UITTOMIEHIÄ JA KULLANKAIVAJIA
Kirj.
Stewart Edward White
Suomentanut
P. K. [Paavo Kesäniemi]
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1927.
SISÄLLYS:
I. Tukinuittaja.
II. Esimies.
III. Mittaaja.
IV. Uittopäällikkö.
V. Viides tie.
VI. Taivaan tuulen tuuditeltavana.
VII. Tyttö joka pettyi.
VIII. Billyn keltanokka.
IX. Kaksi panosta.
X. Kilpajuoksu.
XI. Pelastava armo.
XII. Kullankaivaja.
XIII. Tyttö punaisissa.
I.
TUKINUITTAJA.
Ensi kerran tapasin hänet eräänä heinäkuun neljäntenä päivänä kahdeksankymmenluvun keskivaiheilla. Puutavarakaupungin sahajauhokadut ja korkeat lankkukäytävät olivat ääriään täynnä väkeä. Kaupungin vakinainen asujamisto saatteli kotikutoisiin sunnuntaikoreuksiin pukeutuneita vaimojaan ja mielitiettyjään. Tusinan verran vieraspaikkakuntalaisia, kuten minäkin, koetti pysytellä niin näkymättömissä kuin suinkin sievistelevien kaupunkilaisten tieltä. Mutta suurin osa kulkijoista oli metsistä palanneita tukkimiehiä. Minä istuin tuoliini painautuneena hotellini edustalla ja katselin heidän ohikulkuaan.
Heidän paksuvillaiset paitansa, joitten yli leveät housunkannattimet olivat ristissä, heidän punaiset kaulahuivinsa, ruskeat nahkavyönsä, lyhyet, karkeavillaiset housunsa, jotka ikäänkuin katkesivat kesken polven alapuolelta ja vihdoin heidän tukevanaulaiset, paksuanturaiset kenkänsä antoivat kaikki leimansa tälle ammattikunnalle, mutta enin kiinnitti mieltäni kuitenkin heidän silmänsä, jotka vilkkuivat huolettomasti kallelleen nakattujen pyöreitten lakkien alta. Heidän silmänsä olivat erehdyttävän samanlaiset. Tietenkin niissä oli sinisiä ja tummia, ruskeita ja harmaita, mutta kaikki ne olivat yhtä avokatseiset ja ujostelemattomat. Joka silmäpari tähyili sinuun suoraan, omituinen kunnioituksen ja häikäilemättömyyden sekainen ilme katseessaan, ja poikkeuksetta välähteli joka silmäkulmassa kuiva huumori. Tietämättäni olin kai tarkannut tarpeettoman tiukasti erästä nauravaa silmäparia, sillä äkkiä ilmaantui eteeni sinisilmäinen olento, joka hieman pilkallisesti kysyä tokaisi:
»Hei poikaseni, näytätpä yhtä innokkaalta kuin käärmeentappaja. Olenko ehkä kauan kaipaamasi ystävä?»
Ääni vastasi täydelleen miehen asentoa. Se oli huoleton kuin lapsen. Hän seisoi siinä valmiina mihin tahansa. Jos haastoit riitaa, otti hän sen ilolla vastaan; jos tarvitsit apua, oli hän yhtä aulis tarjoamaan sitä sinulle.
»Ehkäpä oletkin», vastasin minä, »jos osaat sanoa minne nuo ihmiset vaeltavat.»
Hän työnsi lakkinsa takaraivolle ja sukaisi kädellään vaaleita, lyhyiksi leikattuja kiharoitaan.
»Sorvauskilpailuun», selitti hän lyhyesti. »Lähde mukaan.»
Minä lyöttäydyin hänen mukaansa ja yhdessä me sitten seurasimme muuta joukkoa joelle, jossa asetuimme kuin kaksi korppia rannalla kohoavalle hirsiläjälle, josta taas oli hyvä näköala puomintäyteisten tukkilauttojen väliselle avovedelle.
»Tukinuitto on juuri lopussa», selitti uusi ystäväni. »Takajoukko tuli viime yönä alas. Neljäntenä päivänä on juhla. Tämä pikku kaupunki on aina mukana, kun pojat käyvät erottelemaan tukkeja.»
Puoli tusinaa kekseillä varustettua miestä vieritti yhdeksäntuumaista valkopetäjätukkia avoveteen, johon se jäi kellumaan kolmen, neljän jalan päähän puomista.
Äkkiä juoksi eräs mies puomia pitkin, hyppäsi kevyesti ilmaan ja tulla tupsahti poikkiteloin tukin toiseen päähän. Se painui nilkkoja myöten vesiryöppyyn toisen pään noustessa äkkiä ja koko tukki siirtyi sysäyksen voimasta keskelle avovettä. Ja mies, käsivarret ristissä rinnalla, polvet notkistuneina sorjaan sirkusratsastajan asentoon, seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Hyväksymishuuto seurasi hyppyä. »Se on Dickey Darrell», sanoi tiedoittajani. »Karjuva Dick. Katsopas häntä.»
Tukilla seisova mies oli pienehkö, hänen hartiansa ja reitensä olivat sopusuhtaisesti kehittyneet, mutta käsivarret riippuivat pitkinä kuin apinalla. Enin pisti ehkä kuitenkin silmään punertavanruskea otsatukka, joka varjosti vaaleita kulmikkaita kasvoja ja kaksi punaruskeaa suunnikasta, jotka tekivät kulmakarvojen virkaa. Silmät olivat mustat ja selittämättömät kuin oravalla.
Hetken seisoi hän suorana ja liikkumattomana kuin ainakin yleisön edessä esiintyjä. Sitten hän alkoi hiljaa pyörittää tukkia jalkojensa alla. Ylväs katse, rinnalla ristissä olevat käsivarret ja notkea keskiruumis eivät värähtäneet tuumaakaan. Ainoastaan jalat liikkuivat eteenpäin, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin, kunnes pyörivän tukin ympärillä roiski vesi korkeana, leveänä suihkuna. Sitten kuului äkkiä kaksi jysähdystä hänen iskiessään raskaat anturarautansa tukin kylkeen vastaliikkeeksi. Tukki taukosi silmänräpäyksessä pyörimästä. Se vapisi kuin juoksija, joka kesken parastaan pakotetaan pysähtymään.
»Suurenmoista!» huudahdin minä.
»Ei se vielä mitään!» vastasi toverini. »Kuka hyvänsä pystyy tukkia sorvaamaan. Katsohan nyt.»
Karjuva Dick liikutteli käsiään ensi kertaa. Erikoisella varovaisuudella asetteli hän epävakaista alustaansa täydelliseen lepotilaan. Sitten hän heitti ilmavoltin.
Siinä se oli. Ystävältäni pääsi hurja hyväksymishuudahdus, joka pian hukkui yleiseen kiljuntaan.
Pitkä keksi sukelsi puomin suunnalla tukkia kohti, pureutui sen päähän ja veti sen lähemmä puomia. Eräs toinen mies hyppäsi Dickey Darrellin toveriksi. He seisoivat vastakkain, polvet notkistettuina ja valppaina. Äkkiä he aivan kuin yhteisestä sopimuksesta alkoivat pyörittää tukkia, vasemmalta oikealle. Siitä tuli huima kyyti. Kuten oravalla häkkärällä vilisivät heidän jalkansa. Hiljalleen selvisi, että Darrellin vastustaja ei pystynyt pysymään tukin selässä. Vähän kerrallaan luisui hän yhä alemmaksi tukin kylkeä, kunnes menetettyään vihdoin kokonaan jalansijan putosi valtavalla roiskahduksella selälleen jokeen.
»Selväksi sorvattu», huomautti ystäväni.
Yksi toisensa perästä käväisi puolisentusinaa tukinuittajaa ahdistamassa järkkymättömänä seisovaa Dickiä, mutta yhdelläkään heistä ei ollut kylliksi taitoa kestämään hänen tulista menoaan. Eräs seitsentoistavuotias poika näytti hetkisen pitävän puoliaan onnistuen ainakin pysyttelemään veden yläpuolella, vaikka Dick ilmeisesti sorvasi tukkia parhaimmalla taidollaan. Mutta kun tuo erinomainen asiantuntija vihdoin koko painollaan polkaisi pari kertaa vastakkaiseen suuntaan tukkia, niin lensi nuorukainen yhtä nopeasti päistikkaa veteen, kuin hän olisi lentänyt äksyn hevosen pään yli.
Väkijoukko alkoi tulla levottomaksi ja odotti kärsimättömästi jotakin uutta vapaaehtoista nöyryyttämään Darrellia. Se vaati parhaan sorvaajan esille heti, ja alkoi lisääntyvällä itsepintaisuudella huutaa erästä nimeä.
»Jimmy Powers!» kiljui joukko, »Jimmy Powers!»
Ja silloin arvasin minä ystäväni ujostelevista kasvoista, jumalattomista vastalauseista ja hyvin tajuttavista kirouksista, että noilla huudoilla tarkoitettiin juuri häntä.
Kymmenkunta lähellä olevaa miestä alkoi huutaa. »Täällä hän on. Tule pois Jimmy. Älä ole pelkuri. Nyle se peijakas ja pane nahka aidalle kuivamaan.»
Jimmy, yhä kiroillen ja punastellen salli heidän vetää itsensä korokkeeltaan ja katosi väkijoukkoon. Hetkistä myöhemmin näin hänen päänsä ja hartiansa liikkuvan puomille päin ja sitten hän äkkiä astui varovasti vastustajansa eteen tukille.
Nyt ei ollutkaan kysymys vain voimasta eikä myöskään lapsenleikistä. Molemmat miehet seisoivat vastakkain, tarkasti pitäen silmällä toisiaan, mutta liikkumattomina, polvet notkistettuina. Minusta he näyttivät painijoilta, jotka odottivat tilaisuutta käydä kiinni. Hitaasti pyörähteli tukki yhtäälle, sitten toisaalle. Se oli vain jonkinlainen kohtelias tervehdys. Äkkiä polkaisi Dick kolme kertaa nopeasti vasemmalta oikealle, ikäänkuin alkaakseen sorvauksen, sitten hyppäsi hän korkealle ilmaan ja tuli sitten poikittain tukille vastapuolella. Jimmy vastasi äkillisellä vastapolkaisulla ja piti paikkansa huolimatta Darrellin painosta.
Ikäänkuin Darrellin uhkarohkea temppu olisi ollut merkki taistelun alkamisesta, kävivät molemmat miehet käsiksi leikkiin. Milloin pyöri tukki vasemmalle, milloin taas oikealle, toisinaan hypähti se yhtäälle, toisinaan toisaalle, mutta aina salaman nopeudella ja vaahdon räiskyessä ympärillä. Raudoitettujen anturain kopse tukin kylkeen soi kuin pyssyn laukaukset. En voinut erottaa eri hyökkäyksiä ja varo-asentoja, väistöjä ja vastahyökkäyksiä tässä eriskummallisessa kaksintaistelussa enkä myöskään osannut päättää kenen aloitteesta tukki kulloinkin pyörähti suuntaan tai toiseen. Mutta mielessäni väikkyy vieläkin kuva kahdesta miehestä, jotka miltei liikkumattomina vyötäisiään myöten, siitä alaspäin olivat melkein väräjävässä liikkeessä ja siten määräsivät tukin huiman pyörinnän.
Väkijoukko oli innostunut ja puolueellinen — Jim Powersin hyväksi. Se aivan ulvoi kiihkosta. Sitten se menetti alkeellisimmatkin hienotunteisuuden käsitteet ja raivosi kuin vimmattu huomatessaan, että äkillinen loiskaus veteen tiesi heidän suosikkinsa häviötä samalla kuin voittamaton Darrell yhä tepasteli kelluvalla kilpakentällä sen vuoden sorvausmestarina.
