Kardinaalin asialla

KARDINAALIN ASIALLA

Kirj.

Stanley J. Weyman

Englannista (»Under the Red Robe») suomentanut

Mary Hämeen-Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1912.

SISÄLLYS:

I. Zatonin majatalo
II. »Vihreässä pilarissa»
III. Linna metsässä
IV. Madame ja mademoiselle
V. Hyvitys
VI. Pic du Midin kupeella
VII. Kunnon kepponen
VIII. Eräs kysymys
IX. Clon
X. Vangitseminen
XI. Matkalla Pariisiin
XII. Tienristeyksessä
XIII. Martinpäivän aatto
XIV. Jälkikesä

I luku

Zatonin majatalo

»Merkityt kortit!»

Ympärillämme seisoi hyvinkin parikymmentä henkilöä, kun tuo hupsu, joka ei tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, yhtä vähän kuin hän osasi kestää häviötänsä säädyllisen miehen tavoin, sinkautti nämä sanat minulle päin silmiä. Voin vannoa hänen luulleen saavansa minut pauhaamaan ja raivoamaan, käymään käsirysyyn kuten tavallinen tappelupukari. Mutta se ei ollut milloinkaan Gil de Beraultin tapaista. En edes toviin katsonut häneen sen jälkeen kun hän oli syytöksensä lausunut. Sen sijaan silmäilin ympärilleni — hymyillen, bien entendu — katsojien joukossa huomasin ainoastaan de Pombalin sellaiseksi, jota minun kannatti pelätä, ja sitten nousin viimein ja tarkastelin virmapäätä yrmeällä katsannolla, joka oli peloittanut vanhempia ja ymmärtäväisempiäkin miehiä kuin hän oli.

»Merkitytkö kortit, herra englantilainen?» sanoin jäätävän kylmäkiskoisesti. »Sellaisia käytetään pelurien puijaamiseen — eikä koulupoikien, jotka ovat saaneet liian vähän kuritusta.»

»Mutta sanon vieläkin, että ne ovat merkityt!» vastasi hän kiivaasti kummallisella ulkomaalaisella murteellaan. »Viime jaossa en saanut ainoatakaan valttia, ja te korotitte panoksen kaksinkertaiseksi. Olette pettänyt minua, herraseni, se on selvä totuus!»

»Monsieuria on helppo pettää — kun hän pelaa kuvastin takanaan», huomautin minä kuivasti.

Yleisö remahti nauruun, joka olisi voinut kuulua kadulle asti; se houkutteli pöytämme luo kaikki ne majatalon vieraat, joita hänen äänekäs huudahduksensa ei ollut jo saanut siirtymään sijoiltaan. Mutta minä pysyin äkäisen näköisenä. Odotin kunnes oltiin taas hiljaa, viittasin sitten paria kolmea meidän ja oven väliin asettunutta vetäytymään syrjään ja osoitin tuimasti oveen.

»St. Jacquesin kirkon takana on pikku aukio, herra ulkomaalainen», sanoin pannessani hatun päähäni ja heittäessäni viitan käsivarrelleni. »Kai seuraatte minua sinne?»

Hän sieppasi hattunsa, kasvot tulipunaisina häpeästä ja suuttumuksesta.

»Mielihyvin!» huudahti hän. »Hornan kitaan, jos mielenne tekee!»

Katsoin asian päätetyksi, mutta silloin laski markiisi kätensä nuoren miekkosen käsivarrelle ja pidätti hänet.

»Se ei saa tapahtua», sanoi hän kääntyen nuorukaisesta minuun ylpeänä ja ylhäisenä sävyltään. »Te tunnette minut, herra de Berault. Tämä on jo mennyt kyllin pitkälle.»

»Liian pitkälle, herra de Pombal», vastasin terävästi. »Mutta jos haluatte asettua ystävänne sijalle, ei minulla ole mitään sitä vastaan.»

»Ei, kiitos!» epäsi hän huolettomasti kohauttaen olkapäitään. »Tunnen teidät enkä taistele teidänlaistenne kanssa. Eikä sitä tarvitse tämänkään herran tehdä.»

»Ei tietystikään», vastasin kumartuen syvään, »jos häntä miellyttää paremmin kelpo selkäsauna kadulla.»

Se pisti markiisia.

»Varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» huusi hän kiivastuksissaan.
»Menette liian pitkälle, herra Berault.»

»De Berault, sallikaa minun pyytää», muistutin ankarin katsein. »Minun suvullani on de ollut aateluuden merkkinä yhtä kauan kuin teidänkin, herra de Pombal.»

Sitä hän ei voinut kieltää, ja hän vastasikin: »Kuten suvaitsette», samalla koettaen tyynnyttää ystäväänsä kädenliikkeellä. »Mutta silti», jatkoi hän, »on teidän paras noudattaa varoitustani. Kardinaali on kieltänyt kaksintaistelut, ja tällä kertaa hän tarkoittaa täyttä totta! Olette kerran joutunut kiinni sellaisesta ja päässyt vapaaksi. Toinen kerta voi käydä teille arveluttavammaksi. Antakaa tämän herran olla siis rauhassa, herra de Berault. Sitäpaitsi — ettekö häpeä, mies!» huudahti hän kuohahtaen; »hänhän on pelkkä poika!»

Takanani jotkut yhtyivät hänen sanoihinsa. Mutta minä käännähdin katsomaan heihin, ja silloin he olivat hiljaa kuin hiiret.

»Hänen ikänsä ei kuulu minuun», huomautin vihaisesti. »Olihan hän kyllin vanha loukatakseen minua vastikään.»

»Ja minä näytän toteen mitä sanoin!» huudahti nuorukainen, jonka suuttumus nyt viimein kuohahti valloilleen. Hän oli uljasluontoinen, ja markiisin oli ollut hyvin vaikea pysyttää häntä niin kauan vaiti. »Ette tee minulle mitään palvelusta, herra de Pombal», jatkoi hän ja työnsi ystävänsä käden ärtyneesti sivulle. »Teidän luvallanne suoriudumme tämä herra ja minä kahden kesken asiasta.»

»Parasta on», sanoin minä kylmäkiskoisesti nyökäten, ja markiisi vetäytyi syrjään tyytymättömänä ja neuvottomana, »Sallikaa minun näyttää tietä.»

Zatonin majatalo on tuskin sadan jalan päässä St. Jacques la Boucheriesta, ja puolet seuruetta saattoi meitä sinne. Ilta oli kostea, ulkona hämärsi, ja kadut olivat lokaisia ja liukkaita. St. Antoine-kadulla näkyi vain harvoja jalankulkijoita, joten joukkueemme, joka päivän aikaan olisi herättänyt huomiota ja saanut väkeä keräytymään koolle, pääsi nyt etenemään huomaamattomana ja esteettömästi päätyi kivetylle, kolmisivuiselle torille ihan kirkon taakse. Loitompana näin kardinaalin vartiosotureista erään töllistelemässä uuden Richelieu-hotellin rakennustelineiden edustalla, ja hänen univormunsa pysähdytti minut silmänräpäykseksi. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä.

Englantilainen alkoi heti riisua takkia yltään. Minä panin omani kaulaa myöten nappiin, sillä ilma oli kolea. Tällä hetkellä, kun seisoimme siinä valmistautuen ja useimmat seurueessa näyttivät olevan taipuisia asettumaan vastustajani puolelle, tunsin käden laskeutuvan hihalleni ja katsomaan kääntyessäni näin edessäni sen pienen kääpiömäisen räätälin, jonka talossa Savonnerie-kadun varrella sillä kertaa asuin. Sen pahuksen läsnäolo ei lievimmin sanoen ollut tervetullut, ja vaikka paremman seuran puutteessa olin toisinaan sallinut hänen puhella kanssani vapaasti kotioloissa, en kuitenkaan katsonut hänelle soveliaaksi kiusata minua seurassa. Sentähden ravistin hänet irti itsestäni ja toivoin voivani vaientaa hänet uhkaavalla sävyllä.

Mutta hänestä ei ollut niinkään helppo päästä eroon, ja minun oli pakko puhua hänelle.

»Myöhemmin, myöhemmin», sanoin hänelle nopeasti. »Nyt minulla ei ole aikaa.»

»Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, hyvä herra!» huudahti tuo hupelo tarraten kiinni käsivarteeni. »Älkää tehkö sitä! Tuotatte kirousta talolleni. Hän on vain poika, ja…»

»Tekin!» tiuskasin menettäen kärsivällisyyteni. »Vaiti, rehju! Mitä te ymmärrätte herrasmiesten kiistoista? Menkää tiehenne!»

»Mutta kardinaali!» huusi hän surkealla äänellä. »Kardinaali, herra de Berault! Viimeksi surmaamanne mies ei ole vielä unohtunut. Tällä kertaa hän varmasti…»

»Menkää tiehenne, kuuletteko!» sähisin minä. Vätyksen julkeus meni yli kaikkien rajojen. Se oli yhtä ärsyttävää kuin hänen pahanennustuksensakin. »Menkää tiehenne!» kertasin yhä. »Pelkäätte kai, että hän surmaa minut, jolloin ette saa rahojanne minulta!»

Ne sanat kuullessaan Frison hätkähti taaksepäin melkein kuin olisin lyönyt häntä, ja minä käännyin vastustajaani päin, joka oli kärsimättömästi odottanut valmistautumistani. Niin, Herra nähköön, nuorelta hän näytti seistessään siinä avopäin ja vaaleat kiharat valahtaneina sileälle tyttömäiselle otsalle — pelkkä poikanen hän oli, vasta päässyt lyseosta, jos sellaista oppilaitosta on Englannissa. Minua värisytti äkkiä häntä katsellessani: tunsin omantunnon vihlausta, levottomuutta, aavistusta. Mitä olikaan pikku räätäli sanonut? Että minä… mutta ei, eihän hän ymmärtänyt mitään. Mitä hän käsitti sellaisista asioista? Jos jätin tämän asian sikseen, täytyi minun päivittäin surmata mies tai sitten jättää Pariisi ja majatalo sekä nähdä nälkää.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoin vakavasti, vetäessäni esille miekkani ja asettuessani paikalleni. »Saarnamies. Olen pahoillani, että se poloinen sai minut käsiinsä näin sopimattomana hetkenä. Mutta nyt olen käytettävänänne.»

Hän tervehti miekalla, me laskimme aseemme ristiin ja aloitimme. Mutta ensi hetkestä saakka oli minulla selvillä, mikä olisi loppuna. Liukkaat kivet ja haipuva valo soivat hänelle tosin hiukan mahdollisuutta, jonkun verran etua, enemmän kuin hän ansaitsi: mutta tuskin oli miekkani koskettanut hänen kalpaansa, kun jo tiesin, ettei hän ollut mikään taituri. Hän oli ehkä saanut muutaman tunnin miekkailuopetusta ja sitten harjoitellut sen perusteella jonkun yhtä kömpelön englantilaisen kanssa kuin hän itsekin oli. Mutta siinä kaikki. Hän teki muutamia hurjia hyökkäyksiä ja väisteli suurin heilautuksin. Torjuttuani ne tiesin, että vaara oli ohi, ja nyt hän oli minun vallassani.

Leikittelin hänen kanssaan tovin, näin hikihelmiä kihoilevan hänen otsalleen ja kirkontornin varjon lankeavan yhä synkempänä ja tummempana hänen kasvoilleen kuin kuolemantuomion enteenä. Mutta se ei ollut julmuutta — sillä Jumala tietää, etten milloinkaan ole harhaantunut siihen suuntaan! Minä vain ensi kertaa elämässäni tunsin kummallista vastahakoisuutta ratkaisevaan pistoon. Suortuvat olivat kuin liimattuja hänen otsaansa, hän hengitti läähättäen; kuulin miesten jupisevan takanani ja muutamien kiroavan ja sitten liukastuin — liukastuin ja makasin seuraavassa silmänräpäyksessä oikealla kyljelläni, ja kyynäspääni olin lyönyt niin tuimasti kiveen, että käsivarteni turtui ranteeseen asti.

