LUOLAIHMISET

Kertomus ihmissuvun alkuajoilta

Kirj.

STANLEY WATERLOO

Suomentanut

Toivo Wallenius

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

SISÄLLYS:

Johdanto.
I. Lapsi metsässä.
II. Ihminen ja hyeena.
III. Eräs ateria.
IV. Ab ja Tammi.
V. Muuan rohkea yritys.
VI. Vaarallinen vieras.
VII. Odottamaton tapaus.
VIII. Sapelihammas ja sarvikuono.
IX. Kotosalla.
X. Rampa-ukko, opettaja.
XI. Kotiaskareita.
XII. Rampa-ukon tarinoita.
XIII. Abin suuri keksintö.
XIV. Uimaretki.
XV. Mammutinajo.
XVI. Mammutinpeijaiset.
XVII. Toverukset.
XVIII. Rakkaus ja kuolema.
XIX. Kauhun vallassa.
XX. Tulimaa.
XXI. Kosinta.
XXII. Kuherruskuukausi.
XXIII. Kuherrusajan jatkoa.
XXIV. Jälleen Tulimaassa.
XXV. Aimo edistysaskel.
XXVI. Rosvon kimpussa.
XXVII. Pikku Rampa.
XXVIII. Taistelu vallituksella.
XXIX. Vanhan Vaaran viimeinen kamppailu.
XXX. Esi-isämme.

JOHDANTO.

Tämä on kertomus Abista, eräästä kivikauden miehestä, joka eli niin kauan sitten, ettei sitä aikaa voi tarkoin määrätä, ja rakasti ja taisteli kunnon tavalla.

Tekijä on työssään saanut suosiollista apua muutamilta kahden maanosan kyvykkäimmistä tiedemiehistä, jotka ovat tutkineet esihistoriallisten aikojen elämää. Luonteenomaisella auliudellaan ja harrastuksellaan he ovat auttaneet ja rohkaisseet häntä, ja hän haluaa tässä lausua heille hartaimmat kiitoksensa.

Vain yhdessä kohden tekijä poikkeaa tieteellisen tutkimuksen hyväksymistä teorioista. Tutkittuaan pitemmän aikaa kivikautta koskevia todistuskappaleita ja tiedonantoja, hän tuli vakuutetuksi siitä ettei koskaan ole löytynytkään sitä salaperäistä juopaa, jonka tiedemiehet otaksuvat eroittavan paleoliitisen ja neoliitisen ihmisen toisistaan. Ei tarvita mitään luonnonmullistusta, ei mitään uutta ihmisrotua, voidaksemme ymmärtää sen eron, joka vallitsee paleoliitisen ja neoliitisen ajan muistojen välillä. Kehitys, kokeilu, parantelu ja keksintö, jotka ovat välttämättömiä ihmisessä, riittävät selittämään tuon suhteellisesti nopean siirtymisen toisesta alkuperäisen elämän muodosta toiseen edistyneempään, iskettyjen tarvekalujen ajasta hiottujen aikaan. Ihminen on alusta pitäen ollut kehityksen voimien alaisena, jotka eivät milloinkaan lepää, eivät koskaan kiiruhda. Maa äiti, jonka helmasta hän on noussut, säilyttää turvesoissaan, hautautuneissa luolissaan ja kallioisessa povessaan kertomuksen hänen eri vaiheistaan. Ikuiset lait muuttelevat ihmistä, mutta itse ne ovat muuttumattomia.

Abin, Kevytjalan ja muut luolaihmiset, joiden historia on esitettynä seuraavassa kertomuksessa, tekijä on pakotettu tunnustamaan omiksi luomikseen. Hän on kuvannut heidät sellaisiksi kuin he olivat. Nälissään ja viluissaan he surmasivat villipetoja, jotka tuskin olivat heitä hurjempia, ja saivat ravintonsa ja verhonsa niiden lihasta ja nahoista. Maaluolissa luolaihmiset olivat perheineen täydessä turvassa. Heidän tarpeensa ja intohimonsa olivat alkuperäisiä. Heitä hallitsi rakkaus, ainakin jossain muodossa, mustasukkaisuus, pelko, kostonhimo ja hyvien tekojen sekä vääryyksien muisto. He hellivät lapsiaan. He taistelivat hurjasti aikansa villipetoja ja toisiaan vastaan. Ja kun heidän lyhyt, myrskyinen elämänsä oli päättynyt, niin he siirtyivät äänettömyyteen, vaan eivät unhoon. Maa-äiti on huolellisesti säilyttänyt heidän historiansa, niin että me, heidän lapsensa, saatamme nyt lukea sen.

S.W.

ENSIMÄINEN LUKU.

LAPSI METSÄSSÄ.

Pieneen kuoppaan metsässä oli kasautunut pyökinlehviä, muodostaen siihen pehmeän, puhtaan vuoteen. Tämä metsä sijaitsi erään itää kohti virtaavan joen varrella. Noin puolentoista sadan jalan päässä siitä laskeutui äyräs melkein äkkijyrkkänä jokeen. Taaempana oli suuri salo, josta sen osaksi eroitti kapea aukeama. Juuri metsän alapuolella tai oikeastaan miltei sen laidassa, lähellä epätasaisen äyrään harjaa, oli näkyvissä pienen luolan suu. Se oli teljetty kivilohkareilla niin tarkoin, että ihmisolento pääsi töin tuskin tunkeutumaan siitä sisään. Tuo pieni pyökkilehtivuode, josta äsken mainitsimme, oli vähäisen matkan päässä luolasta.

Lehtivuoteella kieriskeli ruskea lapsukainen, sätkytellen hilpeänä lyhyitä sääriään. Nähtävästi se ei osannut vielä kävellä ja ko'osta päättäen se saattoi olla korkeintaan vuoden vanha. Mutta ilmeisestä nuoruudestaan huolimatta tämä ihmislapsi näytti viihtyvän varsin hyvin yksinäisyydessään. Se oli vahva, sillä se piti lujasti kiinni vuoteeseen pudonneista risuista, joita se katkoili hyvillä mielin. Tukka sillä oli ainakin kaksi kertaa niin pitkä kuin tavallisen yksivuotiaan meidän päivinämme. Sitäpaitsi oli sen käsivarsissa ja säärissä havaittavissa haiventen merkkejä ja yleensä se näytti varsin pörröiseltä ja mustapintaiselta. Vantterampaa ja iloisempaa pienokaista tuskin saattaa kuvitellakaan.

Naureskellen ja jokeltaen se kelli pyökinlehtialustalla ja katseli yläpuolella kaartuvaa sinistä taivasta. Puvusta ei ole vielä virkattu mitään, mutta laiminlyöntiä voimme puolustaa sillä, ettei lapsella ollutkaan mitään pukua. Se oli ilkosen alaston. Sehän elikin luolaihmisen päivinä, jolloin iskettyjen kiviaseiden aikakausi oli päättymäisillään, jolloin ilmanala oli leutoa, jolloin toinen suuri eläinryhmä sammui ja toinen syntyi; aikana, jolloin mammutti, sarvikuono, iso luolatiikeri ja luolakarhu, komea hirvi ja poro, biisoni ja alkuhärkä sekä suuret laumat pieniä hevosia söivät ja kisailivat samoissa metsissä tai samoilla lakeuksilla, pysytellen sentään sangen huolellisesti sopivan välimatkan päässä toisistaan.

Siitä on nyt jonkun verran aikaa, samantekevää kuinka monta tuhatta vuotta, kun tuo lapsukainen — sen nimi oli Ab — lepäsi alastomana pyökinlehtisessä vuoteessaan. Sanottakoon tässä myöskin, että Ab-pojalla oli edessään elämä, joka saattoi muodostua kaikin puolin vilkkaaksi ja jännittäväksi. Oli syytä odottaa, että hän tulisi enimmän osan elämästään juoksemaan jotakin pakoon tai jonkin perään. Kivikauden aikana eivät ihmisten päivät olleet yksitoikkoisia. Lapsilla oli silloin yllin kyllin seikkoja mihin kiinnittää huomionsa, vaikka ne eivät olleetkaan aina vallan huvittavia; samoin oli miehillä ja naisillakin. Ja tämä on tosi kertomus Ab-pojasta ja hänen leikkikumppaneistaan sekä siitä, mitä tapahtui hänen varttuessaan mieheksi.

Nyt on syytä puhua hiukan tuosta joesta. Olemme jo maininneet sen juoksevan itään päin. Se ei virrannut siihen suuntaan suorasti, vaan mutkaisena ja kaarrellen; siinä oli lahtia, poukamia ja koskia jyrkänteiden välissä ja saaria sekä metsäisiä niemekkeitä. Ja sitten se laski peninkulmien laajuiseen järveen, jonka vedet suppeutuivat jälleen joeksi. Sen äyräät saattoivat toisin paikoin kohota kukkulaksi ja toisin paikoin tasaisesti aleta tiheäksi metsäksi tai avaraksi lakeudeksi. Voipa sattua niinkin, että nämä pintamuodostukset olivat tavattavissa vastatusten. Niinpä saattoi toisella rannalla olla metsä tai jyrkänne, toisella taasen lakeus tai avara rämeikkö.

Puhuaksemme lisää tästä joesta voimme ohimennen mainita, että sen yläjuoksu on olemassa vielä tänäkin päivänä ja että tuota verrattain pientä virranjäännöstä nimitetään nyt Thamesiksi. Sen varrella sijaitsee maailman suurin kaupunki, ja se laskee nyt n.s. Englannin kanaaliin. Siihen aikaan kun Ab-lapsi tuona iltapäivänä lojui pyökinlehtisessä pesässään, ei sitä nimitetty Thamesiksi, vaan pelkästään juoksevaksi vedeksi, eroitukseksi merenrannikon vedestä. Ei se myöskään laskenut Englannin kanaaliin siitä yksinkertaisesta ja riittävästä syystä, että silloin ei ollut olemassa mitään sellaista kanaalia. Siellä missä nyt sijaitsee tuo kuuluisa väylä, joka tekee Suur-Britannian saareksi ja jonka jyrkillä aalloilla keinuessaan matkustajat potevat meritautia; mistä Howard ja Drake karkoittivat suuren armadan pohjolan vesille ja missä nykyään eri kansakuntien aluksia ohjataan yhteiskunnallisen ja liike-elämän keskustaa kohti, siellä oli silloin hyvää, lujaa, komeiden metsäin peittämää maata. Tämän halki virtasi se suuri joki, josta on enää jälellä vain pieni häntäpää, ja se laski Reiniin, joka tosin on vieläkin kuuluisa, mutta oli tuohon aikaan kokoonsa ja vuolauteensa nähden kerrassaan mahtava. Silloin Thames, Elbe ja Weser, joihin syöksyi tuhansia pienempiä jokia, kartuttivat kaikki nykyistä Reiniä, ja tuo suunnaton virta ohjasi kulkunsa tiheiden metsien ja syvien kuilujen kautta, kunnes saapui niille laajoille tasangoille, joilla nykyään Pohjanmeri aaltoilee, ja lopuksi tyhjentyi Pohjoiseen Jäämereen.

Puut, joita kasvoi tuon ison joen äyräillä tai etäällä rämeen tai lakeuden toisella puolen, eivät kaikki olleet samoja kuin nykyään tavattavat. Siellä oli vielä huomattavissa torninkorkuisia havupuita, jotensakin samallaisia, kuin ne, joita näkee Kalifornian punapuumetsissä tai hiukan toisenmuotoisina Austraalian saloissa. Näkipä myöskin vielä jälkiä kaukaisen menneisyyden sananjalkamaisesta jättiläiskasvullisuudesta, muistoina niiltä ajoilta, jolloin maanpinta vielä oli lämmin ja ilma usvainen. Yleensä kaikki kasvit ja puut olivat erinomaisen reheviä, niin että niiden rinnalla näyttäisi saman leveysasteen kasvullisuus meidän päivinämme aivan kuin typistetyltä.

Mutta on ihmeellistä, kuinka läheisesti useimmat puut luolaihmisen aikakaudelta, josta on kulunut niin monta kymmentä tuhatta vuotta, kuitenkin muistuttavat meidän lauhkean vyöhykkeemme tavallisimpia puita. Lukemattomissa paikoissa kertovat turvesuot, luolat ja pohjakerrostumat, mitä puita tuona ammoisena aikana kasvoi. Silloin jo tammi, pyökki ja erilaiset pähkinäpuut työnsivät solakoita runkojaan taivasta kohti, ja niiden leveiden oksien alla oli maassa yltä yleensä terhoja ja pähkinöitä, joista sekä eläimet että ihmiset saivat ravintoa. Siellä oli joustava saarni sekä sitkeäkuituinen marjakuusi, joita odotti mainehikas tulevaisuus, koska ne olivat tarjoavat jousimiehelle aineksia hänen asettaan varten. Siellä kasvoi sopusuhtainen vaahtera. Oli siellä itsepintainen ja kaunis jalavakin, joka pysytteleikse niin lujasti kiinni elämässä, rehoittaa epäterveellisissä kaupunkilaisoloissakin ja tekee tuollaisen ihmiskeon niin paljon miellyttävämmäksi. Siellä kasvoi mänty ja kuusi, sykomori, heisi, lehmus, laakeri, poppeli, leppä ja paju, kirsikkapuu, metsäomenapuu ja muita hedelmäpuulajeja, jotka ovat sittemmin kehittyneet niin korkealle, että niillä on nyt suuri merkitys ihmisen taloudessa. Se oli hekumallisen ylellisyyden aikaa. Myöskin oli huomattavissa jälkiä varhaisemmasta eläinkunnasta. Omituisia ja vaarallisia otuksia saapuu toisinaan valtamerestä ylös jokea myöten. Sellaiset tapahtumat olivat olleet Abin esivanhemmille mieltäkiinnittäviä, jopa huolettaviakin.

Maatessaan siinä pyökinlehtien seassa poikanen väsyi viimein loruilemiseen ja oksien katkomiseen ja vaipui varhaisen lapsuuden rauhaisaan uneen. Hän nukkui onnellisena ja hiljaisena, mutta kun hän viimein heräsi, niin hänen käytöksensä näytti muuttuneelta. Muuta ajankuluketta ei ollut kuin ruveta jälleen katkomaan oksia. Hänellä ei ollut mitään leikkikaluja ja nälissään hän rupesi parkumaan. Lapset ovat aina parkuneet nälissään, sen todistavat varhaisimmatkin tiedonannot. Ja ennen vanhaan, kuten nykyäänkin, oli todennäköistä, että lapsen parkuessa sen synnyttäjä ilmestyi heti näyttämölle. Niinpä saapui nytkin Abin äiti, juosten kepeästi joen rannalta sitä paikkaa kohti, missä pienokainen makasi. Noin juostessaan hän ansaitsi huomiota, ja nyt me yritämme kuvata, vaikkakin vain kömpelösti, häntä ja hänen pukuaan.

Ensin on suurella huolella ja varovaisuudella selitettävä, että Abin äiti eleli aikansa paraimmissa ja valituimmissa piireissä. Hän kuului ylimystöön, ja lisättäköön tästä hienosta naisesta vielä sekin, että hän pani paljon huomiota pukuunsa. Tavallaan häntä voisi sanoa seuraelämän johtajaksi, vaikka seuraelämä olikin siihen aikaan jotensakin laimeata, sillä perheet elivät yleensä muutamien virstojen päässä toisistaan ja monellaiset esteet, etupäässä isot ihmissyöjäpedot, vaikeuttivat keskinäistä seurustelua. Mitä itse vierailuihin tulee, niin tehtiin niitä yhtä usein vihamielisessä kuin ystävällisessä tarkoituksessa — ja toisellaista on tulla kivikirvestä heiluttaen, kuin jättää nimikorttinsa kumartavan kamaripalvelijan vietäväksi.

Mutta tämä ei kuulu asiaan. Abin äiti oli luettava aivan ylimpään kermaan ja hän vaatetti itsensä sen mukaan. Hänen pukunsa oli miellyttävä, mutta yksinkertainen. Sillä oli ensiksikin se suuri etu, että sen saattoi pukea ylleen tai riisua kovin helposti. Sitä piti kiinni vain yksi ainoa solmu, silmukkasolmu — ihmiset olivat jo kivikaudenaikana oppineet tekemään sekä silmukka- että muita solmuja, sillä elämä vaati kätevyyttä ja he olivat senvuoksi näppärämpiä sormiltaan kuin me. Kuvauksemme alainen nainen oli sitonut solmunsa taitavammin kuin yksikään toinen nainen koko sillä paikkakunnalla.

Itse puku oli omiansa tyydyttämään suurimpiakin -vaatimuksia. Se oli tehty ahmannahoista ja sidottu rihmalla löyhästi vyötäisten ympäri. — Varsinaisesti sitä kannatti nahkasuikale, joka kaarsi yli vasemman olkapään, selän ja rinnan. Täten jäi oikea käsi aivan vapaaksi, mikä oli varsin tärkeätä, sillä luolaihmiset olivat meikäläisten tavoin oikeakätisiä. Meidän pitäisi kantaa heitä kohtaan kaunaa tämän huolimattomuuden tähden ja olisi kenties muodostettava yhdistys molempien käsien käyttämiseksi, korjataksemme menneen ajan virheet ja pakoittaaksemme pieniä lapsia työskentelemään kummallakin kädellä yhtä paljon.

Ahmannahat, jotka oli ommeltu sievästi yhteen jäntererihmalla, olivat nuoren äidin ainoana pukuna. Olkapäältä valuen ja ympäröiden kokonaan hänen yläruumiinsa se ulottui uumenilta alas lanteiden ja polvien puoliväliin. Tämä vaatetus oli yhtä miellyttävä, kuin jos se olisi ollut jonkun nykyaikaisen kunnianhimoisen muotiompelijattaren tai keikarimaisen mallipiirustajan suunnittelema. Se mukautui ruumiiseen vapaasti ja löyhästi ja sen värit sulautuivat pehmeästi ja sopivasti kantajan ihonväriin. Ahmannahka oli mustan ja valkoisen sekaista, mutta musta ja valkoinen eivät silti ole oikein sopivia sanoja. Musta ei ollut mustaa, se oli vain jotain tummahkoa väriä; eikä valkoinen ollut valkoista, se oli vain himmeä, vaaleampi vastakohta viereiselle tummemmalle pinnalle. Yhdistys oli kuitenkin verrattain onnistunut. Siinä oli kyllin eroitusta kiinnittämään katsetta, eikä se kuitenkaan ollut siksi räikeä, että se olisi loukannut silmää. Ymmärtäväinen tarkastelija olisi sanonut, että Abin äidillä oli hyvä maku. Mutta pukuhan on sentään sivuseikka. Luola-äidistä on kerrottavana jotain muutakin kuin pelkästään pukuselityksiä.

TOINEN LUKU.

IHMINEN JA HYEENA.

Pelkkä kohteliaisuus ja oikeus vaativat meitä tunnustamaan, että tuolla luolanaisella oli liikkeissään jonkinlaista joustavuutta, joka usein puuttuu nykyajan naiselta. Emme ollenkaan tahdo moittia meidän päiviemme jumaloitua naista, mutta totuudenmukaisesti on sentään sanottava, ettei hän voisi loikata puron poikki eikä kavuta sellaisien esteiden kuin jättiläispuun rungon yli likimainkaan yhtä liukkaasti ja sulavasti kuin tämä äiti, joka saapui hyppien metsän halki. Hänen liikkeissään ei ollut mitään epätietoista eikä epäröivää. Tilaisuuden tullen hän juoksi nopeasti ja hyppäsi kevyesti. Hän oli joustava kuin pantteri ja yhtä huoleton siitä, missä hänen ruskea jalkansa kosketti maata.

Tuolla naisella oli ruumiillisia suloja. Hän oli jotensakin samanmittainen kuin keskikokoinen nainen nykyään, mutta hänen vyötäisensä eivät olleet luonnottomasti puristetut. Ne muistuttivat paljon Milolaista Venusta, jonka vartalo on tullut oikeaksi terveellisen sopusuhtaisuuden esikuvaksi. Hänen hiuksensa olivat ruskeat ja pitkät. Solmu, kerä tai palmikko olivat niille aivan tuntemattomia eikä niihin oltu kätketty mitään vaarallisia neuloja. Ne eivät olleet jakauksella, vaan taipuivat suoraan taaksepäin pään yli ja riippuivat valloillaan alas ruskeiden olkapäiden välissä. Se oli komea tukka, siinä oli kiiltoa ja väriä. Viisastelevat arvostelijat saattaisivat, toisen aikakauden katsantokannan mukaan tuomiten, kyllä arvella, että se olisi sietänyt sukimista, mutta sellainen riippuu vain mausta. Se oli sotkeutunut lujaksi, pehmeäksi tukuksi eikä siis valunut vaimon silmille. Tämä oli varsin edullista ja erittäin mukavaa, sillä noina vilkkaina päivinä olivat kirkkaat silmät ja esteetön näkö tarpeen.

Naisen kasvot ilmaisivat heti ensi silmänluonnilla, ettei hän ollut koskaan turvautunut ihovoiteisiin hankkiakseen niille tekokauneutta. Vaikeata olisikin ollut käyttää niihin nykyaikaisia ihovoiteita, sillä noissa kasvoissa oli havaittavissa jotain vahvempaa kuin haivenia, ja ulkopiirteet olivat paikoittain niin säännöttömät, että sellaiset yksityiskohdat kuin hipiä jäivät varsin vähäpätöisiksi. Silmät olivat syvällä ja pienet, nenä lyhyt ja paksu, ääriviivoiltaan epämääräinen. Ylähuuli oli ylenpalttisen pitkä ja alahuuli esiintyöntyvä. Leuka oli lujapiirteinen ja voimakas. Suu oli verrattain suuri, hampaat hyvin vahvat, tasaiset ja yhtä valkeat kuin norsunluu konsanaan.

Sellaiset olivat kasvot, ja ruumiista lisättäköön muutamia tärkeitä yksityisseikkoja. Tämän hurmaavan naisen käsivarret olivat täysin sopusuhtaiset. Ne vastasivat ajan vaatimuksia ja olivat erittäin kauniit. Olkapäästä kyynärpäähän ulottui kaistale lyhyitä, mustia karvoja. Kädestä ylös kyynärpäähän ulottui toinen karvakaistale ja molemmat yhtyivät kyynärpäässä, muodostaen siinä suloisen pikku töyhdön; se muistutti n.s. "lesken piikkiä" eli tuota pientä hiusniemekettä, joka jolloinkulloin kasvaa niin hurmaavana naisen otsalla.

Hänen hauislihaksensa olivat hirvittävät, kuten täytyikin olla naisella, joka on tottunut keikauttamaan itsensä puunlatvoissa oksalta oksalle. Peukalo oli melkein muiden sormien pituinen ja kämmenet olivat sieroittuneet. Sääret olivat yhtä jäntevät kuin käsivarretkin ja samalla tapaa karvojen kaunistamat. Hänellä oli kauniit jalat. Tosin on myönnettävä, että kantapäät ulkonivat pitemmälle taaksepäin, kuin mitä nykyaikana katsotaan ihanteelliseksi, sekä että hänen isovarpaansa, kuten kaikki muutkin varpaat, olivat erittäin silmiinpistävät. Mutta nykyään ei kymmenen tuhannen naisen joukossa ole ainoatakaan, joka voisi varpaillaan poimia esineitä yhtä näppärästi kuin Abin äiti. Hän oli ruskea kuin pähkinä, puolitroopillisen kesän paahtama, ja olento niin terve, takkuisesta kiireestä aina ulkoneviin kantapäihin asti, kuin konsanaan on astunut polkua pitkin maailman historian aikana. Tämänkaltainen oli se vaimo, joka nyt saapui kiireisesti ottamaan selkoa sikiönsä tarpeesta. Sen ajan naiset pitivät aina itse huolta omista lapsistaan. Imettäjä oli tuntematon ilmiö eikä palvelustyttöäkään oltu ajateltu sen enempää. Tämä oli lapsille eduksi.

Vaimo sukeltausi pieneen kuoppaan, otti lapsen lehtivuoteelta ja nosti sen kevyesti ylös. Se lakkasi heti itkemästä, kiersi pienet ruskeat kätösensä äidin kaulaan ja loruili melkein samaten kuin meidänkin pienokaisemme. Se tyyntyi tuossa tuokiossa. Jokin melu lienee herättänyt sen, sillä nyt sattui olemaan varsin tarpeellista, että juuri tämä lapsi heräsi juuri tällä hetkellä ja huusi ääneen äitiänsä. Se kävi ilmi heti paikalla. Kun vaimo kohotti pienokaista käsivarsillaan ja syleili sitä uudelleen, niin hänen korviinsa sattui muuan ääni, joka sai hänet villipedon tavoin hypähtämään eräälle pienelle kunnaalle. Hän käänsi päätään ja sitten — olisitpa vaan nähnyt tuota naista!

Aivan lähellä heidän yläpuolellaan riippui suuren pyökkipuun oksa. Äiti paiskasi lapsen vasempaan kainaloonsa ja hypähti kyynärän verran ylöspäin, tarttuakseen oikealla kädellään oksaan. Siinä hän riippui heiluen. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään lujasti poikasensa käsivarteen, laski hänet viipymättä jalkojensa väliin ja puristi säärensä tiukasti hänen ympärilleen. Ja jos sinulla olisi ollut onni syntyä noina aikoina, niin olisitpa nyt saanut nähdä verratonta kiipeämistä. Kun tämä reipas vaimo oli saanut molemmat voimakkaat käsivartensa vapaiksi, niin hän rupesi kapuamaan tuota tukevaa pyökinoksaa pitkin, joka ojentui alaspäin paksusta puunrungosta. Tultuaan parinkymmenen jalan korkeuteen maasta hän kohottautui erääseen mukavaan paikkaan ja istui tuossa tuokiossa turvassa. Jalkansa ja toisen kätensä hän kietoi ison haaran ja siitä ylöspäin ojentuvan pienemmän oksan ympäri, toisella kädellään hän likisti ruskeata pienokaistaan tiukasti rintaansa vasten.

Tämä ihastuttava nainen olikin päässyt hyvissä ajoin orrelleen pyökkipuun latvaan. Juuri kun hän keikahutti itsensä tuolle paksulle oksalle, hyökkäsi alla olevan aukeaman poikki muristen, nuuskien ja etsien eräs villipeto, jota pahempaa ja äidille sekä pojalle vaarallisempaa ei saattanut löytyä maan päällä. Sen väri oli likaisen ruskea ja siinä vaaleampia täpliä ja juovia, likaisia nekin. Kuono oli musta ja kärsämäinen, ja vahvoissa leukapielissä oli torahampaita. Se muistutti muuten isoa sutta, paitsi kokonsa ja tylpän kuononsa puolesta. Tuo eläin oli sen ajan hirvittäviä hyeenoja, jotka varmaankin olivat silloisille ihmisille yhtä vaarallisia kuin mikä peto hyvänsä, ottamatta lukuun luolatiikeriä ja luolakarhua. Sen huonontuneet jälkeläiset, joiden näemme levottomina kiertelevän edestakaisin häkissään, ovat kenties yhtä ilkeän näköisiä, mutta esi-isiinsä verrattuina pelkkiä kääpiöitä. Peto oli varmaankin vainunnut nukkuvan lapsen ja voimakkaalla murinallaan herättänyt sen; lapsi oli ruvennut huutamaan ja tullut pelastetuksi.

Hyeena haistoi heti yläpuolellaan olevan saaliin ja hyppäsi raivoisana sitä kohti, mutta turhaan. Mahtoikohan tuo vaimo, pysytellessään lapsi käsivarrellaan piiritettynä ylhäällä korkeudessa, tuntea kaameata levottomuutta? Tuskinpa! Hän kietoi vain säärensä lujemmin oksan ympäri ja nauroi ääneensä. Vieläpä hän kurkotti paljasta jalkaansa hyppelevää petoa kohti ja heilutteli ärsyttävästi säärtänsä. Samalla oli kuitenkin päivän selvää, että hän oli saarroksissa. Lisäksi hänen oli nälkä, ja niin hän korotti äänensä ja lähetti metsän halki omituisen kutsunnan, väräjävän, haikean valituksen, joka saattoi kuulua pitkän matkan päähän. Vastaus ei viipynyt hetkeäkään, sillä luolaihmisten aikana oli vitkasteleminen vaarallista. Tuo toinen huuto toistui vaimon uudistaessa kutsunsa ja ääni saapui kaiken aikaa yhä lähemmäksi. Äkkiä vaimon huuto muuttui; se ei ollut enää pyyntöä, se oli keskustelua, eriskummallista, kotkottavaa, läpitunkevaa puhelua perin lyhyin lausein. Hän kuvaili asemaansa. Siihen tuli nopea vastaus. Ääni kuului yhtäkkiä korkeammalta ilmasta, ja sitten saapui puunlatvoja myöten, heilauttaen itseänsä ketterästi oksalta oksalle, Abin isä, jossa tämä tapahtuma luonnollisesti oli herättänyt mielenkiintoa ja toimintahalua.

Luolamies lienee paraiten kuvattu sanomalla, että hän oli naisen kaltainen, mutta lujarakenteisempi, pitkäraajaisempi ja leveärintaisempi; leuat olivat vahvemmat ja ulkomuoto villimpi. Hän oli puettu melkein kuten vaimonsakin. Leveiltä harteilta riippui jonkun villipedon nahasta tehty verho, mutta se oli sidottu kiinni vahvalla remmillä ja siten muodostuneeseen vyöhön oli pistetty ase sellainen, jommoista ihmiset ovat harvoin kantaneet sen jälkeen. Se oli kivikirves, raskaampi kuin yksikään keskiaikainen sotatappara. Sitkeästä puusta tehty varsi oli tuskin kolmen jalan pituinen ja sen halkeamaan oli asetettu terä, joka oli sidottu tiukasti kiinni kovettuneilla ja kyhmyisillä jäntereillä. Se oli hirvittävä ase, mutta sitä voikin käyttää vain tämällainen mies, jolla oli melkein yhtä voimakkaat käsivarret kuin gorillalla.

