SUURI OPPI

Johdatus kungfutselaiseen elämänkatsomukseen

Kirj.

KUNGFUTSE

Kiinankielestä suomensi ja selitti seka Kungfutsen elämää ja kungfutselaisuutta selosti Kalle Korhonen.

Suomen Itämaisen Seuran kansantajuisia julkaisuja.

Tekijänpalkkio on suoritettu "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta."

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

Alkulause. Transskriptio.

I. Kungfutsen elämä.

1. Kiina Kungfutsen aikana. 2. Kungfutsen elämän ulkonaiset piirteet. 3. Kungfutsen luonteenpiirteitä ja arvostelua. 4. Kungfutsen suku.

II. Kungfutselaisuuden yleisiä piirteitä.

1. Kungfutselaiset peruskirjat. 2. Kungfutselainen kouluopetus. 3. Kungfutselainen siveysoppi.

III. Kungfutselaisuus uskontona.

1. Kiinan kolme uskontoa. 2. Kiinalaisten vanha uskonto. 3. Sang Ti-käsitteen synty. 4. Kungfutsen palvonnan historiallinen kehitys. 5. Kungfutsen palvonta hänen paikallistemppeleissään.

IV. Suuri Oppi.

1. Suuri Oppi johdatuksena kungfutselaiseen elämänkatsomukseen. 2. Suuri Oppi, Kungfutsen teksti. 3. Suuri Oppi, selityskirja. 4. Kiinalaisen ajattelun luonne.

V. Huomautuksia ja lisäyksiä.

1. Kiinan historian ääriviivat. 2. Kiinan maakuntien nimet. 3. Lähdeviittauksia ja lisäyksiä

Kirjallisuutta.

Alkulause.

Suuri tuntematon on kaukaisen idän kiinalainen maailma suomalaiselle yleisölle tähän asti ollut. Vieraan isännän alamaisina ei meillä ole ollut erikoisempaa aihetta kiinnittää huomiotamme monien miljoonien merkilliseen maahan. Ainoastaan lähetyskansa on lähemmin seurannut sikäläisiä oloja parisen vuosikymmentä.

Kiinaa käsittelevä suomenkielinen kirjallisuus on perin niukka. Kolme tärkeintä teosta mainittakoon. Vapaan Lähetyksen kustannuksella ilmestyi v. 1906 A. Mäkisen kirjoittama 'Kiinan kansa ja sen tarpeet', jossa Arthur H. Smithin y.m. mukaan tehdään selkoa kiinalaisen luonteenominaisuuksista ja boksarikapinan kauhuista; vainojen kuvaus vie runsaasti puolet kirjan sivuluvusta. Suomen Lähetysseuran kustannuksella on ilmestynyt, paitsi joitakin käännösteoksia, parikin pienehköä alkuperäistä yleislaatuista ja yleistajuista esitystä: Kirkkoherra Hannes Sjöblomin kolme yliopistollista esitelmää nimellä 'Kiina ja lähetystyö Kiinassa' (1907) ja tuomari A. Vuorisen kaksiosainen matkakertomus, 'Matkahavainnoita Kiinasta' (1908), tähän saakka paras suomenkielinen yleisesitys. Sen painos on jo loppuun myyty.

Kun nyt Suomikin vihdoin on päässyt itsenäisten kansojen joukkoon, ja näköalamme ovat entisestään suuresti avartuneet, niin kaukainen itäkin on varmaan saapa uutta ja laajempaa mielenkiintoa meidän taholtamme osakseen. 'Suuri Oppi' pyytää olla omalta osaltaan pienenä oppaana vanhan Kiinan omaperäiseen ajatusmaailmaan.

Kungfutse (Confucius), Kiinan keskeisin personallisuus, on meilläkin ainakin nimeltään tunnettu. 'Suuri Oppi' (Tā Hsiō) on hänen parhaita esityksiään. Suppeaan muotoon on siinä kudottu kungfutselaisen siveys- ja valtioopin yleinen rakenne. Näitä hänen aatteitaan on eräs Kungfutsen oppilas " Selityskirjassaan " edelleen kehitellyt. Suomennoksessa esiintyy niin hyvin alkuperäinen teksti kuin Selityskirjakin, vieläpä eräiden muidenkin kungfutselaisten oppineiden ajatuksia.

Suomennos on tehty tekstistä, joka on painettu James Legge'n 'Chinese Classics' nimiseen Kiinan klassillisen kirjallisuuden moniniteiseen englanninkieliseen käännökseen (Shanghai 1865-1893). Suomennosta on verrattu, paitsi yllämainittuun Legge'n käännökseen, myöskin S. Couvreurin ranskan- ja latinankielisiin käännöksiin, jotka ovat julaistut hänen teoksessaan 'Les Quatre Livres, Chinois, Français et Latin' (Ho Kien Fou 1895). P. Kranzin käännös Kiinan yleispuhekielelle (Kuan Hua:lle) on myöskin ollut jossain määrin avuksi. Saksankieliset käännökset ovat näihin saakka olleet puuttellisia.

Paitsi yllämainittuihin käännöksiin liittyviä selityksiä, on etupäässä käytetty seuraavaa kiinankielistä selitysteosta: Henry M. Woods, 'A Commentary on the Four Books' (Shanghai 1910), jossa on esitetty useitten tunnettujen kiinalaisten selittäjien mielipiteitä.

Seuraavia sanakirjoja on käytetty:

F. W. Baller, An Analytical Chinese-English Dictionary, 1900. M. de Guignes, Dictionnaire Chinois, Français et Latin, 1813. S. W. Williams, A Syllabic Dictionary of the Chinese, 1874. Herbert A. Giles, A Chinese-English Dictionary, 1910. The Encyclopaedic Dictionary, 1915 (kiinan kielinen).

Käännös on ollut pääasiallisesti valmis jo kolme vuotta. Tämän ajan kuluessa olen sitä yhä uudelleen korjaillut. Aluksi pidin kaunokirjallista puolta pääasiana. Myöhemmin olen tavoitellut tieteellistä tarkkuutta, ohjeenani periaate: 'Niin tarkasti kuin mahdollista ja niin vapaasti kuin on välttämätöntä.' Selittävät sanat ja lauseet ovat tekstiin painetut sulkujen sisälle.

'Suuri Oppi' Selityskirjoineen sisältää kaikki tärkeimmät kungfutselaiset käsitteet, joten se hyvin sopii johdatukseksi Kiinan huomatuimman, virallisen oppisuunnan aatteisiin. Kiinalaiset itsekin pitävät 'Suurta Oppia' johdatuksena kungfutselaiseen siveysoppiin.

Tehtävämme puitteisiin olisi vielä kuulunut selonteko kungfutselaisesta valtio-opista, nykyaikaisesta esi-isien palveluksesta sekä keisarillisista uhritoimituksista Taivaalle, Maalle ja Kungfutselle. Tämä olikin alkuperäinen tarkoituksemme, samoinkuin kuvauksen antaminen kungfutselaisista, Šan Tung-maakunnassa olevista pyhistä paikoista, varsinkin Kungfutsen suurenmoisesta sukutemppelialueesta Dž'y Fu:ssa, ja hänen palvonnastaan siellä. Niinikään olisi Kungfutsen hauta Dž'y Fu:n kaupungin ulkopuolella ansainnut oman esityksensä. Mutta niitten esittäminen olisi paisuttanut teoksemme aivan liian laajaksi.

Lyhyt, yhtenäinen historiallisten ääriviivojen esitys on näyttäytynyt välttämättömäksi tarpeellisen taustan aikaansaamiseksi varsinaisten asiain esitykselle. Samasta syystä on Kiinan maakuntajaon ymmärtämistä koetettu helpottaa.

Monissa kohdin perin pintapuolisena, — viittaan vain keskeisimpään kysymykseemme, Kungfutsen elämän arviointiin —, täytyy teoksemme jo vihdoin lähettää puutteellisenakin julkisuuteen.

Kunnioittavat kiitokseni on julkilausuttava herroille professoreille Knut Tallqvist, Kaarle Krohn ja G.J. Ramstedt, jotka kukin ovat lukeneet heidän erikoisalojaan koskevat käsikirjoitukseni kohdat, tehneet tärkeitä huomautuksia ja antaneet varteenotettuja ohjeita. Erikoisella kiitollisuudella on mainittava lehtori O. Manninen, joka on vertaillut käännöstä Couvreurin ranskalais-latinalaiseen käännökseen ja tunnetulla taidollaan auttanut monista pulmista. Henkilöistä, jotka ystävällisesti ovat antaneet kirjastonsa käytettäväkseni mainittakoon tässä kiitollisuudella professori Arthur Cotter, tuomari A. Vuorinen ja maisteri Kai Donner. Kiinalaisista oppineista ystävistäni on ennen muita mainittava herrat Jang Šuen Ts'in ja Yin Tsō Džou, joiden arvokasta opetusta kiitollisuudella muistelen.

Helsingissä keväällä 1920.

K. K.

TRANSSKRIPTIO.

Kiinankielen merkitseminen meikäläisillä kirjaimilla ei ole helppoa. Siinä on useita äänteitä, joita europpalaisissa kielissä ei ole. Sitäpaitsi vaihtelee lausumistapa sangen huomattavasti eri seuduilla, ja samallakin paikkakunnalla käytetään useita vaihto-ehtoisia muotoja.

On siis ymmärrettävissä, että sangen useita erilaisia transkriptiojärjestelmiä on syntynyt. Ei vain kirjoittajan oma äidinkieli määrää systeemin laatua, vaan myöskin se seikka, missä osassa Kiinaa hän on kielen oppinut. Monet muutkin näkökohdat voivat asiaan vaikuttaa.

Teoksessamme on kiinalaisten äänteiden merkitsemisessä luonnollisesti otettu huomioon suomalaisen ääntämistapa. Äänteen perusmuodoksi on katsottu yleispuhekielen (Kuan Hua, virkamieskieli) lausumistapaa, sellaisena kuin se kuullaan Pohjois-Kiinan laajalla lakeudella. Yhtävähän täysin pekingiläistä kuin Jangtse-laaksonkaan ääntämistä on orjallisesti seurattu, vaikka kummankaan päätekohdan puhekieli ei huomattavasti eroa siitä, mitä on pidettävä normaalisena yleispuhekielenä.

Lähinnä olemme liittyneet Wade'n ja Ballerin systeemeihin. Jälkimmäinen lienee pohjoismaalaisille helpoimmin ymmärrettävissä, sillä tämä transkriptiojärjestelmä on syntynyt piirejä varten, joihin lukeutuu monia eri kansallisuuksia. Umpi-englantilaiset systeemit, sellaiset kuin esim. 'standard', vievät suomalaisen lukijan kokonaan harhaan — ja ovat jo tuoneet monia ikäviä kasvannaisia kiinalaisten nimien lausumistapaan.

Sangen yleinen on kiinassa dž-äänne, jonka englantilaiset (Giles, Baller y.m.) merkitsevät ch:lla, saksalaiset (Hermann y.m.) g:llä ja k:lla (Richthofen), ranskalaiset (Couvreur y.m.) tch:lla; monet muut eri tavoin esim. jd, ds, dsch, ts, tš, tsch. Ääntämisenkin horjuvaisuus on antanut aihetta tähän kirjavuuteen. Esim. i:n edellä joskus kuulee k:n, mutta yleisempi on dž. Maantieteellisesti vakiintuneissa nimissä olemme säilyttäneet yleisesti tunnetun ja helpommin lausuttavan k:llisen muodon, esim. Peking pro Pì Džing, Nanking pro Nan Džing, Jangtse Kiang pro Jang Tzi Džiang; samoin maakuntien nimissä Džì Kiang, Kiang Si. Sen sijaan olemme klassillisen kirjallisuuden nimissä ottaneet oikeamman džing-muodon king-sanan asemasta, esim. Šū Džing, Historiakirja. Ts-äänne erotetaan selvästi dž-äänteestä, vaikka eteläisellä yleispuhekielen alueella edellinen on anastanut paljon jälkimmäisen tilaa.

Vaihtoehtoisia äänteitä on runsaasti. L ja n-konsonantit vaihtelevat sanan alussa aivan yleisesti, esim. Lan ~ nan, lai ~ nai, lei ~ nei, len ~ nen. Pidetään jotenkin yhdentekevänä kulkeeko ilmavirta tässä tapauksessa suun vai nenäväylän kautta. Samoin vaihtelee Jangtse-laaksossa i:n edellä hs ~ s; edellinen muoto lienee katsottava oikeammaksi (h kuuluu hyvin heikosti). H-konsonantti vaihtuu usein f:ksi, kun pelkkä u seuraa: hu ~ fu. Kun vielä mainitsemme eräissä tapauksissa ilmenevät vaihtoehtoiset muodot: dž ~ dr, dž ~ k, dž ~ ts, i ~ ei, i ~ y, u ~ o, u ~ y, ui ~ ei, ui ~ uei, y ~ ru, niin erilaisille transskribeerauksille jää kyllin tilaa.

Yleispuhekielessä ei ole b, g, v, x eikä puhdasta d-äännettä, joten niiden merkintä on katsottava harhaanvieväksi. Sanan lopussa ei esiinny muita konsonantteja kuin n ja ng. Milloin huomaamme k, p, t, ja m-loppuisia sanoja, voimme heti päättää, että ne ovat kaakkoisten rannikkomaakuntien ainoalaatuista ääntämistapaa.

Vokaalit a, e ja o eivät yleensä äänny puhtaina ollessaan yksin eikä sanan alussa, vaan niiden edellä kuuluu selvä ng-äänne. Esim. ai>ngai, ang>ngang, en>ngen, ō>ngō, ou>ngou. (Poikkeus on yksinäinen a-äänne, joka lienee tullut buddalaisuuden mukana Intiasta). Teoksessamme käytetään kuitenkin lyhyempiä muotoja ilman ng-äänteen merkintää.

Vokaalin loppuaspirointi merkitään tavallisesti h-kirjaimella, esim. ku>kuh, mutta me olemme ottaneet yksinkertaisemman loppuhenkosella (')-merkitsemistavan, esim. la>la'.

Konsonanttien yleinen aspirointi on kiinalle tunnusmerkillinen ja tärkeä. Se selviää parhaiten k, p, t-äänteistä. Aspiroituina ne voisi merkitä mukavimmin kh, ph, th-kirjaimilla. Mutta kun tämä monissa sanoissa venyttäisi merkintää tarpeettoman pitkäksi eikä sitä voitaisi selvyydenkään puolesta käyttää mukavasti kaikissa tapauksissa, niin sovitamme loppuhenkosen myöskin konsonanttien aspirointia ilmaisemaan, esimm. Ku>k'u=khu, džan>dž'an, drï>dr'ï, tsō>ts'ō, tzï>tz'ï.

Samassa sanassa, joka lausutaan yhdellä henkäyspainalluksella, saattaa olla kaksinkertainenkin aspirointi, ensin konsonanttien, sitten vokaalinen. Ottakaamme äänne drï. Vokaalin tavoin aspiroituna se on dr, konsonantin tavoin aspiroituna dr'ï, molemmin tavoin aspiroituna dr'ï'.

Erilaisia sanaäänteitä on yleispuhekielessä noin 490, eteläisellä alueella vain noin 410. Jangtse-virran laaksossa on siis noin 80 äännettä eli lähes 1/5 vähemmän kuin Pohjois-Kiinan lakeudella. Sen sijaan on Jangtse-laaksossa noin 40 äännettä, joita ei ole pohjoisessa. Kun sanaäänteiden luku on mitättömän pieni sanamerkkien suureen lukumäärään nähden — vain noin 1 % —, niin on ollut syytä ottaa transkriptiossa kaikki yleispuhekielen erilaiset äänteet huomioon.

Tärkeimpiä pohjoisen ja eteläisen yleiskielialueen eroavaisuuksia mainittakoon. Etuvokaalien, e, i, jälkeen vaihtuu ng-äänne n-äänteeksi Jangtse-laakson puhekielessä. Esimm. Ing>in, leng>len, ning>nin, ping>pin, teng>ten.

Yleiskielen eteläisellä alueella on taipumusta äänteiden lyhentämiseen. Sanansisäinen ue-diftongi sulautuu e:ksi hammasäänteiden (dentaalien) 1, n, r, s, t, t', ts, ts', jälkeen.

Diftongi ue säilyy sitävastoin keskisten kieliäänteiden (palataalien) ja kurkkuäänteiden (laryngaalien) dž, dž', k, k', š, h, jälkeen. Esimm. ue-diftongin sulautumisesta e:ksi: Luen>len, nuen>nen, ruen>ren, suen>sen, tuen>ten, t'uen>t'en, tsuen>tsen, ts'uen>ts'en. Milloin ng-äänne on päättänyt sanan, muuttuu se luonnollisesti n-äänteeksi, esimm. Tueng>ten, t'ueng>t'en. Esimm. ue-diftongin säilymisestä: Džuen, dž'uen, huen, kuen, k'uen, šuen. Mikä koskee ue-diftongia pitää paikkansa myöskin ua diftongiin nähden seuraavissa tapauksissa: Luan>lan, tsuan>tsan, ts'uan>ts'an; mutta: nuan ~ nan, ruan ~ ran (rän), suan ~ san, tuan ~ tan. —

Diftongi ou sulautuu u:ksi seuraavissa tapauksissa: Fou>fu, pou>pu; ja diftongi uo sulautuu o:ksi: Kuo>ko, k'uo>k'o. Triftongi iai supistuu ai-diftongiksi: Hsiai>hai, kiai>kai.

Toiselta puolen on eteläisellä yleiskielellä taipumusta pidentääkin äänteitä. Kun pelkkä u-äänne (tai u') seuraa äskenmainittuja dentaaleja, 1, n, r, s, t, t', ts, ts', tai puoleksi palataalisia dž, dž'-äänteitä, niin tämä u-äänne muuttuu ou-diftongiksi. Esimm. Lu>lou, lu'>lou', nu>nou, ru'>rou', su>sou, su'>sou', tu>tou, tu'>tou', t'u>t'ou t'u'>t'ou', tsu>tsou, tsu'>tsou', ts'u>ts'ou, ts'u'>ts'ou', džu'>džou'. Milloin u-äänne on ilman loppuhenkosta, säilyy u alkuperäisenä sanoissa ru, džu (dru) ja dzu. (D'ž'-äänteessä säilyy u puhtaana, vaikka loppuhenkonenkin seuraa, joten tämä kokonaan poikkeaa yleisestä säännöstä, mutta tällä tavalla ääntyykin vain yksi ainoa sana, paljon käytetty 'mennä ulos'.) U säilyy myöskin sanoissa, jotka alkavat hammasäänteillä f, m, p, p', lakiäänteillä k, k', š ja kurkkuäänteellä h. Esimm. Fu, fu', mu, mu', pu, pu', p'u, p'u', ku, ku', k'u, k'u', šu, šu', hu, hu'.

Diftongi ui muuttuu joko ei- tai uei-diftongiksi. Dentaalien l, n, s, t, t', ts, ts' jälkeen se vaihtuu ei-diftongiksi. Esimm. Lui>lei, nui>nei, sui>sei, tui>tei, t'ui>t'ei, tsui>tsei, ts'ui>ts'ei. Lui ja nui ääntyvät pohjoisessakin molemmin tavoin. Palataalisten dž, dž', r, s-äänteiden jälkeen ui-diftongi muuttuu uei-diftongiksi. Esimm. Džui>džuei, dž'ui > dž'uei rui>ruei, šui>šuei.

Vaikeimpia suomalaiselle lukijalle ovat seuraavat yhdeksän konsonanttiäännettä, jotka samalla ovat itsenäisiä sanoja, sanaäänteitä: Drï, drï', dr'ï, dr'ï', šzï, šzï', szï, tzï, tz'ï.

Sävelkorkoa ei ole merkitty koska se edellyttäisi asiantuntemusta, jota suomalaiselta lukijalta ei voi toivoa.

Yleisenä periaatteena on koetettu noudattaa substantiivien merkitsemistä isolla alkukirjaimella saksankielen tavoin. Siten syntyy tarpeellista vaihtelua tuohon muuten niin yksitoikkoiseen transkriptioon. Se vastaa jossain määrin kiinalaisten omaa sanavarastonsa jakoa 'tyhjiin' ja 'täysinäisiin' sanoihin. Kun transkription pahin vika on muotojen köyhyys verrattuna vastaavaan merkkikieleen, niin saamme täten edes hiukan lisää muotorikkautta. Samalla tämä tietysti auttaa ajatuksen ymmärtämistä. Transskriptiossa pitäisi oikeastaan jokaisen sanan sävelkorko ja sanaluokka tulla näkyviin — vasta sitten voisi kiinan kirjakieltä (Uen Li) transskribeerattuna jossain määrin ymmärtää.

> ~ V - - merkkejä on käytetty niinkuin Tietosanakirjassamme.

I. KUNGFUTSEN ELÄMÄ

1. KIINA KUNGFUTSEN AIKANA.

Kolmas Kiinan hallitsijasuvuista, Džou, on kahdessa suhteessa merkittävä. Paitsi sitä, että se on kantanut valtikkaa Kiinassa pitemmän aikaa kuin mikään muu maan 26:sta hallitsijasuvusta[1] eli yli puolen yhdeksättä vuosisataa (1122-255 e.Kr.), on se myöskin tuottanut loppuaikoinaan kolme Kiinan johtavaa miestä, jotka ovat jättäneet kansan sieluun ja elämänkatsomukseen vuosituhansien ajoiksi sangen huomattavat jäljet.

Ensimmäisenä esiintyy metafyysillinen mietiskelijä Laotse (Laocius, Lao Tan, Li Pì Jang,), taolaisuuden perustaja, 'Opin ja Hyveen Kaanonin' ( Tao Tē Džing ) kuuluisa kirjoittaja. Hän syntyi v. 604 e.Kr. Puoli vuosisataa myöhemmin koettaa Kungfutse, (Konfutse, Confucius, Kungtse, 550-478 e.Kr.) eetillisellä otteellaan, ylevällä siveysopillaan, järjestää hajanaisen isänmaansa epäkiitollisia oloja. Noin sata vuotta Kungfutsen kuoleman jälkeen syntyy Mongtse (Mengtse, Mencius, v. 372 e.Kr.), joka vakiinnuttaa edeltäjänsä opetukset ja yrittää sosiaalisilla saarnoillaan saada ruhtinaita ryhtymään yhteiskunta- ja valtioelämän uudistukseen. Yhteistä nykyaikaisten yhteiskunnan uudistajien kanssa hänellä on ehdoton usko ihmisluonnon hyvyyteen.

Džou-suvulla on kuitenkin yhtä vähän suoranaisia ansioita hallituskautensa pituuteen kuin näiden kansallisten suurmiesten syntyyn. Sen ansiot ovat enemmän kielteistä laatua.

Vain keskenään kinailevien ruhtinasten erimielisyyden vuoksi saattoi heikko keskushallitus säilyttää valtikkaansa nuo monet vuosisadat, todellisen vallan luisuessa yhä enemmän hallitushuoneesta melkein riippumattomien pikku ruhtinaskuntien käsiin. Läänityslaitoksen merkeissä elettiin Kiinassa yhtä kauan aikaa ennen Kristuksen syntymää kuin Europassa sen jälkeen. Hallitsijasuvun perustaja, hyverikas 'Sotaisa Kuningas' ( U Uang ) antoi erikoista vauhtia vasallivaltioiden syntymiselle jakamalla maa-alueita sotapäälliköilleen, jotka olivat auttaneet häntä kukistamaan edellisen hallitsijasuvun.

Kungfutsen aikuisen Kiinan tärkein alue sisälsi nykyiset Šan Tung ja Hō Nan -maakunnat sekä osia Dži Li ja Hū Pē -maakunnista; Šan Sï ja Šen Sï -maakunnissa oli myöskin voimakkaita kiinalaisia ruhtinaskuntia. Kiang Sū' -maakunnassa oli U-niminen[2] pikku valtio, jonka erään ruhtinaan haudalle Kungfutse pystytti kiven, mikä yhtenä Kiinan vanhimpia kirjoituksia esittävänä muistomerkkinä yhä vielä on nähtävissä.[3]

Hū Nan:in maakunta Jangtse Kiang virran eteläpuolella näyttää tähän aikaan olleen melkein kokonaan kiinalaisten vaikutuspiirin ulkopuolella, vaikka jo Jao:n ja Šuen:in aikoina (2365-2205 e.Kr.), ennen ensimmäistä hallitsijasukua, kiinalaiset ulottivat vaikutuksensa aina tämän maakunnan eteläosassa olevalle 'Vakavalle Vuorelle' saakka ( Heng Šan ). Hū Nan:in pohjoisosassa olevan suuren 'Luolajärven' ( Tung T'ing Hū ) eräällä saarella on Jao:n kahdelle tyttärelle pystytetty kivi,[4] jotka tyttärensä Jao antoi kruununperijälleen Šuen:ille vaimoiksi, samalla kuin hän luovutti hallitusistuimen tälle halpasäätyiselle miehelle, sivuuttaen poikansa ja sukulaisensa.

— Ts'u -vaitio[5] Hu Pe:n maakunnan lounaisosassa lienee ulottunut sentään Hu Nan:in nykyisten rajojen sisäpuolelle.

Asukkaita on arvioitu olleen Kungfutsen aikuisessa Kiinassa 10-15 miljoonaa.[6]

Tämä alue oli jakautunut miltei lukemattomiin pikku ruhtinaskuntiin. Klassillisessa kirjallisuudessa puhutaan '10,000:sta valtiosta' (Uan Pang), niiden lukuisuutta osoittaen ylimalkaisesti. Kungfutsen kirjoittamassa historiallisessa teoksessa ' Kevättä ja Syksyä ' ynnä sen huomattavimmassa selitysteoksessa (Tsō Džuan) on mainittu Legge'n mukaan noin sata viisikymmentä eri valtiota. Tärkeimmät näistä olivat: Lu (Lou), Ts'i, Ts'u (Ts'ou), Džin, Ts'in, Uei.

Vasallivaltioiden päämiehet olivat viittä eri arvoastetta: Kung, Hou, Pē, Tzï, Nan (Duke, Marquis, Earl, Count, Baron). Kaikki nämä maksoivat vuosiveroa keskushallitukselle ja olivat velvoitetut vaaran uhatessa puolustamaan yhteistä isänmaata määrätyllä sotilasvoimalla. Tällainen järjestelmä edellyttää voimakasta keskushallitusta, jota, ikävä kyllä, ei aina ollut. Kungfutse arvostelee yllämainitussa teoksessaan Džou-hallitsijasuvun loppuaikoja (722-481) seuraavasti: "Niinä päivinä ei ollut mitään kuningasta. Jokainen ruhtinas teki niinkuin hänestä parhaalta näytti." Tämä aika on täynnä keskinäisiä sotia, sankaritekoja, ystävyysliittoja, salamurhia ja vehkeilyjä. Vaikka Kiinan sivistystaso tähän aikaan oli ainakin yhtä korkea kuin Europassa Keskiajan lopulla, niin oli länsimailla kristinuskon vaikutuksesta naisen arvo paljon suurempi läänityslaitoksen aikana kuin Kiinassa koskaan on ollut. Historian kirjoitus, järjestetty kouluopetus, hienot hovitavat, laulu ja soitto kuuluivat päiväjärjestykseen niinhyvin suuremmissa kuin pienemmissä Kiinan valtioissa.

"Kungfutse esiintyi historian ratkaisevana hetkenä. 'Isänmaa' oli vaipunut epäjärjestykseen. Siltä puuttui oikeita periaatteita. Nurinkuriset opit ja väkivallantyöt olivat kehittyneet pitkälle. Ministerit murhasivat ruhtinaitaan ja pojat isiään. Kungfutse kauhistui näkemäänsä ja alkoi uudistustyönsä." Näin kertoo Mongtse.

Kungfutse ei ollut ainoa joka koetti olevia oloja parantaa. Kiinassa esiintyy Džou-hallitsijasuvun loppuaikoina monia merkittäviä henkilöitä uudistusaatteineen. Jangtse (Jang Džū)[7] opetti, että ihmisen korkein tehtävä on nauttia elämästä, välittämättä aikalaisten tai jälkimaailman arvostelusta. Todella olevaista on vain se mikä tyydyttää mieltä, antaa nautintoa. Mitä huolia kuolemantakaisesta asiaintilasta, mitä jälkimaailman arvostelusta! Niillä, joita nyt niin suuresti kunnioitetaan, ei ollut eläissään yhtään onnen päivää. Ja mitä he hyötyvät nyt tästä jälkimaailman kunnioituksesta? Ne, joita nyt pidetään ilkiöinä ja tyranneina, ne osasivat iloita elämästä, tyydyttää halujaan ja käyttää valtaansa. Ja kärsivätkö he nyt siitä, että heitä halveksitaan ja inhotaan? Niin me siis tahdomme iloita elämästä, — mitä huolimme siitä, mitä kuoleman jälkeen seuraa! Tunnussanamme on: Kaikki vain omaa itseä varten (Uei O).[8]

Tämän äärimmäisen mustan itsekkyyden vastakohdaksi esittää Mētse (Mōtse, Mō Tï) äärimmäistä lähimmäisrakkauden oppia. Sen sijaan, että kungfutselaista rakkautta rajoittavat monet erilaiset elämänsuhteet ja arvovallan erikoisasemat, opettaa Metse yleistä, yhtäläistä ihmisrakkautta kaikkia kohtaan. Siten korjautuvat tavat, ja kun ne ovat hyvät, muodostuu valtioelämäkin hyväksi. Kaikki paha johtuu siitä, ettei ole keskinäistä rakkautta. Olot saadaan korjatuksi ainoastaan lähimmäisrakkauden elvyttämisellä. Olettakaamme, että ihmiset rakastaisivat toisiaan, niinkuin he itseään rakastavat, — silloinhan ei olisi ensinkään varkaita eikä ryöväreitä. Jos jokainen katsoisi toisen taloa samoilla silmillä kuin omaansa, — kuka tahtoisi silloin varastaa? Jos jokainen katsoisi toista henkilöä samoilla silmillä kuin itseään, — kuka tahtoisi silloin ryövätä ketään? Ja edelleen: — Jos ruhtinaat katsoisivat vieraita valtoja samoilla silmillä kuin omiaan, — mistä saisi silloin aihetta sotiin? Eikä tämä tällainen yleisrakkaus ole niin mahdoton, kuin miltä se näyttää. Tarvitsee vain ymmärtää, mikä suunnaton hyöty siitä kaikille koituu, — sillä on asia autettu. — Kaikki kurjuus, mitä maailmassa on, se että vahvemmat sortavat heikompia, enemmistö vähemmistöä, viisaat yksinkertaisia ja arvonherrat halpa-arvoisia, — kaikki tämä johtuu siitä, että tehdään erotus ihmisen ja ihmisen välillä. Yleinen ihmisrakkaus (Džien Ai) sen sijaan liittäisi kaikki sopusointuisaksi yhteydeksi.

Yhteiskunnallisten parannuspuuhien yhteydessä tutkittiin innokkaasti itse pahan lähdettä, ihmistä ja ihmisluontoa. Ihmisluontoon nähden esitettiin neljä eri mielipidettä. Eräs ajattelija, Hsyintse (Hsun Tzï),[9] esittää suurella vakaumuksen voimalla, että ihmisluonto on paha ja pelkkää pahaa. Näin hän todistelee: — Ihminen on luonnostaan paha. Kaikki hänen hyvyytensä on keinotekoista. Voitonhimo on hänen ensimmäinen pyyteensä. Hän koettaa saada itselleen mitä voi, ajattelematta naapurin tarpeita. Toiseksi hän on rakkaudeton. Hän toivoo toisille tuhoa, välittämättä oikeuden ja totuuden periaatteista. Kolmanneksi hän on eläimellisten himojensa orja. Hän tekee laittomuutta ja harhailee kaukana velvollisuuden ja hyveen tieltä. Luontonsa mukaisesti synnyttää ihminen kaikenlaista väkivaltaa, epäjärjestystä ja äärimmäistä raakalaisuutta. Ainoastaan lainalaiset pakkotoimenpiteet ja voimakas hyvien tapojen vaikutus tekevät ihmisen mahdolliseksi järjestyneeseen yhteiskuntaan. Näiden perusteiden nojalla näyttää täysin selvältä, että ihminen on luonnostaan paha, ja että kaikki hänen hyvyytensä on keinotekoista.

Täysin päinvastaista kantaa ihmisluontoon nähden edustaa Kungfutsen pojanpoika K'ung Dži' (Tzi Szï).[10] Mutta vasta tämän oppilas Mongtse kehittää opin ihmisluonnon ehdottomasta hyvyydestä koko täydellisyyteensä. Ihmisluonto taipuu hyvään niinkuin vesi virtaa aina alaspäin. Kaikki paha on ulkoapäin tullutta väkivaltaista vaikutusta ihmissieluun, niinkuin vesi voidaan keinotekoisilla pakkotoimenpiteillä saada nousemaan vuorien huipuillekin. Kungfutse itse ei suoranaisesti ottanut osaa tähän kiistaan, joka vasta hänen jälkeensä kuumimmillaan riehui, mutta koko Kungfutsen esitystapa, koko hänen siveysoppinsa, edellyttää ihmisessä piileviä luontaisia siveellisiä voimia, edellyttää ihmisen luontaista hyvyyttä. Ja niin onkin Mongtsen kanta koko kungfutselaisuudessa virallisesti hyväksytty. Ilman tätä edellytystä olisi vaikea ymmärtää kungfutselaisuuden siveysopillista oppirakennusta.

Näiden äärimmäisten vastakohtien sovittamiseksi esitetään kaksikin eri teoriaa. Kaotse (Kao Tzï')[11] opettaa, että ihmisluonto ei ole itsessään hyvää eikä pahaa; se on passiivinen, joka voidaan kasvatuksen avulla ohjata kumpaan suuntaan tahansa. Ihmisluonto on alkuaan niinkuin puusepän puuvarasto; ihmisen hyvyys tai pahuus on niinkuin tästä aineesta tehdyt esineet. Kun Mongtse huomautti, että se on väkivallan tekoa veistopuuta kohtaan, kun siitä muokataan talouskaluja, niin Kaotse esitti toisen vertauksen: — Ihmisluonto on kuin vesi, joka voidaan johtaa mihin ilmansuuntaan tahansa. Tästä sai Mongtse aiheen kuuluisaan vertaukseensa, myöntämällä ensin, että vesi ei kyllä pidä väliä ilmansuunnilla, mutta lisäämällä tähän, että vesi tekee hyvinkin tarkan eron kun on kysymyksessä virtaaminen ylös- tai alaspäin; ihmisluonto taipuu hyvään, niinkuin vesi virtaa aina alaspäin.

Toinen vastakohtia sovittava ihmisluonnon esitys julkituodaan Kristuksen syntymän aikoihin. Teorian esittäjä on nimeltään Jangtse (Jang Tzï).[12] Hän opetti, että ihmisluonnossa on sekä hyvää että pahaa. Siinä on rakkaudentunteita ja oikeudentunto, mutta siinä on samalla vastakkaisia haluja ja pahaantaipuva tahto. Kumpi puoli näistä pääsee voitolle, se riippuu siitä kumpaako puolta enemmän viljellään. Ihminen on siis kokonaan kasvatuksen tulos.

Nämä esimerkit riittänevät osoittamaan, etteivät nuo edellämainitut kolme Kiinan merkkimiestä, Kungfutse, Mongtse ja Laotse, ole ainoat, jotka näihin aikoihin elämän suuria kysymyksiä Kiinassa pohtivat.

2. KUNGFUTSEN ELÄMÄN ULKONAISET PIIRTEET[13]

Kungfutsen isä[14] Šu-Liang Hō (Hei) oli ruumiinvoimiltaan tavallista vankempi, rohkea ja ryhdikäs sotiiasvirkamies kotivaltionsa Lu:n palveluksessa.

Sangen ikävä seikka kiinalaisen mielestä oli se, että hänellä oli vain yksi poikalapsi, sekin rampa ja jalkavaimosta syntynyt, vaikka tyttäriä oli yhdeksän. Senvuoksi otti hän vielä yli 70-vuotiaana kolmannen vaimon, nuoren Jen Džing Tsai:n, toivoen saavansa miesperillisen pitämään huolta hänen tarpeistaan vainajien maailmassa.

Seuraavana keväänä syntyikin kertomuksemme sankari, Kungfutse, historioitsija Szi-Ma Ts'ien:in mukaan vuonna 550 e.Kr. Kaksi ' Kevään ja Syksyn ' selittäjää, Kung Jang ja Ku' Liang, ilmoittavat Kungfutsen syntyneen vuotta aikaisemmin. Jen Huei oli samaa tunnettua sukua kuin Kungfutsen äiti.

Kungtse ja Mongtse olivat molemmat samasta Lu-valtiosta kotoisin, joka pikku ruhtinaskunta sijaitsi nykyisen Šan Tung -maakunnan eteläosassa, Keltaisen virran ( Huang Hō ) silloisen uoman pohjoispuolella. Kungfutsen kotikaupunki Dzy Fu (Ch'iu Fu, Kūfu) ja Mongtsen syntymäpaikka Tsou Hsien (Tsao Hsien), jotka suorinta tietä ovat vain noin 20 kilometrin etäisyydellä toisistaan, sekä piirin hallituskaupunki Jen Džou Fu, ovat kaikki Šanghai-Pēking-rautatielinjan varrella. Samansuuntainen 'Kiinan kanava' ei myöskään ole kaukana näiltä tienoilta. Vaikka Tsou on nyt alimman asteen virallinen kaupunki, niin se Mongtsen aikana oli itsenäinen valtio.

Taru kertoo, että Kungfutsen äiti rukoili Nï Ts'iu (Nunnien Kumpu!)-nimisen vuoren jumalalta itselleen poikalasta, ja kun hän sen sitten sai, hän antoi pojalleen kiitollisuudesta nimen Ts'iu (kukkula). Vaikka tämä on katsottava lapsuusajan nimeksi (Rū Ming, 'maitonani'), niin esiintyy tämäkin muoto Kungfutsen nimeä klassillisessa kirjallisuudessa. Mutta niin suuri on kiinalaisten kunnioitus Kungfutsea kohtaan, etteivät he lue vastaavaa merkkiä Ts'iu, vaan Mou, mikä äänne merkitsee 'erästä'. Pelkästä kunnioituksesta on siis K'ung Ts'iu:sta tullut K'ung Mou. 'Kukkula'-merkitystä varten on luotu toinen merkki, joka on saatu lisäämällä alkuperäiseen 'maa', t'u (t'ou). Tälle merkille on siirtynyt alkuperäisen 'kukkulan' merkitys ja äänne.

Kungfutsen varsinainen henkilönimi on Džung Nï. Tässäkin nimessä jälkimmäinen osa muistuttaa tuota yllämainittua kukkulaa. Edellinen sana Džung (keskimmäinen) osoittaa, että Kungtse on toinen poika järjestyksessä — tuo rampahan oli ensimmäinen. Samalla sisältyy tähän sanaan toivo kolmannesta pojasta, joka toivo ei kuitenkaan toteutunut, kun isä kuoli pian, kuuluisan poikansa ollessa vasta kolmen vuoden ikäinen. Kung Džung Hï on katsottava Kungfutsen varsinaiseksi nimeksi, jonka hän nähtävästi sai naimisiin mennessään, maan tavan mukaan. Samalla kuin tämä 'miehuusnimi' (Tzï), annettiin asianomaiselle myöskin miehen lakki, jonka vastineena roomalaisilla oli pitkä miehen vaippa (toga virilis). 'Koulunimeä' (Šu Ming, kirjanimi) ei Kungtsella liene ollut.

Yleisesti käyttämäämme ' Kungfutse ' (K'ung Fu Tzï) muotoon on sukunimen (K'ung) lisäksi yhdistetty arvonimi Fu Tzï, joka, samoin kuin pelkkä Tzï, merkitsee kuuluisaa opettajaa, ajattelijaa, 'mestaria'; Tzï-sanan varsinainen merkitys on 'poika', 'lapsi'.

Vaikka Kungfutsen isä oli huomatussa asemassa, hän jätti perheensä suureen köyhyyteen, jonka vaikutusta luonteensa kehitykseen Kungtse itsekin huomaa.[15] Ehkei hänen äitinsäkään ollut yhtä neuvokas kuin Mongtsen äiti, joka jäi yhtä nuoren lapsensa kanssa leskeksi, mutta joka kankaankudonnalla hankki itselleen ja pojalleen tyydyttävän toimeentulon. Suuren suvun poika saa kuitenkin hyvän kasvatuksen, johon voimme arvata suvun muiden jäsenten myötävaikuttaneen, niinkuin Kiinan vanha tapa vaatii. Kungfutse kertoo itse, että hän 15-vuotiaana luki täydellä todella. Todistuksena hänen ahkerista opinnoistaan on se tosiasia, että hän jo 22-vuotiaana saattaa olla julkisessa opettajatoimessa, jonkinlaisena korkeakoulun opettajana ja johtajana.

Kungfutsen lapsuuden ajalta emme tämän lisäksi tiedä muuta kuin että hän jo sangen varhain oli mieltynyt kaikenlaisiin juhlallisuuksiin, uhritoimituksiin ja seremonioihin (Li), joita hän leikeissään jäljitteli. Kenties hän ylhäisen suvun poikana sai usein aiheita tällaisen puolen kehittymiseen, yhtä paljon kuin hänen luontainen vaistonsa ehkä veti häntä vanhoihin kansansa tapoihin ja niiden ainaiseen tutkimiseen. Tuo hänen jo silloin vanha sukunsa oli myöskin omiaan johtamaan hänen ajatuksiaan muinaisuuteen. Hänen ei tarvinnut muuta kuin mennä sukutemppeliinsä, niin siellä hänelle avautui pitkä sarja ihmiskohtaloita ja runsas aineisto ajateltavia asioita, joista monet olivat valtakunnan keskeisimpiä. Hänen tarvitsi vain tutkia tuota kaikkea. Ja siihenpä hänellä olikin erikoinen harrastus.

" Hao Kū ōr hsiō ", 'muinaisuuden rakkaus ja tutkimusinto', niinkuin hän itse sanoo, yhdessä väsymättömän ja vilpittömän luonteen kanssa, teki hänet siksi mikä hänestä tuli — kansansa keskeisin henkilö.

Yleisen tavan mukaan meni Kungfutse aikaiseen naimisiin, jo 19-vuotiaana.[16] Hänen vaimonsa oli esi-isäin 'kotimaasta', Sung-valtiosta. Seuraavana vuonna syntyi hänen ainoa poikansa Li (karppi), joka sai nimensä sen johdosta, että isälle perhetapahtuman vuoksi lahjoitettiin karppi-kala. Tämän jälkeen lisääntyi Kungtsen perhe vielä kahdella tyttärellä. Mikään erikoisen onnellinen ei Kungtsen perhe-elämä näytä olleen. Isä pysyi vieraana kodilleen vaeltavan elämäntapansa vuoksi. Ainoaan poikaansakaan ei hänellä näytä olleen mitään lähempää suhdetta. Sitävastoin koettaa hän 'kungfutselaisten' tavoin pitää hellää huolta vanhemmistaan, tässä tapauksessa äidistään, joka häntä seuraa kuolemaansa saakka, mikä tapahtuukin jo pojan ollessa 24:nnellä ikävuodellaan. Väite, että Kungtse olisi hyljännyt vaimonsa, ei liene tosi. Joka tapauksessa on Kungfutsen suhteessa vaimoonsa hänen ja koko kungfutselaisuuden heikko kohta.

Naimisiin menostaan alkaen äitinsä kuolemaan saakka, 19-24:nteen ikävuoteensa, on Kungfutsella kolmekin virkaa perätysten. Hän on erään Dži-nimisen heimon päämiehen palveluksessa viljavarastojen hoitajana, verojen kokoojana, sekä sen jälkeen puutarhan ja karjanhoidon valvojana. Nämä olivat verrattain mitättömiä virkoja ruhtinaallisen huonekunnan jäsenelle. Kungfutse esiintyy näissä toimissa edukseen; sekä siinä, että hän suostui ottamaan vastaan tuollaiset virat, että myöskin itse työssä osoittamassaan uskollisuudessa. Mongtse antaa hyvän todistuksen Kungfutsesta tältä ajalta, sanoessaan: "Kungfutse oli kerran muonavarojen hoitajana ja silloin hän sanoi: 'Minun tilini pitää olla selvä; siinä kaikki mistä minun on huolehdittava.' Hän oli kerran yleisten peltojen ylivalvoja, ja silloin hän sanoi: 'Härkien ja lampaiden tulee olla lihavia, vankkoja, erinomaisia; siinä koko tehtäväni.'"

Näiden proosallisten toimiensa ohella oli Kungfutsella henkisempiäkin harrastuksia. Hän nähtävästi lueskeli edelleen. Sitten tämä pehtorimme, tai voutimme, kolmivuotisen virka-uransa jälkeen, esiintyy 22-vuotiaana yhtäkkiä opettajana. Mutta ei minään pikku lasten opettajana, vaan täysi-ikäisiä opastaen. Määrättyjä kouluhuoneita ei tähän tarvittu, yhtä vähän varmoja oppiennätyksiä.

Opetuksen sisällyksenä ei liene ollut edes kirjallisuus sikäli kuin sitä oli olemassa —, vaan keskusteluaineena olivat elämän peruskysymykset, jotka koskevat yksityistä, perhe-elämää, valtiota ja koko kansaa. Opetusmetodi oli havainnollista ja vapaata, yleensä keskustelevaa. Kungfutsen korkeakoulu muistuttaa Platonin akademiaa ja Aristoteleen peripateettikoulua. Kungfutse vain matkustaa myöhemmin paljoa enemmän oppilaineen kuin pikku Kreikan opettajat. Kungfutse tekee hauskoja huomioita ja ottaa sopivia vertauksia, mutta hänellä ei ole yhtä suurta kykyä johtopäätösten tekemiseen kuin esim. Mongtsella. Hänen tarkoituksensa on etukädessä vaikuttaa oppilaisiinsa hedelmöittävästi, kun taas Mongtse Sokrateen tavoin panee vastustajansa pussiin. Senvuoksi onkin Kungfutsen ja hänen oppilaidensa väli mitä sydämellisin, sen sijaan että Mongtsen oppilaat eivät samassa määrin tule haltioihinsa opettajansa esiintymisestä. Mongtse on vilkas, tulinen ja pureva. Kungfutse on hitaampi, sydämellinen ja vaatimaton.

Mitä opetusmaksuun tulee, niin ei siinäkään ollut mitään varmaa. Jolla oli, se antoi; jolla ei ollut, se sai opetuksen ilmaiseksi. Pienet lisätulot tästä vaivannäöstä eivät suinkaan liene olleet haitaksi miehelle, joka itsekin vielä opiskeli, ja jonka oli pidettävä huolta samalla perheestäänkin. Yhden ehdon Kungfutse asetti oppilailleen. Niillä tuli olla älyä ja henkistä harrastusta. Hän lausui: "Minä en avaa totuuksiani kellekään, joka ei todella halaja viisautta, enkä minä auta ketään, joka ei itse yritä jotakin selittää. Kun minä olen esittänyt asiasta yhden kolkan jollekin, eikä hän sen perustuksella voi oppia muita kolmea, niin en minä enää kertaa sanomaani." Kungfutse tahtoi olla vain lahjakkaiden opettaja. Heikkolahjaisille ei hänellä riitä harrastusta eikä kärsivällisyyttä. Kungfutse ylhäissukuisena on kaikessa toiminnassaan jollain tavoin aristokraattinen, ylimysmielinen. Hänen huomionsa on kiinnitetty arvovallan ja älyn ylhäisyyteen. Näistä korkeuksista vuotaa öljyä ja viiniä alempanakin oleville. Vaikka Mongtsekin pitää suurimpana ilonaan etevien miesten opetusta, katsoo hän kuitenkin paljon toivorikkaammalla, myötämielisemmällä ja hellemmällä silmällä itse kansaan, oppineen ja arvovaltaisen ylimystön vastakohtana. Syy on tähän ehkä siinä, että Mongtse nähtävästi joutui nuoruuden päivinään lähempään kosketukseen kansan kanssa.

Opetustoimessaan ei Kungfutse katsonut perittyyn nimeen tai omaisuuteen, vaan henkiseen pääomaan ja sen uskolliseen käyttämiseen. "Lahopuuta ei voida veistää, eikä multaseinää kalkilla rapata. Tässä tämä Jiu, mitä hyötyä on siitä, että minä häntä neuvon ja nuhtelen?" Oppilaita oli Kungfutsella viimeisinä vuosinaan noin 3000, joista noin 70 oli hänen lähemmässä piirissään. Nämä seurasivat häntä kaikkialle hänen lakkaamattomilla matkoillaan eri valtioissa, tarkasti ottaen vaarin hänen jokaisesta liikkeestään, eleestään ja ilmeestään. Yksi Kiinan klassillisista teoksista, 'Kungfutsen Keskustelut' nimeltään, sisältää enimmän tiedonantoja hänen luonteestaan, tavoistaan ja käyttäytymisestään. Siitä voi nähdä miten syvän vaikutuksen opettaja oli tehnyt oppilaitansa.

Olemme jo tulleet käsitelleeksi koko Kungfutsen opetustoimen aikaa. Pitkäaikaiseksi ei tämä toimi kuitenkaan hänelle ensi otteella tullut; sitä kesti vain kaksi vuotta hänen äitinsä kuolemaan saakka. Tämä tapaus tuli merkitykselliseksi hänelle. Osoittaakseen näet lapsenkunnioitustaan vanhempiaan kohtaan, vetäytyi hän pois julkisesta toimesta lähes kolmen vuoden ajaksi. Täten hän uudisti Kiinan ikivanhan tavan surra vanhempiaan. Kungfutse sovitti tämän vain samalla tapaa äitiinsä kuin sitä oli ennen käytetty surun ja kaipaavan kunnioituksen osoitukseksi isää kohtaan. Kungfutsellehan ei suotukaan tilaisuutta antaa oppilailleen havainto-opetusta isänsä muiston kunnioittamisessa. Senvuoksi hän tahtoo tämän tilaisuuden käyttää sitä paremmin. Hän antaa oppilaidensa luoda haudalle korkean kummun, jonka ankarat sateet kuitenkin useampia kertoja hävittävät. Mongtse hautasi äitinsä vieläkin suuremmalla loistolla kuin Kungfutse.

Kungfutsen ja Mongtsen esimerkkiä seuraten on 27-kuukautinen vanhempain kuoleman sureminen, julkisesta elämästä luopuminen ja loistelias hautaaminen tullut yleiseksi tavaksi Kiinassa. Multakasan kokoaminen maanpintaan haudatun, vaikkapa hirsistäkin rakennetun arkun päälle, on tarkoittanut estää arkkua mätänemästä ja vettä hautaan valumasta, samalla kuin tuo kumpu on ollut muistomerkin asemassa, varsinkin sinä aikana, jolloin ei vielä kivisiä hautapatsaita pystytetty. Kungfutse, joka oli lakkaamatta pitkillä matkoilla, tarvitsi erikoisen tuntomerkin voidakseen löytää äitinsä haudan.

Tämä pitkä suruaika antoi Kungfutselle hyvän tilaisuuden jatkaa opintojaan. Ne näyttävät käyvän samaan suuntaan, vanhan ajan menojen ja menettelytapojen, musiikin ja mietelauseiden tutkimiseen. Myöskin opetustoimensa ohella suruajan päätyttyä hän kaivautui yhä enemmän maansa muinaisuuden elämään. Musiikilla näyttää olleen paljon suurempi merkitys vielä Kungfutsenkin aikana kuin nykyisten kiinalaisten keskuudessa. Kungfutse itse oli siihen mieskohtaisesti suuresti mieltynyt, ja se oli erikoisena oppiaineena hänellä korkeakoulussaan. Tämän aineen häviäminen kiinalaisten opetusohjelmasta ei varmaankaan ole tapahtunut vaurioitta kiinalaisten kehitykselle. Jo Mongtsella se näyttää väistyvän syrjään.

Seitsemänä vuonna suruajan päätyttyä (27-34:nteen ikävuoteensa) jatkoi Kungfutse opetustointaan, ja sellaisella menestyksellä, että se jo alkoi herättää yleisempää huomiota. Sillä v. 517 määräsi kuolinvuoteellaan eräs Lu-valtion arvokkaimpia henkilöitä, mahtavaan Mong-sukuun kuuluva ministeri Mong Hsï, poikansa seremoniamestariksi Kungfutsen. Tämä oppilas toi mukanaan Kungfutsen kouluun myöskin erään ylhäisen sukulaisensa. Näiden oppilaidensa kautta Kungfutse pääsi hallitushuoneiden yhteyteen. Lu-valtion prinssi Diao lähetti hänet toisen oppilaan seuraamana (v. 517) yleisvaltakunnan pääkaupunkiin. Paikan silloinen nimi oli Lō l', myöskin Lō Jang (Lō on Keltaisen virran sivuhaaran nimi). Nyt on tämän kaupungin nimi Hō Nan, 'Virran eteläpuolella oleva alue', samannimisessä maakunnassa. Sinne vie rautatie maakunnan nykyisestä pääkaupungista K'ai Fung Fu:sta, pohjoisesta etelään kulkevan radan poikki.

Lo Jang:issa oli Kungfutsella tilaisuus tutkia kuninkaallista kirjastoa, muistomerkkejä ja musiikkia. Sataisvuotiset kuninkaalliset rakennukset, vastaanottosalit ja esi-isien temppeli olivat hänen tarkastettavissaan; samoin paikka, missä uhreja toimitettiin Taivaalle ja Maalle. Täällä hän tapasi myöskin taolaisuuden perustajan Laotsen, joka oli kuninkaallisen arkiston hoitajana hovissa. Kun Kungfutse tahtoi tältä saada lisää tietoja vanhojen viisaiden elämästä ja tavoista, syntyi siitä seuraava keskustelu.

Laotse sanoi: "Ihmiset, joista te puhutte ovat jo luineen päivineen mädänneet. Olen kuullut, että viisas kauppias kätkee aarteensa ja hän näyttää syrjäisestä katsoen köyhältä mieheltä. Samoin myöskin todellinen jalosukuinen osoittautuu ulkonaisessa elämässään yksinkertaiseksi, vaikka hän kätkeekin kalleimmat hyveet. Luopukaa, hyvä herra, korkealle kurkottavasta mielestänne ja monenlaisista harrastuksistanne, ulkonaisesta puuhailustanne ja suurista suunnitelmistanne! Tämä kaikki on hyödytöntä teille. Muuta sanomista ei minulla ole teille."

Kurigfutse jatkoi juttua ja, kunnioituksesta vanhusta kohtaan, kääntyi oppilaidensa puoleen ja sanoi: "Linnuista tiedän, että ne voivat lentää, kaloista tiedän, että ne voivat uida, nelijalkaisista tiedän, että ne voivat juosta. Juoksevaiset voidaan kietoa verkkoihin, uivia voidaan onkia ylös ja lentäviä voidaan ampua alas. Mutta mitä tulee Lohikäärmeeseen, niin en voi käsittää, miten se tuulessa ja pilvissä ratsastaen nousee taivaaseen. Olen tavannut tänään Laotsen. Eikö hän ole Lohikäärmeen kaltainen?"

Kauan ei Kungfutse viipynyt valtakunnan pääkaupungissa; jo samana vuonna hän palasi kotivaltioonsa. Pian sen jälkeen syntyi täällä sisäisiä rauhattomuuksia. Ministerit riitaantuivat hallitsijan kanssa niin pahasti, että hallitsijan täytyi paeta Ts'i-nimiseen naapurivaltioon suojaa hakemaan. Kungfutse meni sinne myöskin oppilaineen, ja hänen onnistui saada siellä vaikutusvaltaa ruhtinas King:iin. Matkalta Ts'i-valtioon kerrotaan seuraava tapaus.

Kungfutse lähestyy oppilaineen lähistössä olevaa T'ai Šan ("Suurvuori") nimistä vuorta. Vanhassa Kiinassa oli tämä Šan Tung:in niemimaan korkein kukkula se vuori jonka kaikki tunsivat. Kungfutse tapaa erään naisen katkerasti itkemässä tiepuolessa haudan luona. Lähetettyään jonkun oppilaistaan kysymään syytä hänen suruunsa, Kungfutse saa kuulla, että vaimon appi, mies ja äskettäin hänen poikansa ovat kaikki kuolleet tiikerin kynsiin. Kun vaimolta kysyttiin, miksi hän yhä sitten asuu täällä, vastasi hän, että maan hallitus täällä oli hyvä. "Muistakaa, lapseni", sanoi siihen Kungfutse seuraajilleen, "että huono hallitus on pahempi kuin tiikeri".

Aluksi ruhtinas King suosi Kungfutsea, mutta myöntyi pian hoviväkensä vastustukseen, joka asettui ivaavalle kannalle Kungfutseen nähden. "Minä olen jo liian vanha, enkä voi häntä käyttää", kerrotaan ruhtinaan lausuneen. Niin saa Kungfutse palata kaksivuotisen, jotenkin hyödyttömän yrityksen jälkeen Ts'i-valtiosta takaisin kotivaltioonsa.

Täällä olot ovat yhä ennallaan. Ruhtinas on pakosalla, eikä Kungfutsella siis ole mitään mahdollisuutta ottaa osaa hallitustoimiin. Sitä kokonaisemmin hän antautuu opetustoimeensa. Kokonaista neljätoista vuotta (515-501) hän yksinomaan opettaa nyt yhä lisääntyvää joukkoa korkeakoulussaan, aina viisikymmenvuotiaaksi saakka. Tässä työssä selviää hänelle vähitellen kokemuksesta, mikä osa tuossa runsaassa historiallisessa ja antiikkisessa aineistossa on kasvatuksellisesti tärkeää, ja sen mukaan syntyvät sitten nuo Kiinan klassilliset kirjat, opiskelijain kurssikirjat, joita on käytetty tutkintovaatimuksina virallisissa opinnoissa näihin päiviin saakka.

Kun ruhtinas Ting tulee v. 501 Lu-valtion hallitusistuimelle, voi jälleen olla puhetta Kungfutsen käyttämisestä valtion palveluksessa. Tänä vuonna annetaan hänelle ensin Džung Tu -nimisen kaupungin päällikön toimi. Hänen hallituskautenaan tapahtuu kansan elämässä ja tavoissa huomattava muutos parempaan päin. Sen johdosta annetaan Kungfutselle pian yhä korkeampia toimia, ensin yleisten töiden ylivalvojan asema, sitten määrätään hänet rikosasiain ministeriksi. Varsinkin viimemainitussa tehtävässään hän on tullut kuuluisaksi. Myöskin kahdelle hänen oppilaistaan annetaan tärkeitä toimia, ja näiden avulla hän saa aikaan täydellisen muutoksen kotivaltionsa oloissa. Seuraava esimerkki voi valaista hänen menettelytapojaan.

Eräs isä tahtoi syyttää oikeudessa poikaansa. Ottamatta asiaa esille panee Kungfutse kumpaisenkin vankeuteen kolmeksi kuukaudeksi. Kun joku ministereistä huomauttaa, ettei tämä teko ole sopusoinnussa Kungfutsen opetusten kanssa, vastaa hän siihen: "Kun ylhäisemmät eivät itse täytä velvollisuuksiaan ja kuitenkin ryhtyvät rankaisemaan alamaisiaan, ei se ole oikeudenmukaista. Tämä isä ei ole opettanut pojalleen vanhempainkunnioituksen tärkeyttä. Jos nyt ottaisi huomioon hänen syytöksensä, joutuisi rankaisemaan viatonta." Kungfutse antoi sitten noutaa asianomaiset vankilasta ja lähetti heidät nöyrtyneinä pois kotiansa, evästäen neuvoilla ja nuhteilla. — Suureen Oppiin on otettu seuraava Kungfutsen lause: "Tuomarin tehtävissä minä olen kuin muutkin. Se mikä on tarpeellista, on riita-asiain tekeminen tarpeettomiksi." Ja hänen oppilaansa Tsengtse lisää siihen: "Verukkeita ei ole otettava varteen. Suuren kammon saa kansa silloin. Tämä on alun älyämistä, juurien juontamista, lähteen löytämistä." Tästä syiden ja seurausten keskinäisestä yhteydestä sanoo Kungfutse Suuressa Opissaan: "Esineillä on juuret ja latvat; asioilla on alku ja loppu. Joka käsittää johtolangan, hän on tielle tulemassa."

