuinka hänen soittimensa oli tehty?
IV.
Pan-jumalan lehdossa.
Yht'äkkiä hän jo seisoi alttarin edessä hämmennellen tuhkaa sauvallansa. Jumala oli syönyt uhrinsa ja pureskellut ne tomuksi.
Olivatko nuo niinsanotut jumalat muuta kuin suursyöjiä? Näkymättömiä vatsoja, jotka eivät koskaan saaneet tarpeekseen. Ei niistä koskaan muuta saanut nähdä kuin läjittäin jätteitä, rippeitä siitä, mitä ne olivat nielleet. Alttarien ja temppelien luona papit vartioivat sitä, mitä ne söivät ja mitä ne itsestänsä antoivat. Muinoin ne olivat syöneet ihmisiä, nyt vain eläinten täytyi heittää niille henkensä. Hän oli kuullut puhuttavan uhrijuhlista, joissa satain härkäin piti vuodattaman verensä raskas, tumma virta jumalan näkymättömään kitaan.
"Pan, oletko täällä?" kuiskasi hän. "Ovatko kasvosi tämän tuhan alla?" Hän kaivoi tuhkaa sauvallansa, ja häntä kammotti. Entäpä jos Pan tuossa yht'äkkiä paljastaisi hirveän hammasrivinsä, kaikki nuo keltaiset luuntyngät, ahnaasti haluten musertaa hänenkin luunsa?
Mutta tuhkaan vetivät vakojaan vain ikikiireiset muurahaiset, jotka riensivät eteenpäin pitkin kummallisia harhateitänsä etsien päämääriä ja tehtäviä, joita ei yksikään kuolevainen voinut arvata.
Hän tahtoi päästä kaikkein pyhimpään pudistamaan jumalaa hänen karvaisista jättiläismäisistä korvistaan. Mutta missä oli tie? Hän tunkihe myrttien ja oleanderien tiheään pensaikkoon. Hän sulki silmänsä, jotta ei saisi niitä täyteen hämähäkinverkkoa. Hänen käsivartensa raivasivat tietä upoten syvään vihreyteen. Kun hän jälleen avasi silmänsä, seisoi hän ympyränmuotoisessa aitauksessa.
Keskellä oli kasvullisuuden täyttämä järvi, vihreä kuin homeinen kiekko tahi vanha pronssipeili. Niin umpeen vesikasveja se oli kasvanut, että vain yksi ainoa pilkku taivaansineä ilmaisi siinä olevaa vettä.
Yli tämän järven näyttivät päivänsäteet välkehtivän ristiin joka taholta. Kultaisia tulinuolia lenteli ilmassa, päivänpaiste näytti käyvän hyökkäämään hänen korvalehtiänsä vastaan. Yht'äkkiä pyöriskeli pieniä sinertäviä valokiekkoja ilmassa. Välähdykset ja varjot ajoivat toisiansa, säkeniä lensi ylös vihreästä lammesta ja liekehti tiehensä aurinkoon. Aurinko itse näytti katselevan kuvaansa järvestä nousevissa kuplissa, ja kuplat hajosivat höyryksi. Vapiseva sisäinen värähtely purkautui heikosti paukahdellen.
Hän seisoi kauan silmät häikäistyinä ja tietämättä mitä se oli. Mutta vihdoin hän näki loistavat hyönteiset, päivänkorentojen pyörretanssin läpi valon. Keskellä aurinkoa ne yhtyivät; kaksittain nuo pitkät hohtavat lentäjät lähenivät toisiansa, taivuttivat joustavat, neulanhienot takaruumiit yhteen kiekoksi ja vyöryivät pois kimmeltävään valkeuteen, häälyvinä sinisinä varjoina. Toisinaan riippui hänen edessään ilmassa päivänkorento siivillään, jotka näyttivät liikkumattomilta salamannopeassa vauhdissaan. Sitten lehahti henkäys yli vihreän, pinnan ja se hävisi pois liekissä niinkuin kipinä.
Tuhansittain nousi niitä järven vesikasveista niinkuin iäti synnyttävältä vuoteelta. Ne kiipeilivät pitkin varsia suurine, pyöreine korvineen, jotka olivat kuin pronssinapit; ne olivat kuin vihreitä ylöspäin pyrkiviä puikkoja, jotka yht'äkkiä muuttuivat ja lensivät ilmaan aurinkosiivillä.
Tuossako olivat Pan-jumalan kasvot, täynnä lumpeiden villiä partaa, sininen kykloopinsilmä tuolla ulompana ja täällä rannan ääressä jättiläissuu, jonka hengitystä oli tämä autereinen kutu?
Hän tunki sauvansa tuohon sekavaan tiheikköön saadaksensa esille nuo kasvot ja suuren suuaukon. Hän laskeutui alas, alkoi käsillään luoda syrjään viheriää limakkoa. Vedellä oli kumma, mustankiiltävä, myrkyllinen, pohjaton kirkkaus. Jokainen pieni pilvenhattara ui siinä kuin villatukko. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin syvää ja tyyntä vettä. Hän kumartui alas antaakseen katseensa vaipua siihen.
Silloin pimeni hänen allansa. Hänen soittimensa, syrinks, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan, pulskahti veteen ja särki pinnan mustankiiltäviin pisaroihin. Vesi särkyi ja sen kaikki halkeamat värähtelivät, kunnes pinta taas eheni. Ja vihreän liejun puitteissa näki hän äkkiä allansa kuvan, vahvavärisen kuin todellisen olennon, kasvot, jotka katselivat häntä suurina silmät, niiden valkeanhohtavalla pohjalla suuret kullanruskeat terät. Kaikki oli niin selvää. Yksin ylähuulen hienot kellertävät parranhaituvat kiilsivät haiven haivenen vieressä; mustissa silmäkulmissa oli hikihelmien kaste. Hän hengitti, kuva hengitti — hän tunsi hengähdysten lehahtavan kuumana vastaansa. Hän käänsi päätänsä, ja kuva käänsi. Hän puristi silmänsä kiinni, hän avasi suunsa, ja valkeat hampaat hymysivät hänelle alhaalta. Pan oli lakaissut puhtaaksi pälven suureen homeenvihertävään taikapeiliinsä ja näytti hänelle hänen oman kuvansa — ensimmäisen, minkä hän oli nähnyt. Pan teki hänestä kaksi. Tuijottaen alas omiin silmiinsä hän kammoksuen huomasi itseään olevan kaksi. Kaksoisolento. Olento, joka voi katsella itseänsä, tutkia itseänsä, puhella sielullensa, vakoilla ajatustensa leikkiä, painiskella itsensä kanssa, ihailla itseänsä, huumata itsensä.
Hän tunsi huimausta tämän keksinnön syvyyden äärellä. Ei koskaan hän ollut uneksinut näin tapaavansa itseänsä. Pan-jumalaa hän oli hakenut. Jumalia hän nyt tahtoi nähdä, kun oli saanut täyden miehen uljuuden. Mutta Pan oli houkutellut hänet sisälle pyhättöönsä paljastaaksensa hänelle hänen oman minänsä. "Pan", hän ajatteli, "viekas viettelijä! Onhan tämän pettävän pinnan alla kuitenkin piilossa sinun oma kauhea muotosi. Tämä järvi ehkä on vain sinun toinen puolisokea silmäsi, rehoittavan luontosi tiheikön peittämä silmä joka pilkalla hymyilee kohti Olympolaisen sinitaivasta. Pan, sinä maan nimeämätön ruhtinas, sinä uhmaava sielu, joka asut vuoressa ja erämaassa, sinä siteihin taipumaton luonto, joka käännät paljaan, karkean selkäsi Apollonin hehkuvalle auringolle — rypistä tuimia kulmiasi ja peitä jälleen pohjaton silmäsi. En tahdo nähdä sinua — en tahdo nähdä itseäni."
Ja käsin hän alkoi sekoittaa vettä allansa ja vetää lumpeiden limaisia varsia aukon peitoksi. Mutta se ei tahtonut onnistua. Varret vetivät lehtensä mukanaan, näkymätön käsi sysäsi vihreyden vieläkin kauemmaksi, ja kun vesi jälleen siirtyi lepoon, näki hän vain oman kuvansa suurempana. Hartiat ja kaula keinuivat esille — päivänpaahtamat, tukevat, alastomat — lihaa, joka oli hänen oman lihansa kuva. Hän tuijotti ja painoi ihovaippaansa alemmaksi. Rintalihasten muoto paljastui ilmielävänä näyttäen hänelle kauneuden, josta hän ei ollut koskaan ennen ollut tietoinen.
Hän punastui itseänsä, ja kuva kertasi hänen poskiensa liekit. Hän nousi. Hän ojensi sauvansa pitkin pituuttaan ja löi järveen — viirun Pan-jumalan vietteleviin kasvoihin. Sitten hän kääntyi selin ja pakeni, murtautui silmät ummessa läpi pensaikon, pyyhälsi yli uhrituhan ja tointui entiselleen vasta seisoessaan kivetyn alueen ulkopuolella.
Ei, hän ei tointunut entiselleen enää.
Hänen olemuksensa oli halkaistu, hänen tajuntansa reväisty kahtia. Ensi kertaa hän sanoi siinä itselleen: Mitä teit siellä? Etkö ole pyhää loukannut? Ennen hän olisi kysynyt: Mitä tein siellä? Mitä olen tehnyt? Mutta nyt hän oli kaksi. Hän voi riidellä itsensä kanssa, nuhdella itseänsä! Häpeä! Kuka minä olen? Ja kuka sinä olet? Olenko löytänyt Pan-jumalan sisältäni? Onko hän tunkeutunut minua riivaamaan rangaistukseksi siitä, että olen uskaltanut avata itselleni tien hänen pyhättöönsä? Pelkäänkö itseäni? Häpeä! Mitä olet tehnyt?
Kuka on sitten tuo sinä, jonka kanssa kastelen? Minähän kuitenkin olen vain yksi, isäni poika, Eufranorin poika, itse nimetön. Onkohan minua kaksi, kun minulla ei edes nimeä ole? Pan ei voi minua huutaa, sillä minulla ei ole nimeä. Ahaa, sinä kettu, koeta, et voi huutaa minua. Huuda isääni — minulla ei ole mitään nimeä kuultavana. Isäni on vetänyt sinua nenästä, minua ei nimellä nimitetä.
Kun hän ajatteli kuvaansa, jonka hän oli nähnyt, tunsi hän kummaa huumaa. Sen näköinenkö hän todella oli? Hän tarttui omiin hartioihinsa. Hän oli katsellut itseänsä toisen silmillä. Ei isän, vaikka isälle hänen kaunis kasvunsa olikin ollut ilo muita kaikkia maailman iloja suurempi ja vaikka hän usein oli säteillyt ylpeyttä häntä katsellessaan. Ei, se oli katse, joka lähti hänen itsensä sisältä. Tuli ja makeus, kyllästetty auringonlämpö niinkuin se, joka yht'äkkiä tummentaa rypäleen vihreän kuoren. Kuinka ihanaa ja ihmeellistä olla ja elää! Tuntea itsensä komeakasvuiseksi ja voimakkaaksi. Tuntea kuinka lihakset paisuvat ja kaikki jänteet ovat kuin jousenjänteitä. Tarttua rintapieliinsä niinkuin luonnon valamaan rautapaitaan. Nähdä omat polvensa ja nilkkansa, hartiansa ja länteensä joustavan nuoruuden täydellisyydessä. Saattaa hypätä kuin vuohi ja tietää, että tätä tervettä, komeata ruumista hallitsi pää, jonka Pan oli hänelle näyttänyt yhdessä ainoassa kiihoittavassa ajanvälähdyksessä.
Hän tapasi isänsä illalla puron uoman syvänteessä. Toinen tuli ajellen vuohia, toinen vuonia. Jälleennäkeminen oli riemullinen. Kaikki emät kutsuivat syvällä äänellänsä: "mää", kaikki vuonat vastasivat korkeilla laulavilla huudoilla. Määkivä kaipaus kurkottui yli puron. Kun ne vihdoin päästettiin irti, syöksyivät ne toisiansa kohden huimalla ilolla, yhtyivät keskellä puron väkevää koskea. Kaikki karitsat työntyivät sikinsokin täysikasvuisten väliin, kukin haki ja löysi emonsa utaren. Laulajaismääkinä mää ja mii, mää ja mii, määmää ja miimii jatkui kauan sittenkin, kun pienet suut olivat osanneet oikeille rinnanpäille, ja se soi kuin hillitön, korkeallaheläjävä kuoro äidinrakkauden kunniaksi.
Poika seisoi isän edessä, kumpikin hehkuvasti iloiten toisistaan. Hän ymmärsi eläimiä, jotka tapasivat toisensa ja saivat jälleen olla yhdessä. Hän itse kaipasi utaretta, mutta hän hymyili isälleen omituisen avartuneessa itsetajunnan vallassa.
Ja seuraavana päivänä hän jälleen meni Pan-jumalan lehtoon, ikävöiden kohtausta itsensä kanssa. Hän riisui itsensä nopeasti alastomaksi ja astui vihreään järveen, jonka kukkaspuite oli lipunut syrjään paljastaen suuren, taivasta kuvastavan syvyyden. Hän vaipui jäätävään veteen, mutta astui kauemmaksi. Kuplia särkyi hänen ympärillään. Hän valtasi Pan-jumalan kylpyaltaan, kumartui huimana eteenpäin ja näki oman kuvansa — vaaleanruskean ja kiinteän kuin pronssipatsaan — värähtelevän mustanhohtavalla vedenpinnalla. Sininen taivas lepäsi kuin viitta hänen selkänsä takana — hattarat purjehtivat. Hän laski käsivartensa ristiin, tarttui käsin kumpaankin kyynärpäähänsä ja tuijotti jäykästi itseänsä. Hänen sieraimensa eivät värähtäneetkään, hänen silmäinsä katse pysähtyi. Vesipeilissä värisivät vain ne renkaat, jotka aikaansai tanssiva sääski laahatessaan lankamaista pyrstöänsä yli veden.
Hän oli täysikasvuinen, hän oli mies. Sitäkö Pan tahtoi hänelle sanoa? Hän seisoi ja katseli itseänsä alhaaltapäin, näkökulmasta, joka oli hänelle uusi. Hänen ruumiinsa salaisuus värähteli kuvaisena hohtavassa vedessä. Hän oli kuullut puhuttavan fallosjuhlista, joissa siitoskyvyn suuri, hehkuva vertauskuva kohotettiin korkealle yli miesten ja naisten päiden pyhänä, virsien ylistämänä, aurinkoa säteilevänä. Hän kumartui yhä alemmaksi yli kuvansa, yht'äkkiä hän tavoitti itseään peilissä, hän taivutti päänsä niin syvään, että löi otsan otsaa vasten niinkuin olisi puskenut itseänsä.
"Hohoi!" kuului raskaasti ärähtäen hänen selkänsä takaa. Hän ojentausi, ja vesipisarat vyöryivät yli hänen silmiensä. "Hohoi!" kajahti uudelleen, ontosti ja syvästi. Oliko Pan yllättänyt hänet takaapäin? Joko hän seuraavassa silmänräpäyksessä kuulisi hänen naurunsa kaikuvan, ikäänkuin milloin vuohet polkaisevat irti kiven puronuomassa, niin että se pulskahdellen soluu ryöppyisiä kuohuja alas? "Hohoi!" Hän ei uskaltanut kääntyä, hän odotti joka hetki tuntevansa jumalan käsivarren kuin kylmänkosteiden käärmeitten kiertyvän ympärilleen ja pusertavan ulos elämän hänen alastomasta rinnastansa.
"Kautta moirain, mitä teet täällä?"
Isä siinä seisoi hänen edessään kädellänsä nojaten pitkän sauvansa päähän, silmät kauhua liekehtien.
"Poika, mitä teet? Olet jättänyt vuohesi. Koiratkin ovat jäljiltäsi eksyneet, sillä vaikka ovatkin järjettömiä luontokappaleita, ne tietävät, kuinka jumalia tulee kohdella. Sinä vain pilkkaat ja uhmailet. Olet murtautunut sisälle Pan-jumalan pyhättöön, johon muuten ei kukaan rohkene jalallaan astua. Luuletko, että jumalan järvi on luotu meille kuolevaisille kylpyaltaaksi? Tule, riennä pois täältä, jotta jumala ei rankaisisi häpeämätöntä rohkeuttasi?"
Hän kumartui ottamaan hänen vaatteensa ja sauvansa ja veti pojan kanssansa, ei läpi aitauksen, vaan muutamien korkeitten kalliopaasien välitse, joita poika ei ollut huomannut. Vasta alttarin tuhkaläjän ääressä hän laski pojan paljaan käsivarren ja katsoi levottomana taaksensa. Hän vapisi jumalan kostoa. Ennenkuin hän jätti hänen alueensa, tahtoi hän lepyttää hänet soimaamalla ja pilkkaamalla sitä, joka oli rikkonut.
Hän pysähtyi pojan eteen ja antoi katseensa solua ylös ja alas pitkin hänen vartaloansa. Hän näki kaikki tuon nuoren ruumiin erinomaiset kauneudet ja ylpeili salaa sydämensä syvyydessä. Mutta sitä kiukkuisemmin hän puhkesi pauhaamaan ja sätti, pilkaten kaikkea, mikä oli hänelle kallista:
"Kurja ja kunnoton poika, kuinka uskallat asettua ilkialastomana jumalan vihitylle maalle? Jospa edes olisit kaunis ja sirovartinen, solakka kuin plataani ja silopintainen kuin öljypuun kiiltävä hedelmä. Mutta totta totisesti vain virheitä on sinun kaltoin syntyneessä ruumiissasi. Hefaistos lienee sääresi vääristänyt ja vääntänyt hartiasi vinoon. Ilkeä mielesi on kertynyt kyttyräksi selkääsi, rintasi on karvainen kuin vuohen, ihosi haisee pahemmin kuin paimentamiesi eläinten. Jollet olisi minun poikani, nimittäisin sinua koiran kurjaksi pennuksi. Niin ruma olet, että Pan kääntää silmänsä sinusta inhon vallassa. Joudu verhoamaan itsesi vaatteillasi, ettet enempää saastuta valoa ympärilläsi niin suurella rumuudella!"
Yhäti hän korkealla äänellänsä syyti soimauksia pojallensa, kunnes he olivat Pan-jumalan alueen ulkopuolella. Hän tiesi, mikä enimmän kaikesta maan päällä tuottaa surua ja onnettomuutta — jumalain kateus. Vaistomaisesti hän oli ymmärtänyt poikansa alastoman itseensävaipumisen. Nyt hän tahtoi torjua jumalan närkästyksen siitä ilosta, jonka hänen oma kauneutensa oli hänessä synnyttänyt.
Vasta kun oli tullut niin etäälle jumalan lehdosta, että tämä ei enää saattanut häntä kuulla, hillitsi hän pilkalliset sanansa ja hymyili jälleen lempeästi ja rakkaasti pojallensa.
V.
Hermofantos.
Kun poika seuraavan kerran painiskeli isänsä kanssa, selveni hänelle, mikä kepponen tällä oli ollut mielessään häntä syyttäessään ja nuhdellessaan. Niin ihastuneet olivat isän silmät joka kerta kun poika teki hyvän heiton tahi notkean pyörähdyksen, että tämä äkkiä pysähtyi ja nauroi:
"Mutta isäukko, muistahan, minkä kurjan ja ruman miehen olet toimittanut maailmaan!"
"Pidätkö suusi kiinni, poika!"
"Sinähän häpeät, että olet minut siittänyt."
"Onneton, pidätkö kielesi kurissa!"
"En, kirous sinulle, ettet minunkaltaistani olentoa kapaloonsa tukehduttanut."
"Lopeta!" sanoi isä.
"En koskaan! Jumalat otan todistajikseni."
"Tuki suusi! Eivät ne meitä kuule."
"Onko niillä muuta tehtävää?"
"Onpa tietenkin. Tänään on Zeus-jumalan juhla Nemeassa. Ne ovat kaikki Kronoksen pojan vieraina."
"Arvelet siis, että meillä on rauha?"
"Niin on, sinä tappelua hierova koira pojaksi, joka haukkua nalkutat omien päiviesi antajaa. — Käyhän päälle taas!"
* * * * *
Aina kun Eufranor kaipasi poikaansa, meni hän Panin alttarin ääreen ja huusi kovasti, aivan kuin olisi tahtonut nukkuvaa herätellä: "Kurja ja kaltoin kasvanut poika, väisty paikalta, jolle pyhyyttä loukaten astut, niin ettei Pan, tuo hyvä ja armias jumala, tartu niskanahkaasi ja heitä sinua ulos. Tule kotiin! Tule kotiin!"
Mutta poika jäi niin pitkäksi aikaa kuin häntä halutti. Paikasta oli tullut hänen omansa. Päivänkorennot hyrräsivät hänen ympärillään, ikäänkuin hän olisi ollut vanha tuttu. Järvi lepäsi niinkuin peili, josta home oli poistettu, niin että pinta kiilsi hohtavassa loistossaan. Se kuvasti hänen kauneuttansa kaikissa asennoissa. Se pusersi hänen alastomuuttansa viileässä suudelmassa. Hän oli etsinyt itsellensä lepopaikan lumpeiden ja lemmikkien seasta. Vihreässä rantaäyräässä oli hänen ruumiinsa mukainen sija. Hän laskihe eteenpäin kyynärpäilleen, nojasi päänsä käsiinsä ja näki kasvonsa vain jalan verran alapuolellansa: tyyninä, hymyttöminä, puhtaina ja itseensä vaipuneina. Eräänä päivänä oli hänellä voittopalkintona saamansa öljypuunseppelekin päälaellansa. Vesi kuvasti kapeat lehdet hiussuortuvain seassa — päivänkorentoja ja perhoja liehui ympärillä. Siellä ei ollut ainoatakaan jumalaa häntä kadehtimassa. Sisiliskot eivät enää paenneet. Hänellä oli vallassansa paikka ja oma kuvansa.
Myöhään eräänä iltapäivänä hän astui alastomana ulos Pan-jumalan maalta vaatteet ripustettuina keppiin, jota hän kantoi olkapäällänsä.
Ulkopuolella seisoi isä ja vastaanotti hänet huolestunein ilmein. Kaunis, harmaapartainen mies seisoi hänen rinnallansa pölyisessä matkamiehen puvussa ja päässä iso, leveälierinen hattu.
"Vihdoin, kautta Zeuksen, tuolla hän tulee", sanoi Eufranor tuskaisesti.
Vieras katseli häntä.
"Tämä siis on sinun poikasi, nimetön, jota sinä, Eufranor, et suo jumalille, niin, jolle et edes nimeä suo. Nyt ymmärrän, kuinka Pan sinulle kostaa."
"Niinpä sano minulle ensin, nuoruuteni ystävä, kuinka olen tullut rikkoneeksi."
"Totta tosiaan se asia on selkeä kuin Hippokrenen vesi", sanoi vieras ja kääntyi alastomaan nuorukaiseen. "Poika parka", sanoi hän ja ojensi hänelle kätensä välähdyttämällä häneen katseen syvälläolevista silmistään — sanat virtasivat raikkaasta punahuulisesta lähteestä keskeltä kauniisti kiertyvää harmaata partaa: "Poika parka, jonka isäsi on antanut kasvaa ilman nimeä, kiitä sinä Pan-jumalaasi, sillä hän antaa sinulle nimen."
"En ymmärrä sinua, vieras."
"Eufranor, isäsi, sanoo minulle sinun joka päivä viettävän tunnin jumalan pyhätössä itseäsi tutkistellen. Sinä tuijotat sieltä itsellesi nimeä, jota isäsi ei ole sinulle antanut, ja Pan itse on määrännyt, että nimesi on oleva Narkissos."
"Hermofantos, ystäväni", valitteli Eufranor rypistäen kulmiansa, "älähän sentään langeta jumalain vihaa syyttömän poikani päähän".
"Narkissos nimesi on eikä mikään muu. Nimi putkahtaa sinusta kuin kukka puusta. Se sopii sinulle." — Hän aivasti kovasti. "Näetkö, Eufranor, enne on suotuisa. Pan-jumala nipisti minua nenästä suostumuksen merkiksi."
Hän nauroi suu pyöreänä. Mutta Eufranor oli alkanut pelätä, ja niin pian kuin hän oli kahden kesken kestiystävänsä kanssa, sanoi hän:
"Suuren pelon sinä olet mieleeni tuonut, Hermofantos. Minä tunnen vanhan boiotialaisen tarun. Poikaani on vetävä ikävä katsella itseänsä niin kauan, että hän kuihtuu. Sinä olet opettanut Panille, kuinka hän pääsee häneen käsiksi."
"Älä luule, Eufranor", vastasi ystävä ja työnsi hatun pois korkealta otsaltansa, "älä luule voivasi kätkeä mitään aarretta jumalilta. Tunnusta mieluummin, että sinulla sellainen on. Poikasi on ihanasti muodostunut, ei kateuden varjokaan ole häntä hiponut."
"Mutta tästä lähtien? Nimittää häntä Narkissokseksi on kerskumista hänen kauneudellansa. Ah, jospa hänessä olisi joku vamma, jotta jumalat voisivat sietää häntä! Nyt odotan kaikkia onnettomuuksia hänen nuoren päänsä varalle."
"Oikein teet, Eufranor. On vain yksi keino estää niitä onnettomuuksia, jotka joka päivä meitä kuolevaisia väijyvät: olla valmistunut kaikkeen pahaan, mitä voi tapahtua. Odota vain aina jotakin pahaa. Mutta älä siitä välitä. Paha tulee itsestään. Hyvät sanomat taas eivät koskaan pidä kiirettä."
"Se nimi, jonka pojalleni annat, ei ennusta hänelle mitään hyvää."
"Kyllä, Eufranor. Antamalla hänelle nimen Narkissos näytät kateellisille jumalille ehtineesi ryhtyä varokeinoihin heidän kostonsa varalta. Kun jumala näkee, että hänen aikeensa on ymmärretty, muuttaa hän suunnitelmaa. Hän ei tahdo päästää ketään viekkaudella tekemään tyhjäksi hänen tarkoituksiansa. Miksi poikaasi nimität, sitä hänestä ei tule. Oletko koskaan ennakolta voinut laskelmilla arvata kohtaloa, joka sinua odottaa? Eikö käy juuri niin, että mitä ikänä olet ajatellut tapahtuvan, aina tapahtuu jotakin aivan toisenlaista? Mistä luulet sen johtuvan?"
"Sitä en tiedä, Hermofantos."
"Niinpä sanon sen sinulle, Eufranor. Jumalat ovat meitä etevämpiä kaikessa eivätkä koskaan tahdo tunnustaa meidän voivan etukäteen tietää, mitä he aikovat meille tehdä. Ole siis kavala ja ajattele, että kaikki se paha tapahtuu, mitä enimmän pelkäät. Juuri silloin se ei tapahdu, mutta kyllä jotakin aivan toista."
"Joka myös on pahaa?"
"Mutta ei läheskään niin pahaa kuin pahin, mitä olet kuvitellut. Hahhahhaa! Pitää vain kilpailla jumalain kanssa onnettomuuksien luettelemisessa, pitää ehtiä niiden edelle. Sillä yhtä asiaa ei kohtalo eivätkä jumalat voi antaa anteeksi: jos me osumme oikeaan eivätkä he."
"Tahdot siis kuitenkin olla jumalia viekkaampi, Hermofantos. Minä huomaan, että olet koonnut paljon viisautta matkoillasi."
"Ylen vähän, sillä olen matkustanut ylen vähän. Mutta minulla on vielä monta tuhatta stadionia matkustettavana, ennenkuin haudalleni pääsen. Huomenna on minun jälleen lähdettävä matkaan, mutta tänä iltana on sinun annettava minulle ateria ja vuode kattosi alla."
Illalla makasi vastakastettu Narkissos vuoteellansa eikä isän kehoituksesta huolimatta voinut päästä uneen. Silmät kiinni ja nukkuvan lailla hengittäen hän lepäsi hämärässään ja kuunteli.
Hermofantos kertoi. Virtana tuli vaikutelmia suuren maailman menosta hänen huuliltansa. Kuljeksivana lääkärinä hän oli vaeltanut maasta maahan, saaresta saareen ja oli päässyt yli koko maanpiirin, kunnes Okeanoksen virrat vyöryivät tyhjään äärettömyyteen. Hän oli palvellut persialaisten satraappien henkilääkärinä ja ollut Sardeessa ja Susassa päästäkseen itse suurkuninkaan palvelukseen. Mutta hän ei ollut päässyt pitemmälle kuin hallitsijan "silmien" ja "korvien" läheisyyteen, ja kun Dareios lähti ajelulle, ei hän uskaltanut asettua hänen tiellensä, sillä se merkitsi armotta kuolemaa, jos kutsumattomana tuli suurkuninkaan näkyviin.
Ihmeellisistä ja omituisista kansoista hän kertoi. Skyyttalaisista, jotka nylkevät nahan kaatuneilta vihollisilta ja parkitsevat sen tarveaineeksensa. Päänahkaa he käyttävät hien pyyhkimiseen omilta kasvoiltansa; muutamat ompelevat ihmisnahoista kokonaisia pukuja; oikeasta kädestä nyljetty nahka sormineen kynsineen käytetään jousenkoristeeksi, ja peljättävimmän vihamiehen pääkalloa he käyttävät juomakulhona, päällystävät sen ulkoapäin härännahalla ja kumoavat sisäänsä viiniä sen sileästä ontelosta.
Traakialaistenkin keskuudessa hän oli ollut. Kun jyrisee ja salamoi, suuttuvat he ja ampuvat nuoliansa päin mustia pilviä saadakseen jumalan uhkaamalla vaikenemaan. He eivät usko olevan mitään muuta jumalaa kuin heidän omansa. Toinen kansa, atarantit, on siihen määrään uhmaavaa ja pöyhkeää, että he suurella äänellä kiroavat aurinkoa aina kun se on korkeimmillaan ja syytävät sille koko kuuron haukkumasanoja, kun se rohkenee paahtaa heidän maatansa.
"Kuinka monta jumalaa olet matkoillasi laskenut, Hermofantos?" kysyi Eufranor. "Ja oletko koskaan itse nähnyt tahi tavannut jumalia?"
"Olen, lukemattomia kertoja olen muukalaisten luona nähnyt heidän jumalainsa lentäen kulkevan ilmassa. Auringonjumalia auringonhevosten vetämissä vaunuissa. Tuulenjumalia, ukkosen- ja sateenjumalia."
"Ei, minä tarkoitan jumalia lihaa ja luuta niinkuin kuolevainen."
"Kyllä kerran, Eufranor. Pane vielä vähän puuta lieteesi, sillä minusta täällä on kylmä. Ja sen tapasin itse Ateenan miesten keskellä, Ateenan, orvokkiseppeleiden säteilevän kaupungin. Ensi kertaa siellä ollessani näin itsensä neitseellisen Athenen. Niin, en yksin minä, vaan koko kaupunki virtasi ottamaan häntä vastaan. Airuita juoksi hänen edellänsä puhaltaen pitkiin kultaisiin torviin ja julistaen: 'Ateenalaiset, katsokaa, kuka tulee kaupunkiinne, varustuksinansa gorgo ja kypärä ja kilpi. Katsokaa kenen päällä hän pitää öljypuun seppelettä?' Ja todellakin, hän seisoi kevyissä kaksipyöräisissä riemuvaunuissa ja hohti pronssilta ja kohotti kultaista keihäänkärkeänsä korkealle aurinkoon. Hän oli meitä kuolevaisia suurempi. Korkean kypärän alta vyöryi tukka alas kahden voimakkaan olkapään yli. Hänen kätensä piteli vaununkehän reunasta — en ikänä ole nähnyt niin jumalaisen suurta ja kaunista kättä. Hänen viittansa oli aaltoina kiinteillä ja neitseellisillä lanteilla, hänen jalkansa seisoivat niinkuin vaunun pohjaan pystytetyt pylväät. Ja itse taivas säteili hänen suurista hiehonsilmistään."
"Leikkiä lasket, Hermofantos, taikkapa olet liiaksi juonut sekoittamatonta viiniä."
"En ole, puserrahan sinä vain nahkasäkkiä vielä kerta, sillä viini on jumalainen lahja. Rypäleet ovat juoneet aurinkoa ja kuvastaneet taivasta ja maata. Niiden mehussa on näkyjä. Kiitos! Kas tuossa sai Dionysos runsaan lahjan — tuoksukoon savipermannoltasi kauan hänen lahjansa! Mutta Athenen minä näin, niin totta kuin minut näet. Hän oli miehenkorkuinen, pitkä kuin kahdeksan meidän jalkaamme. Hänen vieressään seisoi pieni kääpiö ja loisti ihastuneena petollisesta kepposestansa. Sillä tiedä, Eufranor, että Athene oli mahdottoman kookas paianilainen nainen nimeltä Fya, jonka he olivat keksineet pukea jumalattaren täyteen asuun, saattaaksensa tämän juonen avulla karkoitetun Peisistratoksen takaisin hallitsemaan orvokkiseppeleistä kaupunkia. Talonpojat juoksivat edellä, ja petos laajeni kuin kulovalkea aina Akropoliille saakka, ja he veivät jättiläiskokoisen talonpoikaisnaisen aina ylös linnoitukseen saakka ja Peisistratoksen hänen mukanaan ja tekivät itsestään uudelleen hänen orjiaan. He makasivat vatsallaan karkearakenteisen naisen edessä ja nuoleskelivat pölyä hänen suurista jaloistaan. Ja tämä asteli näyttämökoruissaan ylös itse linnan astimia ja toi takaisin tyrannin. Muita jumalia lihaa ja verta en koskaan ole nähnyt, ja minua hän ei pettänyt. Sillä ei mitään ylimaailmallista ollut säteilevän haarniskan takana olevissa jäsenissä eikä hän orvokeilta tuoksunut, vaan aivan kuin olisi kesäkuumassa viljalyhteitä sitonut, niin raskaana riippui puku hänen päällänsä."
"Et usko jumalien todenteolla koskaan näyttäytyvän meille kuolevaisille?"
"En, ainakin ovat ne toista ainesta kuin me. Ja jos ne näyttäytyisivät — ainakin jos minulle —, niin luulen että sen täytyisi tapahtua samanlaisessa kevyessä olomuodossa, joka sateenkaarella on. Siihen kaareen emme voi käsin tarttua."
Yö meni, ja ystävykset istuivat vielä ylhäällä. Hermofantokselle sateli kysymyksiä kaikesta, mitä Eufranorin tiedonhalu oli koonnut varastoon hänen yksinäisen paimenelämänsä ajalla. Ja moneen asiaan hänen kestiystävänsä voi antaa vastauksen. Hänen aivonsa olivat kokemuksien ja vaikutelmien säiliö. Hänen täyttymätön matkustushalunsa oli vienyt hänet kaikkialle, yksin tuntemattomaan Libyaan. Olipa hän käynyt Auringon lähteelläkin ja pistänyt kätensä sen veteen. Keskiyöllä oli se paahtavan kuumaa, niin että mitä tahansa saattoi keittää sen kihajavissa pyörteissä; kun päivä nousi, jäähtyi lähde, muuttui kylmäksi puolipäivän aikana, mutta senjälkeen sitä taas alkoi lämmittää laskeva aurinko.
"Mistä olet oppinut soman taitosi valehdella niin sirosti?" kysyi Eufranor.
"En minä suinkaan valehtele", vastasi Hermofantos. "Sillä ei minulla ole siitä mitään etua."
"Valehtelet siis, kun sinulla on etua siitä?" kysyi Eufranor pahanilkisesti.
"Älä tee valheesta pahetta, kun se on hyödyllinen välikappale. Jos maksaa vaivaa valehdella, niin valehtele! Valehtelevalla on usein yhtä suuri päämäärä tavoiteltavana kuin sillä, joka puhuu totta. Ja jos voitat mitä tavoittelet, niin on valheella yhtä suuri arvo ja oikeutus kuin totuudella."
"Julistat hyvin vaarallista oppia, Hermofantos."
"Vain sitä oppia, mikä jo kaikessa piilee itsessään. Valhe on vain toden nurja puoli. Ei ole yhtään totuutta ilman vastaavaa valhetta. Usein saattaa olla hyvä kääntää nurja puoli ulospäin."
Päivänkoitossa, vain parin tunnin levon jälkeen, nousi Hermofantos reippaana ja täysin levänneenä. Hänen isäntänsäkin oli pian liikkeellä, asetti hänen eteensä maitoa ja viikunoita ja täytti hänen matkasäkkinsä juustolla ja leivällä ja pienellä saviastialla hunajaa. Hermofantos lainasi neulan ja lankaa ja ryhtyi paikkailemaan muutamia viittansa repeämiä ja panemaan uusia nauhoja sandaaleihinsa.
"Nukkuuko iso, kaunis poikasi vielä?" kysyi Hermofantos.
Isä kumartui alas poikansa yli kuuntelemaan, mutta tämä oli nukkuvinaan saadaksensa taas kuunnella:
"Kyllä, oltuaan Pan-jumalan lehdossa nukkuu hän päivä päivältä pitempään."
"Antaisit hänen mieluummin käydä toisessa lehdossa."
"Missä sitten, Hermofantos?"
"Eikö Arkadiassa ole tyttöjä tahi orjattaria? Teillä ei tunnu olevan paljon naisen hajuakaan vuohielämässänne. Saattaahan olla varsin hyvä, että leikkaat kiharan miehistyneen poikasi otsalta ja uhraat sen hänen äitinsä haudalle. Mutta Afrodite velkoo myös uhriansa. Eikä sitä saa heittää maahan sen juomauhrin lailla, jonka annat Dionysokselle. Eufranor, älä anna poikasi riutua oman kauneutensa ihailemiseen. Kun nyt tulee olympinen kesä, pitää sinun viedä hänet 'vierasvaraisten tyttöjen' luokse."
"Neuvosi ei minua miellytä", vastasi Eufranor; hän seisoi majan avoimella ovella ja katseli aamuaurinkoon. "Kun näen, kuinka kaunis — jumalat minulle anteeksi antakoot — minun pojastani on kasvanut, pelkään sitä hetkeä, jona hän ryöstetään köyhäksi kuin nuori mantelipuu tässä ulkopuolella ja tuhlaa kauneutensa Afroditen hullutuksiin."
"Kunpa ei jumalatar sinua kuulisi, Eufranor! Mutta niinkuin jo sinulle sanoin, ehätä sinä ennen onnettomuutta. Anna jumalattarelle vapaaehtoisesti, mitä hänelle kuuluu, niin ettei hän itse tule uhriansa vaatimaan. Afrodite ei ole minun mielijumalattareni, mutta iästäni huolimatta käyn silloin tällöin hänen vieraanvaraisten tyttöjensä luona."
"Niin, sinä olet sirotellut jälkeläisiä vaelluksellasi yli maailman, Hermofantos."
"Mitäpä minä tiedän, Eufranor? Minua ei luotu imettäjäksi eikä kasvatusisäksi. Harvoin sain aikaa nähdäkseni, ketä olin elämänsiemenellä siunannut. Kaunein tyttö, jota olen rakastanut, oli Olympiassa, Afroditen esipihassa, yhdeksän olympiadia takaperin. Hän oli sinun vaimosi Nikareten näköinen."
"Niin, muistan sen, olemme puhuneet siitä ennen, Hermofantos. Juuri Olympiassa käyntisi jälkeisenä vuonna, keväällä, löydettiin Nikarete Heran temppelipylvään luota verhottuna jumalattaren huntuun. Ehkäpä hän oli sinun tyttäresi, Hermofantos."
"Ehkäpä, Eufranor. Mahdollisuuksien maailma on rikas ja kaunis. Ehkä huumaa ihanammin kuin kaikki kuiva varmuus. Voi nyt hyvin, kunnes taas tapaamme, kun jumalat sen suovat. Puolusta poikaasi ja varo, ettei hänestä tule se Narkissos, johon hänen taipumuksensa viittasivat. Ei, älä herätä häntä. Minä näen, että unetar kaartaa kultaporttiaan hänen otsansa ylle."
Narkissos makasi ja kuunteli posket polttavina.
"Mutta pysähdyhän sentään", pyyteli Eufranor ystäväänsä.
"En. Nyt minun matkani vie isien kaupunkiin näkemään, minkälaista kansaa siellä kasvatellaan Eurotaan rannoilla. Hellasta odottaa ankara aika. Pilvenä mustat ennelinnut nousevat idästä. Meedialaiset varustavat Aasiaa meitä vastaan. Joonia on jo heidän hallussaan. Pian ne tulvana virtaavat ylitsemme. Silloin pitää olla etuvarustus, jota he eivät voi murtaa. Rukoile sitä Zeukselta, Eufranor, ja elä terveenä poikasi kanssa."
Eufranor saatteli ystäväänsä. Narkissos nousi työhönsä. Hänessä oli jotakin, joka kaipasi huumausta. Hän pusersi muutamia viimeisiä pisaroita vuohennahkasäkistä ja maisteli väkevää viiniä.
Hänen veressänsä asui sytyttävä ikävä päästä tuntemaan uusi ja kaikkea vallitseva salaisuus. Eläimet eivät sitä hänelle voineet opettaa. Niiden paritteluajat kuuluivat aivan toiseen maailmaan kuin hänen janonsa. Afrodite ei ollut pukkien ja vuohien jumalatar, vaan ihmisten. Hän asui lauluna hänen sisällänsä. Hänen verensä juopui. Usein tunsi hän olevansa humaltunut, vaikka ei ollut viiniä maistanutkaan. Dionysos ja Pan olivat saaneet hänessä hereille jotakin fallos-kuumetta. Mutta se oli sokea vietti ilman tietoista päämäärää. Päivänkorentojen kierteinä vilajavaa ja kiiltelevää pyörretanssia hän parhaiten ymmärsi. Siinä salamoi jotakin jumalallista — sen raju hyörinä ilmassa oli kuin itse auringon huumaustila. Ne kutoivat sinistä valohuntua Afroditen ympärille, joka seisoi alastonna ja säteilevänä — hän tiesi omasta ruumiistaan, kuinka alaston iho voi säteillä — ja ne ojensivat hänelle kultamaljansa täynnä ruusuja. Niiden keskellä väräjöi tuskin kuultava, suloinen ja imevä soitto.
Hänen viettinsä purkautui sävelissä. Hän teki itselleen uusia ja pitempiä huiluja, isompia ja leveämpiä lyyroja. Soittaen hän vei vuohensa ulos laitumille aamuisin, hän houkutteli ne kotiin päivän laskiessa sulavilla sävelillä. Vietti kulki virtana hänen suonissaan ja jäsenissään, aivan kuin hän olisi itse ollut ryhmä soivia kieliä, jolla näkymättömät kädet leikkivät. Lämpimänä aikana kulki hän, niin kauan kuin päivä paistoi, melkein aivan alasti. Vain barbaarit alastomuutta sopimattomuutena pitivät. Narkissos silmäsi itseänsä, tunsi hivuttavaa tunnetta täynnä hekumaa ja tuskaa.
VI.
Olympia.
Eufranor päätti, että hänen poikansa, jota hän itse huomaamattansa oli alkanut kutsua Narkissos-nimellä, oli vihittävä miehuuden vuosiin vierailemalla Olympiassa juhlaleikkien aikana.
Päivä päivältä he harjoittelivat sitkeästi niitä kilpaleikkejä, mitä osasivat, osittain keskenään, osittain naapurien kanssa, jotka aikoivat samaan paikkaan.
Eliläiset Zeuksen airuet olivat kulkeneet paikasta paikkaan, yksin pitkin Arkadian vaikeakulkuisia vuoripolkujakin, ja olivat korkealla äänellä julistaneet jumalrauhan yli maan. Kaikki aseet pantiin syrjään. Säädettiin vapaa kestitys kaikille vieraitten maitten läpi matkustaville; jokainen helleeni oli luettava kestiystäväksi. Uhkaavat vainohuhut, joita siihen saakka oli kulkenut yli saarten sillan Joonian manterelta, olivat äkkiä kuin puhaltaen poissa. Ajateltiin vain kisaa ja juhlaa. "Persialainen lintu", niinkuin kukkoa nimitettiin sen maan mukaan, josta se oli tuotu, antoi laulunsa kiiriä yli kuilujen ja halki sineen häipyvien laaksovöiden. Ja moni vanha helleeni naureskeli partaansa ja sanoi: "Meedialainen se on eli suurkuningas, jonka nyt on laulaminen, ei sodan tuloksi, vaan juhlan kaikille Hellaan miehille."
Eufranor uskoi laumansa naapureille, jotka jäivät kotiin, vaihtoi varastonsa rahaksi ja osti itselleen ja pojalleen uudet juhlapuvut ja paksupohjaiset matkakengät. He menivät Nikareten haudalle, ja Eufranor leikkasi poikansa otsalta hiusten kiverimmät kiharat ja antoi niiden pudota muurivihreään. Hän uhrasi hunajaa ja viiniä amforaan. Oli juuri uusikuu, ja kuun täyttyessä oli juhlaviikko alkava.
He puhdistautuivat joen vedessä, kuivasivat itsensä lieden tulen loisteessa, sivelivät itseään katajanoksilla, voitelivat hiuksensa ja ottivat ylleen uudet hienot kitoninsa. Lyhyt vaippa lankesi kankein poimuin heidän harteiltaan. Punotuissa pajukoreissa selässään he kantoivat eväänsä ja muita välttämättömiä tarpeita.
He noudattivat puron hyppelevää kulkua alas läpi laakson, kunnes vesi yhtyi leveämpään haarakkeeseen ja se vihdoin purkautui itse Alfeios-jokeen. He eivät koskaan olleet kulkeneet jyrkänteisempää ja vaikeakulkuisempaa tietä, mutta eivät myös koskaan mitään sellaista, jota olisi ollut helpompi vaeltaa kuin sitä. Näkymätön jumal-olento työnsi takaapäin ja jokaisen jyrkän syvänteen kuljettuaan heidän katseensa edessä oli Olympia kaukana joen hopeahohtoisen vyön vieressä, loistavana, kasvamalla nousseena, kuin merenvahaan ja kalkkiin leikattuna, päämäärä, joka heille viittaili, ja vähitellen muuttui kesytön luonto eläväksi ja asutuksi. Joka kallioseinän takaa ilmestyi uusia ihmisiä esille. Pitkin joka polkua kulki virta, ja kaikki virrat yhtyivät paisuviksi joiksi. Etelästä ja pohjoisesta ja idästä ne vaelsivat Olympiaa kohden. Ja koko Peloponnesoksen näytti saartavan laivojen liehuva joukko, jotka lipuivat kuin linnut siivet levällään kohden satamakaupunkeja, joihin niiden oli laskettava maalle joukkonsa. Mutta yksin Korinton kannaksenkin kautta kulki tuhansia jalan viikkoja vieviä taipaleita pitkin kalliorantaa ja koskemattomia metsiä tasangolle Olympian ympärille. Toiset tulivat vaunuissa, monet ratsain pienin päivämatkoin, jotta eivät uuvuttaisi hienoja, harjaantuneita hevosiaan. Useat ajoivat lehmiä ja muita uhrieläimiä, lahjoja Olympian Zeukselle, jonka vieraiksi he menivät. Eufranorilla ja hänen pojallaan oli mukanaan kummallakin valittu vuohensa. Juhlallisesti kilahtelivat kellot niiden juostessa; niiden oli siepattava ruokansa kesken kulkunsa; kahdesti päivässä ottivat omistajat niiden maidon virvoittaen sillä itseänsä.
Vihdoin he saapuivat alas tasangolle keskelle kiivainta vilinää puhelevia, laulavia, huutavia ja tervehtiviä maanmiehiä. Kaikkien helleenisten kansain kieliä kuului täällä sekaisin. Juhlavärejä loisti rauhanpuvuista. Juhlallisia kulkueita vakavia miehiä tunkeutui joukkojen läpi. Kunnianarvoisia valtioiden lähettiläitä kulki sointuvin puhein ja värikkäin lipuin. Airuita asteli pitkine valkeine sauvoineen, joissa oli milloin kotka, milloin pöllö tahi käki. Soittoniekkoja vaelti suuret kullatut kilpikonnanluiset lyyrat selässään. Nuoria matkasta väsyneitä tyttöjä lepäsi kullalla silatuilla rattailla, joita heidän veljensä vetivät. Kuljeksivia filosofeja, päät kuin runoniekkojen, kävi alastomassa auringossa ja ojenteli sormiansa keskellä dialektiikan pinnistelyjä. Astronomit ja matemaatikot pohtivat oppineita kysymyksiä. Runoilijat ja rapsodit lyhensivät matkaa Homeroksen ja Hesiodoksen laulujen tahdilla. Huiluniekat säestelivät hymnilaulajia, joiden astunta noudatteli siivekkäitä rytmejä. Orjattaret ja hetairat riensivät tanssiaskelin läpi vilinän voimakkaasti helisevin nauruin.
Ei koskaan Narkissos ollut voinut kuvitella maailmaa niin täydeksi ihmisistä. Hän ei voinut nähdä eroa lukemattomissa kasvoissa ympärillään; mutta puvusta hän oppi heidät erottamaan: sirot ateenalaiset ohuissa, melkein läpikuultavissa verhoissaan, karhun lailla tallustelevista villaan ja nahkaan puetuista boiotialaisista tahi lujista ja ruskeista, lyhyttukkaisista spartalaisista, jotka kulkivat kuin kuparipatsaat, ylpeästi ja ankarasti, sääret paljaina aina kauas yläpuolelle jäntereisten pohkeiden ja polvien. Siellä täällä näkyi pitkiä miehiä korein tukkalaittein ja voidelluin parroin, rikkaat kukkaskoristeet pukineissa, jotka laahasivat tomussa heidän jälessään, jolleivät he kohottaneet niitä vasemmalla — käsivarrellaan; sandaalit olivat kiinni nilkoissa kultakuteisilla nauhoilla, tukka kiersi kiharana hienoja hermostuneita kasvoja. Ne olivat miehiä Sardeesta ja Miletosta, Efesosta ja Tralleesta. He olivat tulleet pitkien matkojen takaa yli Hellesponton ja Istmoksen tahi soutulaivoilla Aasian rannoilta. Tahi Sikeliasta ja Etelä-Italiasta.
Oli iltapuoli, kun Narkissos isänsä seurassa ehti perille itse juhlakaupunkiin. Altiin korkean muurin suojassa oli kokonainen leirikaupunki hohtavan valkeita, värillisiä tahi juovikkaita telttoja. Nuotiot roihusivat teittäin välissä, oksat risahtelivat ja räiskähtelivät, sinistä savua ja paistetun käryä ajelehti raskaassa päivänpaahteisessa ilmassa. Lehmät ynisivät, lampaat ja vuohet määkivät. Miehiä kyyrötti lypsämässä. Teittäin pohjoisenpuolisilla seinämillä riippui viinin pingoittamia nahkasäkkejä. Kansaa virtasi ulos ja sisälle ja kävi tervehtimässä ystäviänsä. Nuoret atleetit käyttivät päivän viimeistä valoa voimiensa koettelemiseen. Heidän ruumiinsa olivat pitkien kesäharjoitusten aikana ruskeiksi paahtuneet. He löivät vetoja ja heittivät jo noppaa mahdollisuuksistansa.
Telttariukujen huipuista liehui ja kohosi lukemattomia vertauskuvia ja merkkejä: delfiinejä koukistetuin pyrstöin, öljypuun ja tammen oksia, Poseidonin kolmikärkiä, pronssiäyriäisiä, kultaisia tähkiä, pöllöjä ja gorgonpäitä. Narkissos huomasi myös fallos-kilpiä ja punastui niitä nähdessään.
Hänen ja hänen isänsä täytyi pitkän aikaa laahata vuohiansa sinne tänne telttakatuja pitkin, ennenkuin he saivat tilaa. Melkein kaikki oli varattua, ja sitäpaitsi he tahtoivat asua arkadialaiseen heimoon kuuluvan väen keskuudessa. He tulivat teltalle, jonka koristeena oli kaksi valkoista pukinsarvea, ja löysivät vihdoin sen omistajan; hän toimitti heille tilaa pingoittamalla uuden telttaseinän sivulle. Tänne he panivat kiinni vuohensa. Eufranor lypsi, he joivat kumpikin maljansa lämmintä maitoa, sitten he kulkivat eteenpäin katsellakseen paikkaa ennen pimeän tuloa.
Melu lisääntyi lisääntymistään, kuta lähemmäksi he tulivat Altista. Kaikkialla helisi soitto ja laulu. Joka hetki pysähtyi Narkissos kuuntelemaan. Kivellä seisoi vanha komeavartinen mies ja lausui kyynäränpituisia säkeitä vieraalla, sointuvalla murteella. Tuonne muodostui kehä, ja kauloja kuroteltiin, jotta nähtäisiin jotakin hyvin pientä ja matalaa kehän keskellä. Narkissos seisoi varpaillaan ja huomasi vihdoin, että siellä oli kaksi kukkoa, jotka karkailivat toistensa kimppuun, niin että höyhenet pölisivät rintojen ympärillä, kunnes lopulta toinen vaipui maahan, toisen kynsien ja kannusten surkeasti lyömänä ja kynsimänä ja sen verisen nokan hakkaamana. — "Kas sitä orjaa!" kuului huutoja niiden ympäriltä. "Niin käy oikeankin meedialaisen, kun se tulee vaatimaan maata ja vettä."
Toisissa paikoissa lyötiin vetoa.
Pienet juovikkaat linnut seisoivat pelokkaina ja kyyristelivät pitkällä laudalla. Väkeä kulki laudalta laudalle näpäyttäen lintua pienoiseen päähän ja samalla he löivät vetoa siitä, jäisikö lintu seisomaan paikalleen, vai lähtisikö juoksemaan, mikä asia oli hyvin vaikea arvata.
Yhdestä obolista sai katsella harvinaista Aasian lintua, joka kuului olevan kerrassaan ilmestys. Moni halusi sisälle sitä näkemään. Narkissos näki, kuinka he sylkäisivät tuon pienen rahakappaleen suustaan kuin kukkarosta. Kuuluttaja seisoi ja ylisteli lintua, jonka piti olla kotoisin itse Ekbatanasta ja olla puettu kaikin sateenkaaren värein; silloin tällöin kuului teltasta kirkaiseva huuto. Eufranor meni sisälle Narkissoksen kanssa. Pienellä lauta-aitauksella istui suuri, kapeakaulainen, metallihohtoinen lintu, jolla oli töyhtö päässä. Pitkä pyrstö riippui kuin kapea laahustin. Eufranor ei voinut huomata mitään ihmeellistä linnussa, mutta omistaja sanoi: "Odottakaa." Ja katselijat seisoivat hartaina ja tuijottivat linnun pitkää, orvokinsinistä käärmeenkaulaa. Näyttäjä kosketteli sen töyhtöä ja pisteli sen jalkoja. Vihdoin se kohotti pyrstölaahustimen suoraksi ilmaan, ja äkkiä siitä kehkesi kuin valtainen kehä moninkertaisia sulkasäteitä, ja kussakin säteessä loisti täplä, joka oli niinkuin sateenkaaresta leikattu. Sitten se huusi tuhoa ennustavalla tavalla ja sulka vaipui sulan jälkeen, kunnes koko loisto oli kadonnut ja takana riippui vain pöyheä pyrstö.
"Suurkuninkaan paratiisi Ekbatanassa on vilisten täynnä tällaisia lintuja", sanoi omistaja. "Niiden huuto herättää hänet joka aamu!"
"Silloinpa hän saa kuulla tarpeekseen ennustuksia", huomautti eräs vanha mies, "näin pyhien lintujen suusta".
"Meedialainen ei lintuenteistä huoli", vastasi omistaja. "Ja vain yksi on meedialaisille pyhä: tuli. Sitä he rukoilevat jumalana. Tältä harvinaiselta linnulta he nykivät pyrstösulatkin ja tekevät niistä viuhkoja. Suurkuningas istuu palatsissaan keskellä kokonaista metsää riikinkukonviuhkoja, jotka häälyvät hänen päänsä ympärillä kuin palmujen lehdet."
"Olet siis nähnyt suurkuninkaan?" kysyi Eufranor.
"En, Zeus varjelkoon! Kuolemaa hänen pelättävien kasvojensa näkeminen tietää. Ja hänen palatsiaan vartioivat leijonat ja mylvivät härät, jotka käyvät ulos itse porteista. Mutta lintuni minä olen ostanut koko kauppavarastollani ja kantanut omilla käsivarsillani hamaan Efesoksen satamaan. Puolesta drakmasta myön sulan sen pyrstöstä. Ainoa ja harvinaisin lintu Olympiassa! Tehkää hyvin, puoli drakmaa sulka!"
Päivä oli laskenut. Sääsket parveilivat. Tuhansista kattiloista kohosi sininen savu tummankeltaiselle, pilvettömälle taivaalle. Häly alkoi vaimeta telttakaupungissa. Kansa kävi levolle ollakseen ylhäällä ennen aurinkoa.
Sääskien kiusaamana haki Eufranor suojaa telttavaatteensa alta, nautti ääneti palan juustoa ja pari kuivattua viikunaa, sammutti janonsa ottamalla saviastiasta kulauksen Alfeioksen vettä, kääriytyi vuohenkarvaviittaansa ja heittihe makuulle maahan.
Narkissoskin oli mennyt maata, mutta ei saanut rauhaa. Sääskiä oli teltassakin, ne tulla surisivat läpi pimeän ja pistelivät ärsyttävää myrkkyänsä hänen vereensä. Vähitellen hän vaipui horrokseen lakkaamatta kumpuavan kohinan keskelle. Se ei voinut tulla muualta kuin Kronos-harjun honkametsästä. Pihkantuoksuinen tuulenhenki hiveli hänen kasvojansa.
Kaikki oli vaiennut. Ei kuulunut mitään ääniä enää. Atleetit makasivat nukkuen lihakset velttoina, ja jäsenet rauenneina. Heidän sydämensä löivät rauhallisesti, ja veri virutteli pois väsymystä sykähtelevissä virroissaan.
VII.
Juhlakentällä.
Narkissos työnsi yltänsä vuodat ja ryömi ulos teltasta. Kuu riippui suurena ja punaisenkellertävänä taivaalla. Hän näki varjonsa vahvana maassa, se muistutti mustaa poispaiskattua kitonia. Hän halusi päästä juhlakentälle. Mielikuvitus veti häntä. Hän ei voinut odottaa, kunnes tulisi päivä.
Oli muita nuoria miehiä hänen kaltaisiansa. Muitakin, jotka ikävöivät nähdä pyhiä temppelejä ja astua kuuluisalle alueelle. Vaippoihin verhoutuneita olentoja hiipi kepein askelin ohi. Hän seurasi samaan suuntaan. Kaiteetonta siltaa hän kulki yli puron, joka uurtui läpi savisen maan niinkuin syvä vako. Teltat loppuivat ja tuli suuria, matalia, nelikulmaisia rakennuksia, joiden katot loistivat kuunvalossa. Sitten seurasi se korkea, suora muuri, joka oli Altiin aitana. Kuu heitti haamujen varjot valaistulle muurille. Kaksi kolmijalkaa kyti punaisena loimottaen erään muurin läpi vievän porttikäytävän edustalla. Hän oli matkalla sivellyt kädellään erästä pensasta ja tuoksusta tuntenut sen katajaksi, ja taittamallaan oksalla hän siveli puhdistaen otsaansa ja huuliansa kuiskaten: "Olympon Zeus, ole suopea nuorukaiselle, joka ensi kertaa lähestyy sinun temppeleitäsi. Hänellä ei vielä ole mitään, jolla hän voisi miellyttää sinua, ei viisautta eikä voimaa, mutta hän halajaa tulla sinulle otolliseksi ja pyhittyä sinun palvelukseesi."
Hän seisoi Altiilla.
Siinä oli kahdenlaisia pyhättöjä. Puuryhmiä, jotka liittyivät yhteen aivan kuin neuvottelemaan, tulvillaan sisäistä huminaa, lehdet hohtaen kuunvalossa. Ja kivitemppeleitä, maasta kasvavia, raskaita, mietteisiin vaipuneita, pylväitten sulkemia. Nurkkauksissa ja huipuilla häämöttivät veistokuvien varjot, hievahtamattomina kuin nukkuvat linnut. Paikan ääriviivat häipyivät kuun salaperäiseen valoon. Mustia haamuja seisoi sen loisteessa liikkumatta.
Hämmästyen ja ihastuen aavemaisesta valosta ja huminasta, joka tuntui soivan sekä temppeleistä että puista, astui hän esiin juuri edessänsä olevaa temppeliä kohti. Sen, mitä ensimmäisenä oli, hän oli nähnyt. Metsä raskaita, paksuja pylväitä kasvoi, ei maasta, vaan portaanastimilta, toinen toistansa ylemmäksi. Hän astui ylös ja tunnusteli niitä. Ne olivat uurteisia ja karkeapintaisia. Hän nosti silmänsä ja katsoi ylös. Raskaita, valtavia paasia riippui hänen päänsä päällä pylväästä pylvääseen; niiltä oli varjo vienyt värin, mutta kun hän kiersi pylväsrivin, lankesi kuutamo äkkiä niille leveille pylväänlatvoille, jotka siellä ylhäällä olivat kannattamassa, ja hän erotti juovia punaista ja sinistä väriä kuolleen harmaan kiven pinnalla.
Hän ei koskaan ollut astellut pylväiden keskellä ennen. Hän kumartui ja tunnusteli paasia, joilla hän asteli. Ne tuntuivat karkeilta käteen, ja siellä täällä niissä oli kuolleitten kuorieläinten hajanaisia jätteitä — näkinkiekuroita ja belemniittejä.
* * * * *
Hän kiersi koko temppelin. Hän ei oikein tietänyt, kenelle se oli pyhitetty. Hänen kätensä hivelivät pylväitä. Ne tuntuivat kylmältä kosketella, mutta silloin hän hätkähti, kun huomasi kulmapylvään, joka tuntui käteen kuin vanhan tammen kuori. Häntä puistatti, ja samassa hetkessä hän tiesi, että hän seisoi Heran temppelin luona. Sillä hänen isänsä oli kertonut hänelle tuosta ainoasta vanhasta puupylväästä, jonka suojasta hänen äitinsä oli löydetty vastasyntyneenä, jumalattaren peplokseen käärittynä, paikalla kasvavien purppuravuokkojen alta.
"Nikarete!" kuiskasi ääni hänen sisässänsä, ja hän polvistui ja painoi otsansa vanhaan puupylvääseen, jonka kymmenettuhannet kädet olivat kuluttaneet kiiltäväksi ja sileäksi. "Nikarete, oi sinä minun rakas äitini, jonka sielu asuu tässä kaupungissa varjona varjojen joukossa, tässä sinä olet levännyt ja pienillä vastasyntyneillä kätösilläsi puristellut jumalattaren huntua. Oi sinä oma rakkaani, lähetä minulle ajatuksesi siitä syvästä pimeästä, jossa sinä vietät aikaasi niinkuin sieni varjossansa. Hera sinut kapaloi, hänen pylväänsä sinua suojasi. Siunattu olkoon jumalatar, joka oli sinulle hyvä."
Ja hän painoi huulensa lattealle kivelle, jolla hänen äitinsä kerran oli levännyt.
Hän tuijotti yli juhlakentän kuunloihtimien valkean- ja pimeänsekaisten piilojen. Hän näki uuden, valtavan temppelin jotenkin lähellä ja meni sinne ohi aidatun puuryhmän. Se oli vielä suurempi ja mahtavampi kuin Heran temppeli; sen juhlallinen paasiroukkio lepäsi useammalla penkerellä. Ja sen päädyssä näkyi yhteen koottuna rivi tanakoita ja lyhytvartaloisia olentoja, jotka keskellä seisoivat vapaasti, mutta sivuseinien puolella kyyristeleivät katonreunan alle ja päädynkulmassa olivat puoleksi makaavassa asennossa, nojaten kyynärpäihin ja polviin. Hän ei tietänyt, mitä nuo monet kuvat merkitsivät; mutta silloin tällöin sattui kuunvalo joillekin kalpeille kasvoille, joissa oli kumman elävät ja tuijottavat silmät.
Siinä temppelissä paloi soihtuja sisäänkäytävän pylväitten välissä, mutta ketju sulki pääsyn. Mutta eräästä rakennuksesta lähelläolevan Altis-muurin toiselta puolelta kantoi yötuuli kitkerää paistinhajua. Zeus oli saanut iltauhrinsa, ja papit pistelivät suihinsa osansa lihasta.
Tämän temppelin lähellä alkoi vilistä äänettömiä, mustia haamuja, jotka kohoilivat kuun loisteessa. Mutta ne eivät voineet kävellä. Ne seisoivat korkeilla jalustoilla liikuttamatta käsiään tahi jalkojaan. Nuoria alastomia miehiä seisoi toinen jalka vähän eteenpäin leväten. Ne olivat mustia tahi homeesta vihreitä; suuret, tummasti tuijottavat silmäterät oli upotettu valkeihin silmämuniin. Hän näki niiden katseen välkähtelevän vastaansa. Useimmat seisoivat vähän pää kumarassa aivan kuin häntä katsellakseen. Eräällä oli keihäs käsivarrellansa, toisella kiekko kädessä, toinen seisoi sormet ojennettuina ikäänkuin olisi heittänyt pallon, muuan piteli oksaa sormissaan, toinen seisoi pidellen palkittua kukkoa vasemmassa kainalossaan. Korkeina ja vakaina seisoivat nuoret miehet tuijottaen eteensä otsatukan hiuskierteiden alta. Muutamilla oli kumma, autuas, unohtuneen hymy, nukkemaisen jäykkä. Toiset näyttivät hautovan sanatonta surua, taivuttavan päätänsä neuvottoman surumielisyyden vallassa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Niin, tässä on seppele, jonka voitin, mutta mitä sillä teen? Mitä se auttaa, kun kuitenkin kuolen?"
Ihmetellen kulki Narkissos patsaalta patsaalle. Pronssin väri vaihteli uudesta ja mustasta vanhaan sammalvihreään. Vanhimmat näyttivät kankeilta kuin kummitukset, niiden polvet näyttivät jo aivan taipumattomilta, kaulat olivat leveät ja litteät ja nyrkit puristettuina paksuja, kulmikkaita lanteita vasten. Toisilla oli vyötärö kuin ampiaisilla ja pienet kokoonkiristetyt polvet pienine lumpioineen; ne tuijottivat tylsästi hymyillen kuuhun pitkät lainehtivat tekotukat ulottuen alapuolelle litteitä kasvoja. Marmorikuvia siellä oli vain harvoja; usein oli sade huuhtonut niistä värin, ja ne täplät, jotka olivat jäljellä, olivat kuin rupea tahi ihottumaa. Uudet kuvapatsaat liikkuivat enemmän, ne olivat elävämpiä ja mieleltänsä synkempiä. Mutta kaikki ne seisoivat täydessä miehen alastomuudessa, ilman päähinettäkin. Vain pieni pyöreä suojaliuska pisti esiin yli päälaen. Varjostin oli liikkuva. Hän kuuli sen kitisevän ja natisevan yötuulessa. Se oli epäilemättä suojana sadetta ja lintujen likaamista vastaan. Siinä istui paraikaa iso lintu — huuhkaja, jonka silmät loistivat fosforimaisesti. Kun hän läheni, lähti se lentoon ja poistui pitkin, villanpehmein siivenvedoin.
Kun Narkissos nyt kulki keskellä näitä tuijottelevien nuorukaisten kuvapatsaita, muisti hän oman kuvansa sellaisena kuin oli nähnyt sen Pan-jumalan kuvastimessa. Siinä oli voimistelijoita, jotka olivat herättäneet huomiota ja voittaneet ja nyt seisoivat täällä pronssiin valettuina tahi kiveen hakattuina jälkimaailman ihailtavina. Hän kumartui jalustan ääreen ja näki siihen hakatut kirjaimet, joista kokoamalla sai voittajien nimet. Sitten hän ojentautui suoraksi ja katseli niistä itseään. Ne olivat melkein kaikki toistensa näköisiä ja näyttivät olevan kaikki samaa kaunista ja säännöllisesti kasvanutta sukua. Hän olikin kuullut, että vasta kolmen voiton jälkeen voimistelija sai omat kasvonpiirteensä. Mutta ruumiit olivat samannäköiset kuin hänenkin. Hän kulki tarkastellen rinta- ja hartialihaksia ja vertaili itseensä. Hän katsoi ensi kertaa kuvaansa nuorista miehistä ja tunsi rintansa paisuvan ajatellessaan, että hänellä oli sama ruumiinrakennus kuin näillä ruumiinvaltiailla ja voittajilla.
Hän oli tullut ohi pitkän, matalan pylvässalin ja näki nyt edessään uuden rivin pronssipatsaita, ei atleetteja, vaan piikkipartaisia, kypsyneitä miehiä. Parvekkeella niiden takana oli useita pieniä, matalia pylvästaloja rivissä. Narkissos kumartui löytääkseen piirtokirjoituksia.
"Älä vaivaa silmiäsi!" sanoi äkkiä ääni hänen takanansa. "Odota päivänvaloa. Seisotko tässä, vieras, ehkä harmittelemassa rahoja, joita sinun tahi omaistesi on pitänyt suorittaa näille rankaiseville pronssiukoille?"
Nuori mies oli pysähtynyt hänen rinnallensa. Narkissos vastasi hänelle:
"En tiedä, mistä rankaisevista pronssiukoista sinä puhelet."
"Seisot Zeus-kuvien edessä, ystävä. Ne valetaan kaikilta niiltä saaduista sakoista, jotka rikkovat kilpaleikin sääntöjä. Oletko ollut Pelopsin lehdossa vai aiotko sinne katsomaan puuta?"
"Mitä puuta?"
"Pyhää. Sitä, joka punoo seppeleen voittojamme varten."
"En tunne sitä, vieras. Olen ensi kertaa Olympiassa."
"Minä halajan nähdä, onko siinä runsaasti lehviä tänä vuonna. Lähettäkäämme me kaksi yhdessä se toivotus, että siinä olisi oksa sinun ja minun päälakeni varalle."