Minun täytyy tunnustaa että olin yhtä pahoillani asiasta kuin muutkin. Kapusin korokkeeltani ja raivasin tieni lemuavain tukkikasojen välitse välttääkseni tungosta ja noiduin kaikkia pikkujumalia heidän väärään suuntaan osuneesta puolueellisuudestaan. Tällöin satuin aivan Jim Powersin ääreen, joka istui vettä valuvana eräällä lankunpätkällä tutkiskellen paljasta jalkaansa.
»Valitan surua», sanoin minä hänen takanaan. »Miten hän sen toimitti?»
Jim käännähti ympäri ja saatoin nähdä hänen poikamaisen nauravien kasvojensa äkkiä muuttuvan julmiksi ja jäykiksi ja hänen silmäinsä tuiskivan tulta.
»Oh, tekö se olettekin?» murisi hän tuskastuneena. »Näin hän sen teki.»
Hän näytti minulle jalkaansa. Varpaitten juurien yli punoitti kaksi riviä pieniä pyöreitä jälkiä, joista tihkui verta. Minä seisoin kysymysmerkkinä.
»Hän potkaisi minua!» selitti Jim Powers. »Polkaisi korkoraudallaan jalalleni! Astui jalalleni ja sai minut kompastumaan, senkin — — —» Jimmy Powers osasi kiroilemisen taidon.
»Miksi et sinä potkaissut häntä?» sanoin minä.
»Se ei kuulu minun tapoihini», mutisi hän, vetäen paksua villasukkaa jalkaansa.
»No mutta», vastustelin minä, sappeni alkaessa kiehua. »Sehän oli häväistystä! Koko väkijoukko oli sinun puolellasi. Sinun ei olisi tarvinnut muuta kuin sanoa jotakin — —»
Hän keskeytti minut heti. »Ja käyttäytyä kuin narri — todellakin, Mike. Tässä iässä täytyy miehen jo tuntea Dickey Darrell tarpeeksi ja olen jo siksi suuri, että minun täytyy itse pitää huoli itsestäni.»
Hän survasi jalkansa uittosaappaaseen ja otti minua käsipuolesta, ilmeisesti entisellään.
»Ei, älä sure tukkaa päästäsi minun vuokseni, kyllä minä vielä selvitän välini Karjuvan Dickin kanssa.»
Sinä yönä siirsin isäntäni neuvosta vaatekaappini ja matkakirstuni makuuhuoneeni oven eteen ja makasin valveilla kuunnellen kuinka kaupunki tuntui huojuvan perustuksillaan. Jokaisen erikoisen tuiman räjähdyksen kuuluessa luulin Jimmyn selvittelevän välejään Karjuvan Dickin kanssa.
Seuraavana vuonna, mutta hieman aikaisemmin, kävin tuossa samaisessa puutavarakaupungissa. Huutavana vastakohtana edelliselle käynnilleni oli se seikka, että kadut nyt olivat aivan tyhjät.
Hotellin isäntä tunsi minut, ja kun olin peseytynyt ja syönyt, lähestyi hän minua ja virkkoi:
»Teillähän on koko päivä käytettävänänne, miksi ette ota hevosta ja lähde katsomaan suurta tukkiruuhkaa? Siellähän on jokainen, joka vain kynnelle kykenee.»
Vastaukseksi tiedusteluuni, kertoi hän sitten: »Tukit ovat ruuhkautuneet tuolla ylempänä joen mutkassa ja pahasti ovatkin. Miehistö on ollut sen kimpussa jo toista viikkoa ja viime yönä kävi Darrell hakemassa lisää dynamiittia. Sitä kannattaa käydä katsomassa. Sen rintapuoli on lähemmä kolmekymmentä jalkaa korkea ja vesi on noussut kovasti joessa.
»Darrell?» sanoin minä kuullessani nimen.
»Niin. Hän on jälkijoukon esimies tänä vuonna. Ehkäpä teitä haluttaa käydä katsomassa sitä.»
»Luulenpa vain», myöntelin minä.
Kuljin hevosellani hitaasti pehmeähiekkaista tietä suunnattomien männynkantojen keskellä ja läpi keväisten kauniiden tammimetsien, kunnes vihdoin tulin aukeamalle, johon oli pystytetty kaksi suurta telttaa ja jossa näkyi valtavalla hirsitulella jättiläiskattila ja kuivausrakkineet toisen tulen ääressä. Lihava kokki, välttämättömässä lurppalierisessä huopalakissaan, kaksi paljaskäsivartista keittäjätärtä ja siinä seitsemänkymmenen korvissa oleva »kokkipoika» olivat ainoat näkyvissä olevat elävät olennot. Toinen keittäjättäristä suostui ottamaan huomaansa hevoseni ja minä lähdin painamaan idästäpäin kuuluvaa säännöllistä keksien ääntä kohti.
Jouduin vihdoin eräälle parikymmentä jalkaa joen pinnasta olevalle tasaiselle paikalle. Puolentusinaa katsojaa oli siinä ennestään. Heidän joukostaan ei voinut olla huomaamatta erikoisesti erästä pitkää, laihahkoa, leveähartiaista nuorta miestä, joka oli puettu yksinkertaiseen, mutta hieman rypistyneeseen liikemiehen pukuun ja jonka voimakkaat, selväpiirteiset kasvot ja jäntevät kädet olivat vahvasti auringon paahtamat. Seuraavassa tuokiossa katsoin jo ruuhkaa.
Sen etupuoli nousi, kuten isäntäni oli sanonut, noin kolmisenkymmentä jalkaa jyrkästi -vedenpinnasta kuin tuhatsarvinen hirviö. Sen takana painoivat sitä lukemattomat tukit, jotka olivat pakkautuneet näköjään selvittämättömäksi rykelmäksi, niin kauas kuin silmä kantoi. Eräs lähelläni seisova mies ilmoitti minulle, että sen pää oli noin kolmen peninkulman päässä. Sen alta pursusi vaahtoava joen vesi, jota ei mikään muu voima kuin tuollainen tukkien paljous olisi voinut vastustaa.
Nelikymmenmiehinen joukko askarteli ruuhkan kimpussa. He puskivat keksinsä vastahakoisiin tukkeihin, vetivät ja työnsivät, väänsivät ja pyörittelivät yhden kerrallaan virtaan, joka ne vei mukanaan. Sitä he olivat tehneet jo kokonaisen viikon. Tähän saakka ei heidän ponnistuksensa olleet saaneet paljoakaan aikaan, mutta kerran pääsisivät he kärsivällisesti uurastaen käsiksi ruuhkan lukkoon. Silloin rykelmä sulaisi kuin sokeri veteen ja silloin oli kunkin pelottoman työskentelijän pelastauduttava kiireimmän kaupalla sortuvan ruuhkan alta kuivalle.
Katseeni liukui miehestä mieheen ja pysähtyi viimein Dickey Darrelliin. Hän seisoi pystyyn nousseen tukin kaltevassa päässä, josta hän saattoi seurata koko näytelmää. Hänen pienet kolmikulmaiset kasvonsa suorakaiteen muotoisine kulmakarvoineen olivat työn jännityksestä kalpeat, ja hänen pikisilmänsä näyttivät leimuavan sellaisella rajulla voimalla, että ne saivat niitten katseen kohtaaman miehen hypähtämään kuin häntä olisi kuumalla hiilihangolla kolhaistu. Sitten viime käyntini olin kuullut Dickey Darrellista enemmänkin ja iloitsin saadessani tilaisuuden nähdä Morrison Daly’n parhaan uittajan työn touhussa.
Ruuhka näytti olevan aivan hajoamaisillaan. Puolen tunnin jännittävän odotuksen perästä näytti se yhä olevan hajoamaisillaan, jotenka istuuduin erään kannon päähän. Silloin vasta ensi kerran huomasin erään toisenkin tuttavan, joka käytteli keksiään aivan esimiehen korkean persoonan lähettyvillä.
»Hei», sanoin itsekseni, »sepä somaa. Olisipa hauska tietää joko Jim Powers on maksanut velkansa. Ja jos niin on, kuinka hän työskentelee niin lähellä Karjuvaa Dickiä ja niin hyväntuulisena!»
Puolen päivän aikaan tulivat miehet rannalle päivälliselle. Painoin neljännesdollarin kokin yksityistaskuun ja sain vatsani täyteen minäkin. Aterian jälkeen lähentelin viimevuotista tuttavaani.
»Hei, Powers», tervehdin häntä. »Arvaan, ettet tunne minua enää!»
»Varmasti», vastasi hän sydämellisesti. »Mutta olet täällä hieman liian aikaiseen tänä vuonna!»
»Eikö mitä, tämä on parempaa nähtävää kuin sorvauskilpailut.»
Tarjosin hänelle sikarin, jonka hän heti vaihtoi maissipiippuunsa.
Istuuduimme erään puun juurelle.
»Mahtaa olla komea näky, kun ruuhka hajoo», sanoin minä.
»No siitä saat olla varma», vastasi hän. »Mutta se on kerrassaan kiusankappale. Vanhalla Jim Shearerillakin olisi tämän kanssa täysi työ päästäkseen selville missä sen lukkohirret sijaitsevat. Olemme saaneet sen liikkeelle jo kolme kertaa, mutta se on aina uudelleen mennyt lukkoon. Näyttää siltä kuin se voisi hajota millä hetkellä tahansa.»
Me keskustelimme monenlaisista asioista. Vihdoin rohkenin käydä pääasiaan.
»Huomaan, että vanha ystäväsi Darrell on esimiehenä täällä.»
»Niin on», vastasi Jimmy Powers kuivakiskoisesti.
»Asiasta toiseen. Joko ne viimekesäiset kalavelat on sovittu Darrellin kanssa?»
»Ei» vastasi Jimmy Powers. Sitten hän hetken perästä lisäsi: »Ei vielä.»
Vilkaisin häneen ja näin että hänen leukansa sai saman ilmeen, joka minua viime kesänä oli miltei säikähdyttänyt. Sitten, nähdessään minun kasvoni, sai hän taas entisen poikamaisen ilmeensä.
»Poikaseni», sanoi hän, nousten jaloilleen, »nuo piikkien arvet tuntuvat vieläkin jalassani. Ja panehan visusti mieleesi yksi asia: Dickey Darrell saa sen vielä maksaa.» Hänen kasvonsa tummenivat äkillisestä vihanpuuskasta. Se mitä hän sitten sanoi, ei ollut paljasta manailua. Se oli todellista kiroamista ja siinä ilmeni sammumaton viha.
Kolmen tienoissa iltapäivällä toteutui Jimmyn ennustus. Ilman vähintäkään varoitusta ruuhka alkoi purkautua. Tavallisesti erinäiset edelläkäyvät rasahdukset, pienet eteen- tai taaksepäin käyvät liikahdukset, vavahtelut ja tukkien aiheuttamat narahdukset tiedoittavat miehille vaaran lähestymisen. Mutta tämä ruuhka, yhtä selittämättömän itsepintaisesti kuin se oli vastustanut kaikkia hajoittamistoimenpiteitä, yhtä selittämättömän pikaisesti se alkoi purkautua. Ensimmäiset tukkirivit syöksyivät suinpäin jokeen kohottaen ilmoille samanlaisen vesipatsaan kuin vedenalainen dynamiittiräjähdys. Niitten takana olevat tukkimassat ryntäsivät sokeasti perässä, nousten pystyyn ja syösten kumoon, heittäytyen sinne ja tänne, välistä poukahtaen korkealle ilmaankin valtavien voimien pakottamina, jotka näyttivät ryhtyneen jonkinlaiseen jättiläiskisailuun.