Hän pysähtyi. Kuulin kymmenkunnan äänen hälisevän ympärilläni: »Nyt! Nyt saitte hänet!» Mutta hän pidättyi. Vetäytyen askeleen taaksepäin hän odotti sitten huohottaen ja miekan kärki maahan käännettynä, kunnes olin noussut ja taas seisoin varoasennossa.

»Riittää! Riittää!» huusi karski ääni takanani. »Älkää satuttako miestä tuon jälkeen.»

»Puolustusasentoon, herraseni!» vastasin kylmästi, sillä hän näytti empivän. »Se oli sattuma. Sitä ei tapahdu uudestaan.»

Useat äänet huusivat: »Ettekö häpeä?» ja yksi: »Kunnoton heittiö!» Mutta englantilainen astui esiin, tiukka ilme sinisissä silmissään. Hän ojentausi asentoon sanaakaan hiiskumatta. Luin hänen jäykistä, kalpeista kasvoistaan, että hän oli valmistautunut pahimpaan, ja hänen urheutensa herätti minussa sellaista ihailua, että olisin ilomielin ja kiitollisesti asettanut katselijoista kenet hyvänsä hänen tilalleen; mutta sehän ei käynyt päinsä. Sentähden mietiskelin, että Zatonin majatalo nyt oli suljettu minulta, ajattelin Pombalin loukkausta, niitä halveksivia katseita ja olkapäiden kohautuksia, joita olin kauan pidätellyt miekkani kärjellä, ja äkkiä tein kiivaan hyökkäyksen, teeskennellen katkeroitumista, — hän torjui veltommin kuin ennen ja sai rintansa lävistetyksi.

Nähdessäni hänen makaavan pitkällään kiveyksellä, silmät puoliummessa ja kasvot hohtavan valkeina hämärässä — en häntä kuitenkaan kauan saanut katsella, sillä silmänräpäyksessä oli puolikymmentä miestä polvistunut hänen ympärilleen — tunsin omituisen piston sydämessäni. Mutta se taukosi heti, sillä nyt huomasin olevani vihasta säkenöivien kasvojen saartamana — miehet pysyivät kyllä hiukan loitolla minusta, mutta sähisivät, noituivat ja uhkailivat minua, kirosivat minua »mustaksi surmaksi» ja sen sellaiseksi.

Useimmat olivat roskaväkeä, jota oli kerääntynyt taistelun aikana; he olivat aidan takaa pitäneet kaikkea silmällä. Toiset menosivat ja raivosivat minua vastaan kuin sudet, nimitellen minua »pyöveliksi» ja »murhaajaksi» tai kirkuen, että Berault oli jälleen ammatissaan; toiset taasen uhkasivat minua kardinaalin kostolla, muistuttelivat minulle kaksintaistelukieltoa ja huutelivat vahingoniloisesti, että vartioväki oli tulossa ja että minut pian saataisiin nähdä hirsipuussa.

»Teillä on hänen henkensä omallatunnollanne!» kiljui joku raivoissaan.
»Tunnin kuluttua hän on ruumiina. Ja siitä teidät hirtetään. Hih!»

»Tiehesi siitä!» sanoin minä.

»Kyllä, Montfauconiin», vastasi hän ilkkuen.

»Ei, koirankoppiisi!» vastasin minä ja iskin häneen katseen, joka sai hänet kavahtamaan askeleen taaksepäin, vaikka aita oli välillämme. Pyyhin huolellisesti säiläni ja vetäysin hiukan syrjään. Sillä — niin, sen käsitin kyllä — nyt oli sellainen hetki, jolloin ihminen ei ole kansan suosiossa. Majatalosta mukana tulleet katselivat minua syrjäsilmäyksin ja lähestyessäni käänsivät minulle selkänsä; ja tuskin olivat kohteliaampia nekään, jotka olivat liittyneet joukkoon jälkeenpäin ja päässeet sen jatkona aukiolle.

Mutta mikään ei voinut järkyttää kylmäverisyyttäni. Painoin otsalle hattuni, vedin viitan hartioilleni ja tein ryntäyksen, joka karkoitti liudan portilta ennen kuin olin ehtinyt montakaan askelta sinne päin. Ulkopuolella seisoskelleet lurjukset peräytyivät yhtä joutuisasti, ja tuossa tuokiossa olin kadulla. Seuraavassa hetkessä olisin jättänyt torin taakseni ja päässyt ensi aluksi syrjäisyyteen, mutta silloin kuulin ihan odottamattani kiireisiä askelia ympärilläni. Väkijoukko pakeni joka suunnalle pimeässä, ja kädenkäänteessä minut piiritti kymmenkunta kardinaalin vartiosoturia.

Olin hiukan tuttu upseerin kanssa, joka johti osastoa, ja hän tervehti minua kohteliaasti.

»Tämä on ikävä juttu, herra de Berault», sanoi hän. »Mies on kuulemma kuollut.»

»Ei kuollut eikä kuolemaisillaan», vastasin huolettomasti. »Jos ei ole muusta puhetta niin voitte mennä takaisin kotiin.»

»Kyllä, teidän seurassanne», vastasi hän irvistäen. »Ja mitä pikemmin, sen parempi, koska satelee. Minun pitänee pyytää teiltä miekkanne.»

»Ottakaa», sanoin ainaista tyyneyttäni menettämättä. »Mutta mies ei kuole.»

»Toivon sen auttavan asiaanne», vastasi hän, mutta hänen äänensävystään en pitänyt. »Käännös vasempaan, ystävät! Chateletiin! Mars!»

»On pahempiakin paikkoja», huomautin minä ja alistuin kohtalooni. Olin ennenkin ollut tyrmässä ja tiesin, että oli ainoastaan yksi vankila, josta kukaan ei voi karata.

Mutta kun huomasin, että ystäväni oli saanut käskyn luovuttaa minut vartijain käsiin ja että minut teljettäisiin koppiin kuten tavallinen pahan tekijä, joka on tavattu taskuvarkaudesta tai kurkunleikkaamisesta, myönnän miehuuteni talttuneen. Jos pääsisin kardinaalin puheille, kävisi kaikki luultavasti hyvin, mutta ellen siinä onnistuisi tai jos tapaus ilmoitettaisiin hänelle nurjassa muodossa tai jos hän itse sattuisi olemaan huonolla tuulella, silloin voisi minut paha periä. Kieltojulistuksessa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta.

Eikä Chateletin vankilanpäällikkö suinkaan vaivautunut rohkaisemaan minua.

»Mitä nyt, taasko herra de Berault!» sanoi hän rypistäen kulmiaan, kun otti minut vastaan portilla ja tunsi kasvoni maljalampun valossa, jota hänen väkensä juuri sytytti ulkona. »Olette kovin rohkeamielinen tai ajattelematon, tullessanne tänne uudestaan. Vanha juttu jälleen, arvattavasti?»

»Niin, mutta hän ei ole kuollut», vastasin tyynesti. »Vain pikku nirhama, pelkkä naarmu. Se tapahtui St. Jacqueskirkon takana.»

»Hän näytti kyllin kuolleelta, ystäväiseni», huomautti vartioupseeri, joka ei ollut vielä mennyt tiehensä.

»Joutavia!» vastasin halveksivasti. »Oletteko milloinkaan kuullut minun erehtyvän? Kun surmaan miehen, niin surmaan hänet. Tahdoin nimenomaan säästää sen englantilaisen. Sentähden hän jää eloon.»

»Toivon sitä», sanoi upseeri nuivasti hymyillen. »Ja parasta on itsellennekin, herra de Berault, jos voitte sitä toivoa. Sillä muutoin…»

»No?» kysyin hiukan levottomana. »Mitä muutoin?»

»Pelkään hänen jäävän viimeiseksi miekkailukumppaniksenne», vastasi hän. »Ja jos hän elääkin, en kuitenkaan olisi liian varma, ystäväiseni. Tällä kertaa on kardinaalin aikomuksena tehdä loppu kaikesta tuollaisesta.»

»Hän ja minä olemme vanhoja ystävyksiä», sanoin luottavasti.

»Olen kuullut sen», virkkoi hän naurahtaen. »Samaa sanottiin kyllä
Chalaisistakin. Mutta muistaakseni se ei pelastanut hänen henkeään.»

Tämä ei kuulostanut rauhoittavalta. Mutta pahempaa oli tulossa. Aikaisin aamulla tuli käsky, että minua oli kohdeltava mitä ankarimmin, ja minä sain valita joko kahleet tai maanalaisen kopin. Valitsin jälkimäisen, ja minut jätettiin yksikseni mietiskelemään sitä ja tätä, muun muassa kardinaalin merkillistä oikullisuutta. Tiesin hänen mielellään leikittelevän ihmisten kanssa kuin kissa hiiren, ja pohdin mitä hankalia seurauksia miekan pisto voi joskus tuottaa, olipa se kuinkakin taitavasti suoritettu. Vapautuakseni näistä ja muista rasittavista mietteistäni pyysin viimein lainaksi pari arpanoppaa, ja kun alhaalla holvissa oli päivän hämyä juuri sen verran, että voin laskea noppien silmät, kulutin aikaani tuntikausia heitellen niitä järjestelmän mukaan, jonka olin itse keksinyt. Mutta alituisesti uudistunut pitkä sarja teki laskelmani tyhjiksi ja pakotti minut lopulta siihen päätelmään, että huono onni voi itsepintaisuudellaan voittaa teräväjärkisimmänkin pelaajan. Se ei suinkaan ollut mikään mieluisa tulos sellaisella hetkellä.

Muuta seuraa ei minulla kuitenkaan ollut kolmen päivän mittaan. Vanginvartija-heittiö, joka minua vartioitsi, ei koskaan väsynyt tuollaisten ihmisten tavalliseen tapaan huomauttelemasta minulle, että minut hirtetään, mutta sitten hän tuli vähemmän varman näköisenä luokseni.

»Tahtoisitte kenties hiukan vettä?» sanoi hän kohteliaasti.

»Miksi, hirtehinen?» kysyin minä.

»Peseytyäksenne», vastasi hän.

»Vettä pyysin teiltä eilen, mutta sitä ette suonut minulle», murisin minä. »No niin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Menkää hakemaan. Jos minut hirtetään, niin tahdon tulla hirtetyksi kuten ritari. Mutta siitä saatte olla varma, että kardinaali ei tee sellaista kurjaa kepposta vanhalle ystävälle.»

»Teidät viedään hänen luokseen», ilmoitti vartija, kun tuli takaisin vettä noutamasta.

»Mitä? Kardinaalin luokse?»

»Niin.»

»Hyvä!» huudahdin minä ja hyppäsin jalkeille huojentuneena ja iloisena, käyden heti siistimään itseäni. »Olen siis koko ajan tehnyt hänelle vääryyttä», jatkoin. »Vive monseigneur! Kauan eläköön Luchonin pikkarainen piispa! Olisihan minun pitänyt se tietääkin.»

»Älkää tekeytykö liian varmaksi!» vastasi mies häijysti. Sitten hän pitkitti: »Minulla on muutakin teille. Eräs ystävänne jätti tämän portilla.»

Hän ojensi minulle pienen käärön.

»Ahaa!» sanoin minä tarkastellen hänen konnamaisia kasvojaan. »Ja te piditte sitä niin kauan kuin uskalsitte — niin kauan kuin luulitte, että minut hirtetään, roisto! Eikö niin? Kas niin, älkää valehdelko minulle. Sanokaa sen sijaan, kuka ystäväni tämän antoi.» Sillä totta puhuen ei minulla siihen aikaan ollut montakaan ystävää, ja ne kymmenen kultarahaa, jotka käärö sisälsi — ei enempää eikä vähempää — todistivat, että sen täytyi olla vankka ystävä, ystävä, josta saattoi täydellä syyllä ylpeillä.

Vintiö tyrskähti ilkeästi.

»Sen antoi pieni köyryselkäinen kääpiö», sanoi hän. »Voisin arvata hänet räätäliksi, paljoakaan erehtymättä.»

