SUURI OPPI

Johdatus kungfutselaiseen elämänkatsomukseen

Kirj.

KUNGFUTSE

Kiinankielestä suomensi ja selitti seka Kungfutsen elämää ja kungfutselaisuutta selosti Kalle Korhonen.

Suomen Itämaisen Seuran kansantajuisia julkaisuja.

Tekijänpalkkio on suoritettu "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta."

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

Alkulause. Transskriptio.

I. Kungfutsen elämä.

1. Kiina Kungfutsen aikana. 2. Kungfutsen elämän ulkonaiset piirteet. 3. Kungfutsen luonteenpiirteitä ja arvostelua. 4. Kungfutsen suku.

II. Kungfutselaisuuden yleisiä piirteitä.

1. Kungfutselaiset peruskirjat. 2. Kungfutselainen kouluopetus. 3. Kungfutselainen siveysoppi.

III. Kungfutselaisuus uskontona.

1. Kiinan kolme uskontoa. 2. Kiinalaisten vanha uskonto. 3. Sang Ti-käsitteen synty. 4. Kungfutsen palvonnan historiallinen kehitys. 5. Kungfutsen palvonta hänen paikallistemppeleissään.

IV. Suuri Oppi.

1. Suuri Oppi johdatuksena kungfutselaiseen elämänkatsomukseen. 2. Suuri Oppi, Kungfutsen teksti. 3. Suuri Oppi, selityskirja. 4. Kiinalaisen ajattelun luonne.

V. Huomautuksia ja lisäyksiä.

1. Kiinan historian ääriviivat. 2. Kiinan maakuntien nimet. 3. Lähdeviittauksia ja lisäyksiä

Kirjallisuutta.

Alkulause.

Suuri tuntematon on kaukaisen idän kiinalainen maailma suomalaiselle yleisölle tähän asti ollut. Vieraan isännän alamaisina ei meillä ole ollut erikoisempaa aihetta kiinnittää huomiotamme monien miljoonien merkilliseen maahan. Ainoastaan lähetyskansa on lähemmin seurannut sikäläisiä oloja parisen vuosikymmentä.

Kiinaa käsittelevä suomenkielinen kirjallisuus on perin niukka. Kolme tärkeintä teosta mainittakoon. Vapaan Lähetyksen kustannuksella ilmestyi v. 1906 A. Mäkisen kirjoittama 'Kiinan kansa ja sen tarpeet', jossa Arthur H. Smithin y.m. mukaan tehdään selkoa kiinalaisen luonteenominaisuuksista ja boksarikapinan kauhuista; vainojen kuvaus vie runsaasti puolet kirjan sivuluvusta. Suomen Lähetysseuran kustannuksella on ilmestynyt, paitsi joitakin käännösteoksia, parikin pienehköä alkuperäistä yleislaatuista ja yleistajuista esitystä: Kirkkoherra Hannes Sjöblomin kolme yliopistollista esitelmää nimellä 'Kiina ja lähetystyö Kiinassa' (1907) ja tuomari A. Vuorisen kaksiosainen matkakertomus, 'Matkahavainnoita Kiinasta' (1908), tähän saakka paras suomenkielinen yleisesitys. Sen painos on jo loppuun myyty.

Kun nyt Suomikin vihdoin on päässyt itsenäisten kansojen joukkoon, ja näköalamme ovat entisestään suuresti avartuneet, niin kaukainen itäkin on varmaan saapa uutta ja laajempaa mielenkiintoa meidän taholtamme osakseen. 'Suuri Oppi' pyytää olla omalta osaltaan pienenä oppaana vanhan Kiinan omaperäiseen ajatusmaailmaan.

Kungfutse (Confucius), Kiinan keskeisin personallisuus, on meilläkin ainakin nimeltään tunnettu. 'Suuri Oppi' (Tā Hsiō) on hänen parhaita esityksiään. Suppeaan muotoon on siinä kudottu kungfutselaisen siveys- ja valtioopin yleinen rakenne. Näitä hänen aatteitaan on eräs Kungfutsen oppilas " Selityskirjassaan " edelleen kehitellyt. Suomennoksessa esiintyy niin hyvin alkuperäinen teksti kuin Selityskirjakin, vieläpä eräiden muidenkin kungfutselaisten oppineiden ajatuksia.

Suomennos on tehty tekstistä, joka on painettu James Legge'n 'Chinese Classics' nimiseen Kiinan klassillisen kirjallisuuden moniniteiseen englanninkieliseen käännökseen (Shanghai 1865-1893). Suomennosta on verrattu, paitsi yllämainittuun Legge'n käännökseen, myöskin S. Couvreurin ranskan- ja latinankielisiin käännöksiin, jotka ovat julaistut hänen teoksessaan 'Les Quatre Livres, Chinois, Français et Latin' (Ho Kien Fou 1895). P. Kranzin käännös Kiinan yleispuhekielelle (Kuan Hua:lle) on myöskin ollut jossain määrin avuksi. Saksankieliset käännökset ovat näihin saakka olleet puuttellisia.

Paitsi yllämainittuihin käännöksiin liittyviä selityksiä, on etupäässä käytetty seuraavaa kiinankielistä selitysteosta: Henry M. Woods, 'A Commentary on the Four Books' (Shanghai 1910), jossa on esitetty useitten tunnettujen kiinalaisten selittäjien mielipiteitä.

Seuraavia sanakirjoja on käytetty:

F. W. Baller, An Analytical Chinese-English Dictionary, 1900. M. de Guignes, Dictionnaire Chinois, Français et Latin, 1813. S. W. Williams, A Syllabic Dictionary of the Chinese, 1874. Herbert A. Giles, A Chinese-English Dictionary, 1910. The Encyclopaedic Dictionary, 1915 (kiinan kielinen).

Käännös on ollut pääasiallisesti valmis jo kolme vuotta. Tämän ajan kuluessa olen sitä yhä uudelleen korjaillut. Aluksi pidin kaunokirjallista puolta pääasiana. Myöhemmin olen tavoitellut tieteellistä tarkkuutta, ohjeenani periaate: 'Niin tarkasti kuin mahdollista ja niin vapaasti kuin on välttämätöntä.' Selittävät sanat ja lauseet ovat tekstiin painetut sulkujen sisälle.

'Suuri Oppi' Selityskirjoineen sisältää kaikki tärkeimmät kungfutselaiset käsitteet, joten se hyvin sopii johdatukseksi Kiinan huomatuimman, virallisen oppisuunnan aatteisiin. Kiinalaiset itsekin pitävät 'Suurta Oppia' johdatuksena kungfutselaiseen siveysoppiin.

Tehtävämme puitteisiin olisi vielä kuulunut selonteko kungfutselaisesta valtio-opista, nykyaikaisesta esi-isien palveluksesta sekä keisarillisista uhritoimituksista Taivaalle, Maalle ja Kungfutselle. Tämä olikin alkuperäinen tarkoituksemme, samoinkuin kuvauksen antaminen kungfutselaisista, Šan Tung-maakunnassa olevista pyhistä paikoista, varsinkin Kungfutsen suurenmoisesta sukutemppelialueesta Dž'y Fu:ssa, ja hänen palvonnastaan siellä. Niinikään olisi Kungfutsen hauta Dž'y Fu:n kaupungin ulkopuolella ansainnut oman esityksensä. Mutta niitten esittäminen olisi paisuttanut teoksemme aivan liian laajaksi.

Lyhyt, yhtenäinen historiallisten ääriviivojen esitys on näyttäytynyt välttämättömäksi tarpeellisen taustan aikaansaamiseksi varsinaisten asiain esitykselle. Samasta syystä on Kiinan maakuntajaon ymmärtämistä koetettu helpottaa.

Monissa kohdin perin pintapuolisena, — viittaan vain keskeisimpään kysymykseemme, Kungfutsen elämän arviointiin —, täytyy teoksemme jo vihdoin lähettää puutteellisenakin julkisuuteen.

Kunnioittavat kiitokseni on julkilausuttava herroille professoreille Knut Tallqvist, Kaarle Krohn ja G.J. Ramstedt, jotka kukin ovat lukeneet heidän erikoisalojaan koskevat käsikirjoitukseni kohdat, tehneet tärkeitä huomautuksia ja antaneet varteenotettuja ohjeita. Erikoisella kiitollisuudella on mainittava lehtori O. Manninen, joka on vertaillut käännöstä Couvreurin ranskalais-latinalaiseen käännökseen ja tunnetulla taidollaan auttanut monista pulmista. Henkilöistä, jotka ystävällisesti ovat antaneet kirjastonsa käytettäväkseni mainittakoon tässä kiitollisuudella professori Arthur Cotter, tuomari A. Vuorinen ja maisteri Kai Donner. Kiinalaisista oppineista ystävistäni on ennen muita mainittava herrat Jang Šuen Ts'in ja Yin Tsō Džou, joiden arvokasta opetusta kiitollisuudella muistelen.

Helsingissä keväällä 1920.

K. K.

TRANSSKRIPTIO.

Kiinankielen merkitseminen meikäläisillä kirjaimilla ei ole helppoa. Siinä on useita äänteitä, joita europpalaisissa kielissä ei ole. Sitäpaitsi vaihtelee lausumistapa sangen huomattavasti eri seuduilla, ja samallakin paikkakunnalla käytetään useita vaihto-ehtoisia muotoja.

On siis ymmärrettävissä, että sangen useita erilaisia transkriptiojärjestelmiä on syntynyt. Ei vain kirjoittajan oma äidinkieli määrää systeemin laatua, vaan myöskin se seikka, missä osassa Kiinaa hän on kielen oppinut. Monet muutkin näkökohdat voivat asiaan vaikuttaa.

Teoksessamme on kiinalaisten äänteiden merkitsemisessä luonnollisesti otettu huomioon suomalaisen ääntämistapa. Äänteen perusmuodoksi on katsottu yleispuhekielen (Kuan Hua, virkamieskieli) lausumistapaa, sellaisena kuin se kuullaan Pohjois-Kiinan laajalla lakeudella. Yhtävähän täysin pekingiläistä kuin Jangtse-laaksonkaan ääntämistä on orjallisesti seurattu, vaikka kummankaan päätekohdan puhekieli ei huomattavasti eroa siitä, mitä on pidettävä normaalisena yleispuhekielenä.

Lähinnä olemme liittyneet Wade'n ja Ballerin systeemeihin. Jälkimmäinen lienee pohjoismaalaisille helpoimmin ymmärrettävissä, sillä tämä transkriptiojärjestelmä on syntynyt piirejä varten, joihin lukeutuu monia eri kansallisuuksia. Umpi-englantilaiset systeemit, sellaiset kuin esim. 'standard', vievät suomalaisen lukijan kokonaan harhaan — ja ovat jo tuoneet monia ikäviä kasvannaisia kiinalaisten nimien lausumistapaan.

Sangen yleinen on kiinassa dž-äänne, jonka englantilaiset (Giles, Baller y.m.) merkitsevät ch:lla, saksalaiset (Hermann y.m.) g:llä ja k:lla (Richthofen), ranskalaiset (Couvreur y.m.) tch:lla; monet muut eri tavoin esim. jd, ds, dsch, ts, tš, tsch. Ääntämisenkin horjuvaisuus on antanut aihetta tähän kirjavuuteen. Esim. i:n edellä joskus kuulee k:n, mutta yleisempi on dž. Maantieteellisesti vakiintuneissa nimissä olemme säilyttäneet yleisesti tunnetun ja helpommin lausuttavan k:llisen muodon, esim. Peking pro Pì Džing, Nanking pro Nan Džing, Jangtse Kiang pro Jang Tzi Džiang; samoin maakuntien nimissä Džì Kiang, Kiang Si. Sen sijaan olemme klassillisen kirjallisuuden nimissä ottaneet oikeamman džing-muodon king-sanan asemasta, esim. Šū Džing, Historiakirja. Ts-äänne erotetaan selvästi dž-äänteestä, vaikka eteläisellä yleispuhekielen alueella edellinen on anastanut paljon jälkimmäisen tilaa.

Vaihtoehtoisia äänteitä on runsaasti. L ja n-konsonantit vaihtelevat sanan alussa aivan yleisesti, esim. Lan ~ nan, lai ~ nai, lei ~ nei, len ~ nen. Pidetään jotenkin yhdentekevänä kulkeeko ilmavirta tässä tapauksessa suun vai nenäväylän kautta. Samoin vaihtelee Jangtse-laaksossa i:n edellä hs ~ s; edellinen muoto lienee katsottava oikeammaksi (h kuuluu hyvin heikosti). H-konsonantti vaihtuu usein f:ksi, kun pelkkä u seuraa: hu ~ fu. Kun vielä mainitsemme eräissä tapauksissa ilmenevät vaihtoehtoiset muodot: dž ~ dr, dž ~ k, dž ~ ts, i ~ ei, i ~ y, u ~ o, u ~ y, ui ~ ei, ui ~ uei, y ~ ru, niin erilaisille transskribeerauksille jää kyllin tilaa.

Yleispuhekielessä ei ole b, g, v, x eikä puhdasta d-äännettä, joten niiden merkintä on katsottava harhaanvieväksi. Sanan lopussa ei esiinny muita konsonantteja kuin n ja ng. Milloin huomaamme k, p, t, ja m-loppuisia sanoja, voimme heti päättää, että ne ovat kaakkoisten rannikkomaakuntien ainoalaatuista ääntämistapaa.

Vokaalit a, e ja o eivät yleensä äänny puhtaina ollessaan yksin eikä sanan alussa, vaan niiden edellä kuuluu selvä ng-äänne. Esim. ai>ngai, ang>ngang, en>ngen, ō>ngō, ou>ngou. (Poikkeus on yksinäinen a-äänne, joka lienee tullut buddalaisuuden mukana Intiasta). Teoksessamme käytetään kuitenkin lyhyempiä muotoja ilman ng-äänteen merkintää.

Vokaalin loppuaspirointi merkitään tavallisesti h-kirjaimella, esim. ku>kuh, mutta me olemme ottaneet yksinkertaisemman loppuhenkosella (')-merkitsemistavan, esim. la>la'.

Konsonanttien yleinen aspirointi on kiinalle tunnusmerkillinen ja tärkeä. Se selviää parhaiten k, p, t-äänteistä. Aspiroituina ne voisi merkitä mukavimmin kh, ph, th-kirjaimilla. Mutta kun tämä monissa sanoissa venyttäisi merkintää tarpeettoman pitkäksi eikä sitä voitaisi selvyydenkään puolesta käyttää mukavasti kaikissa tapauksissa, niin sovitamme loppuhenkosen myöskin konsonanttien aspirointia ilmaisemaan, esimm. Ku>k'u=khu, džan>dž'an, drï>dr'ï, tsō>ts'ō, tzï>tz'ï.

Samassa sanassa, joka lausutaan yhdellä henkäyspainalluksella, saattaa olla kaksinkertainenkin aspirointi, ensin konsonanttien, sitten vokaalinen. Ottakaamme äänne drï. Vokaalin tavoin aspiroituna se on dr, konsonantin tavoin aspiroituna dr'ï, molemmin tavoin aspiroituna dr'ï'.

Erilaisia sanaäänteitä on yleispuhekielessä noin 490, eteläisellä alueella vain noin 410. Jangtse-virran laaksossa on siis noin 80 äännettä eli lähes 1/5 vähemmän kuin Pohjois-Kiinan lakeudella. Sen sijaan on Jangtse-laaksossa noin 40 äännettä, joita ei ole pohjoisessa. Kun sanaäänteiden luku on mitättömän pieni sanamerkkien suureen lukumäärään nähden — vain noin 1 % —, niin on ollut syytä ottaa transkriptiossa kaikki yleispuhekielen erilaiset äänteet huomioon.

Tärkeimpiä pohjoisen ja eteläisen yleiskielialueen eroavaisuuksia mainittakoon. Etuvokaalien, e, i, jälkeen vaihtuu ng-äänne n-äänteeksi Jangtse-laakson puhekielessä. Esimm. Ing>in, leng>len, ning>nin, ping>pin, teng>ten.

Yleiskielen eteläisellä alueella on taipumusta äänteiden lyhentämiseen. Sanansisäinen ue-diftongi sulautuu e:ksi hammasäänteiden (dentaalien) 1, n, r, s, t, t', ts, ts', jälkeen.

Diftongi ue säilyy sitävastoin keskisten kieliäänteiden (palataalien) ja kurkkuäänteiden (laryngaalien) dž, dž', k, k', š, h, jälkeen. Esimm. ue-diftongin sulautumisesta e:ksi: Luen>len, nuen>nen, ruen>ren, suen>sen, tuen>ten, t'uen>t'en, tsuen>tsen, ts'uen>ts'en. Milloin ng-äänne on päättänyt sanan, muuttuu se luonnollisesti n-äänteeksi, esimm. Tueng>ten, t'ueng>t'en. Esimm. ue-diftongin säilymisestä: Džuen, dž'uen, huen, kuen, k'uen, šuen. Mikä koskee ue-diftongia pitää paikkansa myöskin ua diftongiin nähden seuraavissa tapauksissa: Luan>lan, tsuan>tsan, ts'uan>ts'an; mutta: nuan ~ nan, ruan ~ ran (rän), suan ~ san, tuan ~ tan. —

Diftongi ou sulautuu u:ksi seuraavissa tapauksissa: Fou>fu, pou>pu; ja diftongi uo sulautuu o:ksi: Kuo>ko, k'uo>k'o. Triftongi iai supistuu ai-diftongiksi: Hsiai>hai, kiai>kai.

Toiselta puolen on eteläisellä yleiskielellä taipumusta pidentääkin äänteitä. Kun pelkkä u-äänne (tai u') seuraa äskenmainittuja dentaaleja, 1, n, r, s, t, t', ts, ts', tai puoleksi palataalisia dž, dž'-äänteitä, niin tämä u-äänne muuttuu ou-diftongiksi. Esimm. Lu>lou, lu'>lou', nu>nou, ru'>rou', su>sou, su'>sou', tu>tou, tu'>tou', t'u>t'ou t'u'>t'ou', tsu>tsou, tsu'>tsou', ts'u>ts'ou, ts'u'>ts'ou', džu'>džou'. Milloin u-äänne on ilman loppuhenkosta, säilyy u alkuperäisenä sanoissa ru, džu (dru) ja dzu. (D'ž'-äänteessä säilyy u puhtaana, vaikka loppuhenkonenkin seuraa, joten tämä kokonaan poikkeaa yleisestä säännöstä, mutta tällä tavalla ääntyykin vain yksi ainoa sana, paljon käytetty 'mennä ulos'.) U säilyy myöskin sanoissa, jotka alkavat hammasäänteillä f, m, p, p', lakiäänteillä k, k', š ja kurkkuäänteellä h. Esimm. Fu, fu', mu, mu', pu, pu', p'u, p'u', ku, ku', k'u, k'u', šu, šu', hu, hu'.

Diftongi ui muuttuu joko ei- tai uei-diftongiksi. Dentaalien l, n, s, t, t', ts, ts' jälkeen se vaihtuu ei-diftongiksi. Esimm. Lui>lei, nui>nei, sui>sei, tui>tei, t'ui>t'ei, tsui>tsei, ts'ui>ts'ei. Lui ja nui ääntyvät pohjoisessakin molemmin tavoin. Palataalisten dž, dž', r, s-äänteiden jälkeen ui-diftongi muuttuu uei-diftongiksi. Esimm. Džui>džuei, dž'ui > dž'uei rui>ruei, šui>šuei.

Vaikeimpia suomalaiselle lukijalle ovat seuraavat yhdeksän konsonanttiäännettä, jotka samalla ovat itsenäisiä sanoja, sanaäänteitä: Drï, drï', dr'ï, dr'ï', šzï, šzï', szï, tzï, tz'ï.

Sävelkorkoa ei ole merkitty koska se edellyttäisi asiantuntemusta, jota suomalaiselta lukijalta ei voi toivoa.

Yleisenä periaatteena on koetettu noudattaa substantiivien merkitsemistä isolla alkukirjaimella saksankielen tavoin. Siten syntyy tarpeellista vaihtelua tuohon muuten niin yksitoikkoiseen transkriptioon. Se vastaa jossain määrin kiinalaisten omaa sanavarastonsa jakoa 'tyhjiin' ja 'täysinäisiin' sanoihin. Kun transkription pahin vika on muotojen köyhyys verrattuna vastaavaan merkkikieleen, niin saamme täten edes hiukan lisää muotorikkautta. Samalla tämä tietysti auttaa ajatuksen ymmärtämistä. Transskriptiossa pitäisi oikeastaan jokaisen sanan sävelkorko ja sanaluokka tulla näkyviin — vasta sitten voisi kiinan kirjakieltä (Uen Li) transskribeerattuna jossain määrin ymmärtää.

> ~ V - - merkkejä on käytetty niinkuin Tietosanakirjassamme.

I. KUNGFUTSEN ELÄMÄ

1. KIINA KUNGFUTSEN AIKANA.

Kolmas Kiinan hallitsijasuvuista, Džou, on kahdessa suhteessa merkittävä. Paitsi sitä, että se on kantanut valtikkaa Kiinassa pitemmän aikaa kuin mikään muu maan 26:sta hallitsijasuvusta[1] eli yli puolen yhdeksättä vuosisataa (1122-255 e.Kr.), on se myöskin tuottanut loppuaikoinaan kolme Kiinan johtavaa miestä, jotka ovat jättäneet kansan sieluun ja elämänkatsomukseen vuosituhansien ajoiksi sangen huomattavat jäljet.

Ensimmäisenä esiintyy metafyysillinen mietiskelijä Laotse (Laocius, Lao Tan, Li Pì Jang,), taolaisuuden perustaja, 'Opin ja Hyveen Kaanonin' ( Tao Tē Džing ) kuuluisa kirjoittaja. Hän syntyi v. 604 e.Kr. Puoli vuosisataa myöhemmin koettaa Kungfutse, (Konfutse, Confucius, Kungtse, 550-478 e.Kr.) eetillisellä otteellaan, ylevällä siveysopillaan, järjestää hajanaisen isänmaansa epäkiitollisia oloja. Noin sata vuotta Kungfutsen kuoleman jälkeen syntyy Mongtse (Mengtse, Mencius, v. 372 e.Kr.), joka vakiinnuttaa edeltäjänsä opetukset ja yrittää sosiaalisilla saarnoillaan saada ruhtinaita ryhtymään yhteiskunta- ja valtioelämän uudistukseen. Yhteistä nykyaikaisten yhteiskunnan uudistajien kanssa hänellä on ehdoton usko ihmisluonnon hyvyyteen.

Džou-suvulla on kuitenkin yhtä vähän suoranaisia ansioita hallituskautensa pituuteen kuin näiden kansallisten suurmiesten syntyyn. Sen ansiot ovat enemmän kielteistä laatua.

Vain keskenään kinailevien ruhtinasten erimielisyyden vuoksi saattoi heikko keskushallitus säilyttää valtikkaansa nuo monet vuosisadat, todellisen vallan luisuessa yhä enemmän hallitushuoneesta melkein riippumattomien pikku ruhtinaskuntien käsiin. Läänityslaitoksen merkeissä elettiin Kiinassa yhtä kauan aikaa ennen Kristuksen syntymää kuin Europassa sen jälkeen. Hallitsijasuvun perustaja, hyverikas 'Sotaisa Kuningas' ( U Uang ) antoi erikoista vauhtia vasallivaltioiden syntymiselle jakamalla maa-alueita sotapäälliköilleen, jotka olivat auttaneet häntä kukistamaan edellisen hallitsijasuvun.