Suuremmissa tehtävissä oli Kungfutsella myös kykyä ja keinoja. Lu-valtiossa oli kolme suurta sukua, jotka lakkaamatta tuottivat epäjärjestystä, uhmaten itse ruhtinaitakin. Kungfutse mursi näiden vallan ja antoi hävittää kolmen heidän asumansa kaupungin muurit, jotteivät he voisi käyttää niitä linnoituksinaan. Tämäntapaisilla toimenpiteillään sai valtiomiehemme rauhan ja järjestyksen maahan, jopa siinä määrin, että naapurivallat jo alkoivat peljätä Lu-valtion nopeaa nousua. Varsinkin Ts'i-vaition ruhtinas, Kungfutsea kadehtivine ministereineen, koetti keksiä keinoja reformaattorimme toiminnan lamauttamiseksi. Heille häämöttääkin oivallinen keino. Lu-valtion ruhtinaan huomio ja voimat on johdettava toisaalle.

Ts'i-valtion ruhtinas King lähettää siis naapurilleen Lu-valtion Ting-ruhtinaalle muka ystävyyden osoitukseksi harvinaisen lahjan: 120 hyvää hevosta ja 80 kaunista tanssijatarta. Näiden piti viedä ruhtinaan huomio pois hallitushuolista. Kungfutse kehoitti ruhtinasta kieltäytymään vastaanottamasta moisia lahjoja, mutta tämä ei kuullut varoituksen sanaa, vaan lankesi viritettyyn paulaan. Raskaalla mielellä täytyy isänmaanystävämme pyytää eroa toimestaan. Hän tekee sen kuitenkin sillä tavoin, että ruhtinas voi vielä pidättää hänet jos tahtoo, mutta sitä tämä ei tee, koska hän nykyisine harrastuksineen ei enää tarvitse Kungfutsea.

Oltuaan neljä vuotta (501-497) menestyksellisesti julkisessa toiminnassa kotivaltiossaan Kungfutse jättää valtiomiesuran, ottamatta siihen enää koskaan suoranaisesti osaa.

Nyt alkaa pitkä vaelluselämä eri valtioissa. Kolmetoista vuotta (496-483) kiertää hän maita mantereita opettaen oppilaitaan ja koettaen, vaikka useimmiten turhaan, ojentaa eri valtioiden ministereitä ja ruhtinaita. Maa oli yhtenä kiistakenttänä, sotia käytiin ja saalista jaettiin. Kuka olisi tahtonut ja joutanut kuuntelemaan uudistusintoilijan itsensäkieltämystä vaativia puheita! Tuon tuostakin opettajamme saa kokea pahoinpitelyä, salahankkeita punotaan häntä vastaan, ja alituisella vaeltelemisellaan hän saattaa itsensä rutiköyhäksi.

Jossakin paikassa viivähtää kuljeksiva opettajamme vähän kauemmin, kuten esim. Uei-valtiossa, jonne hän kotivaltiosta lähdettyään ensin meni. Joskus otetaan hänet vastaan oikein ruhtinaallisesti, usein hän saa antaa neuvojaan hallitsijoille pyynnöstäkin, mutta minnekään ei opettajamme asetu vakinaisesti asumaan, eikä ota vastaan valtionvirkoja. Sangen toivottomalta ja yksinäiseltä olisi elämä hänelle näyttäytynyt, ellei hänen kintereillään olisi lakkaamatta seurannut ihaileva nuorisoparvi, jonka opettamisessa hän löysi varmaan suurimman tyydytyksensä, kuten Mongtsekin myöhemmin.

Kun Kungfutse lähti Uei-valtiosta, tapahtui eräs seikka, jolla olisi voinut olla mitä tuhoisimmat seuraukset. Kulkiessaan Kuang-nimisen hallituspiirin läpi, hyökättiin yhtäkkiä hänen kimppuunsa ja hänet heitettiin suoraa päätä vankeuteen. Sattui niin omituisesti, että hän ulkonäkönsä puolesta muistutti erästä Jang Hu-nimistä Lu-valtion virkamiestä, joka oli herättänyt suurta vastenmielisyyttä itseään kohtaan Kuang-piirin väestössä. Se tahdottiin nyt hänelle kostaa. Asia tuli yhä pahemmaksi senvuoksi, että Kungfutsen käyttämissä vaunuissa sattui olemaan ohjaajana eräs hänen oppilaansa, joka aikaisemmin oli ollut tekemisissä Jang Hu:n kanssa. Oltuaan viisi päivää vankeudessa Kungfutse pääsi vihdoin vapaaksi, kun oli päästy selville siitä, ettei hän ollutkaan se, jona häntä pidettiin. Eräässä klassillisessa teoksessa, nimeltään Kungfutsen Keskustelut on viitattu tähän tapaukseen. Siitä voimme huomata, kuinka varma Kungfutse oli tehtävästään ja tarkoitustensa vilpittömyydestä. Näin hän puhuu.

"Eikö U Uang:in kuoleman jälkeen totuutta oltu uskottu minulle? Jos Taivas olisi tahtonut totuuden häviämään, silloin minä, kohta kuoleva, en olisi joutunut tällaiseksi totuuden edustajaksi. Koska Taivas ei salli totuuden häviävän, mitä silloin Kuang-piirin kansa voi minulle tehdä?"

Olisi luullut Kungfutsen mielen masentuvan, kun hän ei tavannut totuudelle avointa mieltä siellä, missä sitä toivoi olevan, vaan sai turhaan tarjota apuaan, olla kuin 'kotoaan karkoitettu koira', niinkuin hän sanoo. Häntä kehoitetaan nimenomaan luopumaan toivottomasta maailmanparantamisyrityksestään. Mutta Kungfutse pysyy lujana vakaumuksessaan, yhä etsien tilaisuuksia apunsa antamiseen, sillä hän uskoi varmasti, että hänen tehtävänsä oli annettu hänelle ylhäältä, ja hän tahtoi täyttää tämän tehtävänsä.

Monet, jotka olivat toivoneet isänmaalleen parempia päiviä, olivat pettyneinä ja epätoivoisina painuneet erämaiden yksinäisyyteen. Kun Kungfutse oppilaineen kerran tahtoi matkallaan kahlata jonkin joen yli, niin hän tapasi sopivaa ylimencpaikkaa etsiessään erään tällaisen maailmasta eronneen yksineläjän. Kun erakko huomasi, että se oli Kungfutse, kieltäytyi hän neuvomasta kahlauspaikkaa. Sen sijaan hän kääntyi erään Kungfutsen oppilaan puoleen kehottaen tätä luopumaan Kungfutsen turhasta yrityksestä.

"Sekasorto", lausui erakko, "leviää yli valtakunnan niinkuin kuohuva tulvavesi. Kuka voi kyetä sen vyöryä pysäyttämään? Eikö olisi parempi seurata niitä, jotka ovat eronneet kokonaan maailmasta, kuin toista, joka luopuu vain jostakin, mutta ei kaikesta?" Kun tämä oli kerrottu Kungfutselle, vastasi hän: "On mahdotonta seurustella lintujen ja petojen kanssa, ikäänkuin ne olisivat meidän kaltaisiamme. Ellen minä ole tekemisissä tämän kansan kanssa, mistä sitten etsin itselleni vaikutusalaa?" — Tässä tuntuu Kungfutsen järkevä todellisuudentajunta ja senmukainen sympaattinen sopeutuminen oleviin oloihin — huolimatta siitä millaisia ne ovat.

Vihdoin valtaa väsymys tämän aina niin toivorikkaan profeettamme. Hänen etevin oppilaansa, Jen Huei, oikea Johannes-sielu, kuolee nuorena, odottamatta, korvaamattomaksi vahingoksi Kungfutselle. Tällä välin eräs Kungfutsen entisistä oppilaista, Jen Y, on päässyt Lu-valtiossa korkeaan virkaan, ja hän valmistaa opettajalleen tilaisuutta päästä vielä kerran käytännössä toteuttamaan aatteitaan. Ruhtinas —edellisen Ting:in poika — tarjookin kuuluisalle maamiehelleen kunniakasta virka-asemaa, mutta Kungfutse ei enää iäkkäänä ja murtuneena miehenä tahdo ottaa sitä vastaan.

Viisi vuotta 483-478 Kungfutse vielä elää kotivaltiossaan, toimien etupäässä kirjallisissa tehtävissä. Hän on suuren kunnioittavan huomion esineenä, vaikka elääkin yksityishenkilönä. Nyt hän vasta saa lopullisesti järjestetyksi Historiakirjan ja Laulujenkirjan tekstit. Hän kirjoittaa edelliseen esipuheen, ja sitäpaitsi lyhyen itsenäisen kuvauksen kotivaltionsa oloista, nimellä Kevättä ja Syksyä. Viimeisinä aikoinaan hän on erikoisesti mieltynyt aineistoon, josta myöhemmin on koottu Ennekirja. Hän valittaa, ettei hän ole tähän alaan ehtinyt täysin perehtyä ja sanoo, että jos hänellä olisi riittävästi siihen tilaisuutta, niin hän voisi toivoa välttävänsä suurimmat virheet vaelluksessaan.

Seitsenkymmenvuotiaana Kungfutse alkaa huomata että hänen loppunsa lähenee. Hänen ainoa poikansa Li kuolee ja kaksi vuotta myöhemmin hänen toinen lupaava oppilaansa Tzï Lu, eikä kulu montakaan kuukautta ennenkuin opettaja itse saa laskeutua viimeiselle vuoteelle. Hän aavistaa lopun olevan lähellä ja käy sitä kohti kylmällä alistuvaisuudella. "Eräänä varhaisena aamuna", niin kertoo Seremoniakirja, "astui Kungfutse vaivaloisin askelin, kädet selän takana sauvaansa vetäen, oven ulkopuolelle ja hyräili:

"T'ai Šan drï tui hu, Liang Mu drï hui hu, Drï Ren drï uei hu!

"Suurvuori vaipuu, suurhonka kaatuu, viisaanne maatuu!

"Sitten meni hän takaisin sisälle ja istuutui ovea vastapäätä. Hänen oppilaansa Tzï Kung oli kuullut hänen viimeisen virtensä ja lausui sen johdosta: 'Jos Suurvuori vaipuu, kenen puoleen minä sitten silmäni nostan? Jos kurkihirsi katkeaa ja viisas menee manalle, kenen minä sitten saan esikuvakseni? Minä pelkään, että Mestari tulee sairaaksi.' Näin sanoen hän kiiruhti sisälle. Silloin sanoi Mestari: 'Tz'ï_ (Tzï Kung_), miksi tulet niin myöhään? Hsia -suvun (2205-1766 e.Kr.) hallitsijat antoivat kantaa kuolleensa itäisiä portaita myöten (niinkuin isäntä, ottaessaan vieraita vastaan); Šang (In)-suvun (1766-1122) aikana kannettiin vainaja molempien pylväsrivien läpi, joten sitä kohdeltiin samalla kertaa isäntänä ja vieraana; Džou -suvun (1122-255) hallitessa kannetaan kuollut läntisiä portaita myöten, joten sitä kohdellaan niinkuin vierasta. Minä polveudun In -suvusta. Näin viime yönä unta, että minä istuin pylväsrivien keskellä kuolleiden uhri edessäni. Valtakunnassa ei löydy yhtään ymmärtäväistä ruhtinasta; kuka tahtoisi minussa nähdä opettajansa? Pelkään, että kuolema lähestyy.' Sitten hän asettui vuoteeseen, oli sairaana seitsemän päivää ja erosi täältä."

Surullinen mahtoi olla suuren opettajan kuolema. Mieli oli masentunut monien pettymysten takia, kun maan johtavat miehet eivät tahtoneet hänessä nähdä opettajaansa, niinkuin hän itse valittaa. Suru täytti hänen sydämensä isänmaansa onnettomien olojen vuoksi, surua lisäsi hänen parhaimpien oppilaidensa ja poikansa kuolema. Ei mitään hän tiedä haudantakaisesta tulevaisuudestaan, ei edes hänen työnsä ja maineensa säilyminen tulevien sukupolvien hyväksi voi hänen masentunutta mieltään virkistää. Jonkun oppilaansa hänelle toimittamasta uhrikupista hän uneksii kuolinvuoteellaan. Se on parasta mitä hän tietää lohdutuksekseen kuolemaan mennessään.

Kungfutsen oppilaat hautasivat Mestarin suurella juhlallisuudella ja surivat häntä niinkuin isää. He rakensivat tilapäisiä majoja haudan läheisyyteen ja viettivät kolmivuotisen suruajan niissä, kuitenkaan pukeutumatta surupukuun. Kolmas Kungfutsen lähimmistä oppilaista, Tzï Kung, toimi juhlamenojen ohjaajana suruajan kuluessa. Kun sitten kolmen vuoden kuluttua oppilaat hajautuivat ja jättivät jäähyväiset toisilleen ja Tzï Kungille, niin tässä jäähyväistilaisuudessa itkivät ja valittivat mestarin oppilaat, Mongtsen tiedonannon mukaan, niin paljon, että heidän äänensä sortuivat. Heidän mentyään rakensi Tzï Kung pienen tuvan haudan viereen ja asui siinä vielä toiset kolme vuotta.

3. KUNGFUTSEN LUONTEENPIIRTEITÄ JA ARVOSTELUA.

Eräs kapinoitsija Dži Kang kysyi Kungfutselta hallitusperiaatteita. Kungfutse vastasi: "Hallitseminen merkitsee järjestämistä, oikeaan ojentamista. Jos te ohjaatte kansaa oikeudella, kuka uskaltaa silloin menetellä kierosti?" Dži Kang huomautti rosvojen suurta lukumäärää ja kysyi miten niiden suhteen on meneteltävä. Kungfutse vastasi: "Jos Te itse ette olisi ahne, niin he eivät varastaisi, vaikka heitä siihen palkinnoilla rohkaistaisiin." Dži Kang uteli edelleen: "Mitä opettaja sanoo siihen, että häiriöitten synnyttäjä surmataan toisten hyvinvoinnin vuoksi?" Kungfutse vastasi: "Minkätähden pitäisi kuolemanrangaistusta ensinkään käyttää? Olkoon Teidän halunne järkähtämättömästi siihen, mikä on hyvää, ja kansasta tulee hyvä. Ylempien ja alempien suhde on niinkuin tuulen ja kasvavan ruohon. Ruoho taipuu siihen suuntaan, mihin tuuli käy."

Kerran[17] Kungfutse näki metsästäjän järjestelevän pyydystämiään eläviä lintuja eri häkkeihin. Havaintojensa tuloksena hän lausuu metsänkävijälle: "En näe täällä ensinkään vanhempia lintuja; mihin ne on pantu?"

"Vanhat linnut ovat liian varovaisia", vastasi mies. "Niitä ei voi saada käsiinsä. Ne pitävät silmänsä auki, ja kun ne maalla liikkuessaan näkevät verkon tai häkin, eivät ne mene sitä lähellekään, vaan livistävät tiehensä, palaamatta jälleen. Nuoremmat linnut, mitkä ovat niiden seurassa, pelastavat samoin nahkansa. Ainoastaan ne nuorista linnuista, jotka erkanevat eri joukkueeksi ja kulkevat huolettomina teitään, tulevat minun ansoihini. Jos minä joskus onnistun saamaan vanhemman linnun, niin johtuu se siitä, että se on liikkunut nuorten mukana."

"Kuulitte mitä hän sanoi", huomautti Kungfutse, kääntyen oppilaidensa puoleen. "Tämän erämiehen kokemuksista voi saada hyvän opetuksen. Nuoremmat linnut pelastuvat pyydyksestä vain siten, että ne ovat vanhojen lintujen seurassa, ja vanhat taas joutuvat satimeen, kun ne seuraavat nuoria. Niin se on ihmismaailmassakin. Kohtuuton itsetietoisuus, varomaton rohkeus, edeltänäkemyksen puute ja huolimaton vaarinotto ovat pääasiallisimmat syyt, minkätähden nuoret joutuvat harhaan. Pienten saavutustensa sokaisemina he luulevat tietävänsä kaikki, silloin kun tuskin vielä ovat alkeita oppineet. Kun tuskin ovat montakaan siveellistä askelta ottaneet, niin he jo luulevat olevansa todellisen viisauden kukkuloilla. Itsepetoksen valtaamina he eivät epäile mitään, eivät arvioi mitään, eivät tarkkaa mitään. Muitta mutkitta he ryhtyvät toimiin, kysymättä neuvoa iäkkäämmiltä ja kokeneilta, ja, varmoina seuraten omia mielitekojaan, he joutuvat ensimmäiseen paulaan, mikä on viritetty heidän eteensä. Jos näette vanhemman henkilön, joka on saanut niin huonon opetuksen, että liittoutuu nuorten kanssa heidän hullutuksiinsa, ajattelee ja toimii heidän tavallaan, niin olkaa varmat, että hän on harhateillä ja joutuu pulaan. Älkää unohtako tämän lintujen pyydystäjän antamaa opetusta."

Kun Kungfutse oli päättänyt kirjallisen toimintansa — kerrotaan —, niin hän kokosi ystävänsä ja oppilaansa, ja vakuutti heille juhlallisesti, että hän oli toimittanut tehtävänsä tietoisena siitä, että hän kaikessa palveli Taivaan tarkoitusperiä. Sitten hän vei ystävänsä lähistössä olevalle uhrivuorelle. Täällä hän rakensi alttarin, pani toimittamansa kirjat sen päälle ja, kääntyen pohjoiseen päin, laskeutui polvilleen ja kiitti Taivasta, joka oli suonut hänelle voimia ja tilaisuutta saattaa päätökseen tämän vaivalloisen tehtävän. Hän rukoili samalla, että tämän hänen sydäntään niin lähellä olevan työn hyöty tulisi runsaasti hänen kansansa hyväksi. Kiinalaiset taiteilijat esittävät Kungfutsen rukousasennossa siten, että vahva valosoihtu lankeaa taivaalta hänen kirjojensa päälle. Hänen oppilaansa ovat kunnioittavassa asennossa hänen ympärillään. Tätä juhlallista toimitusta varten Kungfutse valmisti itseään hiljaisuudessa mietiskellen, paastoten ja rukoillen.

Tämäntapaisia, vähemmän luotettavia, kirjoitettuja ja suullisia kertomuksia on Kungfutsesta paljon. Nämä legendat ovat syntyneet vasta myöhempäin aikojen kuluessa, mutta niillä on useimmiten joku todellinen tapahtuma pohjanaan. Kiinan vanhin historioitsija, Szi-Ma Ts'ien, mainitsee esimerkiksi hyvin lyhyesti, että Kungfutse sai Hsiang T'o -nimiseltä lapselta opetusaineistoa. Mutta tästä tapauksesta on aikojen kuluessa kasvanut pitkä kertomus, jossa jo heti ensi kuulemalta voidaan huomata Kungfutselle vieraita piirteitä ja seitsenvuotiaalle mahdottomia puheita.[18] Kungfutsen suvulla on erikoinen kokoelma tämäntapaisia kotoisia kaskuja. Sen nimi on Džā Y, 'Perhepiirin Perimätietoja'.

Käännymme näistä apokryyfisistä esityksistä jälleen todellisuuspohjalle. Enimmän ja varmimpia tietoja Kungfutsen elämästä saamme noista hänen nimeään kantavista kanoonisista kirjoista. Tärkein näistä Kungfutsen elämän valaisemiseksi on Luen Y, 'Kungfutsen Keskustelut', jonka Mestarin oppilaat ovat yhteisesti koonneet. Saakoon tässä sijansa katkelma sen kymmenennestä luvusta.

"Kotiseudullaan näytti Kungtse (Kungfutse) yksinkertaiselta ja ikäänkuin puhumaankykenemättömältä. Esi-isien temppelissä ja hovissa hän puheli tottuneesti, mutta aina varovasti. Ollessaan hoveissa hän puheli alempien arvohenkilöitten kanssa suoraan ja vapaasti, ylempien kanssa avonaisesti ja arvokkaasti. Ruhtinaan läsnäollessa hän liikkui lyhyin askelin ja käyttäytyi kaikin tavoin erittäin kunnioittavasti.

"Kun ruhtinas kutsui häntä ottamaan jotakin vierasta vastaan, muuttui hän peräti juhlalliseksi; hänen jalkansa liikkuivat hyvin hitaasti, ikäänkuin estellen kutsua noudattamasta. Sitten hän kumarsi läsnäoleville arvohenkilöille oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin anteeksi pyytäen, järjesteli pukuaan edestä ja takaa, ja riensi sitten kuin siivillä, ei kuitenkaan rynnäten, vaan arvokkaasti ja luontevasti. Kun vieras oli lähtenyt pois, ei hän unohtanut tehdä siitä ilmoitusta ruhtinaalle, sanoen: 'Ruhtinas on vapaa hänestä'.

"Kun hän astui palatsin portista sisään, kumarsi hän vartaloaan, ikäänkuin hän ei olisi ollut kyllin arvokas siitä läpi käymään. Sisään tultua ei hän koskaan asettunut ovensuuhun, eikä milloinkaan astunut kynnykselle.

"Kun hän lähti tapaamaan kuningasta, muuttui hänen muotonsa juhlalliseksi, hänen jalkansa liikkuivat hitaasti, melkein vavisten, ja näytti siltä, kuin hänen olisi ollut mahdoton puhua muuten kuin hiljaa kuiskaten. Kun hän sitten asteli valtaistuinsaliin johtavia portaita, kannatti hän viittaansa käsillään, kulki kumartuneessa asennossa ja hengitystään pidätellen — näytti siltä kuin hän olisi pelännyt hengittää.

"Niinpiankuin hän audienssista palatessaan oli laskeutunut yhden askeleen portaita alaspäin, hengitti hän helpotuksesta ja otti vapaamman ilmeen. Kun viimeinen porras oli jäänyt taakse, kiirehti hän eteenpäin niinkuin siivillä, keveästi ja luontevasti, ja asettui sitten paikalleen hoviväen keskuuteen, kaikkea kunnioitusta ja huomaavaisuutta osoittaen.

"Kun hän kantoi kaksin käsin kuninkaallista valtikkaa, oli hän kumartuneessa asennossa, ikäänkuin se olisi ollut liian painava hänelle. Hän ei nostanut sitä korkeammalle kuin otsan tasolle, niinkuin käsiä tervehtiessä pidetään, eikä laskenut alemmaksi kuin leuan kohdalle, ikäänkuin tahtoen jotakin kunnioittaen tarjota. Hänen ilmeensä osoitti pelkkää huolta ja huomaavaisuutta, niinkuin taistelukentällä, ja hän käveli lyhyin, kevein askelin, niinkuin heikolla jäällä.

"Kun hän esiintyi jonkun valtion lähettinä toisessa hovissa, käyttäytyi hän suurella juhlallisuudella. Ottaessaan tällaisella matkallaan yksityishenkilönä vieraita vastaan hän oli ystävällinen ja miellyttävä."

Kungfutse oli kaiken ikänsä osoittanut erikoista harrastusta etiketti- ja seremoniakysymyksiin. Hän oli suurella huolella tutkinut kaiken, mitä vanhoista kätköistä käsiinsä sai. Ylläoleva on hänen oppilaidensa tarkkojen havaintojen perustuksella muistoon merkitty. Kun se, ja paljon muuta samankaltaista, on sisällytetty virallisiin tutkintovaatimuksiin, ja kun Kungfutse muutenkin on kaikessa tullut koko kansan esikuvaksi, niin ei ole ihmeteltävää, että kiinalaiset ovat kohteliaisuudestaan maailmankuuluja. Kungfutse ei ole opettanut kansalleen vain valtio- ja siveysoppia, vaan hän on myöskin jättänyt hienosti sivistyneen erinomaisen täydelliset käyttäytymisohjeet jälkimaailmalle. Edellisestä muistamme myös, että Kungfutse oli käytöstapojen ohjaajana ruhtinaallisten nuorukaisten kasvatuksessa.

Jos kulttuuri merkitsee ulkonaisen puolen hiomista ja kaunista käytöstä, niin silloin kiinalaiset ovat maailman sivistynein kansa. Ei vain ruhtinaiden hoveissa ja ylhäisten piireissä kiinnitetä etikettiin erikoista huomiota, vaan kaikkien kansankerrosten keskuudessa on asia yhtä tärkeä. Kiinalaiselle oppineelle ovat kauniit käytöstavat olennaisena osana hänen opinnoissaan, paljon enemmän kuin gentlemanni-ihanne englantilaisen nuorukaisen kasvatuksessa. Vielä tänä päivänä voi hänen nähdä hidastelevan, vapisevan ja 'lentävän', niinkuin Kungfutse aikoinaan.

Kohteliaisuustapoja ei ole käsitettävä ulkonaiseksi ja sovinnaiseksi turhamaisuudeksi, vaan sydämen sivistyksen kuvastimeksi. Se näkyy Suuresta Opistakin. Kiinalaisen kannalta on täysin oikeutettua, että he ovat pitäneet länsimaalaisia barbaareina ja karkoittaneet heidät usein pois maastaan. Suorastaan sotia on syntynyt Europan valtojen kanssa tämän asian vuoksi.

'Kungfutsen Keskusteluissa' puhutaan seikkaperäisesti Mestarin puvuista ja ruuistakin. Me saamme tietää, että hän oli hyvin tarkka näiden suhteen. Hän käytti yöpukua; hänellä oli eri tilaisuuksissa erilaisia juhlapukuja; talvella hän käytti hienoja turkiksia. Ruokansa suhteen hän oli vaativainen. Pöydässä ja vuoteessa hän ei puhellut. Kun hänen aikanaan Kiinassa istuttiin matolla maaperässä, vaati hän aina, että maton tuli olla puhdas. Aterioidessaan hän asetti aina ensin osan ruokaa syrjään läsnäoleville hengille.

Meidän ei tarvitse paljon verrata Kungfutsea Kristukseen huomataksemme suuren eroavaisuuden. Toinen on maasta ja puhuu maan kannalta, eikä sano tietävänsä mitään ylimaallisista. Toinen on itse Herra taivaasta, Isän lähettämä hänen rakkautensa tulkki ihmiskunnalle. Toinen on lain saarnaaja, toinen evankeliumin julistaja. Toisen apu on ihmisessä itsessään ja hänen muka hyvässä luonnossaan ja muiden jalojen esikuvassa. Toinen tuo personallisen Jumalan iäisyysvoimat mieskohtaiseen kosketukseen syntisen kanssa.

Mutta sellaisenaankin on Kungfutse kunnioitettava personallisuus, epäilemättä ihmiskunnan jaloimpia ulkopuolella kristinuskon vaikutuspiirin. Hänen suuri vilpittömyytensä, palava intonsa ja syvä vakaumuksensa tekevät yhä vielä vaikutuksensa jokaiseen, joka häneen lähemmin tutustuu.

Sen sijaan toivomme häneltä turhaan suuria omaperäisiä aatteita, vielä vähemmän yhtenäisiä ajatusrakennelmia, systeemejä. Paras hänen saavutuksensa tällä alalla on Suuren Opin lyhyt teksti. Hän on kyllin totuudellinen tunnustaakseen itsekin, että Taivaan hänelle antama suuri tehtävä ei ole minkään uuden esittämistä, vaan vanhan hyvän eloonherättämistä, ei jumalallisia ilmoituksia eikä sielun puhdistuskeinoja. Hänen voimakas huutonsa on: Sinun pitää! Sinun pitää kehittää omasta itsestäsi, omasta hyvästä luonnostasi se järjellinen hyvä, jonka jo vanhat ammoin tunsivat ja jonka seuraamisesta tulee siunausta itselle ja muille. Mutta Kungfutsella ei ole mitään selitystä siihen ikävään tosiasiaan, että meillä poloisilla ei ole aina halua eikä voimaa tähän hyvään. Sitähän sai Kungfutse niin runsaasti elämässään muiden taholta kokea. Vaikka hän kuinka elävästi olisi maalannut vanhat pyhät kuulijainsa silmäin eteen, ja vaikka hän omalla elämällään tahtoi antaa uuden esimerkin ympäristölleen, ei sittenkään tulos ollut odotuksen mukainen.

Eräs Kungfutsen oppilaista on osannut tähän Akilleen kantapäähän, kun hän valittaa: "Ei se ole siinä, etten minä pitäisi Mestarin opista, mutta voimaa sen toteuttamiseen puuttuu (Li' pu tsu jē)." Mutta onhan hyvä että pannaan käytäntöön edes se voima, mikä meillä on, kunnes tavataan Hänet, joka antaa voiman tulla Jumalan lapsiksi. Siinä mielessä on Kungfutsekin ollut opettaja Kristuksen luokse.

Kungfutse läksi oikeasta päästä, kun hän vaati, että ruhtinaiden tuli näyttää hyvää esimerkkiä kansalle; heitä seuraten muu kansa kulkee helposti perässä. Suuressa Opissa lausutaan tästä: "Hallitsijat Jao ja Šuen ohjasivat isänmaata hyveillään — ja kansa seurasi heitä. Tyrannit Džie' ja Džou antoivat kaamean esikuvan — ja kansa seurasi heitä." "Yksi ainoa koti rakas — koko valtio hyverikas. Yksi koti kohtelias — koko piirin tavat parhaat. Yksi herra hurjapäinen — koko kansa kapinassa." Länsimailla on liian paljon unohdettu tätä.

Verrattaessa Kungfutsen toimittamaa kirjallisuutta Intian, Kreikan ja Rooman vanhaan kirjallisuuteen osoittautuu se verrattomasti puhtaammaksi. Siinä on suurella inholla aina esitetty kuvattavien henkilöiden varjopuolet, ja hyvettä ei väsytä koskaan ylistämästä. Tällä kirjallisuudella on siis kasvatuksellisessa suhteessa suuri merkitys. Eikä suinkaan voitane liian suureksi arvioida sitä vaikutusta, minkä nämä teokset ovat tehneet Kiinan kansaan. Voinemme huoleti väittää, että Kungfutsen kirkastamien elämänarvojen alituinen tehostaminen on ollut suurimpana tekijänä Kiinan pitkään ikään.

S.W. Williams vertaa Kungfutsea Ateenan Akropoliskukkulalle pystytettyyn kuuluisaan veistokuvaan, joka loisti yli kaikkien kaupungin kauneuksien kauas merelle, opastaen merimiehiä heidän vaarallisilla retkillään aavalla ulapalla. Kun he kaukaa ohjasivat purtensa sitä kohti, näytti se aina pysyvän yhtä etäällä. Mitä Athene-jumalattaren kuva oli Attikan merimiehille, sitä on tämä Džyin Tzï (ruhtinas, ihanne-ihminen) ei-kristittyjen siveysopettajain keskuudessa.

Kungfutse oli, niinkuin yleensä suurmiehet, aikansa suurten tarpeiden synnyttämä, Kaitselmuksen lahja kovia kokeneelle kansalle, osoittaakseen sille tien uusiin parempiin oloihin. Reformaattoriksi, siveellisen ja valtiollisen elämän uudistajaksi ja puhdistajaksi häntä voidaan täydellä syyllä sanoa.

Kiinalaisten silmissä Kungfutse on ollut yläpuolella kaiken arvostelun, 'Kaikkein Pyhin', 'Ensimmäinen Opettajista'. Selvästi tämä on julkilausuttu 'Kungfutsen Keskusteluissa'. Tzï Kung, kolmas Kungfutsen lähimmistä oppilaista, lausuu siinä eräälle, joka oli halveksien puhunut Kungfutsesta:

"Sillä ei ole mitään merkitystä. Džung Nï:tä (Kungfutse) ei voida halventaa. Muiden ihmisten kyvyt ja hyveet ovat kuin mäkiä ja kukkuloita, joiden yli voidaan kiivetä. Džung Nï on kuin aurinko tai kuu, joita ei voida tallata. Vaikka joku tahtoisi erottaa itsensä niiden vaikutuspiiristä, mitä harmia hän tuottaisi niille?" — Eräässä toisessa klassillisessa teoksessa, 'Kultainen Keskitie', laisuu sen toimittaja, Kungfutsen pojanpoika K'ung Dži:

"Kungfutsen maine leviää kautta keskusvaltakunnan, vieläpä raakalaiskansojen keskuuteen pohjoisessa ja etelässä. Mihin ikänä venheet tai vaunut tiensä löytävät, tai ihmisvoima etenee; missä ikänä kaartuu taivas yllä ja leviää maaemo alla; missä ikänä aurinko ja kuu valoaan levittävät, tai kaste ja kosteus maahan vuotavat — kaikki ne, joissa veri virtaa ja henki huokuu, kunnioittavat ja rakastavat häntä. Senvuoksi hänestä voidaan sanoa Hän on Taivaan Toveri."

Uhrimenojen ohjekaavoissa on Kungfutsen elämästä lyhyt kuvaus, joka päättyy seuraavaan juhlalliseen ylistykseen Kungtse'lle, eulogiaan, jota kunnioituksen osoituksena varsinkin hänen haudallaan yhä käytetään: K'ung Tzï, K'ung Tzï! Tā-tsai K'ung Tzï!

Kungtse, Kungtse! Suuri on Kungtse! Ennen Kungtsea ei ollut Kungtsea; Jälkeen Kungtsen ei tullut Kungtsea. Kungtse, Kungtse! Suuri on Kungtse!

4. KUNGFUTSEN SUKU[19]

Kungfutsen esi-isät häipyvät hämärään muinaisuuteen. Vanhimpana suvun edustajana pidetään 'Keltaista Hallitsijaa' ( Huang Ti), tarunomaista henkilöä, joka eli 2697-2597 e.Kr. Vuonna 1766 e.Kr. astuu Kungfutsen suku voimakkaasti yleisten asiain johtoon, kun eräs tämän suvun jäsen panee toimeen vallankumouksen, anastaa kruunun ensimmäisen hallitsijasuvun ( Hsia, 'kesä', 2205-1766) kelvottomalta edustajalta (Džie Kuei) ja perustaa Kiinan toisen hallitsijasuvun ( Šang, 'kauppias', 1766-1122); vuodesta 1401, jolloin pääkaupunki muutettiin Keltaisen virran tulvien vuoksi sen eteläpuolelle, mainitaan tämä dynastia nimellä In ('voittoisa'). Tämä Kiinan ensimmäisen vallankumouksen toimeenpanija on saanut kotipaikkansa mukaan nimen Tang ('kuuma vesi, liemi'). Uhkarohkean tekonsa menestymisen vuoksi hän on saanut lisänimen Dž'eng ('menestynyt'). Šang (In)-hallitsijasuvun perustaja Dž'eng T'ang on Kiinan historian kunniakkaimpia nimiä.

Yli kuusisataa vuotta olivat Kungfutsen esi-isät Kiinan hallitusistuimella. Kun sitten 'Sotaisa Kuningas' ( U Uang ) isänsä 'Kirjallisuuskuninkaan' ( Uen Uang ) opetusten ja kärsimysten innostamana kukisti rappeutuneen In-suvun viimeisen hurjan hallitsijan ( Džou Hsin ) ja perusti Kiinan kolmannen hallitsijasuvun (Džou, 'täydellinen', 1122-255 e.Kr.), asetti hän kukistetun kuninkaan velipuolen Sung-valtion herttuaksi, samalla kuin hän asetti oman veljensä ( Džou Kung ) lähellä olevan Lu-valtion herttuaksi. Džou Kung oli isänsä Uen Uang:in lempilapsi, ja myöskin aikansa ja jälkimaailman yleisesti ihailema ja kunnioittama. Ilman hänen apuaan tuskin olisi U Uang, yhtä vähän kuin hänen seuraajansakaan ( Dz'eng Uang ), voinut epävarmoja valtiollisia oloja tyydyttävästi järjestää. Herttua Džou ei ollut ainoastaan sotaherra ja politikko, hänellä oli myöskin suuria kirjallisia kykyjä. 'Ennekirjassa' ( l' Džing ), 'Laulujenkirjassa' ( Šzï Džing ) ja ehkäpä 'Historiakirjassakin' ( Sū Džing ) on hänen kynänsä jälkiä. Džou Kung on lyhyesti sanoen Kiinan merkkimiehiä, ja erikoisesti hän oli Kungfutsen kunnioittama ja ihailema. Voinemme sanoa, että Džou Kung ei ainoastaan antanut huomattavaa valtiollista merkitystä pienelle Lu-valtiolle pitkiksi ajoiksi, vaan hän myöskin on ollut ehkä suurimpana tekijänä siihen, että kirjalliset harrastukset ja kansalliset hyveet myöhemmin niin suureen kukoistukseen puhkesivat Lu-valtiossa, joka kukoistus puolestaan on innoittanut erikoisesti koko Šan Tung -maakunnan väestöä näihin päiviin saakka.

Sung-valtiossa asuivat Kungfutsen esi-isät yli 400 vuotta. Valtion pääkaupunki oli nykyinen Kuei Te' Fu ('Takaisin hyveeseen!') Ho Nan -maakunnan itäisessä kulmakkeessa. Lähelläolevista Šan Tung, Kiang Su' ja An Hui -maakunnista kuului nähtävästi myöskin osia Sung-valtioon. Vuoden 800 paikkeilla tämän valtion silloinen herttua luovutti perinnölliset oikeutensa nuoremmalle veljelleen, joten hän ja hänen jälkeläisensä tulivat tämän vapaaehtoisen teon kautta ikipäiviksi erotetuiksi herttuan oikeuksista. Silloinen tapa vaati, että tällaisissa tapauksissa tuli hallitsevan perheen ottaa itselleen, viiden sukupolven jälkeen, uusi nimi. Tämän mukaisesti siis viides herttua järjestyksessä, henkilönimeltään Kung Fu Dziā, otti henkilönimensä ensimmäisen sanan Kung (aukko, kolo) sukunimekseen, entisen yhteisen sukunimen ( Tzï ) sijaan. Tämä mies on siis lähinnä Kungfutsen ja K'ung-suvun kanta-isä.

Tämän pojan pojanpoika, — joka samalla oli Kungfutsen iso-isän isä — oli pakotettu poliittisten selkkausten vuoksi pakenemaan Sung-valtiosta; hän meni pohjoiseen naapurivaltioon (Lu). Tämän pojanpoika — Kungfutsen isä — pääsi täällä valtion virkaan, kuten edellä on kerrottu. Hän oli 10 jalkaa pitkä mies. Vaikkapa silloinen 'jalka' olisi ollut kaksikin tuumaa lyhyempi kuin nykyinen, kuten on arveltu, niin sittenkin hän oli tavallista rotevampikasvuinen. Lu-valtiossa oli K'ung-suvun asuinpaikka pienen Szï -joen varrella (Szï Šui, 'limainen vesi'), nykyisen Šan Tung-maakunnan eteläosassa. Aikaiseen leskeksi jäänyt Kungfutsen äiti muutti pienen poikansa kanssa Szï-virran suuntaan 12 kilometriä länteenpäin, Lu-valtion pääkaupunkiin, Džou Kung:in entisille asuinsijoille. Kaupungin nimi on yhä vielä sama kuin 3000 vuotta sitten: Dz'y Fu ('mutkikas multamäki'). Sen entinen merkitys on kauan ollut mennyttä, mutta Kungfutse elää yhä siellä ja hänen jälkeläisiään on vähintäänkin puolet koko kaupungin 40.000:sta asukkaasta. Silloisen Lu-valtion on arvioitu olleen noin 500 kilometriä ympärimitaten.

Kungfutsen ainoa poika Kung Li ei ollut erikoisen merkittävä henkilö; hän näyttää jääneen parasta kasvatusta vaille, kun isä, 'pedagoogi', tahtoi kasvattaa koko kansaa. 'Kungfutsen Keskusteluista' ( Luen Y ) voimme huomata, että Kungfutsella oli ainakin yksi tytär. Li kuoli jo ennen isäänsä, jättäen jälkeensä kuuluisan pojan Kung Dži:n (Tzï Szï), 'Kultaisen Keskitien' ( Džung Jung ) kirjoittajan.

K'ung Fu, yhdeksännen polven jäsen Kungfutsen jälkeen, kätki talonsa muuriin Dž'y Fi:ssa tärkeimmän osan suuren esi-isänsä toimittamaa klassillista kirjallisuutta.

v. 213 e.Kr., silloin kun 'Ensimmäinen Keisari' tahtoi peräti hävittää kungfutselaisen kirjallisuuden. Lu-valtion prinssi löysi nämä bambulaatat noin v. 150 e.Kr. K'ung An Kue' (-Kuo'), kahdennentoista polven jäsen Kungfutsen jälkeen, on tunnettu kirjallisista kyvyistään yhtenä 'edellisen' Han -hallitsijasuvun (206 e.Kr. — 25 j.Kr.) aikuisena oppineena. K'ung Kuang, 13:nnen polven jäsen, oli ministeri ja valtiomies. K'ung Dženg, 28:nnen polven edustaja, sai v. 450 j.Kr. Pohjois-Kiinassa silloin vallassaolevalta tatarilaisen hallitsijahuoneen Toba-keisarilta kunnianimen 'Jalo ja Viisas Ministeri'. 'Kungfutse XXXII' oli jälleen suuri oppinut T'ang-hallitsijasuvun (618-907 j.Kr.) alkuaikoina, Kiinan sivistyksen uudella kukoistuskaudella; hän kuoli 648. 37:nnen polven jäsen, joka vuonna 785 oli keisarin lähettiläänä erään kapinoitsijan luona, sai täällä surmansa. Eräs 38:nnen polven jäsen oli mandariinina Kanton:issa (Kuang Džou Fu); hänen poikansa joutui rikoksista syytteeseen.

Sung-hallitsijasuvun (960-1280) alkuaikoina, jolloin kungfutselaisuus taas pääsi kunniaansa, Kungfutsen jälkeläinen 44:ssä polvessa sai erikoisen perinnöllisen arvonimen. Hänen seuraajansa, K'ung Tao Fu, joka on tunnettu pelkäämättömästä totuudenharrastuksestaan hovipiireissä, oli ensin valtion lähettinä Mongoliassa ja sittemmin keisarinnan edustaman puolueen asianajajana eri maakunnissa. K'ung Uen, 'Kungfutse XLVII', sai ensimmäisenä (v. 1055) arvonimen Jen Šeng Kung, 'Uhkuvan Viisauden Prinssi', jonka antoi keisari Ren Tsung (Jen Tsung, 1023-1064), kirjallisuuden ja kasvatuksen valpas vartija, ja se on yhä vielä K'ung-suvun päämiehen erikoisoikeutena. (Vuodesta 1086 vuoteen 1103 tämä arvonimi kuului hiukan toisin.)

E.H. Parker huomauttaa, että samoin kuin länsimailla oli kerran 'paavien babylonilainen vankeus', niin on Kiinassakin ollut kungfutselainen skisma. Kun Džin-tatarit (Tzin, Kin; kulta, metalli, aseet) vuonna 1127 karkottivat Sung-hallituksen Jangtse-virran eteläpuolelle ( Eteläinen Sung-dynastia ), niin meni myöskin silloinen 'Kungfutse' hallitushuoneen mukana etelään. Täällä hänelle annettiin 'Avignon' Dž'y Džou Fu:ssa Džē Kiang -maakunnan lounaiskulmassa. Kun sitten mongolit kukistivat nämä 'Kultaiset tatarit', ja silloinen 'Kungfutse' hankkiutui palaamaan isänmaahansa, niin havaittiinkin, että täällä oli asetettu toinen 'Kungfutse' Jen Šeng Kung:in valtaistuimelle.

Kublai Khan, mongolilaisen Yen-dynastian (1280-1368) perustaja ja 'Kiinan kanavan' lopullinen rakennuttaja, jonka valtakunta ulottui Keltaisesta merestä Mustaan mereen, oli Kiinan sivistyksen harras ihailija ja kungfutselaisuuden suosija. — Vuonna 1896 eräs Jen Šeng Kung vetosi keisariin saadakseen laillista tietä omakseen koko sen 900 hehtaarin maa-alueen, jonka Kublai Khan oli kahdessa osassa v. 1294 lahjoittanut K'ung-suvulle, vasta valmistuneen kanavan varrella Kiang Su-maakunnan luoteiskulmassa. Pyyntöön suostuttiin, ja nyt saa Jen Šeng Kung runsaiden tulojensa lisäksi vuosittain lähettää asiamiehensä kokoamaan verot näiltä Hsy Džou-piirin asukkailta.

Ming-dynastian aikana (1368-1644) eivät Kungfutsen jälkeläiset näytä saaneen suoranaisempia etuoikeuksia. Suku kasvoi kuitenkin iässä ja arvossa, ja sen suurinta miestä palvottiin yhä innokkaammin.

Viimeinen hallitsijasuku, mandžulainen Ts'ing (1644-1912), on korottanut kungfutselaisuuden huippuunsa. Tästä kunniasta eivät suvun jäsenetkään ole jääneet osattomiksi. Heti suvun ensimmäinen keisari, Šuen Drï, hallituksensa toisena vuonna (1645) antoi julistuksen, että maakunnan pääkaupungissa joka kolmas vuosi pidettävissä julkisissa tutkinnoissa toisen asteen oppiarvoa varten (Džy Ren, 'huomattu oppinut') yhdelle Kungfutsen jälkeläisistä on aina annettava tämä oppiarvo. Samana vuonna täytyi keisarin kuitenkin antaa vakava varoitus silloiselle 'Kungfutselle'. Asia on mielenkiintoinen ja seuraavanlaatuinen:

Eräs suvun vanhemmista jäsenistä, jcka oli ollut korkeassa virka-asemassa, esitti Hänen Majesteetilleen seuraavaa: — " Kung Yin Dži, yhdessä jälkeläistensä kanssa neljässä polvessa, on asianmukaisesti esi-isäin temppelissä tehnyt esi-isille ilmoituksen mandžulaisen palmikon käytäntöönottamisesta Kiinassa; mutta Han-dynastiasta alkaen (200 e.Kr.) aina Ming-dynastian loppuun saakka (1644 j.Kr.) Kungfutsen suvun tavat ovat pysyneet samoina, huolimatta hallitushuoneiden vaihteluista. Nyt herää kysymys: — Onko pukeutumistavan muuttamisen vaatimus sopusoinnussa Keisarin jalomielisen tahdon kanssa kunnioittaa Kungfutsea? Vaaditaanko meiltä todellakin mandžulaisen palmikon käytäntcönottamista?" — Tähän tärkeään kysymykseen vastasi keisari seuraavasti: — "Siitä ei voi olla kysymystäkään. Otsatukan ajelemisen määräys on järkähtämätön; niskoiteleville ei ole mitään armahdusta. Kysymyksen tekijä on (ipso facto) tehnyt itsensä kuolemanrangaistukseen vikapääksi; se kuitenkin tässä tapauksessa peruutetaan hänen suhteensa vuoksi tuohon Viisaaseen. Jos Viisas itse nyt olisi elänyt, niin hänkin olisi pitänyt tätä tottelemattomuutta voimassaolevaa lakia kohtaan sen 'kultaisen keskitien' loukkauksena, jota hän niin tehosti. Älköön kysymyksentekijä enää koskaan olko julkisessa virassa." — Niin on siis 'Uhkuvan Viisauden Prinssinkin', yhdessä koko armoitetun sukunsa kanssa, ollut taipuminen tähän raakalaisten tuomaan ikävään tapaan. Tämä välikohtaus ei kuitenkaan vähentänyt keisarin kunnioitusta Kungfutsen jälkeläistä kohtaan, sillä seitsemän vuotta myöhemmin (1652) oli Jen Šeng Kung kutsuttu juhla-aterialle korkeimpain valtion virkamiesten seuraan.

Seuraava keisari, K'ang Hsi (1662-1723), eräs Kiinan parhaimpia hallitsijoita, laajensi v. 1719 K'ung-suvun oppiarvojen saamismahdollisuuksia myöntämällä kahdelle suvun jäsenelle oikeuden saada alin oppiarvo (Siu Ts'ai, 'lupaava kyky') joka vuotisissa julkisissa tutkinnoissa Si An (Sui An)-kaupungissa, Dž'y Džou:n piiriä Dže Kiang:in maakunnassa, — siellä missä 'Kungfutse' kerran oli maanpaossa. Kungfutsen jälkeläisiä arvioidaan siellä olevan noin 10,000 henkeä.

Kungfutsen jälkeläisiä arvellaan nykyisin olevan kaikkiaan noin 30,000 henkeä. Ne eivät kaikki kuitenkaan liene Kungfutsen todellisia jälkeläisiä; monet lienevät otetut tähän etuoikeutettuun sukuun armeliaisuus- tai muista syistä, kuten Tschepe huomauttaa. Niin antoivat esimerkiksi Han-dynastian keisarit Liu-nimensä ja T'ang-dynastian keisarit Li-nimensä monille alamaisistaan. Kung, Liu ja Li lienevätkin kunniakkaimpia sukunimiä Kiinassa. Väkirikkaita ovat myöskin monet muut suvut, sillä uusia sukunimiä ei yleensä synny ja vanhoja on kansan lukumäärään nähden tavattoman vähän. Guignes'in sanakirjassa, vuodelta 1813, on 438 sukunimeä. Nykyisin lienee niitä noin 450 paikkeilla. Jokaista sukunimeä kohti tulee siis keskimäärin lähes 1 milj. kiinalaista. K'ung-suku on tietysti vanhin ja kunniakkain; sen sukuluettelot ulottuvat eheänä sarjana aina 'Keltaiseen Hallitsijaan' saakka 2697 e.Kr., siis noin 4,600 vuotta. Länsimaalaiset eivät ole kuitenkaan taipuvaisia antamaan niille täyttä varmuutta pitemmälle kuin Džou-hallitsijasuvun alkuun, 1122 e.Kr.; Kungfutsen suku voidaan siis täydellä varmuudella osoittaa olevan yli 3,000 vuoden vanha. Kun nykyinen suvun päämies edustaa 76:ttä polvea Kungfutsesta, niin tulee 2,500 vuoden ajalta jokaista polvea kohti keskimäärin 32 vuotta.

Puhumattakaan siitä, että K'ung-suku on vapaa rasituksista, joita tavallisten kansalaisten tulee kantaa, on se sen lisäksi aikojen kuluessa saanut runsaita maa-alueita eri osissa Šan Tung-maakuntaa. Tohtori Edkins arvioi näiden kokonaismäärän 20,000 hehtaariksi. Näiden vuotuiset tulot ovat arvioidut 120,000 punnaksi. Jos otamme punnan 50 markan arvoiseksi, niin 'Uhkuvan Viisauden Prinssin' suoranaiset verotulot ovat vuosittain 6 milj. Suomen markkaa. Näillä pääomillaan hän harjoittaa suurenmoista kauppaliikettä, jonka voitot lienevät vähintään yhtä suuret. Hänen ainoa velvollisuutensa on hoitaa Kungfutsen hautaa ja temppeliä Dž'y Fu:ssa.

Kungfutsen suvun päämies, Jen Šeng Kung, on valtakunnan korkeimman arvon omistajia. Viimeisen halitsijasuvun loppuaikoina oli hänen asemansa hovissa heti keisarillisten prinssien ja muutamien keisarin neuvonantajien jälkeen, ennen ministereitä ja varakuninkaitakin. Kun esimerkiksi keisari Tung Drï kuoli ja Kuang Hsy nousi hallitusistuimelle (1874), niin silloinen 'Uhkuvan Viisauden Prinssi' Kung Hsiang K'o lähetti osanottokirjelmänsä kuolemantapauksen johdosta suoraan keisari Kuang Hsy:lle luvaten tulla katsomaan uuden hallitsijan 'täydellistä käyttäytymistä'. Audienssi myönnettiin hänelle ilman muuta. Samalla tavoin myös keisarit tekevät vierailuja, varsinkin juuri hallitusistuimelle nousemisensa johdosta, Jen Šeng Kung:in pyhäkköön.

On luonnollista, että ulkomaalaisten on ollut vaikea tavata Hänen Ylhäisyyttään 'Uhkuvan Viisauden Prinssiä'. Vuonna 1865 yritti sitä turhaan lähetyssaarnaaja, tohtori Alexander Williamson. Samanlaisen turhan yrityksen tekivät lähetyssaarnaajat, tohtorit, James Legge ja Joseph Edkins v. 1873, sekä lähetyssaarnaaja J.H. Langhlin v. 1893. Kaikki nämä saivat kuitenkin katsella temppelin nähtävyyksiä. Parempi menestys oli konsuli Markhamilla, jonka 75:s Kungfutsen jälkeläinen otti ystävällisesti vastaan v. 1869. Sir James Stewart Lockhart sai v. 1903 tavata Kungfutsen jälkeläistä 76:nnessa polvessa, Uhkuvan Viisauden Prinssiä Kung Ling I:tä, jota myöskin A. Tschepe (S.J.) sai tavata v. 1907, jolloin hän antoi tälle tässä yhteydessä esittämämme valokuvan. Kun kungfutselaisille periaatteille nojautuva keisarius on Kiinasta sen jälkeen (1912) hävinnyt, niin lienee tässä 'prinssissä' Kungfutsen jälkeläisten loisto kohonnut huippuunsa.

K'ung-suku on maailman merkillisimpiä sekä aatelisarvoonsa että ikäänsä ja suuruuteensa nähden.

II.

KUNGFUTSELAISUUDEN YLEISIÄ PIIRTEITÄ

1.

KUNGFUTSELAISET PERUSKIRJAT[20]

Kiinan oikeaoppinen, kungfutselainen kirjallisuus käsittää varsinaisesti kymmenen eri teosta. Ne ovat useampaa eri arvoastetta. Perustavaa laatua ovat seuraavat Viisi Kaanonia ( U Džing ):

1) Historiakirja, Šū Džing, 2) Laulujenkirja, Šzï Džing, 3) Seremoniakirja, Li Džï, 4) Ennekirja, I Džing, ja 5) Kevättä ja Syksyä, Dž'uen Ts'in.

Näiden teosten yhteinen nimi 'Kaanon' (Džing, King) merkitsee kiinankielellä alkuaan kankaan loimia, maantieteellisiä pituusasteita, läpimenoa. Se on kokoonpantu kahdesta osasta, joista äännettä määräävä puoli (foneetikko, džing) merkitsee maansisäisiä vesisuonia, ja merkitystä määräävänä puolena, sanan 'juurena' (radikaali, 'merkin äiti'), on silkkilanka (szï). Kokoomusmerkki Džing on sitten johdettu merkitsemään 'elämänlankoja', johtavia periaatteita, yleispätöisiä prinsiippejä.

1) Historiakirja (Šū Džing, 'Kirjakaanon') on katsottava vanhimmaksi teokseksi mikä on meille säilynyt. Alkulehdillään se käsittelee hallitsijain Jao:n ja Šuen:in kultaista aikaa (2356-2205 e.Kr.). Sitä seuraa ensimmäisen hallitsijasuvun perustajan Y Suuren ( Tā Y ) toiminta Keltaisen virran tulvien kuivaajana y.m. Sen jälkeen kerrotaan siinä vain valtiollisesti tärkeistä tapahtumista ja kasvatuksellisesti merkittävistä henkilöistä. Toisen hallitsijasuvun kuuluisa perustaja 'Menestyvä T'ang' ( Dženg Tang) ja kolmannen hallitsijasuvun ihailtu alkuunpanija 'Sotaisa Kuningas' ( U Uang ), hänen maineikas veljensä Džou Kung (herttua Džou) ja hänen vanhurskauden tähden vainottu isänsä, 'Kirjallisuuskuningas' ( Uen Uang ), yhdessä yllämainittujen kultaisen ajan kuninkaiden kanssa, esiintyvät Historiakirjan ja koko klassillisen kirjallisuuden pääsankareina. Nämä ovat ne henkilöt, joihin Kungfutse (ja Mongtse) koko kansansa kanssa alati ihaillen katsoo. Näiden opetukset Kungfutse tahtoi uudistaa ja siirtää omalle ajallensa ja jälkimaailmalle. Myöskin kahden ensimmäisen hallitsijasuvun viimeiset kurjat hallitsijat ( Džie Kuei ja Džou Hsin ) ovat varottavina esimerkkeinä seikkaperäisesti kuvatut.

Viimeinen Historiakirjan kertomus on vuodelta 800 e.Kr. Tämän verrattain suppeaan kokoelman esitykset ovat siis noin 1500 vuoden ajalta. Kungfutsella oli käytettävänään tätä teosta varten 100 itsenäistä muistiinpanoa, bambunippua, joista hän valitsi mielestään kasvatuksellisesti tärkeimmät 58 kertomusta. Me tietysti olisimme uteliaita tietämään, mitä nuo 42 poisjätettyä 'nidosta' sisälsivät. Niiden avulla olisimme varmaan voineet saada melkoista lisävaloa noihin ylen varhaisiin aikoihin. Ehkäpä oli niiden joukossa esityksiä Jao:ta ja Šuen:ia varhaisemmaltakin ajalta. Siitä ei kuitenkaan tarvitse olla epäilyksiä, että Kungfutsen valitsemat kappaleet ovat kasvatuksellisesti vaikuttaneet parhaiten. Historiakirja on mielenkiintoisimpia Kiinan klassillisessa kirjallisuudessa. Kungfutse kirjoitti siihen omakätisesti esipuheen.

2) Laulujenkirja (Šzï Džing, 'Laulujenkaanon') sisältää Kiinan vanhinta meille säilynyttä laulurunoutta. Kungfutsen esi-isien hallituskaudella, Šang-hallitsijasuvun aikana, syntyivät monet näistä tilapäärunoista. Laulujenkirjan runot ovat yli tuhannen vuoden ajalta, toisen hallitsijasuvun alusta (1766) lähelle Kungfutsen syntymää (vuoteen 585). Kungfutsen valikoimasta 311:sta eri laulusta on säilynyt 305. Kun Kungfutse ei mainitse mitään poisjättämästään monta kertaa suuremmasta joukosta lyyrillisiä tuotteita, niin voimme ajatella, että niitä on syntynyt jo paljon aikaisemminkin kuin Laulujenkirjaan otetuista vanhimmat ovat.

Kungfutse lausui tästä laulukokoelmasta: "Joka ei tunne sen sisältöä, ei ole sopiva seuratoveriksi." Suuresta Opista voimme nähdä miten ahkeraan Kungfutsen oppilas (Tsengtse) siinä tekee lainauksia Laulujenkirjasta. Kun Kungfutse kerran tapasi älykkään miehen, ihastui hän kovin ja sanoi, että hänen kanssaan voi ruveta käyttämään Laulujenkirjaa. Länsimaalaisillekin on tämä teos miltei vielä mielenkiintoisempi kuin Historiakirja. Olemme Kungfutselle kiitollisia tämän kokoelman, vaikkapa pienenkin, laatimisesta.

3) Seremoniakirja ( Li Džï, 'Seremoniakokoelma') on ikäänsä nähden kolmas järjestyksessä, pääasiallisesti kolmannen hallitsijasuvun ajalta, jota kirjan tärkeimmän osan nimikin ( Džou Li ) osoittaa. Teos on hyvin laaja, suurempi kuin kaikki muut 'kaanonit' yhteensä. Se ei ole Kungfutsen toimittama, vaikka se koskee juuri hänen pääalaansa. Hän on kuitenkin määräävästi vaikuttanut sen vanhempaan sisällykseen ja häneltä itseltäänkin on osia siinä. Kirjan varsinaisesta toimittajasta tai toimittajista ei ole tietoa. Todennäköisesti on Seremoniakirjaan lisätty paljon Kungfutsen jälkeen, ja sen nykyinen muoto lienee myöhäisemmältä ajalta kuin minkään muun Viiden Kaanonin ja Neljän Kirjan teoksista, Han-dynastian loppuajoilta.

Tämä teos on oikea lakikirja. Uskonnolliset toimitukset ja jokapäiväisenkin elämän sovinnaiset tavat ja tilanteet ovat siinä tarkoin määritellyt. Päähuomio keskittyy vanhempien kunnioituksesta johtuvaan eri arvoisten henkilöiden kuolemantapausten johdosta toimeenpantaviin surunilmaisumuotoihin. Tohtori Martin huomauttaa, että, vaikka Seremoniakirjan säännöt itse asiassa ovat yhtä vähän velvoittavia kiinalaisille kuin Vanhan Testamentin jumalanpalvelusmenot kristikunnalle, niin kuitenkin suurin osa sen sisältöä on lyönyt leimansa nykyisten kiinalaisten elämään. Historiallisena lähdekirjana on teos runsassisältöinen, ikävä vain, että on melkein mahdoton päästä perille, minkä ajan kuvauksena mikin kohta on pidettävä. Nykyisessä muodossaan on teos täysin apokryyfinen.

