VIETTELIJÄN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Sören Kierkegaard

Suomentanut V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1907.

Kun Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja 52 vuotta sitten ilmestyi suomeksi, ei sen tekijä vielä ollut saavuttanut sitä kansainvälistä kuuluisuutta, minkä eksistentialismin filosofinen koulukunta on hänelle hankkinut tunnustaessaan hänet oppi-isäkseen ja edelläkävijäkseen. Sen jälkeen kun tanskalaiset Georg Brandes ja Harald Höffding olivat julkaisseet hänestä perustavaa laatua olevat tutkimuksensa, on hänen persoonallisuuttaan ja hänen oppejaan monella tavalla — etenkin Saksassa ja Ranskassa — kommentoitu ja valaistu, ja myös meidän maassamme ovat hänen teoksensa saaneet osakseen lukijakunnan ja tutkijain taholta kasvavaa huomiota. On siksi paikallaan, että seuraavassa hiukan laajemmin kuin puoli vuosisataa sitten kirjoittamassani esipuheessa yritän suomalaisille lukijoille selvittää Viettelijän päiväkirjan asemaa Kierkegaardin laajassa, monella tavoin oikullisessa tuotannossa, joka kauttaaltaan on hänen äärimmäisen kärjistetyn subjektiivisuutensa leimaama.

Kierkegaardin nerouden subjektiiviset piirteet pakottavat hänen aatemaailmaansa koskevan suppeankin selonteon yhteydessä palaamaan hänen elämäkertaansa, johon mahtuu köyhälti ulkonaisia tapahtumia, mutta runsaasti sisäisiä vaiheita ja järkytyksiä. Kierkegaard syntyi Kööpenhaminassa 1813 varakkaan 57-vuotiaan isän ja 45-vuotiaan äidin seitsemäntenä ja nuorimpana lapsena. Osaksi vanhempiensa korkeasta iästä, osaksi isän synkkämielisestä luonteesta itse Kierkegaard uskoo johtuvan sen raskasmielisyyden, josta hän monissa yhteyksissä puhuu ja jota hän kuvaa mm. seuraavin sanoin: "Lapsuudesta lähtien on minua painanut raskasmielisyys, jonka tavatonta syvyyttä vastaa ainoastaan minulle suotu erinomainen kyky kätkeä se leikkivän ja elämäniloisen pinnan alle; ainoa iloni niin pitkälle kuin jaksan muistaa on ollut tietoisuus siitä, ettei kukaan ole voinut keksiä, kuinka onnettomaksi olen itseni tuntenut". 24-vuotiaana hän vertaa itseään kaksikasvoiseen Janukseen, jonka toiset kasvot itkivät samanaikaisesti kun toiset nauroivat. Myös ruumiillinen sairaus vieroitti Kierkegaardin ihmisistä ja maailmasta ja tuomitsi hänet yksinäisyyteen ja varsinkin hänen lyhyen elämänsä viime vuosina täydelliseen erakkoisuuteen. Se mieskohtainen kasvatus, minkä ankaran uskonnollinen isä antoi nuorimmalle pojalleen, oli omiaan jo ensimmäisinä elinvuosina tuhoamaan tässä lapsen. Isä siirsi poikaansa oman ilottomuutensa, mutta kehitti hänessä myös didaktisen kyvyn, joka usein sivuaa sofisteriaa. Isän ja pojan loppumattomissa keskusteluissa liikuttiin kaikkialla taivaan ja maan välillä, fantasian ja todellisuuden rajoilla, harjoitettiin ajatusleikkiä, mistä Kierkegaard myöhemmin kehitti loistavan ironisen tyylinsä. Omaa synnynnäistä melankoliaansa poika alkoi pitää milloin sairautena, milloin syntinä. Voidakseen kantaa parantumattoman epätoivonsa taakan hän turvautui uskontoon, johon hänet kotona oli kasvatettu.

Ylioppilaaksi tultuaan Kierkegaard kirjoittautui Kööpenhaminan yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Täällä hän sai voimakkaita herätteitä Saksan romanttisesta filosofiasta, erikoisesti Hegelistä, josta Johann Ludvig Heibergin ja Hans Mortensenin vaikutuksesta oli tullut teologisen tiedekunnan muotifilosofi. Myös Schellingin ja Schleiermacherin ajatusmaailma on hedelmöittänyt — osaksi vastustusmielessä — Kierkegaardin spekulatiivista mielikuvitusta. Paljon ennen kuin Kierkegaard kuitenkin sai päätökseen teologiset opintonsa hän julkaisi (1838) kriitillis-esteettisen taistelukirjasen Af en redan aflidnes papierer udgivet mod hans vilje af S. Kierkegaard. Tekijälleen tyypillisen, salaperäisyyteen verhotun otsikon taakse kätkeytyy itse asiassa murhaava polemiikki H. C. Andersenin, suuren sadunkertojan omaelämäkerrallista romaania (Kun en Spillemand) vastaan, ainoan aikalaisen, joka neroudessa — joskin täysin erilaisessa! — oli Kierkegaardin vertainen. Sen Andersenin teoksessa esitetyn kieltämättä yksipuolisen teorian, että nero kykenee kehittymään ja saavuttamaan kehityksensä huipun vain edullisten ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, ympäristönsä suosion ja hellinnän kohteena, käsitti itsetietoinen, aina taistelun ja vastustuksen innoittama Kierkegaard kuin taisteluhaasteeksi omaa haarniskoitua nerouttaan kohtaan. Mahtavan kirjallisen elämäntyön esikoisteoksena ei tämä 25-vuotiaan lentokirjanen ole mitenkään merkillinen. Se paljastaa kuitenkin hänen kirjailijaluonteestaan eräitä piirteitä, jotka ovat hänelle tunnusomaisia kautta hänen koko tuotantonsa: suuren dialektis-poleemisen kyvyn ja tyylillisen riippuvaisuuden Saksan romantikoista.

Tuskalla ja vaivalla Kierkegaard suoritti 27-vuotiaana teologian kandidaattitutkinnon, mihin hänen isävainajalleen antamansa lupaus näytti häntä velvoittavan. Peritty varallisuus vapautti hänet kaikista viranhaun ja toimeentulon huolista ja teki hänelle myös mahdolliseksi julkaista teoksia omalla kustannuksellaan. Väsymättä hän paneutui kirjalliseen työhön julkaisten eri salanimillä kirjavan sarjan teoksia, lentolehtisiä, novelleja, sanomalehtikirjoituksia ja polemiikkeja sekä veljelle omistetun päiväkirjansa; viimeksi mainittu on tärkeä lähde kaikelle Kierkegaard-tutkimukselle. Jo seuraavana vuonna (1841) häneltä ilmestyi painosta tutkimus ironian käsitteestä, jolla oli vain vähän yhteyttä hänen teologisiin opintoihinsa, mutta sitä enemmän siihen ilmauksen estetiikkaan, mitä kohtaan hän tunsi erikoista mielenkiintoa ja mikä myös vastasi hänen omaa henkistä laatuaan. Tutkiessaan Sokrateen ironiaa hän laati itselleen kreikkalaisen filosofin esikuvan mukaan sen naamion, jota hän tuli kirjailijana käyttämään elämänsä loppuun saakka. Vaikkakin Kierkegaardin barokissa hengessä oli vain vähän sukulaisuutta antiikin suuren filosofin kanssa, hän tahtoi tehdä itsestään aikansa opettajan samaan tapaan kuin Sokrates oli ollut omassa ympäristössään. Tälle ohjelmalleen hän pysyi uskollisena ja tälle perustalle hän suunnitteli myös sen teossarjan, jolle hän antoi nimen Enten — eller ja jossa hän vertaa toisiinsa esteettisiä ja eetillisiä elämänarvoja. Yhdeksi esimerkiksi esteettisen valinnan ja elämäntyylin vaaroista on tarkoitettu se pieni rakkausromaani, jonka Kierkegaard julkaisi Victor Emeritan salanimellä ja jota hän kutsuu Viettelijän päiväkirjaksi. Tämä abstraktinen aivotuote kummitusmaisine viettelijöineen on ainutlaatuisen nerokas tutkielma rakkauspsykologian alalta, monipohjainen teos, jonka sivuilla tekijä samalla kertaa paljastaa ja salaa itsensä. Sen psykologisena taustatapahtumana oli eräs Kierkegaardin omakohtainen kokemus, jossa hänen kaikki biografiansa ovat viipyneet, koska se antaa parhaan kuvan Kierkegaardin omalaatuisesta henkis-ruumiillisesta rakenteesta.

Kesken kuumeista filosofista toimintaa tapahtuu Kierkegaardille jotain odottamatonta: hän rakastuu ja menee kihloihin. Georg Brandes on sattuvan humoristisesti maininnut tapausta yhtä yllättäväksi kuin jos kuvittelisimme Simon Pylväspyhimyksen astuvan alas pylväältään ja pyytävän ohikulkevaa naista jakamaan kanssaan hänen ahtaan asuinsijansa. Rakkaustarinan todellisuuspohja on suunnilleen seuraava. Kolmekymmentäseitsemänvuotias Kierkegaard tutustui nuoreen, hauskannäköiseen ja ilmeisesti poikkeuksellisen älykkääseen perhetyttöön, iältään vielä melkein lapseen, alkoi seurustella tämän perheessä ja meni kihloihin tytön kanssa. Rakkaus synnytti vastarakkautta huolimatta siitä, että kosijalta puuttuivat miltei kaikki ne fyysilliset avut, joille nuoret tytöt tavallisesti antavat arvoa. Tyttö vastasi filosofin tunteisiin, ja näytti siltä, että Kierkegaard todella suunnitteli avioliittoa sopivan kihlausajan jälkeen, joka silloisessa Kööpenhaminassa arvioitiin noin vuodeksi. Huolimatta tunteittensa vilpittömyydestä ja voimasta alkoi Kierkegaardissa kuitenkin herätä epäilyksiä, jotka vahvistuivat hänen käännyttyään lääkärin puoleen. Hänen päiväkirjoistaan ilmenee, että lääkärin antama lausunto kohdistui johonkin normaalista poikkeavaan seksuaalielämän alalla. Niin vaikeata kuin perääntyminen ja tytölle annetun lupauksen rikkominen olikin, ja vaikka kihlauksen purkaminen oli maksaa tytön hengen, katsoi Kierkegaard velvollisuudekseen noudattaa lääkärin neuvoa. Jätettyään morsiamensa Kierkegaard sai tämän perheen ja Kööpenhaminan seurapiirien silmissä tunnottoman viettelijän maineen. Tämän motiivin pohjalla Kierkegaardin troopillisessa mielikuvituksessa syntyi rakkaustarina, jossa hän itse esiintyy juuri sellaisena miksi maailma häntä syytti. Johanneksen hahmossa tekijä tavallaan sekä puolustaa että syyttää itseään, jossain määrin samaan tapaan kuin Goethe Clavigon näyttämöllisessä henkilöhahmossa.

Psykologisen kertojan verrattomalla kuvausvoimalla Kierkegaard on muuntanut mieskohtaisen elämyksensä orgaaniseksi taideluomaksi, jossa vain ulkonaiset puitteet ovat lainatut todellisuudesta, mutta jonka hän on täyttänyt uudella raffinoidulla sisällöllä. Se, millä tavoin Johannes kohtelee rakastettuaan Cordeliaa, muistuttaa vivisektiota, eikä voitane kieltää, että siihen sisältyy sairaalloisia piirteitä. Mutta on muistettava, että romaani liittyy osana Kierkegaardin näihin aikoihin konsipioimaan teossarjaan, jossa sen tuli esittää nautinnolle perustuvan elämänmuodon moraalista tuomittavuutta. Tekijä on työpajansa ansari-ilmassa kehittänyt viettelijän, jolta lumous on jo silloin ohi, kun hänen uhrinsa on kypsä antautumaan — siihen tapaan on Kierkegaard itse luonnehtinut Don Juania eräässä tutkielmassaan. Hänen Johanneksensa viettelytaktiikka on kyynillistä, omasta tunteestaan itsekkäästi nautiskelevaa, sadistisen julmaa leikkiä toisen tunteilla. Kierkegaard on luonut pelottavan äärimmäistapauksen eroottisen intohimon kronikassa, mutta ei suinkaan mitään naamioitua omaa kuvaa. Abstraktis-älyllisen aiheensa hän on voinut ympäröidä aidolla rakkauslyriikalla ja sijoittaa konkreettiseen ja ajalliseen ympäristöönsä. Monet eloisasti nähdyt ja kuvatut yksityiskohdat liittävät juonen 1800-luvun keskivaiheen Kööpenhaminaan, sen tyypillisiin tapoihin ja elämänmuotoihin. Näytteenä Kierkegaardin henkevästä proosalyriikasta lainattakoon tähän seuraava katkelma:

"Suora ja ylpeä hän oli, salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin kuusi, kuin nuori vesa, ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy taivasta kohti, arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä, kokonaisuutena, jota ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa, sen lehvät tietävät kertoa mitä sen alla on tapahtunut, kuusella ei ole kruunua, ei tarinaa, se on arvoitus itselleen — sellainen oli hänkin. Hän oli kokonaan vaipunut omaan itseensä, hän kohosi ilmoille oman itsensä varassa, hänessä oli samaa levollista ylpeyttä kuin kuusen rohkeassa nousussa, niin kiinnikytketty maahan kuin se onkin. Hänen yllänsä lepäsi surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus, kaipaus, joka ei mitään ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä ainoastaan oman itsensä kautta, salaisuus — ja mitä ovat kaikkien valtiomiesten salaisuudet siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin se sana, joka sen selittää?"

Kuinka paljon tunnetta onkaan kerätty yhteen ainoaan ilmaisuvoimaiseen kuvaan kuusesta, joka pyramidinmuotoiseen kartioonsa kätkee salaperäisen, mielikuvitusta kiihottavan esteettis-eroottisen arvoituksen!

Impressionistisen maalarin siveltimellä Kierkegaard on romaaninsa vaiheissa elävöittänyt kertomustaan porvarillisen elämän interiööreillä ja vaihtuvilla katukuvilla, jotka ovat antaneet hänelle ja hänen sankarilleen tilaisuuden siirtyä filosofisten abstraktioiden maailmasta reaaliseen ja arkiseen todellisuuteen. Kierkegaard, joka itse oli Kööpenhaminan katuyleisölle tuttu mietteliäästä vaelluksestaan ja joutui omalaatuisen ulkonäkönsä ja asunsa ansiosta pilapiirtäjäin ahkeran huomion kohteeksi, on tässä suhteessa lainannut viettelijälle piirteitä omista tavoistaan ja tottumuksistaan. Ottamatta esikuvia maansa kirjallisuudesta, vain Saksan romanttinen filosofia ajallisena aatteellisena tukenaan, Kierkegaard on luonut kirjeromaanissaan kaunokirjallisen proosatyylin, joka ilmaisuherkkyyteen ja kuvauksen intensiivisyyteen nähden etsii vertaansa sekä pohjoismaiden että myös suurten kulttuurikansojen kirjallisuudesta.

Viettelijän päiväkirja on vain katkelma suuresta kirjallisesta elämäntyöstä, joka keskeytyksettä, monine intohimoisine vaiheineen, jatkui Kierkegaardin kuolemaan eli vuoteen 1855 saakka. Sillä on ollut erinomaisen suuri vaikutus nykyaikaiseen teologiseen ja filosofiseen ajatteluun, eikä ole vielä näkyvissä mitään merkkejä siitä, että sen merkitys olisi heikentymässä. Oltuaan ensin valtiokirkon uskollinen kannattaja Kierkegaard loitontuu siitä selittäen useissa papistoa vastaan tähdätyissä poleemisissa kirjoituksissa, että kristinusko ilmeni väärentämättömänä vain alkukristillisessä seurakunnassa — sen jälkeen ovat kirkko ja sen prelaatit esittäneet seurakunnalle vain oman kalpean muunnoksensa siitä, mitä kristinuskon perustaja opetti. Kiihkeään poleemiseen tapaansa Kierkegaard on kärjistänyt väitteensä äärimmilleen. Syystä onkin Kierkegaardin persoonallisuuden ja filosofian erinomainen tuntija Johannes Hohlenberg verrannut häntä ritariajan turnausleikkien ratsuun, jolta oli peitetty toinen silmä, jotta se voisi nähdä vain sille puolelle, missä vastustaja oli. Filosofiassa hän loi — opettamalla yksilön omakohtaista metafyysillistä vastuuta elämästään — sen totuuden subjektiivisuutta tehostavan koulukunnan, eksistentialismin, jonka maailmanselityksen yhteisen kupolin alle on kerääntynyt monia oppisuuntia ja niiden vivahteita edustavia totuudenetsijöitä.

V. A. K.

En voi itseltäni salata, vaivoin edes hallita sitä tuskaa, joka valtaa minut nyt, kun oman mielihaluni tähden päätän tehdä tarkan jäljennöksen niistä hätäisesti kirjoitetuista otteista, jotka minun suurella kiireellä ja vaivalla kerran onnistui hankkia. Tapaus tulee yhtä kiusallisen soimaavana eteeni kuin tuolloin. Vastoin tavallisuutta oli Johannes jättänyt kirjoituspöytänsä lukitsematta, joten sen sisältö oli kokonaan minun käytettävänäni; mutta turhaan koetan saattaa menettelyni parempaan valoon muistelemalla, etten tehnyt itseäni syypääksi laatikon aukimurtamiseen. Yksi laatikoista oli vedetty esiin. Siinä oli joukko irtonaisia papereita ja niiden päällä sidottu kirja suurta nelitaitteista kokoa. Sille sivulle, joka oli näkyvissä, oli kiinnitetty valkea paperilippu, jolle hän omakätisesti oli kirjoittanut: Commentarius perpetuus n:o 4. Turhaan koettaisin itselleni uskotella, että jollei tuo sivu olisi ollut näkyvissä ja jollei tuo omituinen nimikirjoitus olisi minua houkutellut, en lainkaan olisi langennut kiusaukseen, tai että ainakin olisin yrittänyt taistella sitä vastaan. Nimi oli kylläkin merkillinen, ei kuitenkaan yhtä ihmeellinen kuin itse lehtien sisällys. Hätäisesti silmäiltyäni irtonaisia papereita huomasin nimittäin, että ne sisälsivät pakinaa eroottisista tilanteista, hajanaisia muistiinpanoja jostakin suhteesta, omituisia kirjeluonnoksia, joiden koko taiteellisesti harkitun huolimattomuuden sittemmin opin tuntemaan. Kun nyt, päästyäni selville tuon turmeltuneen olennon konnanjuonia hautovasta mielestä, uudelleen palautan tapahtuman muistiini, kun nyt avoimin silmin ikäänkuin uudelleen astun tuon avatun laatikon eteen, valtaa minut sama tunto kuin poliisipalvelijan, kun hän astuu rahanväärentäjän huoneeseen, aukaisee hänen kätkönsä ja jostakin laatikosta löytää joukon papereita, väärennysharjoitelmia; yhdessä hän näkee ornamentinpalasen, toisessa nimikirjoituksen jne. Hän huomaa helposti olevansa oikeilla jäljillä ja, samalla kertaa kun hän siitä iloitsee, ihmettelee sitä harrastusta ja ahkeruutta, joka tuossa kaikessa ilmenee. Minulle olisi tietysti voinut käydä hiukan toisin, minä kun en ole tottunut rikoksia paljastamaan enkä ole — poliisi. Minun täytyi tuntea kulkevani luvattomilla teillä. Sillä kertaa en kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi, kuten tavallisesti käy. Jonkin esineen herättämä vaikutus kiusaa siksi kunnes ajatus uudelleen vapautuu ja vaihtelevana ja nopeana liikkeissään lähestyy ja tutkii outoa ilmiötä. Kuta kehittyneempi ajatus on, sitä pikemmin se toipuu hämmästyksestä, se on kuin muukalaisten matkailijain passinkirjoittaja, joka on niin tottunut mitä eriskummallisimpiin olentoihin, ettei hän vähästä hämmästy. Mutta siitä huolimatta, että minun huomiokykyni epäilemättä on pitkälle kehittynyt, hämmästyin ensi hetkenä suuresti; muistan vallan hyvin, että kalpenin, että olin kaatumaisillani, ja kuinka sitten pelkäsin, että niin todella olisi tapahtunut. Jos hän olisi tullut kotiin ja tavannut minut pyörtyneenä laatikko kädessä! — kuinka huono omatunto voikin tehdä elämän mieltäkiinnittäväksi.

Kirjan nimi ei itsessään tuntunut minusta kovin omituiselta; luulin kirjan sisältävän kokoelman erinäisiä poimintoja, mikä oli minusta aivan luonnollista, kun tiesin miehen aina innolla harrastaneen lukujaan. Se sisälsi kuitenkin aivan muuta. Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin huolella kirjoitettu päiväkirja. Ja vaikka minä entisen tuttavuuteni perusteella en luullutkaan hänen elämänsä kaipaavan mitään kommentteja, en sen löydön jälkeen, jonka tein, enää kiellä että nimi oli valittu varmalla aistilla ja arvostelukyvyllä, todellisella esteettisen objektiivisella ylemmyydellä. Nimikirjoitus on täydellisessä sopusoinnussa sisällön kanssa. Hänen elämänsä on ollut yritys toteuttaa runoutta käytännössä. Koska hän oli etevä keksimään mieltäkiinnittävää elämästä, on hän alituisesti, puolittain runollisen vapaasti, merkinnyt paperille kaiken kokemansa. Hänen päiväkirjansa ei sentähden ole historiallisesti tarkka eikä yksinkertaisesti tapahtumia kertova, se ei ole indikatiivinen vaan konjunktiivinen. Siitä huolimatta, että tapaukset tietysti on merkitty muistiin sen jälkeen kun ne on koettu joskus ehkä pitemmänkin ajan päästä, on ne kuitenkin usein esitetty niin kuin ne tapahtuisivat juuri sinä hetkenä, niin draamallisen ilmielävinä kuin lukija näkisi kaiken omin silmin. Ei ole lainkaan uskottavaa, että hän olisi tehnyt näin sentähden, että hänellä olisi päiväkirjaansa nähden ollut sivutarkoitus; kirjalla sanan ahtaimmassa merkityksessä on ollut vain persoonallinen merkitys hänelle, se on silminnähtävää; ja sen otaksuman, että se olisi runoteos, kenties painettavaksikin aiottu, todistavat mahdottomaksi sekä päiväkirja kokonaisuudessaan että useat sen yksityiskohdat. Omasta puolestaan ei hänen kuitenkaan olisi tarvinnut mitään pelätä, jos hän olisikin kirjan julkaissut, sillä useimmat nimet eivät mitenkään voi olla historiallisia; kumminkin epäilen, että etunimet ovat historiallisesti oikeat, niin että hänen itsensä on ollut helppo päiväkirjassa tuntea todellinen henkilö, jota vastoin jokaisen asiaankuulumattoman sukunimet tulisivat eksyttämään. Niin on asianlaita ainakin mitä siihen nuoreen tyttöön, Cordeliaan, tulee, jonka itse tunsin ja johon päähuomio kirjassa kiintyy; hänen nimensä oli todellisuudessakin Cordelia, mutta sitä vastoin ei Wahl.

Kuinka on siitä huolimatta selitettävissä, että päiväkirja on saanut runoteoksen luonteen? Siihen on helppo vastata, se johtuu siitä runoilijaluonteesta, joka hänessä asuu ja joka, jos niin tahdotaan, ei ole kyllin rikas, taikka jos niin tahdotaan, kyllin köyhä erottaakseen runoutta ja todellisuutta toisistaan. Runollisuus oli se lisä mikä tuli hänestä itsestään. Tämä lisä oli se kauneus, jota hän nautti todellisuuden runollisessa tilanteessa; tämän hän otti jälleen takaisin taiteellisena heijastumana. Siinä oli toinen nautinto, ja nautinnolle oli koko hänen elämänsä perustettu. Edellisessä tapauksessa hän nautti itse esteettisestä, jälkimmäisessä tapauksessa hän nautti esteettisesti itsestään. Edellisessä tapauksessa oli nautinnon sisällyksenä se, että hän itsekkään persoonallisesti nautti osaksi siitä, mitä todellisuus hänelle antoi, osaksi siitä, mitä hän itsestään lisäsi todellisuuteen; jälkimmäisessä tapauksessa hänen persoonallisuutensa ikäänkuin hajosi ja hän nautti silloin tilanteesta ja itsestään tilanteessa. Edellisessä tapauksessa hän tarvitsi aina todellisuutta vaikutuksen synnyttäjänä; jälkimmäisessä tapauksessa oli todellisuus hukkunut runouteen. Ensimmäisen asteen hedelmänä on niin muodoin pidettävä sitä tunnelmaa, josta päiväkirja on syntynyt toisen asteen hedelmänä — käyttääksemme tuota sanaa jälkimmäisessä tapauksessa hiukan toisessa merkityksessä kuin edellisessä. Runollisuuden on hän siten alituisesti saavuttanut siinä kaksinaisuudessa, joka oli hänen elämälleen ominaista.

Sen maailman takana, jossa me elämme, on kaukana taka-alalla toinen maailma, joka on edelliseen suunnilleen samassa suhteessa kuin se näyttämö, jonka joskus saa teatterissa nähdä varsinaisen näyttämön takana, on jälkimmäiseen. Ohuen verhon läpi näkee ikäänkuin harsomaailman, kevyemmän, eteerisemmän, kokonaan toisenlaatuisen kuin todellinen maailma. Useat ihmiset, jotka ruumiillisesti ovat läsnä todellisuuden maailmassa, eivät ole siinä kotonaan vaan sen sijaan tuossa toisessa. Se seikka että ihminen noin katoaa, melkeinpä tykkänään häviää todellisuudesta, voi johtua joko terveydestä tai sairaudesta. Jälkimmäisestä johtui Johanneksen tila, tuon henkilön, jonka kerran olin tuntenut häntä kumminkaan todella tuntematta. Hän ei kuulunut todellisuuteen, ja kuitenkin hänellä oli paljon sen kanssa askaroimista. Hän pysyi aina sen sisäpuolella, mutta silloinkin kun hän täydellisimmin siihen antautui, hän oli samalla sen ulkopuolella. Häntä ei houkutellut hyve todellisuuden ulkopuolelle, eikä niin tehnyt pahekaan, sitä en ainakaan vielä tällä hetkellä uskalla hänestä väittää. Hän on sairastanut jotain exacerbatio cerebriaa, aivojen kiihottumista; todellisuus ei tuottanut hänelle kyllin tyydytystä, ei ainakaan toisin ajoin. Todellisuus ei häntä musertanut alleen, hän ei ollut liian heikko sitä kantaakseen, hän oli päinvastoin liian voimakas, mutta tuo voima oli sairautta. Niin pian kuin tosi elämä oli kadottanut merkityksensä kiihokkeena, hän oli aseeton, siinä oli hänen puutteensa. Siitä hän oli itse tietoinen kiihotuksen hetkelläkin — ja tuo tietoisuus se oli hänen sairautensa.

Sen tytön, jonka tarina muodostaa päiväkirjan pääsisällön, olen persoonallisesti tuntenut. Onko Johannes vietellyt useampiakin, en varmuudella tiedä, mutta hänen paperinsa viittaavat siihenkin mahdollisuuteen. Hän näyttää opetelleen taidokkaan menettelytavan, joka oli hänelle kaikin puolin luonteenomainen; hän oli henkisesti liian lahjakas ollakseen viettelijä tavallisessa merkityksessä. Päiväkirjasta ilmenee, että hän toisinaan himoitsi jotakin aivan erikoista, kuten esim. tervehdystä, eikä silloin mistään hinnasta tahtonut ottaa vastaan enempää, sen tähden, että se, mitä hän kulloinkin ikävöi, oli muka aina kauneinta asianomaisessa. Henkisen ylemmyytensä avulla on hän ymmärtänyt lumota tytön, kiinnittää hänet itseensä välittämättä sanan ahtaimmassa merkityksessä hänen omistamisestaan. Voin mielessäni kuvitella, miten hän on saanut tytön siihen asemaan, että hän on voinut olla varma siitä, että tämä tulisi panemaan kaikkensa alttiiksi. Kun asia oli kehittynyt niin pitkälle, hän lopetti suhteen, vaikka hänen puoleltaan ei ollut tapahtunut mitään lähentymistä, eikä hän ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta, puhumattakaan tunnustuksista tai lupauksista. Ja kuitenkin oli vietteleminen tapahtunut, ja tyttöpoloinen sai kantaa tietoisuuden siitä kaksinverroin raskaana, sen tähden että hänellä ei ollut mitään johon vedota, sen tähden että hän joutui vaihtelevien tunnelmiensa noitatanssin uhriksi, hänen kun täytyi vuoroin antautua itseään nuhtelemaan ja antamaan anteeksi viettelijälleen, vuoroin taasen soimata tätä, ja nyt, kun suhde oikeastaan vain kuvaannollisessa merkityksessä on ollut olemassa, alituisesti taistella epäilystä vastaan, joka kuiskaa hänelle kaiken olleen vain mielikuvitusta. Kenellekään hän ei voinut uskoa salaisuuttaan, sillä hänellä ei ollut mitä toiselle uskoa. Se, joka on nähnyt unta, voi kertoa unensa toisille; mutta se, mitä hänen olisi pitänyt kertoa, ei ollut unta, ja kuitenkin, kohta kun hän aikoi puhua siitä toiselle, keventää raskautettua mieltään, ei se ollutkaan mitään. Tämän kaiken hän kyllä itse hyvin tunsi. Kukaan ihminen ei voinut siihen käydä käsiksi, tuskin hän itsekään, ja kuitenkin se lepäsi hänen yllään ahdistavana painona. Sellaiset uhrit olivat sen tähden aivan erikoislaatuisia. Ne eivät olleet tavallisia onnettomia tyttöjä, jotka yhteiskunnan joko tositeossa tai ainoastaan luulotellusti hylkääminä surevat terveesti ja voimakkaasti ja, kun sydän sitten on paisunut tulvilleen, kääntävät kaiken joko vihaksi tai anteeksiannoksi. Mitään silminnähtävää muutosta ei heissä ollut tapahtunut; he elivät niinkuin ennenkin vanhoissa suhteissaan säilyttäen kunniansa, ja kuitenkin he olivat muuttuneet, muuttuneet itselleen selittämättömällä, huomaamattomalla tavalla. Heidän elämänsä ei ollut kuten toisten vieteltyjen tyttöjen murtunut tai taittunut, se oli kääntynyt sisäänpäin; toisille vieraina koettivat he turhaan löytää omaa itseään. Samassa merkityksessä kuin saattoi sanoa viettelijästä, että hänen tiensä läpi elämän oli jäljetön (sillä hänen jalkansa olivat niin muodostuneet, että ne eivät jättäneet mitään jälkiä — siten käsitän parhaiten hänen ainaisen sisäänpäin syventymisensä), samassa merkityksessä ei hän myöskään jättänyt yhtään uhria jälkeensä. Hän eli liian henkisesti ollaksensa tavallinen viettelijä. Joskus hän pukeutui kuitenkin vieraaseen hahmoon ja oli silloin pelkkää aistillisuutta. Hänen ja Cordelian tarina on siinä määrin harvinainen, että hän vieläpä saattoi esiintyä petettynä, niin, itse vietelty tyttöpoloinenkin voi epäillä asianlaidan olevan siten. Myöskin tässä suhteessa ovat hänen jalanjälkensä niin epäselvät, että on mahdotonta löytää varmoja todistuskappaleita. Yksilöitä on hän pitänyt vain kiihottavana nautintonaan; hän heitti ne luotansa, niinkuin puut pudistavat päältään kuivat lehdet — hän itse tunsi nuorentuvansa, lehdet lakastuivat.

Mutta kuinkahan on hänen oman järkensä laita? Samoin kuin hän on eksyttänyt muita, samoin on hän kerran, niin ajattelen, eksyttävä itsensä. Toisia hän on vienyt harhaan, ei ulkonaisessa vaan sisäisessä merkityksessä. On mieltäliikuttavaa nähdä miten ihminen ohjaa matkamiehen, joka ei tietä tunne, eksyksiin, mutta mitä onkaan tämä verrattuna siihen, että ihminen saattaa toisen eksymään itseensä. Eksyksissä kulkevalla matkalaisella on ainakin ilo nähdä seudun alituisesti muuttuvan ympärillään, ja joka käänteessä elpyy hänessä tien löytämisen toivo; sitä vastoin sillä, joka eksyy omaan itseensä, ei ole niin suurta maa-alaa liikkuakseen; hän huomaa pian kulkevansa kehää, josta hän ei milloinkaan ole pääsevä matkansa päähän. Niin olen ajatellut viettelijälle itselleenkin käyvän, mutta vielä kauheammassa määrässä. En voi mielessäni kuvitella mitään tuskallisempaa kuin korkealle kehittynyt äly, joka kadottaa johtolankansa ja kääntää kaiken järjenterävyytensä itseään vastaan, pyrkien, kun omatunto vihdoinkin on valveutunut, ilmoille oman sielunsa sokkeloista. Turhaan hän on varustanut ketunluolaansa useita käytäviä; samassa hetkessä kun hänen kauhistunut sielunsa jo luulee päivänvalon paistavan sisään, löytyykin vain uusi käytävä sisäänpäin; ja kuten pelästynyt ja epätoivoinen metsäeläin etsii hän tällä tavoin ulospääsyä ja löytää aina uuden käytävän sisäänpäin, jota pitkin hän joutuu yhä sisemmäksi itseensä. Sellainen ei aina ole tavallinen rikoksentekijä; ja vaikka hän usein sortuu omien juoniensakin uhrina, tapaa hänet kuitenkin aina rangaistus, joka on kauheampi kuin rikoksentekijän; sillä mitä on katumuksenkaan tuska verrattuna tuohon itsetietoiseen hulluuteen. Hänen rangaistuksellansa on puhtaasti esteettinen luonne; lausetapa omantunnon heräämisestä on jo liian eetillinen soveltuakseen häneen; hänessä on omatunto kehittynyt vain korkeammaksi tietoisuudeksi ilmeten levottomuutena, joka ei edes sanan syvemmässä merkityksessä syytä häntä, vaan pitää häntä vain hereillä eikä suo hänelle lepoa hänen hedelmättömässä toimettomuudessaan. Mielipuoli hän ei myöskään ole, sillä vaihtelevien tunteiden rikkaus ei hänessä ole kivettynyt mielipuolisuuden iäisyydeksi.

Cordelia-paran, hänenkin, on vaikea löytää lepoa. Hän antaa Johannekselle anteeksi täydestä sydämestään, mutta ei saa rauhaa, sillä kohta heräävät epäilykset: eikö hän itse ollutkin se, joka rikkoi kihlauksen, joka oli syypää onnettomuuteen. Hänen ylpeytensä himosi sellaista mitä ei koskaan voi saavuttaa. Ja hän katuu, mutta ei saa rauhaa, sillä nyt vapauttavat syyttävät ajatukset hänet: päin vastoin, juuri miehinen viettelijä oli tunteettomuudessaan laskelmoinut hänen sielunsa kustannuksella. Ja hän vihaa, hänen sydämensä keventää itsensä kirouksiin, mutta hän ei löydä lepoa; hän soimaa uudelleen itseään, soimaa siitä että hän on voinut vihata, hän, joka itse on synnintekijä, soimaa siitä, että hän itse, kuinka paha Johannes lieneekin ollut, yhtäkaikki on syyllinen. Raskasta on hänelle se, että Johannes on hänet pettänyt, vielä raskaampaa, tekisi mieli väittää, on hänelle se, että viettelijä on herättänyt hänessä eloon monimutkaisen mietiskelyn, että hän on kehittänyt hänet esteettisesti asteelle, jolla hän ei enää nöyrästi kuuntele yhtä ainoata ääntä vaan kuulee kaikkien äänten moninaisuuden, yhdellä kertaa. Toisinaan herää muisto hänen sielussaan, hän unohtaa rikoksen, hän muistaa vain ne ihanat hetket, jolloin hän oli vajonnut luonnottomasti kiihottuneeseen mielentilaan. Tuollaisina hetkinä tyttö ei ainoastaan muistele viettelijäänsä, hän käsittää hänet kirkkaalla kaukonäköisyydellä, joka sekin puolestaan osoittaa kuinka pitkälle hän on kehittynyt. Tyttö ei näe pahantekijää viettelijässään, ei myöskään jaloa miestä, hän tuntee hänet vain esteettisesti. Hän on kerran kirjoittanut minulle kirjelipun, jossa hän puhuu viettelijästään: "Aika ajoin hän oli niin kokonaan henkeä, että tunsin naisena raukeavani tyhjiin, toisin ajoin taasen niin hurja ja intohimoinen, että melkein vapisin hänen vieressään. Toisinaan olin hänelle kuin vieras, toisinaan hän antautui minulle kokonaan; kun silloin kiersin käsivarteni hänen ympärilleen oli kaikki jo muuttunut ja tunsin syleileväni kuin pilveä. [Samoinkuin Iksion, joka yrittäessään syleillä Heraa saikin syleillä pilveä. Suom. muist.] Tuon lausetavan tunsin jo ennen kuin häneen tutustuin, mutta vasta hän opetti minut sitä ymmärtämään; kun sitä käytän, ajattelen aina häntä, niinkuin muutoinkin ajattelen jokaisen ajatukseni hänen kauttansa. Olen aina rakastanut musiikkia. Hän oli erinomainen soittokone, aina väreilevä, hänessä olivat yhdistyneet kaikki tunteet ja mielialat, mikään ajatus ei ollut hänelle liian korkea tai liian epätoivoinen; hän saattoi pauhata kuin syysmyrsky ja kuiskata kuulumattomasti. Yksikään sanani ei kaikunut tyhjiin, ja kuitenkaan en voi sanoa niiden tehonneen. Minun oli mahdoton sitä itse tietää. Mutta sanoin kuvaamaton, salaperäinen, autuas tuska täytti minut, kun kuulin tuota musiikkia, jonka itse loihdin esiin sitä kuitenkaan esiin loihtimatta; aina vallitsi sopusointu, aina hän hurmasi minut."

Tytön asema on kauhea, vielä kauheammaksi on kuitenkin viettelijän tila käyvä siitä päätellen, että itse tuskin voin hillitä sitä tuskaa, joka minut valtaa, kun tuota ajattelen. Minäkin olen tullut temmatuksi tuohon sumumaailmaan, unien valtakuntaan, jossa joka hetki säikähtää omaa varjoansa. Turhaan koetan siitä tempautua irti, minä seuraan mukana pelottavana kohtalona, äänettömänä syyttäjänä. Kuinka omituista! Hän on pitänyt kaiken syvimmässä salaisuudessa ja kuitenkin on olemassa vielä syvempi salaisuus, se nimittäin, että minä olen kaiken todistaja ja että olen luvattomalla tavalla siksi tullut. Unohtaminen ei enää käy päinsä. Olen joskus ajatellut puhua asiasta hänelle itselleen. Kuitenkin, mitä hyötyä siitä olisi? Hän joko kieltäisi kaikki ja väittäisi päiväkirjaa runokokeeksi, tai vaatisi minua asiasta vaikenemaan — seikka, johon minun täytyisi suostua katsoen siihen millä tavalla olen tullut asiasta osalliseksi. Ei ole varmaankaan olemassa mitään, joka toisi mukanansa niin paljon turmiota ja kirousta kuin salaisuus.

Cordelialta olen saanut kokoelman kirjeitä. Onko se täydellinen, sitä en tiedä, mutta olin ymmärtävinäni, että hän oli itse hävittänyt osan. Olen ottanut kaikista jäljennöksen liittääkseni ne päiväkirjanotteiden oheen. Niissä ei tosin ole päivämäärää, mutta sellainen ei olisikaan minua suuresti auttanut, kun päiväkirja tapauksien kehittyessä käy aina yhä niukemmaksi jättääksensä lopulta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, päivämäärät kokonaan merkitsemättä, ikään kuin tarina olisi sillä asteella käynyt niin sisällisesti merkitseväksi, lähestynyt niihin määrin ideaa, että kaikki aikamäärät, vaikkakin tapaus itsessään oli historiallisesti tosi, tulivat tarpeettomiksi. Sen sijaan on minulle ollut avuksi se, että olen erinäisissä päiväkirjanotteissa tavannut sanoja, joiden merkitystä en alussa ymmärtänyt. Vertaamalla niitä kirjeisiin olen huomannut niiden olevan selitettävissä. On sen tähden helppoa asettaa ne oikeille paikoillensa siten, että sovitan ne sen päiväkirjan kohdan rinnalle, jonka kautta ne kulloinkin saavat selityksensä. Ellen olisi keksinyt niissä noita valaisevia sanoja, olisin tehnyt itseni syypääksi väärinymmärtämiseen, sillä tuskin olisi mieleeni juolahtanut seikka, jonka päiväkirja kuitenkin osoittaa todeksi, että nim. kirjeet ovat aika ajoin seuranneet toisiansa niin tiheässä tahdissa, että Cordelia on joskus saanut useampiakin samana päivänä. Jos olisin noudattanut omia mielijohteitani, olisin kaiketi jakanut kirjeet tasaisemmin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hän on saavuttanut intohimoisella energiallaan, jota hän on käyttänyt samoin kuin muitakin keinoja pitääkseen Cordelian intohimon huipulla.

Paitsi täydellistä kertomusta kirjoittajan suhteesta Cordeliaan sisälsi päiväkirja joitakin sinne tänne sovitettuja pieniä kuvauksia. Kaikkialla, minne niitä oli sijoitettu, oli laitaan merkitty N. B. Nämä kuvaukset eivät ole missään suhteessa Cordelian tarinaan, mutta ne ovat antaneet minulle elävän mielikuvan sen lausetavan merkityksestä, jota Johannes usein käytti, joskin ennen käsitin sen toisella tavalla: tulee aina pitää pieni köydenpää ulkona. Jos aikaisempi nidos tätä päiväkirjaa olisi joutunut käsiini, olisin varmaankin tavannut useampia tuollaisia, kuten hän itse eräässä paikassa niitä kutsuu, actiones in distans [liikkeitä etäällä olevaa päämäärää kohti. Suom. muist.] — sillä hän sanoo itse, että Cordelia oli liiaksi hänen ajatuksissaan, jotta hänellä olisi ollut aikaa silmätä ympärilleen.

Heti sen jälkeen kun hän oli jättänyt Cordelian, hän sai tältä pari kirjettä, jotka hän avaamatta lähetti takaisin. Niiden kirjeiden joukossa, jotka Cordelia minulle jätti, olivat myöskin nämä. Hän oli itse rikkonut sinetin, ja minä uskaltanen ottaa niistäkin jäljennökset. Niiden sisällöstä ei Cordelia ole koskaan puhunut kanssani, sen sijaan oli hänellä tapana, kun hän kosketteli suhdettansa Johannekseen, lausua pieni säejakso — mikäli tiedän, Goethen kirjoittama — jonka merkitys aina hänen vaihtelevan mielialansa ja siitä johtuvan erilaisen lausumistavan mukaan tuntui hiukan muuttuvan:

Gehe, Verschmähe, Die Treue, Die Reue Kommt nach.

Kirjeiden sisältö on seuraava:

Johannes!

En kutsu sinua minun Johanneksekseni, sillä tiedän hyvin, ettet sitä koskaan ole ollut; olen saanut osakseni ankaran rangaistuksen siitä, että tuo ajatus kerran tuotti iloa sielulleni; ja kuitenkin nimitän sinua omakseni: viettelijäkseni, pettäjäkseni, vihollisekseni, murhaajakseni, onnettomuuteni syyksi, onneni haudaksi, kadotukseni kuiluksi. Kutsun sinua omakseni ja itseäni omaksesi, ja samalla tavalla kuin se kerran hiveli sinun korvaasi, joka ylevästi kumartui minun ihailevia sanojani kohti, samalla tavalla kaikukoon se nytkin, mutta kirouksena, ylitsesi, ikuisena kirouksena. Älä luule tarkoitukseni olevan sinua vainota tai aseistaa itseäni tikarilla lisätäkseni sinun pilkkaasi! Pakene minne hyvänsä, olen kuitenkin sinun, lähde maailman kaukaisimpaan soppeen, olen yhäti sinun, rakasta tuhansia muita, olen aina sinun, kuoleman hetkelläkin olen sinun. Jo se kieli, jota käytän sinua vastaan, todistakoon sinulle, että olen sinun. Olet pettänyt minut siten, että olet kaikkeni minulle, että olisin iloinen, jos saisin olla orjattaresi, sinun minä olen, sinun, sinun, sinun kirouksesi.

Sinun Cordeliasi.

— — —

Johannes!

Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä tyttönen, jolla oli vain yksi karitsa. Se söi hänen kädestänsä ja joi hänen maljastaan. Sinä olit se rikas mies, kaiken maallisen ihanuuden omistaja, minä olin se köyhä, minä, jolla oli vain rakkauteni. Sinä otit sen, sinä iloitsit siitä, silloin valtasi intohimo sinut ja sinä uhrasit sen vähän minkä minä omistin, omastasi et voinut uhrata mitään. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä tyttönen, jolla oli vain yksi karitsa.

Sinun Cordeliasi.

— — —

Johannes!

Eikö ole enää mitään toivoa? Eikö sinun rakkautesi ole koskaan heräävä; sillä tiedän sinun rakastaneen minua, vaikka en tiedä, mikä minulle sen vakuuttaa todeksi. Minä tahdon odottaa, joskin aika käy minulle pitkäksi, odottaa, odottaa, kunnes olet väsynyt rakkaudessasi toisiin, silloin on rakkautesi minuun uudelleen nouseva ylös haudastansa, silloin tahdon sinua rakastaa kuten aina ennen, kiittää sinua kuten aina ennen, kuten muinoin, Johannes, kuten muinoin! Onko sinun kylmyytesi minua kohtaan, onko se sinun todellinen olemuksesi, oliko sinun rakkautesi, sinun rikas sydämesi valhetta ja epätodellisuutta, oletko nyt uudelleen oma itsesi. Ole kärsivällinen minun rakkauttani kohtaan, suo anteeksi että edelleen sinua rakastan, minä tiedän, että rakkauteni on sinulle taakka, mutta aika on tuleva, jolloin palaat takaisin Cordeliasi luo. Cordeliasi! Kuule tuo rukoileva sana! Cordeliasi, sinun Cordeliasi.

Sinun Cordeliasi.

Vaikkakaan Cordelialla ei ollut sitä henkistä laajuutta, jota hän Johanneksessaan ihaili, näkee kuitenkin selvästi, ettei hänen sielunelämänsä ollut vivahteetonta. Hänen mielialansa kuvastuu selvästi kussakin kirjeessä, vaikkakin häneltä jossain määrin puuttui esityksen kirkkautta. Se näkyy varsinkin toisesta kirjeestä, josta enemmän aavistaa kuin varsinaisesti ymmärtää hänen tarkoituksensa. Mutta tuo keskeneräisyys tekee juuri sen mielestäni niin liikuttavaksi.

