Hiljaisten metsien tyttö

HILJAISTEN METSIEN TYTTÖ

Kirj.

Stewart Edward White

Englanninkielestä ("The Silent Places") suomentanut

Eino Auer

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1926.

I LUKU.

Kello kahdeksan seuduissa eräänä kevätkesän iltana istui muuan miesryhmä pikku nurmikolla, leveätä virtaa katsellen. Päivä oli äsken piiloutunut heidän takanaan olevan metsikön liepeeseen.

Toiset miehistä loikoivat lyhyessä ruohikossa, toiset maleksivat viettävällä rantaäyräällä, eräät taas nojailivat kahteen kauniisti koristeltuun kenttätykkiin, joiden suut vaieten ammottivat lähes kahden (Englannin) penikulman päässä olevaa itäistä rantaa kohti.

Matalalla äänellä he siinä rupattelivat, huomautuksiaan lyhyillä, tarttuvilla naurahduksilla säestäen. Outoa oli kieli: sointuvia paikannimiä kuului tuon tuosta, samoin vieraita eläinten ja paikan nimityksiä. Kenógami, Mamátawan, Wenebógan, Kapuskasing, hopeakettu, saukko, sopuli, ahma, myskihärkä, parka, babiche — nämä ja monet muut sanat vilahtelivat nuolten tavoin tuolla täällä. Kaukaisissa metsissä haastelivat tiaiset ja rastaat melkein yhtä ymmärrettävällä kielellä.

Tuskinpa tarvittiin miesten alapuolella olevia kiiltäviä koivunrunkoja, piikkipäälaudoilla aidatun kujan ympäröimää tavaravarastoa, pitkää lippusalkoa, paalutuksen suojassa olevaa hirsimajaa, asumusten matalain aitain kupeilla lörpötteleviä puoliverinaisia, vaiteliaita, edestakaisin laahustavia intiaanivaimoja enempää kuin meluavia tahi valkoisen talon edustalla kunnioittavasti töllisteleviä intiaanilapsiakaan ilmaisemaan tienoihin tutustuneille, että tämä vähäinen, metsän ja veden ympäröimä alue oli kunnioitettavan Hudson Jahti-yhtiön asutuksia. Päivänlaskun aika ja virtaavan veden suunta osoittivat korkeata leveysastetta. Penikulman pituinen niitty intiaanileireineen, metsänsoikio ja virran suunnaton leveys ilmaisivat, että paikka oli turkiskomppanian talo. Etäällä siintävä sininen vesi oli Jameslahti, virta oli Moose; varastorakennuksen kuistilla istui muitten yhtiön virkailijain kanssa Galen Albret; virran äyräällä vetelehtivät miehet olivat yhtiön postinkuljettajia ja lähettejä, Hiljaisten seutujen matkaajia.

Heitä oli kaiken ikäisiä ja heidän pukunsa olivat monenkarvaiset. Kaikki käyttivät kirjailtuja mokkasiineja, helmikoristeisia sukkanauhoja ja punaisia villavöitä. Jokainen heistä pukeutui muuten oman makunsa mukaisesti. Niinpä saattoi heidän joukossaan nähdä sekä tyyten lakittomia että hattuniekkoja ja hiusnauhalla koristautuneita; kuka paitahihasillaan kellotteli, kuka villapaidassa pötkötti, muutamalla oli pitkä, korea huopatakki. Kuitenkin oli pari seikkaa, jotka osoittivat heidän olevan samaa maata. Kaikilla näet oli jäntevät lihakset ja laihoja he olivat peräti, silmissä haukan terävä katse, poskissa niukalti lihaa. Väkevällä tupakalla täytetty piippu tuprusi jokaisen hampaissa.

Johtuiko tuo sitten heidän iltaruskon punaamista, pronssinvärisistä kasvoistaan, silmien kylmästä ilmeestä, vaiko ehkä enemmän kummasta taustasta tykkeineen, lippusalkoineen ja hirsimajoineen; kuitenkin kaikitenkin oli vaikutelma etupäässä sotilaallinen. Nämä miehet olivat sadan taistelun veteraaneja, menetettyjen toiveiden korventamia. Vahva, mahtava, kunnioitusta ja pelkoa herättävä vihollinen oli kovettanut heidät. Heidän suorittamansa taistelut, heidän kestämänsä kärsimykset olivat miltei luettavissa heidän arvistaan; ankarat ponnistukset, ääretön karuus olivat muokanneet heidän ruumiinsa ja sielunsa. Mutta miehen luonteessa on jotakin, joka kutsuu suuriin tekoihin, ja juuri tämä ominaisuus liitti nämä maleksijat yhteen ja auttoi heitä koettelemuksissa.

Päivä painui mailleen ja pohjolan ihmeellinen, punainen hämärä kietoi tienoon verhoonsa. Jostakin etäisestä metsästä kuului yksinäisen suden valittava ulvonta. Rekikoirien kuoro kajahutti heti vastauksen. Miehet taukosivat vähitellen juttelemasta, polttelivat vain piippujaan ja vetivät sieraimiinsa kirpeätä ilmaa, nauttien hiljaisuudesta.

Yhtäkkiä ilmestyi hämärästä roteva intiaani, joka astui eteenpäin pitkin harppovin askelin. Tuossa tuokiossa oli hän heidän joukossaan, vastaten tyynesti heidän tervehdyksiinsä.

— Bo’ jou, bo’ jou [väännös ranskal. tervehdyksestä »bon jour» = hyvää päivää. — Suom.], Me-en-gen, toivottivat he.

— Bo’ jou, bo’ jou, vastasi hän.

Paria miehistä hän kosketti kevyesti hartioihin. He nousivat heti. Intiaani oli päällikön kanoottimiehiä ja he ymmärsivät Galen Albretin tarvitsevan heitä.

Me-en-genin kulkiessa edellä tallustivat he nurmikon yli, lipputangon ohi varastorakennuksen kuistille. Siellä intiaani jätti heidät. He nousivat portaille. Eräästä sisähuoneesta tunkeutui välikön läpi valoa. He joutuivat valopiiriin ja samassa pysähdytti ääni heidät.

Kuistikko oli avara ja matala, kaiteilla varustettu ja, valoneliötä lukuunottamatta, pimeä. Nojatuoleissa istui tusinan verran tupakoivia miehiä. Savu kiemurteli valojuovassa merkillisinä kiehkuroina. Sisäpuolelta kuului naisen ääni, jota pianon helinä hillitysti säesti. Ääniä kuten valoakin vaimensi huoneen etäisyys.

Miehistä saattoi varmuudella tuntea vain Galen Albretin. Hän näytti julmalta, nelikulmaiselta ja veltolta, ja hänen tapansa istua tuolissa kuin istuisi hän jonkun kaamean, verisen lain tulkitsijana oikeuden istuimella, ilmaisi hänet. Metsämiehet huomasivat hänen tarkastelevan heitä tuuheiden valkeain kulmainsa alta. Tahtomattaan suoristivat he hartioitaan.

Vanhempi miehistä oli iältään viisikuudetta tai kuusikymmentä vuotta, mutta yhtäkaikki oli hänen ryhtinsä suora ja ruumiinrakenteensa voimakas. Kapealierinen pehmeä hattu varjosti rauhallisia, harmaita silmiä, nenä oli kuin haukan nokka ja sen alla viippoivat pitkät, valkoiset viikset. Kädet, joissa suonet olivat pullistuneet pahkuraisiksi köysiksi, olivat ruskettuneet mahonginvärisiksi. Silmänurkissa vilkuili veitikka, mutta kiinteä tuijotus paljasti metsän asukkaan mielikuvituksen puutteen, samalla kuin se oli todistuksena harvinaisen sitkeästä kestävyydestä. Puku, karkeasta takista aina koristelemattomiin mokkasiineihin, oli äärimmäisen yksinkertainen.

Hänen toverinsa oli tuskin muuta kuin poikanen vuosiltaan, mutta hän oli ruumiiltaan kuin mies. Hän näytti mainiosti soveltuvan pohjolan ankaraan elämään — laaja rintakehä, sileät, täyteläiset lihakset ja ennenkaikkea täydellisesti pyöreä kaula puhuivat lämpimästä verestä, jota virtasi runsaasti hänen ruumiinsa joka osassa. Kasvot, joissa orastava parta vasta varjona näkyi, olivat huolettoman pojan, mutta katse oli miehen. Tuo kypsyneen miehen vaikutus lienee johtunut kokemuksista, joita kaksikymmenvuotiaalla ei tavallisesti vielä ole ollut, tahi ehkäpä se enemmänkin riippui eräästä omituisuudesta. Nuorukaisen silmät näet olivat niin tavattoman lähellä toisiaan, että ne näyttivät litistävän nenänvartta, ja lisäksi ne merkillisen vinosti välkähtelivät lakkaamatta. Ne tekivät hänen ilmeensä samalla sekä omituisen vieraaksi että päättäväiseksi. Mutta kun hän sitten katsahti poispäin, palasi kasvoille vanha poikamainen piirre, jota korosti eräänlainen nuorekas raakalaisuus hänen pukimiensa yksityiskohdissa — hatussa reuhotti haikaransulka kallellaan, kupeella koreili helmillä kirjailtu puukon tuppi, ja polvinauhat sekä mokkasiinit ihan uhkuivat upeutta.

Muuan miehistä kuistilla puhkesi puhumaan. Galen Albret se ei ollut, vaikka hän olikin kutsunut heidät kokoon, vaan MacDonald, hänen kaupanjohtajansa ja oikea kätensä. Itse ei Galen Albret hiiskahtanutkaan, hän vain istui, pää eteenpäin nojassa, mulkoillen miehiä syvällä päässä olevilla silmillään.

— Teidät on kutsuttu erikoistehtävää varten, aloitti MacDonald lyhyesti. — Tehtävä on vapaaehtoinen, eikä teidän ole tarvis siihen ryhtyä, ellette halua. Olemme kutsuneet teidät siksi, että tähän saakka aina olette suorittaneet loppuun ne hommat, joihin olette ruvenneet. Te, Herron, ette tosin ole paljon ehtinyt, koska vielä olette nuori, mutta vähitellen saavutatte luottamuksemme. Mutta Bolton, te olette vanha tekijä, ja sepä merkitsee jo koko joukon.

Galen Albret liikahti. MacDonald äkkäsi viittauksen ja jouduttautui asiaan.

— Sanon teille, mitä haluamme. Ellette tahdo käydä puuhaan käsiksi, niin ette siitä myös mitään tiedä. Onko selvä?

Hän siirrähti lähemmäksi valoa, tutkien heidän kasvojaan tarkasti.
Miehet nyökäyttivät päätään.

— Varmasti, lisäsi Herron.

— Hyvä on. Muistatteko, miehet, Jingossin, ojibwaintiaanin, joka kävi täällä ostoksilla vuosi sitten, viime kesänä?

— Samanko, jota kutsuttiin Kärpäksi? tiedusti Sam Bolton.

— Saman. Muistatteko hänet hyvin? Minkä näköinen ja niin poispäin.

— Kyllä, nyökkäsi Sam Dick Herronin säestämänä.

— Meidän täytyy saada tuo intiaani käsiimme.

— Missä hän on? kysyi Herron. Sam Bolton pysyi vaiti.

— Siitä saatte ottaa selon.

MacDonald jatkoi, nykäisten tuoliaan hitaasti lähemmäksi ja alentaen ääntään:

— Viime kesänä kohosi Jingossin »velka» varastoon kahteensataan majavaan (sata dollaria), mikä hänen piti suorittaa takaisin nahkoina seuraavalla käynnillään. Hän ei palannut ollenkaan. En usko hänellä olleen aikomustakaan palata. Esimerkki on huono. Meille ei ole tuollaista ennen sattunut. Tällä asemalla saavat monen monet intiaanit luottoa ja jos Jingoss jätetään rankaisematta, joudumme turkasenmoisiin ikävyyksiin muiden velallistemme kanssa. Ei ainoastaan hänelle, vaan muillekin on saatava selväksi, että kavaltaja joutuu kiinni, joka kerta. Kaikki tietävät, että hän on varastanut, ja he odottavat nyt nähdäkseen, mitä aiomme tehdä. Sanon teille tämän, jotta tietäisitte, että asia on tärkeä.

— Toivotte meidän pyydystävän hänet? virkkoi Bolton paremminkin todetakseen asian kuin kysyäkseen.