4) Ennekirja ( I' Džing, 'Muutostenkaanon') on hämäräperäisin sisällykseensä nähden kaikista klassillisista teoksista. Sen sijaan ollaan sen kirjoittajista paremmin selvillä kuin edellisen teoksen. Ennekirjan varsinainen kirjoittaja on 'Kirjallisuuskuningas' ( Uen Uang ), joka, ollessaan Šang-dynastian viimeisen hurjan kuninkaan (Džou Hsin 1154-1122 e.Kr.) vankina, kirjoitti nuo merkilliset mietelmänsä. Hänen poikansa, ihailtu vasalliruhtinas Džou Kung, heti seuraavan hallitsijasuvun (Džou 1122-255) alussa, jatkoi näitä kuvitteluja. Kungfutse kokosi nämä ja teki niihin lisäyksiään.

Tätä teosta on joskus sanottu Kiinan vanhimmaksi kirjaksi, mutta ilman perustusta. Siinä on kyllä varsinainen pohja, tuo kuvakieli, symboliikka, mitä vanhimmalta ajalta, äärimmäisestä muinaisuudesta, sen pitäisi olla aina Kiinan sivistyksen hämäräperäiseltä alkuunpanijalta ( Fū Hsï, 2852 e.Kr.), jonka omituiset 'Kahdeksan Viivakuviota' ( Pa' Kua ) ovat olleet lähtökohtana tässä teoksessa esiintyville kuvioille ja niistä johdetuille mietelmille. Eheistä ja katkonaisista viivoista, kun ne kuusikerroksisina asetetaan eri järjestyksiin, on saatu 64 eri kuviota, joiden kustakin viivasta on kirjoitettu syvämietteisiä selostuksia.

Sanallisesti I' Džing merkitseisi 'Muutostenkaanonia', noiden viivojen eri asentoihin muuttelemista, mutta sen sisällykseen ja tarkoitukseen nähden pidän ylläolevaa suomalaista nimeä parempana. Sillä jo Kungfutsen aikana tätä teosta käytettiin ennustelemistarkoituksiin. Senvucksi taikauskoinen Ensimmäinen Keisari ei kohdistanut vainoaan tähän kirjaan, joten se on säilynyt meille kokonaisena.

Ennekirjassa käsitellään noiden kuvioiden avulla jonkinlaista luonnonfilosofiaa, luonnonilmiöiden tarkoitusperäistä tarkastelua, siveysoppia ja valtio-oppia. Kungfutse luulee voivansa säästyä suuremmilta virheiltä tämän teoksen pitkällisen tutkimuksen kautta, johon hän ei ole elonpäivinään saanut mielestään tarpeeksi aikaa. Merkillistä tälle järjestelmälle on, että luku, numero, tehdään niin tärkeäksi. Siinä se lähentelee Kungfutsen aikalaisen Pythagoraan mietelmiä.

Tässä teoksessa ilmenee ensi kerran Kiinan klassillisessa kirjallisuudessa dualistinen maailmankäsitys, jonka mukaan kaksi vastakkaista voimaa hallitsee maailmankaikkeutta ja määrää sen olemuksen. Nämä perusvoimat ovat kiinalaisten mukaan Jang ja In, Valkeus ja Pimeys, lämmin ja kylmä (aurinko ja kuu), aktiivinen ja passiivinen, maskuliininen ja feminiininen perusvoima.

Teos on suureksi osaksi arvoitus sekä kiinalaisille että ulkomaalaisille.

5) Kevättä ja Syksyä ( Dž'uen Ts'iu, 'Kevät ja Syksy') on Kungfutsen kaavailema historiakirja, ainoa itsenäinen teos, mikä on lähtenyt hänen kynästään. Se käsittelee etupäässä Kungfutsen kotivaltion (Lu) tapahtumia Džou-hallitsijasuvun loppuaikoina (722-481 e.Kr.), aivan teoksen ilmestymisaikaan saakka, siis myöskin melkein koko Kungfutsen elämänaikaa. Teos on kuitenkin niin suppea, että 242 vuoden tapahtumat voidaan lukea muutamassa tunnissa. Itse asiassa se onkin ikäänkuin otsakkeiden luettelemista, kuivaa ja yhteydetöntä. Kunkin vuoden tapahtumat ovat ryhmitetyt neljän vuodenajan mukaan, joista kevät ja syksy sisältävät samalla talven ja kesän tapahtumat; siitä teoksen nimi 'Kevättä ja Syksyä'. Tämä teos saa ehkä pienuuttaan kiittää säilymisestään melkein eheänä vainojen ajan läpi.

Kungfutse katsoi tätä työtänsä kovin arvokkaaksi, lausuessaan: "Tämän teoksen mukaan ihmiset tuntevat minut ja arvostelevat minua". Myöskin Mongtse piti tätä tekelettä sangen tärkeänä. Hän lausui, että Kevään ja Syksyn kirjoittaminen oli yhtä tärkeä tehtävä kuin Keltaisen virran tulvien kuivattaminen, minkä ensimmäisen hallitsijasuvun perustaja Y Suuri (Ta Y) toimitti; saman mitä jälkimmäinen vaikutti suurtyöllään luonnon muovailemiseksi viljelystarkoitusperiä varten, sen sai edellinen aikaan teoksellaan yhteiskunnan uudistamiseksi.

Jälkimaailman arvostelussa ei Kevättä ja Syksyä ole saanut yhtä hyvää asemaa. Se ei ole verrattavissakaan Historiakirjaan — ehkei Kungfutsella ollut yhtä jaloja tekojakaan kerrottavana. Erittäin raskauttavasti käy teoksen kimppuun Kiinan klassillisen kirjallisuuden kuuluisin kääntäjä James Legge. Verrattuaan sitä muihin historiallisiin lähteisiin sekä Tsō Ts'iu Ming:in ( Tsō Džuan, 'Herra Tso:n Selitysteos'), Kung Jang:in ja Ku Liang:in selityksiin hän on tullut siihen tulokseen, että Kevään ja Syksyn pääpiirteet ovat: Asiain todellisesta olemuksesta vaikeneminen, niiden salaaminen, jopa vääristelykin (Ignoring, concealing, misrepresenting). Sopii kuitenkin kysyä, onko ehkä yllämainittu arvostelija asettanut noita toisia lähteitä yhtä huolellisen kritiikin alaiseksi.

Joka tapauksessa tulee Kevään já Syksyn mukaan mielikuva Kungfutselle aikalailla epäedulliseksi. Asiallisten heikkouksien lisäksi himmentää kirjan muodollinen heikkous Kungfutsen pyhimysloistoa. Kuivalla, yhtenäisyyttä puuttuvalla luettelollaan Kungfutse on antanut vaarallisen esimerkin ajattelemattoman ulkoluvun aineksesta kansalleen. Paljoa paremman kuvan mestaristamme saamme, hänen oppilaidensa piirtämänä, ' Neljän Kirjan' teoksista. Länsimaalaisille ei Kungtutsen ainoalla tuotteella ole suurtakaan merkitystä, toivoisi melkein, ettei se olisi hänen kirjoittamansa. Teos on kuitenkin herättänyt harrastusta historian kirjoittamiseen Kiinassa.

* * * * *

Toisen ryhmän klassillisia teoksia muodostaa Neljä Kirjaa ( Szï Sū ):

1) Suuri Oppi, Tā Hsiō (Ta Hsūe), 2) Kungfutsen Keskustelut, Luen Y (Len Y), 3) Kultainen Keskitie, Džung Jung, ja 4) Mongtse (Mengtse, Mencius).

Näiden teosten yhteinen kiinalainen nimi, Su (kirja), on yhdistys kahdesta kirjoitusmerkistä, jotka merkitsevät 'kynää' ja 'puhumista'. 'Kirja' on siis 'kynän puhetta'. Näitä Neljän Kirjan teoksia katsotaan kuteiksi siihen kungfutselaisen maailmankatsomuksen kankaaseen, jossa Viisi Kaanonia ovat loimina.

1) ' Suuri Oppi ' ( Tā Hsiō 'Suurta Opittavaa') on kungfutselaisuuden jaloimpia tuotteita, vaikka kooltaan kaikkein pienimpiä. Džū Hsï (Džutse, Džufutse 1130-1200 j.Kr.), arvossapidetyin klassillisen kirjallisuuden kiinalaisista selittäjistä, sanoo Ta Hsio:ta Suurten Opiksi, eräs toinen selittäjä Suuren Tien Opiksi. Niin tärkeänä pidetään sen aatesisällystä, että keisarivallan aikana keisarin neuvonantajia ja pääministereitä sanottiin Suuren Opin Tohtoreiksi (Tā Hsiō Šzï). Suuren Opin varsinainen teksti lienee Kungtutsen oma kirjoittama. Se on parasta niiden harvojen kirjallisten esitysten joukossa mitä Kungfutse on jälkeensä jättänyt. Hänen tekstinsä on hyvin lyhyt; se sisältää vain 205 kiinalaista sanamerkkiä. Tähän lyhyeen, kylläkin monihaaraiseen runkoon, on Kungtutsen oppilas Tsengtse (Tsengfutse) selityksillään sovitellut lehviä ja kukkia. Tämäkään pieni teos ei ole säilynyt kokonaisena. Džu Hsi on täyttänyt puuttuvan paikan opettajansa Dž'engtse:n mietelmillä.

2) ' Kungjutsen Keskustelut ' ( Luen Y, Len Y ) sisältäisi kiinalaisen nimensä mukaan vain ' Keskusteluja ', mutta kun päähenkilönä keskusteluissa esiintyy Kungfutse itse, jolta hänen oppilaansa, ja monet muutkin, kyselevät lähempiä tietoja kaikenlaisista hänen oppiaan koskevista asioista, niin pidämme ylläolevaa kirjan nimen suomalaista muotoa senvuoksi oikeutettuna. Kirjassa ei kuitenkaan ole vain Kungfutsen omia opetuksia, vaan myöskin monen hänen oppilaansa mielipiteitä. Edellä on jo esitetty teokseen sisältyvä Tzï Kung:in kiittävä arvostelu mestaristaan. Teos on syntynyt nähtävästi siten, että Kungfutsen oppilaat mestarinsa kuoleman jälkeen toivat kukin muistiinpanonsa, jotka sitten järjestettiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Senvuoksi saa tästä teoksesta parhaan kuvan Kungfutsen opetuksista ja elämästä. Edellä on jo esimerkkejä teoksen yksityiskohtaisista Kungfutsen elämänkuvauksista. Esitys on kuitenkin hajanaista, yhteyttä vailla, yksi kysyy yhtä toinen toista; kysymykset ja vastaukset ovat liitetyt perätysten ilman mitään lisäselityksiä. Joka tapauksessa on tämä Kungfutsen elämänkuvauksena mitä mielenkiintoisin.

3) ' Kultainen Keskitie ' ( Džung Jung, 'Ainainen Oikea') on nimensä puolesta kiinalaistenkin ajattelijain keskuudessa monin tavoin tulkittu, mutta ei kuitenkaan niin olennaisesti vastakkaisiin suuntiin kuin länsimaisissa esityksissä. Käyttämämme suomalainen nimi on jonkin verran vapaa käännös, mutta asiallisesti kuitenkin oikea. Teos on Kungfutsen pojanpojan K'ung Džï:n (Tzi Szï) kirjoittama. Edellä on siitä lainattu Kungfutsea kiittävä lauselma. Teoksen alussa julkilausutaan kungfutselainen käsitys ihmisluonnon hyvyydestä. "Sitä minkä Taivas on meille antanut, sanotaan Ihmisen Luonnoksi" ( Hsing ). Mukautumista tähän luontoon sanotaan (Oikeaksi) Opiksi ( Tao, tie). Oikean opin kehittelemistä sanotaan Opetukseksi ( Džiao, opetus, oppi).

Tämä pienehkö teos on pääasiallisesti uskonnollissiveellistä sisältöä, sen sijaan että muissa Neljän Kirjan teoksissa, varsinkin ensimmäisessä ja viimeisessä, kiinnitetään niin paljon huomiota valtio-oppiin.

4) Mongtse (Mengtse, Mencius), on kiinalaisten virallisen arvostelun mukaan 'Toisen Arvoasteen Viisas' (Jā Šeng); Kungfutse on tietysti "Kaikkein Viisain" (Drï Šeng). Mongtse syntyi noin sata vuotta Kungfutsen kuoleman jälkeen ja eli 83 vuoden vanhaksi (372-289 e.Kr.). Hänen teoksellaan ei ole muuta nimeä kuin tekijän nimi. Tämä teos sisältää seitsemän lukua, joista kukin jakautuu kahteen osaan. Se on laajempi kuin kolme muuta Neljän Kirjan teosta yhteensä.

Teoksen sisällys on ensi kädessä valtio-oppia ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyä. Uskonnollinen puoli väistyy Mongtsella vielä enemmän sivuseikaksi kuin Kungfutsella. Opin ihmisluonnon ehdottomasta hyvyydestä vie Mongtse äärimmäisyyteen asti. Valtio-opissaan hän tehostaa kansan oikeuksia, täydennykseksi Kungfutsen yksipuolisille ruhtinasopeille. Kungfutsen siveysoppia puoltaa Mongtse kaikin voimin. Kuvarikas ja tenhova kirjoitustyyli sekä rohkea ja miehekäs esitystapa tekevät Mongtsen mitä mieluisimmaksi luettavaksi länsimaalaisillekin.

* * * * *

Kolme ' Neljän Kirjan ' teoksista on siis Kungfutsen jälkeläisten ja oppilasten kokoilemia pääasiallisesti Kungfutsen ajatelmista, keskusteluista ja opetuksista. Neljäs lienee, ainakin suureksi osaksi, Mongtsen itsensä kirjoittama, vaikka teoksen lopullinen muoto on nähtävästi hänen oppilaidensa työtä. ' Viiden Kaanonin ' teoksista on neljä Kungfutsen toimittamaa. Hänen omaa kirjoittamaansa on niissä, kuten olemme nähneet, sangen vähän: Vain Kevään ja Syksyn lyhyt teksti, Historiakirjan esipuhe, muutamia lisäyksiä Ennekirjaan ja joitakuita kappaleita Seremoniakirjaan. Sen lisäksi lienee Neljän Kirjan ryhmässä Suuren Opin lyhyt teksti suoraan Kungfutselta.

Vaikka Kungfutsen omat kirjalliset esitykset supistuvat hyvin vähiin, niin on hänen merkityksensä tekstikriitikkona ja Viiden Kaanonin toimittajana sangen suuri. (Vaikka Seremoniakirja nykyisessä muodossaan ei ole hänen toimittamansa, niin hän on, kuten edellä on sanottu, määräävästi vaikuttanut sen sisällykseen; senvuoksi puhutaan Kungfutsesta Viiden Kaanonin toimittajana).

Näiden teosten varsinaisia kirjoittajia on miltei lukematon joukko, joista useimmista on aivan mahdoton tietää yhtään mitään, varsinkaan kolmen ensimmäisen Kaanonin kirjoittajista.

Aikaan nähden nämä teokset ovat alkuaan kirjoitetut noin kahden tuhannen vuoden kuluessa (2300-300 e.Kr.) — lukuunottamatta Seremoniakirjaa, jonka viimeiset lisäykset saattavat olla kirjoitetut noin 200 vuotta jälkeen Kristuksen syntymän. Nykyisen muotonsa nämä kahdeksan teosta ovat saaneet kuitenkin verrattain lyhyenä aikana, noin kahden sadan vuoden kuluessa (500-300 e.Kr.) (Silloin emme tietysti ota huomioon niitä vajauksia, vieläpä asiallisia muutoksiakin sisällykseen ja järjestykseen nähden, joita vaino ja hävitykset ovat tuottaneet. Vieläpä niin myöhään kuin 12:nnella vuosisadalla jälkeen Kristuksen järjestelee Džu Hsi klassillisen kirjallisuuden tekstiä, harjoittamiensa huolellisten tutkimusten perustuksella, ja täyttääkin puuttuvia paikkoja.)

Kunnioituksenkirja ( Hsiao Džing, 'Kunnioituksenkaanon') on kymmenes kungfutselaisista klassillisista teoksista. Tämä on yhtä hämäräperäinen syntyynsä nähden kuin Seremoniakirjakin. Virallisesti väitetään näiden kummankin teoksen syntyneen ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua, mutta hätäisinkin silmäys niiden kielelliseen asuun asettaa ne paljon myöhäisemmiksi. Kun varsinkin Kunnioituksenkirjan kautta valtakunnan hallitseminen on tuntuvasti tullut helpommaksi, niin on Kiinan keisareilla ollut syytä asettaa näiden teosten synty jotenkin samanaikuiseksi muiden klassillisten teosten kanssa.

Kirjoittajaksi mainitaan teoksen oman esityksen mukaan, Kungfutsen oppilas Tsengtse, sama henkilö, jonka olisi pitänyt kirjoittaa Suureen Oppiinkin selittävä osa. Senvuoksi on tämä oppilas saanut keisarillisella määräyksellä komean nimen 'Kungfutsen Julkituoja', 'Viisaan Tulkki' (Dž'uan Šeng). Hyvin luultavasti tällainen teos syntyikin samoihin aikoihin toisten klassillisten teosten kanssa, mutta hävisi sitten 'Ensimmäisen Keisarin' tulenliekkeihin — ainakin samoja asioita silloin käsiteltiin, ovathan ne kungfutselaisuuden keskeisimpiä.

Nykyinen teksti on Kiinan kirjallisuuden 'Augustusajalta', T'ang-hallitsijasuvun (618-907 j.Kr.) Hsyen Tsung -keisarin (712-756) toimesta syntynyt. Virallisesti väitetään, että silloin löydettiin alkuperäinen teksti. Kirjan arvoa on tahdottu tehostaa antamalla sille korkein mahdollinen 'kaanonin' nimi (Džing), joten se nimensä puolesta olisi asetettava 'Viiden Kaanonin' sarjaan. Epäilyttävä syntyperä ja myöhäsyntyisyyttä osoittava tyyli ovat, teoksen ansioista ja keisarillisista määräyksistä huolimatta, vaikuttaneet sen, että Kunnioituksenkirja on kuin onkin jossain määrin alemmassa arvossa kuin nuo yhdeksän muuta teosta. Teoksen sisällyksestä saa hyvän käsityksen sen alkusanoista: —

"Kun Džung Ni oli eräänä päivänä monista toimistaan vapaa, sanoi hän Tsengtselle, joka seisoi lähettyvillä: 'Vanhoilla Viisailla oli mainio menetelmä, jonka avulla kansa eli sovussa ja rauhassa, eikä ylempien ja alempien kesken ollut mitään soraääniä; — käsitätkö mikä se oli?' Tsengtse nousi ylös ja vastasi: — 'Minä olen huono ymmärtämään; kuinka voisin huomata sitä?' 'Istu sitten', sanoi Mestari, 'minä opetan sinua. Lapsenkunnioitus on kaikkien hyveiden perustus; siitä alkaa kaikki moraali. Meidän ruumiimme, jokaista hiussuortuvaa ja ihonpoimua myöten, ovat vanhempien perintöä, eikä niitä saa turmella tai vahingoittaa. Tämä on lapsenkunnioituksen alku. Kun olemme hyveenharjoituksen tiellä saavuttaneet luonteenlujuutta ja jättäneet hyvän nimen jälkimaailmalle on tämä lapsenkunnioituksen lopullinen päämäärä. Se alkaa vanhempien jalkain juuressa, jatkuu ruhtinaan.palveluksessa, ja päättyy kypsyneen elämänkäsityksen muodostamisessa'."

Kunnioituksenkirjan kaikki kahdeksantoista lyhyttä lukua kehittelevät johdonmukaisesti tätä ajatusta, osoittaen yksityiskohtaisesti, mitä tämä perusaate, Hsiao, kussakin elämänasemassa olevalta vaatii, 'Taivaanpojasta' ja prinsseistä alkaen virka- ja lukumiehiin sekä alimpaan rahvaaseen asti.

' Hsiao ' on yhdistys sanoista Lao (kunnianarvoisa, vanha) ja Tzï (poika, lapsi). Merkkiyhdistymä on tehty siten, että Tzï on asetettu Lao:n alapuolelle: 'Poika (lapsi) kunnianarvoisan vanhuksen jalkain juuressa', sen voi lukea merkin rakenteesta. Muuta merkitystä ei tällä sanalla olekaan kuin lapsen kunnioitus vanhempiaan, myöskin äitiä, kohtaan, sekä siitä johdettu kaiken esi- ja arvovallan kunnioitus. Asia on tietysti sen arvoinen, että se on tarvinnut oman terminsä, erikoisen sanamerkkinsä. Myöskin merkin äänneasu lienee syntynyt samalla tavoin: Tzï-lao > Džiao > Hsiao.

Vielä on mainittava yksi kungfutselaisuuden peruskirjoista.

Pyhä Julistus[21] ( Šeng Y ) on nykyisessä muodossaan kolmen miehen työn tulos. Mandžulaisen hallitsijasuvun toinen keisari, K'ang Hsi (1662-1723), kirjoitti ensin (1670) kuusitoista seitsenmerkkistä mietelausetta, joita aluksi pidettiin virastohuoneiden seinäkoristeina. Sittemmin hänen poikansa ja seuraajansa Jung Džen (1723-1736) kehitteli näitä ajatuksia ja julkaisi teoksen hiukan helpommalla kirjoitustyylillä v. 1724. Eräs korkea virkamies Uang Jiu P'u käänsi nämä ajatukset sitten yleispuhekielelle (Kuan Hua), liittäen esitykseensä runsaasti sananlaskuja, jokapäiväisestä käytännöstä otettuja lauseparsia ja kirjatermejäkin. Siten on teoksen kieli — vaikka sitä voi korvan avulla ymmärtää — rikkaampaa kuin konsanaan puhekieli.

Teos on siis ainoalaatuinen kungfutselaisen kirjallisuuden joukossa sikäli että se on nykyisessä muodossaan kirjoitettu yleispuhekielellä, eikä kirjakielellä (Uen Li).

Teoksen täydellinen nimi on, Pyhän Julistuksen Avarain Opetusten Suora Selitys, (Šeng-Y Kuang-Hsūin Drï-Kai), jossa kolme eri osaa viittaavat kolmeen kirjoittajaan.

Sisältöönsä nähden teos edustaa täysin kungfutselaisia ajatuksia, liittyen lähinnä Kunnioituksenkirjaan. Esitys on kuitenkin vieläkin käytännöllisempää ja jokapäiväisempää. Teosta on luettu ja selitetty viimeisen hallitsijasuvun aikana jokaisen kuukauden 1:nä ja 15 päivänä jokaisessa kaupungissa, jopa kylässäkin, julkisesti kansalle. Se on siis kungfutselaisuuden kansanvalistuskirja, samanlainen kuin taolainen Korkeimman Kaitselmus (Palkinto- ja Rangaistusoppi, T'ai Šang Kan Ing P'ien).

On luonnollista, että mandžulainen hallitushuone on ennenkaikkea omaa asemaansa tahtonut tukea tämän teoksen avulla. Jumalasta puhutaan tässä yhtä vähän kuin aito kungfutselaisuudessa konsanaan. Sen sijaan on teoksessa sydämellisiä kehoituksia hyveenharjoitukseen. Kirjassa ilmenee yhtä hyvin jaloa ajattelua ja yleviä opetuksia kuin hajamielisyyttä ja lapsellisuuttakin. Tämänkin teoksen kautta voi oppia tuntemaan kungfutselaisen luonnetta ja elämänkatsomusta sangen paljon.

2.

KUNGFUTSELAINEN KOULUOPETUS.[22]

Kun edellämainitut Kungfutsen toimittamat teokset ovat olleet oppikirjoina Kiinan kouluissa meidän päiviimme saakka s.o. noin 2000 vuotta, niin Kiinan vanhaa kouluopetusta voidaan täydellä syyllä sanoa kungfutselaiseksi, ja sen lyhyt kuvaaminen lienee tässä paikallaan.

Kiinan vanha koululaitos on kehittynyt ammoisista ajoista jotenkin yhtenäisesti omaan suuntaansa, kunnes se vuonna 1905 lopullisesti kumottiin ja länsimainen, melkeinpä täysin amerikkalainen järjestelmä asetettiin sijaan. On siis mielenkiintoista hiukan tarkastaa tuota epäilemättä kauimmin seurattua lukusuunnitelmaa.

Tasaluvuin voimme sanoa vanhan opetusjärjestelmän olleen voimassa noin 4000 vuotta. Tässä tapauksessa olisi otettava asiallisesti tosina Historiakirjan kertomukset Jao:n ja Šuen:in opetustoimesta. Mutta jos asetamme Kiinan historiallisen ajan Džou-hallitsijasuvun alkuun, niin siinäkin tapauksessa on seurattu tuota vanhaa opetusjärjestelmää noin 3000 vuotta.

On selvää, että alkuaikoina oli opetus hyvinkin alkeellista ja epäyhdenmukaista, mutta jo Kristuksen syntymän ajoilta se alkaa saada yhä enemmän omintakeisen luonteensa, yhdessä Kungfutsen palvonnan kanssa. Täydellisen hahmonsa saavutti tuo Kiinan opetuslaitokselle niin ominainen tutkintojärjestelmä Tang-hallitsijasuvun aikana, 600-900 j.Kr. Valmiiksi avattua uomaa kuljettiin sen jälkeen opetustyössä runsaasti 1000 vuotta. Uomaa kyllä laajennettiin ja syvennettiin jonkun verran aina siihen saakka kunnes suunta lopullisesti muuttui.

Yksi seikka on ollut opetustyössä täsmälleen sama aivan alusta alkaen. Se on opintojen tarkoitus. Ja tässä on yksi Kiinan kasvatustyön omaperäisiä aatteita. Opintojen tarkoitus on aina ollut valtion virkoihin valmistuminen. Ja virkamiesurakin on ollut yksipuolisesti hallitsemista, joskin kiinalaisen piiripäällikön ja maaherran tehtävät ovat olleet monipuolisempia kuin länsimailla, käsittäen m.m. oikeuden käytön ja sotataidonkin. Valtion lujuuden kannalta katsoen on opintojen tällainen tarkoitusperä ollut varmaankin eduksi.

Toinen merkittävä piirre Kiinan kasvatustyössä on yksipuolinen tutkimismenetelmä. Valtio pitää vain huolen hedelmien korjaamisesta välittämättä vähääkään puiden istuttamisesta ja hoidosta. Tai ilman kuvaa käyttäen: Koulut ja opinnot ovat kokonaan yksityisharrastuksen varassa, valtio tutkii vain opiskelijain kyvyt ja taidot. Oikeastaan Kiinassa ei olekaan ollut kouluja, eipä juuri opettajiakaan meikäläisessä mielessä, ainoastaan vain oppilaita ja tutkintoja. Oppilaat etsivät ja paikkaavat opettajansa, sikäli kuin sitä katsovat tarvitsevansa. Kouluhuone saadaan tilapäisesti milloin mistäkin: temppeleistä tai yksityisasunnoista.

Vielä tahtoisimme mainita kiinalaisten opinnoille erittäin kuvaavaksi suuren kunnioituksen sivistystä kohtaan. Tämä kunnioitus ilmenee opettajan rajattomassa arvovallassa ja kaikkien kansankerrosten yleisessä arvonannossa sivistyneitä kohtaan. Niinpä Kiinassa esim. jaetaan ihmiset neljään luokkaan, joista ensimmäisenä mainitaan lukumiehet: Szï, Lung, Kung, Šang: Oppineet maanviljelijät, työmiehet ja kauppiaat. Monet sananlaskut korottavat lukutyön taivaaseen asti. Tämä suunnaton opin kunnioittaminen on varmaan tuntuvasti lisännyt oppilaiden innostusta opintoihin ja korvannut kehnoja opetustapoja.

Edelleen tahtoisimme pitää Kiinalaisten opinnoille tunnusmerkillisenä miltei yksinomaista äidinkielen viljelemistä. On kuvaavaa, että sama sana, Uen, merkitsee sekä kirjakieltä että sivistystä. Kun kielen kirjallinen käyttö pääsi sivistyksen varsinaiseksi sisällykseksi — kuinka surkea hengen köyhyyden tuntomerkki! —, niin ei ole ihme, että kiinankielestä lopulta saatiin niin monimutkainen hengentuote sekä yksityisiin ajatuksenilmaisuvälineisiin että lauserakenteeseenkin nähden.

Yleinen opinjano ja opetusvälineiden tarve antoivat aihetta kirjapainon keksimiseen, joka tapahtui samoihin aikoihin kuin tutkintojärjestelmäkin lopullisesti vakiintui. Kiinalaisessa kirjapainossa ei kuitenkaan käytetä irtokirjasimia, vaan jokaista kirjan sivua vastaa oma käsin kaiverrettu laattansa. Muut kiinalaiset keksinnöt, ruuti, kompassi, porsliini ja kullantekoyritykset, johtuvat enemmän aineellisista harrastuksista ja itsensäsäilytysvietistä.

Mitä sitten opetusmenetelmään tulee, niin maailmankuuluahan on kiinalaisten ulkoluku. Ulkolukua vastaava sana, Pei, antaa selvän kuvan opetustoimesta. Pei näet merkitsee selkää tai harteita. Kun nyt oppilas on huojuen suurella melulla hakannut päähänsä jonkun osan oppikirjasta, menee hän opettajan eteen ja kääntää selkänsä, Pei, häneen päin, jotta ei voisi varkain kurkistaa opettajan kirjaan, ja huutaa koneellisesti ulkoa, Pei, niin pitkän kappaleen kuin taitaa. Mihin 'Pei' pysähtyi, siitä lähtee hän omalla paikallaan juttua jatkamaan. Koulutyö on siis yksityistä luokkaopetusta. Vaikka ollaan samassa huoneessa ja aina käytetään 'kuorolukua', niin jokainen juoksee omaa latuaan vähääkään välittämättä naapurista.

Kun on tarpeellinen määrä opittu ulkoa klassillista tekstiä ja täten painettu lähtemättömästi elämäniäksi nuoriin mieliin kungfutselaiset siveyssäännöt, niin sitten on tullut aika ruveta tutkimaan mitä on opittu. Nyt on tullut opettajan aika ottaa puheenvuoro koulussansa. Hän selittää nyt noita ylen suppeita, paljon sisältäviä, eriskummallisia lauseparsia jokapäiväisellä kansankielellä. Nyt vasta, monien vuosien kuluttua, annetaan oppilaan tietää mitä hän on 'oppinut'. Tässä yhteydessä opetetaan häntä myöskin kokoamaan lauseiksi niitä yksityisiä merkkejä, joita hän on kirjoitellut, kalkkeerannut ja maalaillut ulkoluku-asteellansa.

Kolmas aste koulutyössä on omintakeinen lukeminen, ei kuitenkaan klassillisen kirjallisuuden, sillä sitä ei kukaan opettajatta lue, vaan tunnettujen kynänkäyttäjien kirjoitelmien, malliksi sopivien esseiden. Samalla koettaa oppilas parhaansa mukaan itse kyhätä yhä taidokkaampia kielinäytteitä, sekä sepitellä runoja. Myöskin historiaan hän syventyy nyt enemmän erikoisten oppikirjojen avulla.

Täten alkaa opiskelijamme olla valmis ottamaan osaa ensimmäiseen julkiseen tutkintoon. Mutta kylläpä siihen onkin aika, sillä hänestä on jo tullut täysi-ikäinen kansalainen.

Luodessamme jälkisilmäyksen oppilaamme taivaltamalle polulle, meidän täytyy todeta, että ilman okaita se ei ole ollut. Ei edes patukka ole antanut aina tarpeellista menestystä opintotyölle, vaan puolinaisen elämän uinailuun ja hedelmättömään, henkeäkuolettavaan jauhamiseen on paljon kallista aikaa tuhlattu. Ja itse nuo opetusasteet: ulkoluku, selittäminen ja sisäluku, ovat päinvastaisessa järjestyksessä kuin mitä länsimailla on opittu pitämään luonnonmukaisena.

Nyt on oppilaamme lukenut opettajan johdolla ulkoa ja sisältä, paitsi vallan alkeiskirjoja, kaikki kungfutselaiset 10 kaanonia s.o. Neljä Kirjaa, Viisi Kaanonia sekä Kunnioituksenkirjan. Sen lisäksi on oppilaamme lukenut eri aikojen tyylituotteita ja perehtynyt kansansa henkiseen elämään kungfutselaiselta kannalta kaikin puolin. Jotain hän tietää vastakkaisistakin mielipiteistä. Mutta ulkomaiden oloista hän ei tiedä mitään. Kän on siis valmis ottamaan osaa julkisiin tutkintoihin.

Ensimmäiseen tutkintoon on tilaisuus jokaisessa virallisessa pikku kaupungissa joka vuosi. Kussakin maakunnassa on erikoinen tutkija, joka kiertää kaikki maakunnan noin 80 hsien-kaupunkia vuosittain. Jokaisessa tällaisessa kaupungissa on sitäpaitsi hänen alaisensa virkamies, joka aika ajoin panee toimeen koetutkintoja valmistaakseen lukumiehiä varsinaista tutkintoa varten. Noin parisen tuhatta osanottajaa saapuu onneaan koettamaan. Vuorokauden ajaksi he hautautuvat tutkintoalueen pieniin hökkeleihin tekemään kukin parastaan. He ovat velvoitetut kirjoittamaan runopukuisen esityksen ja taitehikkaan suorasanaisen esseen, ( Uen Džang. Siellä nyt hikoilevat parrattomat nuorukaiset ja harmaapartaiset vanhukset yhtaikaa kukin kopissaan. Kuka tietää, kuinka monta kertaa tuo ikämies jo on onneaan koettanut näissä kisoissa. Nyt tullaan työstä pois. Odotetaan jännityksellä hetkeä, jolloin nimemme ilmaantuu oppiarvon saaneiden onnellisten joukossa jollekin julkiselle seinälle.

Tällä välin on tutkija ankarassa työssä läpikäyden apulaistensa kanssa kaikki nuo kaksi tuhatta kilpakirjoitusta muutamassa päivässä. Jo julaistaan tutkinnon tulos. Vain parikymmentä miestä on saavuttanut voittopalkinnon s.o. noin 1 % kaikista kokeilijoista. Muut 99 sadasta painuvat hiljaa koteihinsa, toivoen parempaa onnea toisella kertaa. Hyväksytyt kilpailijat saavat nimen Siu Ts'ai, 'Lupaava kyky', jonka voi ylimalkaan katsoa vastaavan ylioppilaan asemaa länsimailla, vaikkakin epinsisällys on vallan toinen.

'Lupaavat kyvyt' valmistautuvat nyt toiseen tutkintoon, joita pidetään joka kolmas vuosi maakuntien pääkaupungeissa. Tämä tutkinto on tietysti ankarampi edellistä. Täällä pannaan sekä henkiset että ruumiillisetkin voimat kovalle koetukselle. Kolme kertaa, kolme vuorokautta kerrallaan, tutkittavat saavat hikoilla kurjissa kopeissaan. Monet valtaa väsymys kesken, muutamia heitetään tutkintoalueen muurin yli kuolleina omaisten korjattaviksi. Lika ja siivottomuus on muurien sisällä sietämätöntä. Kuitenkin on noin 10,000 miestä maakunnan kaikilta kulmilta saapunut onneaan koettamaan. Yhtä pieni on palkittujen luku tästäkin joukosta. Vain yksi sadasta löytää nimensä kunnialistalta, jossa on noin sata nimeä, palkittuina Džy Ren:in, 'Huomatun henkilön' arvonimellä. Tämän tutkinnon toimeenpanija on erikoinen pääkaupungista lähetetty korkeasti oppinut henkilö.

Ei vieläkään ole voittaja saavuttanut muuta palkintoa kuin kunniaa. Mutta sitäpä on tullutkin kuin olympialaisissa kisoissa ennen muinoin vanhassa Kreikassa. Jo ensimmäisen tutkinnon suorittanut on korotettu tavallisten kuolevaisten yläpuolelle; hän on vapaa ruumiillisista rangaistuksista ja hänen maineensa tuo kunniaa koko hänen suvulleen ja kotiseudulleen. Vielä enemmän tämä toisen asteen arvonimi erottaa opiskelijamme kaikista muista, vaikkakin tätä asemaa voi verrata vain maisterin arvoon länsimailla. Vielä ei lukumiehemme ole varsinaista päämääräänsä saavuttanut huolimatta siitä, että hän on jo sivuuttanut tuhannet kilpailijansa. Vielä on hänen suoritettava kolmas tutkinto ennenkuin hän on virkaan valmis. Tietysti tältäkin asteelta jo pääsee alempiin virka-asemiin, pikku mandariinien tehtäviin.

Kolmanteen tutkintoon pääsevät nämä 'huomatut henkilöt' joka kolmas vuosi maan pääkaupungissa. Tässä tutkinnossa saa 3 % osanottajista voittopalkinnon, arvonimen Džin Szï, 'Virkaanvalmis'. Nyt on siis innokas opiskelijamme tavallaan päämääränsä saavuttanut. Voimme verrata hänen asemaansa länsimaisen tohtorin arvoon. Mutta suurempia etuja aukenee nyt lukumiehellemme kuin tavallisesti tohtoreille länsimailla. Hän saa nyt varmasti leipänsä yleisistä varoista. Loistava virkaura on hänen edessään. Olkoonpa hänen sukuperänsä mikä tahansa, hän saattaa kohota kykyjensä mukaan yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille.

Mutta kirjalliset tutkinnot eivät vielä ole tähän päättyneet. Kaksikymmentä parasta kahdesta sadasta tohtorista s.o. 10 % otetaan Han Lin -Akademian jäseniksi edustamaan korkeinta kulttuuria maassa. Näiden herrojen tehtävä on toimia runoilijoina, historioitsijoina ja tutkijoina Hänen Majesteettinsa määräysten mukaan.

Luulisi jo nyt tuon valikoimisen riittävän. Mutta vielä kerran on koe edessä. Kerran kolmessa vuodessa tutkii Taivaan Poika tätä valiojoukkoansa ja antaa yhdelle onnelliselle kullakin kerralla arvonimen Džuang Yen, 'Ensimmäinen oppineista'. Tätä arvoa vastaavaa asemaa ei länsimailla löytyne.

Kolme on siis varsinaista tutkintoa: ylioppilaan, maisterin ja tohtorin — Siu Ts'ai, Džy Ren ja Džin Szï — mutta näihin liittyy vielä kunniakkaimpina Han Lin:in ja Džuang Yen'in oppiarvot. Han Lin — kynämetsä! — on varsinaisesti tuon valitun tohtoripiirin nimi, mutta samaa nimeä käytetään myöskin piirin yksityisistä jäsenistä: kynätaituri.

Kiinalaisen tutkintojärjestelmän ehkä tärkein puoli on sen kansanvaltaisuus. Tutkinnoissa ei ole — ainakaan teorian mukaan — kiinnitetty vähintäkään huomiota tutkittavan sukuperään tai arvoasemaan. Köyhän mökin poika on saattanut nousta lahjakkuutensa ja kuntonsa avulla kaikkein tärkeimpiin tehtäviin isänmaassaan. Kuinka paljon tämä on merkinnyt maassa, missä ammoisista ajoista on ollut valtiomuotona mitä itsevaltaisin monarkia, on sanomattakin selvää.

Yksinvaltiaalla keisarilla ei ole ollut oikeutta asettaa valtion tärkeihin virkoihin oppimattomia ja kunnottomia suosikkejaan; hänen on ollut pakko valita määräämänsä virkamiehet vartavasten valmistuneiden, korkeimman sivistyksen saaneiden henkilöiden joukosta. Näin ovat joutuneet maan etevimmät miehet edustavimpiin asemiin valtakunnassa. Samalla on nuorekkaan pursuava voima saatu johdetuksi hyödyllisiin uomiin siunaukseksi koko kansalle. Se, että kiinalaisten virkamiesten joukossa on ollut usein halpamaisia ja itsekkäitä etuja tavoitelevia henkilöitä, ei ole tämän järjestelmän, eikä kurssikirjojen vika, vaan se on paremminkin järjestelmän väärinkäytön laskuun luettava.

Kungfutsen toimittamat teokset kurssikirjoina Kiinan sivistyneen virkamiesluokan kasvatuksessa ovat parin vuosituhannen aikana arvaamattoman paljon vaikuttaneet Kiinan koko henkisen elämän kehitykseen. Sopivampia teoksia tähän tarkoitukseen ei Kiinassa suinkaan ole ollut tarjolla. Kungfutse oli pedagogi ja pedagogisia näkökohtia silmällä pitäen hän teoksensa toimitti. Hänen pyrkimyksensä oli kasvattaa kansaa ja järjestää maansa oloja sen hallitsijain ja virkamiehistön hyverikkaan esimerkin ja itsensäuhraavan toiminnan avulla, siis vaikuttaa ylhäältä alaspäin. Valtiolliset, sisäpoliittiset kysymykset ovat siten saaneet etusijan hänen toimittamissaan teoksissa, mutta näihin kysymyksiin emme voi esityksemme puitteissa lähemmin kiintyä. Valtio-opin perustuksena on mitä ylevin siveysoppi, josta seuraavassa.

3.

KUNGFUTSELAINEN SIVEYSOPPI[23]

Suuri Oppi ilmoittaa olevansa Hyveiden Alkeiskirja, se 'ovi', josta käydään hyveiden maahan. On siis syytä tehdä tässä hiukan lähemmin selkoa kungfutselaisuuden varsinaisesta olemuksesta, sen ylevästä siveysopista.

Kungfutselainen siveysoppi ei ole niin paljon Kungfutsen laatima kuin hänen välittämänsä ja seulomansa ikivanhoista lähteistä. Mitään yhtenäistä hyveiden esitystä ei kungfutselaisessa kirjallisuudessa ole. Siveyssäännöt ovat hajoitetut sinne tänne kymmeneen klassilliseen teokseen, monien muiden asiain joukkoon.

Seuraavassa käytämme hyväksemme erästä kungfutselaisten perushyveiden taulukkoa, jonka suomennettuna liitämme tähän. Taulukon nimi. on Ts'ao Ts'uen T'u, "Taulukko siitä, mitä on harjoitettava ja omistettava".

Perushyveitä on viisi:

Ihmisyys, Ren. Oikeus, I, Nuhteettomuus, Li, Viisaus, Dri, Uskollisuus, Hsin.

Vertaamme näitä kungfutselaisia perushyveitä antiikkisten länsimaiden, ensi kädessä roomalaisten neljään päähyveeseen. Tulemme näkemään, että yhtäläisyyksiä ei puutu, mutta että erilaisuuksia on huomattavasti myöskin. Kiinassa on hyveoppi ollut tärkeimpänä ajattelun aiheena, sen vuoksi se on kehitetty siellä pitemmälle kuin Platonin ja Ciceron kotimaissa. On sanottu, että kungfutselaisessa siveysopissa ilmenee jotain enemmän kuin pelkkää kulttuuria. Siitä näkyy, kuinka ihmissydän näennäisistä erilaisuuksista huolimatta sittenkin pyrkii samoja päämääriä kohti kaikkialla taivaan alla.

Samoja asioita, joita Sokrates, Platon ja Cicero tutkivat ja esittivät länsimailla, olivat Kiinassa jo vuosisatoja, jopa -tuhansiakin aikaisemmin monet tutkineet ja esittäneet, mutta nämä tutkimukset ovat säilyneet jälkimaailmalle vasta Kungfutsen siivilöiminä ja seulomina hänen toimittamissaan teoksissa. Niin paljon arvokasta on Kungfutse teoksiinsa koonnut, että hänen jälkeensä, tänä yli kahden vuosituhannen aikana, tuskin on päästy askeltakaan eteenpäin hyveiden tiellä. Kiinalaiset itse ovat sitä mieltä, että kehitys on kulkenut tässä suhteessa taaksepäin. Kuitenkin käsitellään Kiinassa innokkaasti yhä vielä samoja asioita kuin Kungfutsen aikana. Sen sijaan, että länsimailla on esitetty Ciceron jälkeen monta eri teoriaa siveysopista, pitävät kiinalaiset yhä kiinni tuosta vanhasta oikeaoppisesta kungfutselaisesta siveysopista. Niin, onhan Kiinassakin eri mieliä ilmaantunut, mutta siveysopin alalla on kungfutselaisuus ollut jyrkästi suvaitsematonta, ja harhaoppeja on vainottu kiivaasti, ei tulella ja miekalla kuitenkaan, vaan kynällä ja kielellä.

Merkillistä meidän silmissämme on se tosiasia, että Kungfutsen kokoamat siveysopilliset mietelmät ovat ikivanhojen hallitsijain, ruhtinasten, prinssien ja korkeiden valtion virkamiesten lausumia. Kungfutselta itseltään on myöskin samanlaisia lauselmia 'Neljän Kirjan' (Szi Šu) teoksissa, varsinkin hänen 'Keskusteluissaan' (Luen Y). Päähuomio hyveiden esittäjinä ja hyveellisen elämän esikuvina kääntyy 'Viiden Kaanonin' UU Džing) teoksissa kultaisen ajan hallitsijoihin Jao, Šuen ja Y (2357-2197 e.Kr.), toisen hallitsijasuvun alkajaan Dž'eng Tang:iin (1766-1753 e.Kr.) sekä kolmannen hallitsijasuvun alussa eläneisiin miehiin Uen Uang:iin, U Uang:iin ja Džou Kung:iin. Vain keskimmäinen viimemainituista (U Uang) oli hallitusistuimella (1122-1115 e.Kr.). Hänen isänsä ja veljensä (Uen Uang ja Džou Kung) olivat tärkeissä valtion viroissa. Viimeksimainittu, herttua Džou (Džou Kung), oli kerran jälkimaailman silmissä suuremmassa arvossa kuin itse Kungfutse.

Huomautimme edellä, että vertaillessamme kungfutselaisia perushyveitä länsimaisiin samanaikuisiin perushyveisiin, huomaamme sekä yhtäläisyyttä että erilaisuutta. Edut ovat enemmän Kiinan puolella. Jo hyveiden lukumäärään nähden on Kiina voitolla. Tähän on kuitenkin lisättävä, että kungfutselaisuuden ensimmäinen merkkimies Kungfutsen jälkeen, filosoofi Mongtse, puhuu vain neljää raajaa vastaavasta neljästä hyveestä, jättäen pois viimeisen (Hsin) luettelosta. Näin olisi yhtäläisyys länsimaiden kanssa sitäkin suurempi, sillä juuri Hsin, uskollisuus, pääkäsitteenä puuttuu Platonin ja Ciceron luetteloista. Seuraamme tässä kuitenkin kungfutselaisuutta yleensä, emmekä sen yksityisiä edustajia, joten meidän on pidettävä kiinni Kungfutsen viidestä perushyveestä.

Oikeuskäsite ilmenee idässä ja lännessä yhtenä ihmiselämän peruspylväänä. On kuitenkin eroa tässä käsitteessä. Roomalainen Justitia on muodollisempaa, jäykempää ja kylmempää kuin kiinalainen I. Taulukossamme on I määritelty 'ihmissydämen totuudentajunnaksi' tai 'järkisyiden' tajunnaksi. Sillä on siis kuitenkin jotain tekemistä 'sydämen' kanssa; sen sijaan roomalainen oikeus on enemmän niin sanoaksemme pään asia. Kiinalainen merkki I viittaa vastakkaiseen suuntaan kuin roomalainen oikeus; I näet jakautuu kahteen osaan, jotka ovat 'lammas' ja 'minä', edellinen päällimäisenä, 'minä' sen alla.

Jos otamme lampaan 'viattomuuden' vertauskuvana, niin kiinalainen oikeus on enemmän viattomuutta, johon liittyy todellisia rakkaudentunteita, 'sydämentajuntaa'. Niinpä esim. I Tzï on 'ottopoika' ja I Tien merkitsee peltoa, jota köyhät saavat käyttää hyväkseen. I merkitsee lisäksi 'yleistä', julkista', esim. I Džing, kaivo, jota kaikki vapaasti saavat käyttää. Alaosastoina on I:n kohdalla taulukossamme: Rehellisyys, Suoruus, (kiinalainen) 'Veljeys', Miehuus, Kohtuus ja Säädyllisyys.

Silmäänpistävää tässä Oikeuden alaosien luettelossa on Miehuus (Jung) minkä roomalaiset asettivat erikoiseksi päähyveeksi. Tässä tulee ilmi kiinalaisten jyrkkä eroavaisuus roomalaisiin verraten. Roomalaiset olivat valloittajakansa, jolle sotainen urhoollisuus, fortitudo, oli olennainen hyve. Olihan kyllä Roomassakin niitä, jotka huomauttivat, että urhoollisuus ilman oikeutta on kaikkea muuta kuin ihailtava hyve. Mutta tällainen rajoitushan osoittaa, että oli väärin asettaa urhoollisuutta erikoiseksi perushyveeksi. Kiinalaiset eivät koskaan ole olleet sotainen valloittajakansa. Aivan tilapäisesti mongolilaisen aineksen turvissa he ovat joskus huomattavampia valloituksiakin tehneet, mutta valloitussotaa ei ole koskaan opittu ihailemaan. Valloituksia on tehty vain sikäli kuin väkiluvun lisääntyminen on vaatinut, eikä kukaan voine väittää, että kiinalaiset koskaan olisivat liian leveästi maata asuneet. Syvällä kansan sielussa on vastenmielisyys sotatoimiin ja suuri kunnioitus sivistystyötä kohtaan. Se tulee lukuisissa sananlaskuissakin ilmi. Ja taulukossamme on Miehuus asetettu Oikeuden alaosastoksi, tavallaan se ilmenee kahtenakin alaosastona; Suoruus (Drï) on näet sekin miehuutta, varsinkin Kiinassa, missä kaikki on niin mutkikasta. Ja itse Miehuus sitten! Se ei ole veritöiden ihannoimista, vaan itseänsävoittavaa, todellista miehuutta. "Tahtosi olkoon taipumaton väärään! Älköön sinua vietelkö suloiset sanat eikä ihana muoto; ei myöskään imartelu eikä uhkaus". Jung-sana selitetään: "Kun huomaat hyvää, seuraa sitä! Kun ymmärrät erehdyksesi, korjaa se heti! Rikkaus ja kunnia ei vie sinua harhaan; köyhyys ja häpeä ei järkytä sinua." Kas siinä tosi miehuus oikeuden palveluksessa!

' Viisaus ' perushyveiden luettelossa on myöskin yhteistä idässä ja lännessä, mutta tässäkin on voitto kiinalaisilla. Roomalainen Viisaus oli enemmän oman etunsa katsomista kuin viisautta viisauden vuoksi. Sekä roomalainen Prudentia että kiinalainen Drï, kumpikin sisältävät sekä tietopuolisen että käytännöllisen viisauden. Kiinalainen Drï-merkki on koottu kahdesta osasta, joista toinen merkitsee 'keihästä' tai 'nuolta', toinen taas 'suuta' tai 'puhetta'. Viisaus kai on siis viiltävää kuin nuoli, ja viisaan puhe sattuu kuin hyvin ammuttu vasama maaliinsa. Tämä Drï käytetään enemmän tietämiskykyä ilmaisemaan, ja myöskin tiedon julkilausumista osoittamaan. Uudemmassa kielessä käytetään viisaus-sanaa, johon edellisten osien lisäksi on liitetty aurinko, — siitä on siis pimeys poissa, kaikki on valaistua ja selvää. Kolmessa eri piirissä erikoisesti tarvitaan viisautta: Ihmisten, periaatteiden ja ihmiselämän ymmärtämisessä. Helposti huomaa, että pääpaino on viisauden käytännöllisellä puolella käytännöllisyyteen taipuvien kiinalaisten keskuudessa.

Aito kiinalaista Nuhteettomuutta, Li, vastaa osittain roomalainen Kohtuus. Tämä voi näyttää ensikuulemalta hiukan oudolta, mutta asiaan lähemmin tutustuttuamme emme sitä enää niin oudoksu. Kiinalaisen Li-käsitteen merkitys on yhtä moninainen kuin merkin rakennekin. Enimmän käytettäneen sitä 'kohteliaisuus' merkinnössä, mutta se merkitsee sen lisäksi kaikenlaisia jokapäiväisiä ja juhlahetkien sovinnaisia tapoja, isänmaallisia ja uskonnollisia menoja, seremonioita, sekä yleensä hyviä tapoja, sitä mikä on kussakin tilanteessa kiinalaisen mielestä oikein ja kohtuullista, — vaikka 'kohtuus' kiinalaiselta vaatii paljon enemmän kuin roomalaiselta, kiinalainen Li on positiivista, roomalainen Kohtuus enemmän negatiivista laatua. Eroavaisuutta on vielä siinä, että roomalaisen Kohtuus, Modestia, oli enemmän henkilökohtaista järjestyksen rakkautta, kun taas Li asettaa kiinalaisen mitä moninaisimpiin suhteisiin sukuunsa ja yhteiskuntaan, mutta järjestyksen rakkauteen se häntä kaikessa kuitenkin vaatii.

Kokoonpanonsa puolesta viittaa Li-merkki uskonnolliseen alkumerkitykseen. Kumpikin sen pääosa näet edustaa uskonnollisia asioita; toinen merkitsee 'uhriastiaa', toinen 'maan suojelushenkiä'. Kuten sanottu, käytetään Li-sanaa yhä vieläkin uskonnollisia kultteja ilmaisemaan, vieläpä tavallaan korvaamaan puuttuvaa 'uskonto'-sanaa.

Li on niin laajasisältöinen ja monivivahteinen sana, että on erittäin vaikea tulkita sitä yhdellä sanalla millään muulla kielellä. Jos kysyttäisiin, mikä on kiinalaisille erikoista ja olennaisinta, niin siihen voisimme vastata, että se on juuri tämä Li, joka parhaiten ilmaisee kiinalaisten kansallisluonteen. Kiinalainen 'nuhteettomuus' on siinä, että ihminen kaikessa noudattaa ikivanhoja, sovinnaisia tapoja ja sääntöjä jokaista pilkkua ja viivaa myöten. Meikäläisten mielestä tämä on kaikkea muuta kuin hyveellistä, mutta siinäpä juuri onkin kiinalaisten erikoisuus, että he koko elämässään ovat mitä ankarimmassa lainalaisuudessa, johon vanhan kunnioitus heitä vaatii. Li:n alaosastoina on taulukossamme: Kunnioitus, Varovaisuus, Nöyryys ja Vaatimattomuus. Suurin klassillisista teoksista, Seremoniakirja (Li Džï), käsittelee yksinomaan Li:n sisällystä.

Uskollisuus, Hsin, on kungfutselaisessa siveysopissa asetettu päähyveiden tasolle, ja sen alaosastoksi on taulukossamme merkitty Yksinkertaisuus, Totuus, Puhtaus ja Vilpittömyys. Kaksi jälkimmäistä ovat hyvin lähellä toisiaan, 'Puhtaus' kuitenkin käsittäen enemmän sisäistä vilpittömyyttä, sitä seuraava määre enemmän ulkonaisessa toiminnassa ilmenevää tarkoitusten puhtautta. Kiinalaisten jokapäiväinen elämä on, ikävä kyllä, sangen kaukana tässä esitetystä uskollisuudesta. Ehkäpä kiinalaisen luonteenheikkoudet tulevatkin juuri tällä alalla kaikkein räikeimmin ilmi. Mutta kukaties juuri siitä syystä onkin tämä uskollisuus-oppi kehitetty täydellisemmäksi ja tärkeämmäksi kuin länsimailla. Uskollisuus, Hsin, merkitsee johtonsa puolesta 'miehen sanoja'. Sama ajatus siis kuin yleisesti tunnetussa sananparressa: "Sanasta miestä, sarvesta härkää." Hsin-sana ilmaisee uskonnollisessa kielenkäytössä 'uskoa', 'luottamusta', ja se on otettu ilmaisemaan myöskin kristityn jumalasuhdetta.

Ihmisyys hyveenä oli tunnettu myöskin länsimailla, vaikka sitä ei, yhtä vähän kuin Uskollisuutta, asetettu päähyveiden arvoon. Ihmisyys, Ren, merkitsee johtonsa puolesta: 'Kaksi miestä', 'kaksinkerroin (hyvä) ihminen'. Siitä syystä, ja myöskin merkitykseen nähden, olen katsonut olevani oikeutettu kääntämään Ren-sanan Ihmisyys-sanalla, vaikka se usein käännetään rakkautta ja hyväntahtoisuutta ilmaisevilla termeillä (benevolence, charity, kindness j.n.e.). Tämä Ren on oikea kuninkaallinen hyve, niinkuin apostoli Jakob sanoo rakkauden lakia kuninkaalliseksi laiksi. Ren on näet ihanne-ihmisen, ruhtinaan ja ihanteellisen hallitsijan määre. Tämä "ihmisluonnon syntyperäinen hyve" sisältää taulukkomme mukaan seuraavat kuusi eri piirrettä: Yleismieli, Epäitsekkyys, Vanhempien kunnioitus, Lempeys, Laajasydämisyys ja Jalomielisyys. Vanhempien kunnioitus ei näytä oikein hyvin soveltuvan tähän ryhmään siinä merkityksessä kuin se on taulukossamme esitetty ja kuin sitä Kiinassa opetetaan. Sen sija näyttäisi olevan paremmin Oikeus-käsitteiden joukossa, kiinalaisen 'Veljeys'-käsitteen rinnalla. Mutta tämä kuuliaisuuden ja kunnioituksen niin tärkeä oppi on tahdottu saada sopimaan itse ihmisyys-käsitteeseen. Kun Hsiao (kunnioitus) ja Kung (yleismieli) ovat Ren-sanan alaosastoina, ei näyttäisi olevan aivan paikallaan jos Ren-sanan kääntäisimme pelkkää rakkautta ilmaisevana. Kuitenkin sisältää sekä Ren-sana sellaisenaan, että taulukossamme sen kohdalle merkityt hyveet, pääasiallisimpana piirteenään rakkauden, hyväntahtoisuuden, ja sitähän myöskin länsimainen Humanitas merkitsi. Kiinalainen Ren on vain lähempänä kristillistä rakkauden lakia kuin länsimaiden ihmisyys, jolla on vahva yksilöllinen piirre.

Kungfutselaiselle siveysopille ominaista on sen yleisyys, yleispätevyys ja sosiaalisuus, yhteiskuntakokonaisuuteen lukeutuva mieli. 'Ihmisyyden' ensimmäiseksi tuntomerkiksi on asetettu yhteenkuuluvaisuuden tunne (Kung), joka ei liitä meitä ainoastaan ihmismaailmaan, vaan myöskin koko maailmankaikkeuteen. Emme voi olla näkemättä tässä yleismielen vaatimuksessa yhtäläisyyttä kantilaisen siveysopin kanssa. Edellä huomautimme, kuinka myöskin kolmas perushyve, Li (Nuhteettomuus), asettaa yksilön kiinteään yhteyteen yhteiskunnan kanssa. Samaa on sanottava Hsiao (Kunnioitus)- ja Ti (Veljeys) -käsitteistä.

Ruhtinas, Džyin Tzï, on yhteiskunnan koossapitäjä. Senvuoksi yhdistyvät hänessä kaikki oleelliset hyveet; Džyin Tzï on kaikkien hyveiden summa, hän on ihanneihminen, koko kansan esikuva, hyveiden olennoituma, aina siihen määrään, että Džyin Tzï-sana on tullut kielenkäytössä merkitsemään siveellisesti täydellistä ihannekuvaa.

Korkeimmassa määrässä ovat hyveet kuitenkin keskitetyt Šeng -sanaan, joka on joskus, epäoikeutetusti kyllä, käännetty 'pyhä'-sanalla. Sillä on siis tahdottu ilmaista kristillistä täydellisyyttä. Šeng-sanan läheisempi vastine on kuitenkin Viisas. Siihen viittaa merkin rakennekin, jossa on 'korva' oleellisimpana osana. Kiinassa näet pidetään korvan kautta saatua ohjausta miltei arvokkaampana kuin silmän kautta saatua. Senvuoksi epäjumalille laitetaan pitkät riippuvat korvat viisauden symbooleiksi. Jos tahtoo olla kohtelias ja kunnioittaen puhua seuratoveristaan, niin parhaimpia kohteliaisuuksia on sanoa, että hänellä on pitkät korvat. Toisena osana Šeng-merkissä on Dž'en, 'kertoa', joka puolestaan merkitsee 'suurta suuta'. Viisaus olisi siis siten saatavissa, että meidän korvaimme kuullen kerrotaan paljon ja että meillä on tarkat korvat ottamaan asioista vaarin.

