Mustapukuinen mies

MUSTAPUKUINEN MIES

Historiallinen romaani

Kirj.

STANLEY J. WEYMAN

Englanninkielestä ("The Man in Black") suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1914.

SISÄLLYS:

I. Fécampin markkinat.
II. Solomon Notredame.
III. Mies ja vaimo.
IV. Kaksiovinen talo.
V. Ylempi holviovi.
Vi. Kiinnytysjauhe.
Vii. Klytemnestra.
VIII. Kainin merkki.
IX. Oikeuden edessä.
X. Kaksi todistajaa.

I.

Fécampin markkinat.

"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, — ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin [Ranskan varhaisimman ritariajan kansallissankari. Suom.] veri, ja esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni —"

Oli Pyhäinmiestenpäivän aatto, ja Fécampissa pidettiin syyskauden kuuluisia hevosmarkkinoita — Fécampissa Normandian rannikolla, kallioiden saartamassa pikkukaupungissa, jonka v. 1593 Boisrosé oli vertaa hakevalla uhkatempulla siepannut "suurelle kuninkaalle" [Henrik IV:lle. Suom.]. Tämä olkoon mainittuna vain sivumennen, ja jotta ansiollinen teko ei unohtuisi. Sillä nyt esittämiemme markkinain aikana, lokakuun viimeisenä päivänä 1637, oli urhea kapteeni Boisrosé, josta Sully teki uskaliaisuutensa palkkioksi tykistöviraston kenraaliluutnantin, jo aikaa lakannut uljastelusta; "suuri kuningas" oli maannut haudassaan hyvinkin parikymmentä vuotta; ja vaikka Sully — herttua, valtakunnanherra ja marski — vielä eli kuivakiskoisena vanhuksena Villebon-linnassaan Chartresin lähellä, katsoi koko Ranska toisaanne, kardinaalin rautakouran alla kyyristellen.

Isoiset ärisivät, pureskellen punaisen kauhtanan palletta. Mutta että alhaiset ja "Jacques Bonhomme" — kauppias ja liikemies — menestyivät hänen hallittavinaan, siitä oli Fécamp tänä päivänä niin hyvä todiste kuin saattoi toivoakin. Vanhat porvaritkaan, jotka muistivat Kaarle IX:n ja ensimäiset lasiruudut, mitä Fécampissa oli nähty tuomiokirkon ulkopuolella, eivät kyenneet sanomaan, milloin hevoset olisivat olleet paremmassa hinnassa tai kaupunki enemmän täynnä väkeä. Kaiken päivää ja melkein yötäkin kuului ahtailla kaduilla kavioiden kopse ja kaupanteon sorina, samalla kun ruokakaupustelijain huudot ja humalaisten sadatukset muiden käreiden äänten mukana nousivat taivasta kohti kuin ahjon sauhu. Ostamaan tulleiden tyyssijoina Kultavaunut ja Pyhä viikuna kuhisivat tulvillaan vieraita, — maakunnan aateliston ja Rouenin teikareita, sotaväen tavaranhankkijoita Reinin varrelta ja etelän kauppiaita. Kaunis naikkonen ja Vihreä mies taasen olivat alempana valtakadun varrella sijaitsevia majataloja, tarjoten ruokaa ja rehua niille, jotka olivat tulleet myymään; niissä leviteltiin pihat jalkaa paksulti peittoon oljilla ja sanottiin kaikille yhteisesti: "Voilà, monsieur!" veloittaen kutakin täydellä vuoteen maksulla.

Katujen ulkopuolella oli samanlaista. Rivittäin ratsuja ja pony-hepoja, parvittain hevosrenkejä ja hoilottajia, kärkkyjiä ja taskuvarkaita oli leiriytynyt jokaiselle tasaisen maan tilkulle, ja jyrkemmillä rinteillä ja mäen kupeilla vilisi silmäänpistävämpiä ryhmiä, joskin vähemmän merkitseviä. Sinne nimittäin olivat sijoittuneet puuhiinsa hitiänkävijät ja köydenhyppijät, maurintanssijat ja sauvahevoset — sanalla sanoen epälukuinen joukko puoskareita, silmänkääntäjiä, köyhiä opiskelevaisia ja pahvijättiläisiä, jotka olivat tulleet koolle hauskuttamaan ällisteleviä normandialaisia, kaikilla virallisena kaitsijanansa ritari du Guet, jonka käskyvallan tunnusmerkkeinä kohosi soveliailla kohdilla koko markkinarahvaan näkyviin kaksi hirsipuuta, nariseva ruumis kumpaisessakin. Rähisijäin ja vähäisempien rikkojain varalla oli kaakinpuu ja raippapaalu maanpuoleisen portin luona, ja tuon tuostakin, kun joku terhakka kulkuri tai pulska naikkonen laahattiin rangaistavaksi, ne vetovoimallaan voittivat kaikki ammattiesitykset.

Näistä näytti muuan yhtä hyvällä menestyksellä kuin yksikään muu vetävän puoleensa ja pitävän vireillä liikuskelevan yleisön mielenkiintoa. Kolmihenkinen ryhmä — mies, poika ja apina — oli valinnut näyttämökseen tilkun jyrkkää mäenkylkeä tien varresta. Korkealle ahteeseen he olivat nuijanneet rautavaarnan ja siitä pingoittaneet köyden puunlatvaan valtatien taakse, siten saaden vähällä vaivalla muodostetuksi nuorallatanssijan välineen. Kaiken päivää, vaihtelevan tungoksen virratessa edes takaisin alitse, nähtiin apinan ja pojan huojuvan ja kääntyilevän ja tepastelevan tuolla huimaavassa korkeudessa. Sillävälin mies, haaveellisena asunaan ylettömän iso rautalakki sekä panssariselkämys ja rintahaarniska, jotka huonosti soveltuivat tahraiseen tulipunaiseen ihokkaaseen ja silkkisiin polvihousuihin, seisoi pärryttämässä rumpua puun juurella tai astui tämän tästä kokoamaan kauhtanaansa lantteja, kananmunia ja namusia, joilla näytöstä palkittiin.

Hän oli laiha, keskimittainen mies; silmät vilkuivat kieroon, ja suupielissä oli viekas piirre. Apulaisetta hän olisi saattanut ansaita toimeentulonsa taskujen kopeloimisella. Mutta hän älysi teettää muilla, mitä ei kyennyt itse tekemään, ja onnekseen oli hänellä seurassaan sellaista, mikä miellytti kaikkia tulijoita: kun maalaiset suurin silmin tähystelivät apinan eriskummallista ulkomuotoa ja kamalia irvistyksiä, koskivat pojan kalvaat posket ja huohottavat huulet heidän emäntiensä sydämiin, saaden heltiämään monia leivoksia ja muita lämpimäisiä. Mutta väkijoukossa on silti vaihtelu vallitsevana piirteenä, ja houkutukset kilpailivat vilkkaasti keskenään. Tuolla näytettiin lentävää lohikäärmettä, täällä tanssivaa karhua; erityisessä suojassa esitti Arimathean Josefista ja pyhästä viikunapuusta sepitettyä raamatullista kappaletta seurue, jota kuningas oli suvainnut katsella Parisissa; ja kaikkien tällaisten näytösten lisäksi liehui liikkeellä liuta puoskareita, taikureita ja onnenlehtien kauppaajia, jotka rummunpärrytyksen ja torventoitotuksen huumaavassa pauhussa julistelivat taitojaan mitä voimakkaimmin keuhkoin. Niinpä ei ollutkaan odotettavissa, että poika ja apina olisivat kyenneet aina pysyttelemään ensimäisellä sijalla. Tuntia ennen päivänlaskua alkoi kauha palata tyhjillään. Väki harveni. Näyttelijäin vajasta jyrisevät naurunremahdukset vetivät viipyjiä edemmäksi. Kolmikon menestyskausi näytti olevan lopussa, joten heidän olisi luullut aineellista hyötyä harrastaessaankin jo kannattavan panna kompeensa kokoon ja lähteä makuulle.

Mutta mestari Viekassilmä tiesi paremmin. Ennen kuin yleisön suosio kokonaan kuoleutui, hän otti esille saranatuolin. Sen asetti hän puun juurelle juhlallisin elein, jotka jo itsessään riittivät pidättämään epäröitsijöitä, ja levitti sille verhoksi punaisen vaatteen. Tämän tehtyään hän laski käsivartensa rinnalle ristiin, katsahti hyvin ankarasti kahdelle suunnalle yhtaikaa, kohotti kätensä, vilkaisematta ylöspäin, ja huusi: "Tenez! Hänen ylhäisyytensä läänitysherra de Bault suvaitsee laskeutua maahan."

Pikku kourallinen ällistelijöitä nauroi, ja nauru lisäsi heidän lukuaan. Mutta poika, jolle sanat oli osoitettu, ei liikahtanutkaan. Hän istui joutilaana köydellä, heiluen edes takaisin, ja katseli suoraan eteensä kasvot jäykkinä ja kapinallinen ilme silmissään. Hän näytti noin kahdentoista vanhalta. Hän oli notkearaajainen ja ruskeaksi päivettynyt; tuuhea tukka oli musta, mutta silmät siniset, kumma kyllä. Apina istui kiinni hänessä, ja isännän äänen kuullessaan se ihan inhimillisesti kääntyi kumppaniinsa, ikäänkuin sanoakseen: "Sinun on parempi mennä."

Kuitenkaan ei tämä hievahtanut. "Tenez!" huusi mestari Viekassilmä jälleen ja terävämmin. "Hänen ylhäisyytensä de Bault suvaitsee laskeutua maahan ja kertoa elämäntarinansa. Ecoutez! Ecoutez, mesdames et messieurs! Teidän kannattaa kuulla se."

Tällä kertaa poika itsepintaisena ja silmäkulmiaan rypistäen katsoi alas orreltaan. Hän näytti mittaavan välimatkaa ja harkitsevan, säästäisikö istumasijan korkeus hänet ruoskalta. Nähtävästi hän johtui kielteiseen tulokseen, sillä kun mies huusi: "Vitement! Vitement!" ja loi karmean silmäyksen ylöspäin, alkoi hän laskeutua hitaasti, ilmaisten ynseätä vastahakoisuutta kaikissa liikkeissään.

Maahan päästyään hän astui kuulijakunnan läpi, jota jo oli runsaasti parikymmentä henkeä, ja kapusi raskaasti tuolille, siinä katsellen ympärilleen synkän häpeilevänä, mikä oli kummastuttavaa julkisessa esiintyjässä, joka oli kaiken päivää näytellyt taitoaan yleisön huvikkeeksi. Naiset silmäilivät häntä surkutellen, nopeina keksimään hänen poskiensa kuopallisuuden ja kaulassa arpeutuneen ison juomun sekä ihailemaan hänen raajojensa virheettömyyttä ja päänsä kevyttä asentoa. Miehet vain töllistelivät; tupakoiminen ei ollut vielä tullut tavaksi Fécampissa, joten he pureksivat makeisia ja tuijottivat vuorotellen.

"Oyez! Oyez! Oyez!" hoilasi rummuttava mies. "Kuulkaa läänitysherra de Baultin merkillistä, surullista ja todellista elämäntarinaa, hänen seistessään edessänne! Oyez!"

Poika katsahti ympärilleen, mutta pelastuksen mahdollisuutta ei ollut. Niinpä hän ynseästi ja laulavaan tapaan — vaikka tähän alituiseen tunkeusi jotakin arvokkuuden sävyä, jotakin kummallista mahtavuuden ja käskyvallan kaikua, joka antoi esitykselle outoa viehätystä ja oli sen luonteenomaisena piirteenä — alotti tämän luvun alkusanoilla:

"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra en muista missä kreivikunnassa, — ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison, rotuni viimeisenä, ja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa! Minut varastivat mustalaiset viisivuotiaana ja veivät mukanaan isäni taloudenhoitajan myymänä, niinkuin Josefin möivät hänen veljensä, ja minä vetoan — vetoan — kaikkiin hyviin Ranskan alamaisiin, että he — että he auttaisivat minua —"

"Oikeuksiini", tokaisi Viekassilmä julmasti muljauttaen.

"Oikeuksiini", kuiskasi poika painaen päänsä alas.

Rummuttaja ryhtyi rivakasti johtelemaan kohtausta. "Juuri niin, hyvät naiset ja herrat", hän huusi ihmeteltävän lipevästi. "Ja kun teillä on ani harvoin edessänne mitä ylhäisimmän ja vanhimman aatelissukumme edustaja kerjäämässä apuanne, — kun sitä merkillistä, surullista ja todellista näkyä ei usein satu Fécampissa, olenkin varma siitä, että vastaatte auliisti, jalomielisesti ja asianmukaisesti, hyvät naiset ja herrat!" Ja sen sanottuaan keinottelija omaksui paljoa mahtipontisemman sävyn kuin pojan ja apinan ollessa kysymyksessä ja ojenteli ympäri kauhaansa, kohottaen lakkiaan jokaiselle antajalle ja sanoen kohteliaasti: "Sieur de Bault kiittää teitä, hyvä herra. Sieur de Bault on palvelijanne, hyvä rouva".