Tukinuittajat pääsivät kuiville huolimatta yllätyksestä. He pitivät keksejään poikittain edessään tasapainon säilyttämiseksi ja puikkelehtivat rannalle tyynesti ja hätäilemättä aivan kuin he olisivat punninneet jokaista askeltaan eteen sattuvan tapauksen varalta. He tunsivat kaikkien tilaisuudessa vaikuttavien voimien yhteissummat yhtä tarkkaan kuin biljaardin pelaaja vaistomaisesti laskee kulmat pallonsa ja maaliin sattuman välillä. Sen mukaan välttivät he purkauksen keskustaa, pysähtyivät siinä, missä tukkien liikekin hetkeksi oli tauonnut, juoksivat liikkuvia tukkeja ja astuivat niitä pitkin, jotka eivät vielä olleet lähteneet virran mukana ja pääsivät sillä keinoin rantaan.
Ruuhka itse alkoi purkautumisensa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta ikäänkuin koottuaan voimiaan satasen jalkaa, se pysähtyi äkkiä. Purkautumisesta tulikin »keskonen».
Meillä oli nyt kaikilla tilaisuus huomata kaksi seikkaa. Ensiksikään ei koko ruuhka ollut liikkunut kuten alussa otaksuimme, vaan ainoastaan osa siitä, vain parinkymmenen kyynärän pituudelta. Tällöin oli liikkeelle lähteneen ja koko muun ruuhkan väliin jäänyt noin sadan jalan pituinen avovesi, jossa uiskenteli joukko tukkeja. Toinen tosiasia oli se, että Dickey Darrell oli pudonnut tuohon avoveteen ja ponnisteli parhaillaan erästä uiskentelevaa tukkia kohti. Niin paljon olimme selvästi huomanneet. Silloin murtui äkkiä toinenkin ruuhkan osa ja alkoi purkautua. Karjuva Dick oli joutunut kahden jättiläismäisen myllynkiven väliin, jotka olivat jauhamaisillaan hänet näkymättömiin.
Muuan toimekas olento heittäytyi ensimmäisen ruuhkan osan peräpuolelta virtaan, ui tarmokkain ottein kelluvien tukkien yli, tarttui Darrellia takin kauluksesta ja alkoi kuormineen tarpoa aivan murtuvan ruuhkan editse rantaa kohti.
Harvoinpa lienee nähty uljaampaa pelastamista. Tukit vierivät, putoilivat ja sukeltelivat raskaasti kuormattua miestä vastaan. Hän kiipesi kuin polkumyllyä, jonka nopeus alati kasvoi. Ja kun hän vihdoin pääsi perille, oli entinen avovesi niin täynnä tukkeja, ettei keksikään olisi niiden väliin mahtunut.
Tukkimiesten tapoihin ei kuulu mielenosoitukset olkoot ne laatuaan mitä hyvänsä, mutta tässä oli lisäksi työpaikka, joka vaati kaikkien huomion. Pysähtymättä hengittämään tai onnittelemaan kävivät he käsiksi hetken vaatimiin toimiin. Koko ruuhka oli vihdoinkin liikkeellä. Jimmy Powers haki rannalta uuden keksin. Karjuva Dick syöksyi kuin pieni paholainen työhön. Neljäkymmentä miestä oli useassa paikassa ruuhkan kimpussa, auttaen sitä hajoamaan vetämällä syrjään tukkeja, jotka uhkasivat uudelleen muodostaa lukon ja johdattamalla kuin kääpiöt jättiläisvoimia vaikuttavimpaan suuntaan. Mylvien kuin villi karja liukuivat tukit ohi alussa hitaasti, mutta sitten junan nopeudella patoutumisesta vapautuneen veden mukana. Miehiä oli kaikkialla, joka tapauksen varalta, aivankuin lehmäpaimenia pakokauhuisen karjan ympärillä. Ja niin katosivat tukit toisensa perästä alempana olevan mutkan taa juhlallisina, silloin tällöin vain ontosti kumahdellen toistensa kylkiin, tukinuittajien vetäessä suuren puomin entiselle paikalleen. Puolisen tusinaa heitä jäi seisomaan kekseihinsä nojaten katselemaan työnsä tulosta.
Katselijoista lähti yksi toisensa jälkeen pois. Vihdoin ei ollut muita jäljellä kuin minä ja tuo auringon paahtama nuori mies. Hän istui kannon nenässä omituinen tyhjä ilme silmissään. En häirinnyt häntä tuumissaan.
Aurinko laski. Viileä iltatuuli imeytyi virtaa ylös. Keittopaikalla alkoi suuri nuotio räiskyä kuivausrakkineen luona. Hämärässä astuskeli miehiä joen alajuoksulta tulevaa tietä.
Auringon paahtama nuori mies nousi ja lähti heitä vastaan. Näin hänen palaavan innokkaasti keskustellen Jimmy Powersin kanssa. Ennenkuin he tulivat kohdalleni oli hän jo kääntynyt mennäkseen pois.
Jimmy Powers jäi pitkäksi aikaa katsomaan hänen jälkeensä, senkin perästä kun hän oli kadonnut näkyvistä ja vielä senkin jälkeen kun hänen rattaittensa ääni oli tauonnut kuulumasta. Kun tulin hänen luokseen, käänsi hän kasvonsa minuun päin ja niistä oli kadonnut jäljettömiin entinen huoleton ja itseensä luottava tukkilaisilme. Hänen silmänsä olivat seljällään, miltei peljästyneet ihmetyksestä ja ihailusta.
»Tiedätkö kuka tuo oli?» kysyi hän minulta tuskin kuuluvalla äänellä. »Se oli Thorpe, Harry Thorpe. Ja tiedätkö mitä hän minulle juuri sanoi, minulle. Hän sanoi, että hän halusi saada minut ensi talvena työkuntaansa N:o 1:teen, Thorpen n:o yhteen. Ja hän sanoi minulle, että minä olin ensimmäinen mies, jonka hän oli pestannut suoraan n:o yhteen.»
Hänen äänensä kuulosti miltei nyyhkytykseltä. Olin kuullut miehestä ja hänen menettelytavoistaan. Tiesin, että hän tavallisesti täydensi parhaan työkuntansa muista työkunnista, jotenka hän kuten Jimmy sanoi »ei koskaan pestannut suoraan n:o yhteen.» Olin kuullut hänen maineestaan sekä hänen omilta että muitten tukkimiehiltä, mutta vasta ensi kerran jouduin suoranaiseen kosketukseen hänen vaikutusvaltansa kanssa. Se teki minuun sitäkin suuremman vaikutuksen kun olin tutustunut Jimmy Powersiin ja hänen kaltaisiinsa.
»Sinä ansaitsetkin sen», sanoin minä, »vallan erinomaisesti. En aio nimittää sinua miksikään sankariksi, sillä se ällöttäisi sinua. Sen, minkä teit tänä iltana osoitti, että sinussa on miestä. Se oli urhea teko. Mutta se oli sitäkin suurenmoisempi senvuoksi, että pelastit vihamiehesi hengen, että unohdit kaiken muun ja annoit inhimillisyyden voittaa, kun vaara — —»
Minun täytyi lopettaa, sillä Jimmy katsoi minuun taas tuo entinen ivallinen hymy huulillaan.
»Jos sinä aiot ripustaa Betlehemin tähtiä joulukuuseeni, niin lopeta ajoissa», sanoi hän. »En minä pelastanut tuota vietävää minkään kristillisen hentomielisyyden puuskassa, älä luulekaan. Tietysti pelastin hänet vain sorvausottelua varten ensi heinäkuun neljäntenä.»
II.
ESIMIES.
Mies on yksi asia. Mies ja hänen työnsä on toinen asia, kokonaan toinen. Sen voit havaita missä hyvänsä, mutta tukkimetsässä parhaiten kaikista.
Varsinkin pitää se paikkansa kämppäkunnan pomoon, esimieheen nähden. Ja liike, joka tuntee tehtävänsä, tietää tämän hyvin eikä senvuoksi koskaan ota huomioon ainoastaan sitä puolta miehessä, joka näkyy kaupungissa oleskelusta. Olipa hän juoppo tai raitis, esiintyipä mies pelkurina tai rohkeana, voimakkaana tai heikkona — kaikki tämä on yhdentekevää puutavaramiehelle. Metsissä hänen kuntonsa vasta tulee näkyviin.
Vaikka tuollainen mies on erinomaisen aikaansaapa ja luotettu omassa työpiirissään, saattaa hän olla mitä huonoimmassa maineessa ulkopuolella sitä. Yksinomaan hänen pystyväisyytensä työpaikalla kohottaa hänet n:teen potenssiin, siinä hän omistaa sen itsenäisyyden, joka muodossa tai toisessa on välttämätön miehelle, joka käy jostakin. Hänen kyvyssään päättää onnistua on juuri se itseluottamus, joka on välttämätön ja joka myös tekee hänet vastustamattomaksi. Hyvä esimies ei kaihda mitään, mikä vain voi edistää hänen tehtäväänsä.
Enimmät ihmiset pohjoisessa käsittävät tämän kaksinaisuuden, mutta joskus sattuu, että joku joko tyhmyydestä tai kokemattomuudesta tai myöskin huomiokyvyn puutteesta erehtyy pitämään miehen metsä-mainetta ja kaupunki-mainetta samana. Jos häh toimii tämän erheellisen luulonsa mukaan, joutuu hän varmasti ikävyyksiin. Ottakaamme esimerkiksi se tapaus, joka koskee Silver Jackia ja Morrison & Dalyn kiertävää esimiestä. Silver Jack kuvitteli, että hänen ensi kohtauksensa Richard Darrellin kanssa Bay Cityssä tiesi samanlaista tulosta toisen kerran tavatessaan hänet kämppä n:o 30:n työmailla. Hänen erehdyksensä tuli kalliiksi, mutta kuka tahansa olisi voinut sanoa sen hänelle etukäteen. Käsittääksemme asian täytyy meidän ensin tuntea Richard Darrell.
Hän oli noin viisi kyynärää ja kuusi tuumaa pitkä, hoikkarakenteinen mies, mutta hänellä oli leveät, riippuvat hartiat. Hänen kasvonsa olivat täydelleen kolmiomaiset. Ne alkoivat punaisenruskeasta takkutukasta ja päättyivät suippoon leukaan. Kulmakarvat olivat kuin nelikulmiot, joitten alla voimakas kyömynenä kahden tummanruskean oravansilmän välissä törrötti. Käydessään piti hän loivia hartioitaan hieman eteenpäin kumarassa ja se puolestaan voimakkaasti tehosti sitä vaikutusta, jonka hänen kiihkeästä, hermostuneesta olemuksestaan sai. Tapa pitää kätensä puoleksi avoimina, kämmenet taaksepäin antoi hänelle omituisen uhkaavan, taisteluvalmiin ulkonäön. Kuten sanottu oli hänen nimensä Richard Darrell, mutta ihmiset sanoivat häntä Karjuvaksi Dickiksi.
Noin viisitoista vuotta oli hän ollut metsäpäällysmiehenä Morrison & Dalylla, Beeson Laken piirin suurella puutavaraliikkeellä. Hän oli siinä kolmenkymmenenviiden korvilla, vaikkei hän niin vanhalta näyttänyt.
Hänen liikkeensä piti häntä korvaamattomana siitäkin huolimatta, että oli vaikea hänen maineensa vuoksi saada miehiä työhön hänen kämppäkuntaansa. Hänellä oli vain tukkilaisen arvonimi, mutta tuolla pienellä miehellä oli keinonsa, joilla hän sai tukit liikkeelle. Ei ollut ketään hänen veroistaan siinä suhteessa. Kerran kolmessa kuukaudessa saattoi hän äkkiä ilmestyä Beeson Lakelle, jossa hän väsymyksestä nääntyneenä heittäytyi yhtiön vartavasten hänelle hankkimaan rautasänkyyn.