Šeng käytetään sekä adjektiivina että substantiivina, kuten yleensä kiinalaisia ajatusmerkkejä. šeng merkitsee ensinnäkin Taivaan Poikaa, Kiinan keisaria, ja sitä käytetään hänestä itsestään ja hänen julistuksistaan. Sitten Šeng merkitsee kungfutselaisuutta ja Kungfutsea. Edelleen käytetään Seng-merkkiä vanhoista ihanneihmisistä, sellaisista kuin Jao ja Šuen, y.m. Eikä kiinankielessä löydy sanaa, joka paremmin vastaisi kristillistä täydellisyyttä kuin tämä Šeng, vaikka tässä ei ole kristillistä pyhyyden piirtoakaan. Pääpaino näyttäisi Šeng-sanassa olevan käytännöllisellä, hyverikkaalla älykkäisyydellä ja nuhteettomuudella.

Šeng-sanan rinnalla käytetään Hsien -sanaa siveellisen ihanteen ilmaisijana. Sekin viittaa hallitseviin piireihin, mistä kaikki hyveet vanhimpana aikana ovat etsittävissä. Hsien on kokoonpanonsa puolesta 'kallisarvoinen, uskollinen ministeri', ruhtinaan 'oikea käsi'. Hsien yhdistetään usein Šeng-sanaan, mutta itsenäisesti sitä käytetään vähemmän kuin Šeng-sanaa, eikä sitä pidetä aivan yhtä täydellisenä kuin jumalallista Šeng:iä.

Šeng, hyveiden summana, näyttäisi johtavan siihen, että Viisaus olisi katsottava korkeimmaksi hyveeksi. Taulukossamme se kuitenkin esiintyy neljän muun hyveen tasolla, tavallaan kuitenkin keskustassa kiinankielisessä taulukossa. Viisaus vaatii välttämään harhateitä kummallakin puolella ja käymään kultaista keskitietä. Yksi kungfutselaisista peruskirjoista Džung Jung (Kultainen Keskitie) tehostaa erikoisesti tätä harhateiden välttämistä. Mutta yhtä vähän on siinä, kuin missään muuallakaan kungfutselaisessa kirjallisuudessa, hyveitä johdonmukaisesti kehitetty jostakin pääkäsitteestä. Kungfutsen pojanpoika ylistää siinä vain täydellistä hyveellisyyttä, joka ennen kaikkea ilmenee Kungfutsessa itsessään.

Usein esitetään vanhempien kunnioitus, Hsiao, kungfutselaisuuden perusaatteeksi. Siinä onkin sikäli totta, että Kiinan keisarit, jotka ovat huomanneet Hsiao-opin edullisen merkityksen hallitushuoneen ja valtakunnan hallinnon menestymiselle, ovat tietoisesti tehostaneet, korostaneet ja kehittäneet Hsiao-käsitettä, m.m. panemalla Kungfutsen suuhun koko Kunnioituksenkirjan (Hsiao Džing) laajalle ulottuvan sisällön. Han- ja T'ang-hallitsijasuvuista on sanottu: O Dž'ao i Hsiao drï T'ien Hsia: "Hallitsijasukumme hallitsevat isänmaata Hsiao:lla." Samaa voi sanoa myöhemmästäkin dynastioista. Myöskin Tietosanakirjassa on Hsiao esitetty kungfutselaisuuden pääkäsitteeksi. On myös muistettava, että Hsiao-käsitteellä on taisteltu kungfutselaisuutta uhkaavia harhaoppeja vastaan. Ja hyvällä syyllä voi sanoa, että kungfutselaisuus elää ja kaatuu Hsiao-käsitteen kanssa.

Kungfutse itse ei kuitenkaan asettanut Hsiao-käsitettä kaikkea yhdistäväksi peruskäsitteeksi, eikä se sitä ole taulukossammekaan. Paremminkin näyttäisi Ren ja I yhdessä, kuten Mongtsella, muodostavan johtavan aseman taulukossamme. Nämä käsitteet täydentävät hyvin toisiaan, joten niistä saadaan kylläkin arvokas perusohje: 'Oikeamielinen rakkaus', 'Totuudenmukainen hyvyys', joka osittain lähentelee 1 Kor. 13 luvun rakkauskäsitettä, vaikka Paavalin agapee on paljon lämpimämpi kuin kungfutselainen Ren, eikä korinttilaiskirjeen 'rakkaus'-sanaa olekaan yleensä kiinaksi käännetty Ren-, vaan Ai-sanalla, tai sitten molemmilla yhdessä, tai vielä Ren I-käsitteelläkin.

Kungfutse yhdistää eräässä kohden koko opetuksensa Šū-käsitteeseen. Hän ei kuitenkaan asiaa lähemmin selitä, eikä kehitä opetuksiaan tästä johdonmukaisesti. Šū, samoin kuin äskenmainittu Hsiao, ovat taulukossamme alaosastoina Ren-käsitteen kohdalla. Šū:n olen kääntänyt sanalla 'Epäitsekkyys'. Sillä on kuitenkin ehkä vaativampi merkitys kuin epäitsekkyys-sanalla meillä. Šū-käsitteeseen sisältyy myötätunto, sympatia, — kiinalaisessa merkissä on 'sydän' merkityksen antajana. Sydämen ääntä on kuultava, sen mukaan on meneteltävä, on toimittava 'niinkuin sydän', turmeltumaton sydän, vaatii. Kungfutse itse selitti Šū:n seuraavasti: "Mitä et tahdo itsellesi, älä tarjoa toisillekaan". 'Suuressa Opissakin' esiintyy tämä Šū-sana. Siellä se on selitetty 'Viivottimen ja harpin opilla', kehittämällä 'keskinäisyyttä' niin että se lähenee Jeesuksen sanaa Matt. 7:12, "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille".

On tahdottu nähdä ero siinä, että Jeesus puhuu myönteisesti ja Kungfutse ylläolevassa lauseessaan kielteisesti, mutta tosiasia on, että itse pääsana, Šū, ei ole kielteinen vaan myönteinen, ja että Šū kauttaaltaan kungfutselaisessa kirjallisuudessa — myöskin 'Suuressa Opissa' tietää positiivista sisältöä. Šū-kasitteeseen sisältyy myöskin rakkaus, mutta ei ylhäältäpäin tulevana hyväntahtoisena armonosoituksena, vaan paremminkin samalta tasolta lähtevänä myötätuntoisena mielialana, kykynä asettaa itsensä toisen asemaan, siis lähennellen Raamatun sanaa 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!' Kuitenkin on tässäkin huomautettava, että Raamatun sana on paljon painokkaampi kuin kungfutselainen Šū, joka on sangen haalea Raamatun rakkauskäsitteen rinnalla.

Šū-käsite sisältää jotenkin Ren ja 1-käsitteiden yhtymän, kun nimittäin muistamme, että I on 'ihmissydämen totuudentajunta' ja Ren 'ihmisluonnon syntyperäinen hyve', kuten taulukossamme nämä käsitteet selitetään. Šū-käsite lienee vain suuremman selvyyden saamiseksi jaettu Ren ja I käsitteisiin.

Olkoonpa siis puhe joko Ren-I-käsitteestä tai Šū:sta, niin joka tapauksessa kungfutselaisuuden perushyve sisältää 'rakkautta' lähentelevän pääpiirteen, olkoon tämä sitten 'oikeamielinen rakkaus', totuudenmukainen hyvyys', tai 'epäitsekkyys', 'keskinäisyys (resiprokaalisuus)'.

Huomautimme, ettei Šū-käsite ole aivan niin ehdoton kuin Raamatun rakkauskäsky. Šu näet tekee myönnytyksiä eri asemassa oleville, niinkuin Ren-käsitekin. Sitä ei tee Ai-sana, joka siitä syystä on otettu Uuden Testamentin rakkauskäsitettä ilmaisemaan. 'Ai' on sydämellisyyttä, suorastaan 'sydämen vastaanottamista', merkin rakenteesta lukien. Šu ja Ren-käsitteiden 'rakkaus' sitävastoin saattaa olla hyvinkin peitettyä; erilaiset elämänasemat ja ihmissuhteet saattavat suuresti vaikuttaa rakkauden olemukseen. Varsinkin kunnioituksen käsite, Hsiao, hallitsee suuresti kungfutselaista rakkautta, jopa siihen määrään, että muutamilta tutkijoilta on rakkaus kokonaan peittynyt, ja pelkkä Hsiao on jäänyt jäljelle. Käytännöllisessä elämässä on vielä enemmän asianlaita näin.

Olkoon asian valaisemiseksi tässäkin mainittu, että Kiinassa pian Kungfutsen jälkeen asetettiin ehdoton, yleinen rakkaus siveellisen vaelluksen perusohjeeksi. Sen teki suurella rohkeudella ja tietoisesti vastustaakseen Kungfutsea edellämainittu ajattelija Mìtse (Mō Ti). On huomattava, että hän käytti juuri Ai-sanaa iskusananaan. Hänen lyhyt ja sattuva terminsä oli Džien Ai, 'yleinen ja yhtäläinen rakkaus' kaikkia kohtaan. Tämä herätti suuren kuohunnan kungfutselaisten keskuudessa. Erittäinkin Mongtse taisteli kiivaasti tätä liian tasa-arvoista oppia vastaan. Hänelle oli selvää, että koko Kungfutsen oppirakennelma hajoaisi yleisen rakkauden opin levenemisen kautta. On mielenkiintoista huomata, että Mongtse käyttää tärkeimpänä taisteluaseenaan juuri Hsiao-käsitettä. Se häviäisi kokonaan Metsen opin valtaan päästyä. Vanhempien arvoasema ja yleensä kaikki arvovalta olisivat uskollisten kungfutselaisten mielestä kärsineet liian tuntuvia vaurioita jos yleinen ja yhtäläinen rakkauden oppi olisi ilman rajoituksia sovitettu kaikkiin. Ja niin julistettiin Metsen rohkea ote harhaopiksi, jona se on pysynyt tähän päivään asti.

KUNGFUTSELAISTEN PERUSHWEIDEN TAULUKKO.

Mieti näitä itseäsi kieltäen lakkaamatta! Pidä näistä kiinni pelolla ja vavistuksella!

I. Ihmisyys. Ren. Ihmisluonnon syntyperäinen hyve.

1. Yleismieli. Kung.

Pidä vanhoja vanhoina ja nuoria nuorina. Kun on jotain menestystä meillä, lisää sitä samalla muille. Älä erota itseäsi olevaisesta. Katso hyvää tahtoa samoilla silmillä kuin sen toteutumistakin.

2. Epäitsekkyys. Šū.

Mitä et tahdo itsellesi, älä tarjoa toisillekaan. Älä muistele vanhoja vikoja. Ota huomioon kunkin kyvyt.

3. Vanhempien kunnioitus. Hsiao.

Lue vanhempien toiveet jo heidän kasvojensa ilmeistä. Huolehdi heistä heidän kuoltuansa ja muistele etäisiäkin esi-isiä. Jätä vanhemmiltasi saatu nimi kunniakkaana jälkimaailmalle.

4. Lempeys. Tz'ï.

Kohtele lapsia lempeästi, vieläpä vieraidenkin omia. Sääli orpoja ja leskiä. Säästä kaikkea käyttökelpoista.

5. Laajasydämisyys. K'uan.

Suuri sielu voi kärsiä pahaa maksamatta sitä samalla mitalla. Käyttäydy rauhallisesti ja luontevasti kaikkia ihmisiä kohtaan, äläkä loukkaa esimiehiäsi.

6. Jalomielisyys. Hou.

Hyve on aina palkittava, mutta pahaa ei ole kostettava. Mieluummin tehkööt muut minulle vääryyttä kuin minä tekisin sitä muille.

II. Oikeus. I. Ihmissydämen totuudentajunta.

1. Rehellisyys. Dzeng.

Jos elämässäsi on jotain vajanaista, niin itseltäsi siihen on apu saatava. Menettele aina järkisyiden mukaan, äläkä toimi umpimähkään. Täytä tarkoin velvollisuutesi, äläkä tavoittele tuulentupia.

2. Suoruus. Drï.

Tahtosi olkoon taipumaton väärään. Älköön sinua vietelkö suloiset sanat, eikä ihana muoto; ei myöskään imartelu eikä uhkaus. Palvele uskollisesti esimiehiäsi.

3. Veljeys. Tï.

Kunnioita vanhempia veljiäsi ja ole ystävällinen nuoremmille veljillesi. Pidä arvossa vanhoja ja iäkkäitä.

4. Miehuus. Jung.

Kun huomaat hyvää, seuraa sitä! Kun ymmärrät erehdyksesi, korjaa se heti! Rikkaus ja kunnia ei vie sinua harhaan; köyhyys ja häpeä ei järkytä sinua.

5. Kohtuus. Kai. (Kiai.)

Tartu tarmolla tehtäviisi, äläkä muutu muiden mukaan. Onnen suosiessa ajattele oikeutta, ja tyydy niukkaankin osaan.

6. Säädyllisyys. Dr'ï.

Miehen ihanne on itsensä hillitseminen; naisen päähyve on puhtaus. Kaikki kammokoot kaikkea pahaa ja kavahtakoot etteivät siihen vaivu.

III. Nuhteettomuus. Li.

1. Kunnioitus. Dzing.

Virkapuku ja arvomerkit olkoot täysin ansaittuja. Kunnia sille, jolle kunnia tulee. Olkoon kunnioitus vilpitöntä; valheellisuutta aina vältä. Huolellisuutta ja arkaa mieltä tässä tarvitaan.

2. Varovaisuus. Džin.

Muista ihana, unohda ikävä; peitä paha, paljasta hyvä! Sanoja älä kevyesti päästä, asioita älä kevyesti päätä! Mies on määrääjä, nainen seuraaja. Erillään olkoot sukupuolet.

3. Nöyryys. Ts'ien.

Ne, jotka jotakin hyvää omaavat, olkoot niinkuin ei heillä olisi. Älä liikoja luota kykyihisi. Älä mieltäsi kiinnitä kunniaan tai maineeseen.

4. Vaatimattomuus. Rang.

Kieltäydy paljosta, valitse vähä! Ole mieluimmin alhaisten tasolla.

IV. Viisaus. Drï.

1. Ihmistuntemus. Drï Ren.

Lähesty hyviä, pakene pahoja! Arvostele oikein ihmisiä ja heidän puheitansa. Älä perusteettomien puheiden nojalla herkästi usko huonoon mieheen, äläkä pahojen puheiden tähden arvostele väärin kunnon miestä.

2. Periaatteiden ymmärtäminen. Dri Lï.

Olkoon sinulla laajat tiedot, hyvä arvostelukyky, huolellinen ajatustottumus ja älykäs asiain esitystapa. Tunkeudu taivaan ja maan, menneisyyden ja nykyisyyden ongelmiin. Huomaa tarkoin ihmisten ja asiain, oikean ja väärän eroavaisuudet.

3. Elämän ymmärtäminen. Drï Seng.

Viljele hyveitä, valvo itseäsi, täytä tehtäväsi täydellisesti! Silloin on sinulle samantekevä, olkoon onni mikä tahansa.

4. Näkevä silmä ja kuuleva korva.

Katso kauas ja selkeästi, kuule hyvettä huomaavasti. Älä lue likaisia kirjoja, äläkä kuuntele imartelupuheita.

V. Uskollisuus. Hsin.

1. Yksinkertaisuus. Pu ōr.

Sanoissa ja teossa, sisällä ja ulkona, kaikkialla ollos yksi ja sama. Ahkerissa opinnoissa, tarmokkaassa toiminnassa, alkaessa ja päättäessä, älä missään vilpistele.

2. Totuus. Džen.

Mökkipahasessa puhutut sanat saakoon kertoa palatseissa. Arkiaikaiset tapahtumat saakoon todistaa Jumalan Taivas.

3. Puhtaus. Dž'eng.

Ajatuselämäsi olkoon läpeensä vilpitöntä. Suhteissasi ihmisiin älköön olko hämäryyttä. Toimien toisten asioissa, ollos täysin uskollinen.

4. Vilpittömyys. Pu ts'ï.

Elä niin, ettei sydämesi tuomitse sinua, ei yleisö vihaa sinua, ei vaimosi häpeä sinua, eikä ystäväsi närkästy sinulle.

* * * * *

Edellä esitetyn taulukon laatijaa ei tunneta. Siitä huolimatta pidetään sitä suuressa arvossa. Siihenhän on koottu kungfutselainen siveysoppi suppeaan tilaan. Yhtä ja toista muistuttamista siihen kyllä olisi, — edellä jo olemme taulukon heikkouksiin viitanneet —, mutta siitä huolimatta on taulukko aikalailla hyvin järjestetty.

Yhtä heikkoutta erikoisesti huomautamme kungfutselaisessa siveysopissa. Se on totuuden syrjäytetty asema. Vaikka Oikeus-käsite, I, on tulkittu 'ihmissydämen totuudentajunnaksi' tai paremmin käännettynä ehkä 'järkiperusteiden' tajunnaksi, niin ei sen alaosastoissa ole vähintäkään viittausta totuudenrakkauteen. Totuus-sana, Džen, ilmenee kyllä Uskollisuuden ala-ososttona, mutta sille ei ole annettu samaa sisältöä kuin totuussanalla on meillä. Džen on pikemminkin vain 'tosi' tai 'todellisuus'. Kiinalainen ei ole tehnyt kysymystä: "Mikä on Totuus?" eikä hän ole johtunut ajattelemaan, että totuus voisi tehdä vapaaksi. 'Totuuden henkeä' ei Kiinassa ole.

Kun Mongtse saapui erääseen hoviin ja kun ruhtinas häneltä kysyi mitä hän tuo tullessaan sellaista, josta on hyötyä valtakunnalle, niin Mongtse moitti ankarasti tuota ruhtinaan hyödyn tavoittelua ja neuvoi harrastamaan vain ihmisyyttä ja oikeutta. Mutta siitä huolimatta kuultaa Kungfutsen ja Mongtsen siveysopista selvä hyödyn tavoittelu, utilitarismi, joka ei jaksa käsittää, että totuus sellaisenaan on arvokas päämäärä ja tavoiteltavaa oman itsensä vuoksi. Suuressa Opissakin on taisteltu hyödyn tavoittelua vastaan, mutta sen sijaan on sielläkin asetettu, ei totuutta, vaan oikeus, I, jonka voi myös kääntää "vanhurskaus"-sanalla, vaikka se ei sitä täysin vastaa. Sikäläinen mietelause kuuluu: "Rikkaus ei ole valtion voitto, valtion voitto on vanhurskaus." Se, mitä käsitetään englantilaisella sanalla right, ei ole saanut sijaansa kungfutselaisessa systeemissä.

Edelleen voidaan huomauttaa kungfutselaisten hyveiden heikkoa perustelua. Siveyssäännöt tulevat ikäänkuin omilla valtuuksillaan, oman arvovaltansa nojalla; niitä ei tarvitse lähemmin perustella eikä niiden merkitystä selvitellä. Hyveiden olemukseen tunkeutuvaa tutkistelua etsii turhaan kungfutselaisesta kirjallisuudesta. Vieläpä sellainenkin seikka kuin suhde, relatio, on kiinalaisille ollut tarpeeton käsite. Jonkinlaisella käytännöllisellä älykkäisyydellä ovat yksityiset seikat vaarinotetut, ja monta arvokasta ja hauskaa löytöä on tehty, mutta saatua aineistoa ei ole kyetty perustelemaan eikä yhdistämään elimelliseksi kokonaisuudeksi, vaan siitä on tullut parhaassakin tapauksessa vain jonkinlainen mosaikkikudos.

Kungfutselaista siveysoppia on selostettu vielä kirjoituksessa "Suuri Oppi johdantona kungfutselaiseen elämänkatsomukseen".

III.

KUNGFUTSELAISUUS USKONTONA

1.

KIINAN KOLME USKONTOA.

Kiinan kolme edustavinta, enemmän tai vähemmän uskonnollista oppisuuntaa ovat kiertyneet yhteen kuin saman köyden kolme säiettä. Tämä yhteys on saanut keisarillisen, virallisesti tunnustetun muodon. Jokainen kiinalainen tuntee sananparren: — " San Džiao kuei I." — "Kolme Opetusta (uskontoa) kuuluvat Yhteen." Tähän sanontaan sisältyy laajakantoinen ajatus, kuten lähetyssaarnaajaveteraani A.H. Smith huomauttaa.[24] Jokaisella oppisuunnalla on näet oma 'ykseysoppinsa', ja kaikki kolme ykseysoppia ovat pohjaltaan yksi ja sama ykseys.

Taolainen ykseysoppi kuuluu: — ' Pao Yen šou I ' — "Kun pidetään kiinni 'Alkuperäisestä Perusaatteesta' (Yen Ts'ï), niin säilytetään ykseys." Buddalainen ykseysoppi on saanut sanontatavan: — " Uan Fa' kuei I ": — 'Tuhannet (10,000) säännöt palaavat yhteen.' Kungfutse lausuu 'Keskusteluissaan' omasta opetuksestaan: — " U Tao I i kuan-drï ": — 'Minun Oppini on ykseysaatteen läpitunkema.' Tämä kungfutselaisuuden pääkäsite on Šū, josta on edellä tehty selkoa.

Ykseyden ajatuksen vaatimus perustunee 'yhden' ja 'suuren' Taivaan olettamiseen. Taivaan olemusta kuvaa selvästi sen sanamerkki, T'ien, joka nykyisessä muodossaan on kokoonpantu osista 'yksi' ja 'suuri'. Selvän ilmaisun on tämä ykseyden ajatus saanut ' Ennekirjan ' lausunnossa: — " T'ien I, Ti ōr ": — 'Taivas on yksi, Maa on toinen (perusvoima)'.

Uskontojen yhteys on siis tietopuolisesti hyvin perusteltu. Taivas (T'ien) on kaikkien yhteinen yhdysside: kukin uskonto suhtautuu siihen omalla tavallaan. Taolaisuus koettaa syntyjä syviä, äärimmäisiä alkuperusteita tarkastamalla päästä Taivaan 'Tielle' (Tao). Kungfutselaisuus tehostaa Taivaan mukaista elämänvaellusta, sopusointua Taivaan kanssa. Buddalaisuus tavoittelee Taivaaseen ankarien ja pitkällisten ponnistusten kautta. Taolaisuus katselee Taivasta enemmän menneisyyden, kungfutselaisuus nykyisyyden ja buddalaisuus tulevaisuuden näkökulmalta.

Kungfutselaisuus on Taivaan projektio ihmisvirran suoralla viivalla. Taolaisuus ja buddalaisuus ovat pisteitä samalla suoralla peruspisteen molemmin puolin. Sen vuoksi on kungfutselaisuudesta lyhin matka Taivaaseen; Taivas on sen oma ilman muuta. Kungfutselaisuuden pisteestä lähtee 'Normaali', 'Kultainen Keskitie', Tā Tao (Valtatie), joka johtaa oikotietä Onnen maahan. Taolaisuus ja buddalaisuus johtavat samaan päämäärään, mutta niillä on pitemmät ja kapeammat polut taivallettavanaan. Joka on eksynyt valtatieltä, hän voi löytää varapolun sen kummaltakin puolelta, taolaisuuden ja buddalaisuuden kapeat käytävät.

Rohkeana ja varmana lähtevät kungfutselaisuuden sankat joukot vaeltamaan Valtatietä, suurien siveellisten sääntöjen selvästi viitoittamaa tietä, Taivasta kohti. Taipaleelle voidaan lähteä niin turvallisin mielin, kun tiedämme, että vanhat Viisaat ja Pyhät ovat horjahtamatta sen läpi käyneet; heidän ylevä esikuvansa väikkyy alati kutsuvana ja kehoittavana silmäimme edessä. Lisää turvallisuuden tunnetta tuo tietoisuus siitä, että meillä on liittolainen omassa itsessämme; oma luonteemme vaatii meitä käymään tätä viitoitettua Tietä. Ihmisluonto ei näet ole vain puhdas ja virheetön kuin kirjoittamaton taulu (tabula rasa). Se on enemmänkin meidän eduksemme. Se pakottaa meitä eteenpäin tällä hyveiden tiellä, niinkuin painovoima panee veden virtaamaan alaspäin. Ei pitäisi siis tyhmänkään eksyä tällaisella suurella Valtatiellä, eikä heikonkaan taipaleelle uupua näin hyvästi varustettuna.

Kaiken hyvän lisäksi on Taivas vielä niin lähellä. Se on jo tämän elämän aikana todettavissa, ja sillä on sitä paitsi hyvät ajatukset meitä kohtaan (Hao Seng drï Te'). Taivaan voimat ja maan viljavuus, ihmisten ystävyys ja itsetyydytyksen ilo, — kaikki siunaavat meitä tällä taipaleella. Ihana päämäärä on tuossa silmäimme edessä: Tasa-arvo, yhdenvertaisuus Taivaan ja Maan kanssa niin arvovaltaan kuin tehtäväänkin nähden; menestys elämässä ja rauha kuolemassa; ihmisten kunnioitus ja arvonanto elinaikana; hyvä nimi, suuri suku ja vielä suurempi kunnioitus jälkimaailman keskuudessa. Mitä muuta me vielä osaisimme uneksia? Olkaamme tähän tyytyväisiä.

Tässä on meille kyllin. Jälkipolvi täyttää sielun tarpeet tulevassa maailmassa. — Näin lähelle on Taivas tullut meitä. Näin olemme yhtä sen kanssa. Näin syntyy sopusointu Taivaan ja Maan, Henkien ja elävien ihmisten välillä. Tämä on kungfutselaisuuden käytännöllinen Onnen-ihanne. Jättäkäämme kaikki haaveet haudantakaisen elämän tilasta!

Mutta vaikka tie on niin selvä, vaikka ylevät esikuvat ovat elävinä edessämme, vaikka oma luontomme vaatii meitä tälle kultaiselle Keskitielle, vaikka Taivas auttaa meitä taipaleella ja vaikka Tie on niin lyhyt ja Taivas lähellä, — niin sittenkin harvenee joukkomme taipaleella. Joistakin meille käsittämättömistä syistä poikkeavat monet Tieltä pois. Vaikka siveyssäännöt ulkoa osasi, vaikka käskyjen taulut olivat silmäin edessä työpöydän ääressä, vaikka niitä aina itselleen terotti ja muille muistutti, vaikka lakkaamatta itsensätutkistelua harjoitti ja ajatuksiaan vartioi, vaikka ymmärrystään avarsi ja tahtoaan koetti hyväksi saada, vaikka tunteitaan hoiti ja itseään kasvatti, — niin sittenkin horjahti jalka joskus, pois katosi määränpää, erehdyttiin taasen siltä kultaiselta Tieltä.

Hyvä oli, että silloin löytyi sivuteitä, jotka samaan päämäärään saattelevat, hyvä, että taolaisten ja buddalaisten temppelien kellot silloin niin kutsuvina kaikuivat, hyvä että niiden säveleet hiljaisina yönkin hetkinä tuhlaajapoikien tunnoille kolkuttelivat. Ehkei huomattu Tieltä poiketun ennenkuin joku odottamaton onnettomuus meidät saavutti, tuli tulva, tulipalo ja sitä seuraava puute ja nälkä; tai ehkä erehtyi oma poika, tuotti häpeää isän nimelle; tai toivottiin oppiarvoa tutkinnossa, tai menestystä matkalle lähtiessä tai johonkin toimeen ryhtyessä, — silloin oli niin mieluista kuulla kumahtelevan temppelikellon kutsuvaa ääntä, oli hyvä laskeutua tuon armeliaan Buddan jalkain juureen, sytyttää suitsukkeensa, ja suudella hänen varpaitansa, kertoa siinä surunsa ja huolensa Buddalle ja hänen paljaspäiselle papilleen ( Hō Šang ) ja anoa apua tulevalla Tiellä. Yhtä ystävällisesti otti meidät vastaan taolainenkin pappi ( Tao Szï ), joka karkoitti meitä vaivaavat pahat henget pois.

Jos joku onnellinen ei olisi eläessään tarvinnut näiden uskontojen lohdutusta, apua ja rauhaa, niin hän ei kuitenkaan lyö laimin, kaiken turvallisuuden vuoksi, kuoleman lähestyessä tarttua taolaisiin tai buddalaisiin lupauksiin. Ja jos hän itse oli niin paatunut tai itsevanhurskas, että, luullen asiansa hyvin olevan, ei papeilta apua eläessään etsinyt, ei pyhiinvaelluksia tehnyt, ei temppeleitä kaunistanut, eikä papeille heidän saataviaan maksanut, niin jälkeläiset kyllä pitävät siitä huolen, että ainakin hänen kuoltuaan sielumessut hänelle pidetään, pappien parvi kutsutaan kotiin vainajan sielun avuksi. Sillä on näet nyt vakavat hetket käsissä, olkoonpa hän ollut kuinka kunniallinen tahansa. Ellei tässä nyt 'hengenmiehet' apuun riennä, niin pahin on pelättävissä. Mutta hepä tarjoavat auliisti apuaan, — palkasta sovitaan perästäpäin. Pöydistä ja tuoleista rakennetaan silta, vaivalloinen laitos, yksi papeista koettaa päästä sitä pitkin — auttaakseen vainajan sielua henkien sillan (Hsien Ts'iao) yli. Sieluparka on muutenkin neuvoton, umpikujassa; sille tulee siis pappien Tietä raivata (K'ai Lu). Ja jos tuo onneton jo olisi alimpaan helvettiin uponnut ja sen salvat ja portit olisivat perässä lujasti kiinni painuneet, niin siinäkään tapauksessa ei olla neuvottomia. 'Jumalanmiehet' voivat vielä sieltäkin sielun pelastaa (Pō' Ti-Jiu), niin väkeviä ovat heidän manauslukunsa ja vertauskuvalliset pyhät toimituksensa, sielumessut (Tsō Džai, Tā Džiao).[25]

Näin siis "kolme uskontoa kuuluvat yhteen"; ne ovat toistensa välttämätön täydennys. On mahdoton ajatella, että Kungfutsen kuivat siveyssäännöt tyydyttäisivät kansanmiehen hengellistä nälkää, — jos hän edes pystyisi niitä sulattamaankaan. Hänellä on kuitenkin suuri kunnioitus tätä Normaalitietä kohtaan. Mutta kun nämä Goljatin varustukset eivät sovellu hänelle, niin hän koettaa samaan päämäärään toisia teitä. Ei myöskään kirjanoppinut (Tou Šū Ren) saa täyttä tyydytystä pelkästään tästä Oppineiden Opista ( Rū Džiao ). Kungfutselaisuuden ilmakehä on liian kuulakasta, se on liian niukkasanainen elämän ja kuoleman mystillisiin kysymyksiin nähden. Tekee niin hyvää kun saa mennä noihin hiljaisiin ja hämäriin taolaisiin ja buddalaisiin temppeleihin, joiden ovia ei koskaan suljeta ja joissa on aina ystävällinen vastaanotto.

Syntyynsä nähden ovat nämä kolme uskontoa toisilleen sikäli sukua, ettei yksikään niistä alkuaan ollut uskontokaan, vaan jonkinlainen filosoofinen oppisuunta,[26] — niiden yhteys on alkanut vasta senjälkeenkuin ne muuttuivat uskonnoiksi. Yhtäläisyyttä näiden kolmen opetuksen kesken on myöskin siinä, että kukin niistä on joutunut mahdollisimman kauas alkuperäisestä opistaan, — usein suoranaiseen vastakohtaansa, juuri siihen, jota 'uskonnon perustaja' tahtoi paeta. Filosofiana oli taolaisuus syvällisintä, mutta uskontona se on joutunut kaikkein alhaisimmalle tasolle.

Metafyysilliseltä peruskatsomukseltaan oli alkuperäinen taolaisuus (Tao Džiao) materialismia, buddalaisuus (Fū Džiao) idealismia ja kungfutselaisuus agnostisismia. Taolaisuus kielsi henkimaailman muualla kuin aineen yhteydessä, mutta kaikki aineellinen olikin henkevöityä, hengen kannattamaa. Animismin ituja tapaamme jo Laotsen opissa Tao:sta, maailmankaikkeuden prinsiipistä. Tao on ikuinen, aineeton, kaikkialla oleva, luova, ylläpitävä ja järjestävä, kaiken olevaisen perusvoima. Kaikki on saanut alkunsa Tao:sta ja palaa siihen jälleen. Tao (tie) on myöskin siveysopin perustus, joten siihen sisältyy sekä 'puhdas' että 'käytöllinen' maailmanjärki. Taolaisuudessa on kaikki Tao:ssa. Tao, joka merkitsee myös puhetta, muistuttaa Johanneksen evankeliumin alussa käytettyä Sana (Logos)-käsitettä. Senvuoksi on taolaisuutta sanottu Panlogismiksi. Taolaisen siveysopin ydin on U Uei, "toimimatta vaikuttaminen", niinkuin Tao itsekin tekee.

Buddalaisuudelle alkuaan oli vain aineeton henkimaailma todellisuutta. Siitä huolimatta se edusti ateistista maailmankatsomusta. Pääpaino oli alkuaan tähän elämään kohdistuva, Buddalaisuus on kuitenkin muuttunut myöhemmin epäjumalankuvia innokkaimmin palvelevaksi ja niin sanoaksemme uskonnollisimmaksi, monijumalaisimmaksi ja pappisvaltaisimmaksi luostareineen, temppeleineen ja pyhiinvaelluksineen, ollen monessa suhteessa myöhemmälle taolaisuudelle esikuvana.

Kungfutselaisuus oli alkuaan vierovalla kannalla henkimaailmaan nähden, mutta sekin on omalla tavallaan tuonut uutta vettä uskonnon uomaan panemalla varsinaisesti alkuun sankarien palvonnan, joista ensimmäinen on Kungfutse. Esi-isien palvonta, koko uskomuksellisen elämän tärkein ilmiö, kulkee myöskin kungfutselaisuuden lipun alla.

On sanottu kungfutselaisuutta eetilliseksi, taolaisuutta fyysilliseksi ja buddalaisuutta metafyysilliseksi uskonto muodoksi. Kungfutselaisuus latelee vain loppumattoman sarjan toimintaohjeita, mietelauseita ja siveyssääntöjä tätä elämää varten, välittämättä vähääkään niin sanoaksemme sielun asioista, sikäli kuin on kysymyksessä elävien sielut, — vainajien sieluista kyllä huolta pidetään. Taolaisuus on tekemisissä pääasiallisesti ulkonaisen, näkyvän luomakunnan kanssa, jossa se kaikkialla havaitsee henkiolentoja. Buddalaisuus on oikeata sielu-uskoa sielunvaellusoppeineen, seitsenkertaisine taivaineen ja yhtä syvine helvetteineen.

Buddalaisuus on ainoa ulkoapäin tullut huomattavampi henkinen virtaus Kiinan pitkässä historiassa. Se onkin vaikuttanut valtavasti, ei vain taolaisuuteen ja kansanomaiseen uskomukselliseen elämään, vaan henkiseen elämään ylimalkaan, filosofiaan, runouteen ja taiteeseen. Sen mukana on tullut Intiasta kreikkalaista taidetta Kiinaan. Sen nopeaa leviämistä ajanlaskumme alussa ei vaikuttanut vain tarmokas suullinen ja kirjallinen käännytystyö, propaganda, vaan myöskin erinomainen sopivaisuus kiinalaisiin oloihin. Erittäinkin taolaisuus asketismeineen, kuolemattomuustoiveineen ja länteen viittaavine myytteineen oli valmistanut sille maaperää. Mutta myöskin kungfutselaiselle esi-isien palvonnalle buddalaisuus antoi uutta sisältöä sanomalla missä ja millaisissa oloissa esi-isät ovat. Buddalaisuus muuttui kuitenkin olemukseltaan Kiinassa yhtä paljon kuin se sai Kiinan omia henkisiä arvoja muuttumaan.

Kungfutselaisuus sai jalansijaa Kiinassa vain vähän aikaisemmin kuin buddalaisuus sinne tuli. Kungfutselaisuus on kasvanut kansallisella pohjalla maan vanhasta uskonnosta, jota se pääasiallisesti yhä vielä esi-isien palveluksineen on. Taolaisuus on sekin tulos vanhimmasta uskonnosta, vaikka sen siipien suojissa on etsinyt turvaa toinen aines, alkuperäinen kansanomainen uskonnollisuus taikuuksineen ja manauksineen, jotka Kungfutsen teoksissa eivät ole sanottavasti päässeet julkitulemaan. Kungfutselaisuus on sekä ennen mestaria että hänen jälkeensä, aina Ti Jao:sta alkaen, nämä 4000 vuotta, ollut sivistyneen, hallitsevan virkamiesluokan hengenelämän ilmausta. Buddalaisuus ja taolaisuus ovat suurimpia voittojaan saavuttaneet varsinaisen kansan keskuudessa.

Kaikki kolme uskontoa ovat monijumalaisia, polyteistisia; jokaisella on oma panteoninsa, jumalakokoelmansa, jota lakkaamatta lisätään. Jokaisella on myöskin oma ylimmäinen pappinsa tai paavinsa. Kungfutsen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa — nyt jo 76:s —, Jen Šeng Kung, "Uhkuvan Viisauden Prinssi", on kungfutselaisuuden edustavin henkilö ja etuoikeutettu uhraaja Kungfutselle. Taolainen 'paavi' on kunnianimeltään T'ien Szï, 'Taivainen Opettaja', joka vihkii uudet jumaluusolennot ja on pätevin karkoittamaan kiusalliset pahat henget valtakunnasta. Buddalaisen 'pappisuskonnon', lainalaisuuden, päämies on Dalai-Lama, buddalaisuuden ylimmäinen pappi Tiibetin pääkaupungissa Lassassa.

Mikä näistä on valtion uskonto? Ei mikään ja jok'ikinen. On totta, että viimeinen hallitsijasuku suosi kungfutselaisuutta, ja useimmat muutkin dynastiat ovat olleet samalla kannalla, mutta kuitenkin on huomattava, että Kiinan keisari oli, ei ainoastaan kungfutselaisuuden ylimmäinen pappi, vaan myöskin taolaisuuden ja buddalaisuuden päämies. 'Taivaan Poika' oli yläpuolella kaikkien kolmen uskonnon päämiehen, joilla kaikilla puolestaan oli suuri arvoasema itse keisarillisessa hovissa.

Nämä kolme uskontoa ovat Kiinan henkisessä elämässä sulautuneet erottamattomasti yhteen. Tästä yhteensulautumisesta on tullut nykyinen Kiinan kansanomainen uskonto, joka ei ole kungfutselaisuutta, ei taolaisuutta eikä buddalaisuutta, vaan on näitä kaikkia, ja vielä paljon muutakin. Pahojen henkien pelko, niiden karkoittaminen ja pakeneminen, on saanut erikoisen ilmaisunsa Fung Šui (tuuli ja vesi)-järjestelmässä, jota on mainittu geomantia-nimellä. Siitä käy ilmi, miten pelkät fantasiakuvat, kun ne oikein syöpyvät kansan sieluun, tulevat paljon väkevimmiksi kuin itse todellisuus, kuten W. Grube sattuvasti huomauttaa. Fung Šui pitkäaikaisena, kroonillisena sairautena on jättänyt pahat jäljet kiinalaiseen kansansieluun. 'Tuulen ja veden' oppi on ollut pahimpia esteitä kiinalaisten kehitykselle.

Kolmea uskontoa on koetettu yhdistää silläkin tavoin, että on rakennettu kaikille yhteisiä temppeleitä, San Džiao Tang, joihin on asetettu sekä Kungfutsen että Buddan ja Laotsen veistokuvat, mutta nämä temppelit eivät ole saaneet yleisempää kannatusta. Kungfutselaisuutta, Rū Džiao:ta, 'oppineiden opetusta' katsotaan yleensä Tā Džiao:ksi, 'suureksi opetukseksi', 'oikeauskoisuudeksi'. Kaksi muuta ovat aina sivistyneen luokan mielestä enemmän tai vähemmän harhaoppeja ja hätävaraa. Onpa joku keisari niin ihastunut hänen hallitusistuintaan tukevaan kungfutselaisuuteen, että on tahtonut saada sen valtion yksinomaiseksi uskontomuodoksi, joku on ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiinkin toisten uskontojen perinjuuriseksi hävittämiseksi. Mutta ankaristakin tilapäisistä vainoista huolimatta ne yhä elävät voimakkaina kuin kungfutselaisuuskin. Sydämellinen sovinto ja hyvä yhteisymmärrys on näiden kolmen aatesuunnan keskuudessa. Kungfutse, Laotse ja Budda saavat samanlaista palvontaa samoilta henkilöiltä.

Nämä kolme uskonnollista oppisuuntaa ovat Kiinan uskomuksellisessa elämässä kuin tasasivuisen kolmion kolme kulmaa, — jokainen kulma on yhtä tärkeä kuvion aikaansaamiseksi. Kungfutselaisuus muodostaa kuvion korkeimman kärkipisteen, pyramiidin huipun. Taolaisuus ja buddalaisuus nojaavat tukevasti uskomuksellisen elämän maaperään. Pyramiidin huipulla istuu Taivaan Poika, Kiinan keisari, ja hoitelee koko koneistoa.

Seuraavassa tarkastelemme tämän kolmion huippukulmaa.

Kungfutselaisuuden uskonnollinen puoli ei ole helposti kuvattavissa. Siihen on montakin syytä. Ensinnäkin Kungfutsen oma kanta uskonnollisiin kysymyksiin nähden oli omituinen ja hämärä. Kaukana siitä, että hän olisi ollut uskonnon perustaja, niinkuin asiaan lähemmin tutustumatta länsimailla usein ajatellaan, Kungfutse ei edes selvin sanoin määrännyt kantaansa silloisiin uskonnon muotoihin nähden. Yleinen asenne Kungfutsella näyttää olleen jonkinlainen tietämättömyytensä tunnustaminen ( agnostisismi ) uskonnollisiin kysymyksiin nähden. Kun eräs hänen oppilaansa, Tzï Lu, kysyi mestariltaan miten vainajien henkiä olisi palveltava, vastasi tämä lakoonisesti: "Kun emme vielä osaa palvella ihmisiä, kuinka silloin osaisimme palvella henkiolentoja?" Oppilaalle olivat nämä asiat kuitenkin perin tärkeitä ja hän tahtoi saada näistä mahdollisimman paljon selvyyttä, jonka vuoksi hän pyysi saada mestariltaan tietoa kuoleman tapahtumasta. Yhtä kuivakiskoisesti vastaa opettaja tähänkin: "Kun emme vielä ymmärrä elämää, kuinka silloin ymmärtäisimme kuolemaa?" Kungfutse ei yleensäkään esiintynyt omilla aatteillaan, kaikkein vähimmän uskonnollisella alalla. Tämä hänen erinomaisen suuri pidättyväisyytensä uskonnollisiin kysymyksiin nähden johtui ehkä osittain myöskin siitä että taolaisuus jo oli alkanut esittää mietiskelyjänsä. Mutta todennäköisintä kuitenkin on, että Kungfutsen oman personallisen käsityksen mukaan siveysopin tarmokkaasta tehostamisesta olisi enemmän käytännöllisiä tuloksia kuin uskonnollisista mietiskelyistä. Sen vuoksi on Kungfutsen opetus enemmän valtio- ja siveysoppia kuin uskontoa, vaikka länsimailla Kungfutse kuitenkin esiintyy enemmän uskonnonhistoriassa kuin filosofiassa.

Väärin olisi kuitenkin tehdä ylläolevasta sitä johtopäätöstä, että Kungfutse oli kokonaan välinpitämätön uskonnosta. Päinvastoin hän oli hyvinkin harras palvoja. Henkiä on kunnioitettava ja palveltava, mutta niistä on pysyttävä muuten tarkoin erillään, mietiskelyihin niiden olemuksesta ja toiminnoista ei ole antauduttava, se oli Kungfutsen kanta. Kungfutsen uskonto oli siis hänen oman aikansa uskonto, eikä meillä ole parempia lähteitä Kiinan vanhan uskonnon tutkimusta varten kuin Kungfutsen toimittamat teokset. Mutta nekin jo kuvastelevat, oman esityksensä mukaan, kiinalaisten uskomuksia lähes kahden tuhannen vuoden ajalta. Alkuperäinen tarkoituksemme oli tässä tehdä laajemmin selkoa Kiinan vanhimmasta uskonnosta Kungfutsen aikaan asti, mutta meidän täytyy supistaa esityksemme mahdollisimman lyhyeksi. Sen jälkeen selostamme kungfutselaisuutta uskontona Kungfutsen jälkeen, jolloin tulemme näkemään, miten kungfutselaisuus uskonnon alalla on varsinaisesti Kungfutsen palvontaa.

2.

KIINALAISTEN VANHA USKONTO[27]

Ensin muutamia alkuhuomautuksia ja aineen rajoituksia.

Ilmestysuskonto, vieläpä uskonnollinen ja metafyysillinen mietiskelykin on vanhoille kiinalaisille vierasta. Käsitteet 'synti' ja 'pyhyys' samoin. Kiinan alkuperäinen uskonto on käytettävissämme olevien lähteiden mukaan sangen köyhää mielikuvituksellisistakin aineista. Jumalaistarustoa ja myyttejä puuttuu. Vasta buddalaisuuden mukana on Kiinan uskomukselliseen elämään tullut värikkyyttä ja eloisuutta.

Uskonnolla ei ole muutenkaan Kiinassa samaa merkitystä kuin meillä. Tuo edellä selostamamme suunnaton suvaitsevaisuus on vain mahdollista siten, että ei ole mitään tarkkoja uskonnollisia käsitteitä olemassa. Buddalaisuuden mukana uutta virikettä saanut uskonnon yksipuolisesti tunteenomainen piirre ja pahojen henkien pelko on tullut enemmän vallitsevaksi. Tämähän on muutenkin ominaista pakanauskonnoille, jotka siitä syystä, tunnelmaa kohottaakseen, ovat synkretismiin taipuvaisia. Joku voinee tähän huomauttaa, että onhan Kiinassa kuitenkin ollut kristinuskon vainoja. Niin on ollut. Mutta ne eivät ole olleet, — otettakoon se tarkoin huomioon — ensi sijassa uskonnon vainoja, vaan ulkomaalaisten vainoja. Ja Kiinalla olisi ollut syytä pahempiinkin ulkomaalaisten vainoihin kuin mihin se on pystynyt.

Kiinalaisen uskonnon olemus tulee hyvin ilmi 'uskontoa' vastaavassa sanassa, Li, joka on yksi viidestä perushyveestä ja merkitsee tavanmukaisia menoja, kultteja ja kohteliaisuuksia.

Uskonnon olemuksen toisen puolen, sen opillisen sisällyksen, ilmaisee toinen 'uskontoa' vastaava sana, Džiao. Se on kokoonpantu kahdesta osasta, jotka merkitsevät "arvovaltaa jolle on oltava kuuliainen". Siitä on sitten johdettu merkitys 'julkinen opetus', 'opetusjärjestelmä'. On huomattava, että kiinalaiset eivät siis tee mitään eroa 'opin' ja 'uskonnon' suhteen. Filosoofisista ja uskonnollisista oppijärjestelmistä käytetään samaa sanaa, Džiao. Opettaja on Džiao-sï, evankelista Džiao-szï. Taolaisuus on Tao Džiao, buddalaisuus Fū Džiao, kungfutselaisuus Rū Džiao, evankelinen kristinusko Jē-Su Džiao tai Jē Džiao ja katolilaisuus T'ien Džu Džiao, 'Taivaan Herran uskonto'.

Mutta nyt Rū merkitsee oppinutta, "henkilöä, jota paitsi ei voida olla". Rū Džiao, kungfutselaisuus, on siis 'oppineiden opetusta', tai sitten — jos niin tahdotaan 'oppineiden uskontoa'. Kristinusko esiintyy kiinalaisille ensi sijassa oppina, eikä siihen siis ole sen enempää huomiota kiinnitettävä, onhan oppeja entisiäkin, eikä kristinusko opinsisällyksellään herätäkään ensi sijassa kungfutselaisen huomiota. Ellei lähetyssaarnaajalla ole muuta kuin oppia Kiinaan vietävänä, niin melkein yhtä hyvin hän voisi pysyä sieltä poissakin.

Kun Kungfutsen toimittama kirjallisuus ei ole varsinaisesti uskonnollista laatua, — on luultavaa että hänen oma asenteensa uskontoon nähden merkitsi tässä paljon —, niin niukkojen esitysten perustuksella on Kiinan vanhimmasta uskonnosta esitetty mitä vastakkaisimpia väitteitä.

Ensinnäkin on väitetty että Kiinan vanhin uskontomuoto olisi ollut šamanismia, noitauskontoa, niinkuin sen naapureillakin tunguuseilla ja mongooleilla. Tätä vastaan voidaan kuitenkin huomauttaa, että šamanismi edellyttää vaikutusvaltaista papistoa salaperäisine oppeineen ja sitä ei käytettävissämme olevien lähteiden mukaan vanhoilla kiinalaisilla ollut, ei edes vielä Kungfutsen aikaan. Šamanismin toinen peruspiirre on dualistinen käsitys henkimaailmasta, mutta sitäkään ei vanhoilla kiinalaisilla ollut. Kuei ja Šen oli heille sama.

Toisaalta on esitetty väite, että vanha kiinalainen uskonto olisi ollut animismia, henkiuskontoa, jonka mukaan koko luomakunta on henkiolentojen elävöittämä, joten siis luomakunnalle osoitetaan jumalallista kunnioitusta. Tämäntapaisia lausuntoja löytyykin Kiinan vanhimpia oloja kuvaavassa teoksessa, Historiakirjassa. Siellä kerrotaan, että hallitsija Šuen (2255-2205) uhrasi "vuorille ja virroille". Tässä on kuitenkin hyvin luultavasti tarkoitettu henkiä jotka asuivat noissa paikoissa, mutta kielen lyhyyden ja silloisten ilmaisukeinojen vaikeuden vuoksi jätettiin asia tarkemmin sanomatta. Samassa Historiakirjassa sanotaan ensimmäisestä (Hsia 2205-1766 e.Kr.) hallitsijasuvusta, että sen aikana, hallitsijain hyveellisyyden vuoksi, ei Taivas tuottanut mitään tuhoa, ja vuorien ja virtojen henget olivat rauhallisia. Tätä kohtaa lienee pidettävä ratkaisevana kun on kysymys palveltiinko vanhassa Kiinassa luontoa sellaisenaan vai palveltiinko siinä oletettuja henkiolentoja. Itse luontoa ei siis liene ajateltu henkevöitynä, henkisenä, vaan luonnossa uskottiin asuvan itsenäisiä henkiolentoja.

Mitä sitten tulee Kiinan vanhimman uskonnon varsinaiseen olemukseen, niin siitä voidaan kyllä saada jonkinlainen yleiskäsitys, mutta sen lähempi esittäminen on miltei mahdotonta. Tältä ajalta ei näet löydy mitään mytologiaa, jumalaistarustoa, eikä yleensä mitään maailmankaikkeuden mietiskelyä. Eikä tämä puute liene luettava vain Kungfutsen yksityisistä ominaisuuksista johtuvaksi, vaan paremminkin se on kiinalaisille luonteenomaista; Kungfutse on kansansa tyypillinen edustaja kaikissa oleellisissa suhteissa. Runoilijan luova mielikuvitus on verrattain vierasta Kiinassa. Siellä on kyllä laulurunoutta, lyriikkaa, mutta ei yhtään kertovaa runoelmaa, eeposta. Kiinalainen on taipuvainen enemmän ajattelullaan erittelemään jo olevaa kuin rakentelemaan jotakin omintakeista, hänellä on enemmän taipumusta analyysiin kuin synteesiin. Sama piirre ilmenee kiinan kielenkin rakenteessa, jossa on kyllä loogillista mekanismia ja allegoorista asettelua, mutta vähän tieteellistä tarkkuutta ja vielä vähemmän runollista havainnollisuutta. Kiinalaista ajatusmerkkiä voi verrata länsimaisten kielten sanoihin niinkuin epämääräistä algebran suuretta aritmetiikan määrättyihin suureisiin ja kiinan kielen lauserakenne kokonaisuudessaan muistuttaa paljon algebran verrantoa, kuten professori Grube sattuvasti sanoo.

Yhtä vähän kuin Kungfutsella itsellään, tapaamme koko kungfutselaisessa vanhassa kirjallisuudessa viittaustakaan esim. maailman luomiseen tai luojaan. Tällaiset asiat eivät kiinnitä mieltä; tyydytään rauhallisesti siihen mikä on olemassa, vaivautumatta kyselyineen sen syvemmälle olevaisen perustuksiin. Syiden, seurausten ja suhteiden syvällisemmät selitysyritykset eivät ole koskaan Kiinassa pitkälle päässeet. Kuolemantakaiset ja maailman lopun kysymykset eivät myöskään ole saaneet sanottavaa sijaa kungfutselaisessa kirjallisuudessa. Koko huomio kiintyy nykyhetkeen, johon kategoorinen imperatiivi sovitetaan ilman mitään syvällisempiä perusteluja. Jatkuva elämä kuoleman jälkeen on selviö, sillä ilman sen olettamusta olisi tuo ikivanha esi-isien palvelus mieletöntä. Palkinto- ja rangaistuskäsitteillä on kyllä sijansa, mutta sekä palkinto hyvästä että rankaisu pahasta seuraa jo tämän elämän aikana. Tämän elämän kulkua ei millään tavoin yhdistetä syysuhteeseen kuolemantakaisiin tapahtumiin nähden.

Kaksi seikkaa Kiinan vanhasta uskonnosta on meille täysin varmaa: 1) vainajien palvonta, 2) eräänlainen luonnonuskonto, jonka mukaan koko maailmankaikkeuden ajatellaan olevan täynnä alempia ja korkeampia henkiolentoja. Jälkimmäisestä on jo edellä esitetty erilaisia teorioja. Kumpi on vanhempi, vainajien vai muiden henkien palvonta, sitä on ehkä vaikea varmuudella ratkaista. Kaikkein vanhimmissa esityksissä nämä molemmat jo esiintyvät rinnan.

Tärkein vanhimmista kiinalaisten uskonnollista elämää kuvaavista lausunnoista on kertomus hallitsija Šuen:in hallitusistuimelle noustuaan (2255 e.Kr.) toimittamista uhreista. Hän uhrasi Jumalalle (Šang Ti), Kuudelle Arvovallalle (Lou Tsung), vuorille ja virroille (Šan, Ts'uan) sekä yleensä henkien laumalle (Ts'yin Šen). Tapaus on kerrottu Historiakirjan alkulehdillä.

Uhri kuului siis ammoisista ajoista jumalanpalvelukseen. Jumal'olentoja esiintyy tässä suuri joukko. Paitsi korkeampia jumalia, palvellaan myöskin lukemattomia alempiarvoisia henkiolentoja, joiden nimiä ei edes mainita — ja tuskinpa tiedetäänkään. 'Henki' ja 'jumala' on muuten sama sana (Šen) kiinankielellä.

Mitä nuo Kuusi Arvovaltaa (Lou Tsung) olivat, sen selvillesaamiseksi on esitetty useita arveluita. Lausunto on Historiakirjan hämärimpiä. Kuudennella vuosisadalla j.Kr. selittää eräs Kungfutsen jälkeläinen, K'ung Ing Ta', ne seuraavasti: Vuodenajat, kylmyys ja kuumuus, aurinko, kuu, tähdet ja kuivuus. Tarkoitetaan tietysti henkiä, jotka hallitsevat näitä esineitä ja tapahtumia. Monia muita selitysyrityksiä on ollut, m.m. on Kuusi Arvovaltaa selitetty merkitsevän Taivasta, Maata ja neljää Vuodenaikaa. Asia jää arvoituksentapaiseksi.

Sen sijaan ilmaisee Šang Ti selvästi korkeinta jumalolentoa. Sanallisesti tämä nimi merkitsee 'korkeaa' tai 'korkeinta hallitsijaa'. Usein käytetään pelkkää Ti-nimeäkin. Mutta Ti-nimellä mainitaan myöskin kiinalaisten hallitsijoita vanhimpana aikana, m.m. uhrin toimittajasta itsestään käytetään Ti-sanaa. Myöhemmin tuli Huang Ti (ylhäinen hallitsija) keisarien yleisnimeksi. Šang Ti-nimen rinnalla käytettiin korkeimmasta jumalasta sanaa T'ien, Taivas, joskus Huang T'ien, Ylhäinen Taivas, joskus (myöhempänä aikana) molemmat yhdessä, Huang T'ien Šang Ti, kuten esim. taivaan temppelissä Pekingissä, joskus Ti T'ien. Perusteeton näyttää olevan väite, että Šang Ti ja T'ien olisivat kaksi eri jumaluusolentoa. Mutta ei myöskään voida sanoa, että molemmat merkitsisivät aivan samaa. 'T'ien' näet merkitsee, paitsi jumaluutta, myöskin 'taivasta' sanan alkuperäisessä mielessä. Keisareille omistettiin sekä jumaluuden nimitys Ti että T'ien, edellinen muodossa Huang Ti, jälkimmäinen muodossa T'ien Tzï, Taivaan Poika. Vanhimmista hallitsijoista käytettiin heille osoitetun suuremman kunnioituksen vuoksi pelkkää Ti-sanaa. Kuitenkaan ei liene milloinkaan elävistä keisareista käytetty sanaa Šang Ti. T'ien-sana alkuperäisen rakenteensa mukaan voinee merkitä "taivaassa olevaa henkilöä" kuten Šang Ti "korkeudessa olevaa hallitsijaa".

Šang Ti eli T'ien ohjaa niin hyvin yksityisten kuin koko valtakunnan kohtaloita. T'ien Ming, Taivaan Määräys, on yleisesti käytetty Jumalan toiminnan ilmaisijana. Mutta tätä korkeinta Jumalaa ei käsitetä ihmisen kaltaiseksi, tai ainakin siltä yleensä puuttuu ihmisenkaltaiset ominaisuudet. Antropomcrfismia ei Kiinan vanhassa uskonnossa näytä sanottavasti ilmenneen. Vain kerran Jumala iloitsee uhrin tuoksusta ja kahdesti hän esiintyy puhuvana. Tämän voi katsoa johtuvan tuosta yleisestä havainnollisuuden puutteesta. Šang Ti on jumalien joukossa, niinkuin nimityskin sen ilmaisee, korkein hallitsija.

Yksijumalaisuudeksi, monoteismiksi, ei Kiinan vanhinta uskontoa voitane sanoa, sillä Šang Ti:n rinnalla, tosin kyllä alempiarvoisina, ovat nuo Lou Tsung, San Ts'uan ja Ts'yin Šen. Mutta nämä kolme ryhmää voidaan ehkä ajatella kaikki johtuneiksi vainajista. Niin ensinnäkin tuo Lou Tsung, jonka edellä käänsimme "Kuusi Arvovaltaa". Tsung suorastaan merkitsee, paitsi 'lajia' ja 'arvoa myöskin esi-isää, vieläpä sitä juuri alkumerkitykseltään. Klassillisessa kirjallisuudessa käytetään kyllä esi-isistä yleensä Tsou-sanaa, niin myöskin aivan kyseessäolevan kohdan edellä Historiakirjassa, mutta puhekielessä nämä molemmat aina yhdistetään: Tsou-Tsung. Myöskin kokoonpanoltaan ovat nämä merkit yhtäläisiä sikäli, että kummassakin on sama 'henkiä' ilmaiseva osa. San Ts'uan, 'Vuoret ja virrat', voi merkitä niissä olevia vainajia, ja Ts'yin Šen, 'henkien joukko', voi sekin tietää vainajista muodostunutta henkimaailmaa. Tämä henkien joukko ei näet ole erikoisemmin pahansuopa ihmisiä kohtaan, yhtä vähän kuin nuo muutkaan henkiolennot. Vieläpä Kuei, joka myöhemmin on saanut pahojen henkien merkityksen, ei alkuaan ollut erikoisemmin paha. Kuei-Sen -nimitystä käytettiin henkimaailmaa ilmaisemaan, joka oli milloin hyvän-, milloin pahansuopa. Šang Ti eli T'ien erotetaan aina sekä Tsou-Tsung:ista että Kuei-Sen:istä.

Kristinuskon julistuksessa käytetään Jumalan nimenä enimmän tuota ikivanhaa Šang Ti-nimeä, vaikka Šen myöskin on saanut innokkaita kannattajia. Väittelyä tästä asiasta yhä jatkuu. T'ien-nimeä ei milloinkaan sellaisenaan käytetä, mutta kyllä yhdistettynä 'herra'-sanaan (T'ien Džu, katolilaisten käyttämä Jumalan nimitys). Hyvin usein käytetään, varsinkin puheessa, molempia protestanttisia Jumalan nimiä yhdessä: Džen Šen Šang Ti, 'Todellinen Jumala Šang Ti', vastaten vanhaa Huang T'ien Šang Ti-nimeä.