Oli jotakin niin kummallista koko jutussa, jotakin niin outoa ja selittämättömän liikuttavaa pojan sanoissa ja esiintymisessä, että se vaikutti väkijoukkoon, niinkuin se varmaankin oli tehonnut satoja kertoja ennen, vaikka se selvästi näyttikin julkealta kujeelta, joka oli omiaan eksyttämään ainoastaan typerimpiä. Ensimäinen mies, jonka eteen kauha ojentui, irvisti hämillään ja antoi vasten tahtoansa, ja hänen kumppaninsa pysyivät kauttaaltaan jäykkinä, kohautellen olkapäitänsä ja näyttäen viisailta. Mutta kymmenkunta naista sai heti täyden uskon, ja kauha palasi täynnä pikku lantteja kaikesta kilpailijain hälystä ja ympäristön tuoksinasta huolimatta.

Keinottelija luki ansioitansa massiin, kun hopeafrangi kieppui ilman halki ja kilahti hänen jalkoihinsa, järeän äänen huutaessa: "Hei, mies! Sananen kanssasi."

Mestari Viekassilmä katsahti ylös, kohotti lakkiaan nöyrästi, sillä ääni ilmaisi virkamahdikkuutta, ja meni kyyristellen puhujan luo. Tämä oli vanhanpuoleinen ratsastaja, joka oli pysähdyttänyt komean hevosensa väkijoukon laiteelle pojan alottaessa puheensa. Hänellä oli suorasukaisen soturin kasvot, harmaat viikset ja pieni harmaa pujoparta, ja hän näytti olevan kaupungista poistuva arvohenkilö, sillä hänen takanaan odotteli pari kolme aseellista palvelijaa, joista yhdellä oli matkalaukku satulanpuassa.

"Mitä tahdotte, jalo herra?" vikisi näytösmies, seisten avopäin hänen jalustimensa vieressä ja katsoen ylös häneen.

"Kuka opetti pojalle tuon laverruksen?" kysyi ratsumies jyrkästi.

"Ei kukaan, teidän armonne. Se on tosi."

"Tuo hänet sitte tänne, valehtelija!" oli vastaus.

Näytösmies totteli, ei kovinkaan halukkaasti, vetäen pojan alas tuolilta ja tempoen hänet väkijoukon läpi. Vieras katseli lasta tovin ääneti. Sitte hän virkkoi terävästi: "Kuules, puhu minulle totta, poika. Mikä on nimesi?"

Poika suoristausi ja vastasi empimättä: "Jehan de Bault."

"Nimettömän kreivikunnan olemattomasta paikasta", ivasi vieras vakavasti. "Ylhäistä ja mahtavaa sukua ja niin edelleen. Tuo kaikki on arvatenkin totta?"

Ikäänkuin toivon kimallus tuikahti pojan silmissä. Hänen poskensa punehtuivat. Hän nosti kätensä hevosen lautaselle ja vastasi hiukan vapisevalla äänellä: "Se on totta."

"Missä on Bault?" kysyi vieras yrmeästi.

Poika näytti neuvottomalta ja pettyneeltä. Hänen huulensa värisivät, punehdus katosi. Hän silmäsi sinne ja tänne ja pudisti viimein päätänsä. "En tiedä", hän sanoi heikosti.

"En minäkään", vastasi ratsumies, sanojensa ponneksi sivaltaen pitkää ruskeata saapasvarttansa raipallaan ja katsellen ankarasti ympärilleen. "En minäkään. Ja vieläpä saat uskoa minun suustani, että mitään sennimistä aatelissukua ei ole Ranskassa! Ja kuule minulta toinenkin varma totuus. Olen varakreivi de Bresby, ja minulla on kuvernöörin asema Guiennessa. Pidä tätä ilvettä minun kreivikunnassani, niin ruoskitutan teidät molemmat röyhkeinä peijareina, ja sinut, rumpumestari, minä lisäksi merkitytän poltinoralla! Paina se mieleesi, miekkonen, ja näytellessäsi karttele Perigordin aluetta. Siinä kaikki."

Hän sivalsi samassa hevostaan ja ratsasti tiehensä; vanhan soturin tavoin hän istui niin suorana satulassa, ettei nähnyt mitä takanaan tapahtui, — että poika hätäisesti huudahtaen hypähti eteenpäin ja olisi seurannut häntä, ellei näytösmiehen kouraisu olisi pidättänyt. Vieras karautti pois, välinpitämättömänä ja taaksensa vilkaisematta, ja hetkisen kiihkeästi rynnistettyään isäntänsä kanssa talttui poika.

"Sinua pahusta!" karjui rummuttaja ravistellen häntä. "Mikä ampiainen sinua on pistänyt? Vai et ole siivolla? Tuosta saat, ja tuosta!" ja hän löi lasta raakamaisesti kasvoihin — kahdesti.

Jotkut huusivat häpeää ja jotkut nauroivat. Mutta asia ei kuulunut kehenkään, ja näkyvissä oli satakin huviketta. Mitä merkitsi pieni poikanen tai joku isku markkinahumussa? Parinkymmenen kyynärän päässä tepasteli notkuvalla lavalla tanssijatyttö, oikea tenhotar — tai siltä hän näytti neljän talikynttilän valossa. Melkein tyrkkien häntä kyynäspäillään seuhtoi vieressä taiteilija, joka oli saavuttanut kaikki luonnon salaisuudet paitsi puhtauden ja kauppasi tuiki taattuja lemmenjuomia ja ikuisen nuoruuden nestettä — vaskilantista! Ja näiden takana levisi sarja ihmeitä ja luonnonoikkuja, kaikki lisäten osuutensa meluun. Katselijat hupenivatkin yksitellen, nykäyttäen olkapäitänsä tai halveksivasti hymähtäen, kunnes ainoastaan kolmikkomme oli jäljellä: mestari Viekassilmä laskien ansioitaan, poika nyyhkyttäen piennarta vasten, jolle oli heittäytynyt, ja apina sopertaen ja älisten yläpuolella — tummana, muodottomana varjona näkymättömällä köydellä. Yö oli nimittäin tulossa: missä markkinahuvitukset eivät olleet käynnissä, siellä puhalteli yltyvä tuuli pimeillä aukeilla ja varkaitten väijymispaikoissa.

Näytösmies tuntui oivaltavan tämän, sillä saatuaan selon saaliinsa määrästä hän potkaisi jalkeille pojan ja alkoi koota kompeitaan. Hän oli melkein valmis ja kumartui köysivyyhdin yli kiinnittämään päätä, kun kosketus hartioihin sai hänet poukkoamaan kyynärän. Pitkä, viittaan verhoutunut mies, joka oli saapunut näkymättömänä, seisoi hänen vieressään.

"Hoi!" huudahti näytösmies, yrittäen salata säikkyänsä rehentelyllä.
"Ja mitä te haluatte?"

"Haastaa sanasen kanssanne", vastasi tuntematon.

Ääni oli niin kylmäkiskoinen ja tunteeton, että Viekassilmä sai vilun väreitä. "Diable!" hän murahti, koettaen lävistää katseellaan pimeyttä, nähdäkseen puhuttelijansa ulkomuotoa. Mutta tämä oli mahdotonta, joten hän tukalasta vaikutelmasta vapautuakseen kysyi ivallisesti: "Te ette ole mikään varakreivi, vai mitä?"

"En", vastasi vieras vakavasti, "en ole".

"Ettekä minkään kreivikunnan kuvernööri?"

"En."

"No, puhukaa sitte!" mukautui näytösmies mahtavasti.

"En täällä", kieltäytyi viittaan kietoutunut. "Minun on tavattava teidät yksinänne."

"Sitten on teidän tultava asuntooni ja odotettava, kunnes olen pannut talteen pojan", sanoi toinen. "En aio menettää häntä teidän tähtenne tai kenenkään. Ja kylläpä hän livahtaisi vikkelästi! Sopiiko teille? Ottakaa se tai jättäkää."

Tuntematon, jonka kasvonpiirteille hämy oli täydellisenä naamiona, nyökkäsi myöntymykseksi, ja siekailematta kääntyivät kaikki neljä kaduille päin; poika kantoi apinaa, ja molemmat miehet seurasivat hänen kintereillään. Heidän sivuuttaessaan jonkun valopaikan, yritti näytösmies aina saada jotakin tolkkua kumppaninsa ulkomuodosta, mutta jälkimäinen oli kääntänyt viittansa kauluksen niin korkealle ja käytti niin hyvänä suojana lerppalieristä hattuaan, jonka röydät ulottuivat melkein kauluksen reunaan, että uteliaisuus ei saanut vähääkään tyydytystä, ja he saapuivat kehnoon majataloon, josta näytösmies oli vuokrannut tallinsopen, tämän ovelan herrasmiehen tulematta hullua hurskaammaksi uudesta tuttavastaan.

He astuivat kurjaan, pahanhajuiseen ulkorakennukseen, joka oli jaettu kuudeksi tai kahdeksaksi karsinaksi puolitiehen tiilikattoa ulottuvilla puisilla väliseinillä. Kunkin päähän ripustettu sarvilyhty loi keltaisia loimuja ja synkkiä varjoja pilttuisiin. Pony-hepo kohotti päätänsä ja hirnahti miesten tullessa, mutta useimmat hinkalot olivat tyhjillään tai saaneet asujamikseen vain päihtyneitä maalaisia, jotka nukkuivat pahnoilla.

"Tänne ette saa lukituksi häntä", sanoi vieras katsellen ympärilleen.

Näytösmies urahti. "Ettenkö saa?" hän vastasi. "Kaikilla ammateilla on toki temppunsa. Kai minä saan — tällä!" Ja ottaen jostakin yltänsä ohuet teräsvitjat hän piteli niitä toisen silmien edessä. "Tässä on minun lukkoni ja oveni", hän virkkoi voitokkaasti.

"Ne eivät pidätä häntä pitkälle", huomautti toinen harrastuksettomasti.
"Viides rengas on jo hivunut katkeamaisilleen."

"Teilläpä on terävät silmät!" huudahti näytösmies vastahakoisen ihailevasti. "Mutta kestää se vielä jonkun aikaa. Kytken hänet tuohon nurkkaan. Odottakaa tässä, tulen takaisin luoksenne."

Hän suoriutui pian. Palattuaan hän vei vieraan etäisimpään pilttuuseen, joka oli tyhjä, kuten viereinenkin. "Täällä voimme puhella", hän virkkoi lyhyeen. "Ainakaan minulla ei ole parempaa paikkaa. Talo on täynnä. No, mikä on asiana?"

"Tahdon tuon pojan", vastasi pitkä mies.

Näytösmies nauroi — taukosi nauramasta ja nauroi taas. "Sen arvaan", hän sanoi pilkallisesti. "Ei ole Parisin ulkopuolella parempaa tai terhakampaa nuorallatanssija-poikaa. Ja entä suunsoitto! Ei ole verrempää kulkurikujerrusta kuin hänen tämäniltaisensa, eikä ainoatakaan niin tuottoisaa."

"Kuka sen hänelle opetti?" kysyi vieras.

"Minä."

"Se on vale", vastasi toinen, äänensä saamatta minkäänlaista sävyä. "Jos haluatte, niin sanonpa, mitä te teitte. Te opetitte hänelle jutun jälkipuoliskon. Edellisen hän osasi ennestään — maakunta-sanaa myöten."

Näytösmies haukkasi ilmaa. "Diable!" hän jupisi. "Kuka teille sanoi?"

"Sillä ei ole väliä. Te ostitte pojan. Keltä?"

"Muutamilta mustalaisilta Beaucaire'in suurilla markkinoilla", ilmoitti näytösmies jurosti.

"Kuka hän on?"

Viekassilmä naurahti kuivakiskoisesti. "Jos tietäisin, niin en olisi kululla", hän sanoi. "Tai suittaapa hän olla mitätöntäkin syntyperää ja tarina tuulenpieksämistä. Olette kuullut sen verran kuin minäkin. Mitä te ajattelette?"

"Ajattelen ottavani selon, jahka olen ostanut pojan", vastasi vieras tyynesti. "Mitä vaaditte hänestä?"

Näytösmies hätkähti jälleen. "Tepä käytte vireästi asiaan", hän sanoi.

"Se on tapanani. Mikä on hänen hintansa?"

Näytösmiehen mielikuvitus ei ollut koskaan liidellyt yläpuolelle tuhannen leveän hopeaécun, eivätkä hänen korvansa olleet ikinä kuulleet sen suurempaa summaa mainittavan. Hän esitti sen vapisten — saattoiko sellaista aarretta olla tavattavissa?

"No, tuhannen livreä annan. En penniäkään yli", alensi toinen.