Tim Brady, paikan hoitaja toi hänelle määräajoilla ruokaa. Neljä päivää sen jälkeen katosi hän taas yhtä äkkiä metsään, varustettuna uudelleen sillä välttämättömällä, tavattomalla tarmolla, joka kykeni pitämään häntä jalkeilla neljätoista tuntia vuorokaudessa aina seuraavaan väsähtämiseen saakka. Kun hän loi katseensa johonkin, näytti siltä kuin hän hermoillansa olisi saanut siirretyksi tahtonsa toiseen muuttamalla sen pakottavaksi fyysilliseksi voimaksi.
Richard Darrell lopetti tavallisesti hakkuunsa kuukautta aikaisemmin kuin kukaan muu. Sitten hän nosti palkkansa Beeson Lakella, astui Bay Cityyn vievään junaan ja alkoi pitää lystiä. Whisky oli siinä päätekijänä. Hänen erinomaisen herkkähermoiseen olemukseensa vaikutti se kuin myrkky. Se pani hänet tekemään kaiken maailman hullutuksia. Tuhlattuaan kaikki rahansa lähti hän jokea ylöspäin uittopaikalle vapisevana ja silmät kuopalla. Neljässäkolmatta tunnissa oli hän taas entisellään hallitsevana, uhkaavana ja käskevänä ja yhtä tuimina tuikkivat hänen mustat oravan silmänsä kun hän tyynenä pysytteli tasapainossa uhkaavan ruuhkan alla uivan tukin päällä.
Silver Jack taasen ei ollut vähääkään hermostunut. Päinvastoin oli hän pitkä ja voimakas, kuparinkarvaisine hipiöineen ja vaaleine pellavatukkineen, kulmakarvoineen ja viiksineen. Viimemainittu seikka hänelle nimenkin oli aiheuttanut. Hän ei peljännyt koskaan ja luotti aina itseensä voima-asioissa, mutta sielullisesti oli hän huomiokykyä vailla ja typerä.
Aikaisemmin oli hän ollut sahuri, mutta ryhtyi myöhemmin kapakan pitäjäksi Muskegonissa.
Yleensä oli hän varsin hyväntahtoinen olio, mutta pöyhkeili ja kehuskeli mielellään ja oli erinomaisen paha kun hänen vihansa nousi. Hänen ensimmäinen raskas työnsä käydessään Bay-Cityssä, oli luonnollisesti vierailu kapakoissa. Eräässä niistä tapasi hän Richard Darrellin. Viimemainittu huvitteli heittelemällä meluisasti viinilaseja erääseen olutilmoitukseen, mutta kun hän aina runsaalla kädellä maksoi lasit, ei kenenkään mieleen johtunut häiritä hänen ilonpitoaan.
»Kukas tuo puskija on», tiedusteli Silver Jack eräältä uunin luona seisovalta.
»Se on Karjuva Dick Darrell, M. & D:n kiertävä pomo», vastasi puhuteltu.
Silver Jack rypisteli pellavaisia kulmakarvojaan.
»Karjuva Dick, vai niin? Karjuva Dick? Hyvä nimi huonolle miehelle.
Otaksuttavasti luulee hän olevansa erikoista verta, vai mitä?»
»Enpä usko. Kyllä se mies on nimensä arvoinen.»
»Vai niin», virkkoi Silver Jack, taivuttaen voimakasta selkäänsä kaareksi. »En minäkään juuri mikään ole, mutta minä en pidä räyhäämisestä — varsinkaan en karjumisesta.
Niin sanoen meni hän huoneen poikki suoraan esimiestä kohti.
»Minun nimeni on Silver Jack», sanoi hän. »Tulen Muskegonista päin, enkä pidä räyhäämisestä. Lopeta se!»
»Hyvä», sanoi Dick.
Toinen hämmästyi. Toinnuttuaan jatkoi hän sitten mahtailuaan.
»Sanovat, että sinä olet jokin vanha kukko tällä kulmakunnalla. Voi olla että olet ollut. Mutta nyt olen minäkin täällä. Huomaa se. Nyt olen minä täällä pomona.»
Dick hymyili ystävällisesti.
»Hyvä on», vastasi hän vain.
Silver Jack ällistyi aivan sanattomaksi toisen jatkuvasta alistumisesta. Mutta hän tahtoi saada tapella.
»Sinä olet hölynpöly!» sanoi hän loukkaavasti.
»Ah, lopeta jo», vastasi Dick vastenmielisen näköisenä.
»Mitä tämä merkitsee», huusi tulokas, uhkaavana raivoten pienen miehen yllä.
Silloin rupesi Dick Darrell hänen hämmästyksekseen rukoilemaan.
»Älä lyö minua», pyysi hän. »En ole tehnyt sinulle mitään. Anna minun olla rauhassa. Älkää antako hänen lyödä minua», pyysi hän ruikuttaen ravintolan pitäjää avukseen. »Minä en tahdo tulla lyödyksi. Estäkää häntä. Anna minun olla!»
Silver Jack otti häntä kauluksesta ja kyyditsi hänet pikaisesti ovelle. Esimies pani kynsin hampain vastaan kuin koulupoika koulumestarin käsissä, rukoillen, valittaen ja pyytäen apua ravintolanpitäjältä ja muilta läsnäolijoilta. Kun hän vihdoin tarmokkaan potkaisun lennättämättä istui rapakossa, itki hän hermostuneena raivosta.
»Karjuva Dick! Roskaa!» sanoi Silver Jack. »Tuollaisen otuksen asettaa kuka tahansa. Jos tuo mies on teidän puolen pääkukko, niin olette kaikki akkoja.»
Toiset miehet hymähtivät vain niinkuin se tekee, joka tietää jotakin. Sattumalta sai Silver Jack myöhemmin samana iltana hirvittävän selkäsaunan Big Danilta tuosta akkanimityksestä.
Richard Darrell meni vähän aikaa tämän jälkeen miehineen metsiin ja alkoi taas peloittavan taistelunsa erämaata vastaan.
Silver Jack ja Big Dan ryhtyivät pitämään yhdessä kapakkaa Beeson
Lakessa ja alkoivat kerätä itselleen tuottavia asiakkaita.
Talvi oli kaikille vaikea. Syvä lumi viivytti töitä. Tavantakaa sattuvat myrskyt tekivät suurta kärsivällisyyttä kysyvän työn usein mitättömäksi. Kun tukkitiet olivat tehdyt valmiiksi, eivät ne päässeetkään jäätymään niille tuiskunneen paksun lumivaipan vuoksi. Darrell tuli kuitenkin salaperäisine keinoineen kutakuinkin toimeen. Kaikkialla pakottivat hänen mustat oravansilmänsä miehet jättiläismäisiin ponnistuksiin. Ohuen jääpeitteen päällä vedätti hän ensin muutamia tuhansia jalkoja puutavaraa joen rantaan. Tien alusta kesti. Vähitellen se koveni ja vahvistui. Kuormien koko kasvoi ja vihdoin Billy O’Brien ajoi voitoniloisena rullatielle.
»Siinä on teille emäkuorma!» huudahti hän. »Ota tarkkaan kaikki mitä siinä on, Jimmy.»
Jimmy Hall, mittaaja, asetti taipuvan mittapuunsa joka tukin tyveen.
Miehet kokoontuivat katsomaan suurinta kuormaa minkä he olivat nähneet.
»Kolmekymmentätuhatta kaksisataaneljäkymmentä», ilmoitti mittaaja vihdoin.
»Hurraa! huusi Billy O'Brien, se voittaa Rulla Charleyn kahdella tuhannella jalalla!»
Miehet onnittelivat häntä sen johdosta, että hän oli voittanut toisen ajajan kuorman teossa. Äkkiä oli Darrell heidän joukossaan kiivaana ja uhkaavana, työntäen hermostuneen olentonsa ja raskaat hartiansa joka paikkaan miesjoukossa ja käski heidät työhönsä, jota he täten laiminlöivät. Kun hän taas oli kääntänyt selkänsä heille, murisivat he hänelle raivokkaina uhaten olla tottelematta tai jättävänsä työpaikkansa. Muutamat heistä lähtivätkin, mutta kukaan ei ollut tottelematta.
Nyt alkoi suuria kuormia tulla tulemalla ja rullatiet täyttyivät reistä heitetyillä tukeilla. Miehiä ei ollut kylliksi, jotta he olisivat ennättäneet vierittää niitä joelle tai koota niitä siellä kasoihin. Kankimiehet tulivat toivottomiksi. Mitäpä auttoi rehkiminen. Yhtähyvin saattoivat he tehdä työtä hiljalleenkin. He tekivät työtä hiljalleen. Seurauksena oli, että ajajat saivat odottaa tunnin, jopa kaksikin ennenkuin saivat rekensä tyhjiksi. He viipyivät siten työssä vielä pimeän tultuakin ja heidän täytyi sitten nälässä ja pakkasessa löytää tiensä kotiin.
Dick Darrell, kaikkien kämppäkuntien kiertävä pomo, teki voitavansa. Hän lähetti sanan toisensa jälkeen Beeson Lakelle pyytäen lisää väkeä. Jos rullatiet saataisiin lopullisesti selviksi, niin se helpottaisi työtä pitkin koko linjaa. Silloin olisivat miehet taas tyytyväisiä. Apua luvattiin, mutta se viipyi. Kaikki oli hiuskarvan varassa. Joka hetki odotti Darrell, että miehet, epätoivoisina liiasta ponnistuksesta alkaisivat lakkoilla, pyytäisivät palkkansa ja lähtisivät tiehensä, jättäen työn puolinaisena metsään. Sellaista onnettomuutta ei saanut tapahtua. Darrell teki itse työtä kuin paholainen pimeään saakka ja sitten toisten miesten levätessä saattoi hän pyyhältää kämpältä toiselle, numero 28:aan tai 40:een neuvottelemaan Morganin tai Scotty Parsonin kanssa myöhään yöhön. Hänen kolmiomaisilla kasvoillaan alkoi näkyä väsymyksen merkkejä valkoisina juovina, mutta hänen mustat oravansilmänsä ja kiivaat liikkeensä kertoivat, että hänen päättäväisyytensä ei aikonut alistua luonnon vaatimuksiin.
Nyt määräsi kohtalo, että Silver Jack sattui valitsemaan juuri tämän hetken kauppansa edistämiseksi. Hänelle oli, omalla tavallaan, juuri yhtä tärkeää saada miehet metsästä luokseen kuin Darrellille pidättää heidät metsässä. Beeson Lake oli tähän vuodenaikaan hyvin ikävä. Ainoastaan jokunen tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut edes rahaakaan, kaunisti kapakan seinävieruksia. Toiselta puolen oli Morrison & Dalyn neljässä kämppäkunnassa kolmesataa miestä, joita hän neljän kuukauden palkkoineen odotti luokseen. Tavallisissa oloissa heitä ei vielä kuuteenkymmeneen päivään voinut odottaa tuleviksi, mutta Silver Jack ja Big Dan tiesivät varsin hyvin, että ei tarvittu muuta kuin viittaus tai pieni viettely nostattamaan levottomuutta miehistössä. Pohjoisten seutujen kapakanpitäjäin alkeisiin kuuluu se tieto, että ryyppy tai pari whiskyä saa pitkäaikaisen, yksitoikkoisen työn uuvuttamat miehet menettämään kärsivällisyytensä rippeetkin.
Silver Jack päätti tehdä kiertomatkan kämppäkunnissa varmana siitä, että parin whiskylekkerin sijoitus toisi hänelle ainakin neljä- viisikymmentä metsään kyllästynyttä miestä.
