"SUSI"

Historiallinen romaani Perttuliyön ajalta

Kirj.

STANLEY J. WEYMAN

Suomentanut

Teuvo Pakkala

Helsingissä, Suomal. Kirjallis. Seura, 1898.

SISÄLLYS:

1. Susi tulee.
2. Vidamen uhkaus.
3. Matka Parisiin.
4. Satimessa.
5. Pappi ja nainen.
6. Rouvan säikähdys.
7. Nuori vaeltava ritari.
8. Aamurukous Parisissa.
9. Erasmuksen pää.
10. Hau, Hau Huguenots!
11. Surun yö.
12. Riemuisa aamu.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Susi tulee.

Minulla oli sittemmin niin paljo aihetta muistelemaan sen iltapäivän tapauksia, että minä vielä nytkin olen kuulevinani Catherinen äänen kaikuvan korvissani. Minä painan silmäni umpeen ja näen, mitä näin silloin, monia vuosia sitten — sinisen kesätaivaan ja linnantornin harmajan kulman, tornin päällä villavan pilven, joka väikkyi kuin savu. Enempää en nähnyt, sillä makasin selälläni, kädet pään alla. Molemmat veljeni, Marie ja Croisette, makasivat samassa asemassa muutamien sylien päässä minusta penkereellä, ja Catherine istui tuolilla, jonka Gil oli hänelle tuonut. Silloin oli toinen torstai elokuuta, ja oli hyvin kuuma. Naakatkin olivat ääneti. Katsellessani miten pilvi oli muuttunut pitemmäksi ja ohuemmaksi, olin melkein vaipunut unenhorrokseen, kun Croisette, joka ei välittänyt kuumuudesta enemmän kuin sisilisko, terävästi kysyi:

"Neiti, minkä vuoksi niin yhtämittaa katselette Cahorsin tielle?"

Minä en ollut sitä huomannut. Vaan minä hämmästyin, kun Croisette niin terävästi kysyi, ja käännyin katsomaan Catherinea. Hän punastui, silmänsä täyttyivät kyyneleillä, ja hän katsoi meihin niin pyytävästi Ja me, kolme veljestä, nousimme istumaan käsiemme varaan ja katselimme häneen kuin kolme koiranpenikkaa. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitte hän meille sanoi aivan suoraan:

"Pojat, minä aijon mennä naimisiin herra de Pavannesin kanssa."

Minä keikahdin selälleni maahan ja ojensin käteni. "Oo, neiti!" lausuin nuhtelevasti.

"Oo, neiti!" huudahti Marie, keikahti selälleen, ojensi kätensä ja oihki. Hän oli hyvä ja tottelevainen veli.

Croisette myöskin huuti: "Oo, neiti!" Vaan hän oli aina hassunkurinen tavallaan. Hän vaipui selälleen maahan, huiski käsillään ja kiljui kuin porsas. Vaan hän oli samalla valpas ja neuvokas. Hän ensimmäiseksi huomasi velvollisuutemme, ja hän astui lakki kädessä Catherinen eteen, joka istui siinä puoleksi vihoissaan toiseksi hämillään. Ja vähän punastuen Croisette sanoi:

"Neiti de Caylus, serkkumme, me toivomme teille iloa ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin —"

Vaan tämä jo oli minusta liikaa. "Ei niin kiirettä, S:t Croix de Caylus", sanoin minä työntäessäni veljeni syrjään — hän näet aina koetti ehättää ennen minua — ja astuin hänen sijalleen. Sitten tein niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasin ja aloin:

"Neiti, me toivotamme teille onnea ja pitkää ikää; me olemme kuuliaisia palvelijoitanne ja tahdomme olla herra de Pavannesin hyviä ystäviä ja auttaa häntä kaikissa vaikeuksissa, niin kuin — niin kuin —"

"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", lisäsi Croisette lempeästi.

"Niin kuin suvun nuorimpain tulee", toistin minä. Ja sen jälkeen Catherine nousi seisomaan ja niijasi syvään minulle, ja me veljekset suutelimme hänen kättään järjestyksen mukaan, ensin minä ja viimeiseksi Croisette, niin kuin pitikin. Sitten Catherine peitti nenäliinalla kasvonsa — hän nimittäin itki — ja me veljekset istahdimme turkkilaisten tapaan sille kohtaa kuin seisoimme silloin, ja sanoimme lauhkealla äänellä: "Oo, Kit!"

Vaan Croisetella oli heti jotakin lisätä: "Mitäs sanoo susi?" kuiskasi hän minulle.

"Niin, tosiaankin!" huudahdin minä suuriäänisesti. Siihen saakka olin ajatellut ainoastaan itseäni; vaan nyt ajatukseni saivat aivan toisen suunnan. "Mitäs sanoo siitä vidame, Kit?" [vidame oli ennen aikaan Ranskan hiippakunnan maallikkopäämies]

Catherine otti nenäliinan silmiltään ja kävi niin kalpeaksi, että minä olin hyvin pahoillani, että olinkin ollenkaan siitä huomauttanut — puhumattakaan siitä, että Croisette töykkäsi minua.

"Onko herra de Bezers kotona?" kysyi Catherine.

"On", vastasi Croisette. "Hän tuli eilen illalla kotia S:t Antoninista, aivan pieni sotilasseura mukanaan."

Tämä uutinen näytti hälventävän Catherinen levottomuutta, vaikka minä olin luullut toisin. Arvelen, että hän olikin levoton enemmän Louis de Pavannesin kuin itsensä vuoksi. Ja olihan se muuten ihan luonnollistakin, sillä ei edes "sudella" olisi ollut sydäntä tehdä pahaa serkullemme. Hänen siro, notkea vartalonsa, kalpea, soikea muotonsa ja kauniit, ruskeat silmänsä, miellyttävä äänensä ja hyväsydämmisyytensä käsittivät mielestämme kaiken, mikä oli oikeaa naisellisuutta. Sitä hetkeä, jolloin emme olisi olleet rakastuneita häneen ei muistanut yksikään meistä veljeksistä, eipä edes Croisette, joka oli nuorin — hän oli seitsemäntoistavuotias ja vuotta nuorempi kuin Marie ja minä, me nimittäin olimme kaksoiset.

Vaan antakaahan kun kerron, miten me neljä, joiden yhteenlaskettu ikä ei ollut seitsemääkymmentä vuotta enempi, oleskelimme ja makailimme tuolla tavoin penkereellä tänä hiljaisena ja juhlallisena päivänä. Se oli kesällä 1572. Aivan äskettäin oli tehty suuri rauha katolilaisten ja hugenottien välillä, jota rauhaa oli muutamien päivien perästä vietettävä ja, niin kuin useimmat ranskalaiset toivoivat, vahvistettava Henrik Navarralaisen ja kuninkaan sisaren Marguerite Valoisin avioliitolla. Vicomte de Caylus [vicomte entiseen aikaan Ranskassa maakunnan tuomari], Catherinen isä ja meidän holhojamme, oli muuan niitä läänitysherroja, jotka olivat valitut olemaan läsnä rauhan teossa, mihin toimeen hän olikin hyvin sovelias, kun kumpikin puolue piti häntä suuressa arvossa — hän oli katolilainen, vaan ei kiihkoilija. Hän oli sen vuoksi kahta viikkoa ennemmin lähtenyt provinssiinsa Bayonneen. Useimmat naapureistamme Quercyssä olivat niin ikään poissa kotoaan, lähteneet Parisiin toisen tai toisen puolueen edustajan kuninkaallisiin häihin. Ja me nuorukaiset, jotka emme vähimmälläkään tavalla välittäneet Catherinen hyväsydämmisestä, uneliaasta seuranaisesta rouva Claudesta, käytimme siis parhaalla tavalla hyväksemme vapauttamme ja vietimme rauhaa omalla tavallamme.

Me olimme maaseutulaisia. Kukaan meistä ei ollut käynyt Paun kaupungissa, vielä vähemmän Parisissa. Vicomtella oli nuorison kasvatuksesta ankarammat mielipiteet kuin siihen aikaan oli tavallista; ja vaikka me olimme oppineet ratsastamaan ja ampumaan, käyttelemään miekkaamme ja heittämään haukkamme lentoon sekä kirjoittamaan ja lukemaan, niin me kuitenkin tunsimme maailmaa yhtä vähän kuin itse Catherine, yhtä vähän hovielämän huveista ja paheista, vaan emme kymmenettä osaa siitä mitä hän tiesi käytöstavoista ja hienosta seurustelusta. Hän oli kuitenkin opettanut meitä tanssimaan ja kauniisti kumartamaan. Hänen läheisyytensä oli sievistyttävästi vaikuttanut tapoihimme; ja viime aikoina oli meillä ollut paljo hyötyä seurustelustamme Louis de Pavannesin kanssa, joka oli hugenotti ja Moncontourin luona joutunut vicomte de Caylusin vangiksi. Me emme siis olleet sivistymättömiä maantolloja.

Vaan me olimme ujoja. Vieraista emme pitäneet ja me pakoilimme niitä. Ja kun, meidän siinä maatessamme ja pahoillessamme Kitin surullisen ilmoituksen johdosta, vanha Gil yhtäkkiä ilmestyi ja synkällä äänellään sanoi: "Herra vidame de Bezers haluaa tulla tervehtimään neitiä", niin meidät valtasi kauhistus, se minun täytyy tunnustaa.

Me syöksyimme kiireellä ylös ja mutisimme: "Susi!"

Tie Caylusiin on kaivettu maahan kohoten portailta penkereelle, jota pitkin on matala muuri estämässä kulkijoita putoamasta mainitulle tielle. Gil oli ilmoittanut uutisen ennen kuin vieras oli tullut näkyviin, niin että meille jäi kuitenkin silmänräpäys aikaa. Croisette syöksyi linnanportille aikoen linnaan, vaan hän ei päässyt ajoissa perille, ja kyyristyi muutaman patsaan taakse. Siellä hän sitten seisoi sormi suussa. Minä joskus olen hyvin hidas liikkeissäni, ja Marie odotti minua, niin että me tuskin olimme päässeet jaloillemme, arkoina ja neuvottomina, kun vidamen musta varjo jo ylti Catherinen jalkoihin.

"Neiti!" sanoi hän astuessaan Catherinen eteen ja kumartuessaan suutelemaan hänen kapeaa hienohipeäistä kättään, arvokkaasti, mikä oli hänelle omituista. "Minä tulin viime yönnä Toulousesta ja lähden aamulla Parisiin. Minä olen täällä vain levännyt ja puhdistellut matkatomun, tullakseni — ahaa!"

Hän näytti nyt vasta huomaavan meidät, keskeytti huolimattomasti alotetun kohteliaisuuslauseensa, ojentausi suoraksi ja tervehti meitä. "Kas vain", jatkoi hän ääneen, "kaksi Caylustyttöä, ja molemmat ihan käsityöttä, jos en erehdy. Minkä vuoksi, neiti, ette pane heitä kehräämään?" ja hän katseli meitä, huulillaan tuo hymy, josta hän muiden ominaisuuksiensa ohessa oli niin kuuluisa.

Croisette vääristeli kauheasti hänen selkänsä takana. Me katsoimme häneen vihasesti, vaan emme tavanneet mitään sopivaa vastausta.

"Minusta näyttää, että punastuitte!" jatkoi hän leikillisesti — se mokompi leikitteli meidän kanssamme kuin kissa hiiren kanssa! — "Teillä ehkä käy arvollenne, kun minä käskin neidin panna teidät kehräämään? Minä puolestani mielellänikin istuisin rukin ääreen, jos vain neiti käskisi minua, ja olisin ylen onnellinen."

"Me emme ole mitään tyttöjä!" pääsi minulta suusta, ja minä sanoin sen vapisevalla äänellä ja posket kuumina. "Ette kai olisi, herra vidame, sanonut risti-isäämme, Anne de Montmorencya tytöksi?" Me kyllä keskenämme laskimme pilaa siitä, että meillä kaikilla oli tytönnimi, vaan olimme kuitenkin siksi nuoria vielä, että olimme hyvin arkatuntoisia tässä suhteessa.

Vidame kohautti olkapäitään. Ja miten pieniltä tunnuimme, kun hän siinä seisoi penkereellämme! "Herra de Montmorency oli mies", sanoi hän halveksivasti. "Herra Anne de Caylus on —"

Ja tuo paholainen käänsi aivan tyynesti meille selkänsä ja istahti muurille, lähelle Catherinen tuolia. Me huomasimme selvään, että hän ei pitänyt meitä saman arvoisina — että me olimme joutuneet kokonaan hänen huomiostaan. Samassa rouva Claude tulla vyöryskeli pengertä, ja hänen jälessään Gil kantaen tuolia. Ja me — niin me hiivimme pois toiseen päähän pengertä, jonne istuimme ja vihoissamme mulkoilimme rauhan häiritsijää.

Vaan miten uskalsimme mulkoilla? Vielä tänäänkin vapisen ajatellessani sitä, Vidame oli kookas ja uljaannäköinen, niin suuri, että suippopartansa — joka oli siihen aikaan muotina hovissa — antoi hänelle jonkunmoisen miehuuttomuuden ilmeen: harmaissa silmissään oli onnettomuutta uhkaava välke, käytöksensä ylpeä, äänensä käskevä, joka ei suvainnut mitään vastaväitöksiä — kaikki tämä yhteensä oli niin vaikuttavaa, että se sai ylhäiset horjumaan ja vähäpätöiset ryömimään. Ja sitten hänen maineensa! Vaikka me tunsimme varsin vähän maailman pahuutta, niin kaiken sen yhteydessä, jota olimme kuulleet, oli hänen nimensä. Me olimme kuulleet hänestä puhuttavan kaksintaistelijana, riitapukarina, miehenä, joka ei häikäillyt käyttää palkatuita salamurhaajia. Jarnacissa hän oli viimeisenä lähtenyt teurastushuoneesta. Kansa sanoi häntä julmaksi ja kostonhimoiseksi näihinkin aikoihin — jotka Jumalan kiitos ovat menneitä — ja hänen nimeään kuiskailtiin, kun oli puhetta murhista ja ryöväyksistä. Tavallisesti hänestä sanottiin, että hän ei pelännyt Guiseä eikä punastunut pyhän neitsyeen edessä.

Sellainen oli vieraamme ja naapurimme, Raoul de Mar, vidame de Bezers. Kun hän istui siinä penkereen muurilla ja vuoroin katsoi syrjäsilmällä meitä, vuoroon lausui jonkun kohteliaisuuden Catherinelle, niin minä vertasin häntä suureen kissaan, jolle perhonen tietämättään näyttelee kauneuttaan. Catherine raukka! Epäilemättä hänellä oli syytä levottomuuteensa, ja enemmän kuin silloin voin aavistaakaan. Sillä hän näytti aivan kuin menettäneen puhekykynsä. Hän sammalsi ja vastaili hyvin hajanaisesti, ja kun rouva Claude oli kuuro ja tylsä, ja me pojat hyvin arkautuneet nolauksesta, jonka olimme saaneet, niin puhelu kävi hyvin kankeasti. Vidame ei myöskään näin kuumana päivänä näyttänyt tahtovan vaivautua.

Oli muuan tällainen äänettömyyden hetkiä ja kaikkein pisimpiä, kun huomasin hänen katsovan minua, ja minä vavahdin, Minä kerrassaan vapisin. Vidamen silmissä oli ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Se oli jotakin melkein kuin tuskaa. Hänen katseensa kulkeutui sitten hitaasti Marieen ja näytti hiljaisuudessa tekevän hänelle kysymyksen. Sitten se taas siirtyi Catherineen ja pysähtyi häneen.

Vaan nyt joku seikka, joko sitten onnettomasta sattumuksesta tai sallimuksen ohjauksesta, oli vetänyt Catherinen huomion kokonaan toisaalle. Hän ei tiennyt mitään vidamen katseesta, joka oli kiinnitetty häneen. Hän tuijotti vain yhtämittaa eteensä kauas pohjoiseen päin. Hänen poskilleen oli noussut puna, huulensa olivat auvenneet ja rintansa kohoili kiivaasti.

Vidamen kasvot synkistyivät vielä enemmän. Hitaasti hän käänsi silmänsä
Catherinesta ja katseli sitten pohjoiseen hänkin.

Cayluslinna on vuorella keskellä kapeaa laaksoa, jolla on sama nimi. Kaupunki on niin kiinni vuoren penkereissä, että minä poikasena jaksoin heittää kiven yli kaikkien talojen. Penkereeltä näkee koko laakson sekä sen poikki kulkevan maantien. Catherinen katse oli kiinnitettynä näköpiirin pohjoisimpaan reunaan, jossa Cahorsin tie lähtee laskeutumaan ylämaasta. Koko jälkeenpuolenpäivää hän oli istunut sinnepäin katselemassa.

Minäkin silmäsin sinne. Yksinäinen ratsastaja näkyi laskeutuvan jyrkkää polkua, joka laskeusi vuorilta.

"Neiti!" huudahti vidame äkkiä. Me kaikki katsahdimme häneen. Hänen äänensä karkotti kaikki veret Kitin poskilta. Siinä oli jotakin sellaista, jota Kit ei eläissään ollut kuullut ihmisäänessä — jotakin, joka oli kuin isku vasten kasvoja. "Te neiti odotatte uutisia Cahorsista, rakastetultanne", sanoi hän ivallisesti. "Minulla on kunnia onnitella herra de Pavannesia tekemänsä valloituksen johdosta."

Vidame oli arvannut! Kun hänen sanansa, jotka minua korvissani soivat soimaukselta, olivat keskeyttäneet unteloisen äänettömyyden, syöksyin minä ylös säikähtyneenä ja katkeroittuneena, vaan samalla hämmästyneenä hänen tarkkanäköisyydestään ja terävästä käsityksestään. Hän varmaan oli tuon pitkän matkan päästä erottanut Pavannesin vaakunan. "Herra Vidame", sanoin minä suutuksissani — Catherine oli kalpea ja äänetön — "herra vidame —", vaan siinä minä aloin sammaltaa ja kävin lopulta aivan äänettömäksi. Sillä hänen takanaan minä näin Croisetten, eikä tämä antanut minulle minkäänlaista kehoittavaa tai apua lupaavaa merkkiä.

Niin seisoimme hetken aikaa vastatusten, toisena kokematon poika, toisena maailman mies, vastatusten nuorukainen ja julmuri. Vidame kumarsi sitten minulle aivan oudolla tavalla. "Herra Anne de Caylus haluaa esiintyä herra de Pavannesin puolesta, niinkö?" kysyi hän mielistelevästi, niin ivallisen mielistelevästi.

Minä ymmärsin mitä hän tarkoitti. Vaan minä tunsin, että minun pitää vastata. "En herra de Pavannesin, vaan serkkuni puolesta." Ja minä kumarsin. "Minulla on kunnia hänen puolestaan kiittää onnentoivotuksestanne, herra vidame. Catherinea ilahduttaa, että lähin naapurimme on vieraista ensimmäinen, joka saa toivottaa onnea hänelle. Te olette oikein arvannut otaksuessanne, että Catherine pian antaa kätensä herra de Pavannesille."

Minä otaksuin — sillä näin jättiläisen kasvoilla värin muuttuvan ja huulten tärisevän, kun minä puhuin — että hän oli vain arvaillut. Jonkun sekunnin aikaa paholainen näytti tuijottavan hänen silmistään, ja hän katseli minua ja Marieta samalla tavalla kuin peto katselee vartijaansa. Vaan kuitenkin hän säilytti kohteliaan tapansa. "Neiti tahtoo, että minä onnittelisin?" sanoi hän verkalleen ja näytti kuin hän vaivoin olisi saanut sanat suustansa. "No niin, minä kyllä onnittelen sitte tuona suurena päivänä. Minä totisesti en sitä laiminlyö. Vaan tätä nykyä ovat ajat huolestuttavia. Ja neidin sulhanen on luullakseni hugenotti ja on mennyt Parisiin. Parisi — niin, Parisin ilma ei liene terveellinen hugenoteille, niin olen kuullut sanottavan."

Minä näin Catherinen vapisevan, ja hän oli pyörtyä. Vihani voitti pelkoni, ja mieleni kuohahti. "Herra de Pavannes kyllä voi aina suoriutua, olkaa huoleti siitä", sanoin ylpeästi.

"Ehkä", vastasi Bezers äänellä, joka oli kuin kahta terästä olisi hangattu vastakkain. "Vaan kaikissa tapauksissa se päivä on oleva muistorikas päivä neidille. Sitä päivää, jolloin hän ottaa vastaan ensimmäisiä onnentoivotuksia, muistaa hän niin kauan kuin elää! Sen minä takaan, herra Anne", sanoi hän ja katseli naurusuin meitä vuoroon kutakin, jolloin silmänsä näyttivät entistään vainuavammilta. "Neiti muistaa sen päivän, siitä saatte olla varmat!"

Sekös oli pirullinen katse, jonka hän lähtiessään kiinnitti tyttö raukkaan, ja kauhistuttava; äänenpaino, jolla hän lausui viimeiset sanansa. Tylsinkin korva olisi huomannut niissä salaperäisen, kauhean uhkauksen. Varsin pieni armon osoitus, että hän nyt lähti luotamme! Hän oli jo tehnyt niin paljo pahaa kuin hän tällä kertaa voikin. Jos tarkoituksensa oli ollut synnyttää meissä pelkoa, niin siinä hän oli onnistunut täydellisesti.

Itkien Kit lähti linnaan, enemmän kuin tarpeeksi rangaistuna viattomasta mielistelystään. Ja me veljekset katselimme toisiamme, kauhusta kalpeina. Me olimme hankkineet itsellemme vihollisen ja päälle päätteeksi oman porttimme ääreen. Niin kuin vidame oli sanonutkin, elimme huolestuttavissa oloissa, jolloin miehiä, naisia ja lapsia vastaan harjoitettiin sellaisia julmuuksia, että niistä nyt tuskin hirveää mainitakaan. "Minä toivoisin, että vicomte olisi nyt täällä", sanoi Croisette levottomana, puheltuamme kaikellaisista ikävistä mahdollisuuksista.

"Tai edes Malines, hovimestari", sanoin minä.

"Hänestä meille ei olisi paljo apua", vastasi Croisette. "Ja hän on S:t
Antoninissa eikä tule kotia tällä viikolla. Ja isä Pietarikin on
Albissa."

"Luuletko, että vidame aikoo hyökätä linnaamme?" kysyi Marie.

"En sitä pelkää!" vastasi Croisette halveksivasti. "Ei toki hänkään uskaltaisi sellaista tehdä rauhan aikana. Sitä paitse hänellä ei ole täällä kuin kymmenkunta miestä", jatkoi poika urhokkaasti, "ja kun me otamme lukuun vanhan Gilenkin ja itsemme, niin on meitä yhtä monta. Ja Pavannes sanoi aina, että kolme miestä kahtakymmentä vastaan voisi puolustaa tuota porttia tänne johtavalla tiellä. Ei, ei hän uskalla hyökätä!"

"No ei!", vakuutin minäkin. Ja sillä olimme nolanneet Marien. "Vaan mitä tulee Louis de Pavannesiin —"

Catherine keskeytti minut. Hän oli yhtäkkiä taas tullut penkereelle ja oli nyt kokonaan muuttunut. Hänen poskillaan oli vihan punat ja silmistään olivat kyyneleet poistuneet.

"Anne!" huudahti hän käskevästi. "Katsokaa mikä elämä siellä alhaalla on!"

Kaikki melu kaupungista kuului aina penkereellemme. Vetelehtiessämme penkereellä kuulimme kaupanteon hälinän kaupungin torilta, koirain haukunnan, riidat ja torat, kirkonkellojen huminan, vartiain huudot, kaikki. Eikä tarvinnut kuin mennä muurille, niin näki kaikki, mitä siellä alhaalla tapahtui. Vaan tämän iltapäivää kaupungissa oli ollut enimmäkseen hyvin hiljaista. Ja jos me emme olisi olleet niin kiintyneitä omiin asioihimme, niin olisimme ennemminkin kuulleet elämän melun ja vallitsevan hiljaisuuden aikana huomanneet sen heti alusta alkaen. Nyt se oli jo ehtinyt kasvaa suureksi pauhinaksi. Ja kuta lähemmäksi muuria tulimme, sitä äänekkäämmäksi se kävi.

Meille sopi näkymään osa vidamen talosta — se näkyi muutaman kadun mutkasta. Se oli synkän näköinen nelikulmainen talo, jonka hän oli saanut periä äidiltään. Hänen oma linnansa Cháteau de Bezers oli kaukana Franche Comtéssa, vaan viime aikoina hän oli mieluimmin oleskellut vaatimattomassa talossaan Caylusissa — Catherine voisi parhaiten sanoa syyn siihen. Se oli ainoa talo kaupungissa, joka ei ollut meidän. Se oli tunnettu nimellä "susitalo", ja oli ruma kivirakennus, joka ympäröi muuatta linnapihaa. Akkunain ympärillä oli rivissään kiveen hakatuita sudenpäitä, jotka kita auki, niin että suuret raateluhampaat näkyivät, irvistelivät vastapäätä olevalle kirkon portille.

Melu sai katseemme kääntymään sille suunnalle, ja siellä näimme Bezersin olevan nojallaan avonaisessa akkunassa ja hymyillen katselevan kadulle. Hänen ilonsa aiheena — sen pian huomasimme — oli muuan ratsumies, joka kaikellaisissa vastuksissa ratsasti katua pitkin. Hän pidätti hevostaan — joka ei ollut helppo tehtävä jyrkällä, likaisella kivikadulla — puolustautuakseen pariakymmentä renttua vastaan, jotka huutaen ja kiljuen seurasivat häntä kintereillä ja syytivät kiviä ja lokaa hänen päällensä. Mies oli paljastanut miekkansa, ja hän kiroili ja karjui ja joukko jälessään huusi; "Vive la messe!" [Eläköön messu! Katolilaisten tunnuslauseita.] Me näimme kiven sattuvan hänen kasvoihinsa, joihin tuli verihaava, ja kuulimme hänen kiroavan entistä rajummin.

"Hyvä Jumala!" huudahti Catherine puristaen kätensä ristiin tuskallisen näköisenä. "He tahtovat ryöstää minun kirjeeni."

"Kuolema ja kadotus!" huudahti Croisette. "Ratsumies on herra de
Pavannesin kuriri! Anne, me emme saa antaa heidän ryöstää kirjettä!"

"Sen he saavat kalliisti maksaa!" huusin minä ja kirosin. "Rauhan aikana nuo sen roistot harjoittavat tuollaista! Gil! Francis!" karjuin minä. "Missä te kuhnustelette?"

Ja minä hain lintupyssyäni, ja Croisette nousi muurille, pani kämmenet torvelle ja huusi voimainsa takaa: "Heretkää siellä! Hän tuo kirjeen vicomtelta!"

Vaan se keino ei vetänyt, enkä minä löytänyt pyssyäni. Hetken aikaa olimme aivan neuvottomia, ja siihen kun minä kävin sisältä pyssyn oli ratsastaja, jälessään kirkuva roistoväki, kääntynyt muutaman kulmauksen taakse kadoten näkyvistämme.

Toisesta mutkasta tiesin heidän ilmestyvän aivan porttimme eteen, ja me juoksimme vastaan. Minä pysähdyin kuitenkin hetkiseksi aikaa käskeäkseni Gilen kutsua palvelijat, ja sillä aikaa Croisette oli ehtinyt kapealle kadulle. Kun minä ehätin hänen jälkeensä, niin olin vähällä joutua ratsumiehen hevosen jalkoihin. Minä kiireesti vetäysin syrjään ja annoin ratsastajan kulkea ohitseni — hänen kasvonsa olivat yltäpäätä verissä ja loassa, ja hevosensa oli säikähdyksestä ihan hurjana, niin että sitä ratsastaja töin tuskin jaksoi hillitä. Kun minä sitten kiiruhdin kadulle, niin näin Croisetten — tuon reippaan pojan — tarttuneen lähintä roistoa kauluksesta ja mukiloi häntä parhaillaan voimiensa mukaan miekanlappealla, jolloin toiset veikarit seisoivat takempana, häpeissään, vaan samalla uhkaavina ja silmistä viha säihkyen.

"Kuolema hugenoteille!" huusi muuan heistä, kun minä tulin näkyviin.
Huutaja näytti olevan uskalijain kaikista.

"Roistot kuolkoot!" vastasin minä ja katselin tuimasti inhottavaa joukkoa. "Onko tarkoituksenne rikkoa kuninkaan rauha, mokomat kurjat? Menkää kotia kataliin hökkeleihinne!"

Siinä kun sain sen sanotuksi näin konnan, jota Croisette oli kurittanut, vetävän tikarinsa, Minä huusin varoitukseksi veljelleni, vaan varoitus tuli myöhään. Säilä välähti, vaan Jumalan kiitos se sattui ainoastaan pojan vyönsolkeen ja livisti siitä syrjään tekemättä mitään vahinkoa. Minä näin aseen taas välähtävän ilmassa — näin miehen julman katseen. Vaan tällä kertaa olin askelta lähempänä, ja ennen kuin hän ehti iskeä, syöstin miekkani konnan ruumiiseen. Hän kaatui maahan kuin halko ja veti mukanaan Croisetten, josta hän piteli jäykistyvillä kourillaan.

En ollut ennen koskaan tappanut ihmistä, en edes nähnyt ihmisen kuolevan, ja jos olisin ollut yhdessä kohdin ja ajatellut tekoani, niin varmaankin olisin epätoivossani joutunut sairaaksi. Vaan nyt ei ollut aikaa ajattelemaan eikä sairastamaan. Roistojoukko oli ihan äärellämme, koko rivi punoittavia, uhkaavia naamoja. Ensi silmäyksellä näin, että mies oli kuollut, ja minä asetin jalkani hänen niskalleen. "Koirat! Pedot!" karjuin minä, vaan en enää niin kovalla äänellä, sillä vaikka olinkin raivoissani, niin koetin kuitenkin hillitä itseäni. "Menkää luoliinne! Miten uskallattekaan kohottaa kätenne Caylusia vastaan? Menkää — muuten teitä tusinakunta riippuu hirressä, kun vicomte palajaa kotia!"

Minä mahdoin näyttää pelottavalta — minä tiedän, että minä en ollut peloissani, vaan tunsin vain omituista intoa — sillä he heti peräytyivät. Nopeasti vaikka vastenmielisesti joukko hajautui, Bezersin puoluelaiset, joihin kuollutkin oli kuulunut, poistuivat viimeisinä. Siinä kun seisoin katselemassa heidän jälkeensä, katu tuli yhtäkkiä tyhjäksi; viimeiset olivat kadonneet talojen taakse. Kun käännyin katsomaan taakseni, niin tapasi Gilen ja puolikymmentä palvelijoistamme seisomassa kalpeina ja vavisten. Croisette tarttui käteeni ja nyyhki. "Oo, hyvä Jumala", huudahti Gil vapisevalla äänellä. Vaan minä sysäsin toisen syrjään ja toiselle rypistin otsaani.

"Viekää joutuin pois tuo ruumis!" sanoin ja kosketin sitä jalallani. "Ripustakaa se puuhun. Ja sulkekaa sitten portit! Pitäkää huoli siitä että kaikki tulee huolellisesti tehdyksi, elkääkä tuhlatko aikaa!"

TOINEN LUKU.

Vidamen uhkaus.

Croisettella oli tapana kertoa juttu, jonka yksityisseikkoja minä en muista muuta kuin ilkeänä unena. Hän väitti, että minä sinä yönä lähdin sängystäni — kun minä olin vanhin, niin minulla oli kesäisin oma vuoteeni, jota vastoin Croisette ja Marie nukkuivat toisessa vuoteessa samassa huoneessa — ja menin hänen luoksensa herättäen hänet, ja että minä nyyhkien ja vavisten tartuin hänen käsivarteensa ja aivan kuin ankaran kauhun valtaamana rukoilin häntä, että hän ei päästäisi minua menemään. Ja että minä tällä tavoin nukuin hänen vieressään aamun koittoon saakka. Vaan niin kuin sanottu, minä en kaikesta tästä muista sen enempää kuin että sinä yönä näin ilkeätä unta ja että herätessäni olin hänen ja Marien luona, jonka vuoksi en voi sanoa, miten asia oikeastaan oli.

Vaan jos minulla oli jotakin tunnetta siitä, niin se ei missään tapauksessa kestänyt kauan. Päinvastoin minä — mitäpä sitä kieltäisin — olin hyvin mielissäni siitä arvosta, johon äkkiä olin kohonnut Gilen ja muiden palvelijain silmissä. Mitä Catherine ajatteli asiasta, en tiedä. Hän oli saanut kirjeensä ja oli nähtävästi siitä tyydytetty. Me emme nähneet häntä vilahdukseltakaan. Rouva Claudella oli puuhaa keittäessään lääkkeitä ja hoidellessaan sanansaattajan haavaa. Ja minusta oli ihan luonnollista, että minun oli otettava ylin johto linnassa.

Siitä ei ollut epäilemistäkään — ei ainakaan meidän mielestämme — ettei hyökkäys kuririn kimppuun olisi tapahtunut vidamen yllytyksestä. Se vain oli ihme, ettei vidame muitta mutkitta katkaissut häneltä kaulaa ja ryöstänyt kirjettä. Vaan kun minä nyt ajattelen asiaa, niin tuntuu minusta, että näinä aikoina — kun uskonnollinen sota herätti pahimmat intohimomme — aikaisetkin miehet julmuuteensa liittivät jonkun määrän lapsellisuutta. Vihollisen tappamisessa ei ollut kylläksi. Ihmisiä huvitti tehdä hänen päästään astinlaudan — minä en puhu vertauksilla — ja viskata hänen sydämmensä koirille. Ja epäilemättä oli hyvin sopinut vidamen julmaan leikillisyyteen se, että Pavannesin ensimmäisen rakkaudenkirjeen tuoja ilmestyi hallitsijattarensa eteen verisenä ja lokaisena ja että roskaväki omien porttiemme ympärillä otti osaa häväistykseen.

Selvää oli, että Bezersin raivo ei suinkaan laantunut siitä, kun asiat näin päättyivät ja muuan hänen miehensä oli saanut sellaisen rangaistuksen. Me sen vuoksi tarkastimme lukot ja salvat ja akkunat, vaikka linna onkin valloittamaton, se kun on kalliolla, jonka sileät seinät ovat ainakin kaksikymmentä jalkaa korkeat joka puolelta. Tosin vihollinen, niin kuin Pavannes oli näyttänyt meille, olisi helposti voinut räjähdyttää ruutilla, vaan me sulimme ristikon, joka sulki penkereelle johtavan tien. Kun tämä oli tehty, niin me tunsimme olevamme turvassa, sillä jos vihollisen onnistuikin murtautua sisään, niin hän olisi loukussa — jyrkällä kapealla kaivostiellä, jossa hän olisi tulen alaisena edestä ja sivuilta. Meillä oli kaksi tykkiä, jotka vicomte oli hankkinut parikymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kuin S:t Quentinin tappelu oli. Toisen näistä asetimme tien ylipäähän, toisen penkereelle, jossa me, muuttamalla sitä pari askelta, olisimme saaneet sen suunnatuksi suoraan vidamen taloa kohden, joka siis oli meidän vallassamme.

Me emme todella odottaneet mitään hyökkäystä. Vaan me emme tienneet, mitä oli odotettavana. Meillä ei ollut kymmentä palvelijaa käytettävänämme, sillä vicomte oli ottanut parikymmentä parasta lakeijaa ja sotamiestä mukaansa Bayonneen. Ja me tunsimme ankaraa vastuunalaisuutta. Suurin toivomme oli, että vidame heti lähtee Parisiin ja jättää toistaiseksi kostonsa. Sen vuoksi kerta toisensa perästä loimme hartaan silmäyksen susitaloon, toivossa näkevämme jotakin merkkiä hänen matkalle lähdöstään.

Tietysti oli kuin isku rintaan, ja kaikki toiveeni kerralla luhistuivat, kun Gil huolestuneena astui minun luo penkereelle ja ilmoitti, että herra vidame odotti portilla ja pyysi saada tavata neitiä.

"Tietysti ei tule kysymykseenkään, että hän saisi tavata neitiä", lisäsi vanhus repiessään hämmästyneenä tukkaansa.

"Ei tietystikään. Minua hän saa tavata", vastasin minä ylpeästi. "Gil, jättäkää Francis ja joku toinen lisäksi portille. Marie, pysy lähellä. Croisette tulee minun mukanani."

Kun kaikki ohjeet oli täytetty — johon tuskin kului minuuttia — menin vidamea vastaan tien yläpäähän. "Neiti de Caylus", sanoin minä ja kumarsin, "ei voi oikein hyvin, vidame."

"Hän ei tahdo tavata minua?" kysyi hän ja katseli minua silmillä, jotka eivät olleet ystävälliset.

"Kun hän ei voi hyvin, niin täytyy hänen kieltäytyä tästä ilosta", vastasin minä suurilla ponnistuksilla. Hän todella oli ihmeellinen mies, sillä nähdessäni hänet haihtui kolme neljättäosaa rohkeudestani ja koko itseluottamukseni.

"Hän ei tahdo tavata minua. No hyvä", vastasi hän, ja nämät yksinkertaiset sanat kuulustivat kuolemantuomiolta. "Herra Anne, minulla on teiltä vähän vaadittavaa. Minkä hyvityksen aiotte antaa minulle siitä, että olette tappanut minun palvelijani? Se oli kelpo, siivo miesraukka, jolta te eilen ryöstitte hengen sen vuoksi, että hänen intonsa oikean uskon puolesta vei hänet hiukan liian pitkälle."

"Minä otin häneltä hengen sen vuoksi, että hän vicomten portilla veti tikarinsa surmatakseen herra S:t Croix de Caylusin", vastasin minä tiukalla äänellä. Minä tietysti olin ajatellut hänen tekevän tämän kysymyksen ja sen vuoksi valmistanut, mitä minun piti siihen vastata. "Teidän, herra de Bezers, pitäisi tietää", jatkoin minä, "että vicomten tuomiovalta ulottuu kaikkiin niihin, jotka asuvat laakson piirissä."

"Vaan ei minun alamaisiini", vastasi hän tyynesti.

"Aivan oikein, niin kauan kuin ne ovat teidän piirissänne", sanoin minä. "Vaan kun rangaistus oli ylimalkainen eikä mies saanut aikaa ripin tekoon, niin minä suostun — —"

"Mihin sitten?"

"Antamaan isä Pietarin lukea kymmenen messua hänen sielunsa pelastukseksi."

Minä hämmästyin sitä tapaa, jolla vidame otti vastaan tämän minun tarjoukseni. Hän purskahti suureen nauruun. "Hyvä ystävä", huusi hän ilkkuvasti, "te todella olette aika veitikka. Messuja? Mieshän oli protestantti!"

Ja tätä minä hämmästyin enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin selittää voin. Sillä tämä näytti osoittavan, että tuo mies, joka tuossa nauroi jumalatonta naurua, ei ollut muiden ihmisten kaltainen. Hän ei koonnut eikä valinnut palvelijoitaan heidän uskontonsa vuoksi. Hän oli varma, että hänen käskystä hugenotti tappaisi toverinsa, että katolilainen huutaisi "Eläköön Coligny!" Minä seisoin siinä niin hämilläni, että en saanut sanaa vastaukseksi, mutta Croisette sitten yhtäkkiä sanoi terävästi:

"No miten hän sitte oli niin innokas oikean uskon puolesta?"

"Oikea usko", sanoi vidame, "on minun palvelijoilleni minun uskoni." Sitten hänelle näytti juolahtavan yhtäkkiä mieleen. "Ja vielä lisäksi", jatkoi hän verkalleen, "se on oikea ja totinen usko kaikille, sen tuhannet oppivat huomaamaan ennen kuin maailma on kymmentä päivää vanhempi. Muistakaa minun sanoneeni, pojat! Ja kuulkaa nyi", jatkoi hän tavallisella äänellään. "Minä aina olen valmis auttamaan naapuria. Ja se on itsestään selvää, että minulla ei ole vähintäkään ajatusta saattaa teille, herra Anne, mitään ikävyyttä tuon rentun vuoksi. Vaan väkeni odottaa, että hänen kuolemansa jollakin tavoin tulee kostetuksi. Jättäkää minulle tuo kirottu konna, joka oli syynä kaikkeen tähän rettelöön, niin että saan hänet vetää puuhun, ja sitten ollaan kuitit."

"Se on mahdotonta", vastasin minä kylmästi. Minun ei tarvinnut kysyä ketä hän tarkoitti. Favannesin sanansaattaja jättää hänelle!

Ei milloinkaan! Kiellostani välittämättä hän katsoi minua hymyillen, joka minussa herätti raukeaa suuttumusta. "Älkää luottako liiaksi yhteen iskuun", sanoi hän ja pudisti päätään. "Minä teidän ijällänne olin suorittanut ainakin tusinan verran kaksintaisteluita. Muuten minä ymmärrän, että te kiellätte antamasta minulle korvausta?"

"Niin, sillä tavalla kuin te vaaditte", vastasin minä. "Vaan — —"

"Oh!" huudahti hän rypistäen otsaansa. "Ensin asiat ja sitten huvitus! Bezers kyllä ymmärtää hankkia korvausta omalla tavallaan, sen minä teille vakuutan. Ja aikoinaan. Vaikka minä en silloin käänny sellaisten keltanokkain puoleen kuin te olette. Vaan mikä teillä tuossa on?" Ja hän potkasi tykkiä, jonka hän nähtävästi nyt vasta huomasi. "Ahaa, minä ymmärrän", jatkoi hän ja katsoi meihin terävästi. "Te odotitte hyökkäystä! Vaan tuolla edempänähän teillä on rikkapaikka, kaksikymmentä jalkaa vanhan Fretisin makasinin katolta. Ja se on auki, siitä olen varma. Luuletteko, että minä olisin tullut tätä tietä niin kauan kuin Caylusissa olisi ollut yhdetkään tikapuut? Pidättekö sutta lampaana?"

Ja hän pyörähti kantapäillään ja lähti astumaan tietään, mielissään ja ylpeänä voitostaan. Sillä voitto se oli. Me tunsimme itsemme hyvin nolatuiksi ja meitä hävetti katsoa toisiamme silmiin. Tietysti rikkapaikka oli auki. Me muistimme nyt, että niin oli asia, ja hänen tietonsa asiasta ja meidän mielettömyytemme kovasti koski meihin, niin että minä pahoin rikoin kohteliaisuuden vaatimuksia, en saattanut häntä portille niin kuin minun olisi pitänyt tehdä. Me sittemmin saimme siitä tarpeeksi rangaistusta.

"Hän on itse piru!" huudahdin ja puin nurkkia susitalolle päin, kulkiessani edestakaisin penkereellä. "Minä vihaan häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen."

"Niin minäkin!" sanoi Croisette lauhkeasti. "Vaan se merkitsee enemmän, että hän vihaa meitä. Kaikissa tapauksissa on meidän sulettava rikkapaikka."

"Odotahan vähän!" sanoin, kun poika, lausuttuaan vielä joukon valituksia naapuristamme, oli lähdössä toimittamaan asiansa. "Mikä elämä on tuolla alhaalla?"

"Totisesti, hän aikoo lähteä, ja jättää meidät rauhaan!" sanoi
Croisette innokkaasti.

Alhaalta kuului kovaa hevosten kavioiden kopsetta kadun kivitystä vasten. Puolikymmentä ratsumiestä lähti liikkeelle Susitalosta, ja heidän kannustensa kilinä ja iloinen äänensä sorina kuului raikkaassa aamuilmassa meille saakka. Bezersin kamaripalvelija, jonka tunsimme näöltään, oli viimeisenä. Hänellä oli kaksi satulapussia edessään, ja ne nähdessämme meiltä pääsi ilon huuto. "Hän lähtee matkoihinsa", sanoin minä, ja minä en tahtonut uskoa silmiäni. "Hän siis kuitenkin lähtee!"

"Odotahan!" sanoi Croisette.

Vaan minä olin oikeassa. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli hän itsekin näkyviin, ratsastaen raudanharmajalla hevosella, ja me erotimme, että hänellä oli pistolihuotra satulassa. Hänen hovimestarinsa juoksi hänen sivullaan, kuunnellen hänen viimeisiä käskyjään, arvelin. Muuan rampa, jonka melu oli pelottanut tavallisesta olinpaikastaan, kirkon portista, kurotti kättään saadakseen almun. Vidame sivuuttaessaan sivalsi ruoskalla rampaa kasvoille ja kirosi ääneen.

"Piru hänet vieköön!" sanoi Croisette vihastuneena. Vaan minä en sanonut mitään, sillä minä muistin, että rampa oli muuan Catherinen erityisiä suosikeita. Minä sen sijaan muistelin, mitä tapahtui joku aika sitten, kun vicomte oli kotona ja me eräänä päivänä olimme olleet suurella metsästyksellä. Bezers ja Catherine olivat yhdessä ratsastaneet katua ja kun Catherine silloin antoi vaivaselle rahan, niin Bezers oli viskannut hänelle koko jahtisaaliinsa. Ja minun mieleni masentui.

Vaan kuitenkin ainoastaan silmänräpäykseksi. Vidame oli lähtenyt matkalle tai ainakin kaikissa tapauksissa aikoi lähteä. Me seisoimme ääneti ja alallamme, kunnes ratsujoukko pitkän ajan kuluttua, niin kuin meistä tuntui, tuli näkyviin valkoisella maantiellä kaukana allamme ja näytti liikkuvan pohjoiseen. Vielä hetken aikaa seisoimme tällä tavoin ja kuiskasimme silloin tällöin jonkun sanan toisillemme, kunnes ratsumiehet yhtäkkiä hiljensivät kulkunsa ja alkoivat nousta mutkikasta polkua, joka johti ylängöille ja Cahorsiin ja myöskin Parisiin.

Silloin me, Croisette etunenässä, kovasti hurraten syöksyimme poikki penkereen ja yli pihamaan arkihuoneeseen, jonne saavuimme aivan henkimeneissä. "Hän on poissa!" huuti Croisette äänekkäästi. "Hän on mennyt Parisiin! Ja kaikellaiset onnettomuudet kohdatkoot häntä tiellään!" Ja me kaikki viskasimme lakit ilmaan riemuissamme.

Vaan naiset kaikeksi ihmeeksemme eivät ottaneetkaan osaa iloomme. Kun otimme lattialta lakkimme ja vähän häpeissämme kovasta remuamisestamme katsoimme Catherineen, niin tuijotti hän meihin, kalmankalpeana kasvoiltaan ja suurissa silmissään halveksiva ilme. "Hullut!" sanoi hän. "Hullut!"

Hän ei sanonut muuta. Vaan olipa sitä siinäkin tarpeeksi saattamaan minut aivan hämille. Minä olin odottanut saavani nähdä hänen ilahtuvan oikein riemumielelle, kun me toimme sellaisen uutisen, vaan sen sijaan oli hänen kasvoillaan sellainen ilme, jota en koskaan ennen ollut nähnyt. Catherine, joka oli niin lempeä ja hellätunteinen, sanoi meitä hulluiksi! Ja ihan ilman syytä! Minun oli aivan mahdoton ymmärtää. Hämmästyneenä käännyin katsomaan Croisettea. Hän katsoi Catherinea, ja minä huomasin, että poika oli säikähdyksissään. Rouva Claude istui muutamassa huoneen nurkassa ja voivotteli. Minä päättelin jonkun onnettomuuden tulleen, ja mieltäni alkoi painaa lyijynraskas taakka.

"Hullut!" toisti yhä serkkuni katkerasti, polkien jalkaa. "Te luulette että hän alentuisi niin, että rupeaisi teille kostamaan? Teille?! Luuletteko, että hän täällä voisi tehdä pahaa sadannetta osaakaan siitä kuin — kuin — —" Hän keskeytti lauseensa. Halveksiva ilme hänen kasvoiltaan katosi hetkeksi aikaa. "Oh! Hän on mies! Hän tietää, mitä hän tekee!" huudahti serkkumme ylevällä äänellä ja pää pystyssä. "Vaan te olette poikia. Te ette ymmärrä mitään."

Minä ihmeissäni katselin tätä suuttunutta nuorta naista. Vaivoin tunsin hänet serkukseni. Yhtäkkiä Croisette riensi hänen luo ja otti lattialta valkoisen esineen, joka oli hänen jaloissaan.

"Niin, lukekaa se!" sanoi Catherine, "lukekaa se! Ah!" ja hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja vihastuneena löi tammiseen pöytään vierellään, niin että veri tihkui rystysistään. "Minkä vuoksi ette tappaneet häntä? Minkä vuoksi, kun siihen oli teillä tilaisuus? Teitähän oli kolme yhtä vastaan", pauhasi hän. "Hän oli vallassanne! Te olisitte voineet tappaa hänet, ettekä sitä tehneet! Nyt hän tappaa minut."

Rouva Claude mutisi itkuisella äänellä jotakin Pavannesista ja pyhimyksestä. Minä Croisetten olkapään yli luin kirjeen. Siinä ei ollut minkäänlaista osotusta, vaan alkoi suorastaan: "Minulla on Parisissa muuan tehtävä suoritettavana, neiti, tehtävä, jota ei voi jättää toisiin, ja joka koskee teitä yhtä paljon kuin minuakin — tavata Pavannes. Te olette voittanut hänen sydämensä. Se on siis teidän, ja minä sen toimitan teille tai myöskin hänen oikean kätensä merkiksi, että hän on luopunut vaatimuksistaan teidän suhteenne. Minä sitoudun tähän."

Kirjeessä ei ollut nimeä. Se oli kirjoitettu jonkunlaisella punaisella nesteellä — ehkä verellä — kauhean ivaa! Toiselle puolelle oli sohrittu osote neiti de Caylusille. Kirje oli sulettu vidamen vaakunalla sudenpäällä.

"Roisto! Se kurja roisto!" huudahti Croisette. Hän ensimmäisenä huomasi kirjeen ajatusjuoksun. Ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä — raivon kyynelillä.

Mitä minuun tulee, niin oli mieleni kiihdyksissä. Suonissani aivan kuin tuli suihki, kun minä ajattelin pirullista julmuutta, jolla hän kidutti tyttöraukkaa.

"Kuka tämän kirjeen toi?" jyrisi ääneni. "Kuka sen antoi neidille?
Miten se tuli hänen käsiinsä? Sanokaa, vastatkoon jokukaan!"

Muuan palvelustyttö, joka seisoi toisessa päässä huonetta ja valitteli, sanoi, että Francis sen oli antanut hänelle ja käskenyt hänen antaa se neidille.

Minä raivoissani purin hammasta, ja Marie kenenkään käskemättä lähti hakemaan Francista — ja ruoskaa. Epäilemättä oli vidamella ollut kirje mukanaan valmiina siltä varalta, ettei pääse serkkuni puheille. Kun hän sitten minun saattamattani, yksinään kääntyi portille, niin oli hän käyttänyt tilaisuutta ja antanut kirjeen Francisille ja luultavasti samalla antanut rahaakin varmuuden vuoksi, että kirje tulee perille.

Croisette ja minä katsoimme toisiamme, käsittäen selvästi, miten asia oli. "Hän varmaankin aikoo olla yötä Cahorsissa", sanoin äreästi.

Poika pudisti päätään ja vastasi matalalla äänellä: "Minua pahoin pelottaa, että hän ei viivy siellä yötä. Hänellä on ripeät hevoset. Minä luulen että hän jatkaa matkaa. Hän aina matkustaa nopeasti. Ja sinä tiedät, että nyt…"

Minä nyökäytin päätäni, sillä minä ymmärsin hyvin.

Catherine oli heittäytynyt tuolille. Käsivartensa olivat hervottomina pöydällä, ja kasvonsa niiden peitossa. Vaan hän lie kuullut jotakin puheestamme tai oli hänelle juolahtanut mieleen joku uusi ajatus, sillä äkkiä hän syöksyi pystyyn. Hänen kasvonsa värähtelivät, ja koko ruumiinsa näytti jäykistyneen, kun hän väänteli aivan kuin tuskissa. "Minä en voi kestää tätä!" huuti hän pelottavalla äänellä. "Eikö ole ketään, joka voisi jotakin tehdä? Minä menen hänen luokseen! Minä ilmoitan hänelle, että minä luovun Pavannesista! Minä teen, mitä hän vain tahtoo, kunhan hän vaan säästää Louisin!" — Croisette lähti itkien huoneesta. Oli kamalaa nähdä tuota tyttöraukkaa tuskissaan. Mahdoton oli saada häntä tyyntymään! Jokainen meistä tiesi todeksi kirjeen kauhistuttavan tarkoituksen, sen salatun uhkauksen. Kansallinen sota ja uskonvimma sekä niin kuin minä arvelen, italialainen ajatustapa olivat tehneet meidän maamme miehistä petoeläimiä. Paljon kauheampia hirmutöitä tehtiin kuin tämä, jolla nyt Bezers uhkasi — vaikka ottaisi hänen sanansa ihan kirjaimen mukaankin — paljon kauheampia tekoja oli kärsittävä. Vaan pirullisessa tarkkanäköisyydessä, jolla hän oli ajatellut kostonsa tälle avuttomalle, rakastuneelle naiselle, siinä ei luullakseni ollut Bezersin vertaista ketään. Silloin käy perhosen huonosti, kun kissa on hänet käpälällään silpassut maahan. Totisesti käy huonosti!

Rouva Claude nousi ja sulki tytön syliinsä, antaen minulle merkin poistumaan. Minä lähdin ulos, kulin ryhmissä seisoskelevien pelästyneiden palvelijain ohi ja menin penkereelle. Minusta tuntui kuin siellä vain voisin hengittää vapaasti. Siellä tapasin Marien ja Croisetten. Kumpikin oli ääneti ja vakavana, heidän silmissään näin kyynelten jälkiä. Katseemme kohtasi, ja ne puhuivat samaa kieltä.

Jokainen meistä yhtä aikaa sanoi: "Milloin?" Ja he molemmat katsoivat minuun ja odottivat minun vastaustani.

Tämä sai minut vähän tarkemmin ajattelemaan asiaa, ja minä sen vuoksi olin jonkun aikaa ääneti ennen kuin vastasin. "Huomenna aamulla varhain", sanoin sitten varmalla äänellä. "Nyt on jo ilta. Me tarvitsemme rahaa, ja kaikki hevoset ovat poissa. Siihen menee tunti kuin ne saamme. Yöllä voisimme ehkä päästä Cahorsiin. Vaan on parasta kiiruhtaa maltilla, niinkuin tiedätte, ja sen vuoksi lähdemme vasta huomenna, varhain aamulla."

He nyökäyttivät päätään myöntymykseksi.

Tämä oli suuri yritys, joka meillä oli aikeissa. Ei ollut sen vähempi asia mielessä, kuin tähteä Parisiin — tuntemattomaan kaupunkiin, joka oli niin kaukana vuorten takana — tapaamaan herra de Pavannesta ja varoittamaan häntä. Siitä syntyy kilpa-ajo meidän ja vidamen välillä, kilpailu, josta riippui Kitin rakastetun henki. Jos me onnistuisimme pääsemään Parisiin ennen vidamea tai edes vuorokauden kuluessa siitä kun hän oli sinne saapunut, niin me aivan varmaan ehtisimme silloin hyvään aikaan varoittaaksemme Pavannesta. Meidän ensimmäinen ajatuksemme oli ollut koota niin paljo väkeä kuin suinkin ja hyökätä Bezersin kimppuun ja tappaa hänet, missä vain hänet kohtaisimme. Vaan palvelijat, jotka vicomte oli jättänyt, eivät olleet mitään sankareita, sillä ajat olivat rauhaisat, mehän elimme hyvässä sovussa naapureittemme kanssa. Bezersin miehet sitä vastoin olivat julmia sveitsiläisiä sotureita — rengit samallaisia kuin isäntänsä. Me sen vuoksi tulimme siihen päätökseen, että oli parasta huomauttaa Pavannesta, ja jos tarve vaati, olla hänen apunaan.

Me tosin olisimme voineet hänelle lähettää sanan. Vaan meidän palvelijamme — poikkeuksena Gil, vaan hän oli taas liian vanha — eivät tunteneet Parisia. Emmekä me taas uskaltaneet uskoa heille niin tärkeää tehtävää. Tietysti me ajattelimme Pavannesin kuririakin. Vaan hän oli Rochellesta eikä tuntenut vähintäkään pääkaupunkia. Meillä ei siis ollut mitään muuta keinoa kuin lähteä itse.

Vaan keveällä sydämmellä emme suinkaan ajatelleet tätä matkaa. Parisi meistä kaikista tuntui pelottavalta hirviöltä. Hovin loisto meitä enemmän pelotti kuin houkutteli. Me tunsimme kaikkea sitä kauhua ulkomaailmaa vastaan, jonka maaseutuelämä synnyttää, ja nuorukaisille omituista pelkoa, ettei osaa olla niinkuin muut. Tämä oli samalla suuri ja vaarallinen retki, johon nyt valmistausimme. Ja me vapisimme. Jos me olisimme tienneet tarkemmin — varsinkin mitä tulevaisuus toi mukanaan — niin olisi meitä vapisuttanut vielä enemmän.

Vaan me olimme nuoria ja pelkoomme sekautui mieluinen jännitys. Me lähdimme kohti tuntematonta kohtaloa ja seikkailuja, joissa voisimme hankkia mainetta. Me saamme nähdä maailmaa ja suorittaa tehtävän, joka olisi kunniaksi aikaisellekin miehelle. Me pelastamme ystävän ja teemme serkkumme onnelliseksi!

Me ryhdyimme valmistukseemme. Mutta me emme sanoneet mitään Catherinelle emmekä rouva Claudelle, vaan annoimme Gilelle tehtäväksi kertoa kaikki meidän mentyämme. Me lähetimme pikasanansaattajan vicomten luo Bayonneen ja laskimme Gilen sydämmelle, että hänen tuli pitää portit sulettuina siihen saakka kuin saa jotakin tietoa vicomtelta. Ja kun kaikki oli valmiina, niin menimme maata, vaan sydämmemme löi rauhattomana, eikä silmiin tullut uni.

"Anne! Anne!" sanoi Croisette, nousten lynkäpäisilleen, kun olimme muutamia tunteja makailleet. "Mitä luulet vidamen tarkoittaneen, kun hän eilen mainitsi noista kymmenestä päivästä?"

"Kymmenestä päivästäkö? Mitä sinä puhut?" kysyin suutuksissani. Hän oli herättänyt minut juuri kun olin uneen vaipumassa.

"Niin kun hän sanoi, että maailma kymmenen päivän kuluessa saa nähdä, että hänen uskonsa on oikea usko?"

"Minä tosiaan en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Vaan Jumalan nimessä koettakaamme nyt nukkua", vastasin minä. Sillä minä en voinut suvaita, että Croisette puhui semmoista tolkutonta, kun meillä oli omia tärkeitä asioita mietittävänä.

KOLMAS LUKU.

Matka Parisiin.

Aurinko ei ollut vielä korkealla, kun me kolme veljestä, yksi ainoa palvelija mukanamme, pysäytimme hevosemme laakson reunassa ja käännyimme satulassamme vielä viimeisen kerran silmäämään Caylusta — säännötöntä, harmajaa kaupunkia, ja tornia, joka kohosi korkealle sen yli. Kaikki olimme hyvin ajatuksissamme. Ajat olivat kuohuisia ja tehtävämme varsin vakavaluontoinen. Vaan nuoruudella ja varhaisella aamulla on erinomainen kyky poistamaan levottomuutta, ja vuoristoon päästyämme ratsastimme iloisina edelleen. Me kulimme väliin alastomia tuulisia kankaita, väliin tammimetsään hakattua tietä, jossa kaikki puut olivat samalle suunnalle nojalleen, ja pari kertaa kulettiin liitupitoisten jokiuomain yli, joissa vesi lirisi tuuheain saniaisten välissä, ja joiden varrella oli siellä täällä yksinäisiä talonpoikaistaloja tuuheain puistojen keskellä.

Neljä tuntia ratsastettuamme näimme allamme Cahorsin, aivan joen polvekkeen kiertämässä. Me ratsastimme yli Vallandrésillan, joka menee yli Lotin, ja ajoimme enomme tavalliseen majapaikkaan torin reunassa. Täällä me tilasimme eineen ja kerroimme ylpeänlaisesti, että olimme matkalla Parisiin.

Isäntä kohotti kätensä, "Parisiin!" huudahti hän pelästyneenä. "Jos olisitte tulleet eilen, niin olisitte päässet vidame de Bezersin seurassa! Ja teitähän on — luvalla sanoen — niin pieni seura, ja tiet ovat kaikkea muuta vaan eivät rauhallisia kulkea."

"Vaan eihän vidamellakaan ollut kuin puolikymmentä miestä mukanaan", vastasin minä ja ratsuruoskalla kopistelin huolettomasti saappaitani.

Isäntä pudisti päätään. "Herra vidame tuntee maailmaa", vastasi hän viekkaasti. "Hän on sellainen mies, jonka kimppuun ei karata niin äkkiarvaamatta! Muuan hänen miehensä kuiskasi minulle, että Chateaurouxissa kaksikymmentä väkevää ja luotettavaa miestä yhtyy heihin. Sanotaan tosin, että sota on loppunut, vaan …" ja hyväsydäminen mies kohautti olkapäitään ja loi merkitsevän katseen läskiviipaleihin, jotka riippuivat liedessä. "Vaan sen asian teidän armonne tietää paremmin kuin minä", lisäsi hän vikkelästi. "Minä olen köyhä mies ja toivon ainoastaan saavani elää rauhassa naapureitteni kanssa, käykööt sitte messussa tai saarnaa kuulemassa."

Tämä mielipide oli hyvin yleinen siihen aikaan, ja sitä useimmat varakkaat kaupunkilaiset ja maalaiset kannattivat niin hartaasti, että me pidimme turhana lausua omasta puolestamme mitään myönnytystä. Saatuamme kunnioitettavalta isännältämme kirjenipun, jolla voimme saada uusia hevosia Limogessa, jatkoimme matkaamme, virkistettyinä ruumiiltamme ja saatuamme vähän ajattelemisen aihetta.

Kaksikymmentä neljä miestä oli sellainen joukko, jota ei tavallisesti kustantanut itselleen matkalle sellainenkaan mies kuin Bezers, jolla oli paljon vihollisia. Kun hän nyt oli varustanut sellaisen joukon, niin se tuntui osottavan, että hänellä on suuremmat aikeet kuin se, jonka me olimme kuvailleet. Vaan me emme voineet arvata hänen tarkoituksiaan, koska hän tietysti oli kutsunut koolle joukkonsa ennen kuin hän tiesi mitään Catherinen kihlauksesta. Niin ollen hän joko mustasukkaisuudesta oli jo ennalta varuillaan, tai hänen hyökkäyksensä Pavannesta vastaan oli vain osa suuremmasta suunnitelmasta. Kummassakin tapauksessa meidän retkemme tuntui sitäkin tärkeämmältä, vaan ei enään niin toivokkaalta.

Vaan matkallamme näimme ja kuulimme niin paljo ja aivan uutta että se meitä esti tuumailemasta asiaa. Silmämme olivat nuoret, ja kaikki oli meistä yhtä huvittavaa — olipa se sitten kaunis tyttö, joka kuleksi mustalaisjoukon jälessä tai pari valensialaista kuleksijaa — jongleureiksi sanoivat he yhä itseään — jotka lauloivat vanhalla Provencen murteella, tai normandialainen hevoskauppias hevosineen, joilla pää ja häntä maata viilti, tai vanha resunen sotamies, joka oli haavoitettu sodassa — taistellessaan toisen tai toisen puolueen puolesta, sen mukaan minkä mielinen hänen päällikkönsä oli ollut.

Vaan kuitenkaan emme unhottaneet matkamme tarkoitusta. Minä voin sanoa, että ei sitä aamua, jona emme noustessamme — usein ruumis hellänä ja jäsenet jäykkinä — olisi ajatelleet: "Tänään tai huomenna tai ylihuomenna" — aina asianhaarain mukaan — "me saamme Kitin asian toimitetuksi!" Kitin! Ehkä tämä oli puhtainta innostusta, mikä koskaan on sydämmemme täyttänyt, kaikesta itsekkäisyydestä puhtain tehtävä, joka meillä on ollut. Kitin vuoksi!

Muuten me tiellämme kohtasimme varsin vähän merkillisempiä matkustajia. Puolet Ranskan aatelistosta oli Parisissa juhlissa, joita pidettiin kuninkaallisten häiden johdosta. Helposti saimme hevosia, missä vain tarvitsimme. Ja vaikka olimme kuulleet puhuttavan, että tiet olivat täynnänsä kuleksivia, erotettuja sotilaita, eivät ne kuitenkaan meitä koskaan häirinneet eivätkä estäneet matkallamme.

Vaan tarkoitukseni ei ole tehdä selkoa, mitä kaikkea tapahtui tällä ensimmäisellä retkelläni maailmaan, vaikka minä mielelläni sitä muistelen. Eikä myöskään ole tarkoitukseni selittää, mitä ajattelin kaikista uusista ja harvinaisista kaupungeista, joiden ohi kulimme. Sanottakoon vain, että me kulimme Limogesin, Chateaurouxin ja Orleansin kautta, ja että meidät Chateaurouxissa petti muuan toivomme. Me nimittäin olimme luulleet, että kun Bezers siellä yhtyi sotilaisiinsa, niin hän ei saisi tarpeellista määrää hevosia matkallaan, ja me sen vuoksi kyytihevosilla voisimme tavottaa hänet ja hiipiä hänen ohitsensa tämän kaupungin ja Parisin välillä. Vaan Chateaurouxissa saimme kuulla, että hänen joukkonsa oli saanut uuden määräyksen mennä Orleansiin ja siellä odottaa häntä. Seurauksena siitä oli, että hän voi saada uusia hevosia sinne saakka. Hänellä siis nähtävästi oli hyvin kiire. Sillä kun hän saatuaan uudet hevoset Chateaurouxissa, oli lähtenyt sieltä, niin hän oli puolenpäivän aikana ollut Angervillessä, josta on neljäkymmentä englanninpenikulmaa Parisiin, jota vastoin me Angervilleen saavuimme vasta saman päivän — seitsemäntenä päivänä Caylusta lähdettyämme — illalla.

Me ratsastimme ravintolan suurelle avonaiselle pihalle, joka hämärässä näytti vielä suuremmalta, ja olimme niin väsyneitä, jotta vaivoin pääsimme satulasta. Jean, palvelijamme, otti hevosemme ja lähti taluttamaan talliin eläinraukkoja, jotka pää riipuksissa mielellään seurasivatkin. Me seisahdimme hetkiseksi aikaa oikomaan jäykistyneitä jäseniämme. Täällä näytti olevan elämää ja liikettä. Portin päällä olevasta valaistusta akkunasta kuului lautasten ja keittoastiain kalinaa, ja käytävästä kuului kiireisiä askeleita. Muutamia lyhtyjä, jotka oli vasta sytytetty, palaa tuipotti siellä täällä sumussa, Ja muutamassa pihamaan nurkassa kaksi seppää kengitti hevosta.

Me olimme lähtemässä huoneeseen, kun kuulimme Jeanin kohottavan äänensä, aivan kuin hän olisi riidelllyt jonkun kanssa, ja ajatellessamme, että maalaispalvelijamme oli joutunut ehkä sorron alaiseksi, kulimme tallirakennusta kohden, missä hän yhä kulki hevosten kanssa edestakaisin.

"Mikä täällä on?" kysyin tuimalla äänellä.

"Sanovat, ettei täällä ole sijaa hevosille", valitteli Jean. Hän oli puoleksi vihoissaan puoleksi peloissaan, oikea maalaisrenki kiireestä kantapäähän.

"Ei täällä ole sijaa!" huuti muuan mies, joka seisoi tallin ovella ja lähti nyt meitä kohden. Hänen äänensä kuulusti hävyttömältä, ja ensi silmäyksellä huomasin että, hänen toverinsa olivat valmiit tarpeen tullessa häntä auttamaan. Hän pani kädet puuskaan ja katsoi meitä ilkamoiden. Lähellä olevan lampun valossa näin hänellä ja tovereillaan olevan samanlaiset merkit.

"Kuulkaa", sanoin minä vakavasti, "talli on tilava, niin ettei se teidän hevosistanne ole täysi, joten siis pitää olla siellä sijaa minunkin hevosilleni."

"Tietysti! Sijaa kuninkaalle!" vastasi hän, ja eräs toinen pilkallisesti huuti: "Eläköön kuningas!" Ja toiset nauroivat pirullisen ivallisesti.

Herrasväen palvelijain välillä oli siihen aikaan riita tavallista. Vaan isäntäväki harvoin sekaantui heidän väleihinsä. "Antaa heidän otella", oli tavallinen käsitys. Vaan tässä oli Jean-raukka kovin alakynnessä, eikä meillä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä häntä auttamaan.

"Kuulkaa nyt, hyvät miehet! Elkää ruvetko rettelöimään", sanoin vakavasti, tarttuen Croisettea kädestä pidättääkseni häntä, sillä en millään ehdolla tahtonut uudistaa sellaista tapausta, joka tapahtui Caylusin portilla. "Nämät hevoset ovat vicomte de Caylusin, ja jos, niin kuin toivon, teidän isäntänne on hänen hyvä ystävänsä, niin voi teidän käydä huonosti, jos te vielä rettelöitte."

Olin kuulevinani hiljaista murinaa ja sanottavan: "Papegotti [paavilainen]! Kuolkoot Guiset!" Vaan heidän johtajansa huuti äänekkäästi: "Kukkokiekaa!" jota hän kertoi monta kertaa ja oikein uhalla huiski käsillään matkien kukon siipienräpytystä. "Tässä meillä on oikein hienohöyheninen kukko!" ja sillä tavoin hän jatkoi hyvän aikaa, jonka jälkeen hän inhoittavasti irvistellen kääntyi toveriensa puoleen, jotka osoittivat suostumustaan.

Sormiani syyhytti, minua halutti antaa hänelle ansaittua kuritusta, vaan minä kuitenkin hillitsin itseni, jotta tästä ei syntyisi kovin arveluttava loppu.

"Ettekö häpeä, mokomat!" kuului samassa kimakka ääni päältämme — se kuulusti tulevan kuin pilvistä. Minä silmäsin ylös ja näin kaksi kaunista tyttöä akkunassa tallirakennuksen päällä. "Hyi hävetkää! Ettekö näe, että ne ovat lapsia? Antakaa niiden olla rauhassa!" huuti toinen heistä.

Miehet nauroivat nyt yhä enemmän, vaan minä puolestani on voinut siinä seistä toimettomana ja kuulla sanottavan itseäni lapseksi. "Tule tänne!" sanoin ja viittasin miestä luokseni, joka seisoi ovella. "Tule tänne roisto, niin minä sinulle annan palkan, jonka ansaitset puhutellessasi tuolla tavoin aatelismiestä!"

Lähestyi hyvin verkalleen suuri, paksujäntereinen mies, pitempi minua ja vähintään kuutta tuumaa leveämpi hartioiltaan. Rohkeuteni masentui vähän katsellessani häntä. Vaan asia oli ratkaistava. Vaikka olinkin heikompi ja henturoisempi, niin olin kuitenkin ketterä kuin orava, ja kiihtymykseni sai unhottamaan väsymykseni. Minä sieppasin lyijypäisen ratsukepin Marielta ja lähestyin miestä.

"Varokaa itseänne, pikku mies!" huuti tyttö iloisesti — kuitenkin puolittain säälivästi, niin kuin minusta kuulusti. "Muuten tuo lihava sika tappaa teidät!"

Vaan tällä kertaa ei minun vastustajani yhtynyt toisten nauruun. Minua hämmästytti, että hän näytti epäröivältä, ja että hän ei ollut niin halukas tulemaan piiriin, jonka hänen toverinsa muodostivat ympärilleni. Vaan ennen kuin ehdin koetella hänen rohkeuttaan, laskeusi käsi Olalleni. Mies-olento, joka äkkiä oli ilmestynyt siihen, minä en tiedä mistä kummasta, sysäsi minut syrjään, voimakkaalla kädellä vaan kuitenkin kohteliaasti.

"Jättäkää tämä minun toimekseni!" sanoi hän ja asettui aivan tyynesti minun eteeni. "Elkää tahriko käsiänne koskemalla tuohon roistoon. Minun juuri haluttaa saada jotakin tehdä, ja tämä tulee sopivaan aikaan. Minä teen hänestä toukkain ruokaa ennen kuin nunnat tuolla luostarissa ehtivät lausua 'Ave!'"

Hän oli jykevä mies, ei tavattoman suuri eikä tavattoman vahvakaan, mustaverinen ja hyvin terävät piirteet. Hatustaan töyhtö oli katkennut, vaan hattu oli kuitenkin hyvin mallikkaasti hänen päässään, ja hän liikuskeli niin mahtavasti ja kilisteli kannuksiaan ja heilutteli pitkää miekkaansa niin huolettomasti, ettei ollut ollenkaan ihme, jos lähinnä seisovat joutuisasti vetäytyivätkin syrjään.

"Tule tänne!" huusi hän kiihkeästi muodostaen ympärilleen suuren aukon heiluttaessaan yhä tuimemmin miekkaansa, ja hänen vasemmassa kädessään välkkyi tikari. "Ken haluaa otella? Tahdotteko tulla yksittäin vai kaikki yhdessä rysyssä? Miten vain mielenne tekee, teillä sen — —" Ja hän lopetti kehoituksensa kiroustulvalla, jonka syyti vastassaan olevalle joukolle.

"Tämä riita ei teihin kuulu", sanoi paksu mies vihaisesti. Vaan hän ei yrittänytkään vetämään miekkaansa, vaan sen sijaan vetäytyi takaisin.

"Kaikki riidat kuuluvat minuun, eikä mikään riita teihin! Niin se on se asia", vastasi sankarimme terästäen sukkelaa vastaustaan tekemällä muka hyökkäyksen lihavaa miestä kohden, joka taas hypähti takaisin.

Silloin syntyi äänekäs nauru, johon yhtyivät vastustajani toveritkin. "Tuo lihava sika!" huuti tyttö ylhäältä. "Sylkekää sitä!" ja hän itse sylki tätä entistä sankaria — joka ei enään kopeillut.

"Leikkaanko hänestä pienen viipaleen sinulle, pieni herttaseni?" kysyi leikkisä ystäväni ja teki suuren kiepauksen miekallaan vastustajansa vapisevan selän ympärillä. "Oikein pienen herkkupalan?" lisäsi hän.

"Kiitos, ei haluta!" huuti tyttö naurunrähäkän lisääntyessä.

"Eikö pienen pientä hitustakaan? Minä lupaan että se on oikein murea ja herkullinen pala."

"Uh, ei!" ja tyttö vielä kerran sylkäsi halveksivasti.

"Kuuletko? Neiti ei pidä sinusta vähintäkään", huuti kiduttaja. "Hän ei pidä sinusta, mokompi gascognelainen sika!" Ja pistettyään taitavasti tikarin kupeelleen, hän tarttui paksua miehenpalleroa korvasta ja pyöräytti ympäri pari kertaa, jonka jälkeen potkasi niin, että mies lensi hassusti ja aika vauhtia suuren vesisaavin yli pitkän matkan päähän. Siellä se suupaltto nyt makasi, vuoroon voivotti vuoroon kiroili, ja voittaja kehuvasti sanoi: "Nyt se on saanut tarpeekseen. Jos joku toinen haluaa jatkaa hänen asiaansa, niin Blaise Buré on puolestaan valmis. Jos ei, niin antakaa nyt riidan olla lopussa. Jonkun pitää hankkia suojaa näiden herrain hevosille, ennen kuin ne vilustuvat. Mitä minuun tulee", lisäsi hän, kääntyessään minuun ja liioitetulla kohteliaisuudella ottaessaan lakin päästään, "niin olen teidän armonne nöyrin palvelija, jota teidän tarvitsee vain käskeä."

Minä kiitin häntä puoleksi vilpittömästi puoleksi teeskennellyn sydämmellisesti. Hänen takkinsa oli rikkinäinen ja hänen leveät polvihousunsa, jotka ennen aikaan näyttivät olleen varsin kaunista vaatetta, olivat tahraiset ja niistä melkein kokonaan puuttui pitsit. Hän kerskui tavattomasti ja hänen otsalleen oli kirjoitettuna: kuokkavieras. Vaan hän oli meille tehnyt suuren palveluksen, sillä Jean nyt vastuksetta sai hevoset talliin. Ja sitä paitse aina pidetään urhoollisesta miehestä, ja tämä mieshän oli urhoollinen, se täytyi myöntää.

"Te tulette Orleansista", sanoi hän kunnioittavasti vaan sillä äänellä, että hän pikemmin vastasi kuin kysyi.

"Niin, sieltä tulemme", vastasin minä vähän hämmästyen. "Näittekö meidän tulevan?"

"En, vaan minä näen saappaistanne, hyvät herrat", vastasi hän. "Valkea tomu pohjoisen, ruskea tomu etelän. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoin ihmetellen. "Te olette varmaan käynyt hyvän koulun, herra Buré."

"Hyvät opettajat kasvattavat teräviä oppilaita", vastasi hän nauraen.
Ja vastauksensa sittemmin muistui mieleeni.

"Te myöskin tulette Orleansista?" kysyin, kun olimme lähdössä sisälle.

"Minä myöskin tulen Orleansista, hyvät herrat. Vaan minä tulin jo päivällä. Toin kirjeitä, tärkeitä kirjeitä!" Hän tuttavallisesti silmäsi meihin, oikasi sitte itseään, katsoi tuimasti tallimiehiä, löi pari kertaa rintaansa, väänsi viiksiään ja lopuksi hymyili nuorelle tytölle, joka vielä oli akkunassa ja pureksi olenkortta.

Minä arvelin, että me emme nyt helposti pääse hänestä erillemme. Vaan niin ei kuitenkaan ollut. Sillä kun hän, nähtävästi hyvin tyytyväisenä, oli kuunnellut monia kiitoksiamme, niin hän kumarsi luonnottoman kohteliaasti ja marssi tiehensä niin juhlallisesti kuin espanjalainen, hyräillessänsä:

"Ce petit homme tant joli!
Qui toujours cause et toujours rit,
Qui toujours baire sa mignonne,
Dieu gard' de mal ce petit homme!"

Kun astuimme ravintolaan, niin isäntä tuli meitä vastaan. Hän oli hyvin kohtelias, vaan näytti olevan hyvin hämillään, ja hänenkin olossaan oli jotakin levotonta jännitystä.

"Parisistako herraseni?" kysyi hän hieroen käsiään ja kumartaen syvään.
"Vai etelästäkö?"

"Etelästä", vastasin. "Orleansista, ja nälkäisiä ja janoisia, hyvä herra."

"Ahaa!" vastasi hän ottamatta huomioon viimeistä osaa vastauksestani, ja hänen silmistään säihkyi tyytyväisyys. "Sitte voin vannoa, että te ette ole kuulleet viimeistä suurta uutista?" Hän pysähtyi keskelle ahdasta käytävää, kohotti kynttilää, joka hänellä oli kädessä, ja loi tutkivan katseen meihin, aivan kuin olisi halunnut saada selkoa meistä ennen kuin jatkoi puhettaan.

"Suurta uutista!" sanoin minä tuimalla äänellä, sillä minä olin väsynyt ja minulla oli, kuten olin hänelle sanonut, nälkä. "Me emme ole kuulleet mitään uutisia, ja suurin palvelus mitä voitte tehdä on se, että joudutatte illallistamme."

Vaan ei tämäkään nolaus saanut masennetuksi hänen intoaan kertomaan uutistaan. "Amirali de Coligny", sanoi hän meikein voimatta hengittää, "ettekö ole kuulleet, mitä hänelle on tapahtunut?"

"Amiralille? Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyin kiihkeästi.
Lopuksikin siis innostuin.

Minun nyt täytyy tehdä pieni poikkeus varsinaisesta kertomuksestani. Ne harvat, jotka ovat minun ijälläni, ja monet, jotka ovat nuorempia, ovat varmaan kuulleet kerrottavan, että siihen aikaan italialainen leskikuningatar itse asiassa piti hallitus-ohjaksia ja johti Ranskaa. Catharina Medicin suurimpana pyrintönä oli koettaa säilyttää vaikutustaan poikaansa, Kaarle yhdeksänteen, joka heikkona, kivuloisena oli jo tuomittu ennenaikaiseen hautaansa. Leskikuningattaren lähimpänä huolena oli tukea kuningasvaltaa koettamalla pitää tasapainoa katolilaisten ja hugenottien välillä. Sitä varten hän suositteli väliin toista väliin toista puoluetta. Tätä nykyä hän oli ollut tavallista suosiollisempi hugenoteille. Heidän johtajansa amirali Gaspard de Coligny, Navarran kuningas Henrik ja prinssi Condé arveltiin olevan hänen erityisessä suosiossaan, jota vastoin toisen puolueen johtajat, herttua Guise ja molemmat kardinalit Lorraine ja Guise olivat epäsuosiossa. Eikä tähän, niin kuin näytti, parannusta saanut edes heidän ystävänsä, kuningattaren lempipoika, Anjoun herttua Henrik.

Sillä kannalla olivat asiat elokuussa 1572, vaan huhu kertoi kuitenkin, että Coligny, joka oli käyttänyt asemaansa hyväksi, oli jo saanut vaikutetuksi kuninkaaseen niin paljon, että Catharina Medici alkoi huomata asemansa uhatuksi. Amirali, jota hugenotit kauan aikaa olivat pitäneet johtajanansa, oli nyt sen vuoksi mitä suurimman huomion esineenä samalla kun Guisein puolue häntä — herttua Guisen luultuna murhaajana — vihasi niin ankarasti, että sille ei vetänyt vertoja ystävien suosio, niin hartaasti suosittu kuin hän olikin näiden joukossa.

Ja monet, jotka eivät olleetkaan hugenotteja, pitivät kuitenkin häntä suuressa arvossa isänmaan ystävänä ja urhoollisena soturina. Vaikka me olimmekin vanhaa uskoa ja kuuluimme vastapuolueeseen, niin olimme kuitenkin kuulleet paljon hyvää hänestä. Vicomte sanoi häntä aina suureksi mieheksi, mieheksi, joka oli joutunut harhatielle, vaan joka hairauksestaan huolimatta oli kuitenkin urhokas, rehellinen ja kelpo mies. Sen vuoksi minä, kun ravintolan isäntä mainitsi hänen nimensä, unhotin nälkänikin.

"Colignya ammuttiin eilen, kun hän ajoi Rue des Fosses-katua", selitti mies pidättäen hengitystään. "Ei ole tietoa, parantuuko vai kuoleeko. Koko Parisi on kiihdyksissä, ja monet pelkäävät pahinta."

"Vaan kuka uskalsi sellaista tehdä?" kysyin epäröiden. "Hänellähän oli kuninkaan suojeluskirja."

Isäntä ei vastannut siihen mitään, kohautti vain olkapäitään, avasi sitten oven ja viittasi astumaan ruokasaliin.

Meitä varten oli jo järjestetty ateria pitkän pöydän toiseen päähän. Toisessa päässä oli syömässä muuan vanhanpuoleinen herra. Hän oli hyvin rikkaasti puettu, vaan samalla hyvin yksinkertaisesti, ja hänen harmaja lyhyeksi leikattu tukkansa, suuri päänsä ja vakavat, tarmon leimaamat kasvonsa leveine leukoineen ja syvine piirteineen herättivät meissä ehdottomasti kunnioitusta. Me kumarsimmekin syvään hänelle, kun asetuimme paikoillemme.

Hän vastasi tervehdykseemme, katsoi meitä vähän aikaa tunkevan tarkkaavasti ja jatkoi sitten aterioimistaan. Minä huomasin, että hänen miekkansa oli nojallaan tuolia vasten hänen vierellään, ja että pistoli, joka luultavasti oli ladattu, oli pöydällä kynttilän vieressä. Kahdella lakeijalla, jotka seisoivat hänen takanaan ja palvelivat häntä, oli samallainen merkki kuin niilläkin miehillä, joiden kanssa olimme olleet riidassa. Me aloimme puhella, vaan matalalla äänellä, ettemme häiritsisi vierasta. Murhayritys Colignya vastaan, jos se todella oli tehty, voisi paljo vaikuttaa meidän asioihimme. Sillä jos niin etevä ja arvossa pidetty hugenotti kuin Coligny, joka sitä paitse oli kuninkaan erityinen suosikki, voi joutua hengenvaaraan Parisissa, niin mitä sitten voi odottaa Pavannes? Me olimme toivoneet tulevamme rauhalliseen kaupunkiin. Jos sitä vastoin nyt siellä oli levottomuutta, niin Bezersin toiveet olivat sitä paremmin ja meidän — ja Kitin, Kit-raukan — sitä huonommin.

Pöytäkumppanimme oli nyt lopettanut aterioimasta. Vaan hän istui vielä paikoillaan ja näytti katselevan meitä uteliaasti. Vihdoin rupesi hän puhelemaan. "Aijotteko Parisiin, nuoret herrat?" kysyi hän vähän ankaralla ja kopealla äänellä.

Me myönsimme. "Huomennako?" kysyi hän vielä.

"Niin", vastasimme ja odotimme, että hän jatkaisi puhetta. Vaan sen sijaan hän vaikeni ja tuijotti hajamielisesti eteensä pöydälle. Kun huomiomme oli kääntynyt omiin asioihimme ja ateriaamme, niin olimme melkein unhottaneet hänen läsnäolonsa, kun minä yhtäkkiä tulin katsoneeksi ylös ja huomasin hänen seisovan aivan minun käsivarressani kiinni ja pitävän edessäni sanaa puhumatta pientä paperilippua.

Minä vavahdin, sillä hän näytti niin vakavalta. Vaan kun huomasin, että toisen pöydän ääressä istui useita huonompiarvoisia vieraita, niin arvasin, että hän tahtoi meille yksityisesti ilmoittaa jotakin, ja sen vuoksi otin kiireesti paperin lukeakseni, Siinä oli ainoastaan seuraavat neljä tuhrittua sanaa:

"Va chsser l'Idole."

Ei sen enempää. Hämmästyneenä katselin häntä, käsittämättä sanojen tarkoitusta. Croisette koetti rypistää otsaansa katsellessaan lippua, vaan ei hänkään siitä sen selvempää saanut. Turha oli sen vuoksi näyttääkään sitä Marielle.

"Te ette ymmärrä?" sanoi vieras pistäessään lipun taskuunsa.

"Emme", vastasin minä pudistaen päätäni. Me kaikki kolme olimme kunnioittavasti nousseet seisomaan ja olimme ryhmässä hänen ympärillään.

"Vai niin, vai niin. No sitten on hyvin", sanoi hän ja katsoi meitä vakavasti ja suopeasti. "Ei ole mitään hätää. Jatkakaa te vain matkaanne. Vaan — minulla on siellä poika, ei paljoa nuorempi kuin tekään, hyvät herrat. Ja jos te olisitte ymmärtäneet minua, niin olisin sanonut: elkää menkö Parisiin! Siellä on tarpeeksi lampaita kerittäviksi!"

Tämän hämärän puheensa perästä hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun Croisette hiljaa kosketti hänen käsivarteensa. "Olkaa hyvä ja sanokaa meille, onko totta", sanoi poika kiihkeästi, "että amirali Coligny on eilen haavoitettu?"

"Totta se on", vastasi toinen ja loi kummallisen silmäyksen kysyjään, jolloin hänen katseensa vähäksi aikaa muuttui lempeämmäksi. "Totta se on, poikani", jatkoi hän omituisen juhlallisesti. "Jota herra rakastaa, sitä hän kurittaakin. Ja, Jumala antakoon minulle anteeksi, että sanon näin: jonka hän tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella."

Hän oli, ainakin mikäli minä otaksuin, mielissään katsellut Croisetten tyttömäisiä kasvoja. Marie ja minä olimme mustaverisiä ja rumia verraten veljeemme. Vaan vieras nyt kääntyi hänestä tehden omituisen suuttumuksen liikkeen ja iski kultakahvaisella kepillään lattiaan. Terävällä, vihastuneella äänellä huuti hän palvelijoitaan ja nähtävästi vihoissaan lähti huoneesta, antaen lakeijain mennä edellä, joista toinen kantoi pistolla ja toinen kahta kynttilää.

Kun minä varhain seuraavana päivänä tulin pihalle, niin ensimmäisenä tapasin Blaise Burén. Hän nyt päivän valolla näytti melkein hurjemmalta ja likaisemmalta kuin tulen valossa eilen illalla. Hän tervehti kunnioittavasti minua, ja kun oli selvää, että hän ei pitänyt suuressa arvossa lähimmäisiään, niin tämä hänen minulle osottamansa kunnioitus vaikutti sen, että minä katselin häntä mielissäni. Onhan tavallista, että mitä vihasempi koira, sitä suuremmassa arvossa pidämme sen meille osottamaa huomiota. Minä kysyin häneltä, kuka tuo ylhäinen hugenotti oli, joka oli ollut aterialla meidän kanssamme. Sillä sen huomasimme ja ymmärsimme, että hugenotti hän oli.

"Paroni de Rosny", vastasi hän ja lisäsi ivallisesti: "Hän on varovainen mies! Jos he kaikki olisivat samallaisia, silmät edessä ja takana, ja ladattu pistoli kädessä, niin silloin olisi, nuori herra, Ranskassa yksi kuningas enemmän tai yhtä vähemmän! Vaan toiset ovat sokeoita pöllöjä, kaikki järestään, sokeoita kuin yölepakot." Hän vielä mutisi jotakin, josta minä kuulin sanat "tänä iltana." Vaan minä en kuullut lausetta kokonaan, enkä ymmärtänyt vähääkään, mitä hän tarkoitti.

"Herrat aikovat Parisiin?" kysyi hän sitten aivan toisella äänellä. Kun minä vastasin, että niin oli aikomus, niin katsoi hän minua puoleksi arkaillen puoleksi julkeasti. "Minä siinä tapauksessa pyytäisin herroilta pienen palveluksen", sanoi hän. "Minä myöskin aijon Parisiin. Minä tosin en pelkää puolestani, niin kuin olette nähneet. Vaan minä arvelen, että maantiellä ei taida olla oikein hupaista liikkua, jos pääkaupungissa on melskettä, ja — niin sanalla sanoen, minä mieluummin haluaisin ratsastaa teidän seurassanne kuin yksin."

"Mielellämme saatte tulla mukaamme", sanoin minä. "Vaan me lähdemme puolen tunnin kuluttua. Tunnetteko Parisin?"

"Yhtähyvin kuin miekkani kahvan", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi hänen tyytyväisyytensä siitä, että olin myöntynyt. "Ja minä Parisin opin tuntemaan jo piiskasaunavuosinani. Jos haluatte pelin palloleikkiä tai kauniin tytön suudeltavaksenne, niin voin minä hankkia teille molemmat."

Minussa, joka tunsin talonpoikaista pelkoa tätä kaupunkia ajatellessani, syntyi tuuma, että tämä kehuskeleva ystävämme voisi meitä auttaa, jos haluaa. "Tunnetteko herra de Pavannesin?" kysyin häneltä aivan vaistomaisesti. "Tarkoitan, tiedättekö, missä hän asuu?"

"Herra Louis de Pavannes?" sanoi hän.

"Niin."

"Minä tiedän — —" vastasi hän verkalleen, sivellessään leukaansa ja miettiväisenä tuijottaen maahan — "minä tiedän, missä hän asui, ennen kuin — — niin, nyt muistan", lisäsi hän lyöden reiteensä, "kun minä pari viikkoa sitten olin Parisissa, niin kuulin kerrottavan, että hänen hovimestarinsa oli vuokrannut hänelle asunnon Rue S:t Antoinen varrelta."

"Hyvä", sanoin ylen onnellisena. "Sitten laskeumme hevosen selästä siellä, jos voitte viedä meidät sinne suoraa tietä."

"Minä voin", vastasi hän. "Eikä ole teillä katumista, että otitte minut matkakumppaniksenne. Parisi ei ole mikään hauska kaupunki, kun on levottomuuksia, vaan te olette sattuneet käsiksi oikeaan mieheen, joka teidät opastaa perille."

Minä en kysynyt, mitä hän tarkoitti levottomuuksilla, vaan riensin ottamaan miekkani ja Croisettelle ja Marielle kertomaan liittolaisesta, jonka olin hankkinut. He tietysti olivat hyvin mielissään, ja me sen vuoksi lähdimme taipaleelle mitä iloisimmalla mielellä ja toivoimme jälkeenpuolisten saapuvamme tuohon suureen kaupunkiin. Vaan Marien hevoselta putosi kenkä, ja kului hyvä aika ennen kuin tapasimme sepän. Sitten meidän piti Etampesissa, jossa pysähdyimme eineelle, odottaa tavattoman kauan ennen kuin ruoka joutui. Tämän kaiken vuoksi emme päässeet Parisiin ennen kuin auringon laskussa. Hehkuva iltarusko punotti juuri idässä olevat kukkulat, ja ruskotusta vasten näkyivät selvinä Notre Damen kaksoistornit ja S:t Jacques de Boucherien korkea torni. Kymmenkunta talonkattoa, jotka kohosivat ympäristöstään, hehkuivat kirkkaina, ja suuri pilvi, joka kohosi kuin tavattoman suuri ihmiskäsi yli kaupungin, muuttui vähitellen veripunaisesta sinipunertavaksi ja sinipunertavasta mustaksi sen mukaan kuin hämärtyi.

Tultuamme kaupunginportista ja ratsastettuamme ensin muutaman sillan yli ja sitten toisen, niin jouduimme huumauksiin jyrinästä ja melusta, joka täällä vallitsi ympärillämme. Sadottain liikkui ihmisiä kapeilla kaduilla. Naiset huutelivat toisilleen akkunoista. Puolenkymmenen kirkon kellot soivat iltarukoukseen. Meidän maaseutuelämän hiljaisuuteen tottuneet korvamme olivat melkein lummeissa. Suurin silmin katselimme tornikkaita taloja, joissa oli korkeat suipot katot, taitehikkaasti tehtyjä kirkkoja ja ihmisryhmiä — tuiman näköisiä olentoja, joista useiden silmissä oli synkkä ja hurja hehku ja jotka seisoivat mustien savusten katukujien suilla ja tähystelivät — meitä ohimennessämme. Yhtäkkiä meidän piti pysähtyä. Suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan kuusimiehistä ratsujoukkoa, joka nyt juuri kulki meidän edestämme. He ratsastivat kaksittain, istuivat huolettomasti satulassa ja puhelivat vilkkaasti keskenään välittämättä vähintäkään väkijoukosta ympärillään ja huomautuksista, joita lausuttiin heistä. Heidän komeat ja rikkaat pukunsa ja satulavarustuksensa olivat sellaiset, että en koskaan ennen ollut nähnyt. Kymmenkunta paasia ja lakeijaa seurasi heitä jalkaisin, ja heidän iloinen keskustelunsa ja naurunsa kuului meihin saakka väkijoukon yli.

Kun minä katselin tätä ylhäistä ratsukulkuetta, niin väkijoukon liikkeen vuoksi Burén hevonen peräysi aivan lähelle minua. Buré kirosi karkeasti ja aivan aiheettomasti, niin kuin minusta tuntui. Vaan samassa Croisette veti minun huomioni puoleensa kopauttaen ratsukepillään minua käsivarteen. "Katsohan!" huudahti hän. "Eikö tuo ole hän?"

Minä katsoin pojan sormen suuntaan — mikäli se oli mahdollista, sillä hevoseni, joka oli erkautunut Burén hevosen läheisyydestä, heittelehtihe sinne tänne ihan hurjana — ja minä katselin viimeistä paria tuossa pienessä seurueessa. He ratsastivat nyt sen kadun poikki, jossa me olimme, ja minä sen vuoksi näin heidät ainoastaan sivulta tai oikeammin sanoen ainoastaan toisen heistä. Hän oli harvinaisen kaunis, nuori mies, noin kahdenkymmenenkahden vuotias, pitkät kiharansa valuivat röyhelöiselle kaulustalle ja keltaiselle silkkikaapulleen. Kasvonsa olivat lempeät ja lapselliset ja ihmeen miellyttävät. Vaan hän oli minulle aivan outo.

"Minä uskaltaisin vannoa, että se oli itse Louis — herra de Pavannes!" huudahti Croisette.

"Tuoko?" vastasin minä, lähtiessämme taas liikkeelle, kun väkijoukko edessämme oli vähän harventunut. "Ei veikkonen se ollut hän!"

"En minä tarkoita sitä, joka ratsasti lähinnä meitä, vaan sitä, joka ratsasti hänen vierellään", selitti Croisette.

Vaan minä en ollut sitä sopinut näkemään. Me nyt käännyimme satulassamme ja tähystimme taaksemme hänen jälkeensä, ja, mikäli illan hämärässä voi erottaa, hän todellakin muistutti selkäpuoleltaan Louista. Vaan Buré, joka sanoi tuntevansa herra de Pavannesin, nauroi meille. "Teidän ystävällänne", sanoi hän, "on leveämpi selkä kuin tuolla!" Ja minä arvelin että Buré voi olla oikeassa — vaan se voi riippua vaatteidenkin muodosta. "He ovat olleet pelaamassa pallopeliä Louvressa, voin vannoakin!" jatkoi hän. "Amirali siis lienee terveempi. Joka meitä lähinnä ratsasti, oli herra de Feligny, amiralin vävy. Ja toinen, jota te tarkoitatte, oli kreivi de la Rochefoucault."

Hänen puhuessaan käännyimme kapealle kadulle lähellä jokea ja näimme edessämme mustan rakennusjoukon, joka Burén ilmoitukseu mukaan oli Louvre — kuninkaan palatsi. Tältä kadulta käännyimme toiselle, joka oli lyhyempi ja kapeampi, ja täällä Buré pysähdytti hevosensa ja koputti kovasti muuatta jykevää porttia. Oli nyt jo niin pimeä, että kun me Burén jälessä olimme ajaneet pihalle, niin emme erottaneet muuta kuin korkean päätyrakennuksen, joka kuvastui edessämme kuulakkaa taivasta vasten, ja pihan toisella sivulla joukon miehiä ja hevosia. Buré puheli muutaman miehen kanssa, ja kehoitettuaan meitä laskeutumaan satulasta, sanoi hän, että lakeija tulee meitä viemään sisälle, herra de Pavannesin luo.

Ajatus, että me lopuksikin olimme pitkän matkamme perillä ja ajoissa voimme varoittaa Louista uhkaavasta vaarasta, sai unhottamaan vaivamme, väsymyksemme ja jäykistyneet jäsenemme. Iloisina viskasimme ohjakset Jeanille ja kiiruhdimme portista palvelijan jälessä. Me olemme nyt päässeet päämaaliimme. Hurraa!

Kulkiessamme pitkän käytävän läpi ja monia portaita, näytti meistä talo olevan täynnä väkeä. Usein kuulimme ääniä ja aseitten kalinaa. Vaan seuralaisemme ei pysähtynyt, vei vain suoraa päätä meidät pieneen huoneeseen, jota kattolamppu valaisi. "Minä ilmoitan herra de Pavannesille tulonne", sanoi hän kunnioittavasti ja katosi esiripun taakse, joka näytti olevan toiseen huoneeseen vievän oven edessä. Hänen mennessään olimme kuulevinamme ääniä ja lasien kilinää.

"Hänellä on varmaan vieraita", sanoin rauhattomana. Minä koetin ratsupiiskalla kopistella tomua saappaistani. Muistin että me nyt olimme Pariisissa.

"Hän varmaankin hämmästyy, nähdessään meidät", sanoi Croisette naurahtaen — vaan kuitenkin levottomasti. Ja sitten me seisoimme ääneti ja odotimme.

Ajan siinä kuluessa, aloin tuumiskella — ja luultavasti seura, jonka olimme kadulla nähneet, minut saattoi näihin mietteisiin — eiköhän herra de Pavannes täällä Parisissa olisi aivan toisenlainen kuin herra de Pavannes Caylusissa, tuskinpa kuninkaan hovimies olisi niin ystävällinen kuin Kitin sulhanen. Ja minä mietiskelin tätä yhä, kun esirippu taas vedettiin syrjään. Pitkä mies, pieni koira käsivarrellaan, astui kiireesti sisään ja seisahtui hymyillen eteemme. Hän oli komeassa mustassa puvussa, joka kimalteli hopealle. Pieni koira hänen käsivarrellaan murisi, ja Croisette katsoi suu auki hämmästyksissään. Tuo mies ei ollut Louis de Pavannes. Hän ei ollut mikään vanha, hyvä ystävämme. Hän oli herra vidame de Bezers!

"Terve tulleiksi, hyvät herrat!" sanoi hän ja hymyili meille — enkä koskaan hänen silmissään ollut huomannut sellaista vahingoniloa. "Terve tulleeksi Parisiin, herra Anne!"

NELJÄS LUKU.

Satimessa.

Syntyi pitkä äänettömyys. Me seisoimme ja tuijotimme häneen, ja hän hymyili — niin kuin hymyilee kissa. Croisette sanoi minulle sitten jälemmin, että hän olisi voinut kuolla nöyryytyksestä, häpeästä ja raivosta, kun meitä oli sillä tavalla petetty. Minä puolestani en heti käsittänyt asiain tilaa. Mutta en ymmärtänyt mitään. Minä en voinut päästä siitä ajatuksesta, joka oli minulla ollut taloon tullessa, että emme todellakaan tulleet Louis de Pavannesin taloon. Vaan minä hämärästi epäilin, että Bezers oli syrjäyttänyt hänet ja astunut itse hänen sijaansa. Minä sen vuoksi heti kuin vaistomaisesti astuin vidamen luo ja tartuin häntä käsivarteen. "Mitä te olette tehnyt?" huusin äänellä, joka omissakin korvissani kuului tuimalta. "Mihin olette saattanut herra de Pavannesin? Vastatkaa!"

Hän vain näytti vähän enemmän teräviä valkoisia hampaitaan, kun hän katsoi minua silmiin. "En minnekään — vielä", vastasi hän hyvin lempeästi, irroittaessaan kätensä.

"Miten sitten olette täällä?" kysyin taas. Hän kohautti olkapäitään ja katsahti Croisetteen, aivan kuin hän olisi minua pitänyt joutavana, huonosti kasvatettuna lapsena. "Herra Anne ei näy ymmärtävän, että minulla on kunnia lausua hänet tervetulleeksi Hotel Bezersiin, Rue de Platrièren varrella."

"Hotel Bezersiin! Rue de Platrière!" huudahdin aivan hämmästyksissäni.
"Vaan Blaise Buré sanoi tämän olevan Rue St. Antoine!"

"Vai niin!" lausui hän aivan kuin nyt vasta olisi alkanut asia selvitä hänelle: "Vai niin! Minä ymmärrän!" ja hän hymyili niin inhottavasti. "Vai niin, että te olette tehneet tuttavuutta Blaise Burén, kelpo tallimestarini kanssa! Hyvin tehty, Blaise! Niin, nyt ymmärrän. Ja te sen penikat", jatkoi hän ja puhuessaan äänensä muuttui tuntuvasti ja lopuksi hän katsoi meitä vihaisesti, "te aijotte tehdä minulle jutkun! Minulle, te neilikat! Te luulitte, että Bezersin susi olisi yhtä helppo tappaa kuin jänis! Vaan kuunnelkaahan, niin saatte kuulla laulun lopun. Te olette nyt minun talossani ja täydellisesti minun vallassani. Minulla on täällä puolisataa miestä, jotka eivät häikäilisi leikata kaulaa kolmelta lapselta, jos minä käskisin! Niin, siitä voitte olla varmat", lisäsi hän ilkeän riemuitsevasti, "sen he tekisivät ilolla!"

Hän aikoi sanoa vielä enemmän, vaan minä keskeytin. Raivo, joka minussa nyt kuohui ja jonka oli synnyttänyt oma hulluutemme ja hänen hävyttömyytensä, puhkesi nyt sanoihin.

"Ensinnäkin, herra de Bezers", sanoin minä hurjana laskettaen kiireellä sanan toisensa jälkeen tulvanaan, "ensin sana teille! Minä sanon teille, mitä teistä ajattelen! Te olette uskoton koira, vidame! Kurja peto! Minä halveksin teitä! Kavaltaja ja murhamies!" huusin, "eikö ole siinä kylliksi? Eikö mikään voi herättää kunniantuntoanne? Jos tahdotte, että teitä sanotaan kunnialliseksi, niin vetäkää miekkanne!"

Hän pudisti päätään ja yhä hymyili. "Minä itse en tee talossani roskatöitä", sanoi hän tyyneesti, "enkä halua palvelijoiltani anastaa, tehtävää, joka heille on mieluisa."

"No hyvä!" sanoin terävästi. Ja samassa vetäsin miekkani ja riensin salaman nopeudella esiripun luo, jonka takaa hän oli tullut. "No hyvä, sitten tapamme teidät ensiksi!" huusin hurjana kiinnittäessäni katseeni häneen, ja kaikki hurjat intohimot heräsivät eloon rinnassani, "ja sitten koetamme onneamme lakeijainne kanssa! Marie! Croisette!" huusin tuimalla äänellä, "hyökätkää, pojat!"

Vaan he eivät vastanneet! He eivät liikahtaneet paikaltaan, eivät vetäneet miekkaansakaan. Mies oli meidän vallassamme. Käteni oli kohotettuna, miekan kärki oli tähdättynä hänen rintaansa vasten, ja minä yhdellä iskulla olisin voinut lävistää hänet. Ja minä vihasin häntä. Miten vihasinkaan! Jos hän olisi sanaakaan sanonut tai liikauttanut silmäluomiaankaan tai vetäytynyt askeleenkaan, tai tarttunut miekkansa kahvaan, niin olisin tappanut hänet sille paikalle. Vaan hän ei silmää väräyttänyt, enkä minä voinut. Käteni vaipui alas. "Kurjat raukat!" huusin minä ja halveksien käänsin katseeni hänestä veljiini — he eivät koskaan ennen olleet pettäneet minua. "Kurjat raukat!" mutisin, ja minä melkein kauhistuin omia sanojani. Sen jälkeen viskasin miekkani lattialle.

"Se on parasta", sanoi Bezers verkalleen ja liikahtamatta, aivan kuin hän ei olisi ollut minkäänlaisessa vaarassa. "Tuolla tavoin ajattelin teitä pyytää tekemäänkin. Jos molemmat toisetkin nuoret herrat seuraisivat teidän esimerkkiänne, niin olisin heille erittäin kiitollinen. Kiitos! Kiitos! Kiitoksia paljon."

Croisette ja hänen jälestään Marie tottelivatkin häntä! Minä en voinut sitä ymmärtää. Minä panin käsivarret ristiin ja epätoivossani pidin asiamme menneenä, ja jos ei häpeä minua olisi estänyt, niin olisin peittänyt kasvoni käsiini ja puhjennut itkemään. Hän seisoi kattolampun alla, ja oli päätään pitempi kuin pisin meistä. Ja me seisoimme hänen ympärillään, saatettuina satimeen, nolattuina, aivan kuin olisimme olleet ymmärtämättömiä lapsia. Miten olisinkaan halunnut itkeä! Tämä siis oli pitkän matkamme, ponnistustemme, ritarileikkimme loppu!

"Nyt te ehkä suotte minulle hetkiseksi aikaa huomionne", jatkoi Bezers liehakoitsevalla äänellä, "ja suvaitsette kuunnella mitä minä aijon tehdä. Minulla on tarkoituksena pidättää teidät luonani, hyvät herrat, kunnes olen tilaisuudessa teidät lähettämään neiti serkullenne viemään tuoreita uutisia hänen sulhaseltaan. Minä en nyt teitä kauan pidätä", lisäsi hän ilkeästi hymyillen. "Te olette tulleet Parisiin onnellisena hetkenä. On tehty pieni suunnitelma, joka aijotaan panna toimeen juuri tänä yönä — teillä todella on erinomainen onni — jotta saadaan poistetuksi joukko vastenmielisiä ihmisiä, niiden joukossa ehkä muutamia ystäviämmekin. Siinä kaikki. Te saatte kuulla ampumista, huutoa, ehkä kuolemanvaikerrusta. Vaan elkää siitä välittäkö. Te ette joudu pienimpääkään vaaraan. Ja mitä herra de Pavannesiin tulee", jatkoi hän matalalla äänellä, "niin minä arvelen huomen-aamulla voivani antaa hänestä tarkkoja tietoja, viedäksenne Caylusiin — neiti serkullenne, ymmärrättehän."

Hän oli muuttanut nyt muotoansa. Kasvoillaan oli synkkä kiilto. Hän kostutti huuliaan kielellä, aivan kuin olisi nähnyt edessään kostonsa täytettynä ja vahingon-ilolla katsellut taulua. Ajatus, että näin voi käydä, sai minut hypähtämään taaksepäin, ja karsi ruumistani. Croisetten kasvoilta luin saman ajatuksen — ja myöhäisen katumuksen. Niin, Bezersin häijy ääni, hurja, vahingon-iloinen ilme hänen silmissään kauhistutti minua siinä määrässä, että minä jonkun hetken aikaa olin näkevinäni hänessä itse pirun ilmi elävänä.

Hän sai taas tavallisen tyyneytensä ja kääntyi huolettomasti ovelle, "Jos olette niin hyviä, että seuraatte minua", sanoi hän, "niin minä toimitan, että pitävät huolta teistä. Teillä tosin voi olla ehkä syytä valittaa yhtä ja toista asuntonne suhteen — minulla on tänä iltana muita asioita ajateltavana kuin isännän velvollisuuksia — vaan illallista ette voi moittia."

Hän veti esiripun syrjään ja meni edellämme toiseen huoneeseen näyttämättä ajattelevan ollenkaan sitä, että me takaapäin voisimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänessä oli joku salattu, ihmeellinen ominaisuus, joka joskus pistihe esiin ja joka näytti korvaavan, sen, mitä hänestä tiesimme.

Huone, johon tulimme, oli leveyttään pitempi, valaistu hopealampuilla, ja seinillä kudotut verhot. Komeita kuvallisia pöytäastioita ja kalliita venetsialaisia lasia sekä koko joukko muita vähempiarvoisia astioita oli pöydällä, täynnä ruokaa ja viinejä, vaan kaikki oli sikinsokin aivan kuin suuri seura olisi täällä ollut. Vaan nyt ei koko huoneessa näkynyt muita kuin kaksi palvelijaa, jotka olivat puuhassa muutaman tarjoilupöydän luona, ja muuan pappi, joka istui pöydän toisessa päässä.

Pappi nousi meidän tullessamme, ja vidame tervehti häntä aivan kuin he eivät olisi toisiaan nähneet ennen kuin tänä päivänä.

"Olette tervetullut, herra koadjutori", sanoi vidame vaan hyvin kylmästi mikäli minä voin huomata. Ja kumpikin mies katseli toistaan tavalla, joka ei ollut ystävällinen. He eivät suinkaan olleet kuin isäntä ja vieras vaan pikemmin kuin mitähän kaksi petolintua, jotka ovat valmiit alkamaan taistelua. Ehkä koadjutorin välkähtelevät silmät ja suuri käyrä nenä sai minut näin arvelemaan.

"Oho! Oho!" sanoi pappi katsellessaan tunkevasti meitä — ja epäilemättä me mahdoimme näyttää sangen kurjilta. "Mitäs nämä ovat? Ehkä tämän yön ensimmäistä satoa?"

Vidame katsoi vihasesti häneen. "Eivät ole", vastasi hän tuimasti. "Minä en ole niin herkkätunteinen ulkosalla, niin kuin tiedätte, vaan tämä on minun asuntoni, ja me aijomme nyt ruveta illalliselle. Te ette ehkä huomaa erotusta. Vaan erotus on olemassa — minulla", lisäsi hän halveksivasti katsoen pappia.

Tämä oli minulle kerrassaan hepreaa. Vaan minä tunsin mielessäni vavistusta katsoessani papin ilkeitä silmiä, jotka eivät tahtoneet meistä erota, ja minun vihaani seottui niin paljo inhoa, että kun Bezers antoi merkin istumaan, minä vetäysin pari askelta takaisin. "Minä en halua syödä teidän kanssanne", sanoin minä tuimasti, joko jonkummoisen itsepäisyyden tai lapsellisen oikun vaikutuksesta.

Minä en ajatellut, että nämät sanat tunkisivat hänen panssarinsa läpi. Vaan hetkiseksi aikaa lennähti hänen poskilleen tumma puna ja hän katsoi minua silmillä, joissa ei ollut yksistään julmuutta, vaikka suonet hänen suurilla ohimoillaan paisuivatkin. Vaan silmänräpäyksessä hän taas oli entisellään. "Armand", sanoi hän toiselle palvelijalle, "nämät herrat eivät halua syödä minun kanssani. Laita heille toiseen päähän pöytää."

Ihmiset ovat hyvin kummallisia. Samassa silmänräpäyksessä kun hän näin taipui, minä kaduin sanojani. Minä melkein vastenmielisesti seurasin palvelijaa toiseen päähän pöytää. Eikä siinä kylliksi, vaan vihaan, jota tunsin vidamea kohtaan, liittyi nyt uusi, omituinen tunne, joka oli kuin jotakin ihailua, ja tämä tunne luultavastikin syntyi silloin kun minulla oli hänen henkensä vallassani eikä hän peräytynyt askeltakaan.

Me söimme aivan äänettöminä, senkin jälkeen kuin Croisette oli pöydän alitse tavottanut käteni ja puristanut sitä, rukoillen siten minua, että en tuomitsisi häntä ennen aikaa. Vidame ja pappi pöydän toisessa päässä puhelivat hyvin innokkaasti keskenään, ja siitä vähästä, minkä sain selvää, ymmärsin, että pappi koetti saada tyrkytetyksi isännälleen jotakin ehdotusta, jota tämä ei tahtonut hyväksyä.

Kerran Bezers kohotti ääntään. "Minulla on omat tarkoitukseni!" puhkesi hän sanomaan vihastuneella äänellä ja kirosi synkeästi, mikä ei näyttänyt pappia säikäyttävän ollenkaan, "ja minä ne täytän. Vaan siihen lopetankin. Teillä on teidän halunne. No niin, tyydyttäkää ne, vaan elkää puhuko minulle oikean asian puolesta. Oikea asia? Helvettiin oikeine asioinenne. Minulla on omat harrastukseni, teillä on omanne, ja minun herrallani, herttua Guisellä on omansa. Ettekä suinkaan tahdo uskotella minulle, että olisi muita!"

"No entäs kuninkaan harrastukset?" sanoi pappi hymyillen happamasti.

"Sanokaa ennemminkin italialaisen naisen harrastukset!" vastasi vidame huolettomasti — tarkoittaen, mikäli minä otaksuin, leskikuningatarta, Catharina Mediciä.

"No entäs kirkon harrastukset?" sanoi taas pappi.

"Oh! Kirkon? Kirkko olette te, hyvä ystäväni!" sanoi Bezers, töytätessään pöytäkumppaniaan rintaan. "Kirkko?" jatkoi hän. "Ei, ei, veikkonen. Minä sanon teille, miten te asioita ajattelette. Te tahdotte päästä oksastanne, ja sitten palkaksi auttaa minua pääsemään oksastani — ja sitten sen jälkeen, sanotte, ei ole ainoatakaan keppiä, jolla meitä voitaisiin lyödä. Vaan minä kerralla sanon teille" — ja vidame löi nyrkkiä pöytään, että lasit hyppivät — "että minä en suvaitse millään tavalla sekauttavan minun asioihini, hyvä ystävä. Ei vähimmälläkään tavalla. Kuuletteko? Ja mitä teidän asioihinne tulee, niin ne eivät kuulu minuun. Se on suoraa puhetta, eikö niin?"

Papin käsi tutisi, kun hän kohotti lasin huulilleen, vaan hän ei puhunut mitään, ja vidame, joka nyt huomasi, että me olimme lopettaneet ateriamme, nousi istumasta. "Armand!" huuti hän, ja hänen katseensa oli yhä synkkä. "Vie nämät nuoret herrat heidän huoneeseensa. Sinä ymmärrät?"

Me jäykästi vastasimme hänen kumarrukseensa — pappi ei näyttänyt meistä vähintäkään välittävän — ja seurasimme palvelijaa. Ja matkallamme pitkän käytävän läpi ja ylös jyrkkiä portaita huomasimme, että kaikki vastustus oli turhaa. Siellä täällä avattiin hiljaa ovia, ja tuimamuotoisia haarniskoittuja miehiä katseli jälkeemme. Aseitten kalsketta ja ääniä kuului lakkaamatta ympäriltämme, ja kun kulimme muutaman akkunan ohi, niin kuulimme kavioiden kopsetta pihalta, kaikki merkkejä, että talo oli tätä nykyä linnoitus. Tämä minua ihmetytti isosti. Sillä mehän olimme nyt Parisissa, kaupungissa, jonka ympärillä oli muurit ja jossa oli vartijat porteilla ja yö oli lyhyt elokuun yö. Yksinäisinkin herrastalo Quercyssä ei voinut olla tämän huolellisemmin varustettu pitkänä talviyönä sodankaan aikana.

Tämä teki meihin suuren vaikutuksen, varsinkin Croisetteen. Äkkiä kuulin hänen pysähtyvän, noustessamme kapeita portaita, ja sanaa sanomatta hän alkoi laskeutua takaisin niin kiireesti kuin pääsi. Minä en tiennyt, mikä hänellä oli mielessä, vaan kuiskattuani pari sanaa Marielle, riensin hänen jälkeensä. Kun olin päässyt portaitten juureen, niin pysähdyin ja katsoin taakseni. Marie ja palvelija seisoivat siellä ylhäällä, ja palvelija huuti minua kovasti, käskien tiukasti meidän kummankin palata takaisin.

Vaan sillä aikaa Croisette oli jo päässyt toiseen päähän käytävää, ja tyynnytettyäni rauhatonta palvelijaa, riensin edelleen kunnes minun piti pysähtyä, kun muuan mies aukasi oven ihan nenäni edessä. Hän oli kuullut kiireisten askeliemme äänen ja katseli minua nyt epäilevästi, vaan muristen hän sulki taas oven. Minä taas jatkoin matkaani ja pääsin sen huoneen ovelle, jossa olimme olleet illallisella, parahiksi näkemään sellaista, joka minua äärettömästi hämmästytti, niin että minä pysähdyin ovelle kuin naulattu.

Keskilattialla seisoi Bezers ja hänen vierellään viekas pappi. Croisette seisoi etunojossa ja piti käsiään ojennettuina aivan kuin rukoillen.

"Vaan herra vidame", kuulin pojan huutavan, seistessäni siinä oven luona käsi lukon kahvassa, "parempi olisi surmata hänet kuin musertaa hänen sydämmensä! Säälikää häntä! Jos te surmaatte herra Louisin, niin sillä surmaatte hänetkin!"

Vidame seisoi äänetönnä ja tuijotti poikaan. Pappi irvisteli halveksivasti. "Ihmissydän on pian parannettu — ja varsinkin naisen sydän", sanoi hän.

"Vaan ei Kitin!" sanoi Croisette kiihkeän tuskallisesti — eikä ollut papista tietävinään ollenkaan. "Ei Kitin. Te, vidame, ette tunne häntä! Te ette tunne häntä!"

Tämä huomautus tuli onnettomalla ajalla. Minä näin vihan salaman välähtävän Bezersin kasvoilla. "Menkää tiehenne!" karjui hän. "Minä olen kirjoittanut neidille, mitä aijon tehdä ja että minä sen teen! Bezers ei syö sanaansa. Taivaan Jumalan nimessä — jos Jumalaa on, ja sitä minä tänä yönä paholaisen nimessä epäilen! — minä pidän sanani! Menkää!"

Hänen leveät kasvonsa olivat kuin raivon vääristämät Hän katsoi Croisetten pään yli aivan kuin olisi vedonnut häneen, jonka olemassa olon vasta kielsi. Minä käännyin pois ja riensin samaa tietä, jota olin tullutkin, ja kuulin Croisetten tulevan jälessäni.

Tämä näky sai minut täydellisesti epätoivoon. Siitä hetkestä en ajatellut mitään, ennen kuin tulin tajulleni vinkuvasta äänestä, jonka synnytti vartiamme avain lukossa, ja nyt minä huomasin että hän oli mennyt tiehensä ja että me olimme pienessä huoneessa, joka oli ihan katon rajassa. Hän oli jättänyt kynttilän lattialle, ja me seisoimme sen ympärillä, jolloin meistä muodostui suuret varjot seinille. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin kaksi vuodetta, jotka kiireellä oli tekastu muutamaan nurkkaan. Minä viskausin toiselle vuoteelle, maaten seinään päin, ja heittäysin epätoivoni valtaan. Katkeruudella ajattelin niin kerrassaan onnistumatonta retkeämme ja vidamen riemua. Minä kiroilin Croisettea hänen alentavan nöyryytensä vuoksi, jota hän oli osottanut. Vaan kun vihani oli jonkun verran laantunut, niin unhotin omat tuskani ja ajattelin Kitiä, joka oli niin kaukana — ajattelin Kitin kalpeita, jaloja kasvoja ja hänen suruaan. Ja sitten vähitellen annoin anteeksi Croisettelle. Kun oikein ajattelin, niin eihän Croisette ollut rukoillut meidän puolestamme — hän ei ollut nöyrtynyt omaksi hyödyksemme, vaan Kitin hyväksi.

En tiedä miten kauan lienen siinä maannut tällä tavoin vaihdellen näiden molempain mielialojen välillä, enkä tiennyt olivatko toiset puhelleet vai olleet ääneti, kulkeneet huoneessa vai olleet yhdessä kohden. Vaan Croisette kun kosketti kädellään minun hartioihini innolla, joka levisi vavistuksena minun jäseniini, heräsin taas todellisuuteen, näkemään huoneen ja sen varjot. "Anne! Anne! Oletko hereillä!"

"Mika nyt on?" sanoin, nousten istumaan.

"Marie", alkoi hän, "on — —"

Vaan hänen ei tarvinnut sen enempää selittää. Minä näin Marien seisovan toisella puolen huonetta, akkunan ääressä, jossa ei ollut lasia ja joka oli sijoitettu kattoon ja oli sen mukaan vähän kaltevakin. Hän oli avannut luukun, joka oli sen peittona, kurotti varpaillaan — sillä akkunalauta oli melkein hänen päänsä tasalla — ja katseli ulos. Minä katsoin terävästi Croisetteen. "Onko ulkopuolella kattokourua?" kuiskasin ja into rupesi jäseniäni värisyttämään, kun nyt ensi kerran johtui mieleeni pakoon pääsyn ajatus.

"Ei ole", sanoi hän samalla äänellä. "Vaan Marie sanoo näkevänsä akkunan alla hirren, jolle luulee meidän helposti pääsevän."

Minä hypähdin pystöön, työnsin Marien syrjään ja katselin ulos. Kun silmäni olivat tottuneet vähän pimeään, niin erotin kattoja ja päätyjä yhtenä ryhmänä niin kauas kuin nähdä voin. Lähempänä ja aivan akkunan alla oli kuilu — kapea katu. Sen toisella puolen oli talo, joka oli niin paljo tätä meidän taloamme matalampi, että sen katonharja ei ollut varsin silmäini tasalla. "En minä näe hirttä", sanoin. "Katsohan alas", vastasi Marie hiljaa. Minä tein niin ja näin, viisi- tai kuusitoista jalkaa akkunamme alapuolella oli kapea hirsi, joka meni meidän talostamme vastapäätä olevaan taloon — molempien tukena, niin kuin siihen aikaan pidettiin kaupungeissa. Varjossa hirren toisessa päässä — hirsi oli niin suoraan akkunamme alla, että minä voin nähdä ainoastaan alemmaisen pään — erotin akkunan, josta näkyi heikko valo.

Minä pudistin päätä.

"Me emme pääse hirrelle", sanoin kauhistuneena kun mittailin välimatkaa ja katselin syvyyttä allani, joka ruumista karsi.