— Pyydystävän kyllä, ja elävänä, teroitti MacDonald. Ampuminen on kielletty. Tahdomme rangaista häntä, mutta samalla antaa hänelle opetuksen. Me olemme luvanneet pitää intiaaniemme »velkoja» järjestyksessä. Emme voi sitä tehdä, jos tappiomme alkavat käydä liian suuriksi. Tämä on vakava juttu. Jos onnistutte, maksetaan teille tehtävän suoritukseen kuluneelta ajalta kaksinkertainen palkka, ja lisäksi tietää se kahden asteen ylennystä palveluksessa. Sopiiko?

Sam Bolton pyyhkäisi laihalla, pahkuraisella kämmenellä suutaan, mikä ennusti hänen aikovan puhua, mutta Galen Albret ehätti äkkiä väliin, puhjeten sanoiksi nopeasti ja painokkaasti, kuten hänen tapansa oli.

— Vartokaapa, sanoi hän, tässä ei saa olla mitään epätietoisuutta. Jos ryhdytte tehtävään, ette saa jättää sitä kesken. Joko palaatte intiaanin kanssa, tai olette järkenään palaamatta. Epäonnistumista en anna anteeksi. Hyväksyn vain onnistumisen. Ei merkitse mitään, vaikka viipyisitte kymmenen vuotta. Minä tahdon saada tuon miehen käsiini!

Hän vaikeni äkkiä. Tovin kuluttua MacDonald taas otti puheenvuoron.

— Ajatelkaa asiaa perinpohjin ja antakaa minulle tieto huomenaamulla.

Bolton hapuili taas suutaan.

— Minun takiani ei tarvitse odottaa, sanoi hän. Minä suostun.

Dick Herron naurahti yhtäkkiä äänekkäästi, unohtaen hetken vakavuuden.

— Jos tämä Sam tahtoo ryhtyä yritykseen, ei minunkaan tarvitse huolestua, vakuutti hän. — Selvä on minun puolestani.

— Mainiota, suostui MacDonald. — Muistakaa, että tästä pitää olla vaiti. Tulkaahan luokseni, niin saatte, mitä tarvitsette mukananne.

— Sanon nyt teille hyvästi, virkkoi Galen Albret. — En halua, että nähdään minun puhuttelevan teitä huomenna.

Metsänkävijät astuivat eteenpäin ja puristivat juhlallisesti Galen Albretin kättä. Hän ei noussut paikaltaan ottaessaan jäähyväisiä miehiltä, jotka oli lähettänyt Hiljaisille seuduille, sillä hän oli komppanian aseman päällikkö ja vain harva hallitsi niin rikasta ja laajaa aluetta kuin hän. Sitten molemmat matkalle lähtijät vuorostaan nyökäyttivät päätään vaiteliaille tupakoitsijoille ja hissuttelivat pimeyteen äänettömin askelin pehmeissä mokkasiineissaan.

Yö oli jo saapunut. Siellä täällä tuikki lamppu. Poikki pohjoisen taivaan kaartui himmeä fosforihohde, aamuruskon edelläkävijä, josta toisinaan hetkiseksi sävähti esiin värisevä yksinäinen valovasama. Pronssisen kenttätykin vaiheilla oleva miesryhmä hyräili hiljaa La Violette dandinen kauniita, tunteellisia säveliä.

Molemmat metsänkävijät pysähtyivät vaistomaisesti toverijoukkonsa tällä puolen. Boltonin mietteet tummensivat hänen katseensa. Dick Herron vilkuili huvitettuna toveriaan; ilme hänen kasvoissaan häilähteli ajatusten temmeltäessä.

— Kuulehan, Sam! sanoi hän.

— Mitä? hätkähti vanhempi mies.

— Saat lyödä minua, ellei meistä, suoriuduttuamme tästä isopalkkaisesta hommasta, tule rikkaita miehiä — ja pitkäikäisiä.

II LUKU.

Miehet seisoivat katsellen 'mietteissään tähtitaivasta.

Dick Herron hutki hieman pahantuulisena ruohoa vitsalla, jonka hän ohikulkiessaan oli taittanut jostakin pajukosta. Hän oli napissut koko sen lepohetken kestäessä, jonka oli itselleen täällä sallinut nopean pikamarssin jälkeen Winnipegistä. Hän antoi kyllä arvon äsken saamansa tehtävän vaikeudelle, mutta suhtautui siihen kuin raskaaseen taakkaan, jättäen heti kaikki yksityiskohdat ja suunnittelut toverin huoleksi. Sam Bolton kyllä osoittaisi aikanaan hänelle, mitä milloinkin oli tehtävä. Silloinpa hän kyyristäisi hartiansa, sulkisi silmänsä ja puskisi työtä koko mahtavalla, raa'alla väellään ja voimallaan. Odottaessaan suipisti hän huuliaan, vihellellen jotakin kanoottilaulua.

Mutta metsästäjäveteraani, Sam Bolton, seisoi kuin haltioituneena, tuijottaen lempeillä vanhan miehen silmillään unelmoiden avaruuteen.

Tumman samettinauhan takana oli erämaa. Siellä oli raivaamaton seutu, laajempi kuin Yhdysvaltain alue, siellä suuret metsät, kartoittamattomat vedet, lakeudet, hedelmättömät maat, vuoret ja virrat leveämmät kuin Hudson. Siellä saattoi kesäisenä päivänä nähdä hirven ja karhun, nuo metsien todelliset kuninkaat; karibulaumoja, toisinaan tuhatpäisiäkin, harhaili laajoilla kankailla, ja sudet kokoontuivat lymyillen tahi avoimesti, aina sen mukaan oliko uhri voimakas vai heikko, näiden ympärille saaliin toivossa. Ahmoja, näätiä, minkkejä,, saukkoja, kärppiä, myskirottia, ilveksiä, kettuja ja majavia liikkui siellä harjoittamassa ammattejaan, joko murhatöissä tai rauhallisissa teollisuushommissa. Metsäintiaaneja, herkkiä ja villejä kuin eläimet, asuskeli puunkuoresta tai nahasta kyhätyissä majoissa, pyydystellen turkiseläimiä tai kalastellen ja sillävälin vaeltaen villihanhien tavoin pitkiä taipaleita. Päivänpaistetta, varjoa, sadetta, vilua, lunta, nälkää, runsautta ja työtä, kaikkea tätä oli Sam Bolton tavannut vuosien kuluessa pitkää matkaa patikoidessaan. Hän vaistosi ne nyt hämärästi,, vartoessaan sen taipaleen varressa, jota oli ryhtynyt kulkemaan.

Sam Bolton oli elänyt vuosikausia metsässä, vuosikausia yksin. Hänellä oli mielikuvitus, rajoitettu tosin, mutta sen avulla hän kykeni asioissa havaitsemaan kaiken olennaisen, tärkeän. Nytkin, tähystäessään erämaahan leirin edullisesta asemasta, turvallisesta elämän tyyssijasta, hän tunsi tuon samaisen erämaalle ominaisen vihamielisyyden läsnäolon, jonka oli tuntenut jo neljäkymmentä vuotta sitten. Pitkässä taistelussa saatuja arpia vieläkin vihloi. Kovien käsien suonipunos, ryhdin irtonainen joustavuus, nöyryys, varovaisuus, katseen terävyys, kärsivällisyys — kaikki ne olivat samalla merkkejä käydyistä taisteluista, vihollisesta saatujen voittojen tunnuksia. Erämaa, tyven, säälimätön, tarkka ja peloittava, vaani metsän varjossa. Se ei etsinyt taistelua, mutta ei myöskään karttanut; sen voitoilla oli ennaltamääräyksen ylväs tuntu, se taipui suurenmoisesti ikäänkuin hetkellinen voitto, jonka saavuttamiseksi mies oli jännittänyt sielunsa joka säikeen, itse asiassa lopultakin olisi vain mitätön seikka. Erämaa ei koskaan väsynyt, se ei koskaan iloinnut, ei koskaan rauhoittunut. Se oli välttämätön, mahtava. Sen elämä oli hiljaisuus, sen kieli hiljaisuus, sen peloittavin ase oli tuo suuri valkoinen hiljaisuus, joka salpasi miehiltä hengen. Sam Bolton tajusi selvästi Pohjolan luonteen. Hän tunsi sen vastustuksen puristavan itseään. Se saattoi höllentyä, mutta vain jälleen kiristyäkseen. Mitä se moniaassa hetkessä ehkä menetti viholliselleen, sen se takaisin otti vihamiehen pitkinä heikkouden tunteina. Tämän hän hämärästi vaistosi; erämaa muuttui vanhan miehen mielikuvituksessa olennoksi, jota vastaan kaikki mahdolliset aseet oli saatettava kuntoon.

Jossakin tuolla toisella puolen, metsissä, lymyili mies. Hän saattoi olla yhtä hyvin viiden kuin viidensadan penikulman päässä. Hän oli oppinut pitämään huolta itsestään korvessa. Sam Bolton alkoi äkkiä kehitellä ajatuksiaan ääneen.

— Meidän on napattava hänet tai kenenkä hyvänsä muun, joka tietää meidän ajavan häntä takaa, sanoi hän. — Mutta leikki taitaa olla tuolle punanahalle liian helppo. Onnellinen Jingoss on ojibwa, ja hänen kansansa on suuri. Tätä joukkoa täällä voimme puijata helpostikin; kerromme heille lähtevämme katsastelemaan paikkoja uusille talviasemille. Mutta me joudumme seudulle, joka on peloittavan laaja.

— Mitä tietä meidän on ensin kuljettava? uteli Dick, osoittamatta edelleenkään mitään erikoista innostusta. Miten hyvänsä Sam päättäisikin, olisi ratkaisu varmasti paras mahdollinen.

— Tätä tietä, ilmoitti Bolton. — Jingossin täytyy olla jossakin kauppaa tekemässä. Millekään Hudsonlahden asemalle hän ei voi saapua. Mikä paikka sitten olisi lähinnä? Hyväinen aika, Missináibie tietysti, tuolla alhaalla, Yläjärven tienoilla. Luultavasti hän onkin siellä. Lähdetään etelää kohti.

— Ojibwain olinpaikkoja, häh? arvasi Dick umpimähkään.

— Kyllä, mutta Jingoss on Georgianlahden ojibwa. Tuolla Missináibien tienoilla on jokaisella injunilla oma metsästysalueensa, ja he ovat eri heimoa kuin meidän cree-intiaanimme — nämä pitävät melko lujasti kiinni omasta alueestaan. Jotkut vieraat, jotka ovat yrittäneet metsästystä tai turkispyyntiä siellä, ovat ykskaks saaneet kuulan kalloonsa. Tämäpä paneekin minut ajattelemaan, että jos Jingoss on pyrkinyt etelään ja jos hän nyt hieroskelee kauppoja Missináibiessa, ja ellei hän ole saanut joitakin ojibwa-miehiä pyörrytetyiksi niin, että sallivat hänen pyydystellä alueillaan, tai ellei hän ehkä olisi puskenut kotia kohti tahi länteen Winnipegin alueelle, on todennäköisintä, että löydämme hänet jossakin Kabinikágamin seutujen vaiheilla.

— Siispä painukaamme ensin Missináibie-jokea ylöspäin, ehdotti Dick.

— Taitaa olla oikea lähtösuunta, myönteli Bolton.

Ja lopettaen keskustelunsa tähän he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kääntyivät takaisin etäämpänä häämöttävien toveriensa luo. Heidän lähestyessään kuului ääniä:

— Tässä hän on… Dick, tulehan tänne. Dick, laula meille! Chante donc
»Oncle Naid», Diik. [Laulahan »Setä Naidista», Diik. — Suom.]

Ja Dick hyräili, huolettomasti nojaten kenttätykkiin, voimakkaalla vaikka hiukan käheällä baritonillaan kaukaiselle pohjolalle etäisen etelän vienon tervehdyksen:

»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä…»

III LUKU.

Aikaisin seuraavana aamuna vaati Sam meloja valittaessa, että otettaisiin käytäntöön intiaanien keskuudessa vallitseva tapa. Nämä näet mittasivat aina tarkasti, että kukin meloja sai ruumiinkokoaan vastaavat vehkeet. Itse piti hän parhaimpana vaahterasta tehtyä kapealapaista melaa, sillä se ei särkynyt koskipaikoissakaan, vaikkapa kovan vauhdin aikana useinkin sattui pohjaa raapaisemaan. Nämä melat olivat maalatut kirkkaan oranssinvärisiksi.