Niinpä hän puki ylleen monet vaatteet ja painui erämaahan reessään kolme lekkeriä ja vähän sikaareja laatikoissa. Hän aavisti rettelöitä. Ehkäpä hänen täytyisi piileksiä metsissä, odottaen sopivaa tilaisuutta tarjotakseen miehille lientään.
Mutta onni suosi häntä. Numero 28:lla onnistui hänen huomaamatta hiipiä miesten kämppään. Kun Morgan, kämppäkunnan pomo, huomasi hänen läsnäolonsa, oli teko jo tehty. Joka mies poltti sikaaria, jokainen oli onnellisessa tiedossa siitä, että hänellä oli lämmittävä ryyppy vatsassa ja jokainen oli varmasti vakuutettu siitä, että Silver Jack oli paras mies maailmassa. Morgan ei voinut tehdä mitään. Yritys heittää Silver Jack ulos, kehoituskin lähtemään olisi aiheuttanut koko miehistön menettämisen. Miehet, joitten päässä tuntui hauskojen juominkien esimaku, olisivat loukkaantuneina puolustaneet uutta ystäväänsä viimeiseen saakka.
Morgan palasi synkällä mielellä konttoriinsa. Siellä hän sitten seuraavana päivänä maksoi palkan kuudelle miehelle, jotka olivat päättäneet lähteä pois. Hän aprikoi miten rullateiden mahtoi käydä.
Silver Jack otti hyvän toveruuden ylläpitämiseksi yhden lakkolaisista rekeensä. Hän oli hyvillään menestyksestään ja aikoi nyt koetella numero 30:a, Darrellin kämppäkuntaa.
Morganiin nähden oli hän ollut hieman levoton, sillä hän ei ollut aikaisemmin tavannut miestä, mutta Darrellin luuli hän tuntevansa. Bay-Cityssä sattunut tapaus oli saanut hänet halveksimaan esimiestä ja siinä juuri hän erehtyi.
Oli hyvin kylmä. Lumi ulottui hevosten vatsaan saakka, joten Silver Jackin täytyi ajaa käyden. Silloin tällöin täytyi toisen heistä nousta lämmittelemään lyömällä käsivarsiaan ympärilleen. Puolenpäivän aikaan söivät he voileipiään, jotka pakkanen oli jäätänyt kivenkoviksi. Heidän allaan jurisivat reen anturat äänekkäästi. He näkivät hirven, suden ja metsäkanan jälkiä ja tapasivat muutaman närhen ja tikan, mutta muuten näytti metsä tyhjältä. Puoli kolmen ajoissa olivat he kulkeneet yhdeksän mailia ja aurinko alkoi painua mailleen.
Silver Jack puhutteli jo vihaisesti ponnistelevia hevosiaan. Hänen toverinsa oli painunut tylsän äänettömäksi.
He eivät tienneet, että metsän uumenista eräs mies kiiruhti keskeyttämään heidän matkaansa, eräs mies, joka kiiruhti käymään käsiksi tähän uuteen harmiin yhtä auliisti kuin hän olisi ryhtynyt poistamaan leivän puutetta kämppäkunnassa tai parantamaan sairautta hevosissa. He matkasivat rauhallisina edelleen.
Äkkiä ilmaantui jostakin heidän edestään tielle mies. Hän seisoi siinä äänetönnä, liikkumattomana, raskaat hartiat eteenpäin kumarassa, katsellen lähestyvää rekeä tutkimattomilla oravansilmillään. Kun tulokkaat olivat saapuneet muutaman jalan päähän miehestä, pysähtyivät hevoset itsestään.
»Hei, Darrell», tervehti Silver Jack, kiskoen esille istuimen alla olevaa lekkeriä. »Sinua minä juuri halusin tavata.»
Tiellä seisova mies ei vastannut.
»Ota ryyppy», tarjosi Jack, saatuaan lekkerin vihdoin esille.
»Sinä et saa tuoda tuota whiskyä kämpälle», sanoi Darrell.
»Oh, tottahan toki», vastasi Silver Jack keveästi, toivoen rauhallista ratkaisua asialle. »Sitä ei ole niin paljoa edes, että mies siitä humaltuisi. Maistahan, Darrell, se on aika hyvää tavaraa.»
»Minä tarkoitan, mitä sanoin», vastasi Darrell. »Sinun täytyy palata jälkiäsi takaisin.» Hän tarttui hevosia suupieliin ja alkoi kääntää niitä.
»Kuulehan!», huusi Silver Jack. »Annahan hevosten olla rauhassa, senkin kääpiö! Anna niitten olla, sanon minä!» Rekipeitto lensi syrjään ja Silver Jack ryhtyi nousemaan reestä.
Richard Darrell irroitti jalastaan lumikengät. »Sinä et saa tuoda whiskyäsi kämpälle», kertasi hän koruttomasti.
»Kuulehan nyt, Darrell», sanoi toinen rauhallisella äänellä. »Minä en aio myydä tätä whiskyä, minä aion lahjoittaa sen. Laki ei pääse minuun käsiksi. Sinulla ei ole mitään oikeutta määrätä minne minä saan mennä. Minä menen sinne, jonne haluan. Älä tee erehdystä nyt!»
»Sinun täytyy palata takaisin whiskyinesi», vastasi Darrell.
Silver Jack heitti takin päältään ja lähestyi.
»Lähde tieltäni, tai potkaisen sinut menemään kuten Bay Cityssäkin tein.
Silmänräpäyksessä vaihdettiin siinä kaksi iskua. Ensimmäinen kävi Silver Jackin ruskeaan naamaan aivan pellavankarvaisen silmäkulman viereen. Toinen lähetti Richard Darrellin läähättävänä ja raivosta nyyhkyttäen lumihankeen kymmenen jalan päähän. Hän nousi, veren virratessa viiksien alta. Hänen kiihkeät, hermostuneet kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen mustat oravansilmänsä kapenivat. Hänen suuret kätensä, kämmenet taaksepäin, sulkeutuivat suonenvedontapaisesti. Kissan liikkein lähestyi hän vastustajaansa ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Silver Jack seisoi suorana ja varmana odottaen hänen tuloaan. Kolmasti löi hän hänet nurin, neljännellä kerralla lensi Darrell reen koria vasten ja hänen sormensa tarttuivat siinä olevaan kirveeseen, jota kaikki metsänkulkijat aina kuljettavat mukanaan.
»Hän näkyy tulevan häijyksi. Tulehan Hank!» huusi Silver Jack.
Toinen mies, jolla oli kosolta vanhaa kaunaa esimiehelle, tarttui lyhyeen rautakankeen ja nousi reestä.
Syvältä metsän uumenista henkäsi murha kuin rutto. Molemmat miehet keskustelivat rauhallisesti ja turvallisesti kuten ainakin asiasta.
»Käy sinä hänen kimppuunsa tuolta puolen, niin minä käyn tältä», sanoi
Hankiksi mainittu mies, puristaen rautakankea kädessään.
Metsä oli takana, sinne olisi lumikengissä olevan miehen ollut helppo mennä. Richard Darrellkin olisi koska tahansa voinut paeta sinne, turvaan takaa-ajolta. Nyt ei ollut kysymys vain tavallisesta kapakassa suoritettavasta nyrkkitappelusta, nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Hän oli alentavasti rukoillut päästäkseen korvapuustista, nyt hän vain vilkaisi olan takaa metsän tarjoamaa turvaa. Sitten hän kiljahtaen pyöritti kirvestä päänsä päällä ja heitti sen suoraan toista vastustajaansa kohti. Aseen kamarapuoli kävi raskaasti miehen otsaan. Hän kaatui tiedottomana. Samalla molemmat muut kävivät otteluun. Tällä kertaa otti Silver Jack kirveen, kun taas Darrellin täytyi tyytyä lyhyeen, mutta raskaaseen rautakankeen. Niin alkoi outo kaksintaistelu, hevosten lempeinä katsoessa herrojensa kamppailua korven kylmyydessä.
Yläpuolella lentelivät pohjolan korpit edes takaisin. Miesten maatessa elottomina tallatulla lumella, laskeutuivat ne yhä alemma. Sitten ne äkkiä taas kohosivat korkeuteen. Yksi miehistä oli liikahtanut.
Richard Darrell selvitteli tuskallisesti silmiään ja pääsi vihdoin istuvaan asentoon. Hän pyyhki veren otsassaan olevasta syvästä haavasta. Sitten hän etsi kirveen käsiinsä. Sillä hän murskasi ensin whiskylekkerit. Sitten särki hän reen lyöden sen raivoissaan pieniksi palasiksi. Kun se oli tehty, alkoivat hänen vastustajansa tulla tajuihinsa. Hän seisoi heidän edessään käskevänä ja uhkaavana.
»Painukaa jälkiänne takaisin ja heti», sanoi hän, »älkääkä näyttäytykö minulle toistamiseen näillä seuduilla.»
Silver Jack, pökertyneenä ja hämmästyneenä ei saattanut käsittää tuota pientä raukkamaista miestä, joka oli antanut potkia itsensä kapakasta, ja alkoi hitaasti nousta.
»Pysy siinä!» komensi Darrell. Hän avasi taskuveitsensä ja leikkasi hevosten valjaat palasiksi, jättäen ainoastaan suitset ehjiksi.
»Kas niin!» sanoi hän. »Ala lähteä — Beeson Lakea kohti. Ja muista, ettet poikkea kämpällä numero 28.»
Kauhistuen edessään olevaa pitkää matkaa jäätävässä pakkasessa, lähtivät Silver Jack ja hänen kumppaninsa taluttamaan hevosiaan pois. Saavuttuaan tienkäänteeseen, katsoivat he taakseen.
Aurinko oli juuri painumassa puitten runkojen väliin, suurentaen ne jättiläismäisiksi. Ja siellä seisoi hän valoa vasten, suurena, uhkaavana — tuo hallitseva henki, metsien Karjuva Dick, välttämättömyyden ruumiillistuma, mies, joka puolustaa työtään, esimies!
III.
MITTAAJA.
Kerran lainasi Morrison & Daly, joka siihen aikaan harjoitti puutavarakauppaa Beeson Laken luona, hieman rahaa eräälle Crothers nimiselle miehelle saaden pantiksi kiinnityksen erääseen valkopetäjää kasvavaan maa-alaan, jota kutsuttiin Crothersin maaksi. Kun ei. Crothers sitten määräaikana voinut maksaa velkaansa, joutui maa liikkeen omaksi. He eivät oikein tienneet, mitä sillä tehdä.
Metsä sijaitsi noin viidenkymmenen mailin päässä rautatieltä, seudussa joka tarjosi kaikki mahdolliset vaikeudet metsänhakkaajalle. Sitäpaitsi oli vetomatkaa yhdeksästä viiteentoista mailiin lähimmälle joelle. Sekä Morrison että Daly huokasivat hengessään. Varastoja täytyisi koota koko talven varaksi, sillä kun lumi kerran oli tullut, ei ollut ajattelemistakaan yhteyttä sinne metsäteitä pitkin. Kehen saattoivat he luottaa pienemmistä metsäpomoistaan? Ketä paitsi saattoivat tulla toimeen suuremmista?
Tässä pulassaan kutsuivat he luokseen Tim Shearerin, kiertävän esimiehensä ja parhaan uittomiehen koko valtiossa.
»Tietenkin metsä on käytettävä», sanoi Tim heti.
»Mutta kukapa lähtisi hyvääkään palkkaa vastaan tuohon seutuun ja vielä kymmenen mailin vetoon?» kysyi Daly epäilevänä.
»Vain yksi mies ja minä tiedän mistä hänet löydän», vastasi Tim.