Tähtien palvonta on Kiinassa vanha, viitaten ehkä yhteiseen babylonilaiseen alkukotiin, vaikka vanhimmissa lähteissä, Historiakirjassa ja Laulujenkirjassa, ei ole muuta kuin viittaus tähän suuntaan, kun nimittäin aurinko, kuu ja viisi kiertotähteä mainitaan yhteisellä nimellä Ts'i' Dženg, 'Seitsemän Järjestysvaltaa'. Seremoniakirjassa sen sijaan on tarkkapiirteisiä tietoja tähtien palveluksesta, vieläpä näyttää silloin jo olleen alulla tuo nykyisin yleinen katsantokanta, että jokaisella luonnonilmiöllä ja ihmiselämän kohtalolla on tähdissä ohjaajansa.

Maahan kuuluvista hengistä ovat tärkeimmät neljän vuoren ja neljän virran henget, maan paikallisjumala Šē ja viljavuuden jumala Tsï. Kiinan neljä pyhää vuorta ovat: Suurvuori (T'ai Šan) Šan Tung:issa; tämän vastakohtana lännessä 'Kiinan vuori' (Hua Šan) Šan Si:ssa; Vakava vuori (Heng Šan) Hu Nan:issa; ja tämän vastakohtana pohjoisessa Kestävä vuori (myöskin Heng Šang) Dži Li:n maakunnassa. Näihin liitettiin myöhemmin Korkea vuori (Sung Šan) valtakunnan silloisesta keskustasta, Ho Nan:in maakunnasta, joten saatiin viisi vuorenhuippua, U Jō'. Mitkä nuo neljä virtaa olivat, ei ole täysin varmaa, mutta tietenkin virroista suurimmat näihin kuuluivat, kuten Keltainen virta (Huang Ho) ja Suurvirta (Jang Tzï Kiang).

Jokapäiväisessä elämässä olivat seuraavat Viisi Palvottavaa edellisiä tärkeämmät: Keittouunin (Tsao), talon keskustan (Džung Liu), sisäoven (Hu eli Fu), ulko-oven (Men) ja matkustuksen (Hsing) jumalat (Šen). Näistä ovat keittouunin ja ulko-oven jumalat nykyisessä kansanuskonnossa saaneet mitä huomattavimman aseman. Nämä kaikki kuuluivat varmaan tuohon 'henkien joukkoon', jolle Šuen ei unohtanut, tärkeämpien uhrien ohella, kunnioitustaan osoittaa.

Näitä kaikkia tärkeämpi, oikeastaan ensimmäiselle sijalle Šang Ti:n jälkeen asetettava, oli Hou T'ou, 'Maan Ruhtinas', jota, merkillistä kyllä, ei Šuen:in palvottavien joukossa erikoisesti mainita. Mutta sen voisi ajatella sisältyvän noihin Kuuteen Arvovaltaan, jotka mainitaan heti Šang Ti:n jälkeen. Niinpä onkin asiaa selitetty. Nuo kuusi palvottavaa silloin olisivat: Taivas, Maa (Maan ruhtinas) ja neljä Ilmansuuntaa. Mutta silloin T'ien (Taivas) olisi eri jumaluus kuin Šang Ti, mikä taas ei näytä olevan mahdollista Historiakirjan mukaan. Asia on tutkimukselle yhä avoin. Myöhemmin, noin Kristuksen syntymän aikoihin, sai Hou-merkki 'ruhtinattaren' merkityksen, mikä sillä siitä lähtien on säilynyt.

Šuen:in palvomaan 'henkien laumaan' kuului aivan varmaan vainajain henkiä — elleivät ne kaikki niitä olleet —, sillä vainajainpalvonta kuuluu olennaisena ja mitä tärkeimpänä osana ikivanhaan Kiinan uskonnolliseen elämään; Historiakirjassa se mainitaan ensimmäisenä uskonnollisen elämän ilmauksena. Historiakirjan ensimmäinen henkilö, Ti Jao, jo näet palveli esi-isiään (Tsou), koskapa hänen seuraajansa otti hallitusohjät käsiinsä edeltäjänsä esi-isien temppelissä (Uen Tsou). Se, että Historiakirjassa ja Laulujenkirjassa puhutaan vain hallitsijain esi-isien palvonnasta, johtuu yksinkertaisesti siitä, että yleensä kaikki näissä teoksissa keskittyy hallitsijain persoonaan. On jotenkin varmaa, että jo ammoisina aikoina vainajain palvontaa oli kansankin keskuudessa, koskapa Kungfutsen aikana, Seremoniakirjan mukaan, se on yleistä kaikissa kansankerroksissa.

Kuolemantakaisen elämän ajatellaan jatkuvan tämän elämän kaltaisena kaikkine arvoasteineen ja ihmissuhteineen. Hallitsijat pääsevät, Laulujenkirjan mukaan, Šang Ti:n rinnalle hallitsemaan. Köyhät ja turvattomat ovat kuoltuaankin samanlaisessa tilassa. Keisarillisella korotuksella voidaan kuitenkin vaikuttaa aseman parantamiseen, ei vain tämän elämän aikana, vaan myöskin vainajien maailmassa. Kungfutsen esi-isät esim. ovat neljässä polvessa julistetut 'autuaiksi' Kungfutsen tähden.

Vainajain asunnoista emme tiedä kerrassaan mitään. Sen vain tiedämme, että nämä vaikuttavat elävien, varsinkin jälkeläistensä, elämään siunaten tai vahingoittaen. Elävien velvollisuus on taas pitää huolta vainajien tarpeista, erittäinkin heidän ruumiillisesta hyvinvoinnistaan, säännöllisillä uhreilla. Sen vuoksi on naiminen ja perillisen saaminen miehen tärkein velvollisuus. Mongtsen mukaan suurin loukkaus vanhempien kunnioitusta kohtaan on siinä, että laiminlyö hankkia itselleen miesperillisiä. Sillä vain vanhin poikalapsi voi uhrin toimittaa isävainajalleen ja suvun muille esi-isille. Jos nyt suku loppuu, niin jäävät suvun kaikki esi-isät hoitoa vaille, eikä ainoastaan viimeiseksi elänyt, joka tietysti enimmän kärsii hoidon puutteesta. Tällaiset orvoiksi jääneet henget (Kū Huen) kuljeksivat nälkäisinä pahaa tekemässä. Täten on suvun jatkaminen sekä uskonnolliselta että yhteiskunnalliselta kannalta kaikkein tärkein velvollisuus.

Erikoisia jumalanpalvelushuoneita oli, kuten jo mairiittiin, aivan ammoisina aikoina jo olemassa, mutta vain esi-isien palvelusta varten. Tästä ei liene tehtävä johtopäätöstä, että esi-isien palvontaa olisi ehdottomasti pidetty arvokkaimpana jumalanpalvelusmuotona, vaan lienee asia selitettävissä siten, että kun ihminen eläessään tarvitsee asuntoa, niin ajateltiin heidän sitä tarvitsevan kuoltuaankin. Šang Ti:lle ja Maan Ruhtinaalle uhrattiin avoimen taivaan alla, kuten uhri taivaalle on tapahtunut meidän päiviimme asti. Taivaan alttari oli pyöreä ja maan alttari nelikulmio, koska taivasta ajateltiin ympyriäiseksi ja maata kulmikkaaksi. Temppelit, alttarit ja uhriesineet vihittiin tarkoitukseensa uhrieläimen verellä.

Edellä jo olemme maininneet miten kiinalaisten uskonnollinen elämä, yhtä hyvin kuin jckapäiväinenkin, oli tarkkojen sääntöjen rajoittelemaa. Li, Tavanmukaisuus, sääntöjenalaisuus, hallitsi yksityiskohtia myöten kaikkia toimituksia. Keisari oli ylimmäinen pappi, joka koko valtakunnan nimessä toimitti uhrit Šang Ti:lle, Hou T'ou:lle, valtakunnan yhteisille vuorille ja virroille sekä yleensä kaikille yleistä laatua oleville jumaluusolennoille. Vasalliruhtinaat ja eriasteiset virkamiehet toimittavat kukin hallituspiirinsä jumalille kuuluvia ja arvolleen sopivia uhreja.

Rukouksen laatua kuvaa sanamerkit, joita kirjallisuudessa käytetään. ' Tsou ' ilmaisee "ihmistä, joka puhuu jumalalle"; ' Tao ' lienee alkuaan merkinnyt 'pitkän iän' rukousta; ' Ts'i ' on Kiinan vanhimmassa sanakirjassa selitetty 'onnen anomiseksi'. Puhekielessä käytetään sanaa Ts'iu, joka merkitsee harrasta pyyntöä, sekä Kao (kertoa), useimmiten yhdessä Tao-sanan kanssa: Tao-kao. Monia muitakin, enemmän tai vähemmän kuvaavia sanamerkkejä käytetään. Sekä kiitos että anomusrukousta käytetään rinnan. Tärkeämpiä tilaisuuksia varten ovat rukoukset edeltäpäin kirjoitetut. Seremoniakirjassa on esimerkkejä tällaisista rukouskaavoista.

Uhria merkitseviä sanoja on yhtä paljon kuin rukoustakin merkitseviä. Esim. tuossa Šuen:in uhriluettelossa on jokaista uhria varten oma sanansa: Lei (Šang Ti:lle), In (Lou Tsung:ille), Uang (Šan Ts'uan:ille) ja P'ien (Ts'yin Šen:ille). Lei käytetään ainoastaan Šang Ti:lle osoitetusta uhrista. ' In ' näyttäisi merkitsevän "jumalan mielen kääntämistä". ' Uang ' merkitsee odottavaa katsahtamista ylöspäin; muistuttaa siis israelilaisen sanontaa: "Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee", ' P'ien ' on kuvaava tässä yhteydessä, koska se viittaa useihin ja monissa paikoissa toimitettuihin uskonnollisiin menoihin. Kaikkein yleisin uhria merkitsevä sanamerkki on Dži, joka kokoonpanonsa puolesta merkitsee "oikealla kädellä jumalalle ojennettua lihapalaa".

Jotenkin yhtä yleinen uhreista käytetty merkki on Hsien, joka usein yhdistetään edellisen kansan — varsinkin puhekielessä: Hsien Dži. Hsien-merkki on sikäli valaiseva, että se viittaa koirauhriin. Merkin, nähtävästi vanhempi, muoto tietää 'etelän koiraa'; uudempi muoto taas viittaa kolmijalkaiseen uhriastiaan, jossa koira uhrattiin. 'Uhri'-merkkien rakenne osoittaa siis selvästi, että uhrit olivat alusta alkaen pääasiallisesti eläinuhreja; kukaties oli koirauhri kaikkein ensimmäisiä. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla uhrasi keisari Ming Ti Kungfutselle koiran; se ei ollut halveksimisen vaan suurimman kunnioituksen ilmaisua.

Jätteenä ihmisuhrista lienee ollut tapa antaa ihmisenmuotoinen olkiukko vainajan seuraksi hautaan, josta tavasta Seremoniakirjassa mainitaan ja johon myöskin Mongtse viittaa. Asiaa tukee se seikka, että uhrieläimiäkin joskus haudattiin, eikä aina poltettu; niinpä esim. vuodenaikojen haltijoille haudattiin maahan lammas ja sika. — Uhrielämistä parhaita olivat: Hevonen, härkä tai lehmä, lammas, sika, koira ja kana. Uhrieläimen laatu riippui sekä jumaluuden että uhraajan arvoasemasta. Keisari uhrasi härän Šang Ti:lle ja Hou T'ou:lle. Riisiä, hirssiä ja vehnää, silkkiä ja paloviinaa käytettiin myös uhriesineinä.

Mitään erikoista pappeutta ei vanhassa Kiinassa ollut. Keisari eriarvoisine virkamiehineen toimitti yleiset uhrit. Vainajia palveltiin perheittäin, jolloin myös aviovaimo otti siihen osaa. Erikoista juhlapukua käytettiin arvokkaammissa uhritoimituksissa. Niinpä oli keisarilla Taivaalle uhratessaan yllä erikoinen vaippa, johon oli ommeltu taivaankappaleiden ja lohikäärmeen kuvioita. Hänellä oli myöskin päässään jonkinlainen kruunu, josta riippui kaksitoista päärlynauhaa. Seremoniakirjan mukaan kaksitoista on taivaan luku, viitaten ehkä eläinradan kahteentoista merkkiin ja kahteentoista kuukauteen. Suurempien uhrien edellä oli pidättäydyttävä kymmenen päivän kuluessa musiikista ja muista nautinnoista. Arvokkaammissa uhritilaisuuksissa käytettiin kuitenkin tarkoituksenmukaista laulua ja soittoa.

Vanhinpana aikana olivat uhritoimitukset verrattain yksinkertaisia, mutta kolmannen (Džou) hallitsijasuvun aikana, jolloin muutenkin kehitys oli vilkasta, alkoivat uhritoimitukset saada yhä enemmän ulkonaista loistoa ja komeutta, jota lisäämään niihin liitettiin teatterimaista esitystä ja moni-ilmeistä liikehtimistä, jonkinlaista tanssia. Näytelmät näyttävät Kiinassakin olevan uskonnollista alkuperää.

Suhde esi-isiin näyttää olleen jotenkin sama kuin kuuliaisen pojan suhde elävään isäänsä. Kun esim. joku tärkeä tehtävä tai tapahtuma oli tulossa, niin siitä aina tehtiin esi-isille ilmoitus, samalla tietysti saattoi pyytää 'isän' apua tehtävän suoritukseen, ja 'isän' siunausta tärkeän tapahtuman johdosta. Pääasia oli jatkuva yhteys edesmenneiden kanssa. Omituinen tapa oli vanhassa Kiinassa vainajan edustaminen uhritilaisuudessa jonkun hänen omaisensa, pikku lapsen avulla. Tätä mainittiin samalla nimellä kuin kuollutta ruumista, Szï. Pukeutuneena vainajan pukuun otti tämä " vainajalapsi " uhrilahjat vastaan ja maistoi uhriksi tuotuja ruokia, jonka jälkeen ne vasta jaettiin uhraajien kesken ja lähetettiin siunaukseksi ystävillekin ja sukulaisille. Keisari lähetti osan esi-isille uhratusta lihasta valtakunnan suurimmille virkamiehille (Ta Fu). Kun Kungfutsea ei oikeusministerinä ollen kutsuttu Lu-valtion ruhtinaan toimittamaan esi-isien palvelemistilaisuuteen, ymmärsi Kungfutse asian niin, että häntä ei enää tahdottu käyttää ja jätti virkansa.

'Vainajalasta' käytettiin ainoastaan uhritilaisuuksissa ja niin suuri oli silloin hänen arvoasemansa esi-isäin edustajana, että jokaisen oli sille tehtävä kunniaa. Tavallisissa oloissa edusti esi-isiä heidän temppelissään varta vasten asetettu pieni taulu (Džu), jota neljännen (Ts'in) hallitsijasuvun aikana yksinomaan ja kaikissa tilaisuuksissa alettiin käyttää vainajan edustajana. Kun se siten tuli korvaamaan myös vainajalasta, niin se sai nimen Šen Džu eli Ling Pei 'hengen hallitsija' eli 'sielutaulu'. Vanhaan aikaan oli hallitsijoilla esi-isien temppeleissään seitsemän eri osastoa. Temppelin peräseinäinällä, pohjoisessa, oli kanta-isän paikka. Vasemmalla ja oikealla (itä- ja länsiseinustoilla) oli nuorimpien kuuden polven sielutaulut, kolme kummallakin puolella, vanhempi aina vasemmalla seinustalla. Kun nyt kuolema tuli taloon, niin asetettiin vainajan taulu isän paikalle esi-isien temppeliin. Siellä olevat kuusi polvea tulivat kukin yhtä polvea vanhemmiksi, ja siirrettiin sen mukaisesti askeleen eteenpäin. Vanhin näistä, jolle ei temppelissä ollut tilaa, siirrettiin sieltä pois erikoiseen säilytyshuoneeseen, T'iao. Kantaisä sen sijaan säilytti temppelissä aina paikkansa. Tästä järjestelmästä näkyy, että viimeksi kuolleet esi-isät ovat enimmän avun ja palveluksen tarpeessa. Vainajien ajatellaan vähitellen oppivan tulemaan toimeen omin neuvoin omassa maailmassaan. Temppelissä oleville tuotiin uhria kerran kuukaudessa, mutta ulkona oleville vain kerran kolmessa kuukaudessa. —

Vasalliruhtinailla oli viisi osastoa vainajain temppelissä, suurherttuoilla (Ta Fu) kolme, tavallisilla virkamiehillä vain yksi ja kansalla ei ollut edes erikoista esi-isien temppeliä, vaan he säilyttivät sielutaulujaan asuinhuoneissa. — Esi-isien palvonta on säilynyt suureksi osaksi jotenkin muuttumattomana tähän päivään asti.

Pari sanaa kiinalaisten vanhasta taikauskosta. Siinä huomaamme sekä ennustamista että manausta. Vaikkakin Taivas on varsinainen yksityisten ja koko valtakunnan onnen ohjaaja, palkitsija ja rankaisija, niin uskotaan sen rinnalla olevan vaikuttamassa salaperäisiä voimia, jotka ovat kaikkialla läsnä, milloin auttaen, milloin vastustaen. Tämä käsitys on ikivanha. Anivarhain tavataan ennustajia, Džan-ren eli U, joiden ammatti lienee joskus ollut perinnöllinenkin. Sekä yleisissä että yksityisissä, sekä uskonnollisissa että arkiaikaisissa asioissa kysyttiin näiltä neuvoa. Heidän oli valittava onnellinen päivä sodan alkamista, uhrin toimitusta, häätilaisuutta, talon rakentamisen alkamista y.m. samanlaisia tapauksia varten.

Ennustamisessa käytettiin kahta eri tapaa, Pu eli P'u ja Šzï. Edellisessä käytettiin kilpikonnan kuorta ennustusvälineenä. Se asetettiin tulen päälle, ja siihen syntyneiden halkeamien perustuksella sitten poppamies päätteli tulevia tapahtumia. Kilpikonna (Kue), lohikäärme (Lung), yksisarvinen (Ts'i Ling) ja feenikslintu (Fung Huang) olivat vanhan Kiinan neljä pyhää, yliluonnollisilla voimilla varustettua eläintä. Kilpikonnaa käytettiin ennustamiseen siitäkin syystä, että sen arveltiin saavuttavan jopa 3000 vuoden iän. Kilpikonnan selästä väitetään myöskin saadun ensimmäinen aihe kiinalaisiin kirjoitusmerkkeihin. — Szï-arvonnassa käytettiin erästä kasvia (pyörtänökärsämöä, Šzï, Achillea millefolium), jonka varsia ennemies lienee käsitellyt jollain salaperäisellä tavalla, niin että ne muodostivat jonkinlaisia Ennekirjan viivakuvioita, ja niille sitten juuri tästä teoksesta selitykset haettiin.

Unia nähtiin, uniin uskottiin ja erikoisia unien selittäjiä (Džan Mong) käytettiin. Laulujenkirjassa on esimerkkejä tällaisista esim. noin vuoden 800 tienoilta e.Kr. Džan Mong selittää unessa nähdyt karhut pojiksi ja käärmeet tyttäriksi, joita ruhtinaalle syntyy. Unien selitys on läheisesti liittynyt tähdistä lukemiseen, astrologiaan.

Pahojen voimien manaajista, käytetään samaa sanaa (U) kuin ennustajista, mutta manaustöitä tekivät myöskin naiset, vaikka he eivät esiintyneet ennustajina. Pahaa vaikutusta pelättiin erittäinkin kuolleesta lähtevän. Sen vuoksi oli keisareilla matkoilla ollessaan aina kaksi manausmiestä mukana, joista toisella oli kappale päärynäpuuta (T'ao), toisella ruoholuuta. Ajanlaskumme toiselta vuosisadalta on selitys, että pahat henkiolennot pelkäävät päärynäpuuta, ja että ruoholuudalla lakaistiin tuhoatuottavat vaikutukset pois. Samaa menetelmää käytetään vielä tänä päivänä. — Manausmiehiä manauslukuineen ja tansseineen käytettiin myöskin tautien poistajina ja sateen hankkijoina. — Erikoisesti on vielä mainittava Fang Hsiang, "neljän ilmansuunnan näkijä", jota käytettiin ruumissaaton etupäässä. Punaiseen ja mustaan pukeutuneena hän on heittänyt ylleen karhuntaljan, jossa on neljä keinotekoista metallisilmää osoitukseksi siitä, että hän näkee kaikki taivaan alla. Kun Fang Hsiang on saapunut merkillisessä asussaan kilpineen ja keihäineen haudalle, johon vainaja on kätketty, heiluttaa hän keihästään neljää pääilmansuuntaa kohden, karkoittaa ja manaa siten pahat voimat pois. Tämäkin tapa on osittain säilynyt. Ihmishahmoista, omituisesti puettua jumalankuvaa, kuljetetaan joskus vielä ruumis-saattueiden etupäässä (K'ai Lou Šen). — Auringonpimennykseen liittyy myöskin samanlaisia toimituksia. Vaikka ei löydykään erikoisia myyttejä auringonpimenemisestä, niin kuitenkin kerrotaan Seremoniakirjassa, että tällaisessa tapauksessa päristeltiin rumpuja ja muuta melua pidettiin, nähtävästi tarkoituksella karkoittaa aurinkoa nielevä otus pois epäinhimillisestä teostaan. Auringonpimenemistä ilmaiseva termi, Ōr-Szi', 'auringon syöminen', viittaa tähän käsitykseen.

Nykyisessä kansanuskonnossa ilmenee tämäntapaisia taikauskoisia käsityksiä suunnattoman paljon. Ja kuka takaa, ettei tätä laatua ollut myöskin vanhaan aikaan runsaasti, vaikka sitä ei merkitty muistiin, ja jos jotain olisi kirjoitetuksikin tullut, niin Kungfutsen koko olemus oli vastoin tällaista tarpeettomuutta, ja hän varmaan olisi karsinut teoksistaan taikauskoiset piirteet mahdollisimman vähiin, niinkuin koko hänen huomionsa ja harrastuksensa tähtäsivät muihin kuin uskonnollisiin suuntiin. Se, mitä sittenkin hänen teoksiinsa on pujahtanut uskomuksellisista oloista vanhassa Kiinassa, antaa aihetta otaksua paljon laajempaa alkuperäistä aineistoa tällä alalla. Kungfutse oli siveysopin ja siveellisen elämän uudistaja, moraalinen reformaattori, jolle uskomukselliset asiat olivat enemmän syrjäseikkoja.

Kungfutsen jälkeisenä aikana kehittyi vähitellen yksityisestä esi-isien palveluksesta julkinen sankarienpalvonta. Käsillä olevien lähteiden mukaan näyttää vanhimpana aikana tapahtuneen pari kertaa jonkun jumaluuden (Hou T'ou ja Hou Tsi) muuttumista ihmishahmoiseksi, niin että jumalan ominaisuudet ja koko olemus on sidottu johonkin ennen eläneeseen henkilöön, jolla on ollut erikoisia ansioita samalla alalla. Jumala on näin tullut jossain määrin elävämmäksi ja läheisemmäksi. Varsinainen sankarien palvonta alkaa kuitenkin vasta Kungfutsen jälkeen. Kungfutse itse on suuren personallisuutensa tähden sankareista ensimmäinen, jonka ansiot ovat runsain määrin tulleet koko kansan osaksi, joten hänestä on voinutkin tulla, ei vain kungfutselaisten, vaan koko Kiinan suurin ihanne, sankari ja jumala. Kungfutselaisuus uskontona on varsinaisesti Kungfutsen ja hänen hengenheimolaistensa palvontaa. Esi-isien, Taivaan ja Maan palvonta eivät ole, kuten olemme nähneet, erikoisesti Kungfutsen korostamia vielä vähemmän hänen herättämiään. Nykyinen kungfutselaisuus on siis luonnollinen tulos Kiinan vanhasta sivistyneiden hallitsevien piirien uskonnosta, lisättynä Kungfutsen ja hänen koulukuntansa merkkimiesten jumaloimisella.

3.

ŠANG TI-KÄSITTEEN SYNTY[28]

Tämä mielenkiintoinen tutkimusaine on ollut vilkkaan pohdinnan alaisena, mutta mitään ratkaisevaa käsitystä ei näytä toistaiseksi esiintyneen. Šang Ti käsitetään ehkä kaikkein yleisimmin alkuperäisen yksijumalaisuuden, monoteismin, todistukseksi. Toiset pitävät Šang Ti:a, jolla myös on nimi T'ien (Taivas), alkuperäisen luonnonjumaloimisen todisteena. On niitäkin, jotka välttävät, että Šang Ti olisi alkuaan ollut keisarillinen esi-isä. Vihdoin on koetettu erottaa Šang Ti ja T'ien toisistaan, sekä sitten selittää Šang Ti varhaisimmaksi esi-isäksi ja T'ien-käsite luonnonjumalaksi.

Ryhtymättä tässä tekemään selkoa eri olettamusten perusteista ja aikomatta sanoa mitään ratkaisevaa tästä mielenkiintoisesta ja vaikeasta kiistakysymyksestä, esitämme vain muutamia näkökohtia sen mielipiteen tueksi, että Šang Ti olisi alkuaan ollut hallitsijain esi-isä.

Ensinnäkin nimi Šang Ti. On totta, ettei hallitsijoita mainittu tällä nimellä, mutta kyllä pelkällä Ti-nimellä jo kahta ensimmäistä Kiinan vanhimman teoksen, Historiakirjan, sankaria, Jao:ta ja Šuen:ia. Heistä käytetään sekä Ti Jao ja Ti Šuen että pelkkää Ti-nimeä. Sittemmin häviää Ti-nimi hallitsijoilta noin 2000 vuoden ajaksi ja sen sijaan käytetään vaatimattomampaa 'kuningas' (Uang)-sanaa; ensimmäisen hallitsijasuvun aikana osittain myöskin Hou (suvereeni)-sanaa. Vasta neljännen hallitsijasuvun (Ts'in) perustaja ja Kiinan yhteyden luoja, 'Ensimmäinen Keisari' otti (v. 221 e.Kr.) Ti-nimen itselleen. Nimen täydellinen muoto oli Huang Ti, jota siitä alkaen on käytetty Kiinan keisarien nimenä. Miten on selitettävissä, että alkuperäinen Ti hävisi koko kolmen ensimmäisen hallitsijasuvun ajaksi? Tahtoisimme nähdä tämän johtuneen siitä, että aikaisempi hallitusvalta, monarkia, heikkeni ja muuttui vähitellen mitä hajanaisimmaksi läänityslaitckseksi, joutuakseen 'Ensimmäisen Keisarin' ponnistusten kautta jälleen yhden miehen käsiin. Se seikka, että sanotaan Ti Jao ja Ti Šuen, sen sijaan kuin yleisen kielenkäytön mukaan olisi sanottava Jao Ti ja Šuen Ti, kuten U Uang ja Uen Uang (kuningas U ja kuningas Uen), ei paljoa vähennä Ti-sanan merkitystä, koska kerran Ti käytetään yksinkin sekä Jao:sta että Šuen:ista.

Ensi kerran ilmenee Šang Ti-nimitys Historiakirjan toisessa luvussa, jossa kerrotaan ensimmäisistä uskonnollisista toimituksista Kiinan kirjallisuudessa, uhreista, jotka Šuen hallitusistuimelle noustuaan (2255 e.Kr.) pani toimeen. Sitä ennen on uskonnollisista asioista mainittu vain sen verran, että Šuen otti kanssahallituksen vastaan Jao:lta esi-isien temppelissä (Uen Tsou). Šang Ti esiintyy Šuen:in uhrissa täysin tunnettuna. Yksinkertaisesti vain kerrotaan että Šuen (Ti) "Uhrasi Šang Ti:lle" (Lei y Šang Ti). Uhraaja oli Ti (hallitsija), ja se, jolle uhrattiin, oli Šang Ti (ensimmäinen hallitsija). Šang näet merkitsee, ei vain 'yläpuolella olevaa', 'ylöspäin menemistä' ja 'korkeinta', vaan myöskin 'ensimmäistä'.

Välittömästi seuraava lause historiakirjassa kuuluu:

In y Lou Tsung; Šuen koetti 'taivuttaa' uhreillaan Tsung:eja itselleen suopeiksi. Tässä on tuo pulmallinen Lou Tsung (Kuusi Tsung:ia). Edellä on esitetty eri olettamuksia. Tahtoisimme tässä pitää kiinni taaskin nimestä, Tsung. Mikä se on? Se on 'esi-isä'. Vain johdetussa merkityksessä sitä voidaan käyttää muihin tarkoituksiin. Rakenteeltaan Tsung merkitsee 'katon alla olevia henkiä', siis esi-isien temppelin henkiä. Kun me nyt sanomme, että Lou Tsung on 'kuusi esi-isää', niin tällä selityksellä ei näyttäisi olevan muuta vikaa kuin liian suuri yksinkertaisuus.

Joku ehkä tahtoisi huomauttaa, että Tsou on Historiakirjan termi esi-isistä. Myönnetään, että niin on, mutta väitetään, että myöskin Tsung on sitä. Ensimmäisessä kohdassa, missä asia tulee esille, käytetään sanaa Tsou; Uen Tsou on selitetty siinä merkitsevän esi-isien temppeliä, koska Šuen oli Uen Tsou:ssa ottamassa kanssahallitusta vastaan. Tämä juhlallinen valtikan luovutus tapahtui 'valistuneiden' (Uen) esi-isien ollessa tapahtuman todistajina. — Sitten seuraa tämä pulmallinen Lou Tsung. — Kun sen jälkeen Šuen palaa tarkastus- ja uhrimatkoiltaan valtakuntansa ääriltä, niin hän uhraa härän esi-isien temppelissä, I Tsou. Kiinalaiset selittävät, että I Tsou on sama kuin edellä ollut Ti Jao:n Uen Tsou. Uen ja I merkitsevät jotenkin samaa, Uen kirjallista, I käytännöllistä sivistystä. — Kun Jao vihdoin oli kuollut ja Šuen oli jäänyt yksin hallitsemaan, meni hän tekemään asiasta ilmoituksen Uen Tsou:ssa esi-isille. Näyttäisi siltä kuin Uen Tsou olisi ollut Jao:n, I Tsou hallitsija Šuen:in esi-isien temppeli.

Sen jälkeen tulee esi-isien temppeli esille seuraavasti. Ti (Šuen) sanoo: 'Kuule, Neljän Vuoren Vartija (s.o. pääministeri), kuka kykenee valvomaan kolmea (uskonnollista) toimitusta (Li)?' Siihen vastattiin: 'Pē I'. Silloin Ti sanoi; 'Niinpä kyllä. Kuule, Pē, sinä otat huolehtiaksesi järjestyksestä esi-isien temppelissä (Tsung). Aamuin illoin ole kunnioittava ja huolellinen, ole vilpitön!' Pē kumarsi maahan saakka ja tahtoi, että tämä tehtävä annettaisiin joko K'uei:lle tai Lung:ille. Ti vastasi: 'Niin kyllä, mutta mene sinä ja ole kunnioittava!' — Olemme kertoneet ylläolevan osoitukseksi kuinka tärkeänä esi-isien palvelusta jo näin varhaisena aikana pidettiin. Ylläolevien kolmen seremonian (San Li) on selitetty merkitsevän taivaan (T'ien Šen), maan (Ti Ts'i) ja ihmisten (Ren Kuei) henkien palvelusta. Kiinalaisessa selitysteoksessa käytetään kustakin erinimistä 'henki'-sanaa (Šen, Ts'i ja Kuei). Uskonnollisten toimitusten keskus oli esi-isien palvelus, koska kolmen Li:n valvoja määrättiin esi-isien temppelin vartijaksi, päivittäisten uskonnollisten menojen ohjaajaksi.

Tärkein aihe ylläolevan lainauksen tekemiseen Historiakirjasta oli meille kuitenkin esi-isien temppelistä käytetty sana Tsung. Pē I:n piti järjestää juuri tämä Tsung, jonka olemme edellä sanoneet merkitsevän esi-isää, mutta joka tässä yhteydessä merkitsee nähtävästi esi-isien palvelusta tai esi-isien temppeliä, kuten kiinalaiset asian selittävät. Onkin hyvin luultavaa, että Tsung-sana on alkuaan merkinnyt esi-isien temppeliä; siihen viittaa merkissä oleva 'katto' eli huone. Tästä paikasta ei pitäisi olla vaikea löytää selitystä edellä olevaan 'kuuteen Tsung:iin'. Ne kuusi Tsung:ia, joille Šuen uhrasi Šang Ti:n jälkeen, olivat meidän nähdäksemme siis kuusi esi-isää. Mahdoton ei olisi myöskään alkukielen mukaan ajatus, että kuusi Tsung:ia olivat kuusi esi-isien temppeliä. Ja se juuri lieneekin oikea ajatus, sillä varhaisessa kielenkäytössä merkitsee konkreettinen sana usein abstraktisempaa käsitettä, eikä päinvastoin. Nyt muistamme, että keisarillisessa esi-isien temppelissä oli seitsemän osaa, eli 'temppeliä', kuten niitä oikeastaan sanottiin. Lou Tsung olivat ehkä siis keisarillisen sukutemppelin kuusi pyhäkköä, joista edellä on ollut puhe, ja joissa kussakin oli yksi esi-isä.

Mikä on luonnollisempaa, kuin ajatus, että Šuen palasi takaisin esi-isien temppeliin, jossa hän oli suostunut ottamaan osaa hallitukseen, palasi ilmoittamaan asiasta mieskohtaisesti esi-isille, uhreilla näiden suosiota ja apua saadakseen vastuunalaiseen toimeensa. Pitäisimme luultavana, että Jao:n esi-isät tulivat Šuen:in esi-isiksi, niinkuin hallituskin siirtyi Jao:lta Šuen:ille. Myöhemmin näyttää Šuen rakentaneen omille esi-isilleen temppelin, jolla on vähemmän vaativa nimi (1 Tsou). Sen jälkeen mainitaan Šuen:in esi-isien temppeliä nimellä Šen Tsung, esi-isävainajien temppeli.

Jos Lou Tsung olivat Jao:n kuusi esi-isää, hänen sukutemppelinsä kuudessa eri pyhäkössä, niin silloin oli Šang Ti, — se, jolle Šuen ensin uhrasi — temmppelin peräseinällä oleva 'ensimmäinen hallitsija', kanta-isä. Šang Ti oli temppelin parhaassa, seitsemännessä pyhäkössä, selvästi erotettu muista esi-isistä. Kuten edellisestä muistamme, muuttuivat esi-isät temppelissä aina nuoremmiksi mutta kanta-isä pysyi paikoillaan. Šang Ti saattoi siis jo Šuen:in aikana olla hyvinkin kaukainen esi-isä. Kun katselemme taruajan hallitsijoita, niin huomaamme niitä olevan seitsemän. Jos nämä olisivat olleet suoraan alenevassa polvessa samaa sukua kaikki, niin Fu Hsi olisi ollut 'ensimmäinen hallitsija', — Jao näet vielä eli Šuen:in uhria toimittaessa. Nyt on juuri Fu Hsi se henkilö, josta kiinalaiset laskevat kansallisuutensa ja sivistyksensä alkavan. On ehkä mahdollista, että asianomainen temppeli oli saanut Fu Hsi:n mukaan nimen Uen, joka viittaa sivistysharrastukseen.

Varhaisimpana aikana ei hallitus liene kulkenut kuitenkaan perintönä, ennen kuin Y Suuresta alkaen, jolloin (2205 e.Kr.) alkoi ensimmäinen hallitsijasuku. Mutta siitä huolimatta on luultavaa, että hallitsijat pitivät edeltäjiään jossain määrin esi-isien arvossa. Se on sitä ymmärrettävämpää, jos asianomainen hallitsija eläessään aina määräsi seuraajan itselleen, kuten Jao ja Šuen tekivät, sillä sen kautta hallitsija joutui aina lapsen asemaan edeltäjäänsä nähden ja samalla koko hallitsijasarjan jälkeläiseksi, jonka oli pidettävä huolta kaikista hallitsijavainajista.

Šang Ti olisi siis ollut 'ensimmäinen hallitsija', ruhtinas, jonka vaikutus ulottui ensi kerran yli keltaisen heimon, ja joka yleisesti tunnustettiin kansan hyväntekijäksi, olkoon tämä sitten ollut Fu Hsi tai joku muu. Sitä mukaa kuin hänen seuraajainsa arvo kasvoi, sai myöskin 'ensimmäinen hallitsija' siitä osansa, joten hänestä lopulta tuli, ei vain koko kansansa kaitsija, vaan myöskin kaikkien vainajien päämies, jopa koko maailmankaikkeuden ohjaaja. Tulemme näkemään miten Kungfutsen arvo on samalla tavoin säännöllisesti kasvanut yli kahden vuosituhannen ajan.

Eläviä ihmisiä pidetään Šang Ti:n arvoisina. Laulujenkirjassa esim. sanotaan: "Niinkauankuin In-hallitsijasuku ei ollut kadottanut kansanjoukkojen suosiota, olivat sen ruhtinaat Šang Ti:n vertaisia." (P'ei Šang Ti; vert. Suuri Oppi X, 5). Kun siis Šang-suvun myöhemmillä ruhtinoilla oli kansan suosio puolellaan, olivat he arvossa 'ensimmäisen hallitsijan' (Šang Ti) vertaisia. Kultainen Keskitie (Džung Jung)-nimisessä teoksessa sanoo Kungfutsen pojanpoika K'ung Dži' iso-isästään: 'Hän oli Taivaan vertainen (P'ei T'ien)'. Ellei Šang Ti:lla olisi inhimillistä alkuperää, niin tuollaiset lauseparret olisivat käsittämättömiä.

Šang Ti ei koskaan esiinny maailman luojana. Se olisi käsittämätöntä. Ihmiskohtalojen määrääjäksi entinen hallitsija kyllä hyvin sopii, hän, joka jo eläessään on määrännyt monen ihmisen kohtalon.

N. Söderblom huomauttaa,[29] että Šang Ti-nimitys on säilynyt hallitsijasukujen vaihdoksista huolimatta. Se olisi muka käsittämätöntä, jos Šang Ti olisi ollut hallitsija. Šang Ti-nimitys on kyllä säilynyt, mutta mainittu tutkija itse esittää[30] kuinka sen käyttö harvenemistaan harvenee myöhemmässä kirjallisuudessa. Niinpiankuin hallitusistuin tuli perinnölliseksi, oli kullekin hallitsijalle 'ensimmäinen hallitsija' se hänen esi-isistään, joka hallitushuoneen oli perustanut. Sen vuoksi ei ehkä mielellään käytetty Šang Ti-sanaa, vaan korvattiin se mieluummin T'ien-sanalla.

Merkittävä on myös tosiasia, että ainoastaan hallitsijat uhrasivat Šang Ti:lle, niinkuin omalle esi-isälleen konsanaan.

Vanha kiinalainen perintätieto kertoo, että Jao rakensi temppelin Šang Ti:lle. Historiakirjan vanhimmissa osissa ei lähemmin mainita, toimitettiinko uhri Šang Ti:lle taivasalla vai temppelissä. Senjälkeen kuin Šuen oli tehnyt nuo kuuluisat uhritoimituksensa, matkusti hän valtakuntansa rajavuorille ja toimitti niillä uhrin Taivaalle ja vuorille ja virroille. Uhri Taivaalle on kuitenkin esitetty merkillisesti; ei ole Šang Ti- eikä T'ien-sanaa siinä käytetty, pelkkä Ts'ai (polttouhri) vain, mutta kiinalaiset selittävät sen merkitsevän uhria Taivaalle. Šuen:in uhri Šang Ti:lle oli Lei, jossa ei mikään viittaa siihen, että sen piti tapahtua taivasalla, kuten myöhemmin uhrit Taivaalle toimitettiin.

Se, että Šang Ti:sta käytetään niin vähän antropomorfismia, on täydelleen sopusoinnussa sen kanssa, mitä kiinalaiset yleensä ovat vainajista vanhimpana aikana tienneet.

Kansanomainen nimitys T'ien Lao Jē eli Lao T'ien Jē merkitsee sanallisesti: 'Taivaan vanha isä', mutta Lao Jē (vanha isä) on tavallinen yhteiskunnan päämiesten arvonimi, aivan kuin pelkkää isää tai vanhempaa veljeä (Fu, Hsiung) käytetään kunnioituksen ja arvon ilmaisijoina. Vanha tapa oli myöskin kutsua paikkakunnan korkeinta virkamiestä (Kuan, mandariini) 'isän' nimellä. 'Kuinka onkaan iloittava ruhtinaistamme, kansan vanhemmista (isästä ja äidistä, Fū Mō)', kuuluu eräs Suuren Opin lainaus Laulujenkirjasta. Isä-nimitys, joka on omistettu Taivaalle ja Šang Ti:lle, sopii siis mainiosti 'ensimmäiselle hallitsijalle'.

Kaiken kaikkiaan näyttää meistä käsilläolevien lähteiden mukaan todennäköisimmältä, että niinkuin Kiinan keisari on ollut Taivaan poika (T'ien Tzï), hän on myöskin ollut Šang Ti:n poika, 'ensimmäisen hallitsijan' jälkeläinen hallitusistuimella, ja että siis Šang Ti on ollut ikivanhojen hallitsijain kanta-isä.

4.

KUNGFUTSEN PALVONNAN HISTORIALLINEN KEHITYS[31]

Historioitsija Szï-Ma Ts'ien (145-86 e.Kr.) kertoo, että ruhtinaat ja viisaat kunnioittivat Kungfutsea hänen eläessään, mutta kun hän oli kuollut, unohdettiin hänet. Tämä on kyllä totta, sikäli kuin on kysymyksessä Kungfutsea lähinnä oleva aika; mutta kuitenkin on tähän lisättävä, että se kunnioitus mitä Kungfutse eläessään sai osakseen, ei ollut mitään verrattuna siihen palvontaan, jota hän on saanut myöhemmin kuolemansa jälkeen.

Edellä on jo viitattu klassillisessa kirjallisuudessa tavattaviin Kungfutsea ylistäviin katkelmiin. Lukuunottamatta Suurta Oppia, on kaikissa ' Neljän Kirjan ' teoksissa (Szï Sū) enemmän tai vähemmän ponnekkaita ylistyksiä Kungfutsen kunniaksi. Voiton muista vie Mongtse (Mencius 372-289 e.Kr.). Hän se on varsinaisesti Kungfutsen kunnioituksen alkuunpanija. Tämä loistava kirjailija oli se, joka Kungfutsen nosti alttarille, kuten Tschepe sanoo. Hänen aikanaan ei vielä kuitenkaan liene erikoista temppeliä Kungfutsea varten ollut, koskapa hän ei sanallakaan siihen suuntaan viittaa. Sen sijaan oli Kungfutsella varmaan silloin jo sielulaattansa ja varmaan hänelle myös uhrattiin juomauhreja, sillä nämä ovat ikivanhoja tapoja Kiinassa.

' Kevään ja Syksyn ' kuuluisin selitysteos, Tsō Džuan, mainitsee kyllä, että Lu-valtion Ai Kung -herttua olisi heti Kungfutsen kuoltua kaivaten maininnut häntä neuvonantajakseen ja antanut hänelle korkeimman mahdollisen kunnianimen, 'isä', 'Isä Ni' (Ni Fu). Sama asia kerrotaan myöskin tuossa alkuperältään hämärässä ' Seremoniakirjassa ' (Li Dži), mutta se lienee suoranainen lainaus edellisestä. Näiden perustuksella olettavat kiinalaiset oppineet, että jo pian tämän jälkeen olisi kolme huoneustoa Kungfutsen talosta muodostettu erikoiseksi temppeliksi hänelle. Tämä kaikki on kuitenkin epävarmaa, vaikka se on ollut Kungfutsen jälkeläisille mieluinen todiste suuren esi-isänsä arvon tehostamiseksi (esim. vuonna 1658 j.Kr.).

Pitkällisten kansalaissotien ja kapinain vuoksi, joita Kungfutsen päivistä jatkui vielä noin 300 vuotta, ei Kungfutsen palvonta voinut kehittyä paljon, ja jos sitä jossain muodossa olisi huomattavammin harjoitettukin, niin sen hävitti kaikkine muistoineen Ensimmäinen Keisari 3:nnen vuosisadan alussa e.Kr.

Kun sitten 200 paikkeilla e.Kr. vihdoinkin saatiin rauha maahan palautetuksi ja hallitus omamaisten miesten käsiin (206 e.Kr.), niin oli Kungfutsen kunnioitus ja palvonta itsestäänseuraava selviö. Tähän ryhdyttiin sitä suuremmalla innolla häntä äskettäin (213 e.Kr.) kohdanneen ennen kuulumattoman häväistyksen ja vainon vuoksi.

Han-hallitsijasuvun ensimmäinen keisari Kao Tsou (Liu Pang alkuperäiseltä nimeltään) matkusti hallituskautensa lähinnä viimeisenä vuonna (195 e.Kr.) etelästä päin Dž'y Fu:hun ja toimitti Kungfutselle täällä 'suuren eläinuhrin', T'ai Lao, johon kuului härkä, sika ja lammas. Sitäpaitsi hän nimitti silloisen K'ung-suvun päämiehen, joka oli yhdeksännen polven edustaja mestarin jälkeen, ' Kungfutsen uhripapiksi ' tai uhrintoimittajaksi. — Nämä tiedonannot ovat todenperäisiä ja osoittavat, että jo noin 200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ja noin 300 vuotta jälkeen Kungfutsen kuoleman, keisari itse asettuu Kungfutsen palvonnan etupäähän. Tästä ajasta alkaen kehittyy Kungfutsen palvonta säännöllisesti yhä suurempaan täydellisyyteen. Kansallisen mahtavuuden ja edistyksen aikoina kohoaa erikoisesti Kungfutsen arvovalta. Jokainen hallitsijasuku, vieläpä jokainen merkittävämpi keisari, kantaa kortensa tähän yhteiseen kekoon. Kungfutsen palvonnan historia on siis eräänlaista Kiinan sivistyshistoriaa, vieläpä mitä keskeisintä laatua. Siinä huomaa kansan elinhermon toimintaa.

Mahtavan Han-dynastian seuraavatkin hallitsijat tahtoivat luonnollisesti olla mukana korottamassa Kungfutsen ja hänen virallisten seuraajainsa arvovaltaa. Voimme siis päätellä, että pian täytyi Kungfutselle rakentaa oma temppeli — ellei sitä jo ollut olemassa. Paitsi sukulaisten toimittamaa uhripalvontaa, toimitettiin siinä myös uhreja koko valtakuntaa koskevien tapausten johdosta. Uhrin toimittajana oli joko keisari itse tai hänen määräämänsä. Kungfutsesta tuli siis sangen aikaisin koko valtakunnan suojelusjumala, jonka aseman hän on saanut pitää yli 2000 vuotta.

Itäisen Han-dynastian aikana (25-221 j.Kr.) käy kehitys samaan suuntaan. Suvun toinen keisari, buddalaisuuden maahan tuoja Ming Ti ('loistava hallitsija', 58-76), antaa hallituksensa toisena vuonna (59) määräyksen, että Kungfutselle on uhrattava kaikissa valtion kouluissa. Itse hän antoi hyvän esimerkin uhraamalla Viisaallemme — koiran. Tämä keisarillinen määräys on erittäin tärkeä ja kauaskantava. Kungfutse ei ole ainoastaan valtion suojelusjumala, vaan hän on myöskin kasvatustyön suojelija ja oikean opin ehdoton auktoriteetti. Tämän asemansa hän on saanut pitää lähes 1900 vuotta. — Vuonna 72, matkallaan valtakunnan itäosissa, toimitti sama keisari omassa persoonassaan suurenmoisen uhrin Kungfutselle Dž'y Fu:ssa. Hän järjesti samalla Kungfutsen 72 oppilaan sielutaulut ja uhrasi niille. Nämä Kungfutsen lähimmät oppilaat ovat siitä saakka säilyttäneet asemansa Kungfutsen seurassa. — Edellisen seuraaja hallitusistuimella, keisari Džang Ti (76-89), uhrasi hänkin täällä mieskohtaisesti Kungfutselle ja toimitti komean juhla-aterian 62:lle Kungfutsen miesperilliselle (vuonna 85). Hänen pojanpoikansa An Ti (107-126) kävi vuonna 123 Kungfutsea kumartamassa.

Tällaiset tiedonannot edellyttävät erikoisen temppelin olemassaoloa, vaikka sitä ei ole aikakirjoissa mainittu, ennenkuin vuodelta 152 kerrotaan, että komeasti puettu kunniavahti vartioi temppeliä sotamiehineen. Palkkiokseen hän sai 100 säkkiä riisiä. Kungfutsen temppeli käsitettiin siis kansallispyhätöksi, joka oli valtion suoranaisen valvonnan alaisena, ja jota valtion varoilla hoidettiin ja lakkaamatta kaunistettiin. Vuodesta 169 alkaen toimitettiin Kungfutselle samoja uhreja kuin 'Valtion Suojelushengille' ja 'Maanviljavuuden Suojelijoille'.

On helppo seurata Kungfutsen palvonnan kehitystä, sillä kiinalaiset historioitsijat ovat tarkoin merkinneet kaiken, mikä koskee Kungfutsea ja hänen kunnioitustaan.

On merkille pantava, että Kungfutsen kunnioitus ja palvonta kehittyi edelleen Han-dynastiaa seuraavana pitkänä ajanjaksona, kansalaissotien ja surkean epäjärjestyksen aikana (221-618). Milloin pyhättö tuli ryöstetyksi tai hävitetyksi, piti jokainen hallitus ensimmäisiin velvollisuuksiinsa kuuluvana sen uudelleen rakentamisen ja kaunistamisen. Samoin saivat Kungfutsen jälkeläiset lakkaamatta uusia armonosoituksia ja perinnöllisiä oikeuksia.

Vuodelta 445 mainitaan ensikerran, että Kungfutsen uhripalvonnan yhteydessä käytettiin musiikkia. Kiinalaiset oppineet olettavat kuitenkin yleisesti, että musiikkia viljeltiin jo Han-dynastian aikana Kungfutsen uhripalvonnassa. Tschepe huomauttaa, että se on hyvin mahdollista, koska kiinalaiset ammoisista ajoista ovat käyttäneet musiikkia kaikenlaisissa juhlatilaisuuksissa. Musiikki mainitaan erikoisesti tältä vuodelta sen vuoksi, että se nyt kenties tuli tarkemmin järjestetyksi ja määrätyksi. Kukaties Kungfutsen temppeleissä käytetty musiikki oli jäännöstä tuosta vanhasta, Kungfutsen aikuisesta musiikista, jolle omistetaan niin monia ihmetekoja. Se palautti ihmiset oikealle tielle, karkoitti himot sydämestä ja istutti jaloja hyveitä ihmisrintaan. Kungfutse itse piti musiikkia suuressa arvossa, hän teki pitkiä matkoja voidakseen kuulla sitä suurten mestarien esittävän, ja hän itse viljeli ja opetti sitä koko elämänsä ajan. On luonnollista, että Kungfutsea uhritilaisuuksissa kunnioitettiin laululla ja soitolla.

Valtakunnan ollessa jakautuneena kahtia, kiinalaisten ja tatarien kesken, ' Pohjoiseen ja Eteläiseen Dynastiaan' (420-589) ollaan kummallakin alueella yhtä innokkaita Kungfutsen palvojia. Vuonna 450 tapahtuu, että silloinen Pohjois-Kiinan tatarilainen hallitsija uhraa härän Kungfutselle Kiinan kansallispyhäkössä, joka vastikään on saatu entistään ehommaksi. Tämä hallitsija oli nimeltään Tai U (424-452); hän oli silloin Šan Tung:issa valioitusretkellä. — Vuonna 576 antaa tatarilainen Pohjois-Kiinan hallitsija Hou Diu ('jälkiherra' 565-577) julistuksen, että Kungfutselaisuus on oleva valtion uskonto ja virallinen opinmuoto hänen hallituspiirissään. Taolaisuudelta ja buddalaisuudelta hän kielsi jyrkästi esiintymisoikeuden valtakunnassaan. Tämä on ensimmäinen julistus lajiaan Kiinassa.

Huomasimme edellä, että keisari (Ming Ti), joka toi buddalaisuuden Kiinaan, oli samalla innokas Kungfutsen palvoja. Tämä ei ole mikään sattuma tai ainoalaatuinen tapaus Kiinan historiassa. Päinvastoin. Pakanauskonnot ovat hyvin ymmärrettävistä syistä usein sangen suvaitsevaisia toisiaan kohtaan, niiltä kun näet useimmiten puuttuu varmoja oppimuodostuksia; uskonnollisuus on näille vain epämääräistä kunnioituksen tunnetta ja, voisimme sanoa, riippuvaisuuden tunnetta, niinkuin Schleiermacher uskonnon määritteli. Missä ikänä kunnioituksen ja palvonnan esine löytyy, sitä palvotaan. Kungfutselaisuudessa on sentään varmoja käsitteitäkin; sen vuoksi se ei ole yleensä kuitenkaan ollut yhtä suvaitsevainen taolaisuutta ja buddalaisuutta kohtaan kuin nämä kungfutselaisuutta kohtaan. Kungfutselaiset temppelit ovat puhdistetut buddalaisista epäjumalankuvista, milloin niitä on sinne päässyt tunkeutumaan. Sen sijaan on Kungfutse buddalaisuudessa asetettu vakituisesti korkeinpaan onnen paikkaan, Läntiseen Taivaaseen (Si T'ien). Buddalaisuus ei ole milloinkaan asettunut vihamieliselle kannalle kungfutselaisuutta kohtaan, mutta kungfutselaisuuden nimessä on silloin tällöin vainottu buddalaisuutta. Niinpä esimerkiksi Pohjois-Kiinan tatarilainen Pe Uei ('pohjoinen' Uei eli Toba)-dynastia (386-532), huolimatta intomielisestä buddalaisuudestaan, kuitenkin osoitti suurta kunnioitusta Kungfutselle. Tämä kungfutselaisuuden historiallinen asema osoittaa sen etevämmyyttä toisten uskontojen rinnalla. Siitä huolimatta ovat Kiinan sivistyneet, jotka varsinaisesti edustavat kungfutselaisuutta, usein yhtä hartaita buddalaisia.

Kungfutselaisuuden etevämmyys toisten uskontojen rinnalla osoittautuu myöskin siinä, että Kiinan suurimpina kukoistuksen aikoina on aina erikoisesti korostettu Kungfutsen kunnioitusta. Niin oli Kiinan ensimmäisenä suuruuden aikana Han-dynastian hallitessa noin kaksisataa vuotta kummallakin puolen ajanlaskumme alkua. Sama on asiaintila Kiinan seuraavana suuruuden aikana Tang-dynastian hallitessa (618-907). Suvun ensimmäinen keisari, hallitsijanimeltään sama kuin Han-dynastian perustaja, Kao Tsu ('loistava alku; alkuperäiseltä nimeltään Li Yen ), painoi raskaalla kädellä alas buddalaisuuden ylenmääräistä rehoitusta, joka noina edellisinä sekasorron aikoina oli valtaan päässyt. Hän ei kuitenkaan sen sijaan korottanut Kungfutsea, vaan tämän ihaileman Džou Kung:in, Lu-valtion perustajan, herttua Dzou:n. Keisari antoi julistuksen, että kaikissa valtakunnan kaupungeissa oli rakennettava temppeleitä hänelle, ja, missä niitä jo oli, entuudestaan ne piti kaunistaa uuteen kuntoon.

Džou Kung:in palvelus oli kuitenkin ohimenevä ilmiö. Sillä jo Kao Tsu:n seuraaja Tai Tsung (627-650), jonka aikana valtakunta saavutti suurimman loistonsa, oli Kungfutsen intomielinen ihailija. Hänen kuuluisa lauseensa on: ' Kungfutse on kiinalaisille mitä vesi on kalalle.' T'ai Tsung:in 200,000 nidosta käsittävä keisarillinen kirjasto oli samoilla tienolla (Si An Fu, Šen Si), mistä oli lähtenyt 'Ensimmäisen Keisarin' julistus kaiken kirjallisuuden hävittämiseksi.

T'ang-dynastia on järjestänyt neljä luokkaa palvottavia kungfutselaisia pyhimyksiä tarkoin määrättyine arvoineen ja uhreineen, mutta ennen kaikkea se on korottanut itse Kungfutsen arvon palvonnan esineenä ja Kungfutsen kulttia ylipäänsä. Tämän hallitsijasuvun ajalta alkaa verovapauksien myöntäminen Kungfutsen suvulle hänen temppelinsä ja hautansa hoitamista varten.

Tällöin lienee alkanut myöskin veistokuvien käytäntöönotto Kungfutsen palvonnassa. Williams'in mukaan eräs Uei Dži-niminen oppinut tämän hallitsijasuvun alussa teki Kungfutsen ja hänen 72 oppilaansa kuvat ja käytti niitä jonkinlaisina opetusvälineinä koulussaan. Veistokuvien käyttö ei ole buddalaisuuden mukana Kiinaan tullut vaikka se on buddalaisuuden kautta suuresti lisääntynyt. Kungfutselaisissa temppeleissä ei yleensä käytetä kuvia, vaan ainoastaan nimilaattoja. Poikkeuksia kuitenkin on, ja erikoisesti on mainittava Kungfutsen sukutemppeli Dž'y Fu:ssa, jossa on useita jättiläiskuvia, kuten myöhemmin saamme nähdä.

Vuonna 705 antoi keisari määräyksen, että sadan perheen vuosiverot ja -tulot oli käytettävä Kungfutsen sukutemppelin ja siellä toimitettavien uhrien hyväksi. Tämä oli alku K'ung-suvun maa-alueiden omistamiseen. Vuonna 792 vapautettiin jälleen kolmekymmentä perhettä kaikista verorasituksista velvollisuudella huolehtia säännöllisesti temppelin ja sen puistikon puhtaanapidosta. Vuonna 725 vapautettiin viisi perhettä kaikista verovelvollisuuksista tarkoituksella pitää huolta Kungfutsen haudasta.

Tähän saakka on Kungfutsesta yksinään ollut mahtava veistokuva hänen sukutemppelissään Dž'y Fu:ssa. Vuonna 725 toimitutti keisari Kungfutsen kymmenelle parhaalle oppilaalle veistokuvat tähän temppeliin. Ne olivat tietysti paljon pienempää kokoa kuin mestarin oma kuva. Vuonna 740 annettiin keisarillinen määräys, että toisen ja kahdeksannen kiinalaisen kuun määrättynä päivänä (Kungfutsen syntymän ja kuoleman aikaan; huhti- ja syyskuussa ) oli Kungfutselle toimitettava erikoisen arvokkaat uhri: Tämä määräys on ollut voimassa näihin päiviin saakka. Kautta maan on näinä määräpäivinä härkiä ja muita pienempiä eläimiä Kungfutselle uhrattu hänen temppeleissään, joita on jokaisessa virallisessa kaupungissa. Uhrin toimittajina ovat paikkakunnan korkeimmat viranomaiset. Valtion valvonnan alainen opettajisto on myöskin velvollinen ottamaan osaa uhritoimitukseen. Koulujen oppilaiden tulee polvistua Kungfutsen kuvan tai nimilaatan edessä.

T'ang-dynastiaa seuraavana viisikymmenvuotisena sotilasmielivallan aikana ei Kungfutsen kunnia sanottavasti kasva. Mutta kun Sung-hallitsijasuku (960-1280) saa taas jossain määrin turvatumman yhteiskunnallisen tilan syntymään ja kun silloin muutenkin ilmenee vilkkaita henkisiä virtauksia, niin Kungfutsenkin arvovalta saa siitä osansa. Kungfutsen sukutemppelin hoitoa varten tekevät keisarit suurisuuntaisia lahjoituksia. K'ung-suvulle ja sen suurimmalle miehelle myönnetään ennenkuulumattomia erikoisoikeuksia.

Heti Sung-dynastian ensimmäinen keisari Tai Tsu ('suuri alku'; omaa sukuaan Džao; kotoisin Kungfutsen esi-isien asuma-alueilta Sung-valtion lähettyviltä; siitä dynastian nimi Sung) antoi hallituksensa toisena vuonna (961) määräyksen, että julkisissa tutkinnoissa oppiarvon saaneiden tulee osoittaa kunnioitustaan Kungfutselle hänen temppeleissään heti tutkinnon jälkeen. Myöskin tämä säädös on ollut voimassa siitä alkaen näihin päiviin saakka.