»Kah!» vastasin minä, mutta olin kuitenkin hiukan hämilläni. »Nyt käsitän. Varsin kelpo mies, ja hän oli minulle hiukan velkaa. Minua ilahduttaa, että hän muisti saamiseni. Mutta milloin lähden, ystäväiseni?»

»Tunnin päästä», vastasi hän nyreästi. Hän oli tietenkin odottanut saavansa yhden kultarahoista, mutta siihen haaskaukseen olin liian vanha ja kokenut. Jos minut tuotaisiin takaisin, voisin ostaa hänen palveluksiaan, mutta muussa tapauksessa olisin heittänyt rahani hukkaan.

Mutta tovin kuluttua, kun olin matkalla Richelieu-hotelliin niin lujan vartioston saattamana, etten voinut nähdä kadulla muuta kuin sotamiehiä lähimpänä ympäristönäni, olisin suonut antaneeni hänelle lahjapalkkion. Sellaisissa tilanteissa, kun kaikki on pelissä ja taivas on pilvessä, tulee ajatelleeksi kaikkea mahdollista vanhaa taikauskoa ja kuvittelee mielellään, että kultaraha, jonka antaa täällä, voi hyödyttää siellä — vaikka siellä olisikin sadan penikulman päässä.

Palais Richelieu oli siihen aikaan rakenteella, ja meidän käskettiin odottaa pitkässä, paljaassa käytävässä, jossa muurarit tekivät työtään. Siinä sain seistä runsaan tunnin ja synkästi aprikoida sen suuren miehen kummallisia päähänpistoja, joka silloin hallitsi Ranskaa kuninkaan sijaisena, kuninkaan mahdin ja käskyvallan saaneena, ja jonka hengen kerran olin tullut pelastaneeksi pienellä oikeaan aikaan tehdyllä ilmoituksella. Hän oli tilaisuuden tullen melkoisesti maksanut tätä velkaa takaisin, ja toisin ajoin hän oli sallinut minun esiintyä jokseenkin tuttavallisesti hänen parissaan; emme siis olleet tuntemattomia toisillemme.

Kuitenkin itseluottamukseni sai iskun, kun ovet vihdoin avattiin ja minut vietiin hänen luokseen. Hänen kylmäkiskoinen katseensa tarkasteli minua kuin kuollutta esinettä, ja hänen etelämaalaisten silmiensä teräksinen kiilto nostatti kylmiä väreitä selkäpiissäni.

Miehuus, josta muulloin ylpeilin, lannistui hänet nähdessäni. Tuo mies näytti olevan ilman sydäntä. Hetkisen, hänen seistessään minua katsellen ja ennen kuin hän puhutteli minua, pidin itseäni menneenä miehenä. Hänen silmissään välkähti julma tyytyväisyys, joka varoitti minua ennen kuin hän avasi suutansakaan.

»En olisi nyt voinut saada parempaa saalista, herra de Berault», sanoi hän ilkeästi hymyillen, hiljaa silitellessään kissaa, joka oli hypännyt pöydälle hänen viereensä. »Vanha syntipukki ja erinomainen esimerkki muille varoitukseksi. Ette tosin kaiketikaan jää viimeiseksi. Mutta hyvänä alkuna olette korkeammankin riistan kaappaamiseen.»

»Monseigneur on itse kantanut miekkaa», puhkesin minä sanomaan. Huone tuntui pimenevän ja ilma kylmenevän. En ole milloinkaan elämässäni ollut niin lähellä pelkoa.

»Kyllä», sanoi hän hienosti hymyillen, »entä sitten?»

»Ette voi olla liian ankara köyhää aatelismiestä kohtaan hänen virheistään.»

»Hän ei saa kovempaa rangaistusta kuin rikaskaan», vastasi hän rauhallisesti ja silitti kissan turkkia. »Siitä voitte olla hyvillänne, herra de Berault. Onko teillä muuta sanottavaa?»

»Olen kerran tehnyt teidän ylhäisyydellenne palveluksen», sanoin epätoivoissani.

»Sen olen maksanut», sanoi hän, »useammin kuin kerran. Mutta sen takia vain otinkin teidät nyt puheilleni.»

»Kuninkaallinen armollisuus…!» huudahdin tarttuen oljenkorteen, jonka hän näytti ojentaneen minulle.

Hän nauroi tunnottomasti, mutta hillitysti. Laihat kasvot, tummat viikset ja vaaleneva tukka antoivat hänelle kuvaamattoman terävyyden ilmeen.

»Minä en ole kuningas», sanoi hän. »Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että te olette surmannut vähintään kuusi henkilöä kaksintaistelussa. Olette sentähden kuninkaalle velkaa ainakin yhden elämän. Teidän on se maksettava. Meillä ei näy olevan muuta sanomista toisillemme, herra de Berault», jatkoi hän kylmästi, kääntyen pois ja ryhtyen keräämään kokoon joitakin papereita. »Lain täytyy tehdä tehtävänsä.»

Hän tuntui olevan antamaisillaan vartioupseerille viittauksen viedä minut pois, ja kylmä hiki alkoi virrata pitkin selkääni. Näin mestauslavan edessäni, tunsin nuoran kaulassani. Silmänräpäys vielä, ja kaikki olisi myöhäistä!

»Minulla on suosionosoitus anottavana», änkytin toivottomana, »jos teidän ylhäisyytenne suo minulle hetkeksi yksityispuhelun.»

»Missä tarkoituksessa?» vastasi hän kääntyen katselemaan minua kylmäkiskoisen tyytymättömästi. »Tunnen teidät — entisyytenne — kaikki. Siitä ei ole mitään hyötyä, ystäväiseni.»

»Ei siitä ole ainakaan vahinkoa!» huudahdin minä. »Ja minä seison haudan partaalla, monseigneur!»

»Se on totta», vastasi hän miettivästi. Hän näytti yhä epäröivän, ja sydämeni pamppaili. Viimein hän katsoi upseeriin. »Saatte mennä», sanoi hän lyhyesti. »No», jatkoi hän, kun olimme jääneet kahden kesken. »Mistä kysymys? Sanokaa pian, mitä mielessänne on. Ja ennen kaikkea, älkää koettako pitää minua narrinanne herra de Berault.»

Mutta hänen läpitunkevat silmänsä veivät minulta nyt siinä määrin kaiken mielenmaltin, kun olin saanut haluamani tilaisuuden ja päässyt puhuttelemaan häntä kahden kesken, etten keksinyt sanaakaan lausuakseni, vaan seisoin ihan mykkänä hänen edessään. Hän näytti tulevan siitä hyvilleen, sillä hänen kasvonsa saivat vähemmän ankaran ilmeen.

»No?» sanoi hän viimein. »Siinäkö kaikki?»

»Mies ei ole kuollut», sopersin minä.

Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

»Entä sitten?» sanoi hän. »Sitä ette aikonut minulle sanoa.»

»Pelastin kerran teidän ylhäisyytenne hengen», sopersin surkeasti.

»Myönnetään», vastasi hän ohuella, terävällä äänellään. »Sen tosiseikan mainitsitte äsken. Toiselta puolen olette minunkin tietääkseni sammuttanut kuusi ihmishenkeä, herra de Berault. Olette viettänyt riitelijän, alhaisen pukarin ja pelaajan elämää. Ja kuitenkin olette hyvää syntyperää! Häpeä kerrassaan! Ihmettelettekö, että nyt olette joutunut tähän? Mutta tuon yhden seikan takia kuuntelen teitä vielä», lisäsi hän samassa.

»Voisin pelastaa teidän ylhäisyytenne hengen jälleen», huudahdin minä.
Se oli äkillinen mieleenjohtuma.

»Tiedätte jotakin?» sanoi hän nopeasti ja tähysteli minua. »Ei», jatkoi hän ja pudisti päätään. »Vielä mitä! Vanha veruke. Minulla on parempia vakoojia kuin te, herra de Berault.»

»Mutta ei parempaa miekkamiestä!» huudahdin minä käheästi. »Ei koko henkivartiossanne.»

»Se on totta», sanoi hän verkalleen. »Se on totta.» Kummastuksekseni hän lausui tämän harkitsevaan tapaan, ja katseli alas eteensä. »Malttakaas, kun mietin, ystäväiseni», jatkoi hän.

Hän asteli pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessa, minun seistessäni vavisten. Vavisseeni tunnustan. Mies, jonka valtimoa ei vaara kykene jouduttamaan, on harvoin yhtä luja jännitystä vastaan, ja se äkillinen toivo, jonka hänen sanansa herättivät mielessäni, järkytti minua siinä määrin, että tuskin näin häntä selvästi, kun hän kuulumattomin askelin käveli edestakaisin, vierellään kissa, joka hankasi kylkeään hänen pitkään kauhtanaansa ja kääntyi aina yhtaikaa hänen kanssaan. Tartuin pöydän laitaan, saadakseni tukea. En ollut edes itselleni tahtonut tunnustaa, kuinka synkkänä Montfauconin ja hirsipuun varjo oli kuvastunut edessäni.

Sain aikaa tyyntyäkseni, sillä kesti jonkun aikaa ennenkuin hän puhui.
Hänen äänensä oli nyt kova, muuttunut ja käskevä.

»Teillä on se maine, että olette ainakin uskollinen sitä kohtaan, joka käyttää teitä», sanoi hän. »Älkää vastatko minulle. Sanon, että niin on. No, tahdon luottaa teihin. Annan teille vielä yhden tilaisuuden — vaikka se onkin epätoivoinen. Voi teitä, jos ette onnistu! Tunnetteko Cocheforêtia Béarnissa? Se on lähellä Auchia.»

»En, teidän ylhäisyytenne.»

»Ettekä myöskään herra de Cocheforêtia?»

»En, teidän ylhäisyytenne.»

»Sitä parempi», vastasi hän. »Mutta olette kuullut puhuttavan hänestä. Hän on ollut osallisena jokaiseen gascognelaisvehkeeseen edesmenneen kuninkaamme kuolemasta saakka ja tuotti meille enemmän kiusaa Vivaraisissa viime vuonna kuin kukaan muu häntä kaksin verroin vanhempikaan on saanut aikaan. Nyt hän on Bosostissa Espanjassa muiden karkulaisten seurassa, mutta minä olen kuullut, että hän käy usein tervehtimässä vaimoaan Cocheforêtissa, joka on kuuden lieuen päässä tällä puolella rajaa. Tuollaisella vieraskäynnillä pitää hänet vangita.»

»Se käy helposti päinsä», sanoin minä.

Kardinaali katsahti minuun.

»Typeryyksiä! Mitä te siitä tiedätte?» vastasi hän äreästi. »Jos joku sotilas kävelee kadun poikki Auchissa, tiedetään se heti Cocheforêtissa. Talossa on vain pari kolme palvelijaa, mutta heillä on puolellaan koko maalaisväestö, ja se on vaarallista liutaa. Yksi kipinä voisi sytyttää uuden kapinan. Vangitsemisen täytyy sentähden tapahtua salaisesti.»

Minä kumarsin.

»Päättäväinen mies perheen piirissä», jatkoi kardinaali ja katseli ajatuksissaan muuatta paperia, joka oli pöydällä, »voisi toimittaa sen, jos hänellä olisi pari kolme palvelijaa tarpeen tullen kutsuttavissa avukseen. Nyt on kysymyksessä, haluatteko te olla se mies, ystäväiseni?»

Minä epäröitsin; sitten kumarsin. Minullahan ei ollut valitsemisen varaa.

»No, sanokaa pois!» käski hän terävästi. »Kyllä vai eikö, herra de
Berault?»

»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», sanoin vastahakoisesti. Sanon vielä kerran, oliko minulla muuta valittavaa?

»Te tuotte hänet Pariisiin, mutta elävänä. Hänen tiedossaan on eräitä asioita, ja sentähden minä tahdon hänet tänne. Ymmärrättehän?»

»Kyllä ymmärrän, monseigneur.»