Hän palasi seurassaan olio, jonka nähdessään molemmat osakkaat katsahtivat toisiinsa epäilyksen ja kauhun ilme kasvoillaan. Mutta se ei näkynyt auttavan. Sopimus kirjoitettiin ja suostui siinä liike maksamaan kuusi dollaria tuhannelta, myyntikelpoiseksi mitattuna, kaikesta sahatavarasta vedettynä rullateiden luo määrätyn matkan päähän Cass Branckin joenhaarautumasta. Omasta puolestaan sitoutui taasen James Bourke, paremmin tunnettu Karkean Sasun nimellä, kaatamaan ja kuljettamaan perille vähintäin kolme ja puoli miljoonaa jalkaa. Sitten kun jälkimmäinen oli tuhertanut puumerkkinsä sopimuksen alle, kompuroi hän toimistosta ulos hiljaa raappien pisamaista kättään, johon hän kynällä oli tullut pistäneeksi.
»Tämä tietää miehistöä, joka on kokoonpantu villeistä irlantilaisista», sanoi Morrison.
»Ja se taas tietää, että he haaskaavat suunnattomasti puuta», lisäsi Daly. »He sahaavat korkealta ja vinoon ja he katkovat latvoja. Kenen saamme mittaajaksi heille?»
Morrison huokasi. »Minä en lähtisi siihen joukkoon. Fitz on ainoa, joka siihen pystyy.
Niinpä he kutsuivat toisen parhaita miehiään luokseen, Fitz Patrickin ja lähettivät hänet yksin huolehtimaan liikkeen eduista erämaan pimennoissa.
Karkea Sasu oli kookas, leveäkasvoinen mies, jonka silmät olivat kaukana toisistaan ja jonka leukaa peitti sakea, punainen parta. Hänellä oli likainen machinawtakki, likainen, mustan ja valkoisen kirjava flanellipaita ja likaiset, siniset housut jotka olivat pistetyt korkeisiin sukkiin ja metsänhakkaajan kumisaappaisiin. Ainoa värillinen kappale hänen vaatetuksessaan oli tulipunainen eränkävijän vyö, joka ulottui kaksinkerroin hänen vyötärölleen. Työssä ollessaan vilkkuivat hänen silmänsä häijynilkisesti ja tuhoaennustavasti, hänen mahtava äänensä jylisi yhtenä kirous- ja komentotulvana ja hänen valtavat lihaksensa paisuivat pehmeän takin alla kun hän äkkiä ja raivokkaasti väänsi jonkun miehen itsepäistä, vastahakoista tukkia. Pieninkin epäröinti tai vastustus sai hänen nyrkkinsä osumaan vastustamattomalla voimalla sen yrittäjään. Sitten saattoi hän nostaa uhrinsa lumesta ja lennättää hänet työhön valtavalla potkulla, säestäen tekoaan karkealla leikkipuheella, joka nostatti naurun jokaisen muun suusta paitsi asianomaiselta itseltään. Iltaisin palasi hän myrskynä työstä joukkonsa etunenässä, karjuen hurjia kirouksia hiljaisessa yössä, kunnioittamatta mitään, hallitsevana ja rohkeana, pieni erä irlantilaista hyväntahtoisuutta sisimmässään, josta syystä irlantilaiset häntä rakastivat. Ja matkan päätyttyä täytti tuo rivo ja kesytön joukko pimeän ja likaisen kämppänsä kuin joukko merirosvoja huvilaivan.
Työn teossa oli sangen vähän järjestelmällisyyttä, mutta sitä enemmän jälkeä. Miehet pelasivat, joivat ja tappelivat johtajan sanallakaan estämättä. Tavallisella työkunnalla sellainen meno olisi tiennyt sangen huonoa työn tulosta, mutta nämä villit irlantilaiset verestävine silmineen, valmiine kompineen ja yhtä valmiine nyrkkeineen, syöksyivät tukkien kimppuun yhtä hurjasti kuin he antautuivat juominkeihin — ja työ oli yht'äkkiä tehty.
Muuta oikeutta ei erämaassa tunnettu kuin mitä Karkea Sasu suvaitsi jakaa. Lukuunottamatta yhtä tapausta ei rangaistus juuri noussut selkäsaunaa ankarammaksi, sillä miehet eivät pystyneet kilpasille johtajansa kanssa siveyslakien hienommassa tai karkeammassa rikkomisessa. Tuo yksi tapaus koski nuorta Barney Mallania, joka humalapäissään oli rääkännyt hevosta siinä määrin, että se ontui. Hänet haastoi Karkea Sasu muodolliseen oikeuteen.
»Etkö sinä tiedä, että hevosia ei sillä tavalla saa kohdella?» kysyi hän, omituista kyllä, kiroamatta. »Tule tänne!»
Mies tuli. Voimakkaalla lyönnillä löi Karkea Sasu häneltä sääriluun poikki.
»Koeta itse miltä se tuntuu», virkkoi Karkea Sasu irvistellen. Hän katsahti hämärässä ympärillä istuvia miehiä, ja astui sitten ovesta keittiökämppään. Vaikka hän olisi tappanut Barney Mallanin siihen paikkaan, ei asia olisi siitä muuttunut. Ei kukaan lähikaupungissa olisi saanut asiasta pienintäkään vihiä.
Pyhäinmiesten päivänä ryhtyi koko joukko pitkälliseen juopotteluun. Karkea Sasu kunnostautui vierittämällä pyöreän rautakaminan ovesta hankeen. Hän poltti itsensä pahoin arkaluontoisessa urotyössään, mutta hän välitti siitä juuri yhtä vähän kuin herkkämielisten ja ihastustaan ulvovien miestensä kiitoksesta. Fitz Patrick sammutti tusinan verran hiilien aiheuttamia tulipalon alkuja, siirsi humaltuneen Mallanin jalan toisten tallattavista ja poistui tuosta raivoavasta helvetistä metsän reunaman juhlalliseen rauhaan. Ja se aiheuttaakin puhumaan Fitz Patrickista.
Fitz Patrick oli pitkä, hidasliikkeinen mies, jonka kasvot olivat aivan nelikulmaiset. Silmäkulmat, hänen suunsa ja leukansa olivat suorina viivoina poikkipäin ja hänen ohimonsa, poskensa ja nenänsä muodostivat suoria viivoja ylhäältä alaspäin. Katse oli hyvin tyyni ja puhe harvanlaista. Kun hän puhkesi puhumaan, oli se harkittua. Päiväkausiin saattoi hän olla sanomatta sanaakaan, yksityisiä tavuja kuului vain silloin tällöin hänen kiinteästi tarkastaessaan asioita ympärillään.
Hän oli tullut työpaikalle reppu selässä myöhään eräänä syysiltana, kun Karkea Sasu paholaisineen oli ollut kaksi viikkoa työssä. Työpaikalla oli kolme kämppää, jotka kävivät keittokämpästä, makuukämpästä ja tallista. Fitz Partick astui makuukämppään, asetti hoikan mittakeppinsä nurkkaan ja tirkisteli yhden ainoan lampun valaisemaan hämärään.
Hän näki pyöreän kamman keskellä tupaa, roskaisen ja saastaisen lattian, lavitsoja täynnä inhoittavia olkia ja vielä inhoittavampia peittoja huolimattomasti nakeltuina sinne tänne sekä vanhoja, likaisia vaatteita pahanhajuisina kuivamassa. Hän näki kesyttömän rivin kovakasvoisia miehiä istumassa pitkällä rahilla häikäilemättöminä käytökseltään ja silmissä uhkarohkea ilme.
»Missä pomo on?» kysyi Fitz Patrick lujasti.
Karkea Sasu työntyi raskaine ruhoineen tulijaa kohti.
»Minä olen teidän mittaajanne», selitti Fitz Patrick. »Missä on toimisto?»
»Voit ottaa tuonnimmaisen lavitsan», osoitti Karkea Sasu tympeästi.
»Eikö teillä siis ole mitään toimistoa?»
»Se mikä kelpaa miehille, kelpaa myöskin pomolle ja mikä pomolle on hyvä, saa kelvata myös tyhjäntoimittajalle mittaajalle.
»Mutta tälle se ei kelpaa», vastasi Fitz Patrick tyynesti. »Minä en aio nukkua ja työskennellä tällaisessa siivossa ja rähinässä. Minä tarvitsen toimiston kirjojani ja tavaroitani varten. En tukkiakaan mittaa sinulle Jimmy Bourke, ennenkuin annat minulle paikan, jonne voin asettua.»
Ja niin se syntyi, vaikka taistelua kesti kolme päivää. Karkea Sasu ryntäsi myrskynä metsän ja kämpän väliä tuhlaten laivalastittain kirouksia ja uhkauksia. Fitz Patrick istui järkkymättömän rauhallisena rahilla, jalat suorina edessään, ja nojaten savipiipun nysää pitävää kättään toiseen.
»Huomenta, Jimmy Bourke», sanoi hän joka aamu ja senjälkeen ei virkkanut sanaakaan ennen ehtoota, jolloin hän sanoi: »hyvää yötä, Jimmy Bourke», jonka perästä kuului vaan rap, rap, rap hänen piipustaan.
Kokki, kaitakasvoinen, ovela mies, joka tutki poliisiuutisia, ihaili häntä salaa.
»Pitäkää varanne Karkean Sasun suhteen, hänellä on pahat mielessä», kuiskasi hän usein käheästi, kulkiessaan hiljaisen mittaajan ohi.
Mutta kolmessa päivässä valmistui pieni tupapahanen. Fitz Patrick otti heti mittapuunsa nurkasta ja painautui metsään.
Hänen tehtävänään oli mittaamalla joka tukin läpimitta, määrätä ja panna kirjoihin kukin kuutiojalka, minkä sopimuksen tekijä oli hakannut. Hänen yksinomaisen merkintänsä mukaan sai Jimmy Bourke palkan työstään. Välttämättömyyden pakolla tuli hänestä täten Jimmy Bourken ja hänen miestensä vihamies. Poikkeuksen saattoi ehkä tehdä kokki.
Olettakaamme, että olet kaatanut kasan tukkeja, joka silmämitalla katsottuna käsittää ainakin puolimiljoonaa kuutiota. Olettakaamme, että olet tehnyt työtä kaksitoista päivää. Otaksukaamme vielä, että keskimäärin olet saanut kokoon neljä- viisikymmentä tuhatta päivässä. Ja oleta sitten, että mittaajasi paperit näyttävät, että oletkin saamassa vain hieman yli neljän sadan tuhannen edestä! Mitä siitä ajattelisit? Etköhän ole taipuvainen päättämään, että mittaaja on pettänyt sinua isäntiensä eduksi, että sinä olet muutaman päivän ilmaiseksi joutunut tekemään työtä, muutaman väärän numeron takia?
Fitz Patrick mittasi rehellisesti, sillä hän oli oikeudentuntoinen mies, mutta oikeudenmukaisuus toiselta puolen ja sen tunnustaminen toiselta puolen eivät koskaan ole sopineet hyvin keskenään, eikä ne sitä tehneet tälläkään kerralla. Karkea Sasu murisi ja syytti, kiroili ja uhkaili. Fitz Patrick poltteli »Peerlessiään» eikä sanonut mitään. Silti ei hänen mielestään ollut miellyttävää oleksia yksin pimeässä erämaassa, viidenkymmenen mailin päässä lähimmästä asutuksesta saamatta ainoankaan inhimillisen olennon kanssa vaihtaa edes ystävällistä sanaa.