Lähempi lyhty valaisi suoraan Viekassilmän kasvoja; mutta se hohde oli pelkkää varjoa hänen silmiensä ahnaaseen kiilumiseen verraten. Hän pystyi saamaan toisen pojan, kymmeniä poikia. Mutta tuhannen livreä! Tuhannen livreä, "Tournois!" hän änkkäsi heikosti. "Livres Tournois!" Hurjimpinakaan rahanhimon hetkinä ei hän ollut uneksinut moista rikkautta.

"Ei, Parisin livreä", oikaisi vieras kylmäkiskoisesti. "Luetaan pöytään huomenna Kultavaunuissa. Jos suostutte, niin luovutatte minulle pojan siellä puoleltapäivin ja nostatte rahat."

Näytösmies nyökkäsi; pelkkä summan numero oli hänet nujertanut. Olkoot
Parisin livrejä. Danae ei joutuisammin sortunut kultasateeseen.

II.

Solomon Notredame.

Hiukan myöhemmällä samana yönä, hetkenä, jolloin näytösmies jo toistamiseen pistäysi "Kultavaunujen" edustalle ällistelemään valaistuja ikkunoita ja kurkistelemaan pihalle jonkunlaisen lumouksen vallassa — tai kenties varmistautuakseen siitä, että talo ei lentäisi matkaansa hänen kultaisine toiveinensa — havahtui noiden toiveiden perusteeksi joutunut kaksitoistavuotias poika ja liikahti levottomasti oljillaan. Häntä vilutti, ja vitjat hiersivät häntä. Kasvoja pakotti siitä, mihin mies oli lyönyt häntä. Viereisessä karsinassa tappeli kaksi miestä, ja paikkaa tympeyttivät sadatukset ja saastaisuus. Mutta mikään tällainen ei ollut kyllin uutta, pitääkseen poikaa valveilla, ja huoaten ja vetäen apinan lähemmäksi itseään hän olisi tuokiossa jälleennukahtanut, jollei kuu kirkkaasti paistaessaan pienestä nelikulmaisesta aukosta hänen yläpuolellaan olisi holvannut hohdettaan ihan hänen kasvoihinsa ja täydellisemmin toinnuttanut häntä.

Hän nousi istualleen ja tuijotti siihen, ja Jumala ties mitä hellyttäviä ajatuksia ja kaihoisia muistoja yön kauneus toi hänen mieleensä, mutta piankin hän alkoi itkeä — ei kuten lapsi, poraten ja niiskuttaen, vaan äänettömästi, niinkuin miehen murhe purkautuu. Apina heräsi ja ryömi hänen povelleen, mutta hän tuskin huomasikaan sitä. Hänen elämänsä kurjuus, toivottomuus, orjuutus, hetki hetkeltä mielestä häädetty tai toisin ajoin poikuuden huolettomuudella kestetty, täytti hänen sydämensä nyt pakahtumaisilleen. Kyyristellen karsinansa oljilla hän hytisi tuskassaan. Kyyneleet kumpusivat hillittömästi, kunnes kätkivät taivaan laen ja pimittivät kuunkin puhtaan valon.

Tai tekivätkökään sen kyyneleet? Hän pyyhkäisi ne pois kädenselällä ja nousi hitaasti seisaalle; hänen rinnukseensa takertuneena alkoi apina samalla irmastella ja älistä. Aukon täytti musta juhkura, joka pojan silmien seestyessä vähitellen muodostui miehen hatuksi ja pääksi.

"Hiljaa!" kuiskasi pää varovasti. "Tule likemmä. En tee sinulle pahaa.
Haluatko paeta, poika?"

Tämä liitti kätensä ristiin ihastuksissaan. "Kyllä, oi kyllä!" hän sopersi. Kysymys oli niin sattuvana säestyksenä hänen ajatuksilleen, että se tuskin kummastuttikaan häntä.

"Jos olisit irralla, niin mahtuisitko tästä ikkunasta?" kysyi mies. Hän supatti hyvin hillitysti, mutta hänen olisi sallinut huutaakin viereisen piltuun rähinä, puhumattakaan rumasta renkutuksesta, jota hoilattiin toisessa päässä tallia. "Niinkö? Ota sitte tämä viila. Hivuta viidettä rengasta, joka jo on kulunut enemmän kuin puolitiehen. Ymmärrätkö, poika?"

"Kyllä, kyllä", vastasi Jehan taas, hapuillen oljista työkalua, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. "Tiedän."

"Irti päästyäsi peitä vitjat", pitkitti toinen verkallisella, purevalla äänellä. "Tai makaa osaksi niiden päällä ja odota aamua. Heti kun näet kajastusta, kapua ulos ikkunasta. Tapaat minut ulkopuolella."

Poika olisi virkkanut väräjävän kiitoksensa. Mutta samassa olikin aukko jälleen selinnyt; kuu kumotti hattarattomalta taivaalta, ja kaikki oli entisellään. Ellei hänellä olisi ollut karkeata teräspuikkoa kädessään, olisi hän voinut luulla nähneensä unta. Mutta siinä oli viila; se oli siinä, ja toivon ja pelon ja jännityksen tukahduttava nyyhkäys kurkussaan hän ryhtyi katkaisemaan vitjojaan.

Hän ahersi kömpelösti hämärässä. Mutta rengas oli niin hivunut, että mies olisi jaksanut riuhtaista sen auki, ja poika ei säästellyt sormiaan. Naapuriston kiista vaimensi viilan säveleen, ja savuttunut sarvilyhty, joka yksinään valaisi tallin sitä päätä, ei lainkaan tehonnut pimeään soppeen, jossa hän makasi. Tosin oli hänen työskenneltävä tunnustelemalla, kaiken aikaa tähyillen isäntäänsä tulevaksi, mutta ase oli hyvä, ja pitkäaikainen toiminta nuoralla oli karaissut sormet voimakkaiksi ja notkeiksi. Näytösmiehen viimein kompuroidessa makuusijalleen pahnoille, lojui poika vapaana — vapaana ja vapisevana.

Kaikki ei kuitenkaan ollut tehtynä. Tuntui kuluvan tunti ennen kuin mies asettui levolle — kiduttavan jännityksen tunti Jehanille, joka oli nukkuvinaan: hänen isäntänsähän saattoi minä hetkenä hyvänsä tulla tarkastaneeksi asemaa. Mutta Viekassilmä ei uumoillut mitään. Potkaistuaan poikaa ja kuultuaan vitjain kalisevan — sen verran varovaisuutta hän osoitti joka yö, päihtyneenä kuten selvänäkin — hän tyytyi; ja jonkun ajan kuluttua, kun äveriäisyyden unelmien kiihdyttämä mielikuvitus sen salli, hän nukahti ja näki unta, että hän oli nainut kardinaalin keittäjättären ja söi vatkulia sunnuntaisin.

Tähänkin päästyä tuntui yö loppumattomalta pojasta, hänen maatessaan valveilla, silmät taivasta kohti. Hän oli milloin kuumeinen, milloin viluissaan. Yhtenä hetkenä se ajatus, että lakeinen saattoikin olla hänelle liian ahdas, sai hänet hiostumaan; seuraavana häntä värisytti kiinnijoutumisen mahdollisuus, jolloin hän jo kuvitteli raakamaisen omistajansa laahaavan häntä takaisin armottomasti ruoskittavaksi. Mutta kaikella odotuksella on loppunsa. Koitteen ensimäinen juova ilmestyi viimein, taivaan ollessa pimeimmillään, ja samassa kuului hiljainen vihellys ulkopuolelta, juuri kun poika varovasti kohottausi jaloilleen.

Tavallinen kuolevainen ei olisi sen paremmin kyennyt hisahtamattomasti kulkemaan tuosta ikkunasta kuin vanha mies voi palautua nuoreksi. Mutta poika teki sen. Pudottautuessaan ulkopuolelle maahan hän kuuli taas vihellyksen. Oli vielä hyvinkin pimeätä, mutta parinkymmenen askeleen päässä hän kuitenkin eroitti matalan muurin takana ratsumiehen ja astui tätä kohti.

Eilisiltainen viittaan verhoutunut mies kumartui ja ojensi kätensä.
"Hyppää taakseni", hän jupisi.

Poika tuli tottelemaan, mutta hänen tarttuessaan kurkoittavaan käteen, se temmattiinkin pois. "Mikä se on? Mitä sinulla siinä on?" huudahti ratsastaja, tähystäen alas häneen.

"Vain Taras, apina", vastasi Jehan arasti.

"Heitä se pois", käski vieras. "Kuuletko?" hän jatkoi ankaran tyynesti.
"Viskaa se menemään."

Poika epäröitsi kotvan; sitte hän kääntyi sanattomana ja pujahti pimeään samaa tietä kuin oli tullutkin. Satulassa istuva mies kirosi hiljaa, mutta hän ei kyennyt estämään, ja ennen kuin hän tiesi, mitä arvella käänteestä, seisoi poika jälleen hänen vierellään. "Panin sen alas ikkunasta", selitti Jehan hengästyneenä. "Jos olisin jättänyt sen tänne, olisivat koirat ja pojat sen tappaneet."

Mies ei virkkanut mielipidettään, vaan tempasi hänet kovakouraisesti hevosen lautaselle ja käski hänen pidellä kiinni. Hän hoputti ratsun keveään tasajuoksuun, joka pian toimitti heidät Fécampin ulkopuolelle. Heidän sivuuttaessaan eilispäiväisen markkina-alueen — joka oli tällä hetkellä varjoisena, aaveellisena raiskiomaana, asukkainaan vaeltelevia aaseja ja kuormahevosia sekä muutamia hiippailijoita, jotka hypähtivät esiin pimeästä ja juoksivat heidän perässään almua ruinaten — poika värisi ja painautui tiukasti suojelijaansa vasten. Mutta hän oli hädin tuntenut näyttämön ennen kuin he jo olivat kadottaneet sen näkyvistään ja ratsastivat aukealla kedolla. Harmaa sarastus levittäysi, etäisissä maataloissa kiekuivat kukot. Hämärä, usvainen maaseutu, näkyviin ylenevät puut, raakea ilma, hänen kehnosti verhottuihin luihinsa hiipivä hyy — kaikki tämä, mikä olisi saattanut muista tuntua varsin onealta, täytti pojan mielen toivolla ja auvolla, sillä ne olivat vapauden merkkejä.

Mutta heidän ratsastaessaan edelleen hänen ajatuksensa saivat piankin toisen käänteen. Ne alkoivat kohdistua — ja kamalina — hänen edessään istuvaan mieheen, jonka yhtämittainen vaitiolo ja kylmäkiskoinen jämeys saivat huimia aatoksia pyörimään pojan aivoissa. Mitä lajia miestä hän olikaan? Kuka hän oli? Minkätähden oli hän ruvennut auttajaksi? Jehan oli kuullut peikkojen ja jättiläisten houkuttelevan lapsia metsiin syödäkseen. Hän oli sataankin kertaan kuunnellut sellaisista seikkailuista markkinoilla ja kaduilla laulettuja sepityksiä; nyt ne tulivat niin voimakkaasti hänen mieleensä ja saivat hänessä niin suurta valtaa tässä kolkossa seurassa, että hän jonkun ajan kuluttua tutisi kauhusta ja uskoi olevansa turman oma, kun tie näkyi edessäpäin johtavan metsään. Ja tosiaankin pysähtyi mies, jonka kasvoja hän ei ollut kertaakaan nähnyt, heidän ratsastettuaan kappaleen matkaa metsässä. "Laskeudu maahan", hän sanoi ankarasti.

Jehanin hampaat löivät loukkua ja hänen polvensa hetkuivat, kun hän totteli. Hän arveli miehen nyt ottavan esille ison leikkuuveitsen tai kutsuvan metsästä jotakuta kumppaniansa aterialle. Mutta vieras tekikin kummallisen kädenliikkeen hevosensa kaulan yli ja käski pojan mennä vanhan kannon luo, joka törrötti tiepuolessa. "Tuonpuoleisessa kyljessä on kolo", hän sanoi. "Katso koloon."

Jehan meni vapisten, keksi kolon ja katsoi. "Mitä näet? kysyi ratsumies.

"Rahan", vastasi Jehan.

"Tuo se minulle", sanoi vieras vakavasti.

Poika otti rahan — se oli vain vaski-sou — ja noudatti määräystä. "Nouse ylös!" virkahti ratsastaja. Jehan totteli, ja he pitkittivät matkaansa.

Ratsastettuaan puolitiehen metsän läpi pysähtyi vieras kuitenkin taas.
"Laskeudu alas", hän sanoi.

Poika hyppäsi maahan ja sai äskeiseen tapaan määräyksen mennä likeisen kelopuun luo, sitte kun ratsastaja oli uudistanut saman kummallisen liikkeen käsillään. Tällä kertaa hän löysi hopealivren. Hän antoi sen isännälleen ja kapusi jälleen taakse, suuresti ihmetellen.

Kolmannenkin kerran he pysähtyivät, metsän toisessa laidassa. Samat sanat lausuttiin, mutta nyt poika löysi kolosta kultarahan.