Mies istuutui oksalle vaimonsa ja lapsensa viereen. Molemmat keskustelivat kotkottavalla kielellään lyhyen hetken, mutta ei siinä tuhlattu montakaan sanaa. Niinä aikoina ei ollutkaan sanoja niin viljalti kuin nykyään; toiminta oli pääasiana. Mies oli nälissään hänkin ja halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin. Hän oli hankkinut ruokaa, joka oli odottamassa heitä, ja tästä vähäpätöisestä, harmillisesta välikohtauksesta oli nopeasti tehtävä loppu. Ketterästi hän kapusi ylemmäksi puuhun ja kiskoi irti vähintäin kahden kyynärän pituisen kuivuneen oksan. Sitten hän pudottautui jälleen takaisin, kulki päähaaralla istuvan vaimonsa ja lapsensa ohi ja laskeutui niin alas, että hyppivä peto melkein voi ylettyä häneen. Tuo raskas nuija teki hänet voimakkaammaksi heistä kahdesta. Juuri kun hyeena sokeassa ahneudessaan hyppäsi ylöspäin, lensi nuija suhisten alas ja iski rusahtaen sen paksuun pääkalloon. Isku oli niin taitava ja voimakas, että peto kellistyi pyörtyneenä selälleen maahan, ja silloin solahti mies alas kevyesti kuin apina. Iso kivikirves tunkeutui murhaavana pedon aivoihin, ja siihen loppui se juttu. Äiti loikkasi lapsineen maahan ja puolisot lähtivät rupatellen luolaansa kohti. Tämä ei ollut heille mikään erityisen tapahtumarikas päivä; he olivat tottuneet sellaisiin seikkoihin.

He kulkivat verkalleen pyökkipuukujanteita pitkin, tuo roteva, karvainen, vahvaleukainen mies ja hänen jäntevä, mutta keveämpirakenteinen vaimonsa. Lapsi istui lujasti äidin olkapäällä, jokeltaen iloisesti, kun he kävelivät tai pikemmin juosta hölköttivät joen pengermää pitkin luolaa kohti. Heidän askeleensa olivat kevyet ja niin olivat ajatuksetkin, mutta silti oli heissä aina tuota melkein tiedotonta valppautta, joka kuului heidän aikansa luonteeseen. Heidän taipuisat korvansa liikkuivat ja kääntyivät milloin eteen-, milloin taaksepäin kuullakseen heikoimmankin äänen. Sieraimet olivat avoinna vainuamaan vaaraa tai jotain sellaista, mikä saattoi kelvata ruoaksi, olipa se sitten eläin- tai kasvimaailmaan kuuluvaa. Ja mitä silmiin tulee, niin ne olivat terävimmät mitä ihmisellä milloinkaan on ollut. Ne näkivät tarkasti niin hyvin pitemmän matkan päästä kuin läheltäkin ja alituiseen ne olivat liikkeessä, vilkuillen nopeasti sivuille, tähystellen kauas eteenpäin tai katsoen taaksepäin havaitakseen, oliko tiellä mitään metsävihollisia. Niin kulkivat Abin isä ja äiti nopeasti ja alati valppaina pyökkikujanteita pitkin ja mukanaan he kantoivat voimakasta lastaan.

Mitään uutta hälyytystä ei kuulunut, ja pian he saapuivat luolalle, vaikka matkalla poikkesivatkin hetkeksi varsinaiselta polulta kokoamaan pähkinöitä ja marjoja, jotka vaimo oli löytänyt iltapäivällä pienokaisen nukkuessa. Ne pantiin isolle, taipuisalle lehdelle, jonka syrjät vedettiin kokoon ja sidottiin sitkeällä ruohonsäikeellä lujasti yhteen. Siten saatiin mukava pussi ja siihen kannullinen ruokaa, jonka vaimo oli osaltaan hankkinut illalliseksi. Isä saattoi omasta puolestaan tarjota enemmän, kuten luolaan saavuttua kävi ilmi.

Mies ja vaimo ryömivät sisään kapeasta aukosta ja nousivat seisaalleen kallion onkalossa, joka oli vähintäin kahdenkymmenen neliöjalan laajuinen ja noin viidentoista jalan korkuinen. Ylöspäin katsoessa saattoi nähdä valonpilkahduksen ulkomaailmasta. Rakonen, josta valo lankesi, oli savureikä; se oli suurella vaivalla koverrettu yläpuolisen maankuoren läpi. Aivan aukon alla oli tulisija, sillä ihmiset olivat varsin perehtyneet tulen käyttöön ja heillä oli jo jonkun verran käsitystä siitäkin, miten savusta oli päästävä. Liedellä oli kytyä kovan puun kyljessä, missä kipunat saattoivat säilyä mahdollisimman kauan; sillä luolaihmisillä ei ollut tuluksia eikä tulitikkuja ja kun tuli pääsi sammumaan, niin kävi varsin tukalaksi saada uutta liekkiä. Tällä kerralla ei se tuottanut mitään vaikeutta. Hiillos saatiin helposti kiihtymään hehkuviksi kekäleiksi, ja risujen ja kuivien oksien avulla syntyi pian räiskyvä loimu. Luolan käydessä valoisammaksi sen omistaja osoitti nauraen hankkimaansa runsasta lihavarastoa. Se oli ruokaa parahinta lajia ja sitä oli niin paljon, että sen kantaminen luolaan mahtoi panna tämän jäntevänkin miehen voimat kovaan koetukseen. Se oli jotain silloiselle herkkusuulle sopivaa ja riitti tekemään luolaperheen elämän huolettomaksi ainakin viikon ajaksi. Se oli villihevosen takareisi.

KOLMAS LUKU.

ERÄS ATERIA.

Tämä päivä oli hyeenaseikkailusta huolimatta ollut luolaperheelle varsin tyydyttävä. Ellei vaimo olisi ennättänyt ajoissa kuopalle, jonne hän oli jättänyt pienokaisensa, niin siellä olisi luonnollisesti tapahtunut murhenäytelmä, jossa nuoren ja lupaavan luolalapsen elämä olisi sammunut, ja vanhemmat olisivat silloin murehtineet, niinkuin villipedotkin surevat menetettyjä pentujaan. Mutta luolaihmiset eivät olleet taipuisat kiinnittämään huomiotansa menneisiin mahdollisuuksiin, eikä tämäkään pariskunta kiusannut itseään ajattelemalla, miten olisi saattanut käydä. Äiti oli löytänyt runsaasti kasviruokaa ja isällä oli ollut oikein ruhtinaallinen menestys. Hän oli paiskannut sadan jalan korkuiselta jyrkänteeltä kalliolohkareen alhaalla vaeltavaan hevoslaumaan ja onnistunut siinä erinomaisesti, sillä yksi villihevosista oli saanut surmansa. Niinpä vietettiin luolassa nyt juhlapäivää. Mies ja vaimo saattoivat olla huoleti ja ruokahalua oli heillä kummallakin.

Vaimon kokoomat pähkinät viskattiin läjään tuhan sekaan ja päälle kasattiin tulisia hiiliä. Kuuluipa pian paukkinaa, joka osoitti kuinka hyvin ne tulivat paahdetuiksi. Jykevästä, parin kyynärän pituisesta ja teräväpäisestä oksasta saatiin sopiva varras, jossa mies paistoi villihevosen lonkasta leikkaamiaan lihaviipaleita. Luolan täytti mehuisa tuoksu. Räiskyvät pähkinät lemusivat suloisesti ja paistuvasta lihasta lähti kutkuttavaa käryä. Varmoja todistuksia ei meillä tosin ole tästä asiasta eikä nykyaikainen kokkikaan voi antaa siitä mitään tietoja; mutta on syytä luulla, että silloisen villihevon paisti oli kerrassaan suuremmoista. Vielä tänäkin päivänä elää maalaisväestön keskuudessa eräs sananparsi, joka vakuuttaa, että ne nelijalkaiset ovat hyviä syödä 'jotka ovat "märehtiväisiä tai sorkkajalkaisia". Meidän hevosellamme on vain yksi varvas jokaisessa jalassaan — sen tiedämme kaikki — mutta luolaihmisen aikuisella hevosella oli halkinainen kavio ja se kelpasi siis uudemmankin käsityksen mukaan hyvin ruoaksi.

Abin vanhempien kuherruskuukaudesta oli kulunut vasta kaksi vuotta. He olivat omalla tavallaan iloisia siitä, että heidän liittonsa oli tullut siunatuksi ja että luolan multapermannolla kieriskeli, laverteli ja jokelteli reipas ihmislapsi. Siihen aikaan elettiin kädestä suuhun ja päivästä toiseen ja tämä päivä oli ollut erityisen hyvä. Siinä he olivat nyt yhdessä, mies, vaimo ja lapsi. Heillä oli lämpöä ja ravintoa. Luolan suu oli tukittu, niin ettei yksikään sen ajan hirviöistä päässyt tunkeutumaan sisälle. He saattoivat syödä ja nukkua rauhassa, luottaen täydelliseen turvallisuuteensa ja erinomaiseen ruuansulatukseensa, joka oli tuloksena heidän elämänlaadustaan. Yksinpä lapsikin purra nutusteli pikku hevon mehuisaa lihaa hartaasti, joskaan ei vielä varsin vahvasti. Aterian päätyttyä vanhemmat laskeutuivat lehtikasalle, joka heillä oli vuoteenaan, ja lapsi makasi kokoon kyyristyneenä ja lämpimänä heidän lähellään. Sen ajan ylimystö oli käynyt levolle.

Luolassa vallitsi hiljaisuus, mutta sen ympärillä ei maailma ollut yhtä rauhassa. Yö ei ollutkaan luolaihmisen aikana aina äänetön. Pimeyden hetkinä ei näet se luontokappale, joka käveli kahdella jalalla, enää hiipinyt metsän halki nuija ja keihäs valmiina kädessään, ja ne luontokappaleet, jotka käyttivät neljää jalkaa kahden asemasta, etenkin aseettomat, tunsivat silloin olevansa paremmassa turvassa kuin päivän kuluessa. Rehunsyöjät sukeltausivat metsistä ylätasangoille sekä joen varrella sijaitseville alangoille, ja lihansyöjät ryhtyivät jälleen metsästämään. Se oli hurjan elämän ja kuoleman aikaa, sillä yltäkylläisyys houkutteli tuhlaamaan. Öisin pantiin toimeen murhenäytelmiä ja villipedot olivat yhtä ahnaita kuin alkuhärkä tai hirvi, jotka ravitsivat itseään makealla ruoholla. Eroa oli vain ruoassa ja siinä tavassa, millä toiselta riistettiin elämä, joka oli uhrattava toisen ylläpitämiseksi. Yö oli eloisa, sillä tuo omituinen ihmisolento oli poissa tieltä; villipedot ja muut eläimet olivat onnellisempia, kun häntä ei ollut joukossa. Ne eivät voineet ymmärtää häntä eivätkä pitäneet hänestä, vaikka vahvakyntisillä ja terävähampaisilla olikin kova halu syödä hänet suuhunsa. Hän oli häiritsevänä aineksena tasangon ja metsän yhteiskunnassa.

Ulkona käytiin hurjaa kisaa elämästä ja kuolemasta, mutta luolassa nukkuivat nuo kolme ihmistä, mies, vaimo ja lapsi, yhtä sikeästi kuin juopuneet tai vanhurskaat. He olivat syöneet kylläkseen ja makasivat nyt lämpimässä ja turvassa. Ei ainoakaan solakkaa sutta tai jäntevää villikissaa isompi peto voinut tunkeutua luolaan sen kalliolohkareilla kavennetusta suusta, eivätkä nämä, yhtä vähän kuin muutkaan vaaralliset eläimet, uskaltaneet kohdata sitä, mikä sulki tämän ahtaan aukon, sillä se oli tuli. Juuri luolan suulla oli pahkoista ja mitä kovimmasta puusta rakennettu nuotio. Se savusi, liekehti, kyti ja välkkyi ja liekehti uudelleen kaiken yötä, suojaten luolan sisäänkäytävää. Ei yksikään luontokappale, ihmistä paitsi, ole koskaan rohjennut koskea tuleen. Se oli luolaihmisen vartija.

NELJÄS LUKU.

AB JA TAMMI.

Niinpä olemme nyt esittäneet Abin vanhemmat ja myöskin pojan itsensä. Hänen olosuhteitaan ei ole kuvattu niin tarkoin kuin olisi syytä vaatia, koska meiltä puuttuu jonkun verran tietoja. Mutta hänen sukuperästään, kasvatuksestaan ja perintötilastaan on tässä annettu ylimalkainen selonteko. Oli päivänselvää, että tuota nuorta miehenalkua odotti lupaava tulevaisuus. Olihan hän voimakkaaseen rotuun kuuluvan etevän perheen esikoinen ja hänen perintönsä oli rajaton. Ei yksikään lintu, nelijalkainen tai ihmisolento saattanut sanoa, mistä Abin perheen omistama alue alkoi ja mihin se päättyi. Se ulottui keskeytymättä Välimerestä Pohjoiseen jäämereen. Luonnollisesti asia riippui hiukan siitäkin, asuiko jossain joku voimakkaampi luolaperhe, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota.

No niin, pienokainen varttui rotevaksi nuorukaiseksi, juuri kuin pojat kehittyvät meidänkin päivinämme, ja hänkin solmi ystävyydenliittoja ja joutui seikkailuihin. Kansakoulua hän ei käynyt — hänen aikansa koululaitosta voisi täydellä syyllä kutsua vaillinaiseksi — eikä myöskään yksityiskoulua, sillä nekin olivat huononpuoleisia. Mutta hän opiskeli luonnon suuressa koulussa aamusta ani varahin aina siihen saakka, kun hän iltaisin sulki silmänsä. Tässä nyt kerromme hänen kouluajoistaan, ystävyydenliitoistaan ja useista muista hommista.

Toivoaksemme lienee käynyt selville, että Abin vanhemmat olivat voimakkaita, aikansa älykkäimpiä ja kaikin puolin kunnioitettavia ihmisiä. He kykenivät pitämään hyvin puoliansa villipetoja ja — jos niin tarvittiin — myöskin jokaista toista luolapariskuntaa vastaan. Tietysti heillä oli nimensäkin. Abin isän nimi oli Korvapuoli ja se johtui eräästä tapahtumasta, joka oli sattunut hänen pienenä ollessaan. Hän oli näet vahingossa joutunut liian läheisiin tekemisiin erään niillä tienoin tavallisen villikissan kanssa, jonka kynsistä pienokainen oli saatu pelastetuksi aivan viime tingassa. Abin äidillä oli nimenä Punatäplä ja sen hän oli saanut eräästä syntymämerkistä, joka loisti hänen vasemmassa olkapäässään, kuitenkaan rumentamatta sitä. Mitä esivanhempiin tuli, niin saattoi Abin isä muistaa aivan selvästi oman isoisänsä, sellaisena kuin tuo vanha herra oli esiintynyt vähää ennen, kuin muuan suunnaton karhu söi hänet suuhunsa; ja Punatäplällä oli jotain hämäriä muistoja isoäidistään.

Abin oma nimi ei johtunut mistään erikoisesta merkistä tai omituisuudesta eikä se myöskään ollut tuloksena mistään erityisestä tapahtumasta hänen lapsuutensa ajoilta. Se syntyi yksinkertaisesti siten, että hänen vanhempansa ottivat käytäntöön erään äännähdyksen, joka oli päässyt hänen huuliltaan, kun hän yritti sanoa jotain. Äiti oli jäljitellyt lapsukaisen lörpöttelyä, isä oli nauranut tuota matkimista ja senjälkeen he käyttivät pojastaan puhuessaan melkein huomaamattaan 'Ab'-sanaa, kunnes siitä tuli hänelle elinkautinen nimi. Niinä aikoina ei vielä ollut mitään virallisia nimenantajaisia; nimi syntyi lopulta itsestään eikä siihen sitten muuta tarvittukaan. Asuipa esimerkiksi jonkun virstan päässä muuan lapsi, josta Abille oli tuleva leikkikumppani ja liittolainen; tämä ei ollut vielä saanut mitään nimeä, vaikka olikin melkein Abin ikäinen. Viimein ruvettiin poikaa sitten kutsumaan Tammeksi. Ei senvuoksi että hän oli suora kuin tammi, eikä senkään tähden että hänellä oli tammenterhon kaltainen syntymämerkki. Syy oli seuraava. Hänen syntymäluolansa lähellä kohosi iso, leveälehtinen tammi, ja kun vanhemmat poistuivat kotoa eivätkä halunneet lasta taakakseen matkalle, niin tuon puun oksalle ripustettiin karkeatekoinen kehto, johon pienokainen sidottiin ja jossa se oli turvassa kaikilta hyökkäyksiltä. Kehtolaulu "Liekutan lastani oksalla" [erään englantilaisen kehtolaulun alkusanat. — Suom. muist.] olisi usein sopinut hyvin luolaihmisten oloihin.

Abilla oli onni syntyä verrattain mukavalle paikalle maailman historian näyttämöllä. Vaatteita ynnä suojaa hänellä oli kohtuullisesti ja ravintoa löytyi yllin kyllin sille, jolla oli tarpeeksi rohkeutta tai älyä hankkia sitä. Ilmanala ei suinkaan ollut veltostuttava. Sen ajan ihmiset saivat kokea kylmääkin ja sellaisen vuodenajan sattuessa puhalsi alastomien ja koleiden jäätikköjen yli tuimia, hyisiä tuulia, vaikka ympäröivä maisema olikin puoleksi troopillinen. Niin äkillisesti oli pureva kylmyys vaihtunut kohtalaiseksi lämmöksi, ett'eivät ne laajat jääkentät, jotka kerran olivat liikkuneet etelää kohti, olleet vielä sulaneet pohjiaan myöten, kun nykyisessä Europassa jo oli puhjennut esiin rehevä kasvullisuus ja kuhiseva elämä. Metsien keskellä säilyikin yhä vielä toisin paikoin kylmiä, valkeita muistomerkkejä ja kimmeltäviä ylätasankoja, raviten hyppeleviä vuoripuroja, joista sitten muodostui merta kohti kiitäviä jokia. Talvella päivät olivat purevan kylmiä ja kesällä paahtavan kuumia.

Meidän on muistaminen, että tämä Ab-poikanen erosi jonkun verran nykyajan lapsesta ja oli nopeaan kehitykseensä nähden lähempänä nelijalkaisia. Vaikka koiranpenikka onkin laiska avaamaan silmänsä, niin se ryömii sentään verrattain varhain kömpelöillä jaloillaan. Abin silmät olivat tietenkin alusta pitäen auki, ja jos nykyajan lapsi kykenisi seisomaan pystyssä yhtä aikaisin kuin Ab, niin sen äiti olisi ylpein elävien ilmoilla ja isä kävisi seurassa kerrassaan sietämättömäksi. On kuitenkin myönnettävä, ettei Korvapuoli eikä Punatäpläkään osoittanut mitään erikoisen suurta innostusta esikoisensa varhaisen kypsyyden johdosta. Aikaansa nähden hän ei ollutkaan muita huomattavampi, eivätkä silloiset vanhemmat olleet yhtä taipuvaisia pilaamaan lapsiansa kuin nykyiset. Ab oli pienokaisena maannut pyökinlehvillä, poikasena samoin, ja hän oli jo saanut maistaa joustavaa, purevaa pyökinoksaa, kun hän käyttäytyi huonosti. Vanhemmaksi vartuttuaan hän oli tutustuva siihen lähemmin. Ankaroita kuritusmestareita olivat sen ajan vanhemmat, vaikkakin omalla tavallaan varsin helliä.

Tämän kelpo perheen elämä kului ilman mitään surkeita onnettomuuksia. Ab oli yhdeksänvuotiaana reima poika, siitä olivat kaikki samaa mieltä. Hän oli yhtä väkevä kuin nuori apina, ja onpa myönnettävä, että nykyajan oppineen mielestä hän olisi muutamissa muissakin suhteissa muistuttanut tuota samaista eläintä. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, hänen suunsa ja nenänsä ansaitsivat huomiota. Nenä oli näet leveä, sieraimet melkoisesti ulkonevat, ja suuta kutsuttaisiin nykyään mahdottoman auliiksi hänen kokoiselleen pojalle. Mutta ilmettä ei siitä puuttunut. Huulet saattoivat toisin ajoin väristä, toisin ajoin sulkeutua tiiviisti, ja yleensä tuon rotevan pienen luolapoikasen olennossa oli jotain, jota olisi siihenkin aikaan nimitetty "miehekkyydeksi". Pienokaisena hän ei ollut milloinkaan parkunut paljoa — luolalapsilla ei juuri ollut tapana itkeä muuten kuin nälissään — ja varttuessaan nykyiseen kokoonsa, joka ei vielä ollutkaan varsin suuri, hän oli kaiken aikaa osoittautunut erittäin terveeksi ja virkeäksi. Ab oli niin vankka lapsi, ettei parempaa voinut tavata koko sillä alueella, joka ulottui pitkien matkojen päästä nykyisen Irlannin läntisen kärjen tuolta puolen aina Keski-Europpaan asti. Hänessä oli myöskin ruvennut heräämään tunteita, toiveita ja pyyteitä. Hän oli jo saanut käsityksen ympäristöstään. Ainakin yhdessä asiassa hän oli onnistunut. Hän oli lähennellyt menestyksellä erästä ystävää; ja ystävä on pojalle suuriarvoinen, kun hän on toinen poika ja jotensakin samanikäinen. Tämä ystävyys ei ollut aivan tavallista laatua.

Ab, joka osasi kiivetä kuin nuori apina, aloitti aivan sattumalta tämän toveruuden, jolla oli oleva suuri merkitys hänen tulevassa elämässään. Hän oli kerran kavunnut luolan lähellä erääseen puuhun ja oli muuatta yläoksaa myöten kiivetessään löytänyt mukavan lepopaikan. Kun hän sitten kiikkuili hauskasti tuolla huojuvalla oksalla, niin hänen terävät silmänsä äkkäsivät jotain eräässä toisessa puussa etäämpänä joen rannalla. Se oli tumma läjä — saattoi olla jotain puunlatvaan tarttunutta — mutta eriskummallista siinä oli se, että se keinui kuten hänkin. Pitkän aikaa tarkasteli Ab uteliaana tuota esinettä ja päätti lopulta, että tuossa etäisessä puussa kiikkui varmaankin joku toinen poika tai kenties tyttö. Hänessä heräsi voimakas ajatus. Hän päätti tutustua paremmin. Päätös oli hämärä, sillä hänen nuoressa mielessään syntyi nyt ensi kerran ajatus ryhtyä lähempään seurusteluun jonkun kanssa. Silti ei tietenkään ole otaksuttava, että hän oli viettänyt lyhyen, mutta verrattain vaiherikkaan elämänsä täydellisessä yksinäisyydessä. Korvapuolen ja Punatäplän luolassa oli kyllä käynyt vierailemassa toisia luolamiehiä ja -naisia, tuoden välistä lapsensakin mukanaan, niin että Ab oli jo jossain määrin tottunut toisiin ihmisolentoihin ja hienoimman nälkäisen seurapiirin silloisiin tapoihin. Lähemmin ei hän kuitenkaan ollut tutustunut muihin kuin vanhempiinsa ja niihin lapsiin, poikaan ja tyttöön, jotka hänen äitinsä oli synnyttänyt hänen jälkeensä. Mutta juuri tänä mainittuna iltapäivänä hänet valtasi äkillinen, poikamainen kaipaus. Hän tahtoi tietää, kuka se nuori olento oli, joka kiikkui tuolla etäisessä puussa. Ollen lujatahtoinen penikka hän ryhtyi päätöksestä toimeen.

Harvinaista oli, varsinkin luolaihmisten metsäisillä alueilla, että yhdeksänvuotias poika poistui yksinään virstan päähän kotoaan. Vaaroja väijyskeli jokaisen pensaan ja kiven takana, eikä sellaisella pojalla tietenkään ollut täyttä metsänkävijän tottumusta eikä kyllin voimaa käsivarsissaan matkatakseen pitemmälti puuteitse, keikauttamalla itseään eteenpäin lähekkäisten puiden toisiinsa takertuneita oksia myöten. Tämä lähtö oli siis Abille tavallista rohkeampi yritys. Mutta hän oli vahva ikäisekseen ja kulki nopeasti melkoisen matkan näkemäänsä esinettä kohti. Parisen kertaa hän olisi sentään ollut pakotettu tekemään hyppäyksiä, joihin hän tunsi itsensä liian heikoksi, ja silloin hän, uskalias poika kun oli, luisui alas puunrunkoa pitkin, tähysteli varovasti ympärilleen ja hyökkäsi, jonkun pienen aukeaman poikki, ruveten sitten kiipeämään uudelleen.

Ab oli juuri kulkenut hiukan yli puolimatkan etsimäänsä esinettä kohti, kun hänen herkkä korvansa kuuli lehtien kahisevan yläpuolella. Hän livahti sen puun rungon taaksi, jonka latvaan hän oli kapuamassa, ja tirkisteli sitten kaulaansa kurkottaen varovasti eteenpäin. Kun hän näin pistihe piiloon, niin äsken kuulemansa ääni taukosi äkkiä. Sepä oli kummaa! Poika kävi ymmälleen ja hieman levottomaksi. Muuta hän ei voinut tehdä kuin kurkistaa kurkistamistaan ja pysyä aivan hiljaa.

Lopulta hänen varovainen etsintänsä tulikin palkituksi. Noin parinkymmenen kyynärän päässä hän näki erään ison puun kyljessä oksien lomassa ruskean kyhmyn ja se liikkui hiukkasen. Aivan selvästi tuo kyhmy vaani häntä, kuten hänkin sitä. Hän käsitti, mitä se merkitsi. Siellähän oli eräs toinen poika! No, hän ei pelännyt ketään toista poikaa, vaan astui heti esiin piilostaan. Naapurikin tuli levollisena näkyviin. Ja sitten he istuivat kumpikin rauhassa isolle oksalleen katsellen toisiaan. He pitivät kiinni toisella kädellään, heiluttelivat huolimattomasti pieniä ruskeita sääriään ja tuijottivat toisiinsa kirkkain silmin, jotka ilmaisivat yhdellä haavaa valppautta, uteliaisuutta ja hieman epäluuloa. Siinä he istuivat mukavasti orrellaan, nuo oivalliset, nuoret, apinankaltaiset aikansa lapset; ja kumpikin odotti toisen alkavan keskustelun, juuri kuin kaksi poikaa tekee vielä tänäkin päivänä kohdatessaan toinen toisensa. Mahdollisesti ei yksikään nykyisen maailman kielitieteen professoreista käsittäisi heidän puhettaan, mutta vaikka sanavarasto olikin varsin vaillinainen, niin se kieli riitti hyvin luola-ajan miesten, naisten ja lasten tarpeisiin. Ab katkaisi ensinnä äänettömyyden.

"Kuka sinä olet?" hän kysäsi.

"Minä olen Tammi", vastasi toinen poika. "Kuka sinä olet?"

"Minäkö? Oh, minä olen Ab."

"Mistä sinä tulet?"

"Luolasta, joka on pyökkien luona. Ja mistä sinä tulet?"

"Tulen luolasta, joka on joen käänteessä, enkä minä pelkää sinua."

"Enpä minäkään pelkää sinua", virkkoi Ab.

"Kiivetäänpä alas ja lähdetään tuolle korkealle paadelle heittelemään kivillä vesieläimiä", ehdotti Tammi.

"Sama se", virkkoi Ab.

Ja molemmat luisuivat alas paksua puunrunkoa pitkin ja juoksivat nopeasti erään suunnattoman paaden luo, joka kohosi joen rannalla. Sen kyljet olivat melkein kohtisuorat, mutta niissä oli halkeamia, särmiä ja kielekkeitä, joita myöten nuo tottuneet poikaset nousivat helposti sen laelle. Siellä oli muutaman kyynärän laajuinen tasanne ja sinne päästyään pojat olivat täysin turvassa ryöstönhimoisilta pedoilta. Tällainen oli noiden kahden ihmislapsen ensimäinen kohtaus. Kohtalo oli määrännyt heidät varttumaan yhdessä miehiksi ja pysymään hyvinä toveruksina, viettämään vilkasta, ajoittain jotensakin jännittävääkin elämää ja vaikuttamaan toisiinsa sekä ilossa että surussa, niin hyvässä kuin pahassakin ja kaikessa, mikä kuuluu olemassa-oloon.

VIIDES LUKU.

MUUAN ROHKEA YRITYS.

Kuinkahan käy aina, kun kaksi poikaa, jotka eivät vielä ole toisella kymmenellä, kohtaavat toisensa, ensin taistelunhaluisina ja sitten, voitettuaan vähitellen epäröimisensä, päättävät tehdä lähempää tuttavuutta ja solmia kestävän ystävyydenliiton? Heidän puheensa on varsin rohkeata ja he tuntevat merkitsevänsä paljon tässä maailmassa. Niinpä oli Abin ja Tammenkin laita. Kun heidän keskustelunsa rupesi sujumaan keveästi, niin molemmissa alkoi vähitellen herätä se ajatus, että lähinnä häntä itseään tuo toinen luultavasti oli maailman tärkein henkilö ja sopi erinomaisesti toveriksi ja aseveljeksi pojalle, joka oli uskomattoman lyhyessä ajassa varttuva mieheksi ja toimittava suuremmoisia tekoja.

Istuen paadella, joka oli sekä mukava että turvallinen paikka, he pakinoivat pitkään siitä, mitä kaikkea kaksi poikaa saattaisi tehdä. Ja pohtiessaan tulevia suurtöitään he kävivät niin innokkaiksi, että Ab vaati Tammea lähtemään mukanaan hänen kotiinsa. Tämä oli vakava asia. Silloiseen aikaan ei pojan, jolle oli leikkitanhuaksi määrätty rajoitettu alue luolakotinsa läheisyydessä, käynyt vaan niinkään helposti uskaltaminen pitemmän matkan päähän. Mutta tämähän oli suuri tapahtuma Tammen elämässä. Nyt hän oli ensi kerran kohdannut ikätoverinsa ja niinpä hän rupesi äkkiä uhkarohkeaksi, suostuen empimättä Abin ehdotukseen. He juoksivat yhdessä metsäpolkuja pitkin Abin luolaa kohti, puhua kotkottaen kummallisella kielellään ja käyttäen tuolla lyhyellä matkalla suurimman osan pientä sanavarastoaan kertoessaan ennakolta tulevista teoistaan.