»Saatte hankkia pääsyn linnaan miten parhaiten voitte», jatkoi hän painavasti. »Teidän tulee ryhtyä toimeen ovelasti ja valtioviisaasti. Ne epäilevät kaikkia. Teidän on johdettava heidät harhaan. Jos ette onnistu siinä tai onnistuttuanne joudutte ilmi, en usko teidän vaivaavan minua enää toistamiseen tai ainoatakaan kertaa loukkaavan kaksintaistelukieltoa. Jos taasen petätte minut» — hän hymyili vielä ovelammin, ja hänen äänensä sai kähisevän soinnun — »niin saatte tutustua teilauslavaan; silloin olette hävinnyt pelinne.»

Kohtasin hänen katseensa pelottomasti. »Niin tapahtukoon!» vastasin rauhallisesti. »Jos en tuo herra de Cocheforêtia Pariisiin, niin menetelkää minun suhteeni siten — ja vielä pahemminkin!»

»Se on sovittu», sanoi hän verkalleen. »Luotan siihen, että olette uskollinen. Ja mitä rahoihin tulee — tässä on sata kultakolikkoa. Se kyllä riittää siihen, mutta jos onnistutte, saatte vielä saman verran lisää. Niin, siinä kaikki, mitä tarvitsee sanoa. Ymmärrätte?»

»Kyllä, monseigneur.»

»Mitä sitten odotatte?»

»Vankilanpäällikkö…?» sanoin minä nöyrästi.

Kardinaali nauroi itsekseen, heittäytyi istumaan ja kirjoitti muutamia sanoja paperilapulle. »Antakaa hänelle tämä», sanoi hän leikkisänä. »Minä pelkään, herra de Berault, että te ette milloinkaan saa palkkaanne — tässä maailmassa.»

II luku

»Vihreässä pilarissa»

Cocheforêt sijaitsee mäkisellä seudulla, missä kasvaa tammia, pyökkejä ja kastanjapuita ja syvät, vehmaat laaksot vihannoitsevat metsäisten kunnaiden lomissa. Harjanteina ja notkoina, ahoina ja kukkuloina ulottuu tämä harvaan asuttu ja vielä niukemmin viljelty metsätienoo niille korkeille lumihuippuisille vuorille saakka, jotka ovat täällä päin Ranskan rajana. Siellä vilisee metsän riistaa, susia ja karhuja, kauriita ja villisikoja. Olen kuullut kerrottavan, että suuri Henrik-kuningas elämänsä loppuun asti rakasti tätä paikkakuntaa ja vuosien ja valtiohuolten häntä painaessa ikävöitsi Béarnin eteläisiä pyökkilehtoja ja puksipuun peittämiä ylänköjä. Auchin pengermäisiltä rinteiltä näkee metsien aaltoilevan valossa ja varjossa, ylhäällä ja alhaalla, lumihuippujen juurelle asti, ja vaikka olen syntyisin Bretagnesta ja rakastan merituulten suolaisuutta, olen harvoin tavannut näköaloja, jotka vetävät vertoja tälle.

Oli lokakuun toinen viikko, kun saavuin Cocheforêtiin eräänä iltana, ratsastin pitkin viimeistä metsäharjua alas ja tulin avoimelle paikalle kylään. Minä olin yksinäni ja olin ratsastanut koko päivän punaisten pyökinlehtien hohteessa, hiljaisia metsäteitä, yli kirkkaiden purojen ja vielä vihannoivien pikku tasankojen. Olin nähnyt maaseudun rauhallista hiljaisuutta enemmän kuin oli sattunut osakseni lapsuudestani saakka, ja sentähden tai mahdollisesti koska minulla ei ollut mitään erityistä halua siihen tehtävään, joka oli edessäni — nyt niin lähellä — tunsin mieltäni hiukan ahdistavan. Suoraan sanoen en ollut tullut tälle seudulle mihinkään ritarilliseen toimeen, katselinpa sitä miltä kannalta hyvänsä.

Mutta köyhän ei sovi kainostella, ja minä tiesin, ettei se mielentila voinut olla pitkäaikainen. Majatalossa, muiden seurassa, välttämättömyyden kannustamana tai ajon kiihoittamana, sittenkun se oli alkanut, pääsisin siitä tunteesta kyllä eroon. Kun mies on nuori, hakee hän yksinäisyyttä, mutta keski-ikäisenä hän karttaa sitä ja ajatuksiaan, Ohjasin senvuoksi kulkuni »Vihreään pilariin», pieneen kylänraitin varrella sijaitsevaan majataloon, johon minua oli neuvottu Auchissa, koputin ratsuraippani perällä ja noiduin isäntää, joka antoi minun odottaa.

Viheliäisten hökkelien ovilla kadun varrella, joka oli ahdas ja likainen, tuskin ansaiten tätä nimeä, seisoi miehiä ja naisia epäluuloisina tähystelemässä minua. Mutta en ollut heitä huomaavinani, ja viimein tuli isäntäkin. Hän oli vaaleatukkainen mies, puoleksi baski ja puoleksi ranskalainen, ja oli varmasti tarkastellut minua huolellisesti jostakin ikkunasta tai tirkistysreiästä, sillä ulos tullessaan hän ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä hyvinpuetun vieraan saapumisesta-— ihme näin syrjäisessä kylässä —, vaan katseli minua juron umpimielisesti.

»Minä saan kai täällä nukkua yöni?» sanoin ja laskin ohjakset raudikon kaulalle. Hevosen pää oli riipuksissa.

»En tiedä», vastasi hän, typerä ilme kasvoillaan.

Minä osoitin vihreään lehväkimppuun, joka törrötti seipään päässä vastapäätä sisäänkäytävää. [Vanhastaan majatalon kyltti Ranskassa ja Englannissa. Suom.]

»Eikö tämä ole majatalo?» kysyin minä.

»Kyllä», vastasi hän verkalleen, »majatalo on. Mutta…»

»Mutta teillä ei ole tilaa tai ruokaa tai on vaimonne sairaana taikka jotakin muuta on vialla», keskeytin ärtyisesti. »Aion joka tapauksessa maata täällä. Siihen teidän täytyy tyytyä, sekä itsenne että vaimonne — jos teillä on sellainen.»

Hän raapi päätänsä ja katseli minua vastenmielinen ilme silmissään.
Mutta hän ei hiiskunut mitään, ja minä laskeuduin satulasta.

»Mihin saan panna hevoseni suojaan?» kysyin.

»Minä vien sen talteen», vastasi hän nyreästi, astuen esille ja ottaen ohjakset.

»Hyvä, mutta minä seuraan teitä. Kunnon ihminen on hyvä hevoselleen, ja kaikkialla pidän aina huolta, että hevoseni saa rehua.»

»Se saa rehua», vakuutti mies lyhyeen. Sitten hän odotti, että menisin sisälle. »Vaimoni on sisällä», jatkoi hän ja katsoi minuun itsepintaisesti.

»Imprimis — jos ymmärrätte latinaa, ystäväiseni», vastasin minä, »hevonen talliin!»

Hän näki, ettei minua voinut saada hievahtamaankaan, käänsi raudikon ja alkoi taluttaa sitä yli raitin. Majatalon takana oli vaja, jonka olin jo huomannut ja otaksunut talliksi. Minua kummastutti nähdessäni, että hän ei mennytkään sinne, mutta en tehnyt mitään huomautusta, ja muutaman minuutin kuluttua näin hevoseni kunnollisesti sijoitetuksi katokseen, joka näytti olevan jonkun naapurin oma.

Kun se oli tehty, asteli mies takaisin majataloon, kantaen tavaramyttyäni kädessään.

»Eikö teillä ole muita vieraita?» kysyin välinpitämättömän näköisenä.
Tiesin hänen pitävän minua tarkoin silmällä.

»Ei.»

»Tätä kautta ei kai kuljekaan paljon matkustavaisia.»

»Ei.»

Se oli selväkin seikka, sillä tuskin olen koskaan nähnyt niin syrjäistä paikkaa. Metsän peittämät harjut, jotka kohosivat jyrkkinä ja melkoisen korkealle, sulkivat siinä määrin suojaansa laakson, etten voinut käsittää, kuinka kukaan voisi tulla kylästä mitään muuta tietä kuin mitä itse olin tullut. Talot olivat vain pieniä, matalia hökkeleitä kaksinkertaisina säännöttöminä riveinä, joissa näkyi monta ammottavaa aukkoa — siellä täällä kumoon kaatunut puu tai huonosti hoidettu niittykaistale. Soriseva puro kiemurteli mökkien välitse. Ja asukkaat, miilunpolttajia tai sikopaimenia taikka muita jokseenkin samaan luokkaan kuuluvia köyhiä kituuttajia, eivät olleet paremmassa kunnossa kuin heidän asumuksensakaan. Tähystelin turhaan linnaa. Sitä ei näkynyt missään, enkä uskaltanut tiedustaa, missä se sijaitsi.

Mies vei minut majatalon vierashuoneeseen, matalaan, ränstyneeseen tupaan, jossa ei ollut uunia eikä lasiruutuja ikkunoissa, — savusta ja liasta mustuneeseen. Takkavalkeana oli iso puoleksi palanut halko kytemässä kiviliedellä, joka kohosi jalan verran lattiasta. Korkea musta kattila porisi tulella, ja toisen ikkunan ääressä istui muuan talonpoika jutellen emännän kanssa. En nähnyt hänen kasvojaan hämärässä, mutta virkoin pari sanaa vaimolle ja istuuduin odottamaan illallistani.

Hän näytti harvapuheisemmalta kuin hänen säätynsä naiset tavallisesti, mutta se saattoi johtua siitä, että hänen miehensä oli saapuvilla. Emännän astellessa edestakaisin illallistani laitellen asettui mies ovenpieltä vasten ja alkoi tuijottaa minuun niin itsepintaisesti, ettei minun ollut ollenkaan hyvä olla. Hän oli pitkä, roteva mies. Viikset olivat kuin harjakset, ja ruskea parta oli leikattu Henrik IV:n kuosiin; ja ainoastaan tästä kuninkaasta—soveliaimmasta puheenaiheesta béarnilaisen kanssa — sain hänet haastamaan. Silloinkin kuvastui hänen silmissään epäluuloinen ilme varoittamassa, ettei minun sopinut tehdä mitään kysymyksiä. Kun pimeys musteni hänen takanaan ja tuli valaisi yhä selvemmin hänen kasvonsa ja kun ajattelin monen penikulman laajuisena Auchista tähän etäiseen laaksoon leviävää korpea, muistuivat mieleeni kardinaalin sanat, että jos onnistuisin huonosti yrityksessäni, en luultavasti enää milloinkaan näkisi Pariisia.

Ikkunan ääressä istuva moukka ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, enkä minäkään häneen, sittenkun olin kunnolleen varmistautunut siitä, että hän todella oli miltä näytti. Mutta vähitellen tuli tupaan pari kolme miestä — vantteria, karkeapintaisia roikaleita — ja ne yhtyivät isännän seuraan; heilläkään ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kun istua äänettöminä tarkastelemassa minua, vain silloin tällöin vaihtaen keskenään jonkun sanan omalla murteellaan. Kun illallinen oli valmis, oli miehiä kerääntynyt kaikkiaan kuusi. He olivat aseistettuja pitkillä espanjalaisilla väkipuukoilla, ja kun oli päivänselvää, että he tylsällä, talonpoikaisella tavallaan olivat närkästyneitä minun tulostani — kaikki talonpojathan ovat epäluuloisia — aloin uskoa, että olin tietämättäni pistänyt pääni ampiaispesään.

Söin ja join kuitenkin hyvällä halulla, mutta sauhuavan lampun valopiirissä ei juuri mikään välttänyt huomiotani. Pidin silmällä miesten katseita ja liikkeitä ainakin yhtä tarkoin kuin he minun, ja koko ajan haudoin, millä tavoin haihduttaisin heidän epäluulonsa tai tämän käydessä mahdottomaksi saisin hiukan enemmän tietää asemasta, joka oli tuntuvasti pulmallisempi ja vaarallisempi kuin olin osannut ajatella. Koko laakso näytti olevan varuillaan puolustaakseen sitä miestä, jota tavoittelin.