Tuon jälkeen ei hänen mielessään enää liikkunut peikkoja ja jättiläisiä. Hänet valtasi toinen melkein yhtä kaamea kuvitelma. Hän pani merkille, että vieraan asu oli kauttaaltaan musta: hänen viittansa, hattunsa, kintaansa, — ja mustat olivat pitkävartiset saappaatkin, jotka siihen aikaan yleensä valmistettiin parkitsemattomasta nahasta. Samaten oli hevosen tamineitten laita. Jehan huomasi tämän noustessaan kolmatta kertaa ratsaille, ja tähän lisätessään rahojen ihmeellisen ilmestymisen, minne mies vain tahtoi, hän alkoi pahasti säikkyä siinä uskossa, että hän oli joutunut paholaisen käsiin. Hän olisi varmaankin pudottautunut pois ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa ja paennut henkensä edestä — tai sielunsa, mutta siitä hän ei paljoa tiennyt, — ellei vieras olisi juuri parahiksi vetänyt satularepustaan eväsmyttyänsä esille. Hän antoi haukattavaa Jehanillekin. Sittekään ei poika nälästään huolimatta rohjennut kajota siihen ennen kuin varmistui, että hänen kumppaninsa todella söi — eikä vain ollut mutustelevinaan. Syvään huoahtaen huojennuksesta alkoi hänkin sitte syödä, sillä hän tiesi, että paholainen ei koskaan käyttänyt ruokaa!

Aterioittuaan he ratsastivat äänettöminä edelleen, kunnes noin tuntia ennen puoltapäivää saapuivat pienen maatalon lähelle; se sijaitsi tien varressa puolen leaguen [League vastaa jokseenkin kuutta kilometriä. Suom.] päässä vanhasta untelosta Yvetot’n kaupungista, jonka sittemmin Beranger teki kuuluisaksi. Siellä taikuri — sillä siksi Jehan nyt otaksui kumppaninsa — pysähtyi. "Laskeudu alas", hän sanoi.

Poika totteli, ja vaistomaisesti hän etsi katseellaan kantoa. Mutta sellaista ei ollut näkyvissä, ja tällä kertaa hänen isännällään oli erilainen määräys annettavana, sitte kun hän oli tähystänyt pojan riekaleita, ikäänkuin varmistuakseen hänen ulkomuodostaan. "Mene tuohon taloon", hän käski. "Koputa oveen ja sano, että Solomon Notredame de Paris tarvitsee kaksi kanaa. Ne annetaan sinulle. Tuo ne tänne."

Poika läksi suurin silmin, koputti ja ilmoitti viestinsä. Avaamaan tullut vaimo ojensi kätensä, otti kaksi kanaa, jotka oli yhteen sidottuina ripustettu takkaan, ja antoi ne hänelle sanaakaan virkkamatta. Hän otti ne — ihmettelemättä enää mitään — ja vei maantiellä odottavalle isännälleen.

"Kuuntele nyt minua", haastoi jälkimäinen verkalliseen, kylmäkiskoiseen tapaansa. "Mene kaupunkiin, jonka näet edessäsi, ja torin laidassa huomaat kyltistä Kolmen kyyhkysen majatalon. Pistäydy pihalle ja tarjoa näitä kanoja kaupaksi, mutta pyydä livreä kappaleelta, jotta niitä ei osteta. Kaupustellessasi poikkea jollakin verukkeella talliin, missä näet harmajan hevosen. Pudota tämä valkoinen pallero hevosen apekaukaloon kenenkään näkemättä ja värjöttele sitte portilla. Jos näet minut, niin älä puhuttele minua. Ymmärrätkö?"

Jehan sanoi ymmärtäneensä, mutta uusi isäntä pani hänet toistamaan ohjeensa alusta loppuun ennen kuin päästi hänet menemään kanoineen ja valkoisine palleroineen, joka oli jokseenkin saksanpähkinän kokoinen ja muistutti näöltään vuorisuolaa.

Noin tuntia myöhemmin "Kolmen kyyhkysen" isäntä Yvetot’ssa kuuli ratsastajan pysähtyvän ovelleen. Hän meni ulos vastaan. No, Yvetot on Havren ja Harfleurin taipaleella, ja vaikka edellinen näistä paikoista oli silloin vasta nousussaan ja jälkimäinen nopeasti kuoleutumassa, oli isäntä kuitenkin tavannut jos jonkinlaisia vieraita. Mutta niin kummallista vierasta, kuin hän nyt joutui tervehtimään, ei hän luullut ikinä nähneensä. Ensiksikin oli tämä herrasmies puettu mustaan kiireestä kantapäähän, ja vaikka hänellä ei ollut mitään saattuetta, oli hänen sävynsä niin vakavan suurellinen kuin olisi hänellä ollut kuusi palvelijaa takanaan. Toisekseen hänen kasvonsa olivat niin pitkät, laihat ja ruumismaiset, että ihmiset ensi silmäyksellä olisivat voineet tulla houkutelluiksi nauramaan, elleivät olisi heti havainneet kulmakarvojen isoa mustaa viivaa, joka leikkasi ne kahtia ja antoi niille varsin omituisen ja kolkon ilmeen. Kaiken kaikkiaan, isäntä ei tiennyt mitä hänestä ajatella, mutta hän katsoi turvallisemmaksi astua esiin, pidellä jalustinta ja kysyä hänen toivomuksiaan.

"Syön täällä päivällistä", vastasi matkalainen vakavasti. Ratsailta laskeutuessa avautui hänen viittansa. Isäntä huomasi yhä enemmän ihmetellen, että sen mustaan sisustukseen oli valkoisella ommeltu salaisopillisia kuvioita.

Opastettuna tarjoiluhuoneeseen, joka sijaitsi ison kivikuistin yläpuolella ja sattui olemaan tyhjillään, matkalainen ei esiintynyt vähemmin omituisena. Ovesta sisälle astuttuaan hän piankin seisahtui ikäänkuin äkkiä vaipuneena syviin mietteisiin. Isäntä alkoi ajatella häntä mielenvikaiseksi ja rohkeni toinnuttaa hänet kysymällä, mitä hänen jalosukuisuutensa suvaitsi tilata.

"Tässä talossa on jotain vialla", vastasi vieras jyrkästi, kääntäen silmänsä häneen.

"Viallako?" kertasi isäntä, hämmentyen hänen tuijotuksestaan ja toivottaen olevansa kunnollisesti poissa huoneesta. "Ei minun tietääkseni, teidän jalosukuisuutenne."

"Täällä ei ole ketään sairaana?"

"Ei, teidän jalosukuisuutenne, ei suinkaan."

"Eikä ketään rujoa?"

"Ei."

"Te erehdytte", vakuutti vieras lujasti. "Tietäkää, että minä olen Solomon, sen Caesarin poika, jonka isä oli Parisin Michel Notredame, oppineiden tavallisesti nimittämä Nostradamukseksi ja Ylimaalliseksi, — joka luki tulevaisia ja ratsasti suurella valkoisella Kuoleman Hevosella. Kaikki salatut asiat ovat minulle avoinna."

Isäntä vain ällisteli, mutta hänen vaimonsa ja palvelijatar, jotka olivat uteliaisuudesta tulleet ovelle kuuntelemaan ja tuijottamaan jännittyneinä, tekivät ahkeraan ristinmerkkejä. "Olen täällä", pitkitti vieras toviksi vaiettuaan, "laatimassa horoskooppia hänen ylhäisyydelleen kardinaalille, jonka on ennustettu kuolevan Yvetot’ssa. Mutta huomaankin olosuhteet epäsuotuisiksi. Täällä talossa on pahansuopa voima vaikuttamassa."

Isäntä raapi korvallistaan ja katsoi avuttomasti vaimoonsa. Mutta tämä oli syventynyt pelokkaan kunnioittavasti tähystämään vierasta, jonka pää miltei koskettanut matalan huoneen lakea, samalla kun hänen pitkät, kalpeat kasvonsa näyttivät pilvisen päivän hämyssä aavemaisen vaaleilta.

"Pahansuopa voima", jatkoi tähtienlukija vakavasti. "Ja nytpä näenkin, missä se on. Se on tallissa. Teillä on harmaa hevonen."

Isäntä myönsi sen hiukan ihmeissään.

"Teillä oli. Ei ole enää. Paholainen on riivannut sen haltuunsa!" kuului hämmästyttävä tieto.

"Hiirakkoni?"

Vieras taivutti päätänsä.

"Ei, nyt olettekin väärässä!" väitti isäntä ripeästi. "Hukka minut periköön, jos niin on käynyt, sillä minä ratsastin sillä hevosella tänä aamuna, ja se kulki yhtä hyvin ja säyseästi kuin ikänsä kaiken!"

"Lähettäkää katsomaan", vastasi pitkä mies. Nyökkäystä totellen läksi palvelustyttö vastahakoisesti talliin, sillaikaa kun hänen isäntänsä astui levottomasti ikkunan ääreen, luoden pahaksuvan katseen vieraaseensa. Tuotapikaa palasi tyttö verettömin kasvoin. "Hiirakko on saanut setken", hän huusi pysyttäen lattian koko leveyden itsensä ja vieraan välissä. "Se hikoo ja horjahtelee."

Kiroten juoksi isäntä katsomaan, ja minuutin kuluttua osoitti kiihtyneen ryhmän ilmestyminen ikkunan edustalle, että tapauksesta oli tieto levinnyt. Matkalainen ei ollut millänsäkään siitä eikä niistä uteliaista ja kunnioittavista silmäyksistä, joita häneen kohdistettiin ovensuuhun ahtautuneen vaimoväen taholta. Hän käveli edes takaisin huoneessa silmät alas luotuina.

Isäntä tuli pian takaisin, kasvot synkkinä kuin ukkonen. "Se on saanut pyörätaudin", hän sanoi äkäisesti.

"Se on saanut itseensä paholaisen", vastasi vieras kylmäkiskoisesti. "Tiesin pimeyden voiman läheisyyden, kun astuin taloonne. Jos epäilette minua, niin näytän toteen."

"Niinkö?" virkahti isäntä uppiniskaisesti.

Mustapukuinen mies astui satulareppunsa luo, joka oli tuotu ylös ja asetettu nurkkaan. Hän otti siitä matalan lasikulhon, joka oli taiteellisesti koristeltu ristin ja muutamien salaperäisten tunnusmerkkien korkokuvilla. "Menkää tuonne kirkkoon", hän sanoi, "ja täyttäkää tämä vihkivedellä".

Isäntä otti sen vastahakoisesti ja läksi oudolle asialleen. Hänen ollessaan poissa tähtienlukija avasi ikkunan ja katseli joutessaan ulos. Nähdessään toisen palaavan, hän antoi määräyksen: "Taluttakaa ulos hevonen".

Syntyi hiukan viivytystä, mutta tuokion kuluttua kaksi tallimiestä muutamien ihmettelevien saattolaisten avulla osittain työnsi ja osittain talutti ulos pulskan hiirakon. Elukkapoloinen vapisi ja piti päätänsä riipuksissa, mutta se saatiin kuitenkin toimitetuksi ikkunan alle. Tuolloin tällöin puistatti sen jäseniä tuima kouristus, hajaannuttaen katselijat oikealle ja vasemmalle.

Solomon Notredame nojausi ulos ikkunasta. Vasemmassa kädessään hän piteli kulhoa, oikeassa pikku huiskua. "Jos tämä elukka potee mitään maallista tautia", hän huusi juhlallisen kumealla äänellä, joka kuului aukion yli, "tai maallisella taidolla parannettavaa, niin älköön tämä pyhä vesi tuottako sille vähäisintäkään vahinkoa, vaan elvyttäköön sitä. Mutta jos sen on ottanut haltuunsa paholainen ja luovuttanut pimeyden voimille iankaikkisesti täyttämään sielunvihollisen tahtoa ja aivoituksia, silloin nämä pisarat polttakoot ja kuluttakoot sitä niinkuin tuli. Amen! Amen!"

Viime sanan lausuessaan hän pirskoitti vettä hevosen päälle. Teho oli loihtuinen. Elukka ponnahti takajaloilleen kuin raivokkaasti kannustettuna ja teutaroitsi niin rajusti, että sen pitelijät laahautuivat sinne ja tänne. Väkijoukko pakeni joka taholle, vaan ei niin pian, ettei satakin silmää olisi nähnyt hevosen savuavan niistä kohti, mihin vettä oli tipahdellut. Vieläpä heidän sitte varovasti lähestyttyään havaittiin karvan palaneen pois parista kolmesta paikasta!

Taikuri kääntyi vakavasti ikkunasta. "Haluan syödä", hän sanoi.

Palvelijoista ei kuitenkaan yksikään hirvinnyt tulla huoneeseen, saati tarjoilla hänelle, ja isännän oli vapisevana katettava hänelle pöytä omin käsin ja avustettava häntä. Mies oli alottanut epäilyllä ja paatumuksella, mutta yksinkertaisen sielun epäuskoisuus ei kestänyt vihkiveden koetta ja aviopuolison säikkyä. Jonkun ajan kuluttua hän vaivihkaa vilkaisten vieraaseensa kysyi sopertaen, mitä hän tekisi hevosen kanssa.