Abin vanhemmat olivat varsin suosiollisia Tammea kohtaan. Menivätpä he niinkin pitkälle, että antoivat Abille luvan käydä seuraavana päivänä vastavierailulla, vaikka siihen liitettiin sentään — äidin nimenomaisesta vaatimuksesta — sellainen sopimus, että isä saattaisi poikaa enimmän osan matkasta. Korvapuoli tunsi varsin hyvin Tammen isän. Tammen isällä, Naarmunaamalla, oli arvokas asema tuossa laajalle levinneessä yhteiskunnassa. Naarmunaamaksi nimitettiin häntä sen johdosta, että hän oli nuorena miehenä joutunut aivan tahtomattaan kahakkaan luolakarhun kanssa ja siinä tilaisuudessa hänen vastustajansa oli kyntänyt hänen toiseen poskeensa kynsillään vakoja, joista sitten jäi jälelle lyijynväriset arvet. Korvapuoli ja Naarmunaama olivat hyviä ystäviä. Toisinaan he metsästivät yhdessä; he olivat myöskin taistelleet rinnan, eikä siis ollut ensinkään sopimatonta, vaan päinvastoin aivan luonnollista, että Abista ja Tammesta tulisi toverukset.

Seuraavana päivänä Korvapuoli lähti poikineen metsän halki vierailemaan Naarmunaaman luolaan. Hilpeinä ja valloituksenhaluisina menivät nuoret penikat yhdessä ulos sillä aikaa, kuin miehet suunnittelivat jotain omia hommiaan. Pojat sopivat mainiosti yhteen. Oivallisempia kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaita saattoi tuskin kuvitellakaan kuin nämä kaksi, jotka lähtivät seikkailemaan tuona iltapäivänä. Lähetetäänhän tosin nykyäänkin kerrassaan kelpo poikia meidän moniin kouluihimme, mutta erinomaisempaa paria ei ole koskaan astunut opintielle. Ei ollut näillä tanakoilla penikoilla aavistustakaan minkäänlaisesta painetusta kirjatiedosta, mutta heidän silmänsä olivat terävät kuin kotkan ja kätensä vahvat, heidän kulkunsa oli nopeaa, kun he juoksivat maassa, ja melkein yhtä joutuisaa, kun he kiipeilivät puunoksia myöten. Heissä oli mielenmalttia ja valppautta, ja he olivat kypsyneet suorittamaan pääsytutkinnon mihin senaikuiseen yliopistoon tahansa. Nimittäin johonkin luonnonyliopistoon, jonka vaatimuksiin kuului nopea käsitys uhkaavista vaaroista ynnä keinoista, miten niitä vältetään, sekä kätevyyttä ja kykyä hankkia ravintoa, suojaa ja turvaa. Niin, kerrassaan komea pari olivat nämä kaksi nuorta herraa, jotka nyt hyökkäsivät tiehensä, omistaen koko maailman ja uskoen varmasti pystyvänsä yhdistyneinä valvomaan oikeuksiaan. Ja pian heidän kunnianhimoiset ajatuksensa tekivät ratkaisevan käänteen. He päättivät, että heidän oli surmattava hevonen!

Olemme jo maininneet silloisen villihevosen kelpaavan sangen hyvin syötäväksi, mutta muuten eivät luolaihmiset panneet näihin eläimiin suurta arvoa. Niitä eleli viljalti laajassa Thames-laaksossa, jonka ruohotasangoilla ne käyskentelivät laitumella satalukuisina parvina. Hevonen antoi runsaasti ravintoa niin hyvin ihmisille kuin petoeläimillekin, kun sen vain sai pyydystetyksi. Sen nahkaa ei kuitenkaan pidetty suuriarvoisena. Lyhyen karvapeitteensä tähden se loi ruumiinverhona varsin vähän lämpöä ja parkittu vuota kävi kovaksi ja kankeaksi, kun se kuivui kastumisen jälkeen. Hevosen nahkaa saattoi sentään käyttää muihinkin tarkoituksiin. Siitä sai oivallisia nauhoja ja hihnoja, ja elukan liha oli, kuten mainittiin, ruoka-varaston pääaineksia. Ab ja Tammi, nuo kaksi urheata seikkailevaa ritaria, päättivät nyt ensi työkseen saartaa ja surmata, vieläpä yksinään ja omin voimin, jonkun villihevosen. Siten he hämmästyttäisivät molempia perheitä, saisivat samalla kertaa varoja, millä täyttää sanottujen perheiden vatsat aivan yltäkylläisiksi, ja verhoutuisivat kauttaaltaan kunniaan.

Näiden nuorten sotilaiden ja valtiomiesten suunnitelmat eivät suinkaan kypsyneet yhdessä päivässä eikä viikossakaan. Villihevonen oli jo ammoin oppinut käsittämään, että ihmisolento oli sille yhtä vaarallinen kuin ne julmat nelijalkaiset pedot, jotka ahdistivat sitä; sillä oli tarkka vainu, se oli nopsajalkainen, kulki laumoissa ja vältteli epäilyttäviä paikkoja. Abin ja Tammen valitsema tehtävä ei siis ollutkaan niin helppo, kuin miltä se kenties näytti. Pojat tarvitsivat jonkun huolellisesti laaditun suunnitelman päästäkseen tarkoituksensa perille, mutta he luottivat itseensä. He olivat usein ottaneet vaarin vanhempien metsästäjien hommista ja arvelivat vetävänsä vertoja kenelle hyvänsä. Pitkään ja vakavasti he suunnittelivat. Jakoivatpa he jo mielessään saaliinsakin ja päättivät, mitä sen nahalla ja lihalla tehtäisiin. Tämä tapahtui jo aikoja ennen, kuin he olivat omaksuneet mitään juonta sen pyydystämiseksi ja surmaamiseksi. He olivat aito poikia!

Vanhemmat eivät olleet ensinkään yritystä vastaan. He tiesivät, että poikien täytyi oppia metsästämään, ja elleivät nuo molemmat kyenneet nyt hoitamaan itseänsä, niin he olivat kelvottomia sikiöitä. Saatuaan luvan pojat toimivat kokonaan omalla edesvastuullaan, ja nyt lienee tarpeen selittää seudun maantietoa hiukan tarkemmin, tehdäksemme heidän juonensa selvemmäksi ja ymmärrettävämmäksi.

Abin luola sijaitsi virran pohjoispuolella eräässä kohdassa, missä kallioiset äyräät lähestyivät toisiaan jättäen molemmille puolin kapean hiekkarantaman; ja Tammen luola oli noin virstan päässä länteen samalla puolen jokea ja jotensakin samallaisessa ympäristössä. Virran eteläisellä rannalla, vastapäätä molempien luolien välisiä korkeita äyräitä, maa oli muodostunut laajaksi ruohikkolaaksoksi. Myöskin pohjoispuolella oli eräässä paikassa pieni laakso, mutta se ulottui vain muutaman sadan kyynärän päähän joesta ja oli metsäisten kukkulain ympäröimä. Hätätilassa saattoi lähitysten seisovia tammia ja pyökkejä käyttää kulkutienä, ja niiden oksien seassa olivat pojat verrattain turvassa. Molemmat pystyivät milloin hyvänsä kapuamaan puuhun ja puiden latvoissa oleskeli vain aniharvoja vaarallisia petoja; oikeastaan ansaitsi ainoastaan yksi mainitsemista, nimittäin muuan parkinvärinen, kissansukuinen eläin, joka muistutti nykyajan ilvestä — mutta sekin oli verrattain harvinainen.

Pohjoispuolisen laaksotasangon keskivaiheilla kohosi eräs puuryhmä, ja tästä pojat arvelivat saavansa keinon toiveidensa toteuttamiseksi. Villihevoset kävivät päivittäin laitumella niin hyvin pohjoisessa kuin eteläisessäkin laaksossa. Mutta siellä väijyi toisinaan korkeassa ruohikossa isoja petoeläimiä ja luolaihmiselle oli vaarallista oleskella tasangolla kaukana puusta. Vikkelä poika saattoi kuitenkin parissa minuutissa hyökätä metsän reunasta puuryhmän luo, ja juuri tämä seikka johdatti poikasien mieleen erään juonen hevosen pyydystämiseksi.

Luolaihmisten kodit sijaitsivat, milloin se kävi päinsä, sellaisilla paikoilla, missä ne olivat suojatussa asemassa juuri joen partaan yläpuolella ja missä maassa liikkuvien eläinten täytyi kulkea ohitse niiden alapuolelta. Mutta vaikka siihen aikaan asuikin ihmisiä vain harvassa ja eläinmaailma oli rikas, niin heikommat eläimet olivat kuitenkin kehittyneet älykkäiksi ja oppineet karttamaan eräitä polkuja, jotka olivat osoittautuneet turmiollisiksi niiden veljille. Tasangoilla niitä liikkui viljalti ja siellä ne olivat verrattain huolettomia, koska luottivat pelastuvansa nopeutensa avulla vaarallisten villipetojen kynsistä. Mutta ne kulkivat aniharvoin kallionkielekkeiden alatse, sillä sieltä saattoi äkisti pudota raskas kivilohkare, joka tuotti pikaisen kuoleman. Luolaihmisille ei ollut niinkään helppoa saada lihaa säännöllisesti, vaikka heidän ympärillään kuhisikin ylellinen elämä. Monesti oli turvauduttava uusiin keinoihin, ja Abilla ja Tammella oli nyt aikomuksena käyttää erästä, joka onnistui jotensakin usein.

Sen ajan raakku, etenkin juuri ylisen Thamesin varsilla elävä, oli kerrassaan ihmeellinen rakenteeltaan. Se oli yhtä iso kuin maukaskin, sitä tapasi erinomaisen runsaasti ja senaikuisessa ruokavarastossa sillä oli tärkeä sija. Eikä sillä ollut merkitystä yksinomaan ravintoaineena, vaan myöskin työkaluna, ja sovittuaan suunnitelmastaan pojat ryhtyivätkin nyt ensiksi etsimään suuren raakun kuorta. Heille ei käynyt lainkaan vaikeaksi hankkia mitä halusivat, sillä molempien luolien ympärillä oli niitä viljalti. Tuollaisesta teräväsyrjäisestä, lujaselkäisestä kuoresta sai oivallisen pikku lapion, jolla saattoi viiltää turvetta ja luoda multaa; se olikin erittäin hyödyllinen työase joen partailla liikkuvan väestön käsissä.

Poikasten juoni oli yksinkertaisesti seuraava: Heidän oli määrä tavata toisensa metsässä sillä paikalla, joka oli lähinnä pienessä laaksossa sijaitsevaa yksinäistä puuryhmää. He valitsisivat turvallisimman hetken vuorokaudesta ja hyökkäisivät sitten äkkiä alamäkeä puuryhmän luo. Tietysti he olisivat varuillaan ja koettaisivat karttaa sellaisia eläimiä, joille pienet pojat olivat erinomainen einepala. Saavuttuaan kerran puuryhmän luo ja piilouduttuaan oksien suojaan he saattaisivat viisaasti sopia seuraavasta toimenpiteestä seikkailussaan. Nämä nuoret miehenalut olivat varsin taitavia, sillä he olivat ottaneet vaarin vanhemmista miehistä. Kaiken tämän hurjapäisyyden loppuna ja päämääränä oli kaivaa laakson pehmeään maaperään lähelle puuryhmää salahauta, joka olisi noin kymmenen jalan pituinen, kuuden jalan levyinen ja seitsemän tai kahdeksan jalan syvyinen. Se oli jättiläistyö. Mutta Ab ja Tammi olivat luolapoikia ja heidän oli pakko menetellä aivan alkuperäisesti. Mitä juonen yksityiskohtiin tuli, no, ne olivat vielä varsin hämäriä, mutta kehittyivät nopeasti yhä selvemmiksi.

Ensiksi oli pojille välttämätöntä päästä puuryhmän luo. Aurinko oli juuri kohoamaisillaan korkeimmilleen, kun he eräänä päivänä saapuivat saareketta vastapäätä sijaitsevalle kukkulalle ja kapusivat yhdessä eräälle oksalle, joka ulottui melkein maahan asti. Tämän ajan he olivat valinneet ensimäistä hyökkäystään varten. Levottomin silmin he tarkastelivat jokaista neliöjalkaa tuon pienen laakson pitkästä ruohikosta. Jonkun matkan päässä vaelteli vähäinen hevoslauma ja etäämpänä, aivan joen luona, kohosi silloin tällöin esiin jotain, mikä saattoi olla senaikuisen ison hirven sarvihaarukat. Poikien ja puuryhmän välillä ei ruohikossa ollut mitään liikettä eikä elon merkkiä. He eivät voineet eroittaa jälkeäkään väijyvistä pedoista.

"Pelkäätkö?" kysyi Ab.

"En, jos juoksemme yhdessä."

"No, hyvä", virkkoi Ab; "lähdetään sitten aika kyytiä."

Nuo hoikat ruskeat ruumiit pudottautuivat kevyesti maahan ja kumpaisellakin pojalla oli kädessään raakunkuori. Rinnatusten he pyyhältivät alas rinnettä pitkin ja korkean ruohon läpi, kunnes saapuivat puuryhmän luo, jolloin he kapusivat kuin kaksi nuorta apinaa turvaan oksien sekaan.

Puu, johon he olivat kiivenneet, oli ryhmän isoin ja hyvin tuuhealehväinen. Se oli silloisia jättiläishavupuita, mutta sen oksat alkoivat jo noin kolmenkymmenen jalan korkeudesta ja vankimmista pisti ulos sivuhaaroja, jotka kasvoivat niin tiheässä, että ne melkein muodostivat jonkullaisen lavan. Pojat olivat tottuneet oleskelemaan puissa ja tarvitsivat nyt vain puolen tunnin ajan nivoakseen yhteen lisää oksia ja laatiakseen itselleen siten lujan pesän ja tähystimön. Siinä he saattoivat levätä rauhassa, sillä se oli niin korkealla ettei yksikään peto voinut hypätä sinne. Tähän pesään he kyyristyivät ja kotkottivat kauan väitellen, ennenkuin sopivat toimintatavastaan. Vain yhden pojan piti kaivaman kerrallaan, toisen täytyi viipyä pesässä tähystämässä.

Nopeita olivat sen ajan miehet toimimaan, sillä välttämättömyys oli tehnyt sen heille tavaksi, ja vielä nopeampia olivat luonnollisesti herkät pojat. Tuskin he olivat saaneet pesänsä valmiiksi, kun jo päättivät ryhtyä työhön. Ainoa seikka, mikä vielä oli ratkaisematta, oli haudan asema. Muutaman sadan jalan päässä puusta pohjoiseen ja itään leveni houkuttelevaa viheriää ruohikkoa; heinä oli sielläkin rehevää, vaikkei niin korkeata kuin muualla. Vaeltavat hevoset olivat jo käyneet syömässä sitä ja luultavasti ne saapuisivat uudelleen tuolle viekoittelevalle alalle. Sinne päätettiin hauta lopullisesti kaivettavaksi. Se oli melkoisen matkan päässä puusta, mutta haudan luominen juuri siihen paikkaan teki villihevosen pyydystämisen monin kerroin mahdollisemmaksi. Viis siitä, vaikka sen vuoksi olikin juostava pitemmälti, päästäkseen tarpeen tullen turvaan. Jälellä oli vielä kysymys siitä, kuka kaivaisi ensin ja kuka rupeaisi ensinnä tähystämään. Tästä asiasta syntyi ankara väittely.

"Minä lähden kaivamaan ja sinä rupeat vahtimaan", sanoi Tammi.

"Eipähän, minä lähden kaivamaan ja sinä jäät vahdiksi", kuului Abin vastaus. "Minä voin juosta nopeammin kuin sinä."

Tammi epäröi ja osoitti vastenmielisyyttä. Hän oli tukeva, tuo nuori herra, mutta Abilla oli kuitenkin jossain määrin käskynvaltaa. Lopulta sovittiin, että Ab kaivaisi ja Tammi vahtisi. Ja niin Ab luisui alas puuta pitkin, raakunkuori kädessään, ja ryhtyi voimakkaasti työhön määrätyllä paikalla.

Vahvalle pojalle ei ollut vaikeata leikata sitkeitä ruohonjuuria poikki raakunkuoren terävällä syrjällä. Ab piirsi karkeasti ja nopeasti salahaudan rajat ja rupesi sitten viiltämään turpeita palasiksi, aivan kuten työmies aloittaa työnsä vielä tänäkin päivänä, ryhtyessään siistimään jotain puistoa tai ruohokenttää. Sillä- välin Tammi tähysteli valppain silmin joka suunnalle. Hänellä oli erittäin vastuunalainen toimi ja hän tunsi sen. Poikasille oli tullut hirveän jännittävä hetki.

KUUDES LUKU.

VAARALLINEN VIERAS.

Abin ja Tammen suunnitelman toteuttamiseen ei riittänyt, että maahan kaivettiin syvä kuoppa. Oli aivan yhtä välttämätöntä toimittaa siitä nostettu multa pois näkyvistä. Salahauta sijaitsi, kuten on selitetty, muutaman sadan jalan päässä koilliseen siitä puusta, johon tähystimö oli tehty. Jonkun matkan päässä lounaaseen oli loiva rinne ja kostea notko, sillä siitä paikasta alkoi maa aleta jokea kohti, muuttuen kaislaa kasvavaksi rämeeksi. Kuopasta nostettu multa päätettiin heittää tähän rämeeseen, ja kun Ab siis oli vetänyt haudan ääriviivat ja viiltänyt nurmen turveviipaleiksi, hän kantoi ne yhden kerrallaan äyräälle ja viskasi kaislojen sekaan, missä vielä välkkyi pieniä vesilätäkköjä. Vuoksen aikana joki laajentui järveksi ja nousi aina sinne saakka. Turpeen alta paljastui suorakaiteen muotoinen ala mustaa multaa; maaperä oli tulvan tuomaa sakkaa, siis helppoa kaivaa. Ab kantoi haudasta multaa raakunkuorellisen toisensa perästä, tallustaen kärsivällisesti edestakaisin. Mutta uuvuttavaa oli tuollainen kuljettaminen ja siihen tuhlautui paljon voimia. Tammi se tällä kertaa keksi sukkelan keinon.

"Meidän on kannettava enemmän kerrallaan", hän huusi ja heitti sitten Abille sudentaljan, jonka hän oli saanut taatoltaan suojaksi yön kylmyyttä vastaan. Hän oli tuonut sen aivan sattumalta mukanaan vyötäisille sidottuna, sillä tavallisesti eivät nämä pojat käyttäneet mitään verhoa lämpimän sään vallitessa. Luola-aikana kuului vaatetus vain täysikasvaneille, paitsi talvisin. Mutta Tammi oli ottanut taljan mukaansa, koska hän oli yhtymäpaikalle ja sieltä takaisin kulkiessaan keksinyt ison joukon tammenterhoja ja aikoi kantaa jonkun määrän niistä luolakotiinsa. Vuota tuli nyt heti hyvään tarpeeseen.

Ab levitti nahan viereensä nurmelle ja kasasi sille multaa niin paljon, kuin jaksoi kantaa. Sitten hän veti sen nurkista kokoon, raahusti miehuullisesti taakkansa äyräälle ja kaatoi sen alas rämeikköön. Kaivaminen edistyi nyt nopeasti, kunnes Ab hengästyneenä ja väsyneenä heitti vuodan maahan ja rupesi tähystäjäksi sillä välin, kun Tammi täytti hänen paikkansa. Niin he työskentelivät vuorotellen puunlatvassa ja maassa, kunnes auringonsäteet lankesivat punertavina ja kaltevina lännestä käsin. Nämä poikaset olivat liian viisaita viipyäkseen niin kauaa että hämärä pääsi tummenemaan ylen määrin. Tähystäjä ilmoitti tien olevan vapaan, luisui sitten maahan ja yhtyi ystäväänsä, jolloin molemmat kipasivat kukkulaa kohti ja kapusivat sen puunlatvojen turviin. Pojat erosivat täynnä innostusta ja lähtivät kumpikin kotimatkalle. He tunsivat olevansa tärkeitä henkilöitä. He eivät ensinkään epäilleet onnistuvansa aloittamassaan yrityksessä ja varhain seuraavana aamuna he olivat jälleen yhdessä, ryhtyen innolla kaivamaan edelleen.

Monta multataakkaa kannettiin toisena päivänä haudasta rämeen reunalle ja vain kerran sai tähystäjä aihetta huomauttaa työskentelevälle toverilleen, että tämän oli parasta kiivetä puuhun. Muutaman sadan kyynärän päässä oli ruohikossa näkynyt epäilyttävää liikettä. Siellä oli kulkenut joku villipeto. Mutta mikä hyvänsä se lienee ollut, puuryhmää se ei lähestynyt ja niin ryhdyttiin heti uudelleen työhön. Hämärän tullessa oli kostea musta multa saatu kokonaan kannetuksi pois haudasta ja pojat olivat suunnattomaksi mieliharmikseen kohdanneet kerroksen kovaan sullottua soraa. Se oli tekevä heidän työnsä äärettömän paljon vaikeammaksi ja vaati jotain uusia tarvekaluja.

Tuo uusi pulma ei sentään säikähdyttänyt heitä. Sekä Ab että Tammi tiesivät vallan hyvin, mistä saisivat työaseen kiinteää soraa kaivaakseen. Eläessään kautta vuosisatojen joen partaalla luola-asujamet olivat oppineet, miten soraa oli käsiteltävä, ja palatessaan seuraavana päivänä näyttämölle Ab toi mukanaan noin kuuden jalan pituisen, tukevan ja teräväkärkisen tammikangen, joka oli tulessa karaistu melkein raudankovaksi. Se työnnettiin maahan niin syvälle, kuin sen sai yhdellä iskulla tunkeutumaan, ja painettiin vipuvoimalla alaspäin; siten sora irroittui ja kohoutui ylöspäin lohkareittain, jotka voi nostaa pois kokonaisina, tai murentui niin, että sen saattoi helposti kaapia ulos raakunkuorella. Työ sujui tosin hitaammin, mutta edistyi kuitenkin toivehikkaasti. Sitä ei pitkään aikaan häirinnyt mikään huomattava tapaus. Pojat rupesivat jo käymään hilpeiksi ja tekivät sen johtopäätöksen, että tuo ruohoinen laakso oli melkein kokonaan rauhassa vaarallisilta eläimiltä. Tulivatpa he toisinaan huolimattomiksikin ja työskentelivät salahaudassa yhteisvoimin. Ylipäänsä noudatettiin sentään varovaisuutta — tämä oli luolaihmisen synnynnäinen ja välttämätön ominaisuus — ja se olikin heille parasta, sillä kun sitten tuli äkkiyllätys, niin oli vaan toinen heistä haudassa, kun toinen taasen istui valppaana korkealla tähystämässä.

Se tapahtui eräänä iltapäivänä kello kolmen aikaan, kun Ab, jolla silloin sattui olemaan työvuoro, uurasti urheasti haudassa, Tammen kiikkuessa korkealla silmät terävinä. Äkkiä kuului puunlatvasta kirahdus, joka ei ollut mikään poikamainen ylikuohuvan innostuksen ilmaus. Siinä oli jotain, joka sai Abin hypähtämään ylös haudasta ja ennättämään parahiksi Tammen rinnalle, juuri kun tämä syöksyi suinpäin alas tähystimöpuun runkoa myöten.

"Juokse!" virkkoi Tammi ja molemmat kiitivät nuolen nopeudella laakson poikki, saapuivat metsään ja kiipesivät piiloon toisiinsa takertuneiden oksien sekaan. Siellä sai Tammi huohotuksensa välissä jälleen äännetyksi sanan:

"Katsohan!" hän lausui.

Ab loi katseensa sinne ja käsitti silmänräpäyksessä, kuinka viisaasti Tammi oli tehnyt päästäessään hälyytyshuudon ja kuinka hyvä heidän oli olla kaukana tuosta puuryhmästä, joka sijaitsi niin lähellä jokea. Hän näki jotain, mikä olisi pannut poikien isät pakenemaan yhtä nopeasti, jos he olisivat olleet näiden sijassa. Eikä Ab kuitenkaan huomannut muuta kuin kaislojen aaltoilevan säännöllisessä koukerossa joen ja saarekkeen välillä ja erään pään kohoavan noin kymmenen tai viisitoista jalkaa kaislikon yläpuolelle. Se, mikä oli niin säikähdyttänyt poikia, olisi saattanut kokonaisen lauman heidän hengenheimolaisiaan hämmingin valtaan, vaikkapa he olisivat sattuneet olemaan koossa ja asestettuja hampaisiin asti. He eivät nähneetkään mitään tavallista. Hyvin harvoin olikin Thamesin varsi joutunut sellaisen hyökkäyksen alaiseksi. Tammen isä ei ollut nähnyt sellaista ilmiötä milloinkaan ja Abin isä oli nähnyt sen vai kerran, jo monta vuotta takaperin. Se oli näet suuri merikäärme!

Pojat olivat nyt varmassa piilossa erään puun oksien seassa, josta näki tuon pienen laakson yli, ja siellä he pääsivät pian hengästyksestään ja kykenivät jälleen keskustelemaan. Korkeintaan oli kulunut kaksi minuuttia siitä, kun he olivat lähteneet työpaikaltaan. Eläin, joka oli niin säikähdyttänyt heitä, liukui yhä vielä nopeasti alangon ja joen välillä sijaitsevaa rämeikköä pitkin. Se saapui suoraa päätä puuryhmää kohti ja korkeat kaislat huojuivat sen kulkiessa, mutta muuten ei mikään ääni tai muu häiritsevä merkki osoittanut sen lähestyvän. Pieneltä äyräältä kohosi esiin suuri käärmeenpää ja sitten hirviö pyyhälti empimättä puiden luo ja riippui pian isoimman oksilla. Ruumis kiertyi suurin kiemuroin löyhästi rungon ja oksien ympäri ja pää heilui alimmalta oksalta hiljalleen edestakaisin.

Se käärme oli ainakin kuudenkymmenen jalan pituinen ja keskikohdaltaan kahden tai useammankin jalan levyinen. Nahka oli eriskummaisen täplikäs, vaan ei loistavan värinen, ja pää melkein samallainen kuin nykyisen jättiläiskäärmeen. Merikäärme oli jo kehittynyt matelijaksi. Se oli jo tehnyt sen havainnon, jonka se sitten on jättänyt perinnöksi jättiläiskäärmeelle, että se nimittäin saattoi poistua joesta ja voi joltain kohopaikalta rannalla löytää itselleen uhrin paljon varmemmin kuin meren tai joen vesistä. Tämä käärmehirviö odotti vain jotain maaeläintä saapuvaksi, vaikkei kenties sentään mammutin, kuningashirven, luolakarhun ja luolatiikerin suuruista. Mammutti oli luonnollisesti mahdoton itse merikäärmeellekin. Hirvi taasen oli suuruutensa ja isojen sarviensa tähden lievimmin sanoen hämmästyttävä otus niellä. Sarvikuono oli vaarallinen ja mitä luolakarhuun ja luolatiikeriin tuli, niin ne olivat kaikille eläville olennoille varsin epämukavia tuttavia. Mutta olihan vielä jälellä nautakarja, alkuhärkä ja biisoni, pikku hevoset ja peurat, villisiat ja parikymmentä muuta elukkaa, jotka merikäärmeen mielestä kelpasivat erinomaisen hyvin syötäviksi. Käärmeen herkkupalana oli ihminen, mutta sellaista se ei saanut yhtä puoleen vuosisataan.

Kauaa eivät pojat viipyneet edes tuossa etäisessäkään turvapaikassaan.
Kumpikin riensi kotiinsa uutisineen.

SEITSEMÄS LUKU.

ODOTTAMATON TAPAUS.

Kotiluolaansa saavuttuaan pojat kertoivat sydän kurkussa, mikä kauhistuttava otus oli ottanut valtaansa marskimaan. Heidän ilmoittamansa tapahtuma ei ollut mikään vähäpätöinen, ja seuraavana aamuna molemmat isät olivat poikineen puunlatvassa metsäisellä harjulla, turvallisen välimatkan päässä käärmeestä. Siellä he vartioivat pelokkain silmin hirviötä, joka oli sijoittunut erääseen tukevaan puuhun laaksossa. Mitään suurempaa liikettä ei vielä voinut huomata. Käärme oli kietoutunut löyhästi rungon ympäri juuri alimpien oksien yläpuolelle; osa hirviötä venyi eräällä paksulla haaralla, pää ja kymmenen tai viisitoista jalkaa sen ruumiista heilui alaspäin. Siinä se odotti saalistaan, valmiina syöksymään minkä onnettoman uhrin kimppuun hyvänsä, joka vain osuisi tulemaan kyllin lähelle.

Nähtävästi se saisikin pian ruokahalunsa tyydytetyksi. Pojat eivät olleet työtä tehdessään ensinkään koettaneet pysytellä piilossa ja eläimet käyttivät nyt hyväkseen heidän poissaoloaan; alankomailla vaelteli jo hevosparvia ja siellä täällä näkyi hirviä ja villihärkiä. Harjulla väijyvä joukkue käsitti, että sen oli ryhdyttävä toimimaan. Merikäärme oli kauhistus luolaihmisille ja kun sellainen ilmestyi joen varsille, niin siitä levitettiin nopeasti sanoma ja he kokoontuivat koettaakseen tuhota sen. Varoitettuaan poikia, jotka jätettiin jälelle, miehet riensivät kiiruusti eri suunnille, toinen joen vartta ylös-, toinen alaspäin, Naarmunaama hakemaan avuksi muutamia muita luolamiehiä ja Korvapuoli hälyyttämään raakkukansaa, kuten nimitettiin niitä ihmisiä, jotka asustivat erään puron partaalla jonkun virstan päässä.

Kotvasen kuluttua Korvapuoli saapuikin tuohon pieneen siirtolaan ja vaati nähdäkseen kalastajakylän päämiestä. Heidän välillään syntyi keskustelu, joka tosin oli lyhytsanainen, mutta sai viipymättä aikaan suuren kiihkon. Mäkiasujamille oli merikäärmeen vierailu verrattain vähäpätöinen seikka, mutta raakkukansalle se oli huolestuttava tapahtuma. Saattoihan hirviö saapua ylös puroa pitkin ja ilmestyä minä hetkenä hyvänsä sen keskuuteen, tuottaen tuhoa sikäläiselle yhteiskunnalle. Raakkukansa oli kiitollinen varoituksesta, mutta kotosalla oli vain vähän väkeä, joten Korvapuoli sai ainoastaan tusinan verran lähtemään mukaansa yhtymäpaikalle.