Kungfutsen aikuisen Kiinan tärkein alue sisälsi nykyiset Šan Tung ja Hō Nan -maakunnat sekä osia Dži Li ja Hū Pē -maakunnista; Šan Sï ja Šen Sï -maakunnissa oli myöskin voimakkaita kiinalaisia ruhtinaskuntia. Kiang Sū' -maakunnassa oli U-niminen[2] pikku valtio, jonka erään ruhtinaan haudalle Kungfutse pystytti kiven, mikä yhtenä Kiinan vanhimpia kirjoituksia esittävänä muistomerkkinä yhä vielä on nähtävissä.[3]

Hū Nan:in maakunta Jangtse Kiang virran eteläpuolella näyttää tähän aikaan olleen melkein kokonaan kiinalaisten vaikutuspiirin ulkopuolella, vaikka jo Jao:n ja Šuen:in aikoina (2365-2205 e.Kr.), ennen ensimmäistä hallitsijasukua, kiinalaiset ulottivat vaikutuksensa aina tämän maakunnan eteläosassa olevalle 'Vakavalle Vuorelle' saakka ( Heng Šan ). Hū Nan:in pohjoisosassa olevan suuren 'Luolajärven' ( Tung T'ing Hū ) eräällä saarella on Jao:n kahdelle tyttärelle pystytetty kivi,[4] jotka tyttärensä Jao antoi kruununperijälleen Šuen:ille vaimoiksi, samalla kuin hän luovutti hallitusistuimen tälle halpasäätyiselle miehelle, sivuuttaen poikansa ja sukulaisensa.

— Ts'u -vaitio[5] Hu Pe:n maakunnan lounaisosassa lienee ulottunut sentään Hu Nan:in nykyisten rajojen sisäpuolelle.

Asukkaita on arvioitu olleen Kungfutsen aikuisessa Kiinassa 10-15 miljoonaa.[6]

Tämä alue oli jakautunut miltei lukemattomiin pikku ruhtinaskuntiin. Klassillisessa kirjallisuudessa puhutaan '10,000:sta valtiosta' (Uan Pang), niiden lukuisuutta osoittaen ylimalkaisesti. Kungfutsen kirjoittamassa historiallisessa teoksessa ' Kevättä ja Syksyä ' ynnä sen huomattavimmassa selitysteoksessa (Tsō Džuan) on mainittu Legge'n mukaan noin sata viisikymmentä eri valtiota. Tärkeimmät näistä olivat: Lu (Lou), Ts'i, Ts'u (Ts'ou), Džin, Ts'in, Uei.

Vasallivaltioiden päämiehet olivat viittä eri arvoastetta: Kung, Hou, Pē, Tzï, Nan (Duke, Marquis, Earl, Count, Baron). Kaikki nämä maksoivat vuosiveroa keskushallitukselle ja olivat velvoitetut vaaran uhatessa puolustamaan yhteistä isänmaata määrätyllä sotilasvoimalla. Tällainen järjestelmä edellyttää voimakasta keskushallitusta, jota, ikävä kyllä, ei aina ollut. Kungfutse arvostelee yllämainitussa teoksessaan Džou-hallitsijasuvun loppuaikoja (722-481) seuraavasti: "Niinä päivinä ei ollut mitään kuningasta. Jokainen ruhtinas teki niinkuin hänestä parhaalta näytti." Tämä aika on täynnä keskinäisiä sotia, sankaritekoja, ystävyysliittoja, salamurhia ja vehkeilyjä. Vaikka Kiinan sivistystaso tähän aikaan oli ainakin yhtä korkea kuin Europassa Keskiajan lopulla, niin oli länsimailla kristinuskon vaikutuksesta naisen arvo paljon suurempi läänityslaitoksen aikana kuin Kiinassa koskaan on ollut. Historian kirjoitus, järjestetty kouluopetus, hienot hovitavat, laulu ja soitto kuuluivat päiväjärjestykseen niinhyvin suuremmissa kuin pienemmissä Kiinan valtioissa.

"Kungfutse esiintyi historian ratkaisevana hetkenä. 'Isänmaa' oli vaipunut epäjärjestykseen. Siltä puuttui oikeita periaatteita. Nurinkuriset opit ja väkivallantyöt olivat kehittyneet pitkälle. Ministerit murhasivat ruhtinaitaan ja pojat isiään. Kungfutse kauhistui näkemäänsä ja alkoi uudistustyönsä." Näin kertoo Mongtse.

Kungfutse ei ollut ainoa joka koetti olevia oloja parantaa. Kiinassa esiintyy Džou-hallitsijasuvun loppuaikoina monia merkittäviä henkilöitä uudistusaatteineen. Jangtse (Jang Džū)[7] opetti, että ihmisen korkein tehtävä on nauttia elämästä, välittämättä aikalaisten tai jälkimaailman arvostelusta. Todella olevaista on vain se mikä tyydyttää mieltä, antaa nautintoa. Mitä huolia kuolemantakaisesta asiaintilasta, mitä jälkimaailman arvostelusta! Niillä, joita nyt niin suuresti kunnioitetaan, ei ollut eläissään yhtään onnen päivää. Ja mitä he hyötyvät nyt tästä jälkimaailman kunnioituksesta? Ne, joita nyt pidetään ilkiöinä ja tyranneina, ne osasivat iloita elämästä, tyydyttää halujaan ja käyttää valtaansa. Ja kärsivätkö he nyt siitä, että heitä halveksitaan ja inhotaan? Niin me siis tahdomme iloita elämästä, — mitä huolimme siitä, mitä kuoleman jälkeen seuraa! Tunnussanamme on: Kaikki vain omaa itseä varten (Uei O).[8]

Tämän äärimmäisen mustan itsekkyyden vastakohdaksi esittää Mētse (Mōtse, Mō Tï) äärimmäistä lähimmäisrakkauden oppia. Sen sijaan, että kungfutselaista rakkautta rajoittavat monet erilaiset elämänsuhteet ja arvovallan erikoisasemat, opettaa Metse yleistä, yhtäläistä ihmisrakkautta kaikkia kohtaan. Siten korjautuvat tavat, ja kun ne ovat hyvät, muodostuu valtioelämäkin hyväksi. Kaikki paha johtuu siitä, ettei ole keskinäistä rakkautta. Olot saadaan korjatuksi ainoastaan lähimmäisrakkauden elvyttämisellä. Olettakaamme, että ihmiset rakastaisivat toisiaan, niinkuin he itseään rakastavat, — silloinhan ei olisi ensinkään varkaita eikä ryöväreitä. Jos jokainen katsoisi toisen taloa samoilla silmillä kuin omaansa, — kuka tahtoisi silloin varastaa? Jos jokainen katsoisi toista henkilöä samoilla silmillä kuin itseään, — kuka tahtoisi silloin ryövätä ketään? Ja edelleen: — Jos ruhtinaat katsoisivat vieraita valtoja samoilla silmillä kuin omiaan, — mistä saisi silloin aihetta sotiin? Eikä tämä tällainen yleisrakkaus ole niin mahdoton, kuin miltä se näyttää. Tarvitsee vain ymmärtää, mikä suunnaton hyöty siitä kaikille koituu, — sillä on asia autettu. — Kaikki kurjuus, mitä maailmassa on, se että vahvemmat sortavat heikompia, enemmistö vähemmistöä, viisaat yksinkertaisia ja arvonherrat halpa-arvoisia, — kaikki tämä johtuu siitä, että tehdään erotus ihmisen ja ihmisen välillä. Yleinen ihmisrakkaus (Džien Ai) sen sijaan liittäisi kaikki sopusointuisaksi yhteydeksi.

Yhteiskunnallisten parannuspuuhien yhteydessä tutkittiin innokkaasti itse pahan lähdettä, ihmistä ja ihmisluontoa. Ihmisluontoon nähden esitettiin neljä eri mielipidettä. Eräs ajattelija, Hsyintse (Hsun Tzï),[9] esittää suurella vakaumuksen voimalla, että ihmisluonto on paha ja pelkkää pahaa. Näin hän todistelee: — Ihminen on luonnostaan paha. Kaikki hänen hyvyytensä on keinotekoista. Voitonhimo on hänen ensimmäinen pyyteensä. Hän koettaa saada itselleen mitä voi, ajattelematta naapurin tarpeita. Toiseksi hän on rakkaudeton. Hän toivoo toisille tuhoa, välittämättä oikeuden ja totuuden periaatteista. Kolmanneksi hän on eläimellisten himojensa orja. Hän tekee laittomuutta ja harhailee kaukana velvollisuuden ja hyveen tieltä. Luontonsa mukaisesti synnyttää ihminen kaikenlaista väkivaltaa, epäjärjestystä ja äärimmäistä raakalaisuutta. Ainoastaan lainalaiset pakkotoimenpiteet ja voimakas hyvien tapojen vaikutus tekevät ihmisen mahdolliseksi järjestyneeseen yhteiskuntaan. Näiden perusteiden nojalla näyttää täysin selvältä, että ihminen on luonnostaan paha, ja että kaikki hänen hyvyytensä on keinotekoista.

Täysin päinvastaista kantaa ihmisluontoon nähden edustaa Kungfutsen pojanpoika K'ung Dži' (Tzi Szï).[10] Mutta vasta tämän oppilas Mongtse kehittää opin ihmisluonnon ehdottomasta hyvyydestä koko täydellisyyteensä. Ihmisluonto taipuu hyvään niinkuin vesi virtaa aina alaspäin. Kaikki paha on ulkoapäin tullutta väkivaltaista vaikutusta ihmissieluun, niinkuin vesi voidaan keinotekoisilla pakkotoimenpiteillä saada nousemaan vuorien huipuillekin. Kungfutse itse ei suoranaisesti ottanut osaa tähän kiistaan, joka vasta hänen jälkeensä kuumimmillaan riehui, mutta koko Kungfutsen esitystapa, koko hänen siveysoppinsa, edellyttää ihmisessä piileviä luontaisia siveellisiä voimia, edellyttää ihmisen luontaista hyvyyttä. Ja niin onkin Mongtsen kanta koko kungfutselaisuudessa virallisesti hyväksytty. Ilman tätä edellytystä olisi vaikea ymmärtää kungfutselaisuuden siveysopillista oppirakennusta.

Näiden äärimmäisten vastakohtien sovittamiseksi esitetään kaksikin eri teoriaa. Kaotse (Kao Tzï')[11] opettaa, että ihmisluonto ei ole itsessään hyvää eikä pahaa; se on passiivinen, joka voidaan kasvatuksen avulla ohjata kumpaan suuntaan tahansa. Ihmisluonto on alkuaan niinkuin puusepän puuvarasto; ihmisen hyvyys tai pahuus on niinkuin tästä aineesta tehdyt esineet. Kun Mongtse huomautti, että se on väkivallan tekoa veistopuuta kohtaan, kun siitä muokataan talouskaluja, niin Kaotse esitti toisen vertauksen: — Ihmisluonto on kuin vesi, joka voidaan johtaa mihin ilmansuuntaan tahansa. Tästä sai Mongtse aiheen kuuluisaan vertaukseensa, myöntämällä ensin, että vesi ei kyllä pidä väliä ilmansuunnilla, mutta lisäämällä tähän, että vesi tekee hyvinkin tarkan eron kun on kysymyksessä virtaaminen ylös- tai alaspäin; ihmisluonto taipuu hyvään, niinkuin vesi virtaa aina alaspäin.

Toinen vastakohtia sovittava ihmisluonnon esitys julkituodaan Kristuksen syntymän aikoihin. Teorian esittäjä on nimeltään Jangtse (Jang Tzï).[12] Hän opetti, että ihmisluonnossa on sekä hyvää että pahaa. Siinä on rakkaudentunteita ja oikeudentunto, mutta siinä on samalla vastakkaisia haluja ja pahaantaipuva tahto. Kumpi puoli näistä pääsee voitolle, se riippuu siitä kumpaako puolta enemmän viljellään. Ihminen on siis kokonaan kasvatuksen tulos.

Nämä esimerkit riittänevät osoittamaan, etteivät nuo edellämainitut kolme Kiinan merkkimiestä, Kungfutse, Mongtse ja Laotse, ole ainoat, jotka näihin aikoihin elämän suuria kysymyksiä Kiinassa pohtivat.

2. KUNGFUTSEN ELÄMÄN ULKONAISET PIIRTEET[13]

Kungfutsen isä[14] Šu-Liang Hō (Hei) oli ruumiinvoimiltaan tavallista vankempi, rohkea ja ryhdikäs sotiiasvirkamies kotivaltionsa Lu:n palveluksessa.

Sangen ikävä seikka kiinalaisen mielestä oli se, että hänellä oli vain yksi poikalapsi, sekin rampa ja jalkavaimosta syntynyt, vaikka tyttäriä oli yhdeksän. Senvuoksi otti hän vielä yli 70-vuotiaana kolmannen vaimon, nuoren Jen Džing Tsai:n, toivoen saavansa miesperillisen pitämään huolta hänen tarpeistaan vainajien maailmassa.

Seuraavana keväänä syntyikin kertomuksemme sankari, Kungfutse, historioitsija Szi-Ma Ts'ien:in mukaan vuonna 550 e.Kr. Kaksi ' Kevään ja Syksyn ' selittäjää, Kung Jang ja Ku' Liang, ilmoittavat Kungfutsen syntyneen vuotta aikaisemmin. Jen Huei oli samaa tunnettua sukua kuin Kungfutsen äiti.

Kungtse ja Mongtse olivat molemmat samasta Lu-valtiosta kotoisin, joka pikku ruhtinaskunta sijaitsi nykyisen Šan Tung -maakunnan eteläosassa, Keltaisen virran ( Huang Hō ) silloisen uoman pohjoispuolella. Kungfutsen kotikaupunki Dzy Fu (Ch'iu Fu, Kūfu) ja Mongtsen syntymäpaikka Tsou Hsien (Tsao Hsien), jotka suorinta tietä ovat vain noin 20 kilometrin etäisyydellä toisistaan, sekä piirin hallituskaupunki Jen Džou Fu, ovat kaikki Šanghai-Pēking-rautatielinjan varrella. Samansuuntainen 'Kiinan kanava' ei myöskään ole kaukana näiltä tienoilta. Vaikka Tsou on nyt alimman asteen virallinen kaupunki, niin se Mongtsen aikana oli itsenäinen valtio.

Taru kertoo, että Kungfutsen äiti rukoili Nï Ts'iu (Nunnien Kumpu!)-nimisen vuoren jumalalta itselleen poikalasta, ja kun hän sen sitten sai, hän antoi pojalleen kiitollisuudesta nimen Ts'iu (kukkula). Vaikka tämä on katsottava lapsuusajan nimeksi (Rū Ming, 'maitonani'), niin esiintyy tämäkin muoto Kungfutsen nimeä klassillisessa kirjallisuudessa. Mutta niin suuri on kiinalaisten kunnioitus Kungfutsea kohtaan, etteivät he lue vastaavaa merkkiä Ts'iu, vaan Mou, mikä äänne merkitsee 'erästä'. Pelkästä kunnioituksesta on siis K'ung Ts'iu:sta tullut K'ung Mou. 'Kukkula'-merkitystä varten on luotu toinen merkki, joka on saatu lisäämällä alkuperäiseen 'maa', t'u (t'ou). Tälle merkille on siirtynyt alkuperäisen 'kukkulan' merkitys ja äänne.

Kungfutsen varsinainen henkilönimi on Džung Nï. Tässäkin nimessä jälkimmäinen osa muistuttaa tuota yllämainittua kukkulaa. Edellinen sana Džung (keskimmäinen) osoittaa, että Kungtse on toinen poika järjestyksessä — tuo rampahan oli ensimmäinen. Samalla sisältyy tähän sanaan toivo kolmannesta pojasta, joka toivo ei kuitenkaan toteutunut, kun isä kuoli pian, kuuluisan poikansa ollessa vasta kolmen vuoden ikäinen. Kung Džung Hï on katsottava Kungfutsen varsinaiseksi nimeksi, jonka hän nähtävästi sai naimisiin mennessään, maan tavan mukaan. Samalla kuin tämä 'miehuusnimi' (Tzï), annettiin asianomaiselle myöskin miehen lakki, jonka vastineena roomalaisilla oli pitkä miehen vaippa (toga virilis). 'Koulunimeä' (Šu Ming, kirjanimi) ei Kungtsella liene ollut.

Yleisesti käyttämäämme ' Kungfutse ' (K'ung Fu Tzï) muotoon on sukunimen (K'ung) lisäksi yhdistetty arvonimi Fu Tzï, joka, samoin kuin pelkkä Tzï, merkitsee kuuluisaa opettajaa, ajattelijaa, 'mestaria'; Tzï-sanan varsinainen merkitys on 'poika', 'lapsi'.

Vaikka Kungfutsen isä oli huomatussa asemassa, hän jätti perheensä suureen köyhyyteen, jonka vaikutusta luonteensa kehitykseen Kungtse itsekin huomaa.[15] Ehkei hänen äitinsäkään ollut yhtä neuvokas kuin Mongtsen äiti, joka jäi yhtä nuoren lapsensa kanssa leskeksi, mutta joka kankaankudonnalla hankki itselleen ja pojalleen tyydyttävän toimeentulon. Suuren suvun poika saa kuitenkin hyvän kasvatuksen, johon voimme arvata suvun muiden jäsenten myötävaikuttaneen, niinkuin Kiinan vanha tapa vaatii. Kungfutse kertoo itse, että hän 15-vuotiaana luki täydellä todella. Todistuksena hänen ahkerista opinnoistaan on se tosiasia, että hän jo 22-vuotiaana saattaa olla julkisessa opettajatoimessa, jonkinlaisena korkeakoulun opettajana ja johtajana.

Kungfutsen lapsuuden ajalta emme tämän lisäksi tiedä muuta kuin että hän jo sangen varhain oli mieltynyt kaikenlaisiin juhlallisuuksiin, uhritoimituksiin ja seremonioihin (Li), joita hän leikeissään jäljitteli. Kenties hän ylhäisen suvun poikana sai usein aiheita tällaisen puolen kehittymiseen, yhtä paljon kuin hänen luontainen vaistonsa ehkä veti häntä vanhoihin kansansa tapoihin ja niiden ainaiseen tutkimiseen. Tuo hänen jo silloin vanha sukunsa oli myöskin omiaan johtamaan hänen ajatuksiaan muinaisuuteen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin mennä sukutemppeliinsä, niin siellä hänelle avautui pitkä sarja ihmiskohtaloita ja runsas aineisto ajateltavia asioita, joista monet olivat valtakunnan keskeisimpiä. Hänen tarvitsi vain tutkia tuota kaikkea. Ja siihenpä hänellä olikin erikoinen harrastus.

" Hao Kū ōr hsiō ", 'muinaisuuden rakkaus ja tutkimusinto', niinkuin hän itse sanoo, yhdessä väsymättömän ja vilpittömän luonteen kanssa, teki hänet siksi mikä hänestä tuli — kansansa keskeisin henkilö.

Yleisen tavan mukaan meni Kungfutse aikaiseen naimisiin, jo 19-vuotiaana.[16] Hänen vaimonsa oli esi-isäin 'kotimaasta', Sung-valtiosta. Seuraavana vuonna syntyi hänen ainoa poikansa Li (karppi), joka sai nimensä sen johdosta, että isälle perhetapahtuman vuoksi lahjoitettiin karppi-kala. Tämän jälkeen lisääntyi Kungtsen perhe vielä kahdella tyttärellä. Mikään erikoisen onnellinen ei Kungtsen perhe-elämä näytä olleen. Isä pysyi vieraana kodilleen vaeltavan elämäntapansa vuoksi. Ainoaan poikaansakaan ei hänellä näytä olleen mitään lähempää suhdetta. Sitävastoin koettaa hän 'kungfutselaisten' tavoin pitää hellää huolta vanhemmistaan, tässä tapauksessa äidistään, joka häntä seuraa kuolemaansa saakka, mikä tapahtuukin jo pojan ollessa 24:nnellä ikävuodellaan. Väite, että Kungtse olisi hyljännyt vaimonsa, ei liene tosi. Joka tapauksessa on Kungfutsen suhteessa vaimoonsa hänen ja koko kungfutselaisuuden heikko kohta.

Naimisiin menostaan alkaen äitinsä kuolemaan saakka, 19-24:nteen ikävuoteensa, on Kungfutsella kolmekin virkaa perätysten. Hän on erään Dži-nimisen heimon päämiehen palveluksessa viljavarastojen hoitajana, verojen kokoojana, sekä sen jälkeen puutarhan ja karjanhoidon valvojana. Nämä olivat verrattain mitättömiä virkoja ruhtinaallisen huonekunnan jäsenelle. Kungfutse esiintyy näissä toimissa edukseen; sekä siinä, että hän suostui ottamaan vastaan tuollaiset virat, että myöskin itse työssä osoittamassaan uskollisuudessa. Mongtse antaa hyvän todistuksen Kungfutsesta tältä ajalta, sanoessaan: "Kungfutse oli kerran muonavarojen hoitajana ja silloin hän sanoi: 'Minun tilini pitää olla selvä; siinä kaikki mistä minun on huolehdittava.' Hän oli kerran yleisten peltojen ylivalvoja, ja silloin hän sanoi: 'Härkien ja lampaiden tulee olla lihavia, vankkoja, erinomaisia; siinä koko tehtäväni.'"

Näiden proosallisten toimiensa ohella oli Kungfutsella henkisempiäkin harrastuksia. Hän nähtävästi lueskeli edelleen. Sitten tämä pehtorimme, tai voutimme, kolmivuotisen virka-uransa jälkeen, esiintyy 22-vuotiaana yhtäkkiä opettajana. Mutta ei minään pikku lasten opettajana, vaan täysi-ikäisiä opastaen. Määrättyjä kouluhuoneita ei tähän tarvittu, yhtä vähän varmoja oppiennätyksiä.

Opetuksen sisällyksenä ei liene ollut edes kirjallisuus sikäli kuin sitä oli olemassa —, vaan keskusteluaineena olivat elämän peruskysymykset, jotka koskevat yksityistä, perhe-elämää, valtiota ja koko kansaa. Opetusmetodi oli havainnollista ja vapaata, yleensä keskustelevaa. Kungfutsen korkeakoulu muistuttaa Platonin akademiaa ja Aristoteleen peripateettikoulua. Kungfutse vain matkustaa myöhemmin paljoa enemmän oppilaineen kuin pikku Kreikan opettajat. Kungfutse tekee hauskoja huomioita ja ottaa sopivia vertauksia, mutta hänellä ei ole yhtä suurta kykyä johtopäätösten tekemiseen kuin esim. Mongtsella. Hänen tarkoituksensa on etukädessä vaikuttaa oppilaisiinsa hedelmöittävästi, kun taas Mongtse Sokrateen tavoin panee vastustajansa pussiin. Senvuoksi onkin Kungfutsen ja hänen oppilaidensa väli mitä sydämellisin, sen sijaan että Mongtsen oppilaat eivät samassa määrin tule haltioihinsa opettajansa esiintymisestä. Mongtse on vilkas, tulinen ja pureva. Kungfutse on hitaampi, sydämellinen ja vaatimaton.

Mitä opetusmaksuun tulee, niin ei siinäkään ollut mitään varmaa. Jolla oli, se antoi; jolla ei ollut, se sai opetuksen ilmaiseksi. Pienet lisätulot tästä vaivannäöstä eivät suinkaan liene olleet haitaksi miehelle, joka itsekin vielä opiskeli, ja jonka oli pidettävä huolta samalla perheestäänkin. Yhden ehdon Kungfutse asetti oppilailleen. Niillä tuli olla älyä ja henkistä harrastusta. Hän lausui: "Minä en avaa totuuksiani kellekään, joka ei todella halaja viisautta, enkä minä auta ketään, joka ei itse yritä jotakin selittää. Kun minä olen esittänyt asiasta yhden kolkan jollekin, eikä hän sen perustuksella voi oppia muita kolmea, niin en minä enää kertaa sanomaani." Kungfutse tahtoi olla vain lahjakkaiden opettaja. Heikkolahjaisille ei hänellä riitä harrastusta eikä kärsivällisyyttä. Kungfutse ylhäissukuisena on kaikessa toiminnassaan jollain tavoin aristokraattinen, ylimysmielinen. Hänen huomionsa on kiinnitetty arvovallan ja älyn ylhäisyyteen. Näistä korkeuksista vuotaa öljyä ja viiniä alempanakin oleville. Vaikka Mongtsekin pitää suurimpana ilonaan etevien miesten opetusta, katsoo hän kuitenkin paljon toivorikkaammalla, myötämielisemmällä ja hellemmällä silmällä itse kansaan, oppineen ja arvovaltaisen ylimystön vastakohtana. Syy on tähän ehkä siinä, että Mongtse nähtävästi joutui nuoruuden päivinään lähempään kosketukseen kansan kanssa.