Dick Herron oli jo katsonut koivunkaarnakanooteista sopivan. Hän tunsi hyvän kanootin niinkuin hevosentuntija jalon ratsun. Tämä kanootti oli neljäntoista jalan pituinen ja tehty kovasta, talvella irrotetusta puunkuoresta. Suuria kuhmuja tai repeämiä ei näkynyt ainoatakaan.

He nostivat sekä kanootin että melat kuivalta veden partaalle ja kääntyivät sitten takaisin varastorakennukselle, missä MacDonald istui yläkerran huoneessa kirjoittelemassa. Tavallisesti turkispyytäjien ei ollut lupa mennä »konttorin» ristikon sisäpuolelle, mutta Samia ja Dickiä oli käsketty liikkumaan vapaasti ja selviytymään perille omin neuvoin. Vaatevarusteista antoi Dick vanhemman toverin huolehtia, itse hän varasi mukaansa ainoastaan satasen panosta uusimalliseen Winchester-rihlaan, joka juuri näihin aikoihin alkoi päästä pyssymiesten suosioon.

Avaran, matalan huoneen hämärässä hääri vanha metsästäjä, milloin tässä milloin tuossa nurkassa nuuskien. Nyykäyttämällä päätään väisteli hän katosta riippuvia esineitä, kysellen tarpeen tullen asioita MacDonaldilta, joka vaiteliaana seurasi häntä. Ensiksi pantiin syrjään pari teräslanka-ansaa, kapea, tiheäsilmäinen kalaverkko, ongensiima ja koukkuja, ruutia, kerä, sekä kotelo vanhan erämiehen suustaladattavaa varten, ynnä suolasäkki. Ne kaikki tarvittiin elatuksen turvaamiseksi. Sitten tulitikkuja, tulukset, pari huopaa. Nämä lämmön vuoksi. Vielä kymmenen naulaa tupakkaa ja yhtä paljon teetä. Tavanmukaiset nautintoaineet. Ja lopuksi pikku säkillinen jauhoja ja kohtalainen liikkiökimpale. Ne olivat tarpeen tilapäismuonana. Jos ne loppuisivat, oli miesten yksinomaan turvattava metsän antimiin.

Sam Bolton tutkiskeli tavarakasaa, kun kaikki oli hilattu kokoon. Silmät puoliummessa hän uudelleen ja uudelleen mutisi nimiä ja laski esineitä, varmistuakseen siitä, ettei mitään puuttunut. MacDonald puolestaan teki huomautuksia silloin tällöin.

— Saanut vaskisangon, häh, Sam? Entä paistinpannun? Kuppeja?
Onko läjässä kirves? Parasta ottaa vielä ylimääräinen veitsikin.
Tarvitsetteko kangasta? Kompassi kunnossa?

Kuhunkin kysymykseen nyökkäsi Sam myöntävästi päätään. MacDonald vaikeni lopulta, kun havaitsi, ettei enää ollut mitään lueteltavaa.

Mutta Dick, joka laiskasti oli rummutellut ikkunaa sormenpäillään, kääntyi nyt. tehden vuorostaan hänkin huomautuksen.

— Miten on kenkien laita? Minä en ole ainakaan saanut mitään.

MacDonald kalpeni.

— Yrjänän nimessä, pojat, en saanut mahtumaan enempää kuin neljä viisi
mokkasiiniparia kampsujenne joukkoon, mutta nahkaa on, jotta riittää.
Olkaa vain varovaisia. Abitibin sakki oli kerran tehdä minusta pietin.
Koettakaa selvitä intiaaneista.

Bolton ja Herron painuivat matkaan pitkin pientä jalkapolkua — hevosia ei näillä syrjäisillä tienoilla ollut — päällikön ja hänen apulaisensa asumusten välitse ja kääntyivät sitten polveilevalle tielle, joka korkean ruohon lomitse johti alas niitylle, missä intiaanimajojen terävät huiput kohosivat kohti taivasta.

Majat olivat hajallaan — minkäänlaista järjestystä ei nähtävästi noudatettu. Jokaisen edessä savusi nuotio. Naiset ja tytöt ahersivat mikä missäkin työssä. Kesy varis räpytteli edestakaisin ikäänkuin kiusaten suippokuonoisia, takkuisia susikoiria, varoen kuitenkin joutumasta niiden ulottuville.

Hurtat syöksähtivät raivokkaina lähestyviä vieraita kohti, päästäen ilmoille oudon, pitkäveteisen haukunnan, joka enemmän muistutti susi-sukulaisten kuin kotieläimen ääntä. Dick ja Sam hätistelivät niitä syrjään lyhyillä kepakoilla, joita olivat varanneet tähän tarkoitukseen. Koirat tunnustivat heidän herruutensa, hypähtämällä heti takaisin. Muutama tavallista kainompi nainen livahti näkyvistä »wigwamiinsa». Lapsiliuta pyrähti kuin viiriäisparvi piilopaikkaan, tähystäen sieltä helmenkirkkailla silmillään tulokkaita.

— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti Sam Bolton.

— Bo’ jou, bo’ jou, vastasivat nuo kolme miestä.

Intiaanit olivat kaukaa ylämaista. He eivät puhuneet englantia enempää kuin ranskaakaan, ja tyytyivät kaikessa hiljaisuudessa huoltamaan isäinsä perintöä, noudattaen näiden tapoja niin uskonnollisissa menoissa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. He olivat viipyneet täällä jo moniaita päiviä jonkun loitsumenon takia. Velhon suuri maja kohosi keskeltä leiriä kuin sirkusteltta. Sam Bolton puhutteli miehiä heidän omalla kielellään:

— Haluamme ostaa monta mokkasiiniparia vanhoilta vaimoiltanne, sanoi hän.

Yksi punanahoista livisti heti tiehensä. Seuraavan viiden minuutin aikana näkyi hän nopeasti siirtyvän majasta majaan.

Vanhempi valkoisten miesten seuraan jääneistä alkoi kysellä:

— Pikku Isä on hommautumassa pitkälle matkalle?

— Tokkopa lyhyelle matkalle paljon jalkineita tarvitsisi?

— Lähtee turkiksia pyytämään, häh?

— Ehkä.

— Mihin suuntaan kääntää kanootin keulan?

Äkkiä Dick Herron, joka tapansa mukaan oli kiinnittänyt huomionsa johonkin muuhun kuin käsilläolevaan asiaan, kiskaisi heinätukun hajalle. Seuraavassa tuokiossa hän suoristausi, pidellen kyynärän päässä itsestään sätkyttelevää pojantenavaa. Tämä päästi kimeän pelonhuudahduksen, suhtautuakseen jo seuraavassa silmänräpäyksessä heimonsa tavalla stoalaisen tyynesti vangitsijaansa.

Mutta riitti tuo yksikin kiljahdus. Lähimmästä majasta tuli apu. Sieltä syöksähti kevyt olento, joka kymmenellä askeleella ehätti nuoren miehen luo, tempaisten lapsen hänen käsistään. Sitten olento pysähtyi askeleen päähän, läähättäen ja väristen kuin metsän eläin, uhman tunnuskuvan kaltaisena.

Tyttö kuului ehdottomasti miellyttävään tyyppiin; hituisella mielikuvitusta sai hänestä todellisen kaunottaren. Vartalo oli suora, solakka ja sopusuhtainen, silmät suuret, kasvot kaidat, vailla sitä tyhmää ilmettä, joka on niin yleinen pohjoisten rotujen keskuudessa. Tällä hetkellä hän suorastaan leimusi suuttumusta ja pelkoa.

Dick tuijotti häntä ensin hämmästyneenä, sitten puoleksi ihaillen puoleksi vallattomasti. Hän päästi julman murinan ja kyyristi hartioitaan kuin ottaakseen saaliinsa takaisin. Siinä tuokiossa uhma sammui. Tyttö kääntyi ja pakeni, hypähtäen kuin kaniini lähimpään suojaan. Vanhat intiaanivaimot huusivat ihastuksesta, Dick nauroi iloisesti ja miehisetkin punanahat hymyilivät.

— May-may-gwán (Perhonen), sanoi vanhin heistä kuin esitelläkseen, tuon äsken kaappaamanne pojan kasvattisisar.

— Ojibwatyttö, päättäen nimestä, arvaili Dick.

— Ni-in, myönsi cree välinpitämättömästi. Sekaantumiset toiseen heimoon joko avioliiton kautta tai muuten eivät ole ollenkaan harvinaisia intiaanien keskuudessa.

Samassa palasi kolmas intiaani.

— Ei ole mokkasiineja, ilmoitti hän. — Paljo peurannahkaa.

Sam Boltonin naama venyi. Tulisiko tässä viivytys? Miten hyvänsä. Ellei sitä voitu välttää, niin…

— Antakaa vanhojen naisten valmistaa joitakin pareja, kehoitti hän.

— Ei tule mitään. Ei ole aikaa. Käännämme kanoottimme Missináibieta kohden auringon nousussa, sanoi vanha cree-intiaani päätään pyöritellen.

Sam punnitsi mielessään tätä uutta vastusta. Mutta Dick, joka kärsimättömänä potki maasta multakokkareita, huudahti:

— No, lähtekäämme kaikin mokomin Missinäibieen sitten. Pankaa naiset tekemään mokkasiineja. Seuraamme myötänne.

— Olkoon niin, vastasi vanha intiaani.

— Hyvä, virkahti Bolton.

Vanha nainen kutsuttiin paikalle. Hän otti pukinnahkaisella hihnalla mitan asiakkaitten jaloista. Tämänjälkeen he poistuivat enemmittä puheitta. Intiaani lausuu harvoin jäähyväisiä. Kun hän on toimittanut tehtävänsä, hän poistuu.

— Dick, mutisi Sam, sinun ei pitäisi pistää nenääsi tähän.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dick ymmällään.

— Ruveta ehdottamaan yhteistä matkaa?

— Entä sitten? huudahti Dick ällistyneenä. — Etkö sinä ole matkustanut intiaaniseurassa aikaisemmin?

— Ei ole kysymys siitä. Huomasitko tuota kolmatta intiaania? Joka ei puhunut halaistua sanaa koko aikana?

— Varmasti! Entä sitten?

— Hän on ojibwa. Muut ovat metsäcreeheimoa. Ja väärinpä arvaan, ellei mies ole pahanilmanlintu. Hän tarkkasi meitä viekkaasti ja hänellä oli ilkeät silmät. Hän on valpas. Nyt hän kummeksii, keitä mahdamme olla, minne pyrimme ja miksi olemme lähteneet näin pitkälle matkalle. Ja mikä tärkeintä, hän kuuluu Jingossin kansaan. Hän on pahempi kuin viisikymmentä creetä. Jos hän tuntee Jingossin ja alkaa epäillä meitä, voi hän tehdä meille aika kiusan.

— Antakaamme heidän painua hiiteen sitten, esitti Dick kärsimättömänä.
— Ostetaan peurannahkoja ja laitetaan mokkasiineja itse.

— Liian myöhäistä, epäsi Sam. — Peruutus olisi vain pahaksi.

— Sinäpä osaat keksiä vastuksia vaikka mistä, naureskeli Dick.

— Ehkä, ehkä, myönsi toinen, mutta eränkäyntitaitoon kuuluu mahdollisten vaikeuksienkin huomioonottaminen, ja keinojen keksiminen sen varalta, että nämä olettamukset toteutuisivat.

— Sam, huudahti Dick, jonka ajatukset olivat takertuneet muutamaan toverin aikaisemmin lausumaan sanaan, hellittämättä niistä, — huomasitko tuota tyttöä äsken? Hurja pikkuinen kaunotar, vai mitä?

IV LUKU.

Keskipäivä lähestyi. Matkamiehet veivät tavaransa rannalle, missä kanootti oli. Vaikka intiaanit eivät tahtoneetkaan lähteä ennen seuraavaa aamua, olivat he päättäneet painua taipaleelle heti, jotta kaikkinainen tungos ja hämminki, minkä yhtäaikainen lähtö saattaisi aiheuttaa, vältettäisiin.

Aamulla matkavalmistuksien aikana oli jo uutinen heidän retkestään ehtinyt levitä. Etenkin olivat muut lähetit ja postinkuljettajat heitä surkutelleet. Koko talven olivat nämä miehet viettäneet pohjolan pakkasten kynsissä, tarmokkaina hommiaan hoitaen. Nyt oli sopiva levon hetki, ja he säälivät noita tovereita, jotka kesken kaiken joutuivat lähtemään Hiljaisille seuduille.