Molemmat miehet joutuivat miltei heti riitaan hakkuutavasta. Karkea Sasu ja hänen miehensä hakkasivat mistä tahansa, kaikkialta ja miten tahansa. He menettelivät vaivattomalla tavalla. Pienet puut he hylkäsivät kerrallaan, suuret puut he sahasivat korkealta ja latvukset he mieluimmin jättivät korjaamatta. Fitz Patrick ei suvainnut metsänraiskausta.
»Taivuta vain selkääsi hieman syvempään, Jimmy Bourke», sanoi hän, »ja sahaa kannot lyhemmiksi. Jokaisesta jättämästäsi kannosta tulisi vielä hyvä päretukki. Ja sinun täytyy sahata suorempaan. Kontrahti puhuu kahdeksasta tuumasta ja siitä yli. Älä hylkää pieniä puita sen vuoksi että niistä saat vähän kuutioita. Se on myöskin kontrahdissa. Ja minä en pidä siitä, että heität latvat metsään. Niissä on monta hyvää hirttä, jotenka olisi ja karsi ne hyvällä.»
»Mistä helvetistä sinä olet oppinut niin paljon métsänhakkuuta?» karjui Karkea Sasu. »Minä hakkaan samalla tavalla kuin isänikin teki, enkä ole minkään musgegonilaisen keltanokan opetuksen tarpeessa!»
Hän ei koskaan tunnustanut olevansa väärässä eikä luvannut parantaa tapojaan, mutta hän teki sen kuitenkin ja sekä hän itse, että Fitz Patrick tiesivät sen. Karkea Sasu raivosi kuin vimmattu, mutta yhdessä suhteessa olivat hänen kätensä sidotut. Hän ei voinut tehdä mitään ilman Patrickin merkintöjä, ja oli liian pitkä matka lähettää pyytämään toista mittaajaa, vaikka Daly olisi sen antanutkin.
Vihdoin huomasi hän kulkiessaan erästä suksen latua erään tukin, jota ei oltu sinikynällä merkitty. Se merkitsi sitä, että sitä ei oltu mitattu, ja se taas puolestaan merkitsi sitä, että hän, Karkea Sasu ei saisi maksua vaivannäöstään hakattuaan sen. Heti alkoi hän mylviä metsään.
»Hei! Fitz Patrick! tulehan tänne, senkin keltaisin keltanokista. Tule tänne!»
Mittaaja asteli rauhallisesti tietä myöten paikalle ja katsoi toista levollisesti silmiin.
»No?» virkkoi hän yksikantaan.
»Miksi ei tätä tukkia ole merkitty?»
»Minä hylkäsin sen.»
»Eikö se ole terve ja hyvä puu? Onko siinä merkkiäkään mädäntymisestä. Eikö se ole hyvää puuta vai mikä sillä on vikana. Sinä koetit petkuttaa minua, senkin haisunäätä.»
Tukki hyljätään siinä tapauksessa, että se on mätä tai että siitä ei muuten tule hyvää kauppatavaraa.
»Vakuutan sinulle, Jimmy Bourke, että puu on hyvä ja terve», vastasi Fitz Patrick, »tai ainakin oli sitä ennen kuin sinun murhaava joukkosi käsitteli sitä, mutta jos suvaitset vilkaista sitä, niin näet, että sinun miehesi ovat sahanneet sen kuusi tuumaa vinoon. He ovat turmelleet kokonaisen kuutiojalan puuta. Olen puhunut sinulle jo aikaisemmin siitä ja nyt minä varoitan sinua vielä kerran kun sanon, että minä hylkään jokaisen puun, olkoon se terve tai mätä, joka ei ole sahattu suoraan poikki puun.»
»Tämä puu on terve ja hyvä ja sinä mittaat sen, muuten tahdon minä tietää paremman syyn siihen!»
»En tee sitä», vastasi Fitz Patrick.
Seuraavana päivänä hyIkäsi hän taasen jossakin kauempana puun, jonka tyvi oli sahattu yli kuusi tuumaa vinoksi.
Sitä seuraavana päivänä hylkäsi hän vielä samanlaisen toisen tien varrella. Hän tutki sitä tarkoin ja etsi Karkean Sasun käsiinsä.
»On täysin turhaa, Jimmy Bourke, kiskoa samaa tukkirukkaa tieltä toiselle. Voit kuljettaa sitä joka tien viereen koko Crothersin metsässä, jos haluat, mutta sinulle siitä ei lähde mitään hyötyä. Minä hylkään sen yhä uudelleen, etkä sinä saa sitä ikänäsi mitatuksi.»
Karkea Sasu nosti valtavan nyrkkinsä, mutta laski sen taas. Sitten hän kääntyi mennäkseen, mutta kääntyi vielä kerran päin ja sanoi sylkäisten: »Fitz Patrick, sinä menet liian pitkälle! Sinä olet haukkua räkyttänyt minua koko vuoden täällä metsässä! Tämä puu on terve ja minä vannon että sinä mittaat sen!»
»Sinä ja sinun toverisi ovat kaikki ryöväreitä», huusi eräs miehistä.
Fitz Patrick kääntyi kantapäillään ja ryhtyi jälleen työhönsä. Miehet lopettivat omansa ja rupesivat keskustelemaan.
Sinä iltana oli jouluaatto. Illallisen jälkeen meni Karkea Sasu suoraan keittokämpästä miesten kämppään. Fitz Patrick, joka istui toimistossaan, kuuli juominkien sorinan nousevan yhä korkeammaksi ikäänkuin salaperäinen myrskytuuli kaukaisissa petäjissä. Hän kohautti olkapäitään ja merkitsi papereihinsa sen päivän tulokset. Sitten hän vääntäysi väsyneenä tilalleen, sillä metsissä ei pidetä muita joutopäiviä kuin sunnuntait. Puolen yön aikaan tuli joku sisään. Fitz Patrick havahtuneena unestaan raapaisi valkeata ja näki kokin katselevan epävarmasti häneen veren tahrimien silmäluomien alta. Mies oli osaksi humalassa, osaksi loukkaantunut, mutta enimmältä osaltaan säikähtynyt.
»He ovat liian voimakkaita minulle. He ovat liian voimakkaita minulle!» kertaili hän samein äänin.
Fitz Patrick potkaisi peiton syrjään ja pani jalkansa lattialle.
»Antakaa minun jäädä tänne», rukoili kokki, »en häiritse teitä. En äännähdäkään. Olen saanut selkääni!»
»Tietysti voit jäädä», vastasi mittaaja. »Tule tänne.» Hän pesi miehen otsan ja sitoi sen siteillään, jotka hän otti laukustaan. Mies meni äänettömäksi ja katsoi häntä, kummastellen hänen ystävällisyyttään.
Monta tuntia myöhemmin kuuli Fitz Patrick ikäänkuin unenhoureissa miesjoukon lähtevän metsään aikaisessa aamupakkasessa. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui hämärinä humalaisten kirouksia ja karkeita sadatuksia. Jonkun ajan perästä hän itsekin nousi ja vaati aamiaista.
Kokki, kalpeana ja hermostuneena toi sen hänelle. Mies oli ilmeisesti kiihoittunut, epävarma ja halukas puhumaan. Vihdoin istuutui hän penkille vastapäätä Fitz Patrickia ja alkoi.
»Fitz», sanoi hän, »älkää menkö metsään tänään. Miehet ovat mielettöminä humalasta ja Karkea Sasu on vallan suunniltaan. Kuulin viime yönä heidän keskustelunsa. He aikovat taas muuttaa tuon tukin toiseen paikkaan ja he vannoivat, että jos te vielä kerran sen hylkäätte, niin he tappavat teidät. He tarkoittavat totta. Senvuoksi he lähtivät metsään tänään.»
Fitz Patrick joi kahvinsa äänettömänä. Sanaakaan virkkamatta nousi hän ja puki ylleen takkinsa. Äänetönnä hän pani pyökkipuiset merkintälautansa taskuunsa ja otti taipuisan mittansa nurkasta.
»Minne olette menossa?» kysyi kokki hätäisenä.
»Menen tekemään työtä, josta minulle palkkakin maksetaan», vastasi Fitz
Patrick.
Hän suuntasi matkansa ajotielle, katse suoraan eteenpäin ja hengityksen höyrytessä. Ensimmäisen osan hän mittasi tarkkaan, asettaen mittapuunsa kunkin tukin tyveä vasten ja merkitsi numerot moniosaiseen taulukkoonsa sekä veti sitten nopeasti viivan tukkiin sinikynällään.
Metsä oli tyhjä. Ei kuulunut kirveen kilahtelua, ei ajomiesten ailahduksia, eikä kaatuvan hongan ryske häirinnyt hiljaisuutta. Fitz Patrick ymmärsi yskän. Hän tiesi, että miehet olivat seuraavan ajotien varrella, nähdäkseen mitä hän tekisi, kokoontuneina vihdoin julkisesti näyttämään vihamieltään, jota he koko talven olivat kypsyttäneet. Hän tiesi sitäpaitsi, että useimmat heistä olivat osaksi humalassa, osaksi aivan häikäilemättömiä ja että hän itse oli yksin. Siitä huolimatta lähti hän, lopetettuaan omantunnontarkan mittaamisensa ensimmäisellä ajotiellä, toiselle ajotielle.
Siellä, kuten hän oli arvannut, olivat miehet odottamassa pahaenteisen äänettöminä, silmät verestävinä juopottelusta ja vihasta. Fitz Patrick ei ollut huomaavinaankaan heitä, vaan ryhtyi työhönsä.
Järjestelmällisesti, harkiten teki hän työtä. Kun viimeinen viiva kynällä oli vedetty ja taulukot napsahtaneet kiinni, astui Karkea Sasu esiin.
»Oletteko lopettanut merkinnän tässä paikassa?» kysyi pomo pehmeällä kissan äänellä.
»Olen», vastasi Fitz Patrick lyhyesti.
»Sitten olette unohtanut merkitä yhden tukin.»
»En suinkaan.»
»Tuossa on yksi tukki merkitsemättä.»
»Minä hylkäsin sen.»
»Ja miksi?»
»Se ei ollut sahattu suoraan.»
Fitz Patrick nosti päätään ylpeästi, vastaten levollisesti kuin tottunut miekkailija. Karkea Sasu melkein peljästyi vasten tahtoaankin. Toinen toisensa perästä loivat miehet silmänsä maahan ja seisoivat noloina. Mittaaja kääntyi lähteäkseen. Hänen jalkansa takertui puunjuurikkaaseen ja hän kaatui. Silmänräpäyksessä hyökkäsi koko joukko hänen päälleen, sillä hänen katseensa voima oli menettänyt vaikutuksensa.
Hulluina raivosta potkivat, löivät ja repivät he Fitz Patrickin kasaan lysähtynyttä ruumista vielä senkin jälkeen kun hän oli menettänyt tajunsa. Silloin huusi huuhkaja korven kätköistä vai lieneekö ollut kettu, joka haukahti. Tuuli ehkä huokaisi tai jotakin mitätöntä tapahtui. Joka tapauksessa pakenivat miehet järjettömässä pakokauhussa paikalta. Yksin jäi siihen makaamaan tumma hahmo veren punaamalla lumella.
Fitz Patrick tuli tuskaa tuntien tajuihinsa ja käsitti silloin, että hän eli. Joka liike maksoi hänelle haikean valituksen ja jokin ulkopuolelta häntä itseään tuleva voima lisäsi tuskaa kaksinverroin. Vasta pitkän ajan kuluttua huomasi hän, että se oli kokki, joka hellästi hieroi hänen jäseniään ja päätään. Mies näytti olevan kummissaan potilaansa sitkeästä elämänhalusta.