Opetustoimessaan ei Kungfutse katsonut perittyyn nimeen tai omaisuuteen, vaan henkiseen pääomaan ja sen uskolliseen käyttämiseen. "Lahopuuta ei voida veistää, eikä multaseinää kalkilla rapata. Tässä tämä Jiu, mitä hyötyä on siitä, että minä häntä neuvon ja nuhtelen?" Oppilaita oli Kungfutsella viimeisinä vuosinaan noin 3000, joista noin 70 oli hänen lähemmässä piirissään. Nämä seurasivat häntä kaikkialle hänen lakkaamattomilla matkoillaan eri valtioissa, tarkasti ottaen vaarin hänen jokaisesta liikkeestään, eleestään ja ilmeestään. Yksi Kiinan klassillisista teoksista, 'Kungfutsen Keskustelut' nimeltään, sisältää enimmän tiedonantoja hänen luonteestaan, tavoistaan ja käyttäytymisestään. Siitä voi nähdä miten syvän vaikutuksen opettaja oli tehnyt oppilaitansa.

Olemme jo tulleet käsitelleeksi koko Kungfutsen opetustoimen aikaa. Pitkäaikaiseksi ei tämä toimi kuitenkaan hänelle ensi otteella tullut; sitä kesti vain kaksi vuotta hänen äitinsä kuolemaan saakka. Tämä tapaus tuli merkitykselliseksi hänelle. Osoittaakseen näet lapsenkunnioitustaan vanhempiaan kohtaan, vetäytyi hän pois julkisesta toimesta lähes kolmen vuoden ajaksi. Täten hän uudisti Kiinan ikivanhan tavan surra vanhempiaan. Kungfutse sovitti tämän vain samalla tapaa äitiinsä kuin sitä oli ennen käytetty surun ja kaipaavan kunnioituksen osoitukseksi isää kohtaan. Kungfutsellehan ei suotukaan tilaisuutta antaa oppilailleen havainto-opetusta isänsä muiston kunnioittamisessa. Senvuoksi hän tahtoo tämän tilaisuuden käyttää sitä paremmin. Hän antaa oppilaidensa luoda haudalle korkean kummun, jonka ankarat sateet kuitenkin useampia kertoja hävittävät. Mongtse hautasi äitinsä vieläkin suuremmalla loistolla kuin Kungfutse.

Kungfutsen ja Mongtsen esimerkkiä seuraten on 27-kuukautinen vanhempain kuoleman sureminen, julkisesta elämästä luopuminen ja loistelias hautaaminen tullut yleiseksi tavaksi Kiinassa. Multakasan kokoaminen maanpintaan haudatun, vaikkapa hirsistäkin rakennetun arkun päälle, on tarkoittanut estää arkkua mätänemästä ja vettä hautaan valumasta, samalla kuin tuo kumpu on ollut muistomerkin asemassa, varsinkin sinä aikana, jolloin ei vielä kivisiä hautapatsaita pystytetty. Kungfutse, joka oli lakkaamatta pitkillä matkoilla, tarvitsi erikoisen tuntomerkin voidakseen löytää äitinsä haudan.

Tämä pitkä suruaika antoi Kungfutselle hyvän tilaisuuden jatkaa opintojaan. Ne näyttävät käyvän samaan suuntaan, vanhan ajan menojen ja menettelytapojen, musiikin ja mietelauseiden tutkimiseen. Myöskin opetustoimensa ohella suruajan päätyttyä hän kaivautui yhä enemmän maansa muinaisuuden elämään. Musiikilla näyttää olleen paljon suurempi merkitys vielä Kungfutsenkin aikana kuin nykyisten kiinalaisten keskuudessa. Kungfutse itse oli siihen mieskohtaisesti suuresti mieltynyt, ja se oli erikoisena oppiaineena hänellä korkeakoulussaan. Tämän aineen häviäminen kiinalaisten opetusohjelmasta ei varmaankaan ole tapahtunut vaurioitta kiinalaisten kehitykselle. Jo Mongtsella se näyttää väistyvän syrjään.

Seitsemänä vuonna suruajan päätyttyä (27-34:nteen ikävuoteensa) jatkoi Kungfutse opetustointaan, ja sellaisella menestyksellä, että se jo alkoi herättää yleisempää huomiota. Sillä v. 517 määräsi kuolinvuoteellaan eräs Lu-valtion arvokkaimpia henkilöitä, mahtavaan Mong-sukuun kuuluva ministeri Mong Hsï, poikansa seremoniamestariksi Kungfutsen. Tämä oppilas toi mukanaan Kungfutsen kouluun myöskin erään ylhäisen sukulaisensa. Näiden oppilaidensa kautta Kungfutse pääsi hallitushuoneiden yhteyteen. Lu-valtion prinssi Diao lähetti hänet toisen oppilaan seuraamana (v. 517) yleisvaltakunnan pääkaupunkiin. Paikan silloinen nimi oli Lō l', myöskin Lō Jang (Lō on Keltaisen virran sivuhaaran nimi). Nyt on tämän kaupungin nimi Hō Nan, 'Virran eteläpuolella oleva alue', samannimisessä maakunnassa. Sinne vie rautatie maakunnan nykyisestä pääkaupungista K'ai Fung Fu:sta, pohjoisesta etelään kulkevan radan poikki.

Lo Jang:issa oli Kungfutsella tilaisuus tutkia kuninkaallista kirjastoa, muistomerkkejä ja musiikkia. Sataisvuotiset kuninkaalliset rakennukset, vastaanottosalit ja esi-isien temppeli olivat hänen tarkastettavissaan; samoin paikka, missä uhreja toimitettiin Taivaalle ja Maalle. Täällä hän tapasi myöskin taolaisuuden perustajan Laotsen, joka oli kuninkaallisen arkiston hoitajana hovissa. Kun Kungfutse tahtoi tältä saada lisää tietoja vanhojen viisaiden elämästä ja tavoista, syntyi siitä seuraava keskustelu.

Laotse sanoi: "Ihmiset, joista te puhutte ovat jo luineen päivineen mädänneet. Olen kuullut, että viisas kauppias kätkee aarteensa ja hän näyttää syrjäisestä katsoen köyhältä mieheltä. Samoin myöskin todellinen jalosukuinen osoittautuu ulkonaisessa elämässään yksinkertaiseksi, vaikka hän kätkeekin kalleimmat hyveet. Luopukaa, hyvä herra, korkealle kurkottavasta mielestänne ja monenlaisista harrastuksistanne, ulkonaisesta puuhailustanne ja suurista suunnitelmistanne! Tämä kaikki on hyödytöntä teille. Muuta sanomista ei minulla ole teille."

Kurigfutse jatkoi juttua ja, kunnioituksesta vanhusta kohtaan, kääntyi oppilaidensa puoleen ja sanoi: "Linnuista tiedän, että ne voivat lentää, kaloista tiedän, että ne voivat uida, nelijalkaisista tiedän, että ne voivat juosta. Juoksevaiset voidaan kietoa verkkoihin, uivia voidaan onkia ylös ja lentäviä voidaan ampua alas. Mutta mitä tulee Lohikäärmeeseen, niin en voi käsittää, miten se tuulessa ja pilvissä ratsastaen nousee taivaaseen. Olen tavannut tänään Laotsen. Eikö hän ole Lohikäärmeen kaltainen?"

Kauan ei Kungfutse viipynyt valtakunnan pääkaupungissa; jo samana vuonna hän palasi kotivaltioonsa. Pian sen jälkeen syntyi täällä sisäisiä rauhattomuuksia. Ministerit riitaantuivat hallitsijan kanssa niin pahasti, että hallitsijan täytyi paeta Ts'i-nimiseen naapurivaltioon suojaa hakemaan. Kungfutse meni sinne myöskin oppilaineen, ja hänen onnistui saada siellä vaikutusvaltaa ruhtinas King:iin. Matkalta Ts'i-valtioon kerrotaan seuraava tapaus.

Kungfutse lähestyy oppilaineen lähistössä olevaa T'ai Šan ("Suurvuori") nimistä vuorta. Vanhassa Kiinassa oli tämä Šan Tung:in niemimaan korkein kukkula se vuori jonka kaikki tunsivat. Kungfutse tapaa erään naisen katkerasti itkemässä tiepuolessa haudan luona. Lähetettyään jonkun oppilaistaan kysymään syytä hänen suruunsa, Kungfutse saa kuulla, että vaimon appi, mies ja äskettäin hänen poikansa ovat kaikki kuolleet tiikerin kynsiin. Kun vaimolta kysyttiin, miksi hän yhä sitten asuu täällä, vastasi hän, että maan hallitus täällä oli hyvä. "Muistakaa, lapseni", sanoi siihen Kungfutse seuraajilleen, "että huono hallitus on pahempi kuin tiikeri".

Aluksi ruhtinas King suosi Kungfutsea, mutta myöntyi pian hoviväkensä vastustukseen, joka asettui ivaavalle kannalle Kungfutseen nähden. "Minä olen jo liian vanha, enkä voi häntä käyttää", kerrotaan ruhtinaan lausuneen. Niin saa Kungfutse palata kaksivuotisen, jotenkin hyödyttömän yrityksen jälkeen Ts'i-valtiosta takaisin kotivaltioonsa.

Täällä olot ovat yhä ennallaan. Ruhtinas on pakosalla, eikä Kungfutsella siis ole mitään mahdollisuutta ottaa osaa hallitustoimiin. Sitä kokonaisemmin hän antautuu opetustoimeensa. Kokonaista neljätoista vuotta (515-501) hän yksinomaan opettaa nyt yhä lisääntyvää joukkoa korkeakoulussaan, aina viisikymmenvuotiaaksi saakka. Tässä työssä selviää hänelle vähitellen kokemuksesta, mikä osa tuossa runsaassa historiallisessa ja antiikkisessa aineistossa on kasvatuksellisesti tärkeää, ja sen mukaan syntyvät sitten nuo Kiinan klassilliset kirjat, opiskelijain kurssikirjat, joita on käytetty tutkintovaatimuksina virallisissa opinnoissa näihin päiviin saakka.

Kun ruhtinas Ting tulee v. 501 Lu-valtion hallitusistuimelle, voi jälleen olla puhetta Kungfutsen käyttämisestä valtion palveluksessa. Tänä vuonna annetaan hänelle ensin Džung Tu -nimisen kaupungin päällikön toimi. Hänen hallituskautenaan tapahtuu kansan elämässä ja tavoissa huomattava muutos parempaan päin. Sen johdosta annetaan Kungfutselle pian yhä korkeampia toimia, ensin yleisten töiden ylivalvojan asema, sitten määrätään hänet rikosasiain ministeriksi. Varsinkin viimemainitussa tehtävässään hän on tullut kuuluisaksi. Myöskin kahdelle hänen oppilaistaan annetaan tärkeitä toimia, ja näiden avulla hän saa aikaan täydellisen muutoksen kotivaltionsa oloissa. Seuraava esimerkki voi valaista hänen menettelytapojaan.

Eräs isä tahtoi syyttää oikeudessa poikaansa. Ottamatta asiaa esille panee Kungfutse kumpaisenkin vankeuteen kolmeksi kuukaudeksi. Kun joku ministereistä huomauttaa, ettei tämä teko ole sopusoinnussa Kungfutsen opetusten kanssa, vastaa hän siihen: "Kun ylhäisemmät eivät itse täytä velvollisuuksiaan ja kuitenkin ryhtyvät rankaisemaan alamaisiaan, ei se ole oikeudenmukaista. Tämä isä ei ole opettanut pojalleen vanhempainkunnioituksen tärkeyttä. Jos nyt ottaisi huomioon hänen syytöksensä, joutuisi rankaisemaan viatonta." Kungfutse antoi sitten noutaa asianomaiset vankilasta ja lähetti heidät nöyrtyneinä pois kotiansa, evästäen neuvoilla ja nuhteilla. — Suureen Oppiin on otettu seuraava Kungfutsen lause: "Tuomarin tehtävissä minä olen kuin muutkin. Se mikä on tarpeellista, on riita-asiain tekeminen tarpeettomiksi." Ja hänen oppilaansa Tsengtse lisää siihen: "Verukkeita ei ole otettava varteen. Suuren kammon saa kansa silloin. Tämä on alun älyämistä, juurien juontamista, lähteen löytämistä." Tästä syiden ja seurausten keskinäisestä yhteydestä sanoo Kungfutse Suuressa Opissaan: "Esineillä on juuret ja latvat; asioilla on alku ja loppu. Joka käsittää johtolangan, hän on tielle tulemassa."

Suuremmissa tehtävissä oli Kungfutsella myös kykyä ja keinoja. Lu-valtiossa oli kolme suurta sukua, jotka lakkaamatta tuottivat epäjärjestystä, uhmaten itse ruhtinaitakin. Kungfutse mursi näiden vallan ja antoi hävittää kolmen heidän asumansa kaupungin muurit, jotteivät he voisi käyttää niitä linnoituksinaan. Tämäntapaisilla toimenpiteillään sai valtiomiehemme rauhan ja järjestyksen maahan, jopa siinä määrin, että naapurivallat jo alkoivat peljätä Lu-valtion nopeaa nousua. Varsinkin Ts'i-vaition ruhtinas, Kungfutsea kadehtivine ministereineen, koetti keksiä keinoja reformaattorimme toiminnan lamauttamiseksi. Heille häämöttääkin oivallinen keino. Lu-valtion ruhtinaan huomio ja voimat on johdettava toisaalle.

Ts'i-valtion ruhtinas King lähettää siis naapurilleen Lu-valtion Ting-ruhtinaalle muka ystävyyden osoitukseksi harvinaisen lahjan: 120 hyvää hevosta ja 80 kaunista tanssijatarta. Näiden piti viedä ruhtinaan huomio pois hallitushuolista. Kungfutse kehoitti ruhtinasta kieltäytymään vastaanottamasta moisia lahjoja, mutta tämä ei kuullut varoituksen sanaa, vaan lankesi viritettyyn paulaan. Raskaalla mielellä täytyy isänmaanystävämme pyytää eroa toimestaan. Hän tekee sen kuitenkin sillä tavoin, että ruhtinas voi vielä pidättää hänet jos tahtoo, mutta sitä tämä ei tee, koska hän nykyisine harrastuksineen ei enää tarvitse Kungfutsea.

Oltuaan neljä vuotta (501-497) menestyksellisesti julkisessa toiminnassa kotivaltiossaan Kungfutse jättää valtiomiesuran, ottamatta siihen enää koskaan suoranaisesti osaa.

Nyt alkaa pitkä vaelluselämä eri valtioissa. Kolmetoista vuotta (496-483) kiertää hän maita mantereita opettaen oppilaitaan ja koettaen, vaikka useimmiten turhaan, ojentaa eri valtioiden ministereitä ja ruhtinaita. Maa oli yhtenä kiistakenttänä, sotia käytiin ja saalista jaettiin. Kuka olisi tahtonut ja joutanut kuuntelemaan uudistusintoilijan itsensäkieltämystä vaativia puheita! Tuon tuostakin opettajamme saa kokea pahoinpitelyä, salahankkeita punotaan häntä vastaan, ja alituisella vaeltelemisellaan hän saattaa itsensä rutiköyhäksi.

Jossakin paikassa viivähtää kuljeksiva opettajamme vähän kauemmin, kuten esim. Uei-valtiossa, jonne hän kotivaltiosta lähdettyään ensin meni. Joskus otetaan hänet vastaan oikein ruhtinaallisesti, usein hän saa antaa neuvojaan hallitsijoille pyynnöstäkin, mutta minnekään ei opettajamme asetu vakinaisesti asumaan, eikä ota vastaan valtionvirkoja. Sangen toivottomalta ja yksinäiseltä olisi elämä hänelle näyttäytynyt, ellei hänen kintereillään olisi lakkaamatta seurannut ihaileva nuorisoparvi, jonka opettamisessa hän löysi varmaan suurimman tyydytyksensä, kuten Mongtsekin myöhemmin.

Kun Kungfutse lähti Uei-valtiosta, tapahtui eräs seikka, jolla olisi voinut olla mitä tuhoisimmat seuraukset. Kulkiessaan Kuang-nimisen hallituspiirin läpi, hyökättiin yhtäkkiä hänen kimppuunsa ja hänet heitettiin suoraa päätä vankeuteen. Sattui niin omituisesti, että hän ulkonäkönsä puolesta muistutti erästä Jang Hu-nimistä Lu-valtion virkamiestä, joka oli herättänyt suurta vastenmielisyyttä itseään kohtaan Kuang-piirin väestössä. Se tahdottiin nyt hänelle kostaa. Asia tuli yhä pahemmaksi senvuoksi, että Kungfutsen käyttämissä vaunuissa sattui olemaan ohjaajana eräs hänen oppilaansa, joka aikaisemmin oli ollut tekemisissä Jang Hu:n kanssa. Oltuaan viisi päivää vankeudessa Kungfutse pääsi vihdoin vapaaksi, kun oli päästy selville siitä, ettei hän ollutkaan se, jona häntä pidettiin. Eräässä klassillisessa teoksessa, nimeltään Kungfutsen Keskustelut on viitattu tähän tapaukseen. Siitä voimme huomata, kuinka varma Kungfutse oli tehtävästään ja tarkoitustensa vilpittömyydestä. Näin hän puhuu.

"Eikö U Uang:in kuoleman jälkeen totuutta oltu uskottu minulle? Jos Taivas olisi tahtonut totuuden häviämään, silloin minä, kohta kuoleva, en olisi joutunut tällaiseksi totuuden edustajaksi. Koska Taivas ei salli totuuden häviävän, mitä silloin Kuang-piirin kansa voi minulle tehdä?"

Olisi luullut Kungfutsen mielen masentuvan, kun hän ei tavannut totuudelle avointa mieltä siellä, missä sitä toivoi olevan, vaan sai turhaan tarjota apuaan, olla kuin 'kotoaan karkoitettu koira', niinkuin hän sanoo. Häntä kehoitetaan nimenomaan luopumaan toivottomasta maailmanparantamisyrityksestään. Mutta Kungfutse pysyy lujana vakaumuksessaan, yhä etsien tilaisuuksia apunsa antamiseen, sillä hän uskoi varmasti, että hänen tehtävänsä oli annettu hänelle ylhäältä, ja hän tahtoi täyttää tämän tehtävänsä.

Monet, jotka olivat toivoneet isänmaalleen parempia päiviä, olivat pettyneinä ja epätoivoisina painuneet erämaiden yksinäisyyteen. Kun Kungfutse oppilaineen kerran tahtoi matkallaan kahlata jonkin joen yli, niin hän tapasi sopivaa ylimencpaikkaa etsiessään erään tällaisen maailmasta eronneen yksineläjän. Kun erakko huomasi, että se oli Kungfutse, kieltäytyi hän neuvomasta kahlauspaikkaa. Sen sijaan hän kääntyi erään Kungfutsen oppilaan puoleen kehottaen tätä luopumaan Kungfutsen turhasta yrityksestä.

"Sekasorto", lausui erakko, "leviää yli valtakunnan niinkuin kuohuva tulvavesi. Kuka voi kyetä sen vyöryä pysäyttämään? Eikö olisi parempi seurata niitä, jotka ovat eronneet kokonaan maailmasta, kuin toista, joka luopuu vain jostakin, mutta ei kaikesta?" Kun tämä oli kerrottu Kungfutselle, vastasi hän: "On mahdotonta seurustella lintujen ja petojen kanssa, ikäänkuin ne olisivat meidän kaltaisiamme. Ellen minä ole tekemisissä tämän kansan kanssa, mistä sitten etsin itselleni vaikutusalaa?" — Tässä tuntuu Kungfutsen järkevä todellisuudentajunta ja senmukainen sympaattinen sopeutuminen oleviin oloihin — huolimatta siitä millaisia ne ovat.

Vihdoin valtaa väsymys tämän aina niin toivorikkaan profeettamme. Hänen etevin oppilaansa, Jen Huei, oikea Johannes-sielu, kuolee nuorena, odottamatta, korvaamattomaksi vahingoksi Kungfutselle. Tällä välin eräs Kungfutsen entisistä oppilaista, Jen Y, on päässyt Lu-valtiossa korkeaan virkaan, ja hän valmistaa opettajalleen tilaisuutta päästä vielä kerran käytännössä toteuttamaan aatteitaan. Ruhtinas —edellisen Ting:in poika — tarjookin kuuluisalle maamiehelleen kunniakasta virka-asemaa, mutta Kungfutse ei enää iäkkäänä ja murtuneena miehenä tahdo ottaa sitä vastaan.

Viisi vuotta 483-478 Kungfutse vielä elää kotivaltiossaan, toimien etupäässä kirjallisissa tehtävissä. Hän on suuren kunnioittavan huomion esineenä, vaikka elääkin yksityishenkilönä. Nyt hän vasta saa lopullisesti järjestetyksi Historiakirjan ja Laulujenkirjan tekstit. Hän kirjoittaa edelliseen esipuheen, ja sitäpaitsi lyhyen itsenäisen kuvauksen kotivaltionsa oloista, nimellä Kevättä ja Syksyä. Viimeisinä aikoinaan hän on erikoisesti mieltynyt aineistoon, josta myöhemmin on koottu Ennekirja. Hän valittaa, ettei hän ole tähän alaan ehtinyt täysin perehtyä ja sanoo, että jos hänellä olisi riittävästi siihen tilaisuutta, niin hän voisi toivoa välttävänsä suurimmat virheet vaelluksessaan.

Seitsenkymmenvuotiaana Kungfutse alkaa huomata että hänen loppunsa lähenee. Hänen ainoa poikansa Li kuolee ja kaksi vuotta myöhemmin hänen toinen lupaava oppilaansa Tzï Lu, eikä kulu montakaan kuukautta ennenkuin opettaja itse saa laskeutua viimeiselle vuoteelle. Hän aavistaa lopun olevan lähellä ja käy sitä kohti kylmällä alistuvaisuudella. "Eräänä varhaisena aamuna", niin kertoo Seremoniakirja, "astui Kungfutse vaivaloisin askelin, kädet selän takana sauvaansa vetäen, oven ulkopuolelle ja hyräili:

"T'ai Šan drï tui hu, Liang Mu drï hui hu, Drï Ren drï uei hu!

"Suurvuori vaipuu, suurhonka kaatuu, viisaanne maatuu!

"Sitten meni hän takaisin sisälle ja istuutui ovea vastapäätä. Hänen oppilaansa Tzï Kung oli kuullut hänen viimeisen virtensä ja lausui sen johdosta: 'Jos Suurvuori vaipuu, kenen puoleen minä sitten silmäni nostan? Jos kurkihirsi katkeaa ja viisas menee manalle, kenen minä sitten saan esikuvakseni? Minä pelkään, että Mestari tulee sairaaksi.' Näin sanoen hän kiiruhti sisälle. Silloin sanoi Mestari: 'Tz'ï_ (Tzï Kung_), miksi tulet niin myöhään? Hsia -suvun (2205-1766 e.Kr.) hallitsijat antoivat kantaa kuolleensa itäisiä portaita myöten (niinkuin isäntä, ottaessaan vieraita vastaan); Šang (In)-suvun (1766-1122) aikana kannettiin vainaja molempien pylväsrivien läpi, joten sitä kohdeltiin samalla kertaa isäntänä ja vieraana; Džou -suvun (1122-255) hallitessa kannetaan kuollut läntisiä portaita myöten, joten sitä kohdellaan niinkuin vierasta. Minä polveudun In -suvusta. Näin viime yönä unta, että minä istuin pylväsrivien keskellä kuolleiden uhri edessäni. Valtakunnassa ei löydy yhtään ymmärtäväistä ruhtinasta; kuka tahtoisi minussa nähdä opettajansa? Pelkään, että kuolema lähestyy.' Sitten hän asettui vuoteeseen, oli sairaana seitsemän päivää ja erosi täältä."