Sam Bolton ja Dick Herron tapasivat siis, ollessaan lähtövalmiina, rantaäyräällä miesjoukon koolla. Nämä olivat luultavasti tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli vakoilu vihollisen maassa, selon otto oloista, niin että yhtiö syksyllä voisi erämaahan kylvää asutuksiaan, joissa sitten sopi asuskella kylmimpinä kuukausina.

— No, te katso siele se Musta Majava lahti, neuvoi Louis Placide, mine luule ne ojibwa on siele laittanu itselle semmoisi kerpenkoloja.

— Pojat, pyysi Kern, Old Brunswick Housen kauppamies, — jos lähdette Missináibieen, niin heittäkääpä silmäys valtaukseeni Gull-järven rannalla ja katsokaa, onko se saanut olla rauhassa.

Nuori Herbert oli utelias.

— Minne asti aiotte uskaltautua, pojat? kysyi hän.

Mutta Ki-wa-nee, Lentävän aseman uskollinen kauppuri, seisoi joukossa kuin joku erikoisvaltuuksilla varustettu upseeri ja murisi halveksivasti koko jutulle, sillävälin kuin New Brunswick Housen Achard antoi varoittavia vihjauksia takalistolla seisoville intiaanimetsästäjille. — Hiljaa, poikaseni, sanoi hän Herbertille, — uutiset kulkevat kulona, ja etelässä vaaniskelevat vapaakauppiaat uusia leipämaita.

Matkamiehet olivat jo kääntäneet kanoottinsa, tyrkänneet sen veteen ja kasanneet kamppeensa kulkuneuvon keskelle.

Mutta ennenkuin he ehtivät astua siihen, riensi paikalle Virginia Albret, joka silloin oli seitsentoistavuotias, solakka ja sievä kuin nuori saksanhirvi. Päällikön tyttärellä oli tapana antaa määräyksiä, mutta hän antoi ne varsin miellyttävästi. Samalla kuin hän omisti puhuteltavilleen muutaman yksinkertaisen, ystävällisen sanan, katsoi hän heitä suoraan kasvoihin syvillä, tummilla silmillään. Molemmat metsänkävijät kunnioittivat häntä suuresti ja he kuuntelivat häntä kömpelösti lakkejaan käännellen, samalla metsämiesten tapaan tietämättään ihaillen hänen hipiänsä tuoretta, tummaa rusoa, punaisia huulia ja tukan kultaista runsautta. Se oli suloinen muisto viedä mukanaan Hiljaisille seuduille ja jo itsessään lahjan arvoinen. Sitäpaitsi oli Virginialla vielä, tapansa mukaan, tuomisensa. Kummallekin antoi hän pitkän silkkisen liinan. Sam Bolton mutisi kiitoksensa ja työnsi taitamattomasti lahjan paitansa aukosta povelleen. Dick taas riisti puoliksi ritarillisella, puoliksi kerskailevalla eleellä oman liinansa kaulaltaan ja heitti sen pois, sitoen sitten tytön antaman sen paikalle. Virginia hymyili. Kovalla nykäyksellä työnnettiin kanootti vesille. Miehet alkoivat meloa vastavirtaan.

Melkein penikulman verran kulkivat he saarien lomitse, mutta sitten laajeni heidän eteensä Moosen leveä uoma. He asettuivat nyt melomaan suoraan eteenpäin, pysytellen visusti lähellä rantaa, jotta virta ei pääsisi painamaan liiaksi. Näin saattoivat he edetä nopeasti, sillä he meloivat luonnollisesti intiaanien tavoin — taivuttamatta kumpaakaan kyynärpäätä ja sysäten voimakkaasti hartioitaan eteenpäin aironvedon lopulla — ja osasivat käyttää edukseen jokaista pikku pyörrettä.

Puolentoista tunnin kuluttua he saapuivat ensimäiselle vähäiselle koskelle, missä heidän oli pakko nostaa melansa ja käyttää pitkiä kuusisalkoja, jotka aamulla olivat hakanneet ja kuorineet. Dick oli keulassa. Hän näytti uljaalta seisoessaan siinä hajareisin, takakenossa, kasvot kohisevalle virralle suunnattuina. Yhtäkkiä ennättivät he vihaisimpaan pyörteeseen, missä putous odotti. Silloin nuorukainen, syvään hengähtäen, pani koko voimavarastonsa käytäntöön. Sillävälin kuin hän otti uuden puhdin, keikkui Sam Bolton peräpuolessa, pitäen kanoottia tasapainossa, tyytyväisenä antaen tunnustuksensa pojan taitavuudelle ja ruumiilliselle kuntoisuudelle. Sanottakoon mitä hyvänsä, Dick Herron taisi ammattinsa. Galen Albret oli viisaudessaan pannut Sam Boltonin käteen todella voimakkaan aseen.

Kanootti sukelsi jälleen tyynempään veteen, saatuaan naarmun pari kosken kouraisussa. Sam ja Dick pudistivat rauhallisesti veden seipäistään ja asettivat ne eteensä. Jälleen alkoi kuulua melojen tasainen »huiss klik — huiss klik!»

Nyt alkoi virta rientää kymmenen penikulman putousta kohti Abitibin alapuolella. Vaikka vedenpinta olikin sileä, koskipaikkojen poreita lukuunottamatta, kävi virta kuitenkin kovin vaikeaksi kulkea. Matkamiesten oli uudestaan pakko tarttua sauvoimiin, ja niin raatoivat he voimakkaina ja uupumattomina koko sen päivän lopputaipaleen. Kun he vihdoin nousivat maihin yöksi, olivat he jo sivuuttaneet Ranskalaisen joen suun.

Heidän kaltaisilleen harjaantuneille miehille oli leirin pystyttäminen perin pieni seikka. Dick raivasi kirveellään matalaa ryteikköä pois tieltä ja kokosi kuivia puita polttoaineiksi. Sillä aikaa vanhempi miehistä etsiskeli kuivuneita koivunvesoja, joita sitten taittoi voimakkailla riuhtaisuilla. Koivun kova kuori halkeili sieltä täältä, paljastaen käävän ja jauhomaisen puuaineen, joka oli kuivaa kuin taula ja helposti syttyvää kuin tykinruuti. Kouralliseen näitä sytykkeitä sinkautti Sam kipinän tuluksistaan. Ensimäiset liekit leiskahtivat kaarnasta ilmoille ja Dick palasi samassa ruokkiakseen ahnasta nuotiota polttopuilla.

He keittivät teetä vaskikattilassa ja paistoivat oksannenään pistettyjä lihaviipaleita liekeissä. Heidän ateriaansa kuului lisäksi vain leipää, jota olivat asemalta ottaneet mukaansa. Illastettuaan he tupakoivat, ympäröivät nuotion tuoreilla puilla ja kääriytyivät senjälkeen huopiinsa nukkuakseen. Oli kesä, eivätkä he välittäneet pystyttää telttaa.

Tuli yö ja hiljaisuus. Tuli paloi verkkaan, leimahdellen viheriäin pölkkyjen raoista. Metsäneläimiä pysähtyi tuijottamaan valkeaan liikkumattomin silmin, joista liekit kirkkaina kuvastuivat. Huuhkaja istahti johonkin läheisyyteen, alkaen huhuilla. Yläpuolella kaukaisen pohjolan aamurusko jo väreili hiljaisuudessa, joka melkein peloitti. Siellä täällä hiipivät varjot kuin mustapukuiset kirkonpalvelijat. Tuulenhenkäys leyhähti ohi ja haipui. Metsän kansoittivat aavemaiset olennot, koskemattomat, epätodelliset, jotka kuitenkin tuntematonta Läsnäoloa symbolisoiden vartioivat nukkuvia miehiä. Pohjola, tyyni ja kärsivällinen, tietoisena vallastaan ja hetkeään odottaen, houkutteli erämaaleirin kupeella.

Ennen pitkää tuli sinne pieni susilauma kyyristyen takamuksilleen varjoon. Ne olivat kylläisiä ja vaarattomia, ja istuivat hiljaa, vilkuillen uneliaasti liekkeihin riippuvin kielin, takkuisten, kilttien koirien näköisinä. Kello kahden tienoissa kömpi Dick esille huovastaan korjaamaan tulta. Hän teki sen puolinukuksissa, unisin silmin, kasvoillaan lapsellinen ilme. Sitten häh kuin puoliksi tajuissaan vilkaisi taivaalle, oliko ehkä kaunis ilma luvassa, ja kompuroi uudelleen lämpimän huopansa turviin. Sudet eivät olleet liikahtaneetkaan.

V LUKU.

Pieni jauhosäkki, liikkiö ja muu ruoka, jonka he olivat ottaneet asemalta mukaansa, osoittivat vähenemisen oireita ja matka näytti venyvän pitkäksi. Matkamiesten oli nyt susien, kotkien, haukkojen ja muitten metsän rosvojen tavalla ensi työkseen ajateltava jokapäiväistä leipäänsä. Kaikki muu sai väistyä tämän tärkeän asian tieltä. Se oli ensimäinen vero, jonka pohjola heiltä kovakouraisesti kiristi. Jos he siitä selviytyivät, oli mikä hyvänsä mahdollista; elleivät selviytyneet, oli vain tappio odottamassa. Siksipä olivatkin nuo molemmat pienet teräslanka-ansat, kahdentoista jalan pituinen verkko, ohuet, terävät veitset helmikoristeisissa tupissaan, ja varsinkin nuo kolmesataa panosta rihloihin niin tärkeitä. Niitä piti vartioida, hoitaa ja varjella.

Iltapäivän lähestymistä tervehdittiin tyydytyksellä. Koko aamun he olivat uurastaneet eteenpäin, väliin sauvoen, väliin »hinaten» kanoottia kuudenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Dick juoksi pitkin polkua kuin hevonen, touvin silmukka vyötäisilleen pujotettuna, ja Sam Bolton hoiteli kanootin päremelaa. Toisinaan oli rantapenger jyrkkä, toisinaan taas kivinen, välistä taas veden partaaseen saakka tiheän kasvullisuuden peitossa. Usein piti Dickin kahlata, usein kiivetä ja ryömiä, joskus oli hypättävä rotkojen yli, jalansijalta toiselle. Äkkiä hän lähellä vedenrajaa muutamassa matalassa lammikossa, vyötäisiin asti ulottuvassa ruohikossa, yllätti sorsaparven. Ne olivat kyllä täysikasvuisia, mutta kuitenkin kykenemättömiä pakenemaan, Dick päästi nuoransa ja laskien ilmoille huudon, loikkasi hän eteenpäin niitä kohden. Linnut pelästyivät pahanpäiväisesti, hajautuivat eri tahoille, räkättivät kuin hullut ja pärskyttelivät vettä. Sorsaemo lähti lentoon. Poikue taas pujottausi tiheään kaislikkoon sensijaan, että olisi laittautunut avoimeen veteen, missä olisi ollut helpompi pelastua.

Tässä nyt oli tilaisuus tuoreen evään saantiin, ilman että tarvitsi ampua ainoatakaan laukausta. Sam Bolton kapusi heti kanootista. Meistä olisi juttu saattanut tuntua hyvin yksinkertaiselta. Mutta musta sorsa on sukellustaituri avovedessäkin, Ja suorastaan ihmeitä se tekee, jos kaislikon varjot ovat apuna. Jos liian lähelle pyrit, luikertaa se eteenpäin oikealle ja vasemmalle kuin käärme, aikaansaamatta pienintäkään kahinaa, joka voisi ilmaista sen kulkureitin. Viisi minuuttia kului ennenkuin he keksivät ensimäisen. Terävänäköinen Dick oli kymmenen jalan päässä huomannut heikosti heilahtavan ruohonkorren ja hänen voimakkaat lihaksensa lennättivät hänet tiikerinä paikalle. Tarttuen saalistaan kaulaan kohotti hän sen näkyviin.

— Sillä tavalla, mutisi Sam.

Ja vaikka he olivat nähneet yhdeksän sorsan räpiköivän pakoon tuohon enintään viidenkymmenen jalan levyiseen kaislikkoon, eivät he onnistuneet löytämään enempää kuin kolme. Mutta se jo heille riittikin.