Liian myöhään saapui tuo rohkea joukko ahdistamaan käärmettä, sillä se ei ollut jäänyt odottamaan sitä. Puunlatvassa piileskellessään olivat pojat saaneet nähdä jotain, mitä ei ollut hauska katsella. Sillä he olivat nähneet hirviön äkkiä heittäytyvän alas oksalta, kietovan vuoden vanhan biisonin syleilyynsä ja nielaisevan tuon muserretun nelijalkaisen. Mutta tämä ateria, joka varmaankin ravitsi sen viikon ajaksi, ei yhtäkaikki tehnyt siihen samaa vaikutusta kuin kauriin nieleminen sen huonontuneisiin, Amazonin ja Intian aarniometsissä eläviin jälkeläisiin. Käärme ei jäänyt välinpitämättömänä makaamaan sulattaakseen avuttomana uhrinsa murhenäytelmän tapahtumapaikalla, vaan ryömi hitaasti tiehensä kaislikon halki ja vaistomaisesti vettä kohti, johon se liukui melkein ilman loiskausta. Sitten se solui laiskasti virran mukana merta kohti. Vuosia oli kulunut siitä, kun tuollainen iso merikäärme oli tunkeutunut jokea pitkin niin kauas sen suusta, eikä toista tullutkaan enää koskaan niin etäälle. Monet seikat vaikuttivat, että tämä kauhea eläinlaji kuoli nopeasti sukupuuttoon.

Kolme tai neljä päivää ennätti vierähtää äsken mainitusta tapahtumasta, ennenkuin Ab ja Tammi saivat käsitetyksi, että yhteiskunnassa oli tärkeämpiäkin henkilöitä kuin he ja että heidän oli jälleen ryhdyttävä työhönsä, jos he halusivat pitkittää mainehikasta uraansa. Kun elämä alkoi taasen kulkea jokapäiväistä rataansa, niin huomattiin, että salahauta oli vielä valmistamatta.

Poikien ollessa poissa oli iso joukko eläimiä valinnut laakson laitumekseen. Siellä näkyi vähäisen matkan päässä toisistaan biisoneita, alkuhärkiä, noita nykyisen sarvikarjan esi-isiä, villihevosia, hirviä ja poroja. Yksinpä iso, karvainen sarvikuonokin vaelteli jälleen ristiin rastiin laakson poikki, piti kemuja sen ruohikoissa ja rypeili lätäköissä, missä laakso kallistui alaspäin marskimaan puoleen. Kömpelö mammutti oli tallustanut poikineen runsasrehuisen alueen halki ja väijyen sen jälessä, vaanien nälkäisenä ja verenhimoisena mammutin vasikkaa, oli hiipinyt iso luolatiikeri. Suunnaton luolakarhu oli astua retuutellut korkean heinikon läpi, etsien suuremman saaliin puutteessa jotain vähäpätöisempää ravintoa. Siellä täällä oli hiiviskellyt häijynnäköisiä hyeenoja ja ne olivatkin löytäneet jotain tyydytystä rajattomalle ruokahalulleen.

Kaikki tämä muutos oli johtunut siitä, että nuo molemmat toverukset, ollen aito poikia ja täynnä itsetietoisuutta, olivat lyöneet yrityksensä laimin kokonaisen viikon ajan. He olivat vaan soittaneet kotonaan suutaan, omasta puolestaan hyvinkin mahtipontisen näköisinä, ja olivat varsin arvokkaina tavanneet toisensa lempipaikallaan puunlatvassa kukkulan rinteellä. Kun he lopulta havaitsivat, että heidän oli yhä edelleen tehtävä jotain voidakseen pysyä huomattavina henkilöinä, niin he ryhtyivät urheasti työhön. Se muutos, mikä heidän lyhyen poissaolonsa aikana oli tapahtunut laaksossa, oli omiansa lisäämään heidän luottamustaan. Sillä todistihan se että ihmisolennon tulo samantekevää nuoren vaiko vanhan, teki niinkin varhaisena aikana omituisen vaikutuksen koko eläinmaailmaan ja herätti siinä pelkoa; pojat näkivät sen varsin hyvin. Tosinhan isot petoeläimet ahdistelivat ihmistäkin, mutta hän oli silloin kuten nytkin, isoille pedoille jotain peloittavaa, ja heikkoudestaan huolimatta ihminen tiesi olevansa koko luomakunnan valtias. Mammutti, suunnaton, paksunahkainen sarvikuono, sapelihammas, tuo hirvittävä tiikeri, karhu, hyeena, kyrmyselkäinen susi tai lyhytruumiinen, ilkeä ahma, kaikki ne olivat jo silloin hänen mielestään alempia luontokappaleita. Ihminen tunsi itsensä maailman herraksi, ja hänen lapsensa perivät tämän käsityksen.

Kaivamistyö edistyi nyt nopeasti, ja muutaman päivän kuluttua oli hauta jo saatu tarpeellisen syväksi. Työssä olevan pojan täytyi ylös pyrkiessään kiivetä kuivaa oksaa myöten, joka oli nojallaan kuopan laitaa vastaan, ja tähystäjä noudatti entistä suurempaa varovaisuutta, koska hänen alhaalla oleva toverinsa ei voinut enää päästä turvaan yhdessä silmänräpäyksessä. Mutta työ oli viimeinkin lopussa, nimittäin kaivaminen, ja nyt oli valmistettava sadin. Se oli sangen arkaluontoinen tehtävä, vaan ei järin vaikea. Haudan yli pantiin tiheästi ristiin rastiin hentoja oksia, joita oli kannettu metsästä sylimääriä; niiden päälle levitettiin kuivaa ruohoa ohuelti, mutta tasaisesti, sen päälle sitten multaa ja soraa, lisää ruohoa ja oksia. Yleensä koetettiin hauta saada luonnollisen näköiseksi. Siinä pojat onnistuivatkin melko hyvin. Älykäs sai olla se eläin, joka voi keksiä tuon satimen.

Saatuaan päätyönsä suoritetuksi poikien täytyi ruveta odottamaan maltillisesti. Paikka sai jälleen jäädä autioksi eikä sitä käyty sen lähemmäksi kuin kukkulan rinteellä sijaitseviin puihin asti. Siellä pojat saattoi tavata joka päivä innokkaina, levottomina ja toivorikkaina, kuten pojat yleensä ovat. Heillä ei ollutkaan mitään syytä lähestyä sadinta, sillä sen pinta näkyi täysin selvästi heidän etäiseen tähystimöönsä, ja he voivat sieltäkin erottaa, oliko se murtunut sisään.

Nuo päivät olivat pojille hillityn jännityksen aikoja. He saattoivat nähdä puhvelien ja villihevosien liikuskelevan sinne ja tänne, mutta onni oli yhä vielä vastainen, eikä yksikään saapunut satimen lähelle. Ennen heidän tuloaan näkyi haudan alue olleen suosittu ruokapaikka. Nyt söivät villihevoset ja muut eläimet varsin itsepäisesti toisaalla, ja pojat alkoivat pelätä jättäneensä työstä jotain jälkiä, jotka paljastivat sen noille viekkaille elukoille.

Eräänä päivänä he odottivat tunnin tai parikin sydän kurkussa. Lähtipä metsästä länttä kohti komea iiriläinen hirvi. [Cervus giganteus, sukupuuttoon kuollut hirvilaji, jonka suunnattomien sarvien kaarileveys nousi toisinaan aina 11 jalkaan. Suom. muist.] Se siirtyi laakson toiselle puolen veden luo ja rupesi janonsa sammutettuaan syöden vaeltamaan suoraa päätä puuryhmää kohti. Viimein se saapui aivan salahaudan läheisyyteen ja seisoi puiden alla, kuvastuen selvästi takana olevaa aukeamaa vastaan. Se oli suuremmoinen näky poikaparille, joka istui hievahtamatta ja henkeään pidätellen. Komea otus olikin luolaihmisen aikuinen iso hirvi eli iiriläinen hirvi, joksi menneen ajan tutkijat ovat sen ristineet, koska sen luita on löydetty niin runsaasti nykyisen Irlannin rahkasoista. Mutta hirvi kulki pois vartijain näkyvistä ja niin heidän valoisat toiveensa sammuivat.

Eräänä kirkkaana, kuulakkana syysaamuna Ab ja Tammi kohtasivat taasen toisensa tapansa mukaan ja tähystivät laaksoon nähdäkseen, oliko salahaudan lähistöllä tapahtunut mitään erinomaista. Ruohikko oli paksulti harmaan huurteen peitossa, joten laakso näytti hopeaiselta järveltä, jossa oli yltäyleensä tummia raitoja ja täpliä. Nämä olivat niiden eläinten jälkiä, jotka olivat käyneet laaksossa yön kuluessa ja varhain aamulla. Joka suunnalle johti niitä, mitkä syvempiä, mitkä keveämpiä, kertoen yön tapahtumista. Mutta pojilla ei ollut malttia panna huomiota näihin seikkoihin. He olivat kiintyneet liian paljon omiin asioihinsa. Kun he yhdessä heilauttivat itsensä lempioksalleen ja katsahtivat laaksoon, niin molemmilta pääsi samalla haavaa riemunhuudahdus. Salahaudan luona oli tapahtunut jotain.

Ylt'yleensä satimen ympärillä oli maanpinta tummana, ja tuo tumma alue ulottui aina joen rannalla sijaitsevan suon partaalle asti. Vaarasta välittämättä pojat pudottautuivat maahan ja juoksivat peitset käsissään kuin peurat moniviikkoiselle työpaikalleen. Rinnatusten he hypähtivät kaivannon suulle, joka nyt ammotti avoinna taivasta kohti. He olivat lopultakin voittaneet! Nähdessään mitä salahauta sisälsi, he kirkuivat yhteen ääneen ja tanssivat poikamaisen voitonriemunsa yltäkylläisyydessä hurjasti aukon ympärillä.

Ilonpitoon olikin kyllin syytä, sillä salahaudassa seisoi nuori sarvikuono; se oli vain muutaman kuukauden ikäinen elukka, mutta jo niin roteva, että täytti melkein koko kuopan. Se oli aivan avuttomassa tilassa. Eläinparka oli puserruksissa ja voi liikkua vain vähän. Sen pitkä kärsä itävine sarvineen oli melkein maanpinnan tasalla ja pienillä kirkkailla silmillään se katseli karsaasti ja hurjasti noita meluavia vihamiehiään. Heidän lähestyessään se ponnisteli kömpelösti, mutta ei mikään voinut parantaa sen epätoivoisen surkeaa asemaa.

Salahaudan ympärillä oli joku suunnaton eläin kyntänyt maan jaloillaan vakoihin ja tallannut sen kovaksi. Vasikka oli nähtävästi ollut emänsä seurassa, kun se oli joutunut haudankaivajain salajuonen uhriksi. Saattoi selvään huomata, että emä oli koettanut suurimman osan yötä turhaan vapauttaa sitä. Luolapojat käsittivät hyvin nämä merkit ja ensimäisen riemunpuuskauksen jälkeen he rupesivat tajuamaan, että heidän asemansa oli arkaluontoinen, jopa vaarallinenkin. Sarvikuonon perheasioihin ei ollut sekaantumista. Minnehän emä oli mennyt? He tähystelivät ympärilleen, voimatta kuitenkaan havaita mitään pelon aihetta.

Matta vain hetkisen he saattoivat tuntea olevansa turvassa. Tuskin oli heidän huutonsa kajahtaen palannut takaisin kukkulan rinteestä, kun rämeikön pensastosta kuului loiskinaa ja raapintaa ja joku suunnaton eläin tuntui syöksyvän kohti sitä rinnettä, joka johti varsinaiseen laaksoon. Poikien ei tarvinnut selittää asiaa toisilleen ainoallakaan sanalla. Pelästyneinä he ryntäsivät puuta kohti ja olivat tuskin ruvenneet kiipeämään ylös sen runkoa pitkin, kun näkyviin tuli sarvikuononpoikasen emä, joka raivosta mielettömänä teki kiukkuisen hyökkäyksen heitä vastaan.

KAHDEKSAS LUKU.

SAPELIHAMMAS JA SARVIKUONO.

Kivikauden sarvikuono oli suunnaton eläin. Se erosi monessa suhteessa molemmista nykyään elävistä heimolaisistaan, mutta oli kenties jotensakin läheistä sukua Etelä-Afrikan isolle, kaksisarviselle, valkoiselle sarvikuonolle, joka on nyt sukupuuttoon kuolemaisillaan. Tuo esihistoriallisen ajan eläin oli kuitenkin kookkaampi, eikä sen nahka ollut paljas, vaan sitä peitti tiheä, likaisen harmaa, kähärä, melkein villainen karva.

Se oli omiansa herättämään pelkoa useimmissa luontokappaleissa, vaikkei siihen aikaan ollutkaan puutetta isoista villipedoista. Se ei väistänyt mitään; ärtyneenä se oli oikea rohkeuden ja mielettömän raivon perikuva. Harvoin se etsi taistelua, mutta ei myöskään välttänyt sitä milloinkaan. Suunnaton mammutti, tuo verrattain rauhallinen paksunahkainen, ei juuri mielellään sulkenut siltä tietä, ja yksinpä luolatiikerikin, sen ajan julmin ja peloittavin peto, varoi ehdoin tahdoin käymästä täysikasvuisen sarvikuonon kimppuun, vaikka se saattoikin tilaisuuden tullen ahdistaa sen poikasta. Sarvikuonon nahka muodosti melkein läpitunkemattoman, tuuman tai useammankin paksuisen panssarin, jota vielä suojeli karvapeite, ja siitä ponnahtivat syrjään tiikerinkin hirvittävät kynnet, tehden siihen vain vähäpätöisiä naarmuja. Mutta kun sarvikuono työnsi sarviparilla varustetun ison kärsänsä ylöspäin, niin se saattoi puhkoa ja repiä minkä eläimen hyvänsä. Tuon hirvittävän niskan nostovoima oli melkein käsittämättömän suuri. Se oli todellakin kauhea surmantuoja, kun sille sattui tilaisuutta siihen. Toiselta puolen tämä vanhan maailman sarvikuono oli varsin lyhytnäköinen ja yhtä hidasjärkinen ja vaarallisen äkkipikainen, kuin sen afrikalainen perikuva on nykyään.

Vaikka tuo iso eläin, joka nyt hyökkäsi esiin kummun takaa, olikin likinäköinen, niin puuhun kiipeävät pojat olivat kuitenkin kyllin lähellä sitä tullakseen huomatuiksi. Se karkasi suoraa päätä heitä kohti ja iski puun ohi mennessään olkansa sen kylkeen, niin että koko runko vapisi. Mutta pojat olivat jo turvassa sen oksilla. Sarvikuono pysähtyi vähän matkan päähän, palasi sitten takaisin kiukkuisesti korskuen ja rupesi tallustamaan salahautaan suljetun sikiönsä ympäri.

Pojat käsittivät varsin hyvin, mitä yöllä oli tapahtunut. Poikasen jouduttua ansaan emä oli koettanut turhaan pelastaa sitä, ja väsyttyään lopulta ponnistuksiinsa se oli poistunut rinteen taakse rypeäkseen ja levätäkseen siellä hiukkasen; samalla se sentään vartioitsi vangittua sikiötään.

Kulkiessaan siinä satimen ympäri se olisi varmaankin näyttänyt nykyajan ihmisistä säälittävältä. Milloin se laskeutui polvilleen ja kynti pitkillä sarvillaan multaa poikasensa ympäriltä; milloin se koetti saada työnnetyksi kärsänsä sen ruumiin alle nostaakseen sitä. Mutta luonnollisesti olivat molemmat yritykset turhia. Kuopassa ei ollut lainkaan tilaa vipuamiseen, sillä poikanen täytti sen kokonaan.

Ab ja Tammi pysyttelivät orsillaan turvallisina, mutta hiukan hämmentyneinä. Tunnit vierivät, eikä emä-sarvikuono osoittautunut ensinkään taipuvaiseksi lähtemään pois. Kello oli jo kolme iltapäivällä, kun se lopulta poistui rypemispaikalleen. Kerran tai pari se vielä palasi poikasensa luo, ennenkuin katosi alas rinnettä myöten, ja rämeikköönkin saavuttuaan se korskahteli äkeästi jonkun aikaa, ennenkuin viimein laskeutui lepäämään.

Pojat odottivat, kunnes marskimaalla oli syntynyt täydellinen hiljaisuus, ja varovaisuuden vuoksi hiukan kauemminkin. He tahtoivat olla varmoja siitä että hirviö oli nukahtanut, luisuivat sitten hiljaa alas puun runkoa myöten ja hiipivät kevyin askelin salahaudan ohi kukkulan rinnettä kohti. Muutaman jalan päässä heidän kulkunsa muuttui juoksuksi, eivätkä he pysähtyneet, ennenkuin olivat ennättäneet metsän turviin.

Eivät he viivyskelleet sielläkään pitemmälti. Kumpikin lähti kotiansa kohti, sillä he olivat jälleen joutuneet sellaiseen seikkailuun, että siinä tarvittiin vanhempien aivojen ajatuskykyä ja vahvempien käsien apua. He päättivät kohdata toisensa niin pian kuin mahdollista ja tuoda isänsä mukanaan. Sattuikin niin onnellisesti, että kumpikin tiesi, mistä löytäisi taattonsa sinä päivänä. Paria tuntia myöhemmin molemmat isät saapuivatkin paikalle poikineen ja varustettuina paraimmilla aseillaan.

Puuryhmän ja salahaudan läheisyydessä oli aivan rauhallista, mikäli he voivat päättää kukkulan rinteeltä tähystellessään. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja miehet arvelivat, että oli parasta hiipiä alas laakson poikki, surmata satimeen joutunut poikanen ja paeta sitten niin nopeasti kuin suinkin. Kun emä löytäisi sikiönsä kuolleena, se varmaankin heittäisi sen sikseen. Poikanen voitaisiin sitten perästäpäin ottaa kuopasta, luolaihmiset saisivat tuon harvinaisen saaliin mureasta lihasta juhla-aterian ja käyttäisivät sen sitkeätä vuotaa monellaisiin hyödyllisiin tarkoituksiin, sillä niin nuorella sarvikuonolla se ei ollut vielä liian paksua. Tämän suunnitelman tiellä oli vain yksi vaikeus: tuuli oli pohjoisessa puhaltaen metsämiehistä jokea kohti, ja vaikkei sarvikuono pystynytkään näkemään kauas, niin sillä oli yhtä tarkka vainu kuin harmailla hukilla, jotka toisinaan harhailivat varjojen tavoin metsän halki, tai hyeenoilla, jotka haistoivat jo etäältä niin hyvin elävän kuin kuolleenkin. Yhtäkaikki päätettiin ryhtyä tuohon uhkayritykseen.

Astuen kevyesti kuin tiikerikissat nuo neljä laskeutuivat alas kukkulalta, pojat perimmäisinä, ja kulkivat varovaisesti laakson poikki puuryhmää kohti. He eivät saaneet aikaan ainoatakaan ääntä, joka olisi voinut saapua pengermän alapuolella rypeilevän hirviön korviin, mutta tuuli kuljetti sen sieraimiin sanoman heidän tulostaan. Niinpä he eivät olleetkaan vielä ennättäneet edes puoliväliin laaksoa, kun sarvikuono jo kömpi kuivalle ja hyökkäsi hurjana tuulen tuoman hajun mukaan. Metsästäjät lähtivät nopeasti pakoon kukkulan rinnettä kohti; se ei suinkaan tapahtunut liian varhain, mutta he ennättivät kuitenkin ajoissa turvaan. Tuo iso peto viivyskeli jonkun aikaa heidän läheisyydessään, kiertäen ympäri ja pärskyen kiukkuisesti. Sitten se palasi vangitun poikasensa luo, uudisti siellä varhaisemmat yrityksensä ja vetäytyi viimein takaisin lähelläolevaan salaiseen lepopaikkaansa.

Miehet, jotka olivat poikineen hyvässä turvassa puun oksilla, eivät tienneet mitä tehdä. He saattoivat kyllä hiipiä idän puolelle ja lähestyä poikasta toiselta suunnalta herättämättä hajullaan tuota isoa hirviötä. Mutta päivä pimeni pimenemistään, ja seutu oli varsin vaarallista. Puuttomassa laaksossa he olivat epäedullisessa asemassa, ja siellä liikuskeli öisin peloittavia otuksia. No, he päättivät kuitenkin antautua alttiiksi vaaralle ja nuo neljä alkoivat nyt siirtyä kukkulan matalaa harjaa pitkin kaakkoa kohti joen äyräälle päin. Kukin oli varuillaan ja tarkasteli valppain silmin metsän pimentoja vasemmalla tai laaksoa oikealla puolellaan. Äkisti Korvapuoli hypähti takaisin varjostoon, heilutti kättään pysähdyttääkseen takana tulevia ja osoitti sitten äänetönnä laakson poikki puuryhmää kohti.

Noin sadan kyynärän päässä salahaudasta huojuili korkea heinä hieman; joku eläin kulki sen halki kuoppaa kohti eikä se ollutkaan mikään pienoinen otus. Kaikkien katseet jännittyivät nähdäkseen, kuka sieltä tuppautui heidän näyttämölleen. Oli jo melkein pimeä, mutta luolamiehillä oli kissan silmät, ja niinpä he eroittivatkin kuinka muuan pitkä, tumma ruumis sukelsi esiin ruohojen seasta, ja kiersi uteliaana ja varovaisesti salahaudan ympäri. Yhä lähemmäksi saapui se avutonta vankia, kunnes oli päässyt parinkymmenen jalan päähän siitä. Nyt se näkyi kyyristyvän kokoon ja pysyvän liikkumattomana, mutta vain lyhyen hetken. Sitten kajahti laakson halki repäisevä karjahdus ja se oli niin villi, raaka, murhaava ja kammottava, että yksinpä karaistuneet erämiehetkin hypähtivät säikähtyneinä taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi ilman halki muuan tumma esine pudoten matalassa haudassa seisovan elukan selkään. Tiikeri oli liikkeellä! Kuului hurja pelon ja tuskan parahdus, kauheampi ja lyhyempi kuin tiikerin ensimäinen käheä huuto, ja sitten seurasi hiljaisuus, mutta vain hetkiseksi. Rämeikön reunalta kaikui röhähdyksiä, jotka puhuivat melkein yhtä peloittavaa kieltä kuin tiikerin karjunta. Matalan pengermän ylitse kohosi mahtava ruumis ja maa tömisi raskaiden jalkojen polkemana. Emäsarvikuono karkasi tiikerin kimppuun!

Uudistuivat hurjat korskahdukset, raivoisana hyökkäsi sarvikuono, kajahti jälleen karjahdus, jonka ääni kiiriskeli pitkin laaksoa, ja sitten näkyi hämärästi, kuinka ilman halki lensi jotakin mustaa pudoten hyökkäävän hirviön selkään. Molempien muodot hämmentyivät toisiinsa ja kuului hirvittävien äänien sekamelskaa, ison tiikerin kumeata karjuntaa ja tuon rotevan paksunahkaisen puolittain viheltävää mylvinää; mutta mitään ei voinut eroittaa täysin selvästi. Luolamiehet tiesivät, että siellä suoritettiin jättiläismäistä kaksintaistelua, ja he tiesivät myöskin, ettei heidän ollut uskaltamista sen näyttämölle. Melske ei ollut vielä päättynyt, kun tuli täysi pimeä, ja silloin kumpikin isä pakeni poikineen kiiruusti kotiaan kohti.

Varhain seuraavana aamuna nuo neljä olivat taasen yhdessä turvallisella tähystyspaikallaan. Huurteen peittämä laakso väikkyi jälleen hopeisena järvenä, mutta tällä kertaa eivät eläinten risteilevät jäljet olleet särkeneet sen pintaa. Ei näkynyt ainoatakaan elon merkkiä, sillä ei yksikään metsän tai tasangon eläjistä ollut kyllin rohkea uskaltaakseen saapua niin pian sarvikuonon ja luolatiikerin taistelutantereelle.

Varovaisesti kulkivat luolamiehetkin poikineen laakson poikki ja lähestyivät salahautaa. Sinne saavuttuaan he käsittivät silmänräpäyksessä koko tapahtuman. Kuopassa oli sarvikuononpoikasen puoleksi syöty ruumis. Se oli epäilemättä saanut surmansa tiikerin ensimäisestä hyökkäyksestä; pedon iso etukäpälä oli ensi iskulla taittanut sen selän tai lujat leuat olivat heti ensi puraisulla repäisseet irralleen sen selkänikamat.

Kaikkialla oli kamppailun merkkejä, mutta ilmeisesti se ei ollut päättynyt kuolettavaan tulokseen. Sarvikuono olisi voinut vain tapaturmassa saada sarvensa tuohon vikkelään kissahirviöön, ja vieläkin harvinaisempaa olisi ollut se, että tiikeri olisi päässyt käsiksi suunnattoman vihollisensa arempiin osiin. Ottelu oli ollut pitkällinen ja uuvuttava — emä taistelemassa poikasensa puolesta ja iso lihansyöjä saalistaan. Mutta tappelijat olivat aivan varmasti eronneet kummankaan kaatumatta, ja koska sarvikuono tiesi poikasensa kuolleeksi, se oli murheissaan jättänyt laakson; tiikeri sitävastoin oli palannut saaliinsa luo ja syönyt kyllältään. Jälellä oli kuitenkin vielä paljon lihaa.

Luolaihmisten mielestä ei juuri ollut olemassa sen herkullisempaa ruokaa kuin nuoren sarvikuonon liha. Senvuoksi ryhtyivät molemmat miehet ensin vaistomaisesti uutteraan työhön piiveitsillään, leikaten isoja lihapaloja kuopassa makaavasta ruumiista. Mutta tuskin he olivat aloittaneet hommansa, kun molemmat kapusivat äkisti ylös haudasta, ikäänkuin yhteisestä vaikuttimesta, ja nyt seurasi lyhyt ja vakava keskustelu. Luolatiikeri, sen ajan valtias, ei suinkaan heittänyt surmaamaansa uhria, ennenkuin oli syönyt sen kokonaan. Vaikka se saattoikin nyt olla kylläinen, niin varmaankin se makasi piilossa jossain lähistöllä. Epäilemättä se palaisi takaisin. Saattoihan se nukkua tuolla lähimmässä pensaikossa! Mahdollisesti sen ruokahalu heräisi ennen pitkää ja se voisi ilmestyä minä hetkenä hyvänsä. Paha perisi silloin ne ihmisolennot, jotka olivat uskaltaneet tunkeutua sen ruoka-aittaan! Ainoa järkevä menettelytapa oli peräytyä viipymättä. Nuo neljä ihmistä pakenivat jälleen kukkulan rinteelle ja metsään, mutta veivät kuitenkin mukanaan ne lihakimpaleet, jotka olivat jo irroitetut sarvikuonon ruumiista. Siinä oli kummallekin perheelle ravintoa pariksikin päiväksi.

Ja niin päättyi näiden rohkeiden poikien ensimäinen metsästysseikkailu. Päiväkausiin ei kukaan uskaltanut lähestyä laaksoa, koska tiikeri saattoi yhä vielä hiiviskellä sen lähistöllä. Kun poikaset myöhemmin käväsivät urhotyönsä näyttämöllä, niin he tapasivat kaivamassaan salahaudassa vain luita. Tiikeri oli syönyt saaliinsa suuhunsa ja lähtenyt toisille metsästysmaille. Loppusyksyllä syntyi laaksossa suuri tulva, joka nousi niin korkealle, että se karkoitti Tammen isän perheineen heidän luolastaan ja pakoitti heidät siirtymään tilapäisesti toiseen asumukseen monen virstan päähän. Kesti siis jonkun verran aikaa, ennenkuin kumppanukset tapasivat jälleen toisensa.

Tätä seikkailua voisi melkein pitää Abin miehuudenajan alkuna. Hänen taattonsa — tunsivathan isät silloinkin hiukan isällistä ylpeyttä — oli täytynyt antaa pojalleen jossain määrin tunnustusta hänen reippautensa ja rohkeutensa tähden. Äiti oli siihen luonnollisesti vieläkin valmiimpi, vaikkei hän voinutkaan enää kiinnittää esikoiseensa suurta huomiota, koska Abilla oli nyt luolassa pieni veli ja vieläkin vähäisempi sisko. Poika tuli tästä alkaen tärkeänpuoleiseksi henkilöksi. Hän varttui nopeasti, eikä tuo jäntevä nulikka suinkaan kehittynyt vain voimiltaan, kooltaan ja lihaksiltaan. Ei, hänessä oli myöskin nerokkuutta ja kestävyyttä, ja ne ominaisuudet tekivät hänet melkein poikkeukseksi samanikäistensä luolapoikien joukossa.

YHDEKSÄS LUKU.

KOTOSALLA.

Olemme jo huomauttaneet Abin perheestä, että se kuului paikkakunnan ylimystöön, ja lisättäköön vielä että Korvapuolen kartano oli sisustettu hänen yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti. Se olikin kerrassaan hieno luola, ja Punatäplä oli oivallinen emäntä. Luut, jotka aterioitua olivat jääneet tulisijan ympärille, viskattiin yleensä ennen pitkää ulkopuolelle — ainakaan ei niiden annettu koskaan kasaantua paria kuukautta kauempaa. Vuoteet olivat erinomaiset: permannolle oli läjätty lehtiä ja niiden päälle vielä levitetty erilaisten eläinten nahkoja. Vedensaanti oli helppoa, sillä edustalla virtasi joki ja sitä käytettiinkin ahkerasti — janon sammuttamiseksi. Siellä ja täällä ulkoni luolan seinämistä kielekkeitä ja reunamia, joille pantiin aseet ja talouskapineet. Paikka oli siis todellakin varsin siisti, ellei nyt ota lukuun jotain multapermannolle jäänyttä luupahasta tai punasia täpliä joita oli syntynyt lihaviipaleita leikattaessa. Vielä oli tällä asunnolla eräs etu, joka sen teki yhdeksi seudun hienoimmista: savu saattoi sopivan tuulen vallitessa kohota helposti katon läpi.