Surullinen mahtoi olla suuren opettajan kuolema. Mieli oli masentunut monien pettymysten takia, kun maan johtavat miehet eivät tahtoneet hänessä nähdä opettajaansa, niinkuin hän itse valittaa. Suru täytti hänen sydämensä isänmaansa onnettomien olojen vuoksi, surua lisäsi hänen parhaimpien oppilaidensa ja poikansa kuolema. Ei mitään hän tiedä haudantakaisesta tulevaisuudestaan, ei edes hänen työnsä ja maineensa säilyminen tulevien sukupolvien hyväksi voi hänen masentunutta mieltään virkistää. Jonkun oppilaansa hänelle toimittamasta uhrikupista hän uneksii kuolinvuoteellaan. Se on parasta mitä hän tietää lohdutuksekseen kuolemaan mennessään.

Kungfutsen oppilaat hautasivat Mestarin suurella juhlallisuudella ja surivat häntä niinkuin isää. He rakensivat tilapäisiä majoja haudan läheisyyteen ja viettivät kolmivuotisen suruajan niissä, kuitenkaan pukeutumatta surupukuun. Kolmas Kungfutsen lähimmistä oppilaista, Tzï Kung, toimi juhlamenojen ohjaajana suruajan kuluessa. Kun sitten kolmen vuoden kuluttua oppilaat hajautuivat ja jättivät jäähyväiset toisilleen ja Tzï Kungille, niin tässä jäähyväistilaisuudessa itkivät ja valittivat mestarin oppilaat, Mongtsen tiedonannon mukaan, niin paljon, että heidän äänensä sortuivat. Heidän mentyään rakensi Tzï Kung pienen tuvan haudan viereen ja asui siinä vielä toiset kolme vuotta.

3. KUNGFUTSEN LUONTEENPIIRTEITÄ JA ARVOSTELUA.

Eräs kapinoitsija Dži Kang kysyi Kungfutselta hallitusperiaatteita. Kungfutse vastasi: "Hallitseminen merkitsee järjestämistä, oikeaan ojentamista. Jos te ohjaatte kansaa oikeudella, kuka uskaltaa silloin menetellä kierosti?" Dži Kang huomautti rosvojen suurta lukumäärää ja kysyi miten niiden suhteen on meneteltävä. Kungfutse vastasi: "Jos Te itse ette olisi ahne, niin he eivät varastaisi, vaikka heitä siihen palkinnoilla rohkaistaisiin." Dži Kang uteli edelleen: "Mitä opettaja sanoo siihen, että häiriöitten synnyttäjä surmataan toisten hyvinvoinnin vuoksi?" Kungfutse vastasi: "Minkätähden pitäisi kuolemanrangaistusta ensinkään käyttää? Olkoon Teidän halunne järkähtämättömästi siihen, mikä on hyvää, ja kansasta tulee hyvä. Ylempien ja alempien suhde on niinkuin tuulen ja kasvavan ruohon. Ruoho taipuu siihen suuntaan, mihin tuuli käy."

Kerran[17] Kungfutse näki metsästäjän järjestelevän pyydystämiään eläviä lintuja eri häkkeihin. Havaintojensa tuloksena hän lausuu metsänkävijälle: "En näe täällä ensinkään vanhempia lintuja; mihin ne on pantu?"

"Vanhat linnut ovat liian varovaisia", vastasi mies. "Niitä ei voi saada käsiinsä. Ne pitävät silmänsä auki, ja kun ne maalla liikkuessaan näkevät verkon tai häkin, eivät ne mene sitä lähellekään, vaan livistävät tiehensä, palaamatta jälleen. Nuoremmat linnut, mitkä ovat niiden seurassa, pelastavat samoin nahkansa. Ainoastaan ne nuorista linnuista, jotka erkanevat eri joukkueeksi ja kulkevat huolettomina teitään, tulevat minun ansoihini. Jos minä joskus onnistun saamaan vanhemman linnun, niin johtuu se siitä, että se on liikkunut nuorten mukana."

"Kuulitte mitä hän sanoi", huomautti Kungfutse, kääntyen oppilaidensa puoleen. "Tämän erämiehen kokemuksista voi saada hyvän opetuksen. Nuoremmat linnut pelastuvat pyydyksestä vain siten, että ne ovat vanhojen lintujen seurassa, ja vanhat taas joutuvat satimeen, kun ne seuraavat nuoria. Niin se on ihmismaailmassakin. Kohtuuton itsetietoisuus, varomaton rohkeus, edeltänäkemyksen puute ja huolimaton vaarinotto ovat pääasiallisimmat syyt, minkätähden nuoret joutuvat harhaan. Pienten saavutustensa sokaisemina he luulevat tietävänsä kaikki, silloin kun tuskin vielä ovat alkeita oppineet. Kun tuskin ovat montakaan siveellistä askelta ottaneet, niin he jo luulevat olevansa todellisen viisauden kukkuloilla. Itsepetoksen valtaamina he eivät epäile mitään, eivät arvioi mitään, eivät tarkkaa mitään. Muitta mutkitta he ryhtyvät toimiin, kysymättä neuvoa iäkkäämmiltä ja kokeneilta, ja, varmoina seuraten omia mielitekojaan, he joutuvat ensimmäiseen paulaan, mikä on viritetty heidän eteensä. Jos näette vanhemman henkilön, joka on saanut niin huonon opetuksen, että liittoutuu nuorten kanssa heidän hullutuksiinsa, ajattelee ja toimii heidän tavallaan, niin olkaa varmat, että hän on harhateillä ja joutuu pulaan. Älkää unohtako tämän lintujen pyydystäjän antamaa opetusta."

Kun Kungfutse oli päättänyt kirjallisen toimintansa — kerrotaan —, niin hän kokosi ystävänsä ja oppilaansa, ja vakuutti heille juhlallisesti, että hän oli toimittanut tehtävänsä tietoisena siitä, että hän kaikessa palveli Taivaan tarkoitusperiä. Sitten hän vei ystävänsä lähistössä olevalle uhrivuorelle. Täällä hän rakensi alttarin, pani toimittamansa kirjat sen päälle ja, kääntyen pohjoiseen päin, laskeutui polvilleen ja kiitti Taivasta, joka oli suonut hänelle voimia ja tilaisuutta saattaa päätökseen tämän vaivalloisen tehtävän. Hän rukoili samalla, että tämän hänen sydäntään niin lähellä olevan työn hyöty tulisi runsaasti hänen kansansa hyväksi. Kiinalaiset taiteilijat esittävät Kungfutsen rukousasennossa siten, että vahva valosoihtu lankeaa taivaalta hänen kirjojensa päälle. Hänen oppilaansa ovat kunnioittavassa asennossa hänen ympärillään. Tätä juhlallista toimitusta varten Kungfutse valmisti itseään hiljaisuudessa mietiskellen, paastoten ja rukoillen.

Tämäntapaisia, vähemmän luotettavia, kirjoitettuja ja suullisia kertomuksia on Kungfutsesta paljon. Nämä legendat ovat syntyneet vasta myöhempäin aikojen kuluessa, mutta niillä on useimmiten joku todellinen tapahtuma pohjanaan. Kiinan vanhin historioitsija, Szi-Ma Ts'ien, mainitsee esimerkiksi hyvin lyhyesti, että Kungfutse sai Hsiang T'o -nimiseltä lapselta opetusaineistoa. Mutta tästä tapauksesta on aikojen kuluessa kasvanut pitkä kertomus, jossa jo heti ensi kuulemalta voidaan huomata Kungfutselle vieraita piirteitä ja seitsenvuotiaalle mahdottomia puheita.[18] Kungfutsen suvulla on erikoinen kokoelma tämäntapaisia kotoisia kaskuja. Sen nimi on Džā Y, 'Perhepiirin Perimätietoja'.

Käännymme näistä apokryyfisistä esityksistä jälleen todellisuuspohjalle. Enimmän ja varmimpia tietoja Kungfutsen elämästä saamme noista hänen nimeään kantavista kanoonisista kirjoista. Tärkein näistä Kungfutsen elämän valaisemiseksi on Luen Y, 'Kungfutsen Keskustelut', jonka Mestarin oppilaat ovat yhteisesti koonneet. Saakoon tässä sijansa katkelma sen kymmenennestä luvusta.

"Kotiseudullaan näytti Kungtse (Kungfutse) yksinkertaiselta ja ikäänkuin puhumaankykenemättömältä. Esi-isien temppelissä ja hovissa hän puheli tottuneesti, mutta aina varovasti. Ollessaan hoveissa hän puheli alempien arvohenkilöitten kanssa suoraan ja vapaasti, ylempien kanssa avonaisesti ja arvokkaasti. Ruhtinaan läsnäollessa hän liikkui lyhyin askelin ja käyttäytyi kaikin tavoin erittäin kunnioittavasti.

"Kun ruhtinas kutsui häntä ottamaan jotakin vierasta vastaan, muuttui hän peräti juhlalliseksi; hänen jalkansa liikkuivat hyvin hitaasti, ikäänkuin estellen kutsua noudattamasta. Sitten hän kumarsi läsnäoleville arvohenkilöille oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin anteeksi pyytäen, järjesteli pukuaan edestä ja takaa, ja riensi sitten kuin siivillä, ei kuitenkaan rynnäten, vaan arvokkaasti ja luontevasti. Kun vieras oli lähtenyt pois, ei hän unohtanut tehdä siitä ilmoitusta ruhtinaalle, sanoen: 'Ruhtinas on vapaa hänestä'.

"Kun hän astui palatsin portista sisään, kumarsi hän vartaloaan, ikäänkuin hän ei olisi ollut kyllin arvokas siitä läpi käymään. Sisään tultua ei hän koskaan asettunut ovensuuhun, eikä milloinkaan astunut kynnykselle.

"Kun hän lähti tapaamaan kuningasta, muuttui hänen muotonsa juhlalliseksi, hänen jalkansa liikkuivat hitaasti, melkein vavisten, ja näytti siltä, kuin hänen olisi ollut mahdoton puhua muuten kuin hiljaa kuiskaten. Kun hän sitten asteli valtaistuinsaliin johtavia portaita, kannatti hän viittaansa käsillään, kulki kumartuneessa asennossa ja hengitystään pidätellen — näytti siltä kuin hän olisi pelännyt hengittää.

"Niinpiankuin hän audienssista palatessaan oli laskeutunut yhden askeleen portaita alaspäin, hengitti hän helpotuksesta ja otti vapaamman ilmeen. Kun viimeinen porras oli jäänyt taakse, kiirehti hän eteenpäin niinkuin siivillä, keveästi ja luontevasti, ja asettui sitten paikalleen hoviväen keskuuteen, kaikkea kunnioitusta ja huomaavaisuutta osoittaen.

"Kun hän kantoi kaksin käsin kuninkaallista valtikkaa, oli hän kumartuneessa asennossa, ikäänkuin se olisi ollut liian painava hänelle. Hän ei nostanut sitä korkeammalle kuin otsan tasolle, niinkuin käsiä tervehtiessä pidetään, eikä laskenut alemmaksi kuin leuan kohdalle, ikäänkuin tahtoen jotakin kunnioittaen tarjota. Hänen ilmeensä osoitti pelkkää huolta ja huomaavaisuutta, niinkuin taistelukentällä, ja hän käveli lyhyin, kevein askelin, niinkuin heikolla jäällä.

"Kun hän esiintyi jonkun valtion lähettinä toisessa hovissa, käyttäytyi hän suurella juhlallisuudella. Ottaessaan tällaisella matkallaan yksityishenkilönä vieraita vastaan hän oli ystävällinen ja miellyttävä."

Kungfutse oli kaiken ikänsä osoittanut erikoista harrastusta etiketti- ja seremoniakysymyksiin. Hän oli suurella huolella tutkinut kaiken, mitä vanhoista kätköistä käsiinsä sai. Ylläoleva on hänen oppilaidensa tarkkojen havaintojen perustuksella muistoon merkitty. Kun se, ja paljon muuta samankaltaista, on sisällytetty virallisiin tutkintovaatimuksiin, ja kun Kungfutse muutenkin on kaikessa tullut koko kansan esikuvaksi, niin ei ole ihmeteltävää, että kiinalaiset ovat kohteliaisuudestaan maailmankuuluja. Kungfutse ei ole opettanut kansalleen vain valtio- ja siveysoppia, vaan hän on myöskin jättänyt hienosti sivistyneen erinomaisen täydelliset käyttäytymisohjeet jälkimaailmalle. Edellisestä muistamme myös, että Kungfutse oli käytöstapojen ohjaajana ruhtinaallisten nuorukaisten kasvatuksessa.

Jos kulttuuri merkitsee ulkonaisen puolen hiomista ja kaunista käytöstä, niin silloin kiinalaiset ovat maailman sivistynein kansa. Ei vain ruhtinaiden hoveissa ja ylhäisten piireissä kiinnitetä etikettiin erikoista huomiota, vaan kaikkien kansankerrosten keskuudessa on asia yhtä tärkeä. Kiinalaiselle oppineelle ovat kauniit käytöstavat olennaisena osana hänen opinnoissaan, paljon enemmän kuin gentlemanni-ihanne englantilaisen nuorukaisen kasvatuksessa. Vielä tänä päivänä voi hänen nähdä hidastelevan, vapisevan ja 'lentävän', niinkuin Kungfutse aikoinaan.

Kohteliaisuustapoja ei ole käsitettävä ulkonaiseksi ja sovinnaiseksi turhamaisuudeksi, vaan sydämen sivistyksen kuvastimeksi. Se näkyy Suuresta Opistakin. Kiinalaisen kannalta on täysin oikeutettua, että he ovat pitäneet länsimaalaisia barbaareina ja karkoittaneet heidät usein pois maastaan. Suorastaan sotia on syntynyt Europan valtojen kanssa tämän asian vuoksi.

'Kungfutsen Keskusteluissa' puhutaan seikkaperäisesti Mestarin puvuista ja ruuistakin. Me saamme tietää, että hän oli hyvin tarkka näiden suhteen. Hän käytti yöpukua; hänellä oli eri tilaisuuksissa erilaisia juhlapukuja; talvella hän käytti hienoja turkiksia. Ruokansa suhteen hän oli vaativainen. Pöydässä ja vuoteessa hän ei puhellut. Kun hänen aikanaan Kiinassa istuttiin matolla maaperässä, vaati hän aina, että maton tuli olla puhdas. Aterioidessaan hän asetti aina ensin osan ruokaa syrjään läsnäoleville hengille.

Meidän ei tarvitse paljon verrata Kungfutsea Kristukseen huomataksemme suuren eroavaisuuden. Toinen on maasta ja puhuu maan kannalta, eikä sano tietävänsä mitään ylimaallisista. Toinen on itse Herra taivaasta, Isän lähettämä hänen rakkautensa tulkki ihmiskunnalle. Toinen on lain saarnaaja, toinen evankeliumin julistaja. Toisen apu on ihmisessä itsessään ja hänen muka hyvässä luonnossaan ja muiden jalojen esikuvassa. Toinen tuo personallisen Jumalan iäisyysvoimat mieskohtaiseen kosketukseen syntisen kanssa.

Mutta sellaisenaankin on Kungfutse kunnioitettava personallisuus, epäilemättä ihmiskunnan jaloimpia ulkopuolella kristinuskon vaikutuspiirin. Hänen suuri vilpittömyytensä, palava intonsa ja syvä vakaumuksensa tekevät yhä vielä vaikutuksensa jokaiseen, joka häneen lähemmin tutustuu.

Sen sijaan toivomme häneltä turhaan suuria omaperäisiä aatteita, vielä vähemmän yhtenäisiä ajatusrakennelmia, systeemejä. Paras hänen saavutuksensa tällä alalla on Suuren Opin lyhyt teksti. Hän on kyllin totuudellinen tunnustaakseen itsekin, että Taivaan hänelle antama suuri tehtävä ei ole minkään uuden esittämistä, vaan vanhan hyvän eloonherättämistä, ei jumalallisia ilmoituksia eikä sielun puhdistuskeinoja. Hänen voimakas huutonsa on: Sinun pitää! Sinun pitää kehittää omasta itsestäsi, omasta hyvästä luonnostasi se järjellinen hyvä, jonka jo vanhat ammoin tunsivat ja jonka seuraamisesta tulee siunausta itselle ja muille. Mutta Kungfutsella ei ole mitään selitystä siihen ikävään tosiasiaan, että meillä poloisilla ei ole aina halua eikä voimaa tähän hyvään. Sitähän sai Kungfutse niin runsaasti elämässään muiden taholta kokea. Vaikka hän kuinka elävästi olisi maalannut vanhat pyhät kuulijainsa silmäin eteen, ja vaikka hän omalla elämällään tahtoi antaa uuden esimerkin ympäristölleen, ei sittenkään tulos ollut odotuksen mukainen.

Eräs Kungfutsen oppilaista on osannut tähän Akilleen kantapäähän, kun hän valittaa: "Ei se ole siinä, etten minä pitäisi Mestarin opista, mutta voimaa sen toteuttamiseen puuttuu (Li' pu tsu jē)." Mutta onhan hyvä että pannaan käytäntöön edes se voima, mikä meillä on, kunnes tavataan Hänet, joka antaa voiman tulla Jumalan lapsiksi. Siinä mielessä on Kungfutsekin ollut opettaja Kristuksen luokse.

Kungfutse läksi oikeasta päästä, kun hän vaati, että ruhtinaiden tuli näyttää hyvää esimerkkiä kansalle; heitä seuraten muu kansa kulkee helposti perässä. Suuressa Opissa lausutaan tästä: "Hallitsijat Jao ja Šuen ohjasivat isänmaata hyveillään — ja kansa seurasi heitä. Tyrannit Džie' ja Džou antoivat kaamean esikuvan — ja kansa seurasi heitä." "Yksi ainoa koti rakas — koko valtio hyverikas. Yksi koti kohtelias — koko piirin tavat parhaat. Yksi herra hurjapäinen — koko kansa kapinassa." Länsimailla on liian paljon unohdettu tätä.

Verrattaessa Kungfutsen toimittamaa kirjallisuutta Intian, Kreikan ja Rooman vanhaan kirjallisuuteen osoittautuu se verrattomasti puhtaammaksi. Siinä on suurella inholla aina esitetty kuvattavien henkilöiden varjopuolet, ja hyvettä ei väsytä koskaan ylistämästä. Tällä kirjallisuudella on siis kasvatuksellisessa suhteessa suuri merkitys. Eikä suinkaan voitane liian suureksi arvioida sitä vaikutusta, minkä nämä teokset ovat tehneet Kiinan kansaan. Voinemme huoleti väittää, että Kungfutsen kirkastamien elämänarvojen alituinen tehostaminen on ollut suurimpana tekijänä Kiinan pitkään ikään.

S.W. Williams vertaa Kungfutsea Ateenan Akropoliskukkulalle pystytettyyn kuuluisaan veistokuvaan, joka loisti yli kaikkien kaupungin kauneuksien kauas merelle, opastaen merimiehiä heidän vaarallisilla retkillään aavalla ulapalla. Kun he kaukaa ohjasivat purtensa sitä kohti, näytti se aina pysyvän yhtä etäällä. Mitä Athene-jumalattaren kuva oli Attikan merimiehille, sitä on tämä Džyin Tzï (ruhtinas, ihanne-ihminen) ei-kristittyjen siveysopettajain keskuudessa.

Kungfutse oli, niinkuin yleensä suurmiehet, aikansa suurten tarpeiden synnyttämä, Kaitselmuksen lahja kovia kokeneelle kansalle, osoittaakseen sille tien uusiin parempiin oloihin. Reformaattoriksi, siveellisen ja valtiollisen elämän uudistajaksi ja puhdistajaksi häntä voidaan täydellä syyllä sanoa.

Kiinalaisten silmissä Kungfutse on ollut yläpuolella kaiken arvostelun, 'Kaikkein Pyhin', 'Ensimmäinen Opettajista'. Selvästi tämä on julkilausuttu 'Kungfutsen Keskusteluissa'. Tzï Kung, kolmas Kungfutsen lähimmistä oppilaista, lausuu siinä eräälle, joka oli halveksien puhunut Kungfutsesta:

"Sillä ei ole mitään merkitystä. Džung Nï:tä (Kungfutse) ei voida halventaa. Muiden ihmisten kyvyt ja hyveet ovat kuin mäkiä ja kukkuloita, joiden yli voidaan kiivetä. Džung Nï on kuin aurinko tai kuu, joita ei voida tallata. Vaikka joku tahtoisi erottaa itsensä niiden vaikutuspiiristä, mitä harmia hän tuottaisi niille?" — Eräässä toisessa klassillisessa teoksessa, 'Kultainen Keskitie', laisuu sen toimittaja, Kungfutsen pojanpoika K'ung Dži:

"Kungfutsen maine leviää kautta keskusvaltakunnan, vieläpä raakalaiskansojen keskuuteen pohjoisessa ja etelässä. Mihin ikänä venheet tai vaunut tiensä löytävät, tai ihmisvoima etenee; missä ikänä kaartuu taivas yllä ja leviää maaemo alla; missä ikänä aurinko ja kuu valoaan levittävät, tai kaste ja kosteus maahan vuotavat — kaikki ne, joissa veri virtaa ja henki huokuu, kunnioittavat ja rakastavat häntä. Senvuoksi hänestä voidaan sanoa Hän on Taivaan Toveri."

Uhrimenojen ohjekaavoissa on Kungfutsen elämästä lyhyt kuvaus, joka päättyy seuraavaan juhlalliseen ylistykseen Kungtse'lle, eulogiaan, jota kunnioituksen osoituksena varsinkin hänen haudallaan yhä käytetään: K'ung Tzï, K'ung Tzï! Tā-tsai K'ung Tzï!

Kungtse, Kungtse! Suuri on Kungtse! Ennen Kungtsea ei ollut Kungtsea; Jälkeen Kungtsen ei tullut Kungtsea. Kungtse, Kungtse! Suuri on Kungtse!

4. KUNGFUTSEN SUKU[19]

Kungfutsen esi-isät häipyvät hämärään muinaisuuteen. Vanhimpana suvun edustajana pidetään 'Keltaista Hallitsijaa' ( Huang Ti), tarunomaista henkilöä, joka eli 2697-2597 e.Kr. Vuonna 1766 e.Kr. astuu Kungfutsen suku voimakkaasti yleisten asiain johtoon, kun eräs tämän suvun jäsen panee toimeen vallankumouksen, anastaa kruunun ensimmäisen hallitsijasuvun ( Hsia, 'kesä', 2205-1766) kelvottomalta edustajalta (Džie Kuei) ja perustaa Kiinan toisen hallitsijasuvun ( Šang, 'kauppias', 1766-1122); vuodesta 1401, jolloin pääkaupunki muutettiin Keltaisen virran tulvien vuoksi sen eteläpuolelle, mainitaan tämä dynastia nimellä In ('voittoisa'). Tämä Kiinan ensimmäisen vallankumouksen toimeenpanija on saanut kotipaikkansa mukaan nimen Tang ('kuuma vesi, liemi'). Uhkarohkean tekonsa menestymisen vuoksi hän on saanut lisänimen Dž'eng ('menestynyt'). Šang (In)-hallitsijasuvun perustaja Dž'eng T'ang on Kiinan historian kunniakkaimpia nimiä.

Yli kuusisataa vuotta olivat Kungfutsen esi-isät Kiinan hallitusistuimella. Kun sitten 'Sotaisa Kuningas' ( U Uang ) isänsä 'Kirjallisuuskuninkaan' ( Uen Uang ) opetusten ja kärsimysten innostamana kukisti rappeutuneen In-suvun viimeisen hurjan hallitsijan ( Džou Hsin ) ja perusti Kiinan kolmannen hallitsijasuvun (Džou, 'täydellinen', 1122-255 e.Kr.), asetti hän kukistetun kuninkaan velipuolen Sung-valtion herttuaksi, samalla kuin hän asetti oman veljensä ( Džou Kung ) lähellä olevan Lu-valtion herttuaksi. Džou Kung oli isänsä Uen Uang:in lempilapsi, ja myöskin aikansa ja jälkimaailman yleisesti ihailema ja kunnioittama. Ilman hänen apuaan tuskin olisi U Uang, yhtä vähän kuin hänen seuraajansakaan ( Dz'eng Uang ), voinut epävarmoja valtiollisia oloja tyydyttävästi järjestää. Herttua Džou ei ollut ainoastaan sotaherra ja politikko, hänellä oli myöskin suuria kirjallisia kykyjä. 'Ennekirjassa' ( l' Džing ), 'Laulujenkirjassa' ( Šzï Džing ) ja ehkäpä 'Historiakirjassakin' ( Sū Džing ) on hänen kynänsä jälkiä. Džou Kung on lyhyesti sanoen Kiinan merkkimiehiä, ja erikoisesti hän oli Kungfutsen kunnioittama ja ihailema. Voinemme sanoa, että Džou Kung ei ainoastaan antanut huomattavaa valtiollista merkitystä pienelle Lu-valtiolle pitkiksi ajoiksi, vaan hän myöskin on ollut ehkä suurimpana tekijänä siihen, että kirjalliset harrastukset ja kansalliset hyveet myöhemmin niin suureen kukoistukseen puhkesivat Lu-valtiossa, joka kukoistus puolestaan on innoittanut erikoisesti koko Šan Tung -maakunnan väestöä näihin päiviin saakka.