Matkasta keskusteltaessa olivat intiaanit luvanneet saavuttaa heidät hämärän laskeutuessa. Oltiin jo aivan Abitibin risteyksen yläpuolella. Tällä kohtaa ei virta ollut vuolas, ilmassakaan ei tuntunut tuulenvärettä. Metsä kasvoi aina veden reunaan asti niin samettimaisena ja tummana, ettei voinut sanoa, missä varjot loppuivat ja peilikuva alkoi. Ei porettakaan näkynyt vedenpinnalla, eikä ainutkaan ääni rikkonut hämärää hiljaisuutta. Sam ja Dick olivat meloneet muutaman tunnin rantaäyrään vierustaa, ja lepäilivät nyt piippujaan poltellen sekä nauttien illan viileydestä. Äkkiä kuvastui veteen kanootti, joka alempana olevasta matkasta lipui näkyviin. Se hiipi kevyesti ja äänettömästi puitten varjossa vastapäätä olevalle rannalle. Toinen kanootti seurasi, sitten kolmas ja useampia säännöllisin välimatkoin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kanooteissaolijat näyttivät tummilta hiippapäisiltä olennoilta — intiaanivaimot olivat kääriytyneet vaippoihinsa ja kököttivät päitään nyökytellen ja käännellen. Silmänräpäyksen ajan paistoivat illan ruskossa kanoottien koivunkaarnakyljet kirkkaan keltaisina ja naisten värikkäät puvut pilkoittivat tummaa taustaa vasten. Sitten ne äkkiä vastarannan varjossa haihtuivat pimentoon. Ne liukuivat ohi kuin haamujono menneisyydestä häipyen ylempänä rannalla olevalle töyräälle. Hetkistä myöhemmin oli joki tyhjä.

— Akat ovat ryhtyneet leirintekoon, huomautti Sam Bolton välinpitämättömästi, — pannaanpa joutuin toimeksi.

He iskivät kiivaasti melansa veteen ja ajautuivat keskelle virtaa.

Pian kuului äänekkäitä klikkauksia, huutoa ja naurua ja sauvoimien kalahtelua. Päivän työ oli päättymässä. Aina päivänlaskuun saakka olivat miesten kanootit kulkeneet ensimäisinä, joen joka mutkasta riistaa etsien, hiljaisina ja vaanivina. Nyt oli naisten vuoro, leirin pystyttämisen aika. Mitään riistaa ei enää ollut tavoiteltavissa. Joukko hajaantui leikkiä laskien ja riemuiten, iloisena voidessaan hetkeksi vapautua jännityksestä.

Tovin kuluttua tulivat kanootit näkyviin, pitkä katkeamaton jono, jota johti Haukemah. Keulassa istui päällikön poika, yhdeksänvuotias nallikka, hoidellen taitavasti melaansa ja tarkasti väistäen vedenalaisia kareja. Hän tahtoi kehittyä hyväksi kanoottimieheksi, voidakseen aikanaan hänkin lähteä Pitkälle matkaile.

Jokaisessa kanootissa oli paitsi kahta melojaa koko joukko taloustavaraa ja koira tai pari, jotka makasivat kokoonkäpertyneinä ja liikkumattomina, suippo kuono kiilana etukäpälien välissä. Kesy varis pörhisteli pajusta punotussa häkissä.

Haukemah tervehti sydämellisesti valkoisia miehiä ja taukosi melomasta. Kanootti toisensa perästä liittyi heihin. Ajelehtivasta rykelmästä nousi tupakansavu heikkoina kiemuroina.

— Veljeni ovat taivaltaneet pitkän päivämatkan, totesi vanha Haukemah. — Olemme kiirehtineet kovasti. No, nyt olemme tavanneet, ja hyvä niin. Tuolla, tuon valkoisen kallion edustalla oli Parisormella onnea — sai tapetuksi pienen veden (lähteen) partaalla seisovan karibun. Edellisenä iltana oli meillä myöskin valkoturskaa. Kolmen Puun saaren vaiheilla oli hirvien jälkiä.

Näin hän kertoi heille päivän kuluessa tapahtuneet asiat.

— Olemme surmanneet vain neenee-sheebin, sorsan, vastasi Dick, ja koppasi saalistaan kaulasta näyttäen sitä, — emmekä muuta riistaa ole nähneetkään.

— Ahah, äänsi kohtelias Haukemah.

Hän nosti melansa pystyyn. Se oli lähtömerkki.

— Peräytä, kehoitti Dick toveriaan, — nyt on päivänlaskun aika, ja minä aion yrittää saada muutaman hauennappulan uistimeeni.

Kanootti toisensa jälkeen liittyi jonoon. Näinä päivän viimeisinä hetkinä sujui matka hitaammin. Lujan melanvedon jälkeen saattoi kukin vaipua hetkeksi ajatuksiinsa. Mutta yhtäkaikki teki taito tehtävänsä ja taival lyheni. Metsäiset luodot liukuivat ohi tasaista vauhtia.

Sam puuhaili uistimen kimpussa, mutta niinpian kuin viimeinen kanooteista oli kuulomatkan ulkopuolella, huudahti hän:

— Dick, huomasitko chippewa-intiaania?

— En. Mitä sitten?

— Ymmärtää englantia.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Hän oli takanamme oikealla, kun sanoit yrittäväsi kalastaa, ja lähti liikkeelle, ennenkuin ehdimme nostaa melojamme.

— Sattumalta, luultavasti.

— Ehkä, mutta minua tuo ei miellyttänyt. Hän näytti ihan liian viattomalta. Ja vielä, huomasitko, että hän oli yksin kanootissaan?

— Mitä siitä?

— Tuntui siltä kuin hän ei olisi ollut vähimmässäkään määrässä muitten suosiossa. Yleensä asettuvat he kanootteihinsa kaksittain. Enimmäkseen ovat tuollaiset luopiot epäilyttäviä.

— Mikä neuvoksi?

— Älähän huoli. Toiste pitää meidän vain olla varovaisia.

VI LUKU.

Leiri tehtiin metsikköön töyräälle, kapean puron yläpuolelle.

Intiaaninaiset olivat pystyttäneet teltan levittämällä purjekangaskappaleita, koivuntuohta ja parkittuja nahkoja maahan iskettyjen kömpelötekoisten salkojen yli. Lisäksi olivat he rakentaneet puolisen tusinaa pikku nuotioita, joista toisten yläpuolelle jo oli nostettu moniaita patoja. Toiset nuoremmista naisista perkasivat kaloja ja pujottivat niitä vitsoihin, toiset taas kantoivat ohuita oksia polttoaineiksi. Heidän joukossaan sipsutteli myöskin May-may-gwán, nuori ojibwa-tyttö, alasluoduin silmin ja sanomattoman viehkeänä, cree-naisten täydellisenä vastakohtana.

Astuessaan maihin, ryhtyi kukin miehistä jälleen suorittamaan omaa työosuuttaan. Niinkuin taivaan linnut ja metsän pedot he ensiksi tahtoivat varmistautua siitä, että ravinto riittäisi. Kaksi nuorukaista laski verkon puron suulle. Toisia hajaantui etsimään edullisia paikkoja myskirotan ansoille ja jäniksen- sekä teerenlangoille.

Pian tarjosi leiri hyvin eloisan näyn. Padat alkoivat porista, kala kääntyä ruskeaksi. Suloinen tuoksu levisi nuotioista. Miehet täyttivät piippujaan ja tupruttelivat niitä ajatuksiinsa vaipuneina; lapset lämmittelivät niin lähelle tulta pyrkien, kuin suinkin uskalsivat. Metsän tiiviistä pimennosta horjui aika ajoin olento, joka ensinäkemältä muistutti kummaa hirviötä, mutta sitten osoittautuikin intiaaniksi, joka kompasteli kuusenoksataakkansa alla. Oksat oli niin taidokkaasti pantu pitkähaaraisen seipään varaan, että taakan kantaja saattoi viskata kannettavansa hartioilleen kuin heinätukun. Kun hän laski sen maahan, erkani siitä jotakin maustetta muistuttava tuoksu, joka sekoittui ruuan hajuun. Leirin kupeella kyyröttivät susikoirat, kiiluvin keltaisin silmin myöhäistä ateriaansa odotellen.

Syötyään vetäytyivät naiset syrjään. Dickin katseet harhailivat ojibwa-tyttöä etsien, mutta tuloksetta. Tuntien mainiosti intiaanien tavat, hän ei yrittänytkään mitään lähentelyä; sitäpaitsi oli hänen mielenkiintonsa vielä jotakuinkin laimea.

Suurimman nuotion vaiheilla istuivat miehet tupakoiden. Nyt oli sopiva hetki lepuuttaa itseään työn jälkeen. Heidän kauniit tai ankarapiirteiset ruskeat kasvonsa näyttivät tulen loimussa hyväntuulisilta ja he rupattelivat, silloin tällöin naurahtaen, matalalla äänellä. Oudon kielen pitkät sanat surisivat ja sähähtelivät niinkuin kekäleet heidän nuotiossaan, muistuttaen metsien ja koskien ääniä. He keskustelivat joko riistan saannin mahdollisuuksista tai lähestyvästä vierailusta ojibwa-veljien luona etelässä. Heitä varten olivat he ottaneet käytäntöön hirvennahkaiset juhlatamineensa, jotka huolellisesti oli sovitettu pusseihin muiden matkatavarain joukkoon. Valkoiset miehet vaikenivat. Tuokion kuluttua olivat piiput tyhjenneet ja leiri vaipui uneen. Susikoirat hiiviskelivät vielä puolittain nälkäisinä, kekäleiden välistä ruuan tähteitä etsien. Sitten ne juoksivat rannalle löytääkseen sieltä kalanjätteitä. Ne olivat liikkeellä koko yön, kohottaen kuun kumottaessa hiljaisille metsille ulvontansa, samalla tavalla kuin niiden esi-isät ammoin sitten.

Melkein heti päivän valjetessa olivat naiset jo jalkeilla. Vähän myöhemmin ryhtyivät miehetkin kokemaan ansojaan ja nostamaan verkkojaan. Vuodenaika oli nyt näillä seuduin mitä suotuisin ja saalis oli runsas. Langoista löydettiin kolme jänistä; teräslanka-ansoihin oli viisi myskirottaa tarttunut — hyvää ruokaa, vaikka ruman näköistä — ja verkoissa rimpuili runsaasti haukia, imukaloja ja joen valkoturskaa. Näistä, Parisormen ampuman karibun lihasta ja asemalta tuodusta lisämuonasta rakennettiin sitten oiva ateria.

Kun leiri oli purettu ja kanootit lastattu, annettiin lähtökäsky. Miehet asettuivat johtoon, seuraten joenrantaa, ja naiset sekä lapset polskuttivat perässä. Metsäisissä seuduissa käy riista aikaisin juomapaikoillaan.

Ennenkuin lähdettiin liikkeelle, puhdisti kuitenkin vanha Haukemah muutamasta kuusenrungosta hiukan kylkeä ja piirsi kovalla, nuotiosta ottamallaan hiilellä siihen merkkirivin:

— Osaatko lukea injunien kirjoitusta? tiedusti Dick, — Minä näet en siihen kykene.

— Kyllä, vastasi Sam. — Opin taidon eräänä talvena, kun Arpinaaman kanssa olimme tarttuneet nietoksiin Burwash-järven seutuvilla.

Hän siristi silmiään ja luki hitaasti merkit.

’— »Abichi-ka-menót Moosamik-ka-ja yank. Missowa edookan owasi sek negi…» Ka, sehän onkin ojibwain, eikä creeitten kieltä, huudahti hän. — Tässähän on oikea pöytäkirja. »Onnistunut päivämatka Moosen asemalta. Suurta riistaa on nähty.» Nuo injunit ovat totisesti hullunkurisia. Tuleepa nyt tänne ukko kuin ukko, niin ei saa rauhaa, ennenkuin on noista merkeistä saanut tavailluksi, moniko täällä on ollut, minne nämä ovat lähteneet, mitä ovat tehneet ja niin poispäin. Tällaiset kuulutukset ovat lapsellisia yrityksiä tuottaa muille injuneille vähän päänvaivaa. Vanha Haukemah käyttää kirjoituksessaan ojibwain kieltä siksi, että tämä oikeastaan on ojibwain aluetta.

— Meidän olisi parasta lähteä nyt, ellemme halua räpylöidä perässä yhdessä naisten kanssa, vihjaisi Dick.

Parisen tuntia ennen puoltapäivää huomasivat Dick ja Sam, juuri heidän lipuessaan ruohon ja pensaitten peittämän rantapenkereen kupeella, että johtajakanootissa äkkiä oli syntynyt hälinä. Haukemah pysähtyi, peräytyen sitten varovasti niemekkeen taakse suojaan. Muut kanootit seurasivat esimerkkiä. Tovin kuluttua kulkivat ne kaikki virtaa alas, hiipien äänettömästi eteenpäin. Melat eivät ollenkaan nousseet vedestä.

— Ovat keksineet jotakin riistaa tuon niemekkeen takana, kuiskasi Dick.
— Ihmettelenpä, mitä se lienee.

Mutta sensijaan, että intiaanit olisivat pysähtyneet, päästyään kuulomatkan ulkopuolelle, ladatakseen kiväärinsä tai viedäkseen riistanpyytäjiä maihin, hiivittiin yhä edemmä rannasta, saavuttiin virtaan ja sujahdettiin takaisin samaan suuntaan, mistä oli tultu.

— Se on karhu, virkkoi Sam tyynesti. — He menevät järjestelemään sotamaalausta. Miehet ohjasivat kanoottinsa keulan rantaa kohti ja odottivat. Muutaman hetken kuluttua näyttäytyivät intiaanien kanootit uudelleen.

— No, jopa ovat hankkineet rihkamaa ylleen, totesi Dick huvitettuna.

Intiaanit olivat suoriutuneet uudestipukeutumisestaan lyhyessä ajassa. Yhtäkaikki olivat he ehtineet tavata vaimonsa, purkaa matkatavaransa ja koristautua hienoimpiin juhlatamineihinsa. Heillä oli yllään peurannahkoja, joihin helmistä ja silkistä oli ommeltu mitä kauneimpia kukkakuvioita, pronssi- ja hopeakoristeita oli siroteltu sinne tänne, ja paljaaseen ihoon oli maalattu leveitä, kirkuvankeltaisia ja helakanpunaisia viiruja. Sitäpaitsi oli heillä pieniä lippuja, värjätystä villasta kudottuja kaikki samaa raakalaiskomeutta kuin muinaisinakin aikoina. Jokainen pyssymies kantoi pitkää messinkihelaista »kauppakivääriä», joka taatusti tappoi kymmenen kyynärän päästä.

— Onpa totisesti varusteet! ihasteli Sam.

Viisi tai kuusi nuoremmista miehistä oli astunut maihin. Äkkiä he katosivat pensaikkoon. Vaikka jälelle jääneet jännittivät kaikki aistimensa, eivät he kyenneet enempää silmin kuin korvinkaan erottamaan toveriensa kulkua tiheikön läpi.

— Metsästäjiä, arvaan ma, tuumi Dick.

Muut intiaanit seisoivat kuin pronssiset kuvapatsaat. Hetken kuluttua kuului laulurastaan heleä liverrys. Heti meloivat miehet eteenpäin hirventappajan hiljaisin vedoin, ja kanoottijono kiersi niemekkeen toiselle puolen.

Dick tarkasti rantaa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten kuulivat kaikki puoliksi tukahdutetun tyytyväisen ähkäisyn, jota seurasi syvä hengähdys. Aavemaisina, miltei liikettäkään tekemättä, heilahtivat kanoottien keulat kevyinä kuin höyhenet niemenkärkeä kohti, pysähtyen ajopuukasaan vanhan viidakon siimeksessä. Karhu oli piehtaroinut viileässä, kosteassa hiekassa, ilmeisesti elämästä nauttien. Hetkistä myöhemmin se pisti esiin päänsä puukasan takaa ja ryhtyi hitaasti tarkastelemaan jokea.

Sen katse oli ilmeetön, kita puoliavoin ja kieli riippui velttona — sanalla sanoen se oli niin hullunkurisen näköinen, että Dick nauroi melkein ääneen. Ei kukaan liikkunut tuumankaan vertaa paikaltaan. Karhu löntysti takaisin viileälle hietikolleen huoahtaen hekumallisesti. Kanootit liikahtivat hieman eteenpäin.

Nyt vanha Haukemah nousi pystyyn, asettuen kanoottinsa keulaan. Hän alkoi puhua nopeasti matalalla äänellä. Heti kiikahti karhu näkyviin, räpytellen viisaan näköisenä pieniä, ilkeitä silmiään. Se tarvitsi moniaan hetken ratkaistakseen mitä nuo liikkumattomat, kirjavanväriset pökkelöt oikeastaan mahtoivat olla, ja sitten se kääntyi takaisin, mutta pysähtyi heti kun se vainusi maan puolelta uhkaavat piirittäjät. Vielä se ei kuitenkaan ollut kokonaan hämmentynyt, vaan heilui levottomana edestakaisin, karhujen tapaan, Haukemahin jatkaessa jutusteluaan matalalla äänellä:

— Ohhoh, makwá, pikku veljemme, sanoi hän, emme lähesty sinua vihalla emmekä töykeydellä. Me aiomme päinvastoin tehdä sinulle hyväntyön. Täällä vaanivat nälkä, vilu ja viholliset. Tulevassa elämässä odottaa sinua autuus. Jos siis nyt sinut ammumme, oi makwá, pikku veljemme, niin älä meille vihastu.

Hän kohotti pyssynsä ja nykäisi liipasinta. Muut kanootit ja pensaikossa piileskelevät nuorukaiset yhtyivät samassa rämisevään yhteislaukaukseen.

No, kauppapyssy on kauppatavaraksi aiottu. Se muistuttaa lähinnä kaasuputkea, joka on kiinnitetty pitkään, kömpelöön puukalikkaan metallitangoilla. Sen piti mukamas olla sekä luoteja että haulia varten. Todellisuudessa riippui sitten tarkk’ampujan menestys paljon enemmän hyvästä onnesta kuin taidosta. Elleivät metsäintiaanit osaisi lähestyä saalistaan niin tavattoman äänettömästi ja huomiota herättämättä, jäisi se totisesti kovin laihaksi.

Kymmenisen pikku luodin vinkuessa sen korvissa kääntyi karhu äristen, näykkien ilmaa ja hiekkaa tuprutellen, mutta edelleenkin peräytyen. Musta karhu ei tavallisissa oloissa ole mikään vaarallinen peto, mutta silloin tällöin se maksaa täysin mitoin hätyyttäjälleen. Tämä kontio oli pahasti haavoittunut ja lisäksi pahasti pelästynyt. Sen hajuaisti ilmaisi sille, että tuolla pensaissa väijyi vihollisia, — montako, oli vaikea sanoa, — jotka olivat piilossa, tuntemattomia, ja senvuoksi pelottavia. Edessä oli toki jotakin määrättyä, varmaa. Ja ennenkuin hämmästyneet intiaanit ennättivät peräytyä, oli se syöksynyt karille, ja läjäyttänyt kämmenensä vanhan Haukemahin kanootin keulalle.

Punaiset miehet päästivät hälyytyshuudon. Toiset alkoivat raivokkaalla kiireellä panostaa suustaladattavia kauppapyssyjään uudelleen, toiset yrittivät taistelupaikalle minkä meloista ja mokkasiineista lähti. Haukemah itse syöksyi rohkeasti eteenpäin puolustautuakseen, mutta kaatui, ja ärtynyt peto hyökkäsi hänen kimppuunsa. Vesi roiskahti korkealle. Dick Herron kohosi äkkiä jaloilleen ja laukaisi kiväärinsä. Karhu lysähti kokoon liejuiseen veteen, pää alaspäin vääntyneenä, ja hieno verijuova pujottausi taistelupaikalta virralle. Haukemah ja hänen perämiehensä kompuroivat pystyyn vettä valuvina. Syntyi hetken hiljaisuus.

— Hitto soikoon, sinäpä olet koko mestari! räjähti Sam Bolton lopulta. Miten ihmeessä sinä menettelit? En totisesti olisi pystynyt itse aikaansaamaan mitään tuollaisessa sekamelskassa — lopultahan ei nähnyt ainoatakaan kohtaa, mihin olisi voinut tähdätä.

— Onnenpotkaus, vastasi Dick lyhyesti. — Sain laukaistuksi äkkiä ja luoja huolehti lykystä.

— Olisit helposti voinut osua Haukemahiin, huomautti Sam.

— Varmasti! Mutta enpäs osunut, lopetti Dick keskustelun.

Intiaanit kokoontuivat ihaillen tarkastamaan saalista. Dickin luoti oli lävistänyt pään korvien kohdalta. Heistä oli teko todistus mitä ihmeellisimmästä ampumataidosta, ja sitä se totisesti olikin, ellei se ollut aivan silkkaa onnenpeliä. Haukemah oli hieman pahalla tuulella koristeittensa kastumisesta, sillä karhu on pyhä eläin ja asiaan kuuluu, että tehdään selkoa syistä, miksi se ammutaan, ja ollaan tässä tilaisuudessa yhdenmukaisissa juhlapuvuissa. Naisten parvi näyttäytyi nyt rannalla ja pian kohosivat kaikkien riemuhuudot ilmoille.

Kauniit peurannahkavaatteet vaihdettiin sitten nopeasti arkipukuihin. Tartuttiin kontion ruhoon ja kiskottiin se hinaamalla ja pyörittämällä kuivalle rannalle. Siellä oli tuo möhkäle varmassa ankkurissa, käpälät puuhun sidottuina. Ja nyt alkoi teurastus ja taljan nylkeminen.

Ei palaakaan turmeltu. Ensin erotettiin se liha, joka syötäisiin lähiseuraavina päivinä. Mitä jäi yli, leikattiin hienoiksi suikaleiksi ja ripustettiin salkojen päähän kuivamaan. Jätteet viskattiin koirille, jotka kerrankin saivat syödä itsensä kylläisiksi. Kolme vanhaa naista ryhtyi veitsillä nylkemään irti nahkaa. Se oli tähän vuodenaikaan mitä kaunein, turkki kun vielä oli lyhytkarvainen ja pehmeä. Muut naiset pystyttivät leiriä. Ei ainoakaan oikea intiaani suostuisi edes ajattelemaan matkan jatkamista, kun kerran suurenmoinen juhla on odotettavissa.

Sillävälin kuin näitä valmistuksia tehtiin, pesivät ja puhdistivat vanhemmat miehet huolellisesti karhun kallon. Sitten he katkaisivat mäntyisen seipään ja kiinnittivät kallon sen päähän, kohottaen lopuksi tämän voitonmerkkinsä rannalle lähellä virtaavaa vettä. Jos kallo säilyisi siellä kahdentoista kuukauden ajan, olisi kuolleen pedon pyhä henki tyydytetty. Senvuoksi ei Haukemahkaan, kun leirin purkamisen aika tuli, tahtonut jättää jälkeensä tavanmukaista hieroglyfikuulutustaan. Jos näet vihollinen sattuisi osumaan paikalle, voisi se aikaansaada paljon ikävyyksiä Haukemahille kaatamalla kalloseipään, mutta jos kallo pysyisi tuntemattomana, ja siis yhtä hyvin voisi olla jonkun ystävän pystyttämä, saisi se todennäköisesti olla rauhassa. Ottaen huomioon tämän asian, huolehtivat kokeneet matkamiehet siis seuraavana päivänä leirin purkamisen jälkeen siitä, että kaikki selvimmät merkit heidän viipymisestään paikalla tulivat poistetuiksi.

Ilma muuttui aivan odottamatta. Taivaalle ajautui nopeasti raskaita, harmaita pilviä, jotka kulkivat luoteesta kaakkoiseen. Tuli kylmä. Koleutta seurasi viitisen tunnin kuluttua sade. Se äityi kiukkuiseksi, ryöppyäväksi myrskyksi. Jokaisen kanootin keskikohdalle pinottua taloustavaraa varjeltiin mahdollisimman huolellisesti telttakankailla, mutta ihmiset saivat kärsivällisinä sietää vettä ja tuulta, alttiina kaikille myrskyn myllerryksille. Vesi valui virtoina heidän hiuksistaan kasvoille ja edelleen jo pahasti kastuneille vaatteille. Peurannahkaiset mokkasiinit imivät vettä kuin sienet. Välinpitämättöminä he milloin yrittivät meloa, milloin polskuttelivat vedessä. Sääret olivat siksi paljon näkyvissä, että ne joka tapauksessa kastuivat. Ja vilu aivan puistatti. Aina kun he astuivat maihin, kastelivat ruoho ja pensaat heidät yltä päältä. Yön lähestyessä oli jokainen matkueen jäsen, molemmat valkoiset miehet mukaanluettuina, niin märkä kuin olisi hän pulikoinut vedessä hiusmartoaan myöten. Oli vain vähäinen ero: jokivesi olisi voinut tuntua asteettain lämpimämmältä vaikuttaessaan ruumiiseen villakangasvaatetuksen läpi, mutta sadeveden kylmyys uusiintui alituisesti.

Eipä ollut suurta helpotusta odotettavissa, vaikka olisi jo alettu hankkiutua yöteloillekin, märkiä ja väsyneitä kun oltiin. Puut tihkuivat vettä, maa oli likomärkä, jokainen oksa ja korsi kylmä ja niljakka. Päivällä kokoontunut vesi virtasi hitaasti kapeina pikku puroina alavammalle maalle. Kostea tuuli tuntui huokuvan suoraan maanpinnasta.

Mitkään puolittaiset toimenpiteet eivät tulleet kysymykseen enempää kuin arkuuskaan. Jokainen kompuroi miehekkäästi metsään, kokosi ja kantoi pois, korven rankkasateen riehuessa, kaiken kuivan puun, minkä suinkin löysi. Koivunkuoren suojaan kätkeytyvä taula oli nyt arvokasta tavaraa. Tuli saatiin syttymään; ensin olivat liekit mitättömät ja savu tuprusi sakeana, mutta vähitellen tarttui valkea polttoaineisiin. Pieni tulenkieleke kymmenkertaistui, sammuakseen jälleen, ehdittyään tuskin osaksi kuivata teltoille aiotun paikan. Kuuma tee ahmaistiin kiitollisin mielin ja huopia levitettiin lähelle liekkejä lämpiämään. Ei kukaan ehtinyt kuivua täydellisesti, mutta jokaisen vaatteet höyrysivät ja ryöppyävässä sateessa tuntui tämäkin ylellisyydeltä. Makuuhuovat olivat kosteat, vaatteet olivat kosteat, maa oli kostea, ilma oli kostea; mutta sittenkin, tuollainen epämukavuus on pieni, hetkellinen asia, ja sen kyllä jaksaa kestää. Itse asiassa se ei merkitse mitään. Sellaista on intiaanin filosofia, ja se selittää, miksi punainen mies ylimalkaan aina on liikkeellä sateen aikana, sensijaan että piilottautuisi leiriin.

Rajuilmaa kesti neljä päivää. Sitten kääntyi tuuli pohjoiseen, ja taivas seestyi.

Tähän saakka oli virta paikoitellen ollut vuolas, mutta kanootit oli aina joko hinaamalla tai sauvomalla pakotettu nousemaan vastavirtaa. Kellon lähetessä yhtä aamulla Haukemah kuitenkin astui maihin, vetäen huolellisesti palkoveneensä kuivalle.

VII LUKU.

Kauppatie kulki oikealle, läpi suuren, lehtevän metsän, liukui sitten pensaston piiloon, nousi jyrkälle kukkulalle ja polveili yli vierukivisen, sammalpeitteisen ylängön aletakseen jälleen neljännespenikulman päässä jokiäyräälle. Mutta älkää kuvitelko mielessänne mitään Mainen tai Ala-Kanadan kauppatietä. Tämä oli huono, epäselvä polku — toisinaan oli sen varrella joku kaatunut, puoleksi laho ja kuorittu puu, toisinaan riippui kuivunut oksa sen yli, väliin vain pelkkä tunne ilmaisi, että muutkin olivat kulkeneet tätä tietä. Ainoastaan kokenut matkamies saattoi seurata sitä.

Kanoottien lasti purettiin rannalle. Kukin, vieläpä pienet lapsetkin, otti taakkansa hartioilleen. Pitkä vyö solmittiin silmukaksi, joka sitten sovitettiin otsan ympäri, kun ensin kantamus oli siihen pujotettu. Muutamat voimakkaimmista miehistä saattoivat siten kantaa lähes kaksisataa naulaa painavia tavaramyttyjä.

Intiaanit eivät tee työtä järjestelmällisesti, kuten osa heidän valkoisia veljiään. He lepäsivät, kyyhöttäessään kantapäillään, rupatellen, meluten ja riemuiten. Kuitenkin tuli työ jollakin tavoin hyvin tehdyksi, ja lisäksi nopeasti. Joltakin kummulta katsottuna olisi näky varmasti ollut maalauksellinen. Erikoisen silmiinpistäviä olivat miehet, jotka tällä hetkellä seisoivat kukkulalla joutilaina, veltoissa asennoissa, viitat ilmassa liehuen, lisäten maiseman viehätystä, sillävälin kuin loppumaton jono kärsivällisiä raatajia ponnisteli eteenpäin alempana, kyyryssä raskaitten taakkojensa alla.

Dickille ja Sam Boltonille oli vastoinkäyminen pikku seikka. Sam kantoi vaivatta varusteet ja huovat, jotka hän oli köyttänyt hihnalla, Dick taas kiinnitti molemmat melat ristikkäin toisiinsa, nosti tällä tavoin aikaansaamansa ikeen hartioilleen ja heilautti ylimmäiseksi kanootin. Sitten he palasivat takaisin ylätasangolle, jolle heidän villit ystävänsä jo olivat kokoontuneet.

Tavallisesti pitävät intiaanit Samin ja Dickin luokkaan kuuluvia valkoisia miehiä tervetulleina matkatovereina. Nämä joutuvat myös aina erikoisen huomion esineiksi. Niinpä Sam Boltonkin nyt tunsi, että hän ja Dick herättivät aivan tavattomasti uteliaisuutta.

Ei Sam silti luullut itse aiheuttaneensa tällaista kohua. Se saattoi johtua yhtä hyvin Dick Herronin osoittamasta uljuudesta hänen pelastaessaan Haukemahin karhun kynsistä, kuin Samin maineesta erämiehenä; saattoipa syynä olla sekin, etteivät intiaanit oikein ottaneet uskoakseen valkoisten miesten puheita uusien talviasemien perustamisesta. Joka tapauksessa oli Sam taipuvainen pitämään sitä pahana merkkinä. Ehkäpä joku ojibwamiehistä epäili… Mahdotonta oli kuitenkin päästä lopullisesti selville siitä, piilikö tuon mielenkiinnon takana vihamielisyyttä vai eikö. Vain yksi asia oli varma: heitä pidettiin silmällä. Miehisten intiaanien valppaat katseet ja naisten arka vilkuileminen teki olon niin tukalaksi, että toverukset vain vaivoin malttoivat pysyä rauhallisina leiritulen ääressä.

Sattuipa vihdoin tapaus, joka hiukan valaisi intiaanien vaarinpidon syitä, vaikka pääasia jäikin edelleen hämärän peittoon.

Eräänä iltana jättivät naiset vanhalle Haukemahille karhuntaljan valmiiksi parkittuna. Sen sisäpinta oli valkaistu ja senjälkeen oli siihen kömpelösti maalattu kuvaus metsästyksestä. Haukemah puhkesi puhumaan, pidellen taljaa käsissään:

— Tämä on makwán, pikku veljemme, puku. Syömme kaikki osamme hänen lihastaan. Mutta sinä, joka hänet tapoit, saat hänen takkinsa. Naiseni ovat maalanneet sen, koska sinä pelastit heidän päällikkönsä.

Hän laski taljan Dickin jalkain juureen. Dick katsahti toveriinsa ja hänen kapeat silmänsä välkehtivät omituisesti.

— Tällaisella matkalla tämä tosiaan on hiton sopiva puku, sanoi hän englanniksi. Mutta minä en tiedä, mitä sillä tekisin. Ja tätä he ovat valmistaneet viikon päivät Toivonpa totisesti, että joku hölmö ostaisi koko turkin.

Sitten hän kumartui ja silitteli lahjaa, ilmoittaen vastaanottavana sen. — Kiitän veljeäni, sanoi hän creenkielellä.

— Sinun on nyt otettava se mukaasi, neuvoi Sam englanniksi. — Meidän on kannettava sitä niinkauan kuin olemme heidän seurassaan.

Intiaanit olivat kyykistyneet kantapäilleen nuotion ympärille, odottaen vakavina ja kohteliaina heille tuntemattomalla kielellä tapahtuneen keskustelun päättymistä. Naisetkin olivat pujahtaneet valopiiriin, uteliaina näkemään, miten heidän kättensä työ otettaisiin vastaan.

Äkkiä Dick, ikäänkuin jotakin oivaltaen, syöksyi keskelle naisryhmää, ja palasi seuraavassa tuokiossa, puoleksi tempoen, puoleksi suostutellen nuorta tyttöä mukaansa. Tyttö pyristeli vastaan, yritti vetäytyä takaisin, painaen päätään alas, ja katsahti sitten tirskuen ja nolona olkansa yli tovereitaan. Kun he lähestyivät miehiä, tarttui Dick hänen käteensä.

Siinä silmänräpäyksessä koetti tyttö päästä pakoon, mutta Haukemahin sana riitti pysähdyttämään hänet. May-may-gwánhan se oli, ojibwatyttö.

Hän totteli nöyrästi. Silmät leimahtelivat seikkailun tuottamasta jännityksestä, huulet taipuivat melkein veitikkamaiseen hymyyn ja poskeen ilmestyi pieni kuoppa. Purren tiukasti alahuultaan ja tarkastellen runsaasti helmillä kirjailtua pikku mokkasiiniaan jäi hän odottamaan selitystä Dickin menettelyyn.

— Mikä on niinesi, pikku sisar? kysyi Dick creenkielellä.

Tytön pää painui alemmaksi, mutta silmänurkistaan vilkuili hän kysyjää.

— Vastaa! komensi Haukemah.

— May-may-gwán, virkkoi tyttö hiljaa.

— Niinpä niin, tuumi Dick, jälleen englanninkieltä käyttäen. — Kuulut ojibwain heimoon, sanoi hän sitten tytön kielellä.

— Kyllä.

— Sepä selittääkin kauneutesi, rasavilli, mutisi nuori mies äidinkielellään.

— Vanhat miehet — hän puhui nyt creenkieltä — ovat antaneet minulle tämän puvun. Koska se on minulle hyvin raskas, annan sen kansalle, josta eniten pidän. Tämä kansa on Rupert's Housen creeheimo. Ja koska sinä olet heistä kaunein, annan sen sinulle, jotta vallitsisi rauha minun ja sinun kansasi välillä.

Tämä pieni puhe oli tosin huono siltä kannalta katsoen, että intiaanit harrastivat koreita sanoja, mutta sisältö tuotti sitä enemmän suosionosoituksia. Intiaanit murahtelivat tyytyväisenä ja Samkin mutisi armollisesti: — Oikein, poika!

Dick nosti taljan maasta ja laski sen tytön käsiin. Hämmentyneenä tämä otti sen vastaan, kohottaen hitaasti katseensa.

— Kelpaisipa noin sievää tyttöä suudella, huudahti Dick.

Ja samassa hän jo astui heidän välilleen pudonneen taljan poikki, kumartui ylöspäin käännettyjen kasvojen yli ja suuteli tyttöä huulille.

Pohjolan intiaaneille suudelma ei ole vieras tunteenilmauksenakaan, saati Juhlamenoihin kuuluvana asiana, mutta se hyväily, joka nyt tuli May-may-gwánin osaksi, täytti heidät ihmetyksellä. Tyttö itse ei suuttunut, vaikka hän huudahti ja pujahti piiloon muiden naisten joukkoon; pikemminkin oli hän hyvillään, etenkin kun ei voinut tulkita väärin tunnetta, joka oli tuon suudelman aiheuttanut. Muillakaan intiaaneilla ei näyttänyt olevan mitään huomauttamista. Tosin oli temppu perin outo, mutta kenties kuului se valkoisen miehen tapoihin. Ja tapahtuma tuntui häipyvän ilmaan kuin ruudin tupsahdus.

Mutta Dickin nostaessa kätensä tervehdykseksi, huudahti Sam äkkiä terävästi hänen takanaan. Nuori eränkävijä pyörähti salamannopeasti ympäri ja joutui vastakkain chippewa-intiaanin kanssa.

— Hän hapuili veistään, selitti Sam.

Huudahdus oli kiinnittänyt jokaisen huomion tapahtumaan. Punanahan tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään, — hänen pursuva vihansa, asento ja veitsen kahvalle laskettu käsi ilmaisivat hänen aikomuksensa. Chippewa oli yllätetty.

Hän totesi asian, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen nopeasti toimivat aivonsa jo suunnittelivat tapauksen kääntämistä hänen edukseen. Koettamattakaan muuttaa ilmeensä häjyyttä, hän yhtäkaikki päästi veitsenkahvan ja suoristi vartalonsa intiaanipuhujan suurenmoiseen asentoon.

— Tämän miehen puhe on valhetta. Ymmärrän kalpean kansan kieltä. Hän kertoo veljilleni, että hän lahjoittaa juhlapuvun May-may-gwánille, koska se muka on hänelle niin suuriarvoinen ja koska hänen sydämensä on kiintynyt veljieni heimoon. Mutta toiselle kalpeanaamalle hän sanoo: »Mitätön lahja. En minä viitsi sitä kantaa. Mitä minä sillä teen?»

Hän risti käsivartensa mahtavalla eleellä.' Dick Herran, jonka silmät säihkyivät, iski häntä suoraan suulle. Isku heitti sätkyttelevän intiaanin tuhkaläjään nuotion vaiheilla.

Mutta heti oli chippewa taas jalkeilla, veitsi kädessä. Nuoremmat cree-miehet lähestyivät häntä vaistomaisesti. Vanha rotuviha leimahti liekkiin. Se oli luonnollinen seuraus. Muiden katselijain joukosta kuului murinaa.

Sam Bolton asettui hitaasti Dickin viereen. Toistaiseksi ei väkivaltaa ollut odotettavissa muitten kuin raivostuneen chippewan taholta. Creet olivat varuillaan, mutta vielä he eivät olleet asettuneet kenenkään puolelle.

Kaikki riippui siitä, kumpi riitelevistä osoittaisi suurempaa rohkeutta. Hetken tuijottivat he toisiaan, intiaanit epävarmoina, anglosaksit henkisesti ylivoimaisina ja kuten aina, vähät välittäen vastustajistaan, jotka kuuluivat heitä alemmalla tasolla olevaan rotuun.

Silloin kiiruhti pieni olento kuin lentäen valkoihoisten luo. May-may-gwán se oli. Pelosta väristen tunki hän heidän käsiinsä rihlat ja asettui sitten heidän taakseen.

Samassa astui Haukemah väliin, käyttäen mahtisanaansa.

— Seis! huudahti hän terävästi. Ei ole tarvis ystävien turvautua aseisiin. Mikä on aikomuksenne, nuoret mieheni? Tuomitsetteko nämä kalpeanaamat kuulematta, mitä heillä on sanottavana. Kysykää heiltä, puhuiko chippewa totta?

— Talja on suurenmoinen. Lahjoitin sen syystä, jonka jo ilmaisin, virkkoi Dick.

Haukemahin sanat olivat rauhoittaneet vaistomaisesti ärtyneitä cree-intiaaneja, ja he vetäytyivät takaisin. Asia ei koskenut heitä, se oli Dickin ja hänen vihamiehensä välinen. Eikä chippewalla suinkaan ollut liian hyvä maine. Valkoiset miehet olivat välttäneet vaaran ainakin toistaiseksi.

Dick nauroi poikamaista, huoletonta nauruaan.

— Hah! Taisinpa napata tuon vanhan hupsun parhaan tyttären, vai mitä? huusi hän toverilleen, mutta tämä pudisti epäilevänä päätään.

VIII LUKU.

Kun seuraavana päivänä puuhattiin lähtöä, kävi selville, että May-may-gwán saisi rangaistuksen teostaan edellisenä iltana. Hänen paikkansa vanhan Moose Cowin kanootin keulassa oli annettu eräälle pienelle tytölle, ja itse sai hän seurata matkaajia jalkaisin miten paraiten taisi.

Täällä oli äärimmäisen vaikeata päästä eteenpäin maitse. Tiheä seetriä ja lehtikuusia kasvava metsä työntyi aina vedenrajaan asti. Missä ranta oli avoin, siinä levisi louhikko, jonka kivet olivat liian pieniä tarjotakseen jalansijaa, mutta tarpeeksi suuria vaikeuttaakseen astumista. Tyttö joko lipesi ja kompasteli liikkuvilla ja Hiljaisilla kivillä, tahi rämpi mutaisessa rämeessä. Kun kanooteilla kulkeminen ei näillä paikoin ollut erikoisen työlästä, ei hän, vaikka ponnistikin kaikki voimansa, voinut pysytellä muitten rinnalla.

Totta puhuen ei May-may-gwán itsekään näyttänyt pitävän rangaistusta epäoikeutettuna. Hän antoi tukkansa valahtaa silmilleen ja poisti kauniit, värikkäät nauhat, jotka olivat koristaneet hänen pukuaan. Koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä katumusta. Mutta Dick Herron oli suuttunut.

— Kuulehan, Sam, virkkoi hän, tämä ei vetele ensinkään. Tyttö kärsii nyt meidän takiamme, ja me herrastelemme tässä kanootissa kuin mitkäkin öykkärit, tuon pikku raukan tarpoessa eteenpäin jalan. Ottakaamme hänet myötämme.

— Ei käy päinsä, vastasi Sam lyhyesti, emme voi sekaantua asiaan. Antaa intiaanien hoitaa hommansa itse. Parasta pysyä tyyninä vain.

— No, oletpa sinäkin koko turkanen! nurisi Dick. — Pahustako me välitämme muutamasta Rupert's Housen punanahasta? Emme ole pyytäneet heiltä muuta kuin jonkun mokkasiiniparin, ja elleivät he halua valmistaa niitä meille, niin käyttäkööt minun puolestani peurannahkansa vaikka kipeitten kallojensa siteiksi.

Hän työnsi melansa keulan eteen ja käänsi kanootin rantaa kohti.

— Tule nyt Sam, kehoitti hän, ja näytä sisuasi!

Vanhempi mies ei vastannut mitään. Hänen vakavat, siniset silmänsä olivat suuntautuneet toverin selkään; katse niissä ei ollut epäystävällinen, vaikka kulmat olivatkin kurtussa.

— Tulehan tänne, pikku sisar, huusi Dick tytölle.

Tämä tunkeutui vaivalloisesti ryteikön läpi veden partaalle.

— Astu kanoottiin, kehoitti Dick.

Tyttö peräytyi kuin anteeksipyytäen.

— Ka’-ka’ win! epäsi hän suorastaan kauhistuneena. — Vanhat miehet ovat määränneet minut Pitkälle matkalle, ja kuka olen minä, että vastustelisin? Ei käy päinsä.

— Astu kanoottiin, komensi itsepäinen Dick.

— Veljeni on minulle hyvä, mutta en voi. Päälliköt ovat antaneet minulle määräyksensä. Minulle kävisi kovin huonosti, jos olisin tottelematon.

— Voi helvetti! räjähti Dick äkeissään, läimäyttäen melallaan vettä.

Hän loikkasi maihin, koppasi tytön syliinsä ja lennätti hänet melkein väkisin kanoottiin. Sitten hän tyrkkäsi kevyen aluksensa virtaan ja ryhtyi tuikean näköisenä jälleen melomaan.

Tyttö peitti käsillään kasvonsa. Kun valkoisten miesten alus saavutti pääjoukon, kyyristyi hän kanootin pohjalle, väristen pelosta huomatessaan heimolaistensa julmat, tarkastelevat katseet. Dick meloi halveksivan näköisenä eteenpäin, kääntämättä katsettaan oikeaan tai vasempaan, lähestyen intiaaneja, vaikka väylän vaikeus hidastuttikin kulkua. Sam Bolton pysytteli perässä rauhallisena ja tottuneena.

Kerran, kun intiaanit olivat jääneet taakse, hän nojasi eteenpäin ja alkoi puhua tytölle matalalla äänellä, lohduttaen häntä kuin pientä lasta. Hetken kuluttua lakkasi tämä vapisemasta ja katsahti ylös. Mutta hänen katseensa oli tyhjä, eikä siinä näkynyt mitään kiitollisuutta vanhaa, vakavaa miestä kohtaan, joka niin ystävällisesti oli koettanut lievittää hänen epätoivoaan. Ei, hänen silmänsä tuijottivat vain suuttuneen nuorukaisen suoraa selkää, miestä, jonka teko oli hänen onnettomuutensa aiheuttanut. Ja Sam Bolton, joka ymmärsi hänet, huokasi hiljaa, ryhtyen jatkamaan tasaista melomistaan.

Kun keskipäivän tienoissa pysähdyttiin ja astuttiin maihin, oli mahdotonta päästä perille villien mielialasta, mutta iltapuoleen kävivät heidän aivoituksensa sitä selvemmiksi. May-may-gwán itse ei saanut enempiä moitteita, mitä hän suuresti ihmetteli, vaan hänet päästettiin menemään, naisten letkausten ja pistosanojen rapsahdellessa hänen ympärillään. Ehkäpä hänen valtiaansa olivat siksi oikeudentuntoisia, että myönsivät hänen olleen syyttömän ainakin viimeiseen rikkomukseen. Tahi, mikä on todennäköisempää, ehkä Hiljaisten seutujen julmat miehet, joiden rotuviha aina on valmis leimahtamaan ilmi, tästä saivat aiheen antaakseen tunteensa muuttua teoiksi. Nuoremmat punanahat vetäytyivät siekailematta erilleen muista. Vanhemmat taas katsoivat sopivaksi istuutua valkoisten miesten nuotion ääreen, mutta heidän keskustelunsa oli kovin muodollista ja sanojen lomassa oli pitkiä taukoja. Tilanne kärjistyi päivä päivältä. Jo viikon verran oli kylmä pohjatuuli heitä kiusannut, ja sen koommin he eivät olleet nähneet mitään suurriistaa. Arat eläimet vainusivat heidät pitkien matkojen takaa. Lihavarasto teki loppuaan. Yölliset saaliit ansoista ja verkoista eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Ja syypäinä jatkuvaan huonoon onneen pidettiin vieraita. Lopulta leiriydyttiin päiväksi, ja Koukkunenä, paras erämies ja metsästäjä, lähti yrittämään karibunpaistia metsästä. Dick, joka toivoi saavuttavansa hiukan suosiota, lainasi Winchesterinsä tarkoitukseen.

Intiaani hiipi hiljaa sammalpeitteisten puitten välissä, kunnes saapui karibunjälille, jotka vielä olivat verrattain tuoreet. Kukaan muu kuin Koukkunenä tuskin olisi tainnut seurata heikkoja askeltenpainamia, mutta hänpä tiesikin temput: kulki ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin ja lopulta maleksi kuin etana. Kaikki sujui äänettömästi. Siitä, että hän pystyi vaikean tehtävänsä viemään päätökseen, sai hän kiittää valppaita silmiään, jotka oitis osoittivat hänelle, mihin jalkansa panna, ja myöskin taitoa hallita notkeita lihaksiaan, niin ettei ruumiinpaino koskaan langennut yhdelle, vaan jakaantui kaikille tasan. Näin hän suorastaan liukui metsän läpi.

Kun jäljet muuttuivat tuoreiksi, pysähtyi hän usein tutkiakseen niitä tarkoin; toisinaan hän niitä haistelikin, tai kosketti ruohoa, jota eläinten sorkat olivat tallanneet. Kerran hän peloitti närhin, mutta ehti jäykistyä liikkumattomaksi; ennenkuin tämä metsien vikkelä vartija ennätti kajahuttaa varoituksensa. Täydet kymmenen minuuttia villi patsaana pötkötti. Vihdoin lensi lintu tiehensä ja mies ryhtyi jälleen hiljaiseen hiipimiseensä.

Keskipäivä oli jo kohta käsissä. Karibu oli syödessään edennyt hitaasti. Nyt se oli kylläinen ja halasi lepoa. Ja Koukkunenä tunsi tarkoin sen tavat: se aikoi poiketa hiukan oikeaan tai vasempaan polultaan, paluutietä vartioidakseen.

Koukkunenä tutki yhä huolellisemmin rikkipoljettua ruohistoa. Sitten hän jätti polun, hiipien kuin aave, äänettömästi ja tasaisesti, mutta niin verkkaan, että jo piti tähyillä tarkasti, ennenkuin saattoi huomata hänen ollenkaan liikkuvan. Katse hänen kiiluvanmustissa silmissään harhaili sinne tänne. Hän ei odottanutkaan näkevänsä karibua, vielä vähemmän yritti sitä puijata, toivoipa vain näkevänsä edes ruskean pilkahduksen, oudon ääriviivan, valon ja varjon tavallisesta leikistä erottuvan häilähdyksen. Se riitti kokeneelle erämiehelle. Hetken kuluttua keskittyi hänen katseensa yhteen pisteeseen. Muutaman vaahteraryhmän tummassa, vilpoisen vehreässä siimeksessä hän pikemmin tunsi kuin näki jonkun erikoisen, syvän värivivahduksen. Koukkunenä tiesi, että tämä lämmin väri kuului kaivatun riistan ruskeaan kesäasuun. Hän kiskaisi rihlansa hanan vireeseen.

Mutta karibu on suuri eläin ja sitä voi satuttaa kuolettavasti vain muutamaan paikkaan. Eikä Koukkunenä suinkaan ollut niin tyhmä, että olisi ampunut umpimähkään. Hän vihelsi.