Olin vartavasten tuonut mukanani Auchista pari pulloa hienoa armagnacia, ja ne oli tuotu huoneeseen samalla kertaa kuin satulareppunikin. Otin nyt esille yhden, avasin sen ja tarjosin luontevasti ja huolettomasti isännälle kulauksen siitä. Hän otti vastaan tarjoukseni. Hänen siematessaan huomasin, että hänen kasvonsa punehtuivat. Vastahakoisesti hän antoi pikarin takaisin; käsitin sen viittaukseksi ja täytin sen hänelle vielä kerran. Voimakas juoma alkoi jo vaikuttaa; hän tyhjensi kolmannenkin pikarillisen ja puheli muutaman minuutin kuluttua vapaammin ja vähemmän väkinäisesti kuin oli ennen ollut meidän kaikkien sävynä. Hän teki olletikin paljon kysymyksiä — halusi tietää sitä ja saada selville tätä — mutta sekin oli mieluisa muutos. Kerroin hänelle vilpittömästi, mistä olin tullut, mitä tietä, kuinka kauan olin ollut Auchissa ja missä siellä; niin pitkälle tyydytin hänen uteliaisuuttansa. Mutta kun tuli kysymykseen, mitä tarkoitti käyntini Cocheforêtissa, olin salaperäisen vaitelias, viittailin hämärästi Espanjan asioihin ja rajantakaisiin ystäviin j.n.e.; siten saattoivat talonpojat, jos halusivat, tehdä sen johtopäätöksen, että minäkin kuuluin samaan puolueeseen kuin heidän maanpakoon tuomittu herransa.

He tarttuivat koukkuun, iskivät silmää keskenään ja alkoivat katsella minua leppeämmin — etenkin isäntä. Mutta niin pitkälle päästyäni en uskaltanut mennä pitemmälle, jotten olisi johtunut mihinkään varomattomuuteen ja mahdollisesti antanut itseäni ilmi. Keskeytin sentähden ja siirryin ylimalkaisempiin puheenaineisiin, tehden vertailua oman kotiseutuni ja heidän maakuntansa välillä. Isäntä oli nyt käynyt aika puheliaaksi eikä ollut hidas innostumaan, ja se haastelu johti siihen, että sain hyvin merkillisen tiedon. Hän kerskui korkeista lumivuoristaan, niitä peittävistä metsistä ja näissä samoavista karhuista, vuorikauriista, jotka niin hyvin viihtyivät ylhäällä jäätiköillä, ja villisioista, jotka elivät tammenterhoista.

»No niin», sanoin minä kuin sivumennen, »sellaisia meillä ei ole, sen myönnän. Mutta meillä on pohjoisessa muuta, mitä teillä ei ole. Meillä on kymmenin tuhansin muhkeita hevosia — ei sellaisia pienokaisia kuin te täällä kasvatatte. Fécampin hevosmarkkinoilla ei minun raudikkoani edes huomattaisi joukosta. Täällä etelässä ei tapaa sen vertaista kokonaisen päivän matkalla.»

»Älkää olko liian varma siitä», vastasi mies, ja hänen silmänsä loistivat voitonriemusta ja viinin vaikutuksesta. »Mitä sanoisitte, jos näyttäisin teille vielä paremman — omassa tallissani?»

Näin hänen sanojensa säikähdyttävän muita kuuntelijoita, ja ne heistä, jotka ymmärsivät meitä — kaksi tai kolme puhui ainoastaan omaa mongerrustaan — loivat häneen vihastuneita silmäyksiä. Vilauksessa aloin ymmärtää asian, mutta tekeydyin typerän näköiseksi ja nauroin halveksivasti.

»Sitä en usko ennen kuin näen», sanoin. »Epäilen, ystäväiseni, että osaatte erottaa hyvää hevosta huonosta, nähdessänne ne.»

»Enkö osaa?» sanoi hän räpyttäen silmiään. »Vai niin, vai en?»

»Epäilen sitä», sanoin minä itsepintaisesti.

»Seuratkaa minua sitten, niin näytän teille sellaisen», vastasi hän, sillä itserakkaus voitti nyt vaiteliaisuuden. Huomasin hänen vaimonsa ja muiden katselevan häntä kauhistuneina, mutta heistä piittaamatta hän nousi, otti lyhdyn ja avasi oven. »Tulkaa mukaan», sanoi hän voitonvarmalla äänellä. »Vai niin, minäkö en osaa arvostella hyvää hevosta, kun näen sen? Tunnen ainakin yhden, joka on parempi kuin teidän!»

En olisi ihmetellyt, jos muut miehet olisivat astuneet väliin, mutta sitä he eivät tehneet; hänellä näytti olevan heistä suurin sananvalta, ja tuossa tuokiossa olimme ulkona. Kolme askelta edettyämme pimeässä olimme tallin edessä; se oli majatalon takana. Isäntä nosti säpin, meni edellä ja kohotti lyhtyä. Hevonen hirnui hiljaa ja käänsi kirkkaat, lempeät silmänsä meihin — se oli kastanjanruskea juoksija, ja sillä oli valkopilkkuinen häntä ja valkoiset jalat.

»Katsokaa!» huudahti saattajani ja liikutti lyhtyä pöyhkeilevästi ylös ja alas, jotta näkisin ratsun oikein tarkoin. »Mitä sanotte! Onko tämä 'pienokainen'?»

»Ei», vastasin minä, tahallani säästellen kehumista, »se on varsin komea — tälle seudulle.»

»Tai mille seudulle hyvänsä», tokaisi hän suuttuneesti. »Mille seudulle hyvänsä, sen sanon — missä tahansa! Eikä se ole ihmekään, sillä hevosen om… niin, se on komea hevonen; jos ette milloinkaan ole nähnyt uhkeata hevosta, niin nyt näette!» Ja siihen hän keskeytti lörpötyksensä ihan äkkiä, antoi lyhdyn vaipua nopealla liikkeellä ja kääntyi ovea kohden. Nyt hänellä oli niin kiire päästä pois sieltä, että melkein tyrkkäsi minut ulos.

Mutta minä ymmärsin. Minä tiesin, että hän oli ollut vähällä ilmaista kaikki ja lavertaa, että hevonen oli de Cocheforêtin, comprenez bien! Minä käännyin pimeään, jottei hän olisi nähnyt hymyäni, enkä sitten laisinkaan kummeksunut, että mies oli silmänräpäyksessä kerrassaan muuttunut. Oven suljettuaan hän oli yhtä selvä ja epäluuloinen kuin ennenkin; hän häpesi ja oli raivoissaan minulle. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi voinut katkaista kurkkuni pienimmästäkin aiheesta.

Ei kuitenkaan kuulunut suunnitelmaani riidan haastaminen. Sentähden tekeydyin ymmärtämättömäksi kaikesta, ja kun tulimme takaisin majataloon, ylistin ratsua nyreästi, ikäänkuin olisin ollut vain puolittain vakuutettu väitteeni häviöstä. Ne ilkeät katseet ja uhkaavat aseet, joita näin ympärilläni, kehoittivat minua varovaisuuteen, eikä yksikään italialainen olisi voinut näytellä osaansa taitavammin kuin minä tein — sillä voin imarrella itseäni. Mutta olin sydämestäni iloinen, kun pääsin rauhaan ja vihdoinkin olin yksinäni yösijallani pienessä kammiossa, joka oli tuskin kanakoppia isompi; se sijaitsi yläkerrassa katon ja päätyseinän soppena, ja seinillä riippui omena- ja kastanjakimppuja.

Se oli vaatimaton makuuhuone, ränstynyt, kylmä ja siivoton. Kapusin sinne tikkaita myöten; vuoteenani oli kasa saniaisia ja oma viittani. Mutta hyvilläni olin päästessäni sinne, sillä siellä sain olla yksin ja häiritsemättä miettiä asemaani.

Herra de Cocheforêt oli luonnollisestikin linnassa.

Hän oli jättänyt hevosensa tänne ja kävellyt perille jalkaisin; se oli luultavasti hänen tavallinen menettelytapansa. Hän oli siis tavallaan minun ulottuvissani — en olisi voinut saapua sinne otollisempaan aikaan — mutta toiselta puolen hän oli yhtä vähän vallassani kuin jos olisin vielä ollut Pariisissa. Sillä niin kykenemätön olin vangitsemaan häntä, ette edes uskaltanut mitään kysyä tai virkkaa ajattelematonta sanaa tai edes katsella vapaasti ympärilleni. Sitä en uskaltanut, sen oivalsin aivan hyvin. Pieninkin viittaus asiaani, vähäisinkin epäluulon varjo olisi aiheuttanut väkivaltaisuuksia, jotka olisivat käyneet yli voimieni; ja mitä kauemmin viivyin kylässä, sitä enemmän herättäisin epäluuloa, ja sitä tarkemmin minua vartioitaisiin.

Sellaisessa tilanteessa olisivat useimmat jättäneet epätoivoisina yrityksen sikseen ja karanneet yli rajan. Mutta minä olen aina pitänyt kunnia-asianani uskollisuutta enkä vetäytynyt takaisin. Jos ei tänään, niin huomenna; jos ei tällä, niin seuraavalla kerralla. Arpanopat eivät aina putoa toivomuksen mukaan. Minä mukaannuin senvuoksi olosuhteisiin, ja niin pian kuin talossa oli hiljaista, ryömin ikkunan eteen, pienelle nelikulmaiselle avoimelle luukulle, joka oli hämähäkinverkkojen peittämä ja osaksi heinillä tukittu. Kurkistin ulos. Kylä näytti nukkuvan. Puiden tummia oksia riippui vähän matkan päähän luukusta, melkein pimittäen harmaan, pilvisen taivaan, jonka laella kelmeä kuu kolkosti leijaili. Tähystäessäni alas en aluksi voinut nähdä mitään, mutta kun silmäni tottuivat pimeään — olin sammuttanut kynttiläpahaseni — erotin tallin oven ja ulkorakennuksen katon tummat reunapiirteet.

Juuri sitä olin toivonut, sillä nyt saatoin pitää silmällä ja ainakin saada selville, poistuiko Cocheforêt ennen aamua. Jollei hän lähtisi pois, niin aioin hankkia tilaisuuden nähdä hänen kasvonsa ja kenties saada tietooni muita seikkoja, joista minulle saattoi vastedes olla hyötyä.

Koetin tottua epämukavuuteen, istuuduin lattialle luukun ääreen ja aloitin vartioimiseni, jota tiesin voivan kestää aamuun asti. Kului tunti, mutta jo silloin kuulin kuiskeita alhaalta, sitten askeleita; joitakuita henkilöitä kääntyi kulmasta, ja muuan ääni puhui kovaa ja rohkeasti. En voinut erottaa sanoja enkä ymmärtää niiden tarkoitusta, mutta ääni oli aatelismiehen, ja sen rivakka ja käskevä sävy sai minut heti vakuutetuksi siitä, että siellä oli herra de Cocheforêt itse. Toivoen saavani tietää enemmän painoin kasvoni lähemmäksi aukkoa ja olin juuri onnistunut erottamaan kaksi olentoa hämyssä — toinen oli pitkä, hoikka mies levättiin kääriytyneenä, toinen otaksuakseni nainen, valkoinen puku yllä — kun raju koputus kammioni ovelta sai minut heittäytymään taaksepäin luukulta ja nopeasti paneutumaan vuoteeseeni. Koputus uudistui.

»No!» huudahdin minä, kohottautuen kyynäspääni varaan vuoteellani ja noituen kiusallista keskeytystä. Teki julmasti mieleni nähdä enemmän. »Mikä nyt? Mikä on hätänä?»

Ullakkoluukku aukeni jalan verran tai enemmänkin. Isäntä pisti päänsä sisälle.

»Te huusitte, vai mitä?» kysyi hän.

Hän piteli talikynttilän pätkää, joka valaisi puolet huonetta ja hänen virnistelevät kasvonsa.

»Huusinko — tähän aikaan yöstä, tomppeli?» vastasin suuttuneena. »En huutanut. Menkää maata!»

Mutta hän seisoi yhä tikkailla typerästi töllistellen.

»Kuulinhan minä teidän huutavan», intti hän.