Mutta valon puolesta ei talo ollut hyvin varustettu. Yöllä valaisi tuli vain vähäistä alaa ja päivällä tunkeutui valoa oviaukosta ja jossain määrin myöskin kattoreiästä, josta sadekin löysi tiensä; mutta valaistus oli silti varsin puutteellinen. Ovi-aukko oli luonnollisista syistä hyvin ahdas, ja sen edessä sijaitsi suunnaton paasi, joka oli ammoisina aikoina vieritetty siihen suurella vaivalla ja jolla saattoi tarpeen tullen salvata tuon kapean suun. Se teki oviaukon niin soukaksi että siitä saattoi töintuskin työntyä sisälle. Luikkivalla, mutta vaarallisella hyeenalla oli tarkka vainu ja se oli perin utelias. Sen ajan karhuhirviö oli aina nälissään, ja iso luolatiikeri oli kummitteleva kauhistus, vaikka tosin harvinaisempi. Sisäänkäytäviin kiinnitettiinkin silloin suurta huomiota, eihän juuri taiteelliselta näkökannalta, vaan ainakin luolaihmisten mielestä kyllin tärkeistä syistä. Mutta luola oli lämmin ja turvallinen paikka, ja koska sen asujanten terävät silmät olivat tottuneet puolipimeään, niin ei heille ollut ensinkään vaikeata eroittaa esineitä sen hämärässä. Kaikki perheenjäsenet olivat varsin tyytyväiset asuntoonsa ja etenkin ylpeili Punatäplä ympäristöstään, kuten oikean linnanrouvan tuleekin.

Voimme vielä mainita että Korvapuolen perhe oli onnellinen, sillä aviopuolisot sopivat toisilleen erittäin hyvin. Onhan kyllä totta että vaatimukset vaihtelevat ajan mukana, ja kohtelivathan he toisiaan välistä sellaisella tavalla, ettei sitä nykyisenä ulkokultaisuuden ja keinotekoisuuden aikana juuri katsottaisi kotoisen onnen todistukseksi. Ei saatu koskaan täysin ratkaistuksi, kumpi heistä oli tarkempi heittämään kivikirvestä, vaikka mies varmaankin kykeni lennättämään sen voimakkaammin kuin hänen vaimonsa. Mutta molemmat olivat yhtä taitavia väistämään tuollaisia vaarallisia heittoaseita, eivätkä äkilliset vihanpurkaukset ajattelemattomine tekoineen olleet milloinkaan tuottaneet kumpaisellekaan sanottavaa vauriota.

Eikä tämä perhe myöskään ollut koskaan antanut aihetta häväistysjuttuihin. Puolisot olivat toisilleen uskollisia. Maa oli niihin aikoihin varsin harvaanasuttua ja luolapariskunnat pysyivät yleensä yhtä järkähtämättöminä kuin koiras- ja naarasleijona. Kuluikin vielä kokonaisia vuosisatoja, ennenkuin ihmisen elämä tuli niin turmeltuneeksi tai menestykselliseksi tai turvalliseksi, että luolaväen jälkeläiset rupesivat harjoittamaan moniavioisuutta, ja mikäli on kysymys Thames-laakson alueesta, vieläpä koko "Pariisin syvänteestäkin", niin siellä pysyi yksiavioisuus vallalla vanhimpien kuoritunkioiden raakunkerrostumista alkaen pronssikirveen aikaan ja nykyisen sivistyksen aamunkoittoon asti.

Kuvaamaamme perheeseen kuului nyt viisi jäsentä, nimittäin Korvapuoli, Punatäplä, Ab, Haukku ja Pyökinlehti; molemmista viimeksimainituista oli edellinen Abin nuorempi veli ja jälkimäinen hänen piskuinen siskonsa. Nimensä he olivat saaneet yhtä satunnaisesti kuin Abkin. Veli oli pienokaisena matkinut lapsen tavalla jotain haukkuvaa sudensukuista eläintä, joka oli öisin liikuskellut luolan läheisyydessä, ja siitä poikanen sai elinijäkseen Haukku-nimen, jonka Ab itse oli sattumalta hänelle antanut. Pyökinlehti taasen oli saanut nimensä toisella tapaa. Hän oli pyylevä ja ilakoiva lapsonen eikä juuri suostunut viettämään päiviään nukkuen, kuten pienokaiset välistä tekevät. Karhuntalja, jolle äiti oli hänet laskenut, osoittautui varsin usein liian ahtaaksi alueeksi hänen urhotöilleen; hän kieri siltä isolle pyökinlehtivuoteelle, jolle talja oli levitetty, ja oli melkein hukkumaisillaan tuohon ruskeaan läjään. Tämä hilpeä nuori neitonen saatiin kaivaa niin monesti esiin pyökinlehtien seasta, että hänelle syntyi nimi aivan luonnollisella tavalla, mielleyhtymän kautta. Abin ja hänen nuoremman veljensä syntymän välillä oli kulunut viisi vuotta, sisko oli saapunut kolme, neljä vuotta myöhemmin. Siitäpä seurasi että Abista tuli isän ja äidin poissa ollessa perheen pää. Hän antoi nuhteita veljelleen, osasi tarpeen tullen turvautua jonkullaiseen ruumiilliseenkin kuritukseen ja osoitti pikku siskoaan kohtaan kömpelöä hellyyttä ja isällisyyttä.

Perheellä oli joka päivä jotensakin samallainen ohjelma, mutta jos ottaa lukuun mitä ulkopuolella saattoi tapahtua, niin ei voinut sanoa yksitoikkoisuuden haittaavan sitä. Päivän tehtävänä oli yksinomaan hankkia jotain syötävää, ja siihen ottivat isä ja äiti osaa yhtä toimeliaina. Kummallakin oli tässä hiukan erilaiset velvollisuudet. Korvapuoli piti yleensä huolta lihan hankinnasta, mutta olihan määrättyinä vuodenaikoina saatavissa myöskin juuria, pähkinöitä ja hedelmiä, ja niiden kerääminen oli Punatäplän erikoisalana. Ei hän silti kohdistanut huomiotaan yksinomaan maan ja metsän hedelmiin, tarpeen tullen hän saattoi auttaa miestään pyydystämään mitä eläimiä hyvänsä. Hän oli yhtä taitava kuin miehensäkin paloittelemaan riistaa ja ruoanlaittoon hän oli paljon perehtyneempi. Ja nahkojen parkitsemisessa, siinä hän vasta oli kätevä.

Näihin aikoihin tapahtui usein, että isä ja äiti lähtivät aamulla yhdessä liikkeelle, ja silloin vanhin poika jäi nuorempien asujanten suojelijaksi. Kun hän toisinaan pääsi vanhempiensa mukaan tai sai luvan poistua yksikseen, silloin ryhdyttiin erityisiin varokeinoihin luolan turvaamiseksi. Juuri sisäänkäytävän ulkopuolella oli samallainen paasi kuin sisäpuolellakin, ja kun molemmat nuoremmat lapset jäivät kahdenkesken, vieritettiin tämä ulkosulku aukon eteen. Siten pikku väki joutui vankilaan, mutta olivathan he ainakin vaarallisilta pedoilta turvassa.

Ohjelmassa oli tietysti pieniä vaihteluitakin. Luolaihmisissä oli jo näinkin varhaisena aikana sen verran yhteishenkeä, että he saattoivat tilapäisesti liittyä yhteen joko pannakseen toimeen metsästys- tai jonkinlaisia taisteluretkiä tai saartaakseen ja tuhotakseen jonkun isomman eläimen. Sellaisissa tapauksissa saattoi Korvapuoli viipyä poissa päivämääriä, ja Ab jäi äitineen luolan ainoaksi vartijaksi. Pojasta nämä tilaisuudet olivat äärettömän hauskoja. Ne herättivät hänessä vastuunalaisuuden ja arvon tunteen ja kehittivät osaltaan paljonkin hänessä piilevää miehuutta, sillä ne varmensivat hänen itseluottamustaan ja tekivät hänet taitavammaksi hankkimaan jokapäiväistä leipäänsä eli sitä, mikä hänen aikanaan vastasi jokapäiväistä leipää. Olipa hänessä jotain muutakin, eräitä erikoispiirteitä, jotka kohottivat hänet tavallisen ruoanhankkijan yläpuolelle. Hän ei ollut milloinkaan täysin toimetonna, ei taljoilla ja pyökinlehdillä unia vedellyt, ei edes turvallisessa luolassakaan päivän seikkailujen jälkeen. Hän aprikoi, mikäli olosuhteet olivat antaneet hänelle kykyä siihen, ja hän rakenteli vaistomaisesti suunnitelmia. Suunnittelemiskyky merkitsi sangen paljon luolaihmisten aikana.

Me tiedämme nykyään varsin hyvin, tai luulemme tietävämme, että ihmislapsen tulevaisuuteen nähden äidillä on useimmissa tapauksissa suurempi vaikutus kuin isällä. Kenties tämä johtuu siitä, että varemmat vuodet eli koko se aika, jolloin kaikki nähty ja opittu painuu lujimmin lapsen mieleen säilyen siinä kuolemaan asti, vietetään enemmän äidin seurassa kuin isän, joka työskentelee ulkosalla. Tai kenties on luonnossa joku nurinkurinen laki, jonka mukaan mies tavallisesti jättää luonteenominaisuutensa perinnöksi tyttärelleen ja vaimo omansa pojalleen. Vielä emme tiedä siitä asiasta mitään. Varmaa vaan on, että Ab muistutti enemmän äitiään kuin isäänsä ja oli nuoruutensa päivinä suoranaisemmin äitinsä kuin isänsä vaikutuksen alaisena. Ja Punatäplä taasen oli monessa suhteessa luola-ajan tavallista naista etevämpi.

Pojalle olikin hyödyksi näin pysyä äitinsä holhouksen alaisena. Hän oli toisinaan avullisena, kun valmistettiin rihmoja jänteistä tai suolista; usein hän terotti äidin luuneulaa piikaapimellaan tai katseli mielenkiinnolla, kuinka emo ompeli yhteen nahkoja valmistaen siten perheelleen pukimia. Neula oli silmätön, oikeastaan jonkinlainen naskali; sillä pistettiin reikiä, joiden läpi rihma pujotettiin. Vetelehtiessään tai työskennellessään äitinsä lähellä, vuoroin auttaen, vuoroin vaivaten, tuo kasvava poika oppi monia asioita, jotka olivat hänelle hyödyksi tulevaisuudessa, ja samalla hän suunnitteli urhotekoja, joista hänelle oli koituva suurta mainetta. Olihan hän vain tuollainen poikanulikka ja muutamissa suhteissa melkein yhtä ajattelematon kuin metsäneläimet.

Mutta olipa hänelläkin toiveensa ja turhamaisuutensa, kuten on toimeliaalla majavalla ja tanssivalla kurjellakin. Noista pitkistä pakinoista kehittyivät hänen kunnianhimoiset pyyteensä jonkun verran selvemmiksi ääriviivoiltaan. Hänestä oli tuleva koko seudun suurin metsämies ja sodankävijä!

Luolaäiti tajusi helposti lapsensa kasvavan rohkeuden ja jäntevyyden, ja vaikka hän olikin tuittupäinen ja kovakourainen, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta ylpeyttä tuon vieressään istuvan pojan vuoksi ja kertomatta hänelle juttujaan. Kun sitten Tammen perhe jonkun ajan kuluttua palasi luolaansa ja pojat rupesivat jälleen oleilemaan yhdessä, alkoi äitikin nähdä lastaan harvemmin. Mutta poikaan jäi kuitenkin niiden päivien vaikutus, jotka hän oli viettänyt äitinsä rinnalla, ja melkoinen määrä siitä, mitä hän silloin oppi, oli osoittautuva arvokkaaksi hänen myöhemmän elämänsä puuhissa.

KYMMENES LUKU.

RAMPA-UKKO, OPETTAJA.

Juuri niihin aikoihin, jolloin Ab-poika rupesi kehittymään rotevaksi ja kunnianhimoiseksi nuorukaiseksi, hänen perheensä lisääntyi kuudennella jäsenellä. Siihen liittyi näet muuan eriskummallinen olio, Rampa-ukko. Tämä henkilö oli köyryinen ja näköjään vanha, mutta kuitenkin nuorempi kuin miltä hän näytti. Kaunis ei hänen muotonsa juuri ollut. Harmaa tukka oli takkuinen, lyhyt parta törrötti kankeana ja toiselta jalaltaan hän oli oikein rujorampa. Saattoihan hän tosin onnuskella sinne tänne, vieläpä tärkeissä tapauksissa laahustaa joltisen matkankin, mutta metsästämiseen ei hänestä ollut ensinkään. Hänen kiertyneen jalkansa käyryys johtui, kuten siihen aikaan oli tavallista, kahakasta jonkun villipedon kanssa. Tuo jäsenparka oli kierteinen kuin korkkiruuvi ja niin paljon oli se toista jalkaa lyhempi, että mies oli hyvässä turvassa vain luolan seinien sisäpuolella. Mutta joskin hänen säärensä olivat heikot, niin eivätpä olleet hänen kätensä ja aivonsa. Tuossa harmaassa päässä asui paljon älyä, ja käsivarret olivat taitavan kiipeejän. Hän saattoi varpaillaan tarttua esineisiin ja puunlatvassa hän oli kuin kotonaan. Mutta hän ei sentään matkustellut paljoa. Siihen ei ollutkaan pakkoa.

Rampa-ukolla oli erikoiset lahjansa ja ne olivatkin omiansa tekemään hänet halutuksi ystäväksi luolaihmisten keskuudessa. Nuoruudessaan hän oli ollut suuri metsänkävijä ja oli niin oppinut, että saattoi ihmeen tarkasti kertoa eläinten ja vesiolentojen tavoista sekä miten niitä voi paraiten surmata ja välttää. Parasta oli kuitenkin se että hän oli niin perin taitava aseseppä, ettei siinä jokilaaksossa oltu koskaan nähty etevämpää. Tämän tähden hän olikin erittäin haluttu ja tervetullut vieras melkein kaikkialle, minne hänen mieleensä vaan juolahti lähteä.

Rammaksi käytyään hän oli ajelehtinut satamasta toiseen, löytämättä mistään oikein tyydyttävää olinpaikkaa, ja nyt hän sanoi tulleensa elämään vanhan ystävänsä Korvapuolen luona kuolemaansa asti. Töykeästä ulkomuodostaan huolimatta tuossa äreässä vanhuksessa oli jotain, mikä sai Abin suostumaan häneen heti alunpitäen, vaikka sitä ei kumpikaan heistä kyennyt milloinkaan selittämään. Hänen tuimissa silmissään saattoi toisinaan huomata omituisen välähdyksen, ja hänen kotkottavassa puhelussaan kuului välistä jonkinlaista pehmeämpää kaakotusta, todistaen hellyyttä tuota virkeätä poikasta kohtaan. Nämä molemmat liittyivätkin pian toisiinsa, kuten nuorukainen ja vanhus usein tekevät.

Vaikka tuo rampa metsästäjä olikin yhdessä suhteessa riippuvaisessa asemassa, niin pidettiin häntä silti arvossa, ja hän saattoi esittää mielipiteensä aivan itsenäisesti. Tuhansia vuosia on jo kulunut siitä, kun hän kulkea onnahteli sinne tänne, mutta koko sillä ajalla ei ole elänyt ainoatakaan aseseppää, joka olisi ollut suuremmassa maineessa ystäviensä keskuudessa. Ei yksikään kalvan, peitsen tai rautapaidan takoja ole ollut hyvien aseidensa tähden paremmassa huudossa kuin Rampa, joskin hänellä lienee ollut liiketuttavia sata kertaa vähemmän kuin jollakin myöhemmällä Toledo-säilän valmistajalla. Olkoon että hän eli osittain riippuvaisessa asemassa, mutta hän saattoi menetellä melkein miten itse halusi. Ketäpä sitten olisi kunnioitettu, ellei juuri taitavinta piikiviseppää ja mammutinhampaan kaivertajaa koko sillä alueella, joka ulottui joen pienistä latvapuroista aina sinne asti, missä tuo sininen, leveä virta heimolaisiinsa yhtyneenä hävisi nykyiseen laajaan Pohjanmereen?

Poika ja vanhus voivat liittyä toisiinsa hyvinkin läheisesti ja siitä on kaikkina aikoina ollut kummallekin suurta hyötyä. Poika saa oppia yhtä ja toista, vanhus taas tuntee itsensä onnelliseksi voidessaan seurata kanssaihmisensä kehitystä. Rampa-ukko auttoi ja ohjaili Abia sekä välistä Tammeakin eikä suinkaan moittinut heidän hommiaan, vaikka ne joskus olivatkin koko hurjanrohkeita. Niihin aikoihin pantiin usein kaikki alttiiksi. Kun siis noiden molempien nuorukaisten mielissä heräsi joku suuremmoinen suunnitelma, niin Ab kävi heti esittämässä sen neuvonantajalleen, joka ei koskaan koettanut masentaa hänen rohkeuttaan.

Kerran oli luolassa taas juhlailta, kun Ab toi kotiin kaksi pörröistä harmaata kääröä, jotka eivät juuri olleet kissanpoikasia suuremmat, ja kytki ne erääseen loukkoon jännehihnoilla, remmeillä niin sitkeillä, etteivät niihin iskeytyvät terävät hampaat voineet niille mitään. Nuo pörröiset kääröt osoittautuivat kahdeksi sudenpennuksi ja Abin mielestä ne olivat jo koko omaisuus. Ne eivät olleet edes sisaruksia, nämä penikat, jotka rohkeat metsästäjämme, Ab ja Tammi, olivat urheasti ottaneet vangiksi.

Pojat olivat jonkun aikaa huomanneet, kuinka erään rosoisen kukkulan ympärillä, lähellä jokea ja jonkun matkan päässä Abin luolasta, oli hiiviskellyt tummia varjoja, ja he olivat päättäneet ottaa asiasta selvän. Luolaihmisen aikuinen susi oli kyllä perin ilkeä peto, mutta harvalukuisena se ei sentään uskaltanut käydä kahden hyvin asestetun ja rotevan nuorukaisen kimppuun, ei ainakaan päivän valossa. Vakoiltuaan kauan varovaisesti he keksivätkin kaksi pesää; kumpaisessakin makasi penikoita ja vanhemmat olivat poissa. No, Ab sieppasi toisesta kaksi ärisevää pentua, Tammi samoin toisesta, ja sitten rosvot pakenivat minkä ennättivät, kunnes olivat päässeet turvallisen matkan päähän tuosta vaarallisesta paikasta, missä heidän olisi käynyt huonosti, jos vanhemmat olisivat palanneet. Päästyään varmaan paikkaan he vaihtoivat keskenään toisen ryöväämistään penikoista ja lähtivät sitten voitonriemuisina kotiinsa. Ab varsinkin oli mielissään. Hän päätti pitää penikkansa hengissä ja hoitaa niitä mitä suurimmalla huolella. Hän oli täynnä kaikellaisia toiveita ja innoissaan niistä, mutta hän oli antautunut suureen vastuunalaisuuteen.

Penikat kytkettiin luolan loukkoon ja herättivät Haukussa ja Pyökinlehdessä heti huomiota ja rajatonta ihailua. Etenkin oli nuori neitonen mieltynyt noihin pieniin eläimiin; hänet tavattiin useasti makaamassa niiden luona luolassa, sillä sudenpennut oppivat ajan mittaan kisailemaan hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi itsekin ollut suden imettämä sikiö. Melkein samallainen oli Haukunkin suhde pikku pentuihin, ja Ab hoiteli niitä perin tunnollisesti. Yksinpä isä ja äitikin rupesivat kiinnittämään huomiota pienten susien ja pikku lasten ilveilyihin, ja niin pennut pääsivät perheen jäseniksi, joskin halvemmiksi.

Abin unelma oli kuitenkin liian rohkea toteutuakseen niin nopeasti. Villipedosta ei voinut yhtäkkiä tulla kesyä eläintä. Kun penikat varttuivat ja niiden hampaat kävivät pitemmiksi ja terävämmiksi, niin syntyi silloin tällöin pieniä kahakoita, ja Haukku sekä Pyökinlehvä saivat naarmuja käsivarsiinsa. Ja niin täytyi Abin luopua lemmikeistään, vaikka hän vastustikin ankarasti. Ei hän kuitenkaan saattanut surmata noita puoleksi varttuneita eläimiä, vaan päästi ne irti. Mutta ne eivät paenneetkaan metsään, kuten hän oli odottanut. Tuskin niillä oli tietoakaan muusta kuin elämästä luolan seinien sisäpuolella, siellähän ne olivat saaneet lihansa ja illan tullen ne saapuivatkin oviaukolle ja kerjäsivät vinkuen ruokaa. Niille viskattiin muutamia puoleksi jyrsittyjä luita, jotka ne ottivat vastaan iloisin ulvahduksin. Siitä alkaen ne pysyttelivät luolan lähistöllä ja säilyttivät todellakin paikkansa perheessä.

Omituista oli että ne osoittivat erityistä äkeyttä omia heimolaisiaan kohtaan, milloin sellaiset rohkenivat lähestyä paikkaa. Tavattiinpa sitten eräänä päivänä luolan perällä naaras, vieressään neljä pikkuruista sikiötä, ja se ratkaisi asian! Perhe helli noita nuoria eläviä, ja ne kasvoivat puolestaan kesymmiksi kuin vanhemmat olivat olleet. Eikä ollut luultavaa, että ne olisivat ihmisten hoidokkaina palanneet villiin tilaan. Ajan mittaan jaettiin niiden jälkeläisiä arvokkaina lahjoina sen seudun luolaperheille ja siitä seurasi hyviä tuloksia. Rosvotessaan joen varrella löytämissään pesissä nuorukaisemme tekivät paremman päivätyön, kuin saattoivat aavistaakaan.

Mutta olihan paljon muutakin kuin sudenpentujen pyydystäminen, mikä veti puoleensa poikien huomiota. He pitivät itseään koko seudun parhaimpina linnustajina ja heillä olikin jossain määrin oikeutta tuohon ylpeään väitteeseen. Ei yksikään nuorukainen pystynyt asettamaan ansaansa ovelammin tai heittämään kiveä osuvammin, ja lintuja oli yllinkyllin heidän surmatakseen. Avaroissa pähkinämetsissä majaili trappi, kurppa ylpeili soilla, niillä teirikin keikaroiden tepasteli, ja riekko sekä pyy pysyttelivät älykkäinä viidakoissa välttääkseen ahnasta huuhkajaa. Joella, kankailla ja puroissa pitivät joutsenet, villihanhet ja lukemattomat sorsat lakkaamatonta melua, ja matalikoilla kahlaili kurppia sekä rantakanoja. Munia tapasi varsin runsaasti ja tuhassa paistettu muna olikin aika herkkua.

Pojat onnistuivat paraiten vesilintujen pyydystämisessä. Ruokaa etsiessään sorsat saapuivat aivan lähelle joen äyräitä tai pienten saarien rantamia ja keräytyivät isoihin laumoihin niin likelle poikien piilopaikkaa, että nuo nuoret erämiehet saivat melkein aina vähintäinkin yhden uhrin, kun he äkisti hypähtivät pystyyn ja sinkauttivat kivensä samalla haavaa. Äyräillä liikuskeli myskirottia ja isoja majaviakin; majava oli verrattain harvinainen, mutta komea eläin. Myskirottia pojat saivat keihästetyiksi paljonkin — ja se on niin maukas eläin, että sitä syövät vielä nykyaikanakin intiaanit ja muutamat Kanadan valkoihoisistakin metsästäjistä — vaan isoa majavaa ei heidän vielä silloin onnistunut pyydystää. Kerran he näkivät hylkeenkin, joka oli saapunut merestä ylöspäin jokea myöten; he ajoivat sitä takaa virstamääriä, juosten joen parrasta pitkin, mutta se osoittautui yhtä petolliseksi kuin majavakin.

Mutta luonnollisesti oli hauskinta metsästää maaeläimiä, esim. villisikoja. Ne olivat kuitenkin varsin varovaisia, ja isot karjut vaarallisiakin, joten piikivikärkiset keihäät tulivat käytäntöön vain silloin, kun päästiin poikueen kimppuun. Tällaisissa tapauksissa harjoitettiin hupaisaa sianseivästystä ja luolissa tuoksui porsaanpaistin miellyttävä käry. Muuan kuuluisa kirjailija on meille kertonut, kuinka eräs kiinalainen ensinnä tuli huomaamaan porsaanpaistin erinomaiseksi. Juttu on oivallinen ja onpa hyvä asia että se tuli kirjoitetuksi; mutta tuhansia vuosia ennen kuin Kiinaa vielä oli olemassakaan, oli luolaihminen ihastunut porsaaseen ja ruvennut hyvin halukkaasti pyydystämään sitä.

Myskihärkäkin liikuskeli vielä jokilaakson eläimistön keskuudessa, mutta sitä oli melkein yhtä mahdoton lähestyä kuin nykyäänkin napaseudun erämaissa. Arka oli myöskin muuan osaksi vuohen, osaksi antiloopin kaltainen eläin, joka eleli kallionrinteillä ja ylämailla. Puissa hyppeleviä oravia pyydystettiin aniharvoin ja jokiniityillä asuvaa hännätöntä jänistä oli perin vaikea lähestyä, se kun oli nopeakulkuinen kuin merituuli, vikkelämpi eräänlaatuista kettua, joka oli yhäti sen jälillä. Varmempaa riistaa olivat kaivajat. Näätä, murmeli, siili ja mäyrä olivat kyllä niiden saatavissa, jotka taisivat kaivaa näiden jäntevien nuorukaisten tavoin. Riista ajettiin pesäänsä, raakunkuori ja tulessa karaistu terävä seiväs otettiin käytäntöön, ja pianpa oli etsityn elävän kohtalo jo ratkaistu. Onhan totta, että näytöksestä puuttui eräs osakas, joka on nykyaikana varsin huomattava poikien kaivaessa esiin eläimiä. Meidän nuorukaisillamme ei ollut tuota välttämätöntä ja tarpeellista koiraa, mutta he olivat itse teräväsilmäisiä ja nopeakätisiä, joten esiin kaivettu eläin pääsi harvoin karkuun. Paraimpia saaliita oli mäyrä, eikä vain siksi että se kelpasi syötäväksi; sen lumivalkoisista hampaista sai näet kallisarvoisia kaulakoristeita, kun ne lävistettiin ja pujotettiin jännerihmalle.

Vaarallisten petojen kimppuun eivät pojat juuri käyneet. Silloisen pienen leopardin tai villikissan kanssa he olisivat kyllä uskaltaneet ryhtyä otteluun, mutta mieluummin etsivät he sentään ahmaa, koska sillä oli niin pitkäkarvainen ja omituisen juovikas turkki; lisäksi se oli urheampi kuin muut samankokoiset eläimet ja saapui rohkeammin syötin luo, tarjoten siten oivallisia tilaisuuksia keihäänheittoon. Muuten ansaitsee ahma yhä vieläkin ihailua. Se on pahansisuinen, verenhimoinen, muuttumaton sekä — ainakin hellätunteisen tiedemiehen mielestä — miellyttävä eläin. Häijynilkisyys ja verenhimoisuus kuuluvat sen luonteeseen. Miellyttävä se on siksi, että se on säilynyt samana kautta sukupolvien. Luolamiehen päivinä se oli aivan samallainen kuin nykyäänkin. Sen tunsivat germaanitkin siihen aikaan, kuin sotilaan palkkiona oli niin ja niin monen vuodan mitta maata. Roomalaisillekin se oli tuttu, kun he tekivät ryöstöretkiä kauas pohjolaan ja saivat kokea Reinin heimojen sekä brittein kalpojen terävyyttä. Sen tunsivat gallialaiset, anglit, saksilaiset ja juutit ja se on vielä tänäkin päivänä tunnettu kaikkialla Europan, Aasian ja Amerikan pohjoisosissa, vieläpä melkein koko pohjoisen lauhkean vyöhykkeen alalla. Ahma on kerrassaan ihmeellinen: se nauraa ajan kululle; sen luita on löydetty luolahyeenan luurangon rinnalta ja ne ovat aivan samallaisia kuin ne, mitkä nykyäänkin tapaamme sen ruumiissa. Se eläin on sääntöjen ulkopuolella, se ei kehity eikä taannu.

Nuo molemmat isot pojat kävivät päivä päivältä yhä taitavammiksi hankkimaan ruokaa, ja samalla kasvoi heidän merkityksensäkin kummankin perheen keskuudessa. Toisinaan kumpainenkin heistä saattoi metsästää yksikseen, mutta se ei ollut kuitenkaan tavallista. Kahden oli turvallisempaa käydä syvälle salon pimentoihin. Koko ikäänsä eivät he sentään kuluttaneet karttaen tai pyydystäen tapaamiaan otuksia. Heillä oli kotielämänsäkin ja se oli välistä yhtä hupaisaa kuin konsanaan oleskelu ulkosalla.

YHDESTOISTA LUKU.

KOTIASKAREITA.

Elämä luolassa oli hupaisaa eikä Ab, joka oli juuri varttumassa erinomaisen reippaaksi nuorukaiseksi, pitänyt pitkiä, tulen ääressä vietettyjä iltapuhteita ensinkään yksitoikkoisina. Olihan siellä nyt Rampa, hänen opettajansa, ja hänen johdollaan oli tavattoman mieltäkiinittävää valmistaa limsiömukuloista keihäänkärkiä, karkeatekoisia veitsiä ja kaapimia, jotka olivat heille niin perin välttämättömiä. Limsiö- eli piikivimukulan poimivat luolaihmiset aina halukkaasti talteensa, milloin he vaeltaessaan sattuivat löytämään sellaisen. Se oli vain pienehkö kivikokkare, usein jotensakin päärynänmuotoinen. Näköjään se oli kiinteätä massaa, joka oli muodostunut kovimmasta silloin tunnetusta aineesta. Mutta siinä olikin ikäänkuin keskustan ympärille rivittyneitä liuskoja, jotka tottuneet kädet voivat iskeä tai halkoa irralleen taittamatta niitä. Sellainen liuska oli monesti ulkopuolelta kovero ja toiselta puolen kupera, mutta kiven sydän oli muodostukseltaan tasasuhtaisempi ja soveltui huolellisesti siloitettuna oivallisesti keihäänkärjeksi. Raskaita kirveitä ja nuijia valmistettiin usein toisista kivilajeista, sellaisista joita nyt kutsutaan graniitiksi, madekiveksi ja hiekkakiveksi, mutta kaikkia aseita tehtäessä vaadittiin perusteellista kätevyyttä ja ääretöntä kärsivällisyyttä. Saadakseen liuskat tasasuhtaisiksi tekijän täytyi osata laskea iskunsa mitä tarkimmin, sillä kiven pinta muuttui joka kerralla toisellaiseksi. Tarkoituksena oli saada sellainen liuska, jossa oli kärki, luja keskiharjake ja syrjät niin terävät kuin suinkin. Kun nyt oli kysymyksessä tällaisten liuskojen irroittaminen ja niiden sijoitteleminen, niin muut luolaihmiset olivat Rampa-ukon rinnalla pelkkiä lapsia.