Sung-valtiossa asuivat Kungfutsen esi-isät yli 400 vuotta. Valtion pääkaupunki oli nykyinen Kuei Te' Fu ('Takaisin hyveeseen!') Ho Nan -maakunnan itäisessä kulmakkeessa. Lähelläolevista Šan Tung, Kiang Su' ja An Hui -maakunnista kuului nähtävästi myöskin osia Sung-valtioon. Vuoden 800 paikkeilla tämän valtion silloinen herttua luovutti perinnölliset oikeutensa nuoremmalle veljelleen, joten hän ja hänen jälkeläisensä tulivat tämän vapaaehtoisen teon kautta ikipäiviksi erotetuiksi herttuan oikeuksista. Silloinen tapa vaati, että tällaisissa tapauksissa tuli hallitsevan perheen ottaa itselleen, viiden sukupolven jälkeen, uusi nimi. Tämän mukaisesti siis viides herttua järjestyksessä, henkilönimeltään Kung Fu Dziā, otti henkilönimensä ensimmäisen sanan Kung (aukko, kolo) sukunimekseen, entisen yhteisen sukunimen ( Tzï ) sijaan. Tämä mies on siis lähinnä Kungfutsen ja K'ung-suvun kanta-isä.

Tämän pojan pojanpoika, — joka samalla oli Kungfutsen iso-isän isä — oli pakotettu poliittisten selkkausten vuoksi pakenemaan Sung-valtiosta; hän meni pohjoiseen naapurivaltioon (Lu). Tämän pojanpoika — Kungfutsen isä — pääsi täällä valtion virkaan, kuten edellä on kerrottu. Hän oli 10 jalkaa pitkä mies. Vaikkapa silloinen 'jalka' olisi ollut kaksikin tuumaa lyhyempi kuin nykyinen, kuten on arveltu, niin sittenkin hän oli tavallista rotevampikasvuinen. Lu-valtiossa oli K'ung-suvun asuinpaikka pienen Szï -joen varrella (Szï Šui, 'limainen vesi'), nykyisen Šan Tung-maakunnan eteläosassa. Aikaiseen leskeksi jäänyt Kungfutsen äiti muutti pienen poikansa kanssa Szï-virran suuntaan 12 kilometriä länteenpäin, Lu-valtion pääkaupunkiin, Džou Kung:in entisille asuinsijoille. Kaupungin nimi on yhä vielä sama kuin 3000 vuotta sitten: Dz'y Fu ('mutkikas multamäki'). Sen entinen merkitys on kauan ollut mennyttä, mutta Kungfutse elää yhä siellä ja hänen jälkeläisiään on vähintäänkin puolet koko kaupungin 40.000:sta asukkaasta. Silloisen Lu-valtion on arvioitu olleen noin 500 kilometriä ympärimitaten.

Kungfutsen ainoa poika Kung Li ei ollut erikoisen merkittävä henkilö; hän näyttää jääneen parasta kasvatusta vaille, kun isä, 'pedagoogi', tahtoi kasvattaa koko kansaa. 'Kungfutsen Keskusteluista' ( Luen Y ) voimme huomata, että Kungfutsella oli ainakin yksi tytär. Li kuoli jo ennen isäänsä, jättäen jälkeensä kuuluisan pojan Kung Dži:n (Tzï Szï), 'Kultaisen Keskitien' ( Džung Jung ) kirjoittajan.

K'ung Fu, yhdeksännen polven jäsen Kungfutsen jälkeen, kätki talonsa muuriin Dž'y Fi:ssa tärkeimmän osan suuren esi-isänsä toimittamaa klassillista kirjallisuutta.

v. 213 e.Kr., silloin kun 'Ensimmäinen Keisari' tahtoi peräti hävittää kungfutselaisen kirjallisuuden. Lu-valtion prinssi löysi nämä bambulaatat noin v. 150 e.Kr. K'ung An Kue' (-Kuo'), kahdennentoista polven jäsen Kungfutsen jälkeen, on tunnettu kirjallisista kyvyistään yhtenä 'edellisen' Han -hallitsijasuvun (206 e.Kr. — 25 j.Kr.) aikuisena oppineena. K'ung Kuang, 13:nnen polven jäsen, oli ministeri ja valtiomies. K'ung Dženg, 28:nnen polven edustaja, sai v. 450 j.Kr. Pohjois-Kiinassa silloin vallassaolevalta tatarilaisen hallitsijahuoneen Toba-keisarilta kunnianimen 'Jalo ja Viisas Ministeri'. 'Kungfutse XXXII' oli jälleen suuri oppinut T'ang-hallitsijasuvun (618-907 j.Kr.) alkuaikoina, Kiinan sivistyksen uudella kukoistuskaudella; hän kuoli 648. 37:nnen polven jäsen, joka vuonna 785 oli keisarin lähettiläänä erään kapinoitsijan luona, sai täällä surmansa. Eräs 38:nnen polven jäsen oli mandariinina Kanton:issa (Kuang Džou Fu); hänen poikansa joutui rikoksista syytteeseen.

Sung-hallitsijasuvun (960-1280) alkuaikoina, jolloin kungfutselaisuus taas pääsi kunniaansa, Kungfutsen jälkeläinen 44:ssä polvessa sai erikoisen perinnöllisen arvonimen. Hänen seuraajansa, K'ung Tao Fu, joka on tunnettu pelkäämättömästä totuudenharrastuksestaan hovipiireissä, oli ensin valtion lähettinä Mongoliassa ja sittemmin keisarinnan edustaman puolueen asianajajana eri maakunnissa. K'ung Uen, 'Kungfutse XLVII', sai ensimmäisenä (v. 1055) arvonimen Jen Šeng Kung, 'Uhkuvan Viisauden Prinssi', jonka antoi keisari Ren Tsung (Jen Tsung, 1023-1064), kirjallisuuden ja kasvatuksen valpas vartija, ja se on yhä vielä K'ung-suvun päämiehen erikoisoikeutena. (Vuodesta 1086 vuoteen 1103 tämä arvonimi kuului hiukan toisin.)

E.H. Parker huomauttaa, että samoin kuin länsimailla oli kerran 'paavien babylonilainen vankeus', niin on Kiinassakin ollut kungfutselainen skisma. Kun Džin-tatarit (Tzin, Kin; kulta, metalli, aseet) vuonna 1127 karkottivat Sung-hallituksen Jangtse-virran eteläpuolelle ( Eteläinen Sung-dynastia ), niin meni myöskin silloinen 'Kungfutse' hallitushuoneen mukana etelään. Täällä hänelle annettiin 'Avignon' Dž'y Džou Fu:ssa Džē Kiang -maakunnan lounaiskulmassa. Kun sitten mongolit kukistivat nämä 'Kultaiset tatarit', ja silloinen 'Kungfutse' hankkiutui palaamaan isänmaahansa, niin havaittiinkin, että täällä oli asetettu toinen 'Kungfutse' Jen Šeng Kung:in valtaistuimelle.

Kublai Khan, mongolilaisen Yen-dynastian (1280-1368) perustaja ja 'Kiinan kanavan' lopullinen rakennuttaja, jonka valtakunta ulottui Keltaisesta merestä Mustaan mereen, oli Kiinan sivistyksen harras ihailija ja kungfutselaisuuden suosija. — Vuonna 1896 eräs Jen Šeng Kung vetosi keisariin saadakseen laillista tietä omakseen koko sen 900 hehtaarin maa-alueen, jonka Kublai Khan oli kahdessa osassa v. 1294 lahjoittanut K'ung-suvulle, vasta valmistuneen kanavan varrella Kiang Su-maakunnan luoteiskulmassa. Pyyntöön suostuttiin, ja nyt saa Jen Šeng Kung runsaiden tulojensa lisäksi vuosittain lähettää asiamiehensä kokoamaan verot näiltä Hsy Džou-piirin asukkailta.

Ming-dynastian aikana (1368-1644) eivät Kungfutsen jälkeläiset näytä saaneen suoranaisempia etuoikeuksia. Suku kasvoi kuitenkin iässä ja arvossa, ja sen suurinta miestä palvottiin yhä innokkaammin.

Viimeinen hallitsijasuku, mandžulainen Ts'ing (1644-1912), on korottanut kungfutselaisuuden huippuunsa. Tästä kunniasta eivät suvun jäsenetkään ole jääneet osattomiksi. Heti suvun ensimmäinen keisari, Šuen Drï, hallituksensa toisena vuonna (1645) antoi julistuksen, että maakunnan pääkaupungissa joka kolmas vuosi pidettävissä julkisissa tutkinnoissa toisen asteen oppiarvoa varten (Džy Ren, 'huomattu oppinut') yhdelle Kungfutsen jälkeläisistä on aina annettava tämä oppiarvo. Samana vuonna täytyi keisarin kuitenkin antaa vakava varoitus silloiselle 'Kungfutselle'. Asia on mielenkiintoinen ja seuraavanlaatuinen:

Eräs suvun vanhemmista jäsenistä, jcka oli ollut korkeassa virka-asemassa, esitti Hänen Majesteetilleen seuraavaa: — " Kung Yin Dži, yhdessä jälkeläistensä kanssa neljässä polvessa, on asianmukaisesti esi-isäin temppelissä tehnyt esi-isille ilmoituksen mandžulaisen palmikon käytäntöönottamisesta Kiinassa; mutta Han-dynastiasta alkaen (200 e.Kr.) aina Ming-dynastian loppuun saakka (1644 j.Kr.) Kungfutsen suvun tavat ovat pysyneet samoina, huolimatta hallitushuoneiden vaihteluista. Nyt herää kysymys: — Onko pukeutumistavan muuttamisen vaatimus sopusoinnussa Keisarin jalomielisen tahdon kanssa kunnioittaa Kungfutsea? Vaaditaanko meiltä todellakin mandžulaisen palmikon käytäntcönottamista?" — Tähän tärkeään kysymykseen vastasi keisari seuraavasti: — "Siitä ei voi olla kysymystäkään. Otsatukan ajelemisen määräys on järkähtämätön; niskoiteleville ei ole mitään armahdusta. Kysymyksen tekijä on (ipso facto) tehnyt itsensä kuolemanrangaistukseen vikapääksi; se kuitenkin tässä tapauksessa peruutetaan hänen suhteensa vuoksi tuohon Viisaaseen. Jos Viisas itse nyt olisi elänyt, niin hänkin olisi pitänyt tätä tottelemattomuutta voimassaolevaa lakia kohtaan sen 'kultaisen keskitien' loukkauksena, jota hän niin tehosti. Älköön kysymyksentekijä enää koskaan olko julkisessa virassa." — Niin on siis 'Uhkuvan Viisauden Prinssinkin', yhdessä koko armoitetun sukunsa kanssa, ollut taipuminen tähän raakalaisten tuomaan ikävään tapaan. Tämä välikohtaus ei kuitenkaan vähentänyt keisarin kunnioitusta Kungfutsen jälkeläistä kohtaan, sillä seitsemän vuotta myöhemmin (1652) oli Jen Šeng Kung kutsuttu juhla-aterialle korkeimpain valtion virkamiesten seuraan.

Seuraava keisari, K'ang Hsi (1662-1723), eräs Kiinan parhaimpia hallitsijoita, laajensi v. 1719 K'ung-suvun oppiarvojen saamismahdollisuuksia myöntämällä kahdelle suvun jäsenelle oikeuden saada alin oppiarvo (Siu Ts'ai, 'lupaava kyky') joka vuotisissa julkisissa tutkinnoissa Si An (Sui An)-kaupungissa, Dž'y Džou:n piiriä Dže Kiang:in maakunnassa, — siellä missä 'Kungfutse' kerran oli maanpaossa. Kungfutsen jälkeläisiä arvioidaan siellä olevan noin 10,000 henkeä.

Kungfutsen jälkeläisiä arvellaan nykyisin olevan kaikkiaan noin 30,000 henkeä. Ne eivät kaikki kuitenkaan liene Kungfutsen todellisia jälkeläisiä; monet lienevät otetut tähän etuoikeutettuun sukuun armeliaisuus- tai muista syistä, kuten Tschepe huomauttaa. Niin antoivat esimerkiksi Han-dynastian keisarit Liu-nimensä ja T'ang-dynastian keisarit Li-nimensä monille alamaisistaan. Kung, Liu ja Li lienevätkin kunniakkaimpia sukunimiä Kiinassa. Väkirikkaita ovat myöskin monet muut suvut, sillä uusia sukunimiä ei yleensä synny ja vanhoja on kansan lukumäärään nähden tavattoman vähän. Guignes'in sanakirjassa, vuodelta 1813, on 438 sukunimeä. Nykyisin lienee niitä noin 450 paikkeilla. Jokaista sukunimeä kohti tulee siis keskimäärin lähes 1 milj. kiinalaista. K'ung-suku on tietysti vanhin ja kunniakkain; sen sukuluettelot ulottuvat eheänä sarjana aina 'Keltaiseen Hallitsijaan' saakka 2697 e.Kr., siis noin 4,600 vuotta. Länsimaalaiset eivät ole kuitenkaan taipuvaisia antamaan niille täyttä varmuutta pitemmälle kuin Džou-hallitsijasuvun alkuun, 1122 e.Kr.; Kungfutsen suku voidaan siis täydellä varmuudella osoittaa olevan yli 3,000 vuoden vanha. Kun nykyinen suvun päämies edustaa 76:ttä polvea Kungfutsesta, niin tulee 2,500 vuoden ajalta jokaista polvea kohti keskimäärin 32 vuotta.

Puhumattakaan siitä, että K'ung-suku on vapaa rasituksista, joita tavallisten kansalaisten tulee kantaa, on se sen lisäksi aikojen kuluessa saanut runsaita maa-alueita eri osissa Šan Tung-maakuntaa. Tohtori Edkins arvioi näiden kokonaismäärän 20,000 hehtaariksi. Näiden vuotuiset tulot ovat arvioidut 120,000 punnaksi. Jos otamme punnan 50 markan arvoiseksi, niin 'Uhkuvan Viisauden Prinssin' suoranaiset verotulot ovat vuosittain 6 milj. Suomen markkaa. Näillä pääomillaan hän harjoittaa suurenmoista kauppaliikettä, jonka voitot lienevät vähintään yhtä suuret. Hänen ainoa velvollisuutensa on hoitaa Kungfutsen hautaa ja temppeliä Dž'y Fu:ssa.

Kungfutsen suvun päämies, Jen Šeng Kung, on valtakunnan korkeimman arvon omistajia. Viimeisen halitsijasuvun loppuaikoina oli hänen asemansa hovissa heti keisarillisten prinssien ja muutamien keisarin neuvonantajien jälkeen, ennen ministereitä ja varakuninkaitakin. Kun esimerkiksi keisari Tung Drï kuoli ja Kuang Hsy nousi hallitusistuimelle (1874), niin silloinen 'Uhkuvan Viisauden Prinssi' Kung Hsiang K'o lähetti osanottokirjelmänsä kuolemantapauksen johdosta suoraan keisari Kuang Hsy:lle luvaten tulla katsomaan uuden hallitsijan 'täydellistä käyttäytymistä'. Audienssi myönnettiin hänelle ilman muuta. Samalla tavoin myös keisarit tekevät vierailuja, varsinkin juuri hallitusistuimelle nousemisensa johdosta, Jen Šeng Kung:in pyhäkköön.

On luonnollista, että ulkomaalaisten on ollut vaikea tavata Hänen Ylhäisyyttään 'Uhkuvan Viisauden Prinssiä'. Vuonna 1865 yritti sitä turhaan lähetyssaarnaaja, tohtori Alexander Williamson. Samanlaisen turhan yrityksen tekivät lähetyssaarnaajat, tohtorit, James Legge ja Joseph Edkins v. 1873, sekä lähetyssaarnaaja J.H. Langhlin v. 1893. Kaikki nämä saivat kuitenkin katsella temppelin nähtävyyksiä. Parempi menestys oli konsuli Markhamilla, jonka 75:s Kungfutsen jälkeläinen otti ystävällisesti vastaan v. 1869. Sir James Stewart Lockhart sai v. 1903 tavata Kungfutsen jälkeläistä 76:nnessa polvessa, Uhkuvan Viisauden Prinssiä Kung Ling I:tä, jota myöskin A. Tschepe (S.J.) sai tavata v. 1907, jolloin hän antoi tälle tässä yhteydessä esittämämme valokuvan. Kun kungfutselaisille periaatteille nojautuva keisarius on Kiinasta sen jälkeen (1912) hävinnyt, niin lienee tässä 'prinssissä' Kungfutsen jälkeläisten loisto kohonnut huippuunsa.

K'ung-suku on maailman merkillisimpiä sekä aatelisarvoonsa että ikäänsä ja suuruuteensa nähden.

II.

KUNGFUTSELAISUUDEN YLEISIÄ PIIRTEITÄ

1.

KUNGFUTSELAISET PERUSKIRJAT[20]

Kiinan oikeaoppinen, kungfutselainen kirjallisuus käsittää varsinaisesti kymmenen eri teosta. Ne ovat useampaa eri arvoastetta. Perustavaa laatua ovat seuraavat Viisi Kaanonia ( U Džing ):

1) Historiakirja, Šū Džing, 2) Laulujenkirja, Šzï Džing, 3) Seremoniakirja, Li Džï, 4) Ennekirja, I Džing, ja 5) Kevättä ja Syksyä, Dž'uen Ts'in.

Näiden teosten yhteinen nimi 'Kaanon' (Džing, King) merkitsee kiinankielellä alkuaan kankaan loimia, maantieteellisiä pituusasteita, läpimenoa. Se on kokoonpantu kahdesta osasta, joista äännettä määräävä puoli (foneetikko, džing) merkitsee maansisäisiä vesisuonia, ja merkitystä määräävänä puolena, sanan 'juurena' (radikaali, 'merkin äiti'), on silkkilanka (szï). Kokoomusmerkki Džing on sitten johdettu merkitsemään 'elämänlankoja', johtavia periaatteita, yleispätöisiä prinsiippejä.

1) Historiakirja (Šū Džing, 'Kirjakaanon') on katsottava vanhimmaksi teokseksi mikä on meille säilynyt. Alkulehdillään se käsittelee hallitsijain Jao:n ja Šuen:in kultaista aikaa (2356-2205 e.Kr.). Sitä seuraa ensimmäisen hallitsijasuvun perustajan Y Suuren ( Tā Y ) toiminta Keltaisen virran tulvien kuivaajana y.m. Sen jälkeen kerrotaan siinä vain valtiollisesti tärkeistä tapahtumista ja kasvatuksellisesti merkittävistä henkilöistä. Toisen hallitsijasuvun kuuluisa perustaja 'Menestyvä T'ang' ( Dženg Tang) ja kolmannen hallitsijasuvun ihailtu alkuunpanija 'Sotaisa Kuningas' ( U Uang ), hänen maineikas veljensä Džou Kung (herttua Džou) ja hänen vanhurskauden tähden vainottu isänsä, 'Kirjallisuuskuningas' ( Uen Uang ), yhdessä yllämainittujen kultaisen ajan kuninkaiden kanssa, esiintyvät Historiakirjan ja koko klassillisen kirjallisuuden pääsankareina. Nämä ovat ne henkilöt, joihin Kungfutse (ja Mongtse) koko kansansa kanssa alati ihaillen katsoo. Näiden opetukset Kungfutse tahtoi uudistaa ja siirtää omalle ajallensa ja jälkimaailmalle. Myöskin kahden ensimmäisen hallitsijasuvun viimeiset kurjat hallitsijat ( Džie Kuei ja Džou Hsin ) ovat varottavina esimerkkeinä seikkaperäisesti kuvatut.

Viimeinen Historiakirjan kertomus on vuodelta 800 e.Kr. Tämän verrattain suppeaan kokoelman esitykset ovat siis noin 1500 vuoden ajalta. Kungfutsella oli käytettävänään tätä teosta varten 100 itsenäistä muistiinpanoa, bambunippua, joista hän valitsi mielestään kasvatuksellisesti tärkeimmät 58 kertomusta. Me tietysti olisimme uteliaita tietämään, mitä nuo 42 poisjätettyä 'nidosta' sisälsivät. Niiden avulla olisimme varmaan voineet saada melkoista lisävaloa noihin ylen varhaisiin aikoihin. Ehkäpä oli niiden joukossa esityksiä Jao:ta ja Šuen:ia varhaisemmaltakin ajalta. Siitä ei kuitenkaan tarvitse olla epäilyksiä, että Kungfutsen valitsemat kappaleet ovat kasvatuksellisesti vaikuttaneet parhaiten. Historiakirja on mielenkiintoisimpia Kiinan klassillisessa kirjallisuudessa. Kungfutse kirjoitti siihen omakätisesti esipuheen.

2) Laulujenkirja (Šzï Džing, 'Laulujenkaanon') sisältää Kiinan vanhinta meille säilynyttä laulurunoutta. Kungfutsen esi-isien hallituskaudella, Šang-hallitsijasuvun aikana, syntyivät monet näistä tilapäärunoista. Laulujenkirjan runot ovat yli tuhannen vuoden ajalta, toisen hallitsijasuvun alusta (1766) lähelle Kungfutsen syntymää (vuoteen 585). Kungfutsen valikoimasta 311:sta eri laulusta on säilynyt 305. Kun Kungfutse ei mainitse mitään poisjättämästään monta kertaa suuremmasta joukosta lyyrillisiä tuotteita, niin voimme ajatella, että niitä on syntynyt jo paljon aikaisemminkin kuin Laulujenkirjaan otetuista vanhimmat ovat.

Kungfutse lausui tästä laulukokoelmasta: "Joka ei tunne sen sisältöä, ei ole sopiva seuratoveriksi." Suuresta Opista voimme nähdä miten ahkeraan Kungfutsen oppilas (Tsengtse) siinä tekee lainauksia Laulujenkirjasta. Kun Kungfutse kerran tapasi älykkään miehen, ihastui hän kovin ja sanoi, että hänen kanssaan voi ruveta käyttämään Laulujenkirjaa. Länsimaalaisillekin on tämä teos miltei vielä mielenkiintoisempi kuin Historiakirja. Olemme Kungfutselle kiitollisia tämän kokoelman, vaikkapa pienenkin, laatimisesta.

3) Seremoniakirja ( Li Džï, 'Seremoniakokoelma') on ikäänsä nähden kolmas järjestyksessä, pääasiallisesti kolmannen hallitsijasuvun ajalta, jota kirjan tärkeimmän osan nimikin ( Džou Li ) osoittaa. Teos on hyvin laaja, suurempi kuin kaikki muut 'kaanonit' yhteensä. Se ei ole Kungfutsen toimittama, vaikka se koskee juuri hänen pääalaansa. Hän on kuitenkin määräävästi vaikuttanut sen vanhempaan sisällykseen ja häneltä itseltäänkin on osia siinä. Kirjan varsinaisesta toimittajasta tai toimittajista ei ole tietoa. Todennäköisesti on Seremoniakirjaan lisätty paljon Kungfutsen jälkeen, ja sen nykyinen muoto lienee myöhäisemmältä ajalta kuin minkään muun Viiden Kaanonin ja Neljän Kirjan teoksista, Han-dynastian loppuajoilta.