Seuraavan keisarin ( Tai Tsung ) määräyksestä laitettiin v. 983 Kungfutsen temppeli Dž'y Fu:ssa mitä loisteliaimmaksi. Tämän hallitsijan seuraaja Džen Tsung (998-1023) osoittautui tämän dynastian keisareista kaikkein innokkaimmaksi Kungfutsen palvojaksi. Hän antoi mitä ankarimpia määräyksiä, että Kungfutsen temppelit kaikissa kaupungeissa oli pidettävä hyvässä kunnossa ja määrätyt uhrit hänelle niissä säännöllisesti toimitettava. Tähän saakka on kokonaan unhotettu Kungfutsen lähimmät sukulaiset. Džen Tsung korotti myöskin Kungfutsen isän, äidin ja vaimon palvottavien joukkoon. Kungfutsen pyhäkön hoitoa varten hän määräsi entisten lisäksi kymmenen perhettä, vapautettuina muista velvollisuuksista, kuten edellisetkin.

Tulvimalla tulee nyt Kungfutselle keisarillisia kunnianosoituksia, arvonimiä ja lahjoituksia. Kungfutsen nykyinen kunnianimi Drï Šeng ('viisaista parhain'), jota jo historioitsija Szï-Ma Ts'ien oli käyttänyt, tulee nyt Kungfutsen viralliseksi nimeksi. Keisari uudistaa kaikki Kungfutsen temppelin uhriesineet, lahjoittaa erään kallisarvoisen uhriastian temppeliin ja Kungfutsen suvulle 300,000 hopearahaa ja 300 kääröä silkkiä. K'ung-suvun päämies — 46:s polvi Kungfutsen jälkeen — saa Juhlamenoneuvoston varaesimiehen arvon ja kuusi suvun muuta jäsentä pääsee valtion korkeimpien arvohenkilöiden joukkoon. Keisarin määräyksestä rakentaa K'ung-suvun päämies vuonna 1008, suurentaen Kiinan kansallispyhäkköä, uuden temppelin sille paikalle, missä nytkin pyhäkön päärakennus on. Kymmenen vuotta myöhemmin sai K'ung-suvun päämies oikeuden juhlallisissa uhritoimituksissa käyttää keisarillista päähinettä — ellemme sanoisi kruunua — ja vastaavaa keisarillista juhlapukua.

Seuraava keisari Ren Tsung (Jen Tsung 1023-1063) antoi, kuten edellä on mainittu, K'ung-suvun päämiehelle nimen Jen Šeng Kung, 'Uhkuvan Viisauden Prinssi', joka hänellä yhä on. Tämä sivistysharrastuksistaan kuuluisa keisari, joka m.m. ensimmäisenä otti käytäntöön tuon Kiinassa niin suuresti suositun rinnakkaismietelauseiden (Tei Tzï) kirjoittamisen, lahjoitti Kungfutsen sukutemppelille tällaisen korkeanomakätisesti kirjoitetun paralleliseinäkoristeen, mikä on suurin ajateltavissa oleva kunnianosoitus. Tähän aikaan elää Kiinan toinen suuri historioitsija Szï-Ma Kuang, joka 354-nidosta käsittävässä historiateoksessaan koskettelee myöskin samoja asioita kuin Kungfutse Kevättä ja Syksyä-teoksessaan.

Keisari Džē Tsung (1086-1101) lahjoitti Kungfutsen sukutemppeliä varten lisää maa-alueita noin 2,500 hehtaaria. Tämän seuraaja Huei Tsung (1101-1125) on harras taolainen, mutta lisää runsaasti helmiä Kungfutsen kruunuun. Hän antaa kiinnittää Kungfutsen päähineeseen kaksitoista kuninkaallisten käyttämää tupsua, ja hänen vaatteisiinsa kaksitoista vertauskuvallista kuviota (embleemiä); hänen käsiinsä asetetaan ruhtinaallinen valtikka, kunniataulu, Džen Kuei, ja 24 keihästä pystytetään temppelin pääoven eteen. Täysin ruhtinaallinen hovi syntyy Kungfutsen sukutemppelin yhteyteen hoviherroineen ja kunniavahteineen. Pyhäkkö saa nykyisen nimensä Ta Dženg ('suuri täydellisyys').

Ei ole tarpeellista kuvailla yksityiskohtaisemmin Sung-dynastian kantamaa kunnioitusta Kungfutselle ja hänen suvulleen. Kungfutsen sukutemppeli ja hauta ovat yhtä lähellä kiinalaisten sydämiä kuin Europan ristiretkeilijöille Palestinan pyhät paikat samaan aikaan. Eivätkä vain keisarit osoita Kungfutselle kunnioitustaan. Koko maa on täynnä Kungfutsen ihailua ja ylistystä. Kungfutsen opetuksiin ja hänen toimittamaansa kirjallisuuteen syvennytään aivan uudella tavalla, klassillista kirjallisuutta tutkitaan ja tulkitaan intomielisesti. Tätä innostusta ei voi vähentää se seikka, että Pohjois-Kiina ja siellä olevat pyhät paikat joutuvat vieraiden raakalaisheimojen haltuun. Tähän aikaan, jolloin 'Uhkuvan Viisauden Prinssi' on 'Baabelin vankeudessa' Jangtse-virran eteläpuolella, elää täällä Hu Nan ja Kiang Si-maakunnissa Kiinan klassillisen kirjallisuuden suurin selittäjä Dzu Hsi (1130-1200) Koko aikakautta on vilkkaan Kungfutsen tutkimisen ja palvonnan vuoksi sanottu uus-kungfutselaisuuden ajaksi.

Mongoolilaisen Yen-dynastian (1280-1368) ajalta ei ole erikoisempaa mainittavana Kungfutsen palvonnan kehityksestä. Hallitsijasuvun perustaja Kublai Khān (Šzï Tsou, 'uuden maailman alku'), oli suvaitsevainen yleensä eri uskontoja kohtaan, mutta taikauskoista taolaisuutta hän piti vaarallisena ilmiönä ja määräsi sen kirjallisuuden hävitettäväksi, säästämällä kuitenkin peruskirjan, Tao Te Džing:in. Hänen suosionosoituksestaan Kungfutsen jälkeläisiä kohtaan on kerrottu edellä. Mongooliruhtinaat Kiinan hallitsijoina olivat yleensä suopeita Kiinan sivistystä ja Kungfutsea kohtaan, jolle annettiin mitä juhlallisin arvonimi.

Kotoinen Ming-dynastia (1368-1644), jonka kolmas keisari (Jung Lo') toimitti kuuluisan tietosanakirjan, 22,877-niteisen Jung Lo Ta Tien:in, oli niinikään kungfutselaisystävällinen. Kungfutse on jo niin kasvanut Kiinan henkiseen elämään, varsinkin Sung-dynastian aikana, että on mahdoton ajatella Kiinaa ilman Kungfutsea. Pari tapausta Kungfutsen palvonnasta tältä ajalta ansaitsee erikoisesti tulla mainituksi. Kun salama vuonna 1499 sytytti tuleen ja poltti poroksi Kiinan kansallispyhäkon, niin ei Lutherin vasarannaputukset Wittenberg'in linnankirkon ovella kahdeksaatoista vuotta myöhemmin järkyttäneet syvemmin Europan kansoja kuin tämä Taivaan vihan ilmaus Kiinan silloista 60:tta miljoonaa asukasta. Keisari Hung Drï (1488-1506) ymmärsi kunnianasiakseen saada tämän vaurion mahdollisimman pian korjatuksi. Neljässä vuodessa nousikin pyhäkkö entistään ehompana tuhkastansa, varustettuna kymmenellä jättiläiskivipylväällä, jotka lohikäärmekaiverruksineen yhä vielä kaunistavat pyhäkön päärakennuksen julkisivua. Mutta ikävä onnettomuus kohtasi temppeliä uudelleen muutamien vuosien kuluttua. Vuonna 1511 veivät rosvot pyhäköstä keisarilliset lahjoitukset ja muut kalleudet. Sen vuoksi antoi keisari Džen Te' (1506-1522) määräyksen, että Dž'y Fu:n kaupungin muureja oli laajennettava länteen päin niin paljon, että sen ulkopuolella tähän saakka sijainnut temppeli oli tuleva kaupungin muurien sisälle.

Mongoolikeisarin vuonna 1308 Kungfutselle antama kunnianimi 'Täydellisin, Viisain ja Oppinein Prinssi' muutettiin vuonna 1530 kuulumaan: Drï Šeng Hsien Szï: — 'Viisaista Parhain Entisaikojen Opettaja', mikä on yhä vielä Kungfutsen kunnianimenä.

Kiinan viimeinen hallitsijasuku, mandžulainen Ts'in-dynastia (1644-1912) on yrittänyt, jos mahdollista, voittaa kaikki edeltäjänsä Kungfutsen kunnioittamisessa. Ei ainoastaan poliittinen viisaus, vaan myöskin todellinen sivistysharrastus on vienyt tämän vieraan suvun hallitsijoita kantamaan kortensa Kiinan yhteiseen kekoon. Tämän mahtavan hallitsijasuvun ensimmäinen keisari Šuen Drï muutti hallituksensa toisena vuonna Kungfutsen kunnianimen samaksi minkä mongoolit olivat hänelle antaneet, mutta erään seikkaperäisen selvityksen johdosta palautti sen jälleen (1658) Ming-dynastian aikana annettuun muotoon. Pian sen jälkeen teki sama keisari 10,000 punnan arvoisen lahjoituksen temppelin korjauksia varten. Pekingissä hän toimitti useampia uhreja Kungfutselle.

Suvun toinen keisari K'ang Hsi (1662-1723) on Kiinan suurimpia hallitsijoita, kuuluisan sanakirjan (K'ang Hsi Tzï Tien) toimittaja ja 'Pyhän Julistuksen' (Šeng Y) kirjoittaja. Vuonna 1670 hän toimitti uhrin Kungfutselle ja kävi tarkastamassa Kungfutsen temppeliä vuonna 1684. Kaikki mandžulaiset keisarit ovat osoittaneet yhtäläistä kunnioitusta Kungfutsea ja hänen jälkeläisiään kohtaan. Kun keisari astuu valtaistuimelle, käy hän itse kumartamassa Kungfutsen kuvan edessä Dz'y Fu:ssa, tai lähettää edustajansa sinne. Jos tulvat tai kuivuus tuottavat yleistä hätää, tai kulkutaudit ja muut onnettomuudet yllättävät kansaa tai keisarillista perhettä, niin ei milloinkaan unohdeta ilmoittaa siitä keisarillisen lähettilään kautta Kungfutselle apua pyytäen.

Seuraava keisari Jung Dženg (1723-1736) joutui ajattelemaan, eikö Kungfutsen esi-isiäkin olisi asetettava kunnioituksen esineiksi. Sung-dynastian aikana oli jo Kungfutsen isä korotettu palvottavien joukkoon nimellä Ts'i Šeng Kung ('Viisaan alkaja-prinssi'). Nyt päättelee Jung Dženg, että vielä ainakin neljä sukupolvea Kungfutsen esi-isiä on eristettävä muista kuolevaisista. Tämä tapahtuukin jo hänen hallituksensa ensimmäisenä vuonna. Kungfutsen viisi esi-isää suoraan ylenevässä sarjassa saa prinssin arvon kukin: Džao-Šeng, Y-Šeng, I-Šeng, Dz'ang Šeng ja Ts'i-Šeng: — 'Viisaan' (Kungfutsen) 'Alkoja, Kehittäjä, Jatkaja, Kirkastaja ja Avaaja'.

Seuraavana vuonna (1724) poltti salama toistamiseen Kiinan kansallispyhäkön Dž'y Fu:ssa. Keisari Jung Dženg sai mieluisen tehtävän sen uudelleenrakentamisessa. Kun pyhäkkö vihdoin kuusivuotisen ankaran työn jälkeen oli valmis (1730), lähetti keisari viisi poikaansa sen juhlalliseen avajaistilaisuuteen. Rakennustyössä käytettiin nyt ensikerran keisarillisia keltaisia tiilejä. Nykyinen Kungfutsen sukutemppeli on juuri tämä keisari Jung Dženg:in rakennuttama, ja se on siis lähes kaksisataa vuotta vanha. Jälkeenpäin on siihen tietysti tuotu yhtä ja toista koristusta lisäksi, koska on tullut tavaksi, että jokaisen keisarin tulee jättää joku merkittävä muisto pyhäkön kaunistamiseksi.

Mahtava keisari Ts'ien Lung (1736-1796) antoi (1744) määräyksen että kungfutselaiset temppelit ovat puhdistettavat buddalaisista papeista ja kuvista kautta koko valtakunnan. Sekä buddalaisuus että taolaisuus olivat hänen mielestään surkuteltavia harhaoppeja. Hän luopui kuitenkin aikeestaan rajoittaa niiden vaikutusvaltaa, arvellen, että se vain synnyttäisi lisää levottomuutta ja muuta pahaa. Huolimatta kunnioituksestaan Kungfutsea kohtaan hän piteli kovakouraisesti 'Uhkuvan Viisauden Prinssejä' samoin kuin taolaista 'paaviakin'.

Esityksemme Kungfutsen palvonnan historiallisesta kehityksestä on muodostunut läpileikkaukseksi koko Kiinan historiasta. Olemme huomanneet, kuinka läheisessä yhteydessä Kungfutsen palvonta on ollut valtakunnan yleisen tilan ja sen henkisten virtausten kanssa. Olemme panneet myöskin merkille, että kehittyipä olot miten tahansa, aina on Kungfutsen arvo vain kasvanut — keisarikunnan loppuun saakka. Vieläpä ensimmäinen tasavallan presidenttikin Yen Šzï K'ai (Juanshikai) yritti keisarikruunua tavoitellessaan asettaa kungfutselaisuuden etuoikeutettuun asemaan valtakunnassa. Yritys ei kuitenkaan onnistunut, ja voinemme sanoa, että se ei ole enää koskaan onnistuva. Kristinusko on saamassa kungfutselaisuuden entisen valta-aseman. Siitä huolimatta säilyy Kungfutsen kunnioitus kiinalaisissa, vaikka sen virallinen palvonta onkin päättynyt.

5.

KUNGFUTSEN PALVONTA HÄNEN PAIKALLISTEMPPELEISSÄÄN.[32]

a) Temppelit.

Kungfutselaiset temppelit, joita on jokaisessa virallisessa kaupungissa (kuten jo olemme maininneet) ovat kaikki saman kaavan mukaan rakennettuja. Niiden pääovi on aina etelään päin, kuten alttarikin. Kungfutsen sukutemppelin julkisivu Dž'y Fu:ssa on myöskin rakennettu eteläistä ilmansunntaa kohti, mutta se eroaa näistä muista temppeleistä, ei ainoastaan paljon juhlallisemman ulkoasunsa vuoksi, vaan myöskin siinä, että sinne on aseettu veistokuvia. Sielulaatta on kuitenkin sielläkin kuvan edessä, joten kuvaa itseään ei pidetä aivan samanlaisen kunnioituksen esineenä kuin tavallisia epäjumalankuvia. Kungfutselle ei ylimalkaankaan osoiteta samanlaista kiitos- ja rukouspalvontaa kuin buddalaisille jumalille. Kungfutsen palvonta on pääasiallisesti määrättyjen ylistysvirsien ja hymnien lukemista hänelle. Kahdesti kuukaudessa, uudenkuun ja täysikuun aikana, toimitetaan säännöllisesti Kungfutsen palvontaa, sekä sitäpaitsi kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, juhlallisemmat uhri-toimitukset. Tarkastelemme nyt noita kaikkialla tavattavia Kungfutselaisia temppeleitä.

Niissä on vähintään kaksi toisistaan erillään olevaa osastoa. Kaikki temppelin eri osastojen, porttien ja ovien nimitykset, niin hyvin näissä maakuntatemppeleissä kuin suuressa sukutemppelissäkin, viittaavat vanhoihin sivistysmuistoihin ja ennen kaikkea Kungfutsen omaan aikaan. Temppelihuoneuston eteläinen seinä on nimeltään Hung Ts'iang (Hung-seinä). Hung oli Han-dynastian aikana valtion korkeakoulujen nimi. Muuri on väriltään punainen, koska se oli Džou-dynastian virallinen väri ja on yhä edelleen onnen väri Kiinassa. Tällaiset pikkuseikat osoittavat kiinalaisille luonteenomaista taipumusta historiallisten muistojen arvossapitämiseen. Ensimmäisen osaston nimi on P'an Kung. Tämä oli Džou-dynastian aikana vasallivaltioiden korkeimpien opetuslaitosten nimi. Näissä kouluissa kasvatettiin virkamiehistöä vuoden aikojen mukaan milloin käytännöllisesti milloin tietopuolisesti. Näiden koulujen välittömässä yhteydessä oli puoliympyrän muotoinen tekolampi, P'an Dr'ï, joka myöskin löytyy Kungfutsen temppeleissä. Lammen yli johtaa kaunis kaarisilta, jota kuitenkaan ei saa käyttää muut kuin keisari itse ja joku valiohenkilö, 'ensimmäinen oppineista' (Džuang Yen). Pihan taka-osan molemmin puolin ovat sivurakennukset, joista oikealla oleva on uhrimenoja johtavan hallitusvirkamiehen (mandariinin) juhlapukuun pukeutumista varten ( Kuan T'ing ). Tätä vastapäätä on vasemmalla uhrieläinten teurastuspaikka, Tsai Seng T'ing. Ensimmäisestä pihasta johtaa kolmiosainen kunniaportti takapihalle, varsinaiseen pyhäkköön. Kunniaportin keskimmäinen osa on taaskin vain ruhtinaallisten henkiöiden ja valio-oppineiden käytettävissä. Huomaamme kuinka suuret valtuudet oppiarvo Kiinassa antaa. Sivistyksensä nojalla voi halpasäätyisinkin nousta ruhtinaalliseen arvovaltaan. Kunniaportin keskiosan nimi on Tā Dž'eng Men, 'Suuren Täydellisyyden ovi'. 'Suuri Täydellisyys' on Kungfutsen sukutemppelin päärakennuksen nimi Dž'y Fu:ssa, samoinkuin se on näiden yleisten kungfutselaisten temppelien pyhimmän osaston nimi. Kunniaportin kautta, joka jakaa temppelialueen kahteen osastoon, tulemme nyt esikartanosta varsinaiseen pyhäkköön, jonka avointa keskustaa mainitaan nimellä Tan Dr'ï, 'Punainen Piha' — taaskin tuo merkitsevä väri. Tan Dr'ï oli Džou-dynastian aikana kuninkaallisen palatsin eteisen nimi. 'Punaisen Pihan' perällä on temppelin päärakennus Tā Dzeng Tien, 'Suuren Täydellisyyden Temppeli'.

Temppelin peräseinämän keskellä on joko jonkinlaisen kehyksen sisällä tai yksinkertaisella alttarin tapaisella korokkeella Kungfutsen nimitaulu, johon on merkitty: Drï-Šeng Hsien-Szï K'ung Tzï: — 'Viisaista Parhain Entisaikojen Opettaja Kungtse'. Nimitaulun edessä on erikoinen uhrialttari. Kungfutsen taulun molemmin puolin ovat hänen 'Neljä Seuralaistaan', Szï P'ei, joiden nimitaulut ovat hiukan pienempiä.

Kungfutsen oppilaat ja kungfutselaisuuden huomattavimmat edustajat ovat Kungfutsen sukutemppeliskä Dž'y Furssa, tuossa kungfutselaisuuden Pantheon'issa, ryhmitetyt neljään luokkaan, joista kuitenkin vain kaksi ensimmäistä luokkaa on sijoitettu temppelin päärakennukseen. Nämä kaksi luokkaa, puhtaimman kungfutselaisuuden edustajia, ovat saaneet sijansa Kungfutsen seurassa myöskin hänen paikallistemppeleissään. Ensimmäiseen luokkaan kuuluu vain neljä Kungfutsen parasta 'jäljennöstä', nuo yllämainitut 'Neljä Seuralaista' eli 'Toveria':

1. Jen Tzï (Jen Huei), Kungfutsen sukulainen ja ihmeoppilas; kunnianimi Fu' Šeng, 'Viisaan Toistaja'; kuoli nuorena, 32-vuoden ikäisenä; ei ole jättänyt jälkeensä kirjallisia tuotteita. Hänellä on myöskin oma temppelinsä Dž'y Fu:ssa, kotikaupungissaan, jonne hän myöskin on haudattu.

2. Tseng Tzï (Tsengtse), Kungfutsen parhaita oppilaita; kunnioituksen ja kuuliaisuuden tehostaja; siitä kunnianimi Tsung Šeng, 'Viisaan Kunnioittaja'. 'Suuri Oppi' (Tā Hsio), sen selittävä osa, on hänen kirjoittamansa. 'Seremoniakirjassa' (Li Dži) lienee myöskin hänen muistiinpanojaan. 'Kunnioituksenkirja' (Hsiao Džing) on laadittu hänen nimessään. Hänen paikkansa on Kungfutsen vieressä oikealla, sen sijaan, että Jen Huei:n nimitaulu on vasemmalla — ensimmäisellä sijalla.

3. Tzï Szï (K'ung Dži'), Kungfutsen pojanpoika ja etevä oppilas; 'Kultaisen Keskitien' (Džung Jung) kirjoittaja; kunnianimi Šū Šeng, 'Viisaan Kertoja'. Hänen paikkansa on Jen Huei:n jälkeen vasemmalla.

4. Mong Tzï (Mongtse), Kungfutsen innokas ihailija; ei kuulunut hänen varsinaisiin oppilaisiinsa; eli 372-289 e.Kr. Klassillisen kirjallisuuden suurin tyylitaituri. Kunnianimi Jā Šeng, 'Toinen Viisas'. Hänellä on myöskin oma temppelinsä kotikaupungissaan Tsou Hsien:issa.

Kungfutselaisten suurmiesten toiseen luokkaan kuuluu 'Kaksitoista Älyniekkaa' Šzï-ōr Džē'. Näiden kunnianimi on Hsien Hsien, 'Edesmennyt Hyveenharjoittaja'. Yksitoista näistä on Kungfutsen omia oppilaita. Kahdestoista on yli tuhat vuotta jälkeenpäin elänyt henkilö: —

1. Min Tzï (Mintse), kunnianimeltään Tzï Ts'ien. 2. Ruan Tzï (Jantse); Tzï Jung. 3. Tuan-Mu Tzï; Tzï Kung. 4. Džung Tzï; Tzï Lu. 5. Pu' Tzï (Pu Tzï); Tzï Hsia. 6. Jiu Tzï; Tzï Ro'. Nämä ovat temppelin itäseinustalla. Sen länsiseinustalla ovat seuraavat kuusi 'älyniekkaa': —

7. Ruan Tzï (Jantse); Pē Njiu. 8. Tsai Tzï; Tzï Ngo (Tzï O). 9. Ruan Tzï (Jantse); Tzï Jiu. 10. Jen Tzï (Jentse); Tzï Jiu. 11. Džuan Sen Tzï; Tzï Džang. 12. Džu Tzï (Džutse, Chutse, Chu Fu-Tzï); Džu Hsï.

Viimeinen näistä on uudemman kungfutselaisuuden huomatuin henkilö, klassillisen kirjallisuuden oikeaoppisten selitysten kunnioitettu kirjoittaja, tavallaan oikeaoppisen kungfutselaisuuden perustaja. Eli 1130-1200 j.Kr.

Kolmannen luokan kungfutselaiset ovat saaneet sijansa Punaisen Pihan molemmin puolin olevissa sivurakennuksissa, läntisessä (Hsi U) ja itäisessä (Tung U). Nämäkin ovat yleensä Kungfutsen omia oppilaita. Suuri joukko onkin täällä merkkimiesten tauluja, 36 kappaletta kummallakin puolella, siis yhteensä 72. Kaiken kaikkiaan on kungfutselaisessa paikallistemppelissä 88 mestarin opetuslasta.

b) Palvonta.

Tarkoin määrätyt uhrimenot ovat kummassakin suuressa palvontatilaisuudessa, keväällä ja syksyllä, aivan samat. Vieläpä niiden nimikin on sama: Ting Džï, 'Ting-Uhri'. Ting on määrätyn päivän nimi, jolloin uhri toimitetaan. Pääkaupungissa on uhrin toimittajana itse keisari tai hänen edustajansa. Maakuntien pääkaupungeissa on Kungfutsen palvonta korkeimman virkamiehen, maaherran, huolena. Muissakin kaupungeissa johtaa sikäläinen korkein hallitusvirkamies uhritoimituksia. Kungfutsen palvonta on siis kauttaaltaan ensi kädessä valtiollinen toimitus. Minkäänlaista papistoa ei kungfutselaisuudessa ole. Sen sijaan on buddalaisuudessa ja taolaisuudessa suuri joukko papillisia henkilöitä, miehiä ja naisia.

Hyvissä ajoin ennen varsinaisten juhlallisuuksien alkamista järjestetään pyhäkkö juhla-asuun. Koko juhlajärjestys, kaikkia yksityiskohtia myöten, on edeltäpäin tarkoin määrätty, vieläpä kirjallisesti ja piirustustenkin avulla esitetty. Kungfutsen nimitaulun eteen asetetaan taiteellinen uhriastia palavine suitsutuspuikkoineen. Sen molemmin puolin palaa suuri soihtu. Kolme pöytää järjestetään näiden eteen uhriesineiden asettelua varten. Keskimmäisellä pöydällä on useita maljakkoja täynnä kaikenlaista maanhedelmää, sekä suuri joukko viinalla täytettyjä pikareita. Sivupöydille asetetaan valmista ruokaa maljakkoihin ja kuppeihin. Temppelin keskelle, valkoisen silkkikäärön eteen, tuodaan uhrieläimet: — suuri härkä keskelle ja lammas ja sika sen oikealle ja vasemmalle puolelle, kaikki teurastettuina.

Varsinainen uhrin toimittaja, korkein paikkakunnan virkamies, on kolme päivää valmistautunut juhlatoimitusta varten ja vetäytynyt kokonaan pois julkisesta elämästä. Varhain juhlapäivän aamuna, jo ennen auringonnousua, hän saapuu suuren seurueensa kanssa temppelin esipihaan. Hän pukeutuu määrättyyn uhripukuun, jota säilytetään täällä hänen pukeutumishuoneessaan. Sen jälkeen johtaa seremoniamestari hänet 'Punaisen Pihan' koilliskulmaan pesemään käsiään vartavasten asetetussa maljakossa. Tällä välin ovat kaikki saattueeseen kuuluvat virkamiehet asettuneet kukin edeltäpäin määrätylle paikalleen.

Nyt ovat siis kaikki valmistukset tehdyt, nyt alkaa itse pyhä toimitus. Siinä on kolme osaa: —

1. Ing Šen, 'hengen vastaanotto'.

2. Hsien, uhritoimitus, ja

3. Sung Šen, 'hengen hyvästely'.

Viimeisen osan välittömässä yhteydessä tapahtuu uhriesineiden poissiirtäminen, Ts'ē Džuan.

Kumealla jyminällä, ruutipaukkujen polttamisella ja meluavalla musiikilla alkaa juhlatoimitus. Uhrintoimittaja astuu pyhäkköön henkeä vastaanottamaan. Kun hän on saapunut Kungfutsen taulun ääreen, laskeutuu hän polvilleen, asettaa siihen tuohuksensa ja painaa kolme kertaa päänsä maahan. Tämä kumartelu uusitaan kolmeen otteeseen. Hänen siinä Kungfutsen henkeä vastaanottaessaan esitetään pyhäkön edessä olevalla korokkeella tähän tarkoitukseen edeltäpäin määrätty ylistyslaulu soittokoneiden säestyksellä.

Nyt alkaa kolmiosainen uhritoimitus (Hsien) läsnäolevalle hengelle. Ensikerralla asetetaan silkki ja viina keskimmäiselle pöydälle, molemmilla seuraavilla kerroilla sivupöydille. Jokaiseen asetteluun liittyy kolmikertainen kumarrus maahan asti, K'o T'ou, kuten henkien vastaanotossakin tapahtui. Samoin esitetään jokaisen uhrin aikana määrätty hymni, johon liittyy jonkinlainen vertauskuvallinen tanssi.

Laulajina ja soittajina käytetään uhritoimituksessa 50 miestä, jotka ovat jakautuneet kahteen osastoon, kummallakin oma johtajansa. Tanssijoina esiintyy 36 poikasta, jotka nekin ovat jakautuneet kahteen ryhmään. Laulajat ja soittajat ovat pyhäkön edustalla olevalla korokkeella, tanssi tapahtuu sen edessä pihamaalla. Kun nyt ylistyshymnejä lauletaan, niin nuo pojat, ollen pukeutuneina mahdollisuutta myöten Kungfutsen aikuisella tavalla ja pitäen vasemmassa kädessään huilua ja oikeassa fasaaninsulkaa, koettavat liikkeillään kuvannollisesti ilmaista laulussa esiintyviä sanoja. Kun esim. laulumiehet laulavat: 'Puhdas uhriviini on jo valmis', niin nuo pojat uhrin valmiutta osoittaakseen tekevät syvän kumarruksen. Samoin he koettavat huilulla ja sulalla, asettelemalla niitä eri asentoihin, kuvata laulussa esiintyviä kirjoitusmerkkejä. Vain kaikkein yksinkertaisimmat merkit voidaan tällä tavoin kuvata. Sellaisia ovat esim. Šang, Hsia, Ting; ylös, alas ja päivännimi Ting.

Juhlallisuudet päättyvät hengen hyvästelyyn (Sung Šen). Sitä ennen siirretään uhriesineet pois (Tsē' Džuan), viina juodaan, silkki poltetaan ja uhrieläinten liha jaetaan alempien virkamiesten kesken. Juhlallisuuksissa toiminut ylimmäinen virkamies kumartelee Kungfutsen hengelle hyvästiksi hänen nimitaulunsa edessä samalla tavalla kuin häntä vastaanottaessaankin, jonka jälkeen hän jättää temppelin juhlallisen saattueen seuraamana.

Samanlaisia menoja toimitetaan muidenkin nimitaulujen edessä alempien virkamiesten toimesta, vaikka tietysti vähemmän juhlallisella tavalla.

IV

SUURI OPPI

1.

SUURI OPPI JOHDATUKSENA KUNGFUTSELAISEEN ELÄMÄNKATSOMUKSEEN[33]

Kungfutselaisista teoksista olemme valinneet Suuren Opin yleiskatsauksellisen esityksemme keskustaksi, koska sillä on useita edellytyksiä tähän.

Ensinnäkin se on hyvin suppea, pieni vihkonen vain, jonka lukeminen ei rasita ketään. Sitten se itse ilmaisee olevansa johdatus kungfutselaisuuteen. Kaikki tärkeimmät käsitteet tulevat tässä esiin. Edelleen on teos muodolliselta asultaan parhaita ja järjestelmällisimpiä.

Varsinainen teksti, jota yleisesti pidetään Kungfutsen itsensä kirjoittamana, on hyvin lyhyt, sisältäen vain 205 sanamerkkiä, mutta siinä on kosketeltu hyvin laajakantoisia kysymyksiä ja viehättävällä tavalla. Kymmenen lukua sisältävä selityskirja, jossa yksityiskohdittain tarkastellaan varsinaisen tekstin väitteitä, kulkee yleisesti Kungfutsen oppilaan Tsengtsen nimellä, mutta asiaa ei ole täysin todistettu. Teokseen liittyy sitäpaitsi klassillisen kirjallisuuden oikeaoppisen selittäjän Džu Hsi:n huomautuksia, ja eräs aukko on täytetty Džu Hsi:n opettajan Dengtse:n selityksillä. Suuressa Opissa on siis ainakin neljän miehen kynän jälkiä. Paitsi Džu Hsi:ta, joka eli noin 1700 vuotta Kungfutsen jälkeen, on moni muukin klassillista kirjallisuutta selittänyt, mutta nämä selitykset eivät käännöksessä tule suoranaisesti esille.

Kielen puolesta on Suuri Oppi kirjava. Siinä on lainauksia kaikkein vanhimmista teoksista, Historiakirjasta ja erittäinkin Laulujenkirjasta, siinä on Kungfutsen ja hänen aikansa tyyliä ja vihdoin 12:nnen vuosisadan kehittyneempiä kielinäytteitä. Sananlaskuja ja mietelauseita on teoksessamme runsaasti. Muutamia itse teoksessa mainitaan sananlaskuiksi, jotka siis Kungfutsen aikana elivät kansan suussa. Toiset mietelauseet ovat Suuresta Opista siirtyneet jokapäiväiseen käytäntöön.[34] Edellistä lajia ovat esim. seuraavat: "Isä ei ymmärrä poikansa pahuutta, eikä hän ymmärrä laihonsa hyvyyttä." "Yksi sana sotkee seikan, yksi mieskin määrää kansan (I Jen fen Szï, i Ren ting Kue)." Jälkimmäistä lajia ovat esim. "Esineillä on juuret ja latvat, asioilla on loppu ja alku." "Rikkaus kaunistaa huoneen, hyve kaunistaa ihmisen (Fu' ruen U' Tē ruen Šen)." "Hyve on juuri, rikkaus on latva."

Sitäpaitsi on teoksessamme paljon sananlaskun tapaisia suppeita mietelauseita, jotka kääntäessä kadottavat niin paljon mehustaan. Sellaisia ovat esim. I Šen fā Ts'ai, i Ts'ai fā Šen, jossa kummankin lauseen sanat ovat samoja, mutta sanojen järjestys vain erilainen. Lauseella on tahdottu kuvata rikkauksien oikeata käyttöä: toinen kohottaa omaa arvoaan tavarain oikean käytön kautta, toinen taas kohottaa rikkauttaan laskemalla omaa arvoaan. Lause "Väärin tullut tavara, väärin myöskin menee, pahoin puhutut sanat pahoina myöskin palaavat" on kiinaksi lausuttu hyvin lyhyesti ja sattuvasti. — I Džia Ren, i Kue hsing Ren; i Džia Rang, i Kue hsing Rang: "Yksi ainoa koti rakas, koko valtio hyverikas; yksi koti kohtelias, koko piirin tavat parhaat." Vielä näyte Suuren Opin proosasta: Šang lao Lao, ōr Ming hsing Hsiao; Šang džang Džang, ōr Ming hsing Ti. (Kun hallitsija pitää vanhoja vanhoina, niin kansassa herää vanhempien kuuliaisuus; kun hallitsija pitää iäkkäitä iäkkäinä, niin kansassa herää nuoremman veljen alistuva mieli.) Merkkien luku lauseessa vaihtelee 1-6. (On kokonaisia teoksia, joissa jok'ikinen lause on kolmi- tai nelimerkkinen.) Kielellisinä kaunistuskeinoina käytetään alku-, loppu- ja keskisointuja, 'tyhjien' ja 'täysien' sanojen taitehikasta vuorottelua, eripitkien lauseiden sääntöperäistä kertaamista, iskusanan säännöllistä uudistamista, vastakohtien tarkkaa järjestelyä j.n.e. Suuren Opin kieli on yleensä tyypillistä klassillisen kirjallisuuden kieltä, ainoastaan Mongtse on vielä taitehikkaampaa, mutta samalla helppotajuisempaa. Mongtsen kielen kauneus on sen suuripiirteisyydessä, kuvarikkaudessa, plastillisuudessa.

Suuri Oppi on, kuten kaikki Kungfutsen toimittamat teokset, ensi kädessä eetillistä sävyä. Lähtökohtana on valtakunnan hallitsemisen vaikea kysymys ja hallitsijan persoona. Erikoisen aiheen tällaisten kysymysten käsittelyyn antoi vanhan Džou-hallitsijasuvun (1122-255 e.Kr.) heikot hallitsijat, liittolaisvaltioiden keskinäinen kinastelu, ympärillä asuvien raakalaiskansojen alituiset hyökkäilemiset ja yleinen epävarma, jopa kurjakin valtiollinen ja yhteiskunnallinen tila. Sivistyneiden huomio on sitäpaitsi Kiinassa aina kääntynyt hallituskysymyksiin. Opinnot ovat aina tarkoittaneet ensi kädessä hallitusvirkoihin pääsyä.

Sekasortoiseen tilaan toivotaan apua entisten aikojen tarkastelusta. Kaukaisimpaan muinaisuuteen kääntyy profeetan katse neuvoa ja valaistusta hakien. Vanhojen aikojen ihailussaan lienee Kungfutse kuvannut nuo entiset kultaiset ajat ehkä liiankin hyviksi, kuten moralisoivassa esityksessä helposti tapahtuu. Kiinalaiset ovat kuuluja vanhanihailustaan ja -kunnioituksestaan, mutta Kungtutse on suurin konservatisti, oikea antikvaristi, ja kungfutselaisuuden lipun alla on vanhan ja vanhojen kunnioitus tehostetuimmassa muodossaan säilynyt.

Suuren Opin Selitysteoksessa on kuitenkin kosketeltu myöhäisempääkin aikaa, tullen lopulta aivan Kungfutsen edeltäjiin Lu-valtiossa (Šan Tung:issa). Esimerkkeinä käytetyt historialliset henkilöt ovat lähes kahden tuhannen vuoden ajalta ennen Kungfutsea. Kaikki tärkeimmät vanhan Kiinan merkkimiehet esiintyvät Suuressa Opissa: Ti Jao, Ti Šuen, Tā Y, Dž'eng T'ang, Uen Uang, U Uang, Džou Kung y.m.

Kirjan tarkoitus olisi otsikon mukaan kolminainen: 1) hallitsijan jaloimpien hyveiden huomatuiksi saattaminen, 2) senmukainen vaikutus kansaan ja 3) jatkuva eläytyminen parhaimpaan hyvään. Ensimmäinen ja viimeinen voidaan kuitenkin supistaa yhteen, hallitsijan itsekasvatukseen, joten Suuren Opin kaksi pääajatusta ovat 1) hallitsijan itsekasvatus ja 2) rakkaus kansaan. Nämä kaksi puolta tulevat selvästi esiin kiinalaisessa Suuren Opin Taulukossa.

Nämäkin ovat erottamattomassa yhteydessä keskenään, hallitsijan hyveellisyys näet vaatii häntä rakastamaan kansaa, niinkuin isä lapsiaan; häntähän sanotaankin 'kansan isäksi', ja isän hyve on Lempeys, Tzï. Hallitsijan hyve ei kuitenkaan ole Tzï, vaan Ren, joka rakkauden ohella sisältää oikeudenmukaisuuden. Hyveiden luettelossa olemme Ren-sanan kääntäneet 'Ihmisyys'-sanalla. Toiselta puolen kansa myöskin kunnioittaa ja seuraa hallitsijaansa, niinkuin lapsi isäänsä. Suuri Oppi todistelee, kuinka hallitsija voi viedä koko kansan mukanaan joko hyvään tai pahaan, ennen kaikkea antamansa esimerkin voimalla.

Kun hallitsija 'harjoittaa ja omistaa' kaikkia hyveitä, niin hänestä tulee se, mikä hänen pitääkin olla, Šeng, Täydellinen Viisaus, hyveiden ruumiillistunut ilmaus, koko kansan esikuva. Tämä 'sisäinen viisaus', ei ainoastaan pane omistajaansa alati 'kirkastumaan hyveissä', ja lakkaamatta 'pelolla ja vavistuksella' ponnistelemaan 'parhaimpaan hyvään', vaan se ilmaiseikse myöskin ulospäin todellisena 'kuninkuutena', Uang, rakkautena kansaan, johon hänen hyveellisyytensä ja esikuvansa vaikuttavat kerrassaan uudestiluovasti.

Kirjan johtava aate on siis yksin Hyve, Tē. "Ruhtinas pitäköön huolta hyveistänsä. Kun hänellä on hyveitä, on hänellä miehiä. Kun on miehiä, on myös maata. Kun on maata, on myös käyttövaroja." "Hyve on juuri, rikkaus latva." Hyve-sana, Tē, merkitsee 'suoraa sydäntä' ja (uudempi merkin muoto) 'suoran sydämen mukaista vaellusta'. Džu Hsi sanoo Suurta Oppia johdatukseksi siveysoppiin. Tämä moraalifilosofia ei kuitenkaan ole niin paljon filosofoivaa kuin käytännöllistä laatua. Voimakas eetillinen paatos on teokselle ominaista.

Hyveen harjoituksessa erotetaan seitsemän eri piiriä, jotka ovat ikäänkuin kehässä, sulkien toinen toisensa. Lueteltuina suurimmasta pienimpään ne ovat seuraavat: Suurisänmaa (T'ien Hsiā), valtio (Kue'), perhe (Dzia), yksilö (Šen, ruumis), tunne-elämä (Hsin, sydän), tahtoelämä (I, tarkoitus, ajatus) ja tietoelämä (Drï).

Isänmaan rauha riippuu yksityisvaltioiden hyvästä järjestyksestä; valtiot taas niiden kotien hyvistä tavoista; kodit yksityishenkilöiden, varsinkin perheen pään, itsekasvatuksesta; itsekasvatus edellyttää tunteiden ja halujen hillitsemistä, 'sydämen ojentamista'; sydämen ojentamiseen tarvitaan tahtoa ja valpasta ajatustensa vartioimista, varsinkin yksinäisyydessä; asiain olemukseen tunkeutuvat laajat tiedot auttavat parhaiten tahtoa oikealle tolalle; tietojen laajentaminen on ensi kädessä olevaisen älyllistä tarkastelua.

Ensimmäinen asia on siis tunkeutua olevaisen ytimeen ( Ke' U' ). Tämä sisältää, ei vain olevaisen järkiperusteiden tutkimista, vaan myöskin kirjallisuuteen, historiaan ja ihmisluontoon tutustumista, kuten taulukosta käy ilmi. U' merkitsee olevaista yleensä; Ke': saavuttaa, rajoittaa, vaikuttaa, uudistaa; raja, kehä, malli, äly. Ke' U': älyllisesti tarkastella olevaista, eritellä, filosofoida. Tällaisen intellektuaalisen luonnontarkastelun, olevaisen olemukseen ja ytimeen tunkeutuvan silmäyksen, yhdessä ihmiselämän ja historian tuntemuksen kanssa, pitäisi vaikuttaa se ihme, että meissä syntyy hyvä tahto, puhdas ja vilpitön mieli. Tieto sellaisenaan ohjaa meitä hyvään.

Tärkeässä kohdin siis kungfutselaisuus ratkaisevasti asettuu intellektualismin kannalle. Tämän mukaan olisi viisaus suurin hyve. Sillä mitä viisaampia me olemme, sitä parempia me olemme myöskin. Mitä enemmän meillä on tietoja, sitä enemmän meillä on hyvää tahtoa. Mitä enemmän me niin hyvin yksityiskohdissaan kuin yleispiirteissään tunnemme sekä nykyisyyttä että menneisyyttä, sitä enemmän meillä on mahdollisuuksia menetellä oikein, ja sitä enemmän on takeita, että me myöskin tahdomme menetellä oikein. Ei ole suotta kiinalaisessa hyveiden taulukossa asetettu Viisautta keskustaan.

Tästä tiedon palvomisesta on ollut lyhyt matka tietäjien palvontaan. Tietomiehillä ja viisailla on puolittain jumalien asema Kiinassa. He ovat 'taivaisen järjestyksen' tuntijoita ja edustavat sitä maan päällä. Keisari on viisaista ensimmäinen, Šeng. Hän korkeanomakätisesti tutkii tohtoreita ja antaa joka kolmas vuosi yhdelle onnelliselle korkeimman mahdollisen oppiarvon, Džuang Yen. Kungfutse on viisautensa kautta kohonnut ruhtinasten rinnalle ja kaikkien oppineiden, vieläpä keisarienkin jumalaksi. Mutta jok'ikinen 'lukumies' (Tou Šu Ren eli Uen Szï) on hänkin jonkinlaisen palvonnan esineenä. Opettaja asetetaan viimeisenä arvovaltojen joukkoon, jossa neljä muuta ovat Taivas, Maa, Ruhtinas ja Vanhemmat. Tämä viisimerkkinen taulu asetetaan usein talon peräseinälle ja sen edessä toimitetaan palvontaa kuten epäjumalille konsanaan. Tien, Ti, Džyin, Ts'ing, Szï, nämä viisi arvovaltaa, ovat aito kungfutselainen kokoomus; taivas ja maa, perhe ja valtio, viisaus ja hyve on siinä kudottu erottamattomaksi kokonaisuudeksi, seikka, joka on niin ominaista kungfutselaisuudelle. Ei kuitenkaan vain opettajan nimi ole palvonnan esine, vaan opettaja itse tietysti myöskin saa oppilailtaan samanlaistak ohtelua. Polvilleen on oppilaan ollut langettava mestarinsa edessä, ja opettajalla on ollut oikeus menetellä oppilaansa kanssa niinkuin hän on tahtonut.

On pantava merkille, että Suuren Opin Selityskirjasta puuttuu juuri tämä tärkein kohta. Emme saa tietää, miten Kungfutsen oppilas ja aikalainen tämän luonnontarkastelun (Ke' U') on selittänyt, sillä vanhoista käsinkaiverretuista bambulaatoista ovat tätä asiaa käsittelevät liuskat ajan vieriessä ja vainojen ja hävitysten myrskyissä tyystin kadonneet. Arvaa sen, miten suurena vahinkona kiinalaiset tätä pitävät. Vajaa paikka on täytetty miehen selityksillä, joka eli yli puolitoista tuhatta vuotta myöhemmin.

Džu Hsi:n opettajan Dž'engtse:n mukaan on Ke' U' jatkuvaa vaarinottoa kaikista esiin tulevista asioista. Sen edellytyksenä on ihmisluonnon taipumus tiedoitsemiseen, ja toiselta puolen on kaikessa olevaisessa aina jotain järjellistä. Kuitenkin tämä järjellisen havaitseminen, joka tapahtuu siirtymällä tunnetusta tuntemattomaan ja läheisestä kaukaisempaan, vaatii pitkäaikaisia ponnistuksia; sitä ei saada valmiina lahjana. Mutta jos meillä on kärsivällisyyttä tarpeeksi, pyrkiäksemme aina vain eteenpäin, viimeiseen päätekohtaan saakka, niin eräänä kauniina päivänä teemme vihdoin tuon suuren löydön: Me havaitsemme omaavamme laajakantoisen ja läpikotaisen katsauksen koko maailmankaikkeuteen. Silloin on sielunelämämme sellaisenaan ja monine suhteineen olevaiseen, kaikki tyynni valaistua. Olevaisen muoto ja sisällys, ydin ja kuori, kaikki on selvää. Lopputulos on siis jonkinlainen intuitio, maailmankaikkeuden kokonaisnäkemys.

Kungfutsen aikoihin esitti Sokrates länsimailla samanlaisia väitteitä tiedon perustavasta merkityksestä siveelliselle elämälle. Samalla tavoin tahtoi hänkin 'synnyttää' horjumattomia siveellisiä käsitteitä ja niiden mukaista toimintaa pelkän tietokyvyn avulla.

Olisi odottanut, että siveellisen pyrkimyksen viimeinen rengas olisi yhdistetty henkimaailmaan, jumalaan, mutta siihen ei ole viittaustakaan varsinaisessa tekstissä, — ellei tahtoisi nähdä tuohon U'-sanaan sisältyvän myöskin henkiolentoja. Sitä emme tiedä, kun alkuperäinen selitys puuttuu. Joka tapauksessa olisi U'-hun sisältyvä jumala-aate hyvin panteististä laatua. Voinemme sanoa, että tässä taas tulee ilmi tuo Kungfutsen suuri pidättyväisyys uskonnollisiin kysymyksiin nähden. Varsinaisessa tekstissä ei esiinny sanaakaan jumalasta, tai edes jumalallisesta maailmanjärjestyksestä (T'ien Ming), ainoastaan Taivaan Poika (T'ien Tzï) mainitaan. Selityskirjassa esiintyy sen sijaan sekä Šang Ti että Tien Ming.

Kungfutse tahtoo uskollisesti pysyä siinä piirissä, minkä hän täysin tuntee. Ihmiselämän ja yhteiskuntajärjestyksen kuvaajana hän on omalla alallaan. Täytyy antaa tunnustusta Kungfutselle näiden asiain käsittelystä. Tuo yhteiskuntarakenteen kudos, joka Suuressa Opissa esiintyy, osoittaa toiselta puolen verrattain kehittyneitä oloja, toiselta puolen se todistaa kirjoittajansa taitavaa sommittelua.

Kaikkein tärkeimpiä puolia tässä sommittelussa on taito, millä koko rakenne on saatu niin tiiviiksi ja tukevaksi. Erityisesti on ihailtava sitä tapaa, millä yksityinen ja yleinen, käytännöllinen ja siveellinen, tieto ja hyve ovat toisiinsa liitetyt erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Taivaan Pojasta alkaen aina alimpaan rahvaaseen asti on yksilöiden itsekasvatus (Siu Šen), haluihin, tahtoon ja tietoon nähden, selvästi perustuksena sekä yksityisen itsensä elämälle että perheelle, valtiolle ja koko isänmaalle. Tätä yhtä, itsekasvatusta, jok'ikinen pitäköön kaiken juurena.

Kun luonnontarkastelun kautta tietopiiri on täysin avartunut (Drï Drï), niin samalla on tahto tullut hyväksi (Dž'eng I) ja halut ja tunteet hallituiksi, niin, koko sydän on ojennettu (Dženg Hsin). Kun näin on ihminen kasvatettu (Siu Šen), niin samalla on saatu edellytykset hyvälle järjestykselle kodissa (Ts'i Džia) perustus valtion hyvälle hallitukselle (Drï Kue) ja taattu rauha Taivaan alla (P'ing T'ien Hsiā).

Suurisänmaan sisäinen rauha on siis kungfutselaisuuden korkein onni. Tässä taas tuo Yleismieli (Kung), jota edellä sanoimme kungfutselaisen etiikan olennaiseksi piirteeksi. Se ei kuitenkaan ulotu keltaisen heimon ulkopuolelle. Ei-kiinalaisiin suhtaudutaan kuten juutalaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset barbaareihin. Mitään taivaista tai kuolemantakaista onnea ei myöskään tavoitella; maallinen paratiisi on silmämääränä, Kiina on oleva Taivaan valtakunta maan päällä, T'ien Hsiā.

Ei ole mikään sattuma, että Suuren Opin varsinaisen tekstin niin tärkeässä esityksessä johdonmukaisesti pidättäydytään kaikesta siitä, mitä me sanomme uskonnolliseksi. Suuri Oppi kuvastelee tarkoin Kungfutsen uskonnollista kantaa, jota olemme sanoneet eräänlaiseksi agnostisismiksi, tietämättömyytensä tunnustamiseksi yliaistillisiin kysymyksiin nähden. "Henkiä sopii palvella, mutta muuten on niistä pysyttävä loitolla", tämä kuvaa niin sattuvasti Kungfutsen kantaa.

Selityskirjan kanta uskonnollisiin kysymyksiin nähden ei ole niin puhtaasti pidättyväinen. Mainitsimme jo, että sekä Šang Ti että T'ien Ming tulevat siinä esille, mutta, — se otettakoon huomioon — ainoastaan lainauksina vanhimmista teoksista, Historiakirjasta ja Laulujenkirjasta. Edellisestä otettu lainaus kuuluu: Dž'eng T'ang (1766-1753 e.Kr.) "tarkkasi ja tutkisteli Taivaan selviä lakeja (T'ien ming Ming)". Vielä on toinenkin lainaus Historiakirjasta, jossa esiintyy Ming-sana (X, 11), jonka olemme kääntäneet 'kohtaloksi'. Laulujenkirjan lainaus puhuu Šang Ti:sta: "Niinkauankuin In-suku ei ollut kadottanut kansan suosiota, olivat sen (hallitsijat) Šang Ti:n vertaisia (X, 5)."

Järkähtämätöntä uskoa Kaitselmukseen (T'ien Ming), vieläpä Šang Ti:nkin korkeimpana jumalana, voimme pitää täysin kungfutselaisena, vaikka Kungfutse itse ei mielellään näistä asioista puhu. Hänkin kuitenkin otti uskollisesti osaa aikansa uskonnollisiin menoihin, vieläpä hän juuri suureksi osaksi ne järjestikin, ja hänen järjestystään yhä noudatetaan jumalanpalvelusmenoissa. Li oli Kungfutselle erittäin rakas, ehkäpä yhtä rakas kuin Tē:kin (hyve).

On selviä todisteita olemassa, että Kungfutse uskoi vaikeissa tilanteissa kohtalonsa kokonaan riippuvan Taivaasta ja että ihmiset eivät voineet tehdä hänelle mitään ilman Taivaan sallimusta. Tähän vakaumukseen hän on tullut siveellisen vaelluksensa perustuksella ja sen tehtävän tähden, jonka hän on ymmärtänyt omakseen. Sillä Taivas palkitsee ja siunaa hyvää, mutta rankaisee pahaa. "Hyvällä on hyvä palkka, pahalla on paha palkka": Šan jiu šan Pao, O jiu o Pao. Ja sekä palkinto että rankaisu saadaan tässä elämässä; osittain se tulee suoraan meidän osaksemme, osittain saavat meidän jälkeläisemme joko hyvää tai pahaa meidän tähtemme osakseen, — varsinkin pahaa, siinä tapauksessa, että me itse emme ole rangaistusta rikoksistamme kärsineet. Jälkeläisiin kohdistuvaa Taivaan palkintoa tai rangaistusta sanotaan nimellä Yen Pao, kaukainen palkanmakso. Asianomaiseen yksilöön kohdistuvaa kuolemantakaista palkintoa tai rangaistusta ei kungfutselaisuus tunne.

Jonkinlainen jumalanpelko, korkeamman maailmanjärjestyksen kunnioitus, on siis siveellisen vaelluksen perimmäisenä vaikuttimena. Viisauden korkein aste on tämän jumalallisen maailmankaitselmuksen ymmärtämistä ja hyve varsinaiselta olemukseltaan on sopusointuista vaellusta 'taivaisen järjestyksen' kanssa.

SUUREN OPIN TAULUKKO.

Tässä on kungfutselaisuuden perinnäiset perusopetukset. Joka seuraa tätä oppia, hänellä on myötäinen elämä ja rauhainen kuolema. Tämä taulukko on laadittu asetettavaksi työtuolin oikealle puolelle, muistutukseksi niinkuin vanhoilla oli apunaan kehoituspiirroksia vöissään ja pesumaljakoissaan. Sillä:

Taivainen järjestys on kehitetty Suuressa Opissa suurimpaan täydellisyyteensä. Tästä seuraa että: —

Sikäli kuin tähän oppiin syvennytään se tekee hyväksi yksityishenkilön: se antaa hänelle sisäisen viisauden. Ja: Sikäli kuin tätä oppia sovelletaan, se tekee hyväksi koko isänmaan: se opettaa ulkoista kuninkaallisuutta. Yleisinä ohjeina ovat seuraavat kaksi sääntöä: Puheissasi noudata taivaista järkeäsi!

Teoissasi mukaudu ihmisluonnon mukaan!

Motto: Taivaan Pojasta alkaen, aina kansanjoukkoihin asti, tätä yhtä, itsekasvatusta, jok'ikinen pitäköön kaiken juurena.

I. SISÄINEN VIISAUS: KIRKASTU HYVEISSÄ!

1. Olevaisen älyllinen tarkastelu.

Tutustu perusteellisesti klassillisiin kirjoihin ja historiaan. Tee tutkimuksia menneisyydestä ja nykyisyydestä. Opi tuntemaan ihmisluonto. Tutki kaiken olevaisen järkiperusteita!

2. Tiedon täydellistyttäminen.

Tee ero luonteen ja kohtalon suhteen. Pidä aina erillään oikeus ja etu. Ymmärrä mikä on oikea oppi. Hylkää harhakäsitykset!

3. Tahdon tekeminen hyväksi.

Älä petä itseäsi! Anna oikea arvo kunnioituksen ja pelon tunteille. Pidä silmällä alkuaiheita. Hoida huolella sydäntäsi!

4. Sydämen ojentaminen.

Pidä kiinni keskitiestä. Vaali oikeata mielialaa. Varo vääriä haluja. Kavahda kaikkea haitallista!

5. Itsekasvatus.

Varo puhetta ja käytöstäsi. Ilmaise oikea ylevyytesi. Opettele sävyisyyttä ja kunnioitusta. Omaa antaumusta ja uskollisuutta!

II. ULKOINEN KUNINKUUS: RAKASTA KANSAA!

6. Kodin kunnossapitäminen.

Kunnioitusta vanhemmille! Ystävyyttä vanhempien ja nuorempien veljien kesken. Muistuta miehen ja vaimon avuja. Valitse huolella ystäväsi. Erota tarkoin eri sukupuolet. Huolehdi sääntöjen noudattamisesta. Valvo kasvavan polven kasvatusta. Kavahda kaikkea puolueellisuutta. Elä sovussa sukulaisten kanssa. Ole ahkera ja säästäväinen!

7. Yksityisvaltion hyvä hallitus.

Tutustumista järjestöjen hoitoon! Yhtenäisyyttä politiikassa! Kunnioita Taivasta ja esi-isiä! Huomaa kykyjen erilaisuus. Rakasta kansaa! Tehosta kansanvalistustyötä. Huolehdi lain ja oikeuden käytöstä!

8. Isänmaan rauhoittaminen.

Sotataitoa tarvitaan! Oikeudenmukaisuutta palkinnoissa ja rankaisuissa. Laajasydämisyyttä lausunnoissa. Säästäväisyyttä valtiovarojen käytössä. Taitoa lakien laadinnassa!

Kaikessa muista kultaista sääntöä:

PYSÄHDY VASTA PARHAASSA HYVÄSSÄ!

* * * * *

Yksityisiä siveyssääntojä ei johdeta niin paljon kaitselmuksesta kuin yksilön suhteesta yhteiskuntaan ja maailmankaikkeuteen. Tämän ilmaisee niin selvästi nuo niin sanoaksemme kungfutselaisuuden kymmenen käskyä, joiden kautta yksilön suhde yhteiskuntaan on mitä tarkimmin määrätty. Nämä kymmenen käskyä johdetaan yhtä monesta erilaisesta yhteiskunnallisesta asemasta, jotka parittain yhdistetään toisiinsa ja näin saadaan Viisi Suhdetta, U Luen, jotka muistuttavat viittä perushyvettä (Viittä Vakiota, U Dz'ang). Nämä viisi suhdetta ovat:

Valtiollinen, Džyin Dž'eng, ruhtinas ja ministeri; isällinen, Fu Tzï, isä ja poika; veljellinen, Hsiung Ti, vanhempi ja nuorempi veli; aviollinen, Fu Fu, mies ja vaimo; ja toverillinen, P'ong Jiu, toveri ja ystävä.

P'ong ja Jiu -sanat kumpikin merkitsevät ystävää ja ystävyyttä; edellinen, P'ong, enemmän yhtäläisen elämäntehtävän aiheuttamaa toveruutta, jälkimmäinen, Jiu, sydämen sointujen synnyttämää tosiystävyyttä. Edellistä edustaa sanamerkki, joka on kokoonpantu kahdesta yhtäläisestä taivaan kappaleesta, kuusta. Jälkimmäiselle merkille kuvaavaa on, että siinä on 'vasemman käden' koukussa — vasen on kunniapuoli — joku 'lisä'. Tarkoin otettuna on tässä siis kaksi erilaista asemaa. Jokapäiväisessä puheessa ei kuitenkaan tehdä tätä eroa, vaan P'ong ja Jiu käytetään yhdessä merkitsemään ystävää.

Eri sukupuolten kesken ei voi olla ei P'ong- eikä Jiu-ystävyyttä. Tässä ei voi tulla kysymykseen mikään muu kuin Fu Fu, aviomies ja aviovaimo. Fu Fu ovat kaksi aivan erilaista sanamerkkiä sekä kokoonpanoltaan että sävelkoroltaan — edellisellä on tietysti korkeampi korko. Se on kokoonpantu samoista osista kuin Taivas (T'ien): 'yksi' ja 'suuri', — sovitus on vain hiukan toinen. Se merkitsee, paitsi aviomiestä, viisasta ja huomattavaa henkilöä, kansojen opettajaa (esim. K'ung Fu Tzï, Kungfutse), sekä myöskin työmiestä. Tässä sanamerkissä esiintyy henkisen ja ruumiillisen työn yhtäläinen korostus. — Jälkimmäinen Fu on yhdistys 'luudasta' ja eräästä toisesta sanasta, joka merkitsee naista yleensä. Miehen ja vaimon ero on siis näistä sanoista päättäen yhtä suuri kuin taivaan ja maan: toinen hipoo taivasta, toinen lakaisee maata.