»Menkää nukkumaan! Olette juovuksissa», vastasin minä ja nousin istumaan. »En ole huutanut, sen vakuutan.»

»Vai niin, vai ette», vastasi hän verkalleen. »Ja ettekö halua mitään?»

»En mitään — kunhan vain saan olla rauhassa», vastasin kiukkuisena.

»Hm… Hyvää yötä sitten!»

»Hyvää yötä, hyvää yötä!» vastasin minä niin kärsivällisesti kuin voin. Samassa kuulin tavallista talutettavan hevosen tömistelyä. »Hyvää yötä!» kertasin innokkaasti, toivoen hänen vetäytyvän pois siksi ajoissa, että ehtisin tirkistää ulos. »Tahdon nukkua.»

»Hyvä», sanoi hän leveästi irvistäen. »Mutta nyt on vielä varhaista, ja teillä on hyvää aikaa.»

Viimein hän veti ullakkoluukun kiinni, ja sitten kuulin hänen hihittävän tikkaita alas mennessään.

Ennen kuin hän oli päässyt ihan alas, olin taas ikkunaluukulla. Nainen, jonka olin nähnyt, viipyi vielä samassa paikassa, ja hänen vieressään seisoi mies, joka oli puettu talonpojan asuun ja piteli lyhtyä. Mutta se mies, jonka olisin mieluimmin nähnyt, ei ollut siellä. Hän oli mennyt, ja selvää oli, etteivät toiset enää pelänneet minua, sillä tähystellessäni alas tuli isäntä heidän luokseen, hänkin lyhty kädessään ja sanoi jotakin naiselle, jolloin tämä katsoi ylös ikkunaani ja nauroi.

Oli lämmin yö, eikä hänellä ollut mitään päällysnuttua valkoisen pukunsa yllä. Minä näin hänen solakan, kauniin vartalonsa ja loistavat silmänsä sekä kauniiden kasvojen lujatahtoiset piirteet, joita mahdollisesti voisi sanoa liian säännöllisiksi, jos niissä mitään virhettä oli.

Odotin, kunnes ryhmä hajaantui ja nainen talonpoikaisen miehen keralla kääntyi majatalon nurkan taakse, häviten näkyvistäni. Sitten laskeuduin takaisin vuoteelleni, entistä epätietoisempana, miten minun tulisi menetellä. Oli selvää, että onnistuakseni minun täytyi hankkia pääsy linnaan, jonka väkenä, mikäli olin kuullut ennen lähtöäni, oli ainoastaan kaksi tai kolme vanhaa miespalvelijaa ja yhtä monta palvelijatarta, koskapa madame, linnan rouva, paremmin pitääkseen salassa miehensä vierailuja vietti ja oli tehnyt tietyksi viettävänsä hyvin eristettyä elämää. Hänen miehensä vangitseminen kotonaan ei siis ollut mikään mahdoton tehtävä; täällä sitä vastoin, keskellä kylää, olisi joukko ratsuväkeäkin helposti voinut hävitä yrityksessä.

Mutta kuinka voisin tunkeutua taloon, jota viekkaat naiset vartioitsivat ja kaikki varokeinot saarsivat, mitä rakkaus voi keksiä? Siinä oli kysymys, ja vielä päivän valjetessa mietiskelin sitä ja olin yhtä kaukana ratkaisusta kuin ennenkin. Huolissani kun olin, tulin oikein iloiseksi, kun aamu koitti, jotta pääsin nousemaan makuulta. Ajattelin raikkaan ilman voivan elvyttää kekseliäisyyttäni ja olin kyllästynyt ummehtuneeseen kojuuni. Hiivin hiljaa alas tikkaita ja pääsin huomaamattomana livahtamaan läpi alakerran huoneen, jossa monta henkilöä makasi kuorsaten. Ulko-ovi ei ollut lukossa, ja pian olin ulkona tiellä.

Oli vielä niin varhaista, että puut kohosivat tummina varjoina rusottavaa taivasta vasten, mutta seipään päässä oven ulkopuolella loisti lehväkimppu vihreänä ja tiesin harmaan aamuvalon tulvivan hetken kuluttua kaikkialle. Se levitti jo kumotustaan tielle, ja seistessäni nurkalla — mistä näin sekä talon etupuolelle että tallin taholle — ja hengittäessäni raitista ilmaa, etsien yöllisen matkaanlähdön jälkiä, huomasin jonkin vaalean esineen maassa. Se oli vain parin askeleen päässä minusta, ja heti astuin ottamaan sen, toivoen saavani siepatuksi kirjeen. Mutta se ei ollut kirje, vaan ohut vaaleankeltainen maustekotelo, jollaista naiset kantavat povellaan, Se oli täytetty heikosti tuoksuvalla jauheella, ja kylkeen oli E-kirjain ommeltu valkoisella silkillä; se oli tuollainen pieni ja siro ylellisyysesine, josta naiset pitävät.

Rouva de Cocheforêt oli kai pudottanut sen yöllä. Kääntelin sitä käsissäni ja pistin sen sitten hymyillen taskuuni; siitä saattoi olla joskus minulle jotakin hyötyä. Tuskin olin sen tehnyt ja kääntynyt katselemaan ylöspäin tietä, kun ovi narisi takanani saranoillaan tai oikeammin sanoen nahkahihnoillaan, ja samassa seisoi isäntä ihan takanani, tervehtien minua happamesti. Hänen epäluulonsa olivat ilmeisesti taas heränneet, sillä siitä hetkestä saakka hän sovitti niin, että hän verukkeella tai toisella oli seurassani päivälliseen asti. Hänen sävynsä kävi sitäpaitsi yhä yrmeämmäksi ja hänen viittauksensa yhä selvemmiksi, jotten voinut enää pitemmälle tekeytyä ymmärtämättömäksi. Päivällisen aikaan kun hän jo ainakin kahdennenkymmenennen kerran seurasi minua ulos tielle, hän kävi suoraan käsiksi asiaan ja kysyi minulta äreästi, enkö jo tahtonut hevostani.

»En», sanoin minä. »Miksi sitä kysytte?»

»Sentähden», vastasi hän ilkeästi hymyillen, »että tämä ei ole terveellinen paikka vieraille.»

»Vai niin», huomautin minä. »Mutta, katsokaas, minä pidän raja-ilmasta.»

Se oli sopiva vastaus, sillä eilisiltaisiin puheisiini liittyvänä se tuotti hänelle päänvaivaa vihjaamalla, että minäkin kuuluin ahdistettuihin ja että minulla oli omat syyni pysytellä Espanjan rajalla. Ennenkuin hän oli lakannut vaivaamasta aivojansa tällä pulmalla, keskeytti kylätien uneliaan hiljaisuuden kavioiden kopse, ja nainen, jonka olin nähnyt yöllä, ratsasti nopeasti esille nurkan takaa ja pysäytti juoksijansa. Minuun katsahtamatta hän huusi majatalon isäntää tulemaan luokseen.

Isäntä meni. Hänen käännettyään minulle selkänsä hiivin sieltä pois ja seuraavassa hetkessä olin erään talon takana suojassa. Kaksi tai kolme renttumaista olentoa tuijotti minuun, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja parin minuutin kuluttua olin kylän ulkopuolella polulla, joka jatkui metsän läpi ja johti linnaan, jos oikein arvasin. Nähdä se ja ottaa selko kaikesta, mitä voin saada tietooni sen ympäristöstä, tuntui minusta nyt olevan tärkeintä, ja niin aioin tehdäkin, vaikka se yritys panisi minut alttiiksi puukoniskulle.

Mutta en ollut kävellyt pariasataa askelta eteenpäin, kun kuulin hevosen töminää takanani, ja hädin tuskin ennätin piiloutua ennenkuin madame ratsasti ohitseni; hän istui ratsailla niin rivakan viehättävästi kuin aito pohjoisranskatar. Annoin hänen mennä ohi, ja hänen läsnäolostaan tullen vakuutetuksi siitä, että olin oikealla tiellä, riensin hänen jälkeensä. Kahden minuutin nopea käynti vei minut pienelle puusillalle, joka johti joen yli. Astuin sen poikki, ja nyt metsän harventuessa näin edessäni ensin kauniin ja laajan niityn ja sen tuolla puolella penkereen. Penkereellä, kolmelta sivulta tiheiden puistikkojen ympäröimänä, kohosi harmaa rakennus, jonka kulmatornit, jyrkkä suippokatto ja pyöreät ulokkeet olivat Frans I:n aikana suosittua tyyliä.

Se oli jokseenkin iso, mutta sillä oli synkkä leima. Tuuhea punakatajainen pensasaita näkyi suojelevan kävelypaikkaa tai keilarataa ja peitti itäisen siivekkeen pohjakerran; päärakennuksen julkipuolen edustalla oli jäykkä ruusutarha metsittyneessäkin tilassaan säännöllinen muodoltaan. Läntisessä siipirakennuksessa, jonka matalampi katto ulottui melkein pensaisiin saakka, oli varmaankin talli ja vilja-aitta.

Seisoin siinä vain hetkisen, mutta panin merkille kaikki, mistä tie johti päärakennukseen ja mitä ikkunoita voisi käyttää hyökkäystä tehdessä; sitten käännyin pois ja kiirehdin takaisin. Onneksi en kohdannut ketään linnan ja kylän välillä ja astuin majataloon mitä viattomimman näköisenä.

Niin lyhyen tovin kuin olinkin ollut poissa, olivat olosuhteet sill'aikaa kuitenkin muuttuneet. Ovella seisoi kolme muukalaista — muhkeita, hyvin aseistettuja miehiä, joiden sävyssä, kun he juttelivat ja laskivat leikkiä, karskius omituisesti yhtyi sievistelyyn. Puolikymmentä kuormahevosta oli sidottu kaidepölkkyyn talon edustalle, ja isännän käytös, joka oli ennen ollut vain karmea ja ärtyinen, oli tullut levottomaksi, melkeinpä pelokkaaksi. Eräs vieraista, sen huomasin pian, möi hänelle viiniä; toiset olivat matkustavaisia kauppiaita, jotka ratsastivat edellisen seurassa, paremmin ollakseen turvallisia. Kaikki olivat varakkaita miehiä. Tarbesin kunnon porvareita, eikä viipynyt kauan, ennenkuin arvasin, että isäntäni pelkäili jotakin sopimatonta sanottavan heidän kuultensa ja etenkin minun voivan viitata edellisen yön tapahtumiin, joten hän seisoi kuin hehkuvilla hiilillä sen aikaa kuin he olivat saapuvilla.

Alussa tämä ei herättänyt mielessäni mitään mietteitä. Mutta kun kaikki istuuduimme illallispöytään, liittyi joukkoomme vielä yksi henkilö. Ovi aukeni, ja se mies, jonka olin yöllä nähnyt madame de Cocheforêtin seurassa, astui sisään ja asettui tulen ääreen. Pidin ihan varmana, että hän oli linnan palvelijoita, ja silmänräpäyksessä antoi hänen läsnäolonsa minulle nyt aiheen käytännöllisimpään suunnitelmaan, mitä tähän asti olin voinut keksiä linnaan pääsemiseksi. Korvani ihan kuumenivat sitä ajatellessani — se tuntui minusta peräti toivehikkaalta, mutta silti ylen epävarmalta — ja pikaisesti, antamatta itselleni liiaksi mietinnän aikaa, aloin toteuttaa suunnitelmaani.

Käskin tuoda kaksi tai kolme pulloa parempaa viiniä, tekeydyin iloisen näköiseksi ja annoin niiden kiertää ympäri pöydän. Kun olimme juoneet muutaman lasillisen, aloin rupatella, heittäysin politiikkaan ja asetuin puolustamaan Languedoc-puoluetta ja tyytymättömiä niin häikäilemättömästi, että majatalon isäntä joutui ihan suunniltaan varomattomuudestani. Kauppiaat kuuluivat siihen luokkaan, jonka keskuudessa kardinaali aina oli enimmin suosiossa; he näyttivät ensin hämmästyneiltä ja sitten raivostuneilta. Mutta silti en antanut vaientaa itseäni; viittaukset ja uhkaavat katseet eivät minuun vähääkään tehonneet. Minä kävin yhä rohkeapuheisemmaksi, mitä useampia lasillisia join Rochellen puolustajien kunniaksi; vieläpä vannoin, ettei se aika ollut kaukana, jolloin he taas nostaisivat päänsä ja viimein, kun isäntä ja hänen vaimonsa touhusivat lampun sytyttämisessä, lähetin pullon kiertämään ja kehoitin kaikkia juomaan maljan.

»Ensimmäisen esitän itse», rähisin heille. »Oikein hienon maljan, joka soveltuu aatelismiehelle ja eteläranskalaiselle. Alas kardinaali ja eläkööt kaikki, jotka häntä vihaavat!»

»Mon Dieu!» huudahti vieraista muuan ja hypähti vimmoissaan pystyyn tuoliltaan. »Tätä en voi sietää! Mikä kavaltajien pesäpaikka teidän talonne onkaan», jatkoi hän kiukustuneena kääntyen isäntään päin, »kun suvaitsette tuollaista?»

»Joutavia!» vastasin ja istuin rauhallisena paikallani. »Mitä tämä merkitsee? Ettekö pidä maljastani, hyvä mies?»

»En — enkä teistäkään!» vastasi hän kiivaasti. »Kuka lienettekään!»

»Siinä tapauksessa esitän toisen maljan», vastasin nikotellen. »Se kenties miellyttää teitä enemmän. Eläköön Orléansin herttua, ja tulkoon hänestä pian kuningas!»

III luku

»Linna metsässä»

Nämä julkeat sanat hillitsivät noiden kolmen miehen vimman. Hetkisen he tuijottivat minuun kuin olisivat nähneet aaveen. Sitten viinikauppias löi nyrkkinsä pöytään.

»Tämä riittää», sanoi hän vilkaisten tovereihinsa. »Tässä ei voi olla epäilystäkään, minun nähdäkseni. Näin häpeällisestä kavalluksesta en ole eläissäni kuullut hiiskahdustakaan. Onnittelen rohkeuttanne, herraseni. Mitä teihin tulee», jatkoi hän uhkaavana, kääntyen isännän puoleen, »niin tiedän nyt, millaisia vieraita te otatte vastaan.»

Minulla ei ollut aavistustakaan, että viinini houkuttelisi sellaisia ääniä pilleistä.

Mutta jos hän oli ihmeissään, joutui majatalon isäntä puolestaan raivoihinsa, kun kuuli noin ankaran nuhteen kohdistuvan itseensä, ja hän kun ei koskaan tuhlannut sanoja, purki hän suuttumustaan juuri sillä tavalla kuin olin toivonut ja pani silmänräpäyksessä toimeen hirveimmän metelin, mitä voi ajatella. Mölyten kuin härkä hän tarttui pöytään ja keikautti sen päälleni. Vaimo onneksi pelasti lampun ja pakeni sitä pidellen loukkoon, mistä hän ja linnasta tullut mies äänettöminä katselivat tappelun kulkua; mutta tinasarkkoja ja lautasia kieri lattialle, pöydän likistäessä minut tuolini sirpaleiden sekaan. Kun nyt olin hänen vallassaan — sillä alussa en tehnyt mitään vastarintaa — alkoi isäntä hosua minua ensimmäisellä esineellä, minkä käsiinsä sai, ja yrittäessäni puolustautua kirposi hänen kieleltään joka iskulla haukkumasanoja sellaisia kuin »kulkuri» ja »petollinen roisto.» Riemastuneina asian käänteestä hyppelivät nuo kolme kauppiasta nauraen ympärillämme, vuoroin kehoittaen häntä yhä tuimemmaksi, vuoroin huudellen pilkallisesti minulle: »Siinä saatte Orléansin herttuan puolesta!» ja: »Mitäs nyt sanot, kavaltaja?»

Sitten kun tätä oli mielestäni kestänyt kyllin kauan — oikeammin sanoen, kun en enää kyennyt kestämään isännän selkäsaunaa — lennätin hänet loitommaksi ja nousin jaloilleni; mutta vaikka veri virtasi kasvoistani, en kuitenkaan vielä vetänyt miekkaani esille. Sensijaan sieppasin ulottuviltani tuolinjalan käteeni ja tilaisuuden sattuessa annoin isännälle nasevan iskun korvan alle, niin että hän tuupertui oman pöytänsä sirpaleiden päälle.

»Kas niin», huusin heilauttaen uutta asettani, »tulkaapas nyt! Yrittäkääs iskeä yhdenkään kerran, senkin nurkkasaksat, viheliäiset reppurit! En välitä mädäntyneen viikunan vertaa teistä ja teidän kaljupäisestä kardinaalistanne!»

Punakka viinikauppias vetäisi heti miekkansa esille.

»Sinä humalainen narri», sanoi hän halveksivasti, »heitä pois se karttu, tai lävistän sinut kuin leivosen vartaaseen!!»

»Leivonen voit olla itse!» huusin minä ja hoipertelin kuin juovuksissa.
»Ja kukonpoikanen myöskin! Hiiskuhan vielä sanakaan, niin minä…»

Hän teki pari kiivasta hyökkäystä minua vastaan, mutta vilahduksessa lensi hänen miekkansa toiseen päähän huonetta.

»Voilà!» huikkasin huojuen eteenpäin, ikäänkuin voitto olisi johtunut enemmän onnesta kuin taidosta. »Ja nyt seuraava mies! Käykää päälle, käykää päälle, te raukkamaiset veijarit!» Juopuneen hurjamielisenä heitin aseeni heihin, kietaisin käsivarteni lähimmän vyötäisille ja aloin rynnistellä hänen kanssaan.

Silmänräpäyksessä he kaikki kolme heittäytyivät kimppuuni ja kantoivat minut kirousten tulvatessa ovelle. Viinikauppias huusi läähättäen emäntää avaamaan oven, ja seuraavassa hetkessä sinkosin siitä ulos hyvän matkaa tielle, ainoastaan puukoniskua olin käsikähmässä pelännyt, mutta siihen vaaraan minun täytyi antautua, ja miehet olivat rehellisiä ja suopeita, kun luulivat minun olevan päissäni. Siinä makasin nyt selälläni loassa, korvissani humisi, ja minä kuulin seivästi, kuinka he jyryten ja koluten telkesivät oven minulta.

Nousin pystyyn, menin ovelle, kolkutin sitä raivoissani, näytelläkseni osani loppuun, ja huusin heitä laskemaan minut sisälle. Mutta nuo kolme matkustavaista vain nauroivat minulle; isäntä tuli ikkunaan verisin kasvoin, heristeli minulle nyrkkiään ja sätti minua kirotuksi rauhanrikkojaksi.

Kun en päässyt sisälle, menin vähän matkan päässä talosta tapaamalleni pölkylle istumaan, odottaakseni seurauksia. Revityin vaattein ja vertavuotavin kasvoin, hatutta päin ja yltympäri loassa, olin melkein yhtä huonossa kunnossa kuin vastustajanikin. Päällepäätteeksi satoi, ja vettä noruvat oksat huojuivat pääni päällä. Tuuli kylmästi; minua alkoi palella, ja tilani tuntui surkealta. Jollei suunnitelmani onnistuisi, olin suotta menettänyt yösijani ja tehnyt mahdottomaksi kaiken eteenpäin pääsemisen. Se oli ratkaiseva hetki.

Mutta viimein tapahtui se, mitä olin odottanut. Ovi avautui longalleen, ja joku astui ulos hyvin hiljaa; sitten suljettiin ovi kiireesti hänen perässään. Hän seisoi hetkisen odotellen kynnyksellä ja tähysteli hämärään kuin valmistautuen torjumaan hyökkäystä. Mutta kun hän näki, ettei kukaan aikonut hänelle mitään pahaa ja että kaikki oli hiljaista, lähti hän tietä pitkin linnalle päin. Annoin pari minuuttia kulua ja sitten seurasin häntä.

Minun ei ollut ollenkaan vaikea löytää polkua kylätien päästä, mutta metsään tullessani oli siellä niin pilkkosen pimeä, että pian häivyin tolalta, kompastelin puunjuuriin, revin vaatteeni orjantappurapensaisiin ja raivosin pariinkymmeneen kertaan, ennen kuin taas pääsin ladulle. Viimein kuitenkin pääsin sillalle ja näin valoa tuikkivan edessäni. Helppo oli suunnata kulkunsa niityn ja penkereen yli, mutta kun tulin portille ja kolkutin, olin niin väsynyt ja näännyksissäni, että tuuperruin kumoon maahan, tarvitsematta ollenkaan näytellä mitään osaa tai tekeytyä huonompaan kuntoon kuin olin.

Ei kukaan vastannut pitkään aikaan. Pimeässä talossa, joka kohosi edessäni, vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kuulin sydämeni pamppailun, kuulin sammakkojen kurnutuksen läheisestä lammikosta, mutta en mitään muuta ääntä. Hurjana kärsimättömyydestä nousin uudelleen, kolkutin, potkin saappaan koroilla raudoitettuun oveen ja huusin epätoivoisesti:

»A moi! A moi!» Kuulin oven etäällä avautuvan askeleita, kuin olisi lähestynyt useampiakin henkilöitä. Korotin ääneni ja huusin uudestaan:

»A moi!»

»Ken siellä?» kuului ääni.

»Aatelismies — avun tarpeessa», vastasin surkeasti ja haparoin kädelläni ovea. »Jumalan nimessä avatkaa ja laskekaa minut sisälle. Olen haavoittunut ja viluun kuoIemaisillani.»

»Mikä toi teidät tänne?» kysyi ääni terävästi. Karskista soinnusta huolimatta se tuntui naisen ääneltä.

»Taivas tietäköön!» vastasin valittaen. »Minä sitä en voi sanoa.
Majatalossa pideltiin minua pahoin ja heitettiin sitten ulos tielle.
Ryömin sieltä pois ja olen sitten harhaillut tuntikausia metsässä.
Viimein näin täältä valoa.»

Nyt kuulin mutinaa oven takaa, jota vasten painoin korvani. Loppuna oli, että teljet nostettiin pois. Ovi avattiin puolittain, ja kirkasta valoa tulvi ulos häikäisemään silmäni. Koetin varjostaa silmiäni kädelläni ja niin tehdessäni olin kuulevinani surkuttelevan huudahduksen. Mutta kun tähystin käteni varjosta, näin ainoastaan yhden henkilön, miehen, joka piteli kynttilää, ja hän oli niin kummallisen ja hirveän näköinen, että kovista kokemuksista menehdyksissäni kauhistuin ja hätkähdin taaksepäin.

Hän oli pitkä ja hyvin laiha mies, köyhästi puettu lyhyeen, hänelle pieneksi käyneeseen nuttuun ja paikattuihin housuihin. Syystä tai toisesta hän ei kyennyt taivuttamaan niskaansa, ja sentähden hän piti päätänsä oudon jäykässä asennossa.

Ja tämä pää — milloinkaan eivät ole elävän ihmisen kasvot enemmän muistuttaneet kuolleen pääkalloa. Hänen otsansa oli sileä ja keltainen, poskiluut pistivät esiin piukan nahan alta, ja koko alaosa kasvoja oli kuin rusentunut; suupielet olivat luhistuksissa sisäänpäin, posket kuopalla, huulet ja leuka ohuet ja lihattomat. Hänellä näytti olevan vain yksi ilme: jäykkä irvistys.

Siinä seistessäni tätä kamalaa olentoa katsellen hän teki nopean liikkeen sulkeakseen oven, vielä leveämmin irvistäen. Minulla oli sen verran malttia, että pistin jalkani väliin, ja ennen kuin hän ehti suuttua tästä tekosesta, huusi ääni taampaa:

»Etkö häpeä, Clon! Väisty… väisty syrjään kuuletko! Pelkään, monsieur, että olette haavoittunut?»

Nämä sanat olivat tervetuliaistoivotuksenani tähän taloon ja lausuttuina tällä hetkellä ja näin tukalissa olosuhteissa, tekivät minuun pysyväisen vaikutuksen. Ympäri suojan kulki parveke, ja tämä, huoneen korkeus ja tumma verhotyö näyttivät yhdessä nielevän kaiken valon. Minä seisoin (siltä tuntui minusta) valtaisen luolan suulla; kaljupää portinvartija näytti kummitukselta. Ainoastaan ääni, joka tervehti minua, haihdutti tämän erheen. Käännyin sille taholle, mistä se tuli, varjostin silmiäni kädelläni ja näin naisolennon, joka seisoi ovella parvekkeen alla. Hänen vieressään seisoi toinen olento, nähdäkseni se palvelija, jonka olin nähnyt majatalossa.

Kumarsin äänettömänä. Hampaani kalisivat. Olin menehtymäisilläni tainnoksiin — se ei ollut mitään teeskentelyä — ja tunsin tuon naisen äänen kuullessani jonkinlaista pelästystä, jota oli vaikea selittää.

»Muuan palvelijamme on kertonut teistä», jatkoi hän puhettaan pimeässä. »Olen pahoillani, että teille on sellaista tapahtunut täällä, mutta olette epäilemättä ollut varomaton.»

»Alistun kaikkeen moitteeseen, madame», vastasin nöyrästi. »Pyydän vain kattoa pääni päälle yöksi.»

»Se aika ei ole vielä tullut, että me emme voisi antaa ystävillemme sitä!» vastasi hän ylvään kohteliaasti. »Kun se tapahtuu, monsieur, olemme itse ilman kotia.»;

Minua värisytti, ja nyt katsoin minne muuanne hyvänsä kuin häneen, sillä totta puhuen en ollut tarpeeksi ajatellut tätä kohtausta sinne tullessani tai kuvitellut sen yksityiskohtia, ja kun itse esiinnyin näyttelijänä siinä, tunsin kehnon osani painavan minut maahan. Tehtäväni oli alunpitäen ollut minulle vastenmielinen, mutta minulla ei silloin ollut muuta valintaa, eikä sitä ollut minulla nytkään. Se valepuku, missä tulin sinne, uupunut tilani ja haavani olivat onneksi riittävänä naamiona; muutoin olisin heti herättänyt epäluuloa. Sillä siitä olen ihan varma, että jos milloinkaan on urhoollinen mies ollut nolo naamaltaan tai jos milloinkaan on Gilde Berault menettänyt hillintänsä, niin se tapahtui siellä ja silloin — madame de Cocheforêtin kynnyksellä, hänen tervehdyksensä vielä kaikuessa korvissani.

Mutta yksi minua kyllä epäili. Portinvartija Clon piti yhä itsepintaisesti ovea longallaan ja tuijotti minuun vihaisin irvistyksin, kunnes hänen valtiattarensa jotensakin terävästi käski hänen hellittää lukon ja ohjata minut huoneeseeni.

»Ja sinä, Louis», jatkoi hän, kääntyen vieressään seisovan mieheen, »mene sinä pitämään huolta, että tämä herra saa hiukankin mukavuutta. Olen pahoillani», lisäsi hän minuun päin kääntyen, — ääni oli yhtä leppoisa kuin äskenkin, ja samalla olin näkevinäni hänen painavan alas päänsä pimeässä, »että nykyiset olosuhteemme eivät salli meidän ottaa teitä vastaan arvokkaammalla tavalla, hyvä herra. Mutta ajan levottomuus… niin, suonette anteeksi sen, mitä puuttuu. Minulla on kunnia toivottaa teille hyvää yötä.»

»Hyvää yötä, madame», sopersin vapisten. En ollut kyennyt erottamaan hänen kasvojaan pimeässä oviaukossa, mutta hänen äänensä, hänen tervehdyksensä, hänen läsnäolonsa vei minulta kaikki voimat. Minä olin tyrmistynyt ja hämilläni, minulla ei olisi ollut sen vertaa tarmoa, että olisin voinut potkaista koiraa. Seurasin molempia palvelijoita eteissuojamasta, panematta merkille, minne menimme; vasta kun valkoiseksi kalkitussa käytävässä seisahduimme erään oven eteen ja jouduin siihen käsitykseen, että saattajani eivät olleet oikein yksimielisiä, aloin tehdä havaintoja.

Huomasin nyt, että toinen heistä, Louis, tahtoi sijoittaa minut siihen huoneeseen, jonka ovella seisoimme. Mutta portinvartija, jolla oli avaimet, ei sitä tahtonut. Hän ei hiiskunut sanaakaan, eikä puhunut toinenkaan, ja se antoi heidän kiistalleen kummallisen ja kammottavan leiman, mutta edellinen nyökkäili yhtä mittaa käytävän perimmäiseen päähän päin, ja viimein hän pääsi tahtonsa perille. Louis kohautti olkapäitään ja astui eteenpäin, luoden minuun syrjäsilmäyksen, ja ymmärtämättä, mistä he olivat erimielisiä, seurasin heitä äänettömänä.

Tulimme käytävän päähän, ja siihen seisahtui hetkiseksi kummitus, jolla oli avaimet, ja irvisteli minulle. Sitten hän kääntyi kapeaan käytävään vasemmalle ja edettyään muutaman askeleen pysähtyi pienen jykevän oven eteen. Hänen avaimensa kitisi lukossa, mutta hän kiersi voimakkaasti ja työnsi oven rajusti auki.

Minä astuin sisään ja näin edessäni kehnon, kylmän huoneen, jonka ikkunoissa oli ristikot. Lattia oli jokseenkin puhdas, mutta mitään huonekaluja ei ollut. Kun lyhdyn keltainen valo sattui savetuille seinille, näytti huone vankikopilta. Käännyin molempiin miehiin päin.

»Tämä ei ole erittäin hauska huone», sanoin. »Ja tämä tuntuu myös kostealta. Eikö teillä ole muuta?»

Louis katseli seuralaistaan epäröiden. Mutta portinvartija pudisti itsepintaisesti päätänsä.

»Miksei hän sano mitään?» kysyin kärsimättömästi.

»Hän on mykkä», vastasi Louis.

»Mykkä!» huudahdin minä. »Mutta hän kuulee.»

»Korvat hänellä on», vastasi palvelija kuivasti. »Mutta hänellä ei ole kieltä, monsieur.»

Minua värisytti.

»Kuinka on hän sen menettänyt?» kysyin.

»La Rochellessa. Hän oli vakoojana, ja kuninkaan miehet ottivat hänet kiinni samana päivänä, kun linnotus antautui. Ne säästivät hänen henkensä, mutta leikkasivat häneltä kielen.»

»Haa!» äännähdin minä. Olisin tahtonut sanoa enemmän, osoittautuakseni luonnolliseksi ja huolettomaksi. Mutta portinvartijan silmät polttivat minua tulena, ja oma kieleni takertui kitalakeen. Hän avasi suunsa ja osoitti kurkkuaan kamalalla liikkeellä, ja poispäin kääntyen pudistin päätäni. »Voisitteko antaa minulle vähän makuuvaatteita?» jupisin nopeasti, jotakin sanoakseni.

»Luonnollisesti, monsieur», vastasi Louis. »Niitä menen heti hakemaan.»
Hän lähti luultavasti arvellen Clonin jäävän luokseni.

Mutta seistyään tovin tuijottamassa meni portinvartijakin tiehensä, vieden lyhdyn mukanaan, ja siinä nyt seisoin keskellä kosteaa, pimeää huonetta ja mietin asemaani. Oli selvää, että Clon epäili minua. Siitä oli todistuksena tämä vankilamainen huone ristikkoikkunoineen, rakennuksen takaosassa ja siinä siipirakennuksessa, joka oli etäimpänä tallista. Hän oli ilmeisesti vaarallinen veitikka, jota täytyi varoa. Olin juuri alkanut kummastella kuinka madame saattoi pitää talossaan sellaista kummitusta, kun kuulin hänen tulevan takaisin. Hän astui sisään, näyttäen valoa Louisille, joka kantoi patjaa ja kahta peittoa.

Mykällä oli paitsi lyhtyä vesimaljakko ja riepu kädessään. Hän laski ne maahan ja kävi sitten ulkoa hakemassa tuolin. Senjälkeen hän ripusti lyhdyn naulaan, otti vesimaljakon ja rievun ja pyysi minua istuutumaan.

Minulle oli kiusallista antaa hänen koskea itseeni, mutta hän ei hellittänyt, seisoi vain ylitseni kumartuneena ja viittoi ja irvisteli ynseän itsepintaisesti. Mieluummin kuin rupesin rettelöön pikku seikasta, istuuduin vihdoin ja annoin hänen menetellä tahtonsa mukaan. Hän pesi pääni huolellisesti ja teki tehtävänsä todella hyvin; mutta minä käsitin hänen ajatuksensa. Hänen ainoana halunaan oli saada tietää, oliko haava todellinen vai ainoastaan teeskennelty. Ja nyt aloin yhä enemmän pelätä häntä; ennen kuin hän lähti huoneesta, uskalsin tuskin kohottaa katsettani lattiasta, ettei hän olisi lukenut liikoja silmistäni.

Vielä yksinkin jäätyäni tunsin itseni alakuloiseksi, sillä tämä oli ikävä juttu ja huonosti alkanut. Nyt olin kylläkin linnassa, mutta minua ahdistivat madamen vilpitön ääni ja mykän miehen silmät, joissa kuvastui pelkkää uhkausta ja epäluuloa. Kun sitten nousin ja koettelin ovea, huomasin sen olevan lukossa. Huoneessa oli kostea ja ummehtunut ilma kuin kellarissa. En voinut nähdä läpi rautaristikkoisen ikkunan, mutta kuulin oksien aavemaisesti rapisevan sitä vasten ja arvasin, että se oli sillä puolella, missä puut kasvoivat ihan seinustalla, ja että aurinko ei päivälläkään päässyt sinne tunkeutumaan.

Nukahdin vihdoin, väsynyt ja menehdyksissäni kun olin. Herätessäni täytti huoneen harmaa päivänkoi, ovi oli auki ja Louis odotti häpeilevin kasvoin vuoteeni vieressä, kädessään pikarillinen viiniä, vähän leipää ja hedelmiä tarjottimella.

»Tahtooko monsieur olla hyvä ja nousta?» kysyi hän. »Kello on kahdeksan.»

»Mielelläni», vastasin jurosti, »koska ovi on nyt avattu.»

Hän punastui, »Se tapahtui epähuomiossa», änkytti hän. »Clon on tottunut sulkemaan kaikki ovet, ja hän teki sen mietteissään, unohtaen ketään olevan…»

»Sisäpuolella», huomautin kuivasti.

»Aivan.»

»Vai niin? Mutta luullakseni ei tämä hajamielisyys olisi madame de
Cocheforêtin mieleen, jos hän kuulisi siitä puhuttavan?»

»Jos monsieur olisi hyvä eikä…»

»… mainitsisi sitä, ystäväiseni?» vastasin ja katsoin häneen merkitsevästi, noustessani makuulta. »En. Mutta niin ei saa toistamiseen sattua.»

Huomasin, ettei tämä mies ollut Clonin kaltainen. Hänellä oli aatelispalvelijan vaisto, ja kun hän ei ollut enää pimeän ja pelon vallassa, häpesi hän käytöstään. Auttaessaan pukuni järjestämisessä hän katseli huonetta tyytymättömästi ja sanoi, että parhaista huoneista oli huonekalut lähetetty pois.

»Herra de Cocheforêt on ulkomailla, luullakseni?» sanoin hänen pukiessaan ylleni.

»Ja sinne hän kai jääkin», vastasi mies huolettomasti ja olkapäitään kohauttaen. »Monsieur on epäilemättä kuullut, että hänellä on huolia. Sillaikaa on talo synkkänä, ja monsieurin täytyy suoda paljon anteeksi, jos viipyy täällä. Madame elää sulkeutuneena, tiet ovat huonossa kunnossa, ja vieraita käy harvoin.»

»Kun leijona sairasti, hylkäsivät shakaalit hänet.»