Narkissos katseli muukalaista. Hän oli pitkä niinkuin hän itsekin, mutta koko joukon vanhempi, lyhyissä pukimissa ja avopäin. Hänen hiuksensa eivät kiiltäneet voiteesta, vaan lepäsivät kuin ohut, tumma varjokypärä pään ympärillä, ja täysiparta kiersi hänen vankkaa leukaansa kuin kypärän nauha. Kuunvalo loisti kapeihin, mustiin kulmakarvoihin ja syvällä piilevään silmäpariin.
"Minä olen lakedaimonilainen Leonidas, Anaksandrideen poika", sanoi hän. Mutta Narkissoksella ei mielestään ollut mitään nimeä annettavana vastaukseksi. Ääneti hän kulki hänen jäljessään, kunnes hän pysähtyi puun eteen, joka oli yksinäinen ja matala, mutta jossa oli monta hopealta hohtavaa oksaa.
"Miks'ei pyhän öljypuun ympärillä ole aitausta?" kysyi Narkissos. "Senhän voi ryöstää tyhjäksi kuka tahansa."
Toinen hymyili.
"Koetappas, ymmärtämätön nuori mies. Etkö tiedä, että nämä pyhät oksat saa leikata vain poika, jolla on molemmat vanhemmat elossa, tarkoitukseen pyhitetyllä kultaisella veitsellä? Varkaan sormet eivät koske tähän puuhun, josta kunnian lehvät kasvavat yli koko Hellaanmaan. Seppele näitä lehtiä ei häpeä edes meedialaiskuninkaan jalokivistä säteilevää tiaraa. Kumarru pyhän puun edessä ja toivota, niinkuin minäkin, että se kerran antaisi koristeen sinun ohimoillesi."
Narkissos noudatti hänen esimerkkiänsä. Hän kumarsi ja tarttui kunnioittavin käsin kapeihin hopeanharmaihin lehtiin ja painoi niitä otsalleen. Hän ajatteli äitivainajaansa, hän rukoili häntä ja niitä jumalia, jotka asuivat pyhällä juhlakentällä, ja hän tunsi huminan Kronos-harjulta täyttävän sielunsa niinkuin syvän hartauden.
VIII.
Afroditen esipiha.
Narkissos ja vieras poistuivat pyhän öljypuun luota.
"Menetkö nyt Afroditen luokse?" kysyi Leonidas.
Narkissos hätkähti ja punastui.
"Ei kukaan ole minulle sanonut, että Afroditella on temppeli täällä."
"Tuskinpa kukaan on sinulle sitäkään sanonut, että täällä myös syödään ja juodaan."
"Onko hänellä siis oma talonsa?" kysyi Narkissos.
"Missä on paljon ihmisiä, siellä hänellä aina on asuntonsa. Ei auta, että me helleenit suljemme hänet pois pyhätöistä ja pidämme sopimattomana palvella häntä niissä. Barbaareilla on niin yksinkertainen käsitys koko asiasta, että he eivät suinkaan pidä sitä jumalille epämieluisena, koskapa sekä pääskyset että kyyhkyset ja muut eläimet pelotta toimittavat parittelunsa jumalain huoneissa ja pyhissä lehdoissa. Mitä eläimet rankaisematta uskaltavat, sen voinevat ihmisetkin. Se näyttää minusta kuitenkin olevan huonon tavan heikko puolustus. Sillä me ihmiset kerta kaikkiaan emme ole eläimiä."
"Mihinkä siis viet minut, jollei hänellä ole temppeliä?"
"Oh, koko yöhän on hänen temppelinsä. Lakedaimonilaisena en palvele häntä erittäin ahkerasti, mutta yön suon hänelle silloin tällöin. Viehän hänen esikartanonsa kuitenkin kaikkien muiden jumalien pyhättöihin."
"Haluan päästä kotiin nukkumaan", sanoi Narkissos.
"Kaikkein parhaiten nukut Afroditen esikartanossa", vastasi Leonidas. "Tule, niin saat nähdä lesbolaisten tyttöjen tanssivan. Tahi Kios-saaren neitojen — niillä on siivet valkeissa kantapäissään ja rypäleet silmissään."
Narkissos pudisti päätänsä ja loi silmänsä alas. Mutta Leonidas tarttui hänen käteensä ja veti hänet hymyillen mukaansa. Narkissos näki viimeisen kuvapatsaan kuoppiinsa upotettujen silmien aavemaisesti loistavan pimeässä. Se oli nuori pronssimies, joka seisoi etukumarassa, niinkuin olisi äsken heittänyt pallonsa tahi muun heittoaseen hamaan iäisyyteen ja nyt seisoi tuijottaen maalia, johon ase ei koskaan päässyt. He kulkivat nyt korkean Altis-muurin läpi keskelle honkien pihkaista henkäilyä. Kaikki humisi heidän ympärillään. Kuunvalo makasi maanpinnalla vapisevina täplinä, jotka silloin tällöin kertyivät fosforimaisiksi roihuiksi. Oli kuin olisi tulessa kulkenut. Narkissos tunsi sydämensä takovan kämmentänsä vasten, jota hän painoi rinnalleen. Hän antoi puoliunessa vetää itseään eteenpäin tuntien suloista ja unteloa uteliaisuutta. Honkametsä lauloi hänelle kehtolaulua.
Hetkinen tämän jälkeen oli Leonidas vienyt hänet isoon, epämääräisen näköiseen huoneeseen, jota vain heikosti valaisivat kiinto-kandelaaberit, joiden pienet öljyliekit ryömivät pylväitä ylös ja alas niinkuin olisivat olleet tulikärpäsiä tahi kiiltomatoja. Raskas ilma oli täynnä omituisen kiihoittavaa tuoksua, joka muistutti hänelle muutamia väkeviä vuorikasveja, joita hän löysi laitumilta ja joiden väkevä tuoksu oli niin voimakas, että se ei tahtonut sormista lähteäkään, jos kerta oli niihin koskenut.
Narkissos tarttui päähänsä tuntiessaan tuon huumaavan väkevän tuoksun. Hänen seuralaisensa laski hänen kätensä ja kuiskasi:
"Täällä ei tanssita enää. Täällä on vain uhriaika. Katsele nyt ympärillesi esikartanossa ja valitse makusi mukaan. Kun olet tottunut hämärään, voit erottaa kaikki kasvot. Vierasvaraiset tytöt ovat hyvin erilaisia, mutta useimmat ovat kauniita. Ja vastanypityitä. Et löydä haiventakaan heidän käsivarsissaan ja säärissään tahi heidän valkeassa helmassaan. Ennenkuin olet täällä koettanut, et tiedä, mitä rakkaus on."
"En tiedä ollenkaan" — änkytti Narkissos.
"Ei tarvitse tietää mitään. Anna vain uhrisi."
"Mikä uhri?"
"Jollei sinulla ole uhrirahoja mukanasi, niin ota tämä, se ei ole liian suuri ensi uhriksi."
Narkissos tunsi rahan, pienen, paksun ja sileän palasen hopeaa painettavan käteensä. Hän otti sen neuvottomana käteensä: "Uhrirahoja?" mumisi hän.
"Niin, kun löydät tytön makusi mukaisen, niin heitä se hänen helmaansa. Hyvää yötä, ja Afrodite olkoon sinulle armollinen."
Narkissos seisoi yksin raha kädessään. Huone hänen ympärillään oli labyrintti varjoja. Ne nousivat, ne vaipuivat, ne katosivat. Kasvoja välähteli esiin pienten öljylamppujen tuikahdellessa, jotka milloin hävisivät kuin olisi ne puhallettu sammuksiin, milloin syttyivät uudelleen. Hän kuuli kuisketta läpi yön erottamatta yksityisiä sanoja, jotka milloin tukehtuivat suudelmain huokauksiin, milloin nousivat korkeiksi huudoiksi. Silloin tällöin tuli huudosta fanfaari, raikuva riemuhuuto. Kuului siltä, kuin olisi joku vääntelehtinyt tuiman tuskan kourissa tahi niinkuin joku olisi ollut murhaajan käsissä.
Hämmentyneenä hän hapuili eteenpäin lyhyin askelin. Hänen jalkansa hipoi varjoja, jotka makasivat maassa, ja varjoja, jotka istuivat ylhäällä kumarassa. Hän voi erottaa kokonaisia rivejä nuoria tyttöjä, jotka odottivat. Niiden puvut loistivat. Kukkaseppeleitä oli heillä päässä. Käsivarret lepäsivät helmassa, jalat olivat ristissä. Toiset istuivat polvet korkealle kohotettuina ja leuka niillä leväten, kädet kierrettyinä säärten ympärille. Silmät tuijottivat suurina tahi tylsinä suoraan eteensä. Hänen mielestään ne muistuttivat tuolla ulkona olevien kuvapatsaiden upottamalla tehtyä katsetta. Silloin tällöin syttyi äkkiä joku silmäpari salamaksi, joka sattui häneen kuin nuoli. Tahi kaksi käsivartta ojentui häntä kohden, ikäänkuin siinä olisi ollut nöyrä rukoilija, joka anoi jumaluutta avukseen. Ja jumaluus — oli hän itse.
Narkissos loi ujona silmänsä alas ja siirtyi syrjään. Aina väliin hän kohtasi muita etsiviä olentoja, jotka kulkivat tytöstä tyttöön, kumartuivat tirkistämään silmäpariin tahi tuntemaan tukan tuoksua niinkuin kukan. Hän kuuli heidän kuiskaavan ja kutsuvan ja saavan vastauksia: Klykso! — Anaksilla, missä olet? — Glysippe! — Täällä, Glysippe on täällä. — Klykso odottaa. — Neandros, sinäkö siellä olet? — Timanthos, etkö tule?
Hänestä tuntui jo, kuin hän olisi kulkenut koko iäisyyden tässä varjojen maassa. Silloin tällöin helähti jokin aivan kuin ketjut ja kuului kuin metallin kilahdus. Ja puoleksitukahdutetut huudot leikkasivat pimeää kuin yökköjen äänet. Afroditen esikartano oli niinkuin jokin Manala. Olivatkohan vieraanvaraiset tytöt ehkä itse kuolonseireenejä, jotka odottivat pusertaaksensa elämän nuorista miehistä? Mitä ne hänestä tahtoivat? Mitä hänellä oli siellä tekemistä? Oli tukalaa niinkuin väkevässä unikukkien tuoksussa. Öljysydämet kärysivät. Ja tämä haju, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ei löyhkäinen kuin vuohten ja kuitenkin väkevä ja kiihoittava niinkuin lauman, jota hän ei ollut paimentanut ja jonka keskellä hän oli ensi kertaa.
Hän hieroi rahakappalettansa sormiensa välissä ja siirtyi tytön luota toisen luo. Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan sanonut hänelle mitään. Mutta silmiä kääntyi häneen päin, niinkuin olisi siinä ollut mykkiä väijyviä kissoja, jotka voivat hypätä hänen niskaansa. Ja hän pakeni säikähtäen.
Vihdoin hän pysähtyi erään olennon eteen, joka istui kasvot kätkettyinä käsiin, puettuna tummaan, veripunaiseen kankaaseen ja raskas, musta tukka hajallaan pitkin selkää. Hän olisi voinut luulla siinä istuvan kuolleen. Se ei hengittänyt, se ei liikkunut. Mutta hiuksista lähti kuin pilvi tuntematonta, huumaavaa hyvää tuoksua. Hän antoi päänsä painua yhä enemmän ja enemmän. Tuoksu oli väkevämpi kuin kuusaman — makeampi, mutta myös kirpeämpi. Tukka näytti liikahtelevan ja aaltoilevan, kuin se olisi ollut pilvi. Hän antoi kätensä laskeutua tälle pilvelle ja tunsi sen äkkiä sormiensa alla, kylmänä ja sileänä kuin kalan nahan.
Mutta olento pysyi yhä liikkumatta. Se ehkä ei elänyt. Hän puristi sormillaan ja tunsi pääkallon pyöreän muodon tukan alla. Niin hän nosti kätensä, joka piti hopeakappaletta, antoi sen taas hiljaa vaipua ja raha putosi peitettyjä kasvoja kannattavien käsien väliin.
Hän ei kuullut rahan putoamista hänen helmaansa. Mutta nyt hän tiesi uhranneensa. Ja nyt hän tahtoi kiiruhtaa pois Afroditen esikartanosta, tuosta kummasta varjojen labyrintista, jonka huutoja ja varjojen leikkiä hän ei ymmärtänyt.
Silloin yht'äkkiä käsi tarttui häneen yhtä pettämättömän varmasti kuin se, millä kissa tarttuu saaliiseensa. Tämä käsi tarttui häneen niin, että pistävä kipu säteili joka taholle. Mutta hän ei huutanut. Hänen molemmat polvensa kolahtivat lattiaan. Hän virui purppurapukuisen olennon edessä kuin sfinksin, joka, painaa kyntensä saaliiseensa, jonka se aikoo, syödä; tämä painoi kyntensä hänen sydämeensä, niin että se oli pysähtyä. Hän tuijotti kahteen loistavaan ja luonnottoman suureen silmään, jotka olivat niinkuin äkkiä reväistyt auki pitkän pitkästä unesta. Hänen suunsa oli kuin leveä verinen haava; huulet erkanivat toisistaan ja hampaat loistivat niinkuin pedon.
"En koskaan", kuiskasi hän murteella, joka oli vieras ja kuului karkeammalta kuin hänen omansa, "en koskaan ole vielä odottanut näin kauan. Olin nukahtanut surusta, että jumalatar oli unohtanut minut. Mutta tämä hopea minut herätti. Se on painavaa ja hienoa — tunnen että se on Laurionin hopeaa. Oletko Ateenan miehiä?"
"En", änkytti Narkissos, ja kääntyi hänen hengityksensä tieltä, jossa oli ahnas veren ja lihan tuoksu.
"Kyllä minä hopean tunnen — tunnustele!" jatkoi hän, tarttui hänen käteensä ja vei sen nilkallensa. Hänen sormensa tarttuivat siihen ja tunsivat renkaan toisensa jälkeen, kehän toisensa alla, raskaita, vahvoja, kierrettynä ympäri nilkan, joka oli sileä ja pyöreä ja tuntui käteen paksummalta ja täyteläisemmältä kuin hänen. Näistä nilkkarenkaista hän muisti mitä Hermofantos oli kertonut vierasten kansain tavoista: joka kerta kun jotakin gindanilaisnaista mies rakastaa, sitoo hän nahkaisen renkaan nilkkansa ympärille, ja se, jolla on useimmat renkaat, saa myös sen maineen, että hän on paras ja erinomaisin nainen, koskapa häntä useimmat miehet ovat rakastaneet. Hermofantos oli kertonut eräästä, jonka jalat aina polviin saakka olivat silopintaisten ohuiden ja kapeain renkaiden peitossa.
Narkissos laski sormillaan hopearenkaat, niitä oli viisi. Mutta toinen nilkka oli tyhjä, ja sen pyöreä ja viileä, käärmeensileä pinta tuntui melkein ilkeältä.
"Miksi sinulla on niin kylmät kädet?" kysyi tyttö. "Jos lämpöä tarvitset, niin tule!" Ja hän tarttui hänen kumpaankin käteensä ja laski kämmenet kuin maljat kummallekin rinnallensa. Ne olivat lämpimät kuin kaksi auringonpaahtamaa omenaa. Niiden nuput paisuivat. Mutta Narkissoksen kädet pysyivät yhtä kylminä. Ihmisen utarehan hänen kädessään oli.
Pettyneenä tyttö antoi hänen kätensä vaipua ja painoi kasvonsa hänen kasvojansa vasten. Mutta hänen poskensakin olivat kylmät.
"Kummallinen ihminen", kuiskasi hän, "sinä olet kylmä kuin sammakko. Mitä sinä teet Afroditen esikartanossa, kun olet sairas etkä voi lämmetä?"
Narkissos ei vastannut. Veri hänen suonissaan hyytyi, hänen ruumiinsa jokainen säie kutistui. Yht'äkkiä hän muisti äitiänsä, joka oli levännyt tuolla kuunvalossa Heran pylvään suojassa. Täällä oli hänen syntynsä. Äidin äiti oli ollut yksi näitä vierasvaraisia tyttöjä — oli istunut täällä kyyristyneenä ja odottanut hopean putoamista helmaansa — hän oli uhrautunut Afroditen palvelukseen ja heittänyt elämänsä hedelmän luotansa — avuttoman äskensyntyneen pienen elämän, jota ei armahtanut rakkaudenjumalatar, vaan jumalien kuningatar.
Hän näki hänet edessään: Hän istui yhä täällä odottaen. Tässä sikiämisen hämärässä luolassa, jossa ruumis haki ruumista — eläimellisesti kuin vuohien läävässä, johon pukit päästettiin. Ja yht'äkkiä häntä iljetti kaikki — vieraan naisen väkevä hengitys, hänen tukkansa tuoksu ja hänen pyöreiden, lihavien jäsentensä maidonmakeus. Ilkeä tunne kasvoi, kun nainen veti hänet takaperin syliinsä, sisälle varjoon, minne öljylamppujen valo ei näkynyt. Hänen kätensä hiipivät pitkin hänen ihoansa — niinkuin sisiliskot, tuntui hänestä.
Nainen tarttui pieneen viiniastiaan ja vei sen hänen suullensa, mutta juoma, joka hänen hampaittensa lomitse virtasi, oli kitkerää ja hapanta, eikä se häntä lämmittänyt.
"Suuri, kylmä poika", kuiskasi hän. "Millä sinä olet suututtanut jumalattaren? Olethan kuitenkin mies. Tulehan, tule!" Ja hän tarttui hänen päähänsä ja painoi sen helmaansa. Yhä enemmän Narkissosta ellotti. Iljettävä haju kuin myrkyllisistä yrteistä kierteli hänen kasvojansa. Hän riistihe irti ja nousi horjuen. Ja tyttö päästi hänet kiukuissansa hyväilyjensä hukkaanmenosta ja sylinsä tehottomuudesta.
"Mene", sanoi hän kirkaisevan terävästi. "Mene, raukka, jonka jumalatar on kironnut. Häpeä vaahdosta noussutta jumalatarta. Joudu jo tiehesi! Mutta odotahan! Ota häpeää tuottava uhri mukanasi. Hopeasi myrkyttäisi sylini. Afrodite sylkäisee sen takaisin silmillesi. Mene! Satyyrien ja pukinjalkain keskellä lienee olosijasi."
Narkissos seisoi vavahtelevin jaloin. Hän kääntyi selin mennäkseen. Niinkuin kiven tunsi hän hopearahan iskevän selkäänsä. Ja niin hän hoippui pois haamujen välitse. Useimmat lamput olivat sammuneet. Kirkaisut ja kuiskaukset olivat lakanneet. Unen hengitys tuntui huoneessa. Lattia oli täynnä makaajia. Sieltä täältä kuului kuorsaus. Kun hänen hapuilevat jalkansa olivat kompastua nukkuviin, kuului hillittyjä, unisia haukkumasanoja.
IX.
Kilpajuoksu.
Kun hän vihdoin osasi uloskäytävälle ja jälleen seisoi ulkoilmassa, pudisti hän kuumuuden ja unen hengen päältänsä niinkuin pahan näön ja seisoi taivaan alla ja puhdisteli sisäistä ihmistänsä. Tähdet olivat alkaneet sammua. Hän kääntyi kohden aamunkoittoa, joka ruusunkalpeana ja kullankimmeltävänä nousi yli honkain huippujen ja täytti juhlakentän lakaisevalla tuulenhengellä.
Hän meni jälleen sisälle. Temppelit näyttivät pienemmiltä. Päivä teki niistä todellisia. Valo sytytti värejä pylväiden yläpuolelle ja päätyihin. Sini ja puna tekivät täyteläisiksi ja juovikkaiksi raskaat savenväriset paadet. Näytti siltä, kuin olisi tuoretta verta sivelty poikkivuoliin ja juossut alaspäin katonräystäiltä. Kattokouru oli täpötäynnä riviin aseteltuja leijonanpäitä, jotka avoimine kitoineen ja sinisine harjoineen näyttivät eläviltä. Palmukoristeet ja meanderkiehkurat värittelivät aamuruskon, rusosormisen Päivänpojan kädet. Ylhäällä vahvaväristen päätykuvien takana oli pohjana tummansininen taivas.
Kukonlaulut kiirivät jo yli juhlakentän. Altis-muurin takaa alkoi sinistä savua nousta telttakaupungista ja monista neliseinäisistä rakennuksista. Kuvapatsaat näyttivät menettävän salaperäisen elämänsä päivänvalossa. Lahorastaita istui viheltämässä niiden päiden viirilevyillä. Kuului karjan ammumista, ja kyyhkysiä lenteli kukertavina kaarina yli aarrekammioiden pienten pylväshuoneiden. Temppelien aitaukset olivat avoimia, ja valkopukuisia pappeja seisoi, varjostaen silmiänsä käsillänsä, tarkkaamassa lintujen lennon enteitä. Korkealla Äitiin yläpuolella liitelivät Zeuksen suuret villikotkat; ne kaartelivat Olympon herran temppelin ympärillä ja hänen suuren piha-alttarinsa yläpuolella, niinkuin olisivat hengittäneet sisäänsä tuoksua uhriverestä, jota oli vihmottu hänen kunniaksensa kauas ylt'ympäri suurelle tuhkaläjälle.
Narkissos silmäili itseänsä, ja hänestä tuntui, kuin yön likainen pimeä olisi vielä ollut takertuneena hänen käsiinsä ja pukuunsa. Hän kulki kappaleen ylös Kronionin rinnettä voidakseen nähdä kokonaisuudessaan Olympian, joka aukeaa avarana joka taholle — Äitiin ylväiden temppelien ympärillä olevan telttakaupungin. Hänen katseensa sattui Stadionin pitkähköön laaksoon sitä ympäröivän vallin suojassa. Ja sen takaa kiilsi Alfeios-joen kapea vesivyö leveässä, puoleksi kuivaneessa uomassaan.
Silloin hän riensi nopeasti jokea kohti, jolle jo monet aamuvirkut nuorukaiset kiiruhtivat. Niinkuin nekin hän heitti vaatteet yltänsä ja kylpi raikkaassa juoksevassa vedessä, auringon hehkuessa hänen nuorilla jäsenillään ja säkenöidessä hänen vettävaluvassa tukassaan.
Ei ollut enää aikaa uneen. Hänen tullessaan oli isä jo ylhäällä ja riensi hänen kanssaan muun joukon mukana Gymnasioniin ja palestralle. Harjoitukset olivat jo täydessä vauhdissa. Siellä vilisi alastomia nuoria miehiä, jotka olivat laskeneet vaatteensa pylväskäytäviin ja nyt pyöriskelivät keskellä aamupäivän paistetta. Muutamat muokkasivat maata, toiset juoksivat mittanauhat käsissään ja mittasivat ratoja ja kutakin hyppyä. Atleetit jakautuivat ikäluokkiin. Kaikkialla eri ryhmissä seisoi täysipartaisia tarkastusmiehiä pitkät viitat heitettyinä vasemman olan yli, rinnan oikea puoli paljaana. Sauva ja pitkä pajuvitsa käsissään he puuttuivat harjoituksiin, oikoivat ja komensivat, kiihoittivat huudahduksillaan, pysäyttelivät ja esittivät vastaväitteitä. Öljyä tiukkuen painijat kävivät toisiinsa syliksi, tarttuivat toisiansa ranteisiin, niin että lihasvoima heidän ruumiissaan virtaili tasaisin aaltoiluin. Nyrkkeilijät vastasivat hyökkäyksiin hihnoihin kierretyillä käsillään. Kilpajuoksijoita vilahteli edestakaisin, ja käsipainot antoivat lähdölle ja askelelle vinhemman vauhdin.
Kaikki pylväskäytävät täyttyivät katselijoista, jotka äänekkäästi tekivät huomautuksiaan harjoituksista ja taistelevista. Kulmauksissa makaili miehiä heittämässä noppaa ja lyömässä vetoa. Huudahduksia sateli ristiin rastiin.
Narkissos ei uskaltanut kisakentälle, mutta avoimin silmin hän seisoi ahmien liikkeitä ja tarkkasi juonia ja väistöjä, joita hän ei tuntenut. Hänen isänsäkin, jolla oli vain vähän koulutusta, seisoi ja painoi mieleensä, mitä näki, ja oli harmissaan, että niin monta vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli viimeksi ollut Olympiassa, ja ettei ollut antanut pojalle järjestelmällisempää opetusta.
… Aurinko oli korkealla taivaalla, ja virta kääntyi Altista kohden. Juhlaleikit piti aloitettaman kilpailulla signaalinpuhaltajain välillä. Juhlakentälle vievä portti oli melkein mahdoton saavuttaa. Sisäpuolella näkyi pitkiä, suoria kullankiiltäviä salpinkseja joukon päitten yläpuolella. Ne lähettivät korkealla rämiseviä pronssihuutojansa kohden sinistä taivasta, ja kaikuna kuului Hippodameian haudalta ja Pelopsin lehdosta, Stadionilta, Zeuksen alttarilta ja Kronos-kukkulalta vastauksia toisista torvista, joiden etäisyyden voi erottaa äänen kovemmasta tahi hiljaisemmasta raikunasta. Koko juhlakenttä oli täynnä. Muurien vierillä, joka puun alla ja kaikilla temppelien astimilla seisoi helleenejä kuuntelemassa. Torvien vuorolaulu nousi korkeiksi, valkeiksi huudoiksi, jotka tuntuivat sulavan itse hehkuvaan aurinkoon ja painuivat mataliin ulvahduksiin, joiden valitus tuli niinkuin pedon keuhkoista. Välihetkinä kuului kilpahevosten hirnuntaa. Vihdoin yhtyivät kaikki puhaltajat yhteiseen fanfaariin, moniäänisenä kohisevaan ylistykseen paikan jumalille; se oli Olympieion täynnä vahvaa pauhua, joka sai kaikki kuulijat vavahtelemaan — sen pohjalla oli kuin sitä maanjäristysten kaikua, joka asui Zeuksen temppelin kallioperustassa ja aikain varrella niin usein oli saanut koko juhlakentän vapisemaan ja pyöreät pylväät vyörähtelemään niinkuin pinon rahoja, joka kaatuu.
Atleetit rupesivat järjestymään paikoillensa Zeuksen valtaisen alttarin ympärille. Härät seisoivat jo polvia myöten tuhassa ja mylvähtelivät aavistaen kohtaloansa. Sillä roviot ja vuosisatojen polttouhrit olivat jättäneet hajunsa jäljelle. Papit käärivät ylös vaikeitten viittojensa helmoja. Heidän apulaisensa riippuivat eläinten sivuilla vääntäen sarvista, jotta saisivat kurkun aurinkoa kohti. Alttarilla palava tuli kärysi karvoista, joita leikattiin uhrieläimen otsasta ja heitettiin liekkeihin. Ja kun raskaat, leveät veitset yhdellä iskulla viilsivät poikki eläimen kaulan, hulvahti veri mustana kuin hämmennetyistä lähteistä aurinkoon ja virtasi suureen tuhkaläjään. Eläimet kaatuivat ja upposivat puoleksi. Mutta valtavat turvat avattiin, kidat reväistiin auki ja veitsi leikkasi sieltä kielen — se oli kuuma ja ryhmyinen ja vielä käyrä viimeisestä kuolonmylvähdyksestä.
Atleetit astuivat esiin ja pistivät oikean kätensä haaleaan virtaan. He ojensivat sen alttaria kohden ja vannoivat kautta Zeus Horkioksen, että heillä oli oikeus taistella rehellisesti ja ilman vilppiä. Rivi astui esiin ja marssi pois annettuaan valansa. Silloin menivät eliläisten kisojen tuomarit tutkituttamaan itseänsä: oliko syntyperä helleeninen, oliko suku vapaa, oliko siinä verenvikoja. Lakedaimonilaiset tulivat marssien huilut etunenässä ja tahdissa kumajavin askelin. Tuli myös kulkue kilpajuoksijoita täysissä varustuksissa. Haarniska kilahteli heidän lanteillaan, luulistat löivät toisiinsa, ja pyöreitten kilpien reunoista kuului alituinen hopeanheleiden kulkusten soitto.
Vielä viimeinen koe oli "karaistujen" kestettävänä. He menivät Pelopsin ikivanhalle hautakummulle, joka oli humajavien honkien keskellä. He riisuutuivat alasti ja asettuivat seisomaan kaksittain eri suunnille kääntyneinä ja alkoivat ruoskilla suomia toistensa selkiä, kunnes veri tihkui iskun jäljiltä ja joka lyönti sai punaisia pisaroita satamaan sankarin maalle.
Juhlaleikit alkoivat.
Narkissos oli hopeauurnasta vetänyt arvan kilpajuoksuun — ainoaan leikkiin, johon hän uskalsi ottaa osaa.
Kestävyysjuoksun matkana oli stadion edestakaisin kahteentoista kertaan. Kun hän seisoi juoksuradalla, joka pitkänä ja sileänä levisi ihmisjoukon peittämien rinteitten välissä, ja merkinannon jälkeen syöksyi suoraan eteenpäin aina samalla tavalla kiertääkseen käännöspylväät ja mielessä vain jatkaa, kunnes torvi antoi lopettamismerkin, tunsi hän, että juoksu oli sekä helpompaa että vaikeampaa kuin hän oli ajatellut. Niin sileällä ja esteettömällä radalla hän ei ollut koskaan juossut. Jalka lensi yli tyhjän, ei ollut kiveäkään langettamassa häntä, ei vähinkään maanpinnan kaltevuus kiihoittanut hänen katsettaan. Kävi unettavan yksitoikkoiseksi tuollainen siirtyminen askel askeleelta, kun oli varmaa, että aina astui hiekan lujalle ja luotettavalle pohjalle. Hän voi hyvin sulkea silmänsä, niin luonnostaan jalka liikkui.
Ilma suhisi säännöllisesti hänen rinnassaan. Kyynärpäistä koukistetut käsivarret liikkuivat varmassa tahdissa edestakaisin. Jalat nousivat aina samalla jännitysalalla. Hän tiesi, ettei saanut aluksi käyttää liian suurta vauhtia ja sitten herpautua, vaan että tuli säilyttää sama nopeusrytmi alusta loppuun. Senvuoksi hän näki aivan rauhallisesti useampain kiistaveljien kiiruhtavan ohitsensa ja lohdutti itseänsä sillä, että huima vauhti pian itsestään laantuisi ja sijalle tulisi velttous, josta olisi huono seuraus.
Silmät puoleksi sammuneina hän siis jatkoi samalla tasaisella voimalla; hän oli laskenut nuo kaksi kertaa kuusi stadionia ja näki avatessaan silmänsä, ettei vielä yksikään niistä, jotka olivat hänen edellänsä, näyttänyt hiljentävän vauhtia. Pitäisikö lisätä nopeutta? arveli hän. Ei, päätti hän; juoksen samalla tarkkaan lasketulla ponnella loppuun saakka. Jollen voita, täytyy minun luopua, sillä en tahdo pakahduttaa sydäntäni enkä palleaani.
Viimeisillä kierroksilla hän mielihyväkseen näki, että saavutti edeltäjiään. Hän sivuutti ne toisen toisensa jälkeen, kunnes oli ensimmäinen. Mutta vain puolen stadionin päässä päämäärästä kuuli hän yht'äkkiä huohottavaa korskumista, niinkuin siellä olisi tullut härkä laukaten. Askelet kumahtelivat yhä nopeammin, ja muutamaa silmänräpäystä jälkeenpäin syöksyi juoksija niin läheltä hänen ohitseen, että hän tunsi hänen polttavan henkäyksensä hivelevän poskeansa.
Narkissos ei antanut tuiman kiihkon tarttua itseensä, vaan säilytti vauhdin tasaisena ja hänen kiistaveljensä saavutti päämäärän useita jalkoja hänen edellänsä. Suosionosoitukset tervehtivät häntä, mutta Narkissos juoksi viimeisen palasen aivan samoin kuin oli juossut koko ajan. Voittajan kasvoihin oli noussut veri, joka punersi silmävalkuaisissakin, hänen rintansa huohotti, niin että kaikki kylkiluut nousivat näkyviin. Airut kuulutti fanfaarien soidessa hänen ja hänen syntymäkaupunkinsa nimen. Hän oli kotoisin Elis-maakunnasta, ja hänen ylpeät maanmiehensä käärivät hänet moniin peitteisiin. Rinta aaltoili huopien alla kuin sairaan.
Eufranor odotti poikaansa ja laski viitan hänen harteilleen isällisellä hellyydellä.
"Sinä juoksit viisaammin kaikista, poikani", sanoi hän. "Istuin lakedaimonilaisen Leonidaan, Anaksandrideen pojan vieressä, joka sanoi: tuo nuori mies juoksee aivan liian hyvin juostakseen vain kilparadalla. Hänen täytyy voida juosta Taygetos-vuoren yli pysähtymättä. — Raakui varis juuri kun päämäärään pääsit", lisäsi hän peläten kiitosta, jonka oli pojalleen antanut. "Sitäpaitsi juoksit aivan kurjasti, jos jumala juoksuasi katseli. Hermes ei ole lainannut kantapäillesi siipiä."
Narkissos katseli spartalaisten neitosten kilpajuoksua Heran kunniaksi, vähemmän uteliaisuudesta kuin eräänlaisen halveksumisen vallassa. Useat miehet ajattelivat niinkuin hänkin ja pitivät ylen uskallettuna, että naiset esiintyivät julkisesti. Naimisissa olevat naiset eivät ollenkaan saaneet olla läsnä — paitsi Demeterin papitarta. Vaimot voivat taistella kotonaan kielillään, ja sellaisia kilpailuja varten ei toimeenpantu juhlaleikkejä. Ja nuoria tyttöjä saapui vain miehevästä Spartasta, jossa yksin naisetkin kasvatettiin kurissa ja kieltäymyksessä. Moni nuorista atleeteista piti arvolleen sopimattomana katsella tyttöjen esiintymistä. Nehän kuuluivat oikeastaan Afroditen esikartanoon, unta edeltävään hämärään, ja onneksi ne eivät silloin voineet kilpailla miesten, vaan ainoastaan oman vähäverisen sukunsa kanssa.
Hänen suunsa vetäytyi hymyyn, kun hän näki kuusitoistavuotiasten tyttöjen astuvan kilparadalle. Viitat putosivat luisuilta harteilta, ja saattoi nähdä niiden seisovan pienissä poimuisissa hameissaan oikea rinta paljastettuna, käsivarret ja jalat paljaina, kiehkuroina kiertelevät hiukset ulottuen kapealle niskalle. Iho ei ollut ruskettunut ja rosoinen kuin atleettien, vaan kellertävä ja sileä — ehkäpä nekin olivat puhtaiksi nypityt niinkuin ilotytöt Afroditen esikartanossa. Mutta vartalo niillä ei ollut kaunis. Heidän urheilunsa oli antanut heille oman leimansa. Miehistenkin juoksijain hartiat muodostuivat kapeammiksi ja sääret vahvemmiksi aivan toisin kuin nyrkkeilijäin; täysin sopusuhtaiseksi kehitti ruumiin vain viisiottelu, jossa joustavuus liittyi voimaan. Mutta jo luonnostaankin olivat tytöt pitkäsäärisiä niinkuin jonkunlaiset kanat. Reidet olivat ylen pyöreät, polvet ylen litteät ja liiaksi kiinni toisissaan; säären alaosa liian lyhyt, nilkat kehittymättömät ja jalat ylen litteät, pienet ja kömpelöt. Atleettien rinnalla he olivat rumempi sukupuoli, sillä heissä ei ollut vähääkään nuorukaisen ruumiin joustavaa ja tarkkapiirteistä siroutta. Kun he siinä seisoivat ja laskivat jalkapohjansa suoraan eteenpäin ja aivan vierekkäin, ei viivoissa ollut mitään rytmiä — he olivat kuin suuria, matalia nukkia.
Kun he juoksivat, oli heidän keskinäinen erilaisuutensa paljon suurempi kuin miesten. Itsekukin näytti vain rientävän eteenpäin, minkä jänteet ja lihakset jaksoivat, He hajaantuivat yli radan niinkuin olisivat olleet kilpaajuoksevia lampaita. He eivät pysyneet suorassa linjassa eivätkä huolineet laskea terävimpiä ja lyhyimpiä kierroksia ja käänteitä. Muutamat kiitivät eteenpäin huhtovalla nopeudella ja muutellen jalkojaan liian tiheään ja heilutellen käsiään kuin tuskassa. Pian olivat he kaukana toisistaan. Mutta etumaiset väsyivät pian, heidän juoksunsa kävi lyhyeksi hengästyneeksi nykertämiseksi ja jäljessä tulevat saavuttivat heidät. Viimeisellä kierroksella oli se, joka alussa oli ollut viimeisenä, ainoa, joka juoksi tasaisesti ja rauhallisesti. Narkissos myönsi, että tuo tyttö juoksi hänen mielensä mukaan — säilyttäen tahtinsa alusta loppuun ja erikoisen tyynesti ja pyrkien päämäärään sitkeydellä, joka ennusti voittoa. Eikä kukaan toisista voinutkaan saavuttaa häntä loppuponnistuksessa. Kaikki olivat lähteneet matkaan ylen kiivaalla vauhdilla, joka herpautui. Pitkin, voimakkain heitoin saavuttivat hänen jalkansa määräviivan, ja airuet kuuluttivat hänen nimensä.
Narkissos tuskin uskoi korviansa kuullessaan sen. Nikarete, Kleombrotoksen tytär Spartasta. Hän punastui, nousi ja meni vaistomaisesti sitä paikkaa kohden, jossa hän seisoi. Hänen äitinsä näköinen hän ei varmaankaan ollut. Isältänsä hän oli kuullut, kuinka hentoinen ja hieno hän oli ollut, valkoinen pieni kukkanen kulkemassa yli maan. Mutta tämä Nikarete oli pikemminkin kuin karaistunut poika. Hän näki omituinen tyytyväisyys mielessään, että hänen säärensä olivat hoikat ja joustavat ja että hänen varpaansakin olivat pitemmät kuin toisten nykeröt.
Yht'äkkiä hänen katseensa osui tytön silmiin. Hän ei huomannut, että tämän poskille nousi vielä voimakkaampi puna kuin juoksun aikana. Hän näki vain silmäin valkean, ihmeellisen loiston, mutta väisti itse katsetta niinkuin päivänvälähdystä.
Sitten hän käänsi tytölle selkänsä ja meni. Mitä olikaan lakedaimonilainen tyttönen niiden lukemattomien komeiden ja ihanain voimailijain rinnalla, joita kuhisi hänen ympärillään joka taholla?
X.
Barbaarit.
Juhlapäivät menivät Narkissokselta niinkuin sarja kultaisia ja huumaavia unia.
Harjoitusten ja erittäinkin juhlallisten kilpailujen katseleminen tuotti hänelle alati vaihtelevia kauneusiloja ja paljasti hänelle ihmisruumiin joustavan koneiston kaiken rikkauden: lihasliikuntojen lainehtivan loiston, liikkeiden salamantapaisen hienouden, jäsenten piirteiden öljyloistoisen välähtelyn, katseiden voimakkaan tarkkuuden.
Kaikki antoi hänelle ainesta vertailuun ja itsetutkisteluun. Mutta kun hän oikein yritti selvittää itselleen koko sen ihanain elinten järjestelmän, joka muodosti hänenkin ruumiinsa, meni hän katselemaan alastomia kuvapatsaita, jotka tosin seisoivat kuolleina ja liikahtamattomina eivätkä enää voineet käyttää jalkaa eikä kättä, mutta joissa joka jäsen ja paisunut lihas oli valettu tahi veistetty ihmeelliseen, katoamattomaan muotoon.
Afroditen esikartanosta hän pysyi kaukana. Joka ilta hän näki nuoria miehiä häviävän mäntyjen keskelle, myrttiseppeleet hajuvedeltä tuoksuvilla kiharoillaan tahi ruusuja käsissään. He nauroivat ja säteilivät viinin iloa ja kuiskailivat toisilleen hämäriä juttuja.
Mutta isänsä mukana hän meni seuroihin, joissa rapsodeja esiintyi lausuen Iliadin tahi Odysseian lauluja tahi Hesiodoksen runoja. Juhlaviikosta tuli koulu; hän sai kuulla paljon sellaista, jota hänen nuori mielensä janosi. Huilujen ja kitarain soitto lyhensi lepohetket kultaisin soinnuin ja suloisesti nyyhkyttävin sävelin. Kun nelivaljakkovaunut kiiltävin pyörin ja tanssivin kavioin ajoivat yli juhlakentän hevosradalle, riemuitsi katsojain joukko ja heitti kukkia ylpeästi liehuville harjoille. Jokainen päivä nousi kuin uusi onni jumalain kädestä.
Eufranor tapasi myös ystävänsä Hermofantoksen. Kunniavieraana hän asui Leonidaionissa yhdessä ylhäisten juhlalähettilästen kanssa. Missä ikänä hän liikkuikin, oli hänellä kuulijoita ympärillään. Kaikki tahtoivat ammentaa hänen elämänkokemuksensa runsaudesta ja kuulla hänen lääkäriviisautensa neuvoja. Mutta lääkkeisiin hänellä oli vähän uskoa. Luonnon tulee olla oma parantajansa. Kohtuullisuutta ja ilmaa ja aurinkoa hän lääkkeiksi suositteli. Mutta ennen kaikkea sitä tarmoa, joka on rohkeassa ja toimeliaassa mielessä. Raskasmielisyys on hiipivä tauti, toimettomuus hävittää elämän perustuksen. Ruumis on hauras verho, jossa näkyvät kaikki rumuudetkin, joita sielu hautoo. Sairaus johtuu ennen kaikkea mielen sairaudesta. Tapa ne madot, jotka sisuksiasi syövät!
Hermofantos nauroi kertoessaan niistä oraakkeliparannuksista, joita matkoiltaan tunsi. Oli ihmisiä, jotka menivät nukkumaan temppeliin yöksi saadakseen unioraakkelin. Jos jumala oli sairaalle suopea, niin hän ilmaisi hänelle lääkeaineen, jota hänen piti käyttämän. "Mutta ei kenkään unella pääse onneen tahi terveyteen", oli hänen tapansa sanoa, "parannuksen löytää pikemminkin käymällä kuin nukkumalla. Tyytyväisyys on paras kaikista lääkkeistä. Minä otan kymmenen dareikia neuvoistani, mutta ne rahat helposti jäävät säästymään, sillä ruokani on mahdollisimman helppo. Tärkeintä on, että säännöllinen elämäntapa kudotaan yhteen säännöistä vapaan, alati vaihtelevan elämän kanssa. Ken voi, olkoon asumatta kahta yötä peräkkäin saman katon alla. Maailman piiri on ihmeitä täynnä. Kuta vähempään vatsasi tyytyy, sitä suurempi ahmija on sielusi. Kuta enemmän minä näen, sitä hartaammin janoan nähdäkseni ennen näkemätöntä. Kiirehtiähän minun sittenkin pitää, ennenkuin Manan pimeään painun, kootakseni evästä itselleni ja tovereilleni varjojen maassa, kun aurinko ei meille enää loista."
Narkissos seurasi Hermofantosta niin paljon kuin voi. Ainakin iltapuolella, kun tämä nousi Kronos-huipulle voidakseen katsella juhlapaikkaa ja koko sen kirjavaa puitetta. Hän asettui kuulijoineen puun alle. Ja vaikka seuralaisten kysymykset usein olivat kummallisia ja yllättäviä, jäi vastaus aniharvoin tulematta. Kiihkeän tiedonhalunsa pakottamana hän oli kaikkialla vaelluksillansa kuunnellut, nähnyt, kysellyt, ja kaikki, mitä hän oli itseensä koonnut, eli hänessä.
Ehtymättömät olivat hänen huomionsa kaikenlaisista vieraista ja satumaisista kansakunnista. Narkissos istui lumouksen vallassa ja kuunteli. Hänen piti yhä uudelleen kuulla puhuttavan Auringon lähteestä, jolla Hermofantos oli käynyt.
"Totisesti", hän lisäsi, "olenpa vielä Etiopiassa aterioinutkin Auringon pöydässä. Se on suuri, kokonainen niitty. Niitty on kaupungin ulkopuolella, ja siinä on joka aamu runsaasti kaikkinaisten hyvien ja syötävien eläinten lihaa. Etiopialaiset vievät joka yö, kukin vuorollaan, lihaa niitylle niinkuin pöytäliinalle, ja auringon noustessa on juhlapöytä katettu ja jokaisella vieraalla, joka tulee, on oikeus ottaa syödäksensä mielinmäärin. He nimittävät sitä Auringon pöydäksi ja väittävät, että maa itse kantaa siihen eläintensä lihaa. Mutta he syövätkin monen sellaisen eläimen lihaa, joita meidän helleenien ei ole tapana syödä. Onpa semmoisiakin kansoja, jotka niinkuin apinat metsästävät omia täitään ja syövät suuhunsa. Libyassa ottaa nainen, jota täi puree, sen kiinni, puraisee sitä takaisin ja heittää sen menemään."
"Onko totta, oi Hermofantos, että on olemassa kansoja, jotka eivät lue siveyttä hyveeksi naisillensa?"
"Totta on", vastasi Hermofantos. "Mitä me helleenit nimitämme häveliäisyydeksi ja sopivaisuudeksi, sitä pitävät muut kansat sopimattomana. Nasamonien kansassa antaa morsian hääyönä kaikkien vierasten vuorotellen maata kanssansa sillä tavalla saadaksensa lahjan, jonka kukin hänelle tuo. On kansakuntia, joissa miehet ja naiset elävät yhdessä joukkueittain. Kun lapsi syntyy ja kasvaa, kokoontuvat miehet joka kolmantena kuukautena ja määräävät isäksi sen, jonka näköinen lapsi eniten on. On eräs kansa, krestonaiolaiset, jossa kullakin miehellä on joukko vaimoja, jotka miehen kuoltua tappelevat siitä, ketä tämä on pitänyt rakkaimpana. On ystävien tehtävä tutkia, kuka se on, ja hänelle osoitetaan se kunnia, että hän juhlasaatossa viedään miehen haudalle ja haudataan miehensä kanssa, mutta toiset naiset häpeävät ja surevat, etteivät päässeet voittajaksi."
… Yhtä asiaa eivät kuulijat koskaan väsyneet kyselemään ja kuulemaan: perivihollisesta, jota he odottivat tulevaksi idästä. Meren toisella puolella vaara väijyi kuin paksu pilviseinä, ja sieltä oli myrsky nouseva ja pimittävä taivaan.
"Persialaiset", sanoi Hermofantos, "ovat jo kauan olleet keskellämme. Se, jolla on dareiki tallessansa, pitää jo vihollista huoneessansa. Ikävä kyllä on helleeniläisiä heimoja, joilla jo on aarrekammionsa täynnä Persian kultaa. Ja niin usein kuin kuulen meedialaislinnun laulavan aamun tullen, herään ja toivon: jumalat meidät vapahtakoot persialaisesta maanvaivasta. Se väijyy jo Hellesponton rannalla ja tuijottaa ahnaasti rantojamme. Joonian rantamaita se jo vallitsee. Kavallus on sen liittolainen. Kulta on hänen pahaa kylvöänsä. Ei ole kaukana päivä, jona persialaiset ovat niskassamme kuin heinäsirkkaparvi, joka tuhoaa maamme ja kaataa temppelimme raunioiksi. Niillä on yksi ainoa kauhistuttava jumala, joka nielee kaikki muut. Ne eivät ole kuin egyptiläiset, jotka pitävät tulta eläimenä, ahnaana, elävänä petona, joka alati haluaa täyttää vatsansa ja senvuoksi syö kaikki, mitä eteen sattuu; kun tämä peto on syönyt kyllikseen, niin se kuolee samalla kertaa saaliinsa kanssa, ja me muut näemme vain palaneita jälkiä siinä, missä se on maannut ja syönyt. Näin ei ole persialaisten laita. Ne palvelevat tulta ainoana jumalanansa. Ne kantavat jumalaansa valtavan suuressa maljassa. Ja niin pyhä tämä jumala on, että he eivät uskalla saastuttaa sitä heittämällä sen syötäväksi kuolleita ruumiita. He pilkkaavat ja vihaavat meitä helleenejä, kun me annamme ruumiimme tulen syötäväksi. Ei, persialaisten jumala ruokkii itsensä toisten kansain jumalilla. Jos he tulisivat tänne Olympiaan, niin he antaisivat tulenjumalansa niellä jokaisen jumalan, jonka tapaisivat, yksin Olympialainenkaan ei olisi heille pyhä. Me uhraamme hänen alttarillansa lehmiämme ja lampaitamme, mutta persialaiset eivät tyydy edes ihmisiin — heille on oleva nautinto nähdä meidän jumalankuvaimme haihtuvan ahnaisiin liekkeihin."
… Muutamat kuulijoista olivat kuitenkin kuulleet persialaisia ylistettävän oikeamielisyydestä ja muista hyveistä.
"Niin", vastasi Hermofantos, "kahdella luotettavalla keinolla he hyvettänsä harjoittavat — kaikkivoittavalla kullalla ja kaikkimasentavalla ruoskalla. Jos ruoskankäyttö on hyve, niin he ovat maailman hyveellisin kansa. Persialaisilla ei ole monta jumalaa kumarrettavana, mutta sen sijaan tyrannien tyranni, jolle pitää notkistaa selkää. Jumalat sentään ovat meille helleeneille lahjoittaneet sellaisen vapauden, että me katsomme alennukseksi kärsiä ruoskimista ja notkistaa polviamme jollekin, joka itsekin on vain ihminen. Ylistetty olkoon Zeus, etten koskaan saanut armoa nähdä suurkuningasta, sillä minä en tahtonut heittäytyä kasvoilleni. Sitäpaitsi hänen ympärillään on ruoskamiehiä niin tiheässä kuin mehiläispesien ympärillä mehiläisiä. Hän on kuulu siitä, että levittää pelkoa ympärillensä. Hänen oikeamielisyytensä ilmenee niissä hirveissä rangaistuksissa, joita hän keksii. Hänelle ei riitä se, että hän tapattaa ja mestauttaa — pitää osoittaa kekseliäisyyttä kiduttamisen taidossa. Persialaiset eivät lyö pahantekijältä kaulaa poikki miekalla, vaan leikkaavat sen hiljalleen partaveitsellä. Muutamat täytetään eläimen verellä, kunnes vatsa halkeaa. Toiset paistetaan kuin omenat hehkuvassa tuhassa. Vai mitä te arvelette elävältä nylkemisestä ja että nahka sitten ripustetaan ohuille säleille päivänpaisteeseen iloksi lähimmille omaisille? Tahi mitä siitä, että likistetään kahden kaukalon väliin, niin että vain pää näkyy ja se voidellaan hunajalla syötiksi ampiaisille ja muille piikkiniekoille hyönteisille? Tahi että silmänkansi leikataan pois, jotta aurinko polttaa näön? Eikä sellainen suinkaan ole vain pyövelin tehtävä. Itse suurkuningas pitää mestaajantointa mielityönään. Ettekö ole kuulleet puhuttavan kuningas Kambyseesta, joka suuttui omalle lihalliselle sisarellensa, kun tämä uskalsi itkeä säälin kyyneliä onnettomasti surmansa saaneen veljensä Smerdeen vuoksi, kuinka hän löi hänet maahan ja polki hänet kuoliaaksi jalkoihinsa? Niin, niin pitkälle meni sama kuningas Kambyses, että hän Egyptissä antoi murtaa esille Amasiin muumion ja ottaa sen arkustaan sekä paljastaa siltä kuolinpuvun ja antoi ruoskamiestensä suomia vainajan hautaan laskettuja jäseniä. Vielä pahempia ja kauheampia asioita voitte persialaisilta odottaa, jollette te, kansalaiset, sylje heidän kultaansa ja kieltäy ottamasta vastaan sitä."
XI.
Artemiin lehdossa.
Narkissos noudatti Hermofantoksen kehoitusta juosta. Hän juoksi pitkin Alfeioksen rantaa ja hän juoksi ylös vuorille, joilta hän voi nähdä laajalle yli sen leveän, pitkän laakson, jossa joki hohti niinkuin teräskäärme etäällä kunnaitten keskellä.
Hänen tarkka silmänsä huomasi talonpojan, joka käveli kyntäen vuoren rinnettä ja kiiruhti hevosiansa äänekkäin huudoin; kaksi naista seurasi pitkin vakoa. Toisella oli värikkäät vaatteet, ja hän kulki pidellen punaista esiliinaansa ja sirotellen jyviä käännettyyn multaan. Toinen kulki jäljempänä pieni harava kädessään ja levitteli multaa kylvökselle — niin oli maan helma hedelmöitetty.
Narkissos antoi katseensa kulkea yli juhlakentän pohjoisessa oleville vuorille, joiden takaa Erymanthos-vuori nosti paljasta päätänsä yli matalampien savenkeltaisten tahi vihreälehtoisten harjanteiden. Idässäpäin ja kaakossa oli selänne selänteen takana sinertäen hamaan Taygetos-vuoreen saakka. Olikohan mitään niin ihanaa kuin juosta yli kaikkien näiden kunnaitten, vallattomalla vauhdilla kiitää kohti varmaa päämäärää, voittaa kaikki vastukset ja tuoda sana vaaran lähenemisestä? Ei kierrellä tuolla alhaalla pienellä leikkiradalla niinkuin poikanen poikasten joukossa mitä tahansa päätekohtaa päin. Ei, suoraan yli Peloponnesoksen merestä mereen, julistamaan voittoa tahi varoittamaan onnettomuudesta!
Hän vaipui siihen ajatukseen ja katseli alas eteensä. Maa kasvoi sinipunervia ohdakkeita ja vihreitä, kaunislehtisiä akantos-kukkia, jotka ikäänkuin takomalla levittivät metallilehtiänsä verhoksi maankamaralle. Korkea, hopeanharmaa peippi suurine keltaisine kypäräkukkineen — tuoksuen hunajaa kuin sitä, jota juotiin tuolla alhaalla temppelikaupungissa — kasvoi karhunmarjalonkeroiden ja päivänpaahtaman riisin välissä. Hän laskihe pitkälleen ja nosti katseensa syvää sineä kohti ja ajatteli sitä rikasta ihmeitten maailmaa, josta oli kuullut puhuttavan, mutta jota ei vielä tuntenut: siellä olivat Argos ja Mykene, Ateena ja Delfoi — Delos ja Miletos ja äärettömät matkat itää kohden hamaan suurkuninkaan kultaiseen Memnonin linnaan…
… Viimeisenä päivänä hän nousi ylös ennen aurinkoa ja kulki ylös Kronos-huippua. Kaste lepäsi kuin sadehelmet sammalilla, jota kasvoi honkain alla. Niiden humina yllytti hänet voimainkoetukseen. Hän tahtoi juosta Erymanthoksen suuntaan ja olla kääntymättä, ennenkuin aurinko olisi puolipäivänkorkeudella.
Hän lähti heti juoksemaan. Hän oli avopäin ja hänellä oli yllänsä ohuin ihokkaansa. Nouseva aurinko paahtoi hänen nuorta päätänsä ja kihersi tukan niinkuin hyasinttien kukkalastut. Päivä paistoi hänen selkäänsä, ja hän juoksi alati pohjoista kohden, milloin vuorenseinän varjossa, milloin kuivaneen joenuoman pohjalla, milloin keskellä honkia, joiden pihkantuoksu tuntui virvoittavalta juomalta. Jokaiselta korkealta kohdalta otti hän suunnan seuraavalle, hänen silmänsä valikoi varmasti kuin linnun sen tien, jota hänen oli kuljettava, ja Erymanthoksen paljas päälaki oli yhä niiden takana sinä määräpylväänä, joka hänen oli saavutettava.
Harvoin hän tapasi ihmisiä. Kaikki vapaasyntyiset miehet olivat Olympiassa, ja vain orjat hoitivat laaksonuomien peltoja ja kulkivat ympäri laumojen kanssa. He seisahtuivat selät koukussa ja katsoivat pitkään syrjäkarein, kun näkivät tuon juoksijan tulevan kiitäen, koko ruumis kiiltäen hiestä, niin että ihokas loisti kuin hopeasilaus. Narkissos vaihtoi vain sanasen heidän kanssaan ja pyysi joskus saada kulauksen vuohenmaitoa. He kysyivät syytä hänen kiireeseensä, oliko sota puhjennut vai ajoiko hän takaa jotakuta. Hän naurahti ja vastasi: Artemista! Hekin naurahtivat, viittasivat eteenpäin ja sanoivat: Hän on paljon edelläsi.
Hän oli noussut yhtämittaa ylöspäin ja aurinko seurasi paahtaen selkää. Mutta hän läheni Erymanthos-harjannetta. Tie kulki kellertävää kalkkimaata, jossa ei mitään kasvanut. Ei ollut enää mitään varjoa, ja hiki virtasi pitkin niskaa. Kurkkua alkoi polttaa ja ohimoita takoa. Kaikki, mitä näkyi edessäpäin, oli kuin autiota paloa. Hän kiersi ihokkaan päänsä yli ja jatkoi matkaa. Se vilvoitti niskaa ja päälakea, mutta pian pisti auringon hehku senkin suojan läpi. Veri kiehui hänen otsansa alla. Alkoi vilistä silmissä ja hän tunsi olevansa kaatumaisillaan. Mutta tänne ei voinut pysähtyä. Jos laskeutuisi paljaalle kalkkikamaralle, niin aurinko kuivaisi hänet niinkuin lakastuneen korren eikä hän siitä nousisi.
Hän lähetti neitseelliselle Artemiille sen toivomuksen, että hän hirvineen tulisi häntä vastaan ja soisi hänelle varjoa niiden kyljen suojassa. Hänen polvensa herpautuivat, hän ei enää jaksanut juosta. Jäsenet raskaina ja nilkat paisuksissa puski hän ylöspäin ja seisoi odottamattansa katsellen alas syvään varjoisaan laaksoon, joka oli hänen edessänsä.
Oliko se Artemis itse, joka hiipi piiloon tuolla ja jonka valkeat jäsenet häipyivät tummanvihreään kypressilehtoon? Vai Heraklesko siellä oli ajamassa Erymanthoksen villikarjua? Tiukasti haukkuva koira tuli häntä vastaan. Sen haukunta muuttui hännänheilutukseksi, kun se läheni. Se oli karkeakarvainen kuin susi, ja pitkä punainen kieli riippui terävien hammasten välistä. Kun hän kumartui alas ja hyväili sitä, nuoli se hänen kättänsä.
Tämä hyväily tuotti hänelle miellyttävää viileyttä. Veri lakkasi hehkumasta hänen suonissaan. Hän tunsi jo kypressien henkäilyn ja pian hän seisoi niiden varjossa. Hän kiersi lehdon. Puunrungot ja niiden lehvät muodostivat läpäisemättömän muurin, jonka alaosa oli tiheää pensaikkoa ikivanhain puitten juurella. Koira seurasi häntä eikä tahtonut mennä tuohon pimeään piiloon. Pyhättöön ei ollut pääsyä, sillä kun hän vihdoin löysi sisäänkäytävän, oli sitä sulkemassa korkea, kapea ristikkoportti, oveton ja lukoton. Sen säleet olivat kuin homeenvihreitä keihäitä, joissa ei ollut tavallinen kärki, vaan pieni sirppi tahi puolikuu. Ei ristikon takanakaan näkynyt mitään tietä, edessä vain katajainen ja marjakuusinen lehväseinä.
Ihmeellinen viileys lainehti tuolta aitojen takaa, melkein jäätävän ilman syleily, jossa kuului näkymättömäni lähteitten hopeasoitinten heläjäminen.
Yht'äkkiä hän kuuli muutamia huilunjuoksutuksia. Lintuko siellä pyhättöön houkutteli? Koira vastasi vinkaisemalla, huilu soi jälleen, ja silloin eläin pujahti sisälle vihreän muurin aukosta, joka heti sulkeutui jälleen.
Artemiin pyhä lehto se varmaan oli; sinne ei kukaan kuoleva saanut jalallansa astua. Entäpä jos jumalatar itse oleskeli siellä? Hänen koiransa oli nyt palannut metsästystoveriensa joukkoon. Kun Narkissos tirkisti sisälle tummanvihreään viidakkoon, oli hän näkevinään tulipunaisten silmien säkenöivän ja harjasten kohoavan villisikain terävillä selillä. Kuuset kohosivat kuin paksut mustat pylväät. Kaikkein alimpana oli pensaita, jotka muistuttivat palloiksi kiertyneitä siilejä. Joka lehvässä oli piikkejä tulokkaita torjumassa. Entä jos Artemis lähettäisi nuolensa läpi ristikon — eikö nuolikotelo riippunut tuolla viidakossa? Tahi Erymanthoksen villisika hyökkäisi esiin ja rankaisisi rauhanrikkojaa repimällä hänen sääriänsä käyrillä keltaisenvalkeilla hampaillansa.
Mutta Narkissos oli kiihtynyt ja utelias. Hän hymyili omille mielikuvilleen. Eipä täällä Artemista tainnut olla enempää kuin siellä kotona päivänkorentojen järvellä oli Pan-jumalaa. Oman hiljaisuutensa ihmeeseen nämä pyhät lehdot vain olivat uponneet. Vain taikauskon kauhu sulki tiet niihin. Yhden ainoan hän varmasti tiesi sieltä löytävänsä: lähteen, joka sammuttaisi hänen janonsa. Hän halusi päästä viiveeseen, riisua ihokkaansa ja kylpeä kahisevassa lehdossa.
Parilla tiukalla otteella hän kapusi ristikkokeihäille, heilautti itsensä yli puolikuiden ja luisui maahan. Pyhäinloukkaus oli tapahtunut, mutta ei koiria eikä villikarjuja hyökännyt häntä raatelemaan. Puiden tuoksu sanoi hänet tervetulleeksi, ja aivan oksien välissä aukeni salapolku, jota ei ulkopuolelle näkynyt ja joka ei ollut jaloin tallattu ja näkyi vain siitä, että vanhoja nuolikotelolta oli naulattu korkealle lehvien väliin; ne olivat vanhasta sammalesta vihreitä. Siellä täällä oli nuolia, hieno pronssikärki homehtuneena rosoiseen kaarnaan. "Artemis, Artemis!" hän kuiskasi. "Jos olet täällä näkymättömänä, niin ole minulle armollinen, lupaan sinulle ensimmäisen saaliin, jonka keihääni kaataa kunniaksesi."
Hän kulki läpi viidakon. Lahoja seipäitä seisoi sammaleisessa maassa, vihreitä kuin olisivat paikalla kasvaneet. Ikivanha kaari, joka riippui kypressin kyljessä, oli kuin olisi ollut samaa puuta.
Odottamatta oli hän avoimella paikalla, edessänsä alttari, jonka lakea peittivät puista pudonneet kävyt. Hän kuuli veden lirinää. Siinähän virtasi itse lähde, Erymanthos-joen lähde, hopeankirkkaana ohuena suonena sammaleisesta hirvenpäästä nelikulmaiseen altaaseen, josta se vuosi maahan. Ja lähteensä edessä istui Artemis itse.
Artemis, Artemis! Olipas jumalia. Hän näki hänet. Artemiin itsensä hän näki.
Niin hiljaa oli hän kulkenut sammalmättäillä, ettei edes koira istujan jalkojen ääressä ollut sitä huomannut. Se makasi kuono ojennetuilla etujaloilla ja nukkui. Sisiliskoja ryömi päivänpaisteeseen aivan sen viereen, niinkuin se olisi ollut kivi. Mutta Artemis istui pienellä kivirahilla lähteen ääressä. Sandaalit hän oli irroittanut päivänpaahtamista jaloistaan ja heittänyt ne sammalikkoon. Hän piti toista jalkaansa lähteensuonen alla ja hieroi sitä pronssinruskeilla käsillään. Vesi solisi yli jalkapöydän ja huuhtoi pois tomun; mutta sandaalin jättämät merkit siinä vielä olivat ja ne paikat, joita se oli peittänyt, olivat niin vaaleat, että hänellä näytti olevan kenkä hohtavan valkeata nahkaa; pitkin ruskeata jalkapöytää juoksivat hihnojen verkkomaiset jäljet kuin valkeat sillankaaret. Kun hän oli pessyt kummankin jalan, niin että vesi vielä helmeili kuin kaste kantapään punertavien ryppyjen hienossa verkossa, ojensi hän ne maahan, helmat kohotettuina ylös polviin saakka, sitten irroitti hän vyönsä, joka oli leveä ja kellanruskeata hirvennahkaa, heitti sen alttarille ja tarttui pölynharmaaseen ihokkaaseensa pudottaaksensa sen pois.
Narkissoksen sydän jyskytti. Pyhyyden loukkauksen tunne tyrmistytti hänet. Hän oli murtautunut jumalattaren suljetulle alueelle, hän oli loukannut paikkaa, jolle sai astua vain hänen neitseellinen jalkansa. Nyt hän näkisi siveän jumalattaren alastomana. Silmänräpäyksen perästä hän hänet huomaisi, nousisi ylös vihaa säkenöiden ja antaisi koiriensa repiä hänet.
Häpeän painamana hän lankesi polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Hän ei ojentanut kämmeniänsä torjuen eteensä, hän peitti silmänsä siltä salamalta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä sokaisisi hänet.
Mutta ei häneen salama iskenyt eivätkä koirat repineet. Hän kuuli vain lyhyen pienen vingahduksen ja tunsi nuolevan kielen käsillään. Artemis ei huudahtanut. Mutta aallosta, joka syntyi tähän joka taholta suljettuun mereen auringonvaloa, Narkissos huomasi, että hän oli salamannopeasti noussut. Sormiensa välitse hän erotti hänen pitkät, joustavat säärensä. Jalkojen valkeat sandaalinjäljet punastuivat, niinkuin olisivat tunteneet hänen katseensa. Ihokas laskeutui kokoonpuristettuna hänen helmallensa. Ylemmäksi hän ei rohjennut katsettansa nostaa. Hän odotti tuntevansa tulen hänen närkästyneestä katseestansa polttavan hänen uhkarohkeat silmänsä. "Narkissos! Narkissos, sinäkö siellä olet? Narkissos, Eufranorin poika, terve tuloa!" sanoi yht'äkkiä nuori tytönääni. "Oletko sinäkin tullut samaa tietä kuin minä? Nousehan siitä, Narkissos! Ethän luule lakedaimonilaista tyttöä Artemiiksi itsekseen? Nouse ja tulkoon meistä ystävät."
Ihmetellen Narkissos nosti silmänsä. Siinä hänen silmäinsä edessä seisoen näkyikin jumalatar olevan aivan nuori tyttö, jonka pää oli melkein kuin pojan. Puolipitkä vaaleanpunertava tukka riippui levällään ruskeiden poskien ympärillä. Kädet varjostivat suuria kukansinisiä silmiä.
"Uhraamaanko sinäkin olet tänne tullut?" kysyi hän jälleen ja hymy paljasti valkeat, tasaiset hampaat. "Mutta öljypuunlehvää et voittanut. Hyvä on, minä jaan mielelläni seppeleeni sinun kanssasi, Narkissos."
"Tunnetko minut?" sammalsi poika.
"Tunnen siitä alkaen kuin juoksit. Sinun olisi pitänyt saada palkinto, Narkissos."
"Mutta kuka sinä olet sitten?" kysyi Narkissos, joka yhä oli polvillaan.
"Pitäisipä sinun se tietää", vastasi hän. "Sinähän tulit minun luokseni, kun minä olin voittanut."
Samassa hän tunsi hänet: "Nikarete", tuli kuiskauksena hänen rinnastansa. — "Nikarete, Kleombrotoksen tytär."
"Niin, joku toinenko Nikarete näissä Olympiankisoissa voitti tyttöjen kilpajuoksussa? Sinä muistat minut kyllä, ja kuitenkin olet joka päivä mennyt ohitseni tervehtimättä minua ainoallakaan katseella. Omaa sukupuoltasi sinä vain katselet. Mutta minä en ole niinkuin sinä", lisäsi hän ja antoi kätensä painua, niin että silmät näkyivät koko säteilevässä loistossaan. "Toivoisinpa voivani pystyttää sinun kauneudellesi kuvapatsaan Olympian juhlakentälle tahi tänne Artemiin pyhään lehtoon."
Narkissos loi silmänsä alas niinkuin olisi saanut kuulla haukkumasanoja. Hänen kasvonsa muuttuivat kuparinpunaisiksi, hän vapisi närkästyksestä ja vastasi hiljaisella äänellä:
"Varo pilkkaamasta minua imartelullasi, joka kuuluu pahalta. Jospa nyt Artemis sinua kuulee ja sinulle kostaa!"
"Hän saa kyllä minua kuulla", vastasi hän reippaasti. "Sinulla on kiehkura tukassasi — tahdotko saada minulta samanlaisen? Uhraammeko yhdessä, Narkissos?"
Hän tarttui kummallakin lämpimällä kädellään hänen päähänsä ja kohotti sitä. Hän oli voimakas ja veti hänet todellakin pystyyn. Narkissosta harmitti tuo rohkea kosketus, ja hän huomasi hänen nuoren päivänpaahtaman ruumiinsa tuoksun. Nuo naiset, ajatteli hän, tehdäkseen itsensä kovaksi, ne tuoksuvat aina vuohelta. Mutta kun hän tahtoi tempautua irti, ehti tyttö ennen häntä ja tarttui hänen tukkaansa.
"Onko sinulla veistä?" kysyi hän. "Eikö. Sepä paha. Aioin leikata kiharan sinun ja minun otsastani ja sitoa ne yhteen ja laskea ne uhrilahjaksi jumalattaren pöydälle. Mutta etkö ole metsästäjä, Narkissos? Miksi et tuo villin vuorivuohen sarvia? Mikäli näen, ei sinulla ole muuta kuin paitasi, ja se olisi verrattain sopimaton lahja. Mutta minä aion ripustaa molemmat sandaalini tähän keihääseen ja palata kotiin avojaloin. Ja tässä on vyöni. Sitä ei vielä yksikään mies ole irroittanut, senvuoksi pyhitän sen siveälle ja neitseelliselle Artemiille."
Narkissos aikoi lähteä tiehensä. Mutta hänen katseensa sattui vyöhön, joka sirona ja pehmeänä kuin käärmeennahka tahi niinkuin liuska tytön nahkaa lepäsi sammalvihreällä alttaripöydällä. Se oli kirjoitettu täyteen kirjaimia. Kirjoitus vaikutti häneen kuin salaperäinen loitsu. Olympiassa hän oli lukenut lukemattomia piirtokirjoituksia jalustoilla ja patsaiden kyljissä. Hän tunsi olevansa hyvinkin perehtynyt kirjoituksiin.
"Tahdotko lukea?" kysyi tyttö, otti vyön käsiensä väliin ja piti sitä hänen edessään. "Se on minun salaisuuteni, tarkoitettu vain jumalattaren korville. Tulet kuin olisit kutsuttu lukemaan. Mutta et taidakaan osata lukea?" lisäsi hän härnäten.
"Kyllä minä osaan", kuiskasi Narkissos ja katsoi ahnain silmin.
Tyttö henkäisi syvään, hänen sieraimensa värähtivät.
"Lue siis!" käski hän ja piti vyötä aivan hänen edessään.
Ja Narkissos luki vitkaan ja konemaisesti, sana sanalta:
"Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön, että otan vaimokseni Nikareten, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tyttären."
"Jumalatar on sen kuullut!" lisäsi Nikarete juhlallisesti kohottaen suuret silmänsä ylöspäin.
"Mitä tarkoitat?" kysyi Narkissos ja katsoi häneen. Hänen aivonsa eivät vielä olleet ehtineet koota sanoja.
"Jumalatar on kuullut sinun vannovan."
"Minä en ole vannonut", sanoi hän käheästi.
"Lue siis uudelleen ja kuule omat sanasi."
Ja Narkissos luki toisen kerran, ja sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja hän ymmärsi, että oli vannonut. Hän tuli hehkuvan punaiseksi ja katseli pälyen joka taholle, kuin olisi todistavia silmiä kiilunut lehvien syvästä pimennosta.
"Minä olen mennyt sinun ansaasi", kuiskasi hän, ja oikea käsi pusertui nyrkkiin.
"Jumalattaren ansaan sinä olet mennyt", vastasi Nikarete ja katsoi häneen vakaasti. "Artemis itse sinut tänne toimitti. Hän on sinua kuullut, ja nyt hän kuulee minua. Katso, mitä kirjoitin vyöni toiselle puolelle sinä päivänä, jolloin näin sinun juoksevan. Ja kuule lupaukseni, niinkuin Artemis sen kuulee: Minä Nikarete, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär, vannon kautta Artemiin pyhätön, että otan miehekseni arkadialaisen Narkissoksen, Eufranorin pojan."
"Jumalatar on kuullut sen!" lisäsi hän samalla syvänvakavalla äänellä kuin oli lukenutkin.
Narkissos oli kuullut sen. Sanat veivät värin hänen kasvoiltansa. Hänen oma valansa täytti hänet syvällä kauhulla. Alttarin reunalla, käpyjen keskellä, virui pitkä sisilisko liikkumattomin silmin; sen kaulan kummallakin puolella kohoili iho edestakaisin niinkuin kupla; eläin ei liikkunut, mutta sen jäykät silmät sanoivat: minä olen todistajana. Koira seisoi lähteen edessä ja katseli häntä kaikkitietävän silmin. Muutamia vihreitä päiväperhoja riippui värisevillä siivillään värähdellen kuin puhutut sanat. Läpi sammalikon kuului pakenevien käärmeiden kahinaa; ne matelivat tiehensä hänen lupauksensa mukanaan. Kaikki oli kuullut hänen valansa. Se oli puissa kuoren alla. Lähde solisi sanan sanalta. Jos Artemis koskaan tulisi tälle pyhälle paikalle, niin kaikki ilmaisisi hänelle sanat, jotka oli lausuttu. Ei auttanut kieltää niitä sillä, että hän ei ollut lausunut niitä vapaaehtoisesti. Hän oli ne lausunut. Ilma oli ne juonut, maa ja taivas olivat ne itseensä imeneet. Hän ei niistä pääsisi, hän oli pannut ne kuin ansan kaulaansa. Milloin tahansa voisi jumalatar kietaista sen kireälle ja tukahduttaa hänet omiin sanoihinsa.
"Tämä oli petollista ja pahaa leikkiä", puheli hän hiljaa ja katsoi närkästyneenä nuorta tyttöä. Mutta tämä katsoi vakaasti ja rohkeasti takaisin.
"Tämä ei ollut leikkiä", sanoi hän. "Jumalat eivät koskaan leiki lupauksilla, ja meidän kuolevienkin on sitä varottava."
"Minä menen tieheni, etkä sinä minua enää näe."
"Minä näen sinut, Narkissos, kun jumalatar tahtoo", vastasi hän, ja tummaripsiset silmäluomet peittivät surumielisen katseen. "Hän on voimakkaampi kuin sinä ja minä. Me näemme toisemme, Narkissos."
Narkissos poistui nopeasti. Lehvät avautuivat hänelle, hän kiipesi yli ristikon ja meni. Hän ei juossut enää. Hän kulki väsyneenä askel askelelta, häntä kidutti jano ja iltapäivänkuumuus, mutta vielä enemmän valan kalvava tuska.
Oli myöhä ja pimeä, kun hän katseli Olympian juhlakentälle, jossa monta kipinää loisti kierrellen ratojansa. Soihtukulkue siellä kulki. Narkissos ei tahtonut olla sitä näkemässä. Häntä painoi yhä kalvava vaivansa. Vala oli kuin hänen omaan ihoonsa poltettu. Hän pääsi vihdoin kotiin teltanloukkoonsa ja vaipui uneen.
Seuraavana päivänä lähdettiin kotimatkalle Olympiasta. Narkissos näki spartalaisten tyttöjen pienen parven poistuvan siltaa yli Alfeios-joen. Hän punastui, kun huomasi niiden joukossa ainoan, jolla ei ollut vyötä. Oliko Nikarete jättänyt sen Artemin lehtoon Erymanthos-vuorelle? Ja olikohan jumalatar ottanut sen huomaansa — sitoumuksena, joka häneltä kerran vielä vaadittaisiin.
XII.
Uusikuu.
Paljon näytti muuttuneen, kun Narkissos oli kotona jälleen.
Arkadian vuorenrotkot tuntuivat hänestä tukalilta kuin vankila, kun hän oli nähnyt tasangot Alfeioksen rannoilla, viljellyt maat, viinikummut ja ihanaiset peltomaat, joilla miehet myllersivät. Maailma oli hänelle auennut, ja hän oli heittänyt silmäyksen yli sen meren, joka keinuvana tasaisena tienä kulki saariin ja valtakuntiin, joiden nimet olivat hänen korvillensa uusia.
Hän katseli vuohiensa laumaa ja ymmärsi, että hänen elämänsä siihen saakka oli kulunut kielettömien joukossa, jotka eivät hänelle mitään kertoneet. Juhlapäivät Olympiassa olivat antaneet hänelle suuremman rikkauden tietoja kuin kaikki hänen kahdeksantoista vuottansa sitä ennen. Elämä oli auennut, rajaton joka suunnalle. Kaikki Hellaan heimot olivat kulkeneet hänen ohitsensa, ja hän oli kuullut puhuttavan kansoista, joilla oli mitä kummallisimpia tapoja. Barbaareista, jotka asuivat iäisessä talvessa ja joiden pukuina kaikkina vuodenaikoina oli villien eläinten nahkoja. Libyalaisista, jotka aurinko paahtoi mustiksi. Aasialaisista kaukaisten päättymättömien virtain vierillä, joiden yli mennäkseen tarvitsi suuria laivoja. Rannikoista, joilta saatiin kultaa ja silfionia.
Oli nimi kauheampi kaikkia muita. Se oli nousemassa itäisen näköpiirin takaa kuin myrsky, ukonpilvi, joka ei koskaan hävinnyt, vaan paisui ja nousi yhä korkeammalle taivaalle. Itse kuolema, kaiken kaamea loppu, piili salaisena salamana tässä kasvavassa pilvessä. Kaikki pelkäsivät vihattua, näkymätöntä vihollista. Kaikki tiesivät, että oli vain kysymys ajasta, milloin se tulisi vyöryen polttamaan maata kauhealla tulellansa. Tuon tuostakin kuultiin puhuttavan suurista, rikkaista kaupungeista, jotka oli saarrettu ja poltettu, helleeneistä, joista oli tehty orjia, vapaasyntyisistä miehistä, joihin oli painettu suurkuninkaan hehkuva merkki. Miletos oli poltettu, saaret Kios ja Lesbos ja Tenedos oli vallattu ja ihmisiä oli pyydystetty ajometsästyksellä niinkuin petoja verkoilla. Persialaisia airuita oli kulkenut yli Istmoksen ja läpi Peloponnesoksen vaatien maata ja vettä kaikilta valtioilta. Huhut kertoivat eri tavoilla siitä, mitkä olivat vaatimukseen suostuneet. Argoksen sanottiin alistuneen, mutta Spartassa oli airuet heitetty pää edellä syviin kaivoihin itse ottamaan mitä tahtoivat. Ne helleenitkin, jotka olivat alentuneet palvelemaan persialaisia tulkkeina, olivat saaneet säälimättömän ja häpeällisen kuoleman. Minä päivänä tahansa saattoivat keltaisenkalpeat ja mustat persialaiset ilmaantua, suurine karheine partoineen ja silmineen, jotka olivat kaksi kertaa niin suuret kuin tavalliset silmät ja joissa oli lannistumaton voima ja loisto; heidän puheensa sanottiin olevan kuin pääskysten liverrystä ja kerrottiin heidän olevan pöyhkeitä ja korskeita kuin oriit.
… Narkissos ei enää mennyt Pan-jumalan lehtoon haluten nähdä omaa kuvaansa. Hän oli katsellut kuvaansa kuvapatsaissa ja Hellaan joka kulmalta tulleissa elävissä voimistelijoissa. Nuorten spartalaistyttöjen näkeminen oli herättänyt hänen häveliäisyydentunteensa. Varmaa oli, että nuorukainen oli kaikin puolin kauniimpi kuin nainen. Mutta Nikaretella oli hänen äitinsä nimi, ja tämä muistutus äidistä pysyi hänen tajunnassaan, kun hän näki naisen, joka ei ollut täysin puettu. Heran temppelissä hän oli kauan katsellut jumalattaren kuvaa, mutta se ei ollut herättänyt hänessä häpeäntunnetta; kankein, siroin poimuin laskeutui vaate hänen valtiatarpolvelleen, ja korkea tukkalaite seppelöi otsaa, joka oli kuin pilvetön taivas, ja kun hän katseli hänen silmiinsä, oli kuin hän olisi maannut selällään ja uppoutunut yläpuolellansa kaartuvan taivaan sineen.
Kaikki mitä maa päällään kantoi, oli muuttunut entistänsä salaperäisemmäksi. Näkymättömiä jumalia oli hänen ympärillään kutoen hänen kohtaloansa. Hän ei pelännyt kuten isänsä, joka aina arkaili ilmaista mitään iloa, jotta eivät jumalat kiusautuisi heti repimään sitä maahan. Jokaista hyvää lahjaa vastaan, jonka he ihmisille lahjoittavat, lähettävät he kaksi onnettomuutta. Onnettomuuksia riippui aina näkymättöminä hänen päänsä päällä. Niitä voi torjua vain varustautumalla niihin ja odottamalla niitä.
Persialaiset olivat se onnettomuus, joka uhkasi ylinnä muita. Mutta kun Narkissos katseli omaa ympäristöänsä nähdäksensä ne vaarat, jotka voivat kohdata häntä henkilökohtaisesti, näki hän vain isänsä. Hänet voitiin odottamatta häneltä riistää. Se ajatus vapisutti häntä. Alati kuvittelemalla isän äkkikuolemaa tahtoi hän ehtiä jumalain edelle. Kun hän katseli isäänsä, etsivät hänen silmänsä tulevain tapahtumain enteitä, ja samalla kulkivat rakkauden rukoukset läpi hänen sielunsa. Ja hän saattoi nähdä niiden kuvastuvan isän lempeästä katseesta.
Heidän ruumiinharjoituksensa olivat saaneet uuden perustan ja uutta vauhtia. Olympiassa heidän mieliinsä oli painunut lukemattomia vaikutelmia ja sääntöjä; muutamassa harvassa päivässä he olivat käyneet kokonaisen koulun. Näin oli varsinkin Eufranorin laita, joka nyt paljoa suuremmalla tiedolla voi opettaa ja ohjata poikaansa. He olivat myös tuoneet mukanansa kiekon, käsipainoja hyppyä varten ja kaksi oikeanpainoista heittokeihästä. Isän toivo oli, että poika seuraavassa Olympia-juhlassa voisi ottaa osaa ei ainoastaan juoksuun, vaan myöskin kunniakkaaseen viisiotteluun. "Ja jos jumalat ovat suopeat, niin he antavat sinulle seppeleen", lisäsi hän.
Eufranor kohteli poikaansa vielä suuremmalla hellyydellä kuin ennen. Hän osti orjan paimentamaan vuohia, jotta poika saisi enemmän vapaata aikaa ruumiinharjoituksiinsa. Hän pakotti hänet syömään parasta, mitä talossa oli. Hän osti Megalopoliista uusia vaatteita, vieläpä pari uutta koristetta hänen tukkaansa. Ei koskaan ainoallakaan sanalla, vain katseilla ja kättensä satunnaisilla hyväilyillä hän sanoi, kuinka kaunis hänen nuori ruumiinsa hänen silmissään oli. Hän laski kätensä hänen nuorille lujille harteillensa ja veti hänet hellästi luoksensa, otti häntä leuasta ja katsoi häntä kauan tutkien.
"Sen jälkeen kuin olimme Olympiassa, olet saanut äitisi silmät", sanoi hän. "Tunnen hänen katseensa sinun katseesi takana. Ensi kerran, kun menen hänen haudallensa, kiitän häntä siitä. Nikarete katselee minua näkymättömästä maailmasta sinun kauttasi."
Joka ilta, kun he olivat menossa levolle, katseli hän tutkien ylös kirkkaalle, pimenevälle iltataivaalle, tähystellen merkkiä. Vihdoin se tuli. Uusikuu oli värisevän ohuena lounaassa kuin rengas, jonka pieninkin kosketus voisi särkeä. Hän otti öljy-lekytoksensa ja kätki sen viittaansa.
Narkissos näki hänen poistuvan. "Saanko tulla mukaasi, isä?" kuiskasi hän hänen mennessään. Mutta Eufranor kääntyi ja kielsi heittäen päätänsä keveästi taaksepäin: "Kyllä minä vien sinulta terveisiä", sanoi hän.
Tuli myöhä ja tuli pimeä, eikä isää kuulunut palaavaksi. Narkissos odotti. Hän istui mökin ovella ja katseli pohjoiseen. Hän tiesi, että isä oli äidin haudalla eikä tahtonut tulla häirityksi hartaudessaan. Mutta vihdoin hän nousi mennäksensä häntä vastaan.
Ilta oli muuttunut purevan kylmäksi. Maan auringonlämpö oli säteillyt ylös lasinkirkkaaseen avaruuteen. Narkissos kulki hiljaa hautakumpua kohti. Hän näki amforan häämöttävän mustana taivasta vasten: uusikuu kimmelsi sen kaulalla. Mutta isää hän ei nähnyt. Tuskaisena hän huusi häntä, mutta vastausta ei tullut. Vasta kun hän seisoi muratin peittämän kummun ääressä, löysi hän isänsä siitä makaamasta, kylmänä kuin se tyhjennetty lekytos, joka hänellä oli käsissään. Amforan ympärillä riippui se kuihtunut seppele, jonka hän oli tuonut Heran pyhästä puusta Olympiasta. Näytti siltä, kuin hän olisi laskeutunut lepäämään. Ja Narkissos muisti, mitä isä kerran oli hänelle kertonut, että uhrit niinkuin korotkin ovat suoritettavat uudenkuun aikana, ja että on ihmisiä, jotka laskeutuvat nukkumaan rakkaittensa haudoille nähdäksensä unen ja sitten nousivat tekemään niinkuin uni käskee.
Mutta Eufranor ei noussutkaan enää. Hänen sydämensä oli pysähtynyt, hänen jäsenensä jo kankeat. Poika kantoi hänet sylissään takaisin ja laski hänet lieden tulen ääreen. Hänen kasvonsa hymyilivät, kuin olisi hänellä hyvä ja onnellinen uni.
Niin loi Narkissos isällensä haudan äidin haudan viereen, niin että muurivihreä itsestään voi kiemurtaa toisen luota toisen luo. Hän uhrasi kiharoita hiuksistansa ja kyyneliä silmistänsä. Ja kun pimeä tuli, laskeutui hän makuulle ja kallisti poskensa kylmää maata vasten toivoen, että hän voisi nukkua ja unessa nähdä, mitä isä mieluimmin tahtoisi hänen elämästänsä tulevan.
Mutta kun hän sulki silmänsä, kuului syvällä hänen sisällänsä kuiskauksena äidin nimi: Nikarete. Ja kun hän ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hänen mielessänsä heti sen ainoan kuva, jolla oli se nimi ja jonka hän tunsi. Ja äänikin sen esille loihti, ja hän näki hänen istuvan Artemiin alttarin äärellä ja laskevan sille vyönsä.
Pyhyydenloukkaus se oli, ja hän nousi heti karkoittaaksensa pois pahaaennustavan kuvan. Hän katkaisi pitkiä säikeitä sitkeästä, tummanvihreästä köynnöksestä ja pisti ne isän kumpuun. Sitten hän laski molemmat kätensä tuoreelle haudalle ja kuiskasi: "Hyvästi, sinä isäni rakas, joka olit minulle äidinkin sijassa. Kiitos kaikesta, mitä olet pojallesi opettanut. Sinä teit minusta miehen, jonka hartain halu on, että hänestä tulisi todellinen helleeni. Minne tahansa maan päällä kulkenenkin, ole sinä mukanani ja osoita minulle, missä päämäärä on, johon minun tulee tähdätä. Hyvästi, rakas isäni, sinä olet vienyt äidilleni ne terveiset, jotka minulta otit, ja kumpikin odotatte käsikädessä sitä hetkeä, jolloin minä jälleen teidät kohtaan ja tervehdin teitä sanattomalla nyökkäyksellä."
Hetkiseksi hän laski jälleen poskensa mullalle. Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi Olympian Kronos-huipuilta kiitänyt Alfeios-virran mukana kohden vapaata merta ja nähnyt kolmisoutujen pullein purjein soluvan ulos siniseen Okeanokseen.
Niin, pois Arkadian kallioseinäin keskeltä hänen mielensä paloi, ulos näkemään maanmiehiänsä raanoilla ja saarissa.
Hän jätti köyhän maapalansa ja hautansa naapurien hoitoon ja ajoi sitten itse laumansa sellaisiin seutuihin, missä voi vaihtaa ne rahaksi. Vihdoin hän sai ne myydyiksi jotenkin yhtä monesta drakmasta kuin hänellä oli elukoita. Hopean hän sittemmin vaihtoi kultarahaksi. Hän ei tahtonut ottaa vastaan ainoatakaan dareikia. Persialaisen kullan ei pitänyt painaa hänen omaatuntoaan eikä tuhota hänen sieluansa.
XIII.
Vaellus.
Narkissos aloitti vaelluksensa helleenisessä maailmassa.
Mieluimmin hän olisi heti mennyt Hermofantoksen luokse ja ruvennut hänen oppilaaksensa, ei ainoastaan iänkaiken vaeltavaksi, vaan vaeltavaksi lääkäriksi. Hermofantos oli tehnyt häneen valtavamman vaikutuksen kuin yksikään toinen mies. Hän oli kertonut hänelle toiminnastansa: ammattivalasta, joka lääkärin oli vannottava, että nimittäin ei koskaan käyttäisi taitoansa muuhun kuin sairaiden avuksi, ei koskaan antaisi myrkkyä eikä sikiönlähdettämiseen käytettäviä aineita, ettei koskaan ilmaisisi, mitä sairas hänelle vaitiolon ehdolla kertoo, ja ettei koskaan käyttäisi asemaansa minkäänlaiseen viettelykseen.
Mutta riippui aivan sattumasta, tapaisiko hän enää koskaan Hermofantosta. Hänestä tuli siis toistaiseksi hänen oppilaansa vain vaeltajana. Missä ikänä hän kulkikin, kyseli hän häntä kuin Telemakos isäänsä Odysseusta. Eikä Hermofantos ollut kulkenut maailmassansa jälkeä jättämättä. Useimmissa paikoissa versoi muistoja ja kertomuksia hänestä. Kun ihmiset hänestä puhuivat, loisti silmissä sama lämpö kuin hänenkin ja he muistivat tarkoin, milloin hän oli heidän luonansa ollut.
Jalkaisin Narkissos kulki Peloponnesoksen ympäri. Kultansa hänellä oli talletettuna ihokkaansa ompeleeseen — isänperintö, jota hän ei tahtonut tuhlata. Nuorilla voimakkailla jäsenillään hän kaikkialla ansaitsi elatuksensa. Hän ei katsonut itseänsä liian hyväksi mihinkään työhön, joka lisäisi hänen kokemustansa. Syksyisin hän käveli viljelysmailla ja opetteli tekemään aurallansa suoran ja syvän vaon. Hän otti osaa viininkorjuuseen ja oppi rypäleitten parhaan käsittelytavan. Hevostenkasvatuksesta kuuluisassa Argoksessa hän oppi tuntemaan rotujen jalostamista, niiden jalojen eläinten siitosta ja opetusta, joita sieltä kuljetettiin koko Hellaaseen, sangen suuressa määrässä hevosia rakastavaan Attikaan, jossa panatenaia-juhlassa joka neljäntenä vuonna niitä nähtiin.
Vain Lakedaimonia hän vältti hämärästi peläten tapaavansa Artemis-kohtalonsa. Ja kuitenkin hän sisimmässään ikävöi siihen maahan hartaammin kuin mihinkään muuhun. Olihan hän myös kuullut yllinkyllin sen kansan lujasta ja karaistusta luonteesta. Sparta — se nimi tiesi purppuraa ja huilunsoittoa, heittokeihäiden suhinaa, malmilta kajahtavaa poljentoa, joka sai puut vapisemaan ja kalliomaat kumisemaan. Sparta — se tiesi polttavaa harjoitusten päivää noususta laskuun, ruisleipää ja sen painoksi pientä viinikulausta, joka kihelmöi kurkussa, sianlihaa etikan- ja suolansekaisen verikeiton höystönä, kaikkien sisäelinten puhdistusta ja karaisua. Niin kuin pronssipatsaat spartalaiset istuivat pöytien ympärillä silittämättömillä lavitsoilla nautiten puhdistavan karkeata ruokaansa, kovalla savipermannolla he arkailematta nukkuivat. Sparta — se tiesi malminlujaa nuoruudenkukkeutta, joka versoi ankarista elämänsäännöistä; se tiesi kasvinkumppanien veljeyttä, hellää ja harrasta suhdetta vanhemman ja nuoremman välillä. Miesten ja naisten kesken ei tyhjänpäiväistä eroottista lepertelyä vain kahden ihmisen velvollisuutta luoda Spartalle uusia miehiä ja uusia sotilaita. Yhdellä naisella voi olla kaksi tahi useampia miehiä täyttämässä pyhää velvollisuutta antaa elämä uudelle polvelle. Valtio huolehti siitä, että nuoret miehet menivät naimisiin semmoisella iällä, että heidän voimansa tuotti parhaan hyödyn. Naiselle, jolla oli suuri perintö, osoittivat itse kuninkaat oikean miehen. Kolmanteenkymmenenteen vuoteen saakka elivät kaikki miehet yhteisissä kasarmeissa. Vaimot oli ryöstettävä. Häät olivat valtaus, ryöstö. Spartalaisten ei ollut lupa hemmoitella itseään lämpimillä kylvyillä eikä voidella itseään öljyllä, vaan piti tyytyä Eurotaan kylmään juoksevaan veteen. Kuninkaat polveutuivat Herakleesta, joka ei ollut jumala, vaan sankari. Hänen kaksitoista, voimatekoansa kuvasivat sitä elämäntaistelua, joka odottaa jokaista oikeata lakedaimonilaista. Vain lujuus ja urhoollisuus tekivät kuolevaisesta "jumalaisen". Kaatua "sodassa" maansa puolesta tuotti varman ja ikuisen kunnian. "Ajelkaa partanne ja totelkaa lakia!" oli käsky, jonka eforit joka vuosi virkoihinsa astuessaan antoivat.
Narkissos toivotteli, että olisi syntynyt tässä maassa, mutta sitä eivät jumalat olleet hänelle suoneet; hakea palvelustointa heloottina tahi asettua asumaan perioikina hän ei tahtonut.
Kaikki Hellaan jumalat ja kuulut temppelit hän tuli tuntemaan. Argoksessa hän kävi jumalain kuningattaren Heran temppelillä ja näki hänen papittarensa ajavan sen edustalle valkeilla lehmillä. Nemeassa hän vietti suurta Zeus-juhlaa. Istmoksella oli Poseidon valtiaana — kannas oli vain siksi leveä, että jumala vielä jaksoi heittää kolmikärkensä merestä toiseen. Pienillä purjelaivoilla hän kävi saarilla — Dionysoksen pyhätöllä Naksos-saarella ja Apollonin ikivanhan alttarin ääressä vähäisessä Deloksessa.
Merestä tuli hänelle uusi maailma. Laivan keulakuva ojentui yli solisevien laineiden. Jonkun aikaa hän palveli talamiittinakin kolmisoution ylimmällä soutajarivillä. Selät koukussa istui soutajain suuri joukko, toinen toisensa yläpuolella. Soittaja puhalteli huilua laivan peräpuolella, jotta kaikki eripituiset airot liikkuisivat samassa tahdissa. Alhaalla laivan sisällä tukahduttavassa kuumuudessa istuivat soutajat alastomina ja tekivät työtänsä lihasrikkailla käsillään. Aironrei'istä pisti päivä sisälle pitkiä nuolia, jotka loistivat raskaassa puolipimeässä ilmassa. Niinkuin elävänä haudatut istuivat miehet voimatta nousta suoriksi. Kun heidän piti levähtää, niin he ryömivät vatsallaan yli soututelineiden niille jyrkille tikapuille, joita myöten pääsivät päivänvaloon. Heidän silmänsä räpyttelivät arkoina auringonvalossa, hiki helmeili kulmilla. He venyttelivät itseänsä muutaman kerran raittiissa ilmassa ja ryömivät sitten takaisin alas soutimien ääreen, hien höyrytessä märiltä seliltä. Huilu oli välttämättömän tarpeellinen, ilman sitä he eivät olisi kyenneet käyttämään suuria ja raskaita airoja, joista pisimmät olivat ylimpänä. Puu natisi ja vonkui. Kuohuttaen sihahtelivat airot läpi veden. Ryöppy löi joskus pilven lentävää vaahtoa läpi aironreikien ja jäähdytti kuumaa rintaa. Pieninä kuvavälähdyksinä lipui vedenpinta ohitse, ja silloin tällöin nousi merestä saari, näkyi kappale rantaa. Tuli näkyviin temppeleitä, hohtavia pylväsrivejä jyrkillä kallioäyräillä, ja taas nekin vaipuivat mereen.
Vain aniharvoin saivat soutajat luvan käydä maissa. He kiipesivät jollekin korkealle niemelle katselemaan reheviä ja varjoisia laaksoja. Öljymetsien hopeanvihreät lehvälatvukset täyttivät rinteet joka suuntaan, mutta laaksojen pohjilla kasvoi kypressien ja pinjojen tummia lehtoja.
Mutta Narkissos oppi mielestään liian vähän näillä matkoilla. Soutajan ammatti kytki hänet puolipimeään ja löyhkäävään vankilaan, ja kun hänen oli levättävä, vaipui hän hetikohta raskaaseen uneen kovalle puupermannolle, jolla miehet makasivat ahtaalla kuin sillit tynnyrissä. Valkosipuli myrkytti ilman — useimmat olivat Ateenan miehiä, joilla se oli pääasiallisena ruokana.
Mutta sillä tavalla Narkissos kuitenkin tuli tuntemaan Aigeian meren lukemattomine saarineen, joita oli kuin kiviä Aasian ja Hellaan välisessä kaalamossa, jättiläisen heittelemiä käydä yli rannasta rantaan. Tätä kaalamoa odotettiin nyt suurkuninkaan hyökkäävän maahan minä hetkenä tahansa. Narkissos ei laivoinensa ollut käynyt rannassa saakka, vaan oli kyllä ankkuripaikalta Miletoksen edustalta nähnyt tuon kaupungin palaneet rauniot; ei temppeliä eikä valotornia enää ylennyt lahden äärellä. Soikeasta aironreiästä näkyi joonialainen maa, jolle persialaiset olivat astuneet verisiä jälkiänsä. Hänen ympärillänsä istuivat toiset soutajat kurkistellen ja kuiskaillen. Persialaiset olivat muka paloitelleet helleeniläiset vankinsa käyrillä puukoilla ja heittäneet lihapalat mereen kalojen ruoaksi. Mutta naiset ja lapset he olivat raastaneet mukaansa Sardeeseen ja Susaan; pojat oli kuohittu, ja helleeniläiset tytöt nääntyivät nyt satraappien naishäkeissä. Ei noussut uusia temppeleitä tuhasta. Pelko oli lamauttanut kaiken toimintahalun. Heleeniläisiä pakolaisia kulki länteenpäin saarelta saarelle. Foinikialaisia sotalaivoja tuli humisevin siivin kuin petolinnut Kykladien välitse tuoden maata ja vettä kaikilta saarilta, yksin Aiginan vahvalta merivartiolta, Susassa olevaan Memnonin linnaan. Kolmisoutulaiva, jonka palveluksessa Narkissos oli, oli juuri vakoojana vartioimassa Vähän Aasian rannalla ja tiedottamassa, milloin Hellaan oli odotettava persialaisten hyökkäystä.
Kaikissa satamissa keinui foinikialaisia laivoja, koottuina kuljettamaan persialaisia joukkoja. Voi nähdä barbaarien liikehtivän rannoilla kuin pitkät rivit kiipeäviä syöpäläisiä. Alas vuorten rinteitä välkkyi ratsuväki. Maatuulen puhaltaessa saattoi kuulla merkkipuhalluksia.
Kolmisoutio jäi paikoilleen, kunnes näki satojen purjeiden kiitäen tulevan koillistuulessa. Silloin sekin nosti ankkurinsa ja lehahti kuin ennelintu parikymmentä stadionia muiden edelle. Kaikilta saarilta, joiden ohi kuljettiin, tuli pursia ja kalastajavenheitä kuulemaan ja tuomaan uutisia valtavasta väennoususta, tuhansista ja taas tuhansista meedialaisista ja persialaisista, jotka olivat nousseet laivoihin. Kulki huhu, että itse suurkuningas Dareios oli lähtenyt matkaan idästä ajaen sotavoimiansa kuin ukontulia edellänsä. Hänen veljensä poika Artafernes ja meedialaisten päällikkö Datis olivat laivastossa ja heidän kanssansa Hippias, ateenalaisten karkoittama tyranni, joka palasi oman kansansa kavaltajana. Suunnaton laivasto purjehti Athosta ja Euboiaa, Naksosta ja Ateenaa kohden — kädessänsä myrsky ja salama koko uppiniskaisen helleenikansan pään varalle, joka oli uskaltanut uhmata suurkuninkaan valtaa. Histiaioksen luuranko riippui vielä ristillä Sardeessa — niinkuin petolintu, jonka metsästäjä ripustaa ladonovelle kaikkien taivaan lintujen kauhuksi ja varoitukseksi; mutta hänen ruumiista irroitettu päänsä oli pantu suolaan ja viety itse suurkuninkaalle. Sellaisina sotalaumoina persialaiset purjehtivat päämääräänsä kohti, että ne varmaan mullistaisivat meren ja kuin vedenpaisumus hulvahtaisivat yli Hellaan vuorten ja hukuttaisivat helleenit kuin muurahaiset hiekkaan.
Yhä lensi kolmisoutio edellä. Mutta Naksos-saaren luona se pääsi kauemmaksi edelle, kun persialaiset jäivät sinne kurittamaan saaren asujamia, jotka kaikkein ensimmäisinä olivat ryhtyneet vehkeilemään suurkuninkaan valtaa vastaan. Sitten kolmisoutio kääntyi luoteeseen ja pujahti Faleronin satamaan. Laiva oli ateenalainen, soutajat laskettiin toistaiseksi menemään, ja Narkissos kulki jalkaisin yli Faleronin tasangon kohden itse orvokkiseppelein koristettua kaupunkia, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt.
Syyskesän helteinen aurinko oli kasannut maanpinnalle paksun tomukerroksen, niin että hän upposi nilkkoja myöten. Mutta hän kulki katse suunnattuna vuoriin, kunnes hän huomasi Akropoliin, jonka pitkähkö kallio kohosi yli savisten talojen parven. Yksi ainoa temppeli loisti yli muurinreunan. Keltainen ja alaston oli tuo kallio, jota aurinko paahtoi. Kyljet olivat jyrkät; täältä etelästä katsoen ei minkäänlainen polku eikä tie voinut viedä ylös jyrkänteelle. Hän voi tuntea Kefissos-laakson öljymetsistä, joka kasvoi pitkin sen rinteitä, mutta Ilissos, jonka yli hän kulki, oli vain kuivunut joenuoma. Pieniä kypressi- ja laakerilehtoja oli siellä täällä kuin kukkavihkoja matalammilla harjanteilla. Valkoisten muurien ympärillä tummina hohtavia puunlatvoja. Sinisenä siintäviä puuttomia harjanteita, joiden iäkkäitä kalliokasvoja uurtelivat punertavat halkeamat. Mesirikas Hymettos, metsäinen Parnes, marmorilouhimoin hohtava Pentelikon — nimet helähtelivät hänen ympärillään ja vuoria osoittivat hänelle matkamiehet, jotka sivuuttivat hänet. Lykabettoksen jyrkkä, ylväs keila kohosi aivan kaupungin takana; yli honkametsän loisti sen alaston kalliokärki, punaisenharmaa ja terävä, kohden kirkkaansinistä taivaanpohjaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt millään kaupungilla niin loistavan kaunista taustaa. Olisi voinut luulla itse auringon valkealla, välkkyvällä veitsellään leikkaavan noita vuoria luonnon laajaan selkään. Plastillisessa alastomuudessaan ne lepäsivät leikkien sädehtivää vuoroleikkiänsä pilvien kanssa, repivät niitä suuriin liehuviin riepuihin, verhoutuivat huntuihin, heittivät hopeanvalkeita pahojaan harjulta harjulle, riisuutuivat, peittivät itsensä ja heittivät jälleen pilvipeitteet kulmikkailta alastomilta jäseniltään. Akropolis kohotti päivänpaahtamaa kypärälakeansa yli kaupungin, jota se vartioi, ja vuoret puolestansa seisoivat järkkymättömänä kilpimuurina Attikan hopeanharmaan tasangon ympärillä.
XIV.
Ateena.
Narkissos vaelteli pitkin Ateenan ahtaita kujia ja katuja. Ihmisiä vilisi kaikkialla. Likavesi löyhkäsi talojen ovien edustalla. Kengänpaikkaajat istuivat varjopaikoissa hikoillen. Alasimet soivat vasaraniskujen alla. Keihäänkärkiä teroitettiin. Kaikkialla tuoksui valkosipuli. Joka taholla kaakottivat kanat. Kaikkialla juoksenteli röhkiviä sikoja tonkien jätteitä. Mutta kaikkialle näkyi Lykabettos tahi Akropolis katujen takaa.
Hän seurasi ihmisvirtaa yli Öljytorin, jossa vihreitä tahi mustia öljymarjoja oli isoissa tynnyreissä, sipuleita riippui pitkissä nuorissa ja vihannekset peittivät maan, hän kulki aina varsinaiselle torille saakka, jossa oli väenkokous Buleuterion edustalla. Areiopagin rinteellä hän näki kaksi pronssipatsasta, kaksi alastonta miestä tuimassa hyökkäysasennossa, toinen heilutti miekkaa päänsä yläpuolella, toinen uhkasi pistää ojennetulla kalvallaan. Kun hän kysyi, sai hän vastauksen: tyranninsurmaajat! Ateenalaiset tervehtivät niitä kohotetuin käsin ja huutaen: Tyranninsurmaajat! Tulkaa alas kiviltänne, Harmodios ja Aristogeiton, tulkaa ottamaan vastaan Hippiasta.
Huhu persialaisten laivojen lähenemisestä kulki sysäyksenä läpi kaupungin. Lainehtiva ihmisjoukko virtasi yli torin ja ylös Areiopagin sivu Pnyksiä kohden. Neuvostohuoneelta tuli muutamia miehiä, joiden kulku muodosti vanaveden ihmisvilinään. Polemarkki! kuului joka puolelta. Tuolla tulee polemarkki! Ja kengänpaikkaajat ja savenvalajat, sepät ja vihanneskauppiaat, leipurit ja nahkurit tulivat juoksujalkaa jäljessä. Aristeides! Eläköön Aristeides! Eläkööt eupatridimme. Niillä on järki tallella. Kas Themistokles! Ja Miltiades on mukana. Terve, Miltiades! Hän kulkee kuin pitoihin. Katsokaa, ensimmäinen arkontti on yhtä rauhallinen kuin jos jo olisi kurittanut persialaisia. Eläköön Themistokles! Hänellä on keihäänvarsi selässään. Katsokaapa Miltiadeen viitan laskoksia. Mutta Kallimakhos on syönyt jotakin, joka ei ollut hänelle terveellistä.
Narkissos seurasi joukkoa Pnyksille. Hänen oli nälkä ja jano ja hän osti matkalla kourallisen viikunoita kauppiaalta, joka kantoi tavaroitansa mukanansa.
Pnyksillä oli puhujalava hakattu luonnolliseen, kallioon. Puhujalla, joka sille nousi, oli vain taivas, taustanaan ja auringon loisto ympäröi hänen päänsä, häikäisten kuulijajoukon silmiä. Tasaisesti kohoavalle vuorenrinteelle asettuivat tuhannet kuulijat aina puhujalavan valtavan kallion juurelle saakka; se oli kuin jalustana elävälle kuvapatsaalle, jonka kaikki liikkeet tuolta korkeudesta kuvastuivat eteläntaivaan häikäisevään taustaan. Näytti kuin olisi itse maakin tunkenut kansanjoukkoa leveitä astimia ylöspäin. Puhujan alapuolella seisoi sankka ihmisparvi. Vastapuhujia ja kyselijöitä voitiin saattaa ylös pitkin kapeita sivuportaita sillä kohtaa, missä nuo kaksi jyrkkää kallionseinämää yhtyivät tylsään kulmaan ja muodostivat kokonaisen näyttämön kuulijoille, ensimmäisen näyttelijän yhä näkyessä koko pituudessaan jalustalla taivasta vasten. Taustaseinät olivat täynnä Zeus Hypsistokselle annettuja lahjoja. Lakitaulut olivat nojallaan pitkin valtavan puhujalavan seiniä, joka ulkoni kummallekin sivulle ja sulki kansanjoukolta tien. Mutta myös takaapäin voi kuulijoita tulvia paikalle ja levitä yli koko kummun, niin että ihmismeri kuohuili kaiken yläpuolelle kohoavan puhujalavan ympärillä.
Siellä ylhäällä seisoi Miltiades ja otti hienon attikalaisen kypäränsä kauniista täyspartaisesta päästänsä. Vasemmalla kädellään hän piti kypärää edessänsä, oikealla viittasi hän kohden vilisevää ihmisjoukkoa; mutta yht'äkkiä hän pani kypärän päähänsä — se oli sodanuhan merkki — kääntyi ja heitti molemmat käsivartensa etelää kohden ojentaen niitä yli tasangon Faleronia kohden ja kauas kohden Sunionin kallionientä. Kaikkien katsojain silmät seurasivat hänen liikkeitänsä; ei nähty, mihin hän viittasi, mutta hänen omassa olemuksessansa, hänen lujuudessaan ja siitä huolimatta suuressa eloisuudessaan oli kuitenkin nähtävänä ikäänkuin kaiken sen kuva, mitä hän sanoi, manatessaan esille vihollista:
"Ateenan miehet, nousee myrsky. Näettekö tuonne, barbaarit lähestyvät rantojamme? Niiden purjeet peittävät meren niinkuin haaskalintujen levitetyt siivet. Kaiken ne aikovat tukehduttaa. Loppuva on laineidenkin liike, ja vainajana on meri makaava. Tämä hetki tuottaa naksolaisille turman, ja Euboialla riehuu persialainen tulenjumala, jonka kauheudesta me kaikki olemme kuulleet puhuttavan. Meedialaiset kantavat häntä kultakilvellä ja antavat hänen sylkeä maalle, jolle astuvat. Hänen sylkynsä ovat nieleviä liekkejä — malmi sulaa siinä ja marmori palaa kalkiksi. Hellaan maat ja metsät lakastuvat kuin ruoho hänen hengityksensä edessä. Minä näen hänet jo meidän näköpiirissämme. Mitä vuosikausia olemme kauhistuneet, se meitä nyt uhkaa. Idän tuli tahtoo tuhota meidät, meidän vaimomme ja lapsemme, meidän isiemme jumalat ja heidän pyhät asuntonsa. Jo kauan on näkynyt hänen tulonsa enteitä. On helleeniläisiä valtioita ja kaupunkeja, jotka iloiten avaavat hänelle porttinsa. Oi ateenalaiset, teidän kaupunkianne kovin rangaistus uhkaa, sillä suurkuningas ei voi unohtaa, että riensimme kärsivien veljiemme avuksi ja annoimme heille kaksikymmentä laivaa. Kuka meidän avuksemme nyt tulee? Älkää luottako muiden käsivarsiin kuin omiinne, älkääkä muuta suojaa odottako kuin minkä itse luotte. Hädässä kukin sulkee oman talonsa ja antaa naapurien talon tuhoutua. Niinpä nyt, Ateenan asujat, rientäkää koteihinne ja varustautukaa. Katsokaa kypärää päässäni. Raskasaseiset sotilaamme ovat kilpilinnamme, joka on asettuva muurina lähenevää onnettomuutta vastaan. Meidän täytyy ottaa vastaan vihollinen avoimella kentällä sen kaupungin edustalla, joka on meidät kasvattanut. Meidän täytyy torjua hänet rannaltamme samalla hetkellä, jona hän sille astuu. Muistakaa, että Hellaan vapaus on se yhteinen aarre, jonka puolesta taistelette, ja että orjuus on ainoa osa, joka meitä kaikkia odottaa, jos persialaiset saavat asettua meidän meremme rannoille. Ateenan miehet, tulevaisuus on keihäittenne tutkaimissa. Mieluummin vaipukaamme miekka kädessä kuin antaudumme meedialaisten orjiksi ja näemme naisiamme raastettavan tukasta kuin hevosia harjasta Ekbatanaan ja Susaan."
Suosionhuudot tulvahtivat ylös kohden elävää kuvapatsasta, joka äkkiä hävisi jalustaltaan kuin meren nielemä. Aurinko oli paahtanut noiden tuhanten kasvoja, jotka katselivat ylöspäin, mutta yht'äkkiä hajaantuivat, kun Zeus Hypsistos lähetti heille säteensä enteen. Kaikki pakenivat taloihin. Polemarkki ja strateegit palasivat verkalleen neuvostohuoneelle. Sade lakkasi ja alkoi levitä huhu, että juoksija Feidippides lähetettäisiin Spartaan anomaan apua.
Narkissoksen salainen unelma oli ollut kerran saada se tehtävä. Mielikuvituksessaan hän oli usein juossut tuon matkan, jonka hän melkein kokonaan tunsi: Megaran kautta ja kannaksen yli ohi Korinton ja kohden etelää, yli virtain ja purojen, ylös yli harjanteiden, läpi kivisten laaksojen, ohi ikivanhan Mykenen, läpi Argoksen ja Tegean — etelään päin läpi vuorensolan Eurotas-laaksoon ja vihdoin lakedaimonilaisten hajanaiseen kaupunkiin, joka oli muuriton kuin maalaiskylä, leveine teineen kuin leiri, valmis nousemaan vihollista vastaan.
Mutta Narkissos ei ollut pitkään aikaan juossut, hänen jalkansa tuntuivat kankeilta, ja hän katseli kämmentensä paksua keltaista nahkaa, joka oli kovettunut airoissa. Onnellinen Feidippides, huokasi hän ja kiiruhti väkijoukon mukana jonkun matkaa pitkin pyhää Eleusiiseen vievää tietä.
Yht'äkkiä kuului huuto: Tilaa! tilaa! Tilaa Feidippideelle! Juoksija oli jo haettu kotoaan, ja vaikka päivä jo läheni laskuansa, ei hän tahtonut odottaa yli yön. Hän tunsi tien ja saattoi jo yön kuluessa ehtiä yli kannaksen matkallaan etelään.
Tilaa Feidippideelle! Tuossa hän tuli rauhallisesti juosten pitkin askelin, avopäin ja yllänsä laaja, kevyt ihokas, joka ulottui vain reiteen, niin ettei mikään estänyt hänen juoksunsa täyttä vapautta. Hänen huulensa sulkivat sanoman, jota hän oli viemässä, eivätkä aikoneet aueta puhumaan, ennenkuin hän sen perille saattaisi. Huutoja kuului hänen ympärillänsä ihaillen ja kiihoittaen: "Terve, oi Feidippides! Käyttele jumalallisia jalkojasi, jotka varmaan Hermes on sinulle lainannut. Onnea kahdentoistasadan stadionin matkalle. Zeus kanssasi! Terveisiä Spartaan! Siellä saat 'mustaa lientä'. Mutta pane Spartan miehet liikkeelle! Sano heille, että kiire on. Ne kerskuvat pikamarsseillaan. Anna niiden tulla sitä meille näyttämään! Sano heille, että me odotamme heitä, ennenkuin persialaiset ovat kaupunkimme edustalla. Älä anna meedialaisten kohdata heitä matkalla Istmoksella. Silloin on myöhäistä. Onnea matkalle! Terve, Feidippides!"
Ei ainoakaan ilme juoksijan kasvoissa vastannut näihin huutoihin. Hän juoksi vain, juoksi oikein, hyvin harkituin säärenheitoin, täynnä kärsivällisyyttä ja masentumatonta sitkeyttä! Tilaa! Tilaa! Tilaa Feidippideelle! Ja ihmisparvi hajaantui hänen edestään ja seisoi kahtena muurina, joiden välitse hän juoksi, kunnes hävisi.
Kun Narkissos palasi kaksoisporttia kohden, kulki hän yli Kerameikoksen. Hautapatsaita ja suuria, raskaita marmori-lekytoksia seisoi pitkin tienvartta. Siellä täällä istui haudallakävijöitä leväten marmorirahilla katsellen muistomerkkiä, jonka olivat vainajilleen pystyttäneet. Patsaat olivat aivan kapeita, ja sisäpuolella pienen ontelon reunan seisoi vainajan kuva kuoleman rauhassa tuijottaen tyveneen kuolleeseen ilmaan. Toiset olivat veistettyjä, toiset vain maalattuja. Raskasaseinen sotilas seisoi täysissä varustuksissaan keihääseensä nojaten. Nuori mies piti kättä koiransa pään päällä, toinen ojensi suosikillensa heinäsirkkaa, jota piti siivistä. Toinen oli asettunut iäiseen lepoonsa sauva kainalon alla, toinen piti kädessänsä lintua kuin rakkainta leikkikaluansa. Seireenejäkin hän näki, suuria, kummia lintuja, joilla oli tytön pää ja raskas katse, toisessa kädessänsä lyyra ja näppäin kosketellen sen kieliä. Kaikki muodosti vaikenevan ja surumielisen sarjan muistoja niistä, jotka olivat jättäneet hyvästi ja lakanneet elämästä. Matalahkojen, kapeiden olentojen kasvoissa ja mustissa silmäterissä oli kalpea hymy ja punaiseksi maalattu tukka loisti painuvan auringon vahvassa, punertavassa auteressa. Elävät eivät heitä kuulleet. Seireenit vainajille lauloivat. Pitkin hautakatua Dipylonin molemmin puolin oli pieniä kauppamajoja, joissa myytiin pieniä hauta-lekytoksia annettaviksi kuolleiden matkaan tahi valmiita muistomerkkejä. Vielä löivät kaiverrusraudat moniäänisiä marmorisäveliään, ja patsaat odottivat vain nimeä ja viimeistä tervehdystä.
… Seuraavina päivinä kasvoi liike Ateenassa. Attikan talonpojat toivat vihanneksia, viikunoita ja sipuleja suuret määrät torille. Asesepät takoivat. Kilpiä maalattiin, miekkoja hiottiin ja keihäitä vartettiin uudelleen. Luusäärykset helisivät joka kujalla. Kuului kavioiden kapsetta. Airuita ja sanansaattajia riensi edestakaisin.
Virta vei Narkissoksen Akropoliille. Tie kulki monin mutkin yli jyrkkien kalliopengerten, ylös yli pelargisten perusmuurien, kunnes hän oli itse linnan alueella. Hopliitteja vilisi joka suunnalla. Artemis Brauronian alttarin ääreen kokoontui sotilaita ja pappeja. Siellä uhrattiin ja siellä tarkattiin enteitä. Jumalattaren suuri pronssipatsas katseli tyhjin, kankein katsein ilmaan, eikä kitkerä palaneen haju saanut häntä rypistämään sieraimiansa. Työ suuressa uudessa Athenelle aiotussa Parthenon-temppelissä — kaupunginjumalattaren neitsytkammiossa — oli aikoja sitten keskeytetty, mutta telineet olivat jäljellä, ja kaikkialla matalain, vasta alussaan olevien porraspylvästen välissä valtaisella marmoriperustuksella istui sotureita tuijottaen yli tasangon merelle, joka kaukana puolipäivän auteressa välkkyi kuin hiottu kilpi Aiginan terävähuippuisen sineen häipyvän selänteen ja Salamiin lähempänä olevan rannan alla. Koko päivän he istuivat ja odottivat ja sammuttivat nälkänsä isoilla pyöreillä leivillä ja suolaisilla öljymarjoilla. Merkki nousuun oli tuleva pian.
Levottomuutta näkyi myös Athene Poliaan satajalkaisen huoneen ympärillä. Päivänpaahtamien pylvästen päällinen kattorakennus loisti voimakkain värein, punaisin, sinisin ja sinipunervin. Pääty alalla taisteli jumalatar hohtavassa ja kirkkaasti väritetyssä marmorissa gigantteja vastaan, jotka kuin käärmeet tulivat ryömien aina päädynkulmista saakka. Mutta sisällä pylväiden välissä näkyi kapeilla jalustoilla aivan nuoria tyttöjä kuvaavia patsaita. Ne seisoivat siinä silmät elävän uteliaina ja huulet kaareutuen puolikuunmuotoiseen hymyyn. Runsaasti koristelluin monipalmikkoisin tukkalaittein he seisoivat sirosti kannattaen hienopoimuisia, tähti- ja kukkakoristeisia hameitansa, muutamat purppurakengissä ja granaattiomenat pienissä kätösissään. Loisteliaat meanderireunukset koristivat hunnunhienoja pukuja. Ne olivat käherätukkaisia kuin itämaan prinsessat, ja pitkät palmikot virtasivat alas nuorille neitseellisille rinnoille.
Vasten tahtoansa Narkissos äkkiä tuli ajatelleeksi Olympian kilpajuoksijatarta. Kuinka hän olikaan ankara ja vaatimaton näiden hienostuneiden ja koristeltujen tyttöjen rinnalla, jotka hymyilivät valolle ja maailmalle. Nikarete! Kiinteärakenteinen ja hymytön, hoikka ja vakava melkein kuin poika. Mutta silloin hän muisti hänen kavalan juonensa keskellä itse Artemiin lehtoa Erymanthos-vuorella, hänen tytöntahtonsa, hänen päämääränsä. Ja uhmaten hän karkoitti hänen kuvansa sielustaan ja alkoi ajatella Feidippidestä. Ehkä jo tänään, myöhään illalla hän juoksussaan ehtisi Spartaan ja toisi sanoman persialaisten tulosta. Ehkä Nikarete seisoisi nuorten lakedaimonitarten joukossa ja ihailisi hänen tekoansa ja upottaisi hänet kunnianosoitustensa ja tyttömäisen halunsa lämpöön. Narkissos toivotti vielä kerran, ettei milloinkaan enää häntä tapaisi.
Hän meni Erekteuksen ikivanhalle valtiaslinnalle näkemään Ateenan pyhää ja kuulua öljypuuta, jota lähde kasteli. Runko oli kutistunut ja koukistunut, melkein lehdetön, vain pari lehvää versoi lähinnä ohutta lähteensuonta. Syviä, itse kalliopohjaan hakattuja kiviportaita hän astui alas pohjoista kohden Poseidonin lähteelle, jonka jumalan kolmikärki kerran oli iskenyt pulppuamaan maasta. Hän asettui ihmisjonoon, saadaksensa kätensä kourusta maistaa vettä, jossa todellakin oli meren sivumaku. Kaikki kaupunkiin tulevat attikalaiset kävivät lähteillä. He seisoivat viitaten kattoon, joka korkealla kaareutui yli Poseidonin kaivon: iso nelikulmainen reikä avautui sen läpi vapaaseen ilmaan. Se oli siinä, jotta jumala ylhäältä saattaisi katsella pyhää paikkaa. Sitäpaitsi oli sääntö, että salaman tekemää aukkoa ei saanut muurata umpeen, vaan sen piti aina jäädä sillensä.
Linna varustettiin joka puolelta puolustusta varten. Ympäristöstä tulevat sotilaat viettivät täällä yönsä lähtövalmiina. Temppeleissä toimitettiin uhreja. Hekatompedos-temppelin pylväiden välitse solahtelivat Ateenan nuoret temppelineidot ulos ja sisälle, siroina ja kauniisti puettuina, aivan kuin olisivat itse tyttöpatsaat liukuneet alas jalustoiltansa jumalatarta palvelemaan. Narkissos ei voinut päästä sisälle. Vain silloin kun suuri ovi kiertyi saranatapeillansa, sai hän luoda pikaisen silmäyksen jumalattaren ikivanhaan taivaasta pudonneeseen puukuvaan. Gorgo välkkyi korkealla hänen rinnallansa, jäykkä aaveenkatse tunki läpi suitsupilvien ulos päivänvaloon.
Narkissos ryömi ympäriinsä Akropoliin kalliorinteillä nähdäkseen ne onkalot ja luolat, joissa Ateenan jumalilla oli ollut ensimmäiset asuntonsa ja joihin sen heimosankarit oli haudattu. Vasta myöhemmin ne olivat päässeet maan päälle ja saaneet pysyväiset suuret asuntonsa.
Hän kiipesi ylös Apollon Hypokraioksen luolalle. Muutamat pojat näyttivät hänelle näkymättömän tien erään kallionhalkeaman kautta, jossa hän ensin takertui kiven selkään niinkuin satulaan, mutta ryömimällä eteenpäin pääsi vihdoin sisälle luolaan, jonka kallion monissa seinäsyvennyksissä oli pieniä jumalalle pyhitettyjä terrakottakuvia. Sieltä hän konttasi sisälle Pan-jumalan kuoppaan ja toiselle puolelle suureen onkaloon, jolla oli haudan muoto: se oli Erekteuksen olosija. Pimeässä piileskeli salaisuuksia ja tunki esille kallionkouruista. Hän veti syvään henkeään, sillä näkymätönten hengitys ahdisti häntä. Erääseen toisella sivulla olevaan lohikäärmeenkitaan katse hukkui kokonaan — kalliorotkon avonaiseen, pohjattomaan nieluun. Oliko se uhrihauta vai tie Manan majoille?
Kun hän kiipesi takaisin, löysi hän kauempaa vasemmalta kapeat hakatut kiviportaat, jotka yht'äkkiä kiersivät esiinpistävän kallionkielen ja veivät ristikko-ovelle ja pimeyteen. Muiden kävijäin kanssa hän astui sisälle tukalaan, kosteaan luolaan ikivanhalle Klepsydran vuorilähteelle, josta Akropolis vainoaikoina, ympäristöstänsä eristettynä, saattoi tuoda juomavetensä.
Suuri ruostunut metallikansi peitti vanhaa kaivoa. Kun se nostettiin paikaltaan ja laskettiin maahan, kumisi kalliopohja ja jääkylmä henkäys lehahti syvyydestä. Palavat honkasalot valaisivat luolaa. Narkissos kumartui yli kaivonkehyksen karkeaveistoisen kiven. Syvälle vuoreen tunkeutui kaivo monen eri liuskakivikerroksen läpi, milloin laajempana, milloin ahtaampana, ja syvimpänä pimeässä kuohui lähde. Vedenpinta, joka eli, kiertyi renkaille hiljaa solisten, syvä, vihertävän kirkas vesi, joka hengitti kuin paljastettu sydän; se sykki sisäistä elämää aivan toisin kuin liikkumattomuuteensa kuollut vesi.
Narkissos kumartui syvemmälle ja näki oman päänsä liikehtivän pikimustana varjona elävän veden pinnasta. Muinaisuuden ääni solisi ylös hänen korviinsa synkästä syvyydestä — salaperäisenä, vaikenevana, puoleensa tenhoavana: Klepsydra — vesikello — vesi, joka hiipii elävänä kammiosta kammioon ja päätyy itse ajan virtaan.
Kuinka moni sukupolvi olikaan kuunnellut tämän hiljaa solisevan vesikellon virtaa ja etsinyt itse aikaa sen pohjalta? Kuinkahan monen tunnin kuluttua barbaarit tunkeutuisivat tuohon salaperäiseen koneistoon ja tappaisivat hiipivän ja elävän veden tältä kaupungilta, jonka piilevä suoni se oli? Narkissosta puistatti. Hän sulki silmänsä kylmältä henkäykseltä, joka tuli alhaalta meren vesikellosta, mustasta kuin yö, joka kuohuili ja virtasi hänen jalkaansa alla, johon ehkä itse Poseidon oli uurtanut sen kallion poveen, voidakseen taas yhdellä ainoalla sormella sulkea sen juoksun…
… Akropoliin etelärinteellä kävi Narkissos Asklepioksen pyhällä alueella, jossa sairaat voivat maata itse temppelin pitkissä pylvässaleissa vahvistavan auringon alla ja virvoittaa itseänsä juomalla jumalan pyhästä lähteestä. Mutta useimmat vuoteet olivat jätetyt. Persialaisten pelko ajoi ontuvat ja rammat pois tieltä. Asklepioksen ja Hygieian kuvat tuijottivat ulos auringonpaisteeseen, jonne pakenijat olivat hävinneet. Jäljelle jäi vain savisia tahi vahasta muovailtuja jumalan parantamien sairasten jäsenten kuvia. Erittäinkin jumalan luolassa riippui suuri paljous kiitoslahjoja. Narkissos muisti Hermofantosta, mutta kaikkein vähimmän toivetta oli tavata häntä täällä — hänellä oli jumalan käärme matkasauvassaan. Kalliopohjassa olevassa kuopassa viruivat pyhät Asklepioksen käärmeet ja nukkuivat suojassa auringolta. Niitä peittävä kansi liikahteli, kun ne kiemurtelivat kierrekerässään. Jos nosti kannen pois, näkyi pitkin ruumista hiipivää liikettä niiden nahan ja suomujen alla, ja silmät tuijottivat sokeasti ja värähtämättä aurinkoa. Niitä ruokittiin kyyhkysillä, jäniksillä ja muilla uhrieläimillä, ja ne katselivat saalista niinkuin olisivat tarvinneet kauan aikaa havaitaksensa sen.
Myös Kalliroen pyhällä lähteellä hän kävi. Matkalla näki hän "Dionysoksen suossa" ja hämmästyi jumalan valtavan suurta viinikuurnaa. Kaikilta puolin suljetussa luolassa virtasi lähde yhdeksästä suusta. Vesi tuli alunperin hienona suonena Runotarten kunnaalta ja juoksi alas pitkin luolan seiniä; se kokoontui kiveen uurrettuun kuurnaan ja juoksi siitä kaivoon. Eräs ateenalainen kertoi Narkissokselle, että vesi oli kadonnut eikä kaivoon sitä enää ollut tullut, kun Runotarten kumpu joutui rakennusten valtaan ja sen kalliopinta peittyi, jolloin viisas Peisistratos oli rakentanut uuden ja rikkaan vesijohdon Hymettos-vuorelta; tämä johto liittyi Kalliroen lähteeseen ja hurskaan petoksen kautta ylläpiti sen vesirunsautta. Vanhan luolan edustalle hän oli rakennuttanut suuren kaivohuoneen, jossa vesi virtasi esiin noista yhdeksästä suusta. Naisia tuli ja meni kantaen suuria hydriadejansa. Nuoret tytöt heittivät hänelle silmäyksiä, ja eräs sanoi ääneensä: "Älköön morsiamesi noutako kylpyvettä, ennenkuin persialaiset jälleen ovat maasta poissa."
Akropolis suljettiin nyt kaikilta muilta paitsi linnan varusväeltä. Hopliitit kokoontuivat maakunnittain, kustakin fylestä erikseen. Polemarkki Kallimakhos ja kymmenen strateegia, niiden joukossa Aristeides, Themistokles ja Miltiades, tarkastivat niiden joukot. Salpinks-merkit kajahtelivat. Pikalähettejä juoksi kaupungin sekä Peiraioksen ja Sunionin välillä. Lykabettoksella ja Hymettoksella oli tähystäjiä. Vähitellen tuli persialaislaivaston tarkoitus näkyviin. Se ei lähestynyt Faleronin lahtea eikä kiertänyt Sunionin nientä, vaan kulki pohjoista kohden pitkin Attikan itärantaa, kunnes nuo 600 laivaa laskivat ankkurinsa Marathonin rantatasangon edustalle. Kavaltaja Hippias tämän neuvon oli persialaisille antanut, koska hän erinäisten salaisten syiden perusteella toivoi voivansa nostaa talonpojat ja vuoriston asukkaat Ateenaa vastaan ja itse kaupungissa saavansa puoluelaisia ja voivansa taivuttaa ne kavallukseen.
Vielä odotettiin vastausta Spartasta. Kului päivä toisensa jälkeen, mutta Feidippides ei palannut. Sillävälin keskittyivät myrskypilvet Ateenan ympärille. Kukkuloilta nähtiin persialaisten aseiden välähtelevän aina kauas itäpohjaan niinkuin ukkospilvessä risteileväin salamain, mutta vielä ei jyrähdyksiä kuulunut. Yhdessä päivämatkassa saattoivat persialaiset ehtiä Ateenan edustalle ja saartaa kaupungin niin ettei mitään apua voitaisi ulkoapäin saada. Persialaisella kullalla saattoi Hippias tehdä kavalluksen huonoa kylvöä itse muurien sisäpuolellakin. Asema näytti epätoivoiselta. Jos Ateena tahdottiin pelastaa, täytyi hopliittien marssia kohden persialaismerta ja aallonmurtajana torjua sen valtava tulva, ennenkuin se ehtisi tuhoamaan itse kaupungin.
Yhden päivän jälkeen, joka kului kuin olisi palanut omaan polttavaan helteeseensä, näkyi uusikuu äkkiä Salamiin puolella, terävänä kuin veitsi. Tomupilvi tuli kiitäen eteenpäin Eleusiin pyhää tietä. Nuoria miehiä liittyi juoksemaan kilpaa hevosten kanssa, talonpoikia tuli taloistaan huudellen kysymyksiä. Mutta tomupilvi kulki eteenpäin eikä antanut muuta vastausta kuin kumean kavionkapseen. Vasta aivan kaupungin edustalla tomupilvi haihtui ja väkijoukko, joka väistyi sivuun, voi erottaa ratsastajan.
Hänellä oli yllänsä purppuranvärinen asetakki. Pöly oli kertynyt kuin taikinaksi ratsun hikiselle selälle. Mutta ratsastajalla oli yhä raskas kypäränsä päässänsä eikä hän hiljentänyt vauhtiansa. Hänen kasvonsa olivat melkein mustanruskeat. Hän istui suorana satulassa ja sääret olivat kiinteästi ratsun kyljissä. Ympärillä satoi huutoja: Mistä? — Mikä sanoma? — Ettekö näe, että hän on punainen kuin purppurasimpukka. — Ei, Spartan verivelliin hän on kastettu. — Niinpä niin, hänen nenänsä on litistynyt niinkuin kaikkien spartalaisten. Ne ruhjovat nenäluunsa nyrkkeilyissään. — Seis, mies! Etkö voi vastata? — Vai etkö tulekaan Spartasta? — Vai persialaisilleko sinä sanaa vietkin. Silloin olet väärällä tiellä. — Kierrä toista tietä! Pohjoiseen! — Kohteliaisuutesi ilmaisee kyllä syntyperäsi. — Lakedaimonilaiset ehkä leikkaavat kielen lähettiläiltään, jotta he eivät matkalla lörpöttele.
Ratsastajan kasvoissa ei ilmekään muuttunut. Hän ratsasti suoraa tietänsä niin lujana, että ne kädet, jotka ojentuivat pysähdyttämään ratsua suitsiin tarttuen, saivat koskettaa vain hevosen häntää. Dipylonin kohdalla hän pysähtyi vartijan eteen, jolla oli keihäät kainalossaan ja joka käskien ojensi oikean käsivartensa häntä kohden. Hän ei noussut ratsunsa selästä, vaan sanoi lyhyesti: Vie minut Buleuterioon. Ja niin hän ratsasti läpi portin, niin että vartijan täytyi juosta pysyäksensä hänen jäljessään. Ei sanaakaan saatu kuulla hänen suustaan, ennenkuin hän seisoi arkonttien edessä ja kurkku käheänä pitkän pölyisen ratsastuksen jälkeen lausui: "Lakedaimonin kuninkaat Kleomenes ja Leotykides lähettävät ateenalaisille sanan, että lakedaimonilaiset eivät saata lähteä sotaan, ennenkuin kuu on täysi."
Sen enempää hän ei sanonut. Mutta Ateena sai paljon puheenaihetta. Oli pisteliäs teko heidän Feidippidestään kohtaan, että vastausta ei tuotu juosten. Lakedaimonilaiset olivat käytännöllistä kansaa, jotka eivät kerskumista rakastaneet. He eivät pitäneet juoksukilpailuja sota-aikoina. Ratsastava airut oli sekä nopeampi että luotettavampi ja hevosen elämä oli halvempi kuin ihmisen. Mutta mikä musta ja yksinkertainen taikausko lieneekään Eurotaan rannoilla vallinnut, kun he eivät uskaltaneet taistella, ennenkuin kuun kehä täyttyi. Ja mikähän oraakkeli niin tyhmiä neuvoja antoi?
XV.
Marathon.
Seuraavana aamuna auringon noustessa marssi Ateenan asekuntoinen väki sotatantereelle Kefisoksen tietä. Koko kaupunki saatteli sitä matkaan. Joka strateegilla oli johdossaan tuhat hopliittia. Täysissä sotavarustuksissa, helisevissä panssareissa ja luustoissa, miekka, keihäs ja raskas pronssikilpi aseinaan he marssivat eteenpäin. Kymmenentuhatta raskasaseista, itsetietoista ja ylpeätä miestä, attikalaisen maan omistajia ja viljelijöitä. Vain maan valtiaat olivat kyllin arvokkaat maata puolustamaan. Kauppiaat ja käsityöläiset olivat niinkuin pikkuporvarikin sotapalveluksesta vapautetut. Niinkuin Homeros oli laulanut: viljassa urhojen ydin — niin nämä miehet, joiden omaa oli maa ja sen sato, olivat kansan ydin ja valtion turva.
Niinkuin juhlakulkue marssi puolustajain joukko kaupungista. Juhlahetki oli painanut kauniin kypärän heidän kulmillensa. Kypäränharjat välkkyivät auringossa. Naiset seurasivat kulkuetta, lapsia juoksi sivulla, vanhuksia seisoi pitkiin kainalosauvoihinsa nojaten, terveyttä matkalle toivottaen, kyynelten vyöryessä harmaille parroille. Miltiades kulki niinkuin muutkin sotapäälliköt jalkaisin ja kantoi itse kaikkia aseitansa. Hän kiitti eläköönhuudoista kohottamalla keihästä oikeassa kädessään. Vain kerran hän kääntyi, osoitti Akropoliin auringonvalaisemaa kalliota ja huusi: "Jumalatar suojelkoon linnaansa ja kaupunkiansa! Persialaiset eivät pääse hänen temppeliinsä muuten kuin meidän ruumiittemme yli."
Tien tomussa päilyivät kastehelmet. Aurinko paahtoi kuumasti. Mutta Kefisos-laaksosta puhalteli tuulenhenki läpi öljypuumetsän. Silmät tervehtivät Akadeinoksen pyhää puistoa, ja Kolonos-kunnaalta tuprusi savua Poseidon Hippioksen alttarilta. Sitten tuli kauniisti viheriöivä Demeterin kumpu, tumma silkkiäispuun lehdistä. Talonpoikia tuli kantaen vasuja täynnä kiiltävän mustia marjoja virvoittamaan lähtijöitä. Mehiläiset surisivat. Tuuli toi rinteiltä viininlehväin maustaman henkäyksen. Aurinko sulatteli kultaista valoansa juoksemaan yli kaikkien sinipunervain vuorenharjujen, joiden jyrkänteet siinsivät sinisinä ja ääriviivat loistivat. Hopliittien jokainen marssiaskel täytti heidän rintansa ilolla siitä, että se maa, jolla he kulkivat, oli heidän omansa ja että he tunsivat maan ikivanhojen kasvojen jokaisen juovan.
Viimeisenä kulki kuormasto, kuljettaen kaikenlaisia varastoja. Mutta lisäksi oli kullakin raskasaseisella seuralaisenansa kilvenkantaja. Narkissos oli ilmoittautunut palvelukseen, ja itse polemarkki oli hänet hyväksynyt, huomaten hänen kauniin, sorean kasvunsa.
Eläköönhuudot ja onnentoivotukset matkaanlähtevälle sotajoukolle olivat vaienneet. Tomu nieli sen kulun. Öljymetsä ei antanut varjoa, mutta nyt alkoi auringon loisto suuntautua Pentelikon-vuoreen. Hopliitit antoivat aseensa pois. Levähdettiin ja aterioitiin. Sitten lähdettiin matkaan jälleen kukin fyle erikseen.
Narkissos kulki kantaen polemarkin kilpeä ja pitkää keihästä. Polemarkki viittasi eräälle kuormarengille, laski kätensä Narkissoksen olalle sanoen: "Sinä olet hyvä kantaja. Mutta on sinulla parempikin tehtävä kuin olla kuormajuhtana. Anna tänne! Anna tämän miehen ottaa taakkasi. Juokse ylös Brilettoksen huipulle ja ole siellä iltaan. Katsele joka taholle ja ilmoita minulle, mitä näet. Tutki, onko persialaisia tahi persialaisystäviä huipulla. Mutta auringon laskiessa on sinun oltava minun luonani Marathonissa."
Narkissos oli ylpeä tehtävästä ja alkoi kepein jaloin juosta ylöspäin. Pian pääsi hän honkametsäin varjoihin. Ilma raitistui ja oheni. Havuneulaset tekivät polut liukkaiksi. Silloin tällöin vilisi hieno vesisuoni kuin teräskäärme alas paahtunutta kalliota. Pieniin kosteihin kuoppiin kokoontui vähän vettä ja teki sammalen vihreäksi. Keltaisen ja kankean ohdakekukan sijalle ilmaantui rehevä ja mehuinen asfodelos — hän taittoi murean varren ja imi mehun kuin salaatista. Ampiaiset surisivat villien viikunapuiden lehvissä.
Hän oli jo niin korkealla, että näki ateenalaisten ryömivän pieninä kuin muurahaiset laakson varjossa. Yhä korkeammalle hän nousi läpi kaunisten metsäin, joiden ilmaa oli virkistävä hengittää, Avoimilla päivillä vilisi mehiläisiä. Vuohet ja muut eläimet pakenivat, kun hän näyttäytyi — ja ihmisetkin, jotka paimensivat niitä tahi vaelsivat ympäri ilman laumaa. Arkailivatko ne häntä, kuin hän olisi ollut meedialainen? Vai olivatko ne itse meedialaisia tahi meedialaisystäviä vakoilemassa vuorella? Vähitellen loppui metsä ja valkeita juovia ilmaantui vuoren pintaan, vanhempia tahi uudempia leikkauksia, jotka paljastivat syvällä piilevät marmorivuoret — keltatäpläiset, niinkuin juoksevan ruosteen likaamat. Ei kukaan tehnyt työtä kaivoksissa. Ateenalla oli muuta ajattelemista kuin marmorin louhintaa Peisistratoksen kauan sitten aloittamiin temppelirakennuksiin ja alttareihin. Hänen täytyi kiertää kaukaa kuilujen sivu; marmorinsekaisia kivisiruja vyöryi ja rasahteli hänen askeltensa alla. Mutta vihdoin hän oli perillä, kuumana helteestä ja janosta, ylimmällä huipulla ja avasi silmänsä ahmiaksensa näkyä joka taholla ympärillänsä.
Attika! Attika! Hän tunsi itsensä ateenalaiseksi tämän nähdessään. Meren ja vuorten keskellä siinsi tuo tarkka-äärinen maa hänen allansa joka puolella. Kaikkialla sinersivät vuoret, kaikkialla välkkyivät vedet. Koko Hellaanko hän siis tästä saattoi nähdä? Lännen ilmalla häipyi Korinton kannas kapeaksi vyöksi, joka liitti Peloponnesoksen Attikan vuoriin. Luoteessa näkyi Parnes-harju. Sininen auer tuolla kaukana lainehti Thessaliaa kohden. Mutta itäpohjan puolella juoksi suunnattoman pitkä juova merta rannikon ja käärmeenmuotoisen saaren välillä, jonka harjanne oli korkea — se lienee ollut Euboia. Etelässä päin hän näki Ateenan vuoripylväät Hymettoksen ja Lykabettoksen, sieltä katsoen matalia pieniä kunnaita, ja hän saattoi erottaa Akropoliin miekannupun, joka nousi valkean rakennusryhmän keskeltä. Öljymetsä mateli niinkuin sinivihreä toukka alas kohden kaupunkia.
Hän pysähdytti katseensa lennon ja antoi sen vaipua alas vuoren pohjoista rinnettä. Hän näki hopliittien marssivan pienissä kyhmyisissä neliöissä alas kohden laveata tasankoa. Ja — Zeus avita! — rannanreunassa aivan alhaalla laajan, avoimen lahden rannalla — siellä oli persialaisten leiri. Hänen sydämensä alkoi lyödä. Kas, teltta teltan vieressä loputtomissa riveissä niinkuin kenno kennossa ampiaispesässä. Ja meren ulapalla kolmisoutiot purjeettomina, mastotkin laskettuina, suunnaton rivi väläjäviä laivanrunkoja — pitkin rantaa valkea päärme haaskalokkeja, jotka makasivat siipiään levähdyttäen.
Airot olivat levällään molemmin puolin niinkuin kalan piikkievät. Terävällä katseellaan Narkissos huomasi, että ne olivat asetetut perä rannan hiekkaa vasten — valmiina lähtemään ulapalle jälleen. Mutta ulkoa tummansiniseltä mereltä tuli purjeita lentäen — kuin valkeita perhosia — nopeakulkuisia laivoja, sanantuojia saarten suuresta hajanaisesta parvesta.
Valtavan suuria lintuparvia lensi yli hänen allansa olevan kalliorinteen, pieniä, lyhytsiipisiä surisevia lentäjiä, jotka hajaantuivat yli punaisen kalkkikiven niinkuin pilvi pieniä mustia täpliä. Mutta päänsä päältä hän kuuli voimakasta hidasta lentoa. Kuului vihlovan terävää kirkunaa ilmasta, ja äkkiä suhahti hänen ohitsensa suuria petolintuja, joiden kaula oli alaston ja pitkä kuin käärme. Hänen katseensa seurasi niitä ja näki niiden laskeutuvan suurelle risuläjälle, jonka hän vasta silloin huomasi.
Hän meni lähemmäksi. Linnut väistyivät kömpelösti syrjään, ne koukistelivat punalihaisia kaulojansa ja tuijottivat alas Marathonin lahtea kohden vihlovan ahnas nälkä kesyttömissä keltareunaisissa silmissään.
Risut näyttivät läjätyn äskettäin ja niihin oli sekoitettu paljon rutikuivia käpyjä. Se näytti olevan nuotio, valmis sytytettäväksi. Narkissos huomasi, että siinä juuri oli Brilettoksen korkein kohta, josta näki yhtä hyvin Marathonin tasangolle kuin Kefisos-laaksoonkin ja Ateenan Akropolis-kalliolle. Risuläjän viereen oli suurten kivien ja köyden avulla pystytetty korkea honka. Narkissos jatkoi etsintäänsä ja löysi risukasan alle kätketyn valtavan suuren pyöreän kilven, joka loisti kuin aurinko.
Auringon laskiessa hän tuli ateenalaisten jälkijoukossa Marathonin luona olevaan Herakleen lehtoon. Sinne leiriydyttiin yöksi. Hän tapasi polemarkin seisomasta lähteen äärellä juoden kädestään. — "Juo sinäkin!" sanoi hän Narkissokselle, "ja kerro sitten, mitä olet nähnyt." Narkissos joi ja sanoi:
"Herra, persialaislaivasto on yhtenä ainoana ketjuna, mutta kolmisoutioiden keula on ulapallepäin."
"Aivan niin!" sanoi polemarkki ja hymyili. "Se on selkä meihin päin voidakseen paeta niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta tapasitko persialaisia Brilettoksen huipulta?"
"En herra, en persialaisia, mutta kyllä niiden ruumiinsyöjiä. Korppikotkat istuivat siellä huipulla odottamassa haaskoja."
"Ja muuta et nähnyt?"
"Kyllä, rovion, äskettäin risuista kootun. Ja sen lisäksi tämän kilven."
Ja Narkissos näytti suuren, pyöreän ja loistavan kilven, jonka oli laahannut mukanaan vuorelta.
"Herakles avita, käskinkö sinua tuomaan vuoren huippuakin tänne alas?" kysyi Kallimakhos ja nosti kilpeä korkealle käsissään. "Pane se paikallensa jälleen, mistä sen otitkin. Ja ole siellä ylhäällä joka yö ja tuo minulle sana joka aamu."
Narkissos vei vielä samana yönä kilven takaisin ja pani sen sinne, mistä oli sen ottanut.
Seuraavat päivät pysyivät ateenalaiset hiljaa pyhässä lehdossansa, joka oli kunnaalla, mistä näkyi koko tasanko. Persialaiset eivät näyttäneet liikkuvan siellä alhaalla. Aamuin ja illoin kuuluivat heidän barbaarikansalle ominaiset merkkipuhalluksensa, joita helleenit eivät ymmärtäneet. Laivatkin pysyivät liikkumatta. Mutta Ateenan strateegit pitivät joka päivä sotaneuvottelua Herakleen alttarin ääressä. Siihen oli erotettu niin laaja piiri, ettei voinut kuulua sen ulkopuolelle mitään, mitä sotaneuvostossa sanottiin.
Hopliitit käyttivät odotusaikaa voimiensa vahvistamiseen ja aseiden somistamiseen. Ei kukaan tietänyt, milloin rajuilma puhkeaisi.
Etäällä lännessä nähtiin odottamatta keihäänkärkiä välähtävän Parnes-vuoren suojasta. Kohta nähtiin sen olevan marssiva sotajoukko. Ylhäältä Herakleen lehdosta sitä tarkasteltiin ja arvailtiin tuliko se Thebasta vai vielä kauempaa. Kaikkien katseet olivat suunnatut länteen, mutta kukaan ei saanut lupaa rientää tulijoita vastaan. Kaikki fylet ottivat aseensa ja järjestyivät. Kilvet kohotettiin laskevaa aurinkoa kohden ja keihäät ojennettiin suoraan ilmaan, pystyyn oikealle olkapäälle. Salpinksit soivat. Polemarkki tarttui puhetorveen ja puhui tulijoille useamman stadionin päästä: "Hellaan miehet, mistä tulette?"
Silloin hopliittijoukkue pysähtyi ja ojensi keihäänsä ilmaan samalla tavalla — yht'äkkiä ne putkahtivat esiin kuin kultatähkäiset viljankorret, ja pauhuna kuului huuto, ilman puhetorvea, boiotialaisella kansanmurteella: "Ateenan veljet, Plataia lähettää teille avuksi kaiken asekuntoisen nuoren väkensä, tuhannen miestä, yhteistä persialaista vainolaista vastaan."
Riemuhuuto kajahti ateenalaisten joukosta ja he syöksyivät Plataian miehiä vastaan ja syleilivät heitä kuin veljiä.
Sinä iltana he menivät varhain levolle. Useimmat nukkuivat taivasalla aseet sivullansa. Kaikki tiesivät, että Miltiadeelle olivat muut strateegit luovuttaneet ylijohdon, mutta että hän ei tahtonut ryhtyä taisteluun niinä päivinä, joina muilla oli oikeus määräysten antamiseen. Mutta seuraava päivä oli hänen. Kaikki aavistivat, että myrsky puhkeaisi seuraavana päivänä. Auringon noustessa sanottiin strateegin ilmoittavan, mitä tapahtuisi.
"Narkissos", sanoi polemarkki, "nyt tiedämme, mikä Hippiaan kavaltajajoukkiolla Ateenassa on mielessä. Huomisen aamun koittaessa ne aikovat Brilettoksen huipulta antaa persialaisten laivastolle merkin, jotta ne nostavat ankkurit ja purjehtivat Sunionin ympäri Faleronia kohden yllättämään ja valtaamaan Ateenaa; sillä aikaa taistelevat persialaiset täällä Marathonin luona meitä vastaan. Minä olisin jo kauan aikaa sitten antanut hävittää heidän salaiset valmistuksensa Brilettoksen huipulla, mutta siitä olisi näkynyt, että juoni on tullut ilmi, ja Ateenan meedialaisystävät olisivat saaneet aikaa uusien ansojen punomiseen. Tänä yönä sen täytyy tapahtua. Ota kymmenen minun helooteistani kanssasi ja hajoita rovio, niin että siellä ei ole tikkuakaan tulenottavaa sytytettävänä eikä kilpeä näytettävänä. Ja tule nopeasti takaisin."
Narkissos poistui tyveneen helteiseen iltaan.
Miltiades valvoi koko yön. Vielä kerran hän ajatteli suunnitelmansa alusta loppuun. Hän tiesi, että pimeässä kaikki näkyy selvemmin, tähtivalossa löytää ajatusvirheen helpommin kuin auringon loisteessa.
Päivän koitossa piti persialaisen sotajoukon toisen puoliskon olla taisteluvalmiina teittäin edustalla houkuttelemassa ateenalaisia muka ratkaisevaan taisteluun; toinen puolisko taas vietti yönsä laivoissa valmiina purjehtimaan Ateenaan ja odotti vain merkkejä Brilettoksen huipulta saadaksensa tietää, oliko tullut oikea hetki rientää Ateenaa vastaan ja vallata kaupunki, sillä aikaa kuin ateenalaisten sotajoukolla oli tekemistä taistelussa Marathonin luona. Ei ollut muuta keinoa kuin yllättää persialaiset ja antaa heille sellainen isku, joka veisi voimat.
Vähän puoliyön jälkeen pääsi Narkissos kuormarenkiensä kanssa Brilettoksen huipulle, hakkasi maahan vartijat, jotka nukkuivat rovion ääressä, ja hajoitti sitten rovion joka puolelle, kaasi honkariu'un ja syöksi suuren kilven syvimpään kuiluun, minkä löysi. Kilpi lauloi kuin turmalintu yössä. Sitten hän lähti laskeutumaan. Jo ennen auringon nousua ehti hän näkemään ateenalaisten lähtevän liikkeelle Herakleen lehdosta ja harvassa joukossa, ohuessa aaltoilevassa ketjussa, joka oli ohuin keskikohdaltaan, pikamarssissa laineen tavoin syöksyvän persialaisia vastaan, jotka paraikaa järjestelivät suunnattomia joukkojansa telttojen edustalle.
Narkissos ja kuormastosotilaat kiiruhtivat kulkuaan, niinkuin olisivat olleet mukana hyökkäyksessä. Keihäät ojossa nähtiin ateenalaisten juoksevan yli tasangon; heidän takanaan heiluttivat helootit linkojansa. Kivet lentelivät pieninä pisteinä ilmassa ja kulkivat pitkissä kaarissa yli helleenien päiden pudotaksensa persialaisten neliönmuotoisiin joukkoihin. Vastaus tuli samassa hetkessä. Tiheitä sirajavien nuolten parvia nousi saakilaisten jousimiesten joukosta. Ne olivat kuin kiitäviä lintuparvia, jotka lensivät hyökkääviä hopliitteja vasten kasvoja. Mutta nuolisade toisensa jälkeen kulki läpi joukon, eikä heidän riveihinsä näkynyt aukkoja syntyvän; he riensivät pysähtymättä eteenpäin. Näkyi vain sotisopien luulevyjen sekavaa vilkettä ja tuossa tuokiossa pusertui ohut rintama persialaisten sullottujen laumojen pintaan. Keskustassa näytti siltä, kuin olisi vihollislauma ne hajoittanut ja nielaissut, mutta sivustat painuivat väkivoimalla kaaressa eteenpäin, mursivat vainolaisen siivet ja sulkeutuivat kuristaen persialaisten keskustan ympärille.
Taistelun kulkua ei enää voinut erottaa. Narkissos juoksi kuin hengen edestä. Hän kuuli jo kilpien kumajavan — keihäät iskivät, miekat pistivät ja kypärät soivat, kun niihin sattui. Eteen ja takaisin lainehtivat joukot peittyivät pölypilveen.
Mutta yht'äkkiä alkoi pakolaisia luikkia takaperin — ensin jousimiehet, jotka olivat heittäneet kaarensa menemään. Teltat estivät jonkun aikaa tätä pakoa näkymästä. Mutta sitten alkoi rannalla vilistä. Vain yksi ainoa pakotie oli tarjona. Pohjoisessa oleva suo vangitsi pakenijat pohjattomaan liejuunsa. Hopliitit seurasivat heitä läpi leirin ja ajoivat edellänsä rannalle, meren äyräälle, laivojen luokse, joita nyt alettiin huovata maalle päin, ottamaan suojaansa pakenevia. Vedessä rintaa myöten persialaiset takertuivat kuin kouristuksessa laivoihin ja antoivat vetää itsensä ylös airoilla ja köysillä. Mutta pian sen jälkeen ehtivät takaa-ajajatkin laivoille. Ne lähtivät soutamaan rannasta ja riensivät pelastavaa ulappaa kohden.
Kun Narkissos aivan hengästyneenä pitkästä juoksusta saapui tasangolle, oli taistelu jo päättynyt. Telttain välissä, suossa ja rannalla makasi persialaisten kaatuneita niinkuin niitettyä kaislaa. Ateenalaiset pistelivät vielä keihäin ja miekoin ja sammuttivat jokaisen, joka liikahti. Oli niinkuin olisi tapettu delfiinejä, joita aallot ovat tuoneet rannalle. Heidän nahkalla verhotut pajukilpensä olivat silvotut, keltaiset kädet puristivat lyhyitä miekkoja tahi käyräkalpoja. Narkissos ihmetteli niiden koruompeleisia juhlapukuja, pitkähihaisia takkeja, jotka jatkuivat yli pään kummallisina tupsulakkeina, nuoralla kiinnikurottuja housuja, heidän ranne- ja nilkkarenkaitaan, kultaketjuja ja muita koristeita.
Telttain välissä lepäsi polemarkki Kallimakhos, kahden persialaisen keihään lävistämänä. Kuoleman verhoa tuskin näkyi hänen silmillänsä — ne katsoivat Brilettos-vuorta, josta ei rovio ollut loistanut eikä merkkiä ollut tullut laivojen lähteä. Mutta mitä tuo merkitsi? Tuliko polemarkin silmiin yht'äkkiä voimakkaampi katse, välähtivätkö hänen kangistuneet kaulalihaksensa? Narkissos seurasi hänen katsettansa ja näki liekin leimahtavan sieltä suoraan etelästä, niinkuin auringon sytyttämänä. Vähän sen jälkeen nousi savupatsas, joka oli niinkuin kypäräntöyhtö vuorenhuipun ympärillä, ja keskeltä savua näkyi yht'äkkiä voimakas valonloiste.
Ja meren ulapalla olevat persialaiset, jotka kauan olivat turhaan odottaneet airot ylhäällä, näkivät yht'äkkiä sovitun merkin, ja heidän sadat kolmisoutionsa lähtivät yht'aikaa liikkeelle. Airot nousivat ja laskivat jälleen meren peilipintaa ja lipuivat hiljalleen etelään.
Mutta Kallimakhos katsoi yhä, niinkuin ei olisi uskonut omia sammuneita silmiään. Ja Narkissos katsoi: kavaltajat olivat kuitenkin antaneet persialaisille sovitun merkin monta tuntia liian myöhään. Nyt, kun nämä vihdoin purjehtivat etelää kohden, olivat ateenalaiset jo päässeet voittajiksi Marathonin luona.
Hän veti toisen keihäistä ulos haavasta. Veri hulvahti jäljessä niinkuin hitaasti juoksevasta sameasta lähteestä. Mutta mitään elonmerkkiä ei jäykistyneisiin jäseniin ilmestynyt. Avoimesta katseesta näytti elämä ikäänkuin paenneen ylös Brilettokselle sieltä katselemaan toisella puolella olevaa kaupunkia kohden, joka lepäsi puolipäivän auringossa kohtaloansa aavistamatta.
Mutta Miltiades aavisti, kun hän näki persialaisten kolmisoutioiden poistuvan. Tuolta ylhäältä annetut merkit ilmaisivat niille, että kavaltajat odottivat heitä kaupungissa ja että hyökkäystä tuettaisiin itse muurien sisäpuoleltakin. Datis ohjasi nyt laivansa Faleronia kohden. Kaikin airoin riennettiin nyt yllättämään kaupunkia. Senvuoksi kutsui hän luoksensa juoksijan ja käski hänen rientää ennakolta kaupunkiin viemään sanomaa siitä ylväästä voitosta, jonka he olivat juuri saaneet. Itse kokosi hän sotajoukon kiiruhtamaan pikamarssissa Ateenaan, ja iltapäivän polttavassa auringossa johti hän takaisin hopliitit, jotka vielä höyrysivät taistelun kuumuudesta, aseet vielä verestä kosteina ja nuolia riippuen kiivissä.
Mutta taistelutanterelle jäivät ruumisjoukkojen keskelle Aristeides ja hänen fylensä. Suon yllä kaartelivat jo Brilettoksen korppikotkat ja iskivät saaliiseensa, persialaisiin, jotka olivat kiinni liejussa kuin ampiaiset mehiläiskennoissa voimatta enää pistää. Myös teittäin edustalla ja leirin alueella sekä pitkin rantaa makasi ruumiita hajallansa verisen käsikähmän kaatamina. Musertuneissa, päähinevaatteiden verhoamissa aivoissa olivat vielä linkokivet kiinni kuin kiilat, mustista parroista valui veri. Hopliittien pitkät keihäät olivat kekonaan lävistäneet suojattomat ruumiit. Kalkinvalkeat kasvot olivat alkaneet turvota ja käydä sinisiksi. Ja helootit kulkivat ruumiilta ruumiille kooten viittoihinsa ketjuja, rannerenkaita ja käyriä miekkoja sekä sinettikiviä keltaisista sormista.
Aristeides oli sulkenut polemarkin silmät ja antanut laskea hänet suurista attikalaisista pronssikilvistä muodostetuille paareille. Senjälkeen antoi hän koota kaatuneiden Hellaan miesten ruumiit. Kuoppa kaivettiin ja siihen tuotiin merihiekkaa; sille ladottiin kuivista risuista, jotka saatiin Herakleen lehdosta, yhteinen rovio; sille laskettiin kaatuneet pitkiin riveihin kasvot etelään päin. Lähelle sitä kasattiin suuresta persialaissaaliista voitonmerkkejä, joita myöskin leiristä tuotiin. Siinä lepäsivät hopliitit täysissä varustuksissaan käsien kankeat jääsormet keihäänvarsia puristaen. Mutta suuri persialaisruumisten joukko laahattiin läjissä pois suohon, kunnes niistä syntyi löyhkäävä lihavuori. Ja korppikotkat saivat yksinoikeuden heidän yhteishautaansa, helleenit eivät loukanneet persialaisten pyhää tulta syöttämällä sille heidän saastaisia ruhojansa. Mutta kun aurinko laski, niin he kokoontuivat sille suurelle roviohaudalle, jossa heidän kansansa miehet lepäsivät. Ja tulen puihin tarttuessa he ottivat kypärät päästä ja lauloivat kuolinlaulun. Rovio loisti, he ruokkivat sitä pienten hauta-lekytostensa öljyllä, he uhrasivat vainajille virtana maitoa ja viiniä, ja kun roihu lakkasi, heittivät he astiat hautaan vaalenneille luille; kaksikorvainen amfora pystytettiin polemarkki Kallimakhon tuhalle, ja kohta sen jälkeen he alkoivat luoda siihen maata ja koroittaa hautaa valtavaksi kummuksi; silloin kuu kohosi Marathon-lähden takaa ja pyhitti taistelukentän lempeällä varjovalollansa.
Rannalla oli vielä seitsemän kolmisoutiota, jotka eivät olleet ehtineet paeta rantahietikosta. Airot olivat kummasti harallaan kuin piikkisian pistimet. Soututeljoilla istuivat merimiehet, surmattuina ahtaisiin lokeroihinsa ylhäältä päin annetuilla keihäänpistoilla. Niiden kahleet oli viilalla katkottava, ennenkuin ruumiit voitiin vetää ylös. Narkissos meni Aristeideen luokse ja ilmoitti, että yhdessä laivassa oli omituinen lasti. Soutajat istuivat nimittäin suunnattomalla marmoriharkolla.
Silloin strateegi hymyili lempeätä hienoa hymyänsä ja sanoi: Eikö kuolevien kohtalo ole kumma? Kun persialaiset purjehtivat tänne kukistamaan Hellasta, muistivat he matkalla ottaa Paroksesta marmoriakin, kohottaaksensa siitä muistomerkin voiton kunniaksi, jonka tiesivät saavansa. Mutta jumalat ovat saattaneet heidän suunnitelmansa häpeään ja ovat määränneet, että heidän piti tuoman meille marmoria, josta voimme veistää kuvapatsaita Nemesiille.
Ja Aristeides lähti ylös Herakleen lehtoon ja uhrasi ja rukoili isiensä kaupungin puolesta, jonka kohtaloa tällä hetkellä ei kukaan tietänyt.
Mutta samaan aikaan Miltiades ehti Kefision-laaksosta sotajoukon kanssa Ateenan porteille ja vastaanotettiin riemulla. Juoksija oli jo pitkän aikaa ennemmin tuonut sanoman taistelusta ja voitosta, ja nyt päätti hopliittien paluu onnekkaan päivän.
Ateenan huuhkajat huusivat kirkuen Akropoliin ympärillä läpi yön. Mutta ei yksikään kuolevainen aavistanut, mitä aamunkoitto mukanansa toisi. Kolmisoutiot kulkivat kiitäen tuolla aaltoilevalla merellä. Auringon laskiessa saapuivat persialaisten laivat Faleronin satamaan, mutta heidät yllätti odottamaton näky: koko rantaäyräs kuin yksi ainoa ihmismuuri. Miltiadeen hopliitit seisoivat keihäät tanassa ja kilpi kilven kyljessä ja katselivat vartijasilmin kohden persialaislaivastoa.
Silloin Datis ja Hippias ymmärsivät, että oli mennyt viimeinenkin toivo päästä maihin ja hyökätä kaupunkiin. Kaukaa näkyivät jo Peloponnesoksen falangit välkkyvän päivänpaisteessa matkalla avuksi. Silloin kolmisoutiot lähtivät liikkeelle ja sousivat jälleen pois, kohti meren ulappaa ja Aasian satamia.
Mutta Eleusiin pyhää tietä tuli marssien kaksituhatta spartalaista, jotka kolmessa päivässä olivat kulkeneet Spartasta, kaksitoistasataa stadionia eli 30 penikulmaa, vähintäkään valittamatta väsymystä tahi vaivaa.
Kun he saapuivat, näkivät he vain poistuvien persialaislaivojen viimeisen vilahduksen.
XVI.
Hades.
Vaara oli ohitse. Ja taas Narkissos aloitti vaelluksensa.
Hän kulki pitkin pyhää tietä Eleusista kohden, läpi Dafne-solan. Hän näki jo edessään Salamiin lahden, jonka sininen pinta välkkyi etelässä kalliorantaan keskellä, niiden ylt'ympäri sulkemana, niinkuin olisi ollut tyven ja syvä vuorijärvi.
Kahta salaisuutta hän alati mielessänsä hautoi. Peläten ja arkana ja kuitenkin uteliaana hän etsi kuin taikavoiman vetämänä niitä paikkoja, joissa tiesi noiden salaisuuksien piileksivän. Afroditen temppelissä hän ei koskaan vielä ollut käynyt. Hänen esikartanossansa hän oli tuntenut vain epämiellyttävää tunnetta ja inhoa. Kun hän mielessänsä kuvitteli alastonta kohtausta itsensä jumalattaren kanssa, tunsi hän häpeää, niinkuin olisi ajatellut häpeällistä ja eläimellistä mysteriota. Ja taas tunsi hän olemuksensa salaisimpia syvyyksiä raakojen kynsien kouristavan.
Hän pysähtyi ja nojasi vuorenseinään katsellen ulapalle. Olikohan Afrodite muuta kuin vaahtoa, joka kuohuista nousi rannalle, kuplakukkasia, jotka syntyivät ja särkyivät, halua, joka syntyy miesten veressä ja joka kuolee jälleen niinkuin muutkin ruumiissa liikkuvat luonnonvietit? Ne nuoret miehet, jotka siitä puhuivat, vakuuttivat aina, että aina jäi jäljelle vain tylsä kyllästys niiden naisen syleilyjen jälkeen, joilla he jäähdyttelivät verensä tulta; herpautumiseen liittyi suorastaan inho sitä helmaa kohtaan, joka heissä eläimellisen himon synnytti.
Kun Ateenan koristellut ja ihomaalilla kaunistellut hetairat lähettivät hänelle kiihoittavia silmäyksiänsä ja välähdyksittäin ja harkituin paljastuksin näyttelivät hänelle pehmeänvalkeita velttoja muotojansa, tunsi hän jonkunlaista inhoa. Niiden punaiset lemmenomenat eivät häntä houkutelleet. Omenatkin, siunauksen hedelmät, inhoittivat häntä. Jos hänellä oli halu ilahduttaa mieltänsä puhtaalla kauneudella, piti hänen katsoa kauniskasvuisen nuorukaisen sopusuhtaisen kiinteätä ruumista ja viivojen sointuisia suhteita. Se oli yhtä vahvistavaa ja raikasta kuin katsella hohtavia, melkein kuin pronssista valettuja lehviä, joiden värivälkkeiset kiehkurat kaunistivat laakerien ja myrttien oksia. Miehekästä, harkiten koottua sopusointua, eikä kiimaa, sellaista kuin pukkien ja hirvien. Ei huimausta ja humalaa, vaan kirkkautta ja rauhaa. Hän oli iloksensa omassa joukossansa, nuorten miesten, joiden siveä ankaruus ilmaiseikse liikkeiden puhtaassa sulossa, käsivarsien asennon kylmässä terveydessä, rinnan plastillisissa kaarissa, säärten kaunissuhteisissa viivoissa. Kuinka nautinnollista olikaan vaihtaa ajatuksia sellaisten miesten kanssa, joilla niinkuin hänellä itsellään oli tämä himottoman raikas päivänkirkkaus mielessänsä.
Mutta Afrodite? Eikö hän ollut aaltoja ja ryöppyjä, kuumetta ja sairautta? Eikö hänen nimensä tietänyt unettomia öitä ja pahoja unia, pistävää kipua, humalaa ja viettien vetoa? Panssariverhoisessa neitseellisessä Athenessa ei ollut ainoatakaan piirrettä hänen himokasta alastomuuttansa, ei henkäystäkään hänen raskasta makuuhuoneentuoksuansa, ei pisaraakaan hänen kiimaista vertansa…
… Ylhäällä vuorenseinämän nelikulmaisissa luolissa istui muutamia valkeita kyyhkysiä — liikkumatta vielä sittenkin, kun hän kiipeili ylös kallioonhakattua polkua. Ne eivät lähteneet lentoon, ne istuivat siellä pyrstöt häntä kohden. Kädellänsä hän tarttui yhteen ja tunsi, että se oli raskasta, auringonlämmittämää marmoria. Silloin hän vasta ymmärsi, että ne olivat jumalattaren uhrilahjoja. Yksinkertaiset palvojat toivat hänen luonnonpyhäkköönsä kömpelötekoisia kivikyyhkyjä tahi muita uhreja — lapsellisia — savesta muovaillun naisenrinnan tahi möhkäleen, jossa oli syvään painettuja reikiä, naisellisen hedelmällisyyden vertauskuvia.
Hän kulki viimeiset askelet ja oli perillä lattealla kalkkikivikalliolla, joka oli punainen kuin kastemadon liha. Niin oli, täällä oli Afroditen alttari, jota peittivät kuihtuneet ruususeppeleet ja villit niittykukkaset, maalaiskansan käsien kokoamat, jotka olivat kosteat jumalattaren kaipuusta. Rakkaudenpantteja, rakastetun antamia, joihin nenä oli painautunut, halatessansa hengittää itseensä rakastetun ruumiin suloista tuoksua, hänen lihansa ja verensä sielua.
Mutta Narkissos ei laskenut kukkasta Afroditen alttarille. Jumalatar ei saanut häntä lämpenemään. Kun hän ajatteli Nikaretea, ei hän ajatellut Afroditen tähden. Paljon voimakkaammin hänen mieltänsä kiehtoi toinen salaperäinen asia. Hän oli näkevinänsä edessänsä Marathon-haudan nuoret sotilaat, jotka makasivat mustanpunaiset haavat ammottaen ja keihäänreikiä ruumiissaan ja joiden suut huokaistessaan ulos sielun olivat jäykistyneet omituiseen sisäiseen hymyyn, autuaat ja kuitenkin ikäänkuin jokin olisi niitä katkerasti ja lohduttomasti vihoittanut. Mitä auttoivat kaikki ylistyspuheet ja pasuunantoitotukset, ettei ollut toista onnea sellaista kuin kaatua isänmaan puolesta? Sillä missä he nauttivat tätä onnea? Olihan parempi olla elävä koira kuin vaikkapa Akhilleus kuolleitten maassa. Oliko olemassa pientä rakoakaan, josta silmä saattoi pilkistää varjojen maailmaan ja nähdä, pilkoittiko Hadeksen majoihin pienintäkään himmeätä toivon kipinää?
Sentähden hän aikoi käydä Eleusiissa. Oltiin keväisten ja suurten syksyisten mysteriojuhlain välillä. Ehkäpä hierofantti vahvistaisi hänen haluansa antaa vihkiä itsensä noihin suuriin hämäriin salamenoihin.
Hän laskeutui Thrias-tasangolle ja ihasteli sen hedelmällisyyttä. Vilja lainehti joka puolella niinkuin keltainen meri, jonka yllä merituuli kiiteli, kunnes pusertui ylöspäin vasten vuorten taustaa. Niinkuin pieniä merensaaria kohoili hedelmäpuulehtoja, jotka kokosivat auringon helteen hedelmiensä punaisille poskille. Silkkiäispuut ja viikunat ja omenat viittoivat tummien lehviensä erilaisin vivahduksin. Leivot kutoivat liverrysverkkoja yli maiden, ja ohrasta nousi höyryinen huntu hedelmöittävää pölyä. Luonnon suuri ihmeellinen mysterio tapahtui hänen silmäinsä edessä. Hän ajatteli Demeteriä, joka juuri täällä oli harhaillut epätoivossansa ja hakenut ryöstettyä tytärtänsä Persefonea vaatiaksensa hänet takaisin Manalan pimeänpeittämältä jumalalta. Hän näki jumalattaren vaeltavan raskain askelin mieli maata mataen läpi vainioiden soihtu kädessänsä; savu kohosi kohden polttavaa aurinkoa, ja hän varjosti toisella kädellä punertavaluomisia silmiänsä ja katsoi kauas. Viljan keskellä kasvavat suuret unikot olivat ryöstetyn tytön verijälkiä tahi tulenkipinöitä, pudonneita Hadeksen hevosten turvista, joista pursusi kimpuittain vulkaanisten liekkien säteitä.
Allapäin Narkissos seuraili pyhää tietä, jota jumalatar kerran itse oli kulkenut. Sen viereen hän oli usein vaipunut maahan ja kostutellut sitä kyynelillä ja valittanut hätäänsä vaikeroiden tyhjään avaruuteen, missä ei kukaan kuullut. Vasta Eleusiissa oli ystävä, kuningas Keleos, häntä armahtanut ja hankkinut hänelle lepoa. Ja Iakhos oli tullut hehkuva soihtunsa kädessänsä ja auttanut häntä etsimään.
Pienen kaupungin talot nukkuivat. Koirat pysyivät makuusijoillaan varjopaikoissa ja heilauttivat vain tervehdyksen ohikulkevalle. Hän uhrasi muutamia pikkurahoja temppelinvartijalle, ennenkuin hän läpi raskaankaltevan propylaiarivin nousi pyhälle paikalle. Salamenojen temppeli vartioi luottehiansa. Muurien salamielinen kuori ympäröi sitä — ei pylväitä, jotka niinkuin metsän sali olisi tullut tulijata vastaan.
Mutta ennenkuin hän meni itse Telesterioniin, meni hän pieneen kallioluolapyhättöön, joka oli oikealla kädellä ja oli itse Hadekselle pyhitetty. Siellä ei ollut vartijoita, kallioonhakatut portaat johtivat vuorenseinien välitse sisälle, kunnes hänen edessänsä oli karkeatekoinen kalkkikivialttari, hämärän peittämä luola, ei niinkuin kylmän varjon, vaan niinkuin kuumien kirojen. Matalan alttarin takaa ammotti pimeys niinkuin haava syvälle sisäänpäin sikinsokin seisovain paasien lomitse.
Alttaripöydällä ei ollut uhrilahjoja. Mitä Hadeksen piti saaman, se heitettiin sen taakse kuin iäti pohjattomaan ahnaaseen kitaan. Se ilma, joka sieltä nousi, oli kuuma ja tuikea kuin tulikivihöyry, joskus seassa tukahduttavaa savua — tuntui niinkuin olisi valtavan palkeen veto saanut näkymättömästä roviosta kipinöitä sinkoilemaan.
Narkissos ei tietänyt, mitä Hadeksen suuhun uhrattiin. Ne lienevät olleet verisiä, kauheita lahjoja, julmuuden ja kuolevaisten itsekidutuksen jätteitä. Hän oli kuullut, että keskoiset ja kuolleenasyntyneet sitä tietä katosivat takaisin pimeyden äärettömään äidinhelmaan, josta eivät olleet voineet nousta elämän valkeuteen. Tahi ihmiset uhrasivat itsensä tuolle pohjattomalle vatsalle ja menivät vapaaehtoisesti Hadeksen majoihin, jotka ennemmin tahi myöhemmin odottavat kaikkia. Vuorenhalkeama nieli kyllä saaliinsa antamatta ääntäkään vastaukseksi. Paitsi tulikivenhöyryjä huokui nielu ruumiin löyhkää, mikä iljetti jokaista elävää olentoa, joka lähestyi.
Narkissos kumartui kauas yli alttaripöydän ja tuijotti tuohon ikuisen mätänemisen pimentojärveen. Hän löi rystysellänsä paateen. Yht'äkkiä tuli skorpioni pyrstö pystyssä mataen alttarin reunalle. Narkissos tappoi sen. Hänen silmissänsä hyppeli tulisia renkaita. Hetkinen, vilahdus vain ja elämä oli mennyt. Tuntui siltä, kuin tuo pieni elävä olisi syntynyt näyttäytyäksensä vain tuona yhtenä silmänräpäyksenä ja tullaksensa tuhotuksi.
Hän heitti sen uhriksi syvyyteen. Kuuliko hän kumean loiskahduksen manalan pikimustista järvistä? Varjojen valtakunnan elämää nielevästä haudasta kuuli hän lukemattomien myriadien syviä huokauksia ja tarkkasi kuullaksensa omien vainajiensa äänet: äidin lempeän heläjävän äänen, jossa olivat huilun kaikkein hiljaisimmat sävelet, ja isän äänen, jossa kumisi rinnan malminkaiku.
"Narkissos", kutsui se. "Narkissos!"
Hän kuuli sen niin selvästi, kuin se olisi ollut elävä olento, joka kutsui: Narkissos! Ja kuitenkin se oli vain sellaista ikävän ääntä sen suusta, joka ei enää koskaan näkisi päivänvaloa. Siellä syvyydessä olevien eloonherättämiseksi ei auttanut uhrata varissutta viljaa eikä hyytynyttä verta, ei kuoleman myrkyttyneitä nesteitä eikä syntymättömän ennen aikojaan pysähtynyttä sydäntä. Oli vain yksi ainoa kuolleita hetkeksi ravitseva aine, joka saattoi antaa heille puhekyvyn takaisin — se oli aivan elävä, huppelehtiva hurme, kun se katkaistuista valtimoista virtasi alas pimeyden kuiluun niinkuin janoiseen suuhun. Hän muisti Odysseuksen uhrin, kun hän uhrasi mustan oinaan, muisti veren vielä poreilevan lammikon, josta varjot joivat, häälyen vilisevän sankkana joukkona kuopan ympärillä. Hän näki veren elämän vuotavan varjon lukinverkko-olemukseen niinkuin punaisten kastepisarain väräjävissä langoissa: jokaisen verirahtusen imaisu synnytti sanan kuihtuneelle kielelle.
"Narkissos!"
Hän kääntyi huudahtaen. Oliko kuollut laskenut kuivat luiset kätensä hänen olkapäillensä? Oikein, siinä seisoi varjo hänen edessänsä, pitkä, ulkoa tulevan valon ympäröimä. Mutta silloin alkoi varjo nauraa:
"Kautta peloittavan Hadeksen, jonka suun edessä seisomme! Herätänkö sinut kuolemanunesta? Aioitko vapaaehtoisesti solua alas siihen maailmaan, johon vielä et moneen kymmeneen vuoteen tarvitse kuulua? Narkissos, poikani, etkö tunne minua?"
Se ei ollut manalaisen ääni. Se oli se pyöreän täyteläinen sydänvereltä tuoksahtava ääni, itsensä elämän auringon laulua täysi, jonka hän oli kuullut niin voitonriemuisena, niin nauravana vain yhden miehen suusta: Hermofantos!
Ja Hermofantos tarttui hänen käteensä kätensä täydellä, lämpimällä, lujalla otteella ja veti hänet mukanansa takaisin päivänvaloon. Leivot kehräsivät heidän päittensä päällä. Taivas valoi lämpöänsä heidän päihinsä — hetkisen kuluessa ulottui lämpö aina hänen syvimpään sydämeensä, ja Hermofantos seisoi ja hymy leikki hänen suurissa voimakkaissa silmissään ja pyöreässä punaisessa suussaan keskellä hopeaista partaa.
"Minä näin sinun kävelevän läpi kaupungin ja tunsin sinut käynnistäsi. Minä hain sinua pyhäkön tyköä, mutta täältä vasta sinut löysin. Vastakohdat hakevat toisiansa. Sillä mitä on sinun nuoruudellasi tekemistä kuolemanajatuksen kanssa? Oletko tullut Eleusiiseen vihityttämään itsesi?"
"Olen, Hermofantos, minä kaipaan sitä elämän valaistusta, jota ilman elämä on vain tyhjää orjuutta."
"Tule mukaani ja istahtakaamme tuonne ylös varjoon", sanoi Hermofantos ja meni hänen edellänsä pitkin jyrkkiä pengerportaita temppelin pohjoispuolelle, missä korkeat kypressit kutoivat viileätä, vapisevaa tuulenhenkeä. Sinne Hermofantos istui kivirahille levitettyänsä ensin viittansa aluseksi, ettei kylmettyisi. He istuivat katsellen suurta temppelikuutiota, joka kohosi monikerroksisena, mutta jota vain yhdeltä puolelta reunustivat umpimuurin edessä olevat raskaat kullanruskeat pilarit ja joka muuten näytti linnalta, niinkuin sen tarkoitus olisi ollut suojata muuriensa ja kattonsa sisälle suljettuja salaisuuksia.
Kun Narkissos oli kertonut vaellusvuosistansa ja kokemuksistansa persialaishyökkäyksen aikana, sanoi Hermofantos:
"Sinä siis arvelet, Narkissos, että se elämän viisaus, jota sinä halajat, piilee tuossa majassa niinkuin aarre, joka odottaa sinua. Ja kun nyt syksyn suuriin salamenoihin vaeltavat janoiset joukot, niin olet sinäkin oleva yksi niitä, jotka parveilevat kuin koiperhot suojatun valon ympärillä ja ikävöivät iäisen totuuden virvoitusta. Sillä tuohon paikkaan on kautta lukemattomien sukupolvien koottu ja siinä säilytetty niiden iäisyyttä ikävöiväin tunteiden symboleja, jotka yksin voivat kuolevaista lohduttaa. Katso, täältä katse kiitää Thrias-kedoille, joihin iäisyyden siemen ensin kylvettiin — sen teki Triptolemos, joka sai sen lahjaksi kiitolliselta maan äidiltä. Mutta, Narkissos, se, mitä sinulle näytetään tuossa suljetussa huoneessa, on vain iäisen pimeyden taustalla nähtävä himmeä ja pienennetty piirto sitä maailmaa, jota itse valo ja taivas täällä silmillesi laulavat. Niinkuin sen pienen jyväsen, joka syksyllä kätketään maan mustaan vakoon, puolet vuodesta makaa raskaan mullan alla, mutta keväällä sisäisen kasvuvoimansa vastustamattoman vaiston ajamana nousee takaisin valoon, samalla tavalla saattoi maan äiti saada lapsensa takaisin puoleksi vuodeksi, sittenkuin tämä oli toisen puolen vuotta viettänyt manan maiden kuninkaan, näkymättömän Hadeksen luona, joka ei koskaan päivän valoa näe. Ja tämä on meidän kuolevaisten nähtävänä iäisen kiertokulun kuvassa, sen, jonka me kaikki kerran kuljemme. Kuolema painaa meidät alas Hadeksen asuntoihin, toimettomuuden autioon ja tyhjään varjomaahan, mutta meitäkin odottaa pelastava kevät, joka nostaa meidät takaisin valoon ja elämään. Mitäpä meillä siis on kuolemasta muuta pelättävää kuin se talvi, jota joka vuosi auttamattomasti lähenemme, mutta jonka me yhtä varmasti tiedämme väistyvän uuden kevään edestä. Sano minulle, Narkissos, tähänkö kauniiseen ja kultaiseen oppiin tahdot vihkiytyä tuolla Telesterionin suuressa hämärähuoneessa?"
"Aivan niinkuin sanot, Hermofantos. Minä halajan hartaasti, että ikuinen valo poltetaan minun sieluuni!"
"Minä sanon sinulle aivan rehellisesti, Narkissos, että olet vielä liian nuori."
"Olenko liian nuori saadakseni perehtyä siihen, mitä sinä itse, oi Hermofantos, sanot kauniiksi ja kultaiseksi opiksi?"
"Et, tosin et ole, Narkissos. Mutta tätä oppia sinun tulee etsiä vielä suuremmasta temppelistä kuin se on, jonka näet tässä allasi — kellastuneena ja vanhuutensa kunniassa. Itse elämä on se ääretön temppeli, jossa me kuolevaiset joka päivä käymme koulua. Oletko sitten väsynyt käymään koulua elämän suuressa temppelissä ja luuletko voivasi hypätä yli kaiken seuraavan oppiajan ja täällä muutamassa päivässä omaksua kokonaissumman kaikkea sitä, mikä sinun pitäisi koota oman kokemuksesi avulla? Oletko väsynyt vaeltamaan, toimimaan, pyrkimään? Kahdenkymmenen vuoden iälläsi olet ainakin nähnyt paljon maailmaa etkä ole voimiasi säästänyt. Elämä ei ole osa, jonka itsellensä valitsee, vaan kokonaisuus, jonka kappale kappaleelta itsellensä kokoaa. Kaikki on sinun itse kauttasi hankittava. Sinä olet oppinut palvelemaan ja tekemään työtä. Sinä tiedät, mitä merkitsee paimentaa vuohia, karjaa, olet istunut soututeljolla ja karaissut itsesi kärsivälliseksi. Olet kantanut hopliitin aseita ja itse opetellut kevytaseisen kuria. Luuletko kahdenkymmenen vuotesi iän olevan kypsän vastaanottamaan elämän ja kuoleman mysteriota? Entä minä sitten? Lukemattomat kerrat olen vaeltanut pyhää tietä Eleusiiseen ja olen jumalattaren kärsimystien jokaisella stadionilla ajatellut, joko vihdoinkin ansaitsisin löytää, vai eikö minun vielä vuodeksi pidä tarttua soihtuun ja omin jaloin jatkaa matkaa karaistuakseni sitä varten. Ja katso — minä en vielä ole saavuttanut sitä itseluottamusta, että uskoisin olevani kypsynyt salamenoihin osalliseksi. Sen opin voima, joka meille tällä vihityllä pohjalla ilmaistaan, riippuu vain oman elämänkokemuksemme voimakkuudesta. Palkka, jonka saamme, on suhteessa yksinomaan siihen, mitä me itse olemme saaneet toimeen. Minä en ole tehnyt kyllin paljon päästäkseni pyhien salaisuuksien perille. Mutta sinä ehkä olet? Mutta eiköhän sentään, Narkissos, elämä vielä vaadi sinulta kokonaista sarjaa velvollisuuksia, joita tähän saakka olet vältellyt. Tähän saakka olet ollut kevytaseinen, kevytjalkainen, juoksija. Mutta oletko oppinut pysymään horjumatta paikallasi, kantamaan kohtalon kovaa haarniskaa, kuolemaan varustuksissasi valittamatta. Et ole, mikäli minä tiedän. Mutta sano minulle oikea asianlaita, jos erehdyn. Et puhu, tiedät minun olevan oikeassa. Elämä on pitkä, yhtenäinen koetus. Karkaise itseäsi, Narkissos. Karkaise itseäsi, tahi jumalat tekevät sen. Hanki itsellesi jumalain suosio ennättämällä itse ennen. He eivät rakasta ketään niinkuin altista ja kaikkeen hyvään valmista miestä. Sinähän pidät vaeltavasta ja liikkuvasta elämästä —"
"Aivan niinkuin sinäkin, Hermofantos."
"Mutta vaeltaminen on vetelehtimistä. Minä itse olen jo kahdennestakymmenennestä vuodestani ollut luopio. Minä olen Spartan mies, Narkissos. Poikana ja nuorukaisena sain kurini ja kasvatukseni Lakedaimonin karskissa ja ankarassa sotakoulussa. Karkasin koulusta vaeltaakseni ympäri. En tuntenut syntyneeni sotilaaksi. Minä olen kavaltanut kotivaltioltani voimani. Minä olen Spartalle velkaa elämän. Kun kerran olen vaeltanut tarpeekseni, palajan kotiin laskeakseni luuni isieni maahan. Mutta minä olen menettänyt isiltä perimäni maaosuuden. Olen Spartalle elämän velkaa; sitten saan sen takaisin. Tahdotko olla poikani, Narkissos?"
Narkissos katsoi hämmästyneenä Hermofantosta.
"Minähän en ole spartalainen", sanoi hän.
"Mutta sinusta voi tulla", hymyili Hermofantos. "Sinulla on lakedaimonilaista verta suonissasi, arvelen. Hera tiesi, eikö sinun äitisi ole minun tyttäreni. Minä olen antanut sinulle nimen, anna nyt minun myös olla isäsi sijassa. Ehkäpä tahdot olla minun poikani. Silloin kiinnittäisin uudelleen siteet isäini kaupunkiin. Minulla oli maata Lakedaimonissa. Kaksikymmentä heloottia viljeli sitä minulle. Se tulee omakseni, jos hankin itselleni ja Spartalle pojan. Lähde mukaani, niin minä hankin sen sinulle perinnöksi. Lähde sinä kahdenkymmenen vuoden iälläsi siitä, mihin minä keskeytin. Täytä se kansalaisvelvollisuus, jonka minä laiminlöin. Tämä, Narkissos, olisi oikea vihkimys elämän ihmeelliseen salaisuuteen, jos koettaisit kantaa sitä haarniskaa, johon Lakedaimon pukee poikansa."
Narkissos kuunteli pää kumarassa ja vaipui mietteisiinsä. Hermofantos oli jo pitkän aikaa ollut vaiti; mutta kun Narkissos vihdoin nosti katseensa ja tapasi toverinsa suuret säteilevät silmät, vastasi hän laskemalla kätensä hänen käteensä. Hermofantos painoi hänet sydämellensä.
Kumma lämpö virtasi läpi Narkissoksen olemuksen, hän painautui vanhusta vastaan ja Hermofantos pusersi molemmat kätensä hänen päänsä ympäri ja painoi suudelman hänen kiharalle tukallensa.
"Nouse ja käykäämme vielä kerta Hadeksen asunnoissa."
He olivat jälleen luolassa salaperäisen pimeyden kuilun edessä. Mutta nyt ei Narkissos enää tuntenut sieltä tulevaa ruumiinhajua. Hänen päänsä lepäsi vasten Hermofantoksen olkapäätä, ja hän hengitti nauttien tuon auringon karaiseman ruumiin tervettä säteilyä, joka tuoksui niinkuin ajuruoho tuulen raikkautta.
Hermofantos katseli kallionhalkeamaan ja lausui hitaasti syvään hengittäen:
"Isä Hades, minulla ei ole hunaja- eikä maitouhria sinulle tuotavana. Oi sinä, joka kerran oikeudellasi otat haltuusi meidät, jotka edessäsi seisomme, kuule lupaus, jonka sinulle teemme. Ei tule iltaa, jolloin en odottaisi, että sinä unessa tulet ja kutsut minua, eikä aamua, jona en itselleni sanoisi: tänään näen viimeistä kertaa päivän valkeuden ja ennen iltaa olen varjo kaikkien niiden joukossa, jotka ennen minua ovat luoksesi tulleet. En koskaan ole kieltänyt velkaani sinulta. En koskaan ole tahtonut piileskellä kuolemaa. Olen etsinyt vaaraa sekä skyyttien että persialaisten keskeltä. Katso, tässä minun vasemmassa kädessäni on kolme kangistunutta sormea, joita sinä kerran olet koskettanut — minä vedin saakilaista jousta, niin että jänne katkesi, ja oman käteni hermojänne katkesi samalla kertaa. Ojennan sinulle pelotta oikean käteni enkä kammo astua sinun valtaistuimesi eteen, vaikkapa ikuinen kylmyys sieltä huokuukin jäistä kammoansa. Viittaa valtikallasi, kutsu, niin tulen. Mutta tähän nuorukaiseen, jolle olen antanut nimen, minä sidon elämäni langan. Anna hänellekin vahvistava oppisi, että hän ei pelkäisi. Minä vihin hänet Hellaan maan huomaan. Minä vihin hänet karkaisemaan sieluansa ja ruumistansa ja vihaamaan vain yhtä — sitä, joka idästä tulee, ja joka ei edes sinun pyhyyttäsi pyhänä pidä. Onnellisesti on Hellas torjunut hänen ensimmäisen hyökkäyksensä. Mutta rauhaamme kuulemme, kuinka hän varustelee ja hautoo kostoa. Jos hän joskus pääsee Eleusiin seutuun, niin hän täyttää sinun kuilusi kallionlohkareilla ja koettaa kivittää maanalaista valtakuntaasi. Mutta se Hellas, joka on ollut, on maailma jalkaimme alla, ja vainajat vahvistavat perustuksen, jolla me seisomme. Persialaisten jalkain alla se on tuntuva pettävältä. Sinun valtaistuimesi edessä, Hades, kaikuu rukoukseni ja tervehdykseni menneille polville. Myös Narkissos tervehtii sinun kauttasi edellänsä menneitä ja lupaa tulla heidän luoksensa, sellaisena että rohkenee katsoa heitä silmiin, koska ei ole pettänyt sitä maata ja sitä taivasta, jonka he hänelle perinnöksi jättivät. Hengitä vain hänen kasvoihinsa, sillä sinun henkäyksesi vahvistaa, ja hän kulkee joka päivä kuolema silmäinsä edessä hymyillen, kun sinun tulesi on hänen poskensa karaissut. Suo minun ja hänen silmäinsä avautua näkemään iäisyyden salaisuuksia, jollet ennen, niin ainakin sillä hetkellä, jolloin meidät kutsut. Nikarete, tyttäreni, näe pimeydessäsi poikasi kirkas valkeus, hänen, joka vielä elävien mailla kulkee. Eufranor, ystäväni, katso, minä otan sinulta Narkissoksen, ainoan poikasi, ja lupaan vastata sinulle hänestä. Voi hyvin Hadeksen majoissa! Me yhdymme, yhdymme, yhdymme."
XVII.
Spartalaiset häät.
Narkissos kulki Hermofantoksen mukana Spartaan ja tuli hänen pojakseen, ja hänelle luovutettiin hänen perintömaansa, niin että helootit sitä hänelle viljelivät. Senjälkeen vanhus jälleen lähti vaellukselleen.
Narkissos otettiin syssitioihin. Mutta se kulta, mikä hänellä vuosikausia oli ollut tallessansa, piti hänen jättää valtion rahastoon. Ei yksikään Spartan mies saanut omistaa hopeaa tahi kultaa — vain rautarahoilla piti hänen maksaa elämänsä tarpeet. Hänen tukkansa leikattiin eikä enää senjälkeen saanut kasvaa pitkäksi. Karkea, värjäämättömästä villasta tehty ihokas jätti käsivarret ja jalat aivan alastomiksi. Sateessa ja myrskyssä ja auringon helteessä oli hänen käyttäminen vain sitä.
Poikakasvatusta, joka tapahtui ruoskan ja kaikenkaltaisen karaisemisen voimalla, hän ei ollut saanut. Mutta elämä itse oli antanut hänelle sitä vastaavan opin eikä hän ollut koskaan pelännyt mitään työtä tahi minkäänlaista ruumiillista ponnistusta.
Telttatoveruus antoi hänelle ainoan jokapäiväisen seuran. Ikäistensä kanssa hän harjoitti itsensä elämään pienessä tarkasti rajoitetussa piirissä, joka kaikessa noudatti melkein kuin säännönmukaista tahtia, heräsi yht'aikaa, söi yht'aikaa, marssi yhdessä, suoritti paininsa ja tappelunsa keskuudessansa ja samalla kellonlyönnillä vaipui levolle kivikoville makuusijoillensa karkeitten raakavillaisten peitteiden alle.
Silloin tällöin veljespiirit liittyivät yhteen ja panivat toimeen suuren metsästyksen vuorilla. He ajoivat villisiat liikkeelle yhdessä järjestyneinä pitkiin ketjuihin, joiden edestä ei mikään elävä voinut päästä pakoon. Kaikki tapahtui tarkkojen, loukkaamattomien sääntöjen mukaan. Riistan tappoi vuorollansa kukin metsästäjistä, ja asianomaisen piti kuolemaa halveksuen ja nopeaneuvoisena asettua suojattomana villikarjun hammasten ja karhun käpäläin eteen. Karhu oli sen lisäksi kaadettava sylipainissa ilman aseita. Kun Narkissos löi painia karhun kanssa, niin hänen voimansa kasvoivat jättiläismäisiksi. Karhu oli Artemiin pyhä eläin, ja hän hyökkäsi sitä vastaan niinkuin olisi ollut kaadettava perivihollinen.
Joka päivä hän joukkueensa kanssa lähti liikkeelle auringon noustessa pitämään harjoituksia avoimella kentällä, Eurotas-joen kaltailla tahi terävähuippuisen Taygetos-vuoren alla. Raskas haarniska yllänsä he juoksivat yksinäisen huilun terävää poljentoa seuraten, tahdikkaasti, niinkuin siinä olisi ollut yksi ainoa tuhatjalkainen ruumis, joka kumisten kulki maata. Raskaat tammikeihäät pidettiin tanassa tarkassa tasapinta-asennossa, ja heitot kävivät kuin koneella, joka heitti yhtenäisen piikkirivin suhahtaen ilmaan. Kilvet koottiin niinkuin levyt yhteen ainoaan juoksevaan nuoraan. Täysissä aseissa he hyppelivät yli kuilujen ja purojen ja juoksivat huulet lujasti yhteen puristettuina, niin että ilma sihisten kulki läpi auki jännittyvien sierainten.
Kun puolipäivän aikaan ruumiit höyrysivät uupumuksesta, marssittiin Eurotas-joelle. Aseet ja hikinen villaihokas heitettiin pois ja nuoret ruumiit syöksyivät kilvalla virtaan, joka kohisten vyörytteli vuorenhuipuilta tulevaa jäistä vettänsä. Lämmin vesi ja öljy oli kielletty. Kylmän karkaisemina he palasivat syssitiakasarmiin istuutumaan höyläämättömille raheille ja syömään yksinkertaista ja höyryävää verilientänsä.
Toisin ajoin pidettiin harjoituksia ja kilpataisteluja harjoituskentällä tahi harrastettiin soitantoa. Narkissos oppi puhaltamaan huiluja kovassa doorilaisessa sävellajissa ja kuparirummulla antamaan tahdin kaikille joukkueen järjestetyille liikkeille. Ne oli ymmärrettävä ilmankin komentosanoja yksin rummun erilaisista lyöntiryöpyistä tahi huilun hitaista tahi nopeista juoksutuksista. Ylipäällikön käskyt annettiin salpinks-merkeillä, jotka kiirivät yli kaikkien muitten äänten. Yhteislauluakin harrastettiin, ja hän oppi Tyrtaioksen vanhat sotalaulut, jotka painuivat vereen niinkuin itse sydämen tahdinlyönnit.
Naisia hän ei mielellään ajatellut. Artemis-vala kalvoi hänen sieluansa niinkuin jäyhä suru, kytevä kipu, jota hän ei tahtonut ajatella. Joskus sattumalta marssittiin ohi nuoren tyttöparven, jotka samoin olivat harjoituksissa taivasalla ja juoksivat kilpaa. Nikarete oli ehkä vielä niiden joukossa, mutta valtion olot vapauttivat hänet käymästä niissä kaupungin osissa, joissa naiset oleskelivat. Siihen asti, jolloin täyttäisi kolmekymmentä vuotta, piti hänen elää yksin miesten joukossa; vasta kolmikymmenvuotiaat viettivät perhe-elämää vaimon seurassa ja lasten, joista pojat seitsenvuotiaina otettiin kasarmeihin kasvatettaviksi.
Narkissos oli kahdenkymmenenkahden vuoden ikäinen, kun sai määräyksen käydä tapaamaan yhtä eforeista, joka lähetti hänet toisen kuninkaan, äsken valitun Leonidaan, Anaksandrideen pojan luokse.
Kun Narkissos näki hänet, muisti hän hänet Olympian kuutamoyöstä. Hänen kasvonsa olivat kuparinruskeat, ohut musta tukka ja parta ympäröivät hänen kasvojansa niinkuin kypärä. Leonidaan ilmeistä ei näkynyt vähintäkään merkkiä siitä, että hän olisi tuntenut tulijan, vaan hän lausui vain:
"Narkissos, Hermofantoksen poika, ikäsi tuottaa, sinulle nyt miehen velvollisuudet."
"Laiminlyönkö niitä?" kysyi Narkissos.
Leonidas katsoi häntä rauhallisesti ja sanoi:
"Tulet siis huomenna."
"Mihin?" kysyi Narkissos.
"Neljä mieskuntoista orpoa tyttöä juoksee kilpaa. Yhdestä niistä tulee vaimosi."
Narkissoksen kasvot peitti hehkuva puna, ja hän vaikeni.
"Oletko ymmärtänyt?" kysyi kuningas Leonidas.
"Eikö laki anna aikaa?" sanoi hän vihdoin. "Minä en ensinkään tarvitse vaimoa."
"Mutta vaimo tarvitsee sinua."
"Minulla ei ole mitään tunnetta naisia kohtaan."
"Mutta sinä olet mies. Ja Sparta tarvitsee uutta polvea. Etkö ole vanhimpia teltassasi?"
"Olen."
"Tottele siis tahi saat rangaistuksesi", sanoi Leonidas ja löi keveästi rystysellänsä häntä otsaan.
"Minä tottelen", sanoi Narkissos ja nyökkäsi.
"Muista, Sparta velvoittaa sinua. Sinä juokset niin kiivaasti kuin voit. Ja Artemis antaa sinulle sen, jonka juoksussa saavutat."
… Sinä iltana Narkissos tunsi itsensä perin väsyneeksi ja meni maata auringon laskiessa. Mutta hän makasi kovalla vuoteellansa eikä saanut unta. Vanha kuva väikkyi hänen mielessänsä. Hän näki vyön kiertyvän auki, hän näki kirjaimissa sen lupauksen, jonka hänen huulensa olivat antaneet Artemiille. Huomenna hän sen rikkoisi, ja hän itse oli viaton. Hän tuntisi itsensä vapaaksi pakolla antamastansa valasta. Mutta rankaisiko jumalatar häntä siitä? Kostaisiko hän hänelle niinkuin valanrikkojalle? Mitä tapahtuisi. Hänen oli vain toteltava. Jumalain asiapa lienee ollut tutkia niitä valoja, jotka häntä pakottivat. Pahimmin hän rikkoi Afroditea vastaan. Mitä merkitsivät hänelle naiset? Hän ei edes tuntenut sitä veren viettiä, joka saa oriin temmeltämään, kun se viedään tamman luokse. Ja kuitenkin oli hänen tehtävänsä yhteiskunnassa vain oriin, joka oli päässyt siihen ikään, jolloin sen kokoama voima käytetään täyttämään luonnon käskyä. Hänen oli kilpajuoksussa saavutettava itsellensä morsian ja otettava se, jonka kohtalo asetti juoksemaan hänen rinnallensa.
Seuraavana päivänä hän ei lähtenyt ulos kaupungista harjoituksiin eikä aseleikkiin. Kun hän kolmen toverinsa kanssa oli uinut Eurotaassa erikoisessa paikassansa ja nousi joesta, oli häntä varten uusi ja hienompi ihokas, sandaalit ja niissä purppuranväriset nauhat, ja poikain kaitsija ojensi hänelle sisymbrion-seppeleen. Neljä sulhasta aterioi erikseen, heille annettiin viikunoita, mitallinen sekoittamatonta viiniä ja hääkakkuja, sesamista leivottuja.
Ääneti he istuivat leiripöydän ääressä ja katselivat toisiansa, viivyskellen, niinkuin olisi ero ollut edessä. Yksi heistä oli laskenut molemmat kätensä yhteenliitettyinä toisen olkapäälle. Kolmas hiveli lempeästi Narkissoksen paljasta, sileätä käsivartta ja kuiskasi: "Ystävä, minä pysyn aina samana. Sinä et unohda ystävyyttämme, ethän? Pysymmehän yhdessä? Pysymmehän yhdessä?"
Ja Narkissos nyökkäsi kuin unessa.
Eireni kävi heidät hakemassa ja vei heidät eräälle juoksuradalle, jolla he eivät koskaan ennen olleet käyneet. Se kulki pitkin kallion seinämää kapeana polkuna, ja kaukana edessäpäin sitä osoittivat muutamat keihäät, jotka oli pistetty maahan. Kiekonheiton matkan päässä heidän edellänsä seisoi jo neljä nuorta tyttöä, selin, niin että piirteitä ei voinut nähdä, lyhyissä hameissa, mutta punainen seppele hunnutetuissa päissä.
Naiskaitsija seisoi heidän vieressänsä ja antoi heille lähtömerkin. Mutta kuningas Leonidas itse saapui paikalle juhlapuvussa ja järjesti nuo neljä nuorta miestä riviin. Sitten hän viittasi tyttöihin, jotka jo olivat ehtineet kauas edelle, ja sanoi:
"Se teistä, joka juoksee nopeimmin ja kauimmaksi, nai sen tytön, joka on toisten edellä. Joka keihään kohdalla tuolla on luola leposijaksi. Se, joka tulee viimeksi, saa tyytyä viimeiseen. Juoskaa!"
Hetkinen sen jälkeen he jo suhisten juoksivat kaukana polulla. Ei ollut enää aikaa ajattelemiseen, oli kuin olisi ajanut takaa otusta — karkaavaa hirveä, jota ei nuoli, ei keihäs, vaan yksin käsivarsien ote saattoi pysähdyttää.
Narkissos juoksi niinkuin oli tottunut juoksemaan vanhojen kokemustensa mukaan ja koko sitkeää ja kestävää harkintaansa käyttäen. Että toiset olivat hetkisen matkan hänen edellänsä, sitä hän ei ajatellut. Välimatka tyttöjen ja miesten välillä ei näyttänyt lyhenevän. Näytti siltä, että morsiamet eivät antaisi itseään ollenkaan kiinni. Päivä paistoi heidän selkiinsä, ja seppeleet hohtivat kuin villit veripunaiset pilkut — se oli päämäärä, jota kohden nuorukaiset kiitivät. Päämäärä, joka ei ollut kiinteä, vaan alati liikkui eteenpäin — elävä, kiiruhtava, pakeneva päämäärä, jota hän ei koskaan ennen ollut tavoitellut. Sen nuolennopeus kiihoitti eteenpäin, sen loppumaton etumatka kannusti eteenpäin. Hän muisti kuvan pakenevan kilpikonnan jäljessä lentävästä nuolesta, joka eräänlaisen optillisen harhapäätelmän mukaan ei koskaan pakenevaa saavuttaisi, koska kilpikonna sinä aikana, jonka kuluessa nuoli kiitää niiden välisen matkan, joka kerta ehtii kulkea yhä uuden etumatkan. Ja tässä kilpailussa ei ollut nuoli kilpikonnan jäljessä, vaan nuoli nuolen. Ja ne olivat nuolia, jotka eivät olleet saaneet vauhtiansa vain kerta kaikkiaan jännitetyltä jouselta, vaan nuolia, joilla oli jänne itsessään ja joita ajoi sisäinen vaistonsa, vaisto paeta ja vaisto vangita.
Kuinka kauan hän oli juossut, ei hän tietänyt. Mutta hän oli tullut lähelle kaukaisia keihäitä. Ja hänen kestävyytensä kesti kokeen. Hän voitti yhä, hän sivuutti toverinsa vähitellen ja kuuli näiden suusta raskaan, tukahdutetun huokauksen. Nyt hän oli etumaisena, ja nyt hän alkoi nähdä, että tytöt hänen edellänsä eivät olleet säilyttäneet etumatkaansa. Satanen askelta vielä, ja silloin hän saavuttaisi niistä jälkimmäisen. Hänen punainen seppeleensä oli irtaantunut ja laahasi kuin ketju hänen jäljessänsä. Hän livahti aivan tytön ohitse ja tunsi hänen hengityksensä kutkuttavan poskeansa, tytön samalla kallistuessa sivulle ja avatessa suunsa huutoon.
Kohta senjälkeen hän saavutti toisen. Tämä ei huutanut, vaan painoi oikealla kädellänsä pientä paljasta oikeata rintaansa. Sitten kolmas. Hänen seppeleensä putosi. Mies kumartui maahan ja otti sen ylös. Hän vei sen suullensa ja hengitti sen tuoksua. Se ei tullut vain kukista, vaan myöskin tukan voiteesta.
Ihmismetsästys alkoi häntä huumata. Se ei ollut eläimen hajua, jota hänen laajenevat sieraimensa ahmivat. Se oli tytönveren tuoksua. Seppeleen väri kiihoitti. Ja edessäpäin tiellä makasi honka, jonka tuoksu oli sama kuin seppeleen, joka hänen kädessään heilui. Se antoi hänelle uutta tulta, hänen jalkansa koskettivat tytön jalan jälkiä niinkuin pieniä liekkejä, hänen teki mieli syöksyä häneen käsiksi — silloin tämä kallistihe syrjään, mutta sivumennen mies painoi hänen kosteaan päähänsä seppeleen ja tällä kertaa itse päästi pienen huudahduksen, rajun kuin haukan, joka iskee harhaan tavoittaessansa kyyhkystä.
Sitten hän ei enää muita tyttöjä nähnyt. Hän juoksi ihmisettömässä paikassa. Mutta yht'äkkiä kajahti sotahuuto kolme askelta hänen edellänsä ja esille kallionkielen takaa lennähti tyttöjen etumainen ja viimeinen. Hän joutui ajamaan lintua, joka ei ollut enemmän kuin kahden käsivarren mitan päässä hänestä. Tuntui siltä, kuin olisi jokaisen hänen askelistansa pitänyt heittää hänet häneen käsiksi. Hänen sormensa hapuilivat ilmassa, tarttuaksensa ihokkaaseen, joka liehui ilmassa tytön takana. Hän näki hänen alastomuutensa hehkuvan lyhyen hameen alla, joka aina livahti hänen käsistänsä. Hän ei voinut erottaa, mihin tytön jalat sattuivat; niin nopeasti sandaalit livistivät pitkin kalliomaata. Mutta hän oli keskellä hänen tuoksuansa, ei ainoastaan hänen tukkansa, vaan hänen ruumiinsa. Ja ensi kertaa elämässään hän tunsi huimaavaa nautintoa tuntiessansa tuon raikkaan, auringonlämmön pusertaman hien hajun — se oli sytyttävä henkäys uutta tuoksua, jota hän ei koskaan ollut tavannut palestralla eikä makuuteltassansa. Miehen vauhti ajoi tyttöä kuin ruoska, joka sai hien kihoilemaan läpi ohuen ihokkaan ja vanutti sen alas olkapäiltä, jotka pistivät esiin pyöreinä ja valkeina kuin suuret munat. Hän levitti suloista tuoksua niinkuin kukka. Ajo oli huimimmillaan. Pojan sormenpäät koskettivat tytön selkää, hänen varpaansa hipaisivat hänen kantapäitänsä, ja jokaisella kosketuksen välähdyksellä tyttö kiljahti, ei kivusta eikä pelosta, vaan uhmasta ja ilkkuen. Tuntui kuin olisi ajanut takaa tulenkekälettä, kuin leiskuvaa liekkiä. Ajon kiihko oli riivannut hänet. Salaa hän toivoi, että tämä ei koskaan loppuisi. Hän ruoski ja tyynnytteli samalla kertaa. Hänen teki mieli tarttua häneen ja nielaista, pusertaa hänet kuoliaaksi sylissään ja tuntea, että hän ei ollut muuta kuin hänen oman verensä huumaa.
Vihdoin hän tarttui hänen selkäänsä niinkuin kynsillä. Silloin tyttö kirkaisten hypähti syrjään ja poika lensi suinpäin maahan ja iski kätensä verille. Kajahduttaen sotahuudon, raikuvan alala! hän nousi ajamaan takaa. Tyttö vastasi kirkkaan eleleu! Poika juoksi nyt kädet alhaalla eikä enää hapuillut häntä kiinni. He vaihtoivat sotahuutoja. Hengitys kulki sihisten hänen avoimesta suustansa. Hän juoksi niinkuin olisi aikonut pakahduttaa sydämensä ja haudata tytön sen pirstoihin. Hän päätti juosta, kunnes tyttö vaipuisi takaperin vasten hänen rintaansa ja vasta silloin hän kietoisi veriset kämmenensä hänen ympärillensä ja hukuttaisi hänet vereensä.
Mutta yht'äkkiä tyttö käännähti ja törmäsi häntä vastaan, repäisi seppeleen tukastansa ja iski sillä häntä kasvoihin niinkuin ruoskalla. Hän suomi häntä hikensä tuoksulla. Pojan silmissä punoitti. Hän kietaisi käsivartensa ympäri hänen lanteittensa ja tunsi kuinka ne olivat liukkaan kuumat ja sileät. Hän sulki hänet painiotteeseen nostaaksensa hänet koholle, ja samalla hetkellä tyttö teki vastaotteen ja ponnisti hänen rinnastaan ja kaulastaan ja iski nyrkeillään vastoin kaikkia sääntöjä. Poika puhkesi nauruun, kumartui, kohautti hänet, puristi hänet vasten ruumistansa ja kantoi häntä sylissään; tyttö potki, kynsi ja käyttäytyi kuin villi, vastoin kaikkea taidetta. Hän ei ollut oppinut painia. Pojan huulet hymyilivät halveksuvasti. Hän musertaisi hänet, joisi sirpaleiksi jokaisen hänen siloisen ruumiinsa luun, nielaisisi hänet, joisi hänet, voittaisi hänet sisäisen olemuksensa pienimmällä jäntereellä — joka yht'äkkiä oli kohonnut niinkuin miekka tupestansa.
Keihäs oli pystyssä aivan hänen edessänsä. Hän oli hullu, hän tahtoi jäähdyttää kostonhimonsa, ja hän kantoi kähisevän saaliinsa sisälle luolan pimeään, johon hän heittäytyi saalis sylissänsä. Hän vaipui tuoksuvaan heinäläjään — hän tunsi Taygetoksen villien vuoriyrttien väkevän tuoksun. Hänen saaliinsa painautui häntä vasten — hän syleili sitä kuin olisi se ollut yhtä hänen kanssansa — hänen verensä tuli virtasi sisälle vieraaseen maailmaan — hänen sydämensä ponnahti auki — korkeat tuskan ja riemun huudot vastasivat niihin aaltoaviin sykähdyksiin, jotka pauhasivat läpi hänen olentonsa…
* * * * *
… Narkissos heräsi sysimustassa yössä ja värisi vilusta ja tunsi kauhean janon polttavan kurkkuansa.
Hän hapuili ympärillensä, mutta hänen kätensä tapasivat vain kuivia kahisevia heiniä. Hän hieroi silmiänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hän ei muistanut mitään, mutta nukahti jälleen täydellisen herpautumisen vallassa.
Aurinko oli korkealla taivaalla, kun hän ryömi ulos luolasta, väsyneenä ja joka jäsen uupumuksesta särkevänä. Hän tunsi omituista kyllääntymistä elämään. Oli kulunut pitkä, pitkä aika siitä, kun hän söi verilientä syssitioissa.
Keihäässä riippui huntu ja pari sandaaleja. Niissä oli punaiset hihnat niinkuin hänelläkin. Hän otti ne käsiinsä ja katseli niitä. Kaksi kuperaa tytönjalkaa oli polttanut jälkensä niiden ohueen ja taipuisaan nahkaan. Niistä tuoksui aurinko. Hän ripusti ne takaisin keihääseen ja tunnusteli kaulaansa. Hän tunsi, että sen ympärille oli kierretty sileä nauha. Hän irroitti sen ja näki, että se oli vyö. Vapisevin käsin hän aukaisi sen ja luki: Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon kautta Artemiin pyhäkön…
… Nikarete, kuiskasi hän ja muisti. Ryöstöhäiden huumauksessa ei hänen nimensä kertaakaan ollut johtunut hänen mieleensä. Kaikki oli ollut niinkuin riivauksen huumaa, raivotilaa. Hän ei ollut tuntenut häntä, sillä hän ei ollut voinut nähdä mitään tuntomerkkejä. Hänen ihonsa tuoksu oli hänelle uusi, hänen suudelmansa, jotka olivat raivoisia niinkuin ne puraisut, joilla hevoset toisiansa näykkivät, olivat hänelle tuntemattomia, hänen käsivartensa, hänen rintansa, hänen polvensa, hänen helmansa — kaikki oli ollut uutta valloitusta. Nikarete! Kaksi muistoa: hänen juoksunsa Olympiassa, hänen auringossa alastomana välkkyvä olentonsa lähteen luona Artemiin lehdossa. Ja nyt se oli tapahtunut. Jumalattaren tahtoa oli ollut mahdoton välttää. Hän oli juossut kohtalonsa syliin. Hän oli ryöstänyt tuomionsa tietämättänsä.
Raskain mielin ja apein miettein hän palasi takaisin lokokseensa ja haki telttatovereitansa. Vasta illansuussa palasivat naineet miehet. Ei sanallakaan kosketeltu häitä. Vain eräs heistä antoi hänelle kättä ja kuiskasi: "Onnea!" Narkissoksesta tuntui, kuin sana olisi yrittänyt hänet tukahduttaa.
Nikaretea ei hän enää nähnyt. Hän ryhtyi uudelleen jokapäiväisiin harjoituksiinsa toisten kanssa. Hänellä oli painava uupumus voitettavana. Hänen teki mieli nukkua koskaan heräämättä. Hänellä oli vaimo. Nainen, joka häntä odotti. Hän huomasi, että toiset lähtivät salaa ulos keskellä sysimustaa yötä. He menivät naistensa luokse. Hän ei koskaan ollut tarkemmin ajatellut, mitä merkitsi tuollainen varhain lähteminen kasarmista. Nyt hän ymmärsi syyn siihen. Unettomana hän makasi ja kuunteli, kunnes kuuli heidän — aina erikseen — palaavan takaisin aamuhetkellä ja hiljaa ojentuvan vuoteella. Mutta itse hän pysyi paikallansa. Hän ei tuntenut mitään halua hiipiä ulos etsimään sitä naista, jonka Artemis oli pakottanut hänet valloittamaan.
Eräänä päivänä — täydenkuun aikana — käskettiin hänet taas kuninkaan luokse.
"Narkissos", sanoi Leonidas, "Nikarete, Kleombrotoksen tytär, asuu maaosallasi sinun laillisena vaimonasi. Sinä et käy hänen luonansa. Sinä laiminlyöt velvollisuutesi."
"Minkä velvollisuuden?" kysyi Narkissos.
"Hankkia Spartalle lapsia."
"Pitääkö minun taas juosta?" kysyi Narkissos.
"Ei, avioliittosi on valmis."
"Anna siis minun elää vaimoni kanssa ja tutustua häneen. En minä kissa ole, joka lähtee tyydyttämään kiimaansa yöhön."
"Sinä olet sotilas", vastasi Leonidas ja katsoi häntä rauhallisesti. "Tuolla iälläsi et voi viettää perhe-elämää. Ajattele asiaa, malta mielesi. Ja tule luokseni ensi täydenkuun aikana."
Narkissos tuli ja odotti rangaistusta. Leonidas löi häntä olkapäälle ja sanoi ystävällisesti:
"Onneksesi, Narkissos, olet ajatellut ja täyttänyt velvollisuutesi."
"En ole sitä tehnyt", vastasi Narkissos.
"Olet kyllä, vaimosi on raskaana."
Narkissos punastui ja katsoi häntä tiukasti.
"Olenko nyt vapaa?" kysyi hän.
Leonidas nauroi ja vastasi:
"Peltoa ei kylvetä, ennenkuin sato on korjattu."
Narkissos laski kuukaudet siihen satoon, jota hänen oli odottaminen. Niinkuin kaikkien Lakedaimonin sotilasten oli hänenkin huolenansa valppaasti pitää silmällä helootteja, ja hän kävi silloin tällöin maatilallansa katsastamassa maaorjiansa. Talonsa kynnyksen yli hän ei koskaan astunut. Hän näki Nikareten matkan päästä, kun hän istui talon ovella tahi sen edustalla plataanien juurella ja askarteli hiljaisissa naisellisissa toimissansa. Tytöstä oli tullut hänen kohtalonsa, jota hän ei tahtonut käydä katsomassa. Sisimmässänsä tunsi hän kummaa katkeruutta osaansa kohtaan — sitä ei voinut välttää — se kyllä vielä itsestänsä näyttäisi elonmerkkejä.
Ja itse kuningas Leonidas hänelle eräänä päivänä ilmoitti:
"Narkissos, vaimosi on synnyttänyt sinulle ja Spartalle kaksi poikalasta. Älä pelkää! On jo tutkittu, kelpaavatko ne elämään. Niitä ei hylätä."
Salainen, käsittämätön ilo täytti Narkissoksen hänen kuullessaan tämän sanoman. Hänen elämästänsä oli puhjennut oksia. Hänellä oli elämisen oikeus, sillä hän oli täyttänyt suurimman velvollisuutensa. Hänellä oli oikeus kuolla, sillä hän oli korvannut Spartalle kaksinkerroin oman elämänsä. Hän ajatteli, että Hermofantos tulisi iloiseksi.
Mutta Nikareten luokse hän ei mennyt. Hän uhrasi Artemiille vuonan ja kysyi joka viikko helooteiltaan omaistensa vointia. Kaksoiset kasvoivat kauniisti, niistä tuli suuria ja täysipainoisia. Ja eräänä päivänä hän kaukana talonsa varjossa näki äidin, joka istui auringonpaisteessa molemmat pienokaisensa kumpikin rinnallansa ja kumartui syvään heidän ylitsensä. Nikarete! Hän ajatteli omaa äitiänsä, joka ei koskaan ollut pitänyt häntä noin sylissänsä, vaan jonka oli pitänyt mennä Hadeksen majoihin hänet synnytettyänsä. Tuntui siltä, kuin olisi hän kuullut hänen itkevän omassa sydämessänsä.
Mutta nytkään hän ei mennyt vaimonsa luokse. Mitä Artemis häneltä vielä vaatisi? Jos hänellä oli muitakin vaatimuksia, niin kyllä ne tulisivat hakemattakin. Ikävöikö hän puristaa poikiansa syliinsä? Ikävöiminen oli heikkoutta, hellyys teki veltoksi. Lakedaimonilaisen elämä oli itsensä karkaisemista. Kun nuo kaksi poikasta olisivat seitsenvuotiaat, ottaisi valtio ne, vaikkapa äidin sylistä, ja saattaisi ne saman kurin ja karkaisun alaiseksi kuin kaikki muut elinkuntoiset poikansa. Silloin kaikki tunteileminen ajettaisiin heistä ruoskalla. Miksi siis istuttaa heihin tunteellisuuden ituja ja heikkoutta?
Narkissos pysyi kovana. Hän ei tahtonut olla pehmeä, ei taipua naisellisten voimien alle. Hän aavisti rangaistuksen uhkaavan päätänsä. Eräänä päivänä hänet jälleen kutsuttiin kuningas Leonidaan eteen, joka lausui:
"Narkissos, Hermofantoksen poika, vaimosi ei ole valitellut sinun välinpitämättömyyttäsi. Mutta hän jättää jo nyt kaksi lastansa valtion huostaan ja jättää Lakedaimonin eikä aio enää palata. Hän tahtoo vieraassa pyhäkössä sovittaa jonkun rikkomuksensa, jota ei tahdo uskoa minulle. Koska Sparta on sinulle velkaa kaksi poikaa, ei valtio tahdo pakolla tyrkyttää sinulle sitä aviomiehen velvollisuutta, joka näyttää olevan sinulle vastenmielinen. Mutta rangaistukseksi valtio ottaa sinulta maaosuutesi ja pitää sen, kunnes ehkä tulevaisuudessa jompikumpi pojistasi jälleen osoittaa ansainneensa saada haltuunsa sen maaosuuden, jota heidän isänsä ei ansainnut."
Narkissos vaikeni. Hän pakotti itsensä olemaan sanomatta jäähyväisiä. Hänhän ei ollut vapaaehtoisesti mitään siteitä solminut. Artemis oli pakottaen tuonut naisen hänen elämäänsä. Nyt nainen oli poissa. Mitäpä oli hänellä hänelle sanomista? Nikarete, jää hyvästi! — Hänhän ei koskaan ollut hänelle toivottanut hyvää päivää.
Vain poikia hän kävi katsomassa, mutta isäksi hän ei itseänsä ilmaissut. Hän vain iloitsi nähdessänsä heidän pienten kiinteäin ruumiittensa voimistuvan ja ihmetellen hän keksi pieniä yhdennäköisiä piirteitä — muutamia, jotka muistuttivat häntä itseään, toisia, jotka voi katsoa johtuvan Eufranorista, vieläpä Hermofantoksesta — sen mikä oli aivan vierasta, hän ajatuksissaan luki kuuluvaksi kahteen Nikareteen, jotka kumpikin tavallansa olivat hänelle yhtä tuntemattomat.
Vuodet läpeensä hän taistellen eli edelleen ja oppi sen lujuuden, jota ei mikään murtanut ja joka spartalaisen miehen mielestä oli kaiken olemisen päämäärä. Hän saattoi nukkua paljaan taivaan alla vaikkapa rankkasateessa, sieti kastua ja kylmettyä läpi, paistua päivän helteessä ja kuumetuulen kuivuudessa. Hänen rintansa kehittyi kestäväksi niinkuin Taygetoksen villikarhun kylki. Hän saattoi nukkua varustuksissansa, paastota päivittäin ja sammuttaa janonsa limakuopista. Hänen katseensa oli terävä kuin kotkan, joka yli kaupungin nousi kohden ympärillä olevia jylhiä vuoria. Hänen jalkansa askel oli varma niinkuin kauriin, joka ei koskaan hyppää harhaan.
Kolmannellakymmenennellä ikävuodella oli hänen kasvatuksensa lopussa. Ja juuri silloin tuli persialais-aalto vyöryen idästä.
XVIII.
Persepolis.
Oli yö Persepoliissa.
Ahura-mazdan tähtipuku säteili ylitse tasangon, jossa palatsit kohosivat yössä penger penkereeltä. Portaat nousivat ylöspäin, yhtyivät ja lähtivät jälleen eteenpäin. Tuuli lakaisi näkymättömiä sotajoukkojaan pitkin astimia. Kansakunnat, portaiden seiniin hakatut, toivat astin astimelta nousten lahjoja kuningasten kuninkaalle.
Ardekanin kylmältä lumihuipulta puhalteli jäinen tuuli alas yli marmorimuurien, jotka olivat kiiltäviksi hiotut kuin peili. Yön varjot kulkivat niiden yli. Porttiaukkojen valtavat härät laskivat sorkkansa raskaasti kiviseen kamaraan ja tuijottivat raivoisin piirtein veistetyillä silmillään ulos tähtipimeään.
Talven pahat henget eivät vielä olleet paenneet. Kuivuus viipyi vielä vuorenrinteillä hioen kynsiänsä, joiden alla kaikki lakastui. Mutta Tistria, koirantähti, välähteli lupaavana uhaten kadon laihaa kummitusta, joka vielä raivoten kulki yli maan. Pahat tuulenpuuskat kierittelivät hiekkaa läpi erämaan tasoittaen tiet ja polut. Neiris-järveltä loiskahteli vaahtoharjaisia laineita, jotka pärskyivät tasangon reunaan niinkuin järven ahnaiden Ahrimanin luomien kalojen sylkäisyt. Käärmeet makasivat kääriytyneinä kylmästä kahiseviin keriinsä pimeiden onkaloiden kätköissä. Mutta pyhän tulen loiste vilkahteli läpi kattojen, jotka päivisin olivat suljetut, jotta ei aurinko siihen koskisi. Ahriman lepäsi painaen vuoria, jotka huokuivat hyistä ilmaansa yli Persepoliin, vartioiden yötä, joka kului äärettömän hitaasti eikä tahtonut väistyä tieltä. Sakaalit ja sudet, jotka ulvoen kulkivat saalista etsien, olivat hänen pahoja ajatuksiansa, kaikkialla väijyskeleviä. Itse suurkuninkaan paratiisissa korkeiden muurien takana piileskeli yökylmä niinkuin ahnas peto, joka koetti tappaa palmut puremalla niiden maassa kierteleviä juuria. Ja puiston leijonat ja pantterit kiljahtelivat unissaan kuin peläten vihollista, jonka silmät tuijottivat niiden luoliin.
Oli keskiyö. Ja Ahrimanin ulvonta kuului ulkoa. Hänen henkensä huokui valtavan korkeissa pylvässaleissa, jotka kiersivät Dareioksen palatsia. Polvillaan olevat härät ja yksisarviaiset, jotka kannattivat kattoa, seisoivat sarvet kohden pimeyttä, uhmaten sitä. Suurkuningas Xerxes tuli haaremistansa. Soihdunkantajia kulki hänen edellänsä siirtäen syrjään toisen suuren esiripun toisensa jälkeen. Ne lepattelivat tuulessa. Soihtujen liekki valaisi täplittäin paksuja mattoja, joissa oranssinkeltaisia kukkakiehkuroita ja punaisia palmuviuhkoja hehkui pohjan syvässä safiirisinessä.
Suurkuningas oli pitkä ja hyvinvoivan näköinen, ja hänen pukunansa oli ihomyötäinen meedialainen vaate, jota reunusti kultalanka ja jossa jalokivien tähdet kimaltelivat. Ilmanveto puistatti häntä, kun hän hetkeksi pysähtyi porttipylvästön siivekästen leijonain väliin katsoen tähtiyöhön. Siinä hän näytti niin pieneltä, että nuo jättiläiseläimet yhdellä ainoalla jalallansa olisivat voineet musertaa hänet. Hänen päänsä oli paljas. Kiiltävän mustain kiharain laineet sekaantuivat käherään pikimustaan partaan. Hän pyyhkäisi otsaansa ja räpytteli silmiänsä, niin että valkuainen loisti. Sitten hän kääntyi ja astui sisään. Pitkin seinien sileäksi hiottuja marmoripintoja liukui hänen peilikuvansa kuin keltainen varjo. Viuhkankantajat hänen kintereillään olivat kuin kääpiöitä. Vaikka oli yö, pitivät he viuhkoja pitkien tankojen päässä korkealla hänen päänsä päällä, niinkuin pientä juhlakatosta.
Tasaiset tohvelinpohjat kopsahtelivat keveästi kiiltävillä lattiakuvioilla. Esirippu toisensa perään nousi kuin näkymätönten kätten siirtämänä, kunnes hän oli makuuhuoneessaan. Se oli korkea, niin että soihdunvalossa tuskin saattoi erottaa neljän mastopuun korkuisen pylvään päällä kaartuvaa telttakatosta. Huonetta valaisi kaksi pronssista kypressiä, joiden oksat olivat täynnä pieniä käpysiä. Jokainen käpy oli lamppu — sydän paloi kävyn kärjessä. Kuninkaallinen vuode oli keskellä huonetta seitsenaskelisten porrasten yläpäässä. Alimmalla astimella istuivat henkivartijat neliössä, jalat ristissä ja tuijottivat kuin patsaat kohden salin neljää esirippua. Leposijan jalkopäässä oli kuninkaan kotipyhättö, pyhän tulen paikka. Nelikulmaisella alabasterikivellä siro, pikarinmuotoinen metallimaljakko reunaa myöten täynnä tuhkaa, hiljaa tummana hehkuen palavaa. Kaksi pappia valvoi liekkiä. Toinen piti kohenninta, toisella oli kaksi lusikkaa, joilla hän sirotteli suitsutusjauhoja tuleen. Kummallakin oli käsineet ja suulle sidottuna valkea vaate, jotta eivät heidän kätensä eikä heidän hengityksensä saastuttaisi tulta. Kolmas tietäjä toi tulelle ruokaa — santelia, aloeta, bentsoe- ja granaattipuuta.
Suurkuningas nousi verkalleen vuoteellensa. Henkivartijat heittäytyivät alas astimelle hänen eteensä; hän astui heidän selillensä kiinnittämättä siihen huomiota. Niin hän meni pyhän tulen ääreen ja katsoi punertavaan hehkuun, kuunnellen ulkona puhaltavaa jäätuulta. Sieltä hänen ajatuksensa siirtyi paratiisiin, jossa kahisevat hopeapoppelit humisivat, maagien kuunnellessa tätä suhinaa kuin oraakkelinpuhetta, joka heidän piti selittää.
Xerxes tuli haaremistaan. Joka yö hän oli siellä. Yö oli naisten. Hän ei ollut käynyt tervehtimässä vaimoansa Amestrista tahi ketään suosikkivaimoistansa, vaan lännestä tuotuja myysialaisia ja lyykialaisia tyttöjä, ryöstösaaliita Efesosta ja Miletosta — kreikkalaisia valloituksia, jotka olivat oppineet hänen kieltänsä vasta niinkuin papukaijat, mutta joille kokonainen vuosi oli opetettu hänen palveluksensa salaisuuksia. Kaksitoistavuotiaita tyttöjä, joiden jäsenet olivat sileät kuin plataanin kuori, rinnat tuskin huomattavat, tukka punainen kuin itse pyhä tuli ja silmät kuin kuurakasteiset kukat. Hän oli tunnustellut niitä kaikkia ja tutkinut niiden tuoksuja. Vain yksi niistä oli lähimaille saanut sen erikoisen suloisen tuoksun, jota hän tarvitsi voidaksensa nauttia. Se ei ollut keinotekoista tuoksua, jolla kuka tahansa saatettiin öljytä ja maustaa kuin hilloksi. Siihen tarvittiin iho, harvinainen kuin aloen kukka, ja henki sellainen, joka itsessään oli kuin uusi yrtti, tuon tuoksuvan kokonaisuuden kiihoittava aines. Ei riittänyt, että iho oli kuin upotettu tuohon suloiseen tuoksuun, sitä piti itse hänen olemuksestansa säteillä ja tuntua jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänellä oli ollut. Xerxes oli tutkien vainunnut hänet niistä vaatteista, joissa hän oli tanssinut itsensä hikiseksi. Kiukun ryppy kuninkaallisten kulmainsa välissä hän nyt muisti pettymystänsä, kun hän häneen itseensä taittuessaan oli huomannut, että hän oli kylmä kuin ruumis. Hän seisoi käännellen käsissänsä suurta harmaata kalkedonkivistä sinettirullaa, jota hän oli kiertänyt hänen selkänsä ja rintansa ympäri saadaksensa hänet lämpenemään. Hän ei ollut huutanut eikä valittanut, vaikka kivi oli painanut kuninkaan kuvan, palmun ja nuolenpääkirjoituksen hänen ihoonsa aivan kuin eläimenvuotaan.
Hän tunnusteli tuoksua sormistaan. Mutta se oli haihtunut. Silloin hän piti kumpaakin kättänsä tulimaljakon loisteessa ja tunsi väreilevän lämmön virtaavan niiden läpi. Sitten hän vei oikean kätensä sormet läpi liekin, pyyhkäisi kulmiansa ja kosketti huuliansa. Ja vielä kerran sitä tulessa käyttäen hän puhdisti ruumiinsa pyhimmän osan.
Väsyneenä ja unisena pudotti hän pois ihomyötäisen pukunsa. Kaksi palvelijaa irroitti polvistuen tohvelit hänen jaloistansa. Korkea vuode painui hänen allansa, niinkuin hän olisi heittäytynyt silkkiseen ja untuvaiseen mereen. Uni virtasi hänen jäseniinsä ja kaikki hiljeni. Vain suitsutusjyväset räiskivät hiilillä. Ja humina kulki yli tasangon. Oli niinkuin lintujen siipisulat olisivat rapisten kulkeneet yli palatsin puukaton.
Suurkuningas kuorsasi. Koko valtakunnassa oli vain suurkuninkaalla pyhä kuorsaus. Kaikkien muiden kuorsaus oli paha ääni, jonka syynä pidettiin riivaajaista.
Mutta Xerxes oli unelmiensa puutarhassa. Hänen päänalusensa vieressä kasvoi kultainen plataani ja viiniköynnös, jonka kultaisella rungolla oli smaragdirypäleitä ja kypsiä terttuja intialaisia karfunkkeleita. Rikas Pythios Bityniasta oli antanut saamolaisen Theodoroksen valmistaa tuon kallisarvoisen taideteoksen ja lähettänyt sen lahjana hänen isällensä Dareiokselle.
Tämäkö viiniköynnös hänelle levottomia unia tuotti? Kypressien käpylamput olivat sammumaisillaan. Tietäjät valvoivat torkahdellen, nyökkäillen paitansa tahdissa liekkien leimahtelun kanssa. Mutta viiniköynnöksen karfunkkelitertut hehkuivat ikäänkuin sisäistä tulta.
Xerxes makasi tuijottaen suurin, avoimin silmin tätä viiniköynnöstä. Ja yht'äkkiä alkoi hänen vanha sisäinen tuskansa kalvaa. Hän muisti haikean mielensä, joka hänellä päivillä oli, hiljaa jäytävän vihan, polttavan kostonjanon loukkauksen, joka kirveli avonaisessa haavassa, suuren isänsä jättämän, mutta nostamattoman perinnön; hänen sanansa kiihoittivat häntä kuin tulinen nuolenpääkirjoitus hänen sielussaan: "Minä olen Darajavaus, suurkuningas, kuningasten kuningas, näiden lukemattomaan maitten kuningas, Visthaspan poika, Hachamanin jälkeläinen, ja tämä Parsan maa, jonka Ahura-mazda, ainoa jumala, minulle antoi, joka on ihana, rikas hevosista ja väkeä täynnä, ei pelkää mitään vihollista. Älköön yksikään vainolainen tulko tähän maahan, älköön kato, älköön valhe. Tätä maata suojelkoon Ahura-mazda, ainoa jumala, vihollisten sotajoukkoja vastaan, katoa ja valhetta vastaan. Sillä kun parsakansaa suojellaan, silloin onnetar, joka tuhoaa ilkeän riidan, tulee tämän huoneen valtiattareksi."
Ja suurkuninkaan närkästyneessä sielussa leimahti äkkiä liekkiin viha kaukana lännessäpäin olevaa kansaa vastaan — heimoa, jolla oli ruma kieli ja petollinen puhe: kansaa, joka palvelee lukemattomia epäjumalia ja sulkee ne temppeleihin ja pystyttää niille kuvia — Ahrimanin sikiöitä, jotka ovat petoksella taistelleet parsa-kansaa vastaan ja virittäneet ansoja isäni sotajoukoille ja houkutelleet hänen laivansa ulos salakavalalle merelle, jossa syvyyden pahat virrat kulkevat ja tuhoisa myrkkytuuli puhaltelee. Ahura-mazdan valittu väki, puhdas, hyvä, joka rakastaa puhtautta ja valoa, lepää voitettuna ja puhdistamatonna kirotulla maalla. Ja Ahrimanin kansoista pöyhkein, jota ateenalaisiksi nimitetään, on yhä kurittamatta ja uhmaa kuningasten kuningasta ja pilkkaa kostamatta Aasian rantoja ja aamuruskon maita. On hyvä, että helleenien kaunis, mutta pettävä lahja herättää minut valoon ja kostoni muistoon.
Ja Xerxes tarttui pitkään ruoskaansa ja löi portaisiin, niin että henkivartijat hypähtivät ylös saattamaan suurkuningasta kylpyyn. Maagit sulkivat pyhän tulen koteloon ja kantoivat sen siihen sysipimeään huoneeseen, missä sitä päivillä säilytettiin, jotta ei aurinko tappaisi sen loistoa. Esirippu toisensa jälkeen vedettiin syrjään, ja aurinko tulvahti kuumina virtoina läpi salien.
Kuumien, hyvältätuoksuvien vesien viihdytellessä suurkuninkaan kostonjanoista verta kuuli hän hevosenkenkäin kopisevan marmoriportailla ulkona. Sanantuoja toisensa jälkeen ratsasti ylös matalia porrasastimia ja pyysi saada puhutella suurkuninkaan "silmiä" ja "korvia". Satoja parasangeja, hevosen selästä hevosen selkään, juoksua, kiirehtien, lepäämättä tahi yöllä, lentäen kuin kurjet — Sardeesta Babyloniin, Ekbatanaan, Susaan — sanantuojia valtakunnan kaikilta satraapeilta, kertomuksia kansojen varustamisesta, laivainvarustuksista kaikilla Aasian ja Afrikan rannikoilla, pauhua, joka kiiri sieltä, missä valtavaa sotavoimien kahletta vuosien työllä taottiin kytkemään pientä hullua kansaa, joka oli kuritettava.
Xerxes nousi kylvystä korskuen kuin orhi, joka teutaroi päästäksensä päivänvaloon piehtaroimaan. Hän antoi käskyn, että kaikkien sanansaattajain oli kokoonnuttava uuteen palatsiin hänen puheillensa.
Hän istuutui puettavaksi. Palvelijat öljysivät ja kähersivät hänen tukkansa. Toiset sitoivat hohtavanpunaiset housut hänen reisiensä ja säärtensä ympärille, jotka olivat tukevat ja kiinteät kuin pylväät. He ripustivat jalokivistä painavia kultakoristeita hänen korviinsa. He pukivat hänen yllensä meripurppuranvärisen ihokkaan, jonka leveä, valkea keskijuova ulottui pitkin hänen ruumistansa kaulasta nilkkaan saakka. He kiinnittivät kullasta helisevän vyön hänen lanteillensa ja saframinkeltaiset hyvältätuoksuvat kengät hänen jalkoihinsa. Viimeksi he laskivat korkean, säteilevän tiaran hänen päähänsä, heittivät purppuraviitan hänen harteillensa ja ojensivat hänelle norsunluisen valtikan.
Samalla hetkellä vedettiin kaikki verhot syrjään niinkuin yhdellä ainoalla tempaisulla. Hopearenkaat helisivät korkealla ebenholtsilla ja setripuulla koristelluissa kattokuvioissa ja aurinko tulvahti sisälle siihenkin huoneeseen, sytytellen soihtujansa lattian, monivärisiin kivikirjauksiin ja iskien kipinöitänsä kultaisista leijonankidoista, jotka syöksivät vettä ohuina virtoina yli kylpyaltaan järven, joka loisti kauniin kuvakoristeisen perustan keskellä.
Xerxes astui auringon valoon ja tervehti sitä kohottamalla kättänsä korkealle. Hän kokosi käteensä sen hohdetta ja hieroi sormillansa kulmiansa ja huuliansa. Hänen silmänsä säkenöivät mustaa tulta ja sulkeutuivat kansiensa alle.
Kokonaiset rivit palvelijoita levittelivät lyydialaisia mattoja lattialevyille hänen eteensä ja katsoivat jännittyneinä, mihin suuntaan hänen jalkansa kääntyisi. Hänen takanansa kulki varjostimenkantajia ojentaen korkeita pyöreitä varjostimia yli hänen päänsä, niin että se loisti punaisena kuin granaattiomenan mehu. Kärpäsviuhkankantajat kävelivät vieläkin lähempänä, pitäen viuhkaa tarkoin tiaranreunan yläpuolella. Mutta takaperin hänen edellänsä kulki kaksi palvelijaa kantaen öljyastiaa ja pyyhinliinaa, kahta liikkuvaa tarve-esinettä aivan hänen kättensä edessä.
Suurkuningas hengitti auringonvaloa korkeaan rintaansa ja kohotti päänsä kohden valon maailmaa, joka avasi hänelle sylinsä. Nyt oli elämä Ahura-mazdan. Kaikki henki puhtautta ja terveyttä. Valonjumalan neljä pyhää härkää seisoi korkeilla jalustoillansa mylvien yli kattojen. Ylhäällä katonreunan monikärkisten huippujen alla juoksi sinivihreä kuvavyöhyke, keltaiset leijonat käpäläin kynnet harallaan, suu avattuna mykkiin, iäisiin ilonulvahduksiin ja hännät rajussa kaaressa ylöspäin kieraistuina.
Xerxeen jalkojen edessä oleviin mattoihin ilmestyi yht'äkkiä huojuvia palmunlehväin varjoja. Valtiaan ensimmäinen aamukävely suuntautui paratiisiin, joka oli suojassa vuorituulelta ja jossa risteili välkkyvien kanavain verkko. Vettä oli suurella taidolla ja suurin kustannuksin johdettu korkealle ylängölle, altaita oli kaivettu kivipenkereisiin, multamaata oli niille kuljetettu, harvinaisia puita oli istutettu penkereittäin ja niitä olivat suurkuninkaan paratiisimiehet hoitaneet, niinkuin ne olisivat olleet ihmisiä eikä kasveja. Jokaisella palmulla ja sykomoorilla oli palvelijansa huolehtimassa vedestä ja tuulensuojasta ja varjosta. Hopeapoppelit värisivät kuin vastasyntyneet lapset kylpyyn pantaessa. Ruusuryhmät olivat kuin tuoksuvia alttareita.
Suurkuninkaan silmät säteilivät jokaiselle kauniille puulle, jonka hän tunsi. Hän nyökäytti päätänsä suosikkiplataaneillensa, kosketti kädellänsä valkokukkaisia akaasioita, hieroi käsiinsä tuoksua suuresta laajalatvaisesta pähkinäpuusta, joka vuosi virtana auringonvaloa. Palmut suhisivat hänen päänsä päällä ja heittivät oksiensa varjot siunaten hänen puvullensa, kun hän oli työntänyt varjostimen syrjään. Hän katseli huumautuneena hohtavia oksaviuhkoja, hän hallitsi elämän kaunista maata ja oli valon iäisen herran ystävä. Tässä pienessä paratiisissa ei ollut käärmettä eikä liskoa, ei sääskeä eikä haaskoja hakevaa kärpästä. Kaikki oli puhtautta ja raikkautta. Vierivää vettä. Puhdasta maata. Ei tuhoisa kuivuus koskaan saisi polttaa näitä kukkasia, joiden tuoksu oli saastaton. Täällähän versoi itse pyhä Haoma, elämänkukka auringonkeltaisine kukkineen, jonka mehu tuottaa hedelmällisyyttä ja iäistä elämää. Xerxes itse joi sen pyhää juomaa ja tiesi sen antaneen hänelle hänen voimansa ja vahvasti kehittyneet jälkeläisensä. Hän pysähtyi hetkeksi ja kosketti sen lehtiä, hän kuuli vuorten lähdeveden laulaen kulkevan läpi kanavain, hän kuuli hopeapoppelien humisevan kuin suloisen soiton. Silloin hän muisti taivaan valkokukkaista Haomaa ja ajatteli hetkisen kuolemaa.
Yli palatsin sataisten pylväsrivien kulki hänen katseensa kalkkikivikallioille, jotka olivat vain parin nuolenkantaman päässä: se oli kuolemanpenger, vuoreen leikattu. Hän saattoi nähdä isänsä äsken hakatun haudan siellä. Keskeltä häikäisevää auringonvaloa, joka säteili melkein valkeasta kallionpinnasta, vei korkea nelikulmainen oviaukko hautaan pylväiden välitse, jotka olivat niinkuin nämäkin täällä, vain iäksi suljetut, kiinni vuoren kyljessä, pieni kuoleman palatsi, joka oli elävien asunnon kaltainen, mutta kallion surkeasti ahdistama. Mutta ylinnä palatsin katolla kohosi kaksinkertainen tornikoroke, ja Persian valtakunnan kaksikymmentäkahdeksan satraappikuntaa oli sen alla tukien sitä käsillänsä. Mutta ylhäällä seisoi Dareios, hänen isänsä, lähinnä taivasta, nojaten kaareensa, kasvot käännettyinä pyhän tulen alttaria kohden, ja hänen yläpuolellansa kulkee Ahura-mazda kehässänsä; suojelevilla siivillänsä hän nousee puhdistettuna kohden kirkkauden iäistä maata.
Kauhistuen ajatteli Xerxes isänsä ruumista tuolla kalliokammiossa. Se ei ollut niinkuin halvat ja tavalliset maan lapset alttiina korppikotkien noukille. Se oli laskettu lepoon vahaisen verhon alle, jotta ei maa saastuisi. Mutta se ei koskaan enää heräisi. Ja tulisi päivä, jolloin Xerxeskään ei enää nousisi vuoteeltansa, vaan ikuinen leposija hakattaisiin hänelle isän leposijan viereen.
Suurkuningas unohtui mietteisiinsä. Palmut kahisivat hänen päänsä ympärillä. Riikinkukot olivat lakanneet kirkumasta, papukaijat rupattamasta. Hän kuunteli. Hän saattoi kuulla sieltä ylhäältä kivenveistäjäin talttojen äänen, kun he hakkasivat nuolenpäitä piirtokirjoituksiin. Ei Kyroksen vaatimatonta itsetunnustusta: "Kulkija, minä olen Kurus. Minä olen antanut valtakunnan parsa-kansalle ja hallitsen Aasiaa. Suokaa minulle hautani." — Ei, siinä oli luettelo kaikista niistä kansoista, joita Dareios oli hallinnut: "Jos ajattelet, kuinka suuri on niiden maiden luku, joiden omistaja kuningas Darajavaus on ollut, ja jos sen lausut, niin katsele niiden kuvaa, jotka valtaistuintani kantavat, silloin olet sen ymmärtävä. Silloin olet näkevä, että Persian miehen keihäs on lentänyt kauas. Saat huomata, että Persian mies on taistellut kaukana Persiasta."
… Mieli täynnä aurinkoa ja auringon puhdasta henkeä hän vihdoin kulki valtaistuinsaliansa kohden. Hän kostutti kasvojaan ja partaansa hajuvedellä palvelijan pullosta ja kuivasi kätensä. Häntä odotti taas ottelu Ahrimanin kanssa — tuskain hengen, tuhoajan.
Sali avautui hänen eteensä niinkuin säännöllinen pylväsmetsä, jonka sankoista riveistä hienouurteiset rungot kohosivat kellon- ja kukankuvun muotoisin latvoin kattoa kantaviin härkiin ja yksisarviaisiin. Tuulenhenki puhalsi sisään pylvästen keskitse, minkään esiripun tahi muun sitä estämättä. Palatsisaliin vieviä portaita nousi sotureita askel askeleelta seinäin kuvissa, suurkuninkaan vaunuja ja hevosia sekä sanansaattajia valtakunnan kaikista provinsseista tuoden lahjoja, hedelmiä ja eläimiä. Mutta itse huone vilisi täynnänsä väkeä, jotka kokoontuivat suurkuninkaan vastaanotolle. Henkivartijat seisoivat keihäät pystyssä. Ruoskankantajat muodostivat kujia. Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selistä suurkuninkaan lähetessä ja pistivät kätensä hihanjatkokseen, joka oli jonkunlainen käsine. Persialaisruhtinaat seisoivat oikealla, valtakunnan muut suurmiehet vasemmalla. Kuninkaalliset prinssit menivät Xerxestä vastaan pitkässä rivissä, heittäytyivät kasvoillensa ja nousivat kulkeaksensa hänen vanavedessänsä.
Ja Xerxes asteli valtaistuimensa portaille ja nousi sille kukkanen vasemmassa kädessänsä, norsunluusauva oikeassa. Lähimmäksi valtaistuinta asettuivat kruununasettaja ja kansleri, sitten kuninkaallinen kaarenkantaja ja nuolenvartija, senjälkeen kaikki kuninkaan "silmät" ja "korvat" ja hänen kumpikin poikansa.
XIX.
Persialaiset.
Vielä samana päivänä Xerxes lähti matkalle Persepoliista, ajaen matkavaunuissansa, joita vetivät nisaialaiset hevoset. Kolmesataa sauvankantajaa ratsasti sivulla heittokeihäät käsissänsä, ja tuhannet ratsumiehet päättivät kulkueen. Mutta suurkuninkaan edellä kulkivat Ahura-mazdan vaunut kahdeksan päistärikköä edessä ja niiden edellä kulkivat auringonjumalan pyhät hevoset.
Susassa odotti häntä monta sanansaattajaa: alevadeja Thessaliasta, maanpakolaisia, Peisistratoksen puoluelaisia Ateenasta ja samasta kaupungista karkoitettu ennustaja Onomakritos, joka koetti saavuttaa kuninkaan suosiota ennustamalla, että persialainen oli tekevä sillan yli Hellesponton.
Eräänä päivänä ilmoitettiin, että kaksi spartalaista, Sperthias ja Bulis, pyrkivät puheille. Xerxes istui valtaistuimellansa silmät puoliummessa ja odotti saavansa nähdä noiden kahden muukalaisen makaavan kasvoillaan. Mutta he eivät heittäytyneet maahan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän ruoskamiestensä koettavan taivuttaa heidän kankeita niskojaan. Mutta he seisoivat taipumatta suorina ja antoivat tulkin sanoa, että heidän maassansa ei ollut tapana kumartaa ihmistä.
Xerxeen kulmat rypistyivät, ja hän katsoi heitä pitkään. Ne olivat lyhyenläntiä, lujarakenteisia miehiä ja seisoivat lyhyissä villaihokkaissaan käsivarret ja sääret paljaina ja kylmästä punertavina. Ne katsoivat häntä yhtä pitkään muuttamatta ilmettäkään. Suurkuningas antoi tulkin kysyä heiltä, mitä varten he olivat tulleet. Toinen vastasi:
"Persialaisten kuningas, me olemme tulleet lakedaimonilaisten tyköä tarjoutumaan sovitukseksi ja rangaistaviksi sinun sanansaattajiesi tähden, jotka, Sparta vastoin kansainoikeutta on surmauttanut."
Taivuttamatta niskaansa he ojensivat molemmat kätensä, tarjoutuen kahlehdittaviksi ja kuolemaan vietäviksi.
Mutta Xerxes antoi tulkin vastata: "Vieraat Lakedaimonin miehet, sanansaattajat ja airuet ovat minulle pyhiä. Sen vuoksi, että helleenit loukkaavat ja rikkovat kansainoikeutta, ei parsakansa sitä tee. Menkää kotiinne ja kertokaa se kaupungissanne. Minun oikeamielisyyteni pelastaa teidän henkenne."
Mutta spartalaiset punastuivat ja antoivat vastauksen:
"Me tulemme vapaasta tahdostamme emmekä pyydä armoa."
Xerxes vastasi:
"Juuri sentähden te olette loukkaamattomat. Seuratkaa minua, eikä kukaan ole päänne hiuskarvaakaan notkistava."
Matka kulki edelleen länttä kohden. Ekbatana avasi hänelle porttinsa ja hän ajoi noiden moninkertaisten suojamuurien sisälle, joiden kukin rengas kuvasi yhtä kiertotähtien radoista ja oli verhottu tähtensä värisellä metallilla. Kuninkaallinen linna säteili kultaa, elektronia ja norsunluuta. Mutta hän ei pysähtynyt. Korkeat muurit avasivat jälleen malmiporttinsa hänen lähteä. Hän tahtoi kohdata valtakunnistansa kokoontuvat sotajoukot. Maantiet kumisivat ratsujen ja vetojuhtain alla. Airuita kiiti häntä vastaan tuoden sanomia laivastosta. Kaikesta pidettiin ennakolta huolta: sotalaivoja hankittiin miehistöä varten, hevoslaivoja, pitkiä aluksia siltoihin, kuormalaivoja elintarpeiden kuljetusta varten. Athos-niemi, joka ennen raivoisain myrskyjensä vuoksi oli ollut niin kovin tuhoisa persialaisille, ei enää saisi olla purjehtijain vaarana. Viivasuora kanava kaivettiin poikki niemen, niin että se erotti vuoriniemen mantereesta. Kaksi kolmisoutiota saattoi kulkea siinä rinnakkain. Foinikiassa ja Egyptissä valmistettiin köyttä valkeasta hampusta ja byblos-kasvista.
Maasotajoukko alkoi kokoontua suurkuninkaan ympärille ja hänen mukanansa marssia Sardesta kohden.
Matkalla, Kelainaissa, kestitsi Pythios, Atyksen poika, joka oli lahjoittanut suurkuningas Dareiokselle kultaisen plataanin ja viiniköynnöksen, sotajoukkoa runsain antimin, vieläpä hän tarjosi vieraallensa ja ystävällensä Xerxeelle kaiken säästämänsä rikkauden hopeaa ja kultaa. Suurkuningas käytti hyväkseen hänen vierasvaraisuuttansa, mutta ei tahtonut antaa voittaa itseänsä anteliaisuudessa, jonka vuoksi hän vielä lisäsi hänen rikkauttansa.
Sotajoukko marssi yhä päämääräänsä kohden. Kun Xerxes oli mennyt yli Maiandros-joen, näki hän eräänä päivänä vaunuistansa erittäin kauniin plataanipuun. Hän käski pysähtyä ja astui vaunuista. Plataanin latvus ulottui laajalle joka suuntaan, ja sen nuoret lehdet värisivät, niinkuin ilmaistaksensa iloansa keväästä. Suurkuningasta puu ilahdutti, hän hiveli sen hienoa keltatäpläistä kuorta ja suuteli sitä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä niin komeata puuta, hän otti kaulaketjunsa ja ripusti sen rungon ympärille. Rannerenkaansa hän kiersi oksiin. Keihäsmiehillensä hän antoi käskyn, että siitä hetkestä alkaen aina oli pidettävä vartijaa tuon kauniin puun ääressä sitä vartioimassa ja hoitamassa.
Seuraavana päivänä hän saapui lyydialaisten kaupunkiin Sardeeseen ja lähetti sieltä sanansaattajia Hellaaseen vaatimaan maata ja vettä. Ei kuitenkaan Ateenaan eikä Spartaan, jotka niin häpeällisellä tavalla olivat loukanneet kansainoikeutta, vaan kaikille muille valtioille, jotta ne, jotka siihen saakka olivat tehtävän laiminlyöneet, vielä viime hetkessä hankkisivat takeet hänen ystävyydestänsä.
Niinä päivinä tuli Abydoksesta Hellesponton rannalta sanomia Europaan vievien siltojen rakennustöistä. Tuo laineilla kelluva tie oli laskettu hampusta ja byblos-kuiduista tehdyille köysille. Mutta virta ja raju myrsky olivat repineet sillat.
Silloin kuningas kiukustui ja antoi leikata päät huonoilta työnjohtajilta sekä määräsi toiset sillanrakentajat aloittamaan alusta. Kreikkalainen mies oli työn ylimpänä valvojana.
Mutta ensin hän lähetti ruoskamiehiä Hellesponton rannalle ja käski heidän antaa tuolle Ahrimanin riivaamalle vedelle kolmesataa ruoskaniskua. Kahlepari oli upotettava syvyyteen ja pyövelien piti antaa orjanmerkki uppiniskaiselle merelle, joka oli rohjennut uhmata suurkuninkaan tahtoa. Eräs persialaisista astui alas rantaan, uhkasi kummallakin kädellänsä ohi kiitävää virtaa ja lausui:
"Oi sinä karvas ja katkera vesivirta! Herra ja suurkuningas, kuningasten kuningas, tuomitsee sinulle polttomerkin häpeärangaistuksen, koska olet loukannut hänen oikeata tahtoansa. Ja suurkuningas, kuningasten kuningas, on kaikesta huolimatta ylitsesi kulkeva, tahdoitpa tahi et. Sinä olet ansainnut, että ei enää yksikään ihminen uhraa sinun petolliselle ja suolaiselle virrallesi. Senvuoksi varo itseäsi!"
Kun Xerxes lähti liikkeelle Sardeesta ja kulki sotajoukkonsa kanssa Abydosta kohden, rakennettiin silta uudelleen, lujemmaksi entistä, satojen pitkien alusten perustalle, jotka olivat ankkuroidut virtaan. Yli laivojen juoksivat köydet rannasta rantaan. Puunrunkoja oli köytetty laivoihin, niille ladottiin lautoja ja maata, joka tasoitettiin tieksi, ja kummallekin sivulle rakennettiin kaiteet, jotta eivät hevoset ja juhdat säikähtäisi aaltojen näkyä.
Ylimenon hetki läheni. Silloin tuli Pythios rientäen suurkuninkaan luokse, kalpeana huolesta, ja pyysi päästä kuninkaallisen ystävänsä luokse. Xerxes kysyi, mitä hän tahtoi. Pythios vastasi tulkin kautta:
"Herra ja suuri kuningas, armahda isää, joka näkee kaikki viisi poikaansa pakotetuiksi lähtemään kanssasi sotaan Hellasta vastaan. Ota muut neljä, oi kuningas, mutta salli vain vanhimman jäädä luokseni ja huolehtia talostani."
Suuttuneena kuningas antoi vastauksen:
"Huono mies, joka näkee suurkuninkaan itsensä lähtevän sotaan kaiken väkensä kanssa, setiensä, veljiensä ja poikiensa, säästämättä ainoatakaan. Ja sinä, joka kuitenkin oikeastaan olet orja ja jonka pitäisi lähteä sotaan kaiken sukusi kanssa ja naistesikin, sinä uskallat ajatella poikaasi, itseäsi ja taloasi. Mutta kukaan ei ole saattava syyttää suurkuningasta oikeamielisyyden puutteesta. Sinä olet antanut minulle lahjoja ja kestinnyt sotajoukkoani, ja minä olen ystäväsi. Tämä suhde pelastaa sinut itsesi ja sinun neljä poikaasi. Mutta juuri siihen, jota sinä pidät kalleimpana, sattuu isku, joka sinua rankaisee. Sillä myrkyllisen käärmeen tekemä haava voidaan parantaa vain musertamalla sen pää haavaa vasten. Syntinen ajatus voidaan sovittaa vain verellä. Sinun itserakas toivomuksesi on kohtaava sinua itseäsi kipeästi pistäen ja aiheuttaen poikasi kuoleman." Ja Xerxes käänsi sauvansa häntä kohden ja käski rangaista häntä pojan menettämisellä.
Ja nyt hän lähti Abydosta kohden ja tahtoi näyttää Hellespontolle, jonka hän näki ensi kerran, koko kuninkaallisen valtansa. Hän kulki eteenpäin kuin uhkaus, joka oli masentava hänen vihamiehensä kauhistuksilla, niin että yksin tuo uhmaileva kansakin lankeaisi kasvoillensa, sen Ahura-mazdan valon masentamana, joka loisti hänen päästänsä.
Viikkoja etukäteen olivat kuormajuhdat ja niiden kuljettajat vaeltaneet kulkueen etunenässä. Muulit kulkivat vilisevässä joukossa kuin vaeltavat tavarakääryt. Kamelit astelivat loputtomassa rivissä ja keinuttelivat kyttyröillään leirin valtavaa kuormastoa, kokoonkäärittyjä telttoja ja tankoja. Lehmät ammuivat hitaasti heiluen kulkiessaan; ne kantoivat maitoansa ja lihaansa vihattua Europaa kohden suurkuninkaan sotajoukon tarpeeksi tuolla loppumattomalla marssilla. Lampaat määkivät kohden kaukaisia teurastuspaikkojaan. Tien tomussa oli paksu lantakerros, joka löyhkäsi tallille aina Hellesponttoon saakka.
Mutta karjan jäljestä tulivat Aasian kansojen sankat laumat, tylsinä ja hiljaisina ne kulkivat eteenpäin, ruoskat riippuivat heidän niskainsa päällä niinkuin jonkun jumalan taipumaton tahto. Mutta keskellä vilisevää sotajoukkojen laumaa seurasi yht'äkkiä nuolenkantaman pituinen välimatka, joka erotti aasialaiset kansanlaumat itse persialaisten valituista joukoista. Tuhansia ratsumiehiä tanssivilla ja korskuvilla hevosillaan, joiden suitsista vaahto tiukkui — sotaratsuja jalointa rotua, sotaan koulittuja, totutettuja aseisiin ja myös kaatuneita sotilaita näkemään nukkien avulla, joita niiden tielle asetettiin. Kultaiset panssarisuomukset loistivat purppuranpunaisten ratsutakkien alta. Senjälkeen tuli tuhantinen joukko keihäsmiehiä jalointa sukua. Keihäänkärkiä he pitivät laskettuina maata kohden, niin että varrennuppu, kultainen granaatti, säteili auringonvalossa. Kymmenen pyhän nisaialaisen hevosen jälkeen, jotka olivat koristellut kultaisilla otsa- ja kylkilevyillä, seurasivat Ahura-mazdan vaunut, joiden ajaja kulki jalkaisin ja ohjasi valkoista kahdeksanvaljakkoa. Papit kantoivat pyhän tulen suurta maljakkoa, jonka hehku päivisin oli suljettuna suuriin malmikuuliin. Ja heti sen jäljessä ajoi suurkuningas, seisoen yksinään sotavaunuissaan; hänen ajajansa Patiramfes, Otaneen poika, käveli tomussa pidellen ohjaksia. Xerxeen sotamerkki seisoi hänen vieressään. Sen kultaisella levyllä näkyi kaksi härkää ja niiden välillä kaarella ampuva kuningas nuoli tähdättynä viholliseen näköpiirin rajoilla: Tuhat keihäsmiestä kuninkaan jäljessä piti keihäänkärkiä ylöspäin ojennettuina, niin että nupunkultainen omena piirsi tomua. Tuhannen ratsumiehen jälkeen seurasi vihdoin kymmenentuhatta "kuolematonta", joilla oli nimensä kuolemattomuuden enkelin Ameratatin mukaan. Niistä kulki yhdeksäntuhatta keskellä, ja heidän keihäännuppunaan oli hopeinen granaatti, kun taas muut, tuhannen miestä, olivat renkaassa niiden ympärillä, keihäissään kultainen granaatti. Kaikilla oli kultaiset ketjut kaulassaan ja yllänsä kultakoristeiset, jalokiviä hohtavat viitat. Yksin keltaisissa kengissäkin ja nilkkarenkaissa loistivat kultaiset napit. Suomusäärykset loistivat kuin kalanselkä pitkien nahkahousujen päällä. Kaariaan he kantoivat viinissänsä. Nahkaverhoiset pajukilvet olivat vasemmassa kädessä, oikeassa he pitivät keihästä, jonka varsi kalahteli vyöllä olevaan lyhyeen käyräkalpaan; tuppi oli sidottu polveen silmukalla, niin että se voitiin paljastaa pitämättä kiinni tupesta. Heidän jälkeensä tuli kymmenentuhatta persialaista ratsumiestä. Ja muutaman nuolenkantaman välimatkan päässä seurasi uusien kansakuntien ryhmiä. Silloin tällöin katkaisi jalkaväen joukot assyrialainen ja egyptiläinen joukkue vaunusotureita nelivaljakoillaan tahi armenialaisia, hyrkanialaisia, kadusialaisia ja skyyttalaisia ratsujoukkoja.
Niinkuin valtava jättiläiskäärme kiemurteli tämä sotajoukko alas kohden Hellesponttoa madellakseen sen yli siltoja pitkin ja musertaen laskeutuakseen tuolle pienelle uppiniskaiselle maalle. Se tyhjensi järvet matkallaan eikä kuitenkaan saanut janoansa sammutetuksi. Läpi Mysian, ohi Ida-vuoren se liukui mennen yli Skamandros-joen, joka jäi aivan kuiville.
Kun Xerxes tuli Ilioniin, kiersi hän Priamoksen linnan ympäri ja ihmetteli kyklooppimuureja päivänpaahtamalla kunnaalla. Hän oli antanut itsellensä kertoa muinaisajan kauheista taisteluista, joissa jumalain sanottiin taistelleen kuolevaisten riveissä tämän linnan puolesta ja sitä vastaan. Hän ei tuntenut näitä helleenien epäjumalia ja sankareita, ja hän halveksi heitä koko hurskaan persialaissydämensä pohjasta. Mutta hän kunnioitti niitä valtavia voimia, jotka liikkuvat luonnossa ja ihmisten taisteluissa. Kaukana silmänkantaman päässä hän näki meren purppurasinisen reunan säteilevänä kiertävän valtakuntaansa, sillä koko tämä maa oli nyt hänen, ja kaikki luonnon enkelit ja henget — amshaspandit ja yasatat — jotka siunaten loistivat tämän seudun yllä, palvelivat Ahura-mazdaa ja häntä itseään. Hiljaisesti hän itseksensä kohotti rukouksen sodan ja voiton sankarille Verethragnalle, joka oli täälläkin taistellut. Meren nähdessään Xerxes muisti hänen syntyperänsä: taivas ja maa olivat synnytystuskissa, purppurainen kuohui, meri synnytti pienen punaisen ruo'on, ruo'on kukasta puhkesi pieni liekki, liekistä nousi poikalapsi, pojalla oli tulitukka, tuliparta ja hänen silmänsä olivat kaksi aurinkoa.
Nyt Verethragna seurasi häntä voittoon. Xerxes tunsi rintansa kohoavan ylpeydestä ja kiitollisuudesta Ahura-mazdaa kohtaan, jonka peilikuva kohosi hänen päänsä yläpuolella ja loisti yli kaiken maailman niinkuin valon kilpi, joka oli häikäisevä pienen vihollismaankin purppurameren toisella puolella.
Ja hän nousi vaunuistansa ja antoi uhrata Ilionin muurien juurella. Veri loiskui ikivanhalla maaperällä tuhannesta katkaistusta lehmänkurkusta — kunniaksi troialaiselle Athenelle, joka oli saanut surmansa siellä, sen ikuisen valon tuhoamana, jonka soturi hän oli. Ja tietäjät astuivat esille ja vuodattivat juomauhrin kaatuneitten sankarien muistoksi.
Yöllä hän antoi pyhän tulen loistaa linnan ylimmältä huipulta. Persialainen sotajoukko oli leirissä sen juurella. Kauhu valtasi ne, jotka yht'äkkiä näkivät tulen sammuvan — niinkuin olisivat paikan kuolleet henget nousseet sammuttamaan sen henkäyksellänsä.
XX.
Hellesponton rannalla.
Seuraavana päivänä Xerxes saapui Abydokseen. Hän nousi kummulle, johon valtaistuin aikoja sitten oli veistetty valkeasta marmorista. Koko päivän hän istui täällä varjokatoksensa alla ja katseli silmiensä iloksi Hellesponttoa, joka nyt oli häntä niin lähellä, että hän kuuli sen veden loiskeen.
Vinha kevättuuli puhalteli Propontiista yli salmen ja nosti aallot pienille kuiville harjoille. Rosoinen tummansininen pelto, jossa valkeita kukkia lakkaamatta versoi esiin ja huuhtoutui pois jälleen.
Mutta puolipäivän aikaan tuuli kääntyi ja yhdessä ainoassa hetkessä täytti Hellesponton tuhantinen purjeiden joukko. Kirjavana vilisevä joukko erimuotoisia laivoja liikehti hänen silmäinsä edessä. Toisinaan ne liikkuivat niinkuin valkeat ja kultaiset tuhatjalkaiset, ryömien pitkin vedenpintaa pitkillä siirottavilla airoriveillänsä. Toisinaan ne löivät leikkiänsä tuulessa suurten moniväristen purjeiden kantamina niinkuin kirjavat perhoset. Hänen setänsä Artabanos ja hänen velipuolensa Ariabignes, joka itse oli joonialaisten ja karialaisten laivojen päällikkönä, seisoivat hänen rinnallaan ja selittivät hänelle kaikki.
Laivajoukko toisensa jälkeen purjehti suurkuninkaan ohitse: Egyptin kaksisataa ja foinikialaisten kolmesataa laivaa; jälkimmäisillä oli korkeimmat mastot ja suurimmat purjeet ja ne lensivät suuremmalla nopeudella kuin mitkään muut. Niinkuin kilpailussa erosivat pikapurjehtijat pian toisista — ennen muita sidonilaiset laivat, parhaat kaikista. Mutta viittä purjehtijaa, Halikarnassoksen sekä Kos-saaren, Nisyroksen ja Kalydnan laivoja ylisti Ariabignes kaikkein rohkeimmiksi ja sanoi niiden johtajana olevan kuningatar Artemisian, Lygdamiin tyttären. Korkeilla terävillä keuloillaan ja näkymättömällä keulatutkaimellaan ne leikkasivat aaltoja kuin miekkavalas. Kolminkertainen airorivi kiihoitti vauhtia, vaikka tuuli olisi ollut kuinkakin suotuisa.
Tiheissä joukoissa kyprolaiset laivat lipuivat eteenpäin, sitten tulivat kilikialaiset, pamfylialaiset ja lyykialaiset, Aasian doorilaisten laivat ja helleenisten saarten purjehtijat. Viimeksimainittuja ei ollut monta, mutta Ariabignes oli ylpeä niistä. Tie oli avoinna niskoittelevaan maahan, ja pian tottelemattomat taivutettaisiin ja masennettaisiin. Laivastoasioihin perehtynyt Ariabignes tunsi kaikki laivat, ei ainoastaan niiden keulakuvista ja purjeiden väreistä ja merkeistä, vaan myöskin itse aluksen kulusta, purjeen erikoisesta muodosta, niinkuin kasvot piirteinensä.
Xerxes istui väsymättä katsellen ja iloiten. Hopeaupotuksin koristettu ebenpuinen pöytä oli hänen valtaistuimensa edessä ja kukkurallaan hänen mieliruokiansa: Ardekanin jäällä hyydytettyä sorbetia, valkeata egyptiläistä vehnäleipää, kevyttä kuin harso, vastapoimittuja hedelmiä, Khalybonin viiniä ja Babylonin ja Persepoliin ruusuntuoksua. Juomavesi kaikilla hänen matkoillansa tuli Susianan Khoaspeesta.
Hän toivoi saavansa nähdä meritaistelun ja ihmetteli sitä varmuutta, jolla nuo lukuisat alukset jakaantuivat ryhmiin, liikehtivät, hyökkäsivät kolmikulmaisissa joukoissa, voittivat nopeudessa, kiersivät ja saarsivat toisiansa. Nopeutensa avulla Sidonin laivat saivat voiton.
Sitten sousivat kaikki laivat asemillensa ja asettuivat järjestettyyn joukkoon Abydoksen edustalle. Huutoja kuului rannalta laivastoon ja laivasta toiseen. Jokainen osasto oli omassa linjassansa, kaikkia osastoja saattoi katsella yhdeltä ainoalta paikalta. Ja taka-alalla, pitkälle kummallakin sivustalla, oli kuormalaivojen lukematon joukko ankkurissa, proomuja ja kömpelöitä matalamastoisia aluksia. Sillat olivat niinkuin kaksi maanväristä ponttoonilaivain ylitse kulkevaa nauhaa — sotajoukon tie ulotettuna aina vieraaseen maahan saakka, Aasian käsivarsi tarttumassa kiinni Europaan.
Silloin nosti Xerxes silmänsä välkkyvässä salmessa olevista laivoista ja alkoi tutkia rantoja. Europa oli hänen kättensä alla. Savenväriset talot loistivat toisella puolella Sestoksessa ja Madytoksessa valkealla Traakian rannalla ja lännenpuolella hän näki Makedonian kohoavan ja häipyvän sumuun laskevan auringon alle. Pienten kutistuneiden lehtojen takana hän saattoi aavistaa piilevän temppeleitä, helleenisille epäjumalille pyhitettyjä. Paljon suuremmalla mielihyvällä kiintyivät hänen silmänsä tummalehtisiin, leveälatvaisiin pinjoihin, jotka kohosivat kuninkaallisen kauneina.
Alhaalla abydolaisten maitten rannassa piti hänen sotajoukkonsa vielä pitoja aterioiden niiden tuhannen lehmän jätteitä, jotka hän oli uhrannut Pergamoksen kaatuneille sankareille. Niin kauas kuin silmä kantoi kummallekin puolelle, oli rannikko hänen sotalaumojensa asuttama; ne odottivat hetkeä, jolloin ne niinkuin karjalauma ajettaisiin yli salmen vieraaseen maanosaan. Koko Aasia ja Afrika olivat nostaneet aseisiin kaikki soturinsa lähtemään tälle sotaretkelle; joka kostaisi hänen isävainajansa kärsimän loukkauksen. Yksi ainoa hänen sauvansa liike oli saanut kansat lähtemään liikkeelle kaukaisimmista kaupungeista ja maista ja vuoriseuduista, kokoontumaan niinkuin lintulaumat ja peittämään maan siinä missä ne liikkuivat.
Xerxeen silmät sivusivat tuolla alhaalla olevia siltoja, joille sotajoukko ei vielä ollut astunut. Ketjut olivat vielä niitä kiinnittämässä, ja sisäpuolella oli vain kaksi verestä teuraanpuolikasta. Siinä oli ihminen, leikattuna halki kuin pingoitettua nuoraa pitkin, ja kumpikin verinen puolikas laskettu omalle puolellensa ensimmäistä siltaa. Pythioksen poika, jonka oli pitänyt sovittaa isänsä uhkarohkeus. Haaskakärpäsiä oli leikkauspinta mustanaan. Mutta Xerxeen silmät eivät pysähtyneet katsomaan tätä kauheutta — uhria pahalle ja ruttoatuovalle saastan hengelle.
Hän oli kauan ääneti kastellut huuliansa kultapikarinsa viinillä. Sama kultapikari oli saman Pythioksen antama lahja. Viini synnytti hänen päähänsä mielialoja. Kevät kulki kuohuen läpi hänen verensä. Hän ruokki mielikuvitustansa ajatellen kostoa, joka oli valmiina hänen silmiensä edessä. Tällä kertaa tuo häviöön tuomittu kansa ei pääsisi hänen käsistänsä. Kaksinkertainen kahleketju oli heitetty yli salmen Europaan. Kun hän vain sauvaansa kohottaisi, niin kaikki nämä alukset nostaisivat purjeensa kuin petolinnut ja lentäisivät etelään iskeäksensä saaliiseensa. Joukon jättiläiskäärme kiemurtelisi yli Hellesponton ja kuristaisi vihatun maan.
Hänen suuret mustat silmänsä avautuivat nauttien ahmimaan hänen kaikkivaltaansa: "Katso, kaikki se, jolla valtaistuimeni seisoo, on minun ja tuolla kaikki mitä katseeni valtaa nyt ja satoina tulevina päivinä. Ei koskaan ole maa nähnyt sellaista väenpaljoutta kuin tämä. Ei koskaan ole meri keinutellut sellaista voimaa kuin tämä. Ylistetty olkoon Ahuramazda, valon ja puhtauden ikuinen jumala! Hänen nimessänsä itseäni onnelliseksi ylistän."
Mutta kun hän oli juonut loppuun näkynsä huuman, laskeutuivat silmäin suuret valkeat luomet ja jäivät lepäämään. Hänen setänsä Artabanos, joka aina salavihkaa tarkkasi häntä ja tutkisteli hänen aikeitansa, seisoi kauan ja katseli hämmästyneenä, kuinka kyynelet tihkuivat esiin mustien ripsien alta ja hitaasti vyöryivät alas välkkyvälle parralle, niinkuin teräskäärme livahtaa pensaaseen.
Ja Artabanos rypisti halveksivasti ylähuultansa tiheän harmaan partansa seassa ja ajatteli viinin vaikutuksia, ja katseltuaan kauan suurkuninkaan itkua hän sanoi kuivasti ja terävästi:
"Sinä veljeni Dareioksen poika, suurkuningas, kuningasten kuningas, mielialat vaihtelevat sielussasi niinkuin tuulenpuuskat vihurienpieksämällä Athos-niemellä. Ensin ylistät itseäsi onnelliseksi ja sitten virtaavat kyyneleesi, niinkuin olemassaolo iskisi sinua pahimmalla ruoskallansa."
Xerxes avasi silmänsä ja katsoi häneen terävästi — katseen hehku sai itkun kuivumaan, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan — ja sanoi käheästi:
"Niin, minä itken sinun ja minun ja kaikkien olioiden mitätöntä lyhytaikaisuutta. Katso tätä tuhansissa olennoissa vilisevää elämää, joka on kuin sääskien parvi ilta-auringossa. Missä se oli sadan vuoden päästä?"
Artabanos vastasi pilkaten:
"Sitä ajatusta löytääkseen ei suurkuninkaan tarvitse matkustaa tuhansia parasangeja. Se putoaa joka päivä setripuiden oksilta Susan puistossa niinkuin silmut puhkeavista lehdistä. Elämän kurjuus kestää kyllin kauan sille, joka ajattelee. Kaikkien noiden tuhansien joukossa tuolla ei ole ainoatakaan, joka ei toivoisi itsellensä kuolemaa mieluummin kuin elämää. Kuolema on lohdutus, jolla Ahura-mazda korvaa ihmiselle onnettoman elämän."
Xerxes katsoi yhä terävästi häneen ja lausui:
"Sinä kummallinen ihminen, minä en ole puhunut sinun tahi minun elämästäni, vaan koko tuosta massasta, jonka henki on minun kädessäni niinkuin tuhantinen joukko päitä yhdellä ainoalla kaulalla, jonka voin leikata poikki yhdellä ainoalla veitseni viillolla. Vielä on minulla partaveitsi kädessäni, eikä veri ole paennut. Vieläkö neuvot minua, niinkuin kauan aikaa sitten Susassa, heittämään retkeni sikseen? Vieläkö pelkäät, että vihollinen on voimilleni liian mahtava?"
Artabanos katsoi tiukasti takaisin ja vastasi:
"Herra kuningas, et siis vielä ole selvillä siitä, minkälaista vihollista vastaan olet menossa."
Mutta Xerxes rypisti kulmiansa ja vastasi:
"Luuletko sitten, kumma epäilijä, että helleenien maasotavoimat ovat suuremmat kuin ne sotalaumat, jotka tässä näet, tahi että meidän merivoimamme ei vedä vertoja ateenalaiselle? Se vihollinen, jota sinä siis yhä vieläkin pelkäät, asunee omassa pelon täyttämässä veressäsi."
Artabanos hymyili:
"Olet oikeassa, suurkuningas, meissä itsessämme piilee tuhoisin vihollisemme. Muutamilla se on vatsassansa. Muutamilla vielä alempana. Mutta, herra kuningas, se mies on urhoollisin, joka aikanansa pakenee. Ja nyt, kun olet nähnyt molemmat vihollisesi, pitäisi sinun paeta suinpäin."
"Mitä vihollisia minä olen nähnyt?"
"Ne ovat olleet silmäisi edessä koko päivän, suurkuningas."
"Niinpä näytä ne minulle äläkä puhu arvoituksia."
Artabanos kääntyi Hellespontoon päin ja viittasi etusormellansa kuljettaen sitä ympäri näköpiirin:
"Tuolla, sinä kuningasten kuningas. Sinä kuljetat joka paikassa kahta vihollistasi mukanasi. Kokoa vielä enemmän laivoja, kutsu palvelukseen vielä suurempia sotalaumoja — ja vihollisesi kasvavat sitä mukaa. Vapise ja pelkää hirvittävän suuria merivoimiasi. Sillä jos Ahriman nostaa pahan myrskyn, niin et Aasian etkä Europan rannoilta löydä kyllin suurta satamaa niitä pelastaaksesi. Laivastosi on musertava sinut. Ja sitten maasotavoimasi, jonka huomenna annat hyökätä vihollismaahan —, niin, sitä ei mikään sotajoukko lyö, vaan se lyö itse itsensä. Se kuljettaa nälänhätää mukanansa omissa riveissänsä. Ihmiset ovat aina olosuhteiden alaisia eikä päinvastoin. Sotajoukkosi on tuhoava itsensä. Se on itsessänsä voittamaton, senvuoksi se on kaatuva omaan voimaansa."
Xerxes oli lähellä suuttumusta. Hän sysäsi Artabanosta keveästi rintaan sauvallansa ja lausui:
"Jos esi-isämme olisivat olleet niinkuin sinä, niin ei Persian valtakunta nyt olisi niin voimakas. Älä pelkää saavasi nähdä nälkää, kun meillä itsellämme on kaikki elämämme tarpeet ja kun sen lisäksi käymme taisteluun maataviljelevää kansaa vastaan hedelmällisiin seutuihin, emmekä hedelmättömiä erämaan valtoja vastaan."
Artabanos vastasi:
"En minä, suuri kuningas, pelkää nälkää. Ja jos sinulle neuvoja annan, teen sen hyvässä tarkoituksessa, sillä ei kukaan tunne loppua alussa. Hanki joka tapauksessa itsellesi voitto omien kansojesi voimilla äläkä helleeneillä, jotka ovat joukkoihisi karanneet. Minä häpeän, suuri kuningas, täällä sinun seurueessasi, vieläpä juuri tällä paikalla, itse valtaistuimesi ympärillä nähdä miehiä, jotka ovat isänmaansa kavaltaneet. Yksinpä siltasikin on helleeni Harpalos rakentanut. Karkoitettuja ja maanpakoon ajettuja, Spartan ja Ateenan tyytymätöntä ainesta, kokoontuu luoksesi, sinun sotaretkesi kautta he toivovat voittavansa itsellensä etuja ja saavansa takaisin menettämäänsä vaikutusvaltaa. Heidän näkemisensä on herättävä heidän kansalaisissansa inhoa. Älä käytä miehiä, jotka omaa etuansa tavoitellen tahtovat tuottaa orjuutta isiensä maalle. Sillä sellaiset miehet eivät koskaan voi tuottaa meille hyötyä."
Xerxeen päästä olivat vähitellen sedän puheen aikana höyryt hävinneet; hän nousi kärsimättömänä ja puhkesi puhumaan:
"Artabanos, minä kiellän sinua sanomasta joonialaisia kavaltajiksi sen vuoksi, että he ovat liittyneet minuun oikeata asiatani puolustamaan. Heidän puoleltansa minun ei tarvitse pelätä minkäänlaista uskottomuutta. Sillä he jättävät vaimonsa ja lapsensa meidän valtakuntaamme. Ja oikeutettu suuttumus niihin oloihin, joista he ovat paenneet, teroittaa niiden aseet, joita sinä sanot pettureiksi. Se siitä. Mies, jolla on niin katkera epäilys kuin sinulla, ei sovi sotaanlähtijäksi. Mene sinä siis, Artabanos, takaisin Susaan ja puolusta taloani ja minun kuninkaankaupunkiani, kunnes tulen takaisin. Poikasi seuraavat minua. Mutta ota sinä tämä sauva ja riennä kotiin."
Artabanos otti sauvan ja meni: "Vielä minä elän, herra!" olivat hänen viimeiset uhmaavat sanansa.
… Aurinko laski, kun Xerxes ajoi leiriinsä. Sitä ei täällä Aasiassa ympäröinyt mikään valli, vaan yksin kuormastovaunujen lukematon joukko. Kärryjä suurin, nastoilla varustetuin pyörin seisoi aisat pystyssä niinkuin yhtenäinen sarja etuvarustuksia.
Suurkuninkaan vaunut ajoivat sisään eteläisestä portista. Vartijat heittäytyivät kasvoillensa eivätkä nousseet, ennenkuin ne olivat jyristen kulkeneet ohi.
Kamelit makasivat levolla taakat yhä paikoillaan selissä. Piirityskoneita, muurinsärkijöitä ja tikapuita törrötti niiden kyttyrien yli, mutta nuo raskaat eläimet, joiden polvissa ja kyljissä karvat olivat siellä täällä takuissa kuin koinsyömien päivien keskellä, makasivat tyynet päät kankeasti pystyssä ja pureskelivat harkitsevasti märepalojansa. Muulit seisoivat laajoissa karja-aitauksissa turvat tungettuina kuihtuneisiin ohdakkeensekaisiin heinätukkoihin. Oli toisia aitauksia täynnä umpinaisia tynnyreitä, joiden naftalöyhkä ilmaisi niiden sisällyksen: tynnyreittäin tätä tulenarkaa nestettä piti heitettämän piiritettyjen portteja ja taloja vastaan, jonka jälkeen ne tulinuolia ampumalla sytytettäisiin.
Xerxes ajoi sitten läpi jalkaväen telttalabyrinttien, joissa kilvet olivat nojallaan maahan pistettyjä keihäitä vasten. Sen takana olivat ratsuväen hevoset suojissaan pitkissä tilapäisissä vajoissa. Ja vihdoin muodostivat vaunusoturien raskaat pronssilla lujitetut vaunut suojaavan vyön leirin sisäosan ympärille, jossa itse suurkuninkaan teltta oli keskipisteenä henkikaartien teittäin, leipomoiden ja keittiöiden, hevostallien ja eläinten häkkien välissä. Suoria telttakujia tästä teltasta johti kaikille leirin porteille ja kulmille. Ja pitkin tätä suoraa linjaa olivat sotapäälliköiden teltat järjestetyt; ne tunsi kunkin osastonsa sotamerkeistä — tangoista, joista toisissa oli kultalevyt ja niihin kuvattuna joko kotkia tahi jousimiehiä tahi korppikotkia, toisissa kudottuja tahi koruompeleisia lippuja, joissa norsuja ja leijonia, härkiä ja hevosia, lohikäärmeitä ja susia, aurinko ja kuu hohti vahvoin värein. Kunakin aikana oli jokaisella osastolla kerta kaikkiaan määrätyt paikkansa — kukin tiesi tarkoin sen kaistaleen, jolla hänen oli pysyteltävä, ja tiesi lähdön aikana, mitä hänen piti tehdä.
Xerxes nousi vaunuistansa ja astui telttaansa. Se oli korkeampi kuin kaikki muut ja kaunein verhoin jaettu eteiseen ja sisähuoneisiin. Keihästen päissä, jotka olivat ulkoseinää vasten, saattoi telttakangasta nostaa miehenkorkeudelle, niin että ulkopuolelta saattoi nähdä sisälle telttaan niinkuin avonaiseen kioskiin. Mutta nyt illan tullen olivat kaikki seinät kiinni, ja sisimpänä suurkuninkaan makuuhuoneessa paljastettiin pyhä tuli ja palkeilla — ihmisen hengitys oli saastainen — saatiin hiilet hehkumaan; maagit kohentelivat tuhkaa ja asettivat tuoksuvia polttoaineita tuleen.
Isossa, täysin suljetussa ja eristetyssä haaremiteltassa kuninkaanteltan takana odotettiin tänä iltana turhaan suurkuninkaan käyntiä. Xerxes meni levolle mieli täynnä merta. Hänen vuoteensa portailla oli tuoreita mantelipuunoksia. Niiden makea tuoksu virkisti hänen untansa. Meren kostea henki tunkeutui läpi verhojen. Hän unohtui kuulemaan Hellesponton aaltoja.
Ja Hellespontto herätti hänet. Auringon noustessa hän oli ylhäällä, antoi nopeasti pukea itsensä ja ajoi laukkaa leirin läpi. Maagit vastaanottivat hänet rannalla. Mithra, valon enkeli, joka lepää taivaalla ennen auringonnousua, antoi värinsä Aasian huippujen yllä avartuvalle ilmalle; taivas loisti lasinkirkkaana ja välkkyvänä, niinkuin olisi muserrettuja tähtiä siroteltu aamuruskoon. Mutta yli Hellesponton pakenivat Ahrimanin säikähtäneet varjot. Pimeys painui Europan taakse pitkien, tummansinisten varjojen siivillä. Päivän voimat loitsivat yön maahan maan hyväksi. Mithran täytyi voittaa. Ja Mithra voitti joka päivä tuon lännen suurisanaisen ja ylpeitä kuvittelevan kansan, joka rakensi kaupunkeja ja temppelejä ja palveli epäjumalia ja hieroi kauppoja ja petti ja riiteli äänekkäässä omahyväisessä ilossansa.
Xerxes seisoi alttarin äärellä, jonka pyhän tulen maagit päivän tullen olivat peittäneet, ja tarttui Pythioksen kultapikariin, jonka juomanlaskija täytti suuresta kultamaljasta kaataen, rubiininpunaisella nestesuihkulla. Kummallakin kädellänsä hän nosti sen ilmaan, juuri kun aurinko nousi niinkuin suuri häikäisevä tulikaari, ja ampui ensimmäisen liekkinuolensa yli Hellesponton, iskien säkeniä aallonharjoista, kunnes pääsi maaliinsa toisella puolella. Ja jättäen auringon taaksensa hän kulki muutaman askelen päässä olevalle rannalle; mattoja levisi hänen jalkojensa eteen, ja viimeinen laskeutui aivan nuoleskelevien aaltojen partaalle. Rauhallisesti ne solisivat hänen jalkainsa juuressa, niinkuin olisivat unohtaneet sekä polttomerkin että kahleet. Alas läpi lasinkirkkaan veden painui aurinko niinkuin verkko, kudottu väläjävistä kultalankasilmukoista ja heitetty kauas virtailevaan veteen.
Ja suurkuningas tyhjensi nauttien ja ylpeänä raskaan kultapikarinsa ja linkosi sitten viinin viimeiset pisarat pitkässä kaaressa kauas veteen. Muudan hänen seurueessaan oleva helleeni kuiskasi toiselle, että näytti siltä, kuin suurkuningas olisi mielinyt leikkiä kottabosta toisella puolella olevan Europan kanssa. Ja läpi ilman kuului todellakin sointuva malminkajahdus toiselta puolelta, aivan kuin heitto olisi sattunut. Kultapikarista se lähti; Xerxes heitti sen juoman jälkeen, ja se helähti aaltoihin pudotessaan. Myöskin jalokivikoristeisen miekkansa tupestansa hän heitti merelle lahjaksi.
Nyt maagit sytyttivät rovioita oksista pitkin rantaa ja sirottelivat tuleen suitsutusta, niin että se leimahteli ja roihusi. Lauma kantajia tuli paikalle syli täynnä vihreitä oksia ja sirotteli tielle myrttejä aina sillalle saakka, jossa he myöskin peittivät oksillaan Pythioksen pojan silvotun ruumiin.
Ja nyt alkoivat sotarummut kurnuta, kumeasti ja yksitoikkoisesti, niinkuin olisi itse maa huokaillut sen yli marssivan sotajoukon jalkain alla. Xerxes istui vaunuissansa rannalla ja katseli. Kauempana olevaa siltaa ajettiin karjaa ja kuormastoa, lähempänä olevaa aseellisia joukkoja.
Etupäässä kulkivat kymmenen tuhatta "kuolematonta" säteilevässä loistossansa; kukkaseppeleet peittivät heidän päissänsä olevia köysitiaroita; keihäänkärjet välkkyivät kuin tähkät liikkuvalla kultaisella pellolla. Hydarnes Hydarneen poika oli heidän johtajansa. Kaukaisempaa siltaa ajoivat heidän haareminaisensa suljetuissa tynnyrivaunuissa. Lukuisat palvelijat ajoivat heidän kamelejansa ja kuormajuhtiansa, jotka kuljettivat elintarpeita vain heille.
Mutta kuolemattomien jälkeen tuli vilisevä joukko kaikkia Aasian ja Afrikan kansoja. Xerxes katsasti valtakuntiansa. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" seisoivat hänen sivullansa ja kertoivat hänelle kaikki, mitä hän halusi tietää. Täyttymätön tiedonhalu sai hänet unohtamaan syömisen ja juomisen. Sotapäälliköiden ja satraappien nimet kajahtelivat ilmassa; moni sotapäälliköistä oli hänen omaa sukuansa ja lähintä veriheimoa. Kirjoittajat merkitsivät muistiin nimiä ja lukuja. Xerxeen silmät ahmivat kaikkea ja etsivät nälkäisinä yhä lisää. Päivän päästä päähän hän istui korkeassa vaunussansa, hän nukkui peitteisiinsä kääriytyneenä nousten aivan aamunkoitossa seuraamaan eteenpäin kulkevia joukkoja. Seitsemän vuorokautta kesti ylikulku. Vielä itse mentyään salmen yli hän pysähtyi rannalle katselemaan joukkojansa loppuun saakka. Yöllä hän saattoi lakkaamatta kuulla eläinten astuntaa ja rattaiden kolinaa, joka ei koskaan keskeytynyt.
Omituisia kansoja kulki ohitse. Kasvojen värit vaihtelivat kellertävästä kiiltomustaan. Afrikan aitiopialaiset olivat takkuvillaisia kuin lampaat. Toisilla kansoilla oli tukka pitkä ja sileä kuin harja tahi palmikoitu piiskaksi. Pohjolan heimoja kulki pitkäkarvaisissa turkeissa ja korkealle yli polven ulottuvissa vihreissä ja ruskeissa saappaissa. Kypäriä oli lukemattomia muotoja — ne olivat milloin puusta, milloin pronssista, milloin palmikoiduista hihnoista. Muutamilla oli päässänsä korkeita hevosen päänahkoja, joiden korvat siirottivat ja harja hulmusi; toisilla häränpäitä valtavine kierresarvineen; muutamilla oli ketunnahat pään verhona, toisilla leopardin- ja leijonannahkoja, jotka oli pingoitettu pelkiksi hammasvälkkyisiksi kidoiksi. Keveäpukuiset intialaiset kulkivat hohtavissa puuvillapukimissansa, eikä heillä ollut muita aseita kuin pitkät ruokokaaret ja hienoruokoiset nuolet, joissa oli rautainen kärki. Toisilla kansoilla oli keihäät, joissa oli jalanpituiset terät, sotatapparoita, niinkuin olisivat olleet tarkoitetut puiden kaatamista varten, tahi raudalla vahvistettuja nuijia. Turbaanipukuisilla heimoilla oli kankeat pellavaiset rintavarustukset. Muutamilla oli palmupuiset kaaret, toisilla heittokeihäät, joissa oli sahateräiset piikärjet, toisilla keihäät, joissa oli antiloopinsarviset kärjet. Kilpiä oli epälukuisia ja sangen omituisia muotoja; muutamat olivat tehdyt pingoitetusta kurjennahasta. Toisilla oli ihmisen päänahkoja vyössänsä, toiset koristivat kaulansa karhun- ja ihmisenhampaista tehdyillä ketjuilla.
Xerxes ihmetteli suuresti. Usein hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta, kun hän ajatteli kaikkia näitä erilaisia ihmiskansoja, jotka eivät ymmärtäneet toistensa kieltä, vaan elivät elämänsä kaukaisissa, toisistansa etäällä olevissa maailmoissa — vain viittaus hänen sauvastansa, ja kuukausittain ne kulkivat, kärsivällisinä niinkuin karja, ja tuossa ne nyt vaelsivat ohi hänen silmiensä eivätkä ehkä enää koskaan näkisi kotipaikkaansa.
Mutta hänen silmänsä säkenöivät ylpeyttä, kun hän näki loputtoman ratsuväkensä lainehtivan ohitse. Hänen persialaissydämensä takoi ilosta, kun hän katseli noita kauniita ja komeita hevosia, jotka tanssivat ohitse hännät hulmuten. Loistavat levyt koristivat otsaa ja reisiä. Otsaviuhkaa piti koossa rengas ja se oli pystyssä kuin lyhde. Nahkahihnoissa loisti metallikoristeita, ja harjaan oli palmikoitu kultaisia tupsuja. Kahdeksankymmentätuhatta miestä ratsasti hänen ihastuneitten silmiensä ohitse. Ratsuväenpäälliköt Harmamithres ja Tithaios, Datiin pojat, tervehtivät häntä. Ja Xerxes muisti surulla kolmatta, Fartnuchesta, joka ei voinut olla mukana; Sardeesta lähdettäessä oli hänelle sattunut niin, että koira oli juossut hänen ratsunsa jalkoihin, niin että se pillastui ja heitti hänet selästään. Hän sylki verta putoamisen jälkeen ja sai keuhkotaudin; hänen käskynsä mukaan olivat palvelijat vieneet hevosen siihen paikkaan, missä se oli heittänyt herransa selästänsä, ja leikanneet siltä jalat rangaistukseksi.
Ratsuväen joukosta Xerxes tahtoi erikoisesti katsella sagartilaista paimenkansaa, jolla ei ollut muita aseita kuin hihnasta punotut suopungit, joilla he vangitsivat vihollisensa, ja tikari, jolla pistivät ne kuoliaaksi.
Ratsumiesten jälkeen tulivat intialaiset hevosten selässä tahi vaunuissansa, joita villiaasit vetivät, ja vihdoin turbaanipäiset arabialaiset kameleillansa, joiden läheisyyttä hevoset eivät voineet sietää.
Ihmisvirran kulkiessa siltaa pitkin syntyi usein epäjärjestystä riveissä. Ratsut pillastuivat ja potkivat kaidelaitteet rikki. Niiden silmiin tuli raivoisa pelko, kun ne katselivat vaahtoryöppyisiä aaltoja. Intialaiset koirat, joita kuljetettiin suurissa joukkueissa, ulvoivat, kamelit heittäytyivät maahan ja tuijottivat hullun pelon vallassa. Pysähdys vaikutti jäljessä kulkevaan joukkoon ja sai kaikki sekasortoon. Soturit tulivat neuvottomiksi. Nuolikotelot ja aseet menivät sikinsokin. Pelkurit tungeksivat kuin elukat. Jotta kävisi selville pysähdyksen syy, käskettiin ruoskamiehet esille. Niinkuin tuli ne lävistivät joukot. Ruoskat viuhuivat siksi, kunnes este löytyi. Iskuja sateli kamelien selkään, kunnes ne hypähtivät pystyyn. Veri tihkui kyljistä ja muodosti punaisia juovia ruoskan tiehen. Koirat ulvoivat, vaikka niitä ei saanutkaan lyödä, koska ne olivat pyhiä. Hevosia pistettiin kupeisiin, kunnes ne vauhkoina tuskasta karkasivat rajuina eteenpäin. Haavoittuneet tahi kuolleet heitettiin veteen. Vähitellen tie aukeni ja marssi alkoi uudelleen, ja sitä kiirehti takaapäin tulevien painostus.
Ennenkuin Xerxes itse ajoi yli sillan, pidettiin sitä kauan tyhjänä. Kuormarengit lakaisivat tieltä lian ja pölyn; maagit, jotka kulkivat pyhän tulen edessä, puhdistivat sen. Suitsutusastioista he sirottelivat hyvänhajuista pyhää savua kummallekin puolelle. Suurista saviastioista vihmottiin tuoksuvia vesiä. Pisaroista nousi näkymättömiä kukkasia tielle. Tuoksu kertoi Persian ja Susianan ruusuista. Ja kun suurkuningas itse ajoi kahdeksanvaljakollaan, valkeilla nisaialaisilla hevosillaan, eivät hänen suuret laajenevat sieraimensa huomanneet verta, joka hetkinen sitten oli vuotanut hevosenkavioiden alla, väkevästi tuoksuen päivänpaisteessa. Katoksen alla olevalta leposijaltansa hän näki Hellesponton pauhaavan kummallakin puolellansa ja hän silmäili pakenevia laineita niinkuin valtias, joka nyökyttelee päätänsä väellensä. Kuormaston sillalta saakka hän tunsi kymmenentuhantisen, vilisevän muuli- ja lehmäjoukon hajun; hän näki niiden selkien kulkevan vilisevänä sarjana niinkuin mateleva käärme, siellä täällä vilahtelivat sarvet; se oli kuin ruokaa täysi suoli kiemurtelemassa kohden maata, jonka hän oli valloittava. Eteläpuolella laivat pitkissä riveissä kulkivat Traakiaan vievää nientä kohden — tavaten vakoojalaivain ketjun, jonka pitkin rantaa piti seuraaman maavoimien etenemistä päästämättä koskaan yhteyttä katkeamaan.
Sillä nyt alkoi marssi, joka kuukausittain oli vyöryvä länttä ja etelää kohden ja tulvallansa peittävä koko maan ja saattava sen persialaiskuninkaan kahleisiin.
Kolmena valtavana haarana sotajoukko marssi. Vasen sivusta pitkin rantaa nojautui laivaston kahteentoistasataan laivaan. Oikea sivusta kaarsi sen jäljessä sisämaata. Xerxes itse oli keskuksessa kahden valiojoukkonsa kanssa, joita johti akaimenidi Smerdomenes ja vanha Megabyzos.
XXI.
Retki.
Muutaman päivän marssin jälkeen Xerxes antoi sotajoukon pysähtyä Doriskokseen ja vetää kaikki laivat maalle luettaviksi.
Kymmenentuhatta miestä asettui niin tiheään kuin mahdollista yhdelle paikalle, jonka jälkeen heidän ympärilleen tehtiin aitaus. Osasto toisensa jälkeen marssi esiin ja täytti aitauksen, niinkuin eläimet, jotka sullotaan lättiin. Helleeneille kertoi huhu, että sataseitsemänkymmentä kertaa täyttyi aitaus vain maasotajoukoista. Vaunuissaan ajeli Xerxes ympäri keskellä kansojen parvia ja kirjoitutti niitä muistiin, ratsuväen ja jalkaväen kummankin erikseen.
Sitten hän jälleen antoi työntää laivat vesille ja järjestää ne keulat maata kohden. Ja suurkuningas nousi erääseen sidonilaiseen laivaan ja soudatti alukselta alukselle ja merkitytti luetteloon kunkin laivan miehistöineen ja sotilaineen.
Kultaisen telttansa alla hän istui ja riemuitsi merivoimistansa. Ja hän kutsutti spartalaisen karkurin, kuningas Demaratoksen, joka hetken kuluttua ilmaantui hänen silmäinsä eteen tervehtien vain keveästi nyökäyttämällä paljasta päätänsä, jossa lyhyeksi katkaistu tukka oli kuin pyöreä kypärä.
"Demaratos", sanoi Xerxes ja kiinnitti häneen suuret, ahnaat silmänsä, joissa tuokion ajan näkyi ihmettelyn ilme, nuo helleenit kun eivät voineet omaksua alkeellisintakaan kohteliaisuutta, vaan itsepäisesti käytöksessään osoittivat kasvatuksen puutetta, jonka täytyi koitua heidän omaksi turmiokseen. "Demaratos, jos sinä, joka olet helleeni, vieläpä kotoisin kaupungista, joka on maan suurimpia, olet osannut vähääkään yhteenlaskua näinä päivinä, niin sano minulle, uskotko maanmiestesi rohkenevan nostaa kättänsä näitä voimia vastaan, joita olet nähnyt."
Demaratos seisoi suorana ja katseli Xerxeen suuren pyöreän suun liikuntaa, joka loisti kosteana tiheän mustan parran sisältä. Hymy värähteli hänen omilla kapeilla huulillaan, niinkuin hän olisi pitänyt verrattain vähän tarkkaamisen arvoisena puhetta, jota hän ei ymmärtänyt. Kun tulkki käänsi sen hänelle, ei hän hellittänyt katsettaan Xerxeen suusta, aivan kuin olisivat sanat tulleet siitä. Samalla hetkellä kun puhe oli loppunut, kuului hänen oma nopea kysymyksensä:
"Herra, totuudenko mukaan tahdot minun puhuvan vai toivomustesi mukaan?"
Xerxeen vastaus tuli heti:
"Sinä helleenikäärme, etkö tiedä, että persialaiset inhoavat valhetta niinkuin Ahrimania itseään? Sano totuus, vaikkapa pelkäisit, että se skorpionintutkaimin kääntyy sinua itseäsi vastaan."
Demaratos antoi vastauksen:
"En voi tietää, onko suurkuningas tottunut katsomaan totuuden kuvastimeen. On aivan liian monta piiriä orjia hänen valtaistuimensa ympärillä. Mutta kun me nyt istumme täällä Europan rannoilla ja päivä paistaa yhtä kirkkaasti kummallekin, niin tiedä, että Hellaassa on köyhyys tuttu ammoisista ajoista, mutta hyve on vierasta tavaraa, jonka vasta viisaus ja ankarat lait ovat keskuuteemme tuoneet. Ja vain lain ankaruutta kunniassa pitämällä Hellas puolustautuu köyhyyttä ja orjuutta vastaan. Minä olen kotoisin doorilaisista maakunnista, joissa kaikki ovat urhoollisia, kuitenkaan ei kukaan niinkuin Spartan pojat. Lakedaimonilaiset taistelevat sinua vastaan, suurkuningas, vaikkapa kaikki muut helleenit siirtyisivät sinun puolellesi. He taistelevat sinua vastaan, vaikkapa kävisit heidän päällensä kaksisataa kertaa kymmenellätuhannella miehellä, yksinpä silloinkin, vaikka heitä olisi vain tuhat miestä."
Xerxes nauroi sydämellistä halveksumista osoittavaa naurua. Hän repäisi kärpäsviuhkan istuimensa takana seisovalta palvelijalta ja löi Demaratosta hänen lyhyttukkaiseen päähänsä, johon kärpäset kokoontuivat mustiksi laumoiksi, koska spartalainen ei pitänyt arvonsa mukaisena torjua kärpäsiä, niinkuin olisi ollut pitkähäntäinen hevonen. Hän tarttui suurkuninkaan kädessä olevaan viuhkaan ja heitti sen mereen.
Xerxes rypisti kulmansa ja sen rypyn olisi uskalikko saanut hengellään maksaa, mutta yht'äkkiä purkautui hänen vihansa raikuvaan nauruun, joka paljasti hänen suuret keltaiset hampaansa kauas pitkin punaisia ikeniä, ja hän antoi vastata:
"Demaratos, hulluko olet? Tuhat miestä sataa kymmenentuhannen joukkoa vastaan! Kerskailkoot maanmiehesi sillä, että kukin heistä voi ryhtyä taisteluun kymmentä vihollista vastaan ja sinä Demaratos ruoskamieskasvoinesi kahtakymmentä vastaan. Mihinkä sekään vielä riittäisi? Ja nyt teillä ei edes ole valtiasta, joka saattaisi ajaa teitä eteenpäin. Sillä sinä, Demaratos, et enää ole heidän keskuudessansa, vaan olet jo valinnut terveen järjen tien — ja siirtynyt voimakkaamman puolelle. Omasta vapaasta tahdostansa he kulkeutunevat samaan suuntaan kuin sinä."
Demaratos kalpeni nämä sanat kuullessaan eikä tahtonut vastata. Mutta kun Xerxes pilkaten kysyi tulkilta, merkitsikö hänen vaikenemisensa suostumusta, antoi hän vastata:
"Herra, sinä näytät, kuinka vähän tunnet helleenien mieltä, kun luulet heidän tarvitsevan ruoskaa. Lakedaimonilaisia ei aja eteenpäin mikään muu ruoska kuin laki, joka heillä on verensä sykähdyksissä. Että he eivät valitse persialaisvaltaa, johtuu siitä, että he ovat maistaneet vapautta. Mutta sinä, herra, sinä ymmärrät vain orjuutta."
Xerxes oli käynyt vakavaksi ja antoi tehdä pilkallisen kysymyksen:
"Mutta miten te sitten käytätte vapauttanne, uhkarohkea helleeni? Eikö ole verrattain tyhmää antaa ylivoiman musertaa itsensä — niinkuin sääsken, joka antaa norsun tölppäjalallansa polkea itsensä kuoliaaksi mieluummin kuin siirtyy vähän?"
Demaratos antoi vastata:
"Lakedaimonilaiset säilyttävät vapautensa hamaan kuolemaan asti. Ne eivät koskaan taivu sinun orjuuteesi, sillä heillä on yläpuolellansa valtias, joka on sinua voimallisempi. He pelkäävät lakia vielä enemmän kuin sinun orjasi pelkäävät sinua. He tekevät aina vain sen, mitä laki heille käskee. Mutta laki määrää aina, että he eivät saa paeta mitään orjuuttamaan pyrkivää valtaa, vaan että heidän pitää pysyä lakinsa rajoissa ja joko voittaa tahi kuolla. Sinä tahdoit tietää totuuden, suurkuningas. Jos se on katkera tahi järjetön sinusta, niin olen vastedes vaiti. Puhuessani minä olen vain seurannut sinun tahtoasi. Ja sinulle, herra, käyköön toivomuksesi mukaan."
Demaratos nyökkäsi ja puristi huulensa yhteen. Xerxes nauroi hänen tuikeaa ilmettänsä, mutta viittasi hänelle armollisesti, antoi juomanlaskijansa ojentaa hänelle maljan viiniä, ja kun Demaratos vuodatti sisällyksen mereen, käski hän sanoa hänelle, että kultamalja oli hänen. Demaratos pisti sen viittansa poimuun, kumarsi yhtä kepeästi kuin ennenkin ja meni.
Xerxes kulki nyt läpi Traakian, joka jo hänen isänsä sotaretken ajalta oli persialaisten vallassa, asetti uusia päällysmiehiä linnoitettuihin paikkoihin ja uuden varusväen valtaansa suojaamaan. Hän oli viisas ja huolellinen valtias ja toimi joka taholla isiensä viisautta ja Persian kansan pyhiä tapoja noudattaen. Mutta hän kunnioitti niitä näkymättömiä voimia, jotka vieraassakin maassa liikkuvat, ja niitä hän ei loukannut. Hän kiersi kunnianarvoiset lehdot, joiden pyhyyttä hänelle ylistettiin. Hän uhrasi niille paikallisille jumalvoimille, joiden vaikutusta hän ymmärsi. Mutta ennen kaikkea hän muisti omaa jumalaansa ja hänen vaatimuksiansa. Yli Strymon-joen kulki hän uutta siltaa myöten vasta sitten, kun maagit olivat uhranneet pyhiä valkeita auringonhevosia ylimenon onnistumiseksi. Kun hän Edonian maassa tuli seutuun, jota nimitettiin "Yhdeksän tien mäeksi", tahtoivat maagit uhrata manan hengille; he ottivat yhdeksän maan pojista ja tytöistä ja uhrasivat nämä hautaamalla heidät elävinä.
Sitten menivät joukot yli Kalkidiken; laivasto kulki samaan aikaan pitkin vastakaivettua kanavaa ja pääsi siten kiertämästä myrskyisen Athos-vuoren niemen. Artachaies, joka oli johtanut rakennustyötä, sairastui ja kuoli kuninkaan ollessa matkalla läpi Akanthoksen. Hän oli kaikista persialaisista pisin, sillä hän täytti viisi kuninkaallista kyynärämittaa neljää sormenleveyttä vaille. Hänen äänensä oli niin kuuluva ja voimakas, että sen kuulivat kaikki ne, jotka olivat kanavalla kaivamistyössä. Mutta nyt hän kaatui kuolemaan niinkuin jättiläishonka, joka on väkevämpänsä kohdannut. Xerxes rakennutti hänen kunniakseen tornin, nelikulmaisen kuin linnoituksen, jonka portit ylhäällä antoivat joka ilmansuunnalle, ja hän saattoi hänet hautaan kävellen paljaalla maalla ilman mattojen loistoa. Korkealle torniin laskettiin Artachaies lepäämään niinkuin valtavan kaivon suulle, ja taivaan suhajavasiipiset petolinnut lehahtivat hänen hautakammioonsa ja söivät saaliinsa. Mutta Xerxes antoi piirtää hänen nimensä ja muistosanansa torniin persian ja kreikan kielillä, jotta helleenit saattaisivat lukea, mitä persialainen oli tehnyt maansa ja herransa hyväksi.
Kaikkialla, missä Xerxes kulki, kokosivat kansat hänelle sotaväkeä. Traakialaiset lisäsivät hänen sotajoukkoansa. Yksin makedonialaiset helleeniläismielisen kuningas Aleksandroksen johtamina ottivat heidät vastaan vieraanvaraisesti. Uusia laivoja liittyi hänen laivastoonsa, joka kulki rinnakkain sotaväen kanssa Thermaan saakka.
Oli tullut kuuma, paahteinen kesä. Kuormajuhdat tyhjensivät kaikki joet. Mutta helleenit tulivat suurkuningasta vastaan vieraanvaraisesti ja kestitsivät hänen henkivartijoitaan. Tallit ja lammikot vilisivät täynnänsä maa- ja vesilintuja, joita lihotettiin persialaisten syödä. Maaviini helmeili kauneimmissa astioissaan. Persialaiset istuivat heidän luonansa teltoissa yöt läpeensä juoden; mutta päivän koittaessa he lähtivät ja ottivat kaikki mukaansa lahjana ja saaliina. Luonto itse ei ollut yhtä vieraanvarainen. Vuorilta tulivat leijonat nälkäisinä kesäisten öiden suojassa ja tunkeutuivat persialaisten leirialueille. Hevosiin ja muuleihin ne eivät koskeneet, mutta kamelien kimppuun ne kävivät ahnaasti ja söivät minkä jaksoivat. Isot eläimet kiljuivat pimeässä, kun niiden kylkiä ja kyttyröitä petojen kynnet raatelivat.
Thermasta Xerxes lähti matkaan ja läheni Thessaliaa. Hänen tulonsa pelko oli aikoja sitten karkoittanut helleenien sotajoukon, joka heti keväällä oli kokoontunut Tempe-laaksoon, kymmenentuhatta peloponnesolaista ja ateenalaista, Themistokleen ja Evainetoksen johtamina. Persialais-sotajoukon tulo viipyi, ja helleenejä säikyttelivät joka päivä tiedot uusien, heidän takanaan olevien kansojen ja kaupunkien siirtymisestä lähenevän suurkuninkaan puolelle. Erityisesti heitä huolestutti Makedonian kuninkaan lähettämä tieto siitä, kuinka hirveä hyökkäävä persialaisvoima oli, ja että Tempe-sola saatettiin pitkin lännessä olevia vuoria kiertää. Ateenalaiset ja lakedaimonilaiset päättivät senvuoksi vihdoin taistelutta jättää solan. Kohta sen jälkeen, marssivat Thessalian ratsumiehet Xerxestä vastaan ja antautuivat armoille. Melkein koko Pohjois-Hellas paitsi Attikaa, Thespiaita ja Plataiaita oli menetetty; niistä ei enää ollut saatavissa voimia yhteiseen puolustautumiseen. Ja Peloponnesoksen valtojen ja Attikan lähettiläät, jotka pitivät kokousta Korinton kannaksella, olivat epätoivoisia ja neuvottomia siitä, mitä piti tehtämän ja kuinka voimia saatettaisiin pitää koossa.
Xerxes ajoi Tempe-laaksoon, jossa Peneios-virta juoksee pohjoisen Olympoksen ja eteläisen Ossa-vuoren välillä. Alati läheni päämäärä. Thermasta persialaislaivasto lähti purjehtimaan ja alkoi kahakoida helleenien laivojen kanssa, jotka etelästä tullen pysyttelivät Euboian pohjoiskärjen ympärillä. Persialaiset valtasivat muutamia laivoja, ja erään laivan keulassa he teurastivat sen miehistä urhoollisimman onnea tuottavaksi enteeksi. Mutta erästä toisen laivan urheaa miestä he sen sijaan koettivat kaikin voimin pelastaa, vaikka hän todellakin oli melkein palasina. He hoitivat hänen haavojansa myrhalla ja byssos-siteillä, he veivät hänet persialaisleiriin, he hoitelivat häntä erikoisella hyvyydellä ja näyttivät hänelle koko sotajoukon, mutta kaikista hänen tovereistansa he tekivät orjia.
XXII.
Thermopylai.
Marssiva sotajoukko tuli yhä etelämmäksi, kunnes se vihdoin pysähtyi kapealle vuoren ja meren väliselle maakaistaleelle. Malian lahti painautui poukamaksi matalaan rantamaahan, siinä, missä Sperkheios-joki virtasi meren syliin; mutta Oita-vuori sulki laakson helmaansa, kohosi yhä jyrkempänä ja jyrkempänä lahtea vasten ja painautui niin lähelle rantaa, että vihdoin vain solatie oli jäljellä.
Persialais-sotajoukko pysähtyi. Se oli kuin valtavan suuri ja muodoton eläin, jonka on tunkeutuminen neulansilmästä. Rauhallisesti eläin ryömi makuulle; sen pää oli kapeassa aukossa; takana kiemurteli ja paisui sotajoukkoruumis jäsen jäseneltä, paisui tiiviiksi rauhalliseksi möhkäleeksi ja pullistui kummallekin sivulle. Mutta pää kohosi ja alkoi tuijottaa solatietä, joka siltä oli tien katkaissut; se tarkasteli sitä, ennenkuin aukaisi lohikäärmeenkitansa antaaksensa myrkkyisten nuolten suustansa sataa sulkua vastaan.
Sillä sola oli suljettu. Oli aivan kuin olisi ampiaisparvi tehnyt sinne pesänsä: ne eivät lennä ulos, mutta niiden surina ja hyminä kuuluu, ja jos vain tikunkin pistät pesään, niin ne tulevat esille, pistimin ja haarniskoin hyökäten, raivoten siitä, että niiden rauhaa häiritään.
Xerxes oli ajanut yli virtain ja purojen, jotka syyskesän kuumuudessa olivat melkein pelkkiä kuivia uomia. Rannan ohdakkeet törröttivät palaneina päivänpaisteessa, soinen maa oli korventunut suuriksi kilviksi, joihin lämmössä ilmestyi ryppyjä niinkuin sarvikuonon kilpiin. Kuumuus oli sietämätön. Hän oli ollut pakotettu levityttämään purjeet sekä vaunujensa ylitse että pitkälle sen eteen suojaamaan kallisarvoisia hevosia, niin että muodostui kulkeva, pitkähkö teltta, jonka tankoja orjat kantoivat. Matkavaunujensa moniin tyynyihin hautautuneena hän makasi puolialastonna ja haukkoi ilmaa läähättäen. Hän kasteli käsiänsä jääkylmään veteen, jäähdyttääksensä kasvojansa ja uhkeata rintaansa. Hän kääriytyi orvokinsinisiin liinoihin viilentääkseen ja vaimentaakseen ympäristönsä valoa. Ja kärpäsviuhkat liikkuivat alati hänen päällänsä niinkuin valkeat heiluvat hevosenhännät. Siitä huolimatta hän oli kiusaantunut ja toivoi takaisin Ekbatanan vuoripuistoihin. Tämä maa oli paha ja palanut, ja Ahrimanin tukehduttava henki liikkui sen yllä.
Ennenkuin aurinko nousi, oli hän lähtenyt matkaan. Ja hän tiesi, ettei virvoitusta tulisi ennenkuin päivä painuisi tuonne Oita-vuoren taakse. Eihän se vielä ollut merta tuo tuossa vasemmalla torkkuva vesi, siinä oli vain kuollut lahti ja salmi niin kapea, että Euboian vuoret kaikkialla kohosivat toisesta rannasta niinkuin aallonmurtajan harja, joka ulottui monta kymmentä parasangia etelää kohden ja sulki tien mereltä, raikkaalta Aasian rannan tuulelta. Ainoatakaan laivoistansa ei hän ulapalla nähnyt, sillä helleenien purjehtijat vartioivat vesiänsä niinkuin suuret valkeat lokit ja pitivät niitä loitolla. Mitään — muuta tietä ei ollut kuin tämä ahdas kirottu sola, joka nyt oli hänen edessänsä niinkuin korkea suljettu portti.
Sillä kiinni se oli, vaikka se oli melkein uskomatonta. Merkinantajat olivat kiivillään ilmoittaneet hänen etujoukoilleen, että sola oli miehitetty, ja että siinä oli muuri edessä. Huhuja kerrottiin, että "Lämpimän portin" sola paikoin oli niin kapea, että vain yhdet ainoat vaunut saattoivat sitä kulkea.
Pienen Trakhis-nimisen maakylän kohdalle, hyljättyjen talojen ja majojen keskelle, hän pysähdytti, marssin ja antoi "kuolemattomiensa" asettua leiriin suojaan auringonpaisteelta, joka tiukkui liekkejä taivaasta. Hän lepäsi tyynyjensä keskellä ja katseli pitkin matalaa rantamaata, jossa vuoret painautuivat alas kohden kultaista kimmeltävää rantaa. Ei mitään näkynyt. Ei lammastakaan näkynyt kapuamassa kalliojyrkänteellä, jonka sinertävään kylkeen ilmestyi yhä suurempi joukko juovia, jotka siirtyivät niinkuin varjot auringon mukana. Ei välähdyskään edestäpäin ilmaissut siellä olevan ainoatakaan helleeniläistä keihästä. Jos sola todellakin oli miehitetty, lienevät puolustajat olleet unisia kuin ampiaiset, joille keskipäivä on liian kuuma parveilemiseen. Xerxes viittasi "silmilleen" ja käski lähettää vakoojia solaan ja hetikohta tuoda tiedon siitä, mitä siellä näkyi. Ryhmän hänen pyhää ratsuväkeänsä piti seurata mukana ja viittauksella karkoittaa ne pölkkypäät, joita siellä mahdollisesti vetelehti tietämättä heitä uhkaavasta vaarasta. Silloin näki suurkuningas kreikkalaisen kissan, joka oli ryöminyt erään vaunun varjoon. Hän tuotti sen luoksensa ja sai sen kuumien käsiensä kosketuksella kehräämään. Sitten hän sulki silmänsä, ja sen vaunun yli, jossa hän lepäsi, laskettiin telttakatos jokaiselta neljältä kulmalta.
Mutta ratsumiehet ajoivat itää kohden, vuoren suojassa, joka terävinä harjanteina kaartui yli tien. Ei ollut muuta tietä kuin se, joka kulki rantaviivan mukaan, yli kahisevan kuivan liejun ja auringonnuolemain puronuomien. Siellä täällä näki valkeata jauhoa paakuttain. Persialaiset luulivat, että merivettä oli johdettu rantakuoppiin ja siten saatu siitä suolaa erittymään. Hevoset läähättivät janosta. Muulit kumartuivat myötäänsä maahan etsien virvoittavaa vedenpisaraa. Yht'äkkiä ne pysähtyivät pulppuilevan lähteen ääreen, joka virtasi keskellä päivänpolttamaa meriruohoa ja valkeaksipalaneita näkinkenkiä, joiden seassa oli veden huuhtelemia kilpikonnankuorien jätteitä. Ratsastajat hyppäsivät satuloistansa, hämmästyneinä nähdessään lähteen keskellä kaikkea kuivuutta. Lähteen kuplat tuprusivat höyryä. Hevoset vetäytyivät säikähtyneinä syrjään, aivan kuin jokin olisi niitä pistänyt. Kun ratsastajat koskettivat vettä, niin he polttivat sormensa. Ne olivat kuumia lähteitä, vesikattiloita, jotka kuohuivat maan uumenista.
Vilvoitellaksensa itseänsä ohjasivat he ratsut rannalle. Sirorakenteiset ja kauniit eläimet huiskivat hännillänsä tyytyväisinä ja kulkivat pitkin rantaa porskuttaen vaahtoavaa vettä. He kulkivat ohi muutamien kuolleitten talojen, jotka olivat puoleksi hakkaamattomasta kivestä, puoleksi savesta rakennettuja; pari kallioseinässä olevaa pylvästä osoitti ovea luonnontemppeliin. Ohuita vesisuonia virtasi alas rantaa kohden. Ratsut huomasivat ne ja pyrkivät vikuroiden sinne. Miehet ohjasivat ne puroille. Hevoset nuoleskelivat tihkuvia vesisuonia. Persialaiset hyppivät hevostensa selästä, laskeutuivat maahan ja nuolivat mukana.
Sitten he taas ratsastivat solaan. Melkein pystysuora vuoriseinä kääntyi eikä enää heittänyt vähäisintäkään varjoa. Aurinko painoi niskoja. Sola nukkui. Yht'äkkiä nosti eräs ratsastaja päänsä ja katsoi eteenpäin. Muuri oli rakennettu poikittain kapealle rantakaistaleelle. Siinä ei ollut vain vuorelta vyöryneitä kallionlohkareita. Paadet olivat selvästi ihmiskätten latomia, muodostivatpa vielä karkeatekoisen porttiaukon muurin keskikohtaan.
Ei itse muuri saanut heitä pysähtymään ja tarkastelemaan. Ei. Muuri näytti elävän. Oli jotakin sen edessä joka liikkui ja muutti paikkaa. He eivät voineet erottaa, oliko siinä ihmisiä vai eläimiä. Mutta hiljaa kuunnellen he voivat erottaa lyhyitä vähäisiä äännähdyksiä, jotka sattuivat tahdissa noiden vaihtelevien liikkeiden kanssa.
Persialaiset astuivat ratsujensa selästä ja vetivät ne mukana vuorenseinän juurelle, jossa he painautuivat kapeaan varjojuovaan. Nyt oli vakoiltava. Kavioiden kopse auringon paahtamaan liejuun olisi saattanut aikaansaada hälyytyksen. Nyt oli vakoojan tehtävänä pujahtaa eteenpäin niin huomaamatta kuin mahdollista. Hänen päänsä oli tarkoin kääritty vaatteisiin, niin että vain nenä ja silmät olivat vapaat. Hän kumartui maahan ja kulki melkein ryömien. Kaartansa hän käytti sauvana. Hän oli ottanut viinestä nuolen ja asettanut sen pitkin jännettä, valmiina vetämään ja lähettämään myrkytetyn tutkaimen edessä piilevälle vaaralle vasten silmiä, ennenkuin hän itse kääntäisi selkänsä ja rientäisi takaisin. Askel askelelta hän ryömi lähemmäksi päämääräänsä, ulkonevaa kallionlohkaretta kohden, jonka takana hän saattaisi olla suojassa ja tarkata kaikkea itse näkymättä. Niinkuin sisilisko hän hiipi kiven suojaan, taivutti päänsä yli reunan ja katseli.
Hän ei uskonut omia silmiänsä. Eläimiä siinä ei liikkunut tuossa kallioseinän edessä. Ei lampaita eikä vuohia tulemassa portinaukosta. Siinä oli ihmisiä. Alastomia. Ilkialastomia ihmisiä. Persialainen ei vähään aikaan osannut käyttää näköänsä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista paljastusta. Häpeäntunne takoi hänen ohimoitansa. Hän tunsi saastutuksen tunkeneen sielunsa pohjaan, eikä hänellä ollut millä puhdistautua. Hiki puhkesi vuotamaan hänen otsastansa. Siinä hän katseli silmästä silmään puhtainta pakanuutta: ihmisiä, jotka paljastivat itsensä keskellä auringon valoa ja häpeämättä antoivat ruumiinsa salaisuudet alttiiksi valon kaikkinäkevälle katseelle. Että ei päivä kasvojansa peittänyt ja vetänyt pilviverhoja säteidensä eteen! Isoja alastomia miehiä, joiden hipiä ei ollut valkea ja hieno niinkuin meedialaisten iho, joka aina pysyttelee piilossa, vaan itse auringon polttama, valon ahavoittama. Ahrimanin kirvelevät tulisilmät olivat siihen merkkinsä polttaneet.
Pitkän aikaa katselemalla hän vihdoin pääsi selville siitä, mitä tapahtui. Hän oli vakooja, hän oli tottunut näkemään. Voimakkaita miehiä, joilla oli lyhyet ja jyrkästi leikellyt leukaparrat, alastomia aivan kuin olisivat olleet nyljettyjä hamaan lyhyeen tukkaan saakka. Kaksittain ne hyökkäilivät toisiansa vastaan, tarttuivat toisiansa olkavarsiin ja hartioihin, ne pyörivät syliotteissa, nostelivat toisiansa, heittivät toisensa maahan, rynnistelivät sylikkäin niin että läiskähteli ja paukkui, käsivarret käsivarsissa, sääret toisiinsa kietoutuneina, niin että hiki loisti ja virtasi heidän paahtuneelta iholtansa. Heidän suunsa avautui pieniin, lyhyviin huutoihin, sanoihin, joita hän ei ymmärtänyt. Silloin tällöin kuului jonkun katsojan ääni. Silloin he päästivät toisensa, pysähtyivät, kuuntelivat, ryhtyivät kohta jälleen painiskelemaan. Aivan kuin ei mitään muuta maailmassa olisi ollutkaan, ei aurinkoa, ei persialaisia, ei sotaa — nuo raskaat joustavat ruumiit yhä hieroutuivat vastakkain ja töykkäilivät toisiansa ja vain silloin tällöin pysähtyivät hetkeksi puhaltamaan ja kaapimaan hien kiiltävältä iholtansa — kaapimaan jollakin aivan kuin sirpillä tahi sualla! — ja kuivaamaan itsensä karkeihin riepuihin. Läpi kiviportin asteli toinen toisensa jäljessä uusia alastomia miehiä. Mutta merestäkin niitä saapui paikalle. Vettä tiukkuvia olentoja nousi vedestä, jossa olivat maanneet niinkuin kylpyaltaassa, ja siirtyi päivänpaisteeseen rannalle, johon istuutuivat pyyhkimättä itseänsä. Nuoret miehet, joilla oli pitkänlainen tukka, vetelivät sormiansa sen läpi — heillä lienee ollut kammat, joilla he kiharoitansa suorivat. Toisia istui palmikoimassa pitkää ohutta hiusruoskaa, toiset tarttuivat kahteen hienoon palmikkoonsa juuresta ja kohottivat ne eteenpäin yli päälaen, johon ne sidottiin kokoon, jonka jälkeen he vetivät otsalla olevan tukan sen alle pitkinä kierteinä, jotka kähertyivät auringossa.
Ja persialainen ihmetteli suuresti. Näiden alastonten ihmisten joukossa ei näkynyt ainoatakaan asetta, ei miekkaa, ei keihästä. Niinkuin keskellä syvintä rauhaa he harjoittelivat häpeällisesti paljastettuja ruumiitansa ja koristivat paitansa kuin juhlaan. Tuollako tavalla helleenit taisteluun lähtivät, totta tosiaan he olivat kuin vartavasten saakilaisille jousimiehille maalitauluina. Nuoli saattoi sattua paikallensa kylkiluiden väliin tahi tunkeutua pallean kohdalle, niin että kärki selästä näkyi. Hänen omat sormensa syyhyivät, ja vaistomaisesti hän kiristi jousenjännettä.
Silloin yht'äkkiä näkyi portin kamanakivellä, juuri aukon kohdalla, pitkä alaston mies, vain päässänsä välkkyvä helleeniläinen kypärä, jonka korkeata harjaa koristivat mustankiiltävät hevosenjouset. Kädessänsä hän piti keihästä ja kohotti sitä tähtäysasentoon, kunnes kärki osoitti suoraan siihen paikkaan, missä persialainen makasi. Tämä kuuli terävän huudahduksen, mikä lienee tarkoittanut häntä, sillä kaikki alastomat miehet kääntyivät siinä hetkessä samalle suunnalle. Tietämättänsä hän oli astunut esille kätköstänsä ja seisoi jännitetty jousi kädessänsä kaikkien näkyvissä.
"Kautta Zeuksen! Katso meedialaisen silmää!" kuului muurilla seisovan miehen huuto. Ja kaikki muut toistelivat sanoja, joista hän yhden ainoan ymmärsi: meedialainen! meedialainen! He eivät suojanneet itseänsä hänen nuoleltansa, he seisoivat niinkuin rivi alastomia eläviä maalitauluja hänen nuoltansa odottaen. Hänen sormensa hapuilivat nuolenvartta, mutta herpautuivat — hän heitti kaaren luotansa, pelon lamauttamana, juoksi suoraan yli rantahiekan, keihäille ja kiville alttiina, juoksi sokeasti alaspäin, kunnes haalea vesi kohosi hänen vyötäisiinsä asti, sukelsi ja sulki silmänsä! Mutta ei ainoatakaan kiveä häneen heitetty. Silloin hän nousi ja juoksi. Hän juoksi pitkin rantahiekkaa ja kuuli takaansa kaikkien alastonten miesten naurun, joka sattui häneen niinkuin iva ja pilkka. Hetkeksi hän kääntyi ja näki heidän seisovan rivissä. Siinä oli välkkyvä muuri alastonta lihaa. He seisoivat kädet lanteilla. Hampaat loistivat häntä kohden. Heidän katseensa ajoi häntä pakoon. Kaistapäänä hän riensi takaisin ratsumiesten tykö. Ja laukkaa he kaikki palasivat leiriin Trakhiin edustalle.
Xerxes oli haaremiteltassansa eikä häntä saanut häiritä. Vasta pyhän tulen palaessa hänen telttansa suojassa pimeänä tähtiyönä hän muisti käskynsä ja kyseli tiedustelijaa. Tämä makasi kasvoillaan kuninkaan vuoteen jalkopäässä kertoen kuninkaalle noista villeistä alastomista miehistä, jotka oli nähnyt: kuinka he leikkivät ja painivat ja palmikoivat tukkaansa ja koristivat itseänsä kuin juhlaan. Ja niiden luvun saattoi laskea vain sadoissa.
Xerxes oli ihmeissänsä, mutta häntä nukutti ja hän nukkui. Vasta aamupäivän tullen hän herätytti Hydarneen ja sanoi hänelle: "Totisesti, suuria lapsiako helleenit ovat, kun lyövät leikkiä huolimatta ukkosilmasta, joka heitä uhkaa? Suuria veijareita he ovat epäilemättä. Mutta tuonlaatuiseen viekasteluun en olisi luullut heidän pystyvän. He ovat niinkuin huolettomat hullut ja kuvittelevat voivansa pettää minut. Iloisia ja naurettavia he ovat. Minä teen heistä kuohilaita ja annan heidän olla haaremini ilona. He saavat kaapia naisteni hipiää ja palmikoida heidän hiuksiansa."
Xerxes tarttui viinimaljaan ja joi. Sitten hän nukkui taas.
Kun hän jälleen heräsi, muistui asia hänen mieleensä ja hän käski ratsuväenosaston ratsastaa aivan muurin ääreen ja torventoitotuksilla kutsua helleenejä paikalle sekä sanoa tulkin kautta: "Suurkuningas, kuningasten kuningas kutsuu teitä, helleeniläiset miehet, tulemaan hänen leiriinsä ja huvittamaan häntä voimailuharjoituksillanne. Tahi, jos te siitä kieltäydytte, lähtekää matkaanne ja väistykää hänen tieltänsä. Sillä suurkuningas suosii uljasta suoruutta eikä tahdo edes päänne hiuskarvaa notkistaa, jos te vapaaehtoisesti pötkitte tiehenne."
Mutta tänä aamuna näytti kaikki toiselta kuin edellisenä päivänä. Hopliitit tulivat esiin solan muurin edustalle tiheissä riveissä. Pronssikilvet muodostivat etuvarustuksen. Luusäärykset olivat kuin paalurivit. Pystyssä olevien keihästen rivi oli kuin kaide-este. Kypärät loistivat niinkuin rivi säkenöiviä kattokupuja pitkin viivasuoraa muurinharjaa.
Oikealla sivustalla seisoi kuningas Leonidas itse, ainoa ojennettu keihäs koko joukossa. Kuuluvalla ja terävällä äänellä tuli häneltä vastaus:
"Sinä, joka puhut helleenien kieltä, mutta tuot vain meedialaisen orjan sanomaa, sano herrallesi ja kaikkien muiden orjien herralle, että tässä seisomme sen Hellaan kilpenä, joka mieluummin lannistuu kuolemaan kuin hänen orjanikeensä alle. Ja sinä varo itseäsi! Älä anna kenenkään helleenien kieltä puhuvan miehen enää uskaltaa tulla tänne tuomaan meille sanomia Hellaan viholliselta — sillä silloin keihäs naulaa vastauksen hänen kurkkuunsa."
Samalla hetkellä kaikki keihäät kohosivat uhkaamaan persialaisjoukkoa. Se kääntyi ympäri ja riensi takaisin leiriin.
Xerxes ei ymmärtänyt helleenien tarkoitusta. Hän istui teltassansa ja keskusteli lakedaimonilaisten entisen kuninkaan Demaratoksen kanssa.
"Kuinka omituisia sentään sinun maanmiehesi ovat", antoi hän hänelle sanoa. "Ensin he lyövät leikkiä ja pitävät pilaa aivan silmieni edessä ja paljastelevat itseänsä sopimattomasti, niinkuin olisivat haaremissa eikä aurinkoa olisi taivaalla. Sitten he asettuvat taistelujärjestykseen ja uhkaavat ja haukkuvat. Eivätkö he siis tiedä, että minä voin ajaa heidät tiehensä aivan kuin sääskiparven, käteni liikkeellä? Mielettömiä lapsiako he ovat, ja kuinka kauan luulet heidän aikovan pilantekoa jatkaa?"
Demaratos antoi tämän vastauksen:
"Älä usko, herra, että lakedaimonilaiset ovat tulleet tänne leikkiä lyömään. He ovat täällä sulkemassa sinulta tien Hellaaseen. Pane mieleesi, sellainen heidän tapansa on, että kun aikovat ryhtyä yritykseen hengen uhalla, niin he koristautuvat ja somistavat tukkansa. Edessäsi ovat nyt, suurkuningas, maailman urhoollisimmat miehet, maailman kauneimman kuningaskunnan kansalaiset. Jos nämä voitat, silloin ei mikään muu kansa enää uskalla nostaa kättänsä sinua vastaan."
"Mitä varten olet täällä etkä ihailtujen maanmiestesi joukossa?" kysyi Xerxes.
"Sen vuoksi, että olen menettänyt isänmaani", vastasi Demaratos murheissansa, "enkä enää sitä takaisin saa — en edes sinun avullasi".
XXIII.
Taistelu.
Xerxes ei lakannut ihmettelemästä tuota hänelle käsittämätöntä lapsikansaa. Neljä kokonaista päivää hän odotti ja kysyi joka aamu, joko ne olivat menneet tiehensä.
Mutta kun hän viidentenä aamuna sai sen vastauksen, että ne vielä seisoivat hievahtamatta, kähisi hän vihasta ja käski hyökätä heitä vastaan ja vangita heidät elävältä ja tuoda hänen eteensä.
Solatien portille kuului hyökkäävien laumojen — aikaansaama kumu ja näkyi aseiden välke itäauringossa, joka loistavana nousi niitä vastaan.
Leonidaan teltan edustalle olivat kaikki johtajat kokoontuneet. Vaara oli uhkaava, kiihtymys suuri. Kaikki tiesivät, minkälaisia sotalaumoja oli tulossa. Oli pelättävä, että ne tulvana menisivät läpi solan ja tempaisivat kaikki helleenit mukaansa niinkuin vuorivirta ruohonkorret. Useimmat seisoivat äänettöminä ja kuuntelivat yhä lähemmäksi vyöryvän ihmismeren pauhua.
Leonidas astui telttansa ovelle. Hän laski kilpensä syrjälleen maahan ja istui sen nojaan. Muiden ryhmien johtajat tekivät niinkuin hänkin ja asettuivat neuvottelupiiriin hänen ympärilleen. He ottivat kypärät otsiltansa, joihin niiden reunat olivat painaneet syvät, pysyvät uurteet.
Viimeistä kertaa nousi ääniä, jotka kehoittivat kääntymään pois, ennenkuin olisi myöhäinen, ja pikamarssissa hakemaan turvapaikkaa Isthmokselta, jossa ratkaisevaan vastarintaan sopisi ryhtyä. Kaikki peloponnesolaiset kannattivat ehdotusta: tegealaiset ja mantinealaiset, arkadialaiset ja korinttolaiset, fliusialaiset ja mykenalaiset. Sillä täällä seisoivat vaivaiset seitsemäntuhatta miestä etuvartijoina kaukana tukikohdistaan, asetettuina yksin tuhottaviksi Pohjois-Hellaan hyväksi, joka ei pystynyt puolustautumaan. Ja kaikki se väki, mikä oli koossa tässä solassa, ei ollut mikään varsinainen puolustajajoukko, vaan ainoastaan pieniä väliaikaisia ryhmiä, joita oli lähetetty taisteluun, toistaiseksi, kunnes Hellas voisi heittää huvinsa ja leikkinsä. Ilman huolta airuet kulkivat Elis-maakunnasta ympäri maita ja kutsuivat valtioita — eivät puolustamaan maata hyökkääviltä vihollisilta, vaan Olympian juhlaleikkeihin. Spartalaisten itsensäkin piti viettämän Karneia-juhlaa, ennenkuin veisivät taisteluun kaikki voimansa. Niistä parista kourallisesta, jotka tällä paikalla vihollista odottivat, tulisi epäilemättä vain uhri sodanjumalan kipeimpään verenjanoon. Varsinainen ratkaisu jätettiin liian myöhäiseen hetkeen. Vain viidenkymmenentuhannen miehen joukko kykenisi puolustamaan solaa persialaisia vastaan. Ja täällä oli käytettävänä vain seitsemäsosa tarpeellisesta määrästä.
Peloponnesolaiset huusivat vielä kerran, että oli lähdettävä liikkeelle ja palattava kannakselle. Mutta lokrilaiset ja fokilaiset vastustivat ehdotusta, sillä heidän jalkojansa poltteli heidän oma maansa, ja heidän maansa jäisi alttiiksi ryöstölle ja hävitykselle, jollei persialaisia torjuttaisi.
Leonidas oli kauan ääneti kuunnellut erimielisiä lausuntoja. Nyt hän nousi, löi oikealla nyrkillänsä kilpeä ja sanoi:
"Hellaan miehet. Ratkaisun hetki lähenee. Arpa on jo heitetty. Ei kukaan meistä vältä kohtaloansa, seisommepa tahi pakenemme. Me emme voi asiatamme pettää niinkuin uskoton ovenvartija, joka pakenee ja jättää ovet selällensä, kun rosvot pyrkivät ryöstämään. Tottahan on, että me olemme vain sotavoimien etujoukko, mutta ikävä kyllä ne sotavoimat eivät vielä ole koossa, sillä helleenien pahana tapana on olla näkemättä vaaraa, ennenkuin se laskee keihäänkärjen kylkiluiden väliin. Ja jos nyt etujoukko juoksisi tiehensä, luuletteko minkään sotajoukon siinä tapauksessa ehtivän kokoontua. Tässä seisomme väistymättä kaikella sillä oikeudella, jonka isänmaan kohtalo meille antaa. Me emme pelkää, että tuhoava isku tulisi mereltä päin. Ne 'puumuurit', joihin Delfoin oraakkeli on käskenyt Ateenan turvautua, suojelevat meitä: ateenalaisten ja lakedaimonilaisten laivat turvaavat meitä mereltä päin tulevilta yllätyksiltä. Maata tästä jalkaimme alta ei kukaan voi siepata. Ja kallio pysyy lujana sivullamme. Katselkaa siis asioita rohkeasti. Muistakaa, ettei se mikään jumala ole, joka nyt Hellaaseen hyökkää. Suurkuningaskin on vain kuolevainen, vaikkapa onkin mahtavin niistä, jotka maailmaa vallitsevat. Kuta ylemmäksi hän nousee, sitä lähempänä on hän Pilvienpitäjän salamaa, joka aina iskee huippuja. Lähettäköön nyt kukin heimomme pikalähetin kotikaupunkiinsa kehoittamaan, että sieltä viipymättä lähetettäisiin meille apua. Sillä nyt sitä tarvitaan, jollemme salli Hellaan ovea murrettavan auki ja vihollisen täyttävän maata niinkuin tulviva meri, joka murtaa sulut. Hellaan miehet, minä näen, että tahdotte minua seurata. Näyttäkäämme meedialaisille, että se maa, jolla me seisomme, on pyhä ja vahvistaa meitä masentumatta vastustamaan jokaista, jotka tahtovat orjuuttaa meidät ja meidän isiemme maan."
Puhe sytytti tulen miehiin ja antoi heille yksimielisyyden. Kaikki tarttuivat kilpiinsä ja kiiruhtivat kutsumaan aseisiin sadanmiehen joukkojaan, kukin johtaja omaansa. Vain fokilaiset eivät olleet läsnä. Heidät oli jo Alpenin kylästä lähetetty kapeata vuoripolkua myöten Kallidromoksen yli huipulle vartioimaan sitä ainoata pientä tietä, tuntematonta ja salaista, joka luikersi yli vuoren solan sivuitse.
Nopeasti Leonidas nyt antoi hopliittien lähteä ulos muurin suojasta ja käydä persialaisia vastaan. Meedialaisia ja kissolaisia joukkoja oli jo ehtinyt tulla pitkän matkaa solatielle. Aamutuuli toi raikasta vilvoittavaa ilmaa pohjoisesta. Mutta meedialaisia painoivat heidän moninaiset vaatteensa, ruskeata tukkaa peittävä tiara kuumensi päätä. Kissolaisten mustat hopeapäähineet imivät itseensä auringon lämpöä. Vihollisten rivit hajaantuivat koko solan laajuudelle, kokoontuivat ja erkanivat tilan mukaan ja kulkivat niin tiheään sulloutuneina, että viinet rapisivat toisiansa vastaan. Rautapaidat välähtelivät, kun merituuli puhalsi poimuiset ihokkaat syrjään niiltä, jotka kulkivat äärimmäisinä merenäyräällä. Saframinkeltaisista housuista kilpistyi valo takaisin.
He olivat vielä kaukana muurista, kun näkivät helleenien tulevan vastaansa sulkematta tien koko alaa, kolmikulmaisen kiilan muotoisessa kärjekkäässä joukossa, joka tähtäsi vihollisjoukkoa halkaistaksensa sen ja repiäksensä hajalle. Sitä mukaa kuin persialaiset selvemmin näkivät helleenit, kävi hämmästyksen humahdus läpi tuon sankan, kömpelön joukon. Etumainen rivi pysähtyi itsestänsä, ja takanapäin oleva joukkio painautui sitä vastaan, kunnes vihdoin seisottiin aivan ahtaalle sullotussa laumassa, jossa ei kukaan voinut liikahtaa, vaan jännittää jousensa vain tähtäämällä edessänsä olevan miehen olkapäältä.
Mutta helleenit marssivat pysähtymättä heitä vastaan. Astunta kumahteli huolimatta maan kosteudesta, panssarit helähtelivät, luustot välähtelivät kirkkain salamoin. Kilpien kiiltäväksi hiotuissa kuvuissa oli kirkkain värein maalattuja peloittavia kuvia: käärmeitä pää pystyssä, leijonannaamioita, skorpioneja, gorgonpäitä kauhua tuijottavine silmineen ja kieli riippuen ulkona hammastarhasta. Loistavain kypäräin hevosenharjat tekivät ne korkeiksi, ne huojuivat ja heiluivat aivan kuin olisi lauma hevosia lähestynyt.
Ihmetellen persialaiset näkivät heidän yhä lähenevän. Heidän riveissänsä oli kreikkaa puhuva soturi, joka yht'äkkiä karjaisi heille, että he pysähtyisivät — hänet valtasi sääli niinkuin sen, joka näkee — lapsen olevan haavoittamaisillansa kätensä veitseen, jota ei tunne: "Pysähtykää, helleenit! Älkää aloittako taistelua! Äitinne ja vaimonne tulevat itkemään ruumistenne ääressä. Kun meedialaiset lähettävät nuolisateensa, on se pimentävä auringon niinkuin raekuuro."
Toisella puolella helleenien joukossa oli joku, joka vastasi:
"Sitä viileämpi meidän on taistella varjossa!"
Helleenien joukko läheni niinkuin terävä aurankärki, joka tuossa tuokiossa uppoaa maahan ja viiltää sen halki. Silloin meedialaiset yht'äkkiä jännittivät jousiansa tuhansittain ja alkoivat ampua. Mutta tungoksen vuoksi oli mahdotonta tähdätä. Näytti todellakin siltä, kuin olisi sadekuuro noussut ylös aurinkoa kohden. Ja vain etumaisista riveistä ne sirahtelivat suoraan kohden helleenejä, soittelivat heidän sotisopainsa pronssia, suhahtivat viheltäen läpi kypäräntöyhtöjen, sukelsivat ihokkaisiin ja lihaan.
Mutta muutamaa silmänräpäystä myöhemmin helleenit jyräjävin alala -huudoin leikkasivat halki meedialaisten laumat, jotka eivät päässeet väistymään. Keihäät pistelivät aukkoja kömpelöiden ruumisten sekavaan joukkioon, kumahtelivat luustoihin ja panssareihin, puhkoivat ja paukahtelivat, kaasivat ja kuolettivat. Kun keihäänvarret katkesivat, välähtivät miekat esille viiltäen ja pistäen. Meedialaiset eivät oikeastaan olleet pelkureita, mutta he joutuivat ahdinkoon eivätkä voineet liikkua vapaasti, ja kun oli käytävä käsikähmään, niin heidän vastarintansa pakosta oli heikkoa ja puolisokeaa. Pitkäin keihästen heitä pistellessä ja lävistellessä he itse eivät päässeet käyttämään lyhyitä aseitansa. Etujoukkoa kohdanneen iskun vaikutus kulki aaltomaisin ponnahduksin taaksepäin, ja meedialaisen ja aasialaisen tavan mukaan kannustettiin ja ajettiin rivejä ruoskaniskuilla eteenpäin, kunnes ne eivät enää voineet liikahtaa, vaan olivat auttamattomassa pinteessä.
Mutta juuri tämä ihmisten yhteensulautuminen pysähdytti helleenien etenemisen. Kaatuneista meedialaisista kasautui muureja, joissa keihäitä ja miekkoja törrötti. Silloin Spartan hopliitit houkuttelivat meedialaiset ansaan. Ne kääntyivät yht'äkkiä pakoon. Persialaiset ällistyivät ja unohtivat tarttua kaariinsa, he ryhtyivät hätyyttämään pakenevia heittokeihäillään, kiljahdellen ilosta nähdessänsä heidät paossa. Mutta niin pian kuin he juoksussansa olivat ehtineet hajaantua pitkin rantaa, lakedaimonilaiset jälleen kääntyivät ja ryhtyivät taistelemaan takaa-ajajain kanssa, mies miestä vastaan, joita he kaatoivat kuin kärpäsiä. Kerran toisensa perästä he tekivät saman liikkeen ja saivat siten vähitellen persialaisten etujoukot vedetyiksi aivan muurin edustalle, jonka paasien takaa he asettuivat suojaan lukemattomilla heittokeihäillä niittelemään niitä vihollisia, jotka rohkenivat lähestyä.
Aurinko oli keskipäivän korkeudella. Ja solatiellä oli kuuman tukalaa niinkuin leivinuunissa. Meedialaisten oli pakko ensin tehdä itselleen tie läpi kaatuneiden röykkiöiden. Verenlöyhkä oli ellottava ja saastutti ilman. Persialaisten oli laahattava kaatuneensa taaksepäin. Tilan puutteessa he menivät aina rantamatalaan saakka, kunnes seisova vesi nousi aina heidän polviinsa, kantoivat ruumiit sinne syrjään, ja saivat siten jälleen tilaa hyökkäämistä varten.
Yht'äkkiä ajoi Xerxes ravakkaa juoksua paikalle kahdeksanvaljakollansa. Kuumuudesta huolimatta hän seisoi kultaisissa vaunuissansa nauttiaksensa voitonriemuansa, koska hän oli vakuutettu siitä, että taistelu jo oli tauonnut ja sola puhdistettu. Elossa olevat ehtivät syrjään hänen tieltänsä, kaatuneet olivat liian hitaita. Hänen "silmänsä" ja "korvansa" pyysivät häntä säästämään itseänsä suuren ruumisjoukon saastuttavasta katselemisesta. Suurkuningas nosti purppuraviittansa ylös suun ja nenän verhoksi ja antoi vihmoa päällensä hyväntuoksuista vettä. Sillä ruumiinhajua kuningasten kuningas inhosi; se ei saanut saastuttaa hänen henkeänsä. Ei ainoatakaan kuollutta saanut verhotta tuoda hänen näkyviinsä. Kokonainen komennuskunta viuhkoja pantiin liikkeelle ajelemaan kaikki haaskakärpäset hänen läheisyydestänsä. Sillä paha kuolinkärpänen oli ruumiin ääreen ilmestyvä kummitus, joka Ahrimanin nimessä otti valtaansa vainajan.
Xerxes kääntyi päästäkseen tapaamasta kuolemaa tiellänsä. Hänen vaunujensa jäljessä haukahtelivat suuret joukot intialaisia koiria, joiden piti äänellänsä karkoittaa haaskaa vainuavat demonit, hyönteiset ja linnut.
Kähisevän kiukkuisena siitä, että solaa ei vielä oltu raivattu auki hänen läpikulkuansa varten, käski hän "kuolemattomain" paikalla marssia esiin ja avata solan ennen päivän laskua.
Kuolemattomat kulkivat taistelupaikalle ääneti ja tahdikkaassa marssissa. Tie oli heille jo raivattu. Kahta koiraa, joilla täplät oli silmien yläpuolella, oli kuljetettu heidän edellänsä, ja senjälkeen olivat maagit vihmoneet rannalle puhdistavia aineita ja lukeneet loitsuja verijäljille.
Kuolemattomien kintereillä ajoi Xerxes punaisen katostelttansa alla. Häntä kiusasi helle, mutta hän oli kärsimättömyydestä kiihkeänä. Nyt hän ei enää tahtonut odottaa kauempaa.
Sotilasten selät peittivät häneltä kaiken näköalan. Mutta vihdoin joukko pysähtyi kuin kiila, jota ei voi saada painumaan sisemmäksi. Xerxes seisoi vaunuissa ja kannatti itseänsä tuolissansa eteenpäin läpi rivien nähdäksensä kuinka eturintamassa taistelu kävi. Tuntikausia hän katsoi väkensä turhia yrityksiä ja vääntelehti kuin hammastaudissa. Hän näki helleenejä läheltä, ja häntä kiukutti heidän jumalaton sekasotkunsa alastonta ihoa ja haarniskaa. Oli niinkuin olisi pronssilevyjä ollut painettuna paljaalle auringonpaahtamalle iholle. Kolme kertaa hän hypähti ylös valtaistuimeltansa ja riensi eteenpäin sauva kohotettuna, aivan kuin olisi luullut voivansa raivata tietä eteenpäin pelkällä näyttäytymisellänsä. Mutta joka kerta suurkuninkaan huonekunta piiritti hänet ja toi hänet takaisin. Ja yksi prinsseistä näytti hänelle varoittaen heittokeihästä, jonka oli siepannut ilmasta kahden askeleen päässä kuninkaasta itsestään.
Aurinko oli jo aikoja sitten painunut Oita-vuoren harjanteen taakse, kun Xerxes pettymyksen vallassa ajoi takaisin leiriin. Skyyttalaisten osastossa hän huomasi, että he palvelivat sodanjumalaansa siten, että olivat iskeneet pystyyn miekan, johon he vihmoivat maljasta verta, ei vangituistakaan kaatuneista ja silvotuista vihollisista. Yön kuluessa skyyttalaiset itse joivat veren ensiksi kaatamistansa vihollisista ja he kiiruhtivat nylkemään kaatuneilta helleeneiltä päänahan ja oikean käden nahan.
Xerxes oli ikävystynyt taistelua katsellessaan ja haki lohdutusta haaremistansa. Hän joi ja rakasteli suuren vihansa unhoon.
Mutta helleenien muurin edessä paloi vartiotuli läpi yön, ja heimo heimon jälkeen sai vartiovuoron. Helleenit etsivät muurien edustalta kaatuneita tovereitansa, mutta löysivät vain verijäljet. Leonidas rohkeni edetä aina Anthelaan saakka ja Herakleen temppelille, joka oli hakattu itse kallioon. Hänen seurueensa oli matkalla koonnut suuren joukon persialaisten aseita. Ne hän uhrasi Herakleen alttarilla ja rukoili rukouksen kaikkien niiden puolesta, joista kulunut päivä oli hänet erottanut.
Sitten he pimeässä kulkivat helleenien leiriin muurin taakse. Kaikki oli hiljaa. Perin väsyneinä hopliitit olivat nukahtaneet sammutettuansa nälkänsä ohraleivällä ja kuivatuilla sipuleilla. Spartalaiset eivät olleet keittäneet verivelliänsä. Juotavana oli vain kuumien lähteiden vettä.
Leonidas istui teltassansa ja pesi itseänsä noiden kiehuvain patain vedellä. Sitten hän kutsuen huusi teltan ovelta: "Narkissos!" ja vartija, joka istui ulkopuolella, astui sisään.
"Istu!" sanoi Leonidas, ja Narkissos istui pölkylle. Hänellä oli vielä haarniska päällänsä, mutta ei kypärää eikä luusääryksiä.
"Kuinka monta kaatui tänään?" kysyi Leonidas.
"Minä en tiedä, kuningas. Olimme liian väsyneitä laskeaksemme ne."
"Jos luvun tietäisimme, voisimme ennakolta laskea, kuinka monta päivää meidän on kestettävä", sanoi Leonidas. "Viikko, ehkä kaksi, kunnes helleenit, saavat aikaa kokoontua ja tuoda meille apua."
"Uskotko vielä apuun, kuningas?"
"Minä en huoli pettää itseäni. Ei meille apua tule. Haudoillemme se tulee. Etkö arvele, että täällä on oleva hyvä levätä, Narkissos?"
Nuori mies ei vastannut. Hän katseli honkasoihtuun, joka loi lepattavaa valoansa yli pienen suojan, missä vesialtaat poreilevat.
"Pane pois haarniskasi, Narkissos, ja pese itsesi. Meidän täytyy huuhtoa itsemme, persialaiset eivät puhdista ruumistamme. Muista vain käyttää voideastiatani huomisaamuna."
"Parempi jättää myöhempään, kuningas. Huomenna ei vielä ole oikea päivä."
"Sitä ei kukaan meistä tiedä. Etkö ole kuullut, seireenien huutoja tänä iltana lahdelta?"
"Ei siellä seireenejä ollut, kuningas; korppikotkia siellä oli. Ensi yönä ne saavat ruokaa. Persialaisethan antavat kaatuneensa korppikotkille."
"Minäpä nimitän niitä seireeneiksi. Minä olen kerran nähnyt suuren linnun, jolla oli pää kuin naisella. Kun vaimoni näin, luulin näkeväni saman olennon jälleen. Minä annan itseni mielelläni kuolonlinnun kuljetettavaksi, jos se minua hänen silmillänsä katselee. Mitä olet syönyt tänään, Narkissos?"
"Leipää nyt illalla, kuningas."
"Otappa osasi näistä viikunoista. Saatpa nähdä, että huomenna saamme parempaa ruokaa Alpenista. Ja enemmän aikaakin syömiseen."
Narkissos oli riisunut haarniskansa ja pyyhkinyt yläruumiinsa märällä vaatteella. Sitten hän verhoutui viittaansa ja söi hedelmät, jotka lakedaimonilaiskuningas hänelle tarjosi.
"Onko sinullekin kuolema mieluista, Narkissos?"
"Eikö elämä aina ole parempi kuin kuolema?" kysyi hän.
"Ei parempi kuin se kuolema, mikä meitä odottaa. Mitäpä me enää elämältä osaamme vaatia? Mitä on elämällä meille vielä tarjottavana? Niissä kolmessasadassa lakedaimonilaisessa, jotka valitsin mukaani, ei ole ainoatakaan, joka ei olisi siittänyt jälkeläistä maailmaan. Meillä on kaikilla poikia, Narkissos. Me voimme kuolla rauhallisesti. Kuinka monta lasta sinulla on?"
"Minulle on kerrottu, että minulla on kaksi."
"Aivan oikein, nyt muistan; sinähän juuri kieltäydyit menemästä vaimosi luokse. Sinä et tahtonut 'juosta' enempää kuin kerran. Ja sinun vaimosi pani pahaksensa ja muutti pois Spartasta. Sen asian vuoksi minä surkuttelen sinua, Narkissos. Sinä et edes ole voinut sanoa hänelle jäähyväisiä. Sinun kuolemasi ei ole oleva niin iloinen kuin minun. Mutta poikiasi lienet painanut rintaasi vasten?"
"Vain salaa, kuningas. He kasvavat Syssiteissä tuntematta isäänsä. Kun minä viimeksi näin heidät, huomasin, kuinka vereni veti minua heihin. Ja nyt he eivät enää koskaan saa minua nähdä."
"Eivät. Mutta sinun nimesi he kerran kuulevat, kun ovat kasvaneet ja ymmärtävät. Ja ehkäpä he silloin vaeltavat haudoillemme, joka luodaan siihen, missä nyt istumme."
"Nyt kadun vain yhtä ainoata asiaa, kuningas."
"Sano minulle, mikä se on, ja minä autan sinua, jos mahdollista on."
"Se ei ole mahdollista. Minä en tiedä, elääkö vaimoni Nikarete. Ja vaikkapa hän eläisi, en tiedä, mistä minun pitää häntä etsiä. Mutta minä en koskaan saanut sanotuksi, että rakastin häntä."
"Poikasi voivat sen hänelle sanoa."
"Minä en voinut siitä heille puhua."
"Joka kerta kun poika katsoo äitiänsä, sanovat hänen silmänsä hänelle, että isä on häntä rakastanut. Älä huolehdi, Narkissos. Et ole elänyt turhaan. Ainoat, jotka eivät voi kuolla rauhallisesti, ovat ne, joilla ei ole jälkeläisiä. Muistatko kertomuksen Danaoksen tyttäristä? Heidän osansa ei ole puoleksikaan niin toivoton kuin niiden miesten, jotka tuhlasivat siemenensä saamatta sitä itämään. Ja nyt hyvää yötä, Narkissos. Minä en ole väsynyt, mutta minä taistelen taas aamunkoitossa paremmin, kun käsivarteni saavat levähtää. Laskeudu levolle tänne telttaan. Muurin luona olevat vartijat täyttävät velvollisuutensa, ja persialaiset ovat pimeänpelkoja. Jokainen tunti, jonka me nukumme tänä yönä, maksaa persialaisille kaksi henkeä enemmän huomenna."
XXIV.
Sankarikuolema.
Päivän koittaessa persialaiset taas olivat solan edustalla, yön levänneinä ja veden ja viinin vilvoittamina, jota kamelit olivat tuoneet leiriin. Xerxes itse tuli iloisena haaremistansa ja antoi kestitä "kuolemattomia" runsailla antimilla, jotta he vihdoin sinä päivänä voisivat tunkeutua läpi solan niinkuin nuoli läpi reikänsä. Helleenien mieshukka oli suuri päättäen ruumiista, jotka skyyttalaiset olivat koonneet nylkeäksensä päänahkoja. Nyt piti vain jousi jännitettämän tiukalle ja nuoli oli lentävä läpi.
Korviavihlovia merkkipuhalluksia kajahteli kallioseinästä. Kaiku kiiri kauas Oita-vuorten rotkoihin. Meren ulapalta ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Tällä kertaa persialaiset eivät tyytyneet pysymään rantaäyräällä, vaan astuivat rantamatalikkoon, kunnes vesi nousi vyötäröön, jotta he sieltä syrjästäpäin voisivat lähettää nuolipilvensä solaa kohden ja jos mahdollista kiertää muurin.
Mutta merenpuoleisen kyljen suojattomuudesta Leonidas pääsi siten, että antoi hopliittien täysissä varustuksissansa kahlata veteen, kunnes se kohosi haarniskan kaulareunaan; sitten he saarsivat ja eristivät ja hakkasivat maahan kaikki viholliset, jotka olivat tulleet veteen. Ja samaan aikaan taistelivat muurien edustalla vuorotellen kaikki helleeniheimot, paitsi fokilaisia, jotka seisoivat kätkettynä vartiostona vuoripolulla ja vain kaukaa kuulivat melskeen taistelukentältä.
Xerxes ei tahtonut sinä päivänä olla katsomassa taistelua. Hän oli saanut siitä tarpeeksensa ja senvuoksi antanut päälliköillensä tiedoksi, että hän ei tahtonut nähdä ketään heistä, ennenkuin tie vihdoin oli auki. Senjälkeen hän sulkeutui haaremiinsa ja vietti päivän aina auringonlaskuun saakka osittain huvitellen uuden orjattaren seurassa, joka muistutti hänelle erästä toisen miehen omaa Susan kaunotarta, osittain torkkuen pahojen unien vallassa, joista hän syytti sitä ainaista kesäistä kuivuutta, joka Ahrimanin lähettämänä rasitti sekä vihollisen maata että hänen omaa leiriänsäkin.
Vakavasti hän mietiskeli, eikö hänen pitäisi sovittaa paikan maanalaisia voimia panemalla toimeen uusi suurenmoinen maanasukasten teurastus; niistä oli veri vuodatettava maahan tahi ne oli elävinä upotettava juuri siihen kirottuun rantahiekkaan, joka oli hänen tiensä katkaissut.
Hänen vihansa alkoi kiehua, ja hän lupasi itseksensä pyhästi, että antaisi ristiinnaulita rannalle ensimmäisen, joka taas toisi hänelle huonoja uutisia taistelukentältä. Hän häpesi itseänsä muistaessansa Dareioksen ja Kyroksen ja Kamhyseen urotekoja siihen aikaan, jolloin suurkuninkaat valloittivat valtakunnan toisensa jälkeen ja antoivat sirottaa teille kaatuneiden vihollisten ruumiista irroitettuja käsiä. Sitten hän muisti kaunista Artayntaa Susassa, Masisteen tytärtä, jota hänen sydämensä oli halannut. Ja yht'äkkiä hän muisti lupauksen, jonka hän kerran humalahoureissansa oli antanut nostaaksensa hänen aistinsa liekitsevään myrskyyn: kun hän palaisi kotiin voittajana ja ajaisi ylös palatsiinsa, pitäisi hänen tulla häntä vastaan koristettuna ja voideltuna häitä varten, ja hän oli antava sirottaa pitkin tietä kaiken sen matkan, jonka hän oli kulkeva, surmattujen vihollisten falloksia, ja kultaisilla sandaaleillansa Artaynta oli asteleva niiden ylitse — niin kauniina, että nuo kuihtuneet elimet heräisivät elämään hänen askeltensa alla ja nousisivat — muodostaen polun lihasta ja verestä.
Xerxes hengähti syvään, hänen himonsa heräsi, ja kahdennenkymmenennen kerran hän tarttui orjattareen, joka oli Artayntan, Masisteen tyttären näköinen.
Nyt suurkuningas torkkui. Orjatarten harput ja kymbaalit olivat vaienneet, sillä hän ei enää halunnut kuulla soittoa. Pöydällä hänen vuoteensa ääressä uiskentelivat hänen ylellisen ateriansa jätteet, joissa oli kolmesta maanosasta koottuja herkkuja. Kultainen huuhdemalja oli tahrainen hänen sormistansa lähteneistä kastikkeista ja mehuista. Viinistä halkeilevia rypäleitä virui halottujen granaattiomenain seassa, joiden punainen neste tihkui kuin veri. Jääpalaset olivat kauan aikaa sitten sulaneet hänen juomamaljoihinsa. Moniväriset sorbetjuomat olivat väljähtyneet.
Vähitellen oli tullut hämärä. Mutta yhtä tukalana asusti kuumuus teltan paksukukkaisissa verhoissa. Hän antoi kantaa itsensä toiselle puolelle olevaan tuuletettuun makuutelttaansa. Maagit tulivat sisään ja paljastivat pyhän tulen. Se katseli häntä kuin suuri tummanhehkuva silmä — se kysyi, kysyi, eikä hänellä vain ollut sille vastausta antaa.
Ja yht'äkkiä hän muisti, missä oli ja mitä hän odotti voimatta nukkua. Joka kerta, kun hän kysyi joltakin "silmältänsä" tahi "korvaltansa", sai hän äänettömän kumarruksen vastaukseksi, päänpuistamista, kieltäviä kädenliikkeitä. Kukaan sotapäälliköistä ei tullut hänen näkyviinsä. He eivät olleet palanneet. Ja kuitenkin oli yö. Yö. Yö! Vieläkin oli siis yö laskeutunut savillansa suojaamaan pöyhkeilijöitä, jotka häntä uhmasivat. Vielä yhden yön levon he voisivat nauttia, ennenkuin koston pyövelinisku kohtaisi heidän kankeita niskojansa.
Hän lähetti kyselemään Hydarnesta, mutta hänelle vastattiin, että tämä ei ollut teltassansa.
Maagit toivat sisään kaksi pientä tulimaljaa ja jakoivat tulen hiilet niihin, ja sitten ne vietiin pois. Xerxes aavisti pahaa. Tulta tarvittiin puhdistukseen. Oliko siis itse leirikin saastutettu. Oliko kuolema rohjennut sirottaa myrkkyänsä aivan hänen läheisyyteensä?
Hän kysyi maageilta. Ei kukaan tahtonut vastata, sillä oli kuolemansynti tuoda suurkuninkaalle onnettomuuden sanomia, jotka saattaisivat loukata hänen rauhaansa ja häiritä hänen lepoansa. Vihdoin, kun hän uhkasi heitä, he toivat ääneti kaksi veristä miekkaa, jotka he ensin vihmoivat vihityllä vedellä. Miekkojen sivulla kilvellä oli kaksi leimalieriötä. Xerxes ojensi kätensä niitä ottamaan. Maagit puhdistivat nekin, ennenkuin ojensivat ne hänelle. Ja hän luki itse niiden kaatuneiden omistajain nimet — kahden hänen oman velipuolensa: Abrokomeen ja Hyperantheen; heidät oli tavattu tanterelta miekat kädessänsä.
Silloin Xerxes peitti kasvonsa ja katseli kauan hehkuvin silmin purppuraviittansa liepeen alta ja tuijotti tulen punaiseen hehkuun. Röyhkeät helleenit olivat siis iskeneet kirveensä hänen omaan puuhunsa, hakanneet oksia hänen omasta rungostansa.
Hän nousi ja käveli raskain askelin edestakaisin maalle levitetyillä matoilla. Viini kiehui hänen päässänsä, mutta suru ja kiukku takoi sitä vielä ankarammin. Nyt tätä ei enää voinut sietää. Hän vannoi kautta Verethragnan seuraavana päivänä kostavansa oman verensä.
Hän käski tuoda Hydarneen paikalle ja tarpeen tullen laahata hänet eteensä. Mutta Hydarnes saapui vapaaehtoisesti.
Hänen tullessaan Xerxes uhaten huudahti:
"Näinkö sinä siis minun käskyjäni täytät, Hydarnes!"
Päällikkö irroitti käyräkalpansa ja ojensi sen suurkuninkaalle: "Minä olen valmis, herra", sanoi hän ja painoi päänsä kumaraan.
Xerxes löi kädellänsä miekkaa ja sanoi:
"Pidä kurja henkesi ja sano minulle, montako päivää minun häpeäni vielä on kestävä."
Hydarnes seisoi hievahtamatta kaula iskulle ojennettuna:
"Suuri kuningas, tämä ei ole mikään vuorensola eikä portti, vaan mestauspaikka, jossa silppukirves tuuma tuumalta silpoo sotajoukkosi."
"Käskinkö sinua olemaan säästäväinen? Ja eikö sinulla ole silppua yllin kyllin täyttääksesi solan, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen parasangin pituinen?"
"Herra kuningas, se, että vielä näet minut elossa, johtuu ainoastaan siitä, että tuon sinulle keinon, millä pääsemme sivu tämän surman oven."
"Sivu? Puhu! Ovatko laivani päässeet tänne asti?"
"Eivät ole, sinä kuningasten kuningas, ei purjettakaan vielä lahdelta loista. Ylös yli vuorten meidän on meneminen, jos aiomme päästä toiselle puolelle tämän kuoleman tornin, jonka juurelle me kaikki muuten jäämme ruumiina virumaan Hellaan korppien ruoaksi."
"Hulluko sinä olet, Hydarnes? Aiotko kiivetä kallioille, jotka ovat jyrkkiä niinkuin tämän teltan seinät?"
"Minä tuon sinulle miehen, joka sanoo siihen pystyvänsä", vastasi Hydarnes ja viittasi vartijalle. Ovesta sisälle tuotiin helleenin puvussa oleva mies, jota sysättiin eteenpäin, niin että hän kaatui nenällensä maahan Xerxeen eteen. Hetkisen hän makasi liikkumatta, sitten työntyi pää esiin kuin kilpikonnan kuoresta ja katseli ympärillensä vilhuilevin silmin.
"Kuka tuo apina on?" kysyi Xerxes, tarttui sauvaansa ja kohenteli häntä kuin likaista eläintä.
Tulkki tuli saapuville vangin selän taakse ja vastasi:
"Suurkuningas, kuningasten kuningas, hän sanoo olevansa Efialtes, Eurydemoksen poika, malialainen, ja syntyneensä tällä paikalla, missä seisomme. Hän sanoo tietävänsä Anopaian — polun niin kapean, että vain yksi mies kerrallaan saattaa sitä kulkea — yli Kallidromos-vuoren."
"Anna siis hänen ilmoittaa se."
"Vain kulta voi irroittaa hänen kielensä kahleet."
"Irroittakaa ne."
"Hän vaatii paljon."
"Antakaa hänelle mitä hän vaatii. Se pitäisi sulana kaataa hänen petolliseen kurkkuunsa."
Dareikeja kaadettiin lyydialaiseen kilpeen. Efialtes oli noussut ja näki virran juoksun. Xerxes kääntyi selin.
"Joko riittää?" kuului Hydarnes kysyvän.
Malialainen viittasi myöntäen. Mutta samalla hetkellä hän katui ja liikutti kieltäen päätänsä taaksepäin; uudelleen rahat kilahtivat kilpeen. Xerxes kääntyi ja käski:
"Anna hänelle se vasta sitten, Hydarnes, kun hän on opastanut sinut vuoren huipulle ja avannut sinulle solatien. Jos hän on valehdellut, niin hautaa hänet elävänä."
… Vielä samana iltana Hydarnes lähti liikkeelle kolmekymmentätuhatta miestä mukanansa. Efialtes kulki edellä. Kolme sagartilaista suopunkia piteli häntä, yksi oli kaulassa ja yksi kummassakin käsivarressa. Kun he olivat kulkeneet yli kuilun, jossa Asopos-joen kuiva uoma oli, löysi hän jylhiksi röykkiöiksi kasaantuneiden kallionlohkareitten välistä, mistä eivät edes vuohet olisi arvanneet hakea tietä, Anopaia-polun, joka pitkän aikaa kerran toisensa jälkeen hävisi niinkuin katkonainen ja silmistä häipyvä lanka, kunnes se vihdoin viimein nousi melkein suoraan yläilmaa kohden, niin että hädin tuskin löysi paikkaa, jossa jalka pysyi. Mies kerrallaan persialaiset matelivat eteenpäin pitkänä ohuena ketjuna. Efialtes vakuutti, että matkaa oli vain vähän yli sata stadionia tahi persialaisessa mitassa neljän, viiden parasangin vaiheilla. Yön kuluessa Hydarnes ehtisi yli vuoren harjan ja olisi aamun koittaessa helleenien selkäpuolella; samaan aikaan piti rantaäyräällä olevien persialaisten tehdä viimeinen ratkaiseva hyökkäyksensä.
Kylmä sumu nousi merestä ja loi polulle liukkaan kasteverhon. Persialaisten tasapohjaiset, keveät kengät luiskahtelivat. Mutta sumu suli sateeksi ja jalka tarttui paremmin. Kauhea kuivuus oli vihdoin ohi — vilvoittava raikkaus kohosi vuoresta. Kuun valo vuoti läpi kiitäväin hattarain niinkuin salalyhdyn, joka kätki heidät ja kuitenkin valaisi, niin että he näkivät mihin astua.
Puoliyön jälkeen he pääsivät vuoren huipulle, jossa he lepäsivät hetken, jotta joukot saisivat kokoontua tiheämpään, ennenkuin alkaisivat laskeutua. Sade oli tauonnut. He tervehtivät aamun ensi ruskoa, joka hohti verisenä kaukana Euboian salmen takana. He tervehtivät kädet ojennettuina valoa Aasian, rannalta, joka oli kaukana, kaukana Euboian harjanteen tuolla puolen.
… Vielä samana yönä pujahteli tieto kavalluksesta pitkin rantaäyräitä, kunnes saapui helleenien leiriin solan taakse.
Leonidas nukkui sikeätä uupuneen unta pestyänsä monet naarmut ja haavat, kun Narkissos hapuillen tuli hänen vuoteensa ääreen ja kosketti hänen olkapäätänsä:
"Leonidas, kuninkaani, nouse!"
Leonidas hypähti ylös pimeässä.
"Nythän on vielä puoliyö", hän sammalteli.
"Niin on, mutta ennen päivännousua persialaiset pääsevät yli vuoren selkäpuolellemme."
"Mahdotonta!" sanoi Leonidas ja nousi. "Sitä polkua ei yksikään persialainen löydä."
"Kyllä löytää, kun meikäläinen sen hänelle näyttää."
"Silloin olemme myydyt persialaiseen kultaan. Dareiki päästä. Vai luuletko meidän enempää maksavan? Narkissos, ojenna minulle kätesi. Sinä olet niin kylmä. Tiedätkö tien fokilaisten asemille?"
"Kyllä, kuninkaani."
"Joudu sitten Kallidromoksen huipulle ja sano heille, että he eivät saa väistyä, ennenkuin lähetän heille sanan. He ovat takaportin salpana — sitä ei saa vetää paikaltansa."
"Minä juoksen", sanoi Narkissos ja heitti yltänsä haarniskan, joka hieroi haavan reunaa. "Juoksijan varustusten pitää olla keveät. Jää hyvästi, kuninkaani."
"Ei jäähyväisiä vielä", sanoi Leonidas hänen jälkeensä. "Tule takaisin taistelemaan vielä kerta." Leonidas oli aivan rauhallinen. Hän astui ulos teltasta ja katseli ylös vuorelle päin. Narkissoksen askeleet olivat jo hävinneet yöhön. Kaikki nukkui. Muutama vartiotuli paloi kituen, tihusateesta puoleksi sammuneena. Kuu loisti vuoren takaa. Tähtiä ei näkynyt. Hän saattoi kuulla hengityksen teltoista ja vajoista, joissa soturit rauhallisesti nukkuivat; lihakset lepäsivät voidaksensa taas heiluttaa raskaita aseita.
Leonidas aikoi ajaa kaikki hereille, mutta harkitsi hetken ja päätti ensin kysyä ennustajapapin neuvoa. Vastattuaan yövartijan tunnussanaan hän meni ulos solan portista ja näki vanhan tietäjän nilkuttaen tulevan kaukaa Herakleen temppeliltä. Leonidas laski kämmenensä hänen rinnallensa:
"Käänny takaisin, Megistias, ja tutki enteitä vielä niin kauan kuin sydänyötä kestää."
"Ne ovat jo vastauksensa antaneet", sanoi Megistias ja pitäen oikeata kättänsä aivan silmäinsä edessä hän katseli niissä olevia verijälkiä.
"Mikä sitten on niiden vastaus?" kysyi Leonidas ja palasi muurin toiselle puolelle Megistiaan seurassa.
"Enteet ovat meille ilmaisseet kuolinpäivämme", vastasi hän hiljaa.
"Päivänkö, joka tulee?" kysyi Leonidas.
"Niinkuin sanot, kuningas. Iloitse, sillä nyt sinulla on asiasi tiedossa. Pukin sydämessä oli hyytynyttä verta. Ja peräsuolessa oli verijuovia. Huomenna on tämä sola niinkuin se suoli."
"Arvelen, että olet nähnyt oikein, Megistias. Tuolla ylhäällä yössä, jota me emme näe, matelee meitä kohden vihollinen, joka on meidät kaatava. Yksi Hellaan omia poikia on myynyt veljensä persialaiseen kultaan skyyttien nylkyveitsen viilleltäviksi."
He kulkivat läpi leirin sanaa puhumatta. Kun he olivat Leonidaan teltan edustalla, lausui tämä: "Oi Megistias, kiiruhda matkaasi täältä. Sillä sinä et ole kasvatettu asetta kantamaan, eikä ole oikein, että sinut teurastetaan meidän muiden mukana, jotka olemme sitä varten opin saaneet."
Mutta Megistias vastasi: "Leonidas, sinä Lakedaimonin ruhtinas, minä, joka olen nähnyt verimerkin meille viittaavan, en saa sitä paeta. Mutta minulla on yksi ainoa poika, jolla ei vielä ole jälkeläistä — anna hänen mennä kotiin, jotta hän voi jatkaa minun sukuani ja siittää Hellaalle kostajia."
Leonidas vastasi: "Tapahtukoon niinkuin toivot. Mene ja sano hänelle jäähyväiset. Mutta älä herätä muita miehiämme. Sillä mitä tahansa tapahtuneekin, olisi väärin riistää heiltä tämän yön uni."
Paitsi vartijoita vain Leonidas valvoi yön loppuun saakka. Niinkuin äänetön varjo hän liikkui nukkuvaan telttien välissä ja punnitsi sydämessänsä, mitä oli oikeinta tehdä.
Vuorilta ei tullut ääntäkään. Narkissos oli nopeasti kiiveten juossut, kunnes ehti muurille, jonka fokilaiset olivat rakentaneet sulkemaan ainoata vuoren ylitse kulkevaa polkua. Hän tulla rapsahti yht'äkkiä heidän joukkoonsa niinkuin keveäjalkainen hirvi. He nukkuivat tuuheiden tammien alla — ainoatakaan soihtua he eivät olleet sytyttäneet. Narkissos säikytti heidät hereille sanomallansa. He sivalsivat haarniskansa ja aseensa, kulkivat kappaleen matkaa puolipimeässä, vakoilivat ja kuuntelivat. Vain tammet humisivat heidän ympärillänsä ja kuihtuneet lehdet rapisivat heidän jaloissansa. Mutta odottamatta tämä rapina muuttui kahinaksi ja rapsahteluksi, tammilehto alkoi pauhata ja hämärtyä, se alkoi elää ja yht'äkkiä ilmestyi sen suojasta joukoittain matelevia haamuja. Ja samassa silmänräpäyksessä persialaiset punertavaa taivaanrantaa vasten huomasivat nuo vartevat ja rauhalliset miehet, jotka seisoivat kiinnitellen panssareita ja luustoja. Säikähtäen he peräytyivät muutaman askelen ja saivat kaaret käteen. Kohta senjälkeen vihelteli läpi lehvien pilvittäin nuolia, jotka katkoivat oksia ja varpuja ja iskivät kilahdellen fokilaisten haarniskoihin. Silloin nämä luulivat, että persialaiset olivat tulleet heitä tavoittamaan ja valmistautuivat kuolemaan. He kääntyivät ja pakenivat vuoren ylimmälle huipulle ja asettuivat sinne odottamaan. Mutta Hydarnes tiesi, mitä oli tehtävä. Hän jätti fokilaiset seisomaan rauhassa paikoillensa ja kiiruhti Efialtes oppaanaan laskeutumaan alaspäin, ehtiäksensä päivän koittaessa hyökätä helleenien selkään ja tunkeutua solaan.
Mutta Narkissos oli hänen edellänsä. Vielä ennenkuin aurinko alkoi näkyä, oli hän Leonidaan luona ja toi tiedon persialaisten tulosta.
Silloin ei Leonidas kauempaa viivytellyt. Hän antoi nopeasti herättää kaikki helleenit, ja kun he seisoivat aseet käsissänsä, hän ilmoitti heille, että he olivat joutuneet saarroksiin. Syntyi suuri hälinä ja hämminki. Johtajat olivat kahden vaiheilla, pitikö siinä silmänräpäyksessä marssia pois vai jäädä paikalle ja käydä kohden kuolemaa. Vihdoin ylitse kaikkien äänten kaikui Leonidaan luja ja levollinen, malmille helähtävä puhe:
"Veljeni Hellaan miehet, jos tänne jäämme, niin se maksaa meidän kaikkien hengen. Jos kaikki pakenemme, käy samoin. Persialaisilla on vaunuja ja hevosia ja he saavuttavat meidät pakomatkalla, ennenkuin aurinko on keskitaivaalla. Vain uhraamalla osan joukostamme voimme loput pelastaa. Mutta vain ne, jotka tuntevat kuoleman velvollisuudeksensa, jääkööt ja taistelkoot. Niinpä lähtekää täältä kaikki te, jotka vielä pelkäätte kuoleman velvollisuutta. Minä ja lakedaimonilaiset aiomme jäädä. Minun ei tarvitse kysyä. Sillä me olemme kaikki syntyneet ja kasvatetut tuntemaan yhteisiä tunteita. Ja minä ajattelen vain sen vuoksi, että kaikki maanmieheni ajattelevat minun kauttani. Eikö ole niin?"
Ja Leonidas tarkasteli rivejänsä ja sama vastaus oli luettavana kaikista kasvoista. Miehet eivät äännähtäneetkään, he vain ojensivat oikean kätensä ylitse kypäränharjan. Ja Leonidas nyökkäsi heille: "Me jäämme siis. Te muut lähtekää! Kiiruhtakaa!" Mutta silloin thespialaiset iskivät oikean kätensä nyrkillä kilpiinsä ja huusivat kuin yhdestä suusta: "Me Thespian miehet jäämme."
Kaikki muut heimot lähtivät Leonidaan käskystä marssimaan, sillä oli kiire. Joka silmänräpäys tuli tiedustelijoita juosten ilmoittamaan, kuinka lähelle persialaiset olivat ennättäneet.
Mutta kun thebalaisetkin aikoivat lähteä, huusi Leonidas: "Seis! Ne joukot, jotka Theba vastoin tahtoansa on meille lähettänyt, pidän minä panttivankeina. He saavat taistella täällä meidän kanssamme rangaistukseksi Theban epäluotettavuudesta. Te muut, jääkää hyvästi! Tervehtikää yhteistä äitiämme Hellasta ja sanokaa, että jäämme paikoillemme, koska rakastamme sitä."
Vain harvoja ja vähäisiä joukkoja jäi jäljelle. Osan niistä Leonidas antoi olla yhdessä thebalaisten kanssa ottamassa vastaan Hydarnesta, kun hän tuli alas vuorelta. Toisten kanssa hän aikoi käydä kohtaamaan kuolemaa. Kuolinjuhla oli alkava. Alpenista tuotiin vastaleivottua leipää ja äsken poimittuja kukkasia. He taittoivat oksia puista ja pensaista. He koristelivat haarniskojansa. He seppelöivät päänsä. Poismarssivien joukosta kuului kaukaisia jäähyväissoittoja. Leonidas antoi viimeisen salpinksin soida ja viimeisten lakedaimonilaistensa etupäässä hän marssi pois solamuurilta. Aurinko ilmestyi idän painuneista pilvivuorista ja lähetti sädenuolensa heidän selkäänsä, loisti kuin sädekehä korkealla heidän keihäänkärkiensä ja kypäräntöyhtöjensä yläpuolella.
Leiristänsä Xerxes oli lähtenyt ajamaan auringon ensimmäisen loisteen aikana, kun se levisi hänen ylitsensä ja säteili hänen viittansa jalokivien väriloistossa. Persialaisten joukkueet liikkuivat vain hitaasti — piti annettaman Hydarneelle aikaa ehtiä yli vuoren, niin että hyökkäys tapahtuisi yht'aikaa edestä ja takaapäin. Hämmästykseksensä he näkivät helleenien tulevan vastaansa muurien etupuolella. Ja hopliitit kulkivat pysähtymättä. Leonidaan huudettua käskyn he muodostivat rintamaryhmän ja lähtivät juoksua eteenpäin, kunnes törmäsivät yhteen persialaisten kanssa. Nämäkään eivät pysähtyneet. Se oli heille mahdotonta. Jokaisen osaston takana kulkivat johtajat ajaen rivejä eteenpäin ruoskilla. Mitään jousimiehiä ei eturivissä ollut. Niin he ajautuivat suoraa päätä hopliittien keihäitä vastaan, jotka upposivat noihin eläviin joukkioihin. Lävistetyt persialaiset eivät huutaneet tuskasta. Kärjen tunkiessa läpi rautasuomusten he löivät poikki keihäänvarret, jolloin vain kärki jäi heidän rintaansa. Helleeneille jäivät vain varrentyngät käsiin. He heiluttelivat niitä rattaana ympäri päänsä, raskas tammipuu iski kuin nuija ja muserteli persialaisia pääkalloja kuin saviastioita. Mutta yli kaatuvien rivien vyöryi uusia esiin, jotka painoivat raskailla askelillaan kaatuneet maahan ja etenivät väistymättä kilvet suojanansa, viuhuvia kärjettömiä keppejä vastaan, kunnes ne menivät sirpaleiksi ja taistelu mies miestä vastaan alkoi. Persialaiset nostivat käyräkalpansa kuin halkaisevat teuraskirveet, kömpelöt ja vaikeat käsitellä, kun taas helleenit salamannopeilla liikkeillään väistivät nuo raskaat iskut ja pistäen upottivat lyhyet miekkansa persialaisten vaateverhoisiin kauloihin.
Yli taistelun pauhun kuului Leonidaan innostava metalliääni, joka huusi käskyjänsä joka puolelle, uljaasti ja levollisesti, koska vain hänen omat miehensä voivat häntä ymmärtää:
"Dienekes, missä olet? Avaa itsellesi tie rannalle! Kaksikymmentä pitkää askelta. Hakkaa päälle! Maron ja Alfeos, vasemmalle päin. Painautukaa pitkin kallioseinää. Kaksikymmentä askelta eteenpäin! Sitten poikittain läpi persialaisjoukon, kunnes tapaatte Dienekeen. Sillä tavalla ampiaisetkin lohkaisevat itselleen nelikulmaisen lihapalasen, saadaksensa siitä voimaa. Narkissos, viiltele perässäni! Lakedaimonin miehet, leikatkaa suoraan eteenpäin! Leikatkaa itsenne läpi — siten hakkaamme meedialaiset maahan lohko lohkolta."
Heidän miekkojensa edessä ei mikään kestänyt. Persialaiset vaipuivat veriinsä. Useat tungettiin mereen, jossa heidät kaadettiin polvilleen, niin että suolavesi alkoi täyttää suut ja sysäys painoi heidät hukkumaan, koristen, tukehtuen. Ja kun lakedaimonilaiset pääsivät rantaäyräälle, tihkui veri jokaisesta rautaisesta askelen jäljestä ja luusäärykset kilahtelivat kaatuneiden suomupaitoihin.
Mutta vihdoin olivat Leonidas ja hänen miehensä uurtaneet itsensä niin syvälle persialaisjoukkoon, että jäivät kiinni eivätkä päässeet takaisin. Vihollisia lainehti heidän ympärillänsä ja niinkuin meri ne sulkivat heiltä tien taaksepäin. Mutta yhä viiltelivät heidän miekkansa läpäisten kaiken ja pitäen vapaan piirin heidän ympärillään. Jylisten kaikui Leonidaan ääni: "Lakedaimonin miehet, tänne luokseni! Vetäkää minut ylös tästä persialaisesta lietteestä!"
Hänen molemmat jalkansa olivat takertuneet kuoleviin; ne koettivat kiivetä yhä ylemmäksi päästäksensä seisomaan kaatuneiden röykkiölle. Silloin eräs persialainen iski miekkansa hänen luusääryksiinsä, niin että ne kalskahtivat. Sivallus kulki pitkin hänen säärensä suojatonta takasivua ja iski hänen kantapäähänsä, niin että hän vaipui polvillensa. Hänen oma miekkansa putosi maahan niinkuin niitetty tähkäpää. Ja keihäitä tunkeutui joka taholta kohden hänen kurkkuansa ja alas haarniskan kaulantiehen, niin että kärjet upposivat keuhkoihin. Huutoa ei kuulunut, vaan sen sijaan työntyi veri pauhaavana säikeenä hänen avoimesta suustansa.
Narkissos näki hänen kypärätöyhtönsä painuvan niinkuin uppoavan laivan, joka peittyy aaltoihin, ja hän huusi Alfeos- ja Maron-veljeksille: "Älkää antako meedialaisten ottaa hänen ruumistansa!" Ja spartalaiset tulivat miekoilla sivallellen paikalle, johon viholliset olivat hyökänneet niinkuin siristelevää kalaa tavoittamaan. Niinkuin virran pyörre riehui taistelu Leonidaan ruumiista. Lakedaimonilaiset hajoittivat persialaisjoukon. Narkissos heitti kaatuneen kuninkaansa harteillensa ja askel askelelta toiset aukoivat hänelle paluutietä.
Silloin kuului kuin tukahtuva huokaus leiristä muurin takana: Persialaiset! persialaiset tulevat! Ja taistelevien persialaisten viimeinen jäännös painui virran mukana portin sisäpuolelle, jossa kohtasivat thespialaiset ja thebalaiset, jotka väistivät kallioilta satavia nuolipilviä. Persialaiset! Persialaiset virtasivat koskena alas Anopaialta. Niitä vilisi kuin rottia. Ne kaasivat teltat. Vajat alkoivat palaa. Lakkaamatta tulvi sankkoja persialaisjoukkoja. Ja helleenit väistyivät kohden keskellä leiriä olevaa matalaa kumpua ja miehittivät sen asettuen rintamaan joka suunnalle. Keskelle kumpua laskettiin kuningas Leonidas, jotta hän kuolemassakin oli heitä kaikkia ylempänä. Hänen kuolemansa jälkeen ei mitään käskyjä enää kuultu. Kielet olivat takertuneet mykiksi suihin ja vain hampaat puhuivat. Kumpu oli okainen viimeisistä helleenimiekoista niinkuin piikkisian selkä, kun se ojentaa piikkinsä koiria vastaan, jotka ärhentelevät sen ympärillä. Ylhäältä vuorelta nuolet lakkaamatta vinkuen lentelivät — pitkinä sirisevinä parvina ne putoilivat kummulle. Hydarnes ja muut persialaispäälliköt näkyivät kukkuloilla; heidät tunsi jalokivistä, joita säteili heidän viitoissansa, ja korkeista sotamerkeistä, joita heidän sivuillansa kannettiin. Solan muurilta kuuluu melua ja pauhua. Kiviä ja paasia vyöryi teltin syrjään, tuhannet kädet tarttuivat niihin ja sinkosivat ne mereen. Ei saanut olla kiveäkään jäljellä, kun suurkuningas tuli. Virta juoksi pysähtymättä, ihmistungos pusertui kalliorinteille. Näytti siltä, kuin meri olisi pursunnut sotilaita kohden elävänä vilisevää kukkulaa, johon nuolisade virtasi niin tiheänä, että se melkein pieksi kilvet viimeisten helleenien käsistä.
Silloin lähti yht'äkkiä kummulta toinen puoli harvasta miesjoukosta juoksemaan eteenpäin sekasortoisena joukkona, pudotti kilvet, katkaisi keihäät ja heitti miekat persialaisten jalkoihin; yksi heistä huusi:
"Theba on antanut suurkuninkaalle maata ja vettä. Theban pojat ovat vain pakotettuina kantaneet aseita suurkuningasta vastaan. Theban kansa anoo suurkuninkaan suojelusta."
Eräs persialainen tulkitsi kuuluvalla äänellä tämän puheen ja rivit aukenivat thebalaisille, joita ajettiin kohden kaadettuja telttoja. Lakedaimonilaiset ja thespialaiset pysyivät paikoillaan ja hehkuivat häpeästä, kun olivat pitäneet thebalaisia kansalaisinansa. Kun he kääntyivät katsomaan taaksensa, näkivät he portin olevan maan tasalle hajoitetun. Läpi solan tulvi puolipäivän helteessä hyökkäävän vihollisjoukon löyhkä, kun se läheni: kirpeätä nahan hajua, hikihöyryjä, Aasian kansojen hengitystä. Ja kaukaa kuuluivat ruoskien sivallukset.
Viimeinen hyökkäysvirta hulvahti ylös pienen elävän kummun rinteitä. Helleenit puolustautuivat niin kauan kuin miekat käsissä pysyivät, ja vielä ilman miekkojakin he paljain nyrkein kävivät vihollisia vastaan, löivät niillä kuin nuijilla, repivät ja raatelivat kalpeita kasvoja, jotka kuin naamiot tuijottivat heitä muodottomista vaatekääröistänsä. Vielä kuolinhetkellä olivat viimeisinä hätäaseina hampaat. Toinen toisensa jälkeen he vaipuivat maahan tuolle kuoleman kynnykselle, sanaa sanomatta, huokaustakaan päästämättä; auringon häikäisevää valoa arkaillen heidän silmänsä sammuivat, polttavassa uupumuksessa he sortuivat kuoliniskuun. Narkissos nousi keihäs kasvoissansa ja vaipui kaatuneen kuninkaansa ruumiille.
Ja nyt tuli Xerxes ajaa nelistäen läpi solan. Muuri oli poissa, portin sijalla oli avoin ranta. Persialaiset väistyivät kauas veteen jättääksensä tilaa vauhkoille hevosille. Kiihtyneenä hän seisoi vaunuissansa, tavallista ylempänä, jalkainsa alla kolme lakedaimonilaista kilpeä, himokkaana, kähisten tyytyväisenä kostostansa, unohtaen kaikki mikä sopi kuningasten kuninkaalle, uhmaten kaikkia uskonnon sääntöjä: ilman maagejansa, ilman puhdistusta hän ajoi verilätäkköjen keskitse, jotka eivät vielä olleet hyytyneet, ohi tuhanten ruumisten, jotka vielä olivat lämpimiä, mutta joihin paha löyhkä jo alkoi tarttua, eteenpäin, eteenpäin yli korahtelevan elämän, yli murtuvien sydänten, joiden viimeinen lyönti hukkui hänen raskasten pyöriensä räminään.
Hellaan ovi oli vihdoin murtunut. Tie Ateenaan — vihattuun, kirottuun kaupunkiin — oli avoinna. Voittokulussa hän karautti eteenpäin hajalleen vyöryneiden paasien välitse ja pysähtyi vasta kuolleen kummun ääreen, josta raivoisia katseita vielä suuntautui häneen ja valkeat hampaat purivat — niinkuin villisikojen, joiden suu vaahtoaa verestä.
Leonidaalta oli jo haarniska riisuttu. Thebalaiset olivat näyttäneet persialaisille hänen ruumiinsa. Xerxes ihmetteli. Leonidaan kiinteälihaksinen ruumis oli kuin ruskeata pronssia, jossa oli haava haavan vieressä; ja naarmu naarmun, aina reisiin ja sääriin saakka — mutta kaikki verettömiä.
Ja Xerxes hehkui vihaa ajatellessaan kaikkia niitä tuskia, joita tämä mies oli uskaltanut hänelle tuottaa, niitä hukkaanmenneitä päiviä, joita hän tässä paikassa oli tuon miehen vuoksi kuluttanut, turhaan kuluneita öitä, jotka hän oli kiukkuisena haaremissansa viettänyt. Vielä kuolleenakin piti hänen kokeman suurkuninkaan kalvavaa katkeruutta. Hän käski leikata hänen päänsä ja antoi maagin puhdistaa ja suolata sen viedäksensä sen mukanansa Persiaan. Mutta hänen ruumiinsa hän antoi ristiinnaulita. Ja Demaratoksen antoi hän sitä katsella, kutsutti hänet vaunujensa ääreen ja sanoi pilkaten:
"Tuossa nyt näet maailman kauneimman kuningaskunnan urhoollisimman miehen, Demaratos."
Demaratos oli hyvin kalpea ja antoi vastata:
"Sillä tavalla ei kukaan helleeni häpäisisi sinua, herra, jos sinua kuolema kohtaisi. Mutta sinun häpeäsi kääntävät hänen maanmiehensä hänelle korkeimmaksi kunniaksi."
Xerxes hillitsi hänen rohkeiden sanojensa aiheuttaman kiukun ja sanoi:
"Minä luulen, että olet ilkeä, Demaratos. Olisitko mieluummin hänen sijassansa kuin omassasi?"
Demaratos antoi yhä yhtä pelottomasti vastauksen:
"Kyllä, persialaisten kuningas, tämä mies on taistellut hyvän taistelun ja saavuttanut mainetta ikuisiksi ajoiksi. Mutta mikä osa sinulla on minulle tarjona, kun vapaaehtoisesti seuraan sinua?"
"Kysy thebalaisilta maanmiehiltäsi sitä", vastasi Xerxes ja käänsi sauvansa häntä kohden kuin suosion menettänyttä ainakin.
Demaratos kohautti olkapäitänsä ja lähti. Kaadettujen telttojen luona seisoivat thebalaiset kädet selän taakse sidottuina. Tulimalja levitti käryänsä. Rivi riviltä heidät vedettiin esiin ja heitettiin maahan. Persialaiset pyövelit laskivat jalkansa heidän selällensä ja painoivat valkeanhehkuvan leiman hartian väliin. Suurkuninkaan merkkejä poltettiin kärisevään lihaan. Uhrit huusivat ja ähkyivät. Demaratos huomasi halveksuen, että he eivät käyttäytyneet niinkään arvokkaasti kuin hevoset, jotka potkivat — he kirkuivat kuin teurassiat. Persialaiset tulivat paikalle järkkymättömän kylminä. He etsivät joukosta nuoret ja asettivat ne riviin. He pitelivät veistä tottuneen kädellä, leikkasivat helleeneiltä miehuuden ja heittivät sen intialaisille koirille.
Xerxes ei viipynyt, vaan ajoi heti eteenpäin etelää kohden. Persialaisvirta lainehti hänen rattaidensa jäljessä. Mutta yön pimeimpinä hetkinä lakkasi kaikki liike, ja sola jäi kuolleiden haltuun.
Lahden ulapalta tuli laiva hiljaa nousten vastahankaan. Venhe oli Thermopylaista vienyt sanan helleeniläislaivastolle taistelun taukoamisesta. Nyt lakedaimonilaiset nousivat maalle pimeässä ja tulivat hapuillen solaan.
He löysivät maanmiestensä ruumiit kummulta. Persialaiset olivat ryöstäneet niiltä panssarit, ja skyyttalaiset olivat ottaneet niiden päänahat, mutta eivät olleet muuten niihin koskeneet. Täysikuu nousi Oita-vuoren takaa ja valaisi kasvot, niin että ne saattoi tuntea, jolleivät korppikotkat olleet raadelleet niitä. Silmät olivat vielä avoinna. Päät olivat muuttuneet niin pieniksi, kun niissä ei ollut kypärää eikä tukkaa — kaikissa verinen, nyljetty punainen päälaki. Yhdellä niistä ei ollut ollenkaan päätä, mutta he tunsivat hänet siitä, että hän oli korkealla, ja he irroittivat hänet puusta, johon hänet oli naulattu.
Tämän puun ympärille he latoivat rovion kaikista taistelukentällä olevista särkyneistä esineistä, teltoista, puunrungoista ja risuista. Ruumiit ladottiin riveihin, silmät painettiin kiinni, nyljetty oikea käsi laskettiin kovettuneelle rinnalle. Kaikki tapahtui täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ei kukaan itkenyt, ei kukaan valittanut. Uskolliset ja vilpittömät ystävät saattoivat vainajiansa lepoon.
Vanha valkopartainen mies kulki ruumiilta ruumiille ja tutki haavoja, tarkasti niitä asiantuntijan tapaan kuun valossa ja teki puoliääneen huomioitansa ja johtopäätöksiänsä haavojen lukumäärästä ja vaarallisuudesta. Pahimmin silvottujen joukosta Hermofantos löysi myöskin oman ottopoikansa Narkissoksen, vaikka hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat nuolien pistelemät ja keihästen ja käyräkalpojen. repimät. Vain hänen rintansa, jota haarniska oli peittänyt, oli haavaton. Hermofantos antoi kätensä levätä hänen kylmällä sydämellänsä karkean ihokkaan alla ja huomasi siihen kiinnitetyn taikakoristeen. Hän irroitti sen ja pisti poveensa; se oli hieno nahkaliuska, jossa oli kirjoitusta.
Jo ennen päivänkoittoa oli rovio valmis. Lakedaimonilaiset sytyttivät sen tuleen ja nousivat heti laivaansa ja sousivat tiehensä. Ulkoa lahdelta he näkivät rovion leimahtavan liekkeihin. Äänettöminä he istuivat airoissa ja rukoilivat vainajain puolesta.
Persialaisten vartijat näkivät tulen, mutta eivät uskaltaneet sitä lähestyä. Kun he seuraavana päivänä näkivät, mitä oli tapahtunut, kiersivät he savuavan kummun niin kaukaa kuin mahdollista, pidättivät henkeänsä ja puhdistivat itsensä senjälkeen. Jumalattomat helleenit olivat tehneet pyhyydenloukkauksen ja saastuttaneet pyhän tulen antamalla sen syötäviksi ruumiinsa. He kiiruhtivat kulkuaan päästäkseen tuon löyhkäävän ja saastaisen paikan ohitse.
XXV.
Delfoi.
Helleenien laivat kulkivat etelää kohden vieden sanomaa Thermopylain solan valloituksesta. Kaikkialla riensi kauhu persialaisten edellä. Euboialla antoi Themistokles pystyttää patsaita, joiden piirtokirjoituksissa rantamaiden helleenejä kehoitettiin luopumaan persialaisista tahi ainakin taisteluissa tukemaan näitä niin vähän kuin mahdollista.
Tulella ja miekalla hävittäen ja raiskaten persialaiset marssivat etelää kohden. Kaikkialta pakenivat helleenit — saariin tahi laivoihin. Vuoriston asukkaat siirtyivät vaikeimmin noustaville kukkuloillensa. Vain Korinton kannasta pitivät spartalaiset miehitettynä, eivät kuitenkaan kiiruhtaaksensa pohjoishelleenien avuksi, vaan sulkeaksensa persialaisilta tien Peloponnesokselle. —
Thermopylaista oli Hermofantos yksinään kulkenut lounaaseen karuja, vaikeita teitä yli Koraksin vuoren ja tullut Korinton lahdelle. Täälläkin hän tapasi kaiken paon hajoittamana. Amfissa-lahden yli puhalsi tiukka tuuli jäätävänä yli Boiotian lumivuorten. Läpi rannan kellertäväin, asukasten hylkäämäin talojen puhalteli tuuli. Venheitä kulki yli lahden täynnä pakenevia. Huhu kulki, että persialaiset lähenivät Delfoita ryöstääksensä oraakkelin.
Hermofantos päätti mennä Delfoihin nähdäksensä, mitä tapahtuisi. Hän ei tahtonut antautua pakenevien virran mukaan. Oli parempi kulkea vastavirtaan, palata kotiin, kuolla maan navassa. Hän vuokrasi hevosen ja nuoren hevosmiehen, joka ei vielä ollut ehtinyt lähteä matkaan, vietti yönsä eräässä hylätyssä talossa ja aloitti matkansa aamunkoitossa.
Aurinko nousi yli lahden. Hermofantoksen hevosella ei ollut suitsia, vaan ainoastaan päitset ja nuora; sen satula oli tehty laudoista, joissa edessä ja takana oli pieni poikkipuu ja pari pientä kahvantapaista häpään kohdalla, osittain kiinnipitelemistä varten, osittain suitsien kiinnittämistä, joten tiet tunteva hevonen sai kulkea vapaasti. Ajomies oli nuori, avojalkainen mies, jolla oli orjan ihokas. Hän kääntyi hevosineen pohjoiseen menevälle maantielle. Eläin kulki hiljaista kävelyä. Jos ajaja lakkasi kiihoittamasta sitä huudoillansa, niin se pysähtyi, sulki silmänsä ja nukahti hetkisen.
Tie nousi. Ylhäällä edessänsä vuorenseinämällä Hermofantos näki muutamia pikkukyliä. Niinkuin vaaleat linnunpesät ne riippuivat kaljulla, punaharmaalla kalliolla, toinen toistansa korkeammalla, ja niitä yhdisti keskenänsä pitkä, suora, yli vuoren ulottuva tasanko. Takaa loisti ikuinen Parnassos lumihuippuinensa, jota aurinko ei vielä ollut kokonansa voittanut.
Kuiluista ja laaksoista tuli aamutuuli puhaltaen ja kietoili hänen jalkojansa. Vinha tuuli hajoitti helteen ja viillytti ilman.
Tie kääntyi tiheään, syvään öljymetsään. Hedelmät olivat mustina tahi punaisina maassa puiden juurilla tahi loistivat välähdellen lehvien välistä. Ei ollut ketään niitä kokoamassa. Tienojassa oli vettä; siellä täällä se virtasi äänettömästi matkoihinsa, luikerrellen ja ohuena tihkuen — se oli mustaa kuin piki, mustaa kuin mustin öljymarja; toisinaan se kokoontui öljypuiden alle kirkkaaksi, tummaksi lätäköksi.
Aurinko alkoi polttaa ja kirkastaa värejä. Hermofantos istui ratsunsa selässä, joka oli pysähtynyt itsestään, ja katseli taaksensa yli Amfissa-laakson, jonka syvyyden jo selvästi erotti. Öljymetsä oli sen takana leveänä vyönä, joka eteni kauemmas ja kauemmas sisämaahan pitkin Pleistos-laaksoa. Näkisivätköhän todella nämäkin seudut persialaiset, idästä madellen ylös kohden Parnassos-vuoren ikuisia rauhanvalkeita huippuja. Delfoin maine oli levinnyt yli koko maailman. Kaikki tekivät kysymyksiänsä sen ennustajajumalalle, joka jakeli noita omituisia säkeitänsä, kehoittavaa, uhkaavaa, arvoituksellista, kaksipäistä ja hämärää puhetta tulkittavaksi ja selitettäväksi, niin että siitä löytyi milloin varoituksia, milloin kehoituksia, milloin taas kuolemantuomioita. Aina näytti siltä, kuin itse kohtalo olisi vahvistanut oraakkelivastauksen totuuden, kuin olisi Nemesis ratkaissut arvoituksen, jota ei oltu voitu selittää.
Hermofantos muisti hymyillen joukoittain yksinkertaisia mitättömiä kysymyksiä, joilla tyhmät kuolevaiset sielunsa köyhyydessä jumalia vaivasivat. He eivät osanneet mennä yli sen piirin rajojen, jonka sisällä kullakin olivat talonsa ja tavaransa: Onko mieheni uskollinen — Kuka on kääntänyt pois hänen mielensä ja hänen siittävän voimansa minusta? — Kuka on varastanut sirppini? — Kuka on tehnyt lehmäni sairaiksi? — Kuka on henkinyt tautia elämääni, niin että en tunne itseäni terveeksi? — Kuinka ansaitsen sen kullan, jota tarvitsen? — Uskallanko huomenna lähteä matkalle Lemnos-saareen?… Lyijytauluja, joissa oli näitä ja tuhansia samantapaisia tyhmiä kysymyksiä, heiteltiin oraakkelitemppeliin. Millähän jumalalla oli aikaa ja halua vastata sellaisille lapsille? Mutta Delfoihin, maailman keskipisteeseen, sinnehän virtasivat kaikkien kansojen huolet, kaikkien hallitsijain hätähuudot. Sikelian tyrannit, Lyydian ja Makedonian kuninkaat, saarivaltiot, Ateenan ja Lakedaimonin kansankokoukset — kaikki olivat etsineet neuvoa ja lohdutusta epäilyksiinsä ja pelkoonsa. Ja oraakkeli oli häälytellyt niitä toivon ja pelon vaiheella, ajanut ne epätoivoon, työntänyt niitä kuin unessakävijöitä vaarallisia ja turmiollisia päämääriä kohden, siittänyt rikoksia, kannustanut hulluihin yrityksiin, täyttänyt kohtalon mitan, musertanut valtioita ja syössyt alas tyranneja; temppelilahjat, pronssipatsaat ja kultamaljat olivat kiitoksina jokaisesta vastauksesta, jonka tapaukset olivat selittäneet. Kultainen virta lahjuksia kulki keskeymättä Delfoihin sen suosion tavoittelijaan käsistä.
Mutta nyt siis tuli maailman mahtavin barbaarikansa samoten kohden tätä pyhää sijaa, kohden kohtalon lujaa linnaa, sitä kaatamaan. Kumoamaan Pythian pyhän kolmijalan, tukahduttamaan maan uumenista nousevan hengen, pilkkaamaan jumalaa ja hänen tietäjävoimaansa, hajoittamaan hänen temppelinsä ja syöksemään hänen pylväänsä rauniokasoihin, joita ei enää koskaan uudelleen pystytetä. Ryöstämään hänen temppeliaarteensa ja hänen kultansa ja laahaamaan satumaisen saaliinsa suurkuninkaan valtaistuimen ääreen. Xerxeellä itsellään oli kuitenkin toinen ja suurempi tehtävä kostonsa päämääränä. Sotajoukkonsa kaksoiskäärmeen toisen pään ohjaajana hän riensi Ateenan Akropolista kohden polttamaan jumalattaren pyhää vanhaa kuvaa ja musertamaan tämän helleenisen sielun kohdun.
Hermofantos huoahti syvään ja katsoi eteensä maahan. Oikealla rinteen alla hän näki tasaisia, kivettömiä peltoja, jotka olivat niin kauniissa viljelyskunnossa kuin missä tahansa viljavissa seuduissa. Täälläkin versoi viini, lähellä kypsymistänsä, välkkyvin tertuin. Ja täällä, missä hän ratsasteli, yksin kallioiden lomissakin pensastuivat suuret rehevälehväiset kasvit korkeiksi ja meheviksi, juoden vettä, joka herahteli Parnassoksen lumihuipuilta. Reheviä, mehukkaita kukkaterttuja, kimputtain vihreitä hyasintteja, versoneita kallion salaisista vesisuonista. Hermofantos kumartui ja taittoi yhden paksuista varsista, ja esille pursui runsaasti valkeata maitoa, joka tuntui limaiselta ja oli hyvää lääkkeeksi. Se oli terveysmaitoa, joka oli muodostunut itse kallioissa niinkuin kivettyneissä rinnoissa. Laaksoista nousevassa kuilussa kasvoi smaragdinvihreätä ruohoa. Kauniita kasveja näytti nousevan suoraan kivien pinnoista. Siellä täällä kukki suuria sinisiä ja punaisia vuokkoja. Muilta paikoilta helle poltti kallioilta kaiken kasvullisuuden, mutta täällä Delfoin luona taivas vuodatti silloin tällöin hedelmöittävän kosteutensa ja sai itse vuoren karun pinnankin kukkimaan.
"Eteenpäin! Hei!" huusi hevosmies, joka kulki jäljessä ja ajoi hänen hevostansa. Ylemmä ja ylemmä — pitkin jyrkkää porrasmaista kalliotietä, josta vesi mustain öljymarjaan tavoin välkkyen lirisi alas, juosta solisi.
Lämpö oli kasvanut helteeksi. Hermofantos istui pää kumarassa ja katseli alhaalla olevaa laaksoa, jossa kuivunut virran-uoma näkyi katkonaisina mustanharmaina juovina öljypuiden ja viljelysmaiden välistä. Vuoren valtavan suuri varjo peitti vielä seudun, mutta maa oli kyllin hedelmällinen tyytyäkseen puolen päivän aurinkoon.
Mutta kaikki oli autioksi hylättyä. Tuntui kuin olisi kulkenut tyhjyyttä kohden. Kaikki olivat paenneet. Hermofantos ratsasti läpi Krisan. Kylä oli kuin kuolleitten maja. Asukkaat olivat paenneet huhua persialaisten tulosta. Savua ei taloista noussut. Ei ollut lapsia leikkimässä. Vain suihkulähde solisi. Unohdettuja vaatteita riippui kuivamassa ja läpätteli Parnassos-vuorelta puhaltavassa tuulessa. Uninen kukko kiekui silmät puoliummessa. Temppeli nukkui ohuessa varjossansa.
Hermofantos ratsasti ulos kylästä — yksinäisestä, autiosta. Ei ollut ketään häneltä mitään kysymässä. Hän kohosi kuin ikuista hiljaisuutta kohden. Amfissa-lahti oli jo kaukana hänen takanansa — valkeita värähteleviä pilkkuja alhaalla mutkaisella rantaäyräällä. Valtavan suuri tiheän öljymetsän sotajoukko oli marssinut rannikolta leveään laaksoon ja tunki kapeampana osastona ylös pitkin jokilaaksoa. Viisaasti ja varmoin askelin hevonen nousi melkein näkymättömänä luikertelevaa, sikinsokin kulkevaa tietä yli kivisen maan.
Jo kauan hän oli hämärästi nähnyt nuo kaksi luotisuoraa Faidriadi-seinämää, joiden halkinaiset sylit avartuvat pyhän Delfoin yllä. Tie kulki nyt pitkin kuilunreunaa ohi vierasmajojen ja temppelinvartijain asuntojen sisälle kaupunkiin. Ja yht'äkkiä, kun hän nosti päänsä kohden auringon kirkkautta, hän näki itse temppelikaupungin, joka nousi pitkin hakatuita ja muurattuja penkereitä ja ikäänkuin hiipi levolle säteileväin kalliopintojen syliin. Pyhä kaupunki vuoren alastomalla kuvulla, kylpien etelän auringossa, askelittain hakattu kallion kalkkikiveen, ruosteenkultainen ja pronssinvihreä ja vuoren värjäämä, ollenkaan pyrkimättä kohden taivaan kirkkautta, mutta kääriytyneenä jyrkkien vuorenseinien teräksensiniseen ja keltaisenharmajaan viittaan.
Hermofantos nousi hevosen selästä ja kulki läpi auringonpaahtaman kaupungin. Sekin oli hylätty ja niinkuin kuollut. Sen tyhjyys todisti oikeaksi sen, mitä hän oli kuullut, että dakolaiset olivat lähettäneet naisensa ja lapsensa yli lahden ja itse paenneet, osittain Amfissaan, osittain Parnassos-vuoren huipuille. Jumala oli kieltänyt heitä pelastamasta hänen aarteitansa maahan kaivamalla ja viemällä pois. Jumala tahtoi itse suojella omaisuuttansa. Yksinkö hän siis oli jäänyt jäljelle, kaikkien hylkäämänä, vieläpä amfiktyonienkin? Tiellänsä kaupungin läpi Hermofantos ei tavannut ainoatakaan ihmistä. Ei koiraakaan ollut jäänyt jäljelle. Hän nosti silmänsä ja katsoi kalliohalkeaman auringon hedelmöittämää kohtua. Eikö tuolla valtava Helios levännyt valaen liekkiänsä pyhään kuiluun? Hermofantos saapui Kastalian salaperäiselle lähteelle. Pystyseinäisen kallio-onkalon juuresta se kumpusi pystyssä olevan paaden takaa ja virtasi luolaan, jonka viileässä hämärässä se hengitteli ja tarjosi hänelle puhtaan suunsa suudeltavaksi.
Hermofantos kumartui lähteen ääreen ja puhdisti huulensa ja suunsa. Sitten hän jälleen meni ulos lähdeluolasta ja kiipesi kallion halkeamaa ylös. Sen pohja oli villi ja koskematon, se kasvoi lehtikasveja ja ruohoa, ja pienet pensaat ja vihreäkukkaiset kasvit taas olivat työntäneet juurensa itse pystysuorain kallioiden kylkiin.
Hermofantos vaipui ajatuksiinsa. Tämän ikivanhan kourun louhikoissa mysterio asusti. Täältä oli oraakkeliajatus alkujaan lähtenyt ihmisten ilmoille. Kaiku vahvisti jokaisen huudon, joka osui vuorenonkaloon. Hermofantos näki edessänsä valtavan Python, jonka lohikäärmeenruumis kierteli kauas nieluun, kunnes Apollon — itse auringon näköisenä — houkutteli sen esiin ja kaasi sen ja otti sen nimen ja oraakkelilahjan, ja luisui sitten alas pitkin vuoren kaljua kylkeä ja pystytti vihdoin kolmijalkansa maan navalle.
Hermofantos kallisti päänsä taaksepäin ja katseli ylhäistä taivaansineä. Faidriadien takaa uhkaili korkea, jyrkkä Parnassos, joka ei näkynyt itse Delfoin juhlakentälle, mutta jonka läheisyyden tunsi jäisestä, ylhäältä puhaltavasta viimasta, näkymätön ikuisuuden tausta, joka jäätää kaiken elämän ylhäisen luonnonvoimansa syliin.
Vielä kerran joi hän Kastalian lähteestä ja vihmoi kätensä kourusta vettä Python lohikäärmeenkitaan. Sitten hän palasi ja tuli itse juhlapaikalle. Kiviliuskoilla laskettu pyhä tie kulki ohi suljettujen aarrekammioiden. Niitä ei enää kukaan vartioinut. Homeenvihreitä kolmijalkoja ja muita uhrilahjoja seisoi marmorijalustoilla, joissa loistivat suuret kidejyväset. Ateenalaisten aarreaitan edessä hän seisoi hiljaa ja katseli Marathonin aikuisia persialaisia voitonmerkkejä: suomuisia panssaripaitoja, käyräkalpoja, nuolikoteloita. Nyt kääntyi tie ohi Gaian luonnonpyhätön ja Latonan kallion. Tällä luonnonpaadella oli sibylla Herofyle ensin istunut ja laulanut oraakkelivastauksia kyselijöille. Korkealla takana olevalla pylväällä istui Naksos-saaren sfinksi siivet ylhäällä ja katseli aurinkoa silmät jäykkinä levällään. Sieltäkään hän ei tavannut yhtään elävää olentoa. Yksin hän kulki häikäisevän valoisassa päivänpaisteessa. Silloin hän kohotti katseensa kohden suurta temppelipengertä ja sen valtavia harmaansinisiä, monisivuisia paasia. Ei sielläkään näkynyt pappeja eikä vartijoita. Hän sivuutti kiolaisten suuren alttarin ja läheni Apollonin temppelin suurta julkisivun pylvästöä. Hän nosti päänsä ja katseli kultaisia kilpiä, jotka riippuivat päädyn alla Marathonin muistoina. Muutaman tunnin päästä persialaiset tulisivat ja repisivät ne alas.
Ei kukaan pysähdyttänyt häntä, kun hän meni temppeliin. Hän huomasi, että siellä eteläsivun raskaan pylväsrivin varjossa istui torkkuvia olentoja. Ne räpäyttivät silmiänsä, mutta eivät häntä puhutelleet. Hänhän tuli vain niinkuin vanha, pölystä harmaja pyhiinvaeltaja ilman seuralaisia ja ilman uhrilahjoja. Temppelinovi oli raollaan ja kitisi saranatapillaan, kun hän työnsi sitä niin paljon auki, että saattoi pujahtaa sisälle. Hän veti sen kiinni jäljessään ja oli melkein pikimustassa yössä. Kulta kimalteli pimeydessä. Kädellään hän siveli suuren Apollonin-patsaan maahan ulottuvia poimuja. Hän ei voinut nähdä jumalan ylhäällä olevia kasvoja, vaan ainoastaan välähdyksen lyyran kielistä läpi pimeän, niinkuin jähmettyneen soiton. Hän hapuili eteenpäin kuvapatsaan taitse kohden Adytonia, Pythian oraakkelikammiota.
Silloin tuli yht'äkkiä valkeus, esirippu vedettiin syrjään ja hän seisoi silmä silmää vastaan jumalan ennustajan edessä. Miehen verhona oli auringonkeltainen talaari, mutta hänellä ei ollut pyhiä nauhoja valkeassa tukassaan. Silmät loistivat, aivan niinkuin olisivat juuri äsken unesta auenneet; pitkä silkinpehmeä parta oli painunut oikeata poskea vasten. Hänen käsivartensa olivat peitossa. Äänessänsä juhlallinen messusointu, joka oli monien vuosien tottumus, hän sanoi:
"Kuinka uskallat tulla sisälle pyhään huoneeseen, vieras?"
"Minä en ole vieras", vastasi Hermofantos. "Minä muistan sinun nimesikin, Akeratos, edellisiltä käynneiltäni. Etkö minua muista?"
Pappi pudisti päätänsä:
"Ihmiset ovat kuin lehdet puissa. Mitäpä minä niiden eroavaisuuksista huolin. Mitä sinä haet?"
"Pythiaa."
"Kuka sinut lähettää?"
"Hellas."
Pappi tirkisti häntä kiiluvilla silmillään:
"Hellas! Mitä on Hellas? Tarkoitatko Argosta vai Lakedaimonia? Mantineaa vai Ateenaa? Mikä valtio rohkenee itsellensä ottaa nimen, joka on kuin meidän kaikkien yllämme kaartuva taivas?"
"Oikeassa olet, Akeratos! Hellas on taivas yllämme. Siksi juuri Hellas minut lähettää."
Pappi veti huulensa, jotka eivät vielä olleet kuihtuneet eivätkä kalpeat, pilkalliseen hymyyn:
"Amfiktyonin luetteloihin ei vielä koskaan ole merkitty valtiota, jonka nimi olisi Hellas. Sadat helleeniset kaupungit ja kansat ovat kysyneet Python neuvoa, mutta aina kukin omasta puolestansa, omien muuriensa puolesta toisten muurien menoksi. Täälläkin on kullakin oma talonsa, omat lahjansa, omat lähettiläänsä."
"Miksi ei Pytho ole niitä koonnut, Akeratos?"
"Kuka voi koota taivaan villit, vapaat linnut? Suljetaanko kotkat ja kyyhkyt, haukat ja varpuset samaan häkkiin? Mitä niillä on yhteistä?"
"Yhteinen vihollinen. Miksi eivät ne yhdessä lähde taistelemaan sitä vastaan? Pakenevat vain kuin akanat tuuleen."
"Mikäpä muu auttaa?"
"Delfoikin on hylätty. Ja persialaiset tulevat."
"Antaa niiden tulla!"
"Tie on auki. Helleenit ovat lyödyt Thermopylaissa. Vainolaiset täyttävät Fokiin ja Lokriin, Boiotian ja Attikan."
"Sen tiedämme. Zeus lähetti kotkansa kohden itää ja länttä, mutta täällä ne yhtyivät. Oletko ollut Delfoissa ennen, etkä tiedä, että tänne sanomat tuodaan ennen kuin mihinkään muualle? Annanko temppelipalvelijain näyttää sinulle maan navan?"
"Sen olen nähnyt, Akeratos. Mutta missä ovat sen puolustajat?"
Papin oikea käsi tuli näkyviin ja teki halveksuvan liikkeen:
"Pytho ei pelkää meedialaisia."
"Muista, meedialaiset eivät tuo lahjoja, vaan tulevat ottamaan. Kaikki, mitä maailma tänne aarteita ja pyhiä esineitä lieneekin koonnut, se raastetaan Persepoliiseen ja Susaan. Yksin Pythian kolmijalka ryöstetään ja saastutetaan — käytetään suurkuninkaan porttolan koristeeksi. Kätke aarteet, Akeratos, kaiva ne maahan tahi kuljeta ne pois korykien luolaan, ennenkuin on myöhäistä."
Pappi kohautti olkapäitänsä.
"Olen jo liian kauan kuullut höpinääsi, vieras. Pytho ei pelkää meedialaisia. Hänen kaarensa ja hänen nuolensa ovat täällä pyhäkössä. Hänen aarteensa ovat siellä, missä aina ovat olleet. Etkö nähnyt Marathon-kultaa koskemattomana ateenalaisten aarrekammion edustalla? Yrittäköötpä persialaiset hakea sen takaisin. Suori itsesi matkaan ja heitä huolesi Apollonin huoneesta."
Hän käänsi Hermofantokselle selkänsä ja lähti menemään sisäkammioon.
"Vieläkö Pythia puhuu?" kysyi Hermofantos.
"Pythia puhuu, milloin jumala tahtoo."
"Sinä siis tiedät ajan, Akeratos."
"Tiedän, auringon laskiessa. Mutta ei mille vaivaiselle tahansa, joka tulee tyhjin käsin."
"Otatko persialaista kultaa?"
"Kulta on kultaa eikä tahraannu siitä, että persialainen on lyönyt siihen leimansa."
Pappi oli kääntynyt, seisoi käsi ojennettuna ja katsoi häntä ahnain silmin.
"Tuossa saat yksitoista dareikia", sanoi Hermofantos ja laski kullan hänen käteensä. "Minä olen koonnut ne Thermopylaista. Ne olivat siellä niinkuin jyvät, jotka eivät ole osuneet maahan, jossa olisivat voineet itää."
"Ihmiset ovat ymmärtämättömiä kuin eläimet", sanoi pappi ja sulki rahat kouraansa. "Emmekö ole saaneet tulta puhdistamista ja sulattamista varten? Pyhä tuli nuolee pois kaikki barbaarien jäljet. Kulta on sittenkin kultaa."
XXVI.
Pythia.
Auringon laskiessa kokoontui Apollonin temppeliin pieni joukko delfolaisia, jotka olivat pysyneet paikallaan — kiihkouskonnollisia, jotka eivät tahtoneet olla uskottomia, vaan odottaa barbaarien tuloa ja jumalan itsepuolustusta. Tiedustelijat olivat ilmoittaneet persialaisten pysähtymättä etenevän itäisestä laaksosta.
Jumalan kuva oli verhottu. Mutta Hestian tuli paloi näkyvissä ja heitti lepattavaa hohdettansa yli maan navan, joka oli suuri marmoripaasi, munanpuoliskon muotoinen; sitä peitti verkko punaista villalankaa. Sen kummallakin puolella istui kotka — jäykkinä ja kultaa kimaltelevina ne tuijottivat toisiansa siivet vielä vähän levällään, niinkuin olisivat vasta laskeuneet.
Ennustaja Akeratos ja muutamia pappeja seisoi piirissä Pythian ympärillä, kullakin kädessänsä pieni käryävä lamppu. Marmoripermannossa ammotti avoin leveä railo, jonka kohdalla kolmijalka seisoi, iso ja kullanraskas. Korkealla sen maljakolla istui Pythia verhottuna savunsiniseen huntuun. Kädet ja jalat häämöttivät läpi hunnun, hohtavat ja valkeat kuin ruumiin, vavahdellen pienissä kouristuksissa, joissa varpaat ja sormet koukistuivat. Kumpikin käsi painoi rintoja. Toinen jalka oli toisen edessä, niinkuin hän olisi häälyen kulkenut yli hämärän railon. Näkymättömän rummun pauhu kuului pimeästä. Kivipermanto kumahteli hitain, soinnuttomin lyönnein, jotka tulivat kuin maan sydämestä. Joka iskun kohdalla puristivat sormet rintoja kohta taasen hellittäen. Kasvotkin olivat kuolleenvalkeat, kuin kapea värähtelevä naamari, hajallaan olevan mustan tukan reunustama, joka niinkuin käärmeiden joukko kierteli savenvärisessä hunnussa. Suukin oli kalpea ja veretön; huulet värähtelivät ja liikahtelivat, kuin olisivat unessa puhuneet. Silmäluomet olivat syvällä ja ripsien varjot valkeilla poskilla. Sieraimet värähtelivät, niinkuin olisivat juoneet väkevää ja kiihoittavaa, suloista tuoksua.
Todellakin nousi höyryjä hänen jalkainsa alla olevasta railosta. Valkeita ja kellerviä pilviä niinkuin savua maanalaisesta tulesta. Hermofantos, joka oli tunkeutunut esille pappien piirin takaa, niin lähelle railoa, että saattoi katsella sinne, tunsi tukahduttavaa tulikiven hajua, joka nousi kuumina ryöppyinä vähän väliä niinkuin palkeen ilmavirta. Hän seisoi myös niin lähellä, että saattoi kuulla hiljaista puheen sorinaa Pythian suusta. Se nousi ja laski huokauksittain, se murtui valituksiin ja huutoihin. Hän erotti sanoja, joilla ei ollut yhteyttä, katkonaisia ja niinkuin esiinpuristettuja lauseita. Toisinaan se oli niinkuin kuolevan korinaa, toisinaan kuin säkeen katkelmia. Railosta tuleva kumea rummutus säesti noita kuiskauksia, jotka olivat kuin unessakävijän ja purkautuivat kuin riivaajaisen vaivaaman suusta.
Ilma muuttui vähitellen yhä tukalammaksi ja tulikiven katku vahvemmaksi. Naisen kasvot hohtivat. Kädet tarttuivat suonenvedontapaisesti ulkoneviin rintoihin, joiden päät häämöttivät läpi harson. Hikihelmiä loisti täyteläisillä valkeilla nilkoilla, joiden suonet kiertelivät kuin siniset käärmeet. Ja Hermofantoksen ja Akeratoksen jännittyneinä tarkkaaviin korviin osui hajanaisia sanoja, joita pusertui hänen vääntyneitten huultensa raosta:
"Katso — katso! — Byblos-ies — korkeita käärmeen selkiä merellä — aikaa, voitto — keulain tutkaimet aukovat tietä — Artemiin pyhät rannat — vaahtoryöppyinen Pleistos — malmi malmia vastaan — rotkot kumisevat — Xerxes Dareioksen poika — vuoret tulessa — verta vatsassa — maantärisyttäjä — maantärisyttäjä Zeus!"
Tuskallisesti huoahtaen hän painui kokoon. Rinnat vaipuivat, kädet luisuivat helmaan ja pää kaatui niinkuin katkennut kukka. Mutta soitto jatkui. Akeratos tarttui hänen kainaloihinsa ja kannatti häntä. Toiset hieroivat hänen jalkapohjiansa, kunnes hermot jännittyivät läpi ruumiin kireälle kuin teräsjouset. Pää retkahti taaksepäin, mutta käsi oli sitä tukemassa, ja suu ylöspäin suunnattuna hän vieläkin puheli epäselviä sanojansa temppelikaton hämärää kohden, sanoja, joita ei enää voinut erottaa, parahduksia ja nyyhkytyksiä.
Mutta yht'äkkiä rummun ääni kävi yhtenäiseksi ja oli kuin maanalaista korinaa. Onkalosta nouseva haju kävi tukahduttavaksi — roviosta nousevaa tulikivenhajua — tulenkieli tuikahteli ylös — paadet tuntuivat keinuvan — ja kesken ukonjyrinän, joka pauhasi korvat umpeen, kuului vihlova huuto:
"Aseet! Aseet! Apollon! Meedialaiset! Meedialaiset!"
Pythianko se huuto oli? Vai ulkoako se kuului? Pylväätkö huusivat? Temppelin perustusko kumisi? Kolmijalka vonkui Pythian alla ja vaipui hänen kanssaan alaspäin, niin että hän leijaili railossa kuin syvyydestä purkautuvien savupilvien kannattamana. Rumpu oli ollut hiljaa, mutta nyt sen ääni pauhasi yli koko temppelin. Kauhu valtasi delfolaiset, sillä pylväät alkoivat heilua kuin kaisla tuulessa. Ja korkealle heidän päittensä ylle leimahti yht'äkkiä iltataivaan pitkä safiirinsininen vyöhyt.
"Meedialaiset! Meedialaiset!" kuului joka taholla huudettavan. "Meedialaiset! Meedialaiset! Persialaiset ovat kynnyksellämme! Persialaiset tulevat!" Pythian temppelimajasta hyökkäsivät kaikki suinpäin ulomman pyhätön pylvästöön. Apollon seisoi yht'äkkiä alastomana. Verhoavat vaatteet luisuivat pois hänen yltänsä niinkuin haihtuvat varjot. Hänen lyyransa kaikki kielet värisivät niinkuin tuimien lyöntien alla. Silmät näyttivät salamoivan rei'issänsä. Ja salamat vastasivat ulkoapäin. Kahleet kalisivat. Ristikkoja murtui. Pronssiastiat ja kolmijalat hyppivät jalustoillansa. Temppelinoven edustalla näkyi valtava kaari kuin tulisiveltimen vetämä. Tulisesta jänteestä leiskui nuolia joka suunnalle. Aseet! Aseet! Apollonin pyhät ja liikkumattomat aseet olivat itsestään murtautuneet ilmoille kätköistänsä ja niitä käyttelivät näkymättömät kädet. Temppelipenger aukaisi railoja alassyöksyvien ihmisten jalkoihin. Suuri alttari oli ylt'yleensä nuoleskelevien liekkien vallassa. Delfolaiset riensivät pyhän kadun ulkosuuta kohden. Letoksen ja Sibyllan kalliopaadet vyörähtelivät kuin noppakuutiot, jotka kierivät samasta maljasta. Aarrekammioiden ovet rämisivät, niiden sisällys helähteli, uhrilahjat vyörähtelivät kilisten lukituissa huoneissansa.
"Meedialaiset! Meedialaiset!"
Meedialaisetko maata järisyttivät? Vainolaisetko vimmalla hyökkäsivät juhlakentän paatisia penkereitä kohti. Oliko Delfoista tullut laivankansi, joka kumahteli kaikuvain vuorten keskellä? Delfolaiset hajautuivat joka taholle niinkuin haaksirikkoiset, jotka kiipeilevät laidalle ja takertuvat kiinni siihen. Muurinreunalta he tuijottivat rajuin silmin kohden itäistä laaksoa. Meedialaiset! Meedialaiset! Ylös syvänteestä, tuolta Athene Pronoian temppelin takaa nousi kuin raskas musta virta, joka vyöryelee kuivassa uomassa täyttäen sen liejullansa. Ihmislaumojako siellä vilisi? Pyörteinen tulva — hyökylaine elämää ja taas hyökylaine elämää. Vihlovia hirnahduksia niinkuin tuhanten hevosten, jotka kuohu nielee. Taistelevia joukkoja ei silmä voinut erottaa. Mutta vuorenseinät siirtyivät. Raskaita paasia vyörähteli alas. Gigantitko siellä sotivat paiskellen toisiansa katkotuilla kallionhuipuilla? Vai Parnassosko valkeita huippujaan viskoi? Oliko laakso muuttunut kattilaksi, joka yht'äkkiä alkoi poristen ja sihisten kiehua? Halkesiko siitä pohja, niin että liekit läpi repeämien kieliänsä leiskuttivat?
Delfoin eläjät kiipeilivät vuortenseinämille ja tunsivat niiden horjahtelevan veristen sormiensa alla. Vikisten pakenivat yökköjen parvet, halkoen hämärää, jota sinervät valovälähdykset ohensivat. Pylväät, joissa riippui uhrilahjoja, huojuivat kuin mastot aallokossa kiemuroivalla kannella, jossa kaikki irtain tavara heilahtelee laidasta laitaan. Häikäisevät salamat kirkastivat Apollonin ja Artemiin ja heidän äitinsä Leton piirteet tuolla temppelin päädyssä. Runottaret tanssivat pitkäisentulessa aaltoavin vaattein. Helios painui päädynkulmansa suojaan niinkuin tuliseen mereen. Marathon-kilvet putosivat rämähtäen maahan. Ja maan napa katkoi kapalonsa.
Mutta tämä kaikki ei ollut mitään verrattuna siihen tärisyttävään pauhuun, joka liikkui pitkin Boiotian-puoleista laaksoa, josta persialaistulva vyöryen läheni. Siellä lienevät itse jumalat taistelussa eteenpäin ryntäävää vihollista vastaan. Salamat lennähtelivät niinkuin nuolet Pitkäisen kaaresta. Kaikki skyyttalaisten viinet eivät riittäisi antamaan vastausta noihin surmannuoliin. Ja Artemis auttoi veljeänsä. Poseidon oli mukana taistelussa — salamia välähteli hänen kolmikärkensä jokaisesta tutkaimesta. Sankarit Fylakos ja Autonoos lähtivät temppeleistänsä maanjäristyksen tulen verhoamina ja kaasivat meedialaisten rivejä kuin heinää. Ja itse Ukkosen jumala lähetti etäisestä Olymposta salamanuolensa, jotka pirstoivat kallioiden paadet putoilemaan röyhkeiden pyhänraastajain päihin.
Hermofantos makasi pitkällänsä maassa kurkoittaen yli kallionreunan alas pimeäntäyteen, kiehuvaan, kipinöivään maanjäristysnieluun. Hän ei huomannut mitään ympärillään, ennenkuin sade yht'äkkiä valui virtana hänen ylitsensä. Jos hän olisi seisonut, olisi raskas rankkasade painanut hänet polvilleen. Maa oli lakannut lainehtimasta. Hän ojentihe kämmenillensä ja katsoi eteensä. Mutta nyt oli kuilu musta niinkuin olisi ollut iäisen pimeyden täyttämä. Taivas tulvi alas läpi laakson pysähtymättöminä virtoina. Sateessa oli tulikiven hajua.
Hän ryömi muutamia askelia eteenpäin ja tapasi likomärän käärön — siinä oli pitkällään ihminen niinkuin hänkin. Vielä viimeinen salama valaisi kuolonkalpeat parrakkaat kasvot; niiden silmät välähtivät, hän tunsi Akeratoksen tuosta ahnaasta katseesta. Ja tietäjäkin näkyi tuntevan; hänen kasvojansa valaisi salailkeä hymy, ja hän kuiskasi käheästi:
"Sinä vieras persialaisine rahoinesi! Enkö ollut oikeassa? Pytho ei pelkää meedialaisia. Vieläkö luulet niiden tulevan?"
"En", vastasi Hermofantos. "Delfoi pitää sekä Marathon-saaliinsa että Kroisoksen kullan. Tätä tietä eivät meedialaiset enää koskaan tule."
XXVII.
Athene Promakhos.
Ateena oli asujaintensa hylkäämä.
Vain joku isännätön koira juoksenteli kaduilla viemäriltä viemärille ja koetti ulottua saamaan vettä savisäiliön pohjasta. Koko kaupungissa ei ollut yhtään inhimillistä olentoa. Naiset ja lapset oli viety saariin tahi Troitsenaan. Kaikki asekelpoiset miehet olivat nousseet laivoihin.
Vain Akropoliille oli muutamia vanhoja, köyhiä miehiä sulkeutunut lukittujen porttien taakse, niitä, jotka aikoja sitten olivat sotapalveluksensa täyttäneet ja tuskin enää itseänsä pystyivät puolustamaan. He tulkitsivat Delfoin oraakkelin vastauksen omalla tavallansa. He eivät taipuneet uskomaan, että voittamattomat "puumuurit" merkitsisivät laivoja. He käsittivät asian aivan sananmukaisesti. He laajensivat vanhaa linnoitusta puisilla etuvarustuksilla. He luottivat ennen kaikkea itse Athenen ikivanhaan puukuvaan, joka seisoi hänen pyhäkössänsä, puettuna siihen kalliiseen kudottuun vaippaan, joka oli kaupungin neitojen lahja. He olivat siinä varmassa uskossa, että jumalatar ojentaisi keihäänsä hyökkääjiä vastaan ja herpauttaisi heidät kauhistavalla Gorgonpäällänsä, joka käärmekiehkuransa keskellä koristi hänen neitseellistä poveansa.
Silloin tuli persialaisten etujoukko ja täytti aution kaupungin, niinkuin muurahaiset täyttävät mättään. Kun kaikki oli tutkittu ja jokainen talo läpinuuskittu, kääntyivät he linnaan ja huomasivat sen olevan suljetun ja suojatun. Karanneet Peisistratoksen puoluelaiset, jotka olivat persialaisten joukossa, lähestyivät rinnettä ylös vievää tietä ja huusivat puolustajille, että avaisivat maansa miehille ja hankkisivat itselleen suurkuninkaan ystävyyden tulemalla alas häntä vastaanottamaan. Mutta vanhukset vastasivat vyöryttämällä kallionlohkareita yli muurinreunan ja musertamalla ne, jotka tunkeilivat ylös kohden porttia. Persialaiset nousivat silloin Areiopagos-kukkulalle ja alkoivat ampua linnaa. He käärivät nuolet palaviin tappuroihin sytyttääksensä ateenalaisten "puumuurit" tuleen. Linnan luoteiskulma oli vain heikosti varustettu maahan lyödyillä paaluilla ja lautasuojuksella, ja nuolet alkoivat kuin tulikäärmeet kaivautua puuhun.
Mutta kun päivä päättyi, niin persialaiset lakkasivat hyökkäysyrityksistänsä. Niinkuin salamia säihkyvä Gorgonpää aurinko painui Salamiin taakse keskelle säkenöivien sädekäärmeiden auerta. Pienet puroset virtasivat vilisten alas läpi öljylaakson kohden Peiraiosta ja Faleronia. Lahti oli niinkuin tummansininen kilpi.
Kaikki hiljeni kaupungissa. Persialaiset kätkeytyivät niinkuin muurahaiset autioon kekoon. Linnassa olevat vanhukset olivat sammuttaneet palavat laudat ja olivat siellä täällä linnanaukealla. Jumalattaren temppelin uudella korkealla perustalla keskellä matalia pylvääntyviä, jotka jo olivat alkaneet kohota ilmoille, he istuivat viitta säkin tapaan pään verhona ja katsoivat kohden Faleronia, sillä tavalla kuin katselevat vanhukset, jotka kuolinvuoteella maaten edessänsä näkevät sen, mitä enimmän tässä maailmassa ovat rakastaneet.
Yli Pelasgikon-kaupunginosan ja autioiden katujen he katsoivat kohden matalaa, hylättyä kaupunginmuuria, yli Kefissoksen kuivuneen uoman sinne, missä Faleronin tasanko häipyi pölyyn ja vedettömiin soihin. Päivän helteen jälkeen tuli vilvoittava tuulahdus Salamiista ja hauteli viileydellänsä verestäviä, kiusaantuneita silmiä. Oli aivan kipinöivän hiljaista mailla ja saariston vesillä. Vain ruskeat haukat kaartelivat korkealla Akropoliin yllä korkeudessa, mistä auringon hohde vielä loisti niiden siivistä. Ja vanhusvartio siellä ylhäällä oli vähän väliä kuulevinansa liikettä ja loiskinaa mereltä ja tähysteli kaksin verroin jännittyneenä, ikäänkuin he olisivat odottaneet, että itse Poseidon tulisi kiitäen kohden rantaa merenorhivaljakollansa ja kolmikärki ojennettuna noita pöyhkeilijöitä vastaan, jotka rohkenivat näyttäytyä näillä pyhillä seuduilla. Oi jospa nuo kaksi jumalaa unohtaisivat ikivanhat vihansa ja kilvan rientäisivät mielikaupunkinsa avuksi! Ennustaitoiset miehet istuivat hievahtamatta tarkkaillen lintujen lentoa, niinkuin se olisi ollut kirjoitusta, jota kiitävät siivet piirtelivät yli taivaan tehden usein ihmeellisiä ja odottamattomia koukeroita.
Athene Poliaan temppelissä oli vielä jäljellä auringon hohdetta kultaisissa palmunlehväkuvioissa ja päädyn giganttitaistelussa, jonka värit se sai loistamaan. Siinä oli Athene täynnä sotaista voimaa ja painoi keihäänsä alastomaan taistelijaan, joka paiskattuna hänen jalkoihinsa virui maassa hienopoimuisen ihokkaan helmoissa. Jumalattaren kasvoilla säteili rauha, voitonvarmuus. Päädynkulmissa ryömi haavoitettuja gigantteja polvillaan kuin pitkiä kilpikonnia.
Mutta pyhäköstä ei kuulunut elonmerkkiä. Tyttöpatsaat pylvästen välillä olivat hämärän peitossa. Vain silmät loistivat, musta terä valkealla pohjallaan. Ikuinen hymynsä huulillaan ne katselivat näkymättömään — maailmaan, kultaisen varjojen valtakunnan näön lumoissa. Muutamat olivat hoikkia ja kulmikkaita kuin laudat ja palmikot sileillä rintapieluksilla, jotka nännien kohdalla huomattavasti kohosivat. Värihohtoiset reunukset kaunistivat toisten hienoja ja runsaspoimuisia pukineita, jotka sirosti ja sulavasti kiertyivät alimman villaisen ihokkaan ylle. Korkeita kihararivejä diadeemikoristeisessa, runsaassa tukassa; hame kiertyi sulavasti kiinteille lanteille ja peitti tiukasti alaruumiin aina nilkkoihin saakka, niin että vain lujarakenteiset jalat näkyivät. Muutamat olivat solakoita ja pitkänilkkaisia; toisten kehrätystä villalangasta kudotut viitat peittivät kokonaan lyhyet sääret, ja sen alla olevaa ihopaitaa, joka oli ruumista pitempi, piti koholla suuri ja voimakas käsi; jaloissa punaiset kengät.
Mutta nämä "tytöt" yksin olivatkin jumalattaren pyhän huoneen puolustajina. Ne eivät olleet voineet paeta niinkuin temppelin papittaret, jotka aikoja sitten olivat jättäneet linnan alueen rientäen Faleroniin ja sieltä laivalla Aiginaan. Niin kiireinen oli lähtö ollut, etteivät he edes kääntyneet katsomaan pyhäkköä, jonka taaksensa jättivät. Pelko joutua persialaisten valtaan joudutti heidän pakoansa.
Akropoliilla olevat vanhukset eivät rohjenneet jalallansa astua Athenen neitsytkammioon. Hän oli nyt jätetty yksin omien aseittensa varaan. Itsensä hänen piti puolustautua meedialaisia vastaan, jotka eivät säästäneet ihmisiä eivätkä jumalia. Heidän edellänsä riensi huhu, että kaikkialla he olivat heittäneet tulisoihtuja pyhiin huoneisiin ja pirstoneet kuvapatsaat kirveeniskuilla.
Oli jo tullut pimeä, mutta kukaan ei sytyttänyt tulta Akropoliille. Athenen temppelin ovi oli suljettu — ei ainoatakaan sädettä hänen ikuisesta lampustansa tunkeutunut yöhön.
Vanhukset nousivat marmoriportailta ja kulkivat alas kohden länsirinteen pylvästöjä, kääriytyivät tiukemmin vaippoihinsa ja laskeutuivat levolle portinpielien suojaan. Vain pohjoissivulla kulki tähystäjiä edestakaisin katsellen alas pimeään kaupunkiin ja kohden Brilettos-vuorta, josta tuho oli tuleva vyöryen: persialaisten ääretön tulva, joka vasta oli heittänyt hyökylaineittensa ensimmäiset ryöppypisarat yli Ateenan. Xerxes! Niinkuin tulenpatsas hän nousisi tuolta yön keskeltä vuoren raskaan varjon takaa.
Niinkuin paksut pimeydenkuulat pöllöt suhahtelivat ilmassa kirkuen veitsen-vihlovia huutojansa. Nekin olivat tähystäjille enteenantajina. Niin huolettomina Athenen linnut ajelivat siristen lentäviä lepakoita, että tähystäjien mielestä ei minkään vaaran pitänyt sinä yönä uhata. Muuten ne olisivat hakeneet suojaa hänen temppelinsä räystään alta.
Muutamat istuivat Erekhteuksen pyhäkössä Athenen pyhän öljypuun alla sivellen vanhoilla sormillansa sen harvalehtisiä oksia, taittoivat silmun ja maistoivat, mutta mehua siinä ei paljoakaan tuntunut. Toiset olivat sulkeutuneet Poseidonin lähdekammioon ja kuuntelivat jännittyneinä, sattuisivatko kuulemaan loisketta näkymättömästä vedestä.
Yö kului. Yli Hymettoksen nousi alakuun kaameankeltainen puoliympyrä ja aloitti valoloihtunsa. Tähystäjät katselivat sitä mykkinä, kunnes yht'äkkiä huomasivat, että Athene Poliaan temppelin pylväiden varjossa liikkui joku. Äänettömästi olento hiipi eteenpäin ohi tytönpatsaiden. Silmänräpäyksen ajaksi syttyi sen pään kohdalle kipinän verran valoa, mutta sammui heti jälleen. He tuijottivat sitä uskaltamatta sanoa sanaakaan tahi liikahtaa, jumalatarko siinä itse kiersi taloansa tarkastaen, koska kaikki hänen palvelijattarensa olivat paenneet. Länsisivulta olento hävisi sisälle temppelin ovesta, joka äänettömästi painui kiinni hänen jälkeensä.
Yö kului edelleen. Kuunkaari laski taas, kunnes se ajelehti kuin rantautuva vene näköpiirin reunassa. Vanhukset aukoivat silmiänsä ja seisoivat liikahtamatta, kumaraan painuneina, kädet keihäänvarsien nojassa. Pöllöt olivat menneet levolle, lepakot lakkasivat lennostansa. Mutta kaukaa kuolleesta, tyvenestä ilmasta kuului hymisevää surinaa, niinkuin näkymättömän mehiläisparven, joka lentäen vaeltelee kummulta kummulle etsimässä pesänpaikkaa.
Porttien suojassa nukkuivat vanhat Ateenan miehet raskaan salpahirren takana ja unohtivat persialaiset unessansa. Erekhteuksen huoneessa kuorsasi uupuneita miehiä. Vartijat olivat istuutuneet pohjoismuurin reunalle ja torkkuivat nyökähdellen vanhoissa nukkavieruissa vaipoissansa.
Mutta Athene Poliaan temppelistä tuli olento taas näkyviin. Se liikkui pitkin eteläsivun pylväsrivejä, livahti alas portaita ja liiteli kepeästi yli pihapaasien, kunnes saapui suurelle ulkoalttarille, nousi sille ketterästi ja seisoi siinä myöhäisen yön hetkenä kuin patsas tähystämässä pohjoista ilmaa.
Käännähtämättä se seisoi ja katseli kohden Brilettoksen pimeänpeittämää harjua, jota tähtien hohde reunusti. Aikoivatko tähtisilmät siellä liikkua, liukua alas vuoren rinnettä? Yht'äkkiä välähti kipinä Lykabettoksen juurella, joka leveänä keilana varjosti taivaan säteileviä tähtikuvia. Kipinä jakaantui ja siitä syntyi monta, hetki senjälkeen näkyi säkenöivä viiva. Virvatuletko siellä tanssivat? Liekit yhtyivät ja järjestyivät. Kipinät kasvoivat hehkuviksi tulinuijiksi ja nuijat leiskuttelivat liekkejä, kunnes vihdoin kokonainen virta tulisia pisteitä vyöryili läpi yön suoraan kohti Akropolista.
Ja alttarilla seisova olento kohotti yht'äkkiä pöllönhuudon niin villin ja vihlovan, että kaikki Ateenan vanhukset säikähtivät hereille unestaan ja itse huudosta ymmärsivät, että vaara uhkasi. Kaikki syöksyivät linnankentälle ja huomasivat tulikärpästen tanssin laaksossa. Mutta niin pimeä oli vielä, että he eivät oikein voineet arvioida etäisyyttä, ennenkuin se, minkä he luulivat olevan kaukana, yht'äkkiä tuli niin lähelle, että he kuulivat tuon lähenevän virran pauhun. Mehiläisparven surina muuttui yht'äkkiä marssivan sotajoukon pauhuksi, joka hyökynä läheni ja nousi itse Akropoliin muureja vastaan.
Xerxes! Xerxes! Suurkuningas — tulella ja miekalla. Kauhu humahti läpi yön, niinkuin kulkeva kulo, joka uhkasi niellä kaikki.
Muutama hetkinen senjälkeen hyökylaine löi propylaiain kiviä. Vanhukset seisoivat portin takana keihäät tanassa ja paljaat miekat vapisevissa käsissänsä. Mutta persialaiset olivat vakavasti päättäneet vallata linnan. Ylös pitkin jyrkintä polkua Aglauroksen temppelin kohdalta heidän onnistui kiipeillä muurien juurelle. Ja porttia he kävivät avaamaan tulen kaikki-aukaisevalla avaimella. Soihdut yhtyivät yhdeksi ainoaksi jättipolyypiksi, jonka liekehtivät imulevyt syöpyivät läpi puun ja saivat keihäänkärjetkin hehkumaan.
Kun puolustajat näkivät vainolaisten sankan joukon nousevan kohden Aglauros-temppeliä, niin he hyppäsivät yli muurien. Silloin jo porttikin oli murtunut, puumuuri sortui ja surmantyö alkoi. Vihollisvirta nousi yli kaikkien esteiden. Muutamassa silmänräpäyksessä Akropolis hukkui tuhansien persialaisten tulvaan. Nuoleskelevia tulisoihtuja kuljetettiin kaikkialle, ne leimahtivat roihuavaan tuleen siellä, mistä ravintoa löysivät, mutta sammuivat nokeensa vasten marmoria ja kiveä.
Aurinko nousi. Helioksen nuolet pyyhiskelivät Akropoliin lakea. Mutta ei kukaan huomannut auringonjumalan saapumista. Toinen kuningas saapui vaunuissansa. Ruoskat pieksivät hänelle avaran tien.
Sadat kädet raivasivat syrjään propylaiain hiiltyneet pölkyt. Suurkuningas pysähtyi linnan alle, mutta ei tahtonut nousta vaunuistansa ja kävellä jalkaisin ylös. Lautoja laskettiin pitkin jyrkkiä portaita. Kuului kiskovien hevosten läähätys, kun ne ponnistelivat liukkailla kivillä. Mutta yhä uusia hevosia hapuili ylös. Siinä ei enää ollut kahdeksan- ja kuusitoistavaljakoita. Sadoittain hevosia ajettiin ruoskaniskuilla ylös portaita, niin että niiden paasista kaviot tulta iskivät. Ja vihdoin rynnistivät juhdat rymisten läpi portin, vetäen perässään Xerxeen vaunuja, jotka jymisten vyöryivät pitkin Akropolis-kenttää.
Taivaalle kohonneen auringon valossa suurkuningas seisoi uljaana ja ylpeänä pidellen vaununkehän kultaisesta kahvasta ja tuijotti ympärillensä suurin, ahmivan avonaisin silmin. Niiden katse ei suuntautunut sivuillepäin, ei kohden Lykabettosta ja Hymettoksen auringonvälkkeisiä kallioharjanteita, ei persialaisten hyökyävään joukkoon, joka yhä edelleen kiemurrellen läheni Ateenaa Pentelikonin puolelta. Hänen silmänsä kiertelivät Akropoliin ahdasta aluetta, jossa ne kuohuvassa vahingonriemussa ahmien katselivat kaikentuhoavaa hävitystyötä.
Pylväät sortuivat, patsaat kaadettiin. Persialaisten kirveet iskivät kuvia, niinkuin ne olisivat olleet eläviä ihmisiä. Kaikilta tytöiltä Athene Poliaan pylvästössä iskettiin rikki polvet, niin että yläruumiit suistuivat silmilleen kätkien kasvojensa ikuisen hymyn. Päät lentelivät kuin teloittajan miekan tiestä. Niiden vatsat halkaistiin. Kaulaan osunut isku kilpistyi lennättäen sirpaleita. Kädet, jotka pitelivät omenoita, lyötiin poikki. Marmori luhistui rymyten niinkuin sortuva raunio. Mutta verta ei tullut. Nämä olennot, joita nyt kaadettiin, olivat vain kuolleita, elottomia esineitä, jotka vastustelematta vaipuivat kokoon, kauniissa jäykissä silmissään aina sama utelias hymy.
Yli temppelien ja talojen kävi soihtujen voittokulku. Kirveet kaasivat, mitä kaadettavissa oli. Sitten heitettiin pikeä ja risuja pyhäkköihin ja suitsuavat alttarit sytytettiin tuleen, niin että liekit vihdoin särkivät kaikki katot. Jumalattaren pyhä öljypuukin joutui tulen uhriksi — vanhan rungon mehu kiehui ja lehdet käpristyivät niinkuin palaneet sormet.
Xerxeen vaunut olivat pysähtyneet Athene Poliaan temppelin edustalle. Hän ymmärsi tulleensa päätemppelin eteen. Ymmärtämättömänä hän katsahti päädyn vahvavärisiä marmorikuvia, nousi sitten vaunuistansa ja kiipeili yli kaatuneiden patsaiden suurta, suljettua pronssiovea kohden.
Persialaiset väistyivät syrjään ja heittäytyivät kasvoilleen hänen jalkainsa juureen. Hän löi sauvallansa oveen, mutta se ei liikahtanut, ennenkuin kaksi persialaista päällikköä riensi avuksi ja sysäsi sen auki.
Kuninkaallisessa jalokivikoristeisessa puvussansa, joka oli kuin kotelo hänen ruumiinsa ympärillä, Xerxes astui yli kynnyksen ja meni yksinään hämärään jumalanhuoneeseen, kunnes odottamattansa silmiensä edessä näki sen kaupungin jumalattaren, jota vastaan hän taisteli.
Athene! Itse Pallas Athene siinä oli. Hänen vanha kuvansa, jonka nuo hullut kertoivat pudonneen taivaasta. Siinä jumalatar seisoi jäykkänä, korkeana, liikkumattomana, valtavan suuri nukke, joka oli häntä itseänsä monta kertaa pitempi, veistetty puusta, joka oli vanhuuttansa ruskettunut; siitä oli väri lohkeillut, madot olivat tehneet siihen reikiänsä, ja kuitenkin se oli majesteetillisen ylevä, niin että hänen piti kallistaa päätänsä taaksepäin nähdäksensä sen pään. Kullalla silattu haarniska, jota käärmeet reunustivat, peitti rinnan olkapäiltä alas asti. Kaksi suurta jäykkäkatseista silmää katsoi kauas yli hänen tiaransa. Korkeakypäräisessä päässä oli suuri tähkäinen seppele. Selässä riippui helakanpunainen vaippa, ohut kuin huntu. Kankeilla jaloillansa hän siinä seisoi uhaten, oikea käsivarsi koholla ja kultainen keihäs suoraan eteenpäin ojennettuna. Mutta vasenta kättänsä hän nojasi suureen kilpeen, jonka katveesta käärmeenpää väijyen katseli. Matalalla alttarilla kuvan edessä paloi yksi ainoa pieni lamppu, joka riippui hopeaisen öljypuun muotoisessa tukipuussa.
Xerxes katseli sitä kauan. Kunnioitusta ei hänessä herännyt. Hän näki selvästi madonreiät ison nuken ruumiissa. Hän käänsi päätänsä ja huusi: "Soihtuja!" Hän tarttui yhteen niistä, joita hänelle ojennettiin, ja vei sen palavana puukuvan takana olevaan viittaan.
Liekki lensi nuolaisten pitkin patsaan selkää. Mutta esille liekistä astui samassa hetkessä täysissä aseissa oleva olento aivan sen patsaan näköinen, jonka hän edessänsä näki. Synnyttikö kuollut jumalatar elävän? Kultainen aigidi-panssari oli sen harteilla niinkuin kulmikas kaulus. Kypärä oli tiukasti päässä, korkea, kaareva joutsenenkaula kannatti valtavaa töyhdön koristamaa kypäräpäätä. Vasen käsi kohotti kilpeä, mutta oikea oli nostettuna kypärään ja piti uhaten keihästä valmiina pistoon.
Xerxes seisoi kuin lamautuneena soihtu kädessänsä. Ei se ollutkaan mikään nukke. Nuo silmät elivät valkeissa kasvoissa. Tämä ruumis hengitti. Nämä kädet liikkuivat. Keihäänsä olento sysäsi helakanpunaiseen viittaan ja repäisi sen yhtenä ainoana liekkinä alas jumalankuvan harteilta, se paloi yhtenä ainoana roihahduksena ja jäi makaamaan sinisenä liekkinä lattialle. Sitten hän astui kuvapatsaan eteen. Säteilivätkö hänen askelensa kuumuutta? Oliko keihään kärki valkoisen hehkuva? Se hipaisi polttaen kuninkaan otsaa. Yksin kilvenreunakin näytti hehkuvan. Suojaten hän ojensi kilven alttarin yli. Kun hän siirtyi siitä eteenpäin, ei lamppu enää riippunut hopeapuussa. Pronssikengissäkö hän käveli? Hänen jokainen askelensa kalskahti, ja persialaiset, jotka olivat langenneet kasvoillensa maahan katsellessansa kiellettyä näkyä, tunsivat väreilevän kuumuuden henkäisevän vastaansa, kun nuo jalat astelivat ohitse.
Xerxes jäi paikalleen, mutta kääntyi hänen jälkeensä ja näki hänen etenevän, läpi temppelikammion, kohden ovea, keihäs ojennettuna kohden ulkoa pylväiden välitse siintävää sineä.
Kahtaalle väistyivät persialaiset hänen tieltänsä, pelon valtaamina katsoen tuota pronssinkalskahtelevaa naista, joka keihäs tanassa kulki kohden näkymätöntä päämäärää. Ne, jotka eivät langenneet kasvoillensa, tunsivat kuin salama olisi vihlaissut heiltä selkäytimen sulaksi. Xerxes yritti huutaa ja käskeä ottaa kiinni hänet. Mutta huuto takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen kätensä, joka jo ojentui, jäi neuvottomana asentoonsa.
Nyt hän oli pyhäkön ulkopuolella ja kulki yli silvottujen kuvapatsasten, joiden murtopinnat kimmeltelivät aamuauringossa niinkuin lumikiteet tuhansin välkkyvin jyväsin. Kuolevat ateenalaiset nousivat kyynärpäilleen katsoaksensa hänen jälkeensä. Yksi kaatuneista vanhuksista kiskoi silmänsä auki punaisen verivirran alta, jonka hyyde peitti hänen näkönsä, ja huusi raikuvalla äänellä: "Athene — Promakhos!" ja vaipui sitten maahan ja katse sammui.
Huudon kuuli ja ymmärsi jokainen ateenalainen, jonka korvat vielä ääniä havaitsivat. Kuolevien muminasta kuului yhäti: "Athene Promakhos — Athene Promakhos! Athene on taistellut linnansa puolesta."
Niin, itse Athene asteli yli Akropoliin — hän, joka yöllä oli tähystäen seisonut suurella alttarilla ja johon yksikään barbaari ei uskaltanut satuttaa kättänsä. Yht'äkkiä hän seisoi pohjoisen rinteen muurinharjalla. Aurinko välkkyi hänen panssarissaan ja hänen korkeassa kypäränharjassaan, jonka pitkä töyhtö riippui hänen selällensä. Pitkin muurinharjaa hän asteli kohden länttä. Ei ainoakaan persialainen tohtinut ojentaa keihästänsä häntä vastaan, ei ainoakaan skyyttalainen tähdätä häntä nuolellansa.
Lautavarustuksen eteen hän pysähtyi, kääntyi hetkeksi katsomaan raastettua linnanpihaa, näki nuoleskelevat liekit ja tupruavan savun. Sitten hän siirtyi askeleen syrjään ja hävisi syvänteeseen. Ei kukaan kiivennyt ylös katsomaan hänen menoansa. Näky oli poissa. Jumalatar oli jättänyt linnansa. Athenen pyhä lamppu katosi hänen mukanansa. Athene Promakhos oli puolustanut pyhäkköänsä. Hän oli pelastanut ikivanhan kuvansakin. Sillä Xerxeessä heräsi kunnioitus tuota olentoa kohtaan, joka niin äkisti oli saanut suojatuksi puupatsaan palamasta poroksi. Hän katsoi noita suuria kasvoja, mutta noissa kahdessa jäykässä silmässä ei näkynyt katsetta. Ja vielä riippui keihäs korkealla kuninkaan pään yläpuolella; hänestä tuntui, että sen kärki vapisi. Pyhät voimat vallitsivat tällä paikalla. Hän kulki hitaasti takaisin ulos temppelistä ja antoi oven paukahtaen sulkeutua jälkeensä. Sitten hän löi sauvallansa oveen ja kielsi ketään persialaista sen jälkeen sitä avaamasta. Hän oli ollut jumalattaren vieraana hänen omassa huoneessansa. Nyt tällä piti oleman rauha.
Hyvillä mielin hän katseli hävitettyä ja poltettua linnaa, missä kaikki, minkä kaataa saattoi, oli kaadettu maahan, missä epäjumalankuvat makasivat hänen jaloissansa, nuo kuolleet, pöyhkeät kivet.
Hän kulki ruhjottujen patsaiden keskitse ja potkaisi halveksien saframinkeltaisilla, smaragdikoristeisilla kengillänsä kaatuneiden tyttöjen paksupalmikkoisia päitä, jotka viruivat siinä nenä poikki ja tuijottivat taivaalle punaisine poskineen ja ikuinen hymynsä huulillaan. — Kurjaa kansaa, hän ajatteli, nämä ateenalaiset, jotka tekevät jumalistansa ihmisiä ja ihmisistänsä jumalia ja asettavat jumaliensa huoneiden edustalle naisia, koristettuja kuin tanssiin, melkeinpä tanssiviakin, kasvot häpeämättömästi paljaina. Kuinkapa voisivat henget asua sellaisissa paikoissa? Eikä pyhäkkö kuitenkaan ole haaremi. Me persialaiset kätkemme öiset ilomme ja verhoamme naisemme emmekä aseta niitä nähtäviksi niinkuin orjamarkkinoilla. Me kunnioitamme korkeita ja pyhiä asioita ja taivumme näkymättömän edessä. Näiden helleenien pitää nähdä kaikki ja antaa kaikelle oman kurjan ruumiinsa pieni muoto. Minkälaisia nukkia ja mörköjä ne pystyttelevätkään ja sanovat jumaliksi ja jumalattariksi. Madonsyömiä ja hiirenjyrsimiä — järjettömille lapsille sopivia leikkikaluja.
Mutta jotakin jumalallista oli kulkenut ohi hänen silmiensä — liekin leimahdus, kipinä keihäänkärjestä, jotakin mykkää ja liikkumatonta. Kunnia olkoon niille voimille, joita emme näe ja jotka eivät anna itseänsä loukata! Xerxeen silmät kostuivat. Keskellä voitonhumalaa ja kostonhimonsa hartaasti odotettua tyydytystä hän tunsi ikävää omaan Susaansa. Hänen silmänsä kostuivat — hän muisti äitiänsä Atossaa, Kyroksen tytärtä.
Xerxes astui alas Akropoliilta katselemaan Ateenaa, ennenkuin kaupunki ryöstettäisiin ja annettaisiin tulen ruoaksi.
Ensin hän ajoi torille, missä hän katseli tyranninmurhaajien Harmodioksen ja Aristogeitonin kuvapatsaita ja käski kuljettaa ne Susaan.
XXVIII.
Klepsydra.
Eräässä savuavan linnanpihan alaisessa luolassa istui Athene Promakhos.
Kallionlohkareet olivat kätkeneet hänet hänen hyppäyksensä jälkeen, ja pitkin kapeita kiveenhakatuita portaita hän oli astunut alas klepsydraan. Hämärää luolaa valaisi pieni temppelilamppu, jota hän oli kantanut suuren pyörökilven suojassa, mutta sitten laskenut kädestänsä kaivon reunalle. Pronssikansi oli nostettu aukolta ja pieni lepattava liekki leikkasi pitkän valojuovan alas syvyyteen.
Athene Promakhos oli ottanut kypärän päästänsä. Hänen tukkansa ei ollut tyttömäisissä pitkissä palmikoissa. Sen raskas vaaleanpunertava rikkaus oli päässä sykeröllä, kypäränkuvun muodon mukaisella. Mutta se ei ollut mikään kuva, joka istui leväten klepsydra-luolassa. Naisellinen olento se oli, lihaa ja verta. Vielä nuoret kasvot, valkeat öiden valvomisesta, herpautuneet väsymyksestä, katselivat suurin unettomin silmin näkymättömän maailmaa. Hän oli täyttänyt temppelivelvollisuutensa ja pelastanut jumalattaren pyhän lampun persialaisten surmanlyönniltä. Piilossa olevassa luolassa eli sen pieni liekki niinkuin itse jumalattaren kalpea ja sairas haamu. Sen tuli lepatti ohuessa sydämessä, mutta lamppu oli öljyä täynnä, hän oli itse edellisenä yönä pitänyt siitä huolen, vieläpä pelastanut pienen öljylekytoksen panssarinsa kätkössä, jotta hänellä olisi ravintoa liekille.
Kaivon syvyydessä kuohuu ja välkkyy elävä vesi. Hän kumartuu yli reunan, mutta hänen katseensa ei kanna sinne asti, hän vain kuulee sen, niinkuin se olisi hänen oman ruumiinsa verta. Täällä hän tahtoo istua, kunnes persialaiset ovat poissa, jos ne koskaan Hellaan jättävät. Mutta jos niiden valta jää pysyväksi, niin hän on näkevä jumalattaren lampun kuolevan ja itse kuoleva, kun klepsydran vesi ei enää voi häntä hengissä pitää.
Nyt tuolla yläilmassa maailma sortuu raunioiksi. Viimeinen näky siitä oli temppelien tulimeri. Barbaarit eivät ole mitään säästäneet. Hän näki heidän soihtunsa nousevan yksin linnan suojelusjumalattaren taivaasta pudonnutta kuvaa kohden. Sekin lienee jo kauan sitten hiiltynyt. Jumalattaren keihäs ei pudonnut suhisten alas pysähdyttämään röyhkeitä tunkeilijoita. Eikä Poseidon ajanut ylös Salamiinlahdesta tuliharjaisilla merihevosillaan ja kolmikärki suunnattuna kohden Ateenan hävittäjiä. Niinkuin pyörremyrsky oli barbaarilauma kulkenut yli Hellaan silpoen ja särkien kaiken tieltänsä, ryöstäen mukaansa tahi jaoittaen maahan. Ehkäpä se on jo saapunut Spartaan ja riehahtanut läpi Taygetos-laakson tappaen kaiken elämän, paiskaten sen kallioon, ennenkuin se ennätti päästää äännähdystäkään.
Hän tunnustelee sydäntänsä, niinkuin olisi jotakin hänessä itsessään surmattu.
Olympiankin ne varmaan hävittävät. Pysähdyttävät juhlan, jota kansa surutonna viettää, tuo hullu ja kevytmielinen, niinkuin uhkaavien aseiden kalske voisi hukkua juhlaleikin pölyyn. Samalla hetkellä, jolloin barbaarit tulvana kulkevat yli maan, he leikkivät kuin järjettömät lapset, juoksevat kilpaa ja pieksävät nelivaljakoltansa ympäri kilparadan kääntöpatsaita, aivan kuin voisivat paeta kuolemaa ja orjuutta.
Hän muistelee mennyttä aikaa. Kolme olympiadia. Hän näkee jälleen edessänsä radan, simpukansekaisella hiekalla peitetyn. Hän kuulee lähtöön käskevän huudon, ja hän näkee itsensä juoksemassa kuusitoistavuotiasten tyttöjen joukossa, vilisevässä vauhdissa, tuulen vilahdellessa hänen lyhyen ihokkaansa villan alle. Hän näkee juoksemassa miehen, levollisin, pitkin askelin, miehen sitkeän ja kärsivällisen, jota eivät kannusta kilpaveljet, vaan oma sisäinen olemuksensa.
Toisenkin juoksun hän näkee silmäinsä edessä: hän näkee itsensä juoksemassa kuin pakenevan hirven — ja takaa-ajajan niinkuin metsästäjän, jonka kuuma henkäys pistäen polttaa hänen selkäänsä, kunnes hän itse yht'äkkiä kääntyy ja kaatuu hänen syliinsä kädet nyrkkeihin puserrettuina ja koko ruumis täynnä vastustushalua.
Hänen rintansa kohoilee rauhallisesti nyt, kun hän muistelee tuota yhtymystä ärsytetyn jumalan kanssa, suuttuneen metsästäjän, joka ahmivalla verenhimolla ottaa haltuunsa saaliinsa ja painaa siihen voimansa merkin.
Merkki hänen olemukseensa oli jäänyt niinkuin raivoisan jumalan voimasyleilystä. Ja niinkuin jumalain valtaamat maalliset naiset hänkin oli synnyttänyt lapsen. Mutta kohtalo oli sen häneltä riistänyt — ei hylätäksensä sen kuolemaan tahi antaaksensa sen kasvaa kaukaisissa seuduissa idolialaisten nymfien keskellä, vaan antaaksensa sen kasvaa maailman kovimman kurin alaisena. Hänen pienet poikansa olivat kaikista veren siteistä vieroitetut. Isänä heillä oli syssitian kovat kivivuoteet ja äitinä karkeat villamekkonsa. Ruoska oli heidän holhoojansa. Ei kukaan omainen heitä koskaan syliinsä sulkisi. Hän oli päästänyt heidät luotansa, koska heillä ei ollut isän käsivarsia leposijanansa, ei kodin aurinkoa lämmitelläksensä itseänsä. Kaikki Spartan isät olivat ankaria eivätkä hyväilyjä tuhlanneet. Mutta hänen lastensa isä ei edes ollut halunnut nähdä niitä. Hän pysyi kaukana niistä, kuin ne olisivat olleet jumalain lähettämä rangaistus eikä siunaus. Vain yhden ainoan kerran oli hänen kohtunsa maistanut hedelmöittymisen suloa. Oliko se Artemiin rangaistus siitä, että hän nuoruuden vallattomuudessa oli astunut hänen pyhään lehtoonsa, ottanut jumalattaren kiristämänsä rakkauden valan todistajaksi.
Tuhat kertaa suurempi rangaistus oli kuitenkin Hellasta kohdannut, kun se ei ollut äidinvelvollisuuksiansa tuntenut, vaan jättänyt maan autioksi ja puolustajitta, ja kun kavaltajat olivat myyneet sen ja opastaneet barbaarit sen kaikkein pyhimpään. Kaikki olivat pettäneet isiensä maan ja jättäneet jumalain pyhäköt vihollisten liekkien ruoaksi.
… Hän ei tietänyt, kuinka kauan oli istunut täällä klepsydran ääressä. Mutta kohta oli öljyastia tyhjä. Silloin sammuisi Athenen pyhä lamppu ja ikuinen pimeä huuhtoisi pois hänen pyhän kaupunkinsa viimeisen muiston.
Vain kaksi kertaa hän oli klepsydran pimeästä syvyydestä juonut vettä virvoittaaksensa polttavaa kurkkuaan. Se oli kylmää, mutta se oli maistunut suolaiselta ja katkeralta eikä sammuttanut hänen janoansa. Ehkäpä hän ei enää näkisi päivän valoa, vaan kuolisi yhdessä tämän lampun kanssa. Silloin hän vaeltaisi Hadekseen ja ehkä varjojen lukemattomana vilisevästä joukosta tapaisi yhden, jonka hän elämässä oli kohdannut vain kolme kertaa, mutta jota hän kuitenkin oli rakastanut korkeammin kaikkia muita kuolevaisia. Silloin hän pyytäisi varjolta anteeksi pakolla ottamaansa valaa.
Eikö jo tämä luola, jossa lampun pieni liekki lepatti aavemaisesti, ollut Hades? Eikö tuo ollut Lethe, joka solateitänsä solisi syvyydessä hänen allansa, unohduksen lähde, josta hän oli juonut? Oliko kuolema, iäinen kuolema, muuta kuin kaiken unohdus? Ja eikö hän jo ollut unohtanut kaiken, mitä oli kaupunkiin jättänyt: jumalattaren, jota oli palvellut, linnan, jonka liekit olivat nielleet — kaiken — kaiken — vain ei yhtä ainoata nimeä. — Omaansa hän ei enää muistanut.
Varjoko hänen sivullensa kuin varkain ilmestyi? Hän oli kuullut jonkun tulevan alas kivisiä portaita, ikäänkuin laahustaen ja kuitenkin keveästi — vaeltavan varjon, painottoman, mutta kuitenkin surua täyden. Kauan hän oli tuntenut sen takanansa. Persialainen ei olisi voinut hänen kätköänsä löytää. Joku varjo se lienee ollut, jota veti puoleensa syvän, kylmän kaivon yö.
Hän avasi silmänsä ja katsoi ylöspäin. Siinä seisoi varjo: perin vanha mies, valkeata tukkaa ja partaa, suuret, verhokatseiset silmät tuuheiden kulmakarvain alla, jotka olivat kuin kaksi lumiharjannetta kahden järven rannalla, ja vielä vereväntuore suu keskellä parran talvista viidakkoa.
Kauan he katsoivat ääneti toisiansa niinkuin kaksi mykkää varjoa, joiden kielet ovat kuihtuneet suussa. He kuuntelivat ja kuulivat kuin kielten soivan klepsydran sisältä. Ja vihdoin nousi ääni keskeltä väräjävän hämärän, joka heitä ympäröi.
"Kuka olet, nainen? Ja mitä teet täällä?"
"En tiedä sitä", vastasi hän. "Olen unohtanut kaiken."
"Vain murrettasi et ole unohtanut, joka sanoo samaa kuin pukusikin, että olet maan tyttäriä. Kenen ovat nämä aseet?" hän kysyi edelleen ja otti keihään käteensä. Sen yläpäässä oli koukku, hän ripusti kypärän siihen ja laski sen kaivoon.
"Jos klepsydrassa vielä on vettä Hellaan lapsille, niin ei ole jumalainkaan armo vielä lopussa", sanoi hän ja antoi keihään hiljaa painua syvyyteen. Kuului loiskahdus ja pian senjälkeen hän varovasti veti vettätäyden kypärän takaisin.
"Juo", sanoi hän ja ojensi hänelle kypärän. "Tahi jos sinulla on nälkä, niin ota tämä kourallinen viikunoita, jotka juuri tänä päivänä olen poiminut Kolonoksen kauniisti viheriöivän Demeterin poltetun temppelin äärestä."
Nainen pyyhkäisi otsaansa. Tuo kirkas, pyöreä ääni täytti hänet elämällä ja ikäänkuin valoi verta hänen muistiinsa.
"Meedialaiset?" kysyi hän. "Meedialaiset?"
"Niin. Meedialaiset ovat täällä vielä", vastasi vanhus. "Niitä vilisee Faleronin rannalla, katsellen laivojansa, jotka purjehtivat kohden Salamista. Siellä on taistelu tapahtuva — jospa Themistokles johtaisi sen voittoon! Linna tässä päällämme on autio. Tuli on syönyt mitä saattoi. Minä seisoin palopaikoilla ja katselin merelle. Laivat työntyivät laumana kohden Salamista, niinkuin lokit kohden pesimäpaikkojaan. Ne ovat teroittaneet nokkansa. Laivankärjet välähtelevät ja uppoavat laivankylkiin. Suurkuningas asettuu istumaan Faleronin rannalle, kirjurit ympärillänsä, ja on katseleva persialaisten urotöitä."
Vanhus istuutui kaivonreunalle ja joi Athenen kypärästä. Kumpikin he kuuntelivat kauan ääneti, mutta ei hiiskahdustakaan tullut ulkoapäin ja vain klepsydran veden solina kuului hiljaisessa luolassa.
"Sano minulle, kuka olet, Ateenan nainen", sanoi hän vihdoin.
"Minä en ole Ateenasta", vastasi hän. "Mutta ei kukaan Lakedaimonissa enää muista minun nimeäni."
"Kuinka sitten olet tullut tänne Eurotaan rannoilta?"
"Pyhyydenloukkauksen tähden lähdin maastani. Vuosikaudet olen palvellut jumalatarta tuolla ylhäällä. Päivin ja öin vartioin hänen pyhää lamppuansa ja pelastin sen persialaisten käsistä. Tuossa on lamppu, niinkuin näet."
"Sinä olet hyvin palvellut jumalatarta. Mikä on pyhyydenloukkauksesi?"
"Minä rikoin neitseellistä Artemista vastaan. Tahdoin olla vaimo, mutta minusta tuli vain äiti."
"Etkö ole ollut naimisissa?"
"Olen, mutta en ole koskaan tuntenut miestäni."
"Onko hän kuollut?"
"Minä en tiedä."
"Oliko hän lakedaimonilainen?"
"Oli."
"Oliko hän mukana porttien taistelussa?"
"Minä en sitä tiedä. Kuka tuntee kaatuneet?"
"Minä olen paluumatkalla kotiin Spartaan, ja minulla on heidän nimensä kirjoitettuna. Oma poikani oli niiden joukossa."
"Tiedätkö, että hän oli siellä?"
"Minä luin hänen ruumiinsa haavat."
"Sinä tunsit hänet?"
"Tunsin. Ja oli hänellä nimensäkin pienessä nahkapalasessa."
"Oliko pojallasi ihopiirroksia ruumiissansa?"
"Ei ollut. Oli vain suikale hirvennahkaa hänen sydämellänsä. Persialaiset olivat antaneet hänen pitää sen. Sillä se ei ollut mikään koristus. Se on melkein kuin vyö. Ja siinä on hänen nimensä piirrettynä yhteen hänen vaimonsa nimen kanssa."
"Vaimonsako?" kysyi nainen kiihtyneenä.
"Niin, niin siinä on", vastasi Hermofantos ja otti viittansa poimusta kapean ja kurttuisen vyönsuikaleen.
Nainen sieppasi sen häneltä, kiersi sen auki ja piti sitä aivan öljylampun pienen värisevän liekin vieressä. Veri sai hänen valkeat kasvonsa hehkumaan, kun hän luki: "Minä arkadialainen Narkissos, Eufranorin poika, vannon Artemiin pyhäkön ääressä…"
Hänen silmänsä sulkeutuivat, hänen kätensä vaipuivat.
Hermofantos sanoi hiljaa:
"Se on niinkuin veljeysvyö kahden ihmisen välillä, jotka toisillensa lupaavat samaa."
Nainen nyökkäsi, käänsi suikaleen helmassansa ja luki silmät suljettuina: "Minä Nikarete, lakedaimonilaisen Kleombrotoksen tytär, vannon Artemiin pyhäkön ääressä, että otan miehekseni arkadialaisen Narkissoksen, Eufranorin pojan… Jumalatar on kuullut sen", lisäsi hän kuiskaten itkevin äänin.
Kyyneliä tippui hänen silmistänsä. Hän tarttui rintoihinsa ja änkytti:
"Tämän vyön sinä löysit Thermopylaista?"
Hermofantos vastasi:
"Nikarete, hänen oikea kätensä pusersi sitä hänen sydäntänsä vasten."
Ääneti he istuivat yhdessä käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Hermofantos tunsi itsessänsä, milloin aurinko laski, hapuili ulos ja haki hetkisen perästä Nikareten.
He nousivat ylös, jotta saattoivat katsella yli Akropoliin. Kuului melua ja pauhua Faleronista. Miehiä tuli juosten ja hyökkäsi ylös propylaioja. Eräs ateenalainen juoksi aukean poikki, paiskasi persialaisen kilven vasten särkyneitä pylväitä ja vuodatti voittohuutoonsa koston ja lohdutuksen sanoman jumalattarelle:
"Voitto! Voitto! Meedialaiset Salamiin edustalla tuhottu — Eleusiista hamaan Psyttaleiaan. Voitto! Salamis! Voitto!"
Auringon laskiessa Nikarete kantoi jumalattaren aseet takaisin pyhäkköön ja ripusti lampun puukuvan eteen, johon liekit eivät olleet koskeneet.
Hermofantos meni Athenen pyhän öljypuun ääreen. Se oli palanut juureen saakka, mutta siitä oli puhjennut pitkä vesa ja siihen tuoreita hopeanharmaita lehtiä.