Tämä teos on oikea lakikirja. Uskonnolliset toimitukset ja jokapäiväisenkin elämän sovinnaiset tavat ja tilanteet ovat siinä tarkoin määritellyt. Päähuomio keskittyy vanhempien kunnioituksesta johtuvaan eri arvoisten henkilöiden kuolemantapausten johdosta toimeenpantaviin surunilmaisumuotoihin. Tohtori Martin huomauttaa, että, vaikka Seremoniakirjan säännöt itse asiassa ovat yhtä vähän velvoittavia kiinalaisille kuin Vanhan Testamentin jumalanpalvelusmenot kristikunnalle, niin kuitenkin suurin osa sen sisältöä on lyönyt leimansa nykyisten kiinalaisten elämään. Historiallisena lähdekirjana on teos runsassisältöinen, ikävä vain, että on melkein mahdoton päästä perille, minkä ajan kuvauksena mikin kohta on pidettävä. Nykyisessä muodossaan on teos täysin apokryyfinen.

4) Ennekirja ( I' Džing, 'Muutostenkaanon') on hämäräperäisin sisällykseensä nähden kaikista klassillisista teoksista. Sen sijaan ollaan sen kirjoittajista paremmin selvillä kuin edellisen teoksen. Ennekirjan varsinainen kirjoittaja on 'Kirjallisuuskuningas' ( Uen Uang ), joka, ollessaan Šang-dynastian viimeisen hurjan kuninkaan (Džou Hsin 1154-1122 e.Kr.) vankina, kirjoitti nuo merkilliset mietelmänsä. Hänen poikansa, ihailtu vasalliruhtinas Džou Kung, heti seuraavan hallitsijasuvun (Džou 1122-255) alussa, jatkoi näitä kuvitteluja. Kungfutse kokosi nämä ja teki niihin lisäyksiään.

Tätä teosta on joskus sanottu Kiinan vanhimmaksi kirjaksi, mutta ilman perustusta. Siinä on kyllä varsinainen pohja, tuo kuvakieli, symboliikka, mitä vanhimmalta ajalta, äärimmäisestä muinaisuudesta, sen pitäisi olla aina Kiinan sivistyksen hämäräperäiseltä alkuunpanijalta ( Fū Hsï, 2852 e.Kr.), jonka omituiset 'Kahdeksan Viivakuviota' ( Pa' Kua ) ovat olleet lähtökohtana tässä teoksessa esiintyville kuvioille ja niistä johdetuille mietelmille. Eheistä ja katkonaisista viivoista, kun ne kuusikerroksisina asetetaan eri järjestyksiin, on saatu 64 eri kuviota, joiden kustakin viivasta on kirjoitettu syvämietteisiä selostuksia.

Sanallisesti I' Džing merkitseisi 'Muutostenkaanonia', noiden viivojen eri asentoihin muuttelemista, mutta sen sisällykseen ja tarkoitukseen nähden pidän ylläolevaa suomalaista nimeä parempana. Sillä jo Kungfutsen aikana tätä teosta käytettiin ennustelemistarkoituksiin. Senvucksi taikauskoinen Ensimmäinen Keisari ei kohdistanut vainoaan tähän kirjaan, joten se on säilynyt meille kokonaisena.

Ennekirjassa käsitellään noiden kuvioiden avulla jonkinlaista luonnonfilosofiaa, luonnonilmiöiden tarkoitusperäistä tarkastelua, siveysoppia ja valtio-oppia. Kungfutse luulee voivansa säästyä suuremmilta virheiltä tämän teoksen pitkällisen tutkimuksen kautta, johon hän ei ole elonpäivinään saanut mielestään tarpeeksi aikaa. Merkillistä tälle järjestelmälle on, että luku, numero, tehdään niin tärkeäksi. Siinä se lähentelee Kungfutsen aikalaisen Pythagoraan mietelmiä.

Tässä teoksessa ilmenee ensi kerran Kiinan klassillisessa kirjallisuudessa dualistinen maailmankäsitys, jonka mukaan kaksi vastakkaista voimaa hallitsee maailmankaikkeutta ja määrää sen olemuksen. Nämä perusvoimat ovat kiinalaisten mukaan Jang ja In, Valkeus ja Pimeys, lämmin ja kylmä (aurinko ja kuu), aktiivinen ja passiivinen, maskuliininen ja feminiininen perusvoima.

Teos on suureksi osaksi arvoitus sekä kiinalaisille että ulkomaalaisille.

5) Kevättä ja Syksyä ( Dž'uen Ts'iu, 'Kevät ja Syksy') on Kungfutsen kaavailema historiakirja, ainoa itsenäinen teos, mikä on lähtenyt hänen kynästään. Se käsittelee etupäässä Kungfutsen kotivaltion (Lu) tapahtumia Džou-hallitsijasuvun loppuaikoina (722-481 e.Kr.), aivan teoksen ilmestymisaikaan saakka, siis myöskin melkein koko Kungfutsen elämänaikaa. Teos on kuitenkin niin suppea, että 242 vuoden tapahtumat voidaan lukea muutamassa tunnissa. Itse asiassa se onkin ikäänkuin otsakkeiden luettelemista, kuivaa ja yhteydetöntä. Kunkin vuoden tapahtumat ovat ryhmitetyt neljän vuodenajan mukaan, joista kevät ja syksy sisältävät samalla talven ja kesän tapahtumat; siitä teoksen nimi 'Kevättä ja Syksyä'. Tämä teos saa ehkä pienuuttaan kiittää säilymisestään melkein eheänä vainojen ajan läpi.

Kungfutse katsoi tätä työtänsä kovin arvokkaaksi, lausuessaan: "Tämän teoksen mukaan ihmiset tuntevat minut ja arvostelevat minua". Myöskin Mongtse piti tätä tekelettä sangen tärkeänä. Hän lausui, että Kevään ja Syksyn kirjoittaminen oli yhtä tärkeä tehtävä kuin Keltaisen virran tulvien kuivattaminen, minkä ensimmäisen hallitsijasuvun perustaja Y Suuri (Ta Y) toimitti; saman mitä jälkimmäinen vaikutti suurtyöllään luonnon muovailemiseksi viljelystarkoitusperiä varten, sen sai edellinen aikaan teoksellaan yhteiskunnan uudistamiseksi.

Jälkimaailman arvostelussa ei Kevättä ja Syksyä ole saanut yhtä hyvää asemaa. Se ei ole verrattavissakaan Historiakirjaan — ehkei Kungfutsella ollut yhtä jaloja tekojakaan kerrottavana. Erittäin raskauttavasti käy teoksen kimppuun Kiinan klassillisen kirjallisuuden kuuluisin kääntäjä James Legge. Verrattuaan sitä muihin historiallisiin lähteisiin sekä Tsō Ts'iu Ming:in ( Tsō Džuan, 'Herra Tso:n Selitysteos'), Kung Jang:in ja Ku Liang:in selityksiin hän on tullut siihen tulokseen, että Kevään ja Syksyn pääpiirteet ovat: Asiain todellisesta olemuksesta vaikeneminen, niiden salaaminen, jopa vääristelykin (Ignoring, concealing, misrepresenting). Sopii kuitenkin kysyä, onko ehkä yllämainittu arvostelija asettanut noita toisia lähteitä yhtä huolellisen kritiikin alaiseksi.

Joka tapauksessa tulee Kevään já Syksyn mukaan mielikuva Kungfutselle aikalailla epäedulliseksi. Asiallisten heikkouksien lisäksi himmentää kirjan muodollinen heikkous Kungfutsen pyhimysloistoa. Kuivalla, yhtenäisyyttä puuttuvalla luettelollaan Kungfutse on antanut vaarallisen esimerkin ajattelemattoman ulkoluvun aineksesta kansalleen. Paljoa paremman kuvan mestaristamme saamme, hänen oppilaidensa piirtämänä, ' Neljän Kirjan' teoksista. Länsimaalaisille ei Kungtutsen ainoalla tuotteella ole suurtakaan merkitystä, toivoisi melkein, ettei se olisi hänen kirjoittamansa. Teos on kuitenkin herättänyt harrastusta historian kirjoittamiseen Kiinassa.

* * * * *

Toisen ryhmän klassillisia teoksia muodostaa Neljä Kirjaa ( Szï Sū ):

1) Suuri Oppi, Tā Hsiō (Ta Hsūe), 2) Kungfutsen Keskustelut, Luen Y (Len Y), 3) Kultainen Keskitie, Džung Jung, ja 4) Mongtse (Mengtse, Mencius).

Näiden teosten yhteinen kiinalainen nimi, Su (kirja), on yhdistys kahdesta kirjoitusmerkistä, jotka merkitsevät 'kynää' ja 'puhumista'. 'Kirja' on siis 'kynän puhetta'. Näitä Neljän Kirjan teoksia katsotaan kuteiksi siihen kungfutselaisen maailmankatsomuksen kankaaseen, jossa Viisi Kaanonia ovat loimina.

1) ' Suuri Oppi ' ( Tā Hsiō 'Suurta Opittavaa') on kungfutselaisuuden jaloimpia tuotteita, vaikka kooltaan kaikkein pienimpiä. Džū Hsï (Džutse, Džufutse 1130-1200 j.Kr.), arvossapidetyin klassillisen kirjallisuuden kiinalaisista selittäjistä, sanoo Ta Hsio:ta Suurten Opiksi, eräs toinen selittäjä Suuren Tien Opiksi. Niin tärkeänä pidetään sen aatesisällystä, että keisarivallan aikana keisarin neuvonantajia ja pääministereitä sanottiin Suuren Opin Tohtoreiksi (Tā Hsiō Šzï). Suuren Opin varsinainen teksti lienee Kungtutsen oma kirjoittama. Se on parasta niiden harvojen kirjallisten esitysten joukossa mitä Kungfutse on jälkeensä jättänyt. Hänen tekstinsä on hyvin lyhyt; se sisältää vain 205 kiinalaista sanamerkkiä. Tähän lyhyeen, kylläkin monihaaraiseen runkoon, on Kungtutsen oppilas Tsengtse (Tsengfutse) selityksillään sovitellut lehviä ja kukkia. Tämäkään pieni teos ei ole säilynyt kokonaisena. Džu Hsi on täyttänyt puuttuvan paikan opettajansa Dž'engtse:n mietelmillä.

2) ' Kungjutsen Keskustelut ' ( Luen Y, Len Y ) sisältäisi kiinalaisen nimensä mukaan vain ' Keskusteluja ', mutta kun päähenkilönä keskusteluissa esiintyy Kungfutse itse, jolta hänen oppilaansa, ja monet muutkin, kyselevät lähempiä tietoja kaikenlaisista hänen oppiaan koskevista asioista, niin pidämme ylläolevaa kirjan nimen suomalaista muotoa senvuoksi oikeutettuna. Kirjassa ei kuitenkaan ole vain Kungfutsen omia opetuksia, vaan myöskin monen hänen oppilaansa mielipiteitä. Edellä on jo esitetty teokseen sisältyvä Tzï Kung:in kiittävä arvostelu mestaristaan. Teos on syntynyt nähtävästi siten, että Kungfutsen oppilaat mestarinsa kuoleman jälkeen toivat kukin muistiinpanonsa, jotka sitten järjestettiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Senvuoksi saa tästä teoksesta parhaan kuvan Kungfutsen opetuksista ja elämästä. Edellä on jo esimerkkejä teoksen yksityiskohtaisista Kungfutsen elämänkuvauksista. Esitys on kuitenkin hajanaista, yhteyttä vailla, yksi kysyy yhtä toinen toista; kysymykset ja vastaukset ovat liitetyt perätysten ilman mitään lisäselityksiä. Joka tapauksessa on tämä Kungfutsen elämänkuvauksena mitä mielenkiintoisin.

3) ' Kultainen Keskitie ' ( Džung Jung, 'Ainainen Oikea') on nimensä puolesta kiinalaistenkin ajattelijain keskuudessa monin tavoin tulkittu, mutta ei kuitenkaan niin olennaisesti vastakkaisiin suuntiin kuin länsimaisissa esityksissä. Käyttämämme suomalainen nimi on jonkin verran vapaa käännös, mutta asiallisesti kuitenkin oikea. Teos on Kungfutsen pojanpojan K'ung Džï:n (Tzi Szï) kirjoittama. Edellä on siitä lainattu Kungfutsea kiittävä lauselma. Teoksen alussa julkilausutaan kungfutselainen käsitys ihmisluonnon hyvyydestä. "Sitä minkä Taivas on meille antanut, sanotaan Ihmisen Luonnoksi" ( Hsing ). Mukautumista tähän luontoon sanotaan (Oikeaksi) Opiksi ( Tao, tie). Oikean opin kehittelemistä sanotaan Opetukseksi ( Džiao, opetus, oppi).

Tämä pienehkö teos on pääasiallisesti uskonnollissiveellistä sisältöä, sen sijaan että muissa Neljän Kirjan teoksissa, varsinkin ensimmäisessä ja viimeisessä, kiinnitetään niin paljon huomiota valtio-oppiin.

4) Mongtse (Mengtse, Mencius), on kiinalaisten virallisen arvostelun mukaan 'Toisen Arvoasteen Viisas' (Jā Šeng); Kungfutse on tietysti "Kaikkein Viisain" (Drï Šeng). Mongtse syntyi noin sata vuotta Kungfutsen kuoleman jälkeen ja eli 83 vuoden vanhaksi (372-289 e.Kr.). Hänen teoksellaan ei ole muuta nimeä kuin tekijän nimi. Tämä teos sisältää seitsemän lukua, joista kukin jakautuu kahteen osaan. Se on laajempi kuin kolme muuta Neljän Kirjan teosta yhteensä.

Teoksen sisällys on ensi kädessä valtio-oppia ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyä. Uskonnollinen puoli väistyy Mongtsella vielä enemmän sivuseikaksi kuin Kungfutsella. Opin ihmisluonnon ehdottomasta hyvyydestä vie Mongtse äärimmäisyyteen asti. Valtio-opissaan hän tehostaa kansan oikeuksia, täydennykseksi Kungfutsen yksipuolisille ruhtinasopeille. Kungfutsen siveysoppia puoltaa Mongtse kaikin voimin. Kuvarikas ja tenhova kirjoitustyyli sekä rohkea ja miehekäs esitystapa tekevät Mongtsen mitä mieluisimmaksi luettavaksi länsimaalaisillekin.

* * * * *

Kolme ' Neljän Kirjan ' teoksista on siis Kungfutsen jälkeläisten ja oppilasten kokoilemia pääasiallisesti Kungfutsen ajatelmista, keskusteluista ja opetuksista. Neljäs lienee, ainakin suureksi osaksi, Mongtsen itsensä kirjoittama, vaikka teoksen lopullinen muoto on nähtävästi hänen oppilaidensa työtä. ' Viiden Kaanonin ' teoksista on neljä Kungfutsen toimittamaa. Hänen omaa kirjoittamaansa on niissä, kuten olemme nähneet, sangen vähän: Vain Kevään ja Syksyn lyhyt teksti, Historiakirjan esipuhe, muutamia lisäyksiä Ennekirjaan ja joitakuita kappaleita Seremoniakirjaan. Sen lisäksi lienee Neljän Kirjan ryhmässä Suuren Opin lyhyt teksti suoraan Kungfutselta.

Vaikka Kungfutsen omat kirjalliset esitykset supistuvat hyvin vähiin, niin on hänen merkityksensä tekstikriitikkona ja Viiden Kaanonin toimittajana sangen suuri. (Vaikka Seremoniakirja nykyisessä muodossaan ei ole hänen toimittamansa, niin hän on, kuten edellä on sanottu, määräävästi vaikuttanut sen sisällykseen; senvuoksi puhutaan Kungfutsesta Viiden Kaanonin toimittajana).

Näiden teosten varsinaisia kirjoittajia on miltei lukematon joukko, joista useimmista on aivan mahdoton tietää yhtään mitään, varsinkaan kolmen ensimmäisen Kaanonin kirjoittajista.

Aikaan nähden nämä teokset ovat alkuaan kirjoitetut noin kahden tuhannen vuoden kuluessa (2300-300 e.Kr.) — lukuunottamatta Seremoniakirjaa, jonka viimeiset lisäykset saattavat olla kirjoitetut noin 200 vuotta jälkeen Kristuksen syntymän. Nykyisen muotonsa nämä kahdeksan teosta ovat saaneet kuitenkin verrattain lyhyenä aikana, noin kahden sadan vuoden kuluessa (500-300 e.Kr.) (Silloin emme tietysti ota huomioon niitä vajauksia, vieläpä asiallisia muutoksiakin sisällykseen ja järjestykseen nähden, joita vaino ja hävitykset ovat tuottaneet. Vieläpä niin myöhään kuin 12:nnella vuosisadalla jälkeen Kristuksen järjestelee Džu Hsi klassillisen kirjallisuuden tekstiä, harjoittamiensa huolellisten tutkimusten perustuksella, ja täyttääkin puuttuvia paikkoja.)

Kunnioituksenkirja ( Hsiao Džing, 'Kunnioituksenkaanon') on kymmenes kungfutselaisista klassillisista teoksista. Tämä on yhtä hämäräperäinen syntyynsä nähden kuin Seremoniakirjakin. Virallisesti väitetään näiden kummankin teoksen syntyneen ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua, mutta hätäisinkin silmäys niiden kielelliseen asuun asettaa ne paljon myöhäisemmiksi. Kun varsinkin Kunnioituksenkirjan kautta valtakunnan hallitseminen on tuntuvasti tullut helpommaksi, niin on Kiinan keisareilla ollut syytä asettaa näiden teosten synty jotenkin samanaikuiseksi muiden klassillisten teosten kanssa.

Kirjoittajaksi mainitaan teoksen oman esityksen mukaan, Kungfutsen oppilas Tsengtse, sama henkilö, jonka olisi pitänyt kirjoittaa Suureen Oppiinkin selittävä osa. Senvuoksi on tämä oppilas saanut keisarillisella määräyksellä komean nimen 'Kungfutsen Julkituoja', 'Viisaan Tulkki' (Dž'uan Šeng). Hyvin luultavasti tällainen teos syntyikin samoihin aikoihin toisten klassillisten teosten kanssa, mutta hävisi sitten 'Ensimmäisen Keisarin' tulenliekkeihin — ainakin samoja asioita silloin käsiteltiin, ovathan ne kungfutselaisuuden keskeisimpiä.

Nykyinen teksti on Kiinan kirjallisuuden 'Augustusajalta', T'ang-hallitsijasuvun (618-907 j.Kr.) Hsyen Tsung -keisarin (712-756) toimesta syntynyt. Virallisesti väitetään, että silloin löydettiin alkuperäinen teksti. Kirjan arvoa on tahdottu tehostaa antamalla sille korkein mahdollinen 'kaanonin' nimi (Džing), joten se nimensä puolesta olisi asetettava 'Viiden Kaanonin' sarjaan. Epäilyttävä syntyperä ja myöhäsyntyisyyttä osoittava tyyli ovat, teoksen ansioista ja keisarillisista määräyksistä huolimatta, vaikuttaneet sen, että Kunnioituksenkirja on kuin onkin jossain määrin alemmassa arvossa kuin nuo yhdeksän muuta teosta. Teoksen sisällyksestä saa hyvän käsityksen sen alkusanoista: —

"Kun Džung Ni oli eräänä päivänä monista toimistaan vapaa, sanoi hän Tsengtselle, joka seisoi lähettyvillä: 'Vanhoilla Viisailla oli mainio menetelmä, jonka avulla kansa eli sovussa ja rauhassa, eikä ylempien ja alempien kesken ollut mitään soraääniä; — käsitätkö mikä se oli?' Tsengtse nousi ylös ja vastasi: — 'Minä olen huono ymmärtämään; kuinka voisin huomata sitä?' 'Istu sitten', sanoi Mestari, 'minä opetan sinua. Lapsenkunnioitus on kaikkien hyveiden perustus; siitä alkaa kaikki moraali. Meidän ruumiimme, jokaista hiussuortuvaa ja ihonpoimua myöten, ovat vanhempien perintöä, eikä niitä saa turmella tai vahingoittaa. Tämä on lapsenkunnioituksen alku. Kun olemme hyveenharjoituksen tiellä saavuttaneet luonteenlujuutta ja jättäneet hyvän nimen jälkimaailmalle on tämä lapsenkunnioituksen lopullinen päämäärä. Se alkaa vanhempien jalkain juuressa, jatkuu ruhtinaan.palveluksessa, ja päättyy kypsyneen elämänkäsityksen muodostamisessa'."

Kunnioituksenkirjan kaikki kahdeksantoista lyhyttä lukua kehittelevät johdonmukaisesti tätä ajatusta, osoittaen yksityiskohtaisesti, mitä tämä perusaate, Hsiao, kussakin elämänasemassa olevalta vaatii, 'Taivaanpojasta' ja prinsseistä alkaen virka- ja lukumiehiin sekä alimpaan rahvaaseen asti.

' Hsiao ' on yhdistys sanoista Lao (kunnianarvoisa, vanha) ja Tzï (poika, lapsi). Merkkiyhdistymä on tehty siten, että Tzï on asetettu Lao:n alapuolelle: 'Poika (lapsi) kunnianarvoisan vanhuksen jalkain juuressa', sen voi lukea merkin rakenteesta. Muuta merkitystä ei tällä sanalla olekaan kuin lapsen kunnioitus vanhempiaan, myöskin äitiä, kohtaan, sekä siitä johdettu kaiken esi- ja arvovallan kunnioitus. Asia on tietysti sen arvoinen, että se on tarvinnut oman terminsä, erikoisen sanamerkkinsä. Myöskin merkin äänneasu lienee syntynyt samalla tavoin: Tzï-lao > Džiao > Hsiao.

Vielä on mainittava yksi kungfutselaisuuden peruskirjoista.

Pyhä Julistus[21] ( Šeng Y ) on nykyisessä muodossaan kolmen miehen työn tulos. Mandžulaisen hallitsijasuvun toinen keisari, K'ang Hsi (1662-1723), kirjoitti ensin (1670) kuusitoista seitsenmerkkistä mietelausetta, joita aluksi pidettiin virastohuoneiden seinäkoristeina. Sittemmin hänen poikansa ja seuraajansa Jung Džen (1723-1736) kehitteli näitä ajatuksia ja julkaisi teoksen hiukan helpommalla kirjoitustyylillä v. 1724. Eräs korkea virkamies Uang Jiu P'u käänsi nämä ajatukset sitten yleispuhekielelle (Kuan Hua), liittäen esitykseensä runsaasti sananlaskuja, jokapäiväisestä käytännöstä otettuja lauseparsia ja kirjatermejäkin. Siten on teoksen kieli — vaikka sitä voi korvan avulla ymmärtää — rikkaampaa kuin konsanaan puhekieli.

Teos on siis ainoalaatuinen kungfutselaisen kirjallisuuden joukossa sikäli että se on nykyisessä muodossaan kirjoitettu yleispuhekielellä, eikä kirjakielellä (Uen Li).

Teoksen täydellinen nimi on, Pyhän Julistuksen Avarain Opetusten Suora Selitys, (Šeng-Y Kuang-Hsūin Drï-Kai), jossa kolme eri osaa viittaavat kolmeen kirjoittajaan.

Sisältöönsä nähden teos edustaa täysin kungfutselaisia ajatuksia, liittyen lähinnä Kunnioituksenkirjaan. Esitys on kuitenkin vieläkin käytännöllisempää ja jokapäiväisempää. Teosta on luettu ja selitetty viimeisen hallitsijasuvun aikana jokaisen kuukauden 1:nä ja 15 päivänä jokaisessa kaupungissa, jopa kylässäkin, julkisesti kansalle. Se on siis kungfutselaisuuden kansanvalistuskirja, samanlainen kuin taolainen Korkeimman Kaitselmus (Palkinto- ja Rangaistusoppi, T'ai Šang Kan Ing P'ien).

On luonnollista, että mandžulainen hallitushuone on ennenkaikkea omaa asemaansa tahtonut tukea tämän teoksen avulla. Jumalasta puhutaan tässä yhtä vähän kuin aito kungfutselaisuudessa konsanaan. Sen sijaan on teoksessa sydämellisiä kehoituksia hyveenharjoitukseen. Kirjassa ilmenee yhtä hyvin jaloa ajattelua ja yleviä opetuksia kuin hajamielisyyttä ja lapsellisuuttakin. Tämänkin teoksen kautta voi oppia tuntemaan kungfutselaisen luonnetta ja elämänkatsomusta sangen paljon.