Ab roikkuili vanhuksen ympärillä tämän työskennellessä ja lopulta hän sai luvan auttaa ukkoa. Joskaan ei poika alussa voinutkaan tehdä muuta, niin saattoihan hän ainakin siloitella pitkiä peitsenvarsia piikaapimellaan. Ja kun hän oli oppinut suorittamaan sen työn kunnollisesti, niin hänen annettiin lopultakin ryhtyä halkomaan kiveä, etenkin milloin Rampa-ukon käsiin oli sattunut sellainen limsiöpalanen, joka ei ollut laadultaan hänen mielensä mukainen ja jonka pilaamisesta hän ei piitannut paljoa. Poika teki alussa lukemattomia vahinkoja ja tuhlasi koko joukon huonoa kiveä. Mutta hänellä oli luja tahto ja tarkka näkö sekä käsi, ja ajan mittaan hän kykeni iskemään liuskan irti melkein yhtä näppärästi kuin opettajansa; yksinpä arkaluontoisemmastakin loppuiskennästä asetta viimeisteltäessä hän suoriutui varsin moitteettomasti.

Hän teki työtänsä suurella harrastuksella ja Rampa-ukko oli tyytyväinen hänen tuloksiinsa.

Alinomaa tuo poika kokeili, yritteli tuon tuostakin uudella iskukivellä, naputteli varovaisesti kolmannella kivellä saadakseen syntymään halkeaman tai uteli ääneensä, miksi ei tätä piiveistä sopisi tehdä hiukan ohuemmaksi tai tuota keihäänkärkeä vähän vahvemmaksi. Työskennellessään hän kyseli aivan harmiksi asti, mutta Rampa-ukko pysyi hämmästyttävän kärsivällisenä ja huomautti toisinaan muristen, että poika osasi ainakin iskeä kiviä paljon paremmin kuin jotkut aikaihmiset. Ja tällöin tuo iäkäs aseseppä katsoa muljautti Korvapuoleen, joka oli tunnettu huonoksi limsiösepäksi — vaikka harva voi käyttää asetta varmemmin ja voimakkaammin, kun se kerran oli joutunut hänen käteensä — ja samalla ukko nauraa kotkotti. Mutta Korvapuoli kuunteli varsin rauhallisena. Hän oli hyvillään siitä, että hänen poikansa pystyi tekemään oivallisia aseita. Sitä parempi perheelle!

Äitiään kohtaan Ab oli tavallisen kiltti poika. Melkein kaikki nuoret miespuoliset luolaihmiset olivat kilttejä poikia, kunnes tuli se aika, jolloin heidän lihaksensa ja jänteensä veivät voiton heidän synnyttäjiensä voimasta. Tehtäköön kuitenkin tiettäväksi, ettei se suinkaan tapahtunut vallan varhain, sillä miehensä kera metsästävä ja työskentelevä vaimo ei ollutkaan mikään heikko äiti, jonka lyönneistä ei kannattanut välittää. Läimäys luola-emon kädestä oli kylläkin peloittava ja karttamisen arvoinen. Voiman käyttö oli yleisenä lakina, ja vaikka luolavaimo olikin valmis heittämään henkensä lapsiensa puolesta, niin hän vaati kuitenkin että näiden oli toteltava häntä, kunnes tuli se aika, jolloin äidin määräämisvaiston tukahutti suuri tunne, nimittäin ylpeydentunne sen olion voimasta, jonka hän oli synnyttänyt. Abilla oli siis ankaria velvollisuuksia talouteen nähden.

Olemmehan jo maininneet, että Punatäplä oli oiva emäntä, ja hänen luolassaan tarjottiinkin keitoksia sellaisia, että ne olisivat ihastuttaneet jokaista nykyajan herkkusuuta, joka osaa panna arvoa luonnolliselle maulle. Kyökkikalustonsa johdosta Punatäplä tunsi perheenemännän oikeutettua ylpeyttä. Ensinnäkin on mainittava roihuvalkea, johon saattoi pitkiin vartaisiin seivästettynä työntää kaikellaista lihaa paistumaan, joskin se samalla myöskin hieman savuttui. Ja sitten oli hehkuvaa hiillosta ynnä tuhkaa, jossa kävi paistaminen simpukoita ja saveen leivottuja kaloja. Mutta ennen kaikkea on otettava huomioon keittopaikka, jommoinen oli vain varakkaimmilla luolaperheillä. Tämän kelpo emännän kasvava poika oli auttanut aika lailla hänen mielitoivettansa toteutettaessa.

Luolaan oli suurilla ponnistuksilla vieritetty suunnaton hiekkakivilohkare, joka oli laeltaan melkein tasainen; siihen oli tarvittu kaikki voimat, mitkä luolaperhe voi panna liikkeelle, ja avuksi oli haettu myöskin Tammen isä ynnä Tammikin, joka piti Abin kanssa aika iloa tuossa hommassa. Siitä oli tuleva iso pata, jota toisinaan käytettiin paistamiseenkin ja jommoisen vain vaativaisemmat luolaperheet voivat kerskua omistavansa. Keskelle tuon ison kiven ylipintaa Rampa-ukko kalkutteli kirveellään karkeasti piirretyn ympyrän, joka oli läpimitaten parin jalan suuruinen. Täten tuli kattilan koko suunnilleen määrätyksi. Hiekkakivi oli ympyrän sisäpuolelta kaivettava ison kattilan syvyiseksi ja tämä terveellinen, joskaan ei juuri houkutteleva työ lankesi suurimmaksi osaksi Ab-pojan suoritettavaksi.

Urheasti hän ryhtyikin toimeensa, naputteli uutterasti taltallaan ja sai parissa päivässä kaiverretuksi aikamoisen syvennyksen. Mutta hänen intonsa alkoi laimeta, kun suurista ponnistuksista koitui vain vähäisiä tuloksia. Piitaltta, joka oli kiinnitetty tukevasti poronsarveen, olisi pitänyt tehdä painavammaksi, ja iskuihin, joita ei voinut synnyttää voimakkaalla kädenheilahduksella, olisi saatava enemmän väkeä. Hän tuumaili ankarasti. Sitten hän hankki pitkän seipään ja sitoi talttansa sen nenään, niin että aseen kanta soveltui erääseen oksahaarukkaan, joka esti sitä työntymästä ylöspäin. Seipään toiseen päähän hän kiinnitti muutaman naulan painoisen kiven, tarttui molemmin käsin varteen, kohotti sen ilmaan ja antoi sitten koko vehkeen pudota ennen tekemäänsä syvennykseen. Tuon raskaan painon työntämänä piitaltta purasi nyt syvältä, eikä enää kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Ab oli kaivertanut hiekkakivipaateen ontelon, johon mahtui koko joukko lihaa ja vettä.

Tuon ison kattilan valmistuttua syntyi juhla aivankuin itsestään. Se ajettiin melkein täyteen vettä, johon viskattiin suurehkoja kimpaleita samana päivänä tapetun poron lihaa. Luolanuotioon oli sillävälin lisätty kuivia puita ja siten saatiin melkoinen kekälekasa, johon heitettiin useita kohtalaisen isoja kiviä. Ne kuumentuivat pian hohtaviksi. Tuoreista pajunoksista laadituilla pihdeillä siirrettiin kivet yksitellen kekälekasasta veteen. Jonkun ajan kuluttua vesi rupesikin jo kiehumaan ja pian oli valmiina höyryävä, tuoksuva jättiläiskeitto.

Eikä se päässytkään jäähtymään liiaksi. Kun nuo viekoittelevat höyryt levisivät luolan halki, hyökkäsi kukin käsiksi raakunkuoriin, joita käytettiin liemilautasina tai kuppeina, ja keihästeli teräväpäisellä puikolla itselleen keittolihan palasia. Kaikki olivat tyytyväisiä, vaikka Haukku, jonka vuoro tuli viimeiseksi, päästikin ensin kimakoita valituksia, ja Pyökinlehti-typykkä piti aika melua, hän kun oli liian lyhyt ylettyäkseen itse kattilalle. Ehkäpä jotkut nykyajan ihmisistä arvelisivat tuosta lihakeitosta puuttuneen maustimia. Mutta käsitys höysteistä riippuu suureksi osaksi vatsasta sekä ajasta, ja voihan olla mahdollista että multa, joka joutui veteen kivien mukana, antoi sille yhtä hienon maun kuin konsanaan suola ja pippuri.

Rampa-ukko oli äänetönnä seurannut Abin hommia ja huomannut heti, että hänen keksimällään keinolla saattoi kovertaa hiekkakiveä helpommin kuin kalkuttelemalla sitä käsitaltalla. Olipa hän melkein taipuisa tunnustamaan tuon ison pojan vertaisekseen heidän yhteisessä työssään. Hän kävi keskustelussa sävyisämmäksi ja nuorukaisenkin mielihyvä ja harrastus kasvoivat samassa määrässä. He koettivat seipään, painon ja taltan avulla halkoa kivilohkareista sellaisia isompia palasia, joista oli tehtävä aseita, ja tulivat silloin huomaamaan, että he saattoivat raskaasti painamalla särkeä paljon tasaisemmin kuin kiveä, kirvestä tai vasaraa käyttämällä. Samoin he oppivat, että kiviä iskettäessä kaksi voi työskennellä yhdessä, vieläpä paremmillakin tuloksilla kuin yksin ollen. Rampa-ukko piti aseainesta toisessa kädessä ja sarvivartista talttaa toisessa, painaen sen terää sopivassa asennossa kiveä vastaan; Ab taasen kalkutteli taltan päätä milloin voimakkaammin, milloin kevyemmin, sikäli kuin toinen häntä ohjaili. Paha peri pojan, jos hän jolloinkulloin iski harhaan ja nuija osui vanhuksen sormiin! Nämä kaksi taituria suorittivat työnsä perin huolellisesti, ja oivallisempia kuin mitkään varemmin valmistetut aseet olivatkin ne kirveet ja keihäänkärjet, joihin nykyaikana olisi varustettu leima "Rampa-ukko ja Kump."

Näihin aikoihin Ab opetteli myöskin tekemään kaikellaisia esineitä hirven ja poron sarvista sekä juomakuppeja biisonin ja alkuhärän sarvista. Menipä Rampa-ukko niinkin pitkälle, että koetti opettaa nuorukaista leikkaamaan kuvioita torahampaisiin ja lapaluihin, mutta siinä taidossa ei Ab koskaan edistynyt sanottavasti. Hän oli liian suuressa määrässä toiminnan mies. Luuneuloja, joita Punatäplä käytti nahkavaatteita valmistaessaan, hän kyllä osasi tehdä, samoin vihellyspillejä Haukulle ja Pyökinlehdelle, mutta muuten hänen taipumuksensa vetivät häntä kokonaan suurempiin seikkoihin. Soturi ja metsästäjä pysyivät hänen kunnianhimonsa pääpyyteinä.

Tämän paikkakunnan talvet olivat verrattain kylmähköjä; lunta tuli vähän, mutta ilma oli purevaa. Ennen kylmän vuodenajan saapumista oli välttämätöntä kerätä muutamia elatustarpeita, joiden avulla ravinto saatiin vaihtelevammaksi. Sellaisia olivat syötävät sienet, joita voi kuivata, ja pähkinät, joita kasvoi ylenmäärin, enemmän kuin tarpeeksi. Syksyllä koottiin pyökin- ja tammenterhoja ja tällöin lapsetkin ansaitsivat täysin itselleen ruuan ja asunnon; varastot kasattiin luolan seiniin kaivettuihin aittoihin. Jos nyt olisi sattunut niin, että ankara lumentulo olisi estänyt metsästämästä — mikä tosin tapahtui perin harvoin — tai joku muu seikka, esimerkiksi ison luolatiikerin ilmestyminen seudulle, olisi tehnyt riistan harvinaiseksi ja pyydystämisen varalliseksi, niin voihan silloin turvautua juuriin ja pähkinöihin eikä siis ollut mitään vaaraa nälänhädästä. Janoa ei myöskään tarvinnut pelätä. Ihminen oli varhain oppinut kuljettamaan vettä nahkaleilissä ja toisinaan tehtiin luolakattilan kaltaisia kallionsyvennyksiä, joihin saattoi kerätä vettä odottamattomien tarpeiden varalle. Piirittävistä villipedoista voi luolaperheelle kyllä olla kiusaa, vaan ei suurempaa pelkoa, sillä puu-, ruoka- ja vesivarastoihinsa turvaten piiritetty saattoi odottaa rauhassa eikä lihanhimoisen nelijalkaisen ollut hyvä tulla pitkän peitsen ulottuviin luolan ahtaan aukon luo.

Talvi, joka seurasi Abin ja Rampa-ukon yhtymistä varsinaiseen kumppanuuteen, ei sattunut olemaan ankara. Lunta tuli riittävästi ajojahtia varten, mutta ei niin paksulti, että se olisi tehnyt metsästämisen hankalaksi. Syksyllä oli saatu oivallinen pähkinäsato ja tätä ravintoa oli kasattu luolaan semmoiset määrät, ettei voinut olla kysymystäkään todellisesta puutteesta. Joki oli kirkkaassa jäässä ja kivikirveillä hakatuista rei’istä vedettiin runsaasti kaloja karkeatekoisilla luu- ja kivikoukuilla, jotka nyt sopivat tarkoitukseensa paljon paremmin kuin kesällä, jolloin siima oli pitempi ja kalat pääsivät niin usein karkuun noista oattomista kojeista.

Niin, vuodenaika oli suuremmoinen kaikkeen siihen nähden, mikä teki luolaperheen elämän kevyeksi ja mukavaksi, ja se edisti huomattavasti seuraelämää sekä taiteiden ja kirjallisuuden kehitystä — ei nimittäin ollut tarvis turvautua äkilliseen ryöstöretkeen hankkiakseen toimeentulon välineitä ja aikaa oli yllin kyllin leikellä koristuksia luuhun sekä kertoilla kummia juttuja menneistä ajoista. Vanhemmat vakuuttivat sen olevan ihanimpia talvia, mitä he olivat milloinkaan nähneet.

Sinä talvena olivat Rampa-ukko ynnä Ab uutterassa työssä ja nuorukainen imi niin paljon viisautta, että hänen neuvonsa, joita hän silloin tällöin jakeli Tammelle heidän ollessaan yhdessä ulkona, olivat kuulemisen arvoisia itsetietoisuutensa ja mahtipontisuutensa tähden. Kaapimeen, poraan, keihäänkärkeen, kirveeseen ja luu- tai puuvarteen nähden ei pojalla omien sanojensa mukaan ollut suoraan sanoen mitään opittavaa. Sellainen oli hänen mielipiteensä, vaikka vanhemmaksi varttuessaan hän oppi korjailemaan sitä melkolailla. Hän oli neuvonantajansa kanssa tehnyt hyviä aseita, vieläpä muutamia parannuksiakin, mutta se ei vielä merkinnyt mitään. Hän oli määrätty tekemään sattumalta keksinnön, joka oli muuttava luolaihmisen aseman luontokappaleiden joukossa. Mutta toistaiseksi tämä nuorukainen oli varsin tyytyväinen itseensä. Suuren keksintönsä tapahtuessa hän oli jo vanhempi ja vaatimattomampi.

Iltasin, kun tuli roihusi, kun kaikki olivat ravitut ja lojuivat uupuneina vuoteillaan unen tuloa odotellen ja kun päivän tapahtumat oli kerrottu loppuun, silloin irroittui välistä Rampa-ukon kielenkanta, joka tavallisesti pysyi niin jäykkänä, ja hän rupesi tarinoimaan poikavuosiensa tapahtumista tai toistamaan kuulemiansa kummia juttuja niiltä ammoisilta ajoilta, jolloin kuori- ja luolaväki vielä asuivat yhdessä, ajoilta jolloin maailmassa liikuskeli hirviöitä ja elämä oli löyhässä. Ihmeissään kuuntelivat toiset näitä taruja ja Ab sekä Tammi punnitsivat niitä toisinaan yhdessä, epäillen niiden todenmukaisuutta.

KAHDESTOISTA LUKU.

RAMPA-UKON TARINOITA.

Kannattipa kuunnella Rampa-ukkoa, kun hän unohtui muistelemaan ja kertomaan, mitä oli nähnyt tai kuullut nuoruutensa aikoina. Luolassa oli eräänä päivänä noussut aikamoinen suuttumus, kun Haukku, joka oli jäänyt kotimieheksi, ei ollut pitänyt huolta tulesta, vaan oli antanut sen sammua. Vanhempien palattua oli sieltä kuulunut läjähdyksiä ja ankaria sanoja, ja kauan oli saatu hieroa kuivia tikkuja toisiinsa, ennenkuin lopulta uusi liekki tuli loihdituksi esiin. Vasta sitten kun lihakeiton tuoksu täytti ilman ja lujat leuat olivat uutterassa toimessa, lauhtui Korvapuolenkin viha ja elämä kävi jälleen mukavaksi.

Ab oli palannut kotiin nälkäisenä ja äskeinen tapahtuma herätti hänessä voimakkaan käsityksen tulen arvosta. Hän laskeutui luolan permannolle Rampa-ukon viereen, joka valmisteli jonkinlaista vartta. Siinä lojuessaan hän kutkutteli varpaillaan Pyökinlehteä, joka nauraa kihittäen pyöriskeli sinne tänne heittämättä hetkeksikään ohuen sääriluun palasta, jonka hän oli saanut vasta syödystä peurasta. Se oli vain lyhyt palanen, mutta täynnä ydinmehua, ja lapsukainen imeskeli sitä perin autuaallisen näköisenä. Ab tuli miettineeksi kuinka surkeata olisi ollut syödä keittämätöntä lihaa, ja hän silmäili yhä vielä punoittavia käsiään — sillä hän se oli tehnyt tulta puikkoja pyörittämällä. "Tuli on hyvä asia!" hän lausui Rampa-ukolle.

"Hyvähän se on, kun et vaan polta itseäsi. Minä olen polttanut itseni"; ja vanhus työnsi esiin käsivartensa, jossa näkyi paloarpi.

Ab kävi uteliaaksi. "Missä sen sait?" hän kysäsi.

"Kaukana täältä, kaukana mustien soiden ja punaisten kukkulain toisella puolen. Se tapahtui siihen aikaan, kun olin vielä väkevä."

"Kerrohan siitä", virkkoi nuorukainen.

"Rämeiden ja metsien ja korkeiden kallioiden tuolla puolen on tulimaa", Rampa-ukko vastasi. "Se on ihmeellinen paikka. Tuli kohoaa pitkinä kielekkeinä esiin maasta ja on aina samallainen. Sade ja lumi eivät tukahuta sitä. Enkö muka tietäisi sitä? Olen nähnyt sen. Sain tämän arven käydessäni liian lähelle tulta ja kompastuessani erääseen kuumaan kiveen aivan sen lähellä. Tulta on toisinaan liiaksikin!"

Vanhus jatkoi: "Tulipaikkoja on paljon. Niitä on idässä ja etelässä. Muutamat raakkumiehet ovat nähneet niitä kulkiessaan kauas alaspäin jokea pitkin. Mutta se paikka, missä poltin itseni, ei ole yhtä etäällä; se on luoteessa joen varrella."

Uteliaana tiedusteli Ab Rampa-ukolta enemmän tuosta kummallisesta seudusta, missä liekkejä kasvoi maasta pensaiden tavoin ja missä eivät vesi ja lumikaan voineet niitä sammuttaa. Myöhemmin hän oli iloitseva siitä, että tuli kuulleeksi tästä asiasta. Mutta sinä iltana hänen tarkoituksenaan oli vain saada vanhus kertomaan mahdollisimman paljon, niin kauan kuin hän oli juttutuulella. "Kerrohan raakkuihmisistä", nuorukainen huudahti. "Keitä ne ovat ja mistä ne tulevat? Ne ovat erilaisia kuin me."

"Niin, ne ovat erilaisia kuin me", virkkoi ukko. "Mutta olen kuullut kerrottavan, että oli aika, jolloin me olimme heidän kaltaisiaan. Kaikkein iäkkäimmät ihmiset sanovat isoisiensä kertoneen heille, että muinoin tässä maassa eli kaikkialla vain raakkukansaa, sellaisia ihmisiä jotka asuivat rantamilla, eivät koskaan metsästäneet eivätkä poistuneet kauas pieniltä saariltaan, koska pelkäsivät metsän petoja. Joskus he uskalsivat lähteä metsään keräämään pähkinöitä ja juuria, mutta enimmäkseen he sentään elivät kaloilla ja näkinkengillä. Mutta tuli sitten aika, jolloin heidän keskuudessaan syntyi rohkeita miehiä, ja nämä sanoivat haluavansa enemmän metsänantimia eivätkä tahtoneet enää arkoina pysytellä noilla pienillä saarilla. Niin nämä saapuivat metsään ja siitä sai luolaihminen alkunsa. Ja arvelenpa tämän kertomuksen oikeaksi."

"Arvelen sen oikeaksi", Rampa-ukko jatkoi, "koska voi vallan hyvin nähdä, että raakkukansa on asunut sangen kauan siellä, missä se nytkin elää. Sen joen varsilla, missä he asuvat, ja muidenkin jokien varsilla, on multapenkereitä, jotka ovat hyvin pitkiä ja ulottuvat kauas taaksepäin. Eivät ne olekaan oikeata multaa, vaan ovat muodostuneet kuorista, luista, kivisistä keihäänkärjistä ja muusta sellaisesta, mitä tapaa raakkuihmisen asunnon ympärillä. Tiedän sen hyvin, sillä olen itsekin kaivellut noita pitkiä penkereitä ja nähnyt kaikki, mitä nyt kerron. Kauan, perin kauan on raakkukansan täytynyt elää purojen varsilla, koska se on voinut laatia niin korkeita penkereitä luista ja kuorista."

Ja Rampa-ukko oli oikeassa. Meidän kerrotaan olevan arjalaisen rodun jälkeläisiä. Mutta levoton, vaihtelevainen länsimaalainen ei voi suinkaan polveutua yksinomaan arjalaisesta alkujuuresta. Hän on syntynyt vain osaksi avaroilla aroilla tai oliivipuiden ja ruusujen siimeksessä. Koko nykyaikainen tiede, järkevyys ja laajentunut älykkyys ovat taipuvaiset myöntämään, että hän on syntynyt ja kehittynyt nykyisillä asuinpaikoillaan, vaikka hän luonnollisesti onkin aikojen kuluessa sekaantunut eri vieraisiin. Kuoritunkiot — joiksi tiedemiehet kutsuvat hänen asuntonsa edustalla tavattavia kerrostumia — jo yksin nykyisen Tanskan kuoritunkiot, puhumattakaan muista tosiasioista, riittävät kertomaan ihmeellisiä tarinoita. Kuvitelkaahan mielessänne tunkiota, joka on aikojen kuluessa muodostunut jonkun muinaisen veden partaalle, tunkiota, joka on virstojen pituinen, ulottuu satojen kyynärien päähän tuon tuhansia, jopa kymmeniäkin tuhansia vuosia takaperin virranneen joen rannasta, ja on tämän veden äyräällä monestikin usean jalan paksuinen. Kuvitelkaapa mielessänne, että tämä laaja kerrostuma kertoo meille tuhannen, ehkäpä useammankin vuosisadan historian, alkaen simpukan- ja raakunkuorijätteistä ja muista sellaisista eläimistä, joita saattoi asustaa tässä Pohjanmereen virtaavassa joessa. Ajatelkaahan, että tämä kerrostuma kasvaa vuosi vuodelta ja vuosisadasta toiseen, mutta kohotessaan muuttuu laadultaan ja luonteeltaan, niin teillä on pohjaa pohtimiselle.

Ensin alussa nuo luontokappaleet, jotka kuljeksivat edestakaisin tuon muinaisen tanskalaisen joen äyräillä ja söivät raakkuja ynnä näkinkieriä, eivät saattaneet olla paljoakaan enempää kuin juuri selvästi antropoideja. [Antropoidea, korkeimpiin nisäkkäisiin kuuluva alaosasto, johon luetaan ihminen, apinat ja marakatit. — Suom. muist.] Olisivatko sellaiset voineet saapua Aasian ylätasangoilta?

Tunkiokerrostumat kertovat varhaisimpien aikojen historian paljon tarkemmin kuin yksikään kirjailija, joka on konsanaan tarttunut kynään. Siellä kulkivat nuo jokia rakastavat apinamaiset ihmiset paikasta toiseen ja tyydyttivät ruokahaluansa. Poikia ja tyttäriä synnytettyään he kuolivat ja nämä pojat sekä tyttäret saivat kokemuksen ja vaihtelevien olosuhteiden vaikutuksesta enemmän älyä. Kuoritunkiot paljastavat meille kuviollisia yksityiskohtia. Pohjakerros on muodostunut yksinomaan raakunkuorista, kuten jo on mainittukin. Sen päällä on toinen kerrostuma, joka on syntynyt tuhansien vuosien kuluessa; siinä tapaamme silloisten eläinten luita ja myöskin jälkiä hiiltyneestä puusta, joka todistaa alkuperäisen ihmisen oppineen tuntemaan tulen käytön. Myöhemmin tulee kömpelösti kirjailtuja mammutin, jättiläishirven ja pitkävillaisen sarvikuonon luita; sitten karkeatekoisia piikaluja ja myöhemmin hiotun kiven aikakausi kivettymineen, luineen ja muine todistuskappaleineen. Ja niin käy kehitys tasaisesti ylöspäin, kunnes lähellä kuoritunkion pintaa ilmestyy pronssikeihäs, kirveenterä ja kömpelö tikari, kuuluen sille oliolle, josta tuli druidi ja jonka me tunnustamme esi-isäksemme. Kuoritunkioista ulottuu aivan nykyisen kehityksen huippukohtaan ketju, jossa ei ole ainoatakaan heikkoa rengasta.

"Kummia tarinoita osaavat nuo raakkuihmiset", Rampa-ukko jatkoi; "he ovatkin parempia kertojia kuin me luolaihmiset, sillä heitä on enemmän yhdessä kohdin ja vanhukset kertovat aina tarinansa lapsilleen, niin etteivät ne joudu koskaan unhoon. Niinpä he sanovat, että muinoin saapui suurista vesistä ylös jokia myöten niin suunnattomia otuksia, ettei edes iso luolatiikerikään uskaltanut käydä niiden kimppuun. Ja vanhukset kertovat isoisiensä kerran nähneen omin silmin käärmeilmiön, joka oli monta kertaa isompi kuin teidän näkemänne. Se tuli uiden jokea myöten, hyökkäsi siellä virtahepojen päälle ja ahmasi ne kitaansa yhtä helposti kuin luolakarhu pienen kauriin. Ja se käärme karkasi myöskin muutamien luolaihmisten kimppuun, ne kun sattuivat juuri olemaan joella, ja söi nekin suuhunsa, vaikka heistä sille tuli vain suupalanen. Tämänkin tarinan uskon todeksi, sillä ne vanhat raakkumiehet, jotka kertoivat minulle isoisiensä näkemiä, eivät olleet mitään houkkioita."

"Mutta erääseen toiseen juttuun, jonka he minulle kertoivat, en pane suurta arvoa. Vanhukset tarinoivat, että kun muutamat ihmiset ennenmuinoin kulkivat jokea myöten isompaan jokeen ja seurasivat sitä aina mereen asti, jolla ei näy olevan mitään äärtä, niin he näkivät jotain, mitä ei kukaan nykyaikainen voi nähdä. Mutta he eivät sano isoisiensä itse nähneen sitä. He vain sanovat isoisiensä kertoneen, mitä olivat kuulleet isoisiltään. Se tarina oli niin ammoisilta ajoilta, että se oli isoja puitakin vanhempi, ja se kertoi hirviöistä, jotka uivat rannikoilla; eivätkä ne olleet käärmeitä, vaikka niillä oli pitkä kaula ja käärmeen pää, sillä niillä oli isot ruumiit, joita ne meloivat räpyläjaloillaan veden halki, niinkuin majavakin tekee. Ja samaan aikaan, niin tarina kertoo, oli isoja lintuja, paljon kookkaampia kuin ihminen, ja ne elelivät siellä, missä nyt on trappeja ja kurppia. Näitä taruja minä en usko, vaikka olenkin nähnyt luita, joita sade on huuhdellut joen äyräiltä ja kukkulain rinteiltä ja jotka varmaankin ovat kuuluneet toisellaisille luontokappaleille, kuin mitä nyt tapaamme metsissä tai vesistöissä. Ihmeellisiä kertojia ne vaan ovat, nuo raakkukansan vanhukset."

"Kertovat ne muitakin kummia taruja. Ne sanovat, että hyvin kauan sitten pakkanen ja jää lähtivät vaeltamaan alaspäin ja kaikki ihmiset sekä eläimet pakenivat niiden tieltä. Kesä oli yhtä kylmä kuin meidän talvemme ja ihmiset ynnä eläimet pakenivat yhdessä etelään ja viipyivät siellä pitkän ajan, mutta tulivat jälleen takaisin, kun pakkanen ja jää poistuivat. Sanovatpa he myöskin, että vielä ammoisempina aikoina oli tulipaikkoja, joissa liekit kohosivat esiin maanhalkeamista kymmeniä kertoja tiheämmässä kuin nykyään, ja että liekkejä nousi jääkautenakin sulattaen jään vedeksi, joka juoksi jokina merta kohti. Mutta näitä asioita en usko, sillä kuinka ihminen voisi kertoa sellaisesta, mikä on tapahtunut niin kauan sitten? Ne ovat vain vanhojen kielenpieksijäin lorupuheita."

Paljon muitakin juttuja kertoi tämä vanha aseseppä, mutta eniten vaikutti Abiin hänen tarinansa tulilaaksosta. Hän toivoi saavansa joskus nähdä sen.

KOLMASTOISTA LUKU.

ABIN SUURI KEKSINTÖ.

Tuskinpa lienee Ab koko vaiherikkaan elämänsä aikana ollut milloinkaan onnellisempi kuin noina hilpeinä poikavuosinaan ja varhaisimman miehuutensa päivinä. Tapasihan hän silloin niin paljon uutta, oli täynnä toiveita ja itseluottamusta ja ajatteli kunnianhimoisena, mikä suuri metsänkävijä ja merkkimies hänestä oli ajan mittaan tuleva. Vuosien vieriessä hän kokeili yhtä väsymättömänä kuin ennenkin, ja eräänä päivänä seurasi ihmeellinen onni muuatta yritystä, vaikka se saikin, kuten useimmat keksinnöt, alkunsa perin jokapäiväisestä ja satunnaisesta seikasta.

Sattuipa eräänä iltapäivänä että Ab, joka nyt oli kahdenkymmenenvuotias nuori mies, oli palannut varhain metsästä ja makasi laiskana nurmikolla lähellä luolan suuta. Jonkun matkan päässä kieriskelivät Haukku ja Pyökinlehti, joka oli yhä vielä aika pyylevä. Poika härnäili tyttöä toisin ajoin ja koetti sitten huvittaa tai säikytellä häntä jollain tavoin. Hän oli löytänyt pitkän, jäykän oksan ja taivutteli nyt tyhjän vuoksi sen päitä toisiaan kohti, antaen niiden sitten napsahtaen lentää erilleen; samalla hän lähestyi uhkaillen tyttöä, joka oli puoleksi peloissaan, mutta piti kuitenkin leikkiä varsin huvittavana.

Lopulta Haukku väsyi siihen ja otti ilman erityistä tarkoitusta nahkanuttunsa pussista esiin jännerihman, jonka hän sitoi tuon vahvan oksan molempiin päihin, taivutettuaan ne ensin jotensakin lähetysten. Täten hän sai aivan sattumalta pyöreän pikku jousen. Hän huomasi jänteen soinnahtelevan somasti ja näpsäytteli sitä Pyökinlehvän iloksi niin kauan, kuin malttoi jatkaa samaa hommaa. Sitten hän poimi maasta pitkän, ohuen puupuikon, joka saattoi olla joku keihääntekijöiltä jäänyt säle, ja alkoi sillä rummuttaa tuota kireätä jännerihmaa. Tästä syntyi uudellainen ääni ja se kahlehti jälleen pojan ja tytön mielenkiinnon joksikin aikaa.

Mutta viimein kävi tämäkin uuden leikkikalun käyttö yksitoikkoiseksi. Haukku herkesi rummuttamasta ja rupesi tekemään kojeellaan kaikellaisia poikamaisia kokeita. Hän painoi puikon toisen pään jännettä vastaan ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes toinen pää puserti oksan sisäpuolta vastaan. Tuloksena oli uusi kuvio puusta ja jänteestä ja se säilytti muotonsa, vaikka sen laski maahankin. Haukku uudisti kokeensa pariin kertaan, mutta sittenpä sattuikin suuri onnettomuus. Hän oli juuri vetänyt puikkonsa, pitäen sitä nuoliasennossa, melkein niin pitkälle taaksepäin, että sen pää oli joutumaisillaan tuon taivutetun oksan sisäpuolelle, kun se luiskahtikin hänen kädestään ja lensi tiehensä.

Iltapäivän hiljaisuuden katkaisi läpitunkeva lapsen parahdus, jossa ei ollut hituistakaan leikillisyyttä. Ab hypähti pystyyn ja oli silmänräpäyksessä nuorten luona. Hän näki säikähtyneen Pyökinlehden seisovan kirkuen ja kurottaen paksua käsivarttaan; siinä riippui pieni puupuikko, joka oli tunkeutunut lihaan juuri siksi syvälle, että se pysyi siinä kiinni. Haukku katseli häntä hämmästyneenä ja peloissaan. Ab ei käsittänyt rahtuakaan koko asiasta, vaan luuli tytön loukkaantuneen siten, että Haukku oli huolimattomasti heitellyt häntä kepeillä. Hän hyökkäsi veljeänsä kohti antaakseen hänelle yhden noista läimäyksistä, joita luolalasten kesken jaettiin ja saatiin niin helposti. Mutta Haukku livahti sopivan puun taakse ja kirkui sieltä olevansa kerrassaan syytön mihinkään pahaan aikomukseen, aivan kuten nykyajankin poika on joutuisa puolustautumaan rangaistuksen uhatessa. Hän kertoi eriskummaisesta leikkikalustaan ja tarjoutui osoittamaan, miten kaikki oli tapahtunut.

Ab näytti epäilevältä, mutta nauroi sentään; sillä tuo pieni puikko, joka oli tunkeutunut vain nahan lävitse, oli pudonnut maahan Pyökinlehden käsivarresta ja nuoren neitosen säikähdys oli vaihtunut kostonhimoiseen suuttumukseen ja hän vaati, että Haukkua oli kuritettava. Ab antoi rikollisen tehdä kokeensa. Haukku otti leikkikalunsa ja ryhtyi näyttämään, miten Pyökinlehti oli tullut vahingoitetuksi. Mutta häntä seurasi nytkin perin huono onni. Taikka hän onnistui liian hyvin. Nuoli lennähti jälleen jousesta ja se ääni, joka nyt kajahti ilmoille, ei ollutkaan mikään lapsen huudahdus. Sen päästi iso nuorukainen, joka tunsi äkillistä ja pistävää kipua eikä voinut säilyttää arvokkuuttaan. Vaikka Haukku olisi ollut yhtä varmakätinen ja tarkkasilmäinen kuin myöhempien, aikojen jousimiehet, niin ei hän olisi saattanut lähettää nuolta maaliin tarkemmin, kuin hän nyt oli lennättänyt ihmeellisen säleensä ison veikon rintaan. Rikoksentekijä seisoi sekunnin ajan tuijottavin silmin, pudotti sitten leikkikalunsa ja pakeni metsään päästäen ulvonnan, joka ilmaisi hänen joutuneen melkein kuolemankauhun valtaan.

Abin ensimäisenä ajatuksena oli ajaa takaa pahantekijä-veljeänsä. Mutta ensimäisen loikkauksen tehtyään hän hillitsi itsensä ja pysähtyi vetämään ulos tuota esinettä, joka heikon voiman lähettämänä ei ollutkaan tunkeutunut syvälle. Hän tiesi nyt, että Haukku oli oikeastaan viaton, ja poimi maasta tuon hyljätyn leikkikalun, ruveten uteliaana ja miettiväisenä tarkastelemaan sitä.

Nuoren miehemme kokeiluhavainto ilmeni nyt kuten tavallisesti. Hän asetti säleen jännettä vastaan, veti sen taaksepäin ja antoi lentää, kuten oli nähnyt Haukunkin tekevän — tuo lupaava vesa muuten tirkisteli nyt metsänlaidasta ja koetti arvostella, joko hänen sopi palata. Ab havaitsi, että säle lensi taivutetun oksan voimasta kauemmaksi, kuin minne hän kykeni heittämään kädellään, ja hän uteli mikä olisi tuloksena, jos tuo Haukun keksimä leikkikalu tehtäisiin kooltaan suuremmaksi. "Laadinpa samanlaisen, mutta isomman", hän virkkoi itsekseen.

Uskalias, mutta enemmän tai vähemmän valtioviisas Haukku oli nyt astunut esiin metsästä ja luovaili sangen varovaisena sitä paikkaa kohti, missä Ab seisoi. Vanhempi veli näki hänet ja kutsui häntä koettamaan kapinettaan uudelleen, ja nyt poikanen tiesi olevansa turvassa. Sitten molemmat kisailivat leikkikalulla tunnin tai pari ja Abissa heräsi yhä enemmän mielenkiintoa sen ominaisuuksia kohtaan. Mitään varmaa käsitystä ei hänellä vielä ollut sen mahdollisuuksista, pitihän sitä vain eriskummaisena kapineena, jonka olisi oltava isompi.

Seuraavana päivänä Ab hakkasi eräästä puusta noin sormen paksuisen ja kolmen jalan pituisen oksan, siloitteli sitä ja taivutti sen sitoen molempiin päihin vahvan jännenuoran, kuten Haukkukin oli tehnyt. Se ei ollut ensinkään kelvoton ensimäiseksi jouseksi, vaikka toinen pää oli toista ohuempi ja koko kaari varsin kankea. Sitten Ab leikkasi suoran, lähes kaaren pituisen pajunoksan ja rupesi toistamaan edellisen päivän kokeiluja. Ihminen ei ole koskaan ollut enempää hämmästyksissään kuin tämä nuorukainen, vedettyään oksan taaksepäin melkein päähän asti ja laskettuaan sen menemään!

Kun tuo voimakkaan käden vetämä keppi oli päässyt irralleen, se lensi nopeammin ja etäämmälle, kuin mitä hän oli edes kuvitellutkaan mahdolliseksi valmistaessaan tuota leikkikalua. Kauan sai hän etsiskellä kärjetöntä nuoltaan ja löydettyään sen hän lähti aukeammille paikoille voidakseen aina nähdä, minne se putosi. Kerran se iski lujasti erään tammen runkoon ja tunkeutui tylppäpäisenäkin syvälle sen kovaan, ruskeaan kuoreen, jääden siihen vapajamaan. Välähtipä silloin nuorukaisen mieleen muuan ajatus, jonka vaikutus oli ulottuva vuosisatoihin: "Mitäpä jos tuo lentävä kappale olisi ollut kärjellinen ja olisi osunut poroon tai johonkin muuhun riistaeläimeen?"

Hän vetäisi kepin irti puusta, seisoi jonkun aikaa tuumaillen ja läksi sitten äkkiä juoksemaan luolaa kohti. Tästä oli puhuttava Rampa-ukolle!

Vanhus työskenteli yksinään, ja hiukan kiihkeänä kertoi nuorukainen hänelle, minkä vuoksi oli niin kiirehtinyt hänen luokseen. Ukko kuunteli jotensakin kärsivällisesti, mutta irvisteli kuitenkin sääliväisen näköisenä. Olihan hän ennenkin kuullut nuorten miesten kertovan suurista aatteista, uudesta ja paremmasta kaivamistavasta, taitavammasta kalastamisesta tai sukkelammista satimista. Mutta kuuntelipa ukko sentään ja taipui lopulta Abin hartaista pyynnöistä ontumaan ulkosalle nähdäkseen omin silmin, miten tuo vahva kaari lähetti kepin lentoon. Kahden he lähtivät aukeaman luo ja Ab näytteli näyttelemistään vanhalle ystävälleen, mitä tuo kapine sai aikaan. Toinen laukaus toi entisen metsästäjämme silmiin uuden ilmeen ja hän pyysi Abia juoksemaan luolaan ja noutamaan sieltä mielikeihäänsä. Nuori mies palasi takaisin niin nopeasti, kuin vahvat sääret saattoivat tuoda hänet, ja paikalle syöksähtäessään hän tapasi Ramman seisomassa pitkän keihäänheiton päässä suurimmasta aukeaman laidassa olevasta puusta.

"Heitähän keihääsi puuta kohti", virkkoi Rampa. "Heitä niin voimakkaasti kuin suinkin jaksat."

Ab sinkahutti keihäänsä yhtä väkevästi ja taitavasti, kuin myöhempien aikojen zulu-neekeri lennättää assagainsa. Mutta etäisyys oli liian pitkä onnistuneeseen keihäänheittoon ja piikärki työntyi puuhun niin heikosti, ettei se kyennyt kannattamaan pitkää ja raskasta vartta; tämä painui hitaasti maata kohti ja väänsi kärjen irti puusta. Jos keihäs olisi sellaisen matkan päästä osunut johonkin eläimeen, niin se olisi vain haavoittanut sitä, saamatta aikaan tuntuvampaa vahinkoa.

"Otahan nyt leikkikalusi", Rampa-ukko lausui, "ja heitä sillä tuo pieni keppi puuhun."

Ab teki työtä käskettyä, vaan tottumattomana tähtäämään hän ampui kerran toisensa perästä harhaan, vaikka maali olikin leveä. Mutta kun vasama vihdoinkin osui, niin runko kumahti iskun voimasta ja kärjetön keppi kimmahti useita kyynäriä taaksepäin. Rampa-ukko katseli tuota kaikkea perin ihastuneena.

"Saattaapa sinun leikkikalustasi tulla jotakin", hän sanoi nuorukaiselle. "Laadimme paremman. Mutta keppisi ei kelpaa mihinkään. Tehdäänpä suorempi ja lujempi ja pannaan sen päähän pieni keihäänkärki, niin saamme nähdä kuinka syvälle se käy puuhun. Ja nyt työhön!"

Päiväkausia he ahersivat uutterasti yhdessä, ja astuessaan jälleen ulkosalle heillä oli mukanaan vahvempi kaari, joka oli kavennettu toisestakin päästä, niin että se oli paljon taipuisampi ja sopusuhtaisempi kuin edellinen. Marjakuusta ja saarnipuuta löytyi yllin kyllin ja nämä pysyivätkin koko joutsenkäytön ajan paraimpana kaaripuuna. Vasamakin oli suora ja sen päässä oli pienoinen keihäänkärki. Tuntui aivan luonnolliselta ja välttämättömältä uurtaa varteen lovi, jotta se soveltui jänteeseen. Ja niin oli jousi saanut ensimäisen nuolensa.

Vanha mies ei ole yhtä herkkätunteinen kuin nuori eikä niin toivehikaskaan. Mutta toisen koetuksen perästä osoitti juuri Rampa-ukko suurinta ja hillittömintä ihastusta. Käsittihän hän nyt tuon kaiken! Keihäs ei ollutkaan enää se ase, millä voi tuottaa suurinta tuhoa turvallisen välimatkan päässä kaikesta vaarasta. Paremmalla kaarella ja suoremmalla nuolella kävi ampuminenkin tarkemmaksi. Eipä ollut näille vasta-alkaville jousimiehille vaikeata osata kahden keihäänheiton päästä sellaiseen puunrunkoon, joka oli ainakin parin kyynärän levyinen. Ja vasama lensi viuhuen ikäänkuin elävä olento, kuin saalistaan etsivä haukka, ja piikärki tunkeutui puuhun niin syvälle, että molemmat tiesivät tavanneensa aseen, joka oli parempi kuin yksikään luolaihmisen varemmin tuntemista!

Seuraavina päivinä vanhus ja nuorukainen työskentelivät taas innokkaasti luolassa ja kokeilivat ahkerasti uudella kojeellaan. Lopulta Ab lähti eräänä aamuna liikkeelle, aseinaan kirves ja veitsi, vaan ilman keihästä. Sen sijaan hän kantoi jousta, joka oli parahin ja voimakkain heidän tähän asti valmistamistaan; ja selässä riippui kimppu nuolia viinessä, joka oli laadittu mammutin ontosta sääriluusta, jota oli pitkät ajat potkittu ympäri luolaa. Luuhun oli porattu läpiä, joiden kautta oli pujotettu hihnoja, ja saatuaan vielä puupohjan tuo esine sopi mainiosti tarkoitukseensa. Jousi oli kankeatekoinen, kuten nuoletkin, eikä jousimieskään ollut vielä mikään tarkka-ampuja, vaikka olikin harjoitellut uutterasti. Mutta olihan kaari ainakin jäykkä, vasamissa oli terävät piikärjet ja erämiehen kädet olivat yhtä lujat kuin jousikin.

Kauan sai nuorukainen turhaan etsiä riistaa, mutta myöhään iltapäivällä hän saapui loivalle, paljaalle rinteelle, jonka juurella virtasi matala, mutta leveä puro; tämän toisella puolen vaelteli aika lauma pikku peuroja eräässä pienessä ruohikkoisessa alangossa. Ne kulkivat puroa kohti ja koska tuuli puhalsi metsästäjään päin, eivät ne saaneet mitään viestiä uhkaavasta vaarasta. Ab lymysi pienelle kunnaalle pensaikkoon ja odotti, kuinka kävisi. Lauma siirtyi verkalleen häntä kohti.

Puroa lähestyessään peurat ryhmittyivät vehreimmille ja runsaimmille rehupaikoille, ja aivan puron partaalle saavuttuaan niitä oli kerääntynyt noin puolen sataa yhteen tiheään parveen. Ne olivat juuri keihäänkantaman ulkopuolella, mutta nythän olikin koetettava jousta eikä keihästä ja Abin piilopaikasta ampuen olisi tottumattomimmankin jousimiehen täytynyt osata johonkin elukkaan tuossa isossa laumassa. Ab hypähti pystyyn ja jännitti jousensa äärimmilleen. Säikähtyneinä kerääntyivät peurat silmänräpäyksen ajaksi yhteen, ennenkuin syöksähtivät hurjaan pakoon, ja juuri silloin helähti jänne, viuhahti nälkäinen nuoli, nopeina kopisi satoja kevyitä kavioita maata vasten ja sitten vallitsi pienellä aukeamalla melkein täydellinen hiljaisuus. Aivan äänetöntä ei siellä kuitenkaan ollut, sillä yksi peuroista kieriskeli kuolon kanssa kamppaillen. Nuoli oli tunkeutunut sen läpi niin tuimasti, että piikärki pisti esiin vastaiselta puolelta.

Nuorukainen oli aivan hurjana voitonriemusta kantaessaan kotiin nuolen lävistämää riistaansa, ja vanhus oli vielä enemmän haltioissaan kuullessaan hänen metsästystarinansa. Sillä hän ymmärsi heti paljon selvemmin kuin nuorukainen tuon hiljan keksityn aseen laadun, tuon kapineen, joka oli tuhansien vuosien ajaksi tuleva paraimmaksi metsästys- ja sota-aseeksi ja joka oli vähitellen kehittyvä, vieläpä näiden molempienkin käsissä, kunnes se oli tuleva heille suuriarvoisemmaksi, kuin mitä he vielä saattoivat käsittää.

Mutta molempien jousiseppien huulet pysyivät jonkun aikaa suljettuina.
Ab ja Rampa-ukko pitivät tuon suuren salaisuuden omanaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

UIMARETKI.

Ab ja Tammi harhailivat laajalti metsästysretkillään ja olivat jo aikoja sitten tutustuneet raakkukansaan, vieläpä nauttineet sen vieraanvaraisuuttakin, vaikk'eivät purolaisten olinpaikat juuri vetäneetkään vierasta puoleensa. Asuntoina heillä oli vain pienet luolat, tuskin syviä maakuoppia suuremmat; niitä oli kaivettu hujan hajan äyräisiin kohoveden rajan yläpuolelle, ja villipedoilta niitä suojeltiin tavanmukaisilla kiviröykkiöillä, jotka jättivät suulle vain ahtaan aukon. Tämä teki ne lämpimiksi ja verrattain turvallisiksi, mutta näistä kodeista puuttui vuoriluolien ja onkaloiden tilavuus. Eikä satunnaista luolavierasta miellyttänyt heidän ruokansakaan, jona oli kalaa, raakkuja ja simpukoita, sitä vastoin ani harvoin lihaa ja hedelmiä. Ab ja Tammi harjoittivat toisinaan kauppaa raakkukansan kanssa, vaihtaen jonkun maaeläimen veden tuotteisiin, mutta viipyivät vain lyhyen aikaa tuolla paikkakunnalla, jonka ravinto ja tuoksu olivat heille outoja. Tapasipa tässä asutuksessa sentään jotain, mikä herätti heissä hiukkasen mielenkiintoa. He olivat havainneet muutamat raakkuneitosista varsin hilpeiksi, ja olihan kumpikin nyt tullut siihen ikään, jolloin mielihyvällä katsellaan toiseen sukupuoleen kuuluvia kirkassilmäisiä nuoria olentoja. Mutta mitään rakkausjuttuja ei heillä vielä ollut. Nuorukaisista ei kumpikaan ollut vielä pihkaantunut niin pahasti.

Eräänä syysaamuna olivat Ab ja Tammi tavanneet toisensa päivänkoitossa ja päättäneet pistäytyä raakkumiesten luo lähteäkseen heidän kanssaan kalastamaan. Raakkukansa kalasti usein veneestä ja nuo purret olivat oivallisia. Ne oli laadittu neljästä tai viidestä lyhyestä tukista, jotka olivat kytketyt lujasti yhteen sitkeillä vitsoilla. Silti tämä laitos oli yksinkertaista lauttaa parempi, sillä se oli keulasta hakattu suipoksi ja tukit oli valittu niin, että jokainen kaartui ylöspäin. Oli näet tultu huomaamaan, että siten voitiin helpommin halkoa aaltoja, joita vastaan välistä saatiin taistella. Nämä veneet eivät saattaneet ollenkaan upota ja silloinen ihminen liikkui vedessä kuin kotonaan. Nuorista miehistämme oli hupaista lähteä raakkuväen kera, auttaakseen keihästämään kaloja tai vetämään niitä joen syvänteistä karkeatekoisilla koukuilla; eikä raakkuihmisilläkään ollut mitään sitä vastaan, vuoriylimystön edustajain läsnäolo herätti heissä päinvastoin ylpeyttäkin.

Oli aamu sellainen, että näitä molempia vanhemmatkin miehet olisivat tunteneet itsensä uskaliaiksi ja elämänhaluisiksi. Vuodenaika oli jo kulunut pitkälle, mutta jokivesi ei ollut sentään vielä käynyt kylmäksi. Terhot olivat jo ruvenneet putoilemaan ja niitä makasi paksulti lehtien seassa. Joka aamu, paljon säännöllisemmin kuin nykyään, lepäsi alangoilla, metsä-aukeamilla ja kaikilla puuttomilla paikoilla kimmeltävä kuuravaippa. Sellaisina aikoina esiintyi luonto luolaihmisille semmoisen loiston kirkastamana, että me tuskin voimme sitä käsittääkään. Valtaavimmalta se näytti keväisin ja syksyisin ja ihmeellistä se oli, kerrassaan ihmeellistä. Kenties eivät luolaihmiset panneet siihen mitään arvoa. Olivathan he tottuneet siihen, että se kuului jokaiseen vuosikertomukseen. Mutta epäilemättä valoi tuon kuura-ajan pureva ilma heihin enemmän virkeyttä, epäilemättä kävi tuossa oivallisessa säässä jokaisen askeleet joustavammiksi ja joka miehen urheus paljon varmemmaksi. Nykyisen Thames-laakson luolaseuduilla vallitsi lauhkea, ihmeellisen raikas ilmanala. Jo luolaihmisen aikoina kaarsi näet voimakas ja lämminvetinen Golf-virta päiväntasaajalta pohjoista kohti, huuhdellen silloisen niemimaan rannikkoa, kuten nykyäänkin Brittein saaria. Ilmasto oli melkein samallainen kuin nytkin, mutta jääkaudelta siinä oli jälellä jonkun verran viileyttä. Kelpasipa elää sinä aikana ja ystävykset olivatkin hilpeällä tuulella vaeltaessaan edelleen tuona hohtoisena aamuna.

Nuorukaiset vitkastelivat matkallaan ja tuhlasivat pari tuntia, koettaessaan turhaan lähestyä muuatta peuraa keihäänkantaman päähän. Kun he puron poikki uituaan ennättivät Raakkukylään, he saivatkin kuulla saapuneensa liian myöhään; retkikunta oli jo lähtenyt liikkeelle. He arvelivat mahdollisesti saavuttavansa kalastajat ja lähtivät reippaasti astumaan joen rantaa pitkin. Sinä päivänä ei heidän kalastuksestaan kuitenkaan ollut tuleva mitään.

Kolme tai neljä virstaa kuljettuaan he saapuivat eräälle suoralle kohdalle jokea ja sen toisessa päässä, virstan verran kauempana, näkyivät raakkukansan veneet juuri katoavan seuraavan mutkan taakse. Mutta olipa siellä jotain muutakin nähtävänä. Eräällä paadella, jonka kyljet olivat niin äkkijyrkkiä, että vain ihmisolento voi niissä saada jalansijaa, istui mukavasti muuan nuori raakkukansan neitonen, joka oli jo varemmin herättänyt Abissa mielenkiintoa, vieläpä hiukkasen ihailuakin. Hän kalasti uutterasti. Retkikunta oli jättänyt hänet siihen, noutaakseen hänet palatessaan, sillä virran pyörteessä paaden juurella oleskeli varsin maukkaita pikkukaloja ja tämä tyttö oli pienen heimonsa taitavimpia siiman ja koukun käyttäjiä. Kuullessaan rannalta askelten kopinaa hän kohotti katseensa, vaan ei osoittanut mitään säikähdystä nähdessään nuoret miehemme. Raakkukansan nainen ei yleensä pelännyt ollessaan veden likellä. Hän osasi uida kuin saukko ja sukeltaa kuin kuikka, eikä hänellä ollut mitään vaaraa villipedoista noin etäällä metsän surmakätköistä. Neitonen istui paadellaan ylevän rauhallisena.

Nuoret miehet huusivat hänelle saamatta mitään vastausta. Hän vain onki kainoutta teeskennellen edelleen, vetäen tuon tuostakin ylös kirkassuomuisen elävän; tyynenä hän paiskasi sen kuoliaaksi kiveä vastaan ja heitti sitten taakseen hopeahohtoiseen läjään, joka oli jo karttunut aika sieväksi. Tuota nuorta kalastajaneitosta katsellessaan Ab rupesi tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa häntä kohtaan ja pysyi vaiti, vaikka Tammi huuteli tytölle härnääviä sanoja ja kysyi, eikö hän osannutkaan puhua. Raakkukansan tytöistä oli eräs toinen miellyttänyt Tammea eniten.

Rakkautta ei Ab vielä tuntenut, mutta neitonen veti häntä sentään puoleensa. Hänellä ei ollut mitään varmaa halua viedä häntä mukanaan johonkin uuteen kotiin, mutta hän tahtoi tutustua tuohon olentoon paremmin. Saattoihan raakkutyttöjen joukosta kenties saada yhtä hyviä vaimoja kuin vuorien ketteräjalkaisista tyttäristä.

"Uinpa tuonne paadelle!" hän virkkoi kumppanilleen ja Tammi vastasi nauramalla ääneen.

Niinä aikoina ryhdyttiin vitkastelematta päätöksestä toimeen ja tuskin oli Ab saanut sen sanotuksi, kun hän jo heitti Tammelle nahkaverhonsa ja puettuna vain lanteille sidottuun kaistaleeseen pudottautui loiskahtaen veteen. Tyttö oli kaiken aikaa seurannut tarkkaavaisesti jokaista liikettä. Kun pienet laineet löivät hilpeinä miehen yli, niin hän laskeutui kevyesti alas kohopaikaltaan ja solahti virtaan yhtä sulavasti ja hiljaa kuin majava. Ja sitten alkoi kilpa-uinti. Tyttö löysi helposti keskiväylän virtapaikan ja oli toista sataa kyynärää edellä, kun Ab tuskin oli ennättänyt hänen vanaveteensä.

Tuo jäntevä nuori vuoristolainen oli oiva uimari. Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli oleskellut vedessä melkein päivittäin ja vaikkei hän ollutkaan koskaan kilpaillut raakkuväen kanssa, niin uskoi hän sentään saavuttavansa jokaisen näistä, olkootpa sitten miten vikkeliä tahansa. Eivätkö hänen käsivartensa ja säärensä olleet pitemmät ja vahvemmat, hänen rintansa lujempi kuin heidän? Hän tunsi helposti voivansa uida uuvuksiin heidän reippaimmat kalastajansa ja tuon tytön — no, hänet hän saavuttaisi varsin pian, vetäisi hänet ranta-äyräälle ja sitten pidettäisiin pientä pakinaa, joka olisi tuleva hupaiseksi, ainakin hänelle. Voimakkaasti halkoivat kädet vettä ja vahvat sääret potkivat nopeasti ruumista eteenpäin kohti tuota ruskeata esinettä. Joen partaalla juoksi Tammi nauraen ja huutaen.

Kyynärä kyynärältä lähestyi Ab voimakkain vedoin kilpakumppaniansa. Tyttö ui rinta-uintia kuten mieskin — Ab ei muuta osannutkaan — meloen koiran tavoin ja usein hän käänsi päätänsä katsahtaakseen takanaan tulijaan. Ei hän näyttänyt vieläkään säikähtyneeltä ja se herätti Abissa ihmettelyä, sillä harvoinpa tuollainen takaa-ajo oli synnyttämättä pelkoa sen ajan naisessa. Ehkäpä hän käsitti, ettei nyt ollut kysymyksessä todellinen ryöväys, sillä hän oli usein kohdannut ahdistajansa; mutta olipa sentään kyllin syytä välttää sinä päivänä lähempää yhteyttä. Hän ui herkeämättä ja yhtä herkeämättä läheni Abkin häntä.

Alaspäin pitkin vyöryvää virtaa, joka painui itää kohti mäkien ja rinteiden, tasankojen ja metsien ohitse, eteni ajo. Rannalla juoksi Tammi huohottaen ja usuttaen, mutta vahvoista sääristään ja kestävyydestään huolimatta hänen oli vaikeata pysytellä noiden molempien päiden tasalla, joiden hän näki kelluvan verrattain lähekkäin kuohujen keskellä. Ab oli jo aikoja sitten unohtanut Tammen. Hän oli unohtanut senkin, kuinka hän oli noin joutunut uimaan jokea pitkin. Hänen ajatuksensa olivat kiinnittyneet yksinomaan tuohon pakoittavaan päämäärään: hänen oli tavoitettava edellä uiva neitonen!

Yhä lähemmäksi saapui nuori mies tyttöä, vaikka nopea virta auttoikin molempia yhtä paljon. Sata kyynärää oli vähentynyt kymmeniksi ja Ab voi nyt selvästi eroittaa tytön vanaveden ja silloin tällöin vilauksen hänen ruskeista kantapäistään, kun hän potkaisi liian korkealle. Hän tunsi nyt olevansa varma saaliistaan ja nauroi itsekseen, kun hän teki käsivarsillaan entistä tuimemman vedon ja tuli niin lähelle, että saattoi eroittaa tytön ääriviivat veden läpi. Tässähän on kysymys vain kestävyydestä, hän hihitti itsekseen. Kuinka voisi nainen uuvuttaa uinnissa hänen kaltaisensa miehen?

Juuri silloin Ab näki raakkuneidon kohottavan päätään, kääntävän sen häntä kohti ja nauravan, nauravan huolettomasti, aivan päin silmiä, niin lähellä olivat he nyt toisiaan. Ja sitten tyttö opetti hänelle jotain! Hän katosi näkyvistä sukeltaen kuin saukko, kun se pyrkii syvyyteen. Tämä oli kuitenkin aiottu vain pieneksi näytökseksi ja hilpeäksi hämäykseksi, sillä ruskea pää pullahti jälleen esiin muutaman kyynärän päässä, pyörähti taasen taaksepäin ja päästi iloisen naurun. Sitten tuo sievä vartalo kääntyi kyljelleen, ja nopeilla potkauksilla sekä sivuvedoilla tyttö syöksyi eteenpäin pienten vaahtoharjalaineiden halki ja poistui kintereillään olevasta kilpailijastaan yhtä helposti, kuin huvipursi jättää lotjan. Joen partaalta kajahti hurja ulvahdus, jonka olisi voinut selittää ilmaisseen hämmästystä, suurta ihastusta ja veljellistä ilkuntaa. Tammi nautti suunnattomasti! Hän oli ainoana todistajana kilpauinnissa, jommoista harvoin näki, ja hän sai maksaa ystävälleen siitä, että tämä oli erinäisissä tilaisuuksissa kohdellut häntä mahtipontisesti.

Mutta roteva ja itsepäinen Ab ei ollut vielä uupunut eikä aikonut tuon uuden käänteen tähden luopua pitkästä ajostaan. Hän veti syvään henkeänsä ja pani veden kuohumaan ympärillään. Mutta yhtä mahdotonta olisi villihanhen ollut saavuttaa lennossa pääskystä kuin hänen tuota ruskeata juovaa vedessä. Ihmeellistä, miten tuo raakkutyttö ui! Niin hän oli kuin lintu, joka ui ja sukeltelee eikä tunne mitään pelkoa, niin kauan kuin se on vedessä kyllin kaukana sellaisista paikoista, missä on kömmittävä maata pitkin ja kivien yli. Eipä silti, että raakkutyttö olisi tuntenut itsensä oudoksi maalla. Olihan hän sielläkin verrattain ketterä, mutta puro ja joki olivat pienestä pitäen olleet hänen varsinaisia elementtejään, ja sen vuoksi oli vuorelaisen kilpailu alusta asti sulaa mielettömyyttä.

Ab kohottautui pystyyn vedessä ja tähysteli tuota etäistä tummaa pilkkua. Suuttuneena ja hullaantuneena hän pani liikkeelle jäntevän ruumiinsa kaiken uintivoiman. Jonkun aikaa näytti siltä, kuin kykenisi hän sittenkin saavuttamaan tytön, joka häämöitti veden pinnalla tuskin pistettä suurempana. Hänen heikot menestyksen toiveensa sammuivat kuitenkin pian. Tuolla pienellä etäisellä pisteellä tuntui olevan omat aikeensa. Sen nopeus ei vähentynyt ja hetkisen kuluttua se ennätti erääseen polvekkeeseen kadoten näkyvistä. Ab ajautui mutkaan ja äkkäsi tytön alempana kapuavan turviin raakkukalastajien lautoille. Mitä tämä kertoisi heille, sitä ei hän tietänyt. Sitä asiaa ei kannattanut ajatella.

Nyt ei ollut muuta jälellä, kuin pyrkiä rannalle ja palata maallisempaan ja mukavampaan elämään. Ei mikään karkoita nuoren miehen mielihaluja niin hyvin kuin vesi. Ab ui hiukan väsynein ja veltoin vedoin rannalle, missä Tammi vuotteli häntä hilpeänä. Melkeinpä he olivat sinä iltapäivänä joutumaisillaan vaihtamaan iskuja, ja heidänkaltaistensa kesken iskut saattoivat merkitä äkillistä kuolemaa. Mutta he eivät olleet vielä kilpakosijoita ja asiassa oli paljon aihetta sovinnolliseenkin sananvaihtoon. Kun Ab oli hiukan kuohahtanut pari kertaa, tulivat he jälleen hyviksi ystäviksi.

Päivän lopputuloksena oli, että se oli tuottanut aika lailla voimistelua ja hauskuutta, ainakin Tammelle. Ab ei ollut saavuttanut raakkutyttöä, kuinka miehuullisesti hän olikin ponnistellut. Jos hän olisi tavoittanut hänet ja jutellut hänen kanssaan joen äyräällä, niin se olisi voinut muuttaa hänen elämänsä juoksun. Niin nuori, roteva ja elinvoimainen mies olisi kenties kyennyt muuttamaan hetken hilpeän mielijohteen syvemmäksi tunteeksi ja tuosta uimaritytöstä olisi saattanut tulla luolakansan nainen, jolla ei olisi ollut yhtä suuria luontaisia mahdollisuuksia synnyttää hyviä kiipijöitä, juoksijoita ja taistelijoita kuin muutamilla vuoriston tytöillä.

Samantekevää miten olisi käynyt, jos päivän ponnistukset olisivat päättyneet toisellaiseen tulokseen. Tämä oli vain kertomus kilpailusta ja siitä mikä seurasi Abin pitkää, raivoisaa ja oivallista uintia. Se oli hänen ensimäinen "hakkailunsa". Mutta olipa hänelle vielä käyvä niinkin, että hän rakastui toden teolla luolaihmisen tapaan.

VIIDESTOISTA LUKU.

MAMMUTINAJO.

Syksy oli loppupuolellaan ja maa ohuen lumen peitossa, kun eräänä päivänä muuan luolamies juoksi hengästyneenä jokivartta alaspäin ja pysähtyi Korvapuolen luolalle. Hänellä oli uutisia, suuria uutisia! Hän kertoi asiansa joutuisasti ja johdettiin sitten luolaan aterioimaan, mutta Ab tempasi hänen aseensa ja kiiti alaspäin raakkukansan isoa kuoritunkiota kohti. Aivan kuin lukemattomia vuosisatoja myöhemmin joku skotlantilainen juoksija kuljetti tulista ristiään [puuristiä, jonka päät olivat hiiltyneet, käytettiin ennen vanhaan arpakapulana Skotlannin ylänkömaissa. — Suom. muist.] jotensakin samoilla seuduilla, niin riensi Abkin riemuiten levittämään kuulemaansa viestiä. Nyt oli viipymättä saatava kokoon suuri joukko väkeä, eikä ainoastaan luolamiehiä, vaan myöskin raakkukansaa; suuri voitto kutsui suuriin yhteisponnistuksiin. Mammutit olivat saapuneet lähelle ylätasangon reunaa!

Mies, joka oli juosten tullut Korvapuolen luolalle, oli muuan metsästäjä, joka asui muutaman virstan päässä pohjoiseen käsin erään lavean metsäisen ylätasangon reunalla. Tämä tasanko kallistui lännen puolella luisuksi rinteeksi ja päättyi viimein äkkijyrkästi toista sataa jalkaa syvän laakson reunalla. Välistä sattui mammuttilauma joutumaan tuohon metsään, mistä se pyrki ylätasangon huipulle, ja silloin lähetettiin viesti kautta koko seudun, sillä se oli suuremmoinen tapaus luolaihmisten elämässä. Jos vaan saatiin äkkiä kokoon kyllin paljon väkeä, niin voipa olla melkein varma runsaasta ravinnosta. Saalis oli kerrassaan hämmästyttävä, mutta se vaati nopeata toimintaa ja saattoi aiheuttaa murhenäytelmiäkin.

Juuri kuin mehiläiset keräytyvät suristen yhteen, kun niiden kekoon saapuu jotain häiritsevää, niin menettelivät raakkulaisetkin Abin ennätettyä uutisineen heidän joukkoonsa. He syöksyivät sinne tänne, kokoilivat aseita ja valitsivat miehiä retkeä varten. Mutta aikaa ei juuri tuhlattu. Jo puolen tunnin kuluttua Ab ponnisteli jokivartta myöten takaisin kotiansa kohti ja hänen jälessään kaarteli puolisataa raakkumiestä. He olivat varustetut kylläkin tehokkailla aseilla, mutta luolamiesten mielestä varsin nurinkurisesti. Raakkukansan keihäät olivat sekä varteen että kärkeen nähden valmistetut toisellaisista aineksista kuin luolaihmisten, ja he käyttivät aseitaan aivan eri tavalla. Tottuneina keihästämään kaloja tai toisinaan joitakin vesieläimiä, kuten pieniä virtahepoja, joita vielä eleli tämän niemimaan joissa, he käyttivät keihäitään aina heittoaseina — vaikka olivathan luolaihmisetkin perin perehtyneitä siihen — eivätkä he viime tingassa turvautuneet kivikirveeseen tai nuijaan, vaan juoksivat tiehensä viskatakseen uudelleen jonkun matkan päästä tai jälleen paetakseen, kuinka asianhaarat vain vaativat. Mutta urhoollisia olivat hekin — niinä aikoina täytyi jokaisessa, ken halusi elää, olla jonkunlaista eläimellistä rohkeutta — ja lukunsa puolesta he olivat välttämättömiä harvinaisessa mammutinajossa.

Abin kotiin saapuessaan seurue tapasi siellä parikymmentä luolamiestä. Mutta viesti oli viety kaikille suunnille ja kun ennätettiin yhtymäpaikalle, joksi oli määrätty Vaaran luola — tämä mies asui lähellä ylätasangon harjaa ja oli kuljettanut ensimäisen sanan jokivartta alaspäin — niin havaittiin, että kaikkiaan oli metsästäjiä kokoontunut toista sataa, valmiina lähtemään laumaa vastaan koettaakseen ajaa sen äkkijyrkänteelle. Koko tuossa joukossa ei ollut yksikään enemmän mielissään kuin Ab ja Tammi; he olivat luonnollisesti löytäneet toisensa ja käyttäytyivät nyt kuin koirapari, joka vinkuu vaaran ja metsästyksen halusta.

Mammuttilaumaa vastaan ei käynyt lähteminen kevytmielisesti, ei edes sadoin hyvin varustetuin miehin. Mammutti oli todellinen jättiläiseläin, kenties ei juuri yhtä älykäs kuin nykyajan norsu, mutta ärsytettynä sillä oli pirullinen sisu ja vastustamaton voima. Sen saattoi voittaa vain sotajuonen avulla. Siksipä luola- ja jokimiehet vahtivat lakkaamatta tuota kolmikulmaista ylätasankoa yllättääkseen karjan epäedullisessa asemassa. Mutta vaikka eräs parvi liikuskelikin lähellä äkkijyrkänteelle viettävää rinnettä, niin olisivat erämiehet sittenkin olleet varsin saamattomia, elleivät olisi turvautuneet toisiin keinoihin kuin aseisiin ja huutoihin. Mammutti välitti luolamiehestä ja hänen keihäästään yhtä vähän kuin noista pienistä hevosista, jotka toisinaan oleskelivat sen lähellä. Sellainen kääpiö ei säikyttänyt sitä ja jos se milloin uskalsi tehdä hyökkäyksen, niin sieppasi jättiläinen sen suurella kärsällään ja paiskasi murskaksi kiveä tai puuta vastaan tai polki sen kiukkuisena jalkojensa alle. Yhtä mammutti kuitenkin pakeni, suunnattomasta koostaan huolimatta. Tulta se ei voinut vastustaa ja luolamiehet olivat tulleet tietämään sen. Mammutin kimppuun eivät he rohjenneet käydä, mutta he saattoivat ajaa sitä ja siihen heidän etevämmyytensä perustuikin.

Vaaran johdolla, tuon vanhan tottuneen metsänkävijän, joka oli keksinyt lauman olinpaikan, ruvettiin valmistautumaan hyökkäykseen. Kaikkein ensinnä katkottiin kaatuneista pihkahongista kuivia juuria ja sellaisia kyhmyjä, joissa oli kahvaksi sopivia oksia. Kun näihin juuriin ja kyhmyihin tuikkasi tulta, niin ne leimusivat tuntikausia ja olivat siis mitä oivallisimpia soihtuja. Melkein yhtä kauan ja kirkkaasti roihusi myöskin muutamien muiden puiden kaarna, kun sitä sitoi pitkissä viipaleissa kimpuksi ja sytytti sen toisesta päästä palamaan. Jokaisella oli aseidensa ohella myöskin tällainen soihtu valmiina sytytettäväksi, ja kun nämä varustukset oli saatu valmiiksi, niin joukko järjestettiin pitkään riviin, joka alkoi hiljaa edetä metsän halki. Mammuttilaumaan kuului yhdeksäntoista eläintä, joita johti oikea hirviö, ja miehet, jotka olivat kaiken yötä ja aamupäivän pitäneet vahtia, ilmoittivat niiden majailevan varsin lähellä metsää, missä se päättyi äkkijyrkänteelle viettävään rinteeseen. Rinnettä peitti jää, joten tilaisuus oli otollinen aimo metsästykselle. Mammutit olivat saatettavat saarroksiin, muodostamalla rivi tuon ylänköniemekkeen poikki, ja kun se oli ainoastaan viiden sadan kyynärän pituinen ja metsästäjiä oli toista sataa, niin saartorivi saatiin sangen lujaksi. Muutamat miehistä kantoivat palavaa taulaa, josta ei lähtenyt mitään sanottavaa käryä, ja niin alettiin astua eteenpäin.

Hilpeätä oli ollut luolamiesten ja raakkukansan ensimäinen kohtaus ja soihtu-ainesten kerääminen. Paikka oli siksi etäällä riistan seutuvilta, ettei ollut tarpeen noudattaa varovaisuutta, ja niinpä puhuttiin ja naurettiin vapaasti ja iloittiin ennakolta tuosta odotetusta saaliista. Hieno lumi, joka tuskin peitti maanpinnan alleen, hohti päivänpaisteessa, ja erämiehet, jotka eivät olleet tietääkseenkään pienestä pakkasesta, käyttäytyivät melkein vallattomasti. Varsinkin olivat Ab ja Tammi reippaalla tuulella. Tämä oli kummallekin ensimäinen metsästys tuolla omituisella kallioniemekkeellä, he olivat ihastuneet uuteen ympäristöönsä ja himosivat kamppailua. Kaikkialta kaikui puhetta ja naurua ja ilonpito nousi korkeimmilleen, kun jollekin metsämiehistä sattui joku pieni vahinko hänen kiivetessään puuhun taittamaan houkuttelevaa kuivunutta oksaa tai pudotessaan johonkin petolliseen kuoppaan kaatuneen petäjän juuria katkoessaan. Eloisa ja vilkas oli näiden villien miesten kohtaus, kun he tuona raikkaana syysaamuna kokoontuivat mammutinajoon. Kaikkialla vallitsi ripeyttä, iloa ja hälinää.

Mutta peräti toisellaiseksi muuttui kaikki samassa silmänräpäyksessä, kuin erämiehet saapuivat metsään ja rupesivat pitkässä rivissä kulkemaan etsimiänsä jättiläisiä kohti. Luolamies, joka muutamissa suhteissa oli itsekin melkein kuin villieläin, astui tarpeen tullen yhtä kevyesti kuin mikä otus hyvänsä. Tuskinpa risukaan risahti tai lehti kahahti hänen jalkansa alla, ja tuon pitkän rivin tunkeutuessa metsään siellä syntyi haudan hiljaisuus, sillä erämiehet eivät aiheuttaneet yhtään melua ja mitä heikkoja ääniä siellä ennen lienee kuulunutkin, kuten tikkojen nakutusta, ne nyt vaikenivat heidän edetessään. Niin liukui tuo tumma rivi hiljaa eteenpäin tiheän metsän halki, kunnes jostakin kuului äkillinen varoitushuuto. Yhä varovaisemmaksi kävi astunta, yhä tiheämmäksi rivi, mitä enemmän niemeke kapeni, ja viimein tuli riista kaikkien nähtäviin.

Rinteen reunan lähellä, jonkun matkan päässä erillään varsinaisesta metsästä, oli pieni havumetsikkö, jossa mammuttilauma paraillaan söi. Muiden yli kohosi muuan iso koiras, jolla oli pitkät, ylöspäin kaartuneet torahampaat; se liikkui kauimpana metsikössä. Äänettöminä ja liikkumattomina makasivat erämiehet puiden suojassa, kunnes vanhimmat olivat sopineet hyökkäyssuunnitelmasta, ja sitten lähetettiin miehestä mieheen sana, että soihdut olivat sytytettävät.

Pitkin metsän laitaa tuikahti esiin pieniä liekkejä. Ne kasvoivat, kunnes metsän halki loisti tulijuova ja lähimmät mammutit kohottivat kärsäänsä osoittaen levottomuuden merkkejä. Sitten kajahti merkkihuuto ja äkkiä syöksyi tuo pitkä rivi kiljuen esiin: jokainen mies heilutteli leimuavaa soihtuansa ja riensi metsikköä kohti.

Näyttipä hetkisen siltä, kuin olisi koko lauma saatu mielettömän kauhun valtaan, mutta sellaista oli tapahtunut tuskin miesmuistiin. Mammutti saattoi tosin säikähtyä, mutta sillä ei puuttunut älyä ja isommassa joukossa ollessaan se tunsi oman voimansa. Kiljunnan kohotessa nuo pelästyneet eläimet syöksähtivät ensinnä syvemmälle metsikköön, mutta kun ne sitten äkkäsivät sen alapuolella olevan rinteen, ne pyörähtivät ympäri ja kaikki muut hyökkäsivät raivoisasti kohti, paitsi tuota isoa koirasta, joka söi metsikön ulkolaidalla. Ne saapuivat, nuo suuret lihavuoret, mutta hypähtivät syrjään kohdatessaan tuon etenevän tulirivin ja hoippuilivat jonkun aikaa neuvottomina sinne ja tänne. Sitten muuan roteva koiras, johon oli osunut keihäs ja joka oli mielettömänä pelosta, ryntäsi eteenpäin saartolinjan läpi ja toiset seurasivat sokeina jälessä. Kolme miestä murskautui kuoliaaksi niiden jalkoihin ja kaikki mammutit olivat tiessään, paitsi tuota isohampaista koirasta, joka oli lähtenyt liikkeelle yhtyäkseen laumaansa, vaan oli saapunut liian myöhään. Se syöksyi nyt hämmentyneenä ja kiukkuisesti toitottaen edestakaisin metsikössä. Viipymättä keräytyivät erämiehet lähemmäksi toisiaan ja muodostivat yhtämittaisen tulirivin.

Mammutti hyökkäsi esiin puiden seasta ja seisahtui korkeana. Se oli komea eläin, verraton sekä kooltaan että mahtavuudeltaan. Sen isot torahampaat hohtivat valkoisina tummaa, takkuista karvapeitettä vastaan; pienet silmät leimusivat kiukkuisina, kun se kohotti kärsänsä ja päästi römeän toitotuksen, joko kutsuen laumaansa tai parkuen pulaansa. Hetken ajan tuntui siltä, kuin se olisi aikonut karata kiusanhenkiensä tiheän rivin kimppuun, mutta se säikähtyi roihuvia soihtuja, joita nuo uhkarohkeat ja kiihtyneet erämiehet viskelivät melkein sen silmille, ja kun sitten muuan keihäs tunkeutui sen kärsään, niin se kääntyi ympäri melkein kiljuen tuskasta ja syöksyi takaisin metsikköön.

Aivan sen kintereillä hyppeli satakunta miestä, ulvoen paholaisten tavoin ja unohtaen kaiken vaaran hurjassa ajossaan. Suoraan metsikön halki kulki hirviö ryskien ja kääntyi sitten puoleksi, saapuessaan avoimelle rinteelle. Sen sivulla juoksi eräs uskalias nuorukainen, koettaen turhaan lävistää sen mahaa piikärkisellä keihäällään. Kun mammutti nyt pysähtyi hetkiseksi, niin sen terävät silmät äkkäsivät tuon kääpiön, sen iso kärsä iski alas ja taaksepäin, nosti miehen maasta ja sinkahutti hänet monen kyynärän päähän erään suuren puun runkoa vastaan, johon ruumis murskautui aivan mäsäksi pudoten sitten maahan muodottomana möhkäleenä.

Mutta epätoivoisen mammutin takana ja sivuilla leimusi nyt tuli yhtenä ainoana loimuna, voimakkaista käsistä lensi lukemattomia keihäitä, jotka tunkeutuivat sen sitkeän nahkan läpi, ja silloin hirviö hyökkäsi ulos rinteelle äkkijyrkännettä kohti. Tulta kintereillä ja ympärillä puolihulluja erämiehiä! Se töytäsi eteenpäin, luiskahti sileällä jääpinnalla, koetti jälleen kääntyä vastustaakseen tunkeilevia vihollisiaan ja tulirengasta. Se hoippui, kieriskeli ja liikkui ihmeteltävän sukkelasti, ollakseen niin suunnaton eläin, mutta ei voinut saada lujaa jalansijaa ja tuli tungetuksi aivan kallionkielekkeen reunalle. Turhaan se koetti ryömiä ylöspäin; kuljettaen yhtenä ainoana vyörynä mukanaan lunta, jäätä ja pensaita se syöksyi ryskien kuolemaa kohti sadan jalan syvyyteen.

KUUDESTOISTA LUKU.

MAMMUTINPEIJAISET.

Äkkijyrkänteen molemmin puolin vietti rinne laaksoon loivempana ja riemuhuudoin hyökkäsivät luola- ja raakkumiehet kummallekin suunnalle. Jotkut uskalsivat lähteä jyrkänteen läheltä ja laskeutuivat alas kuin apinat, takertuen luisuessaan pensaihin ja köynnöksiin; toiset juoksivat loivemmille paikoille ja melkein kierivät alas lakeudelle. Uskomattoman lyhyessä ajassa vallitsi täydellinen hiljaisuus sillä paikalla, joka juuri äskettäin oli ollut kiihkeän kamppailun näyttämönä. Mutta alhaalta laaksosta kuului hurjaa hälinää.

Tämä oli suuremmoinen tapahtuma seudun ihmisolennoille. Metsästäjät olivat saaneet sanomattoman arvokkaan saaliin. Eivätpä edes vanhimmatkaan heistä muistaneet, että yhteinen metsästysretki olisi milloinkaan tuottanut tyydyttävämpää tulosta. Se oli täysin heidän suurten ponnistustensa arvoinen; ehkäpä se silloisen arvioimisen mukaan korvasi myöskin surmattujen erämiesten hengen.

Tuo jättiläiseläin makasi nyt kuolleena kallion juurella. Toinen sen isoista, kellertävistä, kaarevista torahampaista oli taittunut ja hohti ruohikossa muutaman jalan päässä tuosta lihavuoresta, jossa oli vielä äskettäin ollut eloa. Sitä näkyä olisi kyllä kannattanut katsella minä aikana hyvänsä, sillä vaikka mammutti ei vetänytkään vertoja muutamille muinaisille matelijahirviöille, niin se oli sentään ulkomuodoltaan niin suuremmoisen mahtava, ettei sitä ole voittanut yksikään eläin maan päällä. Kukistuneena ja kuolleenakin se oli valtaavan näköinen.

Mutta nämä erämiehet tunsivat enemmän ihastusta kuin kunnioitusta. He olivat saaneet runsaat määrät ruokaa: nyt toimitettaisiin koko seudun väestölle pidot ja senkin jälkeen olisi monessa majassa ja luolassa lihaa yllin kyllin useaksi päiväksi. Erämiehet elämöivät kiihkoisina. Muuan joukko karkasi käsiksi tuohon katkenneeseen torahampaaseen — mammutin torahammasta tai sen palasta pidettiin luolamiesten kesken suurena saaliina — ja siitä oli jo syntyä kahakka, kun kiukkuiset äänet keskeyttivät niiden kinastuksen, jotka olivat anastaneet tämän osan saaliista, ja se asetettiin syrjään myöhemmin jaettavaksi. Nyt oli ennen kaikkea pohdittava juhlanpitoa.

Jälleen juoksivat nopeat sanansaattajat metsän polkuja, uivat jokia pitkin ja tunkeutuivat salojen ja viidakkojen halki. Tällä kertaa ei ollut tarkoituksena kutsua kokoon vain metsästäjiä, vaan kaikki perhekuntien jäsenet, jotka voivat mukavasti ja turvallisesti saapua seuraavan päivän kokoukseen, jolloin oli vietettävä mammutinpeijaisia. Sanansaattajain lähdettyä käytiin tuon ison raadon kimppuun, ja voimakkaat ja taitavat kädet irroittivat terävillä piiveitsillä paksun vuodan ruumiista. Se jaettiin seurueen johtomiesten määräysten mukaisesti ja vanha Vaara sai suurimman palkinnon erityisten ansioidensa vuoksi. Sitten viillettiin irti pitkiä lihaviipaleita, laadittiin nuotioita, erämiehet söivät kyllikseen ja nukkuivat viimein terveen ja ravitun ihmisen unta, jätettyään muutamia valvomaan vahteina. Nykyaikana ei tuollaista alustavaa syöntiä varmaankaan pidettäisi viisaimpana juhlavalmistuksena, mutta luola- ja raakkumiehet eivät tienneet mitään vatsa- ja maksataudeista, he voivat herkutella päiväkausia mitä ylellisimmin.

Aamu koitti viileänä ja kuulakkana ja sen mukana saapui kaikilta suunnilta nopeasti miehiä ja vaimoja juhlamielin, nälkäisinä ja odottavina. Seudun etevimmät ja kaikki muutkin perheet kokoontuivat silloisen seuraelämän tärkeimpään tilaisuuteen. Eri huonekuntien miehet olivat jo ryhtyneet toimiin, parikymmentä nuotiota oli palamassa ja kaikkialla lemusi paistuvan lihan käry. Metsästäjä-isät ottivat vastaan perheensä ja kemut kasvoivat tunnista toiseen uusien joukkojen yhä saapuessa. Sekä Abin että Tammen perheet olivat varhaisimpia, suurin silmin ja uteliaina astuivat Pyökinlehti ja Haukku näyttämölle jonkinlaisena etuvartiastona ja tervehtivät ylpeinä veljeään. Ylt'ympäriltä kaikui kotkottavaa puhetta, naurua ja hajanaisia' huudahduksia ja kivien ryskettä, kun hirviön paistuneita luita murskattiin mehua etsittäessä.

Hilpeys ja ilonpito olivat yleisiä, vaikka seurue jakaantuikin melkein vaistomaisesti kahteen eri ryhmään. Luola- ja raakkuväki olivat kyllä siihen aikaan ystävällisissä väleissä, mutta, kuten jo olemme huomauttaneet, he erosivat toisistaan monessa suhteessa makunsa ja tapojensa puolesta, vieläpä jossain määrin ulkonäöltäänkin. Luolaihminen oli tottunut juoksemaan metsäpolkuja kuin hirvi tai välttämään äkillistä vaaraa kapuamalla nopeasti ylöspäin ja heilauttelemalla itseään oksalta toiselle; hän oli senvuoksi laihempi ja jäntevämpi kuin raakkuihminen ja kasvoillaan hänellä oli uskaliaampi ja varmempi ilme. Raakkuihminen oli lyhyempi ja hidasliikkeisempi, vaikkakin lihaksinen. Hän oli joka päivä viettänyt useampia tunteja karkeatekoisessa tukkiveneessään tai astuen verkalleen puron partaita pitkin keihäs kohotettuna tai kaivaen kumarassa noita herkullisia simpukoita, jotka kuuluivat hänen ravintoonsa; harvemmin hän liikuskeli maalla vetäen sieraimiinsa sen tuoksua. Häntä miellytti veden haju, luolamiestä taasen metsän lemu. Siitäpä seurasi, että mammutinpeijaisissa nuo liittolaiset järjestyivät luonnollisesti ja parhaassa sovussa eri ryhmiksi. Kun nälkä oli sammutettu ja oli aika ryhtyä pakinoimaan, saattoivat ne, joiden tarkoitusperät ja mielijohteet vetivät yhteen, vaihtaa ajatuksia varsin vilkkaasti. Juhlivain luku kasvoi kasvamistaan ja puolen päivän aikana oli koolla suuremmoinen seura. Paljon tarvittiin ruokaa sellaisen joukon ravitsemiseksi, mutta olihan mammutissa lihaa tonnimääriä, ei siinä paljoakaan tuntunut tämän perin reippaan seuran hyökkäykset. No niin, savu nousi nuotioista ja nämä vankat oliot söivät ja tunsivat itsensä onnellisiksi.

Mutta iltapäivällä rupesivat sentään heidänkin laisensa juhlijat käymään yltäkylläisiksi. Yksi ja toinen alkoi silmäillä ympärilleen ja ennen pitkää olivat seuraelämän hauskuudet täydessä vauhdissa. Vanhat erämiehet keräytyivät yhteen ja muistelivat menneitä aikoja, jolloin muuan mammutti oli ajettu alas samalta kalliolta. Nuorukaiset ryhmittyivät eri nuotioiden ympärille, pakinoiden voimannäytteistä ja rohkeista teoista ja ryhtyivät väliin leikillä käsirysyyn. Solakat, jäntevät neidot, joilla oli silloin samat tyttöjen tavat kuin nykyäänkin, söivät yhdessä ja silmäilivät ympärilleen keikaillen ja rohkeina, sillä jokaisella oli mukanaan luonnollinen suojelijansa. Tuskinpa tiesi koko luolaihmisten historia suurempaa ja juhlallisempaa kokousta, missä hyvä ravinto olisi synnyttänyt enemmän toveruutta. Ja ehkäpä — sillä kaikki asiat ovat suhteellisia — ei ole jälkeenpäinkään sattunut sen tärkeämpää yhteiskunnallista tapahtumaa. Vaaralliset ihmisoliot olivat iloisia ja luottivat toisiinsa, ja nuoret vaihtoivat silmäyksiä.

Ab ja Tammi olivat luonnollisesti aterioineet yhdessä. He olivat ottaneet uhkarohkeasti osaa äskeiseen taisteluun, olivat suoriutuneet siitä vahingotta ja esiintyivät nyt juhlassa huomattavina henkilöinä. Molempien ruokahalu veti vertoja heidän ruumiinvoimilleen ja he olivat yhtä valmiita käyttämään kumpaakin. Se määrä, minkä nämä nuoret miehet olivat jo syöneet, olisi saanut suurimmankin roomalaisen herkkusuun sairastumaan kateudesta, ja yhä he vaan aterioivat, vaikkakin hieman laimentunein innoin. Kumpaisellakin oli kädessään höyryävä lihakimpale, joka oli leikattu jostain valiopaikasta, ja silloin tällöin he purasivat perin tyytyväisinä siitä suun täyden. Äkkiä Ab taukosi jauhamasta, hän seisoi liikkumattomana ja tähysteli tarkkaavaisena erästä miellyttävää näkyä muutaman kyynärän päässä.