Jos eri sukupuolten välinen suhde on suppeampi kuin länsimailla, — siitä ei voi puhua ennen hääpäivää, eikä yleensä muutoin kuin Fu Fu-suhteena; tässä on sivuutettu äidin suhde poikiinsakin —, niin oli ystävyyssuhde sen sijaan laaja, kuten näimme. Samaa on sanottava 'veljellisestä' suhteesta. Hsiung Ti on katsottava täydennykseksi isän ja pojan suhteelle, jonka jälkeen se välittömästi seuraakin. Miehen ja vaimon suhde on vasta kolmantena, tämä, jota me ehkä pitäisimme ensimmäisenä. 'Vanhempi ja nuorempi veli' edustavat, sanallisen merkityksensä ohessa, ylimalkaan ylempiä ja alempia, vanhoja ja nuoria. — Näidenkin sanamerkkien rakenne kuvaa selvästi niihin liittyvää ajatusta. 'Hsiung' tietää suuta ja syömäriä, kun taas 'Ti' on pakotettu jousensa kanssa syötävää hakemaan tai paimentolaisena itseään elättämään. Isän kuoltua siirtyy rajaton valta nuorempien veljien yli vanhimmalle veljelle, joka on tällöin astunut alamaisen lapsen asemasta perheen pään täysiin valtuuksiin. Nuorten alistuva vanhojen kunnioitus — siinä Ti:n yleinen sisällys, lähennellen siis Ksiao-käsitettä.

Niinkuin Hsiung Ti ulottuu perhepiirin ulkopuolelle, niin myöskin Fu Tzï, isä ja poika. Usein yhdistetään Fu, isä, vanhempaan veljeen, Hsiung; täten muodostunut Fu Hsiung merkitsee yleensä iäkkäitä ihmisiä, samoinkuin Fu Lao vanhoja. (Sanamerkki Fu on aivan erilainen kuin miehen ja vaimon Fu-merkit.) Tzï, poika, yhdistetään taas nuoremman veljen, Ti-sanan, kanssa merkitsemään nuorempaa kansaa ylimalkaan. Tzï-sanaa käytetään myöskin kunnioitusterminä suurmiehistä (esim. K'ung Fu Tzï eli K'ung Tzåi; Kungtse, Kungfutse).

'Ministeri' termissä Džyin Dž'en merkitsee yleensä virkamiehiä, joiden kanssa ruhtinas on suoranaisissa tekemisissä. Dž'en oli keisarivallan aikana kiinalaisten virkamiesten 'minä'. Alkumerkitykseltään se on sama kuin meikäläinen 'ministeri', s.o. palvelija. Korkeimmassa asemassa, koko yhteiskuntarakenteen huippuna ja koossapitäjänä, on Džyin eli Džyin Tzï. Sanamerkki Džyin jakautuu kahteen osaan, joista ylimmäinen merkitsee: 'hallita, ohjata; ohjaaja, tarkastaja'. Alempi osa merkitsee suuta ja puhetta. Ajatus on siis selvä: 'Käskyjä jakeleva suu, kaikkea hallitseva puhe'. Merkin äänneasukin on nähtävästi yhdistys sen molempien osien äänteistä: k'ou + in > Džyin.

Teorian mukaan tuli valtion päämiehen olla paras ihminen maailmassa. Sen vuoksi ei Džyin merkitse ainoastaan: 'päällikkö, hallitsija, suvereeni'; vaan myöskin: 'ihanne-ihminen, gentlemanni, yli-ihminen'. Hallitsijan arvonimestä on siis tullut jokapäiväinen kohteliaisuus- ja iskusana kansan keskuuteen. Kaikki eivät voi olla 'Taivaan Poikia', mutta kaikki voivat omata ruhtinaallisia avuja. Kaikilla on sama ruhtinaallinen ihanne.

Suuren Opin mukaan (III, 3) on ruhtinaan hyve Ren. Se on sana, jolle ei löytyne aivan tarkkaa vastinetta länsimaisissa kielissä. Kun ruhtinas on koko kansan kaikkien jäsenten ihanne, niin tulee hänen omistaa kaikki mahdolliset ihmisavut. Hänestä hajautuvat kuin prismasta kaikki kymmenen siveyssädettä. Ren-sanaa voisimme tulkita sanoilla: Ihmisyys, humaanisuus, hyveherkkyys, oikeamielinen rakkaus. Laulujenkirjan lainauksesta (III, 3) näkyy, kuinka ruhtinaan tulee kyetä asettumaan kaikkiin elämänasemiin ja niissä toteuttaa kullekin ominaisia avuja. Ren, kuninkaallinen hyve, on yksi viidestä perushyveestä, vieläpä niistä ensimmäinen.

Kun sosiaalisessa elämässä tehdään näin tarkka ero ihmisen ja ihmisen kesken, niin se on omansa synnyttämään kullekin asemalle ominaisia paheita. Kiinan historia puhuu liiankin selvästi, miten rajattoman vallan tunto on vienyt hallitsijoita epäinhimillisiin tekoihin. Senvuoksi muistakoon hallitsija olevansa vain ihminen ja osoittautukoon elämässään inhimilliseksi. Suuret virkamiehet, sekä vanhana että uutena aikana, ovat usein valtansa nojalla eronneet keskushallituksesta, tuottaneet tuhoisia kapinoita, julistaneet erinäisiä osia valtakunnassa itsenäisiksi ja monin tavoin toimineet itsekkään etunsa laskuun. Sen vuoksi on heille tärkeintä kunnioitus ja uskollisuus esivaltaa kohtaan.

Virkamiehen, valtion palvelijan ('ministerin') hyve on Laulujenkirjan lainauksen mukaan (III, 3) kunnioitus (Džing). Yleisemmin esitetään kuitenkin Džung, lainkuuliaisuus, lojaalisuus, virkamiehen hyveeksi. Tämä Džung merkitsee kokoonpanoltaan 'keskellä olevaa sydäntä', miestä, jonka sydän on paikallaan. Džung ilmaisee uskollisuutta esivaltaa kohtaan ja isänmaallista mielialaa, vastakohtana yksityisharrastuksille ja oman edun etsinnälle.

Kiinalaiset isät, itsevaltiutensa tuntien, ovat usein todellisia tyranneja kodissaan. Kohteliaassa puheessa käytetään puhutellun isästä tavallisimmin termiä: 'Kunnioitettava Ankaruus (Ling Jen)', tai 'Kunnioitettava Arvokkuus (Ling Tsuen)'. Senvuoksi on tärkeätä huomauttaa heille, etteivät tyystin unohtaisi rakkautta. Isän varsinainen hyve (III, 3) on Tz'ï, 'lempeys, sydämellisyys, tunteenomainen rakkaus' — sana, jota kohteliaassa puheessa käytetään äidistä. Kun isät ovat luonnostaan enemmän kovia, niin ei ole pelkoa, että tässä ilmeneisi hemmottelevan rakkauden vaaraa. Hallitsijasta käytetty Ren ilmaisee, ettei hänen rakkautensa saa olla tunteiden, vaan järjen ohjaama.

Pojan hyve on Hsiao. Tämä on kiinan tärkeimpiä sanoja, kansallishyveiden harjoituksessa ehkä enimmän viljelty käsite, sama kuin raamatullisen neljännen käskyn sisällys. Hsiao on yhdistys merkeistä Lao ja Tzï; ylempi osa, Lao, on 'kunnianarvoisa, vanha' merkitykseltään. 'Poika, lapsi (Tzï) kunnianarvoisen vanhuksen jalkain juuressa', sen voi lukea merkin rakenteesta. Muuta merkitystä sillä ei olekaan kuin lapsenkunnioitus vanhempiaan — myöskin äitiä — kohtaan. Asia on tietysti sen arvoinen, että se on tarvinnut oman terminsä.

Kymmenes kungfutselaisista peruskirjoista, "Kunnioituksenkirja" (Hsiao Džing) kehittelee monipuolisesti oppia "Pyhä Julistus" koskettelee myöskin Hsiao-käsitettä. Siinä sanotaan m.m.: Vanhempien kunnioitus on oikeana oppina selviö taivaassa ja maassa; ihmiselämässä se on kaikkien hyveiden perustus ja juuri. Varsinainen vanhempien kunnioitus sisältää kaksi puolta: vanhempien mielen ilahduttamista ja huolenpitoa heidän ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Vanhemmat ovat kuin aurinko; niinkuin se keväällä synnyttää elämää ja syksyllä antaa sen sammua, niin on vanhemmillakin oikeus määrätä lastensa elämästä ja kuolemasta. Heidän tekonsa ovat yläpuolella lasten arvostelun. Hsiao Tao (Hsiao:n tie, oppi) vaatii pojalta koko ikänsä 'sokeaa' kuuliaisuutta isäänsä ja, tämän kuoltua, vanhempaa veljeään kohtaan. Eikä tämä kuuliaisuus ja kunnioitus kohdistu vain elävään isään tai veljeen, vaan myöskin kuolleisiin esi-isiin.

Riittäköön tämä Hsiao:sta. Vanhemman ja nuoremman veljen hyveitä ilmaisevat 'veljiä' merkitsevät sanat Hsiung ja Ti; niitä käytetään sekä verbeinä että substantiiveina. Jälkimmäinen kuitenkin äännetään T'i ilmaistessaan nuoremman veljen hyveellistä toimintaa. Hsiung vaatii vanhemmalta veljeltä sävyisyyttä, Ti nuoremmalta kuuliaisuutta, — suhde muistuttaen siis paljon isän ja pojan suhdetta. Kungfutsen Keskusteluissa (Luen Y) sanotaan: Poika käyttäytyköön kotona niinkuin Hsiao, ulkona niinkuin T'i vaatii: Ru' tsē Hsiao, ts'u' tsē Ti.

Miehen ja vaimon suhde sisältää samanlaisen hallitsemisen ja alistuvaisuuden piirteen kuin Hsiao. Teoria ei vaadi mieheltä ei rakkautta, ei hellyyttä, ei uskollisuutta, vaan ainoastaan kylmää oikeudenmukaisuutta. Vaimon hyve taas on myöntyväisyys ja kiintymys, eikä ainoastaan elävää, vaan kuolluttakin miestänsä kohtaan. Erittäin ansiokkaana pidetään elämänikuista leskeyttä miehen kuoltua. Tällaisille 'kunniallisille leskille' rakennetaan usein muistoksi komeita kivisiä kunniaportteja. Keisarien jalkavaimo on lähetetty herransa kuoltua palvelemaan tätä toisessa maailmassa.

Naisen aseman suuri alemmuus miehen rinnalla tulee ilmi myöskin moniavioisuudessa. Yksiavioisuus on näet enemmän välttämätön paha kuin tavoiteltava hyvä. Mies saa ottaa niin monta vaimoa kuin hän jaksaa elättää. Käytännössä on yksiavioisuus yleisintä ankaran olemassaolontaistelun vuoksi. Rikkailla ja korkeilla virkamiehillä on yleensä useampia vaimoja, joista kuitenkin vain yksi on varsinainen, virallinen puoliso. Haaremi on jumalan siunauksen merkki. Yksiavioisuudenkin kannalla sanoo teoria, että jos vaimo kuolee, voi saada uuden, mutta jos veli tai isä kuolee, on sitä mahdoton korvata. Senvuoksi liittyköön ihminen ikipäivikseen enemmän omaan sukuunsa kuin vaimoonsa!

Ystävyyssuhteessa on uskollisuus, Hsin, pääasia. Ystävän uskollisuus ei ole samaa kuin virkamiehen lojaalisuus. Jälkimmäisessä piti olla sydän paikallaan; ystävän uskollisuudessa luotetaan sanoihin, 'miehen sanoihin'. Luotettavuus, sanansapitäminen ja uskollisuus — siinä läheisemmän ja kaukaisemman ystävyyden tunnus. Hsin on viimeinen viidestä perushyveestä, kuten ruhtinaan hyve, Ren, oli ensimmäinen. Hsin merkitsee sitäpaitsi kirjettä, sanomaa ja sopimusta, siis kirjoitetunkin sanan luotettavuutta.

Ylläoleva kungfutselainen yhteiskuntajärjestys merkitään yhdellä ainoalla sanalla Luen (Len). Johdoltaan se merkitsee 'inhimillistä järjestystä'. Yleisesti käytetään seuraavia kaksoisnimityksiä: U Luen (Viisi L:iä), Luen Dž'ang (vakio L.), Ren Luen (ihmis-L.) vieläpä Tien Luen (taivainen järjestys).

Eduksi tälle järjestelmälle voisi merkitä sen tarkkapiirteisyyden ja lujuuden, voisimme lisätä myöskin selvyyden. Kunkin aseman velvollisuudet ovat kyllin selvästi määrätyt. Meistä näyttää tässä olevan liian suurta lainalaisuutta, mutta täytynee ehkä myöntää kuitenkin, että se on ollut paras mahdollinen aikanansa. Kun ei ole ollut vastaavaa sisäistä siveellistä voimaa, niin on siveyssäännöt sidottu ulkonaisiin asemiin ja tapoihin.

Nämä monenlaiset eri asemat yhteiskunnassa, joilla kullakin on omat oikeutensa ja velvollisuutensa, ovat tehneet miltei mahdottomaksi yhden ja yhtenäisen siveyssäännön velvoituksen kaikkia kohtaan. Šu, epäitsekkyys, on koetettu asettaa Suuressa Opissa yleiseksi perusohjeeksi. Sitä on selitetty niin sanotulla 'viivoittimen ja harpin opilla', jonka mukaan samaa periaatetta pitäisi järkähtämättä sovelluttaa kaikkiin suhteisiin (X, 2). Šu, jos sitä sovelletaan noihin viiteen eri suhteeseen, ei kuitenkaan poista noiden suhteiden perusolemusta, jyrkkää arvoasteen eroa. Paras hyve tällaisessa moninkertaisessa yhteiskuntarakennuksessa on Viisaus, joka kussakin eri asemassa osaa menetellä aseman vaatimusten mukaisesti.

Erikoisen huomattavaa tässä yhteiskuntarakennuksessa on tuo arvoasteiden jyrkkä erilaisuus. Se keskittyy Hsiao-käsitteeseen, isän ja pojan suhteeseen. Tasa-arvo on jotain perin vierasta kiinalaisten ajatustavalle. Alistuvaisuussuhde ei ilmene ainoastaan lapsen ja isän sekä alamaisen ja itsevaltiaan hallitsijan välillä, vaan se on sovitettu myöskin aviopuolisoiden, veljesten jopa ystävienkin keskinäisiin suhteisiin. Fu ts'ang, Fu sui: mies on määrääjä, nainen seuraaja, sanotaan aviopuolisoista; mies 'laulaa', nainen säestää. Vielä ihmeellisempää meistä on tuo jyrkkä erotuksenteko veljesten välillä. 'Veljeys' meikäläisessä tasa-arvon merkityksessä on niin vierasta kiinalaisille, ettei heillä ole edes veli-sanaa. Heillä on vain "vanhempi" ja 'nuorempi' veli.

Hsiao on tämän alistuvaisuuden ja kuuliaisuuden symbooli. Edellä huomautimme, kuinka hallitsijaa ja hallitusvirkamiehiä sanotaan kansan isäksi. Hsiao-käsite on lähinnä lainattu osoittamaan alamaisten suhdetta hallitsijaan ja kansan suhdetta virkamiehiin. Edellä huomautimme myös, kuinka vanhemman ja nuoremman veljen suhde on lähellä isän ja pojan suhdetta. Ti on Hsiao-sanan lähin sukulainen. Usein ne yhdistetäänkin: Hsiao Ti: lapsen kuuliaisuus ja veljen alistuvaisuus. Sama kunnioittava kuuliaisuus ilmenee aviopuolisoidenkin suhteissa. Vaimon kuuliaisuus, Šuen, yhdistetään niinikään Hsiao-käsitteeseen: Hsiao Šuen; pojan Hsiao ja vaimon Suen ovat mitä läheisimpiä käsitteitä. Šuen on niin lähellä Hsiao-käsitettä, että edellisen katsotaan suorastaan sisältyvän jälkimmäiseen sekä Ti-käsitteeseen, joten Šuen voidaan vaurioitta yleisluettelosta jättää poiskin.

Viidestä suhteesta saadaan siis neljä hyvettä, jotka säännöllisesti esitetään seuraavassa järjestyksessä: Hsiao, Ti, Džung, Hsin: Lapsen kunnioittava kuuliaisuus, nuoremman veljen alistuvaisuus, virkamiehen lainkuuliaisuus ja ystävän uskollisuus. Hsiao on korotettu ensimmäiselle sijalle. Hsin, viimeinen viidestä perushyveestä, esiintyy tässäkin ryhmässä.

Viisi Luen:iä on Kiinan kastilaitos. Huolimatta sen suurista eduista se on ollut, yhdessä uskonnollisen Fung Sui-järjestelmän kanssa suurimpia esteitä edistyksen tiellä. Se on sitonut liian kireästi kaiken nuorekkaan yritteliäisyyden iänikuisiin sääntöihin ja tapoihin. Kaikki sukupolvet kaukaisesta kanta-isästä alkaen ovat olleet painamassa tietoisen teorian voimalla omaa leimaansk nousevaan polveen. Tuhansin tavoin on nuorista kynitty pois kaikki omaperäisyys ja itsenäinen ajattelu. — Mitä kärsimyksiä kätkeytyykään usein kiinalaisiin koteihin, joissa neljän polven kaikki lukuisat jäsenet elävät saman katon alla ja saman kassan varassa! Kun poika tuo vaimonsa tähän pesään, on yksi kuluttaja tullut lisää, eikä sitä katsota ilomielin. Raatakoon hän siis ruokansa edestä! Usein tulee miniän asema niin tukalaksi, että hän epätoivoisena itse päivänsä päättää. Jalkojen sitominen on vain yksi puoli yleisestä kurjasta kuvasta.

Kauan on kungfutselaisuus kannattanut Kiinan kansan elämää. Neljännen käskyn siunaus on runsain määrin tullut sen osaksi. Alempien kuuliaisuuden ja ylempien velvollisuuksien terottaminen on kantanut kaikista puutteista huolimatta myöskin hyviä hedelmiä. Voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne on kehittynyt verrattain pitkälle. Se on saanut kauniin ilmaisun sananlaskussa: T'ien Hsiā i Džia: 'Koko valtakunta on yksi ainoa koti.' Isänmaanrakkaus on juurtunut syvään, vaikka vastaavaa sanaa ei kiinankielessä olekaan. Äsken ilmaantuneen länsimaista isänmaanrakkautta vastaavan Ai Kue:n asemasta on käytetty Ai Ming, tai Ts'ing Ming rakkaus kansaan, mutta sitäkin vain hallitsevissa piireissä. Sydänjuuret ovat liitetyt oman suvun kautta enemmän omaan 'tummatukkaan kansaan' kuin yhteiseen maakamaraan. Esi-isien hautojen kautta on kotoinen maaperäkin tullut kalliiksi.

Mutta uudet, monessa suhteessa kungfutselaisuudelle perin vastakkaiset aatteet ovat saaneet vähitellen viime aikoina suurtakin kantavuutta Kiinassa. Sekä puhutun että kirjoitetun sanan kautta on julistettu ja saarnattu uutta elämänkatsomusta kiinalaisille. Lähetystyön kautta on koko Kiina avautunut länsimaisille vaikutteille. Ulkomailla, varsinkin Japanissa ja Amerikassa tuhatlukuisina opiskelleet kiinalaiset nuorukaiset ovat tuoneet uutta viiniä vanhoihin leileihin. Monet valtiolliset nöyryytykset ulkovaltojen edessä keisarikunnan viimeisinä aikoina ovat kiirehtineet vanhan Kiinan kääntymistä itsestänsä ulospäin.

Huomataan, kuinka Kiinan muurien ulkopuolella, jossa luultiin olevan vain pelkkiä barbaareja, on sittekin jotain muutakin, on jotain yhtä hyvää kuin 'Keskusvaltakunnassakin', ehkäpä jotain parempaakin, on ainakin sotataitoa ja murha-aseita, on 'tulilaivoja' ja 'tulivaunuja', kaukökirjoitusta ja kaukopuhelua, on siistejä kaupunkeja ja koteja, on koneita ja muuta korskaa. Keisarinkin, itse Taivaan Pojan, täytyy tunnustaa tällä kaikella jotain arvoa olevan. Kun hän ei voi lähteä opintomatkalle ulkomaille, antaa hän palatsiinsa laittaa pienoiskoossa kaikki nuo keksinnöt, itse niiden kelpoisuutta koetellakseen.[35] Sen ohessa hän ostaa kaikki 'ulkomaan oppia' käsittelevät kiinankieliset kirjat, niiden joukossa Raamatunkin.

Tulos tästä kaikesta on selvä. Jättiläinen herää. Huomaa kauan nukkuneensa, huomaa pikku peikkojen kimppuunsa käyvän, huomaa olevansa pahemmassa kuin pulassa niiden käsissä. Vanha vakainen valtakunta kuohuu ja kiehuu, on käymistilassa ylhäältä alas asti. Taivaan Poika viskaa pois pyhyytensä, tunnustaa kansansa ja oman avuttomuutensa, tahtoo sisäisen uudistuksen tietä rohkeasti lähteä uusille urille koko kansansa kanssa, kääntää silmänsä laskevan auringon maahan ja pitää länsimaita kaikessa esikuvinaan.

Silloin seuraa julistus toista.[36] Nopeassa tempossa annetaan mitä laajakantoisimpia hallitusmääräyksiä kaikilla mahdollisilla aloilla. Voi sinua, jättiläinen, jo riehut liikaa! Katso vain, etteivät noin äkkinäiset otteet sinua kumoon kaada!

Nuorekas aines iloitsee tästä 'edistyksestä'; suuria toiveita on taivas täynnä. Mutta vanha kungfutselainen katsoo vakavana ja totisena tätä lasten leikkiä. Jo kuohahtaa kuuma veri. Esi-isien iänikuinen muisto velvoittaa pelastamaan vielä viimeisellä hetkellä mustapään kansan ulkomaisista houreista. Nyt on tullut toiminnan aika! Isänmaa kutsuu! Pois kaikki vieras tästä maasta! Pois ulkomaan oppi ja ulkomaalaiset! Pois kaikki tyynni nuo valkoiset paholaiset!

Tarmokas nainen, vanha leskikeisarinna, saadaan tämän puuhan etupäähän. Palatsissa pannaan vallankaappaus toimeen. Suunta muuttuu. Täydellä tarmolla nostaa vanha Kiina vielä viimeisen kerran keltaista lohikäärmelippua. Käärme purskauttaa suustaan kristittyjen vainon vuolaat virrat. Ikäänkuin uutta elonvoimaa saaneena kiemurtelee peto henkensä edestä.[37]

Mutta pian päättyy tämä surullinen näytelmä. Entistään alemma painetaan kungfutselaisen ylpeys. Vuosituhansien kerskaukset pyyhkäistään pois armottomalla kädellä. Taivaan Pojan sijainen saa lähteä pakoon.

Hänen palatsinsa poltetaan ja itse Taivaan Temppeli muutetaan vihollisjoukkojen temmellyspaikaksi[38] — luontokappaleiden tallattavaksi, kerrassaan hevostalliksi, pyhä paikka, johon vain valitut kuolevaiset saivat edes katsahtaa. Se oli nöyryytys sellainen, jonka vertaisia on ollut vain harvoja, pyhän pilkkaa, joka sattui kungfutselaisen elinhermoon.

Tästä alennustilasta ei kungfutselaisuus ole jaksanut enää nousta. Sen voimat olivat murretut ainaiseksi. Kungfutselainen saa ruveta maksamaan korvauksia tuhotöistä, joita hän kansallisen ja uskonnollisen innostuksen huumeessa teki.

Uusi viini yhä kuohuu. Jo on murrettu varsinainen siveellinen vastustus. Vielä on kuitenkin jäljellä ulkonaiset vanhat muodot. Vielä istuu Taivaan Poika istuimellaan. Vielä liehuu keltainen lippu. Vielä kiemurtelee vanha käärme. Puhkaiseeko viini leilit, vai onko vanha nahka pehminnyt kyllin paljon peräänantaakseen? Siinä kysymys, jonka uteliaina teemme.

Ulkonaisesti näyttää rauhalliselta. Elämä palautuu entisiin uomiinsa. Mutta syvällä kansan sielussa on käymisliike täydessä vauhdissa. Se saa uutta virikettä, kun harmi ja viha saadaan kohdistaa vierasperäistä hallitushuonetta kohtaan. Aito kansallinen innostus valtaa mielet taas, kohdistuakseen nytkin ulkomaalaisiin, mutta ei valkoisiin, vaan tumman-keltaisiin. Mandžut, mandžut on nyt ajettava maasta pois! Niissähän se perusvika piileekin. Nyt me sen vasta ymmärrämme! Kun vain nämä on karkoitettu, niin silloin on kaikki hyvin.

Nuori Kiina, Uusi Kiina, on nyt ohjaksissa. Sen aika on nyt tullut. Tarmokkaalla ja verrattain taitavallakin kädellä käydään asioihin käsiksi. Ei näitä uudistusmiehiä sido kungfutselaiset kahleet, ei säännöt kuuliaisuudesta keisaria, vanhoja tai esi-isiä kohtaan. Kansan paras on sydämellä. Ja se vaatii heitä ryhtymään rohkeaan tekoon. Tietoisesti puuhataan, hengen uhalla, hautaa vanhalle hallitukselle ja vanhoille opeille ylimalkaan.

Hedelmä on kypsä. Aika on tullut. Jo ennen sovittua päivää, erään sattuman johdosta, ryhdytään tosityöhön. Valkoinen lippu kohoaa milloin missäkin osassa maata. Lipun keskelle on piirretty suuri Han -merkki -varsinaisen kiinalaisen nimi. Kuin kulovalkea leviää uusi valta. Verrattain verettömästi päästään ensimmäisen ottelun ohi uusiin oloihin. Viini on särkenyt vanhat leilit.

Tasavalta, tasa-arvo, veljeys ja vapaus! Mitä tämä on! Uusia ajatuksia, uusia sanoja! Liian uutta, liian suurta yhdellä kerralla käsitettäväksi! Kiinalaisille kävi niinkuin muillekin kuolevaisille: he juopuivat uuden viinin vaikutuksesta. Juopunutko lie, vanha Kiina, vai jälkikohmelossa — emme tiedä tarkoin.

Koko katoamaton T'ien Luen on luhistunut, kruunu on poissa, Taivaan Poika on poissa. Prisma on rikki. Miten nyt eri värit erotetaan? Mistä nyt löydetään Ren Ren, inhimillinen ihminen? Džyin Tzï:iä ei ole. Kelle nyt Dž'en uskollisuutta osoittaa? Kaikkivaltiaalle kansalle? Orjasta on tullut isäntä, alamaisesta hallitsija. Joka ennen jäljitellen katsoi Džyin Tzï:iä (ruhtinasta) ja piti häntä ihanteenaan, saa nyt tositeossa olla ruhtinas itse. Hsiung ja Ti ovat kumpikin kaatuneet yhden yhteisen veljeyden tieltä. 'Saman kohdun lapsi', T'ung Pao, on keksitty veljeä merkitsemään. Ja nyt on 400,000,000 saman kohdun lasta! Fu Fu:ta ei ole. Uen-ming džie Huen, — valistunut avioliitto, on sen sijassa. Fu Tzï on kärsinyt korvaamattomia kolauksia ja P'ong Jiu on kadottanut pyhyydestään.

Sanalla sanoen: Kaatunut, kaatunut on se komea rakennus! Voi sinua, tuhatvuotinen toivo ja tuki, koko kansan kannatin, kuinka niin äkkiä sentään saatoit luhistua!

Ja sen lankeemus oli suuri. Oppijärjestelmä, jonka varassa neljäsosa ihmiskuntaa oli elänyt neljä tuhatta vuotta — kaatunut kuitenkin! Kaatunut niin pahasti, että vain vaivoin saadaan enää raunioista pelastetuksi siihen sisältynyt iäti arvokas aines.

Mikä muu kuin kristillinen siveysoppi ja Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta voi täyttää ammottavat aukot?

2.

KUNGFUTSEN TEKSTI

Džu Hsi:n alkulause.

Opettajani Di'eng Tzï sanoi: "Suuri oppi on Kungfutsen jälkeen jättämä kirja, Hyveiden Alkeisopas.[39] Niin paljon kuin nyt voimme ymmärtää (nähdä) vanhojen opintojen järjestystä, niin se perustuu yksinomaan tämän kirjasen säilymiseen, sekä ( Kungfutsen ) ' Keskustelujen ' ja ' Mongtsen ', joka on myöhäisempiä. Opiskelija aloittakoon ehdottomasti tällä [teoksella], siten hän ehkä välttyy erehdyksiltä."

1. Suuren opin tie [on tämä]: Kirkastu kirkkaissa hyveissä! Rakasta kansaa! Lepää [vasta] parhaassa hyvässä![40]

2. Kun on käsittänyt lepopaikan, silloin on suunta selvä. Kun on suunta selvä, silloin voi olla mieli varma. Kun on mieli varma, silloin voi saada rauhan. Kun on saatu rauha, silloin voi hartaasti mietiskellä. Kun voi hartaasti mietiskellä, silloin voi saavuttaa [tavoittamansa].

3. Esineillä on juuret ja latvat. Asioilla on loppu ja alku. Joka ymmärtää, mikä on ensimmäistä, mikä viimeistä, hän on tielle tulemassa.

4. Vanhat [ruhtinaat], jotka tahtoivat kirkastaa kirkkaita hyveitä [koko] Taivaan alla, hallitsivat ensin oman valtionsa hyvin.

Voidakseen hallita oman valtionsa hyvin, he ensin järjestivät kotinsa kuntoon.

Voidakseen järjestää kotinsa kuntoon, he ensin kasvattivat itseänsä.

Voidakseen kasvattaa itseänsä, he ensin ojensivat sydämensä.

Voidakseen ojentaa sydämensä, he ensin tekivät tahtonsa hyväksi.

Voidakseen tehdä tahtonsa hyväksi, he ensin täydellistyttivät tietoansa.

Tiedon täydellistyttäminen on olevaisen älyllistä tarkastelemista.

5. Olevainen on älyllisesti tarkasteltu, — silloin on tieto täydellistynyt.

Tieto on täydellistynyt, — silloin on tahto tullut hyväksi.

Tahto on tullut hyväksi, — silloin on sydän ojennettu.

Sydän on ojennettu, — silloin on ihminen kasvatettu.

Ihminen on kasvatettu, — silloin on koti saatu kuntoon.

Koti on saatu kuntoon, — silloin on valtio hallittu hyvin.

Valtio on hallittu hyvin, — silloin on rauha Taivaan alla.

6. Taivaan Pojasta'[41] alkaen aina kansanjoukkoihin asti, tätä yhtä, itsekasvatusta, jok'ikinen pitäköön [kaiken] juurena.

7. [Olettakaamme, että] tämä juuri on sekaisin ja latva on järjestyksessä, — moista ei saata olla. [Olettakaamme, että] tästä tärkeimmästä vähät välitettäisiin ja vähemmän tärkeistä (kodista ja valtiosta) pidettäisiin hyvää huolta, — moista ei vielä ole tapahtunut.

Diu Hsi:n jälkihuomautus.

Ylläoleva klassillinen teksti on K'ung Tzï:n (Kungfutse) lausuma ja hänen oppilaansa Tseng Tzi:n kertoma. Tämän selitysten kymmenen lukua ovat Tseng Tzi:n ajatuksia ja hänen oppilaidensa kirjoittamia. Vanhoissa teoksissa on ollut paljon sekavuutta kirjoituslaattojen järjestykseen nähden. Nyttemmin olen ne, Di'eng Tzï:n päätelmien mukaan ja omien uudistettujen tutkimusteni perustuksella, järjestänyt seuraavassa esiintyvällä tavalla.

3.

SELITYSKIRJA

I LUKU.

1. [Eräs Historiakirjan luku, nimeltään] K'ang Kao ('Ohjeita K'ang:ille'), kertoo, [että U Uang ('Sotaisa Kuningas'), asettaessaan veljensä K'ang:in Uei-valtion herttuaksi lausui tälle]: '[Isäsi Uen Uang ('Kirjallisuus Kuningas')] kykeni kirkastumaan hyveissänsä.'[42]

2. [Historiakirjan luku, jonka nimi on] Tai Džiā, kertoo, [että pääministeri I In lausui Tai Džiā -kuninkaalle]: ['Isoisäsi Dz'eng Tang ] tarkkasi ja tutkisteli Taivaan kirkkaita kohtaloita.'[43]

3. [Historiakirjan luku, jonka nimi on] Ti Tien ('Hallitsijan Lakikirja') kertoo [jumalaisesta Jao:sta ]: 'Hän kykeni kirkastumaan korkeissa hyveissä.'[44]

4. Kaikki nämä [viittaukset osoittavat, kuinka nuo ruhtinaat hyveitään kehittämällä] tekivät itsensä kirkastuneiksi.

Ylläoleva selityskirjan ensimmäinen luku selittää 'kirkkaissa hyveissä kirkastumista' (Ming ming Te'). — Džu Hsi.

II LUKU.

1. [Kuningas] Dž'eng Tang:in pesumaljaan oli kaiverrettu: 'Jos voit päivän [yhdenkin] elää uutena miehenä, silloin on uudistuttava päivittäin; yhä vain on uudistuttava päivittäin'.[45]

2. K'ang Kao:ssa sanotaan: 'Innosta kansaa itsensä uudistukseen!'

3. Laulujenkirjassa[46] (III. 1) sanotaan: 'Vaikka Džou[47] on vanha valtio, on sen kohtalo kuitenkin uusi.'

4. Ei siis ole olemassa mitään [hyvää] missä ihanneihminen (Džyin Tzï, ruhtinas) ei ponnistaisi viimeiseen saakka.

Ylläoleva selityskirjan toinen luku selittää 'kansan uudistamista' (Hsin Min).[48] — Džu Hsi.

III LUKU.

1. Laulujenkirjassa (IV. 38) sanotaan: 'Kuninkaan peltoja[49] tuhannen Li:tä, kaikki tyynni kansan asuntomaata.'

2. Laulujenkirjassa (II. 76) sanotaan: 'Keltainen visertäjälintu (Oriolus) lepää korkean vuoren komerossa.' — Tzï (Kungfutse) sanoi [tästä:] "Keltainen lintu tietää lepopaikkansa. Voiko ajatella, että ihminen ei vetäisi linnulle vertaa?"

3. Laulujenkirjassa (III. 1) sanotaan: "Ylevän kuninkaallinen Uen Uang! Oi tuota lakkaamatonta ja loisteliasta levähdyspaikan kunnioitusta!" Toimien ihmisten ruhtinaana, hän lepää jalomielisyydessä (Ren); toimien ihmisten virkailijana, hän lepää harrasmielisyydessä (Džin); toimien ihmisten lapsena, hän lepää lapsenkunnioituksessa (Hsiao); toimien ihmisten isänä, hän lepää hellämielisyydessä (Tz'ï); suhteissansa kansalaisiin, hän lepää uskollisuudessa (Hsin).[50]

4. Laulujenkirjassa (I. 55) sanotaan: "Katso tuota Ts'ï-virran[51] mutkapaikkaa! Mikä vihreän bambumetsän viehkeys! [Siellä] on valistunut ruhtinas [myös] Uei-valtion (U-herttua). [Hän toimii] niinkuin leikkaisi, niinkuin viilaisi (norsunluuta); niinkuin hioisi, niinkuin kiilloittaisi [jalokiveä]. Kuinka hän onkaan arvokas ja vakava! Kuinka hän onkaan ylevä ja juhlallinen! Kun [meillä] on [tällainen] valistunut ruhtinas, niin häntä ei voida koskaan unohtaa."

Lauselma 'niinkuin leikkaisi, niinkuin viilaisi [norsunluuta]' [merkitsee] periaatteiden (tie) opinnoita. Lauselma 'niinkuin hioisi, niinkuin kiilloittaisi [jalokiveä]' [merkitsee] itsekasvatustyötä. Lauselma 'kuinka hän onkaan arvokas ja vakava!' [merkitsee] varovaista ja kunnioittavaa. Lauselma 'kuinka hän onkaan ylevä ja juhlallinen!' [merkitsee] kunnioitettavaa käytöstapaa. Lauselma 'kun [meillä] on [tällainen] valistunut ruhtinas, niin häntä ei voida koskaan unohtaa', [merkitsee,] että kun periaatteet (tie) ovat täydelliset ja hyveet parhaista parhaat, niin kansa ei voi sellaista unohtaa.

5. Laulujenkirjassa (IV. 4) sanotaan: "Todellakin! Entisiä kuninkaita ( Uen Uang ja U Uang ) ei unohdeta." Todelliset ruhtinaat (Džyin Tzï) ihannoivat heidän ihailemaansa ja rakastavat heidän rakastamaansa. Yhteinen kansa (pikkusielut)[52] iloitsee heidän ilojaan ja pitää etuinaan heidän etujaan. Täten siis [nuo entiset kuninkaat, vaikkakin he] ovat väistyneet pois, eivät ole [kuitenkaan] unohdetut.

Ylläoleva selityskirjan kolmas luku selittää 'lepäämistä parhaassa hyvässä' (Drï y drï Šan). — Džu Hsi.

IV LUKU

Tzï (Kungfutse) sanoi: 'Tuomarin tehtävissä[53] olen minä kuin muutkin. Se mikä on tarpeellista, on riita-asiain tekeminen tarpeettomiksi.'

Verukkeita ei ole otettava varteen; suuren kammon saa kansa silloin. Tämä on 'juuren käsittämistä'.

Ylläoleva selityskirjan neljäs luku selittää juuria ja latvoja'. (P'en Mō.) — Džu Hsi.

V LUKU.

1. Tämä on 'juuren käsittämistä' (Drï Pen).

2. Tämä on 'tiedon täydellisyyttä' (Drï-drï Drï).

Ylläoleva selityskirjan viides luku sisälsi selityksiä 'olevaisen älylliseen tarkasteluun' ja 'tiedon täydellistyttämiseen', mutta se on nyt joutunut hukkaan. Paikan täytteeksi olen uskaltanut ottaa Dž'eng Tzï:n seuraavat ajatukset: —[54]

"Se että 'olevaisen älyllisessä tarkastelussa tieto täydellistyy', on siinä, että, tahtoessamme täydellistyttää tietoamme, meidän tulee kaikkeen olevaiseen nähden pohjautua sen perussyihin (Li). Sillä ei ole ihmissydäntä, joka ei tajunnassaan (Ling, sielu) omaisi ymmärrystä, eikä Taivaan alla olevaisessa ole mitään, missä ei olisi järkeä (Li).[55] Mutta niin kauan kuin perussyitä ei ole täysin ymmärretty, ei tietokaan voi olla täydellistä. Sentähden tämä Suuri Oppi (Oppi suuria, aikuisia varten), heti opetusaineensa alussa, kehoittaa vakavasti opiskelijaa, ettei hän laiminlöisi käyttää jo tuntemiansa perusteita (Li) kaikkeen olevaiseen nähden Taivaan alla ja pyrkiä yhä pitemmälle, kunnes hän on vihdoin päässyt äärimmäiseen päätekohtaan.

"Kun näin on ponnisteltu pitkän aikaa, niin eräänä aamuna huomaa kaiken yhdellä haavaa oivaltavansa läpikotaisin. Silloin on kaiken olevaisen muoto ja olemus, ydin ja kuori, kaikki tyynni käsitetty (saavutettu). Ja meidän sydämemme, sekä omassa kokonaisuudessaan että monissa suhteissaan muihin olioihin, on kaikessa täysin valaistu (kirkastunut). — Tämä on 'olevaisen älyllistä tarkastelemista' (Kē U'). Tämä on 'tiedon täydellisyyttä' (Drï-drï Drï)." — Džu Hsi.

VI LUKU.

1. Mitä tulee 'tahdon hyväksitekemiseen', niin [siinä] ei saa sallia itsepetosta, [aivan] niinkuin me vihaamme pahoja hajuja ja rakastamme kauniita värejä. Tätä sanotaan itsetyydytyksen iloksi. Senvuoksi ihanne-ihmisen (Džyin Tzï:n) tulee tarkoin valvoa yksinäisiä hetkiään.

2. Kun pikkusielu (Hsiao Ren) saa joutilaan hetken, niin hän tekee pahaa; ei ole sitä, mihin ei hän menisi. Kun hän näkee ihanne-ihmisen, niin hän peitteleikse; hän peittää pahuuttaan ja ilmituopi hyvyyttään. [Ihanne]-ihminen näkee [hänet] itsensä kuin katsoisi keuhkot ja maksat. Mitäpä hyötyä oli siis [siitä?] Tästä sanotaan: 'Mitä on todella mielessä, kuvastuu ulos muodossa.'[56] Senvuoksi ihanne-ihmisen tulee tarkoin valvoa yksinäisiä hetkiään.

3. Tsengtse[57] sanoi: 'Mitä kymmenen silmää tarkastelee, mitä kymmenen kättä viittoelee, — eikö sitä pitäisi kavahtaa?'

4. [Niinkuin] rikkaus kaunistaa huoneen, [niin] hyve kaunistaa ihmisen; sydän laajenee, ruumis reipastuu. Senvuoksi ihanne-ihmisen tulee tehdä tahtonsa hyväksi.

Ylläoleva selityskirjan kuudes luku selittää 'tahdon tekemistä hyväksi' (Dž'eng I). — Džu Hsi.

VII LUKU.

1. Mitä tulee siihen, että itsekasvatus on sydämen ojentamista, niin [jos] ihmisellä on vihaa ja vimmaa, — ei hän pääse oikeaan; [jos] on pelkoa ja parkua, — ei hän pääse oikeaan; [jos] on haluja ja iloja, — ei hän pääse oikeaan; [jos] on suruja ja murheita, — ei hän pääse oikeaan.

2. Jos sydän ei ole läsnä, niin katsotaan eikä nähdä, kuullaan eikä huomata, syödään eikä tiedetä makua.

3. Tästä sanotaan: 'Itsekasvatus on sydämen ojentamista'.

Ylläoleva selityskirjan seitsemäs iuku selittää 'sydämen ojentamista' (Dženg Hsin) ja 'itsekasvatusta' (Siu Šen, ruumiin sivistämistä). — Džu Hsi.

VIII LUKU.

1. Mitä tulee siihen, että kodin kunnossapito on ihmisen itsensä kasvatusta, niin ihmisten hellyys ja rakkaus, se on puolueellista; heidän halveksumisensa ja vihansa, se on puolueellista; heidän pelkonsa ja kunnioituksensa, se on puolueellista; heidän surunsa ja säälinsä, — se on puolueellista; heidän ylpeytensä ja ylenkatseensa, — se on puolueellista. Senvuoksi niitä, jotka rakastamassaan huomaavat pahaa ja vihaamassaan huomaavat kaunista, — niitä on vähän Taivaan alla.

2. Senvuoksi onkin sananparsi, [joka sanoo:] 'Mies ei ymmärrä poikansa pahuutta, eikä hän ymmärrä laihonsa hyvyyttä.'[58]

3. Tästä sanotaan: 'Jos ihmistä itseään ei kasvateta, niin mahdoton on saada kotia kuntoon.'

Ylläoleva selityskirjan kahdeksas luku selittää 'itsekasvatusta' ja 'kodin kunnossapitoa' (Ts'i Džia). — Džu Hsi.

IX LUKU.

1. Mitä tulee siihen, että valtion hyvää hallitusta varten tulee ensin saada kodit kuntoon, niin [olettakaamme, että] joku ei voi opettaa perhettään, mutta voi opettaa muita ihmisiä, — moista ei ole. Senvuoksi ihanne-ihminen (ruhtinas), menemättä kotinsa ulkopuolelle, antaa hyvää opetusta [koko] valtiolle. Hänen kodissaan on lapsenkunnioitus, — sillä tulee palvella ruhtinasta; on nuoremman veljen ohje, — sillä tulee palvella ylempiään; on [isällinen] rakkaus, — sillä tulee ohjata kansanjoukkoja.

2. ' Puheessa K'ang:ille ' sanotaan: '[Toimi] niinkuin hoivaisit hentoa lasta!' [Jos äiti] todella sydämestään haluaa täyttää [pienokaisensa pyyteitä], niin, vaikkakaan ei aivan oikeaan osuisi, ei kuitenkaan kauaksi jää. Ei ole ollut [neitoa], joka olisi opetellut lapsenhoitoa voidakseen mennä miehelään.'[59]

3. Jos yksi koti on jalomielinen (Ren), niin koko valtiossa herää jalomielisyys; jos yksi koti on kohtelias (Rang), niin koko valtiossa herää kohteliaisuus; jos Yksi Mies on himokas ja hurja, niin koko valtio kapinoipi, — sellainen on vaikutusten voima. Tästä sanotaan: 'Yksi sana turmelee asian, Yksi Mies[60] vahvistaa valtion.'

4. Hallitsijat Jao ja Šuen ohjasivat isänmaata (Taivaan alus) jalomielisyydellä, — ja kansa seurasi heitä. Hallitsijat Džie ja Džou[61] ohjasivat isänmaata julmuudella (Pao), — ja kansa seurasi heitä. Heidän hallitusmääräyksensä sotivat yksityishalujen kanssa, — eikä kansa niitä seurannut. Mitä [hyvää] siis ruhtinaassa itsessään on, vain sitä hän voi toivoa muissa olevan. Mistä [pahasta] hän itse on vapaaksi päässyt, vain sitä hän voi toivoa muilta myöskin. [Olettakaamme, että] sitä, mikä olentomme syvimmissä kätköissä on [meille kallista], ei oteta huomioon muihin nähden (Šu), ja kuitenkin voidaan opettaa muita, — moista ei vielä ole tapahtunut.

5. Valtion hyvä hallitus on siis kotien kunnossapitämistä.

6. Laulujenkirjassa (I. 6) sanotaan: "Tuossa on päärynäpuu, hieno ja viehkeä! Sen lehdistö on komea ja muhkea! Tämä neito on menossa miehelään; hän kohtelee oikein kotiväkeänsä." Joka voi oikein kohdella kotiväkeänsä, hän voi myös opettaa kansalaisia.

7. Laulujenkirjassa (II. 19) sanotaan: 'Oikein kohdellaan vanhempia veljiä, oikein kohdellaan nuorempia veljiä.'[62] Joka voi oikein kohdella vanhempia veljiä ja oikein kohdella nuorempia veljiä, hän voi myös opettaa kansalaisia.'

8. Laulujenkirjassa (I. 152) sanotaan: 'Tämä käytös on ilman virheitä, ojentaa valtion neljä kulmaa.'[63] Kun hän (hallitsija) isänä, poikana, vanhempana ja nuorempana veljenä on täydellinen esikuva, — silloin kansa pitää häntä esikuvanansa.

9. Tästä sanotaan: 'Valtion hyvä hallitus on kodin kunnossapitämistä.'

Ylläoleva selityskirjan yhdeksäs luku selittää 'kotien kunnossapitämistä' ja 'ja valtion hyvää hallitusta' (Drï Kue') — Džu Hsi.

X LUKU.

I. Mitä tulee siihen, että isänmaan (Taivaan alus) rauhoittaminen on sen yksityisvaltioiden hyvää hallitsemista, niin, kun hallitsija (Ylimmäinen) kohtelee vanhempiaan vanhempina, niin kansassa herää vanhempien kunnioitusta; kun hallitsija kohtelee iäkkäitä iäkkäinä, niin kansassa herää nuoremman veljen alistuvaa mieltä; kun hallitsija kohtelee säälien orpoja ja turvattomia, niin ei kansa tee toisin siinäkään. Ruhtinaalla (Džyin Tzï) on siis [tässä] tie (periaate), [varma] kuin viivoitin ja harppi.

2. Mitä hän vihaa ylemmissään, sitä älköön osoittako alemmilleen. Mitä hän vihaa alemmissaan, sillä älköön palvelko ylempiään. Mitä hän vihaa edessään olevissa, siinä älköön menkö takana olevia pitemmälle. Mitä hän vihaa takana olevissa, siinä älköön seuratko edessä olevia. Mitä hän vihaa oikealla, sitä älköön tarjotko vasemmalle. Mitä hän vihaa vasemmalla, sitä älköön tarjotko oikealle. — Tätä sanotaan viivoittimen ja harpin tieksi.

3. Laulujenkirjassa (II. 17) sanotaan: 'Kuinka meidän onkaan iloittava ruhtinaistamme, kansan vanhemmista (isä ja äiti).' Kun [ruhtinaat] rakastavat sitä mitä kansa rakastaa, ja kun [he] vihaavat sitä, mitä kansa vihaa, niin silloin heitä sanotaan: 'Kansan isä ja äiti'.

4. Laulujenkirjassa (II. 37) sanotaan: "Korkea ja jyrkkä on Etelän vuori jylhine kivilohkareineen! Ylevän ylevä on suuri opettajamme In![64] Koko kansa katsoo Teihin." — Niiden, joilla on valtion valvonta, ei sovi olla leväperäisiä. Jos he poikkeavat harhateille, ovat he koko isänmaan häpeä.[65]

5. Laulujenkirjassa (III. l) sanotaan.[66] "Niinkauankuin In -hallitsijasuku ei ollut kadottanut kansanjoukkojen suosiota, olivat [sen] ruhtinaat Jumalan (Šang Ti) vertaisia.[67] Otettakoon In -suvusta vakava varoitus. Ylhäistä asemaa ei [turvata] helposti." — Kun hallitsija periaatteillaan (Tao, tie) saavuttaa kansanjoukot, niin saavuttaa hän [samalla] valtiovallan; kun hän menettää kansanjoukot, menettää hän [samalla] valtiovallan.

6. Ruhtinas pitäköön siis ennen kaikkea huolta [omista] hyveistänsä. Kun hänellä on hyveitä, on myös miehiä. Kun on miehiä, on myös maata. Kun on maata, on myös aarteita. Kun on aarteita, on myös käyttövaroja.

7. Hyve on juuri, rikkaus on latva.[68]

8. Hyljätty juuri, vaalittu latva — riistävä ruhtinas, ryöstävä kansa.[69]

9. Kun siis aarteita kootaan, niin kansa hajautuu. Kun: aarteita hajotetaan niin kansa kokoutuu.[70]

10. Samaten pahoin puhutut sanat pahoina myöskin palaavat; väärin tullut tavara väärin myöskin menee.[71]

11. ' Puheessa K'ang:ille '[72] sanotaan: "Taivaan määräämä arvoasema ei ole aina aivan varma. Hyvä Tie se antaa [arvovallan], väärä [polku] vie sen pois."

12. Ts'u-[valtion][73] Kirjassa (Ts'u Šu) sanotaan: "Ts'u-valtiossa ei pidetä [maaperän tuotteita] kalleuksina. [Siellä] pidetään ainoastaan hyvettä (Šan) kalleutena."

13. ( Džin -vaition[74] Uen-herttuan eno) Džiu Fan lausui: "Tämä maanpakolaisemme (Uen) ei pidä [takaisinpääsyä valtaan] kallisarvoisena. Jalomielisyyttä vanhempiaan kohtaan hän pitää kallisarvoisena."

14. Historiakirjan Ts'in Š-ï -[nimisessä kappaleessa] sanoo [Ts'in-valtion[75] herttua Mu ]. "Olkoon minulla vaikkapa yksi ainoa suora ja rehellinen ministeri, ilman muita kykyjä kuin yksinkertainen uskollinen sydän; ja jos hän on kyllin laajasydäminen, niin että hän pitää muiden kykyjä ikäänkuin ominaan; ja, [missä ikänä] tapaa neron (Jen) tai viisaan (Šeng), iloitsee siitä sydämessään enemmän kuin suun sanat ilmituovat, osoittautuen todella kykeneväksi näitä suvaitsemaan [ja käyttämään,] — sellainen ministeri voi suojella poikani, pojanpoikani ja tummatukan kansan, ja hänestä voidaan toivoa todellista hyötyä. — [Mutta jos hän,] huomatessaan kykyjä, kadehtii ja vihaa näitä, ja, nähdessään neroja ja viisaita, vastustaa heitä ja estää heidän menestymistään, osoittautuen todella kykenemättömäksi heitä suvaitsemaan [ja käyttämään], — [sellainen ministeri] ei voi suojella poikiani, pojanpoikiani, eikä tummatukkaa kansaani; ja eikö hän olekin todellinen turmion lähde?"

15. Ainoastaan jalomielinen henkilö (Ren Ren) kykenee karkoittamaan hänet ympärillä oleviin barbaarimaihin,[76] eikä asu hänen kanssaan samassa Keskusvaltiossa.[77] Tästä sanotaan: 'Vain jalomielinen henkilö osaa rakastaa ihmisiä, ja osaa vihata ihmisiä.'

16. Kun näkee hyverikkaan henkilön (Hsien), eikä voi häntä käyttää; tai kun käyttää, mutta ei kyllin aikaiseen, — on tämä (kykyjen) halveksimista. Kun näkee konnan (ei-hyvän), eikä voi häntä siirtää pois; tai kun siirtää hänet pois, mutta ei kyllin kauas, — on tämä paha virhe.

17. Kun rakastaa sitä mitä ihmiset vihaavat, ja kun vihaa sitä mitä ihmiset rakastavat, sanotaan sitä ihmisten luonnollisten tunteiden törkeäksi loukkaamiseksi. Onnettomuutta saa ehdottomasti osakseen siitä.

18. Ruhtinaalla on siis suuri tie. Hänen on omattava antaumusta (Džung) ja uskollisuutta (Hsin) menestyäkseen [tällä tiellä]. Ylpeys ja ylimielisyys eksyttää [tieltä].

19. Varallisuuden kartuttamiseksi on myöskin suuri tie: — Tuottajia olkoon paljon ja kuluttajia vähän; olkoon tehoisuutta tuotannossa ja säästäväisyyttä käytössä. Näin menetellen on varoja aina yllin kyllin.

20. Se, jolla on jalomielisyyttä (Ren) kohottaa omaa itseänsä (ruumis) varoen [oikealla] hoidolla. Väärä [valtiotaloudenhoitaja] (ei-Ren) kohottaa varallisuutta oman itsensä kustannuksella.

21. Milloinkaan ei ole tapahtunut, että tuo Ylin harrastaisi jalomielisyyttä, eivätkä alemmat harrastaisi oikeutta (I). Milloinkaan ei ole tapahtunut, että kansa harrastaisi oikeutta, eikä ruhtinaan asioita ajettaisi loppuun. Milloinkaan ei ole tapahtunut, että varastot olisivat rikkautta täynnä, eivätkä ne tulisi ruhtinaan käsiin.

22. Mong Hsien Tzï sanoi: ["Virkamies,] jolla on vaunut ja hevoset, ei kaitse kanoja eikä porsaita. [Toinen,] joka leikkaa [uhri-]jäitä, ei paimenna lehmiä eikä lampaita. [Kolmas,] jolla on sata vaunua, ei tarvitse [enää] verotulojen kokoilijaa. Jos sitä tarvitaan, niin mieluummin olkoon tämä virkamies varas".[78] — Tästä sanotaan: "Rikkaus ei ole valtion voitto. Valtion voitto on vanhurskaus (I)".[79]

23. Jos valtion tai perheen päämies korostaa varojen käyttöarvoa, joutuu hän varmasti pikkusielujen holhouksen alle. Jos tällaiselle pikkusielulle — luullen häntä hyväksikin — uskotaan valtion tai perheen [tärkeitä] toimia, niin seuraa siitä rinnan [Taivaan] tuhoa ja [ihmisten] ilkeyttä. Ja vaikka [sittemmin] saataisiinkin kunnon mies [hänen paikalleen], ei [tällä] olisi keinoja enää. Tästä sanotaan: "Rikkaus ei ole valtion voitto. Valtion voitto on vanhurskaus."

Ylläoleva selityskirjan kymmenes luku selittää 'valtion hyvää hallitusta' ja 'isänmaan rauhoittamista' (P'ing Tien Hsiā).

Selityksiä on kaikkiaan kymmenen lukua. Ensimmäiset neljä lukua käsittelevät yleispiirteittäin [teoksen] johtavia ajatuksia ja niiden merkitystä. Jälkimmäiset kuusi lukua käsittelevät yksityiskohdittain teoksen ala-asteikkoa. Viides luku valaisee hyvän käsittämisen tärkeyttä. Kuudennessa luvussa on esitetty hyvä [tahto] ihmisen [varsinaisena] perustuksena. Opintojen alkuaikoina on [näihin kahteen lukuun] kiinnitettävä mitä suurinta huomiota. Opiskelija älköön niiden yksinkertaisuuden vuoksi halveksiko niitä. — Džu Hsi.

4.

KIINALAISEN AJATTELUN LUONNE.

Koettaessamme eritellä kungfutselaiselta kannalta kiinalaiselle ajattelulle olennaisia piirteitä kiintyy huomiomme ensi kädessä seuraaviin seikkoihin:

1. Käytöllisyys. Intialainen metafysiikka on kiinalaisille vierasta. Käytännölliset tarkoitusperät ovat määränneet ajattelua ja sen muotoja. Kiinalainen filosofia, varsinkin vanhimpana aikana, on kauttaaltaan praktillista. Džu Hsi:n aikakaudella, 12:lla vuosis. j.Kr., on syvemmän mietiskelyn oireita — nähtävästi intialaista vaikutusta. Kaikkein mieluisinta ajatustyötä ovat kiinalaiselle antaneet siveys- ja valtio-opit. Näiden kiinteä yhteenkutominen lienee kungfutselaisuuden korkein saavutus.

2. Vanhoillisuus on kiinalaisille erikoinen ajatustottumus. Kungfutse itse on siinä suurin mestari. Hän varoi mitään uutta esittävänsä. Iänikuisista kätköistä hän kaivoi esiin ja valikoi sen mikä sitten on tullut ainoaksi oikeaksi ohjeeksi opetukselle ja elämälle. Minkä harmaan muinaisuuden miehet ovat hyväksi huomanneet ja mikä sitten on saanut Kungfutselta hyväksymisen — siitä ei enää voida kiistellä. Vanhojen arvojen uudelleen arvioiminen oli jotain käsittämätöntä vuosisatamme alkuun saakka. Henkinen elämä on yleensä ollut samanlaista kuin länsimailla keskiaikainen skolastiikka.

3. Muodollisuus. Ajattelu on liikkunut sovinnaisissa kaavoissa. Omituinen jäykkyys ilmenee ajatusmuodoissa. Lukuja käytetään koneellisesti. Kolme ja viisi ovat erittäin suosittuja suureita. Puhutaan kolmesta valosta — auringosta, kuusta ja tähdistä; kolmesta kyvystä — taivaasta, maasta ja ihmisestä. Samoin puhutaan kolmimerkkisistä kirjoista ja kolmikätisistä ihmisistä. 'Viitosia' on vieläkin enemmän. Olemme tutustuneet viiteen kaanoniin, viiteen hyveeseen, viiteen suhteeseen ja viiteen vuoreen. Huomasimme myös viisi korkeinta arvovaltaa — taivas, maa, ruhtinas, vanhemmat ja opettaja. Edelleen puhutaan viidestä perusaineesta — metallista, puusta, vedestä, tulesta ja maasta; näitä vastaa viisi taivaankappaletta, joilla ovat nimet: metallitähti, puutähti, vesitähti, tulitähti ja maatähti — Venus, Jupiter, Merkurius, Mars ja Saturnus. Värejä on viisi: vihreä, keltainen, punainen, valkoinen ja musta. Erilaisia makuaistimuksia on samoin viisi: makea, hapan, katkera, kirpeä ja suolainen. Viisi aistimusten välittäjää ovat: korva, silmä, suu, nenä ja — sydän. Viisi on ihmisellä sisäisiäkin elimiä: sydän, keuhkot, maksa, munuaiset ja — vatsa. Ilmansuunnista on viisi tärkeintä: pohjoinen, etelä, itä, länsi ja — keskus. Musiikissa on viisi perussäveltä ja ihmisolennolla on viisi ominaisuutta: muoto, käsityskyky, tajunta, toiminta ja tieto. Viisi rangaistusta ovat: piiskaaminen, kepittäminen, karkoitus paikkakunnalta määräajaksi, karkoitus elämäniäksi ja — kuolema. Kuolleita surraan viiden asteikon mukaan: vanhempia ja aviomiestä 27 kuukautta, esivanhempia samoin 27 kuukautta, veljiä ja sisaria 9 kuukautta, setiä ja tätejä 5 kuukautta, etäisempiä sukulaisia 3 kuukautta. Mutta onni on myöskin viisikertainen: pitkä ikä, rikkaus, terveys, hyveenrakkaus (!) ja rauhainen kuolema.

HUOMAUTUKSIA JA LISÄYKSIÄ

1.

KIINAN HISTORIAN ÄÄRIVIIVAT.