2.

KUNGFUTSELAINEN KOULUOPETUS.[22]

Kun edellämainitut Kungfutsen toimittamat teokset ovat olleet oppikirjoina Kiinan kouluissa meidän päiviimme saakka s.o. noin 2000 vuotta, niin Kiinan vanhaa kouluopetusta voidaan täydellä syyllä sanoa kungfutselaiseksi, ja sen lyhyt kuvaaminen lienee tässä paikallaan.

Kiinan vanha koululaitos on kehittynyt ammoisista ajoista jotenkin yhtenäisesti omaan suuntaansa, kunnes se vuonna 1905 lopullisesti kumottiin ja länsimainen, melkeinpä täysin amerikkalainen järjestelmä asetettiin sijaan. On siis mielenkiintoista hiukan tarkastaa tuota epäilemättä kauimmin seurattua lukusuunnitelmaa.

Tasaluvuin voimme sanoa vanhan opetusjärjestelmän olleen voimassa noin 4000 vuotta. Tässä tapauksessa olisi otettava asiallisesti tosina Historiakirjan kertomukset Jao:n ja Šuen:in opetustoimesta. Mutta jos asetamme Kiinan historiallisen ajan Džou-hallitsijasuvun alkuun, niin siinäkin tapauksessa on seurattu tuota vanhaa opetusjärjestelmää noin 3000 vuotta.

On selvää, että alkuaikoina oli opetus hyvinkin alkeellista ja epäyhdenmukaista, mutta jo Kristuksen syntymän ajoilta se alkaa saada yhä enemmän omintakeisen luonteensa, yhdessä Kungfutsen palvonnan kanssa. Täydellisen hahmonsa saavutti tuo Kiinan opetuslaitokselle niin ominainen tutkintojärjestelmä Tang-hallitsijasuvun aikana, 600-900 j.Kr. Valmiiksi avattua uomaa kuljettiin sen jälkeen opetustyössä runsaasti 1000 vuotta. Uomaa kyllä laajennettiin ja syvennettiin jonkun verran aina siihen saakka kunnes suunta lopullisesti muuttui.

Yksi seikka on ollut opetustyössä täsmälleen sama aivan alusta alkaen. Se on opintojen tarkoitus. Ja tässä on yksi Kiinan kasvatustyön omaperäisiä aatteita. Opintojen tarkoitus on aina ollut valtion virkoihin valmistuminen. Ja virkamiesurakin on ollut yksipuolisesti hallitsemista, joskin kiinalaisen piiripäällikön ja maaherran tehtävät ovat olleet monipuolisempia kuin länsimailla, käsittäen m.m. oikeuden käytön ja sotataidonkin. Valtion lujuuden kannalta katsoen on opintojen tällainen tarkoitusperä ollut varmaankin eduksi.

Toinen merkittävä piirre Kiinan kasvatustyössä on yksipuolinen tutkimismenetelmä. Valtio pitää vain huolen hedelmien korjaamisesta välittämättä vähääkään puiden istuttamisesta ja hoidosta. Tai ilman kuvaa käyttäen: Koulut ja opinnot ovat kokonaan yksityisharrastuksen varassa, valtio tutkii vain opiskelijain kyvyt ja taidot. Oikeastaan Kiinassa ei olekaan ollut kouluja, eipä juuri opettajiakaan meikäläisessä mielessä, ainoastaan vain oppilaita ja tutkintoja. Oppilaat etsivät ja paikkaavat opettajansa, sikäli kuin sitä katsovat tarvitsevansa. Kouluhuone saadaan tilapäisesti milloin mistäkin: temppeleistä tai yksityisasunnoista.

Vielä tahtoisimme mainita kiinalaisten opinnoille erittäin kuvaavaksi suuren kunnioituksen sivistystä kohtaan. Tämä kunnioitus ilmenee opettajan rajattomassa arvovallassa ja kaikkien kansankerrosten yleisessä arvonannossa sivistyneitä kohtaan. Niinpä Kiinassa esim. jaetaan ihmiset neljään luokkaan, joista ensimmäisenä mainitaan lukumiehet: Szï, Lung, Kung, Šang: Oppineet maanviljelijät, työmiehet ja kauppiaat. Monet sananlaskut korottavat lukutyön taivaaseen asti. Tämä suunnaton opin kunnioittaminen on varmaan tuntuvasti lisännyt oppilaiden innostusta opintoihin ja korvannut kehnoja opetustapoja.

Edelleen tahtoisimme pitää Kiinalaisten opinnoille tunnusmerkillisenä miltei yksinomaista äidinkielen viljelemistä. On kuvaavaa, että sama sana, Uen, merkitsee sekä kirjakieltä että sivistystä. Kun kielen kirjallinen käyttö pääsi sivistyksen varsinaiseksi sisällykseksi — kuinka surkea hengen köyhyyden tuntomerkki! —, niin ei ole ihme, että kiinankielestä lopulta saatiin niin monimutkainen hengentuote sekä yksityisiin ajatuksenilmaisuvälineisiin että lauserakenteeseenkin nähden.

Yleinen opinjano ja opetusvälineiden tarve antoivat aihetta kirjapainon keksimiseen, joka tapahtui samoihin aikoihin kuin tutkintojärjestelmäkin lopullisesti vakiintui. Kiinalaisessa kirjapainossa ei kuitenkaan käytetä irtokirjasimia, vaan jokaista kirjan sivua vastaa oma käsin kaiverrettu laattansa. Muut kiinalaiset keksinnöt, ruuti, kompassi, porsliini ja kullantekoyritykset, johtuvat enemmän aineellisista harrastuksista ja itsensäsäilytysvietistä.

Mitä sitten opetusmenetelmään tulee, niin maailmankuuluahan on kiinalaisten ulkoluku. Ulkolukua vastaava sana, Pei, antaa selvän kuvan opetustoimesta. Pei näet merkitsee selkää tai harteita. Kun nyt oppilas on huojuen suurella melulla hakannut päähänsä jonkun osan oppikirjasta, menee hän opettajan eteen ja kääntää selkänsä, Pei, häneen päin, jotta ei voisi varkain kurkistaa opettajan kirjaan, ja huutaa koneellisesti ulkoa, Pei, niin pitkän kappaleen kuin taitaa. Mihin 'Pei' pysähtyi, siitä lähtee hän omalla paikallaan juttua jatkamaan. Koulutyö on siis yksityistä luokkaopetusta. Vaikka ollaan samassa huoneessa ja aina käytetään 'kuorolukua', niin jokainen juoksee omaa latuaan vähääkään välittämättä naapurista.

Kun on tarpeellinen määrä opittu ulkoa klassillista tekstiä ja täten painettu lähtemättömästi elämäniäksi nuoriin mieliin kungfutselaiset siveyssäännöt, niin sitten on tullut aika ruveta tutkimaan mitä on opittu. Nyt on tullut opettajan aika ottaa puheenvuoro koulussansa. Hän selittää nyt noita ylen suppeita, paljon sisältäviä, eriskummallisia lauseparsia jokapäiväisellä kansankielellä. Nyt vasta, monien vuosien kuluttua, annetaan oppilaan tietää mitä hän on 'oppinut'. Tässä yhteydessä opetetaan häntä myöskin kokoamaan lauseiksi niitä yksityisiä merkkejä, joita hän on kirjoitellut, kalkkeerannut ja maalaillut ulkoluku-asteellansa.

Kolmas aste koulutyössä on omintakeinen lukeminen, ei kuitenkaan klassillisen kirjallisuuden, sillä sitä ei kukaan opettajatta lue, vaan tunnettujen kynänkäyttäjien kirjoitelmien, malliksi sopivien esseiden. Samalla koettaa oppilas parhaansa mukaan itse kyhätä yhä taidokkaampia kielinäytteitä, sekä sepitellä runoja. Myöskin historiaan hän syventyy nyt enemmän erikoisten oppikirjojen avulla.

Täten alkaa opiskelijamme olla valmis ottamaan osaa ensimmäiseen julkiseen tutkintoon. Mutta kylläpä siihen onkin aika, sillä hänestä on jo tullut täysi-ikäinen kansalainen.

Luodessamme jälkisilmäyksen oppilaamme taivaltamalle polulle, meidän täytyy todeta, että ilman okaita se ei ole ollut. Ei edes patukka ole antanut aina tarpeellista menestystä opintotyölle, vaan puolinaisen elämän uinailuun ja hedelmättömään, henkeäkuolettavaan jauhamiseen on paljon kallista aikaa tuhlattu. Ja itse nuo opetusasteet: ulkoluku, selittäminen ja sisäluku, ovat päinvastaisessa järjestyksessä kuin mitä länsimailla on opittu pitämään luonnonmukaisena.

Nyt on oppilaamme lukenut opettajan johdolla ulkoa ja sisältä, paitsi vallan alkeiskirjoja, kaikki kungfutselaiset 10 kaanonia s.o. Neljä Kirjaa, Viisi Kaanonia sekä Kunnioituksenkirjan. Sen lisäksi on oppilaamme lukenut eri aikojen tyylituotteita ja perehtynyt kansansa henkiseen elämään kungfutselaiselta kannalta kaikin puolin. Jotain hän tietää vastakkaisistakin mielipiteistä. Mutta ulkomaiden oloista hän ei tiedä mitään. Kän on siis valmis ottamaan osaa julkisiin tutkintoihin.

Ensimmäiseen tutkintoon on tilaisuus jokaisessa virallisessa pikku kaupungissa joka vuosi. Kussakin maakunnassa on erikoinen tutkija, joka kiertää kaikki maakunnan noin 80 hsien-kaupunkia vuosittain. Jokaisessa tällaisessa kaupungissa on sitäpaitsi hänen alaisensa virkamies, joka aika ajoin panee toimeen koetutkintoja valmistaakseen lukumiehiä varsinaista tutkintoa varten. Noin parisen tuhatta osanottajaa saapuu onneaan koettamaan. Vuorokauden ajaksi he hautautuvat tutkintoalueen pieniin hökkeleihin tekemään kukin parastaan. He ovat velvoitetut kirjoittamaan runopukuisen esityksen ja taitehikkaan suorasanaisen esseen, ( Uen Džang. Siellä nyt hikoilevat parrattomat nuorukaiset ja harmaapartaiset vanhukset yhtaikaa kukin kopissaan. Kuka tietää, kuinka monta kertaa tuo ikämies jo on onneaan koettanut näissä kisoissa. Nyt tullaan työstä pois. Odotetaan jännityksellä hetkeä, jolloin nimemme ilmaantuu oppiarvon saaneiden onnellisten joukossa jollekin julkiselle seinälle.

Tällä välin on tutkija ankarassa työssä läpikäyden apulaistensa kanssa kaikki nuo kaksi tuhatta kilpakirjoitusta muutamassa päivässä. Jo julaistaan tutkinnon tulos. Vain parikymmentä miestä on saavuttanut voittopalkinnon s.o. noin 1 % kaikista kokeilijoista. Muut 99 sadasta painuvat hiljaa koteihinsa, toivoen parempaa onnea toisella kertaa. Hyväksytyt kilpailijat saavat nimen Siu Ts'ai, 'Lupaava kyky', jonka voi ylimalkaan katsoa vastaavan ylioppilaan asemaa länsimailla, vaikkakin epinsisällys on vallan toinen.

'Lupaavat kyvyt' valmistautuvat nyt toiseen tutkintoon, joita pidetään joka kolmas vuosi maakuntien pääkaupungeissa. Tämä tutkinto on tietysti ankarampi edellistä. Täällä pannaan sekä henkiset että ruumiillisetkin voimat kovalle koetukselle. Kolme kertaa, kolme vuorokautta kerrallaan, tutkittavat saavat hikoilla kurjissa kopeissaan. Monet valtaa väsymys kesken, muutamia heitetään tutkintoalueen muurin yli kuolleina omaisten korjattaviksi. Lika ja siivottomuus on muurien sisällä sietämätöntä. Kuitenkin on noin 10,000 miestä maakunnan kaikilta kulmilta saapunut onneaan koettamaan. Yhtä pieni on palkittujen luku tästäkin joukosta. Vain yksi sadasta löytää nimensä kunnialistalta, jossa on noin sata nimeä, palkittuina Džy Ren:in, 'Huomatun henkilön' arvonimellä. Tämän tutkinnon toimeenpanija on erikoinen pääkaupungista lähetetty korkeasti oppinut henkilö.

Ei vieläkään ole voittaja saavuttanut muuta palkintoa kuin kunniaa. Mutta sitäpä on tullutkin kuin olympialaisissa kisoissa ennen muinoin vanhassa Kreikassa. Jo ensimmäisen tutkinnon suorittanut on korotettu tavallisten kuolevaisten yläpuolelle; hän on vapaa ruumiillisista rangaistuksista ja hänen maineensa tuo kunniaa koko hänen suvulleen ja kotiseudulleen. Vielä enemmän tämä toisen asteen arvonimi erottaa opiskelijamme kaikista muista, vaikkakin tätä asemaa voi verrata vain maisterin arvoon länsimailla. Vielä ei lukumiehemme ole varsinaista päämääräänsä saavuttanut huolimatta siitä, että hän on jo sivuuttanut tuhannet kilpailijansa. Vielä on hänen suoritettava kolmas tutkinto ennenkuin hän on virkaan valmis. Tietysti tältäkin asteelta jo pääsee alempiin virka-asemiin, pikku mandariinien tehtäviin.

Kolmanteen tutkintoon pääsevät nämä 'huomatut henkilöt' joka kolmas vuosi maan pääkaupungissa. Tässä tutkinnossa saa 3 % osanottajista voittopalkinnon, arvonimen Džin Szï, 'Virkaanvalmis'. Nyt on siis innokas opiskelijamme tavallaan päämääränsä saavuttanut. Voimme verrata hänen asemaansa länsimaisen tohtorin arvoon. Mutta suurempia etuja aukenee nyt lukumiehellemme kuin tavallisesti tohtoreille länsimailla. Hän saa nyt varmasti leipänsä yleisistä varoista. Loistava virkaura on hänen edessään. Olkoonpa hänen sukuperänsä mikä tahansa, hän saattaa kohota kykyjensä mukaan yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille.

Mutta kirjalliset tutkinnot eivät vielä ole tähän päättyneet. Kaksikymmentä parasta kahdesta sadasta tohtorista s.o. 10 % otetaan Han Lin -Akademian jäseniksi edustamaan korkeinta kulttuuria maassa. Näiden herrojen tehtävä on toimia runoilijoina, historioitsijoina ja tutkijoina Hänen Majesteettinsa määräysten mukaan.

Luulisi jo nyt tuon valikoimisen riittävän. Mutta vielä kerran on koe edessä. Kerran kolmessa vuodessa tutkii Taivaan Poika tätä valiojoukkoansa ja antaa yhdelle onnelliselle kullakin kerralla arvonimen Džuang Yen, 'Ensimmäinen oppineista'. Tätä arvoa vastaavaa asemaa ei länsimailla löytyne.

Kolme on siis varsinaista tutkintoa: ylioppilaan, maisterin ja tohtorin — Siu Ts'ai, Džy Ren ja Džin Szï — mutta näihin liittyy vielä kunniakkaimpina Han Lin:in ja Džuang Yen'in oppiarvot. Han Lin — kynämetsä! — on varsinaisesti tuon valitun tohtoripiirin nimi, mutta samaa nimeä käytetään myöskin piirin yksityisistä jäsenistä: kynätaituri.

Kiinalaisen tutkintojärjestelmän ehkä tärkein puoli on sen kansanvaltaisuus. Tutkinnoissa ei ole — ainakaan teorian mukaan — kiinnitetty vähintäkään huomiota tutkittavan sukuperään tai arvoasemaan. Köyhän mökin poika on saattanut nousta lahjakkuutensa ja kuntonsa avulla kaikkein tärkeimpiin tehtäviin isänmaassaan. Kuinka paljon tämä on merkinnyt maassa, missä ammoisista ajoista on ollut valtiomuotona mitä itsevaltaisin monarkia, on sanomattakin selvää.

Yksinvaltiaalla keisarilla ei ole ollut oikeutta asettaa valtion tärkeihin virkoihin oppimattomia ja kunnottomia suosikkejaan; hänen on ollut pakko valita määräämänsä virkamiehet vartavasten valmistuneiden, korkeimman sivistyksen saaneiden henkilöiden joukosta. Näin ovat joutuneet maan etevimmät miehet edustavimpiin asemiin valtakunnassa. Samalla on nuorekkaan pursuava voima saatu johdetuksi hyödyllisiin uomiin siunaukseksi koko kansalle. Se, että kiinalaisten virkamiesten joukossa on ollut usein halpamaisia ja itsekkäitä etuja tavoitelevia henkilöitä, ei ole tämän järjestelmän, eikä kurssikirjojen vika, vaan se on paremminkin järjestelmän väärinkäytön laskuun luettava.

Kungfutsen toimittamat teokset kurssikirjoina Kiinan sivistyneen virkamiesluokan kasvatuksessa ovat parin vuosituhannen aikana arvaamattoman paljon vaikuttaneet Kiinan koko henkisen elämän kehitykseen. Sopivampia teoksia tähän tarkoitukseen ei Kiinassa suinkaan ole ollut tarjolla. Kungfutse oli pedagogi ja pedagogisia näkökohtia silmällä pitäen hän teoksensa toimitti. Hänen pyrkimyksensä oli kasvattaa kansaa ja järjestää maansa oloja sen hallitsijain ja virkamiehistön hyverikkaan esimerkin ja itsensäuhraavan toiminnan avulla, siis vaikuttaa ylhäältä alaspäin. Valtiolliset, sisäpoliittiset kysymykset ovat siten saaneet etusijan hänen toimittamissaan teoksissa, mutta näihin kysymyksiin emme voi esityksemme puitteissa lähemmin kiintyä. Valtio-opin perustuksena on mitä ylevin siveysoppi, josta seuraavassa.

3.

KUNGFUTSELAINEN SIVEYSOPPI[23]

Suuri Oppi ilmoittaa olevansa Hyveiden Alkeiskirja, se 'ovi', josta käydään hyveiden maahan. On siis syytä tehdä tässä hiukan lähemmin selkoa kungfutselaisuuden varsinaisesta olemuksesta, sen ylevästä siveysopista.

Kungfutselainen siveysoppi ei ole niin paljon Kungfutsen laatima kuin hänen välittämänsä ja seulomansa ikivanhoista lähteistä. Mitään yhtenäistä hyveiden esitystä ei kungfutselaisessa kirjallisuudessa ole. Siveyssäännöt ovat hajoitetut sinne tänne kymmeneen klassilliseen teokseen, monien muiden asiain joukkoon.

Seuraavassa käytämme hyväksemme erästä kungfutselaisten perushyveiden taulukkoa, jonka suomennettuna liitämme tähän. Taulukon nimi. on Ts'ao Ts'uen T'u, "Taulukko siitä, mitä on harjoitettava ja omistettava".

Perushyveitä on viisi:

Ihmisyys, Ren. Oikeus, I, Nuhteettomuus, Li, Viisaus, Dri, Uskollisuus, Hsin.

Vertaamme näitä kungfutselaisia perushyveitä antiikkisten länsimaiden, ensi kädessä roomalaisten neljään päähyveeseen. Tulemme näkemään, että yhtäläisyyksiä ei puutu, mutta että erilaisuuksia on huomattavasti myöskin. Kiinassa on hyveoppi ollut tärkeimpänä ajattelun aiheena, sen vuoksi se on kehitetty siellä pitemmälle kuin Platonin ja Ciceron kotimaissa. On sanottu, että kungfutselaisessa siveysopissa ilmenee jotain enemmän kuin pelkkää kulttuuria. Siitä näkyy, kuinka ihmissydän näennäisistä erilaisuuksista huolimatta sittenkin pyrkii samoja päämääriä kohti kaikkialla taivaan alla.

Samoja asioita, joita Sokrates, Platon ja Cicero tutkivat ja esittivät länsimailla, olivat Kiinassa jo vuosisatoja, jopa -tuhansiakin aikaisemmin monet tutkineet ja esittäneet, mutta nämä tutkimukset ovat säilyneet jälkimaailmalle vasta Kungfutsen siivilöiminä ja seulomina hänen toimittamissaan teoksissa. Niin paljon arvokasta on Kungfutse teoksiinsa koonnut, että hänen jälkeensä, tänä yli kahden vuosituhannen aikana, tuskin on päästy askeltakaan eteenpäin hyveiden tiellä. Kiinalaiset itse ovat sitä mieltä, että kehitys on kulkenut tässä suhteessa taaksepäin. Kuitenkin käsitellään Kiinassa innokkaasti yhä vielä samoja asioita kuin Kungfutsen aikana. Sen sijaan, että länsimailla on esitetty Ciceron jälkeen monta eri teoriaa siveysopista, pitävät kiinalaiset yhä kiinni tuosta vanhasta oikeaoppisesta kungfutselaisesta siveysopista. Niin, onhan Kiinassakin eri mieliä ilmaantunut, mutta siveysopin alalla on kungfutselaisuus ollut jyrkästi suvaitsematonta, ja harhaoppeja on vainottu kiivaasti, ei tulella ja miekalla kuitenkaan, vaan kynällä ja kielellä.

Merkillistä meidän silmissämme on se tosiasia, että Kungfutsen kokoamat siveysopilliset mietelmät ovat ikivanhojen hallitsijain, ruhtinasten, prinssien ja korkeiden valtion virkamiesten lausumia. Kungfutselta itseltään on myöskin samanlaisia lauselmia 'Neljän Kirjan' (Szi Šu) teoksissa, varsinkin hänen 'Keskusteluissaan' (Luen Y). Päähuomio hyveiden esittäjinä ja hyveellisen elämän esikuvina kääntyy 'Viiden Kaanonin' UU Džing) teoksissa kultaisen ajan hallitsijoihin Jao, Šuen ja Y (2357-2197 e.Kr.), toisen hallitsijasuvun alkajaan Dž'eng Tang:iin (1766-1753 e.Kr.) sekä kolmannen hallitsijasuvun alussa eläneisiin miehiin Uen Uang:iin, U Uang:iin ja Džou Kung:iin. Vain keskimmäinen viimemainituista (U Uang) oli hallitusistuimella (1122-1115 e.Kr.). Hänen isänsä ja veljensä (Uen Uang ja Džou Kung) olivat tärkeissä valtion viroissa. Viimeksimainittu, herttua Džou (Džou Kung), oli kerran jälkimaailman silmissä suuremmassa arvossa kuin itse Kungfutse.

Huomautimme edellä, että vertaillessamme kungfutselaisia perushyveitä länsimaisiin samanaikuisiin perushyveisiin, huomaamme sekä yhtäläisyyttä että erilaisuutta. Edut ovat enemmän Kiinan puolella. Jo hyveiden lukumäärään nähden on Kiina voitolla. Tähän on kuitenkin lisättävä, että kungfutselaisuuden ensimmäinen merkkimies Kungfutsen jälkeen, filosoofi Mongtse, puhuu vain neljää raajaa vastaavasta neljästä hyveestä, jättäen pois viimeisen (Hsin) luettelosta. Näin olisi yhtäläisyys länsimaiden kanssa sitäkin suurempi, sillä juuri Hsin, uskollisuus, pääkäsitteenä puuttuu Platonin ja Ciceron luetteloista. Seuraamme tässä kuitenkin kungfutselaisuutta yleensä, emmekä sen yksityisiä edustajia, joten meidän on pidettävä kiinni Kungfutsen viidestä perushyveestä.

Oikeuskäsite ilmenee idässä ja lännessä yhtenä ihmiselämän peruspylväänä. On kuitenkin eroa tässä käsitteessä. Roomalainen Justitia on muodollisempaa, jäykempää ja kylmempää kuin kiinalainen I. Taulukossamme on I määritelty 'ihmissydämen totuudentajunnaksi' tai 'järkisyiden' tajunnaksi. Sillä on siis kuitenkin jotain tekemistä 'sydämen' kanssa; sen sijaan roomalainen oikeus on enemmän niin sanoaksemme pään asia. Kiinalainen merkki I viittaa vastakkaiseen suuntaan kuin roomalainen oikeus; I näet jakautuu kahteen osaan, jotka ovat 'lammas' ja 'minä', edellinen päällimäisenä, 'minä' sen alla.