Mustapukuinen mies näytti juhlalliselta. "Ken tahansa nousee sen selkään, hän kuolee vuoden kuluessa", hän sanoi.

"Minä ammun sen", päätti isäntä väristen. "Riivaaja siirtyy toiseen hevoseenne", oli vastauksena.

"Sitten", esitti onneton ravintoloitsija, "kenties teidän jalosukuisuutenne ottaisi sen?"

"Jumala varjelkoon!" epäsi tähtienlukija. Ja se peloitti toista vielä pahemmin kuin kaikki muu. "Mutta jos koskaan löydätte", jatkoi poppamies, "mustatukkaisen ja sinisilmäisen kerjäläispojan, joka ei tiedä isänsä nimeä, niin hän voi ottaa hevosen ja peräyttää loihdun. Siten luen merkeistä."

Isäntä alkoi surkeilla, että sellaista ihmistä ei ollut ilmoisna ikänä tavattavissa. Mutta ennen kuin hän oli kunnolleen päässyt lauseensa loppuun, huusi kimakka ääni avaimenreiästä, että sellainen poika oli parhaillaan pihalla kaupittelemassa kanoja.

"No, Jumalan nimessä, antakaa hänelle hevonen!" kehoitti vieras. "Käskekää hänen viedä se Roueniin ja jokaisen matkallaan juoksevan veden luona sanoa isämeidän ja piristellä vettä sen hännälle. Siten hän voi välttää turmion, ja te myöskin. En tiedä mitään muuta keinoa."

Vapiseva ravintoloitsija lupasi ja menettelikin neuvon mukaan. Kun siis mustapukuinen mies seuraavana iltana saapui Roueniin, ei hän ratsastanut yksinään. Häntä saattoi kunnioittavan välimatkan päässä sievännäköinen mustaan samettiin puettu kantapoika uhkealla hiirakolla.

III.

Mies ja vaimo.

Mieluisa etu on kulkea lämpöisissä pukimissa ja maata pehmeällä vuoteella, olla öisin suojassa sekä syödä ja juoda päivisin. Mutta kaikki tämä saattaa olla kalliisti ostettua, sen huomasi nuori Jehan de Bault piankin. Häntä ei enää piesty, kytketty tai pidetty nälässä; tallin sopesta hän oli päässyt lepäämään telttivuoteella; hänelle annettu työ oli mitä keveintä. Mutta hän maksoi kaikesta pelkäilyllä — kaikkialle seuraavalla, hillittömällä ja hallitsevalla kammolla sitä miestä kohtaan, jonka takana hän ratsasti; tämä ei milloinkaan torunut, uhkaillut tai lyönyt häntä, mutta hänen vähäisinkin sanansa ja vielä enemmän hänen pitkälliset vaikenemisensa herättivät pojassa sanomatonta hirmua ja vapistusta. Jotakin kolkkoa huomasivat sen miehen kasvoissa kaikki; mutta Jehanista, joka ei hetkeksikään epäillyt hänen pimeitä taitojaan ja joka kartteli hänen katsettaan, luimistui hänen äänestään ja painui kokoon hänen puhuessaan, kuvastui hänen kasvoissaan kylmäkiskoista pahuutta, ilkeätä tietoa, joka karmi pojan selkäpiitä ja kahlehti hänen sielunsa kauhulla.

Tähtienlukija näki tämän ja iloitsi siitä sekä ryhtyi omalla tavallaan kartuttamaan sitä. Kuullessaan pojan eräänä kertana, hänen äkkiä käännyttyään suojattiinsa päin, huudahtavan: "Hyvä Jumala!", hän sanoi kaameasti hymyillen: "Tuota sinun ei pitäisi sanoa! Tiedätkö miksi?"

Pojan kasvot vaalenivat hiukan, mutta hän ei puhunut.

"Kysy minulta miksi! Sano: 'Miksi ei?'"

"Miksi ei?" mutisi Jehan. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä kääntänyt pois silmänsä, muttei voinut.

"Siksi että olet myynyt itsesi paholaiselle!" sähisi toinen. "Muut voivat sanoa sen, sinä et. Mitä se hyödyttäisi? Olet myynyt itsesi — ruumiin, sielun ja hengen. Tulit vapaasta tahdostasi ja kiipesit mustan hevosen selkään. Ja nyt", hän jatkoi jämeään tapaansa, joka aina pakoitti kuuliaisuuteen, "vastaa kysymyksiini. Mikä on nimesi?"

"Jehan de Bault", kuiskasi poika väristen ja tutisten.

"Kovemmin!"

"Jehan de Bault."

"Sanele se markkinajuttusi."

"Minä olen Jehan de Bault, en tiedä minkä läänityksen omistaja ja seitsemäntoista kartanon herra Perigordin kreivikunnassa, — ylhäistä ja mahtavaa sukua, jolla on yli-, keski- ja alioikeuden perinnöllinen tuomiovalta. Suonissani virtaa Rolandin veri, ja esi-isissäni on kolme Ranskan marskia. Tässä seison rotuni viimeisenä, ja sen vakuudeksi suojelkoon Jumala äitiäni, kuningasta, Ranskaa ja tätä maakuntaa."

"Haa! Perigordin kreivikunnassa!" sanoi tähtienlukija, ja hänen synkkä katsantonsa leimahti. "Se on muistunut mieleesi?"

"Niin. Kuulin sen sanan Fécampissa."

"Ja tuo kaikki on totta?"

"Niin."

"Kuka opetti sen sinulle?"

"En tiedä." Pojan kasvojen pinnistystä oli tuskallinen katsella.

"Mikä on ensimäisenä muistonasi?"

"Talo metsässä."

"Muistatko isääsi?"

"En."

"Äitiäsi?"

"En — kyllä — en ole varma."

"Hm! Varastivatko sinut mustalaiset?"

"En tiedä."

"Tai möikö sinut isäsi taloudenhoitaja?"

"En tiedä."

"Kuinka kauvan olit sen miehen mukana, jolta sinut otin?"

"En tiedä."

"Minä tiedän", vastasi tähtienlukija yhtä tyynesti kuin oli kysellytkin. Ja poika ei millään muotoa epäillyt häntä. "Varo siis yrittämästä pettää minua!" pitkitti mustapukuinen mies luoden häneen kamalan syrjäsilmäyksen. "Nyt voit jäädä taamma. Tämä riittää täksi kertaa."

Sanoin, että poika ei millään muotoa epäillyt häntä. Tämä ei ollut ihmeteltävää taikuuden ja paholaisjuttujen aikakautena, jolloin viisaimmatkin myönsivät salatieteen todellisuuden ja oppineet asianharrastajat kykenivät mainitsemaan satoja esimerkkejä sen tehosta. Että La Brosse varoitti Henrik Suurta hänen kuolemisestaan vaunuissansa ja että Thomassin luki tähdistä säntilleen sen tihutapauksen päivämäärän, tunnin ja minuutin, sitä ei yksikään aikalainen kiistänyt. Että Michel Notredame lupasi kullekin Katarina de Medicin kolmelle pojalle kruunun ja että Sullyn opettaja ennusti tälle yksityiskohtaisesti ministeriuran vaiheet, niitä seikkoja pidettiin yhtä taattuina tosiasioina kuin että La Rivière laati tähtiasennoista kolmannentoista Ludvigin elämänkaavion tämän tulevaisen hallitsijan maatessa kehdossaan. Sen ajan ihmiset uskoivat, että Concini kiinnytti rakastajattarensa taikuudella; että Wallenstein, aikansa suurin soturi, ei tehnyt mitään ilman henkineuvojaansa; että Richelieulla, suurimmalla valtiomiehellä, oli isä Joseph aina kyynäspäänsä vieressä. Sellaisena aikana ei ollut kummeksittavaa, että lapsi empimättä uskoi tämän miehen tekeytymisen; olihan tämä tottunut herättämään pelkoa monissa, ja vähemmistössäkin sitä epämääräistä ja salaperäistä vastenmielisyyttä, josta meillä on tapana päätellä pahan vaikutuksen läsnäoloa.

Rouenin toisella puolella, sen ja Parisin välisellä taipaleella, kumppanukset tapasivat paljon liikennettä tiellä. Ohikulkijat useinkin pysähtyivät tuijottamaan mustapukuiseen matkalaiseen, ja jotkut vetäytyivät loitommalle puolelle tietä hänen mennessään sivutse. Mutta kukaan ei nauranut tai edes nähnyt mitään hullunkurista hänen ulkomuodossaan — taikka jos se pyrkikin hymyilyttämään, tarvittiin vain katse hänen pitkistä, valjuista kasvoistaan heidän mennäkseen totisiksi. Rouenin majatalossa hänet otettiin vastaan hyvin; Uljaassa Hirvessä Les Andelys'n kaupungissa hän näytti olevan tunnettu, ja siellä hänet toivotettiin innostuneesti tervetulleeksi. Vaikka talo oli täynnä, määrättiin hänelle erityinen huone, ja hänen illallisensa valmistettiin mitä joutuisimmin.

Siellä hän ei kuitenkaan saanut kauvan nauttia rauhastaan. Viime hetkellä, kun hän oli istuutumassa pöytään poikansa palvelemana, kuului ulkopuolelta tuoksetta. Joku morkkasi isäntää varsin tuimasti, ja ääni yltyi yhä kovemmaksi, mikäli puhuja nousi ylös portaita. Pian kouraisi käsi säppiä, ovi paiskattiin auki, ja huoneeseen astui herrasmies, jonka pöyhkeä sävy ja suuttuneet eleet osoittivat, että hän oli päättänyt säilyttää asemansa. Naamioittu ja matkapukuinen vallasnainen seurasi hiljaisemmin, ja taampana näkyi kolme tai neljä palvelijaa sekä onneton isäntä, jonka kai saivat kahden vaiheille salaperäisen vieraansa pelkääminen ja tulokkaiden vaatimukset.

Tähdistälukija nousi hitaasti istualtaan. Hänen omituinen ulkomuotonsa, pituutensa ja laihuutensa sekä musta vaatetuksensa, joka ei ollut koskaan tehoamatta vieraisiin, häkellytti hiukan häiritsijää. Tämä epäröitsi, otti hatun päästänsä ja alkoi lausua myöhäistä puolustelua. "Pyydän teiltä anteeksi", hän sanoi ynseästi, "mutta me ratsastamme edelleen illallisen jälkeen. Viivymme täällä ainoastaan aterioidaksemme, ja meille sanottiin, että talossa ei ollut mitään muuta vähääkään tyhjää huonetta."

"Olette tervetullut, hra de Vidoche", vastasi mustapukuinen mies.

Tunkeutuja hätkähti ja rypisti kulmiansa. "Tiedätte nimeni", hän virkkoi pilkallisesti. "Mutta sellaisten seikkojen tietäminen lieneekin ammattinne."

"Minun ammattini on tietäminen", vastasi tähdistälukija järkkymättömänä. "Eikö madame suvaitse istuutua?"

Vallasnainen kumarsi ja irroitti naamionsa hiukan vapisevin sormin. Näkyviin tuli vaaleaveriset lapselliset kasvot, jotka olisivat olleet sievät ja viehättävätkin, jollei niitä olisi leimannut hermostus, näköjään tavanmukaisena sävynä. Hän karttoi tähdistälukijan tähystystä, istuutui niin loitolle hänestä kuin pöytä salli ja oli puuhaavinaan sormikkaittensa riisumisessa. Mustapukuinen oli tottunut tällaiseen tapaamiseen ja näkemään arkamielisten kaihtavan häntä; mutta hänen huomiotaan ei välttänyt, että nainen värähteli miehensäkin äänestä ja tämän puhuessa kuunteli surkean lepyttelevän näköisenä kuin suomittu koira. Hän oli kalpea ja näytti miehensä rinnalla verettömältä. Tämä oli harvinaisen komea ulkomuodoltaan, mustatukkainen ja tylysilmäinen, ivahuulinen ja hipiältään terveen verevä. Hän oli pukeutunut äärimäisen muodikkaasti, alaskäännetty kaulus pitsireunuksinen ja housut viillettyinä auki polven alapuolelta, leveäsuisiin saapasvarsiin asti. Hattua koristi iso höyhentöyhtö, ja hän piti mukanaan raippaa kuten miekkaakin.

Tähdistälukija oivalsi avioparin tarinan yhdellä silmäyksellä. "Madame on kenties väsynyt matkasta", hän virkkoi kohteliaasti.

"Madame väsyy kovin helposti", vastasi hänen miehensä, heittäen alas hattunsa, "huulet kiukkuisessa irvistyksessä, ”liiatenkin milloin hän on tekemässä jotain, mistä hän ei pidä."