»Pidin teitä silmällä» mutisi hän lohduttavasti. »En uskaltanut käydä väliin, mutta tulin luoksenne niin pian kuin saatoin. Katsokaahan, olen tehnyt valkean teitä varten ja keittänyt hieman teetä. Juokaahan vähän sitä. Eikä yhtään luuta poikki! Kyllä olette rohkea mies ja väkevä. Noin vahvoilla lihaksilla kykenisitte koska tahansa kaksintaisteluun Karkean Sasun kanssa. Koettakaahan käyttää jalkojanne, rakkaani, niin vien teidät kämpälle, sillä he ovat kaikki tukkihumalassa. Enkös sanonut, että he aikoivat tappaa teidät.»
»Mutta he eivät tehneet sitä», vastusti Fitz Patrick huumorin pilkahdus äänessä.
»Se ei ollut heidän vikansa, mutta ei teidänkään.»
Monta tuntia myöhemmin, ainakin siltä tuntui, matelivat he kämppää kohti. Pakkanen oli jäykistänyt Fitz Patrickin haavat ja ruhjoutumat ja joka askel toi tuskan laineen hänen valtimoitaan myöten päähän. He tulivat jo kämpän näkyville. Siellä vallitsi hiljaisuus. Molemmat tiesivät, että miehet olivat juoneet itsensä nukuksiin.
»Tahtoisin tappaa koko joukon heidän nukkuessaan», sähähti kokki puiden nyrkkiään.
»Niin minäkin», vastasi Fitz Patrick.
Silloin tulvahti avonaisesta kämpän ovesta savupilvi ja levisi hitaasti pakkasilmassa. Toinen seurasi toistaan ja pian oli kämppä täydessä liekissä.
»He ovat potkaisseet kaminan kumoon taas», sanoi Fitz Patrick istuutuen kannon päähän. Hänen silmänsä leimahtivat vihaa ja katkeruutta.
»Mitä te aiotte tehdä», kysyi kokki.
»Istua tässä», vastasi Fitz Patrick irvistellen.
Kokki lähti paloa kohden.
»Seis!» huusi mittaaja vihaisesti, »jos liikut askeleenkin, niin väännän niskasi nurin.»
Kokki katsoi häneen suurin, kysyvin silmin.
»Mutta hehän palavat elävältä!» koetti hän vastustella.
»Niin heidän pitääkin», murahti mittaaja. »Se ei ole heidän ansiotaan, että olen tässä auttaakseni heitä. Se on heidän omaa tekoaan, että makaan tuolla metsässä kykenemättä edes auttamaan itseäni. Ymmärrätkö? Minä makaan yhä tuolla metsässä.»
»Voi, voi», valitteli kokki, väännellen käsiään. »Poika parat». Hän alkoi itkeä.
Fitz Patrick tuijotti hetkisen suoraan eteensä. Sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja huomioonottaen juuri äsken kokemansa pahoinpitelyn, pyyhälsi hän ihmeteltävällä vikkelyydellä mäkeä alas palavalle kämpälle. Kokki Seurasi häntä ilomielin. Kahden he sammuttivat palon, Miehet kuorsasivat kuin metsän pedot, häiriintymättä vähääkään koko rytäkästä.
»Teillä on sentään hellä sydän, Fitz», virkkoi kokki iloisena kun he sitten pesivät käsiään puolipäivällistä syödäkseen.
»Te ette voinut nähdä poikien palavan.»
Fitz Patrick katsoi häneen pitkään neliömäisten kulmainsa alta.
»Minun puolestani olisivat he kyllä saaneet palaa», sanoi hän vihdoin, »mutta minun isäntieni täytyy saada puut tänä talvena vedetyiksi ja täällä ei ole muita jotka siihen pystyisivät.»
IV.
UITTOPÄÄLLIKKÖ.
»Noudata määräyksiä vaikka talo menisi nurin», on hyvä ohje, mutta todella aikaansaapa uittopomo tuntee paremman. Se kuuluu: »hommaa tukit määräpaikkaansa. Tuo ne asetuksia rikkomatta, jos voit, mutta tuo ne joka tapauksessa.» Hän ei tarvitse kenttäpuhelimia päämajaan, saadakseen sieltä neuvoja tämän ohjeen hengessä toimiakseen. Se saattaisi tuottaa ikävyyksiä päämajalle.
Jimmy oli tuollainen uittopomo. Sen vuoksi kutsuikin Mr Dale, Morrison & Dalen liikkeestä hänet luokseen, kun Mr Dale aivan arvaamatta tuli sitoutuneeksi uittamaan viisi miljoonaa jalkaa tukkeja määräpäivään mennessä ja päälle päätteeksi mahdottoman mailimäärän päässä joen yläjuoksun varrella olevia tukkeja.
Jimmy oli pieni mies, ilmettä vaihtamaton kuin egyptiläinen sfinksi. Monias vuosi sitten julkaisi eräs ranskalainen pilalehti sarjan kuvia, joitten piti esittää Persian shahia eri mielentiloissa. Kunkin kuvan alla oli selittävä teksti kuten Yllätys, Suru, Viha ja Hämmästys. Kuvat olivat kaikki tarkalleen samanlaiset ja yhtä tunteettomat.
No niin, sellainen oli Jimmy. Hän oli aina samanlainen. Hänen tukkansa riippui tuuheana ja mustana otsalla, hänen partansa ulottui tuuheana ja mustana yli poskiluitten ja hänen kulmakarvansa soluivat yhtä tuuheana ja mustana yhtenäisenä viivana ohimosta toiseen. Olipa hänen pieni, kiinteä ja lihaksikas ruumiinsa missä työssä hyvänsä, niin pysyi hänen mustanvalkea järkkymättömyytensä aina samana. Tavallisesti istui hän polvet ristissä tuijottaen suoraan eteensä ja imien »merenvaha»-nysäänsä, jonka hän oli ansainnut kokoamalla Spearhead-tupakan kiinnikenauhoja. Sanoitpa hänelle mitä hyvänsä, niin katosi se loiskahtamatta hänen ihmeelliseen tyyneyteensä, tulematta sieltä enää koskaan ihmisten ilmoille. Hän toimi mahdollisesti joskus sen johdosta, mutta aina selittämättä mitään, tyynesti, ylhäisen järkähtämättömästi kuin kohtalo.
Todellakin, hän ei koskaan selvitellyt aikeitaan, ei edes työnantajilleen.
Daly kiikutteli ruumistaan edes takaisin toimistotuolissaan. Jimmy istui pystyssäpäin, musta lakkinsa riippuen polvien välissä. »Haluan että otat johtoosi uittomiehet, Jimmy», sanoi tuo mahtava mies. »Tahdon, että sinä uitat nuo tukit meidän puomiemme sisään niin pian kuin vain voit. Annan sinulle aikaa noin kaksikymmentä päivää. Sen pitäisi mennä siinä. Sandersin saat merkitsijäksi ja Merrilen keittämään. Voit saada hyvän miehistön itäiseltä jokihaaralta, jossa uitto juuri on päättynyt.»
Kun Daly oli lopettanut, nousi Jimmy ylös ja meni sanaakaan virkkamatta ulos. Kaksi päivää jälkeenpäin oli hän kuudenkymmenen miehen kera neljäkymmentä viisi mailia ylempänä joenvartta.
Jimmy tiesi yhtä hyvin kuin Dalykin, että viimemainittu oli antanut hänelle vaikean tehtävän. Kaksikymmentä päivää oli liian lyhyt aika. Mutta sehän ei ollut hänen asiansa.
Tukit olivat talven kuluessa vedetyt kasaan joen uomaan. Niitä oli kolmen mailin pituudelta rullateiden varsilla. Jimmy ja hänen miehensä alkoivat alapäästä purkaa kasoja jokeen. Välistä solui siihen vain kaksi tai kolme tukkia kerrallaan, toisinaan saattoi kokonainen kerros lähteä liikkeelle, aprikoida hetkisen ja sitten purkautua jokeen kuin jyvät elevaattorista. Pian alkoi kapeissa paikoissa rullateiden alapuolella syntyä ruuhkia. Kaksitoista miestä määrättiin erikoisesti ruuhkan purkajiksi. Heidän tehtävänään oli pitää joki selvänä, jottei alituisesti kasvava tukkitulva sulkisi jokea. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Kun ruuhkaantumista jatkui pitkin jokea, täytyi rullateiltä siirtyä miehiä varsinaisten ruuhkamiesten avuksi. Siten ui muutama tukki onnellisesti patolammikkoon Grand Rapidin luona muutamassa päivässä, mutta pääjoukko ruuhkaantui ja purkautui ja ruuhkaantui uudelleen eräässä kohdassa muutama maili rullateiden alapuolella, samalla kuin suuri joukko tukkeja ajautui rannoille takertuen siihen paikkaan ja kasaantuipa itse rullateillekin.
Jimmy oli määrännyt kaksi päivää rullateiden tyhjentämiseen. Se tapahtui myös kahdessa päivässä. Sitten lähti takaosa liikkeelle. Takajoukon miesten tuli huolehtia siitä, että viimeinenkin tukki tuli jokeen. Kun ruuhka hajosi, syöksyi sen keskiosa uljaasti virtaan, mutta sen siivet hajaantuivat rannoille harmillisella tavalla. Välistä pakkautui suuria tukkeja aivan kuivalle saakka. Takajoukko vieritti ne taas jokeen. Kun itsepäinen tukki ajautui karille, hyppäsivät miehet iloisesti sen kimppuun jääsohjun pyöriessä heidän ympärillään ja irroittivat sen karilta. Aika ajoin he seisoivat pystyssä päin yhdellä ainoalla, epävarmalla tukilla työntäen voimakkaasti kekseillään, hyhmäisen veden solistessa heidän naulapohjaisten uittokenkiensä läpi.
Jonkinlaisena korvauksena vallitsi luonnollisesti ankara kilpailu vasemman ja oikean rannan miesten välillä siitä mikä »siipi» nopeammin kulkisi eteenpäin. Ja ihminenhän tuntee jonkinlaista fyysillistä hyväntunnetta uskaltautuessaan kolmenkymmenen jalan korkuisen ruuhkan alle siinä tiedossa, että mahdollisesti saa koko ruuhkan niskaansa tai laskiessaan yhden tukin varassa raivoavaa koskea alas. Luulen sitäpaitsi, että kuulumista jälkijoukkoon pidetään korkeimpana kunniana. Ja kuitenkin ovat tunnit pitkiä, vesi kylmää ja lisäksi on nukuttava teltoissa.
Helposti huomaa, että takajoukon saavutukset määräävät koko uiton edistymisen. Muutamat etimmäiset tukit saattavat uida viisikinkymmentä mailia päivässä, mutta jos selvittely takana on käynyt hitaasti, niin ei uitto ole edistynyt tuhatta jalkaa enempää. Sen vuoksi Jimmy pysytteli jälkijoukossa.
Jimmy oli erinomainen tukinuittaja. Luonnollisesti hänellä oli tarmoa. Hän saattoi keksillään saada aikaan vaikka mitä, ja hän oli valmis sorvaamaan lakin päästä miltä kerskurilta tahansa, mutta hänellä oli myöskin arvostelukykyä. Hän tiesi, miten vettä oli käytettävä, miten saada selvä lukkotukista ruuhkassa ja mihin sijoittaa miehensä, sanalla sanoen hän sai tukit määräpaikkaan. Jimmy tunsi sitäpaitsi jokensa päästä päähän, jotenka hän oli päässään tehnyt pienen suunnitelman noiksi kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kahdeksan neljättä tuntia rullateitä varten, puolitoista päivää yläkoskia varten, kolme päivää patolammikkoon uittamista varten, yhden päivän Grand Rapidin sulun läpäistäkseen, kolme päivää jokihaaraa varten ja niin edespäin. Jos kaikki meni hyvin, niin hän onnistuisi, mutta silloin siihen ei myöskään saanut tulla mitään esteitä väliin.