Jos otamme lampaan 'viattomuuden' vertauskuvana, niin kiinalainen oikeus on enemmän viattomuutta, johon liittyy todellisia rakkaudentunteita, 'sydämentajuntaa'. Niinpä esim. I Tzï on 'ottopoika' ja I Tien merkitsee peltoa, jota köyhät saavat käyttää hyväkseen. I merkitsee lisäksi 'yleistä', julkista', esim. I Džing, kaivo, jota kaikki vapaasti saavat käyttää. Alaosastoina on I:n kohdalla taulukossamme: Rehellisyys, Suoruus, (kiinalainen) 'Veljeys', Miehuus, Kohtuus ja Säädyllisyys.

Silmäänpistävää tässä Oikeuden alaosien luettelossa on Miehuus (Jung) minkä roomalaiset asettivat erikoiseksi päähyveeksi. Tässä tulee ilmi kiinalaisten jyrkkä eroavaisuus roomalaisiin verraten. Roomalaiset olivat valloittajakansa, jolle sotainen urhoollisuus, fortitudo, oli olennainen hyve. Olihan kyllä Roomassakin niitä, jotka huomauttivat, että urhoollisuus ilman oikeutta on kaikkea muuta kuin ihailtava hyve. Mutta tällainen rajoitushan osoittaa, että oli väärin asettaa urhoollisuutta erikoiseksi perushyveeksi. Kiinalaiset eivät koskaan ole olleet sotainen valloittajakansa. Aivan tilapäisesti mongolilaisen aineksen turvissa he ovat joskus huomattavampia valloituksiakin tehneet, mutta valloitussotaa ei ole koskaan opittu ihailemaan. Valloituksia on tehty vain sikäli kuin väkiluvun lisääntyminen on vaatinut, eikä kukaan voine väittää, että kiinalaiset koskaan olisivat liian leveästi maata asuneet. Syvällä kansan sielussa on vastenmielisyys sotatoimiin ja suuri kunnioitus sivistystyötä kohtaan. Se tulee lukuisissa sananlaskuissakin ilmi. Ja taulukossamme on Miehuus asetettu Oikeuden alaosastoksi, tavallaan se ilmenee kahtenakin alaosastona; Suoruus (Drï) on näet sekin miehuutta, varsinkin Kiinassa, missä kaikki on niin mutkikasta. Ja itse Miehuus sitten! Se ei ole veritöiden ihannoimista, vaan itseänsävoittavaa, todellista miehuutta. "Tahtosi olkoon taipumaton väärään! Älköön sinua vietelkö suloiset sanat eikä ihana muoto; ei myöskään imartelu eikä uhkaus". Jung-sana selitetään: "Kun huomaat hyvää, seuraa sitä! Kun ymmärrät erehdyksesi, korjaa se heti! Rikkaus ja kunnia ei vie sinua harhaan; köyhyys ja häpeä ei järkytä sinua." Kas siinä tosi miehuus oikeuden palveluksessa!

' Viisaus ' perushyveiden luettelossa on myöskin yhteistä idässä ja lännessä, mutta tässäkin on voitto kiinalaisilla. Roomalainen Viisaus oli enemmän oman etunsa katsomista kuin viisautta viisauden vuoksi. Sekä roomalainen Prudentia että kiinalainen Drï, kumpikin sisältävät sekä tietopuolisen että käytännöllisen viisauden. Kiinalainen Drï-merkki on koottu kahdesta osasta, joista toinen merkitsee 'keihästä' tai 'nuolta', toinen taas 'suuta' tai 'puhetta'. Viisaus kai on siis viiltävää kuin nuoli, ja viisaan puhe sattuu kuin hyvin ammuttu vasama maaliinsa. Tämä Drï käytetään enemmän tietämiskykyä ilmaisemaan, ja myöskin tiedon julkilausumista osoittamaan. Uudemmassa kielessä käytetään viisaus-sanaa, johon edellisten osien lisäksi on liitetty aurinko, — siitä on siis pimeys poissa, kaikki on valaistua ja selvää. Kolmessa eri piirissä erikoisesti tarvitaan viisautta: Ihmisten, periaatteiden ja ihmiselämän ymmärtämisessä. Helposti huomaa, että pääpaino on viisauden käytännöllisellä puolella käytännöllisyyteen taipuvien kiinalaisten keskuudessa.

Aito kiinalaista Nuhteettomuutta, Li, vastaa osittain roomalainen Kohtuus. Tämä voi näyttää ensikuulemalta hiukan oudolta, mutta asiaan lähemmin tutustuttuamme emme sitä enää niin oudoksu. Kiinalaisen Li-käsitteen merkitys on yhtä moninainen kuin merkin rakennekin. Enimmän käytettäneen sitä 'kohteliaisuus' merkinnössä, mutta se merkitsee sen lisäksi kaikenlaisia jokapäiväisiä ja juhlahetkien sovinnaisia tapoja, isänmaallisia ja uskonnollisia menoja, seremonioita, sekä yleensä hyviä tapoja, sitä mikä on kussakin tilanteessa kiinalaisen mielestä oikein ja kohtuullista, — vaikka 'kohtuus' kiinalaiselta vaatii paljon enemmän kuin roomalaiselta, kiinalainen Li on positiivista, roomalainen Kohtuus enemmän negatiivista laatua. Eroavaisuutta on vielä siinä, että roomalaisen Kohtuus, Modestia, oli enemmän henkilökohtaista järjestyksen rakkautta, kun taas Li asettaa kiinalaisen mitä moninaisimpiin suhteisiin sukuunsa ja yhteiskuntaan, mutta järjestyksen rakkauteen se häntä kaikessa kuitenkin vaatii.

Kokoonpanonsa puolesta viittaa Li-merkki uskonnolliseen alkumerkitykseen. Kumpikin sen pääosa näet edustaa uskonnollisia asioita; toinen merkitsee 'uhriastiaa', toinen 'maan suojelushenkiä'. Kuten sanottu, käytetään Li-sanaa yhä vieläkin uskonnollisia kultteja ilmaisemaan, vieläpä tavallaan korvaamaan puuttuvaa 'uskonto'-sanaa.

Li on niin laajasisältöinen ja monivivahteinen sana, että on erittäin vaikea tulkita sitä yhdellä sanalla millään muulla kielellä. Jos kysyttäisiin, mikä on kiinalaisille erikoista ja olennaisinta, niin siihen voisimme vastata, että se on juuri tämä Li, joka parhaiten ilmaisee kiinalaisten kansallisluonteen. Kiinalainen 'nuhteettomuus' on siinä, että ihminen kaikessa noudattaa ikivanhoja, sovinnaisia tapoja ja sääntöjä jokaista pilkkua ja viivaa myöten. Meikäläisten mielestä tämä on kaikkea muuta kuin hyveellistä, mutta siinäpä juuri onkin kiinalaisten erikoisuus, että he koko elämässään ovat mitä ankarimmassa lainalaisuudessa, johon vanhan kunnioitus heitä vaatii. Li:n alaosastoina on taulukossamme: Kunnioitus, Varovaisuus, Nöyryys ja Vaatimattomuus. Suurin klassillisista teoksista, Seremoniakirja (Li Džï), käsittelee yksinomaan Li:n sisällystä.

Uskollisuus, Hsin, on kungfutselaisessa siveysopissa asetettu päähyveiden tasolle, ja sen alaosastoksi on taulukossamme merkitty Yksinkertaisuus, Totuus, Puhtaus ja Vilpittömyys. Kaksi jälkimmäistä ovat hyvin lähellä toisiaan, 'Puhtaus' kuitenkin käsittäen enemmän sisäistä vilpittömyyttä, sitä seuraava määre enemmän ulkonaisessa toiminnassa ilmenevää tarkoitusten puhtautta. Kiinalaisten jokapäiväinen elämä on, ikävä kyllä, sangen kaukana tässä esitetystä uskollisuudesta. Ehkäpä kiinalaisen luonteenheikkoudet tulevatkin juuri tällä alalla kaikkein räikeimmin ilmi. Mutta kukaties juuri siitä syystä onkin tämä uskollisuus-oppi kehitetty täydellisemmäksi ja tärkeämmäksi kuin länsimailla. Uskollisuus, Hsin, merkitsee johtonsa puolesta 'miehen sanoja'. Sama ajatus siis kuin yleisesti tunnetussa sananparressa: "Sanasta miestä, sarvesta härkää." Hsin-sana ilmaisee uskonnollisessa kielenkäytössä 'uskoa', 'luottamusta', ja se on otettu ilmaisemaan myöskin kristityn jumalasuhdetta.

Ihmisyys hyveenä oli tunnettu myöskin länsimailla, vaikka sitä ei, yhtä vähän kuin Uskollisuutta, asetettu päähyveiden arvoon. Ihmisyys, Ren, merkitsee johtonsa puolesta: 'Kaksi miestä', 'kaksinkerroin (hyvä) ihminen'. Siitä syystä, ja myöskin merkitykseen nähden, olen katsonut olevani oikeutettu kääntämään Ren-sanan Ihmisyys-sanalla, vaikka se usein käännetään rakkautta ja hyväntahtoisuutta ilmaisevilla termeillä (benevolence, charity, kindness j.n.e.). Tämä Ren on oikea kuninkaallinen hyve, niinkuin apostoli Jakob sanoo rakkauden lakia kuninkaalliseksi laiksi. Ren on näet ihanne-ihmisen, ruhtinaan ja ihanteellisen hallitsijan määre. Tämä "ihmisluonnon syntyperäinen hyve" sisältää taulukkomme mukaan seuraavat kuusi eri piirrettä: Yleismieli, Epäitsekkyys, Vanhempien kunnioitus, Lempeys, Laajasydämisyys ja Jalomielisyys. Vanhempien kunnioitus ei näytä oikein hyvin soveltuvan tähän ryhmään siinä merkityksessä kuin se on taulukossamme esitetty ja kuin sitä Kiinassa opetetaan. Sen sija näyttäisi olevan paremmin Oikeus-käsitteiden joukossa, kiinalaisen 'Veljeys'-käsitteen rinnalla. Mutta tämä kuuliaisuuden ja kunnioituksen niin tärkeä oppi on tahdottu saada sopimaan itse ihmisyys-käsitteeseen. Kun Hsiao (kunnioitus) ja Kung (yleismieli) ovat Ren-sanan alaosastoina, ei näyttäisi olevan aivan paikallaan jos Ren-sanan kääntäisimme pelkkää rakkautta ilmaisevana. Kuitenkin sisältää sekä Ren-sana sellaisenaan, että taulukossamme sen kohdalle merkityt hyveet, pääasiallisimpana piirteenään rakkauden, hyväntahtoisuuden, ja sitähän myöskin länsimainen Humanitas merkitsi. Kiinalainen Ren on vain lähempänä kristillistä rakkauden lakia kuin länsimaiden ihmisyys, jolla on vahva yksilöllinen piirre.

Kungfutselaiselle siveysopille ominaista on sen yleisyys, yleispätevyys ja sosiaalisuus, yhteiskuntakokonaisuuteen lukeutuva mieli. 'Ihmisyyden' ensimmäiseksi tuntomerkiksi on asetettu yhteenkuuluvaisuuden tunne (Kung), joka ei liitä meitä ainoastaan ihmismaailmaan, vaan myöskin koko maailmankaikkeuteen. Emme voi olla näkemättä tässä yleismielen vaatimuksessa yhtäläisyyttä kantilaisen siveysopin kanssa. Edellä huomautimme, kuinka myöskin kolmas perushyve, Li (Nuhteettomuus), asettaa yksilön kiinteään yhteyteen yhteiskunnan kanssa. Samaa on sanottava Hsiao (Kunnioitus)- ja Ti (Veljeys) -käsitteistä.

Ruhtinas, Džyin Tzï, on yhteiskunnan koossapitäjä. Senvuoksi yhdistyvät hänessä kaikki oleelliset hyveet; Džyin Tzï on kaikkien hyveiden summa, hän on ihanneihminen, koko kansan esikuva, hyveiden olennoituma, aina siihen määrään, että Džyin Tzï-sana on tullut kielenkäytössä merkitsemään siveellisesti täydellistä ihannekuvaa.

Korkeimmassa määrässä ovat hyveet kuitenkin keskitetyt Šeng -sanaan, joka on joskus, epäoikeutetusti kyllä, käännetty 'pyhä'-sanalla. Sillä on siis tahdottu ilmaista kristillistä täydellisyyttä. Šeng-sanan läheisempi vastine on kuitenkin Viisas. Siihen viittaa merkin rakennekin, jossa on 'korva' oleellisimpana osana. Kiinassa näet pidetään korvan kautta saatua ohjausta miltei arvokkaampana kuin silmän kautta saatua. Senvuoksi epäjumalille laitetaan pitkät riippuvat korvat viisauden symbooleiksi. Jos tahtoo olla kohtelias ja kunnioittaen puhua seuratoveristaan, niin parhaimpia kohteliaisuuksia on sanoa, että hänellä on pitkät korvat. Toisena osana Šeng-merkissä on Dž'en, 'kertoa', joka puolestaan merkitsee 'suurta suuta'. Viisaus olisi siis siten saatavissa, että meidän korvaimme kuullen kerrotaan paljon ja että meillä on tarkat korvat ottamaan asioista vaarin.

Šeng käytetään sekä adjektiivina että substantiivina, kuten yleensä kiinalaisia ajatusmerkkejä. šeng merkitsee ensinnäkin Taivaan Poikaa, Kiinan keisaria, ja sitä käytetään hänestä itsestään ja hänen julistuksistaan. Sitten Šeng merkitsee kungfutselaisuutta ja Kungfutsea. Edelleen käytetään Seng-merkkiä vanhoista ihanneihmisistä, sellaisista kuin Jao ja Šuen, y.m. Eikä kiinankielessä löydy sanaa, joka paremmin vastaisi kristillistä täydellisyyttä kuin tämä Šeng, vaikka tässä ei ole kristillistä pyhyyden piirtoakaan. Pääpaino näyttäisi Šeng-sanassa olevan käytännöllisellä, hyverikkaalla älykkäisyydellä ja nuhteettomuudella.

Šeng-sanan rinnalla käytetään Hsien -sanaa siveellisen ihanteen ilmaisijana. Sekin viittaa hallitseviin piireihin, mistä kaikki hyveet vanhimpana aikana ovat etsittävissä. Hsien on kokoonpanonsa puolesta 'kallisarvoinen, uskollinen ministeri', ruhtinaan 'oikea käsi'. Hsien yhdistetään usein Šeng-sanaan, mutta itsenäisesti sitä käytetään vähemmän kuin Šeng-sanaa, eikä sitä pidetä aivan yhtä täydellisenä kuin jumalallista Šeng:iä.

Šeng, hyveiden summana, näyttäisi johtavan siihen, että Viisaus olisi katsottava korkeimmaksi hyveeksi. Taulukossamme se kuitenkin esiintyy neljän muun hyveen tasolla, tavallaan kuitenkin keskustassa kiinankielisessä taulukossa. Viisaus vaatii välttämään harhateitä kummallakin puolella ja käymään kultaista keskitietä. Yksi kungfutselaisista peruskirjoista Džung Jung (Kultainen Keskitie) tehostaa erikoisesti tätä harhateiden välttämistä. Mutta yhtä vähän on siinä, kuin missään muuallakaan kungfutselaisessa kirjallisuudessa, hyveitä johdonmukaisesti kehitetty jostakin pääkäsitteestä. Kungfutsen pojanpoika ylistää siinä vain täydellistä hyveellisyyttä, joka ennen kaikkea ilmenee Kungfutsessa itsessään.

Usein esitetään vanhempien kunnioitus, Hsiao, kungfutselaisuuden perusaatteeksi. Siinä onkin sikäli totta, että Kiinan keisarit, jotka ovat huomanneet Hsiao-opin edullisen merkityksen hallitushuoneen ja valtakunnan hallinnon menestymiselle, ovat tietoisesti tehostaneet, korostaneet ja kehittäneet Hsiao-käsitettä, m.m. panemalla Kungfutsen suuhun koko Kunnioituksenkirjan (Hsiao Džing) laajalle ulottuvan sisällön. Han- ja T'ang-hallitsijasuvuista on sanottu: O Dž'ao i Hsiao drï T'ien Hsia: "Hallitsijasukumme hallitsevat isänmaata Hsiao:lla." Samaa voi sanoa myöhemmästäkin dynastioista. Myöskin Tietosanakirjassa on Hsiao esitetty kungfutselaisuuden pääkäsitteeksi. On myös muistettava, että Hsiao-käsitteellä on taisteltu kungfutselaisuutta uhkaavia harhaoppeja vastaan. Ja hyvällä syyllä voi sanoa, että kungfutselaisuus elää ja kaatuu Hsiao-käsitteen kanssa.

Kungfutse itse ei kuitenkaan asettanut Hsiao-käsitettä kaikkea yhdistäväksi peruskäsitteeksi, eikä se sitä ole taulukossammekaan. Paremminkin näyttäisi Ren ja I yhdessä, kuten Mongtsella, muodostavan johtavan aseman taulukossamme. Nämä käsitteet täydentävät hyvin toisiaan, joten niistä saadaan kylläkin arvokas perusohje: 'Oikeamielinen rakkaus', 'Totuudenmukainen hyvyys', joka osittain lähentelee 1 Kor. 13 luvun rakkauskäsitettä, vaikka Paavalin agapee on paljon lämpimämpi kuin kungfutselainen Ren, eikä korinttilaiskirjeen 'rakkaus'-sanaa olekaan yleensä kiinaksi käännetty Ren-, vaan Ai-sanalla, tai sitten molemmilla yhdessä, tai vielä Ren I-käsitteelläkin.

Kungfutse yhdistää eräässä kohden koko opetuksensa Šū-käsitteeseen. Hän ei kuitenkaan asiaa lähemmin selitä, eikä kehitä opetuksiaan tästä johdonmukaisesti. Šū, samoin kuin äskenmainittu Hsiao, ovat taulukossamme alaosastoina Ren-käsitteen kohdalla. Šū:n olen kääntänyt sanalla 'Epäitsekkyys'. Sillä on kuitenkin ehkä vaativampi merkitys kuin epäitsekkyys-sanalla meillä. Šū-käsitteeseen sisältyy myötätunto, sympatia, — kiinalaisessa merkissä on 'sydän' merkityksen antajana. Sydämen ääntä on kuultava, sen mukaan on meneteltävä, on toimittava 'niinkuin sydän', turmeltumaton sydän, vaatii. Kungfutse itse selitti Šū:n seuraavasti: "Mitä et tahdo itsellesi, älä tarjoa toisillekaan". 'Suuressa Opissakin' esiintyy tämä Šū-sana. Siellä se on selitetty 'Viivottimen ja harpin opilla', kehittämällä 'keskinäisyyttä' niin että se lähenee Jeesuksen sanaa Matt. 7:12, "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille".

On tahdottu nähdä ero siinä, että Jeesus puhuu myönteisesti ja Kungfutse ylläolevassa lauseessaan kielteisesti, mutta tosiasia on, että itse pääsana, Šū, ei ole kielteinen vaan myönteinen, ja että Šū kauttaaltaan kungfutselaisessa kirjallisuudessa — myöskin 'Suuressa Opissa' tietää positiivista sisältöä. Šū-kasitteeseen sisältyy myöskin rakkaus, mutta ei ylhäältäpäin tulevana hyväntahtoisena armonosoituksena, vaan paremminkin samalta tasolta lähtevänä myötätuntoisena mielialana, kykynä asettaa itsensä toisen asemaan, siis lähennellen Raamatun sanaa 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!' Kuitenkin on tässäkin huomautettava, että Raamatun sana on paljon painokkaampi kuin kungfutselainen Šū, joka on sangen haalea Raamatun rakkauskäsitteen rinnalla.

Šū-käsite sisältää jotenkin Ren ja 1-käsitteiden yhtymän, kun nimittäin muistamme, että I on 'ihmissydämen totuudentajunta' ja Ren 'ihmisluonnon syntyperäinen hyve', kuten taulukossamme nämä käsitteet selitetään. Šū-käsite lienee vain suuremman selvyyden saamiseksi jaettu Ren ja I käsitteisiin.

Olkoonpa siis puhe joko Ren-I-käsitteestä tai Šū:sta, niin joka tapauksessa kungfutselaisuuden perushyve sisältää 'rakkautta' lähentelevän pääpiirteen, olkoon tämä sitten 'oikeamielinen rakkaus', totuudenmukainen hyvyys', tai 'epäitsekkyys', 'keskinäisyys (resiprokaalisuus)'.

Huomautimme, ettei Šū-käsite ole aivan niin ehdoton kuin Raamatun rakkauskäsky. Šu näet tekee myönnytyksiä eri asemassa oleville, niinkuin Ren-käsitekin. Sitä ei tee Ai-sana, joka siitä syystä on otettu Uuden Testamentin rakkauskäsitettä ilmaisemaan. 'Ai' on sydämellisyyttä, suorastaan 'sydämen vastaanottamista', merkin rakenteesta lukien. Šu ja Ren-käsitteiden 'rakkaus' sitävastoin saattaa olla hyvinkin peitettyä; erilaiset elämänasemat ja ihmissuhteet saattavat suuresti vaikuttaa rakkauden olemukseen. Varsinkin kunnioituksen käsite, Hsiao, hallitsee suuresti kungfutselaista rakkautta, jopa siihen määrään, että muutamilta tutkijoilta on rakkaus kokonaan peittynyt, ja pelkkä Hsiao on jäänyt jäljelle. Käytännöllisessä elämässä on vielä enemmän asianlaita näin.

Olkoon asian valaisemiseksi tässäkin mainittu, että Kiinassa pian Kungfutsen jälkeen asetettiin ehdoton, yleinen rakkaus siveellisen vaelluksen perusohjeeksi. Sen teki suurella rohkeudella ja tietoisesti vastustaakseen Kungfutsea edellämainittu ajattelija Mìtse (Mō Ti). On huomattava, että hän käytti juuri Ai-sanaa iskusananaan. Hänen lyhyt ja sattuva terminsä oli Džien Ai, 'yleinen ja yhtäläinen rakkaus' kaikkia kohtaan. Tämä herätti suuren kuohunnan kungfutselaisten keskuudessa. Erittäinkin Mongtse taisteli kiivaasti tätä liian tasa-arvoista oppia vastaan. Hänelle oli selvää, että koko Kungfutsen oppirakennelma hajoaisi yleisen rakkauden opin levenemisen kautta. On mielenkiintoista huomata, että Mongtse käyttää tärkeimpänä taisteluaseenaan juuri Hsiao-käsitettä. Se häviäisi kokonaan Metsen opin valtaan päästyä. Vanhempien arvoasema ja yleensä kaikki arvovalta olisivat uskollisten kungfutselaisten mielestä kärsineet liian tuntuvia vaurioita jos yleinen ja yhtäläinen rakkauden oppi olisi ilman rajoituksia sovitettu kaikkiin. Ja niin julistettiin Metsen rohkea ote harhaopiksi, jona se on pysynyt tähän päivään asti.

KUNGFUTSELAISTEN PERUSHWEIDEN TAULUKKO.

Mieti näitä itseäsi kieltäen lakkaamatta! Pidä näistä kiinni pelolla ja vavistuksella!

I. Ihmisyys. Ren. Ihmisluonnon syntyperäinen hyve.

1. Yleismieli. Kung.

Pidä vanhoja vanhoina ja nuoria nuorina. Kun on jotain menestystä meillä, lisää sitä samalla muille. Älä erota itseäsi olevaisesta. Katso hyvää tahtoa samoilla silmillä kuin sen toteutumistakin.

2. Epäitsekkyys. Šū.

Mitä et tahdo itsellesi, älä tarjoa toisillekaan. Älä muistele vanhoja vikoja. Ota huomioon kunkin kyvyt.