A. MUINAISUUS.

1. Myyttien aikakausi.

'Kolmen monarkin' aika; kiinalaisten mukaan vähintään 1/2 milj. vuotta.

Kiinalaisten mietiskelyn mukaan[80] oli ennen kaikkea olevaista Tyhjyys. Aikojen kuluessa se muuttui vähitellen Ykseydeksi, suureksi Monaadiksi. Tämä taas jakautui aikojen vieriessä kahdeksi perusvoimaksi (dualismi), Valoksi ja Varjoksi, maskuliini- ja feminiiniprinsiipeiksi. Näiden vuorovaikutuksen kautta on näkyväinen maailmankaikkeus saanut syntynsä. Tähän filosoofiseen maailmansyntyoppiin liittyy toinen kansantajuisempi.

P'an Ku, 'muinaisuuden tutkija', valon ja pimeyden voimista syntynyt ensimmäinen inhimillinen olio, järjestää maailmankaikkeuden. Tämän jättiläisen kuolemasta alkaa yksityiskohtaisempi luomistyö. Hänen hengityksensä muodostui tuuleksi, äänensä ukkoseksi; vasen silmä auringoksi, oikea kuuksi; hänen verensä muuttui virroiksi, tukkansa kasvoi heininä ja puina, hänen lihastaan tuli multamaata ja hänen hikensä valui alas sateena. Ihmissuku syntyi hänen ruumiissaan olleista eläinloisista.

T'ien Ti, 'taivaallinen hallitsija'; Ti Ti, 'maallinen hallitsija'; Ren Ti, 'inhimillinen hallitsija'.

Kukin näistä eli 18.000 vuotta, samoin kuin tuo heidän kuuluisa edeltäjänsä P'an Ku. Nämä saattavat maailman muodostelemisen päätökseen. Ti:n asemasta käytetään myös samansisältöistä sanaa Huang.

Jiu Dž'ao, 'pesän omistaja', asumusten rakentaja.

Sui Ren, (Hsū Ren) 'tulimies', tulen keksijä; opetti myös käyttämään nuoraan tehtyjä solmuja laskuvälineinä; vastaa kreikkalaisten Prometheusta.

II. Taruaika.

'Viiden suvereenin' aika, 2852-2357 e.Kr.; noin 500 vuotta.

Fu Hsi, 2852-2737, 'kesäinen henkäys', esiintynyt Mayers'in ja Giles'in mukaan sata vuotta aikaisemmin; kiinalaisten sivistyksen kantaisä; mainitaan myös nimellä T'ai Hao, 'suuri Hao' (kirkas kesäpäivä); kalastuksen, karjanhoidon ja avioliiton säännöstelijä; kirjoitustaidon ja soittokoneiden keksijä, uhripalvonnan järjestäjä.

Šen Nung, 2737-2697, 'jumalainen maamies', maanviljelyksen ja lääketaidon isä; mainitaan myös nimellä Jen Ti, 'leimuava hallitsija'. Asuinpaikka Šan Tung.

Huang Ti, 2697-2597, 'keltainen hallitsija', almanakan laatija ja ajanlaskun järjestäjä 60-vuotisiin jaksoihin; kymmenjärjestelmän käytäntöönpanija. Hänen puolisonsa opetti silkkiäismadon hoitoa ja silkkipukujen käyttöä. Taivaan temppeli rakennetaan, suitsutuspuikot otetaan käytäntöön. Auringon, kuun ja viiden kiertotähden, sekä virtojen ja vuorien palvonta alkaa, esi-isäin palvontaa tehostetaan.

Šao Hao, 2597-2513, 'pieni Hao', järjesti 'Suuren Syvyyden' musiikin saadakseen ihmiset sopusointuun henkimaailman kanssa.

Džuan Hsii, 2513-2435, 'yksinäinen ja äkäinen, määräsi erikoisen virkamiehen valvomaan taivaan ja maan palvontaa, olemaan jonkinlaisena välittäjänä ihmisten ja henkimaailman välillä; Jumalan palvonnassa käytetään musiikkia, jonka sanotaan johtuvan ukkosen jäljittelemisestä.

Ti K'u, 2435-2366, 'nopeatoiminen hallitsija', innokas henkien palvoja ja ahkera tähtien tutkija.

Ti Drï, 2366-2357, 'yritteliäs hallitsija'.

III. Ihanneaika.

Kahden 'jumalaisen' aika, 2357-2205 e.Kr.; noin 150 vuotta.

Ti Jao, 2357-2255, 'jalosukuinen, jumalainen hallitsija', täydellinen nimi T'ang Ti Jao, mainitaan myös nimellä Fang Hsūin, ('erittäin ansiokas'), mutta tunnetaan yleisesti pelkällä Jao-nimellä; lienee kotoisin Dži Li maakunnan eteläosasta, rautatien varrella olevan Pao Ting Fu -nimisen kaupungin lähettyviltä, jossa yhä on T'ang ('villi') Hsien-niminen pikku kaupunki (siitä nimi T'ang, 'T'angilainen Jao'). Hallitusistuimensa tällä heimopäälliköllä olisi pitänyt olla Šan Si-maakunnan eteläosassa, P'ing Jang Fu:ssa. Auringonpimennys; tähtientutkijoita Hsi ja Hō. Temppeli rakennettiin Šang Ti:lle ja uhripalvontaa tehostettiin. Keltaisen virran suuri tulva v. 2297; vedet sai laskeutumaan 8-vuotisella itsensäkieltävällä toiminnallaan eräs henkilö, joka sittemmin hallitsijana tunnetaan nimellä Y Suuri. Syrjäyttäen arvottoman poikansa määräsi Jao seuraajakseen Ti Šuen:in, jolle hän myös antoi kaksi tytärtään vaimoiksi, kuten Historiakirja kertoo.

Ti Šuen, 2255-2205, 'jalosukuinen, jumalainen hallitsija', täydellinen nimi Y Ti Šuen, mainitaan myös nimellä Džung Hua ('toinen loistava'), mutta tunnetaan yleisesti pelkällä Šuen-nimellä; jumalanpalvelusmenojen ja rikoslain laatija; Y ('peto') oli An I' Hsien:in alue Šan Si:n maakunnan lounaiskulmassa, nykyisen Džie Džou:n (Kai Džou) pohjoispuolella; Šuen:in kotipaikka ei siis ollut kaukana Jao:n hallituspaikasta. Šuen:in hallituspaikka oli Jang Hsia, lähellä nykyistä T'ai Kang:ia Ho Nan-maakunnan itäosassa, Keltaisen virran alamutkasta ja maakunnan nykyisestä pääkaupungista Kai Fung Fu:sta kaakkoiseen. Vaikka Šuen:in hallitusalue määritellään Kan Su:n maakunnan läntisimmästä kulmasta Ning Po:hon (Šanghai:in eteläpuolella) ja Pekingistä aina Tung T'ing -järven eteläpuolelle,[81] niin oli se varmaan vielä hyvin hajanainen ja osoittaa vain hänen valloitussotiensa suuntaviivoja; luoteinen, kapea ja pitkä kulmake näyttänee kiinalaisten taivallustietä Keski-Aasiasta Keltaisen virran laaksoon. Jao:n 'rankaisemat' alkuasukasheimot ( San Miao y.m.) kapinoivat usein vielä jälkeenpäinkin; hajanaisuuden tilaa jatkuu koko kolmen ensimmäisen hallitsijasuvun ajan, aina Ensimmäiseen Keisariin saakka (221-209 e.Kr.). — Kun Historiakirjan vanhinta aikaa koskevat osat ovat sen oman esityksen mukaan jäljestäpäin kirjoitetut, niin ne eivät ole täysin luotettavia; vaikka niissä mainitaan jo tältä ajalta kaikenlaisia metalleja (kulta, hopea, vaski, rauta y.m.), niin lienee tämä aika kuitenkin vielä katsottava kivikaudeksi, aina 3:nnen hallitsijasuvun alkuun saakka (1122 e.Kr.).[82] — Ennen hallitukseen ryhtymistään Šuen tarkkasi tähtiä, toimitti sitten uhreja Jumalalle (Šang Ti), 'Kuudelle Arvovallalle', vuorille, virroille ja hengille ylimalkaan. V. 2254 hän toimitti uhrin Jumalalle Suurvuorella (T'ai Šan), kuten Historiakirja kertoo.

B. VANHA AIKA.

Noin 2200 e.Kr. — 200 j.Kr.; 2000 vuotta.

I. Esihistoriallinen aika.

Kahden ensimmäisen hallitsijasuvun aika, 2205-1122 e.Kr.; n. 1100 vuotta.

a) Hsia-dynastia.

2205-1766 e.Kr.; 439 vuotta; 17 hallitsijaa.

Y Suuri (Ta Y), 2205-1197, ensimmäisen hallitsijasuvun perustaja, Šuen:in määräämä hallitusistuimelle, niinkuin tämä oli Jao:n määräämä. Nämä kolme miestä ovat klassillisen kirjallisuuden pääsankareita. Y:n nimi ('suuri vapaaehtoinen') viitannee hänen epäitsekkääseen toimintaansa, samalla kuin hänen kunnianimensä ( Uen Ming, 'valistunut käskynhaltija') viittaa hänen ystävälliseen suhteeseensa alamaisiin. Hänen kotipaikkansa lienee ollut Džung lähellä maakunnan pääkaupunkia Si An Fu:ta Šen Si:ssä (nykyinen Hu Hsien ), jossa hänen isällään oli maa-alue. Siten 'kultaisen' ajan suuruudet ( Jao, Šuen ja Y ) olisivat kotoisin Kiinan kolmesta pohjoisesta maakunnasta ( Dži Li, Šan Si ja Šen Si ). Hallitsijasuvun nimi Hsia ('kesä') johtuu paikkakunnan nimestä. Ho Nan maakunnan keskellä, ei kaukana Peking-Harikou-rautatielinjasta, jonka paikkakunnan Y sai palkkioksi Keltaisen virran tulvien kuivaamisesta (jota hänen isänsä oli turhaan yrittänyt); nyt on paikan nimi suuren viljelijänsä mukaan Y Džou. Jao ja Šuen tulevat 'raakalaisten' ja 'petojen' parista, Y tulee 'kesämailta', mikä ei kyllä ole hänen synnyinseutunsa. Koko Kiinaa mainitaan vielä ensimmäisen hallitsijasuvun ja sen perustajan mukaan 'kesämaaksi'. — Patriarkkaalinen järjestelmä, joka Jao:n ja Šuen:in aikana on muuttunut monarkkiseksi, tulee nyt perinnölliseksi; hallitsijalla on kuitenkin periaatteessa aina oikeus määrätä seuraajakseen kenen hän tahtoo, jota oikeutta käyttäen moni on jälkisäädöksellä määrännyt jonkun nuoremmista pojistaan seuraajakseen. Samalla kuin keskushallitus nyt yhä lujittuu, alkaa myös ilmetä sitä heikontavia voimia, jotka kolmannen hallitsijasuvun lopulla läänityslaitoksen muodossa kehittyvät huippuunsa. Kiinalaisten sukunimien harvalukuisuus (noin 400) on osoituksena aikaisimmasta heimojärjestelmästä, joka nyt on siirtynyt syrjään, muuttuakseen vähitellen vasallijärjestelmäksi. — Ajan yleistä kehityskantaa on vaikea riittävien todistusten puutteessa oikein arvostella. On väitetty Historiakirjan mukaan, että kultaa ja hopeaa — tietysti vähemmän jalostetussa muodossaan — alettiin tähän aikaan käyttää kaupan välineenä.[83] Tähän voinee kuitenkin sovittaa Mongtsen kuuluisat sanat: "Jos meidän on uskottava kaikki mitä Historiakirja kertoo, silloin olisi parempi, ettei meillä olisi koko Historiakirjaa." Eräs tukikohta tämän suvun aikana on auringonpimennys, jonka olisi pitänyt tapahtua ruhtinas Džung K'ang:in (2159-2149) neljäntenä vuonna (2155) 'ensimmäisenä syyskuukautena'. Tätä ei kuitenkaan ole onnistuttu vielä saamaan sopusointuun tähtitieteellisten laskelmien kanssa.

Džie Kuei, 1818-1766, 'viimeinen julmuri', suvun viimeinen hallitsija, klassillisen kirjallisuuden kauhu, samoin kuin hänen jalkavaimonsa Mō Sï. Kuningasta mainitaan yleisesti pelkällä Džie-nimellä.

Pääkaupunki oli Hsia-suvun aikana ensin Šuen:in hallituspaikka T'ai Kang Ho Namissa ja dynastian loppuaikoina Šuen:in syntymäpaikka An I Šan Si:ssa.

b) Šang-dynastia.

1766-1122 e.Kr.; 644 vuotta; 28 hallitsijaa. (Kaksi nimeä Šang ja In, kumpikin noin 300 vuotta.)

Dž'eng T'ang, 1766-1753, 'menestyvä T'ang,' mainitaan yleisesti pelkällä T'ang ('kuuma vesi', 'liemi') nimellä; edellisen hallitsijasuvun kukistaja ja uuden perustaja; Historiakirjan ja klassillisen kirjallisuuden sankareita. Tämä Kungfutsen suku johdetaan Šuen:in 'opetusministeristä', jolla oli kuvaava nimi Ts'i (Hsie, 'suuri pykäläpuu'); T'ang edustaisi 14:ttä polvea hänestä. Tunnustukseksi palveluksistaan sai Ts'i maa-alueen Šang ('kauppias') Šen Si:n maakunnan kaakkoiskulmassa, jolla vielä tänä päivänä on sama nimi ( Šang Džou ). Martin huomauttaa,[84] että 'kauppiaan' esiintyminen dynastianimenä tietää uutta edistysaskelta kansan yhteiskunnallisessa elämässä. T'ang:in sukunimi oli Tzï ('poika', 'lapsi'), henkilönimi Li (Lū, 'kenkä', 'kävely', 'toiminta'); ' T'ang ' lienee kuoltua annettu kunnianimi, kuten yleensä hallitsijoille on ollut tapana antaa. Hänellä tämä sana lienee käsitettävä erikoismerkityksessä 'mainehikas', samaan tapaan kuin 'Jao' ja 'Šuen'. Seitsenvuotisen kuivuuden johdosta tahtoi T'ang uhrata oman henkensä luonnon lepyttämiseksi, mutta tämä alttius jo ilman varsinaista uhria lepytti taivaan antamaan kuivalle maalle virvoittavaa sadetta.

Tai Džia, 1753-1720, 'suuri alku', edellisen pojanpoika. Pääministeri I In, joka jo oli ollut T'ang:in neuvonantajana, sai tarmokkailla toimenpiteillään ajattelemattoman hallitsijan seuraamaan iso-isänsä hyverikasta esimerkkiä. Tässä yhteydessä Historiakirja kertoo että 1 In kirjeellisesti nuhteli hallitsijaa. Kirjojen käytöstä epäsuorasti mainitaan jo jao-šuenilaiselta ajalta.

P'an Keng, 1401-1373, 'sukujentutkija', muutti pääkaupungin Keltaisen virran pohjoispuolelta sen eteläpuolelle, paikkakunnalle, jonka nimi oli In (Jen Szï Hsien, Ho Nan Fu, Ho Nan); siitä tälle hallitsijasuvulle nimi In, 'voittoisa'. Historiakirja kertoo laajasti tästä muutosta, vaikka se ei mainitse mitään yli kolmensadan vuoden ajalta T'ai Džia:n jälkeen.

U Ting, 1324-1265, 'sotilashenkilö', kävi tiettävästi ensimmäisenä taisteluita tatarien kanssa, v. 1292 e.Kr.

Džou Hsin, 1154-1122, 'kiusallinen satulanauha', mainitaan tavallisesti pelkällä Džou-nimellä, suvun viimeinen ja kelvottomin hallitsija, vieläkin kuuluisampi rikoksistaan kuin edellisen dynastian viimeinen hallitsija Džie Kuei. Džou:n tunnettu jalkavaimo oli Tā Džï.

Missä oli Šang-dynastian pääkaupunki? Siihen ei ole helppo vastata. Dž'eng T'ang perusti sen paikkakunnalle, jonka nimi oli Po'; mutta siitä ei olla täysin varmoja oliko se itä- vai länsiosassa Ho Nan-maakuntaa. Historiakirja näyttäisi viittaavan siihen, että Po oli sama kuin In, johon P'an Keng lopulta tuli. Luultavampaa on kuitenkin että Po oli Kuei Tē Fu:n alueella maakunnan itärajalla, ei kaukana Šuen:in hallituspaikasta Jang Ksia:sta (T'ai K'ang). An Huei:n puolella on täällä Po-niminen piirikunta, Po Džou. Tänne on T'ang:in kotipaikalta, (Šang Džou, Šen Si) pitkä harppaus, vaikka nämä kaupungit ovatkin samalla leveysasteella (33° 50'). Tämän jälkeen oli hallitus ainakin kolmessa paikassa (Hsiao, Hsiang, Keng)[85] ennenkuin se joutui Jen Szï Hsien:iin Ho Nan Fu:n lähellä. Täydellä syyllä on huomautettu, että pääkaupungin lakkaamaton muutteleminen ei osoita Šang-suvun kovinkaan lujaa valta-asemaa.

II. Tosihistoriallinen alkuaika.

Vasallivaltioiden kukoistusaika ja henkisten harrastusten nousuaika, n. 900 vuotta.

Džou-dynastia.

1122-255 e.Kr.; 867 vuotta; 34 hallitsijaa.

U Uang, 1122-1115, 'sotaisa kuningas', klassillisen kirjallisuuden ihanteita, samoin kuin hänen veljensä Džou Kung (Džou:n herttua) ja isänsä Uen Uang, 'kirjallisuuskuningas', Ennekirjan ensimmäisten mietiskelyjen kirjoittaja. Nämä kolme ovat Kungfutsen erikoisesti ylistämiä, ja näiden työtä hän sanoo jatkavansa. 'Sotaisa kuningas' on saanut nimensä siitä, että hän asevoimalla kukisti edellisen hallitsijasuvun viimeisen kuninkaan (Džou Hsin) ja otti hallitusohjat omiin käsiinsä. Historiakirja kertoo, kuinka hän juhlallisessa puheessaan (Ho Nan Fu, Ho Nan; vanha nimi Mong Dzing ) pitää tekoaan taivaan määräyksenä. Tämäkin suku johdetaan yhtä kaukaa kuin edellinen. Kanta-isän olisi pitänyt olla Šuen:in maanviljelysministeri Ts'i (hyljätty), joka sai maa-alueen T'ai, Šen Si-maakunnan länsiosassa (nykyinen Fu Fung Hsien, Fung Hsiang Fu ), Keltaisen virran sivuhaaran (Uei) varrella. Vuonna 1326 e.Kr. ilmaantuu eräs henkilö nimeltään T'an Fu, väittäen olevansa Ts'i:n jälkeläisiä, perustaa pikku valtion Džou ('täydellinen') näille maille, T'si ('vuoripolku')-nimisen vuoren läheisyyteen. Tämä T'an Fu oli U Uangòn iso-isän isä. Heidän sukunimensä oli Dži. — Olemme nähneet, että kolme ensimmäistä hallitsijasukua on tullut Šen Si -maakunnasta. Tulemme vielä näkemään, että sieltä tulee neljäs ja viideskin. Kansan saadessa rajavartioina puuolustaa maatansa alituiseen hyökkäileviä raakalaislaumoja vastaan säilyi sen siveellinen ryhti ja ruumiillinen voima täällä paremmin kuin vaarattomilla ja viljavilla lakeuksilla. — Historiakirjassa oli alkuaan 38 asiakirjaa tämän suvun ajalta vuoteen 627 e.Kr. Niistä on säilynyt 30, joista Legge'n mukaan 20:n todistuskelpoisuus on täysin pätevä. Kahden ensimmäisen hallitsijasuvun ajalta yhteensä ei ole muistiinpanoja puoltakaan tästä määrästä. Niiden 45:stä hallitsijasta on Historiakirjassa mainittu vain yhdeksän. Mihin sitten perustuu tiedot näistä muista hallitsijoista? Historioitsija Szï-Ma Ts'ien n. v. 109 e.Kr. mainitsee vain nimeltä useimmat kahden ensimmäisen dynastian hallitsijat. Tärkeimpänä lähteenä pitävät kiinalaiset vuonna 280 j.Kr. löytynyttä bambulaattojen kokoelmaa, jossa on aikajärjestyksessä esitetty Kiinan hallitsijat Huang Ti:sta alkaen Džou-suvun loppuun (2697-296 e.Kr. noin 2,400 vuoden ajalta). Tämä kokoelma löytyi Uei-valtion Hsiang -nimisen kuninkaan (kuollut 296 e.Kr.) haudasta. Kokoelma mainitaan nimellä Džu Šu, Bambuaikakirja. Monet tutkijat kuitenkin epäilevät sen pätevyyttä. Vain kaksi viittausta on vanhemmassa klassillisessa kirjallisuudessa kyseessäolevan ajan pituuteen nähden. Kevättä ja Syksyä teoksen selittäjä Tso Ts'iu Ming mainitsee että Šang-suku hallitsi 600 vuotta. Mongtse mainitsee ylimalkaisesti että Jao:sta ja Suen:ista T'ang:iin (ihanneaika ja 1:nen dynastia) on yli 500 vuotta; T'ang:ista Uen Uang:iin (Šang-dynastian aika) yli 500 vuotta; ja Uen Uang:ista Kungfutseen yli 500 vuotta. Kungfutsen historiateos Kevättä ja Syksyä alkaa vuodesta 722 e.Kr. Auringonpimennykset vuosilta 719 ja 775 ovat varmoja tukikohtia. Näiden perustuksella voidaan mennä täydellä varmuudella vuoteen 827, toisten mukaan vuoteen 841 e.Kr.[86] — Englantilaiset tutkijat (Legge y.m.) ovat taipuvaisia antamaan Historiakirjan todistuksille varhaisemmilta ajoilta monin kohdin ehdottoman sitovuuden. Saksalaiset sitävastoin (Faber, Richthofen, Hermann) lausuvat jyrkästi, että Kiinan historia alkaa varsinaisesti vasta Džou-dynastian alusta. Hermann'in mukaan alkaa nyt vasta pronssikausi. Tähtitieteen, kielitieteen ja arkeologian avulla ei ole voitu päästä Kiinan vanhaan aikaan varmuudella Džou-dynastiaa pitemmälle. — On totta Richthofen'in huomautuksessa, että Historiakirjan mukaan kiinalaiset jo ammoisina aikoina tiesivät paljon sellaista, mistä he olivat myöhemmin tietämättömiä. Myöntäen, että Historiakirjaan on tullut vielä ehkä Kungfutsenkin hyvässä tarkoituksessa tekemiä värityksiä, voidaan kuitenkin ajatella, että kiinalaiset saattoivat kadottaa jotakin jo ammoin omistamaansa. Sehän ei ole harvinaista, ei yksityisten eikä kansojen elämässä. Esimerkkinä Kiinaan nähden voi mainita nestoriolaisen kristillisyyden, jonka koko olemassaolo oli unohtunut, kunnes vuonna 1625 löydettiin Si An Fu:n läheltä Šen Si:stä tuo merkillinen 1780 kirjoitusmerkkiä sisältävä, vuonna 781 pystytetty kivi, jota nyt säilytetään New Yorkissa. Samoilta seuduilta on löydetty rahaa noin vuodelta 200 e.Kr. Tarvittaisiin vain, että jonkun onnellisen sattuman kautta vielä paljon vanhempia muistomerkkejä tavattaisiin. Toisena esimerkkinä ihmisten ja kansojen kadottamiskyvystä voi mainita, että naisten asema oli Kiinassa Kristuksen syntymän aikoihin parempi kuin koskaan sen jälkeen. Olisiko niin mahdotonta että koko kansa olisi noina levottomina pitkinä vuosisatoina, kahden ensimmäisen hallitsijasuvun aikana, mennyt kehityksessään alaspäin. Tiedämmehän kuinka Ensimmäinen Keisari (n. 200 e.Kr.) oli hävittämäisillään paljon syvällisemmän sivistyksen kuin Jao:n ja Suen:in aikana olikaan. Ja tama mies oli kiinalainen. Mitä saattoivatkaan sitten vieraat raakalaislaumat tehdä, raakalaislaumat, joita vastaan epätoivoisesti taistellessa täytyi lakkaamatta pääkaupunkiakin muuttaa, vieläpä niinkin myöhään sen tultua täysin ryöstetyksi kuin vuonna 770 e.Kr. Kiinan suuri muuri, jonka suurin osa on syntynyt ennen ensimmäistä Keisaria ja jokaisen kaupungin vanhat varustukset puhuvat epätoivoisesta sivistysaarteiston puolustamisesta. Ja vielä: Olisivatko pelkät mielikuvituksen luomat henkilöt voineet vaikuttaa niin valtavasti Kiinan kansaan kuin Historiakirjan sankarit: Jao, Šuen, Y ja T'ang; Uen, U ja Džou Kung? Edelleen: Jos olisi kysymys muutamasta vuosisadasta, niin silloin ei kadottaminen olisi voinut olla niin täydellistä, mutta kun on kysymys kokonaisesta vuosituhannesta, niin siinä saattoi hukkua paljonkin ajan virtaan. Levoton Keltainen virta, 'Kiinan suru', teki vielä tuhotöitään. Olemme siis taipuvaisia ajattelemaan, että kahden ensimmäisen hallitsijasuvun aikana Kiinan kehitys meni pääasiassa alaspäin. — Mitä tulee Džou-dynastian aikaan, sen valtiollisiin ja henkisiin taisteluihin, niin niistä on tehty selkoa Kungfutsen elämäkerran yhteydessä. Tänä läänityslaitoksen kukoistusaikana on keskushallitus niin heikko, ettei ole syytä kuninkaita tässä mainita. — Suuri Y, nähtävästi jo Šuen:in hallituskauden lopulla, jakoi maan yhdeksään maakuntaan. Suen'istä kerrotaan että hän jakoi maan kahteentoista maakuntaan. Tämä saattoi tapahtua Y:n jaoituksen jälkeen, vaikka se ei käy täysin ilmi Historiakirjasta. Kahden hallitsijasuvun aikana ei tässä kohden tapahdu muutoksia. Džou-dynastian aikana jakautui maa miltei lukemattomiin pikku ruhtinaskuntiin. — Jao:n aikana oli maanomistus järjestetty siten, että pääkaupungin ympärillä oli etenevässä kehässä viisi toisensa sulkevaa neliöpiiriä, kunkin piirin leveys noin 150 km. Koko valtakunnan läpimitta oli siis noin 1500 km. Näiden kehien nimet olivat 1) Tien Fu', 'kuninkaanpelto'; 2) Hou Fu', 'ylhäisön alue'; 3) Sui Fu', 'rauhoitettu alue', opetuslaitosta ja isänmaanpuolustusta varten; 4) Jao Fu', 'puutteellisten alue', alkuasukasten ja rikollisten alue; 5) Huang Fu', 'villien' heimojen ja 'villiintyneiden' alue.[87] Šsang-dynastian ajalta esitetään seuraava maan jako. Yhdeksän maa-aluetta, kukin 6 hehtaarin alaa (100 mou:ta) oli annettu kahdeksalle perheelle. Kukin perhe sai viljellä yhden palstan omaan laskuunsa, mutta keskimmäinen maa-alue oli viljeltävä yhteisin voimin ja sen tulot annettava hallitukselle veroina. Kiinalaiset kirjoitusmerkit dzing, 'lähde', 'kaivo', ja t'ien, 'pelto', kuvaavat tätä 'isojakoa'. Kun tästä ei mainita vanhimmissa kiinalaisissa sanakirjoissa, niin tohtori Hermann väittää, että tämä esitys on pelkkää kielitieteellistä rakentelua, ja hän huomauttaa vain, että kehitys maanomistukseen nähden on Kiinassa ollut suuressa määrin samankaltaista kuin Europassa. Ajatus, että kaikki maa olisi oikeudellisesti kuulunut hallitsijalle, ei näytä saavan riittävää tukea. Džou-dynastian perustajan (U Uang) sanotaan antaneen 1800 eri maa-aluetta sotapäälliköilleen ja suosikeilleen, jotka jäivät jonkinlaiseen riippuvaisuuteen. Keskushallituksella oli sitä paitsi oma maa-alueensa, joka ulottui Si An Fu:sta Ho Nan Fu:hun.

'Sotaisa ruhtinas' (U Uang) perusti pääkaupunkinsa Džou-dynastian alussa lähelle synnyinseutuaan, muutaman kilometrin päähän Si An Fu:sta. Sen nimi oli Kao Džing, tai pelkkä Kao (Hao, 'uuni'). Mutta jo hänen seuraajansa v. 1109 oli pakotettu sen siirtämään turvallisemmille seuduille. Ho-virran sivujoen Lo:n varrella Lo Jang:issa (Lo I), lähellä Šang-dynastian viimeistä pääkaupunkia ja nykyistä Ho Nan Fu:ta (Ho Nan-maakunnassa) löydettiin turvatumpi alue, jota todenteolla ruvettiin rakentamaan vasta 770, senjälkeenkuin Si An Fu oli pahanpäiväisesti ryöstetty.

III. Kiinan ensimmäinen suuruudenaika.

Ts'in ja Han-dynastiain aika, noin 200 e.Kr. 200 j.Kr.; 400 vuotta.

a) Ts'in-dynastia.

255-206 e.Kr.; 49 vuotta; 5 hallitsijaa.

Šzï Huang Ti, 221-209, 'Ensimmäinen Keisari' sekä ottamansa nimen puolesta että asiallisestikin. Usein liitetään hänen nimeensä dynastianimikin: Ts'in Šzï Huang Ti. Dynastianimi Ts'in ('hienoriisi') johtuu samannimisestä valtiosta Šen Si:n ja Kan Su:n rajamailta, josta tämän suvun hallitsijat olivat kotoisin. Ensimmäinen Keisari on Kiinan suuruuden varsinainen luoja, Kiinan muurin lopullinen rakentaja, sisäisen yhteyden ja ulkonaisen mahtavuuden aikaansaaja.

Nimi 'Kiina' (China) johtunee tämän hallitsijasuvun nimestä Ts'in (Ch'in); 'Kiina' merkitsee siis, kuvaavasti kylläkin, 'riisimaata'. Tämä nimi on kuitenkin kiinalaisille itselleen vieras, samoinkuin he pitävät Ensimmäistä Keisaria kauheimpana tyrannina mikä heidän maassaan on ollut, siitä syystä että tämä antoi vuonna 213 e.Kr. julistuksen kungfutselaisen kirjallisuuden hävittämisestä, ja julmalla tavalla tuhosi suuren osan Kiinan oppineista, 460 miestä. — Pääkaupunkinsa perusti Ensimmäinen Keisari lähelle Si An Fu:ta; sen nimi oli Kuan Džung. Tästä alkaa varsinaisesti tämän Kiinan historiassa tärkeimmän kaupungin historia. U Uang oli kyllä yrittänyt tänne sukunsa pääkaupunkia, mutta hänen jälkeläisillään ei ollut tarpeeksi valtaa eikä tarmoa säilyttääkseen tätä niin tärkeää strateegista paikkaa, liikennekeskustaa Kiinan ja Keski-Aasian välillä. Kaupunki on yhä Kiinan suurimpia (1 milj. asukasta) ja parhaiten varustettuja.

b) Han-dynastia.

206 e.Kr. — 221 j.Kr.; 427 vuotta; 26 hallitsijaa. Kao Tsu, 206-194, 'loistava alku', varsinainen nimi Liu Pang, Han-nimisen valtion ruhtinas Jangtse-virran haarajoen (Han) latvoilla, Šen Si -maakunnan etelä-osasta; Hankou:n kaupunki Kiinan keskellä on tämän joen suussa; siitä sen nimi Han K'ou, 'Han-virran suu'. Pääkaupungikseen Kao Tsu (Tsou) otti Ensimmäisen Keisarin rakentaman Si An Fu:n ('läntinen rauhan kaupunki'), jonka nimi oli nyt Dang An ('pitkäaikainen rauha'), myöskin Uei Nan ja Nui Szï. Nyt alkaa Kiinan varsinainen nousuaika. Ensi tehtäväkseen Kao Tsu käsittää klassillisen kirjallisuuden jätteiden kokoamisen. Hän toimittaa ensimmäisenä Kiinan keisarina uhrin Kungfutsen haudalla Si An Fu:sta kaukana olevassa Šan Tung:issa. — Tohtori Hermannin mukaan alkaa nyt rautakausi Kiinassa.

U Ti, 140-80, 'sotaisa keisari', karkoittaa edellisten hallitsijain aikana maata havitelleet hunnit ja kehittää kiinalaisten sotilasvallan huippuunsa. Valloitusretkillään tulivat kiinalaiset aina Rooman valtakunnan rajoille. 'Kuutta vapaata taidetta' viljellään ahkerasti; ne ovat: seremoniat, musiikki, ampumaurheilu, valjakkojen hoito, kirjoitus ja laskento (Lï, Jō, Šē, Y, Šū, Sou). Näitä harjoitettiin tiettävästi jo Kungfutsen aikanakin.

P'ing Ti, 1-6 j.Kr., 'rauhan ruhtinas'; omituinen yhteensattuma Kristuksen syntymän kanssa. Uang Mang:in kapina 9-23 j.Kr. Ajanlasku 60-vuotisiin jaksoihin mainitaan hänen ajaltaan. Paljon levottomuutta, kunnes joku hallitusta kannattavista sotapäälliköistä, Liu Hsin, saa ohjat käsiinsä, keisarina tunnettu nimellä Kuang U Ti, 25-58 j.Kr., 'loistoisa sotaisa keisari'. Pääkaupunki siirretään Lo Jang:iin (Ho Nan). Siitä tämän suvun nimi: Jälkimmäinen eli Itäinen Han-dynastia. Nykyinen maakuntajärjestelmä alkaa; 30 maakuntaa supistetaan 13:ksi.

Ming Ti, 58-76, 'valistunut keisari'; buddalaisuus tuodaan maahan. U Ti:n aikana on jo ensimmäisiä hindulaisia saarnaajia tullut Kiinaan.

Ling Ti, 168-190, 'sielukas keisari', antoi vuonna 175 hakkauttaa Viisi Kaanonia kivipatsaisiin keisarillisen korkeakoulun edustalle Ho Nan Fu:ssa. Tarkoitus oli taata niiden säilyminen näinä levottomina aikoina. Ensimmäinen kiinankielinen sanakirja, Sō Uen, on ilmestynyt v. 121 j.Kr. Tutkinto -järjestelmä on kehittynyt; se mainitaan ensi kerran vuodelta 132 j.Kr. Sivistysharrastukset kiinalaisille luonteenomaisina lienevät vähentäneet kansan sotilaallista tarmoa. —

Han-dynastia on kiinalaisten mielestä ensimmäinen varsinaisesti kiinalainen, senvuoksi 'Han' on tullut merkitsemään varsinaista 'kiinalaista' vastakohtana muille kansanroduille valtakunnan rajojen sisällä. 'Han-ren' (ren, ihminen) on yhä vielä parhaimpia kunnianimiä kiinalaisilla. Kiinalaisille luonteenomaista on myös että Han-dynastian aikana Kiinassa on esiintynyt kolme Kiinan suurinta valtiollista vehkeilijää. Yhden, Uang Mang nimisen, olemme jo maininneet edellisen Han-dynastian aikana esiintyneen. Jälkimmäisen Han-suvun lopulla esiintyy perätysten kaksi muuta, Tung Džō ja Ts'ao Ts'ao — kansainvaellusten ja seikkailujen aika tekee tuloaan.

C. KESKIAIKA.

Noin 200-1400 j. Kr.; 1200 vuotta.

I. Tatarien ensimmäinen valloituskausi.

Noin 200-600 j.Kr.; 400 vuotta.

a) 'Kolme Valtakuntaa'.

221-265 j.Kr.; 44 vuotta; 11 hallitsija.

Seikkailurikas ja sekava aika. Kolme valtakuntaa ovat Šū, Uei ja U, joista ensinmainittu väitti olevansa varsinainen vallanperillinen; se rajoittui pääasiallisesti Szï Ts'uan maakuntaan; Uei, Pohjois-Kiina; U, Etelä-Kiina, Jangtse-virta ylimalkaisesti rajana. Dž'eng Tu, Lō Jang ja Nan King pääkaupunkeina.

b) Džin-dynastia.

265-420; 155 vuotta; 15 hallitsijaa.

Tämä suku jakautuu vuoden 317 mukaan läntiseen ja itäiseen Džin-dynastiaan. Pääkaupungit Lo Jang ja Nan King. Džin, perustajan kotivaltion nimi Šan Si:ssa.

c) Nan Pē-dynastiat.

420-589; 169 vuotta; 27 hallitsijaa.

Kiinan hallitus karkoitettu Jangtse-virran varrelle (Nan King pääkaupunkina). Tatarit hallitsevat Pohjois-Kiinaa. Siitä nimi: Etelä- ja Pohjois-dynastiat. Etelässä oli neljä dynastiaa: Liu Sung, Ts'i, Liang ja Dž'en. — Pohjois-Kiinassa samaan aikaan viisi tatarilais-dynastiaa: Pohjois-, Länsi- ja Etelä-Uei, sekä Pohjois Ts'i ja Pohjois-Džou; yhteensä 386-589; 203 vuotta; 31 hallitsijaa.

II. Kiinan toinen suuruudenaika.

Sui- ja Tang-dynastioiden aika. Noin 600-900 j.Kr.; 300 vuotta.

a) Sui-dynastia.

589-618; 29 vuotta; 4 hallitsijaa.

Jälleen kansallisen kokoomuksen aika, samanluontoinen kuin Ts'in-dynastian aika.

b) Tang-dynastia.

618-907; 289 vuotta; 22 hallitsijaa.

Muistuttaa monessa suhteessa Han-dynastian aikaa. Kirjallisuus ja taide kukoistavat, tutkintojärjestelmä vakaantuu, Han Lin akademia perustetaan, kirjapainotaito keksitään. Kiinan suurimmat runoilijat Lï Tai Pē ja Tu Fu esiintyvät. T'ang on tullut merkitsemään todellista kiinalaista kuten Han. Pääkaupunki on sama kuin Han-dynastian aikana, Si An Fu. Kristinusko, nestoriolaisuuden muodossa, tuodaan pääkaupunkiin v. 635.

III. Tatarien toinen valloituskausi.

Noin 900-1400 j.Kr.; 500 vuotta.

a) U Tai, Viisi dynastiaa.

907-960; 53 vuotta; 13 hallitsijaa.

Sotilasmielivallan aikaa. Nuo viisi sukua ovat: 'Jälkimmäisiä': Liang, T'ang, Džin, Han, Džou.

b) Sung-dynastia.

960-1280; 320 vuotta; 18 hallitsijaa.

Jälleen kukoistaa Kiinan henkinen elämä, siitä huolimatta että 'Kultaiset tatari (Džin-ren) ovat anastaneet Pohjois-Kiinan ja pakottaneet Sung-hallituksen lähtemään Kai Fung Fu:sta (Ho Nan) ja asettumaan v. 1127 Nan King:iin. Siitä nimi Eteläinen Sung-dynastia. Kumpikin Sung noin 150 vuotta. Varsinkin eteläisen Sung-suvun aikana on Kiinan henkinen elämä vilkasta. Spekulatiivista ajattelua, omaperäisiä mielipiteitä. Klassillisen kirjallisuuden selitykset vakaantuvat. Tunnetuin selittäjä on Džu Hsi (1130-1200).

c) Yen_-dynastia_.

1280-1368; 88 vuotta; 9 hallitsijaa.

Koko Kiina ensi kerran vieraan heimon (mongolien) hallittavana. Pääkaupunki Peking (Pē King Cambalu).

D. UUDEMPI AIKA.

Noin 1400-1900; 500 vuotta.

I. Kiinalaisten kolmas suuruudenaika.

Ming-dynastia.

1368-1644; 276 vuotta; 17 hallitsijaa.

Pääkaupungit: K'ai Fung Fu ja Nan King.

II. Mandžujen hallituskausi.

Ts'ing-dynastia.

1644-1912; 268 vuotta; 10 hallitsijaa.

Koko Kiina toistamiseen vieraan heimon (mandžujen) vallassa, ja kolme kertaa pitemmän ajan kuin ensi kerralla mongoleilla.

E. UUSI AIKA.

Min Kue', Tasavalta.

Tammikuun 1 p:stä 1912.

Kiinalaiset taas isäntiä omassa maassaan — toistaiseksi.

2.

KIINAN MAAKUNTIEN NIMET.

Helpottaaksemme varsinaisen Kiinan kahdeksantoista maakunnan (Šzï-Pā Seng) havainnollisempaa käsittämistä saakoon tässä sijansa seuraava esitys.

Panemme ensin merkille Himalaja-vuorilta lähtevän, maan läpi lännestä itään juoksevan ' Suurvirran ' ( Tā Kiang, Tā Džiang, 'suuri vesivoima'), jota mainitaan myöskin nimellä Jangtse Kiang (Jang Tzï Džiang, 'kirkasvetinen' tai 'Eteläinen Suurvirta'). Sitten seuraamme (Pohjois-Kiinassa) mutkikkaan ja oikullisen ' Keltaisen virran' (Huang Hō) uomaa. Nimensä se on saanut siitä, että sen vesi on lentohiekanpitoisen maaperän läpi virratessaan muuttunut ympäristönsä näköiseksi. Panemme vielä mieleen alkuperäisen jokien nimen Ts'uan. Täten on meillä erisuuruisia virtoja Kiang, Hō ja Ts'uan.

Etsimme nyt Kiinan merkillisimmän vuoren, ' Suurvuoren' (T'ai Šan), joka lienee maailman vanhin uhrivucri. Se on Keltaisen virran alajuoksun oikealla puolella. Vielä on opittava Kiinalle tärkein vuorensola, Šen (oikeastaan Šan; vain matalampi sävelkorko erottaa sen 'vuoresta'). Tämä vuorensola on Keltaisen virran suuren keskuskulman ulkopuolella, siinä missä se muuttaa eteläisen suuntansa itäänpäin. Sitten etsimme maan keskeltä, ' Suurvirran' keskijuoksun eteläpuolelta Kiinan tärkeimmän järven, ' Luolajärven' (Tung T'ing Hū). Olemme nyt oppineet vuoren, vuorensolan ja järven nimet kiinaksi: Šan, Šen ja Hū.

Nyt opimme ilmansuunnat. Kiinalaisille ovat itä ja länsi auringon nousu- ja laskusuuntina tärkeämpiä kuin pohjoinen ja etelä, joista pohjoinen on arvottomin, niin kuin luonnollista onkin. Luettelemme siis ilmansuunnat kiinalaisten tavoin: itä, länsi, etelä ja pohjoinen: Tung, Sï, Nan, Pē'. Esimerkkinä kiinalaisesta ajatusjuoksusta mainittakoon, että tärkeimmät ilmansuunnat, itä ja länsi (niiden tärkeyttä osoittaa kummankin korkea sävelkorkokin) perättäin lausuttuina 'itä-länsi' (tung-si) on yhtä kuin 'tavara'.

Nyt voimme ryhtyä tarkastelemaan Kiinan maakuntien nimiä. Täten tuo ensi katsannolta vaikea asia on tullut hyvinkin mielenkiintoiseksi. Me näet alamme ymmärtää mitä nuo nimet merkitsevät. Lähdemme Kiinan merkillisimmästä maakunnasta Šan Tung. Siinä on meillä heti tuttu nimi: 'Vuoresta (Suurvuori; T'ai Šan) itäänpäin oleva alue.' Sitten katsomme vanhan Kiinan muita alueita: Šan Si Vuoresta länteen oleva tienoo'; Šen Si, 'vuorensolasta länteen'; Hō Nan, 'Ho-virrasta etelään'; Hū Pē', 'järvestä pohjoiseen; Hū Nan, 'järvestä etelään'.

Meillä Suomessa on 'Kymmenen virran maa'. Kiinan suurin maakunta on ' Neljän virran maa', Szï Ts'uan, 'Suurvirran' latvoilla, jonka haaroja nämä neljä virtaa ovat.

'Suurvirrasta' on kolme maakuntaa saanut nimensä: Kiang Sū, viljava Kiang; tässä maakunnassa on 'Suurvirran' suulla oleva Shanghai:n (Šang Hai, 'merelle menopaikka') suuri kauppakaupunki, Džē Kiang ('Džē- ja Kiang-virtojen tienoo') sekä Kiang Sï (Kiang:in suulta länteen).

Etelässä on kaksi 'avaraa' maakuntaa, Kuang Sï ('läntinen avara alue') ja Kuang Tung ('itäinen avara alue'). Jälkimmäisen maakunnan pääkaupunki Kanton (Canton) äännetään yleispuhekielen mukaan Kuang Džou Fu. 'Suurvirran' suun eteläpuolella olevien rannikkomaakuntien kielimurteet eroavat näet jyrkästi yleispuhekielestä (Kuan Hua).

Kiinan pitkällä rannikolla on vielä kaakkoisosassa 'onnen' (Fū) maakunta Fū Kien (Fū Džien, 'perustettu onni'). 'Rauhan' (An) maakunta An Huei (Ngan Hui, 'sulorauha') on Suuren Kiang:in alajuoksun varrella. Maan eteläosassa on köyhä Kuei Džou ('kallis saareke'; luultavasti sen vuoksi niin kallis, että alkuasukkaat ja varsinaiset kiinalaiset ovat siellä useita kertoja kapinoineet kaukaista keskushallitusta vastaan). Lounaisessa kulmassa on vuorinen Yin Nan ('pilvien eteläpuolella oleva' tai 'etelän pilvinen maakunta'). Luoteiskulmassa on Kan Sū, joka on saanut nimensä kahden huomattavan kaupunkinsa nimen mukaan.

Viimeiseksi tulemme siihen maakuntaan ( Dži Li, 'oikea hallituspaikka'), jossa nykyinen 'pohjoinen pääkaupunki', Pēking, (Pē Džing) sijaitsee. 'Eteläinen pääkaupunki', Nanking, on Jangtsen varrella Kiang Sū:n maakunnassa. Pekingin virallinen nimi on: Šuen T'ien Fu, 'Taivasta tarkkaava kaupunki'.

3.

LÄHDEVIITTAUKSIA JA LISÄYKSIÄ.

(Teoksien nimet lyhennetty; kirjallisuusluettelossa täydellisemmin.)

Kiina Kungfutsen aikana.

[1] Williams, Middle Kingdom, 2:nen painos, II, s. 158 ss.

[2] Tschepe, Histoire du Royaume de Ou (1122-473 av J.-C.), Chang-hai 1896. Kungfutsen kirjoitus on käännetty (s. 49): "Hélas! hélas! Voici le tombeau du loi de Ou, Ki-tse, prince de Yen-ling!"

[3] Parker, Studies in Chinese Religion-teoksessaan mainitsee (ss. 40-42) samoin tästä mielenkiintoisesta seikasta.

[4] Broomhall, Chinese Empire, s. 164.

[5] Tschepe, Histoire du Royaume de Tch'ou (1122-223 av J.-C.), Shanghai 1903.

[6] Legge, Encyclopaedia Britannica'ssa.

[7] Grube, Geschichte der chinesischen Litteratur, esittää (s. 125 ss.) näytteitä Jangtsen mielenkiintoisista opetuksista.

[8] Grube, Litteratur, s. 129 ss.

[9] Giles, History of Chinese Literatuøe, s. 47.

[10] Martin, Lore of Cathay, s. 215 ss.

[11] Martin, Lore, s. 216.

[12] Martin, Lore, s. 217.

Kungfutsen elämän ulkonaiset piirteet.

[13] Douglas, Confucianism, ss. 25-64.

[14] Grube, Litteratur, s. 17 ss.

[15] Allan, Makers of Cathay, s. 1 ss.

[16] Hermann, Chinesische Geschichte, s. 22 ss. Parker, Studies-teoksessaan (s. 202) selvittelee kiinalaista ajanlaskua ja tulee johtopäätökseen, että Kungfutse oli noin 18-vuotias naimisiin mennessään.

Kungfutsen luonteenpiirteitä ja arvostelua.

[17] Williams, Middle Kingdom, I. s. 660 ss.

[18] Martin, Lore, s. 89.

Kungfutsen suku.

[19] Etupäässä on seurattu Parkein Studies-teosta, kirjoitusta The Family of Confucius, ss .176-197. Osittain myös Tschepe'n Heiligtumer-teosta.

Kungfutselaiset peruskirjat.

[20] Päälähteenä on käytetty: James Legge, Sacred Books of China, sarjajulkaisussa: Max Müller, Sacred Books of the East, vol. 3, 16, 27, 28, 39, 40, ja samantekijän Four Books, sekä alkuperäisiä kiinankielisiä teoksia. Grube'n ja Giles'in kirjallisuushistorioita on vertailtu.

[21] Baller, Sacred Edict, 2:nd Edition.

Kungfutselainen kouluopetus.

[22] Seurattu etupäässä Williams'ia (I. ss. 519-577) ja Martinaa (Lore, ss. 308-328).

Kungfutselainen siveysoppi.

[23] Enimmän saatu apua Martinan Lore-teoksesta, kirjoituksesta The ethical philosophy of the Chinese (ss. 205-229).

Kiinan kolme uskontoa.

[24] Smith, Proverbs, s. 74.

[25] Doré, Researches into Chinese Superstitions, I, s. 151 ss.

[26] Martin, Lore, s. 195. Useita muitakin ajatuksia on lainattu tähän samalta taholta. Martin ja Grube (Kultus und Religion der Chinesen) ovat tässä enimmän seurattuja.

Kiinalaisten vanha uskonto.

[27] Seurattu pääasiallisesti Grube'n Kultus und Religion-teosta, ss. 5-54. Vähemmän on ollut apua John Ross'in teoksesta 'The Original Religion of China'. Giles'in suppeaa teosta 'Religions of Ancient China' olen myös jossain määrin käyttänyt. Sitäpaitsi kirjoituksia Chinese Recorder'issa y.m.

Šang Ti-käsitteen synty.

[28] Tässä olen pääasiallisesti käyttänyt kiinankielisiä lähteitä. N. Söderblomin 'Gudstrons uppkomst' on antanut herätteitä.

[29] Söderblom, Das Werden des Gottesglaubens, s. 227.

[30] Söderblom, Das Werden, s. 229.

Kungfutsen palvonnan historiallinen kehitys.

[31] Esityksessä on seurattu etupäässä Albert Tschepe'n teosta "Heiligtümer des Konfucianismus in K'u-Fu und Tschou-Hien" ss. 6-15. Myöskin Parketin Studies-teoksesta olen löytänyt erinäisiä tiedonantoja.

Kungfutsen palvonta hänen paikallistemppeleissään.

[32] Paitsi omia havaintojani, olen tässä käyttänyt etupäässä Grube'n 'Kultus und Religion'-teosta 66-73, sekä Tschepe'n 'Heiligtümer'-teosta, osittain myös Parker'n 'Studies'-teosta. Watters'in vanhempi teos 'A Guide to Confucian Tempels' ei ole ollut saatavissani.

Suuri Oppi johdatuksena kungfutselaiseen elämänkatsomukseen.

[33] Hyviä vihjeitä olen saanut Martinan Lore-teoksesta (s. 206 ss.).

[34] Smith, Proverbs, s. 41.

[35] Headland, China's New Day s. 9 ss.

[36] Headland, s. 18. Keisari Kuang Hsi antoi 27 uudistusjulistusta parin kuukauden kuluessa.

[37] Smith, China in Convulsion, 1. s. 152 ss.

[38] Smith, Convulsion, II. s. 547 s.

Suuri Oppi. Kungfutsen teksti.

[39] Sanallisesti: 'Ovi Hyveeseen'.

[40] Alkutekstissä on sanottu vain, että tie on siinä ja siinä, mutta imperatiivilla on ajatus tullut paljon painokkaammaksi.

[41] Keisarikunnaksi muuttui Kiina vasta kolmesataa vuotta Kungfutsen jälkeen, joten ' Taivaan Poika ' oli itsevaltias hallitsija noin 2100 vuotta (221 e.Kr. — 1911 j.Kr.). Yhtä pitkän ajan sitä ennen (2357-221 e.Kr.) sai 'Taivaan Poika' tyytyä olemaan vain vasalliruhtinaiden nimellisenä päämiehenä. Kungfutsen aikana oli Taivaan Pojan merkitys jotenkin mitätön; häntä mainittiin tavallisemmin nimellä kuningas (Uang) eikä keisari (Huang Ti). Jälkimmäinen nimi tuli käytäntöön vasta vuodesta 221 e.Kr.

Suuri Oppi. Selityskirja.

[42] U Uang ja Uen Uang elivät kolmannen (Džou-) hallitsijasuvun alussa, noin 600 vuotta ennen Kungfutsea.

[43] In on huomattu henkilö Kiinan vanhimmassa historiassa. Tämä rohkea ja kansan parasta harrastava pääministeri ryhtyy merkilliseen toimeen saattaakseen huikentelevan hallitsijan tunnolliseksi. Hän erottaa tämän kaikista hallitustehtävistä ja pitää vartioituna hänen esi-isiensä hautojen läheisyydessä oppiakseen erittäinkin iso-isältänsä Dženg Tang:ilta oikeita hallitusperiaatteita ja menettelytapoja. Pääministerin teko osoittautui oivalliseksi. Kuningas muutti mielensä ja hänestä tuli kelpo hallitsija. — Tai Dia oli Šang-dynastian toinen kuningas. Hänen iso-isänsä Dženg Tang perusti tämän hallitsijasuvun syrjäyttämällä rappeutuneen Hsia-suvun ( Kiinan ensimmäinen vallankumous, 1766 e.Kr.). — Huomaa tässä lausunnossa, kuten edellisessäkin, hieno kiinalainen kehoitus! Ylhäisempien ojentaminen on erikoisen vaikea asia maassa, missä vanhempien ja arvovallan kunnioitus on niin suuri, ja virheettömän maineen säilyttäminen ('kasvojen pelastaminen') yhtä tärkeä kuin elämä itse.

[44] Viittaus vielä vanhempaan aikaan, aivan Historiakirjan alkuun, sen ensimmäiseen sankariin. Jao ja hänen seuraajansa Šuen ovat saaneet korkeimman kunnianimen, mitä hallitsijoista käytetään, Ti, joka sana esiintyy Jumalan nimessä (Šang Ti) ja itsevaltiaan keisarin nimessä (Huang Ti). Šuen:in jälkeen Ti häviää käytännöstä, kunnes Džao Hsiang Uang v. 221 ottaa nimekseen Huang Ti, yksinhallitsija, keisari. Senvuoksi olemme Jao:lle ja Suen:ille omistetun Ti-nimen kääntäneet adjektiivisesti, 'jumalainen'. Niin suuri on näiden miesten maine, että on syntynyt sananlasku: 'Lukuunottamatta Jao:ta ja Šuen:ia ei ole ihmistä ilman virheitä'. — Kuten näkyy, viittaa Suuri Oppi yksinomaan ruhtinaiden maailmoihin. Teoksen henki on kuitenkin vallan toinen kuin Macciavellin 'Ruhtinaassa'.

[45] Sisäisen ihmisen pesoa tunnettiin tarvittavan päivittäin kuten kasvojen puhdistamista. Jos saamme täysin luottaa kiinalaisiin tiedonantoihin, niin 3700 vuotta sitten pidettiin ulkonaisesta ja sisäisestä puhtaudesta yhtä hyvää huolta kuin meidän päivinämme.

Taiteellisten metalliastioiden käyttö jä kirjoitustaito olivat käytännössä. — Dž'eng Tang:in pesumaljasta voimme päätellä, että noina varhaisina aikoina jo oli verrattain kehittynyttä tekniikkaa, oli merkittävää esteettistä makua, oli huomattavia hygieenisiä harrastuksia, oli intomielistä etiikkaa ja uskonnollisuutta, oli kirjoitus- ja lukutaitoa, — oli sanalla sanoen monipuolista kulttuuria.

[46] Historia on aikaisempi kuin runous. Laulujenkirja on vasta toisen ja kolmannen hallitsijasuvun ajalta. Kungfutse piti runoutta korkeimman henkisen kyvyn ilmauksena. Laulujenkirjassa on neljä pääosaa: 1) Kue' Fung, Heimovirsiä, 2) Hsiao Jā, Pieniä Juhlalauluja, 3) Tā Jā, Suuria Juhlalauluja ja 4) Sung, Kiitosvirsiä. Ensimmäinen osa sisältää mitä erilaisimpia kansanlauluja viidestätoista eri valtiosta. Toisen ja kolmannen osan lauluja esitettiin pienemmissä ja suuremmissa hovien juhlatilaisuuksissa. Kiitosvirsiä veisattiin vainajien kunniaksi. Kansanelämä, hovitavat ja uskonnolliset toimitukset ovat ne kolme elämänpiiriä, joita Laulujenkirja kuvastelee. Käsillä oleva lainaus on hovijuhlalaulujen tärkeämmästä kokoelmasta.

[47] Džou-valtio oli luoteisen Kan Su-maakunnan itä-oasssa. Myöhemmin sai tämän valtion mukaan kolmas hallitsijasuku nimensä.

[48] Alkuperäisessä tekstissä on Ts'in Min, rakasta kansaa.

[49] Ks. s. 394. ' Kuninkaanpelto' oli 1000 Li:tä läpimitaten s.o. noin 500 km.

[50] Tässä nuo sosiaalisen elämän kymmenen käskyä 'viiden suhteen' vaatimuksina. Seremoniakirjassa sanotaan tästä: "Mitkä ovat ne seikat, joita pidämme pätevinä. Isän hellyys ja pojan kunnioitus; vanhemman veljen sävyisyys ja nuoremman kuuliaisuus; aviomiehen oikeudentuntoisuus ja aviovaimon alistuvaisuus; vanhempien ihmisten lempeys ja nuorempien arvonanto; hallitsijan humaanisuus ja ministerin lojaalisuus. Näitä kymmentä (käskyä) pidetään pätevinä."

[51] Ts'i-virta oli Uei-virran sivuhaara Uei-valtiossa, joka sijaitsi Ho Nan-maakunnan pohjoisessa kulmakkeessa, Keltaisen virran alimutkan luoteispuolella.

[52] ' Pikkusielut ' (Hsiao Ren, pieni ihminen) käytetään nykyisin perin halpamielisessä merkinnässä, jotenkin samoin kuin meillä huligaani-sanaa.

[53] Hallitusvirkamies on Kiinassa samalla tuomarikin. Kungfutse oli kuitenkin erikoisena oikeusministerinäkin Lu-valtiossaan.

[54] Tässä tuo valitettava vajaus tekstissä. Dengtse eli noin 1700 vuotta Kungfutsen jälkeen. Voimme arvata, ettei selitys ole Tsengtse:n mietelmien mukainen. Uuskungfutselaisuuden kerskuva sävy on vanhalle koululle vierasta. Kielikin poikkeaa hyvin huomattavasti Tsengtsem yksinkertaisesta tyylistä. Uuskungfutselaisuudessa on Li (järki) tullut vanhan koulun Kaitselmus (Tien Ming)-käsitteen tilalle.

[55] Tämä lause on alkukielellä erinomaisen rytmikäs ja suppea, joten se on yleisesti tunnettu kansan keskuudessa:

Ren Hsin-drï Ling, mo' pu' jiu Drï, Tien Hsia-dr'ï U', mo' pu' jiu Li.

[56] Tässä taas sananlaskuntapainen siivekäs sana: Dž'eng y Džung, Hsing y Uai.

[57] Tsengtse:n nimen mainitseminen tässä osoittaa, ettei Suuren Opin Selityskirja, ainakaan nykyisessä muodossaan, ole Tsengtse:n kirjoittama. On luultavaa, että joku hyväntahtoinen käsi on jälestäpäin liittänyt tämän lauseen selityskirjaan.

[58] Ren mō drï ts'i Tzï-drï Ō'; mō' dr'ï ts'ï Miao-drï Sō'.

[59] Asiat ovat, ikävä kyllä, yhä vielä samalla kannalla.

[60] Vanhimmassa kirjallisuudessa käyttävät hallitsijat itsestään nimeä I' Ren, Yksi Mies l. Ihminen. Tuohon termiin voi liittyä, ei vain tavanmukaista kohteliasta vaatimattomuutta, vaan myös erikoisuuden piirre, koska 'yksi' (-) merkitsee myöskin kokonaisuutta ja täydellisyyttä.

[61] Džie Kuei ja Džou Hsin olivat Hsia ja Šang-hallitsijasukujen viimeiset hallitsijat, yleisesti tunnettuja siveettömistä ja julmista elämäntavoistaan.

— Kuten olