Produced by Tapio Riikonen

TODELLINEN AATELISMIES

Historiallinen romaani

Kirj.

STANLEY WEYMAN

Englanninkielestä suomentanut Väinö Jaakkola.

Alkuperäinen nimi: "A Gentleman of France".

Gummerus, Jyväskiylä, 1919.

SISÄLLYS:

I. Hupsujen huvittelua.
II. Navarran kuningas.
III. Ratsun selässä.
IV. Neiti de la Vire.
V. Matka Blois'han.
VI. Äitini asunto.
VII. Simon Fleix.
VIII. Tyhjä huone.
IX. Talo Arcyn kujan varrella.
X. Taistelu porraskäytävässä.
XI. Ovella näyttäytyvä mies.
XII. Maximillan de Bethune, Rosnyn parooni.
XIII. Rosny'ssa.
XIV. Markiisi de Rambouillet.
XV. Uusi Herodes.
XVI. Kuninkaan luona.
XVII. Jakobiini-munkki.
XVIII. Liigan tarjous.
XIX. Mitä ihmiset sanovat sattumaksi.
XX. Kuninkaan kasvot.
XXI. Kaksi naista.
XXII. "Nainen säätää."
XXIII. Viimeinen Valois.
XXIV. Kuningas vaarassa.
XXV. Antautumisehdot.
XXVI. Mietteitä.
XXVII. Apuun, ystävät!
XXVIII. Linna kukkulan laella.
XXIX. Nälkä ja ruttotauti.
XXX. Tartunta.
XXXI. Metsän helmassa.
XXXII. Kohtaus majatalossa.
XXXIII. Meudonissa.
XXXIV. "E1 niin pahaa, josta el jotakin hyvää."
XXXV. "Kuningas on kuollut!"
XXXVI. "Eläköön kuningas!"

I. Hupsujen huvittelua.

Condén prinssin kuolema, joka sattui keväällä 1588, jätti minut kokonaan ilman suojelijaa ja saattoi minut niin ahtaisiin olosuhteisiin, että mainitun vuoden talvi, joka näki Navarran kuninkaan tulevan St. Jean d'Angely'hin joulua viettämään, näki minun onneni tähden alimmilleen vaipuneena. En tiennyt silloin — saatan sen nyt tunnustaa ilman häpeää — mistä olisin saanut kultarahan tai uuden huotran, eikä minulla ollut minkäänlaista tointa eikä edes sellaisen toivoakaan. Rauha, jonka Ranskan kuningas ja katolinen liiga olivat hiljattain Blois'ssa solmineet, saattoi monet hugenotit vakuutetuiksi, että heidän lopullinen perikatonsa oli läsnä, mutta se ei voinut täyttää heidän tyhjentynyttä rahastoaan eikä auttaa heitä panemaan jalkeille lisää sotajoukkoja.

Condén kuoleman jälkeen oli Navarran kuningas hugenottien suosiossa ilman kilpailijaa; häntä lähinnä olivat Turennen kreivi ja Chatillon, joista edellisen hillitön kunnianhimo alkoi jo tulla näkyviin. Kovaksi onneksi olin yhtä tuntematon kaikille kolmelle johtomiehelle, ja kun tuo sama joulukuu, joka tapasi minut noin kovassa ahdingossa, näki minun vielä täyttävän neljäkymmentä vuotta, mikä minun mielestäni, vastoin monien muiden käsitystä, on tärkein päätekohta ihmisen elämässä, niin voi helposti uskoa, että tarvitsin kaiken rohkeuden mitä uskonto ja soturielämä saattoivat antaa.

Minun oli ollut joku aika takaperin pakko myydä kaikki hevoseni paitsi mustaa, tähtiotsaista sardinialaista ratsua. Nyt täytyi minun luopua vielä kamaripalvelijastani ja tallimiehestänikin, jotka päästin menemään samana päivänä, maksaen heidän palkkansa viimeisillä kultaketjun renkailla mitä minulla oli jälellä. Tunsin surua ja masennusta jouduttuani näin olemaan ilman noita käskyläisiä, jotka kuuluvat jalosyntyisen miehen tarpeisiin, ja täytyessäni itse käydä hoitamassa hevostani yön suojassa. Mutta tämä ei ollut vielä pahinta. Puvussani, joka pakostakin joutui kärsimään näistä alhaisista askareista, alkoi ennen pitkää ilmestyä näkyviä todistuksia olosuhteissani tapahtuneesta muutoksesta, niin että sinä päivänä, jolloin Navarran kuningas saapui kaupunkiin, en uskaltanut näyttäytyä väkijoukolle, joka aina on joutuisa huomaamaan ylempiensä köyhyyden, vaan tyydyin pysyttelemään huoneessa ja kuluttamaan kärsivällisyyttäni veitsisepän ullakkokamarissa Coutellerie-kadulla, sillä sen vaativampaa asuntoa ei minun kannattanut pitää.

Toden totta, tämä maailma on kummallinen! Kummalliselta tuntuu tuo aika minusta, ja vielä kummallisemmalta kun vertaan sitä nykyiseen. Muistan, että ajatukseni olivat silloin sangen synkät. Katselinpa miten katselin, en voinut nähdä muuta, kuin että elämäni kevät oli mennyt. Variksenvarpaita alkoi kerääntyä silmänurkkiini, ja viikseni, jotka jokaisella kovan onnen päivältä näyttivät pistävän esiin yhä uljaampina sitä mukaa kuin kasvoni kävivät kapeammiksi, olivat jo harmahtavat. Kyynärpäät olivat rei'illä, taskut tyhjät, ja miekka pilkisti huotran ratkeimesta. Kelvottominkaan heittiö, mikä kuleksi Turennen joukkueessa rutistunein sulkatöyhdöin ja tahraisin kalvospitsein, ei näyttänyt paljon minua huonommalta. Tosin oli minulla vielä Bretagnessa joku kallio ja muutamia auranaloja karua peltoa, sukutilani viimeiset rippeet; mutta ne pienet rahasummat, joita sitä viljelevät talonpojat saattoivat suorittaa, lähetettiin joka vuosi Pariisiin äidilleni, jolla ei ollut muuta eläkettä. Ja niihin minä en tahtonut kajota, sillä minä olin päättänyt ainakin kuolla kunnianmiehenä, jollen voisikaan elää säätyni mukaan.

Vaikka minulla olikin vähän toiveita menestymisestä, kun ei minulla ollut ketään kuninkaalle läheistä henkilöä asiaani ajamassa eikä ainoatakaan ystävää hovissa, tein kuitenkin kaiken voitavani ainoalla tavalla mikä mieleeni johtui. Kirjoitin anomuskirjeen, ja vahtien eräänä päivänä herra Forget'ta, Navarran kuninkaan sihteeriä, työnsin sen hänen käteensä pyytäen häntä esittämään sen kuninkaalle. Hän otti sen ja lupasi täyttää pyyntöni, osottaen senverran ulkonaista kohteliaisuutta kuin saatoin odottaa. Mutta se huoleton tapa, jolla hän taittoi kokoon ja pisti talteen tuon paperin, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa, samoin kuin hänen kamaripalvelijansa peitelty virnistys hänen juostessaan minun jälkeeni saadakseen tavanomaisen lahjansa — ja juostessaan, kuten vieläkin punastuen muistan, turhaan — varottivat minua toivomasta liikoja.

Tuo varotus jäi minulta kuitenkin seuraamatta niin tyystin, että koko seuraavan ja sitäkin seuraavan päivän vietin vuorotellen luottamuksen ja toivottomuuden väristyksessä, kylmien ja kuumien puuskien säännöllisesti vaihdellessa. Kolmannen päivän aamuna vihdoinkin — muistan että se oli kolme päivää ennen joulua — kuulin astuntaa portailta. Kun isäntäni asui puodissaan ja molemmat välikerrokset olivat tyhjinä, olin varma siitä, että tulijalla oli asiaa minulle ja menin kynnykselle häntä vastaan, ja heti ensimäinen silmäys lähettiin vahvisti korkeimmat toiveeni samoinkuin kaiken senkin mitä olin kuullut Navarran kuninkaan jalomielisyydestä. Satuin nimittäin tuntemaan lähetin kuninkaalliseksi hovipojaksi; hän oli itsetietoinen nuorukainen, joka oli päivää tai paria aikaisemmin huutanut kadulla jälkeeni: 'Vanhoja vaatteita!' Siitä en nyt kuitenkaan tuntenut häntä kohtaan mitään kaunaa, eikä hänkään näyttänyt sitä muistavan, joten hänen kohtelias kumarruksensa kirjettä tarjotessaan täytti mieleni mitä onnellisimmilla ennakkoaavistuksilla sen sisällöstä.

En tahtonut kuitenkaan joutua alttiiksi mahdolliselle erehdykselle, ja senvuoksi kysyin, ennenkuin ojensin käteni, oliko se minulle.

Hän vastasi erittäin kunnioittavasti että se oli herra de Marsac'ille, ja minulle jos minä olin mainittu henkilö.

"Tuleeko siihen ehkä antaa vastaus?" kysyin minä, nähdessäni hänen viivyttelevän.

"Navarran kuningas", vastasi hän syvään kumartaen, "haluaa luullakseni kuulla vastauksenne mieskohtaisesti." Tämän sanottuaan hän pani jälleen päähänsä hatun, jonka hän kunnioittavasti oli ottanut pois, kääntyi ja poistui portaita alas.

Palaten huoneeseeni ja lukiten oven riensin avaamaan kirjeen, joka oli sinetöity suurella sinetillä, ja näytti kaikin puolin hyvin tärkeältä. Sen sisällys kävi yli kaikkien odotuksieni. Navarran kuningas pyysi minua tulemaan luokseen seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, ja kirje päättyi sellaista ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta ilmaiseviin lauseisiin, ettei minulle jäänyt vähintäkään epäilystä ruhtinaan tarkoituksista. Luin sen tullen niin liikutetuksi ilosta ja kiitollisuudesta, että se olisi paremmin sopinut minua nuoremmalle miehelle, ja istuin sitten viettämään lopun päivää koettaessani parannella pukuani niin paljon kuin oli mahdollista. Kiitollisin sydämin päättelin mielessäni, että olin nyt pelastunut köyhyydestä, ainakin sellaisesta köyhyydestä mikä on aatelismiehelle alentavaista, ja joskin tulisin esiintymään hovissa ylen halvannäköisessä asussa, niin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että päivän, parin perästä sekä asuni että onneni olisivat korjautuneet.

Niinpä olikin mieleni uljas, kun seuraavana päivänä vähän ennen puoltapäivää jätin asuntoni ja lähdin astumaan linnaa kohti.

Oli kulunut joku aika siitä kuin olin näin julkisesti esiintynyt kaduilla, jotka Navarran kuninkaan hovin tulo oli saanut täyteen väkeä, enkä voinut olla luulottelematta, että jotkut tyhjäntoimittajat silmäilivät minua ohikulkiessani salaa hymyillen. Ja kyllä olinkin tarpeeksi ränstyneen näköinen. Mutta kun huomasin, että tuikea katse riitti palauttamaan vakavan ilmeen heidän kasvoilleen, kävelin itsetietoisena eteenpäin viiksiäni sivellen, kunnes näin tulevan vastaani saman hovipojan, joka oli tuonut minulle kirjeen.

Hän pysähtyi eteeni asiallisen näköisenä, kumarsi syvään — mikä näkyi saavan lähelläolijat ällistymään, sillä hän oli niin iloinen ja raisu velikulta kuin konsanaan on liehitellyt kuninkaallisia kamarineitoja ja pyysi minua rientämään, koska kuningas odotti minua yksityiskammiossaan.

"Hän on kysynyt teitä kaksi kertaa", jatkoi hän tärkeänä, hattunsa sulan melkein maata hipoessa.

"Kuninkaan kirjeessä kai mainittiin puolenpäivän aika", vastasin minä jouduttaen askeleitani. "Jos myöhästyn tällaisessa tapauksessa, niin on hänellä todellakin syytä moittia minua."

"No, no", virkkoi hän, huiskauttaen kättään keikarimaisen näköisenä, "ei se mitään tee. Tiedättehän, että toinen mies saa varastaa hevosen silloin kuin toinen ei saa katsoa sitä edes aidan takaa."

Vaikkakin mies on harmaahiuksinen ja huolien leimaama, saattaa hänessä silti piillä nuorteaa tunnetta. Muistan, että kuullessani tuon viittauksen kaikkien odotuksieni yli käyvästä suosiosta tunsin veren nousevan kasvoilleni ja mieleni täyttyvän hartaalla kiitollisuudella. Ihmettelin itsekseni, kuka oli puhunut puolestani, kuka oli tukenut anomustani. Ja päättäen lopuksi, että osuuteni Brouagen seikkailussa oli tullut kuninkaan korviin, vaikka en voinut käsittää kenen kautta, astuin sisään linnanportista ylpeästi pää pystyssä, mikä olosuhteisiin katsoen oli ymmärtääkseni varsin luonnollista. Opastani seuraten nousin sitten muutamia porrasaskelmia ja saavuin pihaan.

Siellä oli joukko tallimiehiä ja kamaripalvelijoita, joista toiset taluttivat hevosia edestakaisin, toiset vaihtoivat kokkapuheita ikkunoista kurkottelevien naisten kanssa, ja toiset taas astuskelivat sinne ja tänne pitääkseen jalkojaan lämpiminä taikka olivat pallosilla seinää vasten isäntiänsä jäljitellen. Sellaiset lurjukset ovat aina hävyttömämpiä kuin heidän ylempänsä; mutta minä huomasin että he väistyivät tieltäni kunnioittavasti, ja paisuvin rinnoin, vaikka samalla hiukan ivallisesti, muistelin portaita kiivetessäni sanoja: "Koska kuninkaan kasvot ovat leppyiset…!"

Saavuttuaan portaitten yläpäähän, missä sotilas seisoi vartiona, hovipoika avasi odotushuoneen oven ja väistyen sivulle pyysi minua astumaan sisään. Minä seurasin kehotusta ja kuulin oven sulkeutuvan takanani.

Pysähdyin hetkiseksi arkana ja hämilläni. Minusta näytti kuin olisi huoneessa ollut satamäärä ihmisiä ja puolet kaikista, jotka nyt kääntyivät minua katsomaan, naisia. Vaikka en ollut aivan vieras sellaiselle hovikomeudelle, jollaista Condén prinssi oli pitänyt, valtasi minut tämän väenpaljouden täyttämän odotushuoneen nähdessäni hämmästys ja kunnioittava nöyryys, jota heti seuraavassa tuokiossa häpesin. Tosin tuo silkin kahina ja jalokivien välke kävi yli kaiken mitä olin ennen nähnyt, sillä onneni ei ollut koskaan vielä johtanut minua kuninkaan hoviin; mutta pikainen harkinta muistutti minulle että isäni olivat kunniakkaasti esiintyneet sellaisissa tiloissa, ja tehden kumarruksen, joka oli enemmän tuon ajatuksen kuin ränstyneen pukuni mukainen, astuin esiin keskelle äkkiä syntynyttä syvää hiljaisuutta.

"Herra de Marsac!" ilmoitti hovipoika äänellä, joka sointui hiukan oudolta korvissani, niin oudolta että käännähdin äkkiä katsomaan häneen. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt poistua, ja kun käännyin takaisin, näin kaikkien itseeni tähdättyjen katseitten hymyilevän. Muuan lähelläni seisova nuori tyttö nauraa kihersi. Tämä teki oloni epämiellyttäväksi, ja neuvottomana katselin ympärilleni löytääkseni jonkun, jonka puoleen voisin kääntyä.

Huone oli pitkä ja kapea, kastanjapuulla laudotettu, toisella seinällä ikkunarivi ja toisella kaksi tulisijaa, joissa suuret halot parhaallaan palaa roihusivat. Tulisijojen välissä oli aseteline. Lähempänä olevan lieden ympärillä seisoskeli ryhmä hovipoikia, aivan samaa maata kuin se, joka oli tuonut minut tänne. Heidän kanssaan juttelemassa oli yhtä monta nuorta naista. Kaksi suurta koiraa makasi tulen loisteessa lämmitellen, ja niiden välissä kyyhötti, pää suuremman koiran selkää vasten painautuneena, niin eriskummallinen olento, että toisissa oloissa olisin epäillyt silmieni pettävän. Sen yllä oli kirjava narrinmekko ja lakki ja tiu'ut, mutta tarkempi silmäys näytti minulle että sillä oli naisen piirteet. Tuuhea, musta tukka valui valtoimena hänen kaulansa ympärille, hänen silmissään paloi raju iloisuus ja hänen terävät, kapeat, hivutustautiset kasvonsa tuijottivat minuun koiran selästä. Hänen takanaan, kauimmaisen lieden ympärillä, oli enemmän kuin parikymmentä hienoa herraa ja naista, joista yksi nyt astui minun luokseni. "Arvoisa herra", sanoi hän kohteliaasti — ja minä kadehdin mielessäni hänen sulavaa kumarrustaan — "te haluaisitte tavata…?"

"Navarran kuningasta", vastasin minä, koettaen puolestani tehdä parhaani.

Hän kääntyi takanaan seisovaan ryhmään päin ja sanoi omituisen tasaisella, levollisella äänellä: "Hän haluaa tavata Navarran kuningasta." Sitten hän juhlallisen äänettömänä kumarsi jälleen minulle ja palasi toveriensa luokse.

Samassa tuokiossa, ennenkuin ehdin itselleni selvittää, miten tämä oli käsitettävä, astua kepsutti esiin toinen ja kumartaen: "Herra de Marsac, arvatenkin?"

"Palvelukseksenne, herra", virkoin minä. Ja hartaassa halussani päästä näkemästä kaikkien noiden silmien tuijotusta ja kuulemasta nauruntirskuntaa takapuoleltani astuin askeleen eteenpäin ollakseni valmis seuraamaan häntä. Mutta hän ei antanut mitään lähtökehotusta. Aivan kuin edellinenkin hän vain kääntyi sanomaan takanaan seisoville: "Herra de Marsac haluaa tavata Navarran kuningasta." Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri ja palasi lieden luo.

Minä seisoin tyrmistyneenä, mielestäni alkoi syntyä hämärä epäilys asian todellisesta laidasta. Ennenkuin kuitenkaan ennätin toimia sen perusteella — sellaisessa tilanteessa ei ollut suinkaan helppo päättää miten oli toimittava — astui eteeni kolmas yhtä arvokkain askelin. "Määräyksen mukaan luultavasti?" hän sanoi, kumartaen syvempään kuin edelliset.

"Niin", vastasin terävästi, alkaen kuumeta, "määräyksen mukaan puolenpäivän aikaan."

"Herra de Marsac", ilmoitti hän laulavalla äänellä takanaan seisoville, "haluaa tavata Navarran kuningasta määräyksen mukaan puolenpäivän aikaan." Ja kumartaen uudelleen — kasvojeni karahtaessa suuttumuksesta punaisiksi — hänkin pyörähti arvokkaana ympäri ja palasi lieden luo.

Näin vielä erään yrittävän lähtemään, mutta hän myöhästyi. Joko minun hämminkiä ja suuttumusta ilmaisevat kasvoni olivat heille liikaa, tai jollakin heistä el ollut malttia odottaa loppua, ilveilyn keskeytti äkkiä hillitön naurunremahdus, johon koko huone yhtyi. Jumala tietää, että se koski minuun; minä hätkähdin ja katselin puoleen ja toiseen toivoen jostakin löytäväni myötätuntoa ja apua. Mutta minusta tuntui että kaikilta tahoilta kajahti vain pilkkaa, että itse seinätkin katsoivat minuun joka puolelta julmasti virnistellen. Takanani huusi joku: "Vanhoja vaatteita!" ja kun käännyin ympäri, suhahti sama pilkkasana toisen lieden luota. Hämminkini lisäsi moninkertaiseksi se, että kaikki tapahtui siivossa järjestyksessä, niin että kun kukaan ei liikkunut eikä kukaan ääntänyt silloin, kun katsoin heihin, tulin minä kaikista silmiinpistävimmäksi, ollen kuin maalitauluna keskellä.

Yhdet kasvot etäisempää liettä ympäröivästä ryhmästä painuivat tuona surkeana hetkenä kuvansa mieleeni niin pysyväisesti, etten koskaan enää niitä unhottanut. Ne kasvot olivat nuoren tytön, joka seisoi ylpeänä seuralaistensa edessä. Ne olivat pienet ja hienopiirteiset ja niistä kuvastui tavaton ylpeys ja, sellaisina kuin ne silloin näin, halveksiminen — halveksiminen niin suuri, että hän tuskin alentui nauramaan. Ja koko hänen suloinen, hento ja tyttömäinen, mutta sentään täysin sopusuhtainen olemuksensa näytti ilmaisevan samaa halveksivan huvitettua tunnetta.

Pila, joka minun mielestäni tuntui kylläkin pitkältä, olisi voinut kestää kauemminkin, kun ei kenelläkään näyttänyt olevan sääliä minua kohtaan, jollen epätoivossani olisi keksinyt huoneen perällä ovea, jonka päätin vievän kuninkaan yksityishuoneeseen, koska muutakaan ovea ei ollut nähtävissä. Nöyryytykseni ja harmini olivat niin suuret, että hetkeäkään empimättä astuin rohkeasti sitä kohti. Heti asettui nauru ympärilläni ja puolitusinaa ääniä huusi minua pysähtymään.

"Minä olen tullut tapaamaan kuningasta ja minä tahdon tavata häntä!" vastasin minä kääntyen ylpeästi heihin päin, sillä en ollutkaan niin helposti säikytettävissä.

"Hän on metsästämässä!" huusivat kaikki yhdestä suusta, viittoen kiivaasti minua palaamaan takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin.

Mutta kun kuninkaan määräys oli varmana taskussani, katsoin itselläni olevan hyvän syyn epäillä tuon ilmoituksen todenperäisyyttä. Ja käyttäen hyväkseni heidän hämmästystään — sillä he eivät olleet lainkaan odottaneet minun ryhtyvän noin rohkeaan askeleeseen — olin ovella ennenkuin he olivat ehtineet minua pidättää. Mathurine, narri, oli hypähtänyt seisoalleen ja huusi: "Totta tosiaan, hän aikoo ottaa taivaanvaltakunnan väkirynnäköllä!" Ja nuo olivat viimeiset sanat mitä kuulin, sillä kun nostin säpin — ovella ei näet ollut vartijaa — syntyi takanani olevassa huoneessa yhtäkkiä syvä hiljaisuus.

Työnsin oven varovasti auki ja astuin sisään. Eräässä ikkunasyvennyksessä istui kaksi miestä, jotka kääntyivät ja katsoivat minuun kiukkuisesti. Muuten oli huone tyhjä. Kuninkaan kävelykengät viruivat hänen tuolinsa vieressä, toisella puolella saapaskoukut ja pihti. Lieden edessä makaava koira nousi hitaasti ylös ja murisi, ja toinen miehistä nousi arkulta, jolla hän oli istunut, tuli minua kohti ja kysyi ärtyneen näköisenä, mitä minä sieltä halusin ja kuka oli antanut minulla luvan tulla sisään.

Minä aloin selittää hieman arasti — sillä huoneen hiljaisuus oli laimentanut kiihtymykseni — että halusin tavata kuningasta, kun puhuttelijani keskeytti minut lyhyeen, sanoen: "Kuningastako? Ei hän ole täällä, hyvä mies, hän on metsästämässä St. Valery'ssä. Eivätkö ne sanoneet sitä teille tuolla toisessa huoneessa?"

Luulin tuntevani puhujan, joka ikäänsä nähden — hän oli jonkunverran minua nuorempi — oli harvinaisen vakavan ja miettiväisen näköinen, käytökseltään hyvin vaativainen ja puvultaan hyvin vaatimaton. Ja haluten kiertää hänen kysymystään, kysyin vuorostani häneltä, eikö minulla ollut kunnia puhutella herra du Plessis Mornayta; sillä hän ei ollut kukaan muu kuin tuo viisas ja taitava valtiomies, joka nyt oli Henrik Navarralaisen neuvoskunnan tukipylväs.

"Aivan niin", vastasi hän lyhyeen, siirtämättä katsettaan minusta.
"Minä olen Mornay. Mitä siitä?"

"Minä olen de Marsac", selitin minä. Ja pysähdyin siihen, otaksuen että hän kuninkaan luottamusmiehenä tietäisi asiani ilman pitempiä selityksiä.

Mutta siinä minä petyin. "No, entä sitten?" virkkoi hän ja odotti kärsimättömänä.

Näin kylmä vastaanotto ulkopuolella osakseni tulleen kohtelun jälkeen olisi ollut kyllin masentamaan rohkeuteni täydellisesti, jollen olisi tuntenut kuninkaan kirjettä taskussani, Luottaen siihen, että pikainen silmäyskin tuohon paperiin saisi herra du Mornayn käytöksen muuttumaan suosiollisemmaksi, riensin ottamaan sen esiin kuin jonkin taikakalun ja ojentamaan sen hänelle.

Hän otti sen, katseli sitä ja avasi sen, mutta pysyi niin kylmän ja järkähtämättömän näköisenä, että se masensi toivoani enemmän kuin kaikki edelliset seikat yhteensä. "Mikä siinä on vikana?" huusin minä, voimatta pysyä ääneti. "Se on kuninkaalta."

"Narrikuninkaalta!" vastasi hän, hymähtäen pilkallisesti.

En oivaltanut heti noitten sanojen merkitystä, vaan mumisin kovasti hämmennyksissäni, että kuningas oli kutsunut minua.

"Kuningas ei tiedä tästä mitään", oli hänen kylmä ja kylmästi lausuttu vastauksensa. Ja hän työnsi paperin takaisin minulle. "Se on pilajuoni", jatkoi hän puhuen samaan jäykkään tapaan, "josta teidän on epäilemättä kiittäminen joitakin joutilaita lurjuksia tuolla toisessa huoneessa. Te olitte varmaankin lähettänyt anomuskirjeen kuninkaalle? Aivan niin. He saivat arvattavasti sen käsiinsä, ja tämä on siitä tuloksena. Ne sietäisivät saada ruoskaa."

Ei saattanut enää epäillä, ettei hänen puheensa ollut totta. Yhdessä tuokiossa näin toiveitteni häviävän ja suunnitelmieni hajoavan tuuleen. Ja tuo isku tyrmistytti minut aluksi niin, etten saanut ääntä vastatakseni enkä voimaa poistuakseni. Oma itseni näytti ilmestyvän eteeni kuin näyssä, olin näkevinäni omien laihojen, kuihtuneitten kasvojeni katsovan vastaani kuin peilistä, silmissä niin syvä toivottomuus, että olisin voinut surkutella itseäni.

Järkytykseni oli niin suuri, että du Mornay huomasi sen. Hän katsoi minuun entistä tarkemmin, mutisi nimeäni pariin kolmeen kertaan ja virkkoi viimein: "De Marsac? Ahaa, nyt muistan! Tehän olitte Brouagen seikkailussa, ettekö ollutkin?"

Nyökäytin päätäni myöntämisen merkiksi, ollen kykenemätön saamaan sanaa suustani ja niin järkytetty, että jollen olisi nojautunut seinään, olisi pääni retkahtanut rintaani vasten. Muisto iästäni, neljästä vuosikymmenestäni ja köyhyydestäni painoi raskaana mieltäni, täyttäen minut toivottomuudella ja katkeruudella. Olisin voinut itkeä, mutta kyynelet eivät tulleet.

Herra du Mornay irrotti katseensa minusta ja teki pari lyhyttä, levotonta kierrosta edestakaisin huoneessa. Kun hän jälleen kääntyi puhumaan minulle, oli hänen äänensä täynnä kunnioitusta, johon samalla sekottui sellaista harmia, jota kelpo mies voi tuntea nähdessään toisen niin kovassa pinteessä. "Herra de Marsac", hän sanoi, "minä tunnen osanottoa teitä kohtaan. On häpeä, että miehen, joka on kunnialla palvellut asiaamme, täytyy joutua niin suureen ahdinkoon. Jos minun olisi mahdollista lisätä omaa seuruettani tällä hetkellä, niin pitäisin kunniana saada teidät seuraani. Mutta minä olen tiukalla itsekin, ja niin me olemme kaikki, eikä Navarran kuningas suinkaan vähimmän. Hän on nyt elänyt kuukauden päivät eräässä metsässä, jonka herra de Rosny on hakkauttanut. Olen mainitseva teidät hänelle, mutta olisi pikemmin julmaa kuin ystävällistä, jollen varottaisi jo etukäteen, ettei siitä voi mitään seurata."

Näin sanoen hän ojensi minulle kätensä, ja ilahtuneena yhtä paljon tästä kunnioituksen osotuksesta kuin hänen ystävällisistä sanoistaan minä karaisin jälleen mieleni. Kouraantuntuvampi lohdutus olisi tosin ollut tarpeen, mutta sitä ei nyt ollut saatavissa. Kiitin häntä senvuoksi niinkuin taisin, ja nähtyäni, ettei asia ollut autettavissa, jätin hyvästi ja vetäydyin hitaasti ja surullisena pois huoneesta.

Mutta voi! Pois päästäkseni minun oli astuttava ulkopuolella odottavien eteen, mihin du Mornayn ystävälliset sanat olivat minua huonosti varustaneet. Minun oli kärsittävä odotushuoneen kujanjuoksu. Heti kun ilmestyin näkyviin, tahi oikeammin heti kun ovi oli sulkeutunut takanani, tervehdittiin minua pilkkahuudolla. Yhden huutaessa: "Tietä! Tietä miehelle, joka on nähnyt kuninkaan!" tervehti toinen minua täyltä kurkkua Guyennen maaherrana, ja kolmas pyysi paikkaa rykmentissäni.

Sydämeni oli miltei haletakseen täynnä noita pilkkapuheita kuullessani. Minusta tuntui halpamaiselta, että nuo nuorukaiset, joilla oli kaikki taistelunsa vielä edessäpäin, pitivät minua pilansa esineenä yksinomaan köyhyyteni perusteella. Mutta tiesin hyvin, että jos olisin pysähtynyt heitä nuhtelemaan, olisi asia siitä vain pahentunut, ja lisäksi oli mieleni niin kipeä, että tuskin olisin voinut puhuakaan. Koin siis kiiruhtaa heidän välitseen niin joutuin kuin saatoin, pää kumarassa, häpeän ja masennuksen painamana. Tällä tavoin — ihmettelen ettei heidän joukossaan ollut ketään niin jalomielistä, joka olisi säälinyt minua — olin melkein saapunut ovelle ja aloin jo hengittää, kun huomasin edessäni juuri saman nuoren hovinaisen, jota aikaisemmin olen kuvannut. Jokin seikka oli sillä hetkellä kääntänyt hänen huomionsa pois minusta, eikä hän huomannut minun likeistä naapuruuttani ennenkuin hänen toverinsa siitä huomauttivat. Silloin hän käännähti kuni yllätettynä, ja nähdessään minut niin likellä itseään, että jalkani oli vähällä koskettaa hänen hameensa lievettä, hän astahti nopeasti syrjään ja heittäen minuun katseen, joka oli yhtä julma kuin hänen liikkeensäkin, vetäisi helmuksensa pois kosketuksestani.

Tuo loukkaus koski minuun, en tiedä miksi, syvemmin kuin joka taholta satelevat pilkkasanat, ja äkillisen mielijohteen vaikutuksesta minä pysähdyin ja sydämeni katkeruudessa avasin suuni puhumaan. "Neiti", sanoin minä, kumartuen syvään — sillä, kuten sanoin, hän oli pieni ja enemmän keijukaisen kuin naisen näköinen, vaikka hänen kasvonsa ilmaisivat sekä ylpeyttä että itsepäisyyttä — "Neiti", sanoin minä vakavasti, "vaikka en tämän paremmalta näytä, niin olen taistellut Ranskan puolesta! Voitte tulla vielä tietämään — ja sietämäänkin — että maailmassa on kehnompaakin kuin köyhä aatelismies!"

Sanat olivat tuskin päässeet suustani, kun jo kaduin niitä, sillä Mathurine, narri, joka seisoi vieressäni, oli kerkeä kääntämään ne naurettaviksi. Hän kohotti käsivartensa ylitsemme ikäänkuin siunatakseen meitä ja huusi, että kun herra oli saanut niin suuren viran, hän halusi nyt morsianta sitä sulostuttamaan. Tämä sai meihin kohdistumaan valtavan naurunhohotuksen ja joitakin karkeita kokkapuheita, ja nuoren tytön kasvot karahtivat tulipunaisiksi.

Seuraavassa tuokiossa huusi jokin ääni joukosta karkeasti: "Koristakaamme hänen hääpukuaan!" ja samassa singahti makealeivos vasten kasvojani. Sitten seurasi toinen toistaan, peittäen minut jauhoilla ja sokerinmuruilla. Tämä oli viimeinen pisara. Unohtaen hetkeksi missä olin, minä käännähdin heihin päin tulipunaisena ja raivostuneena, viiksikarvojeni kohotessa vihasta pystyyn. Seuraavassa tuokiossa palasi ylivoimaisena tunne voimattomuudestani ja herkkätuntoisuuden mielettömyydestä, ja painaen pääni alas minä syöksyin ulos huoneesta.

Luulen että nuorimmat heidän joukostaan juoksivat jälessäni, ja että huuto! "Vanhoja vaatteita!" seurasi minua aina asuntoni ovelle Coutellerie-kadulle. Mutta hetken kurjuus ja harras halu päästä huoneeseeni yksinäisyyteen täyttivät mieleni niin, etten kiinnittänyt siihen huomiota, enkä ole varma siitä oliko se totta vai kuvittelua.

II. Navarran kuningas.

Olen jo viitannut siihen vaaraan, millä Henrik III:n ja pyhän liigan välinen liitto meitä uhkasi — liitto, josta tiedon saavuttua kerrottiin Navarran kuninkaan viiksien harmentuneen yhdessä yössä. Siitä huolimatta ei hovi ollut milloinkaan näyttänyt iloisemmalta ja huolettomammalta kuin nyt puheena olevana aikana. Rahanpuutekin näytti hetkeksi jääneen unhotuksiin. Huvitus seurasi toistaan, ja vaikka syvemmällä epäilemättä olikin jotain tekeillä — sillä viisaimmat ruhtinaamme vihollisista pelkäsivät häntä erikoisesti silloin, kun hän näytti enimmän huvittelemaan kiintyneeltä — niin syrjästäkatsojasta näytti siltä kuin ilot ja nautinnot olisivat vallanneet koko St. Jean d'Angely'n laidasta laitaan.

Hovin hälinä ja humu ulottuivat minun ullakkohuoneeseenikin ja vaikuttivat sen, että tämä joulu, joka sattui sunnuntaipäiväksi, tuli minulle miltei sietämättömäksi koettelemukseksi. Koko pitkän päivän kuului kavioitten kapse katukivitystä vastaan, ja korviini kajahteli huviratsastajien nauru, saaden kovan tuolin tuntumaan kovemmalta, alastomat seinät vielä alastomammilta ja lisäten satakertaiseksi yksinäisyyteni kolkkouden. Sillä niinkuin auringonpaiste tekee vieressä olevat varjot synkemmiksi eikä mikään äänettömyys ole syvempi kuin se, joka seuraa miinan räjähdystä, niin murhe ja köyhyys eivät milloinkaan tunnu niin sietämättömiltä kuin siiloin, kun toivo ja rikkaus tulevat niitä aivan liki.

Tosin herra d'Amours'in suuri juhlasaarna markkinahallissa joulupäivän aamuna virkisti minua, niinkuin se virkisti kaikkia vakavasti ajattelevia. Olin siellä läsnä, istuen eräässä rakennuksen hämärässä sopessa, ja kuulin sen kuuluisan ennustuksen, joka niin pian oli käyvä toteen. "Sire", sanoi saarnamies, kääntyen Navarran kuninkaan puoleen ja viitaten, rohkeasti kuten ainakin tuo suuri mies ja jalo kristitty, silloin vireellä olevaan yritykseen, jonka tarkotuksena oli riistää ruhtinaalta kruununperimisoikeus — "Sire, minkä Jumala on teille syntymässänne antanut, sitä eivät ihmiset voi teiltä riistää. Vähän aikaa, vähän kärsivällisyyttä vielä, ja te olette saattava meidät saarnaamaan Loiren toisella puolella! Kun te olette Joosuanamme, niin me menemme Jordanin yli ja kirkko pystytetään luvattuun maahan."

Nuo urheat sanat olivat omiaan rohkaisemaan hugenotteja siinä vaikeassa asemassa, jossa heidän asiansa silloin oli, ja ne ilahuttivatkin kaikkia kuulijoita; ei kuitenkaan niitä — ja niitä ei ollut monta — jotka Turennen kreivin kannattajina tunsivat salaista vastenmielisyyttä siitä, että Navarran kuningas täten julkisesti tunnustettiin hugenottien johtomieheksi. Läsnäolijain mielihyvä tuli ilmi lukemattomin tavoin ja niin voimakkaana, että minäkin palasin huoneeseeni leppyneenä ja innostuneena ja sain jonkinlaista korvausta kovasta onnestani uneksiessani suuren asiamme pikaisesta voitosta.

Mutta kun päivä kului eikä iltakaan tuonut mitään muutosta, vaan näytti minulle saman ilottoman näköpiirin, mihin aamulla olin herännyt, niin tunnustan ilman häpeätä, että rohkeuteni lannistui uudelleen, varsinkin kun näin että päivän tai parin perästä minun olisi pakko myydä jälelläoleva hevoseni tai jokin muu yhtä tärkeä osa varustuksistani; tuota askelta en voinut ajatella tuntematta synkintä epätoivoa. Tässä mielentilassa olin juuri yksinäisen kynttilän valossa laskemassa yhteen niitä muutamin lantteja mitä minulla oli jälellä, kun kuulin askelia porraskäytävästä. Saatoin erottaa että tulijoita oli kaksi ja koetin arvailla keitä ne mahtaisivat olla, kuu ovelle hiljaa koputettiin.

Uutta pilajuonta peläten en heti avannut ovea, varsinkin kun koputuksessa tuntui olevan jotakin salakähmäistä ja tarkotusperäistä. Tulijat neuvottelivat silloin kuiskaillen keskenään; sitten he koputtivat uudestaan. Kysyin kovalla äänellä ketä siellä oli, mutta siihen he eivät suvainneet mitään vastata, ja minä taas puolestani päätin, etten avaisi, ennenkuin he sen tekisivät. Ovi oli vahva, ja minä hymyilin kiukkuisesti ajatellessani, että tällä kertaa he saisivatkin vaivat palkastaan.

Hämmästyksekseni he eivät kuitenkaan luopuneet yrityksestään ja menneet pois, kuten olin odottanut, vaan koputtivat vähän väliä uudestaan ja kuiskailivat välillä ahkerasti. Useamman kerran he kutsuivat minua hiljaa nimeltä ja pyysivät avaamaan, mutta kun he itsepintaisesti karttoivat sanomasta keitä he olivat, niin minä istuin liikahtamatta. Joskus kuulin heidän nauravan, vaikka hillitysti. Ja päättäen siitä, että he olivat liikkeellä kujeilutarkotuksessa, olisin saattanut pysyä hievahtamatta vaikka puoliyöhön, mihin olikin enää vain kaksi tuntia, jollei vieno rapina, kuin hiiren nakertaminen vuorilaudan takana, olisi kiinnittänyt huomiotani oveen. Kohottaen kynttilääni ja varjostaen silmiäni huomasin jotakin pientä ja kiiltävää pistävän esiin oven alta, ja hyppäsin pystyyn ajatellen että he aikoivat murtautua sisään. Mutta kun menin kynttilöineni lähemmäksi kynnystä, hämmästyin, sillä en löytänytkään mitään uhkaavampaa kuin kaksi kultaliveriä, jotka oli työnnetty sisään oven ja lattian välisestä raosta.

Hämmästykseni on helposti käsitettävissä. Seisoin kotvan aikaa tuijottaen rahoihin kynttilä kourassani. Tulin ajatelleeksi, että hovin nuoret veitikat eivät suinkaan tuhlaisi sellaista summaa pelkkään kujeeseen, ja silloin en enää empinyt, vaan laskin kynttilän alas ja vedin salvan pois ovelta, aikoen toimittaa asian vieraitteni seisoessa ulkopuolella. Se aikomukseni meni kuitenkin tyhjiin, sillä heti kun ovi avautui, työntyivät he väkivoimalla sivuitseni, ja tullen huoneeseen yhdessä rytäkässä kehottivat minua viittauksilla sulkemaan oven jälleen.

Seurasin kehotusta epäluuloisena, kääntämättä silmiäni vieraista. Suuri oli senvuoksi hämmästykseni ja hämminkini, kun he suljettuani oven heittivät pois vaippansa ensin toinen ja sitten toinen, ja minä näin edessäni herra du Mornayn ja Navarran kuninkaan hyvintunnetun muodon.

He näyttivät olevan kovasti huvitettuja, he katsoivat toisiinsa ja nauroivat, niin että luulin jo tuokion että jokin satunnainen yhdennäköisyys erehdytti minua ja että nämä olivat sittenkin kujeilijoita. Niin seisoin kotvan aikaa heihin tuijottaen; ja kuningas avasi suunsa ensiksi. "Emme kai ole erehtyneet, du Mornay, vai kuinka?" sanoi hän, heittäen nauravan katseen minuun.

"Emme, sire", vastasi du Mornay. "Tämä on herra de Marsac, josta mainitsin teille."

Minä kiiruhdin hämmennyksissäni ja ihmeissäni osottamaan kuninkaalle tulevaa kunnioitusta tuhansin anteeksipyynnöin. Hän kuitenkin keskeytti puheeni lyhyeen, sanoen erinomaisen ystävällisesti: "Bretagnen Marsac'ista arvatenkin?"

"Aivan niin, sire."

"Sitten olette kai Bonnen sukua?"

"Olen tuon suvun viimeinen jäsen", vastasin kunnioittavasti.

"Se on näytellyt osansa", virkkoi hän istuutuen samassa tuolilleni kodikkaalla sulavuudella, mikä viehätti minua. "Teidän tunnuslauseenne on 'Hyvä usko', eikö niin? Ja Marsac on, jollen väärin muista, Vilainen varrella, ei kaukana Rennes'istä?"

Vastasin että niin oli, lisäten täydestä sydämestäni, että olin pahoillani, kun minun täytyi ottaa vastaan niin suuri valtias niin puutteellisessa asunnossa.

"No niin", puuttui du Mornay puheeseen, katsellen huolettomasti ympärilleen, "myönnän, että teillä on omituinen maku huonekalujenne järjestämisessä, herra de Marsac. Te…"

"Mornay!" huudahti kuningas terävästi.

"Mitä, sire?"

"Hiljaa! Kyynärpäänne on kynttilässä. Varokaa sitä!"

Mutia minä ymmärsin hyvin hänen tarkotuksensa. Jos sydämeni oli ollut täysi jo ennenkin, niin nyt se tuli tulvilleen. Köyhyys ei ole niin häpeällistä kuin ne pienet petokset, joihin se ihmisiä pakottaa. Kun jalosukuisen miehen epäilemätön velvollisuus on peittää alastomuutensa syrjäisten katseilta ja varsinkin alemman kansan silmiltä, joka on taipuvainen perustamaan arvostelunsa ulkonaisiin seikkoihin, olin minä joitakin päiviä takaperin ollut pakotettu, säilyttääkseni mahdollisuuden mukaan ulkonaista arvokkuuttani, siirtämään jälelle jääneet huonekaluni siihen osaan huonetta, joka näkyi ulkopuolelle oven auki ollessa. Täten jäi sisempi osa huonetta tyhjäksi ja paljaaksi. Sisälläolija tietysti heti huomasi tuon keinotekoisuuden, ja minun täytyy sanoa, että Mornayn sanat saivat veren nousemaan otsalleni.

Hetkeä myöhemmin olin kuitenkin iloinen siitä, että hän oli ne lausunut, sillä ilman niitä en olisi koskaan, tai en ainakaan niin varhain, tullut tietämään sitä sydämen hyvyyttä ja harvinaista huomion nopeutta, joka aina oli ominainen kuninkaalle.

Navarran kuningas oli siihen aikaan kolmenkymmenenviiden vuoden vanha, tukka ruskea, kasvot punakat ja viikset ainakin toisella puolella harmahtavat. Hänen kasvonpiirteitään, jotka luonto oli valanut ankaraan, käskevään kaavaan, lievensi pysyväinen säihke ja henkevyys, jollaista en ole koskaan nähnyt kenessäkään muussa, mutta joka hänessä tuli vielä erikoisemmin huomattavaksi synkkinä ja vaaranalaisina hetkinä. Varhaisimmasta nuoruudestaan saakka vaaroihin tottuneena hän nautti niistä kuin juhlahetkistä, tervehtien niitten tuloa hilpeällä ilolla, mikä hämmästytti urheitakin miehiä ja sai toiset pitämään häntä ihmiskunnan varomattomimpana olentona. Mutta sellainen hän ei ollut, päinvastoin. Ei milloinkaan ole Ranskan sotamarsalkka huolellisemmin valmistautunut taisteluun — vaikkakin hän taistelun tuoksinan kerran alettua käyttäytyi kuin mikä ratsuväen kapteeni ikään — eikä itse du Mornaykaan istunut neuvospöytään varustettuna täsmällisemmillä tiedoilla asioista. Hänen tavaton älynsä ja sävyisä käytöstapansa, samalla kun ne kiinnittivät hänen palvelijansa yhä lujemmin häneen, tuottivat kerta kerralta pettymyksiä hänen vastustajilleen, jotka ajattelivat että niin suuri ulkonainen viehätys voi johtua ainoastaan pintapuolisesta luonteesta, ja niinollen vasta liian myöhään huomasivat, että tuon miehen äly oli heidät voittanut, miehen jota he halveksien nimittivät Béarnin prinssiksi, mutta joka oli sadoin kerroin viekkaampi kuin he, ollen mestari sekä miekan että kynän käytössä.

Paljon tästä, minkä nyt koko maailma tietää, tulin minä tuntemaan vasta jälestäpäin. Tuolla hetkellä en joutanut ajattelemaan paljon muuta kuin kuninkaan ystävällisyyttä, mistä hän antoi vielä uuden osotuksen, vaatien minua istumaan vuoteelle keskustellessamme. "Te kummastelette, herra de Marsac", sanoi hän. "mikä tuo minut tänne ja minkätähden olen tullut teitä tapaamaan sensijaan että olisin kutsunut teidät luokseni? Vielä enemmän ehkä kummastelette sitä, että tulen öiseen aikaan ja niin salaperäisesti? Selitän sen teille. Mutta ensiksi, jottei tuloni täyttäisi teitä turhilla toiveilla, on minun sanottava suoraan, että vaikka voinkin auttaa teidät nykyisestä pulastanne, suostuittepa siihen ehdotukseen, jonka aion teille tehdä, tai ette, niin en voi ottaa teitä palvelukseeni; kaikki paikat ovat siinä todellakin kaksinkerroin käytetyt. Du Mornay mainitsi teidät minulle, mutta ollakseni oikeudenmukainen toisia kohtaan oli minun vastattava, etten voinut tehdä mitään."

Minun täytyy tunnustaa, että tämä omituinen johdanto masensi toivoni, joka oli jo kohonnut sangen korkealle. Mutta maltoin kuitenkin mieleni niin hyvin kuin taisin ja sopersin vastaukseksi, että se kunnia, jonka Navarran kuningas minulle osotti tulemalla luokseni, teki minut kyllin onnelliseksi.

"Ei sentään, tuo kunnia minun täytyy riistää teiltä", vastasi hän hymyillen, "vaikka näen, että teistä tulisi erinomainen hovimies — paljon parempi kuin tämä du Mornay, joka ei eläessään ole saanut suustaan noin soreita sanoja. Sillä minun täytyy velvottaa teidät pitämään tämä käynti salaisuutena, herra de Marsac. Jos siitä leviäisi pienintäkään vihiä, niin teidän palveluskelpoisuutenne minuun nähden olisi mennyt, ja mennyt iäksi!"

Niin merkillinen tiedonanto täytti minut ihmettelyllä, jota tuskin saatoin peittää. Vain vaivoin löysin sanoja vakuuttaakseni kuninkaalle, että hänen määräyksensä tulisi uskollisesti noudatetuksi.

"Siitä olenkin vanna", vastasi hän tavattoman ystävällisesti. "Jollen olisi varma siitä, samoinkuin, sen nojalla mitä minulle on kerrottu teidän urhoollisuudestanne serkkuni vallottaessa Brouagea, siitäkin, että te olette enemmän tekojen kuin sanojen mies, niin en olisi nyt täällä tekemässä sitä ehdotusta, jonka nyt saatte kuulla. Se on tällainen. En voi antaa teille toivoa julkisesta virasta, mutta voin tarjota teille seikkailun — jos seikkailut ovat teidän makuunne —, joka on yhtä vaarallinen ja epäkiitollinen kuin mihin koskaan mikään Amadis on ryhtynyt."

"Yhtä epäkiitollinenko, sire?" sopersin minä epäillen olinko kuullut oikein, tuo lause tuntui niin omituiselta.

"Yhtä epäkiitollinen", vastasi hän, ja hänen terävä silmänsä näytti lukevan ajatuksia. "Näette, että puhun teille suoraan", jatkoi hän huolettomasti. "Voin tarjota teille tämän seikkailun — se on valtakunnan hyväksi — mutta enempää en voi tehdä. Navarran kuningas ei saa tulla siinä näkyviin, eikä hän voi suojella teitä. Menestyttepä siinä tahi häviätte, niin te seisotte yksin. Ainoa lupaus, minkä annan, on se, että jos joskus voin turvallisesti tunnustautua tuon teon alkuunpanijaksi, niin ollen palkitseva tekijän."

Hän vaikeni, ja minä tuijotin häneen kotvan aikaa peittelemättömän ihmettelyn vallassa. Mitä hän tarkoitti? Olivatko hän ja tuo toinen todellisia olentoja, vai uneksinko minä?

"Ymmärrättekö?" kysyi hän vihdoin, vähäinen malttamattomuuden väre äänessä.

"Kyllä, sire, luulen ymmärtäväni", sopersin, vaikka toden totta en ymmärtänyt vähääkään.

"No, mitä sanotte siihen — suostutteko vai ette?" virkkoi hän. "Suostutteko ryhtymään tuohon seikkailuun, vai tahtoisitteko kuulla tarkemmin, ennenkuin voitte tehdä päätöksenne?"

Minä epäröin. Jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi, olisin epäilemättä heti paikalla huudahtanut suostuvani, sillä olin aina ollut kärkäs sellaisiin yrityksiin, joista saattoi toivoa kunniaa. Mutta vaikka sydämessäni olin altis kuolemaankin kuninkaan puolesta, niin hänen alkulauseensa omituisuudessa oli jotakin, joka hillitsi minua, ja siksi vastasin mahdollisimman nöyrästi: "Te tulette nyt pitämään minua vaivaisena hovimiehenä, sire, mutta hullu on kuitenkin se, joka hyppää kuoppaan mittaamatta sen syvyyttä. Tahtoisin mielelläni, kunnioittavasti sanoen, kuulla kaikki mitä voitte ilmaista minulle."

"Pelkäänpä", vastasi hän nopeasti, "että jos tahdotte saada enemmän valaistusta asiaan, ystäväni, niin on teidän saatava toinen kynttilä."

Säpsähdin, kun hän niin äkkiä muutti puhetapaansa. Mutta huomatessani, että kynttilä todellakin oli palanut jalustan tasalle, nousin ylös anteeksi pyydellen ja menin noutamaan toista kaapista. Sillä hetkellä en huomannut, vaikka kyllä jälestäpäin, että kuningas oli tarkotuksella etsinyt tätä tilaisuutta neuvotellakseen seuralaisensa kanssa. Huomasin vain palatessani paikalleni vuoteelle, että he istuivat hiukan lähempänä toisiaan ja että kuningas silmäili minua hyvin tarkasti ennenkuin puhui — vaikka hän yhä heilutti huolettomasti toista jalkaansa ilmassa.

"Puhun teille tietysti", jatkoi hän sitten, "täydellä luottamuksella, uskoen että te olette miehenä yhtä kunniallinen kuin urhoollinenkin. Se minkä antaisin teille tehtäväksi, on lyhyesti sanottuna naisenryöstö. Ei", lisäsi hän kiiruusti, naurava virnistys kasvoillaan, "elkää peljätkö! Ei se ole minun lemmittyni, enkä suinkaan turvautuisi tähän vakavaan ystävääni, jos tarvitsisin apua senlaatuiseen asiaan. Bourbonin Henrik kykenee kyllä, Luoja auttakoon, itse vapauttamaan sydänkäpynsä. Tämä on valtioasia ja kokonaan toista maata, vaikka emme voi tällä hetkellä ilmaista teille sen tarkoitusta."

Kumarsin äänettömänä, tuntien itseni jonkunverran jäähtyneeksi ja neuvottomaksi, ja kukapa ei tuntisi saadessaan sellaisen kehotuksen? Olin odottanut seikkailua, jossa tulisin tekemisiin vain miesväen kanssa — salaista rynnäkköä tai muurinräjäyttämistä. Mutta muistaessani huoneeni alastomuuden ja kuninkaan minulle osottaman kunnian tunsin, ettei minulla ollut varaa valita ja vastasin: "Jos asia on sellainen, niin olen kokonaan teidän käytettävissänne."

"Hyvä on", vastasi hän reippaasti, vaikka minusta näytti kuin hän olisi katsahtanut du Mornayhin moittivasti, ikäänkuin epäillen hänen suosituksensa paikalleen osumista. "Mutta sanotteko saman", jatkoi hän, siirtäen silmänsä minuun ja puhuen harvakseen ikäänkuin tahtoen koetella minua, "kun ilmotan teille, että ryöstettävä nainen on Turennen kreivin holhokki? Turennen kreivi on melkein yhtä mahtava kuin minäkin ja haluaisi mielellään olla vielä mahtavampi; hän sanoi minulle juuri eilen, ettei hän koskaan matkusta vähemmän kuin viisikymmentä miestä seurueessaan, ja hänellä on tuhat pyssymiestä käytettävänään. Onko seikkailu teille mieluinen vielä nytkin, kun tiedätte tämän?"

"Se on vielä mieluisempi minulle nyt", vastasin uljaasti.

"Teidän tulee oivaltaa vielä yksi seikka", jatkoi hän. "On tärkeätä saada viedyksi pois tämä nainen, joka on nyt sulettuna kreivin kartanoon Chizéssä; mutta yhtä tärkeätä on, että kreivin ja minun välini pysyy rikkoutumatta. Sentähden täytyy asian toimeenpanijana olla riippumaton mies, joka ei ole milloinkaan ollut minun palveluksessani eikä minkäänlaisessa yhteydessä kanssani. Jos joudutte kiinni, on teidän suoritettava rangaistus turvautumatta minuun."

"Ymmärrän täydellisesti, sire", vastasin minä.

"Ventre Saint Gris!" huudahti hän, puhjeten hiljaiseen nauruun. "Vannonpa että mies pelkää enemmän naista kuin kreiviä! Sellaisia ei liene monta meidän hovissamme."

Du Mornay, joka oli istunut äänettömänä polveaan sivellen, nyrpisti huuliaan, vaikka saattoi hyvin nähdä, että hän täydellisesti yhtyi kuninkaan hyväksymään mielipiteeseen. Hän tarttui nyt vuorostaan puheeseen. "Teidän luvallanne, sire", sanoi hän, "teen selvää tälle herralle yksityiskohdista."

"Tehkää se, ystäväni", vastasi kuningas. "Ja tehkää se lyhyeen, sillä jos viivymme täällä vielä kovin kauan, aletaan minua kaivata, ja hovi tulee yks-kaks löytämään minulle uuden lemmityisen."

Hän puhui leikillä ja nauraen, mutta huomasin du Mornayn hätkähtävän noista sanoista, ikäänkuin ne eivät olisi olleet hänelle mieleen. Ja jälkeenpäin kuulin, että hovissa oli siihen aikaan todellakin hyvin jännittävänä kysymyksenä, kuka tulisi olemaan seuraava suosikki, sillä hänen kiintymyksensä kreivitär de la Guicheen oli silminnähtävästi höltymässä, ja se mielenkiinto, jota hän sillä hetkellä osotti madame de Guerchevilleä kohtaan, oli vielä pelkkää arvailua.

Du Mornay ei kuitenkaan kiinnittänyt näkyvää huomiota kuninkaan sanoihin, vaan alkoi antaa minulle ohjeita. "Chizé, jonka nimi on teille tunnettu", lausui hän, "on kuuden penikulman päässä täältä. Neiti de la Vire on suljettuna luoteiseen huoneeseen toisessa kerroksessa, puiston puolella. Enempää en voi teille sanoa, paitsi että hänen seuranaisensa on nimeltään Fanchette ja että häneen voi luottaa. Talo on hyvin vartioitu, ja te tarvitsette neljä tai viisi miestä. Konnia on kyllä palkattavissa yllin kyllin, mutta katsokaa, että saatte sellaisia, joita voitte pitää kurissa, ja ettei neidille tapahdu mitään loukkaavaa heidän seurassaan. Pitäkää hevoset valmiina, ja heti kun olette saanut neidin vapaaksi, ratsastakaa hänen kanssaan pohjoiseen niin joutuin kuin hänen voimansa sallivat. Teidän ei missään tapauksessa pidä säästää häntä, jos Turenne on kintereillänne. Teidän tulee olla Loiren toisella puolella kuusikymmentä tuntia sen jälkeen kuin olette lähteneet Chizéstä."

"Loiren toisella puolella!" huudahdin hämmästyksissäni.

"Juuri niin, Loiren toisella puolella", vastasi hän hiukan jyrkästi. "Olkaa hyvä ja muistakaa, että teidän tehtävänne on saattaa neiti de la Vire mahdollisimman nopeasti Blois'han. Siellä on teidän, herättäen niin vähän huomiota kuin mahdollista, kysyttävä parooni de Rosny'tä 'Vertavuotavassa sydämessä' St. Denys'n kadulla. Hän ottaa pitääkseen huolta neidistä tahi ilmoittaa teille, miten teidän on hänen kanssaan meneteltävä, ja tehtävänne on silloin suoritettu. Oletteko nyt selvillä?"

"Täydellisesti", vastasin minä, puhuen vuorostani hiukan kuivakiskoisesti. "Mutta neiti on ymmärtääkseni nuori. Mitäs, jollei hän tahdokaan seurata minua, outoa miestä, joka saavun hänen luoksensa yöllä ikkunan kautta?"

"Siitä on pidetty huoli", oli vastaus. Hän kääntyi kuninkaan puoleen, joka hetkisen etsittyään veti taskustaan pienen esineen. Hän antoi sen seuralaiselleen, ja tämä ojensi sen minulle. Otin sen uteliaana. Se oli kultarahan puolikas, jonka taitettu sivu oli karhea ja rosoinen. "Näyttäkää tämä neidille", jatkoi du Mornay, "niin hän seuraa teitä. Hänellä on toinen puolikas."

"Mutta varokaa", lisäsi Henrik painavasti, "mainitsemasta hänellekään mitään Navarran kuninkaasta. Huomatkaa tarkoin, herra de Marsac! Jos te jossakin tilaisuudessa tulette mainitsemaan minua, saatte te kunnian kutsua minua ystäväksenne ja käyttää minusta puhuessanne aina sitä nimitystä."

Tämän hän sanoi niin ystävällisen näköisenä, että minä olin aivan hurmaantunut ja tunsin itseni todellakin onnelliseksi saadessani osakseni sellaisia sanoja valtiaalta, jonka nimi jo silloin oli niin kuuluisa. Eikä tyydytykseni suinkaan vähentynyt, kun hänen seuralaisensa veti esiin kukkaron, joka sisälsi, kuten hän sanoi, kolmesataa kruunua kullassa, ja antoi sen minun haltuuni pyytäen suorittamaan siitä matkan kulungit. "Varokaa kuitenkin", lisäsi hän vakavasti, "miehiä palkatessanne näyttäytymästä rikkaalta, jottei seikkailu näyttäisi jonkun syrjäisen henkilön toimeenpanemalta. Heidät on parempi jättää siihen käsitykseen, että teidän oman ulkonaisen asemanne toivottomuus on ollut siihen pakottamassa. Turvautukaa lupaukseen mieluummin kuin anteliaisuuteen, mikäli se käy päinsä. Ja kun annatte, niin olkaa kuin jokainen livre olisi kukkaronne viimeinen."

Henrik nyökäytti hyväksyvästi. "Mainio neuvo!" mutisi hän, nousten ylös ja vetäen vaippaa hartioilleen. "Samanlainen, joita te, Mornay, aina minulle annatte, ja joita minä harvoin seuraan — valitettavasti! Mutta kuitenkin vähäarvoinen verrattuna tähän", Hän otti miekkani pöydällä puhuessaan ja punnitsi sitä kädessään. "Kaunis kapine", jatkoi hän, kääntyen äkkiä ja katsoen minua tiukasti silmiin. "Sangen kaunis kapine. Jos olisin teidän sijassanne, herra de Marsac, niin katsoisin että se helposti luistaisi huotrastaan. Niin, enemmänkin, mies, käyttäkää sitä!" hän lisäsi, alentaen ääntään ja työntäen leukansa esiin, samalla kuin hänen silmänsä, jotka yhä kiinteämmin katsoivat minuun, näyttivät tulevan kylmiksi ja koviksi kuin teräs. "Käyttäkää sitä viimeiseen asti, sillä jos joudutte Turennen kynsiin, niin Jumala auttakoon teitä, minä en voi!"

"Jos joudun kiinni, sire", vastasin vavisten, mutta en pelosta, "niin tulkoon kohtaloni minun päälleni."

Tämän sanottuani näin kuninkaan silmien lauhtuvan ja hänen kasvojensa ilmeen muuttuvan niin nopeasti, että tuskin tunsin häntä samaksi mieheksi. Hän antoi aseen pudota rämähtäen pöydälle. "Ventre Saint Gris!" huudahti hän, omituinen kaihoava väre äänessään, "Taivaan kautta vakuutan, että tahtoisin olla teidän sijassanne. Lyödä kerran tai kahdesti välittämättä seurauksista. Lähteä matkaan hyvä hevonen allani ja hyvä miekka sivullani ja katsoa mitä onneni toisi muassaan. Olla irti kaikista valtiopuuhista ja asiakirjoista, eikä antaa enää ainoatakaan julistusta tässä maailmassa, vaan olla kerta kaikkiaan Ranskan mies, jolla on kaikki voitettavana eikä menetettävänä mitään, paitsi lemmityn rakkaus! Ah, Mornay, eikö olisi suloista jättää kaikki tämä kuohu ja humu ja ratsastaa kauas Coarrazen vihreisiin metsiin?"

"Epäilemättä, jos pidätte Coarrazea parempana kuin Louvrea, sire", vastasi du Mornay kuivasti, minun seisoessani äänettömänä ja ihmettelevänä tuon kummallisen miehen edessä, joka saattoi niin äkkiä muuttua vakavasta iloiseksi, puhua yhdellä hetkellä niin järkevästi ja heti seuraavalla kuin raju poikanulikka. "Epäilemättä", vastasi hän, "Jos niin haluatte, sire, ja jos luulette että Guisen herttua antaisi teidän sielläkään elää rauhassa. Olen varma, että Turenne tulee iloiseksi kuullessaan päätöksenne. Hänet valitaan epäilemättä kirkkojen suojelijaksi. Ei, sire, se olisi häpeä!" jatkoi du Mornay miltei ankarana. "Jättäisittekö Ranskan, jota joskus olen kuullut teidän sanovan rakastavanne, ajelehtimaan oman onnensa nojaan? Riistäisittekö siltä ainoan miehen, joka rakastaa sitä sen itsensä takia?"

"Niinpä niin, mutta se on niin oikullinen kulta, hyvä ystävä", vastasi kuningas nauraen, katsoen syrjäsilmällä minuun. "Ei kukaan ole sen kainompi tai vaikeammin vallotettava! Ja eikö paavi sitäpaitsi ole meidät erottanut?"

"Paavi! Hiiteen paavi!" huudahti du Mornay kiihkeän kärsimättömästi. "Mitä hänellä on Ranskan kanssa tekemistä? Hävytön tunkeilija, ja italialainen päällepäätteeksi! Tahtoisin että hän ja koko tuo joukkokunta upotettaisiin mereen sata syltä syvään. Mutta sitä ennen tahtoisin lähettää hänelle raamatunlauseen sulatettavaksi."

"Esimerkiksi?" sanoi kuningas.

"Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."

"Amen!" lausui Henrik lempeästi. "Ja Ranska on kaunis ja suloinen morsian."

Senjälkeen hän vaipui niin syvään äänettömyyteen, niin tummiin mietteisiin, kuten minusta näytti, että hän meni pois sanomatta minulle edes hyvästiä tai näyttämättä muistavan minun läsnäoloanikaan. Du Mornay vaihtoi kanssani muutamia sanoja vakuuttautuakseen siitä, että olin ymmärtänyt, mitä minun oli tehtävä, ja lausuttuaan monta ystävällistä sanaa, jotka tarkoin kätkin mieleeni ja joita sittemmin usein muistelin, riensi portaita alas isäntänsä jälkeen.

On helppo käsittää, kuinka iloiseksi tunsin itseni jäätyäni yksin. Se ei ollut kuitenkaan mitään hurjaa riemua, vaan tyyntä iloisuutta, joka tosin pani vereni voimakkaammin sykkimään ja saattoi minut jälleen katsomaan maailmaa lujin katsein ja selkein mielin, mutta ei suinkaan loihtinut eteeni trubaduurin palatseja tai mitään häikäiseviä toiveita. Mitä kauemmin ajattelin äskeistä keskustelua, sitä selvemmin oivalsin totuuden. Kun kuninkaan läsnäolo ja hänen erinomaisen ystävällisyytensä ylleni heittämä lumo alkoi menettää voimaansa, käsitin yhä varmemmin, minkätähden hän oli tullut minun luokseni. Se ei merkinnyt sitä, että hän olisi tahtonut osottaa erikoista suosiotaan miehelle, jota hän tunsi ainoastaan kuulopuheitten perusteella ja nimeltä tuskin ollenkaan, vaan sitä, että hän tarvitsi miestä, joka oli köyhä ja sentakia väsymätön, keski-ikäinen (mistä seuraa vaiteliaisuus), vähän tunnettu — ja sentakia turvallinen välikappale, ja kaiken lisäksi kunnianmies, koska oli kysymyksessä sekä salaisuus että nainen.

Samalla sentään ihmettelinkin. Katsoessani pöydällä olevasta rahakukkarosta kädessäni olevaan taitettuun rahaan, en tiennyt kumpaa olisin kunnioittanut enempi: sitä luottamustako, jolla edellinen oli uskottu haaksirikkoiselle ja rutiköyhälle miehelle, vaiko sen naisen rohkeutta, jonka oli seurattava minua jälkimäisen turvin.

III. Ratsun selässä.

On luonnollista, että mietiskelin syvästi ja myöhään yöhön minulle uskotun tehtävän vaikeuksia. Huomasin, että se jakautui kahleen osaan: nainen oli ensiksi vapautettava ja sitten oli hänet saatettava turvallisesti Blois'han, jonne oli matkaa kuusikymmentä peninkulmaa. Vapauttamisen arvelin voivani suorittaa yksinäni tai ainoastaan yhden kumppanin avulla. Mutta katsoen niihin rauhattomiin oloihin, mitkä siihen aikaan vallitsivat maassa ja erittäinkin Loiren kahden puolen, en juuri voinut keksiä, miten olisin saanut turvatuksi naishenkilön matkalla pohjoiseen päin, jollei minulla ollut mukanani vähintään viiden miekan voimaa.

Ei näyttänyt suinkaan helpolta saada näitä kokoon muutaman tunnin sisään, vaikkakin Navarran hovin läsnäolo oli tuonut St. Jeaniin seikkailijoita joukottain. Mutta kuninkaan määräys oli tinkimätön, ja sitä oli noudatettava välittämättä pienistä uhrauksista ja vaaranalaisuudenkin uhalla. Näin ollen en voinut keksiä sopivampaa miestä alottaakseni kuin Fresnoy'n.

Hänen luonteensa oli alhainen, ja hän oli aikaa sitten luopunut aateluuden-vaatimuksistaan — sellaisista kuin hänellä oli ollut; luullakseni ne olivat hyvin hämäräperäisellä pohjalla. Mutta sama syy, joka oli saattanut minut turvattomaksi — nimittäin Condén prinssin kuolema — oli paljastanut hänet viimeiseen riekaleeseen saakka; tämä seikka saattoi minut ehkä kerkeäksi haluamaan häntä palvelukseeni ja näkemään hänen ansiopuolensa. Tunsin hänet jo ennalta rohkeaksi, häikäilemättömäksi mieheksi, joka osasi iskeä niin että sattui. Pidin häntä myöskin luotettavana niin pitkälle kuin hänen velvollisuutensa kävi yhteen hänen etujensa kanssa.

Läksin siis liikkeelle etsimään Fresnoy'ta niin pian kuin päivä oli vaiennut ja kun olin ruokkinut ja huoltanut Cidin, mikä aina oli päiväni ensimäinen askare. Hyvä onni auttoikin minua tapaamaan hänet aamukulaustaan ottamasta "Kolmen kyyhkysen", pienen, lähellä pohjoisporttia sijaitsevan ravintolan edustalla. Oli enemmän kuin kaksi viikkoa siitä kuin olin nähnyt häntä, ja sillä aikaa oli hänessä tapahtunut niin suuri muutos pahempaan päin, että minä, oman ränsistyneisyyteni unohtaen, katsoin häneen karsaasti, ikäänkuin epäillen, olisiko viisasta palkata palvelukseensa miestä, jossa niin selvästi näkyi köyhyyden ja hillittömän elämän jäljet. Hänen suuret kasvonsa — hän oli järeätekoinen mies — näkyivät hiljattain kärsineen kovaa pahoinpitelyä, ne olivat turpuneet ja sinertävät, ja toinen silmä oli melkein ummessa. Leuka oli ajelematon, tukka vanukkeinen ja nuttu kaulan alta auki ja lisäksi rikkinäinen ja tahrainen. Kylmästä ilmasta huolimatta — sillä aamu oli kolea, vaikka tyven — oli kapakan edustalla puolikymmentä kuorma-ajuria, jotka joivat ja kinastelivat, sillä aikaa kuin heidän juhtansa sammuttivat janoaan vesiruuhen ääressä. Mutta nuo miehet näyttivät yksimielisesti jättävän hänen haltuunsa penkin, jolla hän istui. Enkä sitä juuri ihmetellytkään nähdessäni sen ärtyisen ja villin ilmeen, jonka hän heitti minuun lähestyessäni häntä. Lukiko hän kasvoistani ensivaikutelman laadun vai muustako syystä hän tunsi vastenmielisyyttä seuraani kohtaan, en voinut määritellä. Mutta en antanut hänen käytöksensä säikyttää itseäni, vaan istuuduin hänen viereensä ja tilasin viiniä.

Hän nyökkäsi äkeästi vastaukseksi tervehdykseeni ja heitti minuun syrjäsilmällä puoleksi häpeilevän, puoleksi vihaisen katseen. "El teidän tarvitse katsoa minuun niinkuin koiraan", mumisi hän sitten. "Ette te näytä kovin hienolta itsekään. Mutta olettepa tainnut tulla ylpeäksi, sitten kuin saitte niin suuren viran hovissa!" Ja hän nauraa remautti, niin että myönnän olleeni jo kahdella päällä, antaako tuon pilkan mennä ilman kouraantuntuvaa vastausta vai ei.

Kuitenkin hillitsin itseni, vaikka poskiani kuumensikin. "Vai olette tekin sen kuullut", virkahdin, koettaen puhua välinpitämättömästi.

"No, kuka ei olisi siitä kuullut?" sanoi hän, nauraen suullaan, vaikka hänen silmistään oli iloisuus kaukana. "Herra de Marsacin virka. Ha, ha! Kuulkaahan…"

"Riittää jo siitä!" huudahdin minä. Ja voin sanoa, että minä vääntelehdin istuimellani. "Minusta nähden on tuo sukkeluus jo vanha, eikä se huvita minua."

"Mutta se huvittaa minua", vastasi hän irvistäen.

"Antakaa sen kuitenkin olla", sanoin minä; ja luulen että hän luki varotuksen silmistäni. "Olen tullut puhumaan teille muusta asiasta."

Hän ei kieltäytynyt kuuntelemasta, mutta heitti säärensä ristiin ja alkoi ylös kapakan kilpeen katsellen vihellellä raa'an ja hävyttömän näköisenä. Mutia tarkotukseni muistaen maltoin mieleni ja jatkoin: "Asia on se, että meillä kummallakaan ei tätä nykyä ole viljalti rahoja."

Ennenkuin ehdin sanoa muuta, kääntyi hän rajusti minuun päin ja karkeasti kiroten työnsi turvonneet, vihasta punaiset kasvonsa lähelle minun kasvojani. "Kuulkaas, herra de Marsac!" huusi hän kiivaasti. "Sanon teille kerta kaikkiaan, että se on turhaa vaivaa! Minulla ei ole rahaa, enkä voi sitä maksaa. Sanoin kyllä, kun lainasitte minulle pari viikkoa sitten, että saisitte sen tällä viikolla. No niin", ja hän läimäytti kämmenensä penkkiin, "minulla ei ole, eikä teidän kannata ruveta karhuamaankaan minulta. Te ette voi saada sitä, ja sillä hyvä!"

"Hittoa minä siitä!" huudahdin minä.

"Mitä?" huudahti hän, tuskin uskoen korviaan.

"Viis minä siitä!" toistin ylpeästi. "Kuuletteko? Minä en ole tullut sitä varten. Olen tullut tarjoamaan teille työtä, ja hyväpalkkaista työtä, jos tahdotte ruveta yksiin tuumiin kanssani ja pitää suoraa peliä, Fresnoy."

"Suoraa peliä!" huusi hän kiroten.

"No, no", sanoin minä, "olkoon menneet menneitä minun puolestani, jos niin haluatte. Seikka on se, että minulla on hankkeissa seikkailu, johon tarvitsen apua ja voin siitä maksaa."

Hän katsoi minuun ovelasti, tarkastaen silmillään jokaista rikkeintä ja parsittua kohtaa nutuissani, "Kyllähän autan teitä mielellänikin", sanoi hän vihdoin. "Mutta haluaisin nähdä ensin rahat."

"Kyllä saattekin", vastasin minä.

"Sitten lähden kyllä mukaanne. Voitte luottaa minuun viimeiseen hengenvetooni saakka!" huusi hän nousten pystyyn ja ojentaen minulle kätensä karkealla suoruudella, jonka en kuitenkaan antanut pettää itseäni luottamaan häneen kovinkaan paljon. "Ja kenen se asia sitten on, ja mikä se on?"

"Asia on minun", vastasin kylmästi. "Se on naisen ryöstö."

Hän vihelsi ja tarkasteli minua jälleen, julkea väike silmissään.

"Naisen?" huudahti hän. "Hm! Joltakin nuorelta veijarilta voisi odottaa sellaista — mutta se on teidän asianne. Kuka se on?"

"Se on myöskin minun asiani", vastasin kylmästi; minua inhotti tuon miehen helposti ostettava ja alhainen luonne, ja olin täysin vakuutettu, ettei minun sopinut luottaa häneen miekkani terää pitemmälle. "Kaikki mitä teiltä vaadin, Fresnoy", jatkoin jäykästi, "on se, että kymmeneksi päiväksi antaudutte minun käytettäväkseni ja käskettäväkseni. Minä hankin teille hevosen ja annan teille — yritys on vaaranalainen, ja minä otan sen lukuun — kaksi kruunua päivältä ja vielä kymmenen lisää, jos onnistumme pääsemään turvalliseen paikkaan."

"Ja se paikka on…?"

"Samantekevä mikä", vastasin minä. "Kysymys on nyt vain, suostutteko?"

Hän katseli äreänä maahan, ja saatoin huomata että häntä kiukutti kovasti se, että itsepäisesti pidin asian omana tietonani. "Enkö minä saa tietää sen enempää?" kysyi hän, kaivellen maata huotransa kärjellä.

"Ette sen enempää", vastasin minä lujasti. "Olen päättänyt tehdä epätoivoisen yrityksen parantaakseni asioitani, ennenkuin ne liukuvat niin alas kuin teidän, ja sen enempää en sano kenellekään elävälle sielulle. Jos ette halua panna päätänne alttiiksi silmät ummessa, niin sanokaa vain, ja minä menen jonkun toisen luokse."

Mutta hänen tilansa, kuten hyvin tiesin, ei ollut sellainen, että hän olisi voinut hylätä noin tuottavaa tarjousta, ja niinpä hän viimein suostuikin uusilla uskollisuuden vakuutuksilla. Sanoin tarvitsevani neljä ratsumiestä saattueeksemme, ja nämät hän tarjoutui hankkimaan, sanoen että hän tunsi juuri minulle sopivat miehet. Minä pyysin häntä kuitenkin palkkaamaan ainoastaan kaksi, ollen kyllin viisas asettaakseni itseni kokonaan hänen käsiinsä. Ja annettuani sitten hänelle rahaa, jotta hän voisi hankkia itselleen hevosen — panin ehdoksi että toisilla miehillä tuli olla omat hevosensa — ja määrättyäni paikan, missä kohtaisimme toisemme heti puolenpäivän jälkeen, erosin hänestä ja menin pois jotensakin alakuloisena.

Sillä aloin nähdä, ettei kuningas ollut arvioinut liian suureksi aiotun yrityksen vaaroja, johon ainoastaan epätoivoisten ja kovaosaisten miesten saattoi odottaa ryhtyvän. Oivaltaen tämän, samoinkuin senkin siitä selvästi johtuvan seikan, että minulla oli yhtä paljon peljättävää oman seurueeni kuin vihollisen puolelta, katsoin varsin vähillä toiveilla edessäni olevaa matkaa, jonka jokainen päivä ja jokainen tunti sälyttäisi päälleni yhä raskaamman pelon ja vastuunalaisuuden taakan.

Oli kuitenkin liian myöhäistä peräytyä, ja siksi jatkoin valmistuksiani, joskaan en iloisin, niin kuitenkin päättäväisin mielin. Asesepällä, jonka talossa asuin, terotutin miekkani ja laitatin pistoolini kuntoon, ja hän toimitti minulle tämän viimeisen palveluksen samalla hyväntahtoisuudella, mitä hän kaikessa oli osottanut minua kohtaan. Etsin ja palkkasin kaksi vankkaa miestä, joitten luotettavaisuudesta en paljon tiennyt, mutta jotka olivat siitä hyviä, että heillä oli hevoset. Lisäksi ostin itse kaksi talutettavaa hevosta neitiä ja hänen seuranaistaan varten. Kun olin hankkinut vielä muitakin välttämättömiä tarpeita, olivat rahavarani täten vähentyneet kahteensataan kymmeneen kruunuun. Minulla oli kova aprikoiminen siitä, miten säilyttäisin tämän rahasummani niin, että se olisi varmassa turvassa ja sentään aina käytettävissäni. Kysyin viimein neuvoa ystävältäni asesepältä, joka kehotti minua kätkemään sata kruunua hattuuni ja laittoi siihen taitavasti niille sijan. Kun hattu oli teräksellä vuorattu, ei siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Toisen sadan ompelin satulatäytteeseeni ja loput sijotin kukkarooni satunnaisia tarpeita varten.

Sataa tihutteli hiljalleen, kun vähän jälkeen puolenpäivän vaelsin pohjoisporttia kohti miesteni seuraamana. Kadulla oli niin paljon kulkijoita kumpaankin suuntaan, ettei kulkueemme herättänyt mitään huomiota, eikä olisi herättänyt, vaikka meitä olisi ollut kaksi kertaa niin monta. Kun saavuimme määräpaikalle, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä portin ulkopuolella, oli Fresnoy jo siellä, pitäen sadetta suuren rautatammen katveessa. Hänellä oli mukanaan neljä ratsumiestä, ja nähtyään meidän tulevan ratsasti hän meitä vastaan huutaen raikkaasti: "Tervetuloa, herra kapteeni!"

"Tervetuloa vain", vastasin minä, pysäyttäen Cidin äkkiä vähän erilleen hänestä. "Mutta ketä nuo ovat, Fresnoy?" ja minä viittasin ratsastusraipallani hänen neljää toveriaan.

Hän yritti suoriutua asiasta naurulla. "Oh, nuoko?" sanoi hän. "Se on pian selitetty. Evankelistat eivät halunneet erota toisistaan, toin heidät senvuoksi kaikki — Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen — ajatellen, ettette te ehkä olisi onnistunut hankkimaan miehiänne. Ja voin taata, ettei teillä koskaan ole ollut sen rohkeampia poikia jälessänne!"

Todellakin nuo neljä näyttivät olevan paatuneimpia pukareita mitä koskaan olin nähnyt edessäni, ja minä käsitin, ettei minun sopinut epäröidä. "Kaksi tahi ei yhtään, Fresnoy", sanoin lujasti. "Kaksi pyysin teitä hankkimaan, ja kaksi minä otan — Matteuksen ja Markuksen tahi Luukkaan ja Johanneksen, miten vain haluatte."

"On sääli hajottaa kumppanuskuntaa", sanoi hän mulkoillen karsaasti.

"Jos ei muu ole esteenä", tokaisin minä, "niin toinen minun miehistäni on nimeltään Johannes. Ja voimmehan ristiä toisen Luukkaaksi, jos asia on sillä autettu."

"Nämä miehet ovat olleet Condén prinssin palveluksessa", mumisi hän nyrpeästi.

"Condén prinssi otti joskus palvelukseensa omituisia miehiä", vastasin minä katsoen häntä suoraan silmiin, "niinkuin meidän kaikkien täytyy joskus tehdä. Siitä ei siis sen enempää. Me otamme Matteuksen ja Markuksen. Toiset saatte laskea menemään."

Hän näytti horjuvan hetken, ikäänkuin aikoisi olla tottelematta, mutta tarkemmin ajateltuaan hän pyysi miehiä palaamaan takaisin. Ja kun olin lahjottanut kummallekin hopearahan, menivät he tiehensä hiukan kiroiltuaan, mutta sentään jotensakin leppyisinä. Sitten Fresnoy tahtoi lähdettäväksi heti matkaan, mutta minä määräsin odottamaan, kunnes nuo kaksi olivat poissa näkyvistä, sillä halusin olla varma siitä, etteivät ne lähtisi meitä seuraamaan.

Luulen, että istuessamme siinä ratsujemme selässä sateessa — sillä rautatammipensas ei riittänyt suojaamaan meitä kaikkia — muodostimme niin surkean näköisen joukon kuin konsanaan on ollut lähdössä naista pelastamaan. Enkä voinut olla tuntematta surua silmätessäni tuota nyt komennuksessani olevaa väkeä. Koko joukossa oli tuskin yhtä ehjää vaatekappaletta, ja kolmella ritarillani oli vain yksi kannus kullakin. Näitten vajavuuksien lisäksi oli meillä kaksi turvonnutta silmää, toinen niistä Fresnoyn, ja yksi rikkilyöty nenä. Matteuksen hevosella ei ollut häntäjouhia, ja mikä oli vielä huomattavampaa, sen ratsastaja oli, kuten nyt huomasin, umpikuuro. Markuksen miekka oli huotraton ja suitset tavallista hamppuköyttä. Yhden seikan minä huomasin, josta olin hyvilläni. Minun tuomani miehet katsoivat karsaasti Fresnoyn mukana tulleisiin, ja nämä vastasivat luimisteluun korkojen kanssa. Tähän välien kireyteen ja miekkani mittaan perustuivat nyt kaikki toiveeni turvallisuudesta ja muustakin. Sen varaan oli nyt uskallettava ei ainoastaan oma henkeni — mikä tulevaisuudentoiveisiini katsoen ei ollut kovinkaan suuriarvoinen — vaan lisäksi nuoren, avuttoman ja toistaiseksi tuntemattoman nuoren naisen elämä ja kunnia.

Eikä siinä kyllin, että nämä miehet olivat painamassa mieltäni, vaan minun täytyi vielä lisätä taakkaani koettamalla peittää pelkoani ja epäilyksiäni iloisella ulkonäöllä ja käytöksellä. Pidin seuralaisilleni lyhyen puheen, ja vastaukseksi vannoi joka mies seisovansa puolellani viimeiseen hengenvetoon saakka. Sitten annoin määräyksen ja me lähdimme liikkeelle, Fresnoy ja minä edellä, Luukas ja Johannes perässämme taluttaen irtonaisia hevosia, ja kaksi muuta jälkijoukkona.

Kun sadetta yhä riitti ja luonto niillä seuduin oli kolkkoa ja yksitoikkoista kauniillakin ilmalla, niin tunsin rohkeuteni vähenevän mitä pitemmälle päivä kului. Vastuunalaisuuteni alkoi tuntua yhä suuremmalta mitä useammin silmäilin seuruettani, ja Fresnoy ahdisti minua yhtämittaa kyselemällä suunnitelmiani, niin ettei pahin vihollisenikaan olisi voinut toivottaa minulle epämieluisampaa matkatoveria.

"Kuulkaas", murahti hän noin neljä penikulmaa kuljettuamme, "te ette ole vielä sanonut minulle missä olemme yötä. Te kuljette niin hitaasti, että…"

"Minä säästän hevosia", vastasin lyhyeen. "Huomenna on meillä pitkä päivä edessä."

"Teidän hevosenne näyttää kyllä kykenevältä kestämään viikonkin päivät", virnisteli hän, heittäen ilkeän silmäyksen sardinialaiseen, joka tosiaan oli paremmassa kunnossa kuin isäntänsä. "On se ainakin kyllin kiiltävä."

"Se on yhtä hyvä kuin miltä se näyttääkin", vastasin minä hiukan närkästyneenä hänen sävystään.

"On tässä joukossa parempikin", virkkoi hän.

"Minä en ainakaan sellaista näe", sanoin minä. Olin jo silmäillyt joukkueeni ratsuja ja tullut vakuutetuksi, että vaikka ne olivatkin rumia ja ruokkoamattomia, olivat ne kuitenkin tehtävänsä tasalla. Mutta mitään erikoisia ansioita en ollut niissä huomannut. Katselin nyt niitä uudestaan ja tulin samaan johtopäätökseen, nimittäin, että — ottamatta lukuun tiuhtihevosia, jotka olin valinnut verrattain huolellisesti — ei yksikään niistä pystynyt kilpailemaan Cidin kanssa nopeudessa eikä ulkonäössä. Sen sanoinkin Fresnoylle.

"Haluaisitteko koettaa?" sanoi hän ivallisesti.

Minä nauroin ja sanoin: "Jos luulette, että rupeaisin väsyttämään hevosiamme kilpa-ajolla, kun edessämme on sellainen tehtävä, niin erehdytte, Fresnoy. En ole enää nulikka."

"Ei tässä kilpa-ajon tarvitse tulla kysymykseenkään", vastasi hän levollisemmin. "Teidän ei tarvitse muuta kuin istua tuon Matteuksen raudikon selkään, niin tunnette että se on menevä hevonen ja myönnätte minun olevan oikeassa."

Katselin kysymyksessä olevaa ruskeaa, laukkipäistä, leveäleukaista hevosta ja näin, että vaikkei sillä ollutkaan mitään rotuhevosen merkkejä, se oli kuitenkin vahvaluinen, hyvärintainen ja voimakaslantioinen elävä. Arvelin, että Fresnoy saattoi mahdollisesti olla oikeassa, ja siinä tapauksessa, jos hevonen vain oli hyvätapainen, se sopisi ehkä neidille paremmin kuin minun ostamani hevonen. Ja jos joukossamme oli nopea hevonen, niin oli se joka tapauksessa hyvä tietää, ja niin pyysin Matteusta vaihtamaan hevosia ja kehottaen häntä pitämään huolellisesti Cidiä nousin ruskon selkään ja huomasinkin pian, että se oli kevytjalkainen ja nopea hevonen ja että se tuntui niin hyväluontoiselta kuin arkakin ratsastaja saattoi toivoa.

Kulkumme kävi juuri tasaisen, aution kankaan poikki, missä siellä täällä oli joitakin orjanruusupensaita. Tie oli röykkelöinen ja kivinen, ja kulkijat olivat pahimpia paikkoja kiertäessään poikenneet milloin oikealle milloin vasemmalle, levittäen sen siten enemmän kuin kymmenen sylen levyiseksi. Fresnoy ja minä olimme vaihtoa toimitettaessa jääneet hiukan jälelle muista ja kuljimme rinnan Cidillä ratsastavan Matteuksen kanssa.

"No", sanoi hän, "enkö ollut oikeassa?"

"Kyllä osaksi", vastasin minä. "Hevonen on parempi kuin miltä se näyttää."

"Niinkuin monet muutkin — sekä hevoset että miehet", virkkoi hän hiukan kiukunsekaisella äänellä. "Mutta mitäs arvelette? Emmekö laske hiukan laukkaa ja saavuta noita toisia?"

Arvellen, että sopi hyvin tehdä niin, suostuin kernaasti, ja niin laskimme hevoset laukkaan. Olimme kuitenkin ratsastaneet vain noin puolisensataa syltä, enkä ollut ehtinyt päästä vielä kunnolleen vauhtiin, kun Fresnoy kiristi hiukan ohjaksia ja kääntyi satulassaan katsomaan taakseen. Samassa hän huusi: "Hoi, mitäs tämä on? Eiväthän nuo ryökäleet vain ratsasta perässämme?"

Käännähdin äkkiä katsomaan. Samassa silmänräpäyksessä, ilman mitään kompastusta tai varotusta, suistui hevonen altani maahan kuin ammuttu, lennättäen minut kolmisen syltä eteenpäin päänsä yli, ja niin äkkiä, etten ennättänyt kohottaa edes käsivarsiani, vaan löin pääni ja hartiani suoraan maahan, mennen tiedottomaksi.

Olen monasti pudonnut hevosen selästä, mutta en kertaakaan noin tavattoman odottamatta. Tullessani jälleen tajuihini huomasin nojaavani vanhan pensaan runkoon, tuntien kipua ja huimausta. Fresnoy ja Matteus tukivat minua kahta puolta ja kysyivät, kuinka minun laitani oli. Toiset kolme miestä istuivat hevostensa selässä muutamien askelten päässä minusta, ja heidän piirteensä kuvastuivat tummina myrskyistä iltataivasta vasten. Olin liian huumautunut aluksi voidakseni nähdä enempää, ja tämänkin huomasin pelkästään koneellisesti. Mutta vähitellen aivoni selkenivät ja minä tunsin ympärilläni olevat, jotka ensin olivat näyttäneet minusta aivan vierailta, ja lopulla muistin, mitä minulle oli tapahtunut.

"Onko hevonen loukkautunut?" sopersin niin pian kuin saatoin puhua.

"Ei hiventäkään", vastasi Fresnoy ja nauraa hihitti, jollen aivan väärin kuullut. "Pelkään, että teille siinä kävi hullummasti, kapteeni."

Puhuessaan hän katsahti hevosten selässä istuviin miehiin, ja minusta näytti hämärästi että he hymyilivät. Muuan nauroikin, ja toinen kääntyi poispäin ikäänkuin peittääkseen kasvonsa. Minulla oli epämääräinen tunne, että tässä oli käsillä jokin kuje, josta minä en tiennyt mitään. Mutta olin vielä liian sekaisin saamastani täräyksestä ollakseni utelias, ja kiitollisena annoin myöntymykseni, kun eräs miehistä tarjoutui noutamaan vähän vettä. Hänen poissa ollessaan seisoivat toiset ympärilläni sama huonosti salattu ilkamointi kasvoillaan. Fresnoy yksin puhui, laverrellen vilkkaasti tapaturmasta, vakuuttaen osanottoaan ja kiroillen tietä, hevosta ja tuulista säätä, kunnes vettä saapui. Siemaistuani sitä tunsin itseni paljon virkistyneemmäksi ja sain kiivetyksi Cidin satulaan, ja hiljalleen läksimme taas taivaltamaan eteenpäin.

"Huono alku", sanoi Fresnoy vihdoin vilkaisten minuun viekkaasti, ajaessamme täyttä ravia rinnakkain puolen penikulman päässä Chizéstä, pimeän ollessa jo lähellä.

Tällä kertaa tunsin kuitenkin olevani jo entiselläni, lukuunottamatta pientä huminaa päässäni, ja sanoinkin sen hänelle hartioitani kohauttaen. "Kun loppu on hyvä, niin on kaikki hyvin", lisäsin. "Eipä silti, että se oli mikään hauska keikahdus, tai että haluaisin toista samanmoista."

"Ei, enpä minäkään luulisi", vastasi hän. Hänen kasvonsa olivat minusta poispäin, mutta olin kuulevinani hänen hihittävän.

Jonkinlaisen epämääräisen, vaistomaisen epäluulon ajamana pistin jonkun hetken perästä käteni taskuun. Silloin minä ymmärsin. Ymmärsin liiankin hyvin. Havaintoni tuottama hämmästys oli niin äkillinen, että tahdottomasti iskin kannukseni Cidin kylkiin, jotta se syöksyi eteenpäin.

"Mikä on hätänä?" kysyi Fresnoy.

"Hätänäkö?" kertasin minä, kädelläni yhä taskuani haparoiden — haparoiden toivottomasti.

"Niin, mikä on?" hän kysyi, hävytön hymy konnamaisilla kasvoillaan.

Katsahdin häneen hehkuvan punaisena. "Oh, ei mikään!" virkahdin.
"Menkäämme eteenpäin."

Todellisuudessa olin huomannut, että avuttomuuttani hyväkseen käyttäen nuo roistot olivat ryövänneet jokaisen lantin kukkarostani sillä aikaa kuin makasin tiedottomana! Ja siinä ei ollut vielä kaikki eikä pahin, sillä älysin heti, että he tuon tehdessään olivat tehneet vielä jotakin muuta, mikä oli tuhat kertaa kohtalokkaampaa ja pelottavampaa — nimittäin salaisen ymmärtämyksen liiton, jota juuri erityisesti olin tahtonut ehkäistä ja jonka poissaololle olin perustanut laskelmani. Niin, älysinpä vielä senkin, että hengissä säilymisestänikin minun oli kiittäminen vain ystävääni aseseppää ja omaa varovaisuuttani, sillä nuo roistot olisivat epäilemättä armotta surmanneet minut, jos he olisivat onnistuneet löytämään pääkassani. Se ei ollut heille onnistunut, ja siksi he, vaikkakin olivat vakuutettuja siitä, että minulla oli enemmän rahoja, olivat jättäneet tuon konnantyön tekemättä — muuten olisivat nämä muistelmat jääneet kirjottamatta. He olivat hyväntahtoisesti sallineet minun jäädä henkiin, kunnes sattuisi edullisempi tilaisuus, jolloin he saisivat riistetyksi viimeisenkin kruununi!

Vaikka minulla oli kyllin malttia pidättäytyäkseni soimauksista, joista ei voinut odottaa mitään hyötyä, ja uhkauksista, joita minulla el ole koskaan ollut tapana lausua, jollei minulla ole ollut myöskin voimaa panna niitä täytäntöön, niin ei silti pidä luulla, etten minä siinä Fresnoyn rinnalla ratsastaessani ollut täysin tietoinen tilastani samoinkuin siitäkin, kuinka noloa osaa näyttelin kaksinaisessa asemassani, ollen samalla miesteni johtajana ja heidän narrinaan. Ajatellessani, että minun näin vaarallisessa asemassa ollen oli pantava alttiiksi toisen turvallisuus omani lisäksi, tunsin niin tuiki tarpeelliseksi saada miettiä häiritsemättä joitakin hetkiä, että päätin tehdä sen silläkin uhalla että mieheni silläaikaa saisivat tilaisuuden punoa uusia konnanjuonia. Kun Chizén linnan tornit melkein heti sen jälkeen tulivat näkyviin, sanoin Fresnnylle, että jäisimme yöksi kylään, ja pyysin häntä menemään edelleen miesten kanssa ja hankkimaan yösijat majatalossa. Epäluulo ja uteliaisuus iskivät heti häneen ja hän kieltäytyi itsepäisesti jättämästä minua, ja olisi voinut pysyäkin päätöksessään, jollen minä olisi pysäyttänyt hevostani ja antanut hänen tietää selvin sanoin, että tässä asiassa minä tahdoin tehdä niinkuin itse halusin, tahi muuten olisi välimme lopussa. Tätä jälkimäistä vaihtopuolta hän säikähti, niinkuin olin odottanutkin, ja lausuttuaan minulle nureat jäähyväiset ratsasti tiehensä joukkoineen. Odotin, kunnes he olivat hävinneet näkyvistä, ja kääntäen sitten hevoseni menin pienen puron yli, joka oli tien ja linnan metsästyspuiston välillä, ja aloin ratsastaa polkua pitkin, joka näytti vievän metsän läpi linnaa kohti, tähyellen valppaasti kummallekin puolelleni.

Silloin, ajatusteni kääntyessä tuohon naiseen, joka nyt oli niin likellä ja joka, ollen ylhäinen, rikas ja tuntematon, nosti, sikäli kuin häntä lähestyin, mieleeni aavistuksia yhä pelottavammista vaikeuksista — silloin tein huomion, joka pani kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin ja yhdessä tuokiossa pyyhkäisi mielestäni pois muistonkin vaivaisista kymmenestä kruunustani. Kymmenen kruunua! Voi, minä olin kadottanut sen, mikä oli arvokkaampi kuin kaikki kruununi yhteensä — olin kadottanut taitetun rahan, jonka Navarran kuningas oli uskonut minulle ja joka oli ainoa tunnusmerkkini, ainoa keino, millä saatoin vakuuttaa neiti de la Virelle olevani hänen lähettämänsä. Olin pannut sen kukkarooni, ja se oli tietysti, vaikka sen nyt vasta huomasin, hävinnyt muitten rahojen mukana.

Pysäytin ratsuni ja istuin jonkun aikaa liikkumattomana, epätoivon valtaamana. Tuuli, joka huojutti alastomia oksia pääni päällä ja lennätti lakastuneita lehtiä parvittain jalkojeni editse ja kuoli viimein kuiskivien sananjalkojen keskelle, ei tavannut luullakseni missään kurjempaa olentoa kuin minä olin sillä hetkellä.

IV. Neiti de la Vire.

Ensimäinen epätoivoinen ajatukseni tuon menetykseni suuruuden huomattuani oli ratsastan roistojen jälkeen ja vaatia heiltä tuota tunnusmerkkiä miekan voimalla. Mutta kun olin varma siitä, että he pitäisivät yhtä puolla ja kun en voinut tietää kenellä heistä tuo haluamani kapine oli, niin tyvenemmin ajateltuani hylkäsin tämän aikeeni. Ja kun tässäkään pulassa ei edes mieleeni juolahtanut jättää yritystä sikseen, näytti ainoa mahdollinen menettelytapa olevan se, että toimisin ikäänkuin minulla vielä olisi tuo rahanpuolikas ja koettaisin mitä voisin vaikuttaa rehellisesti selittämällä asian sitten, kun aika tulisi.

Jonkun aikaa näitä alakuloisia mietteitä haudottuani päätin seurata tätä menettelytapaa. Ja kun arvelin voivani ottaa hiukan selvää ympäristöstä niin kauan kuin vielä oli valoisaa, ratsastin hiljakseen eteenpäin puitten lomitse, ja vajaan viiden minuutin perästä tuli eräs linnan kulma näkyviini. Linna näkyi olevan nykyaikainen rakennus Henrik II:n ajoilta, ja se oli rakennettu ajan tapaan enemmän huvitus- kuin puolustustarkotuksia silmällä pitäen ja koristettu monilla somilla ikkunalaitteilla ja pienoistorneilla. Sellaisena kuin minä sen näin, teki se kuitenkin harmaan ja ikävän vaikutuksen, mikä johtui osaksi paikan yksinäisyydestä ja myöhäisestä iltahetkestä, osaksi sen asukasten vähyydestä, mihin ajatukseen tulin siitä, ettei yhtään ihmistä näkynyt penkereellä eikä ikkunoissa. Sadepisaroita tippui puista, jotka kahdella puolella olivat niin lähellä taloa, että ne miltei pimittivät huonetta, ja kaikki, mitä näin, rohkaisi minua toivomaan, että neidin oma halukin lisäisi sanaini tehoa ja tekisi hänet taipuvaksi suopeasti kuuntelemaan kertomustani.

Talon ulkonäkö oli todellakin voimakas kehotus minulle jatkamaan yritystäni, sillä oli mahdotonta uskoa, että nuori nainen, joka oli iloinen ja vilkkaan Turenneen sukulainen ja oli jo saanut maistaa hovin hauskuuksia, valitsi omasta tahdostaan talviasunnokseen niin kolkon ja yksinäisen paikan.

Käyttäen hyväkseni viimeistä häipyvää valoa ratsastin varovasti talon ympäri, ja puitten varjossa pysytellen minun oli helppo löytää talon luoteiskulmasta parveke, josta minulle oli mainittu. Se oli puoliympyrän muotoinen, kivisellä rintasuojuksella varustettu ja noin viidentoista jalan korkeudella alla kulkevasta pengerkäytävästä, jonka matala upotettu aita erotti metsästyspuistosta. Kummastuksekseni huomasin, että sateesta ja iltailman koleudesta huolimatta parvekkeelle antava ikkuna oli auki. Eikä siinä kaikki. Onni oli vihdoinkin minulle suosiollinen. Olin tähystellyt ikkunaa tuskin minuutin ajan, arvostellen sen korkeutta ja muita yksityiskohtia, kun parvekkeelle astui suureksi ilokseni naisolento, pää huolellisesti verhottuna, jääden seisomaan ja katsomaan taivaalle. Olin liian kaukana voidakseni erottaa hämärässä, oliko se neiti de la Vire vai hänen seuranaisensa. Mutta koko olento ilmaisi niin selvää alakuloisuutta ja toivottomuutta, että olin varma siitä, että se oli heistä jompikumpi. Päättäen, etten jättäisi tilaisuutta käyttämättä, laskeusin kiiruusti alas hevosen selästä ja jättäen Cidin irralleen astuin lähemmäksi, kunnes olin vain muutamien askelien päässä ikkunasta.

Silloin katselija huomasi minut. Hän säpsähti, mutta ei peräytynyt huoneeseen. Kurkistaen yhä alas minuun hän kutsui hiljaa jotakin huoneessa olijaa, ja heti ilmestyi parvekkeelle toinen, suurempi ja tanakampi olento. Olin jo ottanut hatun päästäni ja pyysin nyt matalalla äänellä saada tietää, oliko minulla kunnia puhutella neiti de la Vireä. Yhä tihenevässä hämärässä oli mahdoton erottaa kasvonpiirteitä.

"Hst!" suhahti tanakampi olento varovasti. "Puhukaa hiljemmin. Kuka te olette ja mitä teette täällä?"

"Minut on lähettänyt", vastasin kunnioittavasti, "eräs mainitsemani naisen ystävä, jotta toimittaisin hänet turvalliseen paikkaan."

"Hyvä Jumala!" oli kiihkoisa vastaus. "Nytkö? Se on mahdotonta."

"Ei", kuiskasin minä, "ei nyt, vaan yöllä. Kuu nousee kello puoli kolme. Hevosteni tarvitsee levätä ja syödä. Kello kolme olen tämän ikkunan alla, mukanani pakoon vaadittavat välineet, jos neiti tahtoo niitä käyttää."

Tunsin, että he tuijottivat minuun pimeän läpi ikäänkuin tahtoisivat lukea sisimpäni. "Nimenne, herra?" kuiskasi viimein lyhyempi naisista jännittävän vaitiolon jälkeen,

"Mielestäni ei nimelläni ole tässä paljon merkitystä, neiti", vastasin minä, ollen haluton ilmaisemaan hänelle ventovieraisuuttani. "Kun…"

"Nimenne, nimenne!" kertasi hän käskevästi, ja minä kuulin hänen pienen kengänkantansa kopauttavan parvekkeen kivilattiaan.

"Gaston de Marsac", vastasin vastahakoisesti.

Molemmat säpsähtivät, äännähtäen hämmästyksestä. "Mahdotonta!" huudahti viimeinen puhuja hämmästyksen ja suuttumuksen sekaisella äänellä. "Tämä on ilvettä, herra. Tämä…"

Mitä muuta hän vielä aikoi sanoa, jäi minun arvattavakseni, sillä samassa hänen seuranaisensa — minulla ei nyt ollut epäilystäkään, kumpi oli neiti ja kumpi Fanchette — laski äkkiä kätensä emäntänsä suulle ja viittasi taaksensa huoneeseen. Hetkinen levotonta epäröimistä, ja sitten he molemmat tehden varottavan eleen kääntyivät ja hävisivät ikkunasta huoneeseen.

Viivyttelemättä kiiruhdin jälleen puitten suojaan. Ja tullen siihen päätökseen, että, vaikkakaan tuo kohtaus ei ollut minusta likimainkaan tyydyttävä, en voisi kuitenkaan tällä kertaa enempää toimittaa, vaan oleksimiseni linnan lähistöllä saattaisi pikemminkin herättää epäluuloa, nousin jälleen ratsaille ja ajoin valtatielle ja sitä myöten kylään, missä tapasin mieheni meluavina istumasta majatalossa, joka oli ränstynyt hökkeli lasittomine ikkunoineen ja keskellä savilattiaa seisovine liesineen, missä roihuvalkea paloi. Ensi toimekseni vein Cidin suojaan talon takana olevaan vajaan, huolehtien sen tarpeista parhaani mukaan puolialastoman pojan auttamana, joka näytti olevan siellä piilossa.

Tämän suoritettuani palasin talon etupuolelle. Olin mielessäni tehnyt selväksi, millä tavoin järjestäisin edessäni olevan tehtävän. Kulkiessani erään ikkunan ohi, jonka osaksi peitti vanhoista silkeistä tehty karkea verho, pysähdyin katsomaan sisään. Fresnoy ja hänen neljä roistoaan istuivat puupölkyillä tulen ympärillä pitäen rajua, kovaäänistä puhetta ja kohennellen sitä, ikäänkuin sekä tuli että koko talo olisivat olleet heidän omansa. Muuan rihkamakauppias istui nurkassa tavaramyttynsä päällä silmäillen heitä ilmeisen pelokkaana ja epäluuloisena. Toisessa nurkassa oli kaksi lasta mennyt suojaan aasin alle, jonka selän kanat olivat valinneet yöpuukseen. Kapakan isäntä, iso, roteva mies, istui kiukkuisena ullakolle vievien tikapuitten juurella suuri nuija kädessään, ja vaimo-luntus kulki edestakaisin illallis-puuhissa, näyttäen pelkäävän yhtä paljon miestään kuin vieraitaankin.

Näkemäni sai minut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä, että nuo heittiöt olivat valmiit mihin konnantyöhön tahansa ja että, jollen heitä masentanut, olisin pian kadottanut kaiken valtani heihin nähden. Vahvistuen päätöksessäni tempasin meluavasti oven auki ja astuin sisään. Fresnoy katsahti silloin ylös ja virnisti, ja muuan miehistä nauroi. Toiset tulivat äänettömiksi, mutta ei kukaan liikahtanut eikä tervehtinyt minua. Hetkeäkään epäröimättä astuin lähimmän miehen luo ja rivakalla potkaisulla lennätin pölkyn pois hänen altaan. "Nouse ylös, lurjus, kun minä astun sisään!" huusin samalla päästäen kauan tuntemani kiukun purkautumaan. "Ja sinä myös!" ja toisella potkulla lähetin hänen vierustoverinsa istuimen samaa tietä, sivaltaen häntä ratsastusraipallani pari kertaa hartioille. "Eikö teillä ole ihmisten tapoja? Toiselle puolen siitä, ja jättäkää tämä puoli paremmillenne."

Molemmat nousivat ylös äristen ja aseitaan hapuillen ja seisoivat tuokion edessäni katsoen vuoroin minuun ja vuoroin syrjäsilmällä Fresnoy'han. Mutta kun ei tämä antanut heille mitään merkkiä ja heidän toverinsa vain nauroivat, niin heidän rohkeutensa petti, ja he luikkivat noloina toiselle puolen tulta ja istuivat siellä vihaisesti mulkoillen.

Istahdin heidän johtajansa viereen. "Tämä herra ja minä syömme tässä", huusin tikapuitten juurella istuvalle miehelle. "Pyytäkää vaimonne kattamaan meille, ja parasta mitä teillä on. Noille heittiöille pankaa heidän osansa sellaiseen paikkaan, mistä heidän rasvaisten mekkojensa haju ei pääse meidän ja ruokiemme väliin."

Mies astui esiin, silminnähtävästi sangen iloisena, kun huomasi jollakin olevan käskijäarvoa, ja alkoi hyvin kohteliaasti laskea viiniä ja asettaa pöytää eteemme, Silläaikaa kuin hänen vaimonsa täytti lautasemme tulella riippuvasta mustasta padasta. Fresnoyn kasvoilla oli omiminen huvitettu hymy, josta ilmeni, että hän ymmärsi tarkotukseni, mutta ei ollut riittävän varma asemastaan ja vaikutusvallastaan seuralaisiinsa nähden ollakseen piittaamatta minun toimenpiteistäni. Annoin hänen kuitenkin pian tietää, ettei hän ollut vielä minusta selviytynyt. Määräykseni mukaan asetettiin pöytämme niin etäälle miehistä, etteivät he voineet kuulla puhettamme, ja hetken perästä kumarruin hänen puoleensa.

"Fresnoy", sanoin minä, "te taidatte olla vaarassa unohtaa erään asian, joka teidän olisi hyvä muistaa",

"Minkä?" mutisi hän, viitsien tuskin katsahtaa minuun.

"Sen, että olette tekemisissä Gaston de Marsacin kanssa", vastasin minä levollisesti. "Kuten aamulla sanoin, olen päättänyt tehdä vielä viime yrityksen parantaakseni asioitani, enkä salli kenenkään — ymmärrättekö, Fresnoy, en kenenkään — kumota aikomuksiani rankaisematta."

"Kukas tässä haluaa kumota teidän aikomuksianne?" kysyi hän röyhkeästi.

"Te", vastasin järkähtämättä, leikaten puhuessani viipaleen leipäsämpylästä. "Te ryöväsitte minut iltapäivällä; minä annoin sen olla. Te yllytitte noita miehiä röyhkeyteen; minä annoin sen olla. Mutta minä sanon teille: jos ette tänä yönä tee niinkuin minä vaadin, Fresnoy, niin kautta aateliskunniani lävistän teidät miekallani kuin pyyn paistinvartaaseen."

"Vai lävistätte? Mutta siinä leikissä onkin mukana kaksi", huusi hän nousten äkkiä tuoliltaan, "tai vielä paremmin kuusi! Ettekö luule, herra de Marsac, että teidän olisi ollut parempi odottaa…"

"Luulen, että teidän olisi parempi kuulla vielä joku sana", vastasin kylmäverisesti pysyen istuallani, "ennenkuin kutsutte avuksenne tovereitanne."

"No", sanoi hän yhä seisoen, "mikä se olisi?"

"No niin", vastasin, viitattuani häntä vieläkin turhaan istumaan, "jos te mieluummin kuuntelette määräyksiäni seisoaltanne, niin samantekevää minulle."

"Määräyksiännekö?" tiuskaisi hän, kiihtyen äkkiä.

"Niin juuri, määräyksiäni!" vastasin minä, nousten yhtä joutuin jaloilleni ja nykäisten miekkani etupuolelleni. "Määräyksiäni, hyvä herra", toistin kiivaasti, "tai jos väitätte ettei minulla ole käskyvaltaa tässä joukkueessa, joka on minun palkkaamani, niin ratkaiskaamme se kysymys tässä ja nyt heti, te ja minä, mies miestä vastaan."

Riita leimahti ilmi niin äkkiä, vaikka minä olin koko ajan sitä valmistanut, ettei kukaan hievahtanut. Vaimo tosin syöksähti lapsiensa luokse, mutta muut ällistelivät suu auki. Jos he olisivat liikahtaneet tai jos hetkenkään sekamelska olisi kiihottanut hänen vertansa, olisi Fresnoy epäilemättä ottanut vastaan haasteeni, sillä hän ei suinkaan ollut pelkuri. Mutta kun hän siinä seisoi silmä silmää vasten minun kanssani eikä ympäriltä kuulunut hiiskahdustakaan, niin hänen rohkeutensa petti. Hän pysähtyi tuijottaen minuun epävarmana, eikä puhunut mitään.

"No", sanoin minä, "ettekö arvele, että kun minä kerran maksan, niin on minulla oikeus antaa määräyksiä?"

Fresnoy istui jonkun aikaa hyvin äreänä, hypistellen tuoppiaan ja muljottaen pöytään. Hän oli kyllin kunniantuntoinen kärsiäkseen nöyryytyksestään ja kyllin älykäs oivaltaakseen, että hetkellinen epäröinti oli maksanut hänelle toveriensa kannatuksen. Kiiruhdin senvuoksi lepyttämään häntä selittämällä hänelle tämänöiset suunnitelmani, ja se onnistuikin yli odotusteni. Sillä kun hän kuuli, kuka tuo poiskuljetettava nainen oli ja että hän oli tällä hetkellä Chizén linnassa, pyyhkäisi hämmästys tyyten pois hänen loukkaantumisensa. Hän tuijotti minuun kuin mielipuoleen.

"Herra Jumala!" huudahti hän. "Tiedättekö, mitä aiotte tehdä?"

"Luulenpa tietäväni", vastasin minä.

"Tiedättekö kenen tuo linna on?"

"Turennen kreivin."

"Ja että neiti de la Vire on hänen sukulaisensa?"

"Tiedän", sanoin minä.

"Herra Jumala!" huudahti hän jälleen. Ja hän katsoi minuun suu auki.

"No, mikä on hätänä?" kysyin minä, vaikka minulla oli epämieluinen tunne, että kyllä tiesin — tiesin varsin hyvin.

"Ihminen, hän lyö teidät mäsäksi, niinkuin minä lyön tämän hatun!" vastasi hän kovasti kiihdyksissään. "Yhtä helposti. Kenen luulette suojelevan teitä häneltä tällaisessa mieskohtaisessa riidassa? Navarranko? Ranskanko? Arpinaamanko? Ei yksikään niistä suojele teitä. Voisitte pikemminkin varastaa jalokivet kuninkaan kruunusta — hän on heikko; taikka Guisen viimeisen salajuonen — hän on jalomielinen toisinaan; taikka Navarran viimeisen lemmityisen — hän on lauhkea kuin vanha saapas. Teidän olisi parempi olla tekemisissä kaikkien noiden kanssa yhdessä, sen sanon, kuin kajota Turennen uuhikaritsoihin, jollette halua että luunne murskataan teilauspyörilllä! Jumal'avita, se on totta!"

"Kiitän kohteliaimmin neuvostanne", virkoin minä jäykästi, "mutta arpa on heitetty. Minä en enää peräydy. Mutta toisekseen, jos te pelkäätte, Fresnoy…"

"Minä pelkään, pelkään kovasti", vastasi hän suoraan.

"Teidän nimenne ei tarvitse kuitenkaan joutua asiaan sekotetuksi", sanoin minä. "Otan itse vastatakseni kaikesta. Ilmotan nimeni tänne majataloon, missä arvatenkin tullaan tekemään tiedusteluja."

"Tosiaan, se on jotakin", vastasi hän miettiväisenä, "No niin, se on ruma juttu, mutta minä suostun siihen. Te siis tahdotte, että minä tulen kanssanne, vähän yli kahden, eikö niin? Ja että toiset ovat satulassa kello kolme? Niinhän se oli?"

Vastasin myöntävästi, hyvilläni siitä, että olin saanut hänet mukautumaan näinkin pitkälle. Keskustelimme sitten vielä tarkoin ja moneen kertaan suunnitelmamme yksityiskohdista, päättäen ohjata pakomatkamme Poitiers'n ja Tours'in kautta. Luonnollisesti en ilmaissut hänelle, minkä takia valitsin juuri Blois'n turvapaikaksemme tai mitä tarkotuksia minulla siellä oli, vaikka hän uteli sitä useammin kuin kerran ja kävi miettiväksi ja hiukan nyreäksikin, kun kartoin sitä hänelle selittämästä. Vähän jälkeen kello kahdeksan nousimme ullakolle nukkumaan. Miehemme jäivät alas lieden ympärille, kuorsaten niin hartaasti, että vanhan huonerähjän seinät miltei tärisivät. Isännän oli määrä istua valveilla ja herättää meidät heti kuun noustessa, mutta tämän tehtävän olisin yhtä hyvin voinut uskoa itsellenikin, sillä jännityksen ja epäilysten vallassa ollen nukuin tuskin ollenkaan ja olin aivan hereilläni, kun kuulin isännän askeleet tikapuilla ja tiesin, että oli aika nousta ylös.

Siekailematta hyppäsin pystyyn, eikä Fresnoy ollut paljoa hitaampi. Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, vaan nousimme ratsujemme selkään ja läksimme matkaan, taluttaen kumpikin varahevosta rinnallamme, ennenkuin kuu oli kunnolla kohonnut puitten latvojen yläpuolelle. Tultuamme linnan metsästyspuistoon huomasimme välttämättömäksi jatkaa kulkuamme jalan, mutta kun matkaa ei ollut pitkältä, saavuimme ilman vastuksia linnan edustalle, jonka yläosa loisti kylmänä ja valkoisena kuutamossa.

Yö oli kaunis ja taivas ihan pilvetön, ja koko seudun täytti niin omituinen juhlallisuus, että seisoin tuokion sen valtaamana, tuntien voimakkaana mielessäni sen vastuunalaisuuden, jonka nyt aioin ottaa päälleni. Tuona lyhyenä hetkenä johtuivat mieleeni kaikki edessäni olevat vaarat, niinhyvin itse matkan yleiset vaikeudet kuin Turennen kreivin kosto ja omien miesteni hillittömyys, kehottaen minua vielä viimeisen kerran peräytymään noin hullunrohkeasta yrityksestä. Tuohon vuorokauden aikaan virtaa veri miehen suonissa laimeasti ja hitaasti, ja minun vereni oli unettomuuden ja talvisen sään jäähdyttämänä. Minun täytyi muistuttaa mieleeni yksinäinen asemani, ahdinkojen ja pettymyksien täyttämän entisyyteni, poskiani hivelevät harmaat haivenet, miekkani, jota olin kauan käyttänyt kunniakkaasti, joskin vähän siitä hyötyen — näitä kaikkia minun täytyi ajatella saadakseni rohkeuteni ja itseluottamukseni jälleen kohoamaan.

Jälestäpäin tulin huomanneeksi, että toverini oli jokseenkin samanlaisessa mielentilassa, sillä kun kumarruin työntämään maahan kepakoita, jotka olin tuonut mukanani sitoakseni niihin hevoset, laski hän kätensä käsivarrelleni. Katsahtaessani häneen nähdäkseni, mitä hän tahtoi, hämmästyin hänen kuutamossa kalpeilta näyttävien kasvojensa hurjaa ilmettä ja varsinkin hänen silmiään, jotka kiiluivat kuin mielipuolella. Hän yritti puhua, mutta näytti kuin se olisi ollut hänelle vaikeata, ja minun täytyi kysyä häneltä töykeästi, ennenkuin hän sai ääntä suustaan. Ja hän puhui vain pyytääkseen minua kummallisella, kiihottuneella tavalla luopumaan yrityksestä ja palaamaan takaisin.

"Mitä, nytkö?" sanoin minä hämmästyneenä. "Nytkö, kun jo olemme tässä asti?"

"Niin, jättäkää se!" huusi hän, pudistaen minua miltei rajusti käsivarresta. "Jättäkää se, hyvä mies! Se päättyy pahasti, sen sanon teille! Jumalan nimessä, jättäkää se ja menkää kotiin, ennenkuin siitä seuraa pahempaa."

"Mitä hyvänsä siitä seuranneekin", vastasin minä kylmästi, pudistaen käteni irti hänen otteestaan ja ihmetellen kovasti tätä äkillistä pelkuruuden puuskaa, "mitä hyvänsä siitä seuranneekin, niin minä en peräydy. Te, Fresnoy, saatte tehdä niinkuin teitä haluttaa!"

Hän hätkähti ja vetäytyi erilleen minusta; mutta hän ei vastannut eikä puhunut enää mitään. Mennessäni noutamaan tikapuita, joitten paikan olin iltapäivällä pannut merkille, seurasi hän minua sinne ja takaisin parvekkeen alla olevalle käytävälle yhtä umpimielisen äänettömänä. Olin useammin kuin kerran tähystänyt innokkaasti neidin huoneen ikkunaan, mutta valppauteni ei keksinyt sieltä vähintäkään valoa eikä liikettä. Vaikka tämä seikka saattoi merkitä joko sitä, että aikomukseni oli tullut ilmi, tai sitä, että neiti de la Vire ei luottanut minuun, en siitä masentunut, vaan asetin tikapuut varovaisesti parveketta vasten, joka oli synkässä varjossa, ja pysähdyin ainoastaan antaakseni Fresnoylle viimeiset ohjeet. Ne sisälsivät vain sen, että hänen oli vartioitava tikapuitten juurella ja puolustettava niitä, jos meidät yllätettäisiin, jotta pääsisin peräytymään ikkunasta, tapahtuipa sisäpuolella mitä tahansa.

Sitten kiipesin varovasti ylös tikapuita ja huotrassa oleva miekka vasemmassa kädessäni astuin rintasuojuksen yli. Ottaen askelen eteenpäin ja haparoiden kädelläni, tunsin ikkunan lyijypuitteisen ruudun ja koputin hiljaa.

Yhtä hiljaa painui ikkunanpuolisko sisään ja minä seurasin sitä. Käsivarrelleni laskeutui käsi, jonka saatoin nähdä, mutta en tuntea. Kaikki oli pimeätä huoneessa ja edessäni, mutta käsi talutti minua kaksi askelta eteenpäin ja sitten äkkiä painaltaen käski minun pysähtyä. Kuulin, kuinka jokin verho vedettiin taakseni, ja heti senjälkeen poistettiin suojus kaislakynttilän päältä, ja huoneen täytti heikko, mutta riittävä valo.

Ymmärsin, että ikkunan eteen vedetty verho oli sulkenut peräytymistieni yhtä varmasti kuin jos ovi olisi pantu kiinni takanani. Mutta epäluulo väistyi pian sen luonnollisen hämmennyksen tieltä, jota ihminen tuntee nähdessään joutuneensa kieroon asemaan, mistä hän ei voi päästä muuten kuin kömpelöllä selittelyllä.

Huone, johon olin tullut, oli pitkä, kapea ja matala. Se oli verhottu tummalla vaatteella, joka nieli valon, ja päättyi haudanomaisesti perällä olevaan vielä mustemmalta näyttävään vuodekomeroon. Seinän vieressä oli pari kolme suurta arkkua, joista yhden kannella oli aterian jätteitä. Keskilattiaa peitti karkea matto, jolla oli pieni pöytä, tuoli, jalkapalli ja pari jakkaraa ynnä joitakin pienempiä esineitä hujan-hajan kahden puoleksi täytetyn satulalaukun ympärillä. Hoikempi ja lyhyempi niistä kahdesta olennosta, jotka olin nähnyt, seisoi pöydän vieressä ratsastusviitta yllään ja naamio kasvoillaan, ja se tapa, millä hän äänettömänä tarkasteli minua, samoinkuin hänen kylmä, halveksiva ilmeensä, jota ei naamio eikä viittakaan voineet salata, masensivat minua vieläkin enemmän kuin tietoni siitä, että olin kadottanut sen avaimen, jolla olisin voinut päästä hänen luottamukseensa.

Iltapäivällä näkemäni rotevampi olento oli punaposkinen, tukevatekoinen, noin kolmissakymmenissä oleva nainen, jolla oli pirteät, mustat silmät ja tuikea ryhti, jonka kiivas malttamattomuus ei vähääkään lieventynyt, kun hän hetkeä myöhemmin puhui minulle. Kaikki kuvitelmani Fanchettesta menivät nurin nähdessäni tämän naisen, joka sievistelemättömine puheineen ja tapoineen tuntui pikemmin naisvartialta kuin hovikaunottaren kamarineitsyeltä ja näytti sopivan paremmin vartioimaan juonikasta neitosta kuin auttamaan häntä sellaisella karkuretkellä kuin mikä nyt oli edessämme.

Hän seisoi jonkunverran taempana herratartaan, punakka käsi leväten sen tuolin selustalla, mistä neiti nähtävästi oli noussut ylös minun saapuessani. Muutamia sekunteja, jotka minusta tuntuivat minuuteilta, me tuijotimme toisiimme äänettöminä, neidin vastattua kumarrukseeni pienellä päännyökkäyksellä. Sitten, nähdessäni, että he odottivat minun puhuvan, minä avasin suuni.

"Neiti de la Vire, luullakseni?" kuiskasin empien.

Hän taivutti jälleen päätään; siinä kaikki.

Koetin puhua itseluottamuksella. "Suonette anteeksi, neiti", lausuin minä, "jos esiintymiseni tuntuu äkilliseltä, mutta aika on nyt kaikista tärkeintä. Hevoset odottavat sadan askeleen päässä talosta, ja kaikki on valmisteltu pakoanne varten. Jos lähdemme heti, on pääsymme esteetön. Tunninkin viivytys voi aiheuttaa ilmitulon."

Vastaukseksi hän nauroi naamionsa takaa — nauroi kylmästi ja ivallisesti. "Te olette liian hätäinen, hyvä herra", sanoi hän, kirkkaassa äänessään sama sävy kuin naurussaankin, mikä nostatti sydämessäni miltei suuttumuksen tunteen. "Minä en tunne teitä; tahi oikeammin sanoen, minä en tiedä teistä mitään, mikä oikeuttaisi teidät sekaantumaan minun asioihini. Te olette liian nopea otaksumissanne, hyvä herra. Te sanotte tulevanne ystävän lähettämänä. Kenen?"

"Erään, josta olen ylpeä saadessani kutsua häntä sillä nimellä", vastasin niin maltillisesti kuin saatoin.

"Hänen nimensä!"

Vastasin lujasti, etten voinut sitä ilmaista. Ja niin sanoessani katsoin häneen lujasti.

Tämä näytti hetkeksi tyrmistyttävän ja hämmentävän häntä, mutta tuokion perästä hän jatkoi: "Mihin aiotte viedä minut?"

"Blois'han, ystäväni ystävän asuntoon."

"Te käytätte vaativaista puhetapaa", vastasi hän hymähtäen. "Näyttää siltä kuin olisitte saanut suuria tuttavuuksia viime aikoina! Mutta teillä on arvatenkin minulle jokin kirje, ainakin jokin merkki, jokin takuu siitä, että te todellakin olette se, mikä väitätte olevanne, herra de Marsac?"

"On totta, neiti", sopersin minä, "minun täytyy selittää. Minun täytyy sanoa teille…"

"Ei, herra", huudahti hän kiivaasti, "ei ole tarvis mitään sanoa. Jos teillä on se, mistä puhuin, niin näyttäkää se! Te tässä hukkaatte aikaa. Älkäämme tuhlatko enempää sanoja!"

Minä olin käyttänyt hyvin vähän sanoja, ja Jumala tietää, ettei mielentilani sallinutkaan monisanaisia selityksiä. Mutta kun olin syyllinen, el minulla ollut muuta vastattavana kuin sanoa nöyrästi totuus. "Minulla oli sellainen merkki, josta te mainitsitte", lausuin minä, "vielä tänään iltapäivällä, nimittäin kultarahan puolikas, jonka ystäväni uskoi minulle. Mutta häpeäkseni on minun sanottava, että se varastettiin minulta muutamia tunteja sitten."

"Varastettiin teiltä!" huudahti hän.

"Niin, neiti; ja siitä syystä en voi sitä teille näyttää", vastasin minä.

"Ette voi sitä näyttää? Ja te uskallatte tulla luokseni ilman sitä!" hän huusi niin kiivaasti, että en voinut olla säpsähtämättä, niin valmistunut kuin olinkin soimauksiin. "Te tulette minun luokseni! Te!" jatkoi hän. Ja sitten hän syyti päälleni solvauksia, kutsuen minua hävyttömäksi tungettelijaksi, ja antaen minulle lukemattomia muita nimiä, joita muistellessani vieläkin punastun, ja osottaen kaiken kaikkiaan sellaista intohimoisuutta, joka jo olisi hämmästyttänyt minua, jos se olisi näyttäytynyt hänen seuranaisessaan, mutta joka niin hennossa ja nähtävästi heikossa olennossa ilmeten suorastaan typerrytti ja tyrmistytti minut. Niin syyllinen kuin olinkin, en voinut käsittää hänen tavatonta katkeruuttaan enkä hänen sanojensa ääretöntä halveksivaisuutta, ja minä tuijotin häneen sanattoman ihmetyksen vallassa, kunnes hän omasta tahdostaan antoi minulle avaimen, joka teki hänen tunteensa minulle ymmärrettäviksi. Uudessa raivonpurkauksessa hän repäisi pois naamionsa, ja hämmästyksekseni näin edessäni saman nuoren hovinaisen, jonka olin tavannut Navarran kuninkaan odotushuoneessa ja jonka onnettomuudekseni olin saattanut Mathurinen pilkanteon esineeksi.

"Kuka on palkannut teidät", jatkoi hän, pieniä nyrkkejään pusertaen ja harmin kyyneleet silmissään, "tekemään minut hovin naurunesineeksi? Oli jo kyllin siinä, että ajattelin teitä sopivaksi välikappaleeksi niille, joilta minulla oli oikeus odottaa apua! Oli jo kyllin siinä, että luulin heidän ajattelemattoman valintansa takia olevani pakotettu valitsemaan joko inhottavan vankeuden tahi sen naurettavuuden, jolle teidän apunne vastaanottaminen panisi minut alttiiksi! Mutta että te olisitte uskaltanut omasta alotteestanne seurata minua, te, hovin pilkkataulu…"

"Neiti!" huudahdin minä.

"Viheliäinen, reikähihainen seikkailija!" jatkoi hän nauttien julmuudestaan. "Se menee yli siedettäväisyyden rajojen! Sitä ei voi enää kärsiä! Se…"

"Ei, neiti; teidän täytyy kuunnella minua!" huusin minä niin ankarasti että se vihdoinkin pysähdytti hänet. "Olkoon, että olen köyhä, mutta olen kuitenkin aatelismies; niin, neiti", jatkoin lujasti, "aatelismies ja viimeinen jäsen suvussa, joka on puhutellut teidän sukuanne vertaisenaan. Ja minä vaadin, että te kuuntelette minua. Minä vannon, että tänne tullessani luulin teidän olevan täysin tuntemattoman itselleni! En tiennyt koskaan nähneeni teitä, en tiennyt koskaan ennen tavanneeni teitä."

"Minkätähden sitten tulitte?" kysyi hän ilkeästi.

"Tulin niitten henkilöitten tahdosta, joita juuri mainitsitte. He antoivat haltuuni merkin, jonka olen kadottanut. Siinä on ainoa hairahdukseni, ja sitä pyydän teiltä anteeksi."

"Siihen teillä on syytäkin", vastasi hän katkerasti, mutta sentään muuttuneella sävyllä, ellen erehtynyt, "jos kertomuksenne vain on totta."

"Niin, siinäpä sen kuulitte!" säesti seuranainen hänen rinnallaan. "Tässä on tehty melua tyhjästä. Te sanotte itseänne aatelismieheksi, ja teillä on sellainen nuttukin kuin…"