"Olettehan matkalla Parisiin", sanoi Notredame näköjään kummastuen. "Luulin kaikkien vallasnaisten pitävän Parisista. Sitävastoin, jos madame olisi jättämässä Parisin ja muuttamassa maaseudulle —"

"Maaseudulle!" huudahti de Vidoche maltittomasti kiroten. "Hän hautautuisi sinne, jos voisi!" Ja hän lisäsi itsekseen jotakin, minkä ydintä ei ollut kovinkaan vaikea arvata.

Madame de Vidoche pakottausi hymyilemään, naisellisesti yrittäen peitellä. "On luonnollista, että pidän Pinatelista", hän sanoi arasti, katse mieheensä luotuna. "Olen asunut siellä niin paljon."

"Niin, et koskaan kyllästy muistuttamaan minua siitä!" kivahti de Vidoche. Miestänsä pelkäävät naiset virkkavat oikean huomautuksen kerran sadasta. "Kohtsiltään kerrot tälle herrasmiehelle, että minä olin kerjäläinen naidessani sinut! Mutta jos olinkin —"

"Oi, Charles!" sopersi toinen heikosti.

"Se on oikein! Itke nyt!" ärisi mies tylysti. "Jumalan kiitos, tässä sentään tulee illallinen. Ja sitte me jatkamme matkaa Vernoniin. Tiet ovat uurtuisia, ja silloin sinulla on muutakin tehtävää kuin vesistellä."

Mustapukuinen mies kuunteli aterioiden toisessa päässä pöytää ilmeettömin kasvoin. Kaikkien ammattiveljiensä tavoin hän näytti halukkaammalta kuulemaan kuin puhumaan. Mutta kun illallisen mukana tuotiin vain yksi lautanen kahdelle — erehdys aiheutui majatalossa vallitsevasta hyörinästä — ja de Vidoche sydäntyi sättimään hyvin äänekkäästi, hän ei näkynyt kykenevän pidättymään virkkamasta sanaa ravintoloitsijan puolustukseksi. "Ei ole kovinkaan harvinaista miehen olla osallisena vaimonsa lautasesta", hän huomautti tyynesti, "ja toisinaan paljosta muustakin hänelle kuuluvasta."

Hra de Vidoche katsoi häneen hetkisen ikäänkuin haluten kysyä, mitä se vieraaseen kuului; mutta hän malttoi mielensä ja sanoi vain yrmeästi: "Ei myöskään ole kovin harvinaista tähdistälukijain erehtyä."

"Puoskarien", virkahti mustapukuinen mies levollisesti.

"Aivan oikein", vastasi de Vidoche ivallisen kohteliaasti. "Hyväksyn korjauksenne."

"Mutta niinkin ollen on yksi seikka huomattava", pitkitti tähdistälukija, hitaasti nojautuen eteenpäin ja ikäänkuin sattumalta siirtäen likimmän kynttilän ihan madamen ja itsensä väliin. "Olen pannut sen merkille, hra de Vidoche. He erehtyvät toisinaan ennustaessaan avioliittoja ja syntymiäkin, mutta eivät milloinkaan ennustaessaan kuolemantapauksia."

Hra de Vidoche, jolla saattoi olla omassa povessaan avain toisen sanojen täydelliseen merkitykseen, säpsähti ja tähysti häntä pöydän yli. Mitä hän lieneekään lukenut valjuista, synkistä kasvoista, jotka kynttilän siirtyminen esitti hänelle selkeästi ja joissa ilmaisivat eloa ainoastaan virkeästi hehkuvat silmät, häntä värisytti. Hän ei vastannut mitään. Hänen katseensa painui alas. Menettivätpä posketkin hiukan verevyyttänsä. Hän pitkitti ateriaansa äänettömänä. Kaikki neljä isoa kynttilää paloivat yhä himmeästi. Mutta de Vidochesta ne äkkiä näyttivät olevan vainajan viereen asetettuja vahakynttilöitä. Kuin salaman leimahduksena hän näki mustalla sisustetun huoneen, vuoteen ja siinä hurstilla peitetyn äänettömän hahmon — vaaleakutrisen hahmon — riutuneen naisen. Ja sitte hän näki muuta.

Oli ilmeistä, että tähdistälukija ei ollut mikään tavallinen mies.

Tämä ei kuitenkaan näkynyt ottavan huomatakseen sanojensa tehoa. Hän ei enää yrittänytkään tyrkyttää huomaavaisuuttansa hra de Vidochelle. Hän kääntyi kohteliaasti madameen ja virkkoi jonkun jokapäiväisen huomautuksen huonoista maanteistä. Toinen vastasi siihen — tarkkaamattomasti.

"Katselette poikaa", hän jatkoi, sillä Jehan värjötteli ovipielessä tarkaten säikkyneellä, lumoutuneella tuijotuksella isäntänsä jokaista liikettä. "En ihmettele, että hän vetää puoleensa naisten katseita."

"Hän on sievä lapsi", vastasi madame hymyillen heikosti.

"Kyllä, hyvännäköinen hän on", vahvisti mustapukuinen. "On yksi tietomiesten myymä tarvike, jota hän ei joudu milloinkaan kaipaamaan."

"Mikä niin?" kysyi nainen uteliaasti, ensi kertaa tähystäen tähdistälukijaa tarkkaavasti.

"Lemmenjuoma", vastasi tämä sävyisästi. "Hänen ulkomuotonsa, kuten madamenkin, vastaa sen tehoa aina."

Toinen punehtui, hymyillen hiukan suruisesti. "Onko sellaisia olemassa?" hän sanoi. "Onko se totta? Tarkoitan, olen aina ajatellut, että se kaikki on lastensatua."

"Ei enempää kuin myrkyt ja paranteet, madame", vastasi tähdistälukija totisena, "suolan säilyttävä voima tai ruudin tuhoisa teho. Te nautitte pärskäjuurta Ja aivastatte — Paracelsuksen tippoja ja nukutte — viiniä ja näette kaksittain. Miksi olisi kiinnytysjauhe ihmeellisempää kuin nuo? Tai jos vielä epäilette", hän jatkoi keveämmin, "niin katsokaa ympärillenne, madame. Näette nuorten miesten rakastavan vanhoja naisia, ylhäisten liittoutuvan alhaisten kanssa, rumien kiehtovan kauniita. Näette satoja arvoituksellisia pareja, uskokaa minua, me ne solmimme. Puhun aiheettomasti", hän lisäsi kumartaen, "sillä madame de Vidoche ei voi koskaan tarvita muuta kiinnyttäjää kuin silmänsä".

Madame huokasi hypistellen hajamielisesti lautasta, katseet pöytään luotuina. "Ja kuitenkin sanotaan, että avioliitot säädetään taivaassa", hän mutisi hiljaisesti.

"Taivaalta — tähdistä — me johdamme tietomme", vastasi mustapukuinen samaan tapaan.

Mutta hänen kasvonsa! — oli hyvä, että madame ei nähnyt niitä! Ja samassa puuttui hra de Vidoche keskusteluun. "Mitä hölynpölyä tuo on?" hän sanoi puhutellen äreästi vaimoaan. "Oletko lopettanut? Maksakaamme siis tuolle isännän heittiölle ja lähtekäämme. Jos nimittäin et halua viettää yötä taipaleella. Missä ne palvelijain vätykset ovat?"

Hän nousi, astui ovelle huutamaan heitä ja palasi hyvin puuhakkaasti ottamaan viittaansa ja hattuansa. Mutta hänen kaikissa liikkeissään oli huomattavaa, että hän ei kertaakaan kohdannut tähdistälukijan katsetta tai vilkaissut tämän taholle. Silloinkin kun hän jurosti toivotti mustapukuiselle "hyvää yötä" — ohimennen virkkaen sen hoputellessaan vaimoansa lähtökuntoon — hän puhui olkansa yli; ja samaan tapaan hän läksi huoneesta, näköjään kokonaan syventyneenä viittansa kiinnittämiseen.

Jotkut olisivat näin ylimielisesti kohdeltuina saattaneet loukkaantua ja jotkut lausua pahastuksensa julki. Mutta mustapukuinen mies oli toista lajia. Jäätyään yksikseen hän yhä istui odottavassa asennossa, kolkoilla kasvoillaan pilkallinen myhäily, joka erityisesti pisti silmään kynttiläin hohteessa. Äkkiä avautui ovi, ja sieltä tuli hra de Vidoche viitassaan ja matkavaipassaan. Silmiänsä kohottamatta hän katseli ympärilleen huoneessa — näyttäen etsivän jotakin unohtamaansa.

"Ka, sivumennen sanoen —" hän virkahti katsettansa nostamatta.

"Osoitteeni?" tokaisi mustapukuinen mies pirullisen kerkeästi. "Touchet-kadun pää Marais'n kaupunginosassa lähellä virtaa. Siellä, uskokaa minua", hän jatkoi ivallisesti kumartaen, "annan teille madamen horoskoopin mitä mieluimmin, tai mitä hyvänsä muuta pikku palvelusta halunnette".

"Luullakseni olette itse paholainen!" jupisi hra de Vidoche äkeästi, posket kalvenneina.

"Paljon mahdollista", vastasi tähdistälukija. "Miten olleekaan — näkemiin!"

Kun isäntä tovia myöhemmin tuli pyytämään hra Solomon Notredame de Paris'lta anteeksi häirinnästä, jota hän oli vastoin tahtoansa tälle tuottanut, tapasi hän vieraansa peräti hyvällä tuulella. "Ei väliä, hyvä ystävä — ei ollenkaan", vastasi hra Notredame leppeästi. "Seuran kyllä huomasin hyväksi. Tuo hra de Vidoche on näiltä tienoin, ja nähdäkseni rikas mies."

"Vaimonsa kautta", sanoi isäntä varovasti. "Voi, niin rikkaan, että madame voisi rakennuttaa täkäläisen linnamme uudestaan pohjia myöten."

"Madame de Vidoche oli Pinatelista."

"Tietenkin. Monsieur tietää kaikki. Jumiegesin luota pohjoisessa. Olen käynyt siellä kerran. Mutta madamella on lisäksi talo Parisissa, ja tiluksia etelässä, kuulemma — Perigordissa."

"Haa!" mutisi tähdistälukija. "Taas Perigord. Sepä omituista."

IV.

Kaksiovinen talo.

Henrik IV rakennutti Place Royalen vanhan Palais des Tournellesin paikalle, missä Henrik II sai surmansa asekisoissa. Edellistäkään nimeä ette näe millään nykyisen Parisin kartalla; uudenaikaisella Ranskalla ei ole mitään historiaa, perinnäismuistoja tai kunnioittavaisuutta, ja se on tarkoin pyyhkinyt pois tuollaiset mainemerkit Grévyjensä ja Eiffeliensä — sanomalehtimiestensä ja saippuankeittäjiensä — hyväksi. Mutta silti — ja vaikka Place Royale nyt on menettänyt nimensäkin — se oli kolmannentoista Ludvigin hallitessa muodin keskus. Quartier du Marais, jossa se sijaitsi vastapäätä Pyhän Ludvigin saarta, oli silloin hoviväen kaupunginosa, Se näki vaunujen tulevan yleiseen käytäntöön aatelin keskuudessa, röyhelön ja primeron syrjäytyvän ja epälukuisia muita omituisia seikkoja, jollaisia hovipiirit niinä aikoina tarkkailivat.

Palatsin takaportaat ovat kuitenkin harvoin mieltäylentävää tai loistavaa nähtävää — tai jos niissä voi sanoa olevan mitään loistokasta, niin se uhkeus on jotenkin synkeätä ja aaveellista. Kuninkaan huvitukset ovat epäilemättä varsin kuninkaallisia ja luonnollisia, ja asianmukaiselta näkökohdalta katsottuina ne vetävät puoleensakin; mutta niillä on toinenkin puoli, ja se johtaa takaportaille päin. Samoin on hovin ja sen ympäristön laita. Ne ovat kankaan nurea pinta, sammalen pohja, hienon aivinan verhoama mätäpaise. Salaisuudet eivät ole mitään salaisuuksia siellä, ja niin on aina ollut. Asiat, joita De Thou ei tiennyt ja Brantôme vain arvaili, olivat kuluneita juttuja siellä. Hovin manalaväki tunsi tarkalleen sen salaperäisen taudin, johon Gabrielle d'Estées [Henrik IV:n lemmitty, Beaufortin ensimäisen herttuan äiti. Suom.] kuoli nautittuaan Zamet’lla sitroonin — tarkemmin kuin on koskaan tullut julkisuuteen. Se veitsen nirhama, joka teki toukokuun toisen keskiviikon v. 1610 kuuluisaksi historiassa [Henrik lV:n murhapäivä. Suom.], oli supateltavana tuolla takalistolla jo kuukautta aikaisemmin. Condén Henrik-prinssin kuolema, Mazarinin avioliitto [Mazarin oli salaa naimisissa leskikuningattaren — Itävallan Annan — kanssa. Suom.], D'Eonin sukupuoli, Cagliostron syntymä, tuollaiset hämärät seikat eivät olleet mitään pulmia Louvren ja Petit Trianonin syrjäsopissa. Se, joka kirjoitti: "kuninkaan liesikiven alla on paljon siiroja" tunsi sen maailman — nurjan, ruman, häijynilkisen, vaarallisen maailman.

Jos mikään senaikuisen Parisin katu kuului siihen, niin ainakin Rue Touchet, viidensadan kyynärän päässä Place Royalista kulkeva kuja Marais'n kaupunginosan laidassa. Kadun toiselle vierelle rakennettujen talojen taustat olivat virran puolella, josta ne eroitti ainoastaan kapea kaistale liejurantamaa. Nämä talot olivat vanhempia kuin vastapäinen rivi, säännöttömänä rykelmänä kohottaen korkealle päätyjänsä ja kallellisia savupiippujaan. Siellä täällä pistäysi synkkä sola virralle, ja joka toinen asumus oli kapakka tai pahempaa. Kahdessa isoimmassa oli miekkailukoulu ja pelihelvetti. Lounaassa katu päättyi umpipohjukkaan; sen nimittäin sulki laakeakattoinen kivirakennus, joka oli saatu kokoon sillä paikalla aikoinaan sijainneen vanhan virta-holviportin raunioista. Tämän talon ikkunoista ei milloinkaan siirretty luukkuja syrjään, ovi avautui harvoin päivänvalolla. Se oli Solomon Notredamen asunto. Kerran viikossa tai niille vaihein saattoi nähdä tähdistälukijan synkän haamun astuvan taloon tai lähtevän sieltä, jolloin miehet kapakkain ovella osoittelivat häntä sormellaan ja ikkunoista kurkistelevat homsuiset naiset tekivät ristinmerkin. Mutta Touchet-kadun asukkaista tiesivät harvat, että talossa oli toinen ulko-ovi, joka ei avautunut virralle päin kuten jokivarren talojen takaovet, vaan hiljaiselle vesirajaan johtavalle kadulle.

Hra Notredamen talo olikin kaksiosainen ja palveli kahta lajia asiatuttavia. Ylhäiset naiset ja hovilaiset, pitkän kauhtanan kantajat ja porvarisrouvat, tulivat hiljaisen kadun ovelle eivätkä tienneet mitään Rue Touchet’sta. Jälkimäiseltä suunnalta taasen tulivat ne, jotka maksoivat jauhoissa, jolleivät maltaissa: lakeijat ja kamarineidot, hiippailevat oppipojat ja norkot — kaupunginosan pohjasakka, lionnut paheessa ja rikoksessa — ja sen tietämisessä.

Talo oli kalustettu sikäli. Tähdistälukijan tapasivat Touchet-kadun asiatuttavat huoneessa, joka oli jaettu kahtia tulipunaisilla esiripuilla; nämä oli järjestetty siten, että kävijä osittain näki taemman puoliskon, missä sulatusuunin tumma hehku osui valinkauhoihin ja sulattimiin, huhmareihin ja tislaimiin, moninaisiin eriskummallisiin astioihin ja pullosiin sekä kaikkeen alkemistin salaperäiseen varastoon. Ihan ympärillään havaitsi värisevä heittiö vielä merkillisempiä esineitä. Kunkin oven yläpuolella riippui kuolleenkoura, eräästä seinäkomerosta kurkisti luuranko. Rähmällään lattialla makasi täytetty alligaattori ja näytti ahjon lepattavassa kumotuksessa joka hetki havahtuvan henkiin. Salatieteellisiä merkkejä ja outoja kapineita ja kallosakaraisia sauvoja näkyi kaikkialla, pergamenttikääryjä ja epämuotoisia hirviöitä sekä kaikenlaatuista kamaa, mikä saattoi tehota tietämättömään, jonka sopi halunsa mukaan istuutua ruumisarkulle ja huvittelun puutteessa leikkiä jalkojensa juureen loikkivan rupisammakon kanssa. Hämärästi nähtyinä, yhteen sullottuina ja vaillinaisesti ymmärrettyinä tällaiset ilmiöt riittivät masentamaan pelonsekaisella kunnioituksella alhaisoa ja olivat usein kauhistuttaneet hurjamielisimpiäkin roistoja, mistä Touehet-katu saattoi kerskua.

Pienet portaat, jotka yläpäässä sulki vankka ovi, johtivat tästä huoneesta siihen kamariin ja odotushuoneeseen, missä tähdistälukija otti vastaan todelliset toimenantajansa. Siellä oli kaikki toisenlaista. Molemmat huoneet olivat verhotut mustalla, seinät, laki ja lattia: niissä vallitsi avara ja kolkko tyhjyys. Odotushuone sisälsi kaksi töyrytuolia ja keskilattialla pronssitelineessä ison kristallipallon. Ei mitään lisäksi, paitsi hopeisen riippulampun, jonka sininen hohde tehosti huoneen haudanomaista synkkyyttä.

Sisäkamari, jota valaisi kuusi seinähaarukkoihin asetettua kynttilää, oli melkein autio. Jonkunlaisella alttarilla peräseinustalla oli kaksi jyhkeätä nidettä alituiseen avoinna. Keskilattialla näkyi mustapuisen patsaan päässä astrolabi, tähtikorkeuden määräämiskoje, ja itse lattiaverhoon oli valkoisella ommeltu eläinradan merkit ja taivaanlaen kaksitoista "taloa" eli piiriä kehään järjestettyinä. Alttarin lähellä oli tähdistälukijan varalla istuin. Ja siinä kaikki. Vallitakseen sellaisia, jotka kävivät hänen luonansa täällä, Notredame luotti korkeampaan aatostasoon, henkevämpiin taikauskon muotoihin, synkkyyden ja äänettömyyden vaikutuksiin omassatunnossa ja ennen kaikkea kenties siihen tuntemukseen, mikä hänellä oli maailmasta — ja heistä.

Tähän ympäristöön joutui värjyvä, kauhistunut pikku kuolevainen, Jehan. Hänen toimenaan oli avata ulko-ovi hiljaiselle kadulle ja laskea taloon puheillepyrkijät. Häneltä oli mitä hirmuisimpien rangaistusten uhalla kielletty puhuminen, niin että kävijät pitivät häntä mykkänä. Ensimäisen viikkonsa hän eli siellä miltei mykistävän pelon kourissa. Talon pimeys ja hiljaisuus, haudanomaiset kynttilät ja verhot, pääkallot ja sääriluut ja muut kammottavat esineet, joita ilmestyi hänen näkyviinsä äkkiarvaamattomina hetkinä, olivat hämmentää häneltä järjen. Hän värisi ja kyyristeli sinne ja tänne. Hänen kasvonsa kävivät valkeiksi, ja hänen silmiinsä asettui niin oudosti tuijottava katse, että jäykkäluontoisimmankin olisi saattanut tulla häntä surku. Sanalla sanoen, ei paljoakaan puuttunut, jotta lapsi olisi sortunut mielenvikaiseksi, eikä olisi puuttunut mitään, jollei hänellä olisi ollut tukenaan äskeisvuosiensa karaisevaa harjoittelua ulkoilmassa.

Hän olisi saattanut paeta, sillä hänet uskottiin yksikseen ovelle, jonka hän olisi voinut milloin hyvänsä avata pujahtaakseen tiehensä. Mutta Jehan ei hetkeäkään epäillyt, että hänen isäntänsä kykeni löytämään hänet ja tuomaan takaisin, joten se ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Noin viikon kuluttua alkoi tottumus tehota häneen, kuten tavallista. Talo kävi vähemmän kauhistuttavaksi, pimeys menetti hirmuisuutensa, äänettömyyden ja kaameuden tunto hellitti herpaisevaa pingoitustansa. Hän alkoi nukkua paremmin. Uteliaisuus voitti alaa pelolta. Hän viehättyi tutkimaan eläinradan merkkejä ja salavihkaa kurkistelemaan kristallipalloon. Rupisammakosta tuli hänen leikkitoverinsa. Hän ruokki sitä torakoilla eikä enää ollut puuhan puutteessa.

Tähdistälukija näki pojassa tapahtuneen muutoksen eikä kenties ollut pelkästään mielissään siitä. Ennen pitkää hän ryhtyi rajoittamaan sitä. Eräänä päivänä hän tapasi Jehanin leikkimässä rupisammakon kanssa, sävyssään jotakin poikamaista rentoutta, — pannen ruman elukan loikkimaan käsiensä yli ja kutkuttaen sitä oljenkorrella. Poika nousi hänen tullessaan ja väistyi pois, sillä miehen kolkot kasvot ja ahdistava hiljaisuus eivät olleet vähääkään menettäneet peloitustehostansa. Mutta Notredame kutsui hänet takaisin. "Alat unohtaa", hän sanoi silmäillen lasta yrmeästi.

Poika vapisi hänen tähysteltävänään, vaan ei rohjennut vastata.

"Kenen olet?"

Jehan vilkui ympärilleen. Vihdoin hän jupisi kuivin huulin: "Teidän."

"Ei, et ole", oikaisi mustapukuinen mies. "Ajattele uudestaan. Sinulla on lyhyt muisti."

Jehan ajatteli ja hikosi. Mutta mies tahtoi vastauksensa, ja viimein kuiskasi Jehan: "Paholaisen."

"Se on parempi", sanoi tähdistälukija kylmäkiskoisesti. "Tiedätkö, mitä tämä on?"

Hän otti käteensä lasikulhon. Poika tunsi sen, ja hänen tukkansa alkoi nousta pystyyn. Mutta hän pudisti päätänsä.

"Se on vihkivettä", sanoi mustapukuinen, ja hänen julmat silmänsä tähystivät tiukasti poikaa. "Ojenna kätesi."

Jehan ei hirvinnyt kieltäytyä. "Tämä koettelee sinua", puhui Notredame verkalleen, "oletko paholaisen vai etkö. Jos et, niin vesi ei sinua vahingoita. Jos olet, — jos olet ainiaaksi hänen omansa, täyttämässä hänen tahtoansa ja halujansa, — silloin se polttaa kuin tuli!"

Viime sanan virkkaessaan hän äkkiä ripisti vettä harjalla pojan kädelle. Jehan poukkosi taaksepäin kivusta kirkaisten, painoi kirvelevän kätensä poveaan vasten ja tuijotti isäntäänsä hirmustunein silmin.

"Se polttaa", sanoi tähdistälukija armottomasti. "Se polttaa. Niin on kuin sanoin. Sinä olet hänen. Hänen! Tästälähtein muistanet. Mene nyt."

Jehan meni, väristen kauhusta ja tuskasta. Mutta opetuksella ei täsmälleen ollut tarkoitettua tehoa. Hän pelkäsi yhä isäntäänsä, mutta alkoi myös vihata häntä, lapselle harvinaisella kiihkeällä, sitkeällä vihalla. Vaikka hän yhä tutisi ja kyyristeli mustapukuisen läsnäollessa, ei poikaa hänen selkänsä takana enää pidätellyt pelko. Jehan ei tiennyt mitään keinoa kostaakseen. Hän ei tehnyt mitään suunnitelmia siinä mielessä, hän ei oivaltanut koston mahdollisuutta. Mutta hän vihasi ja oli valmis käyttämään tilaisuutta sen tullen.

Hänet lukittiin taloon aina kun Notredame läksi ulos, ja tällä tavoin hän vietti monia yksinäisiä ja kaameita hetkiä. Nämä johtivat hänet kuitenkin lopulta erääseen keksintöön. Kerran joulukuun puolivälissä, kun hän tutkiskeli paikkoja tähdistälukijan poissaollessa, hän löysi erään oven. Sanoin "löysi"; se nimittäin ei kyllä ollut mikään salaovi, mutta pieni ja vaikeasti keksittävissä, sijaiten alemmista ylempiin kamareihin johtavien pikku portaitten päässä olevan suoran, kaidan käytävän sivussa. Ensin hän luuli sitä lukituksi, mutta pelkästä uteliaisuudesta tarkastaessaan sitä lähemmin hän havaitsi laudoituksen syvennyksessä säpin kahvan. Hän painoi tätä, ja ovi myötäsi hiukan.

Sillä kertaa poika säikähti. Hän huomasi komeron pimeäksi, veti oven jälleen kiinni ja läksi pois uteliaisuuttansa tyydyttämättä. Mutta vähän ajan kuluttua pääsi hänen pelostaan voitolle halu tietää, mitä oli oven takana. Hän palasi talituikku kädessä, painoi säppiä uudestaan, työnsi oven auki ja astui sisälle pamppailevin sydämin.

Hän kohotti kynttiläänsä ja näki hyvin ahtaan, paljaan kammion, joka oli sovitettu seinämuuriin. Ja siinä kaikki, sillä paikka oli tyhjä — siellä ei ollut muuta kuin lattian verhona pehmeä nukkamatto. Poika tuijotti säikkyen ympärilleen, yhä odottaen jotakin kamalaa, mutta mitään ei ollut nähtävissä. Vähitellen hänen pelkonsa häipyi ja uteliaisuutensa niinikään, ja hän poistui.

Toisena päivänä hän kuitenkin komeroon palatessaan teki keksinnön. Kumpaiseenkin seinään kiinnitettynä hän näki mustan verkalapun — muutamaa tuumaa pitkän ja kolmea leveän. Hän piti kynttilää ensin toisen ja sitte toisen likellä, vaan ei saanut tajutuksi niistä mitään, kunnes huomasi, että alireunat olivat irrallaan. Silloin hän kohotti toista liepukkaa. Näkyviin tuli kapea rako, josta hän näki työpajaan, — tummana hehkuvan ahjon, kimmeltävät pulloset ja herkeämättömästi heräämistä teeskentelevän krokotiilin. Hän kohotti toista ja huomasi senkin alla raon, mutta kun senpuoleinen kamari — astrolabihuone — oli pimeä, ei hän saanut nähdyksi mitään. Hän ymmärsi kuitenkin. Komero oli vakoilupaikka, ja nämä olivat Judas-reikiä, siten sovitettuja, että kuulumaton ja näkymätön väijyjä kykeni näkemään ja kuulemaan kaikki mitä tapahtui hänen kumpaisellakin puolellaan.

Tähdistälukijan tapana oli lukita Touchet-katua lähinnä oleva iso huone mennessään kaupungille. Tästä syystä, ja koska paikka oli kielletty, poika viivyskeli Judas-reiällä, pilkistellen siihen. Hän tiesi jo enimmäkseen, mitä merkillisyyksiä tuo huone sisälsi, ja ahjon punainen hohde antoi sille hänen mielestään kummallista kodikkuutta. Hän kuunteli putoilevan tuhan ripinää ja jonkun kellokoneiston tikitystä takaseinällä. Hän alkoi tyhjänpäiväisesti luetella, mitä kaikkia esineitä hän kykeni näkemään; mutta vasituista työpajaa eristävä esirippu loi huoneen poikitse suuren varjon, ja tämän läpi hän yritti turhaan tunkea katseellaan. Paremmin nähdäkseen hän sammutti kynttilän ja katsoi jälleen. Tuskin oli hän kuitenkaan uudestaan siirtänyt silmänsä rakoon, kun hänen korvaansa tunkeutui hiljaista narinaa. Hän hätkähti ja pidätti hengitystään, mutta ennen kuin hän ehti hievahtaakaan, avautui Touchet-kadun puoleinen jykevä ulko-ovi longalleen, ja tähdistälukija astui sisälle.

Jonkun sekunnin ajan poika seisoi tuijottaen, uskaltamatta hengittää tai liikahtaa. Sitten hän ponnistautuen pudotti tilkun raolle ja hiipi hiljaa pois.

V

Ylempi holviovi.

Tähdistälukija ei tullut yksin. Kookas haamu, viitta yllä ja sen kaulus kohotettuna poskipäihin asti, astui huoneeseen hänen perässään ja seisoi odottamassa hänen vierellään, kun isäntä telkesi ovea. Nähtävästi he olivat tavanneet toisensa vasta kynnyksellä, sillä katseltuaan ympärilleen ja hiljaisesti tarkastettuaan huoneen haaveellista epäjärjestystä vieras virkkoi käheällä äänellä: "Ette tunne minua?"

"Aivan hyvin, hra de Vidoche", vastasi tähdistälukija ottaen hatun päästään.

"Tiesittekö, että seurasin teitä?"

"Tulin näyttämään teille tietä."

"Se ainakin on vale!" väitti nuori aatelismies pilkallisesti irvistäen; "sillä minä en itsekään tiennyt tulevani".

"Ennen kuin näitte minut", vastasi tähdistälukija järkkymättömästi.
"Ettekö heitä viittaa yltänne? Tarvitsette sitä lähtiessänne."

Hra de Vidoche noudatti kehoitusta ynseästi. "Tavallinen ammattivarasto, huomaan", hän mutisi silmäten halveksivasti ympärilleen. "Pääkalloja ja sääriluita, kuolleenkouria ja hirsipuun naruja. Huh! Täällä löyhkää. Nämä kai ovat niitä kapineita, joita pidätte lasten säikyttämiseksi."

"Toiset", vastasi Notredame tyynesti — hän sytytti lamppua — "ja toiset ovat kaupan".

"Kaupan?" huudahti hra de Vidoche epäuskoisesti. "Kuka niitä ostaa?"

"Ken mitäkin", selitti tähdistälukija huolettomasti. "Katsokaa esimerkiksi tuota", hän jatkoi kääntyen vieraaseensa ja katsoen häntä ensi kertaa. "Odotan tapaavani liiketuttavan tuolle varsin väleen."

Hra de Vidoche seurasi hänen sormensa suuntaa ja värähti väkisinkin. "Tuo" oli ruumisarkku. "Sikseen jo tämä", hän sanoi äkeän kärsimättömästi. "Entä jos laskeutuisitte alas suurellisuudestanne ja ryhtyisitte asioihin. Saanko istua, mies, vai aiotteko pitää minua seisaalla kaiken yötä?"

Mustapukuinen mies otti kaksi töyrytuolia ja astui edellä esiripun taakse. "Täällä on lämpimämpi", hän sanoi työntäen syrjään ison saviruukun ja jalallaan raivaten tyhjäksi pikku tilan hehkuvan hiilloksen edustalta. "Nyt olen käytettävissänne, hra de Vidoche. Istuutukaahan."

"Olemmeko yksin?" kysyi nuori aatelismies epäluuloisesti.

"Tottahan toki", vastasi tähdistälukija. "Ymmärrän asiani."

Mutta de Vidochelle näytti käyvän hieman työlääksi mainita asiaansa, vaikka hän oli vastikään pitänyt niin suurta kiirettä. Hän istui päättämättömänä, luoden pahanelkisiä syrjäsilmäyksiä ensin kumppaniin ja sitte vihaisena hehkuvaan hiillokseen. Mutta jos hän odotti Notredamen auttavan häntä alkuun, hän ei vielä tuntenut isäntäänsä. Tähdistälukija istui kärsivällisenä, kaikki ilmeet hävinneinä kasvoiltaan levollisen huomaavaisuuden tieltä.

"Oh, lempo!" ärähti nuori mies viimein.

"Eikö teillä ole mitään sanottavaa? Te tiedätte, mitä tarvitsen", hän lisäsi ärtyisesti, "yhtä hyvin kuin minäkin".

"Olen halullinen kuulemaan asianne", vastasi tähdistälukija kohteliaasti.

"Antakaa se minulle enemmittä sanoitta, lähteäkseni täältä!"

Tähdistälukija kohautti kulmakarvojansa. "Voi, kaikkitietäväisyydellä on raja", hän sanoi pudistaen päätänsä säveästi. "Tosin pidämme sitä varastossa — lasten säikyttämiseksi. Mutta se ei auta minua tällähaavaa, hra de Vidoche."

Toinen silmäili häntä myrkyllisen tuimasti. "Kyllä näen; te tahdotte minua paljastamaan itseni", hän mutisi. Hiki kihoili hänen otsalleen, ja hänen äänensä oli lankeennuksissa raivosta tai muusta mielenliikutuksesta. "Olin hupsu, kun tulin tänne", hän jatkoi. "Jos teidän pitää se kuulla, niin tahdon tappaa kissan; tarvitsen jotakin annosta sille."

Tähdistälukija nauroi äänettömästi. "Vuoret synnyttivät, ja siitä tuli kissa!" hän virkkoi huvitettuna. "Vain kissa! No, siinä tapauksessa pelkään tulleenne väärään paikkaan, hra de Vidoche. Minä en tapa kissoja. Siinä ei ole mitään vaaraa, nähkääs", hän pitkitti, katsoen tiukasti kumppaniinsa, "eikä mitään ansionmahdollisuutta. Kukaan ei piittaa kissasta. Kuka hyvänsä rohdoskauppias täyttää tarpeenne vaskilantista. Joskin elukka mustenee tunnin kuluessa ja sen suu vääntyy niskakuoppaan", hän jatkoi hirvittävästi hymyillen, "kuten kävi Beaufortin herttuattarelle, niin cui malo? — siinä ei ole mitään pahaa. Mutta jos olisi kysymyksessä — Luullakseni näin monsieurin tänään ratsastamassa mademoiselle de Farincourtin seurassa?"

Hra de Vidoche, joka oli katsellut kiduttajaansa raivostuneesti ja kauhuissaan, hätkähti odottamattomasta kysymyksestä. "No", hän mutisi, "ja entä jos olinkin?"

"Ka, ei mitään", vastasi mustapukuinen välinpitämättömästi. "Mademoiselle on kaunis, ja monsieur on onnellinen mies, jos saa häneltä hymyilyn. Mutta hän on ylhäistä sukuperää, ja ylpeä, kerrotaan." Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja lämmitteli pitkiä laihoja käsiään tulen edessä. Mutta hänen killisilmänsä eivät hetkeksikään siirtyneet toisen kasvoista.

Hra de Vidoche vääntelehti niiden tuijoteltavana. "Horna!" hän ärisi käheästi. "Mitä tarkoitatte?"

"Hänen sukunsa kuuluu niinikään olevan ylpeätä; ja mahtavaa. Kardinaalin ystäviäkin kuuluvat olevan." Mustapukuisen hymy oli lähimmin verrattavissa krokotiilin irvistykseen.

Hra de Vidoche nousi tuoliltaan, mutta istuutui jälleen.

"Kardinaali kostaisi sen suvun kunnian loukkaamisen kuolemalla", pitkitti tähdistälukija säveästi. "Kuolemalla varmastikin. Ettekö luule samaa, hra de Vidoche?"

Hiki helmeili isoina karpaloina nuoren miehen otsalla, ja hän silmäili tuikeasti kiduttajaansa. Mutta jälkimäinen kohtasi katseen lauhkeasti ja näytti tietämättömältä sanojensa tehosta. "On senvuoksi sääli, että monsieur ei ole vapaa menemään naimisiin", hän sanoi pahoitellen pudistaen päätänsä, "sääli kerrassaan. Ei tiedä, mitä saattaa tapahtua. Mutta toiselta puolen, jollei hän olisi mennyt naimisiin, niin hän olisi nyt köyhä mies."

Hra de Vidoche hypähti kiroten jaloilleen. Mutta hän istuutui taaskin.

"Naimisiin mennessään hän oli köyhä mies, luullakseni", pitkitti tähdistälukija, ensi kertaa kääntäen tuijotuksensa toisen kasvoista ja katsellen tuleen kummallisesti hymyillen. "Ja velkainen. Madame — nykyinen madame de Vidoche, tarkoitan — maksoi hänen velkansa ja lienee tuonut hänelle suuren omaisuuden."

"Josta hän ei ole sen koommin lakannut muistuttamasta minua kahdesti päivässä!" huusi nuori mies kamalalla äänellä. Ja silloin hän yhtäkkiä menetti kaiken itsehillintänsä, kaiken teeskentelyn, kaiken pelokkaan viekkauden, jota oli tähän asti osoittanut. Hän ponnahti seisaalle. Suonet paisuivat ohimoilla, kasvot hehkuivat punaisina. Niin totta on, että pikku seikat koettelevat meitä enemmän kuin isot tapaukset, ja pienet ärsytykset kahnaavat syvempiä lyöttymiä kuin suuret vääryydet. "Hyvä Jumala!" hän sähisi hampaittensa raosta, "jos tietäisitte, mitä olen kärsinyt siitä naisesta! Valjunaamainen, kitisevä hupsu, — minä olen inhonnut häntä nämä viisi vuotta, ja olen ollut kytketty häneen ja hänen vaikerteluunsa ja nunnankasvoihinsa! Kahdesti päivässä? Ei, kymmenesti päivässä, kaksikymmentä kertaa päivässä hän muistuttelee minua veloistani, köyhyydestäni ja ahdingostani avioliittomme edellä! Ja ylhäisestä suvustaan! Ja kolmesta marskistaan! Ja —"

Hän pysähtyi suorastaan hengästyksissään. "Madame oli ylhäistä sukua?" virkahti mustapukuinen mies. Hän oli äkkiä käynyt tarkkaavaksi. Hänen varjonsa kuvastui takaseinälle liikkumattomana ja suoraselkäisenä.

"Ka, kyllä", vastasi aatelismies katkerasti.

"Perigordissa?"

"Niinpä kyllä."

"Kolme Ranskan marskia?" mutisi Notredame miettivästi; mutta hänen silmissään oli omituinen säihky, ja hän piti kasvojaan huolellisesti käännettyinä pois kumppanistaan. "Se ei ole tavallista! Siinä on toki jotain kerskattavaa!"

"Mon Dieu! Kyllä hän siitä kerskasikin, vaikka kukaan muu ei uskonut sitä väitettä. Ja polveutui muka Rolandista!" huusi hra de Vidoche halveksien. Hänen äänensä värähteli vielä, ja kädet vapisivat raivosta. Hän harppaili edes takaisin.