— — —

4. pnä huhtikuuta

Varovaisuutta, tuntematon kaunottareni! Varovaisuutta! Vaunuista astuminen ei aina ole niin vähäpätöinen asia, se on toisinaan ratkaiseva askel. Voisin lainata teille Tieckin novellin, josta saisitte nähdä, miten eräs nainen ajoneuvoista laskeutuessaan siinä määrin hämääntyi, että tuo askel tuli määrääväksi koko hänen elämälleen. Vaunujen astuimet ovatkin tavallisesti niin huonosti varustetut, että täytyy melkein luopua kaikesta arvokkuudesta ja uskaltaa tehdä epätoivoinen hyppy kuskin tai palvelijan syliin. Niin, kuinka hyvä onkaan kuskin ja palvelijan; luulenpa todella että haen itselleni paikan palvelijana talossa, jossa on nuoria tyttöjä; palvelija pääsee pian osalliseksi tuollaisen pienen neitosen salaisuuksista. — Mutta älkää jumalan nimessä hypätkö, minä pyydän teitä; nythän on jo pimeä. Minä en ole teitä häiritsevä, asetun tuon kaasulyhdyn taakse, niin että teidän on mahdoton minua nähdä, ja nuori tyttöhän on tavallisesti ujo ainoastaan silloin kun hän huomaa itseään tarkastettavan — niinpä siis, palvelijan tähden, joka ei kenties ole varustautunut sellaisen hypyn varalta, silkkihameenne tähden, pitsienne tähden, minun tähteni, antakaa tuon sievän pienen jalan, jonka kapeutta jo olen saanut ihailla, antakaa sen rohkeasti astua maailmaan, luottakaa siihen, se on löytävä jalansijan, ja jos väristys käy hetkeksi lävitsenne, kun tuntuu kuin se turhaan hakisi mihin nojautua, niin, jos teitä värisyttää vielä sittenkin kun jalkanne on jo löytänyt tuen, niin vetäkää urhoollisesti toinen jalkanne lisäksi. Kukapa olisi niin julma että antaisi teidän kauan horjua tuossa asennossa. Vai pelkäättekö vielä jotakin asiaankuulumatonta? Palvelija se ei voi olla, sen paremmin kuin minäkään, sillä minähän olen jo nähnyt tuon pienen jalan, ja koska olen luonnontutkija, olen Cuvier'lta oppinut siitä tekemään johtopäätökseni. Niinpä siis, nopeasti toimeen! Kuinka tuo tuska lisää teidän kauneuttanne. Tuska ei kuitenkaan ole itsessään kaunis, se on kaunis vain silloin, kun samassa hetkessä näkee tarmon, joka sen lannistaa. Aivan oikein. Kuinka lujassa onkaan nyt tuo pieni jalka. Olen pannut merkille, että tytöt, joilla on pienet jalat, yleensä seisovat varmemmin kuin ne, joilla on suuremmat. — Kukapa saattoi tuota ajatella? Se sotii kaikkea kokemusta vastaan; ei ole läheskään niin suurta pelkoa hameen tarttumisesta silloin kun astuu alas vaunuista kuin silloin kun hyppää niistä. Mutta niinpä onkin aina vaaranalaista nuorten tyttöjen ajaa vaunuissa; lopulta ne jäävät kiinni niihin. Pitsit ja hameenreunukset ovat mennyttä, sillä saa asian kuitata. Kukaan ihminen ei ole nähnyt mitään; tuolla näkyy tosin tumma olento silmiin saakka viittaansa verhoutuneena; ei voi nähdä, mistä hän tuli, tuo lyhty kun vallan sokaisee silmät; hän astuu teidän ohitsenne samalla hetkellä kun poikkeatte sisään portista. Juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä lävistää syrjäsilmäys uhrinsa. Te punastutte, povenne täyttyy liiaksi voidaksensa tyhjentyä yhteen henkäykseen; teidän silmissänne on loukkaantunutta, ylpeää ylenkatsetta; teidän silmissänne on rukous ja kyynel; molemmat ovat yhtä ihania, otan vastaan samalla oikeudella kumpaisetkin; sillä voin yhtä hyvin olla toisen kuin toisenkin esine. Mutta minä olen pahanilkinen — mikähän on tuon talon numero? Mitä näenkään, julkinen korutavarain näyttely; kaunis tuntemattomani, se on kenties vähemmän soveliasta, mutta minä seuraan valoisaa tietänne… Hän on jo unohtanut mitä vastikään tapahtui, ah niin, kun on seitsemäntoista, kun on tuolla onnellisella iällä ulkona ostoksilla, kun jokainen esine, iso tai pieni, tuottaa kuvaamatonta iloa, silloin unohtaa helposti. Hän ei ole vielä nähnyt minua; seison yksikseni etäällä hänestä, tiskin toisella puolen. Vastakkaisella seinällä on peili, hän ei sitä ajattele, mutta peili sen tekee. Kuinka uskollisesti se onkaan heijastanut hänen kuvaansa, kuin nöyrä orja, joka osoittaa uskollisuudellaan palvelevan mielensä, orja, joka ei hänelle mitään merkitse, mutta joka kyllä uskaltaa häntä kuvata vaikkakaan ei häntä koskettaa. Oi onnetonta kuvastinta, joka kyllä voi saavuttaa hänen kuvansa, mutta ei häntä itseään, joka ei voi maailmalta kätkeä hänen kuvaansa, mutta vain paljastaa sen toisille, niinkuin nyt minulle! Mikä tuska ihmiselle, joka olisi sellaiseksi luotu! Ja kuitenkin ovat monet ihmiset juuri sellaisia, he eivät omista mitään muulloin kuin sinä silmänräpäyksenä, jolloin he näyttävät sen toisille, jotka käsittävät vain pinnan, eivät olemusta itseään. Ja jollei ihmisellä olisi kykyä omistaa muiston kuvaa itse läsnäolevalla hetkelläkin, niin pitäisihän hänen aina toivoa olevansa kaukana kauneudesta eikä niin lähellä, ettei maallinen silmä voi nähdä kuinka kaunista se on, jota hän kantaa sisimmässään ja jonka maallinen silmä on kadottanut näkyvistään. Sisäisen ihanuuden hän kyllä siirtämällä sen etäämmälle itsestään voi voittaa takaisin, ulkonaisen silmän tavoitettavaksi, mutta myöskin pidättää sielunsa silmien edessä silloin, kun ei voi enää nähdä ihastuksensa esinettä, sen tähden että se on häntä liian lähellä — kun huuli painuu huulta vasten… Kuinka kaunis hän onkaan! Peili parka, mikä tuska sinulle; hyvä kuitenkin, ettet tunne kateutta. Hänen kasvonsa ovat täydellisen soikeat, hän kumartuu hiukan, niin että otsa korkenee; se on puhdas ja ylpeä. Hänen tumma tukkansa verhoo hellävaraisen pehmeänä ja taipuisana otsaa. Hänen kasvonsa ovat kuin hedelmä: jokainen viiva on niissä täydellisen luonteva. Hänen ihonsa on läpikuultava ja koskettaessa hieno kuin untuva, sen voin silmilläni tuntea. Hänen silmänsä, — niitä en ole vielä nähnyt, ne ovat kätkössä silmäluomien alla, jotka ovat silkkisillä ripsillä reunustetut, taipuvilla kuin haat, vaaralliset sille, joka haluaa kohdata hänen katseensa. Hänen päänsä on madonnanpää, jolle puhtaus ja viattomuus antavat leimansa; hän kumartuu kuin madonna, mutta hän ei ole syventynyt tarkastamaan mitään erikoista ja sen tähden vaihtuukin ilme hänen kasvoillaan. Hän tarkastaa moninaisuutta, moninaisuutta, jonka ylitse maallinen kauneus ja loisto heittävät heijastuksensa. Hän vetää hansikkaan kädestään näyttääkseen peilille ja minulle oikean kätensä, valkean ja muodoltaan ihanan kuin antiikkiesine; siinä ei ole koristuksia eikä sileää kultasormusta nimettömässä — bravo! — Hän nostaa silmänsä. Kuinka muuttuukaan kaikki pysyen kuitenkin samana, otsa näyttää hiukan matalammalta, kasvot vähemmän säännöllisen soikeilta, mutta eloisammilta. Hän puhuu puotipalvelijan kanssa, hän on reipas, iloinen, puhelias. Hän on jo valinnut pari kolme esinettä, hän ottaa neljännen ja pitää sitä kädessään, hänen silmänsä painuvat uudelleen alas, hän kysyy sen hintaa, hän asettaa sen syrjään hansikkaan alle, se lienee salaisuus, aiottu — rakastetulle? — mutta hänhän ei ole kihloissa, — mutta onhan olemassa useita, jotka eivät ole kihloissa ja joilla kuitenkin on rakastettunsa, useita, jotka ovat kihloissa ja kuitenkin ilman rakastettua… Jättäisinkö hänet rauhaan? Antaisinko hänen häiritsemättä nauttia ilostaan?… Hän aikoo maksaa, mutta hän on kadottanut kukkaronsa … hän ilmoittaa kaiketikin osoitteensa. En tahdo sitä kuulla, en tahdo riistää itseltäni yllätyksen iloa. Kohtaan hänet kyllä kerran vielä elämässä, olen silloin varmaan tunteva hänet ja hänkin ehkä minut; minun katsettani ei niin hevillä unohda. Kun sitten äkkiä kohtaan hänet ympäristössä, jossa en luullut häntä tapaavani, silloin on hänen vuoronsa. Jollei hän minua tunne, jollen heti sitä huomaa hänen katseestaan, olen kaiketi saava pian tilaisuuden katsoa häntä sivultapäin, ja silloin, sen lupaan, hän on muistava tämän kohtauksen. Pois kärsimättömyys, pois ahneus, kaikki on nautittava hitaasti; hän on valittu, hänet on pidettävä muistissa.

— — —

5. pnä.

Siitä minä nautin: yksinäisestä kävelystä iltaisin Itäisellä kadulla. Niin, näen kyllä miespalvelijan, joka kulkee teidän jäljessänne, älkää luulko minun uskovan teistä, että kulkisitte ypöyksin, älkää luulko minua niin kokemattomaksi, etten arvioidessani tilannetta heti olisi huomannut tuota yksivakaista mieshenkilöä. Mutta miksi sellainen kiire? Olette joka tapauksessa hiukan rauhaton, tunnette eräänlaista sydämentykytystä, johon ei ole syynä kärsimätön halu päästä jälleen kotiin vaan levoton pelko, joka väristen virtaa läpi koko ruumiin — siitä jalkojen nopea tahti. On sentään ihanaa kävellä noin omin päin — palvelijan seuratessa taempana… Olette kuusitoistavuotias, olette lukenut yhtä ja toista, ts. romaaneja, olette joskus kulkiessanne veljienne huoneen läpi sattumalta kuullut pari sanaa heidän keskustelustaan ystäviensä kanssa, pari sanaa Itäisestä kadusta. Sittemmin olette useat kerrat kulkenut veljienne huoneen läpi saadaksenne lähempiä tietoja. Turhaan. Suuren, täysikasvuisen tytön täytynee jo hiukan tuntea maailmaa. Jospa vain sopisi lähteä yksin ulos kävelemään, palvelijan seuratessa perässä. Ei, se ei käy päinsä, isä ja äiti ihmettelisivät suuresti, ja mitä silloin ilmoittaisi syyksi? Kun on matkalla vieraisiin, ei silloinkaan sovi, se on liian varhaista, ja Augusthan puhui kello yhdeksästä, kymmenestä; kun palaa kotiin, on taas liian myöhäistä ja silloin saa tavallisesti jonkun herrasmiehen saattajana seuraansa. Torstai-iltana, teatterista palatessa, olisi oikeastaan erinomainen tilaisuus, mutta silloin täytyy aina ajaa vaunuissa rouva Thomsenin ja hänen rakastettavien serkkujensa seurassa; jos saisi ajaa yksikseen, voisi antaa ikkunan liukua alas ja katsoa hiukkasen ympärilleen. Kuitenkin: unverhofft kommt oft. Tänäpäivänä sanoi äiti: et varmaankaan saa valmiiksi tuota ompelustasi isän nimipäiväksi. Saadaksesi olla aivan rauhassa voit mennä Jette-tädin luo ja viipyä siellä iltaan saakka, jolloin Jens tulee sinua noutamaan. Se ei itse asiassa ollut mikään iloinen sanoma, sillä Jette-tädin luona on aina kauhean ikävää, mutta niinpä saa illalla palata yksin kotiin palvelijan saattamana. Kun Jens nyt tulee, hän saa odottaa neljännestä yli yhdeksään ja sitten lähdemme matkaan. Jos lisäksi veli tai August-herra sattuisivat tulemaan vastaan — mutta se ei ehkä kuitenkaan olisi toivottavaa, sillä silloin he lähtisivät saattamaan minua kotiin — ei kiitos, vapaat kädet mieluummin, vapaus — mutta jos voisi heidän huomaamattaan tarkastaa heitä syrjästä… Niinpä siis, neitiseni, mitä nyt näette ja mitä luulette minun näkevän? Ensiksikin näen tuon pienen myssyn, joka teillä on päässänne; se sopii teille erittäin hyvin ja on täydellisessä sopusoinnussa muun häthätää suunnitellun pukunne kanssa. Se ei ole hattu, ei lakkikaan, pikemmin eräänlainen lastenmyssy. Mutta sitä teillä ei voinut olla aamulla kotoa lähtiessänne päässänne. Olisiko ehkä palvelijalla ollut se mukanaan vai olisitteko lainannut sen Jette-tädiltä? On kenties kysymyksessä incognito. — Harsoa ei pidä laskea aivan alas, kun haluaa tehdä havaintoja. Vai eikö se olekaan harso vaan ainoastaan leveä myssynreunus. On mahdotonta pimeässä varmasti päättää. Mikä se lieneekin, se verhoaa puolet kasvoista. Leuka on kauniinlainen, vähän liian suippo; suu pieni ja hiukan raollaan, mikä johtuu siitä että kävelette niin nopeasti. Hampaat — valkeat kuin lumi. Niin pitää olla. Hampaista riippuu paljon, ne muodostavat henkivartijaston, joka on kätkössä viettelevien pehmeiden huulien takana. Posket hohtavat terveyttä. — Jos kääntäisi pään vähän sivullepäin, olisi kai mahdollista kurkistaa tuon harson tai reunuksen alle. Pitäkää varanne, sellainen katse sivultapäin on vaarallisempi kuin katse, joka tulee gerade aus. Samoin on laita miekkailussa — ja mikäpä ase on niin vahva, niin läpäisevä, niin säkenöivän nopsa ja sen tähden niin petollinen kuin silmä? Miekkailija asettuu kvarttiasentoon, kuten hänen on tapana sanoa, ja hyökkää sekondiasennosta. Mitä pikemmin hyökkäys seuraa asennonottoa, sitä parempi. Tuossa asennonotossa on jotain ihmeellistä. On kuin vastustaja tuntisi jo iskun, hän saakin sen, mutta aivan toisaanne kuin hän odotti… Neiti jatkaa yhä edelleen käyntiään, pelkäämättä ja arkailematta. Pitäkää varanne, tuolta tulee joku, laskekaa huntu alas, älkää antako hänen julkean katseensa saastuttaa teitä; te ette sitä voi käsittää, mutta teille voisi käydä mahdottomaksi pitkään aikaan unohtaa sitä vastenmielisyyttä, jonka sen kosketus teille tuottaisi. Te ette huomaa, mutta minä kyllä, että hän on oivaltanut tilanteen. Palvelija on valittu lähimmäksi uhriksi. — Niin, siinä nyt näette mitä on kulkea yksin palvelijan seuraamana. Palvelija on kaatunut. Pohjaltaan asia on naurettava, mutta mitä aiotte nyt tehdä? Ei käy laatuun kääntyä takaisin ja auttaa häntä jaloilleen; rypeneen palvelijan saattamana on varsin epämiellyttävää kulkea, yksin arveluttavaa. Pitäkää varanne, neitiseni, hirviö lähestyy… Te ette vastaa, katsokaahan vain minuun, onko ulkomuotoni pelkoa herättävä? En tee teihin juuri mitään vaikutusta, näytänpähän vain hyvänsävyiseltä mieheltä. Puheessani ei ole mitään, joka tekisi teidät levottomaksi, mitään joka muistuttaisi teitä oudosta tilanteesta, käytöksessäni ei ole mitään tunkeilevaa. Olette vielä hiukan huolestunut, ette vielä voi unohtaa tuon kauhean olennon julkeutta. Alatte tuntea myötätuntoa minua kohtaan; ujouteni, joka estää minua kääntämästä katsettani teidän olentoonne, antaa teille rohkeutta. Se ilahduttaakin teitä, tahtoisittepa melkein laskea pientä leikkiä kanssani. Voin lyödä vetoa, että teillä nyt juuri olisi kylliksi rohkeutta tarttua minun käsipuoleeni, jos se vain pälkähtäisi päähänne… Asutte siis Myrskykadulla. Nyökäytätte minulle kylmästi ja kuin ohimennen päätänne. Olenko minä, joka autoin teidät tuosta ikävästä tilanteesta, ansainnut sen? Te kadutte, tulette takaisin, kiitätte minua kohteliaisuudestani, ojennatte minulle kätenne — mutta minkätähden kalpenette? Eikö ääneni ole muuttumaton, käytökseni yhtäläinen kuin ennenkin, katseeni tyyni ja levollinen? Tuoko kädenpuristus? Voiko siis kädenpuristuskin jotain merkitä? Kyllä, paljonkin, sanomattoman paljon, nuori neitiseni; olen neljäntoista päivän kuluessa selittävä teille kaikki. Siihen saakka on teille jäävä selittämättömäksi miten minä, hyväntahtoinen ihminen, joka ritarillisesti tarjoan nuorelle tytölle palvelustani, yhtäkaikki voin puristaa kättänne kaikkea muuta kuin hyvänsuovalla tavalla.

— — —

7. pnä huhtikuuta

"Siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä." Hyvä, minulla on oleva kunnia saapua neljännestä vailla yksi. Pieni rendezvous. Lauantaina päätin yhtäkkiä käväistä ystäväni Adolf Bruunin luona. Lähden seitsemän tienoissa jälkeen puolenpäivän Länsikadulle, jossa hänen sanottiin asuvan. Hän ei kuitenkaan ollut tavattavissa, sain palata tyhjin toimin kolmannesta kerroksesta, jonne vaivalla kapusin. Kun olen laskeutumassa alas, sattuu korvaani soinnukas naisen ääni, joka puoleksi kuiskaten sanoo: "siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä, siihen aikaan ovat toiset poissa kotoa, mutta kuten tiedät en koskaan uskalla tavata sinua kotonani". Kutsu ei ollut tarkoitettu minulle, vaan se koski erästä nuorta miestä, joka ykskaks oli ulkona ja hävisi niin nopeasti, etteivät minun silmäni, vielä vähemmän jalkani, ehtineet häntä tavoittaa. Miksi käytävässä ei ollut kaasuvaloa, silloin olisin ehkä saanut nähdä, maksoiko vaivan olla niin täsmällinen. Mutta jos kaasuvalo olisi ollut, en olisi ehkä saanut kuulla mitään. Paras näin, minä olen ja jään optimistiksi… Kuka noista nyt on hän? Näyttelyssähän kihisee tyttöjä, käyttääkseni donna Annan sanoja. Kello on täsmälleen neljännestä vailla yksi. Tuntematon kaunottareni, jospa teidän valittunne joka asiassa olisi yhtä täsmällinen kuin minä, vai toivotteko ettei hän koskaan tulisi neljännestuntia aikaisemmin? Kuinka tahdotte, olen palveluksessanne… "Lumoava nainen, haltiatar tai noita, anna sumun ympäriltäsi hajota", ilmesty sinä, joka luultavasti jo olet täällä vaikka tuntemattomana. Olisiko täällä mahdollisesti useampia samassa asemassa kuin hän? Hyvin mahdollista. Kuka tuntee ihmisen tiet, edes silloin kun hän menee näyttelyyn. — Tuoltahan tulee nuori tyttö etuhuoneesta liikkuen vikkelämmin kuin huono omatunto syntisparan kintereillä. Hän unohtaa jättää lippunsa, lipunmyyjä pidättää häntä. Oi jumalani, kuinka kiire hänellä on! Se on varmaankin hän. Minkä tähden tuo tarpeeton hoppu, kellohan ei ole vielä yksi, ajatelkaahan toki, että kohtaatte pian rakastettunne. Onko asiain niin ollen yhdentekevää miltä näytätte? Kun tuollainen nuori ja vilkasverinen on menossa lemmenkohtaukseen käy hän asiaan käsiksi kuin riivattu. Hänhän on vallan kadottanut konseptinsa. Minä sitä vastoin istun mukavasti tuolillani ja tarkastelen erästä maisemaa… Kas tuota tyttölasta, joka juoksee huoneiden läpi. Voisittehan joka tapauksessa hiukan peitellä kiihkoanne, muistakaa mitä Jungfrau Lisbetille sanottiin: sopiiko nuoren tytön noin himoita tapaamista. No niin, sehän tietty, että teidän kohtauksenne on niitä viattomia — — — Lemmenkohtausta pitävät rakastavat tavallisesti ihanimpana kaikesta. Itse muistan vielä yhtä selvästi kuin jos se olisi eilen tapahtunut, kuinka ensimmäisen kerran riensin tuollaiseen kohtaukseen sydän yhtä täyteläisenä kuin tietämättömänä siitä riemusta, joka minua odotti, kuinka ensimmäisen kerran löin käsiäni kolme kertaa vastakkain, kuinka ikkuna avattiin ensimmäisen kerran, kuinka pieni portinovi aukeni oven takana olevan näkymättömän tytönkäden työntämänä, kuinka ensimmäisen kerran kätkin nuoren tytön viittani alle valoisassa kesäyössä. Kaikessa tuollaisessa on kuitenkin paljon kuviteltua. Puolueeton todistaja ei aina pidä rakastavaisia viehättävimpinä tuolla hetkellä. Olen ollut näkemässä kohtauksia, joissa huolimatta siitä, että tyttö oli suloinen ja mies kaunis, kokonaisvaikutus oli melkein vastenmielinen ja kohtaus itse kaikkea muuta kuin kaunis, vaikka se rakastavista varmaankin siltä tuntui. Kokemus on tavallaan hyödyksi, sillä vaikka sen kautta kadottaakin kiihkeän odotuksen tuottaman viehätyksen, voittaa sijaan itsetietoisen kyvyn ja oppii tekemään hetken ihanaksi. Voin raivostua, kun näen miehen sellaisessa tilanteessa olevan niin suunniltaan, että hän saa pelkästä rakkaudesta delirium tremensin. Itse asiassa, mitäpä maalainen ymmärtäisi kaviaarista! Sen sijaan että hänellä olisi kyllin itsensähillitsemiskykyä nauttiakseen tytön levottomuudesta, kunnes se saa hänen kauneutensa leimahtamaan ilmituleen, saa hän vain tytössä aikaan epäkauniin hämmennyksen ja kuitenkin lähtee iloisena kotimatkalle kuvitellen mielessään, että tuo oli jotain ihanaa. — — Mutta missä hiidessä mies viipyy, kellohan käy jo kahta. Niin, ne ovat merkillisiä olentoja nuo rakastajat. Tuollainen miehenvintiö antaa nuoren tytön odottaa. Ah, sittenpä voikin minuun ihan toisella tavalla luottaa! On kai parasta puhutella häntä, kun hän viidennen kerran menee ohitseni. "Suokaa anteeksi rohkeuteni, kaunis neitiseni, te varmaan etsitte läheisiänne täältä, olette monta kertaa kulkenut nopeasti ohitseni, ja kun seurasin teitä, olen aina huomannut teidän pysähtyneen lähinnä viimeiseen huoneeseen, ehkä ette tiedä, että on olemassa vielä yksi huone, ehkä siellä tapaatte ne, joita etsitte." Hän nyökkää minulle päätään; se sopii hänelle hyvin. Tilaisuus on suotuisa, olen iloinen, ettei miestä vielä kuulu; on aina edullista kalastaa samentuneessa vedessä. Kun nuori tyttö on mielenliikutuksen vallassa, voi saavuttaa paljon sellaista, joka muuten epäonnistuisi. Olen kumartanut hänelle niin kohteliaasti ja vieraasti kuin mahdollista, istun uudelleen tuolillani, katson maisemaani ja pidän häntä silmällä. Olisi liian uskallettua seurata häntä heti, näyttäisin ehkä tungettelevalta ja hän olisi heti varuillaan. Nyt hän kuvittelee mielessään, että minä puhuttelin häntä osanotosta, ja olen siis hänen suosiossaan. — Viimeisessä huoneessa ei ole ristinsielua, sen tiedän hyvin. Yksinäisyys on vaikuttava edullisesti häneen; niin kauan kuin hän näkee paljon ihmisiä ympärillään hän on levoton, kun hän jää yksikseen rauhoittuu hän kyllä. Aivan oikein, hän jää sinne sisälle. Jonkin ajan kuluttua tulen kuin sattumalta sinne; minulla on vielä oikeus muutamaan sanaan, onpa hän minulle melkein velkaakin tervehdyksen. — Hän on istuutunut. Tyttö raukka, hän on niin surullisen näköinen; hän on luullakseni itkenyt tai ainakin hänellä on ollut kyyneleitä silmissään. On surkeata tuottaa kyyneleitä tuollaiselle tytölle. Mutta ole levollinen, sinä olet tuleva kostetuksi, minä olen sinut kostava, hän on saava tietää, mitä on odottaa. — Kuinka kaunis hän onkaan nyt, kun vaihtelevat tuulenpuuskat ovat vaimenneet ja hän lepää yhden ainoan tunnelman vallassa. Hänen olentonsa henkii surunvoittoisuutta ja tuskan sopusointua. Hän on todellakin viehättävä. Hän istuu tuossa märkäpuvussaan, ja kuitenkaan ei hän aikonut matkustaa, hän puki sen ylleen lähteäkseen onnea takaa-ajamaan, nyt on se symboli hänen surustaan, sillä hän on kuin se, jonka luota ilo on lähtenyt matkaan. Hän näyttää siltä kuin sanoisi iäiset jäähyväiset rakastetulleen. Anna hänen mennä! — Tilaisuus on edullinen, hetki houkuttelee. Nyt minun on puhuttava hänelle siten, että näyttää siltä kuin luulisin hänen hakevan läheisiään tai jotain seuruetta täältä ja kuitenkin samalla niin lämpimästi, että jokainen sana soveltuu hänen tunteisiinsa; sillä tavalla saan tilaisuuden pujottautua hänen ajatuksiinsa. — — — Vieköön lempo sen vintiön, eikös tuossa astukin sisään mies, joka epäilemättä on hän. Sitä heittiötä, joka tulee juuri kun tilanne on kehittynyt sellaiseksi kuin olen toivonut! Niin, niin, jotain kai minäkin sentään saan. Minun tulee sivuta heidän suhdettaan ja saada itsellenikin siinä sijani. Kun tyttö tapaa minut, on hän ehdottomasti hymyilevä minulle, joka uskoin hänen hakeneen omaisiaan täältä, kun hän haki jotain aivan toista. Tuo hymyily tekee minut hänen uskotukseen ja se on aina jotain sekin. — Tuhannet kiitokset lapseni, tuo hymyily on minulle paljon kalliimpi kuin luuletkaan. Se on alku, ja alku on aina hankalin. Nyt olemme tuttuja ja meidän tuttavuutemme perustana on hauska tilanne; minulle on siinä toistaiseksi kyllin. Enempää kuin tunnin ajan ette täällä enää viipyne, kahden tunnin kuluttua tiedän kuka olette — miksi muutoin luulette poliisin henkikirjoja pitävän.

— — —

9. pnä.

Olenko tullut sokeaksi? Onko sieluni silmä menettänyt näkökykynsä? Olen nähnyt hänet, mutta kuin taivaallinen ilmestys on hänen kuvansa minulta jälleen kadonnut. Turhaan ponnistan kaikki sielunvoimani loihtiakseni uudelleen esiin tuon kuvan. Jos joskus saan hänet nähdä, olen hänet tuhansien joukosta heti keksivä. Nyt hän on hävinnyt, ja minun sieluni koettaa turhaan kaipuullaan saada häntä palaamaan. — Kuljin Pitkääkatua, kuten näytti, mitään huomaamatta ja välinpitämättömänä, vaikka minun tarkkaava katseeni ei jättänyt mitään huomaamatta; silloin sattuivat silmäni häneen. Ne tarttuivat häneen pääsemättömästi, tottelematta enää herransa tahtoa; minun oli mahdotonta niitä liikuttaa ja luoda yleissilmäystä tarkastettavaani. Minä en katsonut, minä tuijotin. Kuin miekkailija, joka kaatuu ja jää makaamaan, jäivät minun silmäni liikkumattomiksi pysyen alkuperäisessä suunnassaan. En voinut luoda niitä alas, en kääntää itseeni, en voinut nähdä sen tähden että näin liian paljon. Ainoa seikka, jonka muistan, on se, että hänellä oli vihreä päällysnuttu yllä — sitä voi sanoa pilven tavoittelemiseksi Junon asemesta; hän on livahtanut käsistäni kuin Joosef Potifarin vaimon käsistä ja jättänyt ainoastaan viittansa jäljelle. Hän oli vanhemman naishenkilön seurassa, joka nähtävästi oli hänen äitinsä. Hänet voin kuvata kiireestä kantapäähän siitä huolimatta, etten oikeastaan edes katsonut häneen vaan ainoastaan ohimennen huomasin hänen läsnäolonsa. Sellainen on asianlaita. Tyttö teki minuun vaikutuksen, hänet unohdin, toinen ei tehnyt minuun mitään vaikutusta, hänet muistan.

— — —

11. pnä.

Vielä on minun sieluni saman vastakkaisuuden pauloissa. Tiedän nähneeni hänet, mutta tiedän myöskin unohtaneeni hänet siten, että se muiston hitunen, joka minulle jäi, ei elvytä hänen kuvaansa. Levottomasti ja kiivaasti kuin omaa autuuttaan vaatii sieluni tuota kuvaa, eikä se kuitenkaan näyttäydy. Voisin repiä silmät päästäni rangaistakseni niitä siitä, että ne ovat voineet unohtaa. Kun olen kärsimättömyydessäni raivonnut raivottavani, kun kaikki jälleen käy hiljaiseksi sisimmässäni, silloin on kuin aavistus ja muisto yhdessä kutoisivat kuvan, jota en voi saada selkeänä eteeni, joka on kuin kuvio hienossa korukudoksessa; kuvio on pohjaa vaaleampi, sitä ei voi nähdä yksinään, se on liian vaalea. — Elän merkillisessä olotilassa, sillä on viehätyksensä sekä itsessään että sen takia, että se vakuuttaa minun vielä olevan nuori. Sitä vakuuttaa myöskin se havainto, että aina etsin uhrini nuorten tyttöjen enkä nuorten rouvien joukosta. Naineessa naisessa on vähemmän luontoa, enemmän keimailua, suhde häneen ei ole kaunis eikä mieltäkiinnittävä, se on pikkusievä ja kaikki sellainen on vihoviimeistä. — En luullut enää saavani maistaa tätä rakastumisen ensi suloa. Olen rakastunut, silmittömästi rakastunut, ei ihme siis, että pääni on hiukan sekaisin. Sitä enemmän voin luvata itselleni tästä suhteesta.

— — —

14. pnä.

Tuskin tunnen itseäni. Mieleni kuohuu kuin meri intohimon myrskyssä. Jos joku toinen voisi nähdä sieluni tässä tilassa, näyttäisi se varmaankin hänestä purrelta, joka keula edellä syöksyy aaltoihin ja jonka hirvittävässä vauhdissaan täytyy vajota meren syvyyteen. Hän ei näe, että ylhäällä mastossa matruusi on tähystämässä. Raivotkaa, te hurjat voimat, pankaa liikkeelle kaikki intohimonne mahti, niin että laineiden kuohu lyö pilviä kohti, ette kumminkaan voi kohota minun pääni yli; minä istun tyynenä kuin vuorenhaltia.

Tuskin löydän itselleni jalansijaa, kuin vesilintu koetan turhaan laskeutua lepoon mieleni myrskyävään mereen. Ja kuitenkin on tällainen rajuilma minun elementtini, minä rakennan sille samoin kuin jäälintu rakentaa pesänsä mereen.

Kalkkunakukot syöksyvät päin nähdessään punaista väriä, samalla tavalla käy minun joka kerta kun näen jotain vihreää, joka kerta kun näen vihreän päällysnutun; ja koska silmäni usein pettävät, voin esim. Frederik-Hospitaalin ovenvartijaa luulla odotukseni kohteeksi.

— — —

20. pnä.

On tärkeätä rajoittautua, se on kaiken nautinnon pääehto. Näyttää siltä kuin en aivan pian saisi tietoja tytöstä, joka täyttää sieluni ja ajatukseni, niin että kaipuuni saa aina yllykettä. Koetan pysyä tyynenä; sillä tälläkin olotilalla, hämärällä ja epämääräisellä voimakkaine liikutuksineen, on viehätyksensä. Olen aina halunnut kuutamoisena yönä maata veneessä jollakin kauniilla sisäjärvellämme. Käärin kokoon purjeet, nostan airot ja peräsimen vedestä ja heittäydyn pitkälleni veneen pohjalle tähystäen kohti taivaan kaarta. Kun aallot tuudittavat venettä rinnallaan, kun pilvet nopeasti pakenevat tuulessa, niin että kuu hetkiseksi näyttäytyy ja katoaa jälleen, silloin löydän tästä vaihtelusta levon; aaltojen keinunta tuudittaa minua, niiden loiske venettä vasten on yksitoikkoinen kehtolaulu, pilvien nopea pako, valon ja varjon vaihtelu huumaavat minut, niin että uneksin hereilläni. Niin nytkin heittäydyn pitkälleni, käärin purjeet, nostan peräsimen veneeseen, kaipuu ja levoton odotus keinuttavat minua käsivarsillaan. Kaipuu ja odotus käyvät yhä hiljaisemmiksi, yhä autuaallisemmiksi; ne hyväilevät minua kuin lasta, ylitseni kaareutuu toivojen taivas, hänen kuvansa liitää ohitseni kuin kuu, epämääräisenä, milloin häikäisten minua valollaan, milloin varjollaan. Kuinka ihanaa onkaan tällä tavoin keinua aaltoilevilla vesillä — kuinka ihanaa onkaan ihmisen liikkua itsessään.

— — —

21. pnä.

Päivät pakenevat pois, minä vain olen yhäti samassa tilassa. Nuoret tytöt tuottavat minulle enemmän iloa kuin koskaan ennen, ja kuitenkaan ei minulla ole halua nauttia. Häntä yksin etsin kaikkialta. Käyn kohtuuttomaksi, katseeni himmentyy ja nautintoni on pilalla. Pian tulee se ihana aika, jolloin julkisessa elämässä, kaduilla ja toreilla, ostetaan pikkurihkamaa, josta talvella seuraelämässä sitten otetaan kylläkin riittävä maksu; nuori tyttö näet voi unohtaa paljon, mutta ei mieltäkiinnittävää tilannetta. Seuraelämä tosin saattaa miehet kosketuksiin kauniin sukupuolen kanssa, mutta siellä on vaikeata saada suhdetta alulle. Seuraelämässä ovat kaikki tytöt aseistettuja, tilanne köyhä ja ainaisesti sama; siellä ei tyttö saa tarvittavaa kiihoketta. Kadulla hän on väljemmillä vesillä ja sen tähden vaikuttaa häneen kaikki voimakkaammin ja salaperäisemmin. Lupaan sata markkaa nuoren tytön hymyilystä katukohtauksessa, mutta en kymmentäkään kädenpuristuksesta seurassa — kummassakin tapauksessa on tavaran arvo peräti toinen. Vasta kun suhde jo on alulla, etsitään ihastuksen esinettä seuraelämästä. Salaperäinen, viekoitteleva sanomanvaihto — se on tehoisin kiihotus, jonka tunnen. Tyttö ei uskalla puhua siitä ja kuitenkin hän ajattelee sitä; hän ei tiedä onko se jo toiselta puolen unohdettu vai eikö; häntä voi helposti eksyttää milloin milläkin tavalla. Tänä vuonna en taida hankkia itselleni suurta varastoa; tuo tyttö on liiaksi ajatuksissani. Jään siten köyhäksi eräässä merkityksessä, mutta sen sijaan minulla onkin mahdollisuuksia suureen voittoon.

— — —

5. pnä.

Kirottu sattuma! Koskaan en ole sinua kironnut sen tähden, että olet minulle näyttäytynyt, nyt kiroan sinut sen tähden, ettet laisinkaan esiinny. Vai onko se ehkä uusi keksintösi, sinä käsittämätön olento, kaiken hedelmätön äiti, ainoa jäännös, joka sinulle jäi niiltä ajoilta, jolloin välttämättömyys synnytti vapauden, jolloin vapaus antoi houkutella itsensä takaisin äidinkohtuun? Kirottu sattuma! Sinä minun ainoa uskottuni, sinä ainoa olento, jota pidän kyllin arvokkaana olemaan liittolaiseni ja vihamieheni, aina kaltaisesi muuttuvaisuudessa, kärsimättömyydessä, ainainen arvoitus! Sinä, jota rakastan sieluni koko kiintymyksellä, jonka mukaan kehitän itseäni, miksi et näyttäydy? En sinulta polvillani pyydä, en nöyrästi rukoile, että sellaisena tai semmoisina näyttäytyisit, sellainen rukous olisi epäjumalanpalvelusta eikä se olisi sinulle otollinen. Minä manaan sinut taisteluun, miksi et näyttäydy? Vai onko maailmankaikkeuden rauhattomuus kadonnut, onko sinun arvoituksesi ratkaistu, niin että sinäkin olet syöksynyt iäisyyden mereen? Kauhea ajatus, niin on siis maailma ikäväänsä jähmettynyt! Kirottu sattuma, minä odotan sinua. En tahdo sinua periaatteilla lannistaa tai, niinkuin narrit sanovat, luonteenlujuudella, en, minä tahdon sinut runoilla. Tahdon olla runoilija toisille; näytä itsesi, minä runoilen sinut, minä syön oman runoni, ja se on oleva minun ravintoni. Vai enkö ole sinun arvoisesi? Samoin kuin bajadeeri tanssii jumalan kunniaksi, samoin olen minä vihkinyt itseni sinun palvelukseesi; nopsana, kepeästi puettuna, notkeana, aseettomana kieltäydyn kaikesta; minulla ei ole mitään, minä en mitään tahdo, minä en mitään rakasta, minulla ei ole mitään mitä menettää, mutta enkö ole sen kautta tullut sinulle otollisemmaksi, sinä, joka kaiketi jo kauan sitten olet kyllästynyt ihmisiltä riistämään sitä, mitä he rakastavat, kyllästynyt heidän pelokkaisiin huokauksiinsa. Yllätä minut, ole valmis, otelkaamme keskenämme kunniasta. Suo minun nähdä hänet, suo minulle mahdollisuus, joka näyttää mahdottomuudelta, suo minun nähdä hänet manalan varjojen joukossa; minä noudan hänet sieltä, anna hänen vihata, ylenkatsoa minua, olla kylmä minua kohtaan, rakastaa jotain toista, minä en pelkää. Mutta liikuta näitä vesiä, lopeta tämä hiljaisuus. Surkeasti menettelet tällä tavoin näännyttämällä minut nälkään, sinä, joka kuitenkin luulet olevasi minua voimakkaampi.

— — —

6. pnä toukokuuta

Kevät tekee tuloaan; luonto puhkeaa ja nuoret tytöt näyttäytyvät ulkosalla. Päällysviitat asetetaan syrjään, kaiketi siis myöskin minun vihreäni. Se siitä seuraa, että tekee tuttavuutta tytön kanssa kadulla eikä seuraelämässä, missä heti saa tietää hänen nimensä, kotiväkensä ja asuntonsa sekä onko hän kihloissa. Viimeksi mainittu tieto on sangen tärkeä kaikille varoville ja vakaville kosijoille, joiden mieleen ei milloinkaan juolahda rakastua kihlattuun tyttöön. Sellaisella passinkäyttäjällä olisi varmaan kuolettavan ikävä minun asemassani; hän olisi tykkänään mennyttä miestä, jos hänen ponnistuksensa tiedonhankinnassa onnistuisivat ja hän saisi tietää tytön olevan kihloissa. Minua ei tuo kuitenkaan suuresti huoleta. Kihlaus on vain koomillinen este. En pelkää koomillisia ehkä traagillisia esteitä; ainoat, joita pelkään, ovat ikäviä. Vielä en ole saanut mitään tietoja, vaikka en suinkaan ole jättänyt yhtään keinoa koettamatta ja vaikka monta kertaa olen kokenut totuuden runoilijan sanoissa:

nox et hiems longaeque viae, saevique dolores mollibus his castris, et labor omnis inest.

[Yö ja talvi, pitkät tiet ja kaikenlaiset vastukset on kestettävä tässä rauhallisessa sodassa. Suom. muist.]

Ehkä ei hän asukaan kaupungissa, ehkä hän onkin maalta, ehkä, ehkä, voin tulla raivoihini kaikista noista mahdollisuuksista, ja kuta enemmän raivoan, sitä useampia mahdollisuuksia. Pidän aina varalla pienen rahamäärän voidakseni milloin hyvänsä lähteä matkalle. Turhaan etsin häntä teatterista, konserteista, tanssiaisista, kävelypaikoista. Se ilahduttaa minua tavallaan; nuori tyttö, joka paljon ottaa osaa tuollaisiin huvituksiin, ei tavallisesti ole tavoittelun arvoinen; hänessä ei tavallisesti ole sitä alkuperäisyyttä, joka on minulle conditio sine qua non. On parempi löytää Preciosa mustalaisten joukosta kuin niistä turhista huveista, joissa nuoria tyttöjä kaupitellaan — kaikessa viattomuudessa, jumala paratkoon, kuka sanoo muuta.

— — —

12. pnä.

Niin lapseni, miksi ette jäänyt rauhallisesti seisomaan porttikäytävään? Ei ole mitään moitittavaa siinä että nuori tyttö menee portin suojaan pitämään sadetta. Niin teen minäkin, kun ei minulla ole sateensuojaa, toisinaan silloinkin kun minulla sellainen on, kuten esimerkiksi nyt. Sitä paitsi voisin luetella monta kunnianarvoista naista, jotka eivät ole epäilleet niin tehdä. Tulee pysytellä tyynenä, kääntää selkänsä katuun päin, silloin eivät ohikulkijat edes voi tietää, seisooko paikoillaan vai kulkeeko ylös rakennukseen. Sitä vastoin on varomatonta kätkeytyä portin taakse, kun se on puoliavoinna, varsinkin seurauksien tähden; sillä kuta paremmin on kätkössä, sitä vastenmielisempää on tulla yllätetyksi. Jos sitä vastoin on jo kätkeytynyt, on paras pysyä hiljaa alallaan uskoen itsensä hyvän haltiansa ja kaikkien enkelien suojelukseen; varsinkin on tärkeätä, ettei kurkista ulos — nähdäkseen onko sade lakannut. Jos nimittäin tahtoo tulla siitä vakuuttuneeksi, on paras astua varma askel ulos porttikäytävästä ja katsoa huolestuneesti taivasta kohti. Jos sen sijaan hiukan uteliaana, hiukan pelokkaana, hiukan epävarmana pistää päänsä esiin ja nopeasti vetää sen takaisin — niin ymmärtää jokainen lapsikin tuon liikkeen, sitä kutsutaan piilosillaoloksi. Ja minä, joka aina olen mukana leikissä, minä vetäytyisin takaisin, minä en vastaisi, jos minulta kysyttäisiin… Älkää luulko minulla olevan mitään loukkaavaa ajatusta teistä, se ei merkinnyt mitään, että pistitte päänne esiin, se oli viattomin asia maailmassa. Vastalahjaksi älkää tekään ajatelko mitään pahaa minusta, sitä ei hyvä nimeni ja maineeni sietäisi. Sitä paitsi olitte te se, joka leikin alkoi. En neuvoisi teitä koskaan tästä puhumaan kenellekään ihmiselle; teillä on vääryys puolellanne. Mitä muuta aioin tehdä kuin kuka hyvänsä hieno herra minun asemassani olisi tehnyt — tarjota teille sateensuojani — — — Minne hän katosi? Mainiota, hän kätkeytyi ovenvartijan oven taakse. — Miten rakastettava nuori tyttö, niin iloinen, niin tyytyväinen. — "Voitteko kenties antaa minulle tietoja siitä nuoresta naisesta, joka juuri vastikään pisti esiin päänsä tästä porttikäytävästä ja joka silminnähtävästi on sateensuojan puutteessa? Häntä minä etsin, minä ja sateensuojani." — Te hymyilette — sallitteko ehkä, että lähetän palvelijani sitä huomenna noutamaan tai käskettekö minun hankkia vaunut? — Ei mitään kiittämistä, tein ainoastaan velvollisuuteni. — Hän on iloisin tyttölapsi, minkä olen pitkään aikaan nähnyt, hänen katseensa on niin lapsellinen ja kuitenkin niin rohkea, hänen olentonsa on viehättävä, niin rehellinen ja samalla utelias. — Mene rauhaan lapseni, jollei olisi erästä vihreää päällysnuttua teidän nuttuanne lukuunottamatta, olisin kaiketi toivonut saavani tehdä lähempää tuttavuutta. — Hän ohjaa kulkunsa pitkin Suurta Kauppiaskatua. Kuinka hän olikin viaton, luottavainen, ei teeskentelyn jälkeäkään. Katso kuinka kevyesti hän kulkee, kuinka reippaasti hän heittelee niskojaan — tuo vihreä päällysnuttu kysyy todellakin itsensäkieltämistä.

— — —

15. pnä.

Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos! Suora ja ylpeä hän oli, salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin kuusi, kuin nuori vesa, ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy taivasta kohti, arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä, kokonaisuutena, jota ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa, sen lehvät tietävät kertoa mitä sen alla on tapahtunut, kuusella ei ole kruunua, ei tarinaa, se on arvoitus itselleen — sellainen oli hänkin. Hän oli kokonaan vaipunut omaan itseensä, hän kohosi ilmoille oman itsensä varassa, hänessä oli samaa levollista ylpeyttä kuin kuusen rohkeassa nousussa, niin kiinnikytketty maahan kuin se onkin. Hänen yllänsä lepäsi surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus, kaipaus, joka ei mitään ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä ainoastaan oman itsensä kautta, salaisuus — ja mitä ovat kaikkien valtiomiesten salaisuudet siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin se sana, joka sen selittää? Kuinka merkitsevää ja täsmällistä onkaan kieli tuossa sanassa: selittää; miten kaksinainen merkitys sillä onkaan, kuinka ihanana ja voimakkaana tuo kaksinaisuus tuntuukaan kaikissa niissä yhteyksissä, joissa tuota sanaa käytetään! Samoin kuin sielun rikkaus on arvoitus ennen kuin kielen siteet ovat lauenneet, samoin on nuori tyttö arvoitus. — Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos! Jos olisin saanut hänet nähdä talvisaikaan, olisi hän kaiketi silloin ollut pukeutuneena vihreään nuttuunsa, kenties pakkasessa väristen, ja ankara luonto olisi hänessä turmellut omaa kauneuttaan. Nyt sitä vastoin, mikä onni! Sain hänet nähdä ensi kerran vuoden ihanimpaan aikaan, keväällä puolenpäivän jälkeisessä valaistuksessa. Talvellahan on silläkin etunsa. Loistavasti valaistu tanssisali kelpaa kyllä juhlapukuisen nuoren tytön ympäristöksi; mutta toiselta puolen näyttäytyy hän siellä harvoin edukseen juuri sen tähden, että kaikki häntä siihen velvoittaa, velvoitus, joka vaikuttaa häiritsevästi, olipa sitten että hän sitä noudattaa tai tekee sille vastarintaa, toiselta puolen muistuttaa kaikki katoavaisuudesta ja turhuudesta ja saa aikaan levottomuuden, joka tekee nautinnon vähemmän virkistäväksi. On aikoja, jolloin en tahtoisi olla poissa tanssisaleista ja niiden kallisarvoisesta loistosta, kaukana niiden nuoruuden ja kauneuden rikkaasta yltäkylläisyydestä, niiden moninaisista leikeistä; mutta en silloin niinkään paljon nauti kuin hekumoin kaikenlaisilla mielikuvilla. Minua ei silloin kiinnitä mikään yksityinen kaunotar vaan kaikki yhdessä; ohitseni väikkyy unikuva, jossa kaikki nuo naisolennot muodostavat yhden kokonaisuuden ja kaikki heidän liikkeensä etsivät jotakin, etsivät lepoa kuvassa, jota todellisuudessa ei ole olemassa.

Se tapahtui tiellä Pohjois- ja Itäportin välillä. Kello oli noin puoli seitsemän. Päivä oli menettänyt loistonsa, ainoastaan muisto siitä säilyi lempeässä valossa, joka lepäsi maiseman yllä. Luonto hengitti vapaammin. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin. Sulkulaitoksen kauniit rakennukset kuvastuivat veteen, joka pitkin matkaa rannassa oli tummaa kuin metalli. Heikontuneet päivänsäteet valaisivat tietä ja rakennuksia toisella rannalla. Taivas oli kirkas ja puhdas, ainoastaan jokunen pilvenhattara liukui huomaamatta sen yli ja näkyi parhaiten kun katsoi alas veteen, jonka kirkasta otsaa pitkin se hävisi näkymättömiin. Ei yksikään lehti liikkunut. — Se oli hän. Minun silmäni eivät ole minua pettäneet, vaikkakin vihreä päällysnuttu on sen tehnyt. Huolimatta siitä että jo niin pitkät ajat olin tähän valmistunut en voinut tukahduttaa itsessäni eräänlaista levottomuutta, nousevaa ja laskevaa kuin leivon, joka läheisten seutujen yllä laulaen nousi ja laskeutui. Hän oli yksin. Kuinka hän oli puettu, sen olen taaskin unohtanut, ja kuitenkin on minulla nyt kuva hänestä. Hän oli yksin, vajonneena nähtävästi omiin ajatuksiinsa. Hän ei ajatellut, mutta ajatuksien hiljainen lepo kutoi kaipuun kuvan yli hänen sielunsa, selittämättömänä kuin nuoren tytön monet huokaukset. Hän oli ihanimmalla iällään. Nuori tyttö ei kehity samassa merkityksessä kuin poika, hän ei kasva, hän syntyy. Poika alkaa kehityksensä heti ja tarvitsee siihen paljon aikaa, nuori tyttö syntyy kauan ja syntyy täysinkehittyneenä. Siinä hänen sanomaton rikkautensa; samassa silmänräpäyksessä kun hän on syntynyt on hän täysinkehittynyt, mutta tuo syntymishetki tulee myöhään. Minerva ei ole ainoa, joka täysin valmiina syöksyy Juppiterin otsasta, Venus ei ole ainoa, joka kauneutensa koko loistossa sukeltaa aalloista esiin, sellainen on jokainen nuori tyttö, jonka naisellisuutta ei ns. kehitys ole päässyt turmelemaan. Hän ei herää asteittain vaan yhdellä kertaa, sen sijaan hän uneksii sitä kauemmin, jolleivät ihmiset ole kyllin ajattelemattomia häntä liian varhain havahduttaakseen. Mutta tuossa uneksimisessa on loppumaton rikkaus. — Hänen ajatuksensa, jotka askaroivat hänessä itsessään, suovat hänelle sanomattoman rauhan ja levon ilmeen. Siten on nuori tyttö rikas; ja se, joka tuon rikkauden käsittää, tulee itse rikkaaksi. Hän on rikas vaikkei hän tiedä mitään omistavansa; hän on rikas, hän on rikkaus itse. Hiljainen rauha lepäsi hänen yllänsä ja pieni surumielisyys. Hän oli silmälle kepeä kuin Psykhe, jota hyvät henget kantavat, vielä kepeämpi; sillä hän kantoi itse itseään. Kiistelkööt kirkon miehet madonnan taivaaseenastumisesta, minusta se ei tunnu luonnottomalta, sillä hän ei kuulunut enää maailmaan; mutta nuoren tytön keveys on käsittämätöntä, se saattaa painolain häpeään. — Hän ei huomannut mitään eikä sen tähden luullut itseäänkään huomattavan. Pysyin etäällä hänestä ja imin itseeni hänen kuvansa. Hän kulki hitaasti häiritsemättä kiireellä omaa rauhaansa ja luonnon lepoa. Järven rannalla istui poikanen ongella, tyttö pysähtyi katsomaan veden kalvoa ja sen leikkiviä aaltoja. Vaikka hän ei ollut kulkenut liian nopeasti, hän etsi kuitenkin viihdykettä; hän irrotti pienen liinan, joka oli haljakan alitse sidottu kaulan ympärille; keveä henkäys järveltä tuulahti povea vasten, joka oli valkea kuin lumi ja kuitenkin lämmin ja täysi. Poika ei näyttänyt pitävän siitä, että hänen pyydystänsä tarkastettiin, hän kääntyi ympäri jotensakin flegmaattisesti ja katseli tyttöä. Hän oli todellakin hullunkurisen näköinen enkä voi moittia tyttöä siitä, että hän hymyili pojalle. Kuinka nuorekkaasti hän hymyilikään; jos hän olisi ollut yksin poikasen seurassa, luulenpa ettei hän olisi pelännyt tapella tämän kanssa. Hänen silmänsä olivat suuret ja säteilevät; kun katsoi niihin, niissä oli himmeä loisto, joka antoi aavistaa niiden pohjattoman syvyyden. Niiden pohjaan oli mahdoton tunkeutua. Puhtaat ne olivat ja viattomat, lempeät ja levolliset, täynnä veitikkamaisuutta hänen hymyillessään. Hänen nenänsä oli hienosti kaareva; kun katsoin häntä sivulta, se näytti ikäänkuin vetäytyneen sisään otsan kohdalta ja näytti sen takia hiukan lyhemmältä ja pystymmältä. Hän kulki edelleen, minä seurasin mukana. Onneksi oli tiellä paljon kävelijöitä; puhellen milloin minkin vastaantulijan kanssa annoin hänen päästä hiukan edelleni saavuttaakseni hänet sitten jälleen ja sillä tavoin vapauttaen itseni kulkemasta hänen jäljessään yhtä hitaasti kuin hänkin. Hän kulki Itäistä porttia kohti. Toivoin saavani tarkastella häntä lähemmin tulematta itse huomatuksi. Kulmauksessa oli talo, jonka luona luulin sen onnistuvan. Tunsin perheen, joka siellä asui, ja saatoin siis käväistä sen luona. Riensin tytön ohitse reippaasti kuin en olisi vähimmässäkään määrässä kiinnittänyt huomiotani häneen. Pääsin koko joukon hänestä edelle, tervehdin perheen jäseniä oikealle ja vasemmalle sekä valtasin kohta sen ikkunan, joka oli tielle päin. Hän tuli, pidin häntä tarkasti silmällä samalla kun aloitin keskustelun teeseuran kanssa sisällä huoneessa. Hänen käyntinsä sai minut vakuuttumaan siitä, ettei hän ollut käynyt mitään varsinaista tanssikoulua, ja kuitenkin siinä oli ylpeyttä, luonnollista ryhdikkyyttä, mutta myöskin välinpitämättömyyttä itseään kohtaan. Sain nähdä hänet paremmin kuin oikeastaan saatoin odottaakaan. Ikkunasta en voinut nähdä pitkälle tietä pitkin; sen sijaan saatoin nähdä laiturille, joka johtaa järvelle, ja ihmeekseni sain uudelleen nähdä hänet siellä. Mieleeni juolahti, että hänellä kenties onkin koti maalla tai että perheellä on kesähuvila. Aloin jo katua että olin lähtenyt sisälle tuttavieni luo, sillä pelkäsin kadottavani hänet näkyvistäni, niin, se seikka että hän näyttäytyi minulle laiturin äärimmäisellä laidalla oli ikäänkuin merkki siitä että hän katoaisi minulta — kun äkkiä näin hänet ihan talon vieressä. Hän oli kulkenut talon ohi; nopeasti tempaan hattuni ja keppini, saadakseni jos mahdollista vielä monta kertaa kulkea hänen ohitsensa siksi kunnes keksin hänen asuntonsa — kun kiireissäni töykkään käsivarteen erästä naista, joka paraikaa tarjoilee teetä. Kuulen hirveän kirkaisun seisoessani siinä hattu ja keppi kädessä miettien yksin sitä että pääsisin matkaan. Jos mahdollista antaakseni asialle jonkin käänteen ja perustellakseni pakoretkeäni puhkean lausumaan paatoksella: kuin Kain tahdon pysyä poissa pakolaisena siltä paikalta, joka näki tämän teeveden vuotavan maahan. Mutta ikäänkuin kaikki olisivat liittyneet minua vastaan isäntä saa lystikkään päähänpiston; hän jatkaa minun pilaani ja vakuuttaa pyhästi, ettei hän salli minun poistua ennen kuin olen juonut kupillisen sekä tarjonnut naisille teetä sen asemesta, joka oli mennyt hukkaan, ja siten tehnyt kaiken jälleen hyväksi. Koska tunsin olevani vakuuttunut siitä, että isäntäni tulisi pitämään kohteliaisuutena tätä väkivaltaa saadakseen tahtonsa täytetyksi, en voinut muuta tehdä kuin jäädä. — Hän oli kadonnut. — — —

16. pnä.

Kuinka ihanaa olla rakastunut, kuinka hauskaa tietää olevansa rakastunut. Asemani on nyt toinen. Voin raivostua ajatellessani, että hän on toisen kerran minulta kadonnut, ja kuitenkin se ilahduttaa minua tavallaan. Se kuva, joka minulla on hänestä, väikkyy hänen varsinaisen olentonsa ja täydellisen ihannekuvan vaiheilla. Pidän tätä kuvaa silmieni edessä; juuri sen tähden että se on joko todellinen tai ainakin todellisuuden aiheuttama on sillä erikoinen viehätyksensä. En tunne ollenkaan rauhattomuutta, sillä hänen täytyy asua täällä kaupungissa, ja siinä on minulle toistaiseksi kylliksi. Tämä rauhallisuus on ensimmäinen ehto, jotta hänen kuvansa näyttäytyisi minulle täysin selkeänä. Kaikki on nautittava hitaasti. Ja miksi en minä olisi levollinen, kun voin pitää itseäni jumalain suosikkina, minä, jolle on suotu sanomaton onni vielä kerran rakastua. Se on jotain, jota ei mikään taito tai ahkeroiminen voisi saada aikaan, se on lahja. Mutta jos minun on onnistunut saada rakkaus syttymään, niin tahdonpa katsoa kuinka kauan se palaa. Minä hemmottelen tätä rakkautta enemmän kuin ensimmäistäni. Tilaisuus tulee kovin harvoin, niin että kun sellainen sattuu, pitää sitä todella käyttää hyväkseen; asian epätoivoisuus on juuri siinä, ettei ole vaikeata vietellä nuoria tyttöjä, mutta harvinainen onni on tavata sellainen, joka on viettelemisen arvoinen. — Rakkaudella on monta mysteeriä, ja ensimmäinen rakastuminen on myöskin mysteeri, joskin pienimpiä. Useimmat ihmiset syöksyvät sokeasti eteenpäin, menevät kihloihin tai tekevät muita tyhmyyksiä, ja kädenkäänteessä on kaikki ohi eivätkä he tiedä mitä he ovat voittaneet tai mitä menettäneet. Kaksi kertaa olen hänet nähnyt; se merkitsee että saan hänet pian nähdä useammin. Kun Joosef on selittänyt Faaraon unen, hän lisää: mutta se että näit saman unen kaksi kertaa, merkitsee että se pian toteutuu.

Olisi todella mieltäkiinnittävää edeltäpäin tarkkailla niitä voimia, jotka muodostavat elämän sisällön. Hän elää nyt hiljaisessa rauhassa, hän ei edes aavista minun olemassaoloani, vielä vähemmän mitä minun sisimmässäni tapahtuu, kaikkein vähimmän, miten varmasti minä näen hänen tulevaisuutensa. Minun sieluni vaatii yhä enemmän todellisuutta, se tulee kaipuussaan yhä voimakkaammaksi. Jollei nuori tyttö ensi näkemältä tee niin syvää vaikutusta, että hän herättää mielessä ihanteellisen kuvan, ei todellisuus yleensä ole juuri tavoiteltavan arvoinen; jos hän taas sen tekee, on vaikutus tavallisesti, kuinka paljon asianomainen liekin kokenut, häikäisevä. Häntä, joka ei ole varma kädestään, silmistään ja voitostaan, häntä neuvoisin aina uskaltautumaan hyökkäykseen tällä ensimmäisellä asteella, jolloin hänellä juuri sen tähden, että hänet on häikäisty, on yliluonnolliset voimat; sillä tuo olotila on omituinen sekoitus lähimmäisenrakkautta ja itsekkyyttä. Sen sijaan hän menettää yhden nautinnon; hän ei voi nauttia tilanteesta sen tähden että hänen ajatuksensa alituisesti askaroivat toisaalla. On vaikea tietää mikä menettelytapa on kaunein, mutta sen sijaan on helppo sanoa mikä on mieltäkiinnittävin. Kuitenkin on aina hyvä tulla ratkaisevaa askelta niin lähelle kuin suinkin. Siinä on minun mielestäni korkein nautinto, ja mistä toiset nauttivat sitä en puolestani tiedä. Pelkkä omistaminen on jotain vähäistä ja ne keinot, joita tavalliset rakastajat käyttävät, ovat yleensä perin kehnot; he eivät halveksi edes rahaa, vieraiden ihmisten vaikutusta, unijuomaa yms. Mutta mikä nautinto onkaan rakkaudessa, kun siinä ei ole heti miehen puolelta absoluuttista antautumista! Mutta siihen tarvitaan säännöllisesti henkevyyttä, ja sitä noilta rakastajilta yhtä säännöllisesti puuttuu.

— — —

19. pnä.

Cordelia siis on hänen nimensä, Cordelia! Se on kaunis nimi — tärkeä seikka sekin, sillä usein voi vaikuttaa kovin häiritsevästi, jos mitä hellimpien teonsanojen ohella täytyy mainita ruma nimi. Tunsin hänet jo kaukaa, hänen vasemmalla puolellaan kulki kaksi muuta tyttöä. Kävelytavastansa päättäen he olivat aikeissa pysähtyä. Seisoin kadunkulmassa ja tarkastelin ilmoituksia pitäen alati tuntematonta kaunotartani silmällä. Tytöt heittivät hyvästit toisilleen. Nuo kaksi tuntematonta olivat varmaan kulkeneet poispäin matkansa varsinaisesta määrästä, sillä he lähtivät kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Tuntematon kaunottareni ohjasi kulkunsa minun kadunkulmaani kohti. Kun hän oli kulkenut pari askelta, tuli toinen tytöistä juosten hänen jäljessään ja huusi niin kovasti että minä saatoin hyvin kuulla: Cordelia! Cordelia! Sen jälkeen tuli kolmaskin; he pistivät päänsä yhteen neuvotellen keskenään jostakin, jota kuullakseni turhaan koetin teroittaa korviani; sen jälkeen nauroivat he kaikki kolme ja kiiruhtivat hiukan nopeampaan nyt kaikki siihen suuntaan, johon nuo kaksi vastikään olivat kulkeneet. Minä seurasin heitä. He poikkesivat taloon, joka oli rannalla. Odottelin kauan, koska pidin todennäköisenä, että Cordelia pian tulisi yksinään takaisin. Niin ei kuitenkaan tapahtunut.

Cordelia! Se on todellakin erinomainen nimi, sama kuin Learin kolmannen tyttären, tuon kunnon immen, jonka sydän ei ollut hänen kielellään, jonka huulet olivat äänettömät, mutta sydän avara. Niin on myöskin minun Cordeliani laita. Hän on Learin tyttären kaltainen, siitä olen varma. Mutta toisessa merkityksessä on hänen sydämensä kuitenkin hänen huulillaan, ei sanojen muodossa, vaan sydämellisemmällä tavalla, suuteloina. Kuinka terveen täyteläiset olivatkaan hänen huulensa! Koskaan en ole nähnyt kauniimpia.

Että todella olen rakastunut, sen voin nähdä muun muassa siitä salaperäisyydestä, johon tämän asian verhoan. Kaikki rakkaus on salaperäistä, uskotonkin, jos sillä on tarpeellinen esteettinen momenttinsa. En ole koskaan kaivannut uskottuja enkä halunnut tehdä tunnetuiksi seikkailujani. Sen tähden minua melkein ilahduttaa, etten saanut tietää hänen asuntoaan vaan ainoastaan paikan, jonne hän usein menee. Ehkä olen siten tullut päämaaliani lähemmäs. Herättämättä hänen huomiotaan voin tehdä havaintojani, ja tunnetun lähtökohtani ansiosta voin varmaan helposti hankkia itselleni kutsun hänen kotiinsa. Jos se sitä vastoin näyttäisi vaikealta — eh bien! niin otan sen vastuksen mielelläni voittaakseni; kaikki mitä teen, teen com amore, ja sen tähden rakastankin con amore.

— — —

20 pnä.

Tänään olen hankkinut tietoja siitä talosta, johon hän katosi. Siellä asuu eräs leskirouva kolmen kunnon tyttärensä kanssa. Tietoja voin heiltä saada ylenmäärin, ts. mikäli heillä niitä on. Vaikeinta on ymmärtää heidän kolmiäänistä puhettaan, sillä he puhuvat kaikki yhtaikaa toistensa suuhun. Tyttöni nimi on Cordelia Wahl ja on hän laivaston kapteenin tytär. Hänen isänsä on kuollut joitakin vuosia sitten, niin myös hänen äitinsä. Isä oli kova ja ankara mies. Cordelia asuu nyt tätinsä luona, jonka sanotaan tulevan veljeensä, mutta muutoin olevan sangen kunnioitettava nainen. Hyvä niin, mutta muutoin eivät sisarukset tiedä mitään Cordelian kodista; he eivät käy siellä koskaan, mutta Cordelia on usein heidän luonansa. Hän käy yhdessä kahden kadulla näkemäni tytön kanssa kuninkaallista keittokoulua. Hän tulee sen tähden heidän luoksensa mieluimmiten varhain jälkeen puolenpäivän, toisinaan myöskin aamupäivällä, iltaisin ei milloinkaan. Hän oleskelee enimmäkseen kotona.

Tämän kaiken olen saanut tietää, mutta mitään siltaa en näe, jota myöten voisin päästä Cordelian perheeseen.

Hänellä on siis käsitys kärsimyksistä, elämän varjopuolesta. Kuka olisi sitä hänestä uskonut? Nuo katkerat muistot kuulunevat kuitenkin kauan sitten menneeseen aikaan, hän on ne kokenut niitä oikein tuntematta. Se on sangen hyvä, hänen naisellisuutensa on siten pelastunut, hän ei ole päässyt turmeltumaan. Toiselta puolen voi sillä olla merkityksensä hänen kasvattamisessaan, kun vain osaa oikein loihtia esiin nuo katkerat muistot. Kaikki tuollainen kasvattaa tavallisesti ylpeyttä, jollei se kokonaan muserra, ja musertuneeksi ei häntä suinkaan voi sanoa.

— — —

21. pnä.

Hän asuu Voldenin varrella. Paikallissuhteet eivät ole parhaita; ei yhtään naapuria, jonka kanssa voisi tehdä tuttavuutta, ei mitään yleisiä paikkoja, joilta voisi rauhassa tehdä havaintoja. Volden itse ei ole juuri mikään sopiva paikka, siellä on kaikkien nähtävänä. Jos kulkee kadulla, ei voi kulkea aivan Voldenin laitaa, sillä siellä ei kenenkään ole tapana kävellä, ja siellä herättäisi liian suurta huomiota; jos taasen kulkee aivan talon läheltä, ei voi mitään nähdä. Talo on kadunkulmauksessa. Pihalle antavat ikkunat voi myöskin nähdä kadulta, koska talolla ei ole mitään naapurirakennusta. Sieltäpäin on luultavasti hänen makuukammionsa löydettävissä.

— — —

22. pnä.

Tänään näin hänet ensi kerran rouva Jansenin luona. Minut esiteltiin hänelle. Hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen suurempaa huomiota eikä panevan minua erikoisesti merkille. Koetin pysyä niin huomaamattomana kuin mahdollista voidakseni paremmin tehdä havaintoja. Hän viipyi siellä ainoastaan hetkisen, hän oli tullut noutamaan neitejä kuninkaalliseen keittokouluun. Siksi aikaa kun Jansenin neidit pukivat ylleen päällysvaatteensa, jäimme kahdenkesken huoneeseen, ja kylmästi, melkein välinpitämättömän huolettomasti heitin hänelle pari sanaa, joihin hän ansaitsemattoman kohteliaasti vastasi. He poistuivat. Olisin voinut tarjoutua heitä saattamaan; se olisi kuitenkin ollut liikanaista kohteliaisuutta, ja olen vakuuttunut siitä, että se ei ole oikea tapa hänen valloittamisekseen. — Sen sijaan pidin parempana heti hänen lähdettyään myöskin poistua, mutta paljon nopeammin kuin he ja toisia teitä, kuitenkin ohjaten kulkuni kuninkaallista keittokoulua kohti siten, että juuri kun he olivat kääntymässä Kuninkaankadulle, minä kuljin äkkiä heidän sivuitsensa tervehtimättä ja lausumatta ainoatakaan sanaa heidän suureksi ihmeekseen.

— — —

23. pnä.

Minun on välttämättä jotenkin päästävä Cordelian kotiin. Siinä suhteessa olen, kuten sotilaskielessä sanotaan, valmis. Kuitenkin näyttää siitä kehittyvän sekä lavea että vastuksellinen juttu. En ole milloinkaan tavannut perhettä, joka olisi elänyt niin eristettynä. Heitä on ainoastaan kaksi henkeä, Cordelia ja hänen tätinsä. Ei yhtään veljeä, ei ainoatakaan serkkua, ei mitään köydenpäätä mihin tarttua, ei edes kaukaisinta sukulaista, joka voisi tarjota minulle käsivartensa. Kuljen aina toinen käsivarsi vapaana; en tahtoisi mistään hinnasta näinä aikoina kulkea ystävä kummassakin käsivarressa, minun käsivarteni on iskuhaka, joka minulla aina täytyy olla käytettävänä kaikkien mahdollisuuksien varalta. Jospa jostakin kaukaisuudesta ilmestyisi eteeni sukulainen tai ystävä, joka tahtoisi hiukan avustaa suunnitelmani toimeenpanossa. Muutoin on väärin, että perhe elää noin eristettynä; tyttöparalta riistetään siten tilaisuus oppia tuntemaan maailmaa, puhumattakaan kaikista muista vahingollisista seurauksista, joita tuollaisella eristymisellä voi olla. Se kostaa aina itsensä. Kuten esim. tyttöä kosittaessa. Tuollainen yksikseenolo suojaa tosin tyttöä pikkuvarkailta. Perheessä, jossa paljon seurustellaan, tilaisuus tekee varkaan. Se ei kuitenkaan suuria merkitse, sillä tuollaisilla tytöillä ei ole paljon varastamista; kun he ovat täyttäneet kuusitoista vuotta, on heidän sydämensä jo täyteen tuhrittu nimiä; enkä minä milloinkaan halua kirjoittaa nimeäni sinne, jonne monet muut jo ovat piirtäneet omansa, ei milloinkaan juolahda mieleeni kirjoittaa nimeäni ikkunalasiin, kapakkaan, Frederiksbergin puistopuuhun tai penkkiin.

— — —

27. pnä.

Kuta enemmän häntä katselen, sitä varmemmaksi tulen siitä, että hän on hyvin yksinäinen. Sellainen ei miehen pidä olla, ei edes nuorukaisen; hänen kehityksensä perustuu oleellisessa määrässä huomiontekoihin ja sen tähden hänen pitää elää suhteissa muihin ihmisiin. Nuori tyttö taas ei saa olla intresantti, sillä se sisältää huolenpitoa omasta itsestään samalla tavalla kuin kaikki mikä taiteessa on intresanttia antaa meille taiteilijan itsensä. Nuori tyttö, joka haluaa miellyttää olemalla intresantti, miellyttää enimmän itseään. Näin voi esteettisesti ajatellen sanoa kaikenlaisesta keimailusta. Toisin on laita sen, oleellisesti kaikesta teeskentelystä eroavan keimailun, joka on luonnon omien lakien alainen, kuten naisellinen kainous; se on ihaninta keimailua. Intresantin tytön onnistuu ehkä usein miellyttää miestä; mutta samoin kuin hän itse on luopunut naisellisuudestaan, samoin ovat tavallisesti ne miehet, jotka häneen mieltyvät, sangen epämiehekkäitä. Mieltäkiinnittäväksi tulee nuori tyttö oikeastaan vasta suhteessaan miehiin. Nainen on heikompaa sukupuolta, ja kuitenkin hänen on paljon suuremmassa määrin kuin miehen seistävä yksin nuoruudessa; hän voi olla itselleen kyllin, vaikkakin se, minkä perusteella hän sitä on, on illuusio; siinä ovat ne myötäjäiset, joilla luonto on varustanut jokaisen nuoren tytön kuin kuninkaantyttären. Mutta juuri tuo lepo illuusiossa tekee hänet yksinäiseksi. Olen usein mietiskellyt, mistä voi johtua, ettei mikään ole nuorelle tytölle niin turmiollista kuin liika seurustelu toisten nuorten tyttöjen kanssa. Se johtuu varmaankin siitä, että tuollainen seurustelu ei ole oikeastaan sitä eikä tätä; se hävittää illuusion mutta ei selvitä sitä. Naisen syvällisin elämäntarkoitus on olla seuraksi miehelle, mutta seurustelemalla oman sukupuolensa kanssa hän voi helposti alkaa mietiskellä tätä seikkaa ja silloin hänestä tulee pikemminkin seuranainen kuin seura. Itse kieli on tässä suhteessa hyvin merkitsevä; miestä kutsutaan herraksi, mutta naista ei sanota palvelijaksi, häntä sanotaan yksinkertaisesti miehen iloksi. Jos kuvittelen nuoren tytön ihannetta, kuvittelen häntä aina yksinäiseksi ja ennen kaikkea sellaiseksi, jolla ei ole ystävättäriä. Totta on kyllä, että sulottaria oli kolme; mutta siitä huolimatta ei varmaankaan kenenkään päähän ole juolahtanut esittää heitä keskenään keskustelemassa: heidän äänetön kolminaisuutensa muodostaa kauniin naisellisen yhteyden. Tässä suhteessa melkein pitäisin neitsytkammioita suositeltavina, jollei sellainen pakko tuntuisi liian raskaalta. Joka tapauksessa on hyvä, että nuorelle tytölle jätetään hänen vapautensa, mutta myöskin, ettei tilaisuutta tämän vapauden väärinkäyttämiseen erikoisesti osoiteta. Siten hän tulee kauniiksi tulematta intresantiksi. Nuorelle tytölle, joka seurustelee paljon toisten nuorten tyttöjen kanssa, annetaan turhaan neitsythuntu tai morsiushuntu; ja kuitenkin haluaa jokainen nuori mies, jolla on kyllin esteettistä tajua, että sanan syvällisemmässä ja varsinaisessa merkityksessä viaton tyttö astuu hunnutettuna hänen rinnalleen, olipa sitten ettei ole tapana käyttää varsinaista morsiushuntua.

Hänet on ankarasti kasvatettu; kunnioitan siitä hänen vanhempiaan, jotka jo makaavat haudoissaan. Hän ei ole oppinut tuntemaan maailman iloja, eikä hänessä ole sen tähden niiden tuottamaa kyllästystä. Hän elää hyvin eristettynä, voisin langeta tädin kaulaan häntä siitä kiittäen. Hän on ylpeä, hän halveksii sitä, josta toiset nuoret tytöt iloitsevat — niin pitääkin olla. Kaikenkaltaiset korut eivät miellytä häntä samassa määrässä kuin toisia nuoria tyttöjä; hän on hiukan väittelynhaluinen, mutta se on välttämätöntä nuorelle tytölle, joka on niin haaveellinen kuin hän. Jos hän joutuisi vääriin käsiin, voisi hänestä tulla jotain hyvin epänaisellista, juuri sen tähden että hänessä on niin paljon naisellisuutta.

— — —

30. pnä.

Kaikkialla käyvät tiemme ristiin. Tänään olen tavannut hänet kolme kertaa. Tunnen hänen vähäisimmätkin retkensä, tiedän milloin ja missä hänet voin kohdata, mutta en aina käytä tätä tietoani tavatakseni hänet; päinvastoin annan monen hyvän tilaisuuden mennä ohitseni. Kohtaus, joka usein on maksanut minulle monen tunnin odotuksen, tuhlataan hukkaan kuin olisi se vähäpätöisin asia maailmassa, minä en häntä kohtaa, minä vain kaukaa sivuan hänen kiertorataansa. Jos tiedän hänen aikovan rouva Jansenin luo, en mielelläni kohtaa häntä, jollei se ole välttämätöntä jotakin erityistä havainnontekoa varten; käyn mieluummin rouva Jansenin luona hiukan varhemmin, niin että jos mahdollista kohtaan hänet lähtiessäni ovessa tai käytävässä, jolloin välinpitämättömänä astun hänen ohitsensa. Siinä ensimmäinen verkkoni, johon hänet kiedon. Kadulla en häntä pysähdytä, ja jos häntä tervehdin, en astu häntä lähemmäs vaan esitän tervehdykseni kauempaa. Hän huomaa kyllä, että uusi taivaankappale on ilmestynyt hänen näköpiiriinsä ihmeellisesti kulullaan häiriten hänen vaellustaan; mutta sitä lakia, joka säätää tämän taivaankappaleen liikkeen, hän ei aavista, vaan katsoo pikemmin oikealle ja vasemmalle keksiäkseen sen pisteen, johon tuo liike tähtää. Että se on juuri hän itse, siitä hän tietää yhtä vähän kuin omasta antipodistaan toisella puolen maapalloa. Hänen käy kuten yleensä kaikkien, joiden kanssa joudun tekemisiin; he luulevat minulla olevan tavattomasti tehtäviä, minä kun olen alinomaa liikkeessä ja voin sen tähden sanoa kuin Figaro: yks, kaks, kolme, neljä juonta yhtaikaa, se on minun mieleistäni. Ensin minun täytyy tuntea hänet ja koko hänen henkinen olemuksensa, sitten vasta voin käydä hyökkäykseen. Useimmat nauttivat nuoresta tytöstä kuin samppanjasta, yhdessä kuohuvassa hetkessä; ah niin, onhan se kaunista ja moneen nuoreen tyttöön nähden se on korkeinta, mihin naisen voi saada. Mutta tässä on tarjolla enemmän. Jos ihastuksen esine on liian hauras kestääkseen peittelemätöntä kirkkautta, no hyvä, silloin nauttii hänestä sellaisenaan; mutta Cordelia sen kyllä kestää. Mitä enemmän hellyyttä saa liittymään rakkauteen, sitä mieltäkiinnittävämpää. Silmänräpäyksen hekkuma on, jollei ulkonaisessa niin sisäisessä merkityksessä, väkivaltaisuutta, ja sen nautinto on vain kuvittelua samoinkuin varastetun suutelon, jossa ei ole mitään sielunarvoa. Ei, kun nuoren tytön voi saada siihen, että hänen ainoa pyrkimyksensä on antautua, että hän siinä tuntee olevan ainoan onnensa, että hän melkein polvillaan pyytää saada antaa kaikkensa altiiksi ja kuitenkin on vapaa — silloin vasta on todellinen nautinto tarjolla. Mutta sitä varten täytyy aina vaikuttaa henkisesti.

Cordelia! Se on ihana nimi. Istun kotosalla ja opettelen puhumaan kuin papukaija, hokien: Cordelia, Cordelia, Cordeliani, minun Cordeliani. En voi olla hymyilemättä ajatellessani millä tavalla kerran ratkaisevana hetkenä olen lausuva nuo sanat. On aina hyvä tehdä esitutkimuksia ja valmistua kaikkeen edeltäpäin. Ei ole ihme, että runoilijoilla aina on tapana kuvata ensimmäistä sinuksikutsumisen silmänräpäystä, tuota ihanaa hetkeä, jolloin rakastavat eivät ylenmääräisellä liekkumalla (vaikkakin on monta, jotka eivät koskaan pääse sen pitemmälle) vaan astumalla alas rakkauden mereen luopuvat entisestä ihmisestään ja noustuaan tästä kasteesta ensikerran kohtelevat toisiaan kuin vanhat tuttavat, vaikka heidän tuttavuutensa on vasta hetken ikäinen. Nuorelle tytölle on tämä silmänräpäys aina kaikista ihanin, ja sen miehen joka haluaa tilanteesta oikein nauttia, tulee aina olla korkeammalla asteella niin ettei hän ole ainoastaan uudestikastaja vaan myöskin todellinen pappi. Vähäinen määrä ironiaa tekee tätä silmänräpäystä seuraavan hetken mitä mieltäkiinnittävimmäksi, se on henkistä alastomaksi riisuutumista. Tulee olla kyllin runollinen, ettei vain turmele tapahtumaa, ja kuitenkin on veitikan aina oltava lymyssä.

— — —

2. pnä kesäkuuta

Hän on ylpeä, sen olen nähnyt aikoja sitten. Kun hän istuu Jansenin neitien seurassa, hän puhuu hyvin vähän, heidän pakinansa häntä nähtävästi kiusaa — hänen erityinen hymyilytapansa viittaa siihen. Tuolle hymyilylle minä rakennan. — Toisinaan voi hän taasen heittäytyä poikamaisen hurjapäiseksi, Jansenilaisten suureksi hämmästykseksi. Selittämätöntä ei tuo ole minulle, joka tunnen hänen lapsuutensa. Hänellä oli vain yksi veli, joka oli häntä vuotta vanhempi. Hän tuntee ainoastaan isänsä ja veljensä, hän on ollut todistajana vakavissa kohtauksissa — kaikki tuollainen vieroittaa tavanmukaisesta lörpöttelystä. Hänen isänsä ja äitinsä yhdyselämä ei ole ollut onnellinen; se mikä tavoiteltavana kangastaa muille nuorille tytöille, ei houkuttele häntä. Voi olla mahdollista, ettei hän tarkoin tiedä mitä nuori tyttö oikeastaan on. Kenties hän toisinaan toivoo, ettei hän olisikaan tyttö vaan mies.

Hänellä on mielikuvitusta, sielua, intohimoa, lyhyesti sanoen, kaikki tarvittavat alkuosat, vaikkakaan eivät subjektiivisesti reflektoituina. Tänään eräs sattuma sai minut siitä vakuuttuneeksi. Jansenin neideiltä olen kuullut, ettei hänen ole tapana soittaa, se kun sotii tädin periaatteita vastaan. Olen sitä aina valittanut, sillä musiikki on aina hyvä keskustelukieli nuoren tytön kanssa, kun toinen on vain kyllin varovainen ollakseen esiintymättä tuntijana. Tänään tulin rouva Jansenin luo, koputtamatta, olin jo puoleksi avannut oven — röyhkeys, joka usein on ollut minulle suureksi hyödyksi ja jota, kun se näyttää tarpeelliselta, koetan peittää sillä järjettömyydellä, että koputan avoimeen oveen — kun näin hänen istuvan yksin huoneessa fortepianon ääressä. Näytti siltä kuin hän olisi soittanut varkain — se oli pieni ruotsalainen laulu — hän ei soittanut hyvin, hän tuli kärsimättömäksi, mutta sitten puhkesivat taas lempeämmät sävelet esiin. Suljin oven ja jäin ulkopuolelle seuraamaan hänen mielialojensa vaihtelua. Hänen soitossaan oli paikoin intohimoa, joka toi mieleen sadun neitsyt Mettelilen, joka soitti kultaharppua niin että maito suihkusi hänen rinnastaan. — Hänen esityksensä oli samalla kertaa surunvoittoinen ja intohimoinen. — Olisin voinut syöksyä sisään tavoittelemaan tätä hetkeä, mutta se olisi ollut hulluutta. — Muisto ei ole ainoastaan säilytyskeino, se on myöskin kartuttamiskeino; se mikä säilyy muistossa kasvaa kaksinkertaiseksi. — Usein tapaa kirjojen välistä, varsinkin virsikirjojen, pienen kukan — joku ihana hetki on antanut aiheen sen kätkemiseen, muisto siitä on kuitenkin vielä ihanampi. — Hän ei nähtävästi tahdo muitten tietävän, että hän soittaa, taikka soittaneeko hän ehkä vain tuon pienen ruotsalaisen laulun — kenties sillä on häneen nähden aivan erikoinen viehätyksensä? Tuota en tiedä, ja sen tähden tämä sattuma on minulle erittäin tärkeä. Kun kerran olen puhuva tuttavallisemmin hänen kanssaan, johdan hänet salaa tähän asiaan ja annan hänen syöksyä tähän salaloukkuun.

— — —

3. pnä kesäkuuta.

Vielä en voi sopia itseni kanssa, kuinka hänet on käsitettävä; pysyn sen tähden hiljaa ja huomaamattomana kuin sotilas etulinjassa, laskeutuneena maahan ja kuunnellen lähestyvän vihollisen kaukaista ääntä. En ole oikeastaan hänen silmissään olemassa, en sen tähden, että suhde olisi negatiivinen vaan sen tähden, ettei mitään suhdetta vielä ole meidän välillämme. Vielä en ole uskaltanut tehdä mitään koetta. — Nähdä tyttö ja rakastua häneen, se käy samanaikaisesti, selittävät romaanit — niin, se olisi kyllä totta, jollei rakkaudella olisi mitään dialektiikkaa; mutta mitä muutoin saakaan rakkaudesta tietää romaaneista? Pelkkiä valheita, sivun täytteiksi keksittyjä.

Kun nyt niiden tiedustelujen jälkeen, joita olen suorittanut, muistelen sitä vaikutusta, jonka hänen ensimmäinen näkemisensä minuun teki, niin huomaan alkuperäisen käsitykseni hänestä kylläkin muuttuneen, mutta sekä hänelle että minulle edulliseen suuntaan. Eihän nuori tyttö, joka noin kuljeskelee ypöyksin ja joka tuolla tavoin vajoaa omaan itseensä, ole aivan jokapäiväinen ilmiö. Olen arvostellut häntä ankaran kritiikkini mukaan ja huomannut hänet viehättäväksi. Mutta viehättävyys on vain hetken asia, hetken, joka katoaa kuin eilinen päivä. En ollut kuvitellut häntä siihen ympäristöön kuuluvana, jossa hän todella elää, kaikkein vähimmin niin perehtyneeksi elämän myrskyihin.

Mielelläni tahtoisin tietää kuinka on hänen tunne-elämänsä laita. Rakastunut ei hän varmaankaan koskaan ole ollut, sillä hänen sielunsa on kovin vapaasti liikehtivä, kaikkein vähimmin hän kuuluu noihin teoreettisesti kokeneisiin neitosiin, jotka jo ennakolta kuvittelevat itsensä rakastetun miehen käsivarsille. Hänen elämänkokemuksensa eivät juuri ole olleet omiaan saattamaan häntä epätietoisuuteen unen ja todellisuuden keskenäisestä suhteesta. Ihanteen jumalainen ambrosia ravitsee vielä hänen sieluansa. Mutta se ihanne, joka hänelle kangastaa, on tuskin paimenetar, romaanisankaritar, rakastajatar, se on Jeanne d'Arc tai jokin sellainen.

Kysymyksenalaiseksi jää yhä, onko hänen naisellisuutensa niin voimakasta, että sen voi antaa tulla tietoiseksi itsestään, vai onko se nautittava vain kauneutena ja naisellisena sulona; kysymys on, uskaltaako jännittää jousta kireämmälle. On jo suuri asia löytää puhdasta, välitöntä naisellisuutta, mutta jos uskaltaa tehdä kokeen, on mahdollisuus vielä mieltäkiinnittävämpään nautintoon tarjolla. Siinä tapauksessa on parasta hankkia tytölle jokapäiväinen kosiskelija. On vain luulottelua, että sellainen muka voisi vahingoittaa nuorta tyttöä. — Niin, jos tyttö on hyvin hieno ja hellätuntoinen vesa, jonka elämässä on ainoastaan yksi loistokohta, viehättävyys, silloin on parasta, ettei hän koskaan ole kuullut rakkautta mainittavan, mutta jollei niin ole laita, niin sitä parempi, enkä siinä tapauksessa koskaan arkailisi toimittaa kosiskelijaa hänen kimppuunsa, jollei hänellä sellaista ole. Tämä kosija älköön muuten olko mikään irvikuva, sillä siten ei mitään voiteta; hänen täytyy olla varsin kunnioitettava nuori mies, jos mahdollista myöskin rakastettava, mutta kuitenkin liian vähäpätöinen tytön intohimolle. Hän halveksii tuollaista miestä, hän ikävystyy rakkauteen, hän epäilee oman tunteensa olemassaoloa tuntiessaan oman kutsumuksensa ja nähdessään mitä todellisuus tarjoaa; kun rakkaus kerran on niin mitätöntä ei siitä ole paljon väliä. Hän tulee ylpeäksi rakkaudessaan; tuo ylpeys tekee hänet intresantiksi, se kirkastaa hänen olentonsa korkeammalla loistolla; samalla hän on myöskin lähempänä lankeemustaan. Kaikki tuollainen on omiaan tekemään hänet aina yhä mielenkiintoisemmaksi. Toistaiseksi on varminta tutkia hänen ympäristöään, löytyisikö sieltä tuollainen kosija. Hänen kotonaan ei sellaisella voisi olla sopivaa tilaisuutta, mutta tyttöhän käy vieraissakin ja siellähän sellaisen aina voisi tavata. On aina arveluttavaa hankkia itse tuollainen nuori mies, ennen kuin on ottanut asiasta selvän; kaksi vähäpätöistä kosiskelijaa voisi vaikuttaa vertailun tähden vahingollisesti tyttöön. Sen tähden minun on nyt katsottava, eikö joku kosiskelija ehkä istuskele lymyssä uskaltamatta hyökätä perheeseen, kananvaras, joka ei näe mitään tilaisuutta hiipiä sisään noin luostarimaiseen taloon.

Strategiseksi periaatteeksi, laiksi tällä sotaretkellä, jää se, että joutuu tytön kanssa aina tekemisiin mielenkiintoisissa tilanteissa. Mieltäkiinnittävät kohtaukset muodostavat siten sen alueen, jolla sotaa käydään, ja kaikki mahdollisuudet sellaisiin on siis tarkoin käytettävä. Jollen pahoin erehdy, onkin koko hänen henkinen rakenteensa sellainen, että se mitä minä vaadin on samaa kuin se mitä hän antaa, niin, vieläpä samaa mitä hän itse ikävöi. Tärkeätä on juuri saada keinotelluksi itselleen tieto siitä, mitä tyttö voi antaa ja mitä hän itse puolestaan vaatii. Minun rakkausseikkailuillani on aina sen tähden suuri merkitys minulle itselleni, ne muodostavat tärkeän elämänarvon, kehitysjakson, jonka laadun tarkoin tunnen, vieläpä saan monesta oppimastani taidosta niitä kiittää. Opin tanssimaan ensimmäisen tytön takia, jota rakastin, ja ranskaa opettelin puhumaan pienen tanssijattaren vuoksi. Silloin menettelin kuin hölmöt ja tulin petetyksi. Nyt menettelen kavalammin. Ehkä Cordelia on jo ammentanut tyhjiin yhden puolen olentonsa mielenkiinnosta, hänen eristetty elämänsä tuntuu sitä osoittavan. On sen tähden löydettävä toinen puoli, joka ensi katsannolta ei tunnu hänestä kiinnostavalta, mutta joka tulee hänelle siksi juuri sen tähden, että hän ensin sitä kammoaa. Tarkoitustani varten en valitse runollista tietä vaan proosallisen. Siten on päästy alkuun. Ensin neutralisoidaan hänen naisellisuutensa proosallisella järkeilyllä ja ivalla, ei suoraan vaan välillisesti, absoluuttisen suvuttomuuden avulla: hengen avulla. Hän melkein kadottaa tuossa tilassa kaiken naisellisuutensa, mutta kauan ei hän kestä yksin, hän heittäytyy minun syliini, ei kuin rakastajan syliin, ei, vielä aivan neutraalisesti — mutta silloin herää hänen naisellisuutensa, sen voi kiihottaa korkeimpaan kimmoisuuteensa, hän voittaa kaikki esteet, jotka hänen eteensä asetetaan, hänen naisellisuutensa saavuttaa melkein yliluonnollisen korkeuden, hän kuuluu minulle kaikkinielevällä intohimolla.

— — —

5. pnä.

Kauas ei minun tarvitse mennä. Hänellä on tapana käydä tukkukauppias Baxterin talossa. Siellä en ole tavannut ainoastaan häntä vaan myöskin erään miehen, joka on varsin sovelias tarkoituksiini. Edvard, tukkukauppiaan poika, on korviaan myöten rakastunut Cordeliaan, sen huomaa jo puolella silmällä katsoessaan. Isänsä liikkeessä, konttorissa, on hän mukava nuori mies, varsin miellyttävä, jonkun verran ujo tosin, mutta viimeksi mainitun ominaisuuden en luule vahingoittavan häntä tytön silmissä.

Edvard parka! Hän ei vain tiedä kuinka hänen on meneteltävä rakkaudessaan. Kun hän tietää tytön tulevan illalla heille, hän pukeutuu yksinomaan tämän tähden, ottaa uuden mustan puvun yllensä, pistää uudet kalvosimet käteensä yksinomaan tytön tähden ja tekee siten melkein naurettavan vaikutuksen arkipukuisten vieraiden keskellä. Hänen ujoutensa on melkein uskomaton. Jos se olisi vain naamio, olisi Edvard minulle vaarallinen kilpailija. Kuinka usein olenkaan käyttänyt ujoutta aseenani vietellessäni jotain pientä neitosta. Yleensä puhuvat nuoret tytöt ylenkatseellisesti ujoista miehistä ja kuitenkin pitävät salaa heistä. Vähäinen ujous mairittelee tyttöjen turhamaisuutta. Tyttö tuntee ylemmyytensä — siinä pienet käsirahat. Mutta kun siten on tuudittanut tyttösen uneen, sopii näyttää hänelle jolloinkin, kun hän luulee miehen menehtyvän ujoudesta, että on siitä kyllin kaukana voidakseen varsin hyvin seistä omin jaloin. Ujoutensa takia mies kadottaa miehisen merkityksensä, ja se on sen tähden suhteellisen hyvä keino sukupuolisen eroavaisuuden tyhjäksi tekemiseen. Tytöt tulevat, huomatessaan ujouden olleen vain naamion, noloiksi, ja sydämessään punastuen he tuntevat varsin hyvin, että tavallaan ovat astuneet heille määrätyn rajan yli. Heidät valtaa sama tuntemus kuin silloin kun he liian kauan ovat kohdelleet nuorta poikaa kuin lasta.

— — —

7. pnä.

Niin olemme ystäviä, Edvard ja minä; todellinen ystävyys, ihana suhde on meidän välillämme, sellainen kuin muinaisen Kreikan kauneimpina päivinä. Tulimme kohta toistemme uskotuiksi, kun minä, tehtyäni hänelle monenmoisia huomautuksia Cordeliasta, sain hänet tunnustamaan salaisuutensa. Se on niin hyvin ymmärrettävissä, pienten salaisuuksien ohella voi suurikin päästä pujahtamaan. Poika poloinen, hän on jo kauan huokaillut. Hän pukeutuu juhlatamineisiin joka kerta kun tyttö tulee heille, saattaa hänet iltasella kotiin ja hänen sydämensä jyskyttää tytön käsivarren nojatessa hänen omaansa. He kävelevät kotiin tähtiä tähystellen, hän soittaa ovikelloa, tyttö katoaa, Edvard jää epätoivoonsa — mutta toivoo parempaa seuraavalta kerralta. Hänellä ei ole ollut vielä rohkeutta astua tytön kotioven kynnyksen yli, hänellä, jolla siihen on niin mainio tilaisuus. Vaikka on vaikeata olla kaikessa hiljaisuudessa nauramatta Edvardille, tuossa lapsellisuudessa on mielestäni kuitenkin jotain kaunista. Siitä huolimatta että muutoin kuvittelen tuntevani kaikki eroottisen elämän muodot, en ole kuitenkaan koskaan itsessäni huomannut tuota tilaa, tuota rakastumisen pelkoa ja vavistusta, en tuossa määrässä, että se olisi riistänyt minulta järkevän toimintakyvyn — muutoin tunnen sen kyllä, mutta minussa se on senlaatuista, että se pikemminkin tekee minut voimakkaammaksi. Ehkä joku tähän sanoo, etten koskaan ole ollut oikein rakastunut. Hyvin mahdollista. Olen antanut Edvardille rohkeutta, olen pyytänyt häntä luottamaan ystävyyteeni. Huomenna on hän ottava ratkaisevan askeleen, hän on päättänyt lähteä persoonallisesti tytön luo pyytääkseen tätä jonnekin. Olen taivuttanut hänet sellaiseen epätoivoiseen ajatukseen, että hän pyytää minut mukaan; olen luvannut hänelle tulevani. Hän pitää sitä erinomaisena ystävyyden osoituksena. Tilaisuus on juuri sellainen, jollaista olen toivonut, se on samaa kuin syöksyä oven mukana sisälle taloon. Jos tytöllä olisi hämärinkin aavistus menettelyni merkityksestä, menisivät kaikki suunnitelmani hukkaan.

Ennen ei minun ole ollut tapana valmistua keskustelua ylläpitämään, nyt se on tädin tähden käynyt välttämättömäksi. Olen nim. ottanut kunniakkaaksi tehtäväkseni aina keskustella hänen kanssaan ja siten peitellä Edvardin rakastajaneleitä, mikäli ne tarkoittavat Cordeliaa. Täti on oleskellut aikaisemmin maalla, ja sekä omista tarkoista maataloudellisten lähdekirjojen tutkimuksistani että tädin kokemukseen perustuvista tiedonannoista olen saanut tuntuvaa ohjausta tiedoissani ja taidoissani.

Tätiin nähden on menestykseni täydellinen, hän pitää minua vakavana ja luotettavana miehenä, jonka kanssa on erittäin mieluista seurustella ja joka ei ole tavallisten muotijunkkarien kaltainen. Cordelia taasen ei tunnu minusta oikein pitävän. Tosin hänessä on liian paljon puhdasta ja viatonta naisellisuutta jotta hän voisi vaatia, että jokaisen miehen pitäisi häntä mielistellä, mutta kuitenkin hän tuntee liian hyvin kapinahengen esiintymisessäni.

Kun sitten istun tuossa siistissä arkihuoneessa, missä hän hyvän enkelin tavoin levittää suloaan kaikkialle, kaikille, jotka joutuvat kosketuksiin hänen kanssaan, hyville ja pahoille, silloin tulen toisinaan kärsimättömäksi sydämessäni ja tunnen halua syöksyä esiin piilopaikastani; sillä vaikkakin istun kaikkien nähtävänä huoneessa, istun kuitenkin varkain lymyssä; tunnen halua tarttua hänen käteensä, syleillä tuota nuorta tyttöä, kätkeä hänet itselleni peläten, että joku hänet minulta ryöstäisi. Tai kun Edvard ja minä jätämme hänet iltaisin, kun hän hyvästiksi ojentaa minulle kätensä, kun pidän sitä omassani, silloin tuntuu minusta toisinaan järjettömältä antaa tuon lintusen lainkaan lentää kädestäni. Kärsivällisyyttä — quod antea fuit impetus nunc ratio est [Mikä ennen oli vaistoa, on nyt harkintaa. Suom. muist.] — tahdon kietoa hänet perinpohjaisemmin verkkooni, ja sitten äkkiarvaamatta annan rakkauden koko voiman puhjeta esiin. Emme ole silloin itseltämme turmelleet tuota hetkeä ennenaikaisilla hellyydenosoituksilla, ennakko-otoilla, siitä voit minua kiittää, Cordeliani. Teen parastani kehittääkseni vastakkaisuuksia, kiristän rakkauden jousta voidakseni haavoittaa sitä syvemmin. Kuin jousimies löyhennän jännettä, kiristän sitä uudelleen, kuuntelen sen laulua, sotasoittoani, mutta en tähtää vielä, en aseta vielä nuolta jänteelle.

Kun pieni seura usein kokoontuu samassa huoneessa, kehittyy helposti traditio siitä, missä kullakin on oma omituinen paikkansa, syntyy taulu, jonka mielessään milloin hyvänsä voi levittää eteensä kuin kartan määrätystä maa-alueesta. Siten muodostamme mekin Wahlin perheessä yhdessä määrätyn taulun. Iltaisin juomme teetä. Tavallisesti siirtyy silloin täti, joka siihen saakka on istunut sohvassa, pienen ompelupöydän ääreen, jonka Cordelia puolestaan jättää vallatakseen itselleen paikan teepöydän luona sohvassa. Edvard seuraa häntä, minä tätiä. Edvard tavoittelee salaperäisyyttä, hän tahtoo kuiskata ja tekeekin sen tavallisesti niin hyvin että vaikenee kokonaan. Minä taasen en lainkaan salaa tädin kanssa ylläpitämääni mielipiteenvaihtoa torihinnoista ja siitä kuinka paljon maitoa vaaditaan leiviskään voita — molemmat keskustelunaiheita, joita kuka hyvänsä nuori tyttö voi sekä vapaasti kuulla että jotka myöskin, mikä vielä harvinaisempaa, jalostavat yhtä paljon päätä kuin sydäntä. Yleensä käännän selkäni teepöytää kohti, minä haaveilen tädin kanssa. Kuinka suuri ja viisas onkaan luonto töissään, mikä erinomainen jumalanlahja onkaan voi, mikä ihana luonnon ja ihmistaidon yhteistuote! Täti ei saa kuulla mitä Edvard ja Cordelia puhuvat, jos he yleensä jotain puhuvat, sen olen Edvardille luvannut ja minä pysyn aina sanassani. Sen sijaan voin itse mainiosti kuulla jokaisen sanan, jonka he vaihtavat, kuulla pienimmänkin risahduksen. Se on varsin tärkeätä, sillä ei voi koskaan tietää, mitä ihminen epätoivossaan uskaltaa. Varovaisimmat ja ujoimmat ihmiset uskaltautuvat toisinaan mitä hurjimpiin tekoihin. Vaikka minulla siis ei ole vähintäkään tekemistä kenenkään kanssa erikseen, voin kuitenkin hyvin huomata Cordeliasta, että näkymättömänäkin olen alituisesti hänen ja Edvardin välillä.

Omituinen on tosiaan se kuva, jonka me neljä yhdessä muodostamme. Jos ajattelen tunnettuja kuvia, voisin ehkä löytää vertauskohtia kuvitellessani itseäni Mefistofeleeksi; vaikeutena on kuitenkin se, ettei Edvard ole mikään Faust. Jos taasen teen itsestäni Faustin, on vaikeutena se, ettei Edvard suinkaan ole mikään Mefistofeles. Minä en myöskään ole Mefistofeles, kaikkein vähimmin Edvardin silmissä. Hän pitää minua rakkautensa hyvänä henkenä, ja siinä hän tekee oikein, sillä hän saa ainakin olla varma siitä, ettei kukaan voisi valppaammin vartioida hänen rakkauttaan kuin minä. Olen luvannut ylläpitää keskustelua tädin kanssa, ja tämän kunniakkaan tehtäväni hoidan huolella. Täti melkein katoaa meidän silmistämme pelkkään maatalouteen; me käyskelemme yhdessä kyökissä, kellarissa ja luhdissa, me katselemme kanoja, sorsia, hanhia jne. Kaikki tämä harmittaa Cordeliaa. Mitä minä oikeastaan tahdon, sitä ei hän luonnollisesti voi käsittää. Hänelle olen yhäti arvoitus, arvoitus, joka ei edes houkuttele häntä arveluihin, vaan joka katkeroittaa, närkästyttää. Hän tuntee hyvin, että täti tulee melkein naurettavaksi, ja kuitenkin on täti siksi kunnianarvoinen nainen, ettei hän suinkaan ole sitä ansainnut. Muutoin hoidan asiani niin hyvin, että hän turhaan koettaisi minua estää. Toisinaan menen niin pitkälle, että saan Cordelian kaikessa hiljaisuudessa hymyilemään tädille. Nämä ovat tarpeellisia esitutkimuksia. Ei niin, että tekisin niitä liitossa Cordelian kanssa; siten en olisi saanut häntä koskaan vetämään suutansa hymyyn tädille. Minä pysyn yhä edelleen arvokkaan vakavana; mutta hän ei voi olla hymyilemättä. Ensimmäinen petollinen opetus on: saada hänet hymyilemään ironisesti. Nyt kohdistuu hänen hymynsä yhtä paljon minuun kuin tätiin, sillä hän ei tiedä, mitä hänen pitää minusta ajatella. Ehkä olen tuollainen nuori mies, joka on liian varhain vanhentunut, niin, se on hyvin mahdollista; mutta toinenkin mahdollisuus on olemassa ja kolmas jne. Kun hän on hymyillyt tädille, suuttuu hän itselleen, minä käännyn silloin ympäri ja yhä jatkaen keskusteluani tädin kanssa, katson hyvin vakavasti häneen; silloin hän hymyilee minulle ja tilanteelle kokonaisuudessaan.

Meidän suhteemme ei ole keskeneräisen ymmärtämisen hellää ja uskollista syleilyä, ei ymmärtämisen attraktiota, vaan väärinymmärtämisen repulsiota. Minun suhteeni häneen ei ole itse asiassa lainkaan mikään suhde; se on puhtaasti henkinen, mikä tietysti ei merkitse mitään nuoren tytön ollessa kyseessä. Sillä menettelytavalla, jota nyt seuraan, on ihan erikoiset etunsa. Mies, joka esiintyy keikarina, herättää aina epäluuloa ja tekee itse siten itselleen haittaa. Tuosta epäluulosta olen minä kokonaan vapaa. Minua ei vartioida, päinvastoin minua pidetään pikemminkin luotettavana miehenä, joka puolestaan soveltuisi vartioimaan nuorta tyttöä. Menettelytavallani on vain yksi vika, se on hidas, ja sen tähden sitä voi käyttää menestyksellä ainoastaan sellaisia henkilöitä kohtaan, joilta on kiinnostavaa nautintoa odotettavissa.

Miten nuorentava voima onkaan nuoressa tytössä! Ei aamuilman kuulakkuudella, ei tuulen suhinalla, ei meren raikkaudella, ei viinin tuoksulla ja tulella — ei millään maailmassa ole sitä nuorentavaa voimaa.

Kohta toivon saaneeni asiat sille kannalle, että hän vihaa minua. Olen kokonaan ottanut ylleni vanhan poikamiehen hahmon. En puhu muusta kuin mukavasta istumisesta ja makaamisesta, luotettavasta palvelijasta ja vakavasta ystävästä, jonka käteen voi empimättä nojautua kulkiessaan. Kun nyt vain saan tädin jättämään maataloudelliset esitelmänsä, johdan hänet kokonaan näihin keskustelunaiheisiin. Siten saan suoranaisemman aiheen ironiaan. Piintyneelle vanhallepojalle voi hymyillä, vieläpä voi häntä surkutellakin, mutta nuori mies, ja lisäksi älykäs, saa mokomalla menettelyllä tytön kuohuksiin, koko hänen sukupuolensa merkitys, kauneus ja runollisuus tehdään niin tyhjäksi.

Siten kuluvat päivät, näen hänet, mutta en puhu hänen kanssaan, puhun tädin kanssa tytön läsnäollessa. Jonakin yönä voi päähäni pistää päästää rakkauteni valloilleen. Silloin käyskelen viittaani kääriytyneenä ja hattu painettuna silmien yli hänen ikkunansa alla. Hänen makuuhuoneensa on pihalle päin, mutta näkyy koska talo on risteyksessä, myöskin kadulle. Joskus hän seisoo hetken ikkunan ääressä tai aukaisee sen ja katsoo tähtiä kohti, kenenkään näkemättä, lukuunottamatta erästä, jonka hän kaiketi vähimmin kaikista luulee itseään tarkkailevan. Näinä öisinä hetkinä harhailen kuin henki ja henkenä asustan siellä missä hänkin. Silloin unohdan kaikki, minulla ei ole mitään suunnitelmia, mitään laskelmia, minä heitän järjen yli olkani, avarran ja vahvistan rintaani syvin huokauksin — liike, joka on minulle tarpeen keventääkseni nykyisestä systemaattisesta elämäntavastani johtuvia kärsimyksiä. Toiset ovat hyveellisiä päivin ja tekevä syntiä öin, minä olen kuvittelua päivin, öin olen pelkkää lemmenkaipuuta. Jos hän näkisi minut, jos hän voisi kurkistaa sieluuni — jos…

Jos tuo tyttö ymmärtäisi omaa parastaan, hän pitäisi minua kuin itselleen luotuna. Hän on liian kuumaverinen ja tunteellinen tullakseen onnelliseksi avioliitossa; liian halpamaista taas olisi jättää hänet tavallisen viettelijän käsiin; kun hän joutuu minun valtoihini, hän pelastaa kaiken olentonsa mielenkiintoisuuden haaksirikosta. Suhteessaan minuun hänen täytyy tehdä mitä filosofit tarkoittavat käyttäessään sanaleikkiä: zu Grunde gehn.

Hän on oikeastaan väsynyt jo kuuntelemaan Edvardia. Se, joka asettaa liian ahtaat rajat mieltäkiinnittävälle, keksii pian niiden ulkopuolelta paljon intresanttia. Hän kuuntelee toisinaan minun pakinaani tädin kanssa. Kun sen huomaan, annan ikään kuin valoisan kajastuksen kokonaan toisesta maailmasta kuultaa esiin, suureksi kummastukseksi sekä tädille että Cordelialle. Täti näkee valon, mutta ei kuule mitään, Cordelia kuulee äänen, mutta ei näe mitään. Kohta on kuitenkin kaikki taas levollista, minun ja tädin välinen keskustelu käy yksitoikkoista latuaan kuin postihevoset yön hiljaisuudessa; teekeittiön surina säestää sitä. Sellaisina hetkinä voi tilanne käydä sietämättömäksi, varsinkin Cordelialle. Hänellä ei ole ketään, jonka kanssa hän voisi puhua tai jota kuunnella. Jos hän kääntyy Edvardin puoleen, on vaara tarjolla, että tämä ujoudessaan tekee jonkun tyhmyyden; jos hän taas kääntyy toisaalle, tädin tai minun puoleen, vaikuttavat meidän varmuutemme ja meidän tasaisen keskustelumme yksikantaiset vasaraniskut mitä epämiellyttävimpänä kontrastina Edvardin epävarmuuden rinnalla. Voin hyvin käsittää, että Cordeliasta tuntuu kuin täti olisi lumottu; siinä määrin tämä seuraa minun tahtiani. Myöskään ei hän voi ottaa osaa meidän pakinaamme, sillä yksi minun menettelytavoistani, joita olen käyttänyt häntä kasvattaakseni, on se, että kohtelen häntä aivan kuin lasta. Ei niin, että ottaisin itselleni joitakin vapauksia häneen nähden, kaukana siitä; tiedän hyvin, kuinka vahingollisesti sellainen voisi vaikuttaa, ja erittäin tärkeätä minulle on, että hänen naisellisuutensa kerran on nouseva puhtaana ja kauniina. Läheinen suhteeni tätiin tekee minulle mahdolliseksi kohdella häntä kuin lasta, joka ei ymmärrä maailmaa. Siten en loukkaa hänen naisellisuuttansa, teen sen ainoastaan tyhjäksi; hänen naisellisuuttaan ei suinkaan loukkaa se, ettei hän tunne torihintoja, mutta häntä voi kyllä harmittaa, että tuollaista pidetään tärkeimpänä maailmassa. Täti voittaa itsensä minun voimakkaalla myötävaikutuksellani. Hän on tullut melkein fanaattiseksi — seikka, josta hän voi olla minulle kiitollinen. Ainoa, johon hän minussa ei voi suostua, on se, etten ole mitään. Nyt olen ottanut tavakseni sanoa joka kerta kun tulee puhe jostain avoimesta virasta: se on kuin minua varten, ja sitten aloitan vakavan keskustelun tädin kanssa tuosta virasta. Cordelia huomaa aina ironian, ja juuri se onkin tarkoitukseni.

Edvard-parka! Vahinko, ettei hänen nimensä ole Fritz. Joka kerta kun itsekseni ajattelen suhdettani häneen, tulen aina muistaneeksi Fritziä "Morsiamessa". ["Morsian" on eräs Scriben kirjoittama näytelmä, jonka päähenkilö Fritz menettää morsiamensa. Suom. muist.] Edvard on sitä paitsi, samoin kuin tämä hänen esikuvansa, korpraali porvarikaartissa. Ollakseni rehellinen minun täytyy myöntää, että myöskin Edvard on varsin ikävystyttävä. Hän ei käy asiaan kunnolla käsiksi, hän keikaroi vain kankeana ja hienona. Ystävyydestä häntä kohtaan — unter uns gesagt — esiinnyn minä niin välinpitämättömänä kuin suinkin. Edvard-parka! Ainoa seikka, joka minua hänessä melkein liikuttaa, on hänen ääretön kiintymyksensä minuun; hän ei edes tiedä miten minua kiittää. Mutta kiittäminen on jo todellakin liikaa.

— — —

Miksi ette voi pysyä rauhassa? Mitä olette koko aamun tehneet muuta kuin nykineet ikkunankaihtimiani, riuhtoneet katupeiliäni ja siihen kuuluvaa nuoraa, leikkineet kolmannen kerroksen kellonvetimellä, hyökänneet ikkunaruutuja vastaan, lyhyesti sanoen, kaikin tavoin ilmoittaneet tulostanne, ikään kuin tahtoisitte houkutella minut ulos luoksenne? Niin, sää on kylläkin kaunis, mutta minulla ei ole halua, antakaa minun jäädä kotiin… Te reippaat, vallattomat sefyyrit, te iloiset pojat, voittehan lähteä retkellenne yksin, käykää kuten tavallista nuorten tyttöjen kimppuun. Tiedänhän, ettei kukaan osaa niin viettelevästi syleillä nuorta tyttöä kuin te; turhaan koettaa hän vääntäytyä teidän syleilystänne, hän ei voi päästä irti teidän kietovista käsivarsistanne. Eikä hän sitä tahdokaan, sillä te, viileät ilman lapset, ette kiihota hänen intohimojaan… Menkää matkaanne ja jättäkää minut rauhaan!… Silloin, arvelette, ei teillä ole siitä mitään hupia, ette muka tee tuota kaikkea itsenne tähden… No hyvä, minä lähden kanssanne; mutta kahdella ehdolla. Ensiksi. Uudella Kuninkaantorilla asuu nuori, hyvin kaunis tyttö, joka ei ainoastaan ole kyllin rohkea ollakseen minua rakastamatta vaan joka lisäksi rakastaa toista, vieläpä kävelee hänen kanssansa käsikoukkua. Kello 1 tiedän tuon toisen noutavan tytön kävelemään. Nyt pitää teidän luvata, että rajuimmat teistä piiloutuvat jonnekin läheisyyteen siksi kunnes he tulevat ulos portista. Juuri kun he ovat aikeissa kääntyä Suurelle Kuninkaankadulle, hyökkää tuo rajuimpien osasto esiin, ottaa nuorelta mieheltä mitä kohteliaimmalla tavalla hatun päästä ja vie sen tasaisella vauhdilla täsmälleen kyynärän välimatkan päähän hänen eteensä; ei sen kauemmas, sillä silloin voisi sattua, että hän kääntyisi takaisin. Hän luulee aina seuraavassa hetkessä saavansa sen käsiinsä, hän ei edes laske tytön kättä käsivarreltaan. Sillä tavalla viette heidät molemmat Suurta Kuninkaankatua ja Voldenia pitkin Pohjoisportille, Höibrotorille… Kuinka paljon aikaa tuohon tarvitsette? Arvelen sen käyvän noin puolessa tunnissa. Kello kaksi täsmälleen tulen minä Itäiseltä kadulta. Kun teidän erikoisosastonne nyt on vienyt rakastavaiset keskelle toria, silloin teette äkillisen ryntäyksen heidän kimppuunsa ja sieppaatte tytönkin hatun, saatatte hänen kiharansa epäjärjestykseen ja viette hänen saalinsa sillä aikaa kun nuoren miehen hattu lentää yhä korkeammalle; lyhyesti sanoen, saatte aikaan sellaisen sekaannuksen, etten ainoastaan minä vaan koko kunnianarvoisa seurakunta laukeaa nauramaan, koirat rupeavat hyppelemään ja torninvartija soittamaan kellojaan. Nyt järjestätte niin, että tytön hattu lentää suoraan minua kohti, joten minusta tulee se onnellinen, joka saa ojentaa sen hänelle takaisin. — Toiseksi. Sen osaston, joka seuraa minua, pitää totella jokaista viittaustani, pysyä säädyllisyyden rajoissa, olla lähentelemättä kauniita tyttöjä ja sallia itselleen ainoastaan sellaista huvia, jonka kestäessä tytön lapsellinen sielu voi koko ajan säilyttää iloisuutensa, huulet hymynsä, silmät levollisuutensa ja sydän suruttomuutensa. Jos joku teidän joukostanne uskaltaa toisin menetellä, niin olkoon kirottu teidän nimenne. — Ja nyt, elämää ja iloa, nuoruutta ja kauneutta kohti! Näyttäkää minulle mitä jo usein ennen olen nähnyt, mutta mitä en koskaan väsy katselemaan, kaunis nuori tyttö, paljastakaa minulle hänen kauneutensa, mutta siten, että hän itse käy vielä kauniimmaksi; tutkiskelkaa häntä niin, että hänellä on itselläänkin siitä iloa. — — — Valitsen leveysasteen missä kohtaan teidät, sillä en voi, kuten tiedätte, vallita aikaani pitemmälle kuin puoli kahteen. — — —

Tuolla tulee nuori tyttö hienona ja kauniina, niin, nythän on lisäksi sunnuntaikin tänään… Vilvoittakaa häntä hiukan, hengittäkää viileyttä hänen ylitsensä, syleilkää häntä viattomin syleilyin! Olen näkevinäni poskien hienosti punastuvan, huulten saavan voimakkaamman värin, poven aaltoilevan… Eikö totta, tyttöseni, on sanomaton, autuaallinen nautinto hengittää tätä vilpoisaa ilmaa? Pieni kaulus soutaa edestakaisin kuin puunlehvä. Kuinka terveesti ja täyteläisesti hän hengittää. Hänen käyntinsä hiljenee, kepeä tuulenhenkäys melkein kannattaa häntä kuin pilveä, kuin unta… Puhaltakaa hiukan voimakkaammin, pitemmin vedoin!… Hän kokoaa voimia; käsivarret ojentuvat povea vasten, jota hän suojelee huolellisemmin siltä varalta että joku tuulenhenkäys olisi kyllin uhkarohkea yrittääkseen pujahtaa keveän vaatetuksen alle… Hän hengittää voimakkaammin, posket käyvät täyteläisemmiksi, silmät läpikuultavammiksi ja käynti varmemmaksi. Kaikkinainen taistelu kaunistaa ihmistä. Jokaisen nuoren tytön pitäisi rakastua sefyyriin, sillä yksikään mies ei taida samassa määrässä kuin se taistellessaan tytön kanssa lisätä hänen kauneuttaan… Hänen vartalonsa kumartuu hiukan eteenpäin, pää ojentuu kurkottaen jalkaterää kohti… Hillitkää itseänne hetkeksi! Hänen kuvansa käy leveäksi, kadottaa kauniin kapeutensa… Vilvoittakaa häntä vähän!… Eikö totta, tyttöseni, on virkistävää kuumissaan tuntea kasvoillaan viileät henkäykset; tahtoisi melkein avata sylinsä pelkästä kiitollisuudesta, olemisen ilosta… Hän kääntyy sivuittain… Nyt nopeasti voimakas henkäys, joka antaa minun aavistaa muotojen kauneuden!… Vähän voimakkaammin, niin että vaatteet laskeutuvat kiinteämmin ruumiin ympärille!… Se on liikaa! Asento käy epäkauniiksi, kepeä käynti häiriintyy… Hän kääntyy uudelleen… Puhaltakaa, antakaa hänen ponnistella!… Se on kyllin, se on liikaa; yksi kiharoista on pudonnut alas… Pysyttekö rauhassa! — — Tuolta ilmestyy marssien koko rykmentti:

Die eine ist verliebt gar sehr, Die andre wäre es gerne.

On kieltämättä vaikeimpia tehtäviä elämässä kulkea tulevan lankonsa käsikoukussa. Nuorelle tytölle on se samaa kuin miehelle olla ylimääräisenä kirjanpitäjänä… Mutta ylimääräinen kirjanpitäjä voi yletä virassa, hänellä on paikkansa konttorissa ja hän saa ottaa osaa moneen harvinaiseen tilaisuuteen. Niin ei ole kälyn laita, mutta sen sijaan ei hänen ylenemisensä ole niin hidasta — hänkin ylenee virassa ja hänet siirretään toiseen konttoriin… Puhaltakaa nyt pontevasti! Kun ihmisellä on jokin varma piste, johon turvautua, voi hän kyllä kestää vastuksia… Keskusta hyökkää voimalla esiin, siivet eivät voi sitä seurata… Mies seisoo kyllin lujassa, häntä ei tuuli voi työntää edellään, hän on myöskin liian raskas, jotta sivustat voisivat korottaa hänet maasta. Hän hyökkää eteenpäin näyttääkseen miten raskas kappale hän on. Mutta mitä parempi hänen ryhtinsä on, sitä enemmän kärsivät vastaantulevat nuoret tytöt parin nähdessään… Suvaitkaa, kaunottareni, minun antaa teille pieni neuvo: jättäkää te tulevat miehenne ja lankonne rauhaan, kulkekaa yksiksenne ja te olette huomaava sen paljon hauskemmaksi… Puhaltakaa nyt vähän heikommin!… Kuinka he pulikoivat tuulen laineissa! Kohta he karkeloivat sivuittain toisiaan vastaan pitkin katua. Voiko mikään tanssimusiikki saada aikaan iloisempaa tunnelmaa? Eikä tuuli väsytä, se päinvastoin vahvistaa… Nyt he kiitävät täysin purjein toistensa rinnalla katua pitkin. Voiko mikään valssi viettelevämmin temmata nuoren tytön mukaansa? Ja kuitenkaan ei tuuli tuota väsymystä, se päinvastoin kannattaa… Nyt käyvät sefyyrit nuoren miehen ja langon kimppuun… Eikö totta, vähäinen vastustus ei ole vahingoksi, ihminen taistelee mielellään sen puolesta, jota hän rakastaa. Ja jokainen saavuttaa kyllä sen, jonka puolesta hän taistelee, on olemassa korkeampi kaitselmus, joka tulee aina rakkaudelle avuksi. Sen tähden onkin miekkosella myötätuuli… Enkö ole ajatellut oikein: Jos rakastavaisella on myötätuuli, hän voi helposti ajautua armaansa ohi, mutta kun hänellä on vastatuuli, se panee hänen verensä miellyttävään liikkeeseen, ja kun hän sitten astuu armaansa luo, tekevät tuulenpuuskat hänet reippaamman ja viettelevämmän näköiseksi ja tuulen kosketus tekee viileäksi hänen huultensa hedelmän, joka mieluimmiten on nautittava kylmänä sen tähden, että se on niin palava — samalla tavalla kuin samppanjakin, joka jääkylmänäkin nautittuna lämmittää… Kuinka he nauravat ja pakisevat — tuulen viedessä heidän sanansa — mitä tärkeää kerrottavaa heillä on toisilleen? — ja hymyilevät ja kumartuvat eteenpäin ja pitävät kiinni hatuistaan ja katselevat jalkoihinsa… Heittäkää nyt hetkeksi vähemmälle, jotteivät tytöt kävisi kärsimättömiksi tai suuttuisi meille tai alkaisi meitä pelätä!… Aivan oikein, uskalluksella vain eteenpäin, oikea jalka ensin, sitten vasen… Kuinka luottavaisesti ja rohkeasti tuo tyttö silmäilee ympärilleen… Näinkö oikein, hän on jonkun mieshenkilön käsikoukussa, siis kihloissa. Kas vain lapseni, minkä joululahjan elämä on sinulle antanut… Tuo kihloissa olohan näyttää todellakin varsin onnelliselta. Tyttö on rakastumisen ensi asteella, hän rakastaa sulhastaan — hyvin mahdollista, mutta kuitenkin hänen rakkautensa liitelee avarana ja epämääräisenä yltympäri; hänellä on vielä se rakkaudenviitta, jonka alle mahtuu useampia… Puhaltakaa hiukan kovemmin!… Niin, kun kävelee noin reimasti, ei ole ihme, että hatunnauhat täyttyvät tuulessa, niin että näyttää siltä kuin kantaisivat ne, siipien tavoin, tuota keveätä olentoa — ja hänen rakkauttaan — sekin nim. seuraa mukana kuin keijukaisen harso, jolla tuuli leikkii. Niin, kun tuolla tavoin käsittää rakkauden, silloin se tuntuu niin avaralta; mutta kun sitä joka päivä kantaa, kun harso muutetaan arkipuvuksi — silloin ei jää paljon sijaa kaikenlaisille koruille… Oh, jumala paratkoon! Se, jolla on ollut rohkeutta ottaa ratkaiseva askel koko elämän ajaksi, rohkenee kyllä käydä suinpäin tuulta vastaan. Kukapa sitä epäilisi? En ainakaan minä; mutta joka tapauksessa, ei niin kiivaasti, neitiseni, ei niin kiivaasti. Aika on ankara kurissapitäjä eikä tuulikaan ole huonompi… Pitäkää nyt pikkuisen iloa hänen kanssaan!… Mihin katosi nenäliina? Ah, saitte sen toki takaisin… Nyt irtaantui yksi hatunnauha … ah, tämähän saattaa tyttöparan ihan hämilleen lähellä olevan sulhasen tähden… Tuolla tulee ystävätär, jota täytyy tervehtiä. Hän näkee nyt ensikerran neidin kihlattuna; muutenhan olettekin täällä Leveällä kadulla näyttääksenne olevanne kihloissa ja samassa tarkoituksessa aiotte Pitkälle linjallekin. Mikäli minä tiedän on tapa sellainen, että avioparit ensimmäisenä sunnuntaina vihkimisen jälkeen käyvät kirkossa, kihloissa olevat sitävastoin Pitkällä linjalla. Niin, kihlauksella onkin yleensä paljon yhteistä Pitkän linjan kanssa… Olkaa nyt varuillanne, tuuli tarttuu hattuun, pitäkää siitä kiinni kädellänne, taivuttakaa päänne hiukan eteenpäin… Oi kohtalon kovuutta, ette saanutkaan tilaisuutta tavata ystävätä, ette koota arvokkuuttanne tervehtiäksenne sillä itsetietoisella tavalla, jolla kihloissa olevat tytöt kohtelevat kihlaamattomia… Puhaltakaa hiukan hiljemmin!… Nyt tulee onnellinen hetki… Kas vain kuinka tyttö riippuu kiinni rakastetussaan, hän kulkee hänestä niin paljon edellä, että voi kääntää päänsä taapäin ja katsoa häneen ylös, ja iloita hänestä, rikkaudestaan, onnestaan, toivostaan, tulevaisuudestaan… Oi, tyttöseni, olet häneen liiaksi ihastunut… Tai eikö hänen ole kiittäminen minua ja tuulta siitä että hän on nyt niin voimakkaan näköinen? Ja eikö sinun itse, tyttöseni, ole kiittäminen minua ja noita hiljaisia tuulenpuuskia, jotka nyt sinua vilvoittavat ja saattavat tuskasi unohduksiin, kiittäminen siitä, että näytät niin elämäniloiselta, niin toiveikkaalta ja odottavalta?

Ylioppilaasta, jok' öinkin on yhä kimpussa kirjain, en piittaa, minä tahdon uljaan upseerin, jonka hatussa sulka viittaa.

Sen voi nähdä sinusta, heti, tyttöseni, sinun katseessasi on jotain… Ei, ylioppilas ei voisi sinua tyydyttää… Mutta miksi hänen pitää olla juuri upseeri? Eikö kandidaatti, joka jo on päättänyt lukunsa, voisi käydä upseerista?… Tällä hetkellä en, sen pahempi, voi sinua palvella upseerilla enkä kandidaatilla. Sen sijaan voin virkistää sinua muutamilla vilpoisilla tuulenpuuskilla… Puhaltakaa paremmin!… Aivan oikein, heittäkää saali hartioille! Kävelkää nyt hyvin hitaasti niin poskenne kalpenevat kyllä hiukkasen ja silmien loisto käy vähemmän kiihkeäksi… Kas niin. Hiukkasen liikettä vain ulkoilmassa, varsinkin sellaisina kauniina päivinä kuin tänään, ja vähän kärsivällisyyttä, niin saatte kyllä upseerinne — — Tuolta tulee pariskunta, molemmat ovat kuin luodut toisilleen. Mikä tahdikkuus käynnissä, mikä molemminpuoliselle luottamukselle perustuva varmuus koko esiintymisessä, mikä harmonia praestabilita kaikissa liikkeissä, mikä sopusuhtainen yhdenmukaisuus. Heidän asentonsa eivät ole keveitä ja sulavia, he eivät kulje keskenään karkeloiden, ei, heissä on jotain vakavaa ja perusteellista, jotain, joka herättää varmoja toiveita ja lisää keskinäistä luottamusta. Lyön vetoa, että heidän elämänkatsomuksensa on tällainen: elämä on tie. Ja kulkemaan käsi kädessä elämän iloissa ja suruissa näyttävätkin he olevan kuin luodut. He ovat saavuttaneet sellaisen keskenäisen ymmärryksen, että nainen on vieläpä luopunut vaatimuksesta saada kävellä tasaisilla reunakivillä… Mutta, rakkaat sefyyrit, miksi näette niin paljon vaivaa tuon parin tähden? Minusta se ei ansaitse teidän mielenkiintoanne? Mitäpä heissä olisi huomattavaa?… Mutta kello on puoli kaksi, nyt nopeasti Höibrotorille.

— — —

Voisi pitää mahdottomana, että ihmisen henkisen kehityskulun voi edeltäkäsin niin tarkkaan määrätä. Laskujeni täsmällisyys osoittaakin vaan, kuinka terve Cordelia on. Hän on todellakin erinomainen tyttö. Hän on kyllä hiljainen, kaino ja vaatimaton, mutta tiedottomana uinuu hänessä tavaton tahdonlujuus. — Sen sain nähdä, kun hän tänään tuli ovesta sisään. Sellainen vähäinen vastustus kuin tuulenpuuska herättää hänessä kaikki salatut voimat, eikä taistelua silti synny. Hän ei ole tuollainen pieni vähäpätöinen tyttönen, joka katoaa sormien väliin ja joka on niin hauras, että melkein täytyy pelätä hänen menevän kahtia, kun häntä katselee; mutta hän ei myöskään ole mikään vaativainen loistokasvi. Kuin lääkäri voin sen tähden tyydytyksellä keksiä kaikki terveyden merkit tässä kehityskulussa.

Vähitellen tulen häntä lähemmäksi ja käyn suoranaiseen hyökkäykseen. Jos koetan merkitä tätä muutosta sotakartalla, voin tehdä sen seuraavasti: olen kääntänyt tuolini siten että istun nyt sivuittain Cordeliaan. Käännyn nyt useammin hänen puoleensa, puhun hänelle ja koetan saada häntä vastaamaan. Hänen sielussaan on intohimoa ja kiivautta, ja vaikkakaan se ei narrimaisten ja turhanaikaisten mietiskelyjen kautta ole päässyt viehättymään mihin hyvänsä, on sillä kuitenkin halu tutustua tavallisuudesta poikkeavaan. Häntä viehättää minun ironinen ja pilkallinen puheeni ihmisten huonoudesta, pelkuruudesta ja vetisestä laimeudesta. Häntä miellyttää kyllä ohjata Faethonin lailla auringon vaunuja pitkin taivaan lakea, tulla liian lähelle maata ja kärventää ihmisiä pikkuisen. Mitään luottamusta minuun ei hänellä kuitenkaan ole; tähän saakka olen tehnyt mahdottomaksi kaiken lähestymisen, myös henkisessä merkityksessä. Hänen sielunsa pitää kasvaa voimakkaaksi ennen kuin sallin hänen nojautua minuun. Välähdyksittäin voi kyllä näyttää siltä kuin minä tahtoisin istuttaa häneen vapaamuurarin aatteeni, mutta ainoastaan välähdyksittäin. Hänen täytyy kasvaa voimakkaaksi oman itsensä varassa, hänen täytyy tuntea sielunsa jäntevyys ja nostaa maailma hartioilleen. Hänen edistyksensä huomaa hänen repliikeistään ja hänen silmistään; kerran olen niissä nähnyt tyhjäksitehdyn olennon vihan. Minua ei hänen ole mistään kiittäminen, olkoon hän vapaa, sillä vapaudessa yksin on rakkaus, vapaudessa yksin ilo ja iäinen nautinto. Huolimatta siitä että koetan saattaa asiat sille kannalle, että hän ikään kuin luonnon pakosta vaipuu syliini, pyrkien siihen, että hän painovoiman ajamana tulee luokseni, on kuitenkin tärkeätä, ettei hän putoa alas kuolleena kappaleena, vaan että hän henkisenä olentona tuntee vastustamatonta ikävää toista olentoa kohtaan. Sillä vaikkakin hän joka tapauksessa on kuuluva minulle, haluan hänet omistaa kauniilla tavalla enkä siten, että hän kuin taakka lepää ylläni. Hän ei saa tuottaa minulle ruumiillista rasitusta eikä siveellistä velvoitusta. Meidän välillämme vallitkoon vain vapauden oma leikki. Hänen pitää olla niin kevyt, että voin ottaa hänet käsivarrelleni.

Ajatukseni askaroivat melkein liiaksi Cordeliassa. Alan taaskin menettää tasapainoani, en hänen ollessaan läsnä, vaan silloin, kun sanan syvällisemmässä merkityksessä olen yksin hänen seurassaan. Ikävöin häntä usein, en saadakseni keskustella hänen kanssaan, vaan antaakseni vain hänen kuvansa leijua ohitseni; hiivin usein hänen jälkeensä, kun tiedän hänen lähteneen ulos, en tullakseni nähdyksi, vaan itse nähdäkseni. Eilen illalla tulin hänen ja Edvardin seurassa Baxterilta. Minä erosin heistä kiireessä rientäen toiselle kadulle, jossa palvelijani minua odotti. Tuossa tuokiossa puin toisen puvun ylleni ja kohtasin hänet vielä kerran niin ettei hänellä ollut siitä aavistusta. Edvard oli silloin mykkä kuten aina. Rakastanut olen kyllä, vaikkakaan en varsin tavallisessa merkityksessä, ja kaiken sellaisen suhteen on oltava hyvin varovainen, sillä kun voi olla vaarallisia seurauksia, ja lisäksihän on kukin vain kerran rakastunut. Mutta rakkauden jumala on sokea, ja se joka on viisas, voi häntä pettää. Täytyy vain osata olla vaikutuksille niin altis kuin mahdollista, jotta voi tietää minkä vaikutuksen tekee itse ja saa kustakin tytöstä. Sillä tavalla voi olla rakastunut moneen yhtaikaa, siten että kutakin yksityistä rakastaa eri tavalla. Rakastaa yhtä ainoata on liian vähän, rakastaa kaikkia on pintapuolista; tuntea itsensä ja rakastaa niin monta kuin mahdollista, antaa sielunsa tuntea kaikki rakkauden voimat itsessään siten, että kukin niistä saa tarpeellisen tyydytyksensä samalla kun tietoisuus käsittää kaikki kokonaisuutena — se on nautintoa, se on elämää.

— — —

3. pnä kesäkuuta

Edvardilla ei oikeastaan ole syytä valittaa. Totta on, että tarkoitukseni on antaa Cordelian hänen kauttansa tympeytyä tavalliseen lemmensuhteeseen ja siten mennä pitemmälle kuin hän muutoin voisi päästä. Edvard ei olekaan mikään rakastajan irvikuva, sillä siten ei asia olisikaan ollut autettu. Edvard ei ainoastaan ole porvarillisessa merkityksessä kunnollinen aviomieskokelas — sillä ei ole tytön silmissä mitään merkitystä, seitsentoistavuotias tyttö ei sellaisesta välitä — vaan hänellä on myöskin useita rakastettavia mieskohtaisia ominaisuuksia, joita minäkin koetan parhaani mukaan tuoda esille mitä edullisimmassa valossa. Kuin kamarineitsyt emäntäänsä koristelen minä häntä kaikin tavoin, toisinaan puen hänet lainatavaraankin. Kun sitten yhdessä astumme Cordelian luo, tuntuu minusta varsin merkilliseltä kulkea hänen rinnallaan. Minun on kuin olisi hän veljeni, poikani, ja kuitenkin on hän vain ystäväni, ikäiseni, kilpailijani. Vaaralliseksi ei hän koskaan voi minulle käydä. Mitä korkeammalle siis voin hänet nostaa, hänet, jonka kerran kuitenkin täytyy langeta, sitä parempi, sitä selvemmäksi käy Cordelialle se, mitä hänen on halveksittava, sitä voimakkaammaksi aavistus siitä, mitä hän itse ikävöi. Minä johdatan Edvardia oikealle tolalle, minä puhun hänen puolestaan, lyhyesti sanoen, teen kaiken, minkä ystävä voi ystävälleen tehdä. Muodostan hänestä oivallisen taustan kylmälle välinpitämättömyydelleni. Kerron hänen olevan haaveilijan. Koska hän ei kerran itse kykene itseään auttamaan, on minun asiani vetää hänet esille. Cordelia vihaa ja pelkää minua. Mitä nuori tyttö yleensä pelkää? Henkisyyttä. Miksi? Sen tähden, että se tekee tyhjäksi koko hänen naisellisen olemassaolonsa. Miehinen kauneus, miellyttävä esiintyminen jne. ovat hyviä välikappaleita. Niiden avulla voi kyllä tehdä valloituksia, mutta ei milloinkaan saada täydellistä voittoa. Minkä tähden? Sen tähden että silloin tapaa nuoren tytön hänen omalla alueellaan, ja omalla alueellaan on hän aina voimakkaampi. Sellaisilla keinoilla voi saada tytön punastumaan, luomaan alas silmänsä, mutta ei milloinkaan herättää sitä kuvaamatonta, ahdistavaa tuskaa, joka tekee tytön kauneuden kiinnostavaksi.

Non formosus erat, sed erat facundus Ulixes, et tamen aequoreas torsit amore Deas.

[Odysseus ei ollut kaunis, vaikkakin kaunopuheinen, mutta sai kuitenkin meren jumalattaret vääntelehtimään rakkaudesta. Suom. muist.]

Jokaisen pitää tuntea omat voimansa. Seikka, joka usein on minua suututtanut, on se, että nekin, joilla olisi edellytyksiä parempaan, esiintyvät niin houkkamaisesti. Oikeastaan pitäisi olla helppo jokaisesta nuoresta tytöstä, joka on langennut jonkun taikka oikeammin oman rakkautensa uhrina, nähdä millä tavalla hän on tullut petetyksi. Tottuneella murhaajalla on oma erikoinen pistonsa ja taitava poliisimies tuntee heti murhaajan haavan nähtyään. Mutta missä tapaa moisia järjestelmällisiä viettelijöitä, missä sellaisia psykologeja? Tytön vietteleminen merkitsee useimmille vain tytön viettelemistä ja sillä hyvä, ja kuitenkin, kuinka paljon tuohon käsitteeseen sisältyykään.

Hän vihaa minua — naisena; hän pelkää minua — lahjakkaana naisena; hän rakastaa minua — henkevänä olentona. Tämän ristiriitaisuuden olen aluksi saanut syntymään hänen sielussaan. Minun ylpeyteni, uhkani, kylmä pilkkani, sydämetön ironiani vetää häntä puoleeni, ei siten että hän tahtoisi minua rakastaa, ei, sellaisista tunteista ei hänessä ole jälkeäkään, kaikkein vähimmin minua kohtaan. Hän tahtoo vain kilpailla kanssani. Häntä houkuttelee tuo ylpeä riippumattomuus suhteessa ihmisiin, vapaus, joka on kuin arabialaisten heidän erämaissaan. Minun ivani ja omituisuuteni tekevät mahdottomaksi kaikki eroottiset tunteenpurkaukset. Hän on jotenkin vapaa käytöksessään minua kohtaan, ja mikäli siinä ilmenee ujoutta, on se luonteeltaan enemmän intellektuaalista kuin naisellista. Hän ei lainkaan näe minussa rakastajaa, me suhtaudumme toisiimme kuin kaksi lahjakasta toveria. Hän tarttuu käteeni, puristaa sitä, hymyilee ja osoittaa minua kohtaan huomaavaisuutta, joka on olemukseltaan puhtaasti kreikkalaista. Kun sitten ivailija ja pilkkaaja kyllin kauan on häntä kiusannut, seuraan vanhan laulun neuvoa: punaviittansa ritari levittää ja neitsyen istumaan pyytää. Minä en kuitenkaan levitä viittaani istuakseni tytön keralla jollekin maalliselle nurmikolle, vaan kadotakseni hänen kanssaan korkealle ilmoihin ajatusten siivin. Taikka voi sattua, etten otakaan häntä mukaani, vaan asetun itse jonkun ajatuksen selkään, viittaan hänelle kädelläni, suutelen sormenpäätä ja katoan hänen näkyvistään. Hän tuntee läsnäoloni ainoastaan siivekkäiden sanojeni suhinasta, minä en tule kuin Jehova äänen kautta yhä näkyvämmäksi, vaan katoan katoamistani, sillä mitä enemmän puhun sitä korkeammalle kohoan. Silloin haluaa hänkin mukaan, ajatusten rohkeaan lentoon. Tätä kestää kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan, seuraavassa hetkessä olen taasen kylmä ja kankea.

On olemassa monenlaista naisellista punastumista. Ensiksikin tuo karkea punamullan tapainen punastus. Siihen eivät romaanikirjailijat koskaan kyllästy sankarittaria kuvatessaan. Sitten tuo hieno punastus, hengen aamuruskotus. Nuoressa tytössä se on korvaamaton. Se nopeasti häipyvä punastus taasen, joka seuraa jokaista onnellista ajatusta, on miehessä kaunis, nuorukaisessa vielä kauniimpi, naisessa viehättävä. Se on valon välähdys, hengen kalevantuli. Se on nuorukaisessa kaunein, tytössä viehättävin sen tähden, että se silloin on neitseellisin ja sen tähden, että siinä silloin on alkuperäisyyden suloinen kainous. Kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä harvinaisemmaksi se käy.

Toisinaan luen jotain ääneen Cordelialle, tavallisesti mitä vähäpätöisimpiä asioita. Edvardin täytyy kuten tavallista tässäkin "pitää kynttilänjalkaa"; olen nim. saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että parhain keino päästä ajatustenvaihtoon nuoren tytön kanssa on lainata hänelle kirjoja. Hän onkin saavuttanut sillä paljon, sillä tyttö on hänelle siitä sangen kiitollinen. Se joka voittaa enimmän olen minä, sillä minä määrään kirjojen valinnan, vaikkakin ulkopuolisena. Saan siten avaran vaikutusalan. Voin antaa Edvardille mitä kirjoja tahansa, sillä hän ei ymmärrä kirjallisuutta, voinpa uskaltaa melkein mitä hyvänsä. Kun sitten illalla istun tytön luona, otan kuin sattumalta kirjan käsiini, kääntelen sen lehtiä, luen puoliääneen jotain ja kiittelen Edvardia hänen huomaavaisuudestaan. Eilen illalla koetin erään kokeen avulla päästä selville Cordelian sielun jäntevyydestä. Olin kahden vaiheilla, antaisinko Edvardin lainata hänelle Schillerin runot, jotta sitten sattumalta saisin lukea ääneen Theklan laulun, vaiko Bürgerin runot. Valitsin jälkimmäisen sen tähden, että hänen "Lenorensa" joka tapauksessa on jännityksessään hiukan yliluonnollinen, kuinka ihana se muuten liekin. Aukaisin Lenoren ja lausuin tuon runon kaikella sillä paatoksella, joka minulle oli mahdollinen. Cordelia oli liikuttunut, hän neuloi niin kuumeisella kiireellä kuin olisi itse ollut tuo tyttö, jonka Wilhelm oli tuleva noutamaan. Minä lopetin. Täti oli kuunnellut melko viileänä, hän ei puolestaan pelkää eläviä eikä kuolleita Wilhelmejä. Sitä paitsi ei hän täysin ymmärrä saksaa. Sain hänet kuitenkin taasen hyvälle mielelle näyttäessäni hänelle kirjan korukantisen niteen ja aloittaessani keskustelun kirjansitojan työstä. Tarkoitukseni oli täten tehdä tyhjäksi Cordeliassa runon herättämä tunne samassa hetkessä kun se oli syntynyt. Hän tuskastui hiukan, mutta näin selvästi, että hän kaikin tavoin koetti tuskastumistaan salata.

Silmäni ovat tänään ensi kerran levänneet hänessä. Sanotaan unen tekevän silmäluomet niin raskaiksi että ne sulkeutuvat, minun katseeni nähtävästi vaikuttaa Cordeliaan jotenkin samalla tavalla. Hänen silmänsä sulkeutuvat, mutta salaperäiset voimat liikkuvat hänessä. Hän ei näe, että katselen häntä, hän tuntee sen, tuntee koko ruumiissaan. Silmät sulkeutuvat, yö on hänen ympärillään; mutta hänen sisimmässään on kirkas päivä.

Edvardin täytyy väistyä. Hän on viimeisellä asteella; joka hetki odotan hänen tekevän rakkaudentunnustuksen. Ei ole ketään, joka tämän tietäisi paremmin kuin minä, hänen uskottunsa, joka tahallani pidän häntä tuossa jännityksen tilassa, jotta hän vaikuttaisi sitä voimakkaammin Cordeliaan. On liian uskallettua sallia hänen tunnustaa rakkautensa. Tiedän kyllä hänen saavan rukkaset, mutta sillä ei juttu ole lopussa. Asia tulisi koskemaan häneen mitä kipeimmin. Se taasen ehkä liikuttaisi ja hellyttäisi Cordeliaa. Ja vaikkakaan minun siinä tapauksessakaan ei tarvitsisi pelätä pahinta, että hän ottaisi sanansa takaisin, voisi kuitenkin hänen sielunsa ylpeys kärsiä vilpittömästä säälistä. Jos se tapahtuu, on minun suunnitelmani Edvardiin nähden kokonaan rauennut tyhjiin.

Suhteeni Cordeliaan alkaa saada dramaattisen käänteen. Jotain täytyy tapahtua, mitä se sitten liekin, pelkästään huomiontekijänä en enää saa pysyä ja antaa hetkeni livahtaa ohi. Hänet täytyy yllättää. Mutta hänen, joka sen tekee, on oltava varuillaan. Se mikä tavallisissa oloissa vaikuttaisi yllätykseltä, ei ehkä olisi sitä Cordelian mielestä. Hänet pitää oikeastaan yllättää siten, että se mikä ensi hetkessä on syynä hänen hämmästykseensä, on jotain aivan tavallista. Asteittain käyköön sitten selville, että asiassa oli kuitenkin jotain merkillistä. Se on kaiken mieltäkiinnittävän laki sekä laki kaikille minun toimenpiteilleni Cordeliaan nähden. Se, joka oikein osaa yllättää, on aina voittanut pelin; hän lyö hetkeksi lamaan vastapelaajansa tarmon tehden tämän toimintakyvyttömäksi, ja sen hän voi tehdä käyttämällä joko harvinaisia tai tavallisia keinoja. Muistelen vielä eräänlaisella tyydytyksellä uhkarohkeaa yritystäni hienosta perheestä kotoisin olevaa naista kohtaan. Turhaan olin jonkun aikaa salaa hiiviskellyt hänen ympärillään keksiäkseni jonkun kiinnostavan tilanteen; silloin tapasin hänet kerran puolenpäivän aikaan kadulla. Tiesin varmaan, ettei hän minua tuntenut eikä tiennyt minun olevan tästä kaupungista. Hän kulki yksin. Hiivin hänen ohitsensa niin, että kasvoni tulivat hänen kasvojensa rinnalle. Väistyin syrjään, hän kulki edelleen tasaisia reunakiviä pitkin. Silloin heitin kaihomielisen katseen häntä kohti, luulenpa melkein että minulla oli kyynel silmässäni. Kohotin hattuani. Hän pysähtyi. Väsyneellä äänellä ja uneksien eteeni katsoen lausuin: älkää suuttuko, armollinen neiti, yhdennäköisyys teidän kasvojenne piirteiden ja sen olennon välillä, jota koko sielustani rakastan, mutta joka on kaukana minusta, on niin silmäänpistävä, että teidän tulee suoda minulle anteeksi kummallinen käytökseni. Hän luuli minun olevan haaveilijan, ja vähäinen haaveellisuus ei koskaan loukkaa nuorta tyttöä, varsinkin koska tyttö silloin tuntee ylemmyytensä ja saa hymyillä alentuvaisen armollisesti. Aivan oikein, hänkin hymyili, mikä muuten sopi hänelle sanomattoman hyvin. Ylhäisen alentuvaisesti hän naurahtaen nyökäytti minulle päätään. Hän jatkoi kulkuaan, pari askelta seurasin häntä. Joitakin päiviä myöhemmin tapasin hänet. Rohkenin tervehtiä häntä. Hän hymyili minulle taaskin… Kärsivällisyys on sentään erinomainen hyve, sillä se joka nauraa viimeksi nauraa makeimmin.

Cordelian ollessa kyseessä voisi ajatella useitakin yllättämistapoja. Yksi keino olisi eroottisen myrskyn herättäminen, joka kiskoisi puun juurineen maasta. Sen avulla voisi yrittää saada hänet luopumaan asemastaan, saada hänet luopumaan historiallisesta asiain yhteydestä ja salaisin keinoin herättää hänen intohimonsa. Mahdollista on, että se onnistuisi. Tytön, jolla on Cordelian intohimo, voi saada melkein mihin hyvänsä. Kuitenkin olisi se esteettisesti väärä menettelytapa. En rakasta huijausta, ja tuota menettelytapaa voi oikeastaan suositella ainoastaan sellaisiin tyttöihin nähden, jotka vain tällä tavoin voivat saada runollisen hohteen. Cordeliaan nähden ei se ole lainkaan tarkoituksenmukainen. Parissa tuokiossa kokisin kenties sen, josta minulla olisi voinut olla iloa pitkäksi ajaksi, niin — mikä vielä pahempi — josta olisin voinut toisin menetellen nauttia paljon täydellisemmin ja rikkaammin. Cordeliasta ei sovi nauttia huumaustilassa. Yllätetyksi hän ensi hetkessä varmaan tulisi, jos tuolla tavoin menettelisin, mutta hän kyllästyisi pian, juuri sen tähden, että tuo yllätys olisi liian tuttua hänen omalle uhkarohkealle sielulleen.

Jokapäiväinen kihlaus on kuitenkin kaikista keinoista paras, tarkoituksenmukaisin. Vielä vähemmän uskoo hän ehkä korviaan, kun kuulee minun tekevän proosallisen rakkaudentunnustuksen ja pyytävän hänen kättään, vielä vähemmän kuin jos hän kuulisi lämmintä kaunopuheisuuttani, imisi itseensä myrkyllisen huumaavan juomani, kuulisi sydämensä lyövän ajatellessaan, että ryöstäisin hänet mukaani.

Harmillista kihlauksessa on asian eetillinen puoli. Kaikki eetillisyys on yhtä ikävää elämässä kuin tieteessä. Kuinka toisin onkaan estetiikan taivaan alla: siellä on kaikki kevyttä, kaunista, katoavaa. Siellä, jonne siveellisyys pääsee mukaan, käy kaikki kovaksi, kulmikkaaksi, rajattoman ikävystyttäväksi. Kihlauksella ei ole eetillistä arvoa sanan ahtaammassa merkityksessä, kuten avioliitolla, sillä on pätevyytensä vain ex consensu gentium. Tämä asianlaita voi olla minulle suureksi hyödyksi. Eetillinen puoli asiassa on kyllin huomattava tehdäkseen Cordeliaan sen vaikutuksen, että hän astuu tavallisuuden rajojen ulkopuolelle, mutta samalla kertaa ei asian eetillisyys ole niin vakavaa laatua, että minun tarvitsisi pelätä arveluttavampaa mielenliikutusta. Minulla on aina ollut eräänlainen kunnioitus kaikkea eetillistä kohtaan. En ole milloinkaan antanut kenellekään tytölle avioliittolupausta, en edes leikilläni; jos nyt tuleekin näyttämään siltä, että sen teen, on se vain teeskennelty ele. Olen kyllä järjestävä asiat siten, että hän itse tulee lopettamaan suhteen. Lupausten antamista halveksii minun ritarillinen ylpeyteni. Minä halveksin tuomaria, joka vapauden lupauksella viekoittelee syntisen tunnustuksiin. Sellainen tuomari kieltää oman voimansa ja kykynsä. Minun käytännössäni vaikuttaa lisäksi se asianlaita, etten toivo mitään, joka ei sanan ahtaimmassa merkityksessä ole vapaasta tahdosta annettu lahja. Käyttäkööt tavalliset viettelijät väkivaltaisia keinoja. Mitä he siten saavuttavat? Se joka ei taida hurmata nuorta tyttöä niin, että tyttö kadottaa näkyvistään kaiken, mitä mies ei tahdo hänen näkevän, se joka ei siinä määrin ymmärrä runoilla itseään nuoren tytön sieluun, että näyttää siltä kuin kaikki langat lähtisivät siitä keskuksesta sen tähden että hän niin tahtoo, jää hutilukseksi, enkä minä aio kadehtia häneltä hänen nautintoaan. Sellainen mies on ja jää tavalliseksi viettelijäksi, joksi minua ei suinkaan voi kutsua. Minä olen esteetikko, erootikko, joka on käsittänyt rakkauden olemuksen ja ytimen, joka uskoo rakkauteen ja tuntee sen perusteita myöten ja joka pitää vain omana yksityisenä tietonaan, että jokainen lemmensuhde kestää korkeintaan puoli vuotta ja että juttu on lopussa niin pian kuin on nautittu mitä nautittavissa on. Kaiken tämän tiedän, sen lisäksi tiedän vielä, että korkein nautinto on tulla rakastetuksi, rakastetuksi yli kaiken maailmassa. On vaikea runoilla itsensä nuoren tytön sieluun, mutta täytyy olla todellinen mestari runoillakseen itsensä sieltä pois. Kuitenkin riippuu jälkimmäinen oleellisesti edellisestä.

Toinenkin menettelytapa olisi mahdollinen. Voisin panna liikkeelle kaikki mahtini saadakseni hänet kihloihin Edvardin kanssa. Tulisin siinä tapauksessa pariskunnan uskotuksi. Edvard luottaisi minuun tinkimättä. Hänenhän olisi kiittäminen tykkänään minua onnestaan. Siten jäisin enemmän varjoon. Se ei käy päinsä. Cordelia ei voi mennä kihloihin Edvardin kanssa ilman että hänen arvonsa alentuisi. Lisäksi minun suhteeni tyttöön kävisi siten enemmän pikantiksi kuin intresantiksi. Kihlauksen ääretön proosallisuus muodostaa juuri oikean kaikupohjan kaikelle mieltäkiinnittävälle.

Kaikki käy Wahlin perheessä yhä merkitsevämmäksi. Voi selvästi huomata, että jokapäiväisten ulkonaisten muotojen alla liikkuu salainen elämä ja että se pian on puhkeava johonkin yllätykseen. Wahlin perhe varustautuu kihlausta varten. Pintapuolinen syrjästäkatsoja arvelisi kai tädistä ja minusta tulevan parin. Mitä sellaisessa avioliitossa voisikaan tehdä maataloustieteen levittämiseksi kasvavan polven keskuuteen! Siten tulisi minusta Cordelian setä. Olen ajatuksenvapauden ystävä eikä mikään ajatus ole niin mahdoton, ettei minulla ole rohkeutta sitä lähemmin tarkastaa. Cordelia pelkää rakkaudentunnustusta Edvardin puolelta, Edvard toivoo, että se pian on ratkaiseva kaiken. Siitä hän voikin olla varma. Säästääkseni kuitenkin häneltä siitä johtuvat ikävyydet, olen ehtivä ennen häntä. Toivon pian voivani lähettää hänet matkaan, hän on jo tositeolla minun tielläni. Sen tunsin selvästi tänään. Hän näyttää todellakin niin haaveelliselta ja rakkaudesta juopuneelta, että täytyy joka hetki pelätä hänen karkaavan ylös kuin unissakävijä ja julistavan koko ihmiskunnalle rakkautensa niin objektiivisesti, ettei hän sitä tehdessään edes lähesty Cordeliaa. Iskin häneen silmäni tänään. Samalla tavalla kuin norsu ottaa jonkun esineen kärsällään, otin minä hänet katseeni esineeksi, koko miehen, ja heitin olkani yli. Vaikka hän jäikin istumaan paikalleen, luulen kuitenkin hänen tunteneen tuon heiton koko ruumiissaan.

Cordelia ei enää ole niin varma käytöksessään minua kohtaan kuin hän on ollut. Ennen hän lähestyi aina minua naisellisella varmuudella, nyt hän epäröi hiukan. Se ei kuitenkaan paljoa merkitse, ja minun olisi helppo saattaa kaikki entiselleen. Sitä en kuitenkaan halua tehdä. Vielä yksi yllätys ja sitten kihlaus. Se ei varmaankaan tuota vaikeuksia. Cordelia vastaa myöntävästi pelkästä yllätyksestä ja täti sanoo amenensa. Täti on oleva haltioissaan saadessaan sellaisen maataloudellisen vävyn. Vävyn! Kuinka kaikki riippuukaan herneenvarresta, kun vain uskaltautuu tuolle alalle. Enhän oikeastaan rupeakaan hänen vävykseen vaan nepaakseen, tai oikeammin, volento deo, en kummaksikaan.

— — —

23. pnä.

Tänään korjasin hedelmän huhusta, jonka olin kylvänyt, että nim. muka olin rakastunut johonkin nuoreen tyttöön. Edvardin välityksellä se on saapunut Cordeliankin korviin. Hän on utelias, hän tarkastelee minua, mutta hän ei uskalla kysyä; ja kuitenkin on hänelle varsin tärkeätä saada varma tieto asiasta, osaksi sen tähden, että asia tuntuu hänestä uskomattomalta, osaksi sen tähden, että hän siinä on näkevinään ikään kuin ennustuksen omasta kohtalostaan; sillä jos sellainen kylmä ivailija kuin minä voi rakastua, niin voi siten kaiketi häpeämättä tehdä hänkin. Tänä päivänä otin asian käsittelyn alaiseksi. Luulen osaavani kertoa jutun siten, ettei sen kärki mene hukkaan eikä myöskään tule kovin varhain esille. Ilonani on pitää ne, jotka kuulevat juttuani, jännityksessä, saada pienten episodien kautta selville minkä päätöksen kuulijani tarinalle haluavat, viekoitella heidät kertomuksen kulkua seuraamaan; osaan käyttää kaksimielistä lausetapaa, niin että kuulijat ensin käsittävät sanani yhdellä tavalla, mutta pian huomaavat, että ne voi ymmärtää toisinkin. Sen joka tahtoo valmistaa itselleen tilaisuuden havaintojen tekoon, on pidettävä puhe. Tavallisessa keskustelussa toinen voi helpommin välttää paljastamasta itseään, hän voi kysymysten ja vastausten taakse kätkeä sen vaikutuksen, jonka sanat häneen tekevät. Juhlallisen totisesti aloitin tätiin kääntyen puheeni: "Onko minun laskettava se ystävieni hyväntahtoisuuden vai vihamiesteni ilkeyden tilille, ja kenenpä osalle ei yleensä tule kumpaakin?" Tässä teki täti erään huomautuksen, jonka vaikutuksen koetin kaikin tavoin tehdä tyhjäksi pitääkseni Cordelian, joka kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä; jännitystä tietysti suuresti kiihotti se, että puhuin tädin kanssa niin juhlallisella tavalla. Minä jatkoin: "vai täytyykö minun pitää sitä sattumana, huhun generatio aequivoca-tapauksena (tuota sanaa ei Cordelia nähtävästi ymmärtänyt, se vei hänen ajatuksensa harhaan, sitä enemmän kun minä annoin sille väärän korostuksen ja lausuin sen merkitsevällä äänensävyllä ikäänkuin puheeni kärki olisi ollut siinä), että minä, joka olen tottunut elämään salassa maailmalta, olen joutunut puheenaiheeksi, minusta kun väitetään, että olen kihloissa." Cordelia kaipasi ilmeisesti vieläkin minun selitystäni asiasta, mutta minä vain jatkoin: "Epäilen ystäviäni tuon huhun levittäjiksi sen tähden, että rakastumista kuitenkin aina täytyy pitää suurena onnena (Cordelia säpsähti), vihamiehiäni sen tähden, että yhtäkaikki olisi kovin naurettavaa, jos tuo onni olisi tullut minun osalleni (päinvastainen vaikutus), ja sattumaa sen tähden, ettei tuohon huhuun ole vähintäkään syytä, ja huhun generatio aequivoca-tapausta sen tähden, että koko huhu kaiketikin on syntynyt jonkun tyhjän kallon ajatuksettomassa kanssakäymisessä oman itsensä kanssa." Täti kiiruhti naisellisen uteliaasti tiedustelemaan kuka se nainen on, jonka kanssa minut on tahdottu kihlata. Kaikki sensuuntaiset kysymykset torjuin kuitenkin. Cordeliaan luulen koko jutun vaikuttaneen niin, että Edvardin osakkeet hiukan nousivat.

Ratkaisun hetki lähestyy. Voisin kääntyä tädin puoleen ja pyytää häneltä kirjallisesti Cordelian kättä. Sehän olisikin tavallisin ja menestyksellisin tapa tämänlaisissa sydämenasioissa. On kuin yleensä pidettäisiin sydämelle luonnollisempana kirjoittamista kuin puhumista. Se mikä siinä kuitenkin saisi minut sen valitsemaan, on tuon menettelytavan poroporvarillisuus. Jos sen kuitenkin valitsisin, menettäisin sen nautinnon, jonka yllätys minulle tuottaisi, ja siitä en ehdoin tahdoin halua luopua. — Jos minulla olisi ystävä, sanoisi hän ehkä minulle: Oletko tarkoin miettinyt, että nyt otat vakavan askelen, joka on ratkaiseva koko tulevan elämäsi ja toisen ihmisen onnen. Se etu on ystävästä. Minulla ei ole ystävää; onko se etu, sen jätän ratkaisematta, sen sijaan pidän ehdottomana etuna sitä että saan olla ilman hänen neuvojaan. Muutoin olen tarkoin ja perusteellisesti punninnut asiaa.

Minun puoleltani ei ole enää mitään estettä kihlaukselle. Kuljeskelen siis kosintahankkeissa — kuka voisi sen minusta nähdä? Pian tarkastetaan minun vähäistä persoonaani korkeamman näkökannan mukaan. Lakkaan olemasta yksilö ja muutun — aviomieskokelaaksi; niin, vieläpä varsin kunnolliseksi, on täti varmaankin sanova. Se, joka minua kohta eniten säälittää, on täti, sillä hän rakastaa minua niin puhtaalla ja vilpittömällä maataloudellisella rakkaudella, hän melkein kunnioittaa minua ihanteenaan.

Monta rakkaudentunnustusta olen eläissäni tehnyt ja kuitenkaan ei minun kokemukseni tässä mitään auta; sillä tämä tunnustus on tehtävä aivan erikoisella tavalla. Ennen kaikkea minun täytyy pitää mielessäni, että kaikki on vain teeskenneltyä taktikointia. Olen tehnyt useita luonnoksia nähdäkseni millä tavalla olisi edullisinta esiintyä. Ratkaisevan hetken tekeminen eroottiseksi voisi olla arveluttavaa, koska silloin saattaisi jo tapahtua sellaista, jonka oikeastaan myöhemmin vasta pitäisi asteittain kehittyä. Toimituksen liiallinen juhlallisuus on vaarallista; sellainen hetki merkitsee tytölle niin paljon, että koko hänen sielunsa voi kiintyä siihen samalla tavalla kuin kuolevan hänen viimeiseen tahtoonsa. Asian tekeminen leikilliseksi ja ironiseksi olisi liian uskaliasta. Jos minun harrastukseni olisivat samat kuin tavallisesti ihmisten tässä asemassa, jos pääasia olisi minullekin viekoitella vain esiin tuo pieni "kyllä", niin kaikki kävisi kuin rasvattu. Minullekin se tosin on tärkeätä, mutta ei ehdottoman tärkeätä; sillä vaikkakin jo kerran olen tämän tytön itselleni valinnut, vaikkakin olen kiinnittänyt niin paljon huomiota, jopa kaiken mielenkiintonikin häneen, on kuitenkin olemassa ehtoja, joiden vallitessa en lainkaan haluaisi hänen myöntymistään. Minä en pyri ulkonaisessa merkityksessä omistamaan tyttöä vaan taiteellisesti hänestä nauttimaan. Sen tähden pitää alunkin olla niin taiteellinen kuin mahdollista. Alun täytyy olla niin epämääräinen kuin suinkin, sen pitää sisältää kaikki mahdollisuudet. Jos hän heti näkee minussa petturin, hän käsittää minut väärin, sillä en ole petturi tavallisessa merkityksessä; jos hän näkee minussa uskollisen rakastajan, ymmärtää hän niinikään minut väärin. Minun on toimittava siten, että hänen sielunsa tuossa kohtauksessa jää niin epätietoiseksi kuin suinkin. Tytön sielu on tuollaisena hetkenä profeetallinen kuin kuolevan. Se on estettävä. Rakkahin Cordeliani! petän sinua kauneuden nimessä enkä voi toisin tehdä, mutta olen antava sinulle kaiken sen korvauksen minkä antaa voin. Koko kohtaus on tehtävä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista, niin ettei hän annettuaan myöntävän vastauksensa voi tehdä itselleen selväksi, mitä tähän uuteen suhteeseen oikeastaan sisältyy. Tuo mahdollisuuksien ääretön paljous on juuri mieltäkiinnittävää. Jos hän voi jotain jo ennakolta nähdä, olen tehnyt erehdyksen ja koko suhde kadottaa jotain merkityksestään. Ei ole ajateltavissa, että hän antaisi myöntävän vastauksensa sen tähden että rakastaisi minua; sillä hän ei rakasta minua lainkaan. Parasta olisi, jos voisin muuttaa kihlauksen toiminnasta tapahtumaksi, muuttaa hänet siitä mitä hän tekee siksi mitä hänelle tapahtuu ja josta hänen täytyy vain sanoa: Jumala tietää, kuinka se oikeastaan kävi.

— — —

31. pnä.

Tänään olen kirjoittanut rakkauskirjeen toisen puolesta. Se on aina minulle suuri ilo. Ensiksikin on sangen mielenkiintoista päästä noin läheltä tarkastelemaan tilannetta ja kuitenkin säilyttää oma mukavuutensa. Täyttelen piippuani, saan tietää suhteen laadun ja asianomaisen kirjeet vedetään esiin. Olen aina innolla tutkinut miten nuori tyttö kirjoittaa. Miespoloinen istuu nyt tuossa rakastuneena kuin rotta, lukee ääneen tytön kirjeitä ja minä keskeytän hänet lakonisine huomautuksineni: hän kirjoittaa hyvin, hänellä on tunnetta, makua, varovaisuutta, hän on varmaan rakastunut ennenkin jne. Toiseksi saan tilaisuuden tehdä hyväntyön. Autan kahta nuorta ihmislasta tulemaan yhteen. Nyt minä sen kuittaan. Jokaista onnellista paria vastaan valitsen itselleni yhden uhrin; teen aina kaksi ihmistä onnelliseksi ja korkeintaan yhden onnettomaksi. Olen rehellinen ja luotettava enkä milloinkaan ole pettänyt ketään, joka minuun on luottanut. Pienen pilan voin tietysti itselleni suoda, mutta sehän on luvallista sivuansiota. Ja miksi nautin tätä luottamusta? Sen tähden että osaan latinaa ja hoidan lukujani sekä sen tähden, että pidän omat pikku seikkailuni omana tietonani. Enkö sitten ansaitse tätä luottamusta? Minähän en koskaan käytä sitä väärin.

— — —

2. pnä elokuuta.

Hetki oli tullut. Näin vilahdukselta tädin kadulla, joten tiesin hänen olevan poissa kotoa. Edvard oli tullitoimistossa. Oli sen tähden todennäköistä, että Cordelia oli yksin kotona. Niin olikin asianlaita. Hän istui ompelupöydän ääressä neuloen. Olen perin harvoin käynyt talossa ennen puoltapäivää ja hän hämmästyikin hiukan minut nähdessään. Kohtauksesta oli vähällä sukeutua liiankin liikuttava. Siihen ei Cordelia kuitenkaan olisi ollut syypää, sillä hän suoriutui pian hämmennyksestään, vaan minä itse — sillä huolimatta siitä panssarista, johon olin pukeutunut, tyttö teki minuun tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Kuinka suloinen hän olikin sinijuovikkaassa, yksinkertaisen kodikkaassa puvussaan tuore ruusu rinnallaan — tuore ruusunkukka, tyttö oli itse kuin tuore vastapoimittu kukka, niin koskematon ja niin aamuntuore, ja kuka tietääkään missä nuori tyttö viettää yönsä! Minä luulen hänen olevan öisin illuusioitten maassa, josta hän joka aamu palaa takaisin. Siitä hänen nuorekas tuoreutensa. Hän oli niin nuoren ja kuitenkin niin täysinkehittyneen näköinen kuin olisi luonto hellän ja rikkaan äidin tavoin vasta sillä hetkellä laskenut hänet lopullisesti käsistään. Minun oli kuin olisin tullut jäähyväiskohtaukseen todistajaksi, minä näin, kuinka tuo lempeä äiti häntä vielä kerran jäähyväisiksi syleili, minä kuulin hänen sanovan: "Mene nyt ulos maailmaan, lapseni, olen tehnyt kaikki tähtesi, ota tämä suutelo kuin sinetti huulillesi, sinetti, joka vartioi pyhättöä, niin ettei kukaan voi sitä murtaa, ellet itse tahdo, mutta kun oikea on tuleva, olet sinä ymmärtävä häntä." Ja äiti painoi tyttärensä huulille suudelman, suudelman joka ei kuin ihmissuudelma ota mitään, jumalallisen suudelman, joka antaa kaikki, joka antaa tytölle itselleen suudelman mahdin. Ihmeellinen luonto, kuinka oletkin syvämielinen ja salaperäinen: miehelle annat sanan, tytölle suudelman voiman! Tämä äidin suutelo oli hänellä huulillaan, hyvästijätön loisto otsallaan ja iloinen tervehdys silmissään, sen tähden oli hän samalla kertaa niin kotoisen herttaisen näköinen, sillä olihan hän täällä kotonaan, ja niin vieraan näköinen, sillä hän ei vielä tuntenut maailmaa, vaan ainoastaan äitinsä, joka näkymättömänä valvoi hänen luonansa. Hän oli todellakin viehättävä, nuori kuin lapsi ja samalla arvokkaan naisellinen. — Pian olin kuitenkin taasen intohimoton ja tyhmän juhlallinen, kuten sopii silloin kun tahtoo toimittaa jotain tärkeätä niin, ettei se näytä mitään merkitsevän. Joidenkin yleisten huomautuksien jälkeen menin häntä hiukan lähemmäksi ja esitin asiani. Ihmistä, joka puhuu kuin kirja, on perin ikävä kuulla; toisinaan on kuitenkin hyvin tarkoituksenmukaista puhua siten. Kirjalla on nimittäin se merkillinen ominaisuus, että sitä voi tulkita miten tahtoo. Pysyin hyvin varovasti jokapäiväisissä tavaksi tulleissa lausetavoissa. Hän hämmästyi kuten olin odottanutkin, se on kieltämätöntä. Mutta on turhaa koettaa tehdä itselleen selväksi minkä näköinen hän oli. Hän oli paljonmerkitsevän näköinen, melkein kuin vielä valmistumaton, mutta odotettavissa oleva selitysliite kirjaani, selitysliite, joka voi sisältää minkä tulkinnan tahansa. Yksi ainoa sanakin liikaa, ja hän olisi nauranut minulle, yksi ainoa sana, ja hän olisi käynyt tunteelliseksi, yksi ainoa sana, ja hän olisi päässyt livahtamaan käsistäni; mutta yksikään liikanainen sana ei tullut huulilleni, minä pysyin tyhmän juhlallisena määrätyissä kaavoissa. — "Hän oli tuntenut minut niin vähän aikaa", hyvä Jumala, sellaisia vastuksia tapaa vain kihloihinmenon kapealla tiellä, ei rakkauden kukkapoluilla.

Ihmeellistä kylläkin. Kun edellisenä päivänä punnitsin asiaa, olin kohta varma, että hän yllätyksen hetkenä antaisi myöntävän vastauksensa. Siitä näkee, mitä kaikki valmistukset auttavat, asia ei tullut ratkaistuksi niin kuin olin ajatellut, sillä hän ei myöntänyt eikä kieltänyt; hän vetosi tätiin. Minun olisi pitänyt se jo edeltäpäin tietää. Minulla on todellakin onni mukanani, sillä tämä oli vielä parempi tulos.

Täti antaa suostumuksensa, siitä ei minulla koskaan ole ollut pienintäkään epäilystä. Cordelia seuraa hänen neuvoaan. Mitä minun kihloihinmenooni tulee, niin en lainkaan tahdo kehua sitä runolliseksi, se on päinvastoin mitä jokapäiväisin ja poroporvarillisin. Tyttö ei tiedä, pitääkö hänen myöntää vai kieltää; täti myöntää, tyttö perässä, minä otan tytön, hän minut — ja nyt tarina alkaa.

— — —

3. pnä.

Niin olen nyt kihloissa; samoin on Cordeliakin, ja se on kaikki mitä hän asiasta tietää. Jos hänellä olisi ystävätär, jolle hän voisi peittelemättä puhua, sanoisi hän kaiketi: "Mitä tämä kaikki merkitsee, sitä en todellakaan ymmärrä. Hänessä on jotain, joka vetää minua puoleensa, mutta mitä se on, en voi käsittää; hänellä on kummallinen valta minuun, mutta minä en häntä rakasta enkä kenties koskaan tule sitä tekemään; sen sijaan luulen hyvin voivani elää hänen kanssaan yhdessä ja sen tähden myöskin tulla varsin onnelliseksi, sillä hän ei varmaankaan vaadi paljon kun vain henkisessä merkityksessä pysyy hänen rinnallaan." Rakas Cordeliani! ehkä hän vaatiikin enemmän ja sen sijaan vähemmän kestävyyttä. — Kaikista hullunkurisista asioista on kihlaus järjettömin. Avioliitolla on kuitenkin oikeutuksensa, joskin se on minulle epämukava. Kihlaus on puhtaasti inhimillinen keksintö eikä suinkaan keksijälleen kunniaksi. Se ei ole sitä eikä tätä, ja se muistuttaa rakkauttani yhtä vähän kuin se hetale, joka pedellillä on selässään, professorin frakkia. Nyt olen siis tuon kunnianarvoisan joukon jäsen. Silläkin on merkityksensä, sillä totta on mitä Trop sanoo, että vasta kun on itse taiteilija saa oikeuden tuomita toisia taiteilijoita. Ja eikö juuri kihloissa oleva mies ole tavallansa taiteilija?

Edvardin katkeruus on rajaton. Hän antaa partansa kasvaa ja on ripustanut mustan pukunsa naulaan, mikä on jo paljon. Hän tahtoo puhua Cordelian kanssa, tahtoo paljastaa hänelle ilkeän mieleni. Siitä on tuleva tärisyttävä kohtaus. Edvard parta ajamattomana ja huolimattomasti pukeutuneena puhumassa kovalla äänellä Cordelian kanssa. Kunpa hän vain ei säikäyttäisi minua pitkine partoineen. Turhaan koetan saada hänet järkiinsä, selitän, että täti on saanut aikaan kihlauksen, että Cordelialla kenties vielä on tunteita häntä kohtaan, että olen valmis väistymään takaisin, jos hän vain voi valloittaa itselleen tytön. Silmänräpäyksen ajan hän jo epäröi, eikö hänen pitäisi antaa leikata partansa uudella tavalla, ostaa uusi musta puku, seuraavassa hetkessä hän taasen suun täydeltä soimaa minua. Teen kaikkeni pysyäkseni hyvissä väleissä hänen kanssaan. Kuinka vihoissaan hän minulle lieneekin, tiedän kuitenkin, ettei hän ota askeltakaan kysymättä minulta neuvoa, hän ei ole unohtanut mitä hyötyä hänellä on ollut minusta puolestapuhujana. Ja miksi riistäisin häneltä viimeisen toivon, miksi rikkoisin välini hänen kanssaan? Hän on hyvä ihminen — ja kuka tietää mitä aika vielä kantaa kohdussaan.

Nyt on minun toiselta puolen toimittava niin, että kihlaukseni purkautuu, siten solmiakseni ihanamman ja merkitsevämmän suhteen Cordeliaan, ja toiselta puolen käytettävä aikani parhaani mukaan iloitakseni kaikesta siitä viehätyksestä, kaikesta siitä ihanuudesta, jolla luonto ylenmäärin on hänet varustanut, iloitakseni siitä, kuitenkin sillä rajoituksella, etten ota mitään etukäteen. Kun sitten olen saanut hänet oppimaan, mitä merkitsee rakastaa ja erikoisesti mitä merkitsee rakastaa minua, raukeaa kihlaus tyhjiin epätäydellisenä muodollisuutena ja hän kuuluu täydellisesti minulle. Muut kihlatut sivuuttavat tämän vaiheen, ja heillä on silloin tiedossa ikävä avioliitto ajassa ja iankaikkisuudessa. Kullakin on makunsa.

Kaikki on vielä ennallaan; mutta tuskin voi kukaan kihloissa oleva olla minua onnellisempi tai kukaan rahanahnas mies, joka on löytänyt kultapalan, minua autuaampi. Olen haltioissani ajatellessani että hän on minun vallassani. Puhdas, viaton naisellisuus, läpikuultava kuin meri ja syvä kuin se, ilman aavistusta rakkaudesta! Nyt on hänen oppiminen mikä mahti rakkaus kuitenkin on. Kuin kuninkaantytär, joka tomusta nostetaan isiensä valtaistuimelle, siten on hänetkin saatettava siihen kuningaskuntaan, johon hän kuuluu. Ja se on tapahtuva minun kauttani; oppiessaan rakastamaan hän oppii rakastamaan minua; kehiteltäessä sääntöä kehittyy asteittain taivutuskaava, ja se olen minä. Tuntiessaan rakkaudessa olevan kaiken merkityksensä hän rakastaa minua, ja kun hän aavistaa oppineensa sen minulta, hän rakastaa minua kaksinverroin. Ajatus ilostani valtaa minut niin, että menetän melkein mieleni tasapainon.

Hänen sielunsa ei ole kuihtunut eikä heikontunut hapuilevan rakkauden epämääräisissä liikutuksissa, seikka joka saa aikaan sen, etteivät monet nuoret tytöt enää koskaan voi rakastaa varmasti, voimakkaasti, kokonaisesti. Heillä on tietoisuudessaan epämääräinen sumukuva, joka on olevinaan ihanne, minkä mukaan todellisuutta mitataan. Sellaisista puolinaisuuksista syntyy vain jotain jonka seurassa voi kristillisesti vaeltaa läpi elämän. — Nyt kun rakkaus hänessä herää, minä saan nähdä hänen sielunsa läpikuultavana ja kuunnella kaikkia hänessä soivia rakkauden kieliä. Minä tarkkailen kuinka hänen rakkautensa on muodostunut ja käyttäydyn sen mukaan; ja samoin kuin jo välittömästi olen mukana siinä sadussa, jonka rakkaus antaa tulvia hänen sydämensä kautta, samoin tulen uudelleen ulkoapäin häntä vastaan niin viettelevänä kuin suinkin. Tyttö rakastaa kuitenkin vain yhden ainoan kerran.

Nyt on minulla siis laillinen oikeus Cordeliaan, minulla on tädin suostumus ja siunaus, ystävien ja sukulaisten onnittelut; sen luulisi jo riittävän. Nyt ovat siis sodan vastukset ohi, nyt alkavat rauhan siunaukset. Kuinka naurettavaa! Ikäänkuin tädin siunaus ja ystävien onnittelut voisivat taata minulle sanan syvemmässä merkityksessä omistusoikeuden Cordeliaan; ikäänkuin rakkaudessa olisi olemassa tuollainen sodan ja rauhan vastakkaisuus ja ikäänkuin se ei, niin kauan kuin se on olemassa, ilmenisi taisteluna, joskin aselaji vaihtelee. Ero on oikeastaan siinä taistellaanko cominus [läheltä] vai eminus [kaukaa]. Mitä täydellisemmin rakkaussuhteessa on kaihdettu lähitaistelua, sitä surullisempaa, sillä sitä mitättömämmäksi käy käsikähmä. Käsikähmään kuuluvat kädenpuristus, kosketus jalalla — jota Ovidius, kuten tunnettua, sekä suosittelee että syvällisellä leikillisyydellä vastustaa — puhumattakaan suudelmasta ja syleilystä. Se joka taistelee eminus voi luottaa ainoastaan silmäänsä; ja kuitenkin hän voi, jos hän on taiteilija, käyttää tätä asettaan taidokkaasti. Hän voi antaa silmänsä viivähtää tytössä sellaisella hellyydellä, joka vaikuttaa tyttöön kuten häneen sattumalta koskettaisiin; hän voi silmällänsä tarttua tyttöön yhtä lujasti kuin pitäisi häntä käsivarsillaan. Yksi virhe tai onnettomuus on kuitenkin tarjolla jos kovin kauan taistelee pitemmän välimatkan päästä, se nimittäin, että sellainen taistelu aina on vain nautinnon symboli, ei nautinto itse. Vasta sille, joka taistelee cominus, saa kaikki täyden merkityksensä. Kun rakkaudessa ei enää ole taistelua, on se sammunut. Minä en ole oikeastaan ensinkään taistellut eminus, matkan päästä, enkä sen tähden nyt ole lopussa vaan vasta alussa, vasta nyt otan aseet esiin. Että hänet omistan, on totta juridisessa ja poroporvarillisessa merkityksessä; mutta siitä ei vielä seuraa mitään. Minulla on paljon puhtaammat käsitykset asiasta. Hän on kihloissa kanssani, se on totta, mutta jos siitä päättelisin, että hän rakastaa minua, se olisi erehdys, sillä hän ei ylipäänsä lainkaan rakasta. Minulla on laillinen omistusoikeus häneen, ja kuitenkaan en häntä omista, samoin kuin toiselta puolen voin hyvin omistaa tytön vaikkei minulla olisi laillista omistusoikeutta häneen.

— — —

Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla hänen vieressään. Meidän asentomme on kahden rakastavaisen ja kuitenkin siinä on eräänlaista hienotunteisuutta, joka estää liiallisen lähentelemisen. Asento merkitsee tavattoman paljon sille, jolla on silmää sitä tarkkailla. Rakkaudella on monta asemaa, tämä on ensimmäinen. Kuinka kuninkaallisesti luonto on varustanut tämän nuoren tytön; hänen puhtaat, pehmeät muotonsa, hänen syvä, naisellinen viattomuutensa, hänen kirkkaat silmänsä — kaikki hurmaa minut. — Olen tervehtinyt häntä. Hän tuli iloisesti minua vastaan kuten tavallisesti, kuitenkin vähän ujona, vähän epävarmana; kihlauksenhan pitäisi hiukan muuttaa meidän suhdettamme, mutta miten, sitä hän ei tiedä; hän tarttui käteeni, mutta ei kuten ennen hymyillen. Vastasin hänen tervehdykseensä keveällä, melkein huomaamattomalla kädenpuristuksella; olin lempeä ja ystävällinen olematta kuitenkaan eroottinen. — Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla hänen rinnallaan. Juhlallisuus kirkasti tilannetta, hiljainen aamuvalaistus. Hän on ääneti, mikään ei riko hiljaisuutta. Silmäni liukuvat verkalleen hänen vartalonsa yli, ei himoiten, sillä siihen vaadittaisiin todella julkeutta. Hieno, katoava punastus, nousten ja laskien kuin pilvi seudun yllä, kuvastuu hänen kasvoillaan. Mitä merkitsee tuo punastus? Onko se rakkautta, onko se kaipuuta, toivoa, pelkoa — sillä sydämen väri on punainen? Ei se ole mitään niistä. Hän katsoo ihmetellen, ei minua eikä itseään vaan sisintä sieluaan, hän ikään kuin muuttuu sisällisesti. Tämä hetki vaatii hiljaisuutta, sen tähden ei mikään huomionteko saa sitä häiritä, mikään intohimon purkaus sitä keskeyttää. On kuin en edes olisi läsnä ja kuitenkin on juuri minun läsnäoloni hänen kontemplatiivisen ihmettelynsä ehto. Minun olentoni on sopusoinnussa hänen kanssaan. Sellaisessa tilassa kunnioittaa ja palvelee parhaiten nuorta tyttöä, samoin kuin eräitä jumalia, vaitiololla.

On onni, että minulla on setäni talo. Jos tahtoisin saada nuoren ihmisen inhoamaan tupakkaa, veisin hänet johonkin Regentsenin tupakkahuoneista; kun haluan saada nuoren tytön inhoamaan kihloissaoloa, tarvitsee minun vain tuoda hänet tänne. Samoin kuin ainoastaan räätäleitä tulee räätälien kokoussaliin, tulee tänne pelkkiä kihlautuneita pareja. On kauheata joutua sellaiseen seuraan, enkä voi ihmetellä, että Cordelia käy rauhattomaksi. Kun olemme kokoontuneet en masse, luulen meitä olevan kymmenen paria lukuunottamatta niitä tuttavapiiriimme kuuluvia laumoja, jotka suurten juhlien aikana tulevat pääkaupunkiin. Me kihloissaolevat voimme täällä täysin määrin nauttia kihloissaolemisen iloja. Tuon Cordelian tänne saadakseni hänet inhoamaan noita rakastuneita käsiksikäyntejä, noita lemmensairaiden käsityöläisten mauttomuuksia. Täällä kuulee alinomaa, pitkin iltaa äänen, joka muistuttaa kärpäsläpsän ääntä — ne ovat rakastavaisten suudelmia. Tässä talossa ollaan mitä rakastettavimmalla tavalla ujostelemattomia, ei edes piilouduta nurkkiin, vaan istutaan suuren pyöreän pöydän ympärillä. Minäkin olen kohtelevinani Cordeliaa samalla tavalla. Siinä suhteessa täytyy minun tehdä itselleni väkivaltaa. Olisi todellakin liikuttavaa, jos tuolla tavoin loukkaisin hänen syvää naisellisuuttaan. Sellaisesta syyttäisin itseäni enemmän kuin siitä että petän häntä. Ylipäänsä voin luvata jokaiselle tytölle, joka uskoo itsensä minun huostaani, täydellisesti esteettisen kohtelun, huomioonottaen vain sen, että kerran jätän hänet, mutta sekin kuuluu estetiikkaani, sillä joko pettää tyttö miehen tahi mies tytön. Olisi kylläkin mieltäkiinnittävää, jos voisi saada käsiinsä kirjallisen tilaston, joka satujen, kansanlaulujen ja mytologisten kertomusten perustalla antaisi tietoja siitä, tyttökö useammin on uskoton vaiko mies.

Sitä ajanhukkaa, jonka Cordelia minulle tuottaa, en lainkaan kadu, vaikkei se suinkaan ole pieni. Jokainen kohtaus vaatii toisinaan pitkiä valmisteluja. Koen hänen kanssaan rakkauden synnyn. Itse olen melkein kuin näkymättömänä läsnä istuessani näkyväisenä hänen rinnallaan. Suhteeni Cordeliaan on kuin tanssi, joka oikeastaan on tanssittava kahden, mutta jonka hän tanssii yksin. Minä olen nimittäin se toinen tanssija, vaikkakin näkymättömänä. Hän liikkuu kuin unessa ja kuitenkin hän tanssii toisen kanssa; tuo toinen olen minä; mikäli olen näkyvänä läsnä, olen tuossa tanssissa näkymättömänä, ja mikäli olen näkymättömissä, olen näkyvänä hänen karkelossaan. Liike vaatii vastatanssijan; tyttö kumartuu tuon toisen puoleen, tempaa hänen kätensä, pakenee ja lähestyy taasen. Minä tartun hänen käteensä, minä täydennän hänen ajatuksensa, joka jo on täydennetty itsessään. Hän liikkuu oman sielunsa sävelten tahdissa; minä olen vain alkusyy hänen liikkeeseensä. Minä en ole eroottinen, koska se vain herättäisi hänet hänen unestaan, olen taipuvainen, pehmeä, persoonaton, melkein kuin mieliala.

Mistä kihlatut tavallisesti puhuvat? Mikäli minä tiedän, he kiiruhtavat sijoittamaan toisensa omien perheenjäsentensä ikävään jonoon. Mikä ihme niin ollen jos eroottisuus katoaa. Se, joka ei ymmärrä tehdä rakkautta ehdottomaksi, sellaiseksi, jonka rinnalla kaikki muu häviää mitättömiin, älköön koskaan alentuko rakastumaan, menköönpä naimisiin vaikka kymmenen kertaa. Että minulla on täti, jonka nimi on Mariane, eno, jonka nimi on Christopher, isä, joka on majuri jne., jne. — kaikella tuollaisella ei ole mitään tekemistä rakkauden mysteerin kanssa. Niin, vieläpä asianomaisen mennyt elämäkään ei merkitse mitään. Nuorella tytöllä ei tässä suhteessa tavallisesti olekaan paljon kerrottavaa; jos hänellä jotain on, voi ehkä maksaa vaivan häntä kuunnella, mutta ei rakastaakseen häntä enemmän sen tähden. Minä puolestani en etsi tarinoita, niitä on minulla todellakin kyllin; minä etsin välittömyyttä. Se juuri on iäistä rakkaudessa, että yksilöt vasta sen syttymisestä lähtien ovat toisilleen olemassa.

Vähän luottamusta täytyy minun hänessä herättää, tai oikeammin, poistaa pieni epäilys. Enpä suinkaan kuulu niiden rakastavaisten joukkoon, jotka kunnioituksesta rakastavat toisiaan, kunnioituksesta menevät naimisiin ja kunnioituksesta saavat lapsia keskenään, mutta kuitenkin tiedän hyvin, että rakkaus, varsinkin ennen kuin siinä on intohimoa, vaatii siltä, joka on tullut sen esineeksi, ettei hän törkeästi riko moraalia. Tässä suhteessa on rakkaudella oma dialektiikkansa. Vaikkakin minun menettelyni Edvardia kohtaan on moraalin kannalta paljon moitittavampaa kuin entinen suhteeni tätiin, on minun kuitenkin paljon helpompi selittää Cordelialle edellistä kuin jälkimmäistä. Hän ei tosin ole puhunut asiasta mitään, mutta kuitenkin pidän parhaana selittää hänelle menettelyni välttämättömyyden. Se varovaisuus, jota olen esiintymisessäni noudattanut, mairittelee hänen ylpeyttään, se salaperäisyys, johon verhoudun, tekee minut mieltäkiinnittäväksi. Tässä suhteessa Cordeliasta voi kyllä näyttää kuin paljastaisin hänelle itsessäni paljon eroottista, kuin tulisin puhumaan ristiin, kun minä myöhemmin aion väittää, etten ole koskaan ennen rakastanut; tämä seikka ei kuitenkaan merkitse mitään. En pelkää ristiriitaista menettelyä, kunhan hän vain ei sitä huomaa ja minä saavutan mitä tahdon. Pitäkööt oppineet väittelijät kunnianaan välttää kaikkia ristiriitaisuuksia; nuoren tytön elämä on liian rikas, siinä on aina ristiriitaisuuksia ja niin muodoin se tekee ristiriitaisuudet välttämättömiksi.

Hän on ylpeä eikä hänellä ole mitään varsinaista käsitystä rakkaudesta. Vaikka hän nyt kyllä jossakin määrin pitää minua henkisesti kypsyneempänä, voi helposti sattua, että hän, kun rakkaus alkaa hänessä vaikuttaa, voisi kääntää ylpeytensä minua kohtaan. Mikäli minä voin havaita, hän on epätietoinen naisen varsinaisesta merkityksestä. Sen tähden oli helppo saada hänen ylpeytensä kohdistumaan Edvardiin. Tuo ylpeys oli kuitenkin yltiöpäistä, hänellä kun ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Mutta kun hän sen saa, hänen todellinen ylpeytensä syntyy samalla kertaa, mutta jäännös entistä yltiöpäisyyttä voi helposti liittyä siihen lisäksi. Voisi niin muodoin ajatella, että hän kääntäisi sen minua vastaan. Vaikka häntä kaiketikaan ei kaduta, että hän antoi suostumuksensa kihlaukseen, tulee hän kuitenkin helposti käsittämään, että sain sen verrattain helposti; hän on näkevä, ettei alku hänen puoleltansa ollut oikea. Jos hän tuon käsittää, hän on kääntävä peitsensä minua vastaan. Niin pitääkin olla. Sillä tavalla pääsen selvyyteen siitä, kuinka syvälti hänen tunteensa ovat järkkyneet.

— — —

Aivan oikein. Jo kauas kadulle näen tuon sievän pienen kiharaisen pään, joka kurkottautuu niin pitkälle kuin suinkin ulos ikkunasta. Olen jo kolmena päivänä peräkkäin saanut nähdä sen…Nuori tyttö ei turhan tähden seiso ikkunassa, hänellä täytyy varmaankin olla siihen hyvät syynsä… Mutta minä pyydän taivaan nimessä, älkää kurkottautuko noin kauas ikkunasta; lyönpä vetoa, että seisotte tuolin reunalla, sen voin päättää asennostanne. Ajatelkaa kauhua, jos putoaisitte —, ette minun päälleni, sillä minä pysyttelen toistaiseksi asian ulkopuolella — vaan hänen, sillä joku hän kai tässä on kysymyksessä… Mutta mitä näenkään, tuolla kaukanahan tulee ystäväni lisensiaatti Hansen keskikatua kävellen. Hänen esiintymisessään on jotain tavatonta, hän käyttää omituista kulkuneuvoa; jos näen oikein, hän saapuu kaipuun siivin. Olisiko hänellä tapana käydä tuossa talossa minun tietämättäni?… Te katositte, kaunis neitiseni, arvelen, että menitte aukaisemaan ovea hänelle… Tulkaa vain takaisin, hän ei lainkaan aio taloon… Kuinka, te tunnette asian paremmin? Mutta minä voin vakuuttaa teille… Hän sanoi sen juuri minulle itse. Jolleivät vaunut, jotka vastikään ajoivat ohi, olisi pitäneet niin kovaa melua, olisitte sen itse kuullut. Minä sanoin hänelle noin vain ohimennen: Sinä aiot tänne sisälle? Johon hän vastasi selvästi: en… Nyt voitte heittää hänelle hyvästit; nyt lähden hänen kanssaan kävelemään. Hän on hämillään, ja hämillään olevat ihmiset pakisevat kernaasti. Nyt aion puhua hänen kanssaan siitä papinvirasta, jota hän on päättänyt hakea… Hyvästi nyt, kaunis neitini, me aiomme kävellä alas tullille. Kun sitten olemme tulleet sen ulkopuolelle, sanon hänelle: tuhat tulimmaista, sinähän olet johdattanut minut kokonaan harhaan, minunhan piti mennä Itäiselle kadulle. — Katso, nyt olemme, neitiseni, täällä taasen… Miten uskollinen, hän seisoo vielä ikkunassa. Sellainen tyttö voi tehdä miehen onnelliseksi… Ja miksi sitten teen kaiken tämän, kysytte. Sen tähden että olen alhainen ihminen, jolle on mieleistä tuottaa harmia toisille? En suinkaan. Teen kaiken tämän teidän itsenne tähden, rakastettava neiti. Ensiksikin! Olette odottanut lisensiaattia, kaivannut häntä, ja nyt hän on teidän luoksenne tullessaan kaksinverroin kaunis. Toiseksi! Kun lisensiaatti nyt astuu sisään ovesta, sanoo hän: "Nyt olimme vähällä tulla yllätetyiksi, sillä tuo kirottu mies seisoi oven edessä, kun olin tulossa luoksesi. Mutta minä olin viisas, minä johdatin hänet pitkään keskusteluun siitä virasta, jota haen, ja kuinka olikaan, niin sain hänet lähtemään kanssani tullille päin; voin vakuuttaa, ettei hän huomannut mitään." Ja vielä lisäksi, tehän pidätte nyt lisensiaatista vielä enemmän kuin ennen; sillä te olette aina arvellut hänellä olevan erinomaiset mielipiteet, mutta että hän olisi viisaskin … niin, nythän itse näette. Ja siitä on teidän kiittäminen minua. — — Mutta eräs asia johtuu mieleeni. Teidän kihlauksennehan ei voi vielä olla julkinen, sillä silloinhan minä olisin siitä kuullut. Tyttö on kaunis ja ihana katsoa; mutta hän on nuori. Ehkä ei hänen älynsä ole vielä kehittynyt. Eikö ole ajateltavissa, että hän kevytmielisesti menisi ja ottaisi perin vakavan askelen. Se on estettävä; minä tahdon puhua tytön kanssa. Sen olen hänelle velkaa, sillä hän on varmaankin hyvin rakastettava tyttö. Sen olen velkaa lisensiaatille, sillä hän on ystäväni; siten olen sen velkaa tytöllekin, sillä hän on ystäväni tuleva puoliso. Sen olen velkaa tytön perheelle, sillä se on varmaankin hyvin kunnioitettava perhe. Sen olen velkaa koko yhteiskunnalle, sillä kysymyksessä on hyvätyö. Koko ihmiskunnalle! Miten suuri ajatus, miten valtava yritys toimia koko ihmiskunnan nimessä, omistaa sellainen kenraalinvaltakirja! — Mutta riennänpä Cordelian luo. Osaan aina käyttää mielialaa hyväkseni, ja tuon tytön ihana kaiho on todella minua liikuttanut.

— — —

Nyt alkaa ensimmäinen taistelu Cordelian kanssa, taistelu, jossa minä pakenen ja siten opetan hänet, minua takaa-ajaen, voittamaan. Minä vetäydyn alituisesti taaksepäin, ja tällä liikkeelläni opetan häntä kauttani tuntemaan kaikki rakkauden mahdit, sen levottomat ajatukset, sen intohimon, sen kaipuun ja toivon ja rauhattoman odotuksen. Liikkuessani tällä tavoin hänen edessään kehittyy kaikki tämä vastaavalla tavalla hänessä itsessään. Kuljetan häntä triumfikulkueessa, ja minä itse olen yhtä suuressa määrin se, joka laulaa hänen voittonsa kunniaksi, kuin se, joka näyttää hänelle tien. Hän on saava rohkeutta uskoa rakkauteen, uskoa, että se on iäinen voima, nähdessään sen vallan, nähdessään mieleni liikutukset. Hän on uskova minua, osaksi sen tähden että luotan taitooni, osaksi sen tähden, että totuutta on itse asiassa kaiken sen pohjalla mitä teen. Jollei niin olisi asianlaita, ei hän uskoisi minua. Jokaiselta liikkeeltäni hän käy yhä voimakkaammaksi; rakkaus herää hänen sielussaan, hän on saavuttanut merkityksensä naisena. — En ole tähän saakka poroporvarillisesti puhuen kosiskellut häntä, sen teen nyt, minä vapautan hänet, ainoastaan siten tahdon häntä rakastaa. Että hänen on minua kaikesta kiittäminen, sitä hän ei saa aavistaa, sillä siten hän kadottaisi luottamuksensa itseensä. Kun hän nyt tuntee olevansa vapaa, niin vapaa, että häntä melkein haluttaisi rikkoa välinsä minun kanssani, silloin alkaa toinen taistelu. Nyt on hänessä voimaa ja intohimoa ja nyt merkitsee taistelu minulle jotain; hetkelliset seuraukset olkoot sitten mitkä hyvänsä. Entä jos hän ylpeydessään pettää minut, entä jos hän rikkoo välinsä minuun? Niinpä on hänellä siihen täysi vapaus; mutta minulle hän on kuitenkin kuuluva. On turhaa puhetta, että kihlaus sitoisi häntä minuun, tahdon omistaa hänet vain vapaana. Jättäköön hän minut, toinen taistelu alkaa joka tapauksessa, ja tuossa toisessa taistelussa olen minä voittava niin varmasti kuin se oli pelkkää harhanäköä, että hän voitti ensimmäisessä. Mitä enemmän voimaa hänessä on, sitä mieltäkiinnittävämpää minulle. Ensimmäinen taistelu on vapautustaistelu ja se on vain leikkiä, toinen on valloitussota ja se käydään elämästä ja kuolemasta.

Rakastanko Cordeliaa? Kyllä. Vilpittömästi? Kyllä. Uskollisesti? Kyllä — esteettisessä merkityksessä ja sillähän lienee arvonsa silläkin. Mitä olisi tätä tyttöä auttanut, jos hän olisi joutunut uskollisen aviomies-kuhnurin käsiin? Mikä hänestä olisi tullut? Ei mitään. On tapana sanoa, että tarvitaan hitunen muutakin kuin rehellisyyttä tullakseen toimeen maailmassa; minä puolestani sanoisin, että tarvitaan hiukan muutakin kuin uskollisuutta rakastaakseen sellaista tyttöä. Ja minulla on muutakin — minulla on kavaluutta. Ja kuitenkin rakastan häntä uskollisesti. Ankarasti ja huolellisesti valvon itseäni, jotta kaikki se, mikä tuossa tytössä on, koko hänen jumalallisen rikas luontonsa, kehittyisi kukkaansa. Minä olen niitä harvoja, jotka sen voivat tehdä, hän on niitä harvoja, jotka siihen sopivat; emmekö siis sovellu toisillemme?

Teenkö väärin, kun sen sijaan että katsoisin pappiin tarkastelen tuota kaunista kirjailtua nenäliinaa, joka teillä on kädessänne? Teettekö te väärin pitäessänne sitä noin esillä?… Nurkassa on nimi… Charlotte Hahn on siis teidän nimenne? On niin viehättävää näin sattumalta saada tietää naisen nimi. On kuin joku palveleva henki salaperäisellä tavalla tekisi minut tutuksi teidän kanssanne… Vai eikö ole sattuma, että nenäliinanpoimut laskeutuvat siten että minä voin nähdä nimen?… Te olette liikuttunut, te pyyhitte kyynelen silmästänne… Nenäliina riippuu taasen vapaana… Teitä ihmetyttää että katselen teitä enkä pappia. Te tarkastelette nenäliinaa, te huomaatte sen ilmiantaneen nimenne… Sehän on tuiki viaton juttu, on niin helppo saada tietää tytön nimi… Miksi julmistua nenäliinalle, miksi rutistaa se noin kokoon? Miksi suuttua sille? Miksi suuttua minulle? Kuulkaa mitä pappi sanoo: "Älköön kukaan saattako ihmistä kiusaukseen; hänkin, joka sen tietämättään tekee, on vastuunalainen, on syyllinen toisen edessä, jolle hän voi vikansa korvata vain entistä suuremmalla hyvyydellä"… Nyt hän sanoi aamenensa, kirkonoven ulkopuolella uskallatte kyllä antaa nenäliinanne vapaasti liehua tuulessa… Vai oletteko alkanut pelätä minua? Mitä olen sitten tehnyt?… Olenko tehnyt sellaista, jota ette voi antaa anteeksi, ette voi mieleenne palauttaa — antaaksenne anteeksi?

— — —

Kaksinainen menettelytapa käy välttämättömäksi suhteessani Cordeliaan. Jos yhtenään pakenisin hänen edeltään, voisi tapahtua, että eroottinen elementti hänessä kävisi kovin hataraksi ja löyhäksi, niin ettei syvempi naisellisuus hänessä voisikaan herätä. Hän ei ehkä siinä tapauksessa kykenisi toisen taistelun alettua tekemään vastarintaa. Tosin hän nukkuu voiton päivään saakka, ja niin hänen pitääkin tehdä; mutta toiselta puolen hänet on alinomaa herätettävä. Kun hänestä sitten hetken ajan näyttää kuin hänen voittonsa tahdottaisiin häneltä riistää, on hän havahtuva puolustamaan sitä. Tässä kamppailussa kypsyy hänen naisellisuutensa. Voin käyttää joko sanoja tai kirjeitä häntä kiihottaakseni ja jäähdyttääkseni. Jälkimmäinen keino on kaikin puolin edullisempi. Siten nautin hänen syvimmästä järkytyksestään. Kun hän on saanut kirjeeni, kun sen suloinen myrkky on mennyt vereen, silloin on yksikin sana kylliksi, jos tahtoo saada rakkauden puhkeamaan ilmi. Seuraavassa hetkessä kylmä ironia saa hänet taasen epäilemään, ei kuitenkaan enempää kuin sen verran, että hän yhä vielä tuntee voittaneensa ja tuntee niin vielä suuremmassa määrin saadessaan seuraavan kirjeen. Ironiaa ei olekaan helppo esittää kirjeessä, sillä se mahdollisuus on lähellä, ettei Cordelia sitä siinä ymmärtäisi. Haaveilua voi taasen vain välähdyksittäin ilmentää keskustelussa. Minun persoonallinen läsnäoloni on tekevä mahdottomaksi tunnekiihkon. Kun olen vain kirjeitse läsnä, hän voi helposti kestää läsnäoloni, hän vaihtaa minut eräässä merkityksessä yleisempään olentoon, joka elää hänen rakkaudessaan. Kirjeessä voi niinikään ottaa itselleen suuremman vapauden, kirjeessä voin hyvin heittäytyä hänen jalkoihinsa jne., seikka, joka näyttäisi varsin hullunkuriselta, jos sen todellisuudessa tekisin ja joka saisi illuusion särkymään. Tämän minun kaksinaisen menettelyni vastakkaisuus on synnyttävä ja kehittävä, vahvistava ja vakauttava rakkautta hänessä, sanalla sanoen koetteleva sitä. —

Liian varhain eivät nämä kirjeet kuitenkaan saa muodostua sävyltään vahvasti eroottisiksi. Alussa on parasta, että niillä on yleisempi luonne, että ne sisältävät vain jonkun yksityisen viittauksen, poistavat jonkun yksityisen epäilyksen. Tilaisuuden sattuessa sopii huomauttaa mikä etu kihlauksella on siinä suhteessa, ettei ilkeillä huhuilla ole mitään mahdollisuutta käydä juttuun käsiksi. Mitä varjopuolia sillä muutoin on, sitä en lakkaa hänelle huomauttamasta. Setäni talosta saan aiheita irvikuvaan, jonka voin aina antaa kulkea rinnallani. Sydämellisintä, antautuvinta rakkautta ei hänessä voi syntyä minun avuttani. Kun sen häneltä kiellän ja tuolla irvikuvalla häntä kiusaan, on hän kyllä väsyvä olemaan kihloissa, voimatta oikeastaan sanoa, että minä olisin saanut hänet siihen kyllästymään.

Pieni kirje on tänään antava hänelle vihjauksen siitä millainen on hänen oma tilansa, minä kun siinä selitän oman sieluntilani. Minun menettelyni on oikea. Siitä on minun kiittäminen teitä, te rakkaat tyttölapset, joita ennen olen rakastanut. Teitä on minun kiittäminen, että minun sieluni nyt on niin viritetty, että voin olla suhteessani Cordeliaan juuri sellainen kuin haluankin olla. Kiitollisuudella muistelen teitä, kunnia on teidän; olen aina myöntävä, että nuori tyttö on kuin syntynyt opettajaksi; häneltä voi aina oppia, jollei muuta niin pettämään häntä — sillä sen tempun oppii parhaiten itse tytöiltä; kuinka vanhaksi tullenkin, en ole koskaan unohtava, että vasta se on mennyttä miestä, joka on tullut niin vanhaksi, ettei hän voi oppia mitään nuorelta tytöltä.

— — —

Minun Cordeliani!

Sinä sanot, ettet ollut kuvitellut minua sellaiseksi, mutta enhän minäkään ollut kuvitellut sellaiseksi tulevani. Onkohan syytä muutokseen etsittävä sinusta? Sillä voisihan ajatella, että minä en oikeastaan olisikaan muuttunut, vaan että ne silmät, joilla sinä minua katsot, olisivat muuttuneet. Vai onko syytä etsittävä minusta? Syy on minussa, sillä minä rakastan sinua; syy on sinussa, sillä sinä olet se jota rakastan. Järjen kylmässä, tyynessä valossa katselin kaikkea, ylpeänä ja koskemattomana, mikään ei minua kauhistuttanut; jos aavekin olisi oveeni kolkuttanut, olisin sen kynttiläjalkaani tarttuen tyynesti avannut. Mutta katso, minä en avannut oveani aaveille, en verettömille ja voimattomille haamuille, vaan sinulle, Cordeliani, sinun kanssasi tulivat elämä ja nuoruus ja ilo ja kauneus luokseni. Minun käteni vapisee, en voi pidellä kynttilääni rauhallisena, pakenen edestäsi, ja kuitenkaan en voi olla kiinnittämättä silmiäni sinuun, en toivomatta, että voisin pidellä kynttilää vakavasti kädessäni. Muuttunut olen; mutta missä määrin, missä muodossa ilmenee tuo muutos? En tiedä sitä, en voi siitä mitään lähempää määrittelyä antaa. Voin vain sanoa: minä muutuin.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Lempi rakastaa salaisuutta — kihlaus on yleinen; se rakastaa hiljaisuutta — kihlaus on julistus; se rakastaa kuiskailua — kihlaus on suuriääninen tiedoksianto; ja kuitenkin on kihlauksemme, kiitos olkoon Cordelian taidon, oleva verraton keino pettää vihollisiamme. Pimeänä yönä ei mikään ole toisille laivoille vaarallisempaa kuin lyhdyn ripustaminen johonkin alukseen, sillä se on petollisempi kuin pimeys itse.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä istun hänen vieressään; hän nojaa minun käsivarteeni ja hänen päänsä lepää monen aatoksen painamana minun olkaani vasten. Hän on minua niin lähellä ja kuitenkin vielä kaukana, hän antautuu ja kuitenkaan hän ei kuulu minulle. Vielä hänessä on vastustusta, mutta se ei ole tietoisesti harkittua, se on naisellisuuden tavallista vastustusta; sillä naisen olemus on antautumista vastustuksen muodossa. — Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä istun hänen vieressään. Hänen sydämensä jyskyttää intohimosta, hänen povensa aaltoilee, ei kuitenkaan rauhattomuudesta; toisinaan vaihtelee väri hänen kasvoillaan, kuitenkin keveinä vivahduksina. Onko se rakkautta? Ei suinkaan. Hän kuuntelee, hän ymmärtää. Hän kuuntelee siivitettyjä sanojani, hän käsittää ne, hän kuulee toisen puhetta ja ymmärtää sitä kuin omaansa; hän kuuntelee vaieten toisen ääntä, joka soi kaikuna hänen sisimmässään, hän ymmärtää tuon kaiun kuin olisi se hänen oma äänensä, joka puhuu hänelle ja eräälle toiselle.

Mitä minä teen? Hurmaanko hänet? En suinkaan; siitä ei olisi minulle mitään hyötyä. Varastanko hänen sydämensä? En suinkaan, näen päinvastoin mieluimmin, että se tyttö, jota rakastan, pitää itse sydämensä. Mitä sitten teen? Minä muovailen itselleni sydämen hänen sydämensä mukaan. Taiteilija maalaa rakastettunsa kuvan, se on hänen ilonsa, kuvanveistäjä ikuistaa hänen muotonsa. Niin teen minäkin, mutta henkisessä merkityksessä. Hän ei tiedä minun omistavan tuota kuvaa, ja siinä juuri on petokseni. Salaperäisellä tavalla olen sen itselleni hankkinut ja siinä merkityksessä varastanut hänen sydämensä samoinkuin Rebekasta sanotaan, että hän varasti Laabanin sydämen, kun hän viekkaasti ryösti häneltä hänen kotijumalansa.

Ympäristöllä ja puitteilla on sentään suuri vaikutus ihmiseen, ne painuvat nopeimmin ja syvimmin muistiin tai oikeammin koko sieluun eivätkä sen tähden joudu unohduksiin. Kuinka vanhaksi sitten tullenkin, en milloinkaan ole kuitenkaan voiva kuvitella Cordeliaa muussa ympäristössä kuin tässä pienessä huoneessa. Kun tulen hänen luoksensa ja tavallisesti ohjaan kulkuni salin oven kautta, hän kiiruhtaa samassa vastaani omasta huoneestaan, ja kun avaan salin oven astuakseni arkihuoneeseen, avaa hän samaan aikaan toisen oven, niin että meidän katseemme heti ovella tapaavat toisensa. Arkihuone on pieni ja siisti, melkein työhuoneen tapainen. Vaikka olen tarkastellut sitä monesta kulmasta, on minusta kuitenkin aina hauskinta katsella sitä sohvasta. Hän istuu tuossa minun vieressäni, edessämme on pyöreä teepöytä, jolle pöytäliina on levitetty, niin että se riippuu monina laskoksina. Pöydällä on lamppu, kukan muotoinen, joka voimakkaana ja täyteläisenä kohoaa kannattaen kukan terää, jonka yllä taasen riippuu hieno koristettu paperiharso niin keveänä ettei se voi pysyä liikkumattomana. Lampun muoto muistuttaa minua itämaan luonnosta, harson liikunta noiden seutujen lempeistä henkäyksistä. Lattiaa peittää matto, jonka omituisesti punottu kudos todistaa sen olevan muukalaista alkuperää. Toisin hetkin annan lampun loihtia eteeni eteläisen maiseman; minä istun silloin Cordelian kanssa maassa lampun kukkakruunun alla. Toisin hetkin annan punotun maton herättää mielikuvan laivasta, upseerinkajuutasta — me purjehdimme silloin keskellä aavaa valtamerta. Kun istumme kaukana ikkunasta, tähystämme suoraan taivaan rajattomiin ääriin. Myöskin tämä voimistaa illuusiota. Kun sitten istun hänen vierellään, annan kaiken tuon kulkea silmieni editse kuvana, joka kiitää todellisuuden yli kuin kuolema haudan yli. — Ympäristö merkitsee aina paljon, varsinkin muistolle. Jokainen eroottinen suhde on elettävä niin, että asianomaisten on helppo loihtia eteensä kuva, jossa suhteen koko ihanuus kuvastuu. Jotta se voisi onnistua, on ympäristöä pidettävä huolellisesti silmällä. Jollei se vastaa toiveita, on se sellaiseksi muodostettava. Cordelialle ja hänen rakkaudelleen sopii ympäristö hyvin. Kuinka toisenlainen kuva mieleeni nouseekaan, kun ajattelen pientä Emelietäni, ja kuitenkin, kuinka hyvin sopi siinäkin tapauksessa ympäristö lemmensuhteen puitteiksi! Häntä en voi ajatella muualla kuin istumassa pienessä puutarhatuvassa. Ovet olivat auki, pieni tuvan edessä oleva puutarha rajoitti näköalan, pakotti silmän hetkeksi pysähtymään ennenkuin se rohkeasti lähti seuraamaan maantietä, joka katosi etäisyyteen. Emelie oli ihastuttava, mutta vähäpätöisempi kuin Cordelia. Ympäristö oli sen mukainen. Silmä pysytteli maanpinnalla, se ei hyökännyt rohkeana ja levottomana eteenpäin; ja vaikkakin maantie itse romanttisesti katosi kaukaisuuksiin, vaikutti se kuitenkin pääasiassa siten, että silmä liukui sen matkan, mikä sillä oli edessään, ja kääntyi takaisin kulkeakseen uudelleen saman matkan. Huone oli maan rajassa. Cordelian ympäristöllä ei saa olla mitään etualaa, ainoastaan taivaanrannan rohkea äärettömyys. Hän ei saa asustaa maan rajassa, hänen täytyy leijua, ei kävellä, lentää, ei edestakaisin, vaan iäisesti eteenpäin.

Se, joka itse on kihloissa, pääsee pian selville toisten kihlattujen narrimaisuuksista. Jokunen päivä sitten sukelsi lisensiaatti Hansen esiin käsipuolessaan tuo rakastettava nuori tyttö, jonka kanssa hän on kihloissa. Hän uskoi minulle, että tyttö on hyvin nuori, minkä tiesinkin jo ennestään, lisäksi uskoi hän minulle, että hän oli valinnut tytön nimenomaisena tarkoituksenaan kehittää hänestä se ihanne, joka aina oli väikkynyt hänen mielessään. Jumalani, tuollainen lisensiaattinahjus — ja toiselta puolen terve, kukoistava, elämänhaluinen tyttö. Vaikka minulla on pitkäaikainen kokemus, en milloinkaan ole lähestynyt tyttöä muutoin kuin syvästi kunnioittaen ja oppien aina ensin itse häneltä. Jos minulla mahdollisesti on jotain kasvatuksellista merkitystä tytölle, on se siinä, että yhä uudelleen hänelle opetan mitä itse olen häneltä oppinut.

Cordelian sielu on saatettava liikkeeseen, ei kuitenkaan tuulispäiden viskeltäväksi eikä osittain, vaan kokonaisena. Hänen on keksittävä äärettömyys, opittava tuntemaan, että se on kaikkia ihmisiä lähinnä. Tämä ei ole tapahtuva ajatuksen tietä, joka on hänelle kiertotie, vaan mielikuvituksen, joka on varsinainen liikeyhteys hänen ja minun välilläni, sillä se mikä on osa miehessä, on kokonaisuus naisessa. Hänen ei tarvitse kulkea ajatuksen vaivalloista tietä eteenpäin pyrkiessään käsittämään asioiden ääretöntä moninaisuutta; sillä nainen ei ole syntynyt tekemään työtä, hänen on päästävä päämaaliinsa mielikuvituksen ja sydämen keveäkulkuista tietä. Äärettömyys on nuorelle tytölle yhtä luonnollinen käsite kuin se, että kaikki rakkaus on onnellista. Nuorella tytöllä on kaikkialla, mihin hän sitten kääntyneekin, äärettömyys ympärillään, ja ylimeno on vain hyppäys, mutta, se tarkoin huomattakoon, naisellinen hyppäys, ei miehinen. Kuinka kömpelöitä ovatkaan miehet yleensä! Kun heidän pitää hypätä, heidän täytyy ottaa vauhtia, tehdä pitkiä valmistuksia, mitata välimatka silmällä, juosta monta kertaa kääntyäkseen taas säikähtyneinä takaisin. Viimein he hyppäävät ja putoavat väliin. Nuori tyttö hyppää toisella tavalla. Vuoriseuduissa tapaa usein kaksi toisiaan vastaan kurkottavaa kalliokielekettä. Niiden välillä on kammottava kuilu. Yksikään mies ei uskalla hyppäystä. Nuori tyttö sitä vastoin, niin kertovat seudun asukkaat, on sen uskaltanut, ja sitä kutsutaankin sen tähden neitsythypyksi. Minä uskon tuon kertomuksen mielelläni, samoin kuin uskon paljon erinomaista nuoresta tytöstä yleensä, ja minulle tuottaa suurta iloa kuulla yksinkertaisten vuoristolaisten siitä puhuvan. Minä uskon kaikkea, uskon luonnotontakin, ja hämmästyn sen edessä ainoastaan uskoakseni sen; ensimmäinen ja viimeinen asia, joka minua on hämmästyttänyt, on nuori tyttö. Ja kuitenkin on sellainen hyppäys nuorelle tytölle kuin leikin asia, kun miehen hyppäys sen sijaan on aina naurettava, sen tähden että kuinka voimakkaan vauhdin hän ottaakin, hänen ponnistuksensa jää suhteettoman vähäiseksi verrattuna kallionkielekkeiden etäisyyteen toisistaan, ja kumminkin pitäisi niiden olla järkevässä suhteessa toisiinsa. Mutta kuka on niin tyhmä, että luulee nuoren tytön ottavan vauhtia? Hänen voi kyllä ajatella juoksevan, mutta silloin on tuo juoksu vain leikkiä, nautintoa, viehkeyden esille loihtimista, jota vastoin kuvittelu vauhdin otosta särkee naisellisen kokonaisuuden. Vauhdinotossa on nimittäin jotain, joka on naisen luonteen vastaista. Ja hänen hyppäyksensä — kuka ei käsittäisi sen oikeata luonnetta! Hänen hyppäyksensä on liitelemistä. Ja kun hän sitten on päässyt toiselle puolelle, seisoo hän siellä taasen, ei ponnistuksesta väsyneenä, vaan kauniimpana kuin muutoin ja sielukkaampana; hän heittää suutelon meille, jotka seisomme toisella puolella. Nuorekkaana, vastasyntyneenä kuin kukka, joka on työntynyt esiin vuoren juurelta, keikkuu hän syvyyden yli, niin että meidän silmissämme melkein mustenee. — — — Hänen pitää oppia kaikki äärettömyyttä kajastavat liikkeet, keinutella itseään, tuudittaa itsensä unelmiin, muuttaa runo todellisuudeksi, satu todellisesti olevaiseksi, tuntea sydämessään kaikki mahdolliset tunteet. Kun hän on tottunut tuohon tunnelmien kirjavaan rikkauteen, lasken minä eroottisen aineksen lisäksi hänen sieluunsa. Silloin hän on sitä mitä tahdon ja haluan. Silloin on minun tehtäväni suoritettu, minun työni, silloin käärin kokoon kaikki purjeeni, silloin istun hänen vieressään ja me laskettelemme eteenpäin hänen purjeillaan. Ja totta tosiaan, kun tuo tyttö on eroottisesti hurmaantunut, silloin on minulla kyllin työtä istuessani perässä ja säädellessäni vauhtia, niin ettei mikään tapahdu liian aikaisin tai epäkauniilla tavalla. Silloin tällöin tulee purjeesemme pieni reikä, ja seuraavassa hetkessä syöksymme taas pikaista vauhtia eteenpäin.

Setäni talossa käy Cordelia yhä kärsimättömämmäksi. Hän on monta kertaa ehdottanut, ettemme enää sinne menisi; se ei kuitenkaan ole auttanut, olen aina keksinyt verukkeita. Kun eilen illalla läksimme sieltä, hän puristi kättäni aivan erikoisen intohimoisesti. Luultavasti oli hän kärsinyt suuresti siellä, eikä se olekaan ihme. Jollei minua niin huvittaisi tarkastella räikeitä luonnottomuuden ilmaisuja, en itsekään mitenkään kestäisi. Aamulla sain Cordelialta kirjeen, jossa hän, sukkelammin kuin olisin häneltä odottanut, teki pilaa kihlauksista. Olen suudellut kirjettä, se on rakkain kirje, jonka häneltä olen saanut. Aivan niin, Cordeliani! Sellainen on minun toivomukseni.

— — —

Ihmeellistä kyllä on Itäisellä kadulla kaksi kahvilaa vastakkain. Toisessa kerroksessa vasemmalla kädellä asuu muuan pieni mamselli. Hän on tavallisesti kätkössä puoliuutimien takana. Puoliuutimet ovat hyvin ohutta kangasta, ja se joka tuntee tytön tai on useammin hänet nähnyt, voi, jos hänellä on hyvät silmät, helposti tuntea tämän kasvonpiirteet, kun hän sitä vastoin muista näyttää vain tummalta epämääräiseltä kuviolta. Jälkimmäinen pitää paikkansa minuun nähden, edellinen sitä vastoin sopii siihen nuoreen upseeriin, joka säännöllisesti joka päivä kello kaksitoista ilmestyy näille seuduille ja suuntaa katseensa ylös puoliuutimia kohti. Oikeastaan huomasin tuon kauniin sähkösanomasuhteen puoliuutimista. Sellaisia ei ole muissa ikkunoissa, ja tuollainen yksinäinen verho, joka peittää vain yhden ikkunan, on merkki siitä, että ikkunan takana alinomaa istuu joku. Eräänä päivänä istuin vastapäätä olevan kahvilan ikkunan luona. Kello oli juuri kaksitoista. Panematta merkille ikkunan ohitse kulkevia pidin vain silmällä tuota verhoa, kun äkkiä tumma kuvio sen takana alkoi liikkua. Naisen kasvot tulivat sivultapäin sen takaa näkyviin. Sen jälkeen nyökkäsi asianomainen hyvin ystävällisesti kätkeytyen taas uutimien taa. Tästä päättelin ensinnäkin että se henkilö, jota hän tervehti, oli mies, sillä tytön eleet olivat liian intohimoiset kohdistuakseen johonkin ystävättäreen; toiseksi tein sen johtopäätöksen, että se henkilö, jolle tervehdys oli tarkoitettu, tavallisesti tuli toiselta puolen katua. Tyttö oli niin asettunut, että hän jo kaukaa saattoi tämän huomata, vieläpä tervehtiä häntä puoliuutimien suojassa. — — — Aivan oikein, lyönnilleen kello kaksitoista ilmestyy taasen tämän pienen rakkausepisodin sankari, meidän rakas luutnanttimme. Istun tällä kertaa siinä kahvilassa, joka on sen talon ensi kerroksessa, jonka toisessa kerroksessa neitini asuu. Luutnantti on jo hänet huomannut. Pidä nyt hyvin varasi, rakas ystäväni, ei ole helppo asia tervehtiä kauniisti toista kerrosta kohti. Meidän luutnanttimme ei lisäksi ole hullumman näköinen, hän on sorjavartaloinen, suora ja solakka, hänellä on kauniit kasvot, kaareva nenä ja musta tukka, ja hänen kolmikulmainen hattunsa sopii hänelle hyvin. Nyt on toimimisen hetki; luutnantin jalat alkavatkin horjahdella, sääret käydä ikäänkuin liian pitkiksi. Kun tahtoo koota kaiken voimansa silmiin ja suunnata ne toista kerrosta kohti, jalat käyvät usein hervottomiksi. Suokaa anteeksi, herra luutnantti, että keskeytän tuon katseen taivaaseennousun. Se on nenäkästä, sen tiedän kyllä. Paljonsanovaksi ei tuota katsetta voi kutsua, pikemmin tyhjäksi ja kuitenkin hyvin lupaavaksi. Mutta nuo monet lupaukset ovat nousseet liiaksi luutnantin päähän; hän horjui, käyttääkseni runoilijan sanoja Agnetasta, kompastui ja kaatui. Se oli katkeraa, ja jos minä olisin saanut neuvoa, ei se lainkaan olisi tapahtunut. Hän oli, meidän luutnanttimme, liian hyvä siihen. Kuinka kohtalokasta; jos tahtoo naisten silmissä esiintyä keikarina, ei saa koskaan langeta. Jos haluaa sellaisesta käydä, on tarkoin varottava. Mutta jos tahtoo esiintyä vain älyniekkana, on kaikki tuollainen yhdentekevää; silloin saa vajota itseensä, langeta loveen, ja jos silloin todellisuudessakin kompastelisi, ei siihen kiinnitettäisi ensinkään huomiota. — — — Minkähän vaikutuksen tämä episodi on tehnyt pieneen neitoseeni? Vahinko, etten samalla kertaa voi olla kummallakin puolen katua. Voisinhan kyllä saada jonkun tuttavistani vartioimaan toista puolta, mutta osaksi haluan aina itse tehdä havaintoni, osaksi en voi edeltäpäin tietää mitä tästä jutusta voi kehittyä, ja siinä suhteessa ei uskottu ole koskaan tarpeen, sillä hänen tähtensä hukkaisin vaan tyhjiin aikaa koettaessani saada häneltä keinotelluksi pois sen minkä hän jutusta tietää ja tehdä hänet muutoinkin epätietoiseksi asian oikeasta laadusta. — — — Alan totta tosiaan väsyä kunnon luutnanttiini. Päivät pääksytysten hän kulkee ohi täydessä univormussa. Sehän on ennen kuulumatonta kestävyyttä. Sopiiko sellainen sotilaalle? Ettekö ole aseissa, herraseni? Ettekö halua vallata taloa rynnäköllä ja tyttöä väkivallalla? Niin, jos olisitte ylioppilas, lisensiaatti, kappalainen, joka elää pelkästä toivosta, olisi asianlaita toinen. Mutta annan teille anteeksi, sillä tyttö miellyttää minua enemmän kuta useammin hänet näen. Hän on kaunis, hänen ruskeat silmänsä ovat täynnänsä veitikkamaisuutta. Kun hän odottaa teitä tulevaksi, kirkastaa hänen katsantonsa korkeampi kauneus, joka sopii hänelle selittämättömän hyvin. Siitä päättelen että hänellä on rikas mielikuvitus, ja mielikuvitus on kauniin sukupuolen luonnollinen kaunistuskeino.

— — —

Minun Cordeliani!

Mitä on kaipuu? Runoilijat puhuvat usein vangitun kaipuusta. Kuinka järjetöntä! Aivan kuin ainoastaan se, joka istuu vangittuna, voisi kaivata! Aivan kuin se, joka on vapaana, ei voisikaan! Otaksukaamme, että minä olisin vapaa, kuinka silloin kaipaisinkaan. Ja vapaahan olenkin, vapaa kuin lintu, ja kuitenkin, kuinka kiihkeästi kaipaan! Minä kaipaan lähtiessäni sinun luoksesi, minä kaipaan sinut jätettyäni, sinun vieressäsikin istuessani sinua kaipaan. Voiko ihminen kaihota sitä mitä hänellä jo on? Kyllä, ajatellessaan, että hän voi sen seuraavassa hetkessä menettää. Minun kaipuuni on iäistä rauhattomuutta. Vaikka olisin elänyt iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen ja tullut vakuuttuneeksi, että sinä joka hetki kuulut minulle, kääntyisin kuitenkin aina takaisin luoksesi elääkseni sinun kanssasi uudelleen iankaikkiset ajat ja voimatta hetkeäkään olla poissa luotasi sinua kaipaamatta.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Portin edessä odottavat pienet vaunut, minusta kuitenkin suuremmat kuin koko maailma, ne kun ovat kyllin tilavat kahdelle; niiden eteen on valjastettu kaksi hevosta, hurjaa ja ohjatonta kuin luonnonvoimat, kärsimätöntä kuin minun intohimoni, rohkeata kuin minun ajatukseni. Jos tahdot, vien sinut kauas pois — Cordeliani, käsketkö minun niin tehdä? Sinun käskysi irrottaa ohjakset. Minä vien sinut pois, en toisten ihmisten luota toisten luo, vaan ulos maailmasta — hevoset kavahtavat pystyyn, vaunut kohoavat, hevoset karkaavat päittemme päällä, me ajamme pilvenhattaroiden halki taivaaseen, ympärillämme humisee; istummeko me yhdessä kohden ja koko maailmako liikkuu, vai syöksymmekö me tulista vauhtia eteenpäin? Jos sinua pyörryttää, Cordeliani, niin pidä kiinni minusta, minua ei pyörrytä koskaan. Henkisessä merkityksessä ei se koskaan menetä tajuaan, joka ajattelee vain yhtä ainoata asiaa, ja minä ajattelen ainoastaan sinua — ruumiillisessa merkityksessä ei taasen se koskaan menetä tajuaan, joka kiinnittää katseensa yhteen ainoaan esineeseen, ja minä näen vain sinut. Pidä kiinni, jos koko maailma hukkuisi, jos kevyet vaunumme katoaisivat meidän altamme, istuisimme me kuitenkin toisiamme syleillen ihanassa sopusoinnussa.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Tämä on melkein liikaa. Palvelijani on odottanut kuusi tuntia, minä itse kaksi tuulessa ja sateessa sitä rakasta lasta, Charlotte Hahnia, josta tunnen huolta. Joka keskiviikko kahden ja viiden välissä on hänellä tapana käydä tervehtimässä erästä vanhaa tätiään. Juuri tänään hän siis jätti tulematta, juuri tänään kun niin hartaasti toivoin hänet tapaavani. Minkä tähden häntä odottelen? Sen tähden että hän saattaa minut aivan erikoiseen mielentilaan. Minä tervehdin häntä, hän vastaa tervehdykseeni samalla kertaa taivaallisella ja omituisen maallisella tavalla; hän jää melkein seisomaan, on kuin olisi hän vajoamaisillaan maan sisään, ja kuitenkin loistaa hänen katseensa kuin hän kohoaisi taivasta kohti. Kun hänet näen, tulee mieleni samalla kertaa juhlalliseksi ja kaipaavaksi. Muutoin en tyttöä sen koommin ajattele, himoitsen vain hänen tervehdystänsä, en mitään muuta, en vaikka hän itsekin haluaisi enemmän antaa. Hänen tervehdyksensä herättää minussa tunnelman, ja tunnelman tuhlaan puolestani Cordelialle. — Lyönpä vetoa, että hän on jollakin tavalla päässyt livahtamaan sivuitsemme. Ei ainoastaan komedioissa vaan myöskin todellisuudessa on tuiki vaikeata vartioida nuorta tyttöä; vartijalla pitäisi olla silmä jokaisen sormen päässä. Oli kerran nymfi Cardea, joka otti asiakseen pettää miehiä. Hän oleskeli vuoriseuduissa, houkutteli rakastajansa pimeimpiin viidakkoihin ja katosi. Ianusta hän halusi myöskin pettää, mutta tämä pettikin puolestaan nymfin; Ianuksella oli silmä niskassa.

— — —

Kirjeeni tekevät tehtävänsä. Ne kehittävät häntä sielullisesti, joskaan eivät eroottisesti. Siihen eivät varsinaiset kirjeet kelpaakaan, siihen pitää käyttää kirjelippuja. Mitä enemmän eroottinen aines pistäiksen esiin, sitä lyhyemmiksi ne käyvät, mutta sitä varmemmin ne samalla osuvat sielunelämän eroottiseen puoleen. Jottei hän kuitenkaan tulisi sentimentaaliseksi tai hentomieliseksi, annan ivani aina tuon tuostakin jäähdyttää tunteitani. Silloin hän taas uudelleen himoitsee entistä tulisemmin sitä ravintoa, joka on hänelle rakkain. Kirjelippuni antavat korkeimman päämäärän epämääräisenä kangastaa esiin kaukaisuudesta. Sinä hetkenä kun tuo aavistus alkaa itää hänen sielussaan, särkyy meidän suhteemme. Minun vaikutuksestani saa tuo aavistus muodon hänen sielussaan, ikään kuin se olisi hänen oma ajatuksensa, hänen oman sydämensä vietti. Sitä juuri tahdon.

— — —

Minun Cordeliani!

Jossakin tässä kaupungissa asuu pieni perhe, leski kolmen tyttärensä kanssa. Kaksi viimeksi mainituista käy kuninkaallista keittokoulua oppiakseen valmistamaan ruokaa. Tapahtui kerran alkukesästä eräänä iltapäivänä noin viiden tienoissa, että ovi erääseen mainitun perheen huoneeseen hiljaa aukenee ja tutkisteleva katse tarkastelee huonetta. Huoneessa ei ole muita kuin nuori tyttö, joka istuu pianon ääressä. Ovi jää raolleen, niin että sen takana oleva voi salaa kuulla huoneessa istujan soittoa. Hän ei ole mikään taiteilijatar, siinä tapauksessa olisikin ovi kohta sulkeutunut. Hän soittaa erästä ruotsalaista sävelmää, se kertoo nuoruuden ja kauneuden katoamisesta. Tytön nuoruus ja kauneus muodostavat jyrkän vastakohdan laulun sanoille. Kummalla on totuus puolellaan: tytölläkö vai laululla? Sävelet soivat niin hiljaisina, niin melankolisina, kuin olisi surumielisyys se sovintotuomari, joka ratkaisee riidan. — Mutta se on väärässä! Mitä yhteyttä on nuoruudella ja noilla mietteillä? Mitä yhteyttä on aamulla ja illalla? Koskettimet väräjävät ja vapisevat; kaikupohjan henget karkaavat tiedottomina ylös eivätkä ymmärrä toisiaan — Cordeliani, miksi niin kiivaasti, miksi niin intohimoisesti!

Kuinka kaukana ajassa pitää jonkun tapahtuman olla, jotta sitä muistelisimme, kuinka kaukana, ettei muiston kaipuu sitä enää voisi saavuttaa? Useimmilla ihmisillä on tässä suhteessa määrätty raja; sitä, mikä on heitä ajassa liian lähellä, he eivät voi muistella, sitä, mikä on liian kaukana, eivät myöskään. Minä en tunne mitään rajoja. Sen, minkä olen eilen kokenut, sijoitan tuhansien vuosien päähän menneisyyteen, ja muistelen sitä kuin se olisi eilen tapahtunut.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minulla on salaisuus, jonka haluan sinulle uskoa, minun uskottuni. Kenelle sen kertoisinkaan? Kaiulle? Se juttelisi sen muille. Tähdille? Ne ovat kylmiä. Ihmisille? Ne eivät sitä ymmärrä. Vain sinulle voin sen uskoa, sillä sinä osaat pitää sen salassa. On olemassa tyttö, kauniimpi kuin sieluni unelma, puhtaampi kuin auringon valo, syvempi kuin meren lähteet, ylpeämpi kuin kotkan lento — on olemassa tyttö, kallista pääsi minun korvaani vasten ja minun puheeni puoleen, jotta minun salaisuuteni voisi hiipiä sinun sieluusi — tuota tyttöä rakastan enemmän kuin omaa elämääni, sillä hän on minun elämäni, enemmän kuin kaikkia toiveitani, sillä hän on minun ainoani, enemmän kuin kaikkia ajatuksiani, sillä hän on ainoani, lämpimämmin kuin päivä rakastaa kukkia, kaihoisammin kuin aron kuuma hiekka rakastaa sadetta — häneen olen kiintynyt hellemmin kuin äidin silmä lapseen, luottavammin kuin rukoilevan sielu Jumalaan, läheisemmin kuin kasvi juureensa. — Sinun pääsi käy ajatuksista raskaaksi, se painuu rintaa vasten, povi kohoaa — Cordeliani! Sinä olet ymmärtänyt, sinä olet ymmärtänyt minut täydellisesti, kirjaimellisesti, sanaakaan ei ole mennyt sinulta hukkaan! Onko minun viritettävä korvani ja annettava sinun äänesi sitä itselleni vakuuttaa? Voisinko epäillä? Voinko luottaa siihen, että haluat kätkeä tämän salaisuuden? Puhutaan ihmisistä, jotka kauheiden rikosten salaamiseksi lupaavat toisilleen molemminpuolista vaitioloa. Sinulle olen uskonut salaisuuden, joka on minun elämäni ja minun elämäni sisällys — eikö sinulla ole uskottavana minulle mitään niin pyhää, ihanaa ja puhdasta, että ylimaalliset voimat lähtisivät liikkeelle, jos se salaisuus paljastuisi?

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Taivas on peitossa — pimeät sadepilvet vetäytyvät kokoon kuin mustat silmäkulmat intohimoisilla kasvoilla, metsän puut keinuvat levottomien unien ahdistamina. Sinä olet minulta kadonnut metsään. Jokaisen puun takana näen naisellisen olennon, joka on sinun näköisesi, mutta kun tulen sitä lähemmäksi, se kätkeytyykin seuraavan puun taakse. Etkö halua minulle näyttäytyä? Kaikki menee sekaisin päässäni; metsän osat menettävät eristävät ääriviivansa, näen kaiken sumumerenä, jossa sinun näköisesi naiselliset olennot näyttäytyvät ja taas katoavat. Sinua en näe, sinä liu'ut aaltoina ohitseni, ja kuitenkin olen onnellinen nähdessäni edes epämääräisen kajastuksen sinusta. Missä on syy tähän — onko se sinun olentosi rikasta yhteyttä vai minun olentoni köyhää moninaisuutta? — Rakastaa sinua, eikö se ole sama kuin rakastaa kokonaista maailmaa?

Sinun Johanneksesi.

— — —

Olisi erittäin mieltäkiinnittävää voida tarkalleen kertoa kaikki keskusteluni Cordelian kanssa. Pidän sitä kuitenkin mahdottomuutena, sillä jos minun onnistuisikin palauttaa muistiini kaikki sanat, jotka me keskenämme jutellessamme lausumme, on kuitenkin mahdoton kuvata, mitä puheen ohella tapahtuu — kaikkea tuota, joka itse asiassa on keskustelun elinhermo, sanonnan välittömyyttä ja intohimoisuutta, kaiken vuoropuhelun elämän ehtoa. Yleensä en tietystikään ole valmistanut edeltäpäin keskustelujani, joka sotisikin keskustelun, varsinkin eroottisen keskustelun, luonnetta vastaan. Vain kirjeitteni sisällys on alati mielessäni, samalla kun minulla on niiden hänessä mahdollisesti herättämä tunnelma silmieni edessä. Tietenkään ei milloinkaan mieleeni voisi juolahtaa kysyä häneltä onko hän lukenut viimeistä kirjettäni. Saan helposti selville, onko hän sen lukenut. Suoranaisesti en myöskään milloinkaan hänen kanssaan niistä puhu, mutta pidän aina keskusteluissani yllä salaperäistä yhteyttä niiden kanssa, osaksi painaakseni jonkin seikan syvemmin hänen sieluunsa, osaksi hävittääkseni jonkun vaikutuksen ja tehdäkseni hänet epätietoiseksi tarkoituksestani. Siten saan hänet uudelleen lukemaan kysymyksessä olevan kirjeen, josta hän taas saa jonkun uuden vaikutuksen, ja niin edespäin.

Hänessä on tapahtunut muutos ja vieläkin tapahtuu. Jos koettaisin tulkita hänen sieluntilaansa tällä hetkellä, sanoisin siinä olevan panteististä rohkeutta. Hänen katseestaan voin sen kohta päättää. Se on rohkea, melkein tyhmänrohkea odotuksessaan, ikään kuin se joka hetki vaatisi ja olisi valmis näkemään jotain yliluonnollista. Samoin kuin tarkkanäköinen silmä voi nähdä varsinaisen näköpiirinsä ulkopuolelle, näkee hänen katseensa sellaista, jota eivät muut näe. Se on rohkea odotuksessaan, mutta ei itse luottamuksessaan; sen tähden on siinä jotain uneksivaa ja pyytävää, eikä se tunnu ylpeältä eikä käskevältä. Hän etsii ennen saavuttamatonta oman itsensä ulkopuolelta, hän pyytää että hänelle suotaisiin se onni, ikään kuin hän ei tietäisi, että hänen omassa vallassansa on loihtia se esiin. Se on estettävä, muutoin saan liian varhain ylivallan häneen nähden. Hän sanoi eilen minulle, että minun olennossani on jotain kuninkaallista. Ehkä hän haluaa alistua, se ei käy laatuun. Totta kyllä, rakas Cordelia, minun olennossani on jotain kuninkaallista, mutta sinä et aavista, mikä valtakunta se on, jota minä hallitsen. Minä hallitsen tunteiden myrskyjä. Kuin Aiolos tuulia pidän niitä vankina persoonallisuuteni vuoressa ja annan milloin toisen, milloin toisen niistä päästä irti. Mairittelu on antava hänelle itsetuntoa, se on kohottava häntä hänen suhteessaan minuun. Mairitteluun tarvitaan suurta varovaisuutta. Toisinaan pitää imartelijan asettaa itsensä hyvin korkealle, kuitenkin niin, että ylempänä on vielä yksi sija, toisinaan hänen pitää asettaa itsensä hyvin matalalle. Edellinen menettelytapa on oikeampi, jos haluaa vaikuttaa henkisesti, jälkimmäinen, jos haluaa vaikuttaa eroottisesti. — Onko hän minulle jotain velkaa? Ei suinkaan. Toivoisinko asianlaidan olevan niin? En suinkaan. Olen liian hyvä asiantuntija, minulla on liiaksi vaistoa eroottisissa asioissa toivoakseni jotain niin mieletöntä. Jos niin todella olisi laita, koettaisin kaikin voimin saada hänet sen unohtamaan ja tuudittaisin omat ajatukseni uneen. Jokainen nuori tyttö on suhteessaan sydämensä labyrinttiin Ariadne; hänellä on lanka, jonka avulla hän voi löytää tien sen sokkeloiden läpi, mutta hän ei ymmärrä sitä itse käyttää.

— — —

Minun Cordeliani!

Puhu — minä tottelen, sinun toivomuksesi on minulle käsky, sinun rukouksesi on kaikkivaltiaan vaatimus, jokainen pieninkin toiveesi on hyvätyö minua kohtaan; sillä en tottele sinua kuin palveleva henki, en siten kuin olisin sinun ulkopuolellasi. Samassa hetkessä kuin pyydät toteutuu sinun tahtosi; sillä minä olen sielun hämmennys, joka vain odottaa sanaa sinulta.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Sinä tiedät, että rakastan usein puhua itsekseni. Olen itsestäni löytänyt mieltäkiinnittävimmän henkilön, minkä tunnen. Toisinaan olen pelännyt, että minulta tulisi puuttumaan puheenaihetta noissa keskusteluissa itseni kanssa, mutta nyt ei minulla ole siitä pelkoa, nyt minulla on sinut. Puhun nyt ja iäisesti sinusta itseni kanssa, mieltäkiinnittävimmästä aiheesta mieltäkiinnittävimmän olennon kanssa — ah niin, mitä olenkaan muuta kuin mieltäkiinnittävä ihminen, sinä muuta kuin mieltäkiinnittävin puheenaihe.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Sinun mielestäsi olen vasta niin lyhyen ajan rakastanut sinua, sinä näytät melkein pelkäävän, että olen rakastanut ennen. On olemassa käsikirjoituksia, joista tarkka silmä heti aavistaa toisen kirjoituksen, joka aikojen kuluessa on peitetty mitättömällä pakinalla. Sopivin keinoin voi hävittää myöhemmän kirjoituksen, niin että vanhempi tulee selvänä ja kirkkaana näkyviin. Samalla tavalla on sinun silmäsi opettanut minut löytämään itseni, minä annan unohduksen hävittää kaiken, joka ei ole lähtöisin sinusta, ja silloin keksin ikivanhan, jumalallisen nuoren alkukirjoituksen; silloin keksin, että minun rakkauteni sinuun on yhtä vanha kuin minä itsekin.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Kuinka valtakunta, joka taistelee itseään vastaan, voi pysyä pystyssä, kuinka minä voin pysyä pystyssä, joka taistelen itseäni vastaan? Mistä? Sinusta, löytääkseni levon siinä ajatuksessa, että olen sinuun rakastunut. Mutta kuinka saavutan tuon levon? Toinen keskenään taistelevista voimista tahtoo aina vakuuttaa toiselle olevansa joka tapauksessa se, joka on syvimmin ja antautuvimmin rakastunut. En huolehtisi suuresti, jos taistelu tapahtuisi minun ulkopuolellani, jos olisi olemassa ovella joku, joka uskaltaisi olla sinuun rakastunut, tai ei uskaltaisi sitä olla — rikos olisi kummassakin tapauksessa yhtä suuri —, mutta tämä taistelu minun sisimmässäni hivuttaa minua, tämä omituisen kaksinainen intohimoni.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Pakene pois, pieni kalastajatyttöni, piiloudu puiden taakse, ota maasta taakkasi, kumartuminen sopii sinulle hyvin, niin, tällä hetkellä kumarrut kauniisti, synnynnäisen arvokkaasti tuon taakan alla, jonka olet kerännyt. Surkeata, että tuollainen vartalo saa kantaa tuollaista kuormaa. Sinä olet kaunis kuin tanssijatar — sinä olet kapea vyötäisiltä, sinulla on korkea povi ja kauniin solakka vartalo, sen on kuka hyvänsä myöntävä. Sinä luulet ehkä että kaikki tuo on vähäpätöistä, sinä arvelet kai, että hienot maailmannaiset ovat paljon kauniimpia. Oi, sinä lapseni! Sinä et tiedä, kuinka paljon petollisuutta on maailmassa. Lähde nyt matkaan taakkoinesi tuonne äärettömään metsään, joka arvatenkin ulottuu monta, monta peninkulmaa sisämaahan päin sinertävien vuorten äärille saakka. Ehkä et olekaan oikea kalastajatyttö, vaan lumottu kuninkaantytär; sinä palvelet jotakin haltiaa; hän on kyllin julma antaakseen sinun kerätä polttopuita metsästä. Niinhän tapahtuu aina taruissa. Miksi muuten menisitkään sisemmäksi metsään; jos olisit todellinen kalastajatyttö, sinun pitäisi kulkea taakkoinesi kalastajakylää kohden, joten tulisit astuneeksi minun ohitseni, joka olen täällä tien toisella puolen. — Seuraa sinä vain polkua, joka leikkien pujottelee puiden lomassa, minun silmäni keksii sinut kyllä; käännyhän vain tännepäin, niin olet näkevä, että katseeni seuraa sinua; et kumminkaan voi saada minua liikkumaan, kaipuu ei aja minua sijoiltani, minä istun levollisesti aidalla ja polttelen sikariani. — Joskus toiste — kenties. — Niin, sinun katseesi on veitikkamainen, kun noin käännät pääsi puoleksi taaksepäin; sinun keveä käyntisi on houkutteleva — niin, minä tiedän, minä ymmärrän, minne tuo tie vie — metsän yksinäisyyteen, puiden kuiskeeseen, hiljaisuuden rikkaihin tunnelmiin. Katso, itse taivaskin suosii sinua, se peittyy pilviin, se pimittää metsän taustan, on kuin se vetäisi uutimet alas meidän ympärillemme. — Jää hyvästi, kaunis kalastajatyttöni, voi hyvin, kiitos suosiostasi, ihanasta hetkestä, tunnelmasta, joka ei ollut kyllin voimakas saadakseen minut astumaan alas aidalta, mutta joka antoi paljon sisäistä, ihanaa liikutusta.

— — —

Kun Jaakob oli keskustellut Laabanin kanssa työnsä palkasta ja kun he olivat sopineet, että Jaakob vartioisi valkeita lampaita ja saisi palkkanaan kaikki ne kirjavat, jotka syntyivät hänen laumassaan, silloin hän asetti pystyyn seipäitä vesipaikkoihin ja antoi lampaittensa katsella niitä — siten asetan itseni aina Cordelian eteen, niin että hänen silmänsä näkevät minut alituisesti. Hänestä se tuntuu pelkältä huomaavaisuudelta; omasta puolestani tiedän, että hänen sielunsa sen ansiosta menettää halun kaikkeen muuhun, että hänessä kehittyy sellainen henkinen tila, että hän näkee vain minut kaikkialla.

— — —

Minun Cordeliani!

Voisinko sinut unohtaa! Onko minun rakkauteni siis muistin asia? Jos aika hävittäisikin kaikki tauluistaan, jos se hävittäisi itse muistinkin, kuitenkin jäisi minun suhteeni sinuun yhtä eläväksi, sinä et voisi unohtua. Voisinko sinut unohtaa! Mitä sitten muistaisin? Itsenihän olen jo unohtanut sinua muistellakseni; jos siis sinut unohtaisin, tulisin muistaneeksi itseäni, mutta samassa hetkessä kuin muistaisin itseni, muistaisin taasen sinut. Voisinko sinut unohtaa! Mitä silloin tapahtuisi? On olemassa eräs vanha kuva. Se esittää Ariadnea. Hän karkaa ylös vuoteeltaan ja tähystelee tuskallisesti laivaa, joka täysin purjein kiitää rannasta. Hänen vierellään seisoo Amor pitäen kädessänsä kieletöntä jousta ja silmiään kuivaten. Ariadnen takana seisoo siivekäs naisellinen olento, kypärä päässä. Tavallisesti arvellaan, että tuo olento on Nemesis. Ajattele tuota kuvaa, ajattele sitä hiukan muunnettuna. Amor ei itke eikä hänen jousensa ole jänteetön, tai oletko sinä ehkä käynyt vähemmän kauniiksi, vähemmän voitokkaaksi sen tähden että minä olen menettänyt järkeni? Amor hymyilee ja jännittää jousensa. Nemesis ei seiso toimetonna sinun vierelläsi, hänkin jännittää jousensa. Varsinaisessa kuvassa näkee laivassa miehisen olennon, joka on työssä ja touhussa. Luullaan, että se on Theseus. Niin ei minun kuvassani. Hän seisoo laivan perässä, hän katsoo kaihoten maata kohden, hän levittää käsivartensa, hän katuu mitä on tehnyt, tai oikeammin hän on toipunut mielettömyydestään, mutta laiva vie hänet pois, Amor ja Nemesis tähtäävät kumpikin, nuoli lentää kummastakin jousesta, ne tapaavat maalinsa, sen näkee hyvin, näkee että ne osuvat molemmat samaan kohtaan miehen sydämessä merkiksi siitä, että rakkaus oli se Nemesis, joka kosti.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Sanotaan minun rakastuneen itseeni. Se ei minua ihmetytä; sillä kuinka kukaan voi huomata minun rakastavan muita, kun rakastan ainoastaan sinua, ja kuinka kukaan voisi sitä aavistaa. Olen rakastunut itseeni. Minkä tähden? Sen tähden, että olen rakastunut sinuun. Sillä sinua rakastan, sinua ainoastaan ja kaikkea, mikä todella sinuun kuuluu, ja sen tähden rakastan itseäni, sitä minää, joka sekin kuuluu sinulle. Jos lakkaisin sinua rakastamasta, lakkaisin myöskin rakastamasta itseäni. Niinpä on se, mikä maailman profaaneissa silmissä on suurimman itsekkyyden ilmaus, sinun salaisuuteen vihitylle katseellesi puhtaimman sympatian todistus, se mikä maailman profaaneissa silmissä näyttää proosallisimmalta itsensäjumaloimiselta, on sinun pyhitetylle katseellesi oman minän ankarinta tyhjäksitekemistä.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Ennen pelkäsin suuresti, että Cordelian kehitys veisi kovin pitkän ajan. Nyt näen kuitenkin, että hän edistyy nopeasti, niin, vieläpä käy välttämättömäksi panna kaikki voimat liikkeelle, jotta hän pysyisi edelleen vireessä. Väsyä hän ei saa mistään hinnasta ennen aikaansa, toisin sanoen, ennen kuin hänen aikansa on ohi.

— — —

Se joka rakastaa ei seuraa maantietä. Ainoastaan avioliitto on tavattavissa valtatiellä. Rakkaus raivaa mieluimmin itse tiensä. Sen tie käy syvälle metsän poveen. Kun rakastavaiset sitten kävelevät käsi kädessä, he ymmärtävät hyvin toisensa; silloin käy selväksi se mikä ennen epämääräisenä tuotti iloa ja surua. Eivätkä he aavista kenenkään olevan läsnä. — Tuo kaunis pyökki on siis tullut rakkautenne todistajaksi; sen lehvien alla tunnustitte sen toisillenne ensi kerran. Kaiken muistatte vielä selvästi, ensimmäisen kerran kun toisenne näitte, ensimmäisen kerran kun tanssissa ojensitte toisillenne kätenne, kun aamupuoleen erositte, kun ette tahtoneet mitään itsellenne tunnustaa, vielä vähemmän toisillenne. — On sentään ihanaa olla tuollaisten rakkauskohtausten todistajana. — He ovat langenneet polvilleen puun alle, he ovat vannoneet toisillensa iäistä rakkautta, he ovat pyhittäneet liittonsa ensimmäisellä suutelolla. — Minä saan hedelmällisiä mielialoja Cordeliaa varten. — Tuo puu sai siis olla rakkautenne todistaja. Niinpä niin, puu on varsin sopiva todistajaksi; mutta se ei sentään yksin riitä. Tietysti tarkoitatte, että taivaskin oli todistajana, mutta taivas sellaisenaan on kovin ylimaallinen käsite. Sentähden, nähkääs, oli olemassa toinenkin todistaja. — Nousisinko piilopaikastani ja antaisinko heidän tietää että olin läsnä? En, he ehkä tuntevat minut ja silloin olisi peli menetetty. Nousisinko heidän tehdessään lähtöä piilostani ja antaisinko heidän siten tietää jonkun olleen saapuvilla? Se ei olisi tarkoituksenmukaista. Levätköön hiljaisuus heidän salaisuutensa yllä — niin kauan kuin minä niin tahdon. He ovat minun vallassani, minä voin erottaa heidät toisistaan, jos tahdon. Minä tunnen heidän salaisuutensa; joko asianomaiselta nuorelta mieheltä tai naiselta olen sen saanut tietää — naiselta, se olisi muka mahdotonta — mieheltä siis — se on inhottavaa — bravo! Tämähän on jo melkein ilkeyttä. No niin, saammepahan nähdä. Jos voin saada tuolta tytöltä jonkun vaikutelman, jota muualta en saisi niin kuin tahdon, silloin ei asia ole autettavissa.

— — —

Minun Cordeliani!

Minä olen köyhä — sinä olet rikkauteni; synkeä — sinä olet valoni; minulla ei mitään ole, minä en mitään tarvitse. Ja kuinka minulla saattaisikaan mitään olla, kuinka voisi se mitään omistaa, joka ei omista edes omaa itseään. Minä olen onnellinen kuin lapsi, joka ei taida mitään ja jolla ei mitään ole. Minulla ei ole mitään, sillä olen itse sinun; minä olen lakannut olemasta ollakseni yksinomaan sinun.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Minun Cordeliani! Minun — mitä tarkoitetaan tuolla sanalla? Ei sitä, mikä on minun omaani, vaan sitä minkä oma minä olen, sitä mikä on koko olentoni sisällys. Se on minun siinä merkityksessä, että minä kuulun sille. Minun jumalanihan ei ole se jumala, joka kuuluu minulle, vaan se, jolle minä kuulun, ja samalla tavalla on asianlaita, kun puhun isänmaastani, kodistani, kutsumuksestani, kaipuustani, toivostani. Jollei iäisyyttä olisi ennen ollut olemassa, olisi ajatus, että minä olen sinun, rikkonut luonnon lainmukaista järjestystä.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Mikä minä olen? Vaatimaton sepustelija, joka seuraa sinun voittojasi; tanssijatoveri, joka taivuttaa vartaloaan, jotta voisit viehättävän keveästi kohoutua maasta; oksa, jolla hetkisen levähdät, väsyttyäsi lentämään; bassoääni, joka sekaantuu sopraanon haaveiluihin kohottaakseen ne entistä korkeampaan lentoon. Mikä minä olen? Minä olen se maallinen paino, joka kiinnittää sinut maanpintaan. Mikä siis olen? Kuollutta ainetta, multaa, tuhkaa ja tomua — sinä, Cordeliani, sinä olet sielu ja henki.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Rakkaus on kaikki kaikessa, sen tähden ei sille joka rakastaa, mikään merkitse mitään vaan kaikella on merkityksensä ainoastaan sen tulkinnan perustalla, minkä rakkaus sille antaa. Jos joku kihloissa oleva nuori mies huomaisi huolehtivansa jostakin toisesta tytöstä, tuntisi hän varmaankin itsensä rikoksentekijäksi ja kihlattu tyttö puolestaan olisi kauhistunut. Sinä sitä vastoin, sen tiedän, näkisit tuossa tapauksessa vain todistuksen rajattomasta kiintymyksestä sinuun; sillä sinä tiedät, että minä en voi rakastaa ketään toista, minun rakkauteni sinuun heijastaa hohdettaan yli koko elämän. Kun siis huomaan kiinnittäväni huomiota johonkin toiseen, silloin en ota asiakseni todistaa itselleni, etten rakasta häntä, vaan ainoastaan sinua — se olisi todellakin halpamaista —; mutta kun koko minun sieluni on täynnänsä sinua, saa elämä silmissäni kokonaan uuden merkityksen, se muuttuu myytiksi sinusta.

Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Rakkauteni hivuttaa minua, ainoastaan ääneni jää jäljelle, ääni, joka on rakastunut sinuun ja kaikkialla kuiskaa, että minä rakastan sinua. Väsyttääkö sinua kuulla tuota ääntä? Kaikkialla se on sinun ympärilläsi; moninaisena, epätasaisena kudoksena ympäröi minun tutkisteleva sieluni sinun puhdasta, syvää olemustasi.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Vanhoista saduista saa lukea, kuinka virta rakastui tyttöön. Minun sieluni on kuin virta, joka rakastaa sinua. Milloin se on tyyni antaakseen kuvasi syvänä ja liikkumattomana kuvastua kalvoonsa, milloin kuvittelee se vanginneensa kuvasi, ja silloin kuohuvat sen aallot estääkseen sinua uudelleen pääsemästä pois; milloin väreilee se hiljalleen ja leikkii kuvallasi, toisinaan on se taas sen kadottanut, ja silloin käy sen aalto tummaksi ja toivottomaksi. — Näin on minun sieluni: kuin virta, joka on sinuun rakastunut.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Suoraan sanoen, joku voisi totta tosiaan keksiä mukavamman, soveliaamman ja ennen kaikkea arvokkaamman kulkuvälineen; maalaiskuorman matkassa ajaminen on liiaksi huomiotaherättävää. — Kuitenkaan ei auta muu kuin pitää hyvänään. Astelee ensin jonkun matkaa maantietä; nousee sitten kärryihin, ajaa peninkulman ketään kohtaamatta; kaksi peninkulmaa, kaikki käy hyvin; asema käy jo turvalliseksi; seutu näyttää todellakin kauniimmalta tuolta ylhäältä kuorman päältä katsottuna kuin muutoin; kun on ajanut noin jo kolme peninkulmaa — kuka olisi voinut odottaa, että kaukana maantiellä tulee muuan kööpenhaminalainen vastaan? Ja että hän on kööpenhaminalainen, sen näette kyllä, hän ei voi olla maaseutulainen; hänellä on omituinen tapansa katsoa, niin varmasti, niin tarkkaavasti, niin arvostelevasti ja samalla kertaa hiukan ivallisesti. Niin, rakas tyttöseni, sinun asentosi ei todellakaan ole mukava, sinähän istut kuin tarjottimella, kärryt ovat niin matalat, ettei siinä ole mitään syvennystä jalkoja varten. — Mutta asia on autettavissa, minun vaununi ovat kokonaan teidän palveluksessanne, uskallan tarjota teille paljon soveliaamman paikan, jollette vain kainostele istua minun vieressäni. Siinä tapauksessa luovutan teille koko vaunut ja istuudun itse kuskinistuimelle iloiten siitä, että voin saattaa teidät määräpaikkaanne. — Teidän olkihattunne ei suojaa teitä kyllin katseelta, joka tulee sivultapäin; turhaan painatte päänne alas, saan joka tapauksessa tilaisuuden ihailla teidän kaunista profiilianne. Kuinka harmillista, talonpoika tervehtii minua; mutta sehän on niin kuin tuleekin olla, talonpojan asia on tervehtiä hienoa herraa. — Niin helpolla ette pääse käsistäni, tässähän on kapakka, levähdyspaikka, ja kuorma-ajuri on aina siksi harras viininjumalan palvelija, ettei hän jätä käyttämättä tilaisuutta hyväkseen. Nyt ryhdyn pakinoihin hänen kanssaan. Minulla on harvinainen kyky voittaa puolelleni kuorma-ajureita. Voi, jospa onnistuisin voittamaan teidänkin suosionne! Hän ei voi torjua minun tarjoustani, ja kun hän on siihen suostunut, hän ei voi sen seurauksia vastustaa. Jollen minä voi hänen mieltään taivuttaa, voi minun palvelijani. — Kuorma-ajuri astuu kapakkaan, ja te jäätte yksin kärryihin. — Herra ties kuka tuokin tyttölapsi on! Olisiko hän ehkä joku porvaristyttönen, kenties lukkarin tytär? Jos niin on laita, hän on harvinaisen kauniisti ja harvinaisen aistikkaasti pukeutunut. Sillä lukkarilla, jolla on tuollainen tytär, pitäisi olla melkoinen omaisuus. Mutta mieleeni juolahtaa ajatus: olisiko hän ehkä täysverisen hienoston nainen, joka on väsynyt ajamaan vaunuissa, joka on tehnyt pienen kävelyretken maatilalle ja nyt tahtoo hiukkasen seikkailla. Mahdollista kyllä, sattuuhan sellaista. — Talonpoika ei älyä mitään, hän pitää vain huolen juomisesta. Niin, niin, juokoon hän vain, se olkoon hänelle kernaasti suotu. — Mutta mitä näenkään, tyttöhän ei ole kukaan muu kuin neiti Jespersen, Hansine Jespersen, kööpenhaminalaisen tukkukauppiaan tytär. Hyvä Jumala, mehän tunnemme toisemme. Tapasin hänet kerran Leveälläkadulla, hän istui vaunuissa selin ja koetti turhaan kiskoa auki vaunujen ikkunaa; minä otin silmälasini esiin ja saatoin seurata häntä katseellani. Hänen asemansa oli hyvin ujostuttava, vaunuissa oli niin monta henkeä, että hän tuskin saattoi liikkua, ja huutaa hän ei nähtävästi uskaltanut. Hänen nykyinen asemansa on ainakin yhtä ujostuttava. Me kaksi olemme määrätyt toisillemme, se on selvä. Hän on tietääkseni romanttisuuteen taipuva pieni tyttönen; nyt hän on nähtävästi liikkeellä omin päin. — Tuolla tulee palvelijani kuorma-ajurin kanssa. Talonpoika on täydessä humalassa. Kuinka inhottavaa! Miten turmeltunutta väkeä ovatkaan kuorma-ajurit. Ja kuitenkin on olemassa vielä kehnompaa väkeä kuin nuo kuorma-ajurit! — Kas niin, mitä tulee nyt ajosta? Nyt teidän on kyllä, neitiseni, pakko itse pitää huolta ohjaksista. Siitähän sukeutuu varsin romanttinen juttu. — Te hylkäätte tarjoukseni, te väitätte, että ajatte itse hyvin mielellänne. Te ette minua petä; huomaan kyllä, kuinka kavala olette. Kun olette ajanut kappaleen tietä, hyppäätte alas kärryiltä ja juoksette metsään; kyllä sitten jonkun keinon keksitte. — Hevoseni on satuloitava; minä seuraan ratsastaen perässä. — Kas niin, nyt olen valmis, nyt voitte olla turvassa kaikilta vaaroilta. — Älkää nyt toki pelästykö näin kauheasti, minä palaan kyllä kohta takaisin. Tahdoin vain tehdä teidät hiukan levottomaksi ja siten tehostaa teidän luonnollista kauneuttanne. Ettehän tiedä, että minä olen palvelijani avulla juottanut talonpojan juovuksiin, ja minähän en ole lausunut ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Vielä on asia autettavissa; minä annan kyllä sille sellaisen käänteen, että voitte nauraa koko jutulle. Haluan vain pientä suhdetta kanssanne; älkää luulko minun milloinkaan käyttävän hyväkseni tytön turvatonta asemaa. Olen vapauden ystävä, ja siitä, mitä minulle ei vapaaehtoisesti anneta, en lainkaan välitä. — Te kai myönnätte itse, ettei käy laatuun jatkaa matkaa tällä tavalla. Aion itse metsästysretkelle, sen tähden olen ratsain. Minun vaununi odottavat tienristeyksessä. Jos käskette, ovat ne silmänräpäyksessä täällä ja vievät teidät mihin tahdotte. Minulle sitä vastoin ei ole suotu iloa saattaa teitä, olen antanut sanani metsästystoverilleni, ja sellaiset sanat pidetään pyhinä. — Te suostutte — kaikki on tuossa tuokiossa selvitetty. — Kas niin, nyt ei teidän tarvitse olla lainkaan hämillänne kun minut kohtaatte, tai joka tapauksessa ainoastaan sen verran että se teitä kaunistaa. Te voitte nauraa koko jutulle, hymyillä ja ajatella hiukkasen minuakin. Enempää en pyydä. Se näyttää ehkä vähältä, minulle on siinä kyllin. Alku on tehty, ja minun vahvoja puoliani ovat juuri alut.

— — —

Eilen illalla oli pieni seura kokoontunut tädin luo. Minä tiesin, että Cordelia ottaisi illan kuluessa esille kutimensa. Olin kätkenyt siihen pienen kirjelipun. Hän pudotti sen, nosti sen lattialta, joutui hämilleen ja kävi kaihomieliseksi. Siten on aina otettava tilanne avuksi. On uskomatonta, mitä etuja tilaisuus voi tarjota. Itsessään vähäpätöinen kirjelippu käy tytölle, sellaisessa tilaisuudessa luettuna, äärettömän merkitseväksi. Minun kanssani hän ei päässyt puheisiin; olin järjestänyt asiat niin, että minun täytyi saattaa eräs vieraana olleista naisista kotiin. Hänen oli siis pakko odottaa tähän päivään. Sillä tavalla syöpyy kirjeen vaikutus syvemmälti hänen sieluunsa. Aina näyttää siltä kuin käyttäisin jokaista tilaisuutta osoittaakseni hänelle huomaavaisuuttani; siitä on se etu, että alituisesti olen hänen ajatuksissaan, alituisesti yllätän hänet.

Rakkaudella on sentään omituinen dialektiikkansa. Olin kerran rakastunut nuoreen tyttöön. Dresdenin teatterissa näin viime kesänä näyttelijättären, joka eksyttävässä määrässä oli tuon tytön näköinen. Sen johdosta toivoin pääseväni ja pääsinkin hänen tuttavuuteensa, ja silloin tulin vakuuttuneeksi siitä, että eroavaisuus oli sentään suuri. Tänään tapaan kadulla naisen, joka muistuttaa tuota näyttelijätärtä. Tätä tarinaa voi jatkaa loppumattomiin.

Kaikkialla ympäröivät ajatukseni Cordeliaa, lähetän ne enkelien tavoin häntä vaalimaan. Samoin kuin Venus istuu kyyhkysten vetämissä vaunuissa, istuu hänkin voittovaunuissaan, ja minä valjastan ajatukseni kuin siivekkäät olennot niiden eteen. Itse hän istuu iloisena, rikkaana kuin lapsi, kaikkivaltiaana kuin jumalatar; minä kävelen hänen vaunujensa vieressä. Totta totisesti, nuoren tytön olemus on elämän ja koko olemassaolon ihanaa jumalanpalvelusta! Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin minä. Vahinko vain, että tuo ihanuus kestää niin lyhyen ajan. Hän hymyilee minulle, hän viittaa minulle kädellään, ikäänkuin hän olisi sisareni. Minun katseeni muistuttaa hänelle, että hän on minun rakastettuni.

Rakkaudessa on monta vaihetta. Cordelia edistyy hyvin. Hän istuu polvellani, hänen käsivartensa kietoutuu pehmeästi ja lämpimästi kaulani ympärille; itse lepää hän minun rintaani vasten, keveänä, kuin painottomana; hänen pehmeä vartalonsa tuskin koskettaa minua; kuin hento kasvi kietoutuu hänen viehättävä vartalonsa ympärilleni vapaasti kuin huntu. Hänen katseensa kätkeytyy silmäluomen alle, hänen povensa on häikäisevän valkea kuin lumi ja niin kiinteä ettei minun katseeni voisi sillä levätä liukumatta alas, jollei hänen povensa kohoilisi. Mitä merkitsee tuo liike? Onko se rakkautta? Kenties. Se on rakkauden aavistelua, rakkauden unta. Vielä siltä puuttuu tarmoa. Hän syleilee minua kepeästi kuin tuulenhenki yrttiä; hän suutelee minua epämääräisesti niinkuin taivas suutelee merta, lempeästi ja hiljaisesti kuin sade suutelee kukkaa, juhlallisesti kuin meri suutelee kuun kuvaa.

Hänen intohimoaan tällä asteella kutsuisin naiiviksi intohimoksi. Kun nyt käänne on tapahtunut ja minä todenteolla alan vetäytyä takaisin, on hän ponnistava kaikki voimansa pitääkseen minut luonaan. Hänellä ei ole käytettävänään muita keinoja kuin rakkautensa, sillä erotuksella, että se tästälähin on kasvava entistään voimakkaammaksi. Se on ase hänen kädessään ja sitä hän käyttää minua vastaan. Minulla on sen sijaan älyllisesti harkittu ja hallittu intohimoni. Hän taistelee oman itsensä edestä, sillä hän tietää eroottisen suhteemme riippuvan minusta; hän taistelee oman itsensä edestä valloittaaksensa minut. Siten hänen on itsensä pakko kehittyä syvempää eroottista elämää kohti. Mitä kiihottamalla opetin hänet aavistamaan, sitä opetan hänet kylmyydelläni käsittämään, kuitenkin niin, että hän luulee itse kaiken keksineensä. Hän luulee uhkarohkeudessa kehittyneensä minua pitemmälle ja sen kautta sitoneensa minut itseensä. Hänen intohimonsa käy silloin varmaksi, voimakkaaksi, kekseliääksi; hänen suutelonsa vaativaksi, hänen syleilynsä kiihkeäksi. — Minussa etsii hän vapautustaan ja löytää sen sitä paremmin kuta täydellisemmin saan hänet valtoihini. Kihlaus purkautuu. Kun se on tapahtunut, hän tarvitsee hiukan lepoa, jottei tässä hurjassa eroottisessa taistelussa tapahtuisi mitään epäkaunista. Hänen intohimonsa keskittyy vielä kerran, ja hän on minun.

Samoin kuin ennen kunnon Edvardin aikoihin välillisesti pidin huolta Cordelian kirjoista, pidän nyt niistä suoranaisesti huolta. Tarjoan hänelle sitä mitä pidän parhaana ravintona: mytologiaa ja satuseikkailuja. Kuitenkin on hänellä tässä samoin kuin kaikessa muussakin vapautensa, minä saan häneltä itseltään aiheen valintaani. Jollen saa, herätän hänessä henkiin vastaavan halun.

— — —

Palvelustyttöjen kesäiset retket Dyrehaveniin ovat yleensä huononpuoleista huvia. He pääsevät sinne vain kerran kesässä ja sen tähden koettavat käyttää perusteellisesti hyväkseen tuota ainoata tilaisuutta. Heillä pitää olla hattu ja kaulahuivi, ja muutoinkin he koristelevat kaikin tavoin itseään. Heidän iloisuutensa käy hurjaksi, epäkauniiksi. Ei, sitten menen mieluummin Frederiksbergin puistikkoon. Sunnuntai-iltapäivisin on heillä tapana tulla sinne ja minulla myöskin. Siellä käy kaikki säädyllisen hiljaisesti, iloisuus itse on siellä vaiteliaampaa ja jalompaa. Ylipäänsä menettää se mies, joka ei ole huvittunut palvelustytöistä, enemmän kuin nämä. Palvelustyttöjen kirjava parvi on kaunein armeija mitä meillä on Tanskassa. Jos olisin kuningas — tietäisin tottakin mitä tekisin — enpä silloin huolisi tarkastella sotaväen rivejä. Jos olisin yksi kaupungin kolmestakymmenestä kahdesta porvarisedustajasta, ehdottaisin kohta, että asetettaisiin valiokunta, joka tiedonantojen, neuvojen ja sopivien palkintojen avulla kaikin tavoin koettaisi kehottaa palvelustyttöjä pitämään huolta siitä, että heidän pukunsa on huolellinen ja aistikas. Miksikä tuhlata kauneutta, miksi antaa sen mennä huomaamattomana läpi elämän, suotakoon sen edes kerran viikossa esiintyä sellaisessa valaistuksessa, missä se pääsee täysiin oikeuksiinsa! Mutta aistikkuutta, tahdikkuutta ennen kaikkea! Palvelustytön ei sovi pukeutumisessaan lähennellä maailmannaista, siinä suhteessa on Politivennen-lehdellä oikeus puolellaan, vaikkakin ne perusteet, joita tuo arvon lehti mainitsee, ovat aivan kierot. Kun näin saataisiin aikaan toivottava kukoistus palvelustyttöjen luokassa, eikö olisi luultavaa, että se vaikuttaisi terveellisesti myöskin perhetyttöihimme? Vai onko liian rohkeata, että tällä ennenkuulumattomalla tavalla luulen edistettävän Tanskan tulevaisuutta. Jospa minun vain suotaisiin elää niin kauan että näkisin tuon kultaisen ajan! Silloin voisi ken hyvänsä hyvällä omallatunnolla käyskennellä katuja ja iloita hauskasta näystä. Kuinka ajatukseni lentääkään rohkeasti, vapaasti ja isänmaallisesti! Mutta minähän olenkin täällä Frederiksbergissä, jonne palvelustytöt tulevat sunnuntai-iltapäivisin ja minä niiden mukana. — — — Ensimmäisinä tulevat maalaistytöt käsi kädessä sulhastensa kanssa, taikka siten, että kaikki tytöt ensin kulkevat käsikkäin edellä, kaikki miehet jäljessä, taikka sitten kaksi tyttöä yhden miehen kanssa. Tämä parvi muodostaa puitteet, he istuvat tai seisovat mielellään paviljongin edessä olevalla puutarha-alueella. He ovat reippaita ja terveitä, ihon ja vaatetuksen värivastakohdat ovat vain liian räikeät. Heidän jäljessään seuraavat Juutinmaan ja Fyenin tytöt. He ovat suurikasvuisia ja voimakkaita, mutta hiukan kömpelörakenteisia, ja heidän pukunsa on vähän levoton. Heihin nähden olisi minun komiteallani paljon työtä. Eikä puutu kokonaan edustajia bornholmilaisestakaan divisioonasta: reippaita tyttöjä, joita ei ole hyvä tulla lähelle keittiössä eikä Frederiksbergilläkään; heidän olennossaan on jotain vastenmielistä. Mutta toisten vastakohtana he ovat hauskat olemassa, ja näen heitä mielelläni täällä, vaikkakaan en usein ryhdy puheisiin heidän kanssaan. — Nyt seuraavat sydänjoukot. Nyboderin tyttäret. He ovat pienempiä kasvultaan, täyteläisiä, hienoihoisia, rattoisia, iloisia, vilkkaita, puheliaita, hiukan keikailevia sekä paljaspäisiä. Heidän pukunsa lähentelee kernaasti vallasnaisten pukua eroten siitä ainoastaan parissa kohden, heillä ei nim. ole shaalia, mutta sen sijaan kaulahuivi, eikä heillä ole hattua, vaan korkeintaan jonkinlainen myssy, mieluimmin he kulkevat kuitenkin kokonaan ilman päähinettä. — — — Kas, hyvää päivää, Maria, että kohtaankin teidät täällä! Siitä on aikaa kun teidät viimeksi tapasin. Olette kai vielä palveluksessa konferenssineuvoksen luona? — "Kyllä." — Se lieneekin hyvä palveluspaikka? — Kyllä. — Mutta kuinka olette noin yksinäinen, teillä ei ole seuraa … eikö sulhasenne ole mukana, eikö hänellä ehkä ole ollut aikaa tänään vai odotatteko häntä? — Kuinka, ette ole kihloissa? Sehän on mahdotonta. Kööpenhaminan kaunein tyttö, tyttö, joka palvelee konferenssineuvoksen luona, tyttö, joka on kaikkien palvelustyttöjen kaunistus ja esikuva, tyttö, joka osaa pukeutua niin hyvin — ja niin hienosti. Miten ihastuttavan kaunis nenäliina teillä onkaan kädessänne, hienointa kangasta … mitä näenkään, pitsireunuksinen. Lyön vetoa, että se on maksanut kymmenen markkaa. On monta hienoa maailmannaista, jolla ei ole sellaista. Ja vielä ranskalaiset hansikkaat ja silkkinen sateensuoja… Ja tuollainen tyttö ei muka olisi kihloissa… Sehän on sula mahdottomuus. Jollen muista väärin, ei Jens ollut kylmä teitä kohtaan, tehän tiedätte, tukkukauppiaan Jens sieltä kolmannesta kerroksesta… Sepä taisi sattuakin… Mutta miksi ette mennyt sitten kihloihin hänen kanssaan. Jenshän oli kaunis mies, hänellä oli hyvä paikka, ehkäpä hän olisi vielä tukkukauppiaan avulla päässyt poliisikonstaapeliksi tai — — —, siitähän olisi sukeutunut sopiva liitto… Syy on tietysti teidän, olette ollut liian kovasydäminen häntä kohtaan… "Niin, kas minä sain tietää Jensin olleen kerran ennen kihloissa tytön kanssa, jota hän ei ollut kohdellut lainkaan hyvin"… Mitä sanottekaan, kuka olisi uskonut Jensin olleen sellaisen ilkimyksen… Ne kaartilaiset, ne kaartilaiset, niihin ei ole luottamista… Te menettelitte aivan oikein, sellaiselle tytölle kuin te ei kuka tahansa kelpaa… Muuten tulette kyllä vielä tekemään paljon paremmat naimakaupat, sen takaan. — — — Kuinka voi neiti Juliane? En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Minun kaunis Mariani voisi ehkä antaa joitakin tietoja … jos onkin itse ollut onnettomissa lemmensuhteissa, ei silti saa menettää myötätuntoaan toisia kohtaan… Täällä on niin paljon väkeä … en uskalla puhua tuosta asiasta teidän kanssanne, pelkään, että joku ehkä kuuntelee… Kuuntele hetkinen, kaunis Mariani… Tässä on meillä sopiva paikka, tässä varjoisalla puistokujalla, missä puut kietoutuvat toisiinsa kätkeäkseen meidät muilta, täällä missä emme näe ainoatakaan ihmistä emmekä kuule ihmisääniä, vaan ainoastaan musiikin kaukaisen, heikon kaiun … täällä uskallan puhua salaisuudestani… Eikö totta, jollei Jens olisi ollut huono ihminen, kävelisit nyt käsi kädessä täällä hänen kanssaan kuunnellen musiikkia ja itse tuntien iloa… Mutta miksi liikutut… Unohda Jens… Tahdotko olla kohtuuttoman ankara minua kohtaan… Sinut tavatakseni tulin tänne … sinut nähdäkseni kävin konferenssineuvoksen luona… Olethan sen itsekin huomannut … niin usein kuin mahdollista oli minulla tapana tulla keittiön ovelle… Sinä olet oleva minun … se on julistettava saarnatuolista… Huomisiltana olen selittävä sinulle kaikki … keittiönpuoleinen porraskäytävä, ovi vasemmalle, vastapäätä keittiön ovea, muistan kyllä!… Hyvästi, kaunis Mariani!… Älä anna kenenkään huomata, että olet täällä kohdannut minut tai että olet puhunut kanssani, sinä vain tunnet salaisuuteni… — — Hän on totta tosiaan ihastuttava, hänestä voisi tehdä jotain. — Kun ensin kotiudun hänen kamariinsa, olen kyllä itse pitävä huolen saarnatuolin julistuksista. Olen aina koettanut noudattaa kaunista kreikkalaista itsekylläisyyskäsitettä — autapkeia, ja etenkin tehdä papit tarpeettomiksi.

— — —

Minua huvittaisi suuresti, jos voisin seisoa Cordelian takana hänen ottaessaan vastaan minun kirjeeni. Voisin silloin helposti päästä selville missä määrin hän ne eroottisesti itselleen omistaa. Itse asiassa ovat ja jäävät kirjeet aina verrattomaksi keinoksi vaikuttaa nuoreen tyttöön; kuolleella kirjaimella on usein paljon suurempi mahti kuin elävällä sanalla. Kirje muodostaa salaperäisen yhteyden; kirjoittaja hallitsee tilannetta, ei tunne mitään painostusta kenenkään läsnäolevan taholta, ja toiselta puolen luulen tytönkin mieluimmin olevan aivan yksin ihanteensa kanssa, varsinkin juuri sellaisina hetkinä, jolloin se vaikuttaa voimakkaimmin hänen sieluunsa. Vaikkakin hänen ihanteensa on saanut täydellisen muodon varmassa rakkaassa esineessä, kirjeessä, on hänellä kuitenkin hetkiä, jolloin hän tuntee että hänen ihanteensa ei vastaa todellisuutta. Hänelle on suotava tilaisuus tuollaisiin suuriin sovintojuhliin. On vain pidettävä huolta, että hän käyttää ne hyvin, niin ettei hän väsy vaan astuu voimistuneena taasen todellisuuteen. Siinä suhteessa ovat kirjeet hyvänä apuna, ne kun antavat kirjeen kirjoittajan näkymättömänä olla läsnä noina salaisen tunteen hetkinä.

Voisinko käydä mustasukkaiseksi Cordelian tähden? Kuolema ja helvetti, voisin! En kuitenkaan sen sanan kaikissa merkityksissä. Jos nimittäin näkisin, että siitä huolimatta, että voittaisin taistelussani kilpailijaani vastaan, tytön sielu kuitenkin sumentuisi eikä jäisi siksi kuin minä toivon — silloin jättäisin tytön.

Eräs entisajan filosofi on sanonut, että se, joka tarkkaan merkitsee paperille kaikki kuulemansa ja kokemansa, on filosofi. Olen jo pitemmän ajan elänyt suhteissa kaikenkaltaisten kihloissa olevien parien kanssa. Jotain hedelmää pitänee tuollaisenkin suhteen kantaa. Olen sen tähden päättänyt kerätä aineksia kirjaseen, jolle tulee nimeksi: Lisiä suutelon teoriaan, omistettu kaikille hellästi rakastaville. On muutoin ihmeellistä, ettei tuosta asiasta ole olemassa mitään kirjaa. Jos siis saisin kirjoitukseni valmiiksi, tulisin täyttämään samalla kauan tunnetun tarpeen. Olisiko tämän kirjallisen puutteen syynä se, etteivät filosofit sellaisia asioita ajattele, vai se, etteivät he sellaisia ymmärrä? — Joitakin viittauksia voin nyt jo antaa. Täydelliseen suuteloon vaaditaan tyttö ja mies. Miesten keskeinen suutelo on mauton tai sillä on, mikä vielä pahempi, huono maku. — Edelleen uskon, että suutelo on luonnollisempi, jos mies suutelee tyttöä kuin jos tyttö suutelee miestä. Siellä missä vuodet ovat tuoneet mukanaan indifferenssiä tässä suhteessa, siellä suutelo on kadottanut merkityksensä. Niin on esim. aviollisen perhesuutelon laita, jolla aviopuolisot ruokaliinan puutteessa pyyhkivät toistensa suun puhtaaksi ajatellen: menesty hyvin maailmassa! — Jos ikäero asianosaisten kesken on hyvin suuri, ei varsinaisesta ihannesuudelmasta voida puhua. Muistan kuulleeni, että jossakin maakunnan tyttökoulussa oli ylimmän luokan oppilailla käytännössä omituinen lausetapa: "suudella oikeusneuvosta", millä he tarkoittivat jotain vähemmän mieluista. Tämä lausetapa oli syntynyt seuraavasti. Opettajattarella oli lanko, joka oli ollut oikeusneuvoksena ja nyttemmin eli opettajattaren talossa; hän oli vanhanpuoleinen mies ja oli ottanut sen perusteella itsellensä oikeuden suudella nuoria koulutyttöjä. — Suutelon pitää olla varman, määrätyn intohimon ilmaus. Kun veli ja sisar, jotka ovat kaksosia, suutelevat toisiaan, ei se ole mikään oikea suutelo. Suutelo on symbolinen toimitus, jolla ei ole mitään merkitystä, kun sitä tunnetta, jota se tarkoittaa, ei ole olemassa, ja tuo tunne on olemassa ainoastaan tiettyjen olosuhteiden vallitessa. — Jos haluaa jaotella suutelot eri ryhmiin, voi keksiä useita jakoperusteita. Jaotuksen voi toimittaa huomioonottaen äänen laadun. Sen pahempi, ei kieli kuitenkaan riitä kuvaamaan minun havaintojani. En luule missään maailman kielessä olevan tarpeeksi luonnonääniä matkivia sanoja kuvailemaan vain niitä eri vivahduksia, jotka olen oppinut tuntemaan setäni talossa. Suutelo voi milloin paukkua, milloin viheltää, milloin mäiskyttää, milloin jyristä, se voi olla täyteläinen, ontto jne. — Suutelon voi jaotella, huomioon ottaen kosketuksen laadun, kepeään en passant-suuteloon ja kiinni-riippuvaan suuteloon. — Sen voi jakaa ajan mukaan pitkään tai lyhyeen. Aikaan nähden on olemassa toinenkin jaotusperuste, ja se on oikeastaan ainoa, joka on minua miellyttänyt. Silloin erottaa ensi suudelman kaikista niistä muista. Se mihin ajatus tässä jaottelussa kiintyy, on olennaisesti kokonaan toista kuin se, johon kaikki muut mainitsemamme jaotukset perustuvat, sillä ei ole mitään tekemistä äänen, kosketuksen ja ajan kanssa tavallisessa merkityksessä. Ensimmäinen suutelo eroaa kvalitatiivisesti kaikista muista. Vain harvat ihmiset tulevat sitä ajatelleeksi; olisi sen tähden todella vahinko, ellei edes yksi ihminen merkitsisi sitä muistiin.

— — —

Minun Cordeliani!

Hyvä vastaus on kuin suloinen suutelo, sanoo Salomo. Sinä tiedät että minä olen vietävän kova kyselemään, saanpa melkein kuulla moitteitakin siitä. Se johtuu siitä, ettei ymmärretä, mitä milloinkin kyselen; sinä, yksin sinä ymmärrät mitä haluan tietää, ja sinä, yksin sinä, osaat vastata; ja hyvä vastaus on kuin suloinen suutelo, sanoo Salomo.

Sinun Johanneksesi.

— — —

On olemassa ero henkisen ja maallisen erotiikan välillä. Tähän saakka olen pääasiassa koettanut kehittää edellistä Cordeliassa. Minun persoonallisen läsnäoloni pitää muuttua toisenlaiseksi, se ei saa olla pelkkää säestävää tunnelmaa, sen tulee olla viettelevääkin. Olen näinä päivinä valmistanut itseäni alinomaan lukemalla tunnettua rakkautta käsittelevää kohtaa Platonin Faidroksesta. Se sähköistää koko minun olentoni ja on mainio alkuharjoitus. Platon ymmärsi sentään todella rakkautta.

— — —

Minun Cordeliani!

Roomalaiset sanoivat tarkkaavasta oppilaasta, että hän "riippuu opettajan suusta". Rakkaudelle on kaikki kuvaa, korvaukseksi on taasen kuva todellisuutta. Enkö ole ahkera ja tarkkaavainen oppilas? Mutta sinähän et sano sanaakaan.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Jos joku toinen olisi Cordelian kehityskulkua ohjaamassa, olisi hän varmaankin liian rikkiviisas kysyäkseen muiden neuvoa. Kun minä sen sijaan keskustelen jonkun kihlatun kanssa asiasta, sanoo hän tavallisesti eroottisella paatoksella: etsin turhaan eroottisista tilanteista sitä loistokohtaa, missä rakastavaiset puhuvat rakkaudestaan. Silloin minä vastaan: Minua ilahduttaa, että sitä turhaan etsit, sillä se kohta ei lainkaan kuulu oikean erotiikan alaan, ei edes silloin kun lukee siihen kaiken mikä voi lisäksi kiinnostaa. Rakkaus on liian olennaista voidakseen puheessa päästä oikeuksiinsa, eroottiset tilanteet liian arvokkaita voidakseen saada sisältönsä pelkästä pakinasta. Ne ovat tyyniä, hiljaisia, varmoin ääriviivoin piirrettyjä ja kuitenkin kaunopuheisia kuin Memnon-patsaan musiikki. Eros elehtii, mutta ei puhu; tai mikäli hän niin tekee, lausuu hän vain arvoituksellisia sanoja, jotka ovat kuin kuvallista musiikkia. Eroottiset tilanteet ovat joko plastillisia tai maalauksellisia; mutta kahden ihmisen puhelu rakkaudesta ei ole plastillista eikä maalauksellista. Tavalliset kihlatut alkavat kuitenkin aina mokomalla pakinalla, joka sittemmin tulee koossapitäväksi langaksi heidän puheliaassa avioliitossaan. Tuo juttelu muutoin takaa, ettei heidän avioliitostaan ole puuttuva niitä myötäjäisiä, joista Ovidius puhuu: dos est uxoria lites.[Naisen myötäjäiset ovat torat.] — Ja jos välttämättä jonkun pitää puhua, on kyllin siinä, että yksi puhuu: Miehen on puhuminen, ja sen tähden on hyvä hallita joitakin niistä voimista, jotka olivat siinä vyössä, millä Venus hurmasi: kaunopuheisuuden ja suloisen imartelun lahja. — Tästä ei tietysti seuraa, että Eros olisi mykkä, tai että eroottisessa suhteessa olisi väärin keskustella, pääasia on vain, että keskustelu itse on eroottista eikä eksy kasvattaviin mietelmiin elinehdoista tms. ja että keskustelu oikeastaan on katsottava levoksi eroottisen teon jälkeen, ajanvietteeksi eikä suinkaan kaiken lemmenelämän huipuksi. Sellainen keskustelutapa, sellainen konfabulaatio on itse asiassa sangen jumalainen, ja minä puolestani en voi koskaan väsyä keskustelemaan nuoren tytön kanssa. Toisin sanoen, voin kyllä väsyä tyttöön, mutta en milloinkaan ylläpitämään keskustelua nuorten tyttöjen kanssa yleensä. Se on minulle yhtä mahdotonta kuin lakata hengittämästä. Se, mikä oikeastaan on ihmeellistä tuollaisessa keskustelussa, on vuoropuhelun rehevä rikkaus. Keskustelu pysyttelee maan pinnalla, sillä ei ole mitään varsinaista kohdetta, sattuma on sen liikkeiden laki — mutta ihmeen ihana on keskustelu itse ja sen seuraukset.

— — —

Minun Cordeliani!

"Minun — sinun", nuo sanat sulkevat väliinsä kuin sulkumerkit kirjeitteni köyhän sisällön. Oletko pannut merkille, että välimatka noiden käsivarsien välillä käy yhä lyhemmäksi? Oi, minun Cordeliani! Se on ihanaa, sillä kuta vähemmän sisältäväksi sulkulause käy, sitä merkitsevämpi se on.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Onko syleily samaa kuin taistelu?

Sinun Johanneksesi.

— — —

Tavallisesti Cordelia pysyttelee ääneti. Se on minua aina miellyttänyt. Hän on liian syvällisen naisellinen luonne kiusatakseen ketään joutavalla jutustelulla, mikä muutoin on naisille ominaista ja mikä käy välttämättömäksikin, kun mies, jonka tulee kaikin puolin naista täydentää, on yhtä naisellinen. Toisinaan paljastaa jokainen lyhyt lausunto, kuinka paljon hänellä on sisimmässään. Avustan silloin häntä. Asia on silloin sama kuin jos jonkun henkilön takana, joka epävarmalla kädellä yrittelee piirtää hajanaisia viivoja johonkin luonnokseen, seisoisi toinen henkilö, joka aina lisäilisi luonnosta rohkealla ja taiteellisella kädellä. Hän hämmästyy, ja kuitenkin on kaikki ikään kuin hänestä itsestään lähtenyttä. Sen tähden valvon jokaista hänen satunnaistakin lausuntoaan, jokaista hänen sanaansa, ja antaessani ne takaisin ovat ne aina tulleet merkitsevämmiksi, minkä hän samalla kertaa sekä tuntee että on tuntematta.

Tänään olimme kahden vieraissa. Juuri kun noustiin pöydästä tuli palvelija sisään ja ilmoitti Cordelialle, että eräs sanantuoja halusi puhua hänen kanssaan. Sanantuoja oli minun lähettämäni ja toi Cordelialle kirjeen, jossa oli viittauksia erääseen ajatukseen, jonka olin päivällispöydässä lausunut. Olin punonut sen niin taidokkaasti yhteiseen pöytäkeskusteluun, että Cordelian, vaikkakin hän istui kaukana minusta, täytyi se kuulla ja myöskin ymmärtää väärin ajatukseni. Siihen olin perustanut kirjeeni vaikutuksen. Jollei minun olisi onnistunut antaa pöytäkeskustelulle tarkoittamaani suuntaa, olisin itse sovittuna aikana ollut läsnä sanantuojan tullessa ja hävittänyt kirjeen. Cordelia tuli kirjeen saatuaan uudelleen sisään. Hänen täytyi hiukan valehdella. Sellainen täydentää eroottista salaperäisyyttä, jota ilman hän ei voi kulkea sitä tietä, joka on hänelle määrätty.

— — —

Minun Cordeliani!

Luuletko, että se, joka nojaa päätään keijun mätästä vastaan, myöskin unessa näkee keijun? Minä en sitä tiedä, mutta sen tiedän, että kun painan pääni rintaasi vasten enkä sulje silmiäni vaan katson kaukaiseen etäisyyteen, niin näen enkelin. Luuletko, ettei se, joka nojaa päätään keijun mätästä vastaan, voi olla levollinen? Minä en sitä usko, mutta tiedän, että kun pääni nojaa poveasi vasten, se kohoilee liian voimakkaasti, jotta uni voisi sulkea silmäni.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Jacta est alea, arpa on heitetty. Nyt on käänne tapahtuva. Olin tänään hänen luonaan mielessäni koko ajan aprikoiden erästä ajatusta, joka nykyään antaa minulle paljon työtä. Minulla ei ollut silmää eikä korvaa Cordelialle. Ajatukseni oli mieltäkiinnittävä ja huvitti häntä suuresti. Olisi ollut väärin, jos olisin alkanut uuden liikkeeni olemalla kylmä hänen läsnäollessaan. Kun nyt olen lähtenyt hänen luotaan eikä ajatukseni enää kiinnitä hänen mieltään, hän huomaa helposti, että olin toisenlainen kuin tavallisesti. Se seikka, että hän yksinäisyydessä keksii tuon muutoksen, tekee havainnon hänelle paljoa tuskallisemmaksi ja sen vaikutuksen hitaammaksi, mutta sitä syvällisemmäksi. Hän ei heti saa tilaisuutta purkaa tunnettaan, ja kun hän sen saa, on hän jo ehtinyt ajatella niin paljon, ettei hän yhdellä kertaa voi sitä sanoin tulkita, vaan häneen jää aina hiukan epäluuloa. Levottomuus kasvaa, kirjeet lakkaavat tulemasta, eroottinen ravinto vähenee, rakkaus joutuu pilkan esineeksi. Ehkä hän voi hetken seurata mukana, mutta ajanpitkää ei hän voi kestää. Hän koettaa silloin vangita minut samoilla keinoilla, joita minä olen käyttänyt häntä vastaan, eroottisilla.

Kihlauksen purkamisessa on jokainen pieni tyttönen suuri asiantuntija; ja vaikka kouluissa ei anneta mitään ohjausta tässä aineessa, tietää kuitenkin jokainen tyttölapsi erittäin hyvin, kun tuo asia tulee puheenalaiseksi, missä tapauksissa kihlaus on purettava. Tämän kysymyksen pitäisi oikeastaan olla jatkuvasti aiheena tyttökoulujen viimeisen luokan ainekirjoituksissa; ja vaikka tiedän, että tyttöjen kirjoituskokeet tavallisesti ovat hyvin yksipuolisia, olen kuitenkin varma, ettei tätä aihetta käsittelevistä kirjoituksista tulisi puuttumaan vaihtelua, kysymys kun on omiaan avaamaan tytön arvostelukyvylle laajat näköalat. Ja miksi emme antaisi nuorelle tytölle tilaisuutta mitä loistavimmalla tavalla osoittaa terävänäköisyyttään? Sillä juuri täten hän saisi tilaisuuden näyttää olevansa kypsynyt — menemään kihloihin. Olen kerran ollut todistajana eräässä tapauksessa, joka suuresti kiinnitti mieltäni. Perheessä, jossa minun toisinaan oli tapana seurustella, olivat eräänä päivänä kaikki vanhemmat perheen jäsenet poissa kotoa, sitä vastoin oli kaksi nuorinta tytärtä kutsunut joukon ystävättäriä aamupäiväkahville. Kaikkiaan heitä oli kahdeksan, kaikki iältään kuudestatoista kahteenkymmeneen vuoteen. Luultavasti he eivät, jouduttuaan kerran juttusille keskenään, olleet toivoneet kenenkään vieraan saapuvan, palvelijattaren oli kenties käsketty sanoa, ettei kukaan ollut kotona. Kuitenkin tulin sisälle heidän luokseen ja huomasin, että he hämmästyivät hiukan. Herra ties, mitä kahdeksan tuollaista tyttöä oikeastaan pohtii juhlallisissa kahvikekkereissään. Naineet naisetkin kerääntyvät toisinaan yhteisiin kokouksiin. He luennoivat silloin pastoraaliteologiaa; varsinkin pohditaan seuraavia tärkeitä kysymyksiä: missä tapauksessa on oikein sallia nuoren tytön yksin mennä ostoksille torille; onko parempi pitää vastakirjaa teurastajan kanssa vaiko maksaa käteisellä; onko suotavaa, että kyökkipiialla on sulhanen ja kuinka on tehtävä loppu siitä lemmenkuhertelusta, joka hidastaa ruoanlaittoa. — — Istuuduin tämän kauniin parven keskelle. Oltiin alkukeväässä. Aurinko lähetti huoneeseen joitakin yksityisiä säteitään kuin tulonsa pikaisina sanantuojina. Huoneessa oli kaikki vielä talvisessa kunnossa, ja sen tähden juuri olivat nuo yksinäiset päivänsäteet niin lupaavia. Kahvi tuoksui pöydällä — ja sen ympärillä istuivat nuoret tytöt iloisina, terveinä, kukoistavina, sillä heidän pelkonsa oli taas asettunut, ja mitäpä heillä olikaan pelättävää, olivathan he joka tapauksessa ylivoimaisia. — Minun onnistui johtaa keskustelu kysymykseen, missä tapauksissa kihlaus on purettava. Sillä aikaa kun silmäni huvittelihe liitelemällä kukasta toiseen tässä tyttöparvessa, huvittelihe lepäämällä milloin missäkin kaunottaressa, hekumoitsi ulkonainen korvani äänten musiikissa; sisäinen korvani taasen kuunteli tarkkaavasti mitä seurassa sanottiin. Yksi ainoa sana riitti usein avaamaan minulle syvän näköalan asianomaisen tytön sydämeen ja sen tarinaan. Kuinka viehättäviä ovatkaan rakkauden tiet, ja kuinka mieltäkiinnittävää onkaan tutkia, kuinka pitkälle kukin on päässyt. Minä puhaltelin tavantakaa keskusteluun elävää henkeä samalla kun henkevyys, sukkeluus ja asian esteettinen objektiivisuus olivat omiaan tekemään suhteemme vapaammaksi; mutta siitä huolimatta ei keskustelussa kertaakaan astuttu sopivaisuuden rajojen yli. Kun näin pidimme yllä kevyttä keskustelua, oli se mahdollisuus aina tarjolla, että lausuttaisiin yksi ainoakin sana, joka saattaisi tytöt tukalaan tilanteeseen. Tuon mahdollisuuden käyttäminen oli minun vallassani. Tytöt eivät sitä käsittäneet, tuskin osasivat sitä edes aavistaa. Vuoropuhelun keveällä leikillä pidätimme tuon mahdollisuuden kaukana luotamme, samalla tavalla kuin Sheherazade Tuhannen ja yhden yön tarinoissa viivyttää kuolemantuomion julistamista kertomalla satuja. — Milloin johdin keskustelun surunvoittoisiin mietelmiin, milloin annoin iloisuuden puhjeta ilmoille, milloin houkuttelin tytöt pieneen väittelyotteluun. Ja mikä aihe tarjoaakaan, tarkemmin asiaa ajatellen, enemmän vaihtelua. Toin alituisesti yhä uusia esimerkkejä esille. — Kerroin tytöstä, jonka hänen vanhempiensa julmuus oli pakottanut purkamaan kihlauksen. Tämä onneton tapaus nostatti melkein kyynelet tyttöjen silmiin. — Juttelin miehestä, joka oli eronnut kihlatustaan ja perustellut tätä menettelyään ensiksikin sillä, että tyttö oli liian suuri, ja toiseksi sillä, ettei hän, sulhanen, kosiessaan ollut langennut polvilleen tytön eteen. Kun hänelle huomautin, ettei hänen perusteitaan mitenkään voinut pitää pätevinä, hän vastasi: ne riittävät täydellisesti siihen mihin pyrin, sillä yksikään ihminen ei voi keksiä mitään järkevää vastaväitettä. — Sen jälkeen tarjosin seurakunnan pohdittavaksi hyvin harvinaisen tapauksen. Eräs nuori tyttö purki kihlauksensa, koska tunsi olevansa vakuuttunut siitä, etteivät hän ja hänen sulhasensa sopineet toisilleen. Sulhanen koetti puhua hänelle järkeä vakuuttamalla, kuinka suuresti hän tyttöä rakasti, mutta tyttö vain vastasi: me joko sovimme toisillemme ja meidän kesken vallitsee todellinen sympatia, jolloin sinun täytyy tunnustaa, ettemme sovellu toisillemme; taikka me emme sovi toisillemme, ja silloinhan sinun on tunnustaminen, ettemme sovellu toisillemme. Oli hauskaa nähdä, kuinka nuoret tytöt vaivasivat päätään käsittääkseen tuollaista salaperäistä puhetta, ja huomasinpa kohta, että pari heistä jo erittäin hyvin ymmärsi sanani; sillä tässä asiassa on jokainen nuori tyttö asiantuntija. — Niin, luulenpa totta tosiaan, että minun olisi helpompi väitellä itse pirun kanssa kihlauksen purkamisesta kuin nuoren tyttölapsen kanssa. —

Tänään olin Cordelian luona. Päätäpahkaa, ajatuksen nopeudella, johdin puheen samaan asiaan, joka eilen oli keskustelumme aiheena, koettaen saada hänet kiintymään siihen. "Minulla on mielessäni eräs asia, jonka jo eilen olisin halunnut saada lausutuksi; kun olin lähtenyt luotasi, se juolahti mieleeni." Pyrkimykseni onnistui. Niin kauan kuin olen hänen luonaan, hän nauttii puheeni kuulemisesta, mutta kun olen lähtenyt, hän huomaa helposti olevansa petetty ja minun entisestäni muuttuneen. Sillä tavalla lunastan takaisin osakkeeni. Tämä menettelytapa on kavala mutta tarkoituksenmukainen kuten kaikki epäsuorat menettelytavat. Hän voi hyvin käsittää, että aihe sellainen kuin se, josta puhun, voi kiinnittää mieltäni, niin, se saattaa häntä itseäänkin hetkisen huvittaa, mutta kuitenkin hän tuntee että esiintymisestäni puuttuu eroottinen aines.

Tunnettu sananparsi sanoo "oderint dum metuant", vihatkoot kunhan vain pelkäävät, ikään kuin ainoastaan pelko ja viha kuuluisivat yhteen, aivan kuin muka pelolla ja rakkaudella ei olisi mitään tekemistä toistensa kanssa, ikään kuin ei käsitettäisi, että juuri pelko tekee rakkauden mieltäkiinnittäväksi. Millaista on se rakkaus, jota tunnemme luontoa kohtaan, eikö siinä ole salaperäistä vavistusta ja pelkoa sen tähden, että sen ihana harmonia kehittyy laittomuudesta ja hurjasta sekasorrosta, sen turvallisuus on epävakaisuutta. Mutta tämä pelko juuri enimmin kiinnittää mieltä. Niin on myöskin rakkauden laita silloin, kun se on mielenkiintoista. Sen takana lymytköön syvä, kaamea yö, josta rakkauden kukka puhkeaa ilmoille. Samalla tavalla lepää valkea lumpeenkukka maljansa veden kalvoon, kun ajatus pelkää syöksyä siihen syvään pimeyteen, missä sillä on juurensa. — Olen pannut merkille, että Cordelia aina käyttää muotoa "minun" kirjoittaessaan minulle, mutta ettei hänellä ole rohkeutta käyttää sitä puhuessaan kanssani. Tänään pyysin sitä häneltä niin innokkaasti ja lämpimästi kuin suinkin. Hän aikoi jo noudattaa pyyntöäni, kun ironinen katseeni, nopeampi ja äkillisempi kuin sanoin voi kuvata, teki sen hänelle mahdottomaksi, siitä huolimatta, että huuleni kaikin tavoin häntä siihen kehottivat. Tämä mieliala on nykyhetkellä vallitsevin.

Hän on omani. En usko sitä tähdille, kuten tapa on, en voi käsittää, että tuo tiedonanto voisi huvittaa noita kaukaisia taivaankappaleita. En myöskään usko sitä kenellekään ihmiselle, en edes Cordelialle. Pidän salaisuuteni omana tietonani, kuiskaan sen ikään kuin syvälle sieluuni salaisissa keskusteluissa itseni kanssa. Odotettu vastustus Cordelian puolelta ei muodostunut suureksi, sen sijaan hänen eroottiset mahdollisuutensa ovat ihmeteltävät. Kuinka mieltäkiinnittävä hän onkin syvällisine intohimoineen, kuinka suuri, melkein yliluonnollinen! Kuinka nopsa hän onkaan vaaroja välttämään, kuinka taitava keksimään aina sen kohdan, joka on hyökkäyksiä vastaan varustamaton! Kaikki on pantu liikkeelle; mutta tässä luonnonvoimien pauhussa tunnen juuri olevani oikeassa elementissäni. Ja vaikka hän on liikuttunut, hän on kuitenkin kaunis, hän ei ole tunnelmien moninaisuuden pirstoma. Hän on aina yhä Anadyomene, sillä erotuksella, ettei hän nouse suloisen tiedottomana tai levollisena, vaan rakkauden voimakkaiden valtimonlyöntien herättämänä, mutta samalla hän on kuitenkin säilyttänyt kokonaisuuden ja tasapainon. Hän on eroottisesti täysin valmis taisteluun, hän käyttää aseenaan silmänsä nuolta, silmäkulmiensa käskyä, otsansa salaperäisyyttä, povensa kaunopuheisuutta, sylinsä vaarallista viettelystä, huultensa pyyntöä, koko olentonsa suloista kaipuuta. Hänellä on sisäistä voimaa, energiaa, kuin valkyyrialla, mutta tuota eroottista voimakkuutta hillitsee eräänlainen suloinen raukeus, joka ympäröi häntä kuin ilma. — Kovin kauan en saa pitää häntä tässä vaiheessa, missä ainoastaan pelko ja levottomuus voivat pitää häntä pystyssä ja estää häntä lankeamasta. Hän on kohta huomaava, että verrattuna hänen tunteisiinsa on kihlaus liian ahdas, liian kiusallinen. Hänestä tulee viettelijä, joka houkuttelee minut astumaan tavallisuuden rajojen ulkopuolelle; sillä tavalla hän tulee siitä itse tietoiseksi, ja se on pääasia.

Monet hänen lausunnoistaan jo osoittavat, että hän on väsynyt kihlaukseen. Ne eivät mene huomaamatta korvani ohi, ne ovat sotasuunnitelmani vakoilijoita hänen sielussaan, jotka antavat minulle monta valaisevaa vihjausta, ne ovat niitä langanpäitä, joiden avulla kiedon hänet nuottaani.

— — —

Minun Cordeliani!

Sinä moitit kihlausta, sinä arvelet, ettei rakkautemme tarvitse ulkonaista sidettä, se kun on mielestäsi vain esteeksi. Tuosta tunnen heti mainion Cordeliani! Totta tosiaan, ihailen sinua! Meidän ulkonainen yhdyssiteemme on itse asiassa vain välimuuri. Vielä on välillämme seinä, joka erottaa meidät toisistamme kuin Pyramoksen ja Thisben. Vielä häiritsee meitä se, että ihmiset tuntevat suhteemme. Vasta silloin kun ei kukaan vieras aavista meidän rakkauttamme, vasta silloin se jotain merkitsee; kun jokainen asiaankuulumaton uskoo, että rakastavat vihaavat toisiaan, vasta silloin on rakkaus onnellinen.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Kohta aukenevat rakkauden siteet. Hän itse on se, joka ne aukaisee kiinnittääkseen siten jos mahdollista minut voimakkaammin itseensä, samoin kuin vapaasti liehuvat kutrit kiehtovat enemmän kuin solmitut. Jos itse purkaisin kihlauksen, jäisi minulta näkemättä tuo eroottinen salto mortale, joka on niin hurmaava nähdä ja joka on varma merkki hänen sielunsa rohkeudesta. Se on minulle pääasia. Lisäksi menettelyni hankkisi minulle ikävyyksiä toisten ihmisten taholta. Minua ei enää kärsittäisi, minua vihattaisiin ja ylenkatsottaisiin, vaikkakin syyttä; sillä kuinka edullinen olisikaan suhteeni sentään ollut monelle? On olemassa monta pientä neitoa, jotka mielellään olisivat olleet kerran edes lähellä kihlausta. Onhan sekin jotain, joskin, ollakseni rehellinen, sangen vähän, sillä juuri kun asianomaisen on onnistunut raivautua esiin päästäkseen ehdokaslistalle, hän onkin yhtäkkiä ilman ehdokkuutta. Rakkauden maailmassa ei virkavuosijärjestelmä ole voimassa paikansaantiin ja ylenemiseen nähden. Lisäksi tuollainen neitonen on väsynyt istumaan jakamattomassa pesässä, hän toivoo jotain tapausta elämäänsä. Mutta mikä voi hänelle silloin olla edullisempi onnetonta rakkaustarinaa, varsinkin jos hän voi suhtautua asiaan keveästi. Hän uskottelee itselleen ja muille, että hän kuuluu petettyjen joukkoon, ja jos hän ei ole sovelias mihinkään Magdalenakotiin, hän heittäytyy joka tapauksessa itkijäin laumaan. Minua, viettelijää, hän vihaisi velvollisuudentunnosta. Tällaisten tapausten lisäksi tulevat vielä sellaiset, joissa tyttö todella on joko kokonaan tai puoleksi tai kahdella kolmasosalta petetty. Tässä ryhmässä voi huomata monta eri astetta alkaen niistä, jotka voivat vedota sormukseen, aina niihin, jotka pitävät jotain salaista kädenpuristusta tanssin pyörteessä rakkautensa panttina. Heidän vihansa voin miehuullisesti kestää. Mutta kaikki nuo viholliseni ovat tietenkin samalla sydänpoloiseni salaisia rakastajia. Kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, on naurettava ilmiö; mutta useamman kruununtavoittelijan kilpailu kuningaskunnasta, jolla ei ole maata, on enemmän kuin naurettava. Oikeastaan pitäisi kauniin sukupuolen rakastaa minua ja pitää minusta huolta kuin jostakin pelastuslaitoksesta konsanaan. Todellisesti kihloissa oleva nuori mies voi pelastaa vain yhden ainoan neitosen, mutta tuollainen suurisuuntainen laitos voi pelastaa, toisin sanoen kutakuinkin pelastaa, kuinka monta hyvänsä. Kaikesta tuollaisesta pääsen nyt vapaaksi ja minulla on siitä vielä sekin etu, että tästä lähtien voi esiintyä kokonaan toisenlaisessa osassa. Nuoret tytöt tulevat minua säälimään, surkuttelemaan, minä yhdyn samaan äänilajiin; sillä keinoin voi myöskin kietoa tyttöjä pauloihinsa.

Huomaan ihmeekseni ja surukseni, että alan saada sen tuntomerkin, jota Horatius toivotti kaikille uskottomille tytöille — mustan hampaan, lisäksi vielä etuhampaan. Kuinka taikauskoinen ihminen voikaan olla! Tuo hammas tekee toden teolla minut levottomaksi, en kärsi pienintäkään viittausta siihen, se on nyt minun heikko puoleni. Kun muutoin olen kaikin puolin hyvin varustettu, voi pahinkin pölkkypää mainitessaan vain tuon hampaan antaa minulle syvemmän iskun kuin saattaa luullakaan. Teen kaikkeni saadakseni sen valkenemaan, mutta turhaan; minä sanon kuin Palnatoke:

Minä hieron päivin ja hieron öin, mut varjoa mustaa en poistaa voi.

Elämä on sentään täynnänsä arvoituksellisuutta. Tuollainen pieni onnettomuus voi kiusata minua pahemmin kuin suurin vastoinkäyminen. Annan kiskoa sen pois, joskin sen poistaminen tulee häiritsevästi vaikuttamaan äänenkäyttööni. Kuitenkin otatan sen pois ja panetan irtohampaan sijaan; uusi hammas tulee pettämään maailman, vanha petti minut.

On erittäin hyvä, että kihlaus alkaa tuntua vastenmieliseltä Cordeliasta. Avioliitto on kuitenkin ja tulee aina olemaan kunnioitettava laitos, joskin sillä on se ikävä puoli, että se alkaessaan, nuoruudessaan, nauttii kunnioitusta myöhemmän ikänsä kustannuksella. Kihlaus sitä vastoin on kokonaan inhimillinen keksintö ja sellaisena samalla kertaa niin vakava ja niin hullunkurinen, että toiselta puolen on aivan paikallaan, että nuori tyttö intohimonsa pyörteissä alkaa sitä halveksia, ja toiselta puolen, että hän tuntee sen merkityksen, tuntee sen sielussaan kuin henkisen verenkierron. Nyt on ohjattava hänen kehityskulkuaan siten, että hän sielunsa rohkeassa lennossa kadottaa avioliiton ja yleensä todellisuuden manteren näkyvistään, että hänen sielunsa sekä ylpeydestä että pelosta menettää minut, tekee tyhjäksi epätäydellisen inhimillisen muodon kiitääkseen sitä kohti, mikä on korkeampaa kuin tavallinen inhimillinen sovinnaisuus. Tässä suhteessa ei minulla ole mitään pelättävää, sillä hänen kulkunsa läpi elämän on nyt jo niin liitelevän keveää, että todellisuus jo suurelta osalta on kadonnut hänen silmistään. Lisäksihän olen itse aina mukana purressa, joten voin pitää huolta siitä, että purjeissa on tuulta.

Nainen on sentään minulle loppumaton mietelmien ja havaintojen lähde. Se mies, joka ei tunne halua tähän tutkimiseen, voi minun puolestani olla mikä muu hyvänsä, ainakaan hän ei ole esteetikko. Se on juuri ihanaa ja jumalaista estetiikassa, että se tarttuu ainoastaan kaikkeen mikä on kaunista; se askaroi oikeastaan vain kaunokirjallisuudella ja kauniilla sukupuolella. Minä iloitsen, minä riemuitsen sydämessäni ajatellessani kuinka naisellisuuden aurinko lähettää ympärilleen säteidensä äärettömän moninaisuuden, kirjavan rikkauden, jossa kullakin naisella on pieni osansa, kuitenkin niin, että koko hänen muu olentonsa harmonisesti liittyy tähän kohtaan. Tässä merkityksessä on naisellinen kauneus jaollinen äärettömiin asti. Kuitenkin tulee jokaisen kauneuden osasen olla harmonisesti hillitty, sillä muutoin käy vaikutus häiritseväksi ja tulee ajatelleeksi, että luonnolla on tähän tyttöön nähden ollut joku tarkoitus, joka ei ole lopullisesti toteutunut. Minun silmäni ei voi ikinä väsyä liukumaan yli tuon perifeerisen moninaisuuden, naisellisen kauneuden sinne tänne siroteltujen ilmaisujen. Jokainen nuori tyttö on sellainen ilmaus, mutta vaikkakin hän on osa kokonaisuudesta, hän on kuitenkin itsessään täydellinen, onnellinen, iloinen ja ihana. Kullakin on oma erikoisuutensa: iloinen hymy, veitikkamainen katse, ikävöivät silmät, alas painunut pää, hyljätty mieli, hiljainen kaiho, syvällinen aavistus, ennustava raskasmielisyys, maallinen koti-ikävä, odottamattomat mielenliikutukset, kutsuva ilme silmäkulmissa, kysyvät huulet, salaperäinen otsa, kiehtovat kutrit, silmiä peittävät ripset, taivainen ylhäisyys, maallinen kainous, enkelimäinen puhtaus, salainen punastus, keveä käynti, suloinen liikunta, viehkeä vartalo, kaihoisa unelma, selittämättömät huokaukset, solakka varsi, pehmeät piirteet, paisuva povi, täyteläiset lanteet, pienet jalat, ihastuttavat kädet.

Kullakin on omansa eikä toisella ole sitä mitä toisella. Kun sitten olen yhä uudelleen katsellut, yhä uudelleen tarkastellut tuon maailman moninaisuutta, kun olen hymyillyt, huokaillut, imarrellut, uhannut, ikävöinyt, houkutellut, nauranut, itkenyt, toivonut, pelännyt, voittanut, menettänyt — silloin suljen viuhkani, silloin kerääntyy tuo moninaisuus yhteen kohtaan, osista muodostuu kokonaisuus. Silloin iloitsee sieluni, silloin sykkii sydämeni, silloin syttyy intohimo. Tämä tyttö, ainokainen koko maailmassa, olkoon kokonaan, yksinomaan minun. Pitäköön Jumala taivaansa kunhan minä saan pitää hänet. Tiedän varsin hyvin, minkä osan valitsen, se on niin suuri, ettei taivaalle jää mitään, kun minä kerran tämän tytön olen itselleni omistanut. Uskovat muhamettilaiset pettyvät toivossaan, kun he paratiisissaan saavat syleillä vain kalpeita, voimattomia varjoja; he eivät voi siellä tavata palavia sydämiä, sillä kaikki sydämen lämpö on kerääntynyt tämän tytön rintaan; he valittavat toivottomina tavatessaan vain kalvenneita huulia, väsyneitä silmiä, kylmiä povia, köyhiä kädenpuristuksia, sillä huulten purppura ja silmän tuli ja poven rauhaton nousu ja kädenpuristuksen lupaukset ja huokauksen aavistus ja suutelon sinetinpano ja kosketuksen aavistus ja sylinannon intohimo — kaikki — kaikki on yhtynyt hänessä, joka on tuhlannut minulle niin paljon, että se olisi riittänyt kokonaiselle maailmalle. Näin olen usein tätä asiaa aprikoinut; mutta joka kerta kun näin ajattelen, lämpenen, sillä ajattelen aina häntä lämpimästi. Vaikkakin yleensä lämpöä pidetään hyvänä merkkinä, ei siitä kuitenkaan seuraa, että ajattelutapani myönnettäisiin arvokkaaksi. Vaihtelun vuoksi tahdon siis itse kylmänä pysyen ajatella häntä kylmästi. Koetan käsitellä naista kategorisesti. Miten on hänen olemuksensa käsitettävä? Hän on olemassa muita varten. Tätä ei kuitenkaan saa käsittää niin, että se nainen, joka on minua varten, samalla olisi muitakin varten. Tässä samoin kuin kaikessa abstraktisessa ajattelussa on tarkkaan vältettävä kokemuksen viittauksia, sillä muutoin voisin kysymyksessä olevassa tapauksessa käyttää kokemusta sekä puolesta että vastaan. Kokemus on tässä samoin kuin kaikessa muussakin ihmeellinen asia, se kun samalla kertaa voi jotakin otaksumaa puolustaa ja vastustaa. Nainen on siis olemassa muita varten. Tässäkään suhteessa ei saa antaa kokemuksen häiritä ajatuksenkulkua, kokemuksen, joka opettaa, että harvoin tapaa naisen, jonka koko elämä tarkoittaisi jotakin toista henkilöä, kun taas suurella joukolla ei yleensä ole mitään tarkoitusta itseensä eikä muihin nähden. Naisella on sama tarkoitus kuin koko luomakunnalla, kaikella mikä on naisellista luonnossa. Koko luomakunnalla on tuossa merkityksessä tarkoituksensa itsensä ulkopuolella, ei teleologisessa merkityksessä, siten että osa luonnosta olisi olemassa toista osaa varten, mutta koko luonnolla on tarkoituksensa oman itsensä ulkopuolella — se on olemassa henkistä elämää varten. Samoin on asianlaita yksityiseen osaan nähden. Kasvikunta esim. kehittää esiin salatun viehätyksensä ja on olemassa kokonaan muita varten. Samalla tavalla on arvoitus, salaisuus, äänne jne. olemassa tykkänään muita varten. Tässä on selitys siihen, miksi Jumala luodessaan Eevan uuvutti Aatamin syvään uneen; sillä nainen on miehen unelma. Myöskin toisella tavalla oppii luomistarusta, että nainen on olemassa toisen tähden. Sanotaan nim., että Jehova otti yhden miehen kylkiluista. Jos hän olisi ottanut esim. miehen aivot, olisi naisen tarkoitus silloinkin ollut hänen itsensä ulkopuolella, mutta ei ollut aiottu, että hänestä tulisi aivokummitus, vaan kokonaan toisenlainen. Hän tuli lihaksi ja vereksi, mutta juuri sen kautta hän sisältyy yleisnimitykseen luonto, jonka tarkoitus olennaisesti on sen itsensä ulkopuolella. Vasta rakkauden kosketuksesta hän herää, siihen saakka hän on unelma. Kuitenkin voi tässä uniolotilassa erottaa kaksi astetta; ensimmäinen on se, jolloin rakkaus uneksii hänestä, toinen on se, jolloin hän uneksii rakkaudesta.

Olennoksi, jonka tarkoitus on etsittävä sen itsensä ulkopuolelta, on nainen merkitty neitseellisyytensä takia. Neitseellisyys on nim. ominaisuus, joka itsessään, yksinään esiintyen on abstraktio ja joka vasta suhteissaan johonkin toiseen muuttuu lihaksi ja vereksi. Samoin on naisellisen viattomuuden laita. Voi sen tähden sanoa, että nainen tuossa tilassa on näkymätön. Kuten tunnettu, ei olekaan olemassa mitään kuvaa Vestasta, siitä jumalattaresta, joka oikeastaan lähinnä edustaa varsinaista naisellisuutta. Hän on ikään kuin esteettisessä merkityksessä mustasukkainen itsestään, samoin kuin Jehova on sitä eetillisessä merkityksessä, eikä salli, että hänestä on olemassa mitään kuvaa tai edes mitään varmaa käsitystä. Siinä on huomattavissa tuo vastaavaisuus, että nim. se, joka on olemassa toisen vuoksi, ei oikeastaan vielä ole olemassa, vaan tulee näkyväksi vasta toisen välityksellä. Loogillisesti ajatellen on tuo kaikki aivan paikallaan, ja se joka ymmärtää ajatella loogillisesti, ei siitä häiriinny, vaan se on tuottava hänelle iloa. Sitä vastoin se, joka ajattelee epäloogillisesti, kuvitelkoon kernaasti, että se, joka on olemassa jotakin toista varten, on jo sinänsä olemassa.

Tätä puolta naisen olennosta sanotaan oikeutetusti suloksi, sana, joka muistuttaa vegetatiivisesta elämästä; nainen on kuin kukka, kuten runoilijat rakastavat sanoa, ja itse henkinenkin elämä hänessä ilmenee vegetatiivisella tavalla. Hän on vain esteettisessä merkityksessä vapaa. Syvällisemmässä merkityksessä hän tulee vapaaksi vasta miehen kautta. — Miehen ja naisen suhteessa on syvää ironiaa. Se, jonka tarkoitus on oman itsensä ulkopuolella, näyttää määräävältä: mies tekee tarjouksensa, nainen valitsee. Nainen on määritelmänsä mukaan voitetun asemassa, mies voittajan, ja kuitenkin taipuu voittaja voitetun tahtoon; tämä suhde on kuitenkin aivan luonnollinen ja paksupäisyyttä, typeryyttä ja eroottisen käsityskyvyn puutetta osoittaa se, joka koettaa asettua tätä luonnollista suhdetta vastustamaan. Sillä on syvempi perustuksensa. Nainen on substanssi, mies refleksi. Nainen ei sen tähden valitsekaan omasta aloitteestaan, vaan mies kosii ensin ja nainen tekee sitten valintansa. Mutta miehen kosinta on kysymys ja naisen valinta oikeastaan vastaus kysymykseen. Tässä merkityksessä on mies enemmän kuin nainen, toisessa merkityksessä äärettömän paljon vähemmän.

Tällainen olotila, jonka tarkoitus on etsittävä toisesta olennosta, on puhdasta neitseellisyyttä. Jos se pyrkii itsenäiseen asemaan, erilleen siitä olennosta, jota varten se on olemassa, ilmenee se vastenmielisenä röyhkeytenä, ja juuri se osoittaa, että naisen varsinainen tarkoitus on olla olemassa toista olentoa varten. Suoranainen vastakohta absoluuttiselle antautumiselle on absoluuttinen röyhkeys. Mies ei milloinkaan voi olla niin julma kuin nainen. Jumalaistarut ja kansansadutkin sen todistavat. Jos niissä tahdotaan esittää joku luonnonvoima, jonka julmuudella ei ole rajoja, esitetään se aina naisellisen olennon muodossa. Usein saa myöskin kauhukseen lukea tytöstä, joka vähintäkään sääliä tuntematta antaa kosijansa uhrata henkensä, kuten kansantaruissa usein tapahtuu. Ritari Siniparta surmaa hääyönä kaikki tytöt, joita hän on kerran rakastanut, mutta hän ei tunne mitään iloa heidän surmaamisestaan, ilo on ollut hänellä sitä ennen, siinä on ero, se ei enää ole julmuutta julmuuden tähden. Don Juan viettelee tyttönsä ja jättää ne sitten, mutta hänelle ei tuota mitään iloa heidän jättämisensä, vaikka kyllä heidän viettelemisensä; tässä ei myöskään ole absoluuttista julmuutta.

Kuta enemmän tätä asiaa ajattelen, sitä selvemmin huomaan, että käytäntöni on täydellisessä sopusoinnussa teoriani kanssa. Olen käytännössäkin aina ollut syvästi vakuuttunut siitä, että nainen on olemassa toista olentoa varten. Sen tähden on silmänräpäyksellä niin suuri merkitys; sillä ainoastaan oleminen toisen tähden ja toisen kautta on aina silmänräpäyksen asia. Voi kulua aikaa, kunnes tuo hetki tulee, mutta kun se on tullut, saa se, joka alkuaan oli olemassa toisen tähden, oman relatiivisen olemassaolonsa, ja silloin on hetki jo lopussa. Tiedän kyllä, että naimissa olevat miehet sanovat, että nainen muka toisessakin merkityksessä on toista olentoa varten, hän on heille kaikki kaikessa läpi koko elämän. Tuosta vastatkoon naimisissa olevat miehet itse. Puolestani luulen, että tuo kaikki on sellaista, jota he toinen toiselleen uskottelevat. Jokaisella ihmisryhmällä, kuten esim. aviosäädyllä, on sovinnaiset tapansa ja etenkin sovinnaiset valheensa. Niihin lienee ylläolevakin kipparitarina luettava. Ei ole mikään helppo asia ottaa vaarin tuosta silmänräpäyksestä, ja se, joka ymmärtää sen väärin, saa kärsiä siitä koko elämänsä. Silmänräpäys on kaikki kaikessa ja silmänräpäyksen ajan on nainen kaikkensa. Seurauksia en minä käsitä. Seurauksiin kuuluu myöskin lapsien saaminen. Nyt kuvittelen tosin olevani kutakunkin johdonmukainen ajattelija, mutta vaikkapa tulisin hulluksi, en kykene ajatuksissani johtamaan tuota seurausta, en sitä lainkaan ymmärrä, sellaisen käsittämiseen täytynee itse olla aviomies.

Eilen olimme Cordelia ja minä yhdessä erään perheen luona sen kesähuvilalla. Seura pysytteli pääasiassa puutarhassa, missä kulutettiin aikaa erilaisilla leikeillä. Muun muassa leikittiin sormuksenheittoa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni astuakseni erään herrasmiehen sijalle, joka oli ollut Cordelian vastapelaajana. Miten moninainen viehätys uhkuikaan hänestä, ja leikin ponnistus teki hänet nyt entistä ihanammaksi! Miten harmonisia kaikki hänen vaihtelevat liikkeensä olivatkaan. Kuinka kevyt hän olikaan — hän kulki kuin tanssien yli kedon! Kuinka täynnänsä voimaa, vaikkei mikään vastustus häntä siihen kiihottanut, kuinka innostunutta hänen esiintymisensä, kuinka uhkamielinen hänen katseensa! Leikki itse huvitti minua tietysti erikoisesti. Cordelia ei näyttänyt sitä huomaavan. Pieni huomautus, jonka eräälle läsnäolevista tein tästä kauniista sormustenvaihtotavasta, iski kuin salama hänen sieluunsa. Tästä hetkestä oli koko tilanteen yllä juhlavampi valaistus, se sai ikään kuin syvemmän merkityksen samalla kun Cordelian sielunvoimat kohosivat korkeimmilleen. Minä pidin molempia renkaita keppini päässä ja viivyin siinä asennossa hetken ajan vaihtaen joitakin sanoja ympärillä seisovien kanssa. Hän ymmärsi viivytykseni. Heitin renkaat hänelle takaisin. Seuraavassa hetkessä hän sai ne molemmat keppiinsä. Hän heitti molemmat samalla kertaa kuin vahingossa kohtisuoraan ylöspäin, niin että minun oli mahdotonta niitä saada keppiini. Tätä heittoa seurasi hänen puoleltaan katse, joka oli täynnänsä sanomatonta uhkarohkeutta. Kerrotaan eräästä ranskalaisesta sotamiehestä, joka oli ollut mukana Venäjän-retkellä, että hänen toinen jalkansa haavakuumeen tähden sahattiin poikki. Samassa hetkessä kun tuo tuskallinen leikkaus oli suoritettu, tarttui sotilas poikkisahatun säärensä jalkaterään ja heitti sen ilmaan huutaen: vive l'empereur! Sellaisen katseen saattamana heitti Cordelia molemmat renkaat ilmaan, kauniimpana kuin konsanaan ennen, ajatellen: eläköön rakkaus! Kuitenkaan en pitänyt viisaana antaa hänen liidellä tuossa tunnelmassa tai jättää häntä yksin peläten sitä raukeutta, mikä usein seuraa tuollaisia kohtauksia. Pysyin sen tähden varsin tyynenä ja pakotin hänen läsnäolevien avulla jatkamaan leikkiä ikään kuin en olisi huomannut mitään. Tällainen menettely antaa vain hänen tunteelleen enemmän voimaa.

Jos yleensä meidän päivinämme voi odottaa sellaisen kysymyksen herättävän mielenkiintoa, julkaisisin kirjallisen kilpailun aiheesta: Kumpi on, esteettisesti katsoen, kunniallisempi, nuori tyttö vaiko nuori aviovaimo, kokematon vaiko kokenut, kummalle uskaltaa antaa suuremman vapauden! Mutta tuo ei huvita meidän vakavaa aikaamme. Muinaisessa Kreikassa olisi tuollainen riitakysymys herättänyt yleistä mielenkiintoa, koko valtio olisi ottanut osaa sen ratkaisuun, varsinkin kaikki nuoret tytöt ja aviovaimot. Tuollaisen kysymyksen tärkeyteen ei meidän aikamme usko, samoin kuin sen on vaikea uskoa sitä tunnettua tarua, jossa kerrotaan kahden kreikkalaisen tytön kilpailusta ja siitä mitä perusteellisimmasta tutkimuksesta, mihin se antoi aihetta — sillä Kreikassa ei sellaisia kysymyksiä käsitelty pintapuolisesti ja kevytmielisesti —, ja kuitenkin tietää jokainen, että Venuksella on tämän kilpailun muistona lisänimi ja että kaikki ihailevat sitä kuvapatsasta, joka on tunnettu juuri tuolla lisänimellä. Naineella naisella on kaksi ajanjaksoa elämässään, jolloin hän on mieltäkiinnittävä, varhaisin nuoruutensa ja myöhemmin toinen ajanjakso monta, monta vuotta myöhemmin. Mutta hänellä on myöskin, se on jokaisen myönnettävä, hetkensä, jolloin hän on viehättävämpi kuin nuori tyttö ja enemmän kunnioitusta herättävä; mutta se on hetki, joka harvoin esiintyy elämässä, se on mielikuva, jonka vastinetta ei ehkä milloinkaan todellisuudessa tapaa. Kuvittelen häntä silloin mielessäni terveeksi, kukoistavaksi, täyteläisen kehittyneeksi, hänellä on käsivarrellaan lapsi, johon koko hänen huomionsa on kääntynyt ja jonka katselemiseen hän on kokonaan unohtunut. Siinä kuva, jota voi kutsua ihanimmaksi ihmiselämässä, se on luonnonmyytti, jota on katsottava taiteen eikä todellisuuden kannalta. Kuvassa ei myöskään saa olla muita olentoja eikä mitään ympäristöä, sillä se vaikuttaisi vain häiritsevästi. Jos esim. käy meidän kirkoissamme, on aina tilaisuus nähdä äidin astuvan kirkkoon kantaen lasta käsivarrellaan. Jos jättää huomioonottamatta lapsen häiritsevän kirkunan sekä sen kiusallisen ajatuksen, mitä vanhemmat tuon kirkunan perustalla lapsen tulevaisuudesta kuvittelevat, on kuitenkin ympäristö jo siinä määrin häiritsevä, että vaikka kuva itse olisikin täydellinen, kokonaisvaikutus kuitenkin on pilalla. Äidin rinnalla näkee isän, mikä on suuri vika, se kun karkottaa kuvasta kaiken mikä siinä on salaperäistä, lumoavaa; vielä näkee — horrenda refero — kummien yksivakaisen lauman. Mutta mielikuvituksen maalaamana on tuo kuva ihaninta mitä ajatella voi. Minulta ei puutu sukkeluutta, rohkeutta eikä hurjapäisyyttä kaikenkaltaisiin vastaväitteisiin — mutta jos todellisuudessa näkisin sen kuvan, joka on mielikuvituksessani, jäisin aseettomaksi.

Kuinka Cordelia täyttääkään kokonaan ajatukseni! Ja kuitenkin on hänen aikansa kohta ohi, minun sieluni vaatii uutta nuoruutta. On kuin jo kaukaa kuulisin kukon kiekuvan. Cordeliakin sen ehkä kuulee, mutta hän luulee sen vain ennustavan aamua. — Miksi ovatkaan nuoret tytöt niin kauniita ja miksi tuo kauneus kestää niin lyhyen ajan? Voin käydä sangen surulliseksi tuota ajatellessani ja kuitenkaan ei asia minuun koske. Nauti, äläkä turhia puhele! Ne henkilöt, jotka tuosta pitävät suurta ääntä, eivät yleensä osaa nauttia. Kuitenkaan ei ole vahingoksi, että tuokin ajatus joskus tulee tajuntaan; sillä surumielisyys toisen olennon tähden tekee ihmisen yleensä miehekkäämmäksi ja kauniimmaksi, se kuuluu miehen eroottiseen elämään. Naisessa sitä vastaa eräänlainen raskasmielisyys. — Kun tyttö kerran on kokonaan antautunut, silloin on kaikki lopussa. Yhä vielä lähestyn nuorta tyttöä eräänlaisella pelolla, sydämeni jyskyttää kovasti, sillä minä tunnen sen ikuisen mahdin, joka on naisen olennossa. Naineeseen naiseen nähden en milloinkaan ole tuollaista tuntenut. Sen tähden onkin Diana ollut ihanteeni. Tuo puhdas neitseellisyys, tuo rajaton välinpitämättömyys miesväkeä kohtaan on aina suuresti kiinnittänyt mieltäni. Mutta vaikkakin hän aina on ollut huomioni esineenä, olen toiselta puolen alituisesti tuntenut epäluuloa häntä kohtaan. Otaksun nimittäin, ettei hän lainkaan ole ansainnut kaikkea sitä ylistystä, mikä hänen naisellisuutensa kunniaksi viritetään ja on viritetty. Hän nähtävästi tiesi, että hänen osansa maailmassa on hänen neitseellisyydessään, sen tähden hän sen niin visusti säilytti. Lisäksi olen kuullut eräiden kielimiesten juttelevan, että hänellä oli käsitys niistä kauheista synnytystuskista, joita hänen äidillään oli ollut kestettävänään. Se on Dianaa pelottanut, enkä voi häntä siitä moittia, minä sanon kuin Euripides: mieluummin lähden kolme kertaa sotaan kuin synnytän kerran lapsen. Dianaan en oikeastaan voisi rakastua, mutta en kiellä, että antaisin paljon, jos saisin kerran kunnollisesti puhua hänen kanssaan. Miehiä pettämään hän lienee verraton. Dianan on varmaankin jotenkin onnistunut hankkia itselleen taito, joka asettaa hänet itsensä Venuksenkin edelle. En haluaisi yllättää häntä kylpemässä, en lainkaan, mutta haluaisinpa yllättää hänet kysymyksilläni. Jos minun olisi varustauduttava johonkin lemmenkohtaukseen, jossa pelkäisin voivani joutua häviölle, silloin haluaisin keskustelemalla Dianan kanssa valmistaa ja aseistaa itseni.

Usein olen mietiskellyt mitä tilannetta, mitä hetkeä on pidettävä lumoavimpana. Vastaus riippuu tietysti siitä, mitä asianomainen mies naisessa ikävöi ja millä tavalla hän sitä ikävöi. Minä puolestani pidän hääpäivää tuollaisena hetkenä ja etenkin erästä silmänräpäystä. Kun tyttö seisoo morsiameksi puettuna ja kaikki hänen loistonsa kuitenkin kalpenee hänen oman kauneutensa rinnalla ja hän itse puolestaan kalpenee, kun veri patoutuu, kun povi lepää, kun silmät hapuilevat, kun jalka horjuu, kun impi itse vapisee, kun hedelmä kypsyy; kun taivas kohottaa hänet korkealle, kun hetken juhlallisuus tekee hänet vahvaksi, kun lupaus kannattaa häntä, kun rukous siunaa hänet, kun myrtti seppelöi hänet; kun sydän vavahtaa, kun silmät kiintyvät maahan, kun hän kätkeytyy itseensä, kun hän samalla kertaa kuuluu kokonaan maailmalle ja on siitä kaukana; kun povi aaltoilee, kun koko vartalo huokaa, kun ääni pettää, kun kyynel kiiltää silmänurkassa ennen kuin arvoitus selvitetään, kun soihdut sytytetään, kun sulho odottaa — silloin on oikea hetki. Kohta on liian myöhäistä. Jäljellä on vain yksi askel, mutta siitä voi tulla harha-askel. Tuo hetki tekee vähäpätöisenkin tytön merkitseväksi. Kaiken tulee olla valmiina, vastakkaistenkin vaikutusten kerättyinä tuohon hetkeen; jos jotain puuttuu, etenkin jokin päävastakohdasta, kadottaa tilanne heti osan lumoustaan. On olemassa tunnettu kuparipainos, joka esittää rippilasta. Tyttö näyttää niin nuorelta ja viattomalta, että katsoja jää ihmettelemään mitä hänellä oikeastaan voi olla rippi-isälle ripitettävänä. Hän on kohottanut hiukan harsoaan ja katsoo ulos maailmaan ikäänkuin etsien jotain, jota voisi käyttää ensi kerran ripillä käydessään — sehän on jo hänen velvollisuutensa rippi-isäänsä kohtaan. Tilanne on hyvin lumoava, ja koska tyttö on ainoa kuvio kuparipainoksessa, ei mikään estä kuvittelemasta kirkkoa, missä tyttö seisoo, niin avaraksi, että useampia mitä erilaatuisimpia pappeja mahtuisi siihen yhtaikaa saarnaamaan. Tilanne on varsin viehättävä, eikä minua estä mikään kuvittelemasta itseäni taulun taka-alalle, varsinkaan jos tyttölapsella ei ole mitään sitä vastaan. Kuitenkaan ei tilanteesta voisi kehittyä mitään merkitsevämpää, sillä tyttö näyttää vielä kaikin puolin olevan täydellinen lapsi, ja sen tähden kestää kauan ennen kuin hänen hetkensä on tullut.

Olenko suhteessani Cordeliaan koko ajan ollut liitolleni uskollinen? Toisin sanoen esteettiselle suhteelleni, sillä juuri se tekee minut vahvaksi, että minulla on idea puolellani. Se on minun mahtini salaisuus samoin kuin Simsonin hiukset, eikä mikään Delila ole sitä minulta riistävä. Tavalliseen viettelemiseen ei minulla varmaankaan olisi kestävyyttä; mutta se seikka, että minun ponnistuksellani on joku korkeampi päämäärä, jonka hyväksi toimin, antaa minulle itsekuria ja pidättyväisyyttä kiellettyihin nautintoihin nähden. Olenko aina säilyttänyt suhteeni mielenkiintoisena? Kyllä, sen voin sanoa vapaasti ja rehellisesti tässä salaisessa keskustelussa itseni kanssa. Itse kihlaus oli mieltäkiinnittävä juuri sen takia, ettei se tarjonnut sitä mitä tavallisesti mieltäkiinnittävällä ymmärretään, ulkonainen muoto ei laisinkaan vastannut sisäistä elämää. Jos olisin ollut salaisessa suhteessa Cordeliaan, olisi se ollut intresanttia ensimmäisessä potenssissa. Nykyinen suhteemme sitä vastoin on mieltäkiinnittävä sen käsitteen toisessa potenssissa, ja sen tähden Cordeliastakin erikoisesti jännittävä. Kihlaus puretaan, mutta siten, että hän itse sen purkaa kohotakseen korkeampiin ilmapiireihin. Niin on asian järjestettävä; tämä on nim. se mieltäkiinnittävän suhteen muoto, joka parhaiten voi häntä tyydyttää.

— — —

16. pnä syyskuuta.

Kahleet katkesivat; täynnänsä ikävää, voimakkaana, rohkeana, jumalallisena, hän lentää kuin lintu, joka nyt vasta saa ensi kerran levittää siipensä. Lennä lintu, lennä! Totta tosiaan, jos tuo kuninkaallinen lento veisi linnun kauas minusta, se surettaisi minua sanomattoman syvästi. Minua surettaisi se kuin Pygmalionia, jos hänen rakastettunsa uudelleen olisi muuttunut kiveksi. Keveäksi olen hänet tehnyt, keveäksi kuin aatos, ja nytkö ei hän enää, minun oma ajatukseni, kuuluisikaan minulle! Se saattaisi minut synkkään epätoivoon. Jokunen hetki sitten se ei olisi liikuttanut minua, jokunen hetki tämän jälkeen en asiasta enää huolisi; mutta nyt — nyt —, tämä nykyhetki on minulle iäisyys. Mutta hän ei lennä luotani. Lennä siis, lintuni, lennä, kohoa ylpeästi siivillesi, kiidä läpi ilman viileän valtakunnan, pian olen luonasi, pian piiloudun kerallasi syvään yksinäisyyteen!

Täti hämmästyi hiukan saatuaan tiedon kihlauksemme purkautumisesta. Hän on kuitenkin liian vapaamielinen pakottaakseen Cordeliaa mihinkään, vaikkakin minä osaksi tuudittaakseni hänet vieläkin syvempään uneen, osaksi hiukan ilveilläkseni Cordelian kanssa olen koettanut saada häntä kiinnostumaan asiasta. Hän osoittaa muuten sydämellistä myötätuntoa minua kohtaan, hän ei aavista, kuinka vähän olen osanoton tarpeessa.

Täti on antanut Cordelialle luvan oleskella maalla erään tutun perheen luona. Se sattui sopivaan aikaan, sillä nyt ei hänellä ole tilaisuutta antautua kokonaan ylimielisen tunnelmansa valtaan. Eri tahoilta tulevan osanoton ansiosta hän pysyy vielä jännityksessä. Minä pidän yllä heikkoa yhteyttä hänen kanssaan kirjeiden avulla, siten kukoistaa suhteemme uudelleen. Hänet on kaikin tavoin tehtävä vahvaksi, etenkin on hyvä antaa hänen hetkeksi ylimielisesti halveksien katsoa alas ihmisiin ja kaikkeen arkipäiväiseen. Kun hänen lähtönsä päivä tulee, on hän saava luotettavan kuskin. Minun uskottu lakeijani lähtee matkaan ajoneuvojen mukana. Hän seuraa Cordeliaa hänen määräpaikkaansa ja jää sinne häntä tarvittaessa palvelemaan. Itseäni lukuunottamatta en tunne ainoatakaan ihmistä, joka soveltuisi tähän paremmin kuin palvelijani Johan. Itse olen valmistanut hänelle kaikki niin mukavasti kuin suinkin. Mitään ei puutu, joka jollain tavoin voisi viehättää hänen sieluaan ja tuudittaa hänet suloiseen hyvänolontunteeseen.

— — —

Minun Cordeliani!

Vielä eivät yksityisten perheiden hätähuudot ole yhtyneet yleiseksi Capitoliumin hanhenkaakotukseksi. Useamman kuin yhden soolon olet kaiketikin jo saanut kestää. Ajatteles poroporvarillisten nuortenmiesten ja kahvimatamien kirjavaa laumaa; kuvittele puhetta johtamassa jotakin naikkosta, joka muodostaisi vastineen kuolemattomalle presidentti Larsille Claudiuksessa, niin sinulla on jonkinlainen kuva ja mittapuu, jonka avulla voit päättää, mitä olet ihmisten silmissä menettänyt.

Mukana seuraa kuva, joka esittää presidentti Larsia. Yksin sitä en ole onnistunut hankkimaan, vaan olen ostanut koko Claudiuksen, repinyt sen siitä irti ja heittänyt muun pois, sillä kuinka uskaltaisin vaivata sinua lahjalla, joka ei merkitsisi sinulle tällä hetkellä mitään. Kun kerran olen päättänyt tehdä kaiken voitavani hankkiakseni sinulle hetkenkin ilon, kuinka silloin voisin sallia, että johonkin tilanteeseen tulisi jotain lisäksi, joka ei siihen oikeastaan kuuluisi. Sellaista tapahtuu kyllä elämässä satunnaisiin suhteisiin kahlehdituille ihmisille; sinä Cordelia, sinä vihaisit sitä rajattomassa vapaudessasi.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Ihaninta on rakastua keväällä ja saapua loppukesästä toiveittensa maaliin. Kesän viime päivissä on ihmeellistä ikävää, joka täydellisesti vastaa sitä sielunliikutusta, joka valtaa ihmisen hänen ajatellessaan toiveittensa täyttymistä. Tänään olen itse ollut sillä maatilalla, josta Cordelia jonkun päivän päästä on löytävä ympäristön, joka on täydellisessä sopusoinnussa hänen sieluntilansa kanssa. Kun hän silloin jää yksin itsensä kanssa, on hän siellä vaipuva unelmiin, ja kaikkialla hän on huomaavinaan jonkun viittauksen, salaisen tarkoituksen, lumotun maailman; mutta kaikki tuo menettäisi merkityksensä, jos minä seisoisin hänen rinnallaan, se saisi hänet unohtamaan, että se ajankohta, jolloin tuollainen yhdessä nautittuna tuotti iloa, on meiltä iäksi poissa. Tuo uusi ympäristö ei saa narkoottisesti uuvuttaa hänen sieluaan, vaan alituisesti kohottaa korkeutta kohti, niin että hän pitää kaikkea kuin leikkinä verrattuna siihen, mitä tuleman pitää. Itse aion jäljellä olevina päivinä käväistä tuolla paikalla useasti pysyäkseni asianmukaisessa mielentilassa.

— — —

Minun Cordeliani!

Nyt kutsun sinua toden teolla minun Cordeliakseni, nyt kun mikään ulkonainen merkki ei minua enää muistuta siitä. — Kohta olen itse suullisesti kutsuva sinua minun Cordeliakseni. Ja kun silloin pidän sinua voimakkailla käsivarsillani, kun sinä puristat minut syleilyysi, silloin emme kaipaa sormusta muistuttamaan, että me kuulumme toisillemme, sillä eikö tuo syleily ole enemmän kuin sormus, enemmän kuin symboli? Kuta kiinteämmin suljen sinut syleilyyni, sitä suurempi on vapautemme, sillä sinun vapautesi on siinä, että olet minun, samoinkuin minun on siinä, että olen sinun.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Minun Cordeliani!

Alfeios rakastui metsästysretkellään Arethusanymfiin. Arethusa ei kuullut Alfeioksen rukouksia vaan pakeni alituisesti hänen edestään, kunnes hän Ortygiasaarella muuttui lähteeksi. Tätä Alfeios suri niin syvästi, että hän muuttui joeksi Peloponnesokselle. Rakkauttaan ei hän kuitenkaan unohtanut vaan sekaantui meressä Ortygian lähteeseen. Onko ihmeiden aika jo ohi? Vastaus: onko rakkauden aika jo ohi? Mihin muuhun kuin lähteeseen vertaisin sinun puhdasta, syvää sieluasi, jolla ei ole mitään yhteyttä maailmaan. Ja enkö jo ole sinulle sanonut, että minä olen kuin joki, joka on sinuun rakastunut? Ja enkö nyt, sen jälkeen kun erosimme, syöksy meren helmaan yhtyäkseni sinuun? Meren sylissä, siellä tapaamme jälleen toisemme, sillä vasta siellä kuulumme todella toisillemme.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Cordeliani!

Kohta, kohta olet minun. Kun silloin aurinko sulkee vakoilevat silmänsä, kun todellisuus loppuu ja satu alkaa, silloin en heitä ainoastaan viittaani ylleni, vaan heitän yön kuin kepeän vaipan ylleni ja riennän luoksesi ja kuuntelen henkeä pidättäen keksiäkseni sinut, kuuntelen, en askelten kaikua, vaan sydämen sykintää.

Sinun Johanneksesi.

— — —

Näinä päivinä, kun minulla ei ole tilaisuutta milloin hyvänsä persoonallisesti olla hänen luonaan, on se ajatus tehnyt minut levottomaksi, että hänelle ehkä joskus voisi juolahtaa mieleen ajatella tulevaisuuttaan. Tähän saakka ei hän koskaan ole tullut sitä tehneeksi, sillä olen osannut pitää hänet alituisessa esteettisessä huumaustilassa. Ei voi ajatella mitään epäesteettisempää kuin nuo joutavat jutut tulevaisuudesta, joihin ihmiset turvautuvat silloin kun ei heillä ole mitään millä täyttää nykyhetkeä. Kun vain olen itse saapuvilla hänen luonaan, saan hänet unohtamaan ajan ja iankaikkisuuden. Se jolla ei ole kykyä tuolla tavoin pitää yllä yhteyttä nuoren tytön sieluun, älköön myöskään yrittäkö tyttöjä vietellä, sillä hänen on mahdotonta välttää kahta karia: kysymyksiä tulevaisuudesta ja kuulusteluja uskosta. Sen tähden onkin paikallaan, että Margareeta alkaa hieman kuulustella Faustia, kun tämä on ollut kyllin varomaton ajaakseen ritarin ulos; sellaisia hyökkäyksiä vastaan on jokainen tyttö aseistettu.

Nyt luulen kaiken olevan kunnossa ottaakseni hänet vastaan; hänellä on syytä ihailla minun hyvää muistiani, tai oikeammin, hän ei ole saava siihen kyllin aikaa. Mitään ei ole unohdettu, joka voisi hänelle jotain merkitä, eikä mitään valmistusta ole tehty, joka suoranaisesti muistuttaisi häntä minusta, vaikkakin olen kaikkialla näkymättömänä läsnä. Vaikutus riippuu kuitenkin suureksi osaksi siitä, minkälaisena hän on ensi kerran näkevä kaiken. Tätä tarkoitusta varten on palvelijani saanut tarkat määräykset, ja hän onkin tavallaan täydellinen taituri. Hän ymmärtää ohimennen ja kuin sattumalta heittää jonkun huomautuksen, kun hän saa siihen luvan, hän osaa myöskin olla tietämätön, lyhyesti, hän on korvaamaton mies.

Paikka vastaa hänen toiveitaan. Jos istuu keskellä huonetta, näkee rajattoman maiseman molemmin puolin; joka taholla näkyy ääretön taivaanranta; tässä huoneessa on kuin keskellä ilman loppumatonta merta. Jos astuu lähemmäksi, näkee kaukana taivaanrannalla metsän kuin seppeleen reunustavan ja rajoittavan näköalaa. Niin pitää olla. Mitä rakkaus rakastaa? Rajoitettua alaa; eikö paratiisikin ollut rajoitettu alue, itäänpäin viettävä puutarha. — Mutta tuo kehä on liian ahdas — jos astuu lähemmäksi ikkunaa, näkee pienen lammikon, joka on nöyrästi kätkössä korkeampien maiseman kohtien välissä; rannassa on vene. Yksi ainoa täyteläinen sydämen huokaus, yksi ainoa rauhattoman ajatuksen henkäys — ja se irtautuu kahleistaan, liukuu yli vedenpinnan, kuvaamattoman kaipuun lempeästi keinuttamana. Katse katoaa metsän salaperäiseen yksinäisyyteen, missä metsälampi uneksii salon syvästä pimeydestä. — Jos kääntyy toisaalle, näkee meren aukenevan eteen, meren, joka tarjoaa ajatuksille rajattoman liikkuma-alan. — Mitä rakastaa rakkaus? Rajattomuutta. — Mitä se kammoaa? Rajoja. — — Tämän suuren salin takana on pienempi huone, joka suunnilleen vastaa Wahlin perheen arkihuonetta. Yhtäläisyys on eksyttävä. Letitetty matto peittää lattian, sohvan edessä on pieni teepöytä, ja sillä lamppu, samankaltainen kuin Cordelian kotona. Kaikki on samanlaista, ainoastaan loisteliaampaa. Sen muutoksen olen uskaltanut tehdä. Salissa on fortepiano, hyvin yksinkertainen, mutta se muistuttaa sitä fortepianoa, joka oli Jansenilla. Se on jätetty auki. Nuottitelineellä on tuo Cordelian kerran soittama ruotsalainen aaria. Ovi eteiseen on raollaan. Hän astuu sisään siitä ovesta, siinä suhteessa on Johan saanut varmat määräykset. Silloin sattuvat hänen silmänsä yhtaikaa fortepianoon ja pienemmän huoneen oveen, ja muisto elpyy hänen sielussaan. Samassa hetkessä avaa Johan oven. — Illuusio on täydellinen. Cordelia on oleva tyytyväinen, siitä olen vakuuttunut. Kun hänen katseensa osuu pöydälle, näkee hän sillä kirjani; samassa silmänräpäyksessä tempaa Johan sen ikään kuin korjatakseen sen talteen ja sanoo samalla: sen on herra varmaankin unohtanut ollessaan täällä aamulla. Tuosta hän saa ensinnäkin tietää, että jo aamulla olen ollut täällä, ja toiseksi hän tahtoo nähdä kirjan. Se on saksalainen käännös Apuleiuksen tunnetusta sadusta "Amor ja Psykhe". Se ei ole mikään runoteos, mutta se ei saakaan olla; sillä on loukkaavaa tarjota nuorelle tytölle tuollaisena hetkenä todellinen runoteos, ikään kuin ei hän itse olisi kyllin runollinen keksiäkseen sen runouden, joka välittömästi kätkeytyy läsnäolevaan hetkeen. Tuota ei tavallisesti ajatella, ja kuitenkin se pitää paikkansa. — Hän on lukeva tuon kirjan; tarkoitus on saavutettu. — Kun hän aukaisee sen siltä kohdalta, josta sitä on viimeksi luettu, on hän siitä löytävä pienen myrtinoksan ja samalla ymmärtävä, että sillä on syvempi merkitys kuin tavallisella kirjanmerkillä.

— — —

Minun Cordeliani!

Miksi pelätä?! Yhdessä me olemme voimakkaat, voimakkaammat kuin maailma, voimakkaat kuin itse jumalat. Sinä tiedät, että maailmassa eli kerran suku, jonka jäsenet, vaikkakin olivat ihmisiä, kuitenkin olivat itse itselleen kyllin ja jotka eivät tunteneet rakkauden läheistä yhdyssidettä. Kuitenkin he olivat väkeviä, niin väkeviä, että he tahtoivat rynnätä ylös taivaaseen. Juppiter pelkäsi heitä ja jakoi heidät siten, että yhdestä olennosta tuli kaksi olentoa, mies ja nainen. Jos joskus tapahtuu, että se mikä ennen on kuulunut yhteen, uudelleen rakkauden kautta tulee yhdeksi, silloin on sellainen yhteys voimakkaampi kuin Juppiter; he eivät silloin ole ainoastaan yhtä voimakkaita kuin tuollainen yksityinen olento muinoin oli, vaan vielä voimakkaampia, sillä rakkauden yhteys on vielä korkeampi.

Sinun Johanneksesi.

— — —

24. pnä syyskuuta

Yö on hiljainen — kello on neljännestä vailla kaksitoista — sotilas puhaltaa portin luona siunauksensa yli maailman, kaiku kantaa äänen Blegdammen luota — hän astuu sisään portista — hän puhaltaa uudelleen, kaiku tuo äänen kaukaisuudesta korviini. — Kaikki nukkuu rauhassa, vain rakkaus valvoo. Niinpä, te rakkauden salaiset mahdit, kerääntykää tähän rintaan! Yö on hiljainen — yksinäinen lintu keskeyttää tuon hiljaisuuden huudollaan ja siivenlyönnillään kiitäessään yli kasteisen kentän; sekin kiiruhtanee johonkin lemmenkohtaukseen — minkälainen enne! — Kuinka täynnänsä onkaan luonto ennustavaa tarkoitusta. Minä otan tarkkaan vaarin lintujen lennosta ja huudosta, kalojen iloisesta karkelosta vedenpinnalla, vaunujen kaukaisesta kuminasta, askelista, jotka kaikuvat etäältä. En näe aaveita tänä yön hetkenä, en näe sitä, mikä kerran on ollut, vaan sen mikä on tuleva, meren povessa, kasteen suutelossa, sumussa, joka levittäytyy yli maan ja sulkee sen hedelmälliseen syleilyyn. Kaikki on kuvaa, itse olen myytti itsestäni, sillä eikö ole kuin tarua, että nyt kiiruhdan tähän kohtaukseen? Kuka minä olen, ei merkitse mitään; kaikki mikä on rajoitettua ja ajallista on unohdettu, vain iäisyys on jäljellä, rakkauden mahti, sen ikävä, sen autuus. — Minun sieluni on kuin jännitetty jousi, ajatukseni ovat valmiina kuin nuolet viinessä, myrkyttöminä mutta kuitenkin vereen tehoavina. Minun sieluni on voimakas, terve, iloinen, hetkessä läsnäoleva kuin Jumala. — — Hän oli luonnostaan kaunis. Kiitän sinua, ihmeellinen luonto! Kuin äiti olet häntä vaalinut. Kiitos huolenpidostasi! Turmeltumaton hän oli myöskin. Siitä kiitän teitä, te ihmiset. Hänen kehityksensä oli minun työtäni — kohta nautin palkkani. — Kuinka paljon onkaan tähän hetkeen kerääntynyt, joka nyt on edessäni. Kuolema ja helvetti, jos se menisi minulta hukkaan!

Vielä en näe vaunujani. — Kuulen kuskin piiskanlyönnin. — Aja kuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta, vaikkapa hevoset läkähtyisivät, mitään pysähdystä en salli ennen kuin olemme perillä.

— — —

25. pnä syyskuuta

Miksi sellainen yö ei kestä kauemmin? Kun kerran Alektryon [Areksen ystävä, jonka oli määrä vartioida Aresta ja Afroditea heidän lemmenkohtauksessaan. Suom. muist.] saattoi unohtaa velvollisuutensa, miksi ei aurinko voi olla kyllin sääliväinen tehdäkseen samoin? Nyt on kuitenkin kaikki ohi, enkä milloinkaan toivo häntä enää näkeväni. Kun tyttö kerran on pannut kaikkensa alttiiksi, silloin hän on heikko, silloin hän on hukassa; sillä viattomuus on miehessä negatiivinen momentti, mutta naisessa se on koko hänen olentonsa sisällys. Nyt on kaikki vastustus hänessä loppunut, ja ainoastaan niin kauan kuin sitä on olemassa, on ihanaa rakastaa; kun se on loppunut, käy rakkaus heikkoudeksi ja tottumukseksi. En toivo, että minua muistutetaan suhteestani häneen; hän on menettänyt tuoksunsa, ja ne ajat ovat ohi, jolloin tyttö, joka suri rakastettunsa uskottomuutta, muuttui heliotroopiksi. [Kuten kerrotaan käyneen Klytian, kun päivänjumala hänet jätti. Suom. muist.] Jäähyväisiä en tahdo hänelle sanoa; mikään ei ole minusta niin vastenmielistä kuin naisen itku ja naisen kyyneleet, jotka voivat kaiken muuttaa, mutta kuitenkaan eivät mitään merkitse. Olen häntä rakastanut; mutta tämän hetken mentyä hän ei voi sieluani kiinnostaa. Jos olisin jumala, tekisin hänelle kuten Neptunus teki eräälle nymfille, muuttaisin hänet mieheksi.

Seikka, joka todella olisi tutkimisen arvoinen, on se, olisiko ehkä viettelijän mahdollista sillä tavalla runoilla itsensä ulos tytön sielusta, että tyttö tulisi niin ylpeäksi, että hän uskottelisi itselleen, että se on hän eikä mies, joka on väsynyt suhteeseen. Tuon seikan tutkimisesta voisi syntyä huvittava jälkinäytös, jolla sinänsä olisi psykologinen mielenkiintonsa samalla kun se tarjoaisi tilaisuuden useihin eroottisiin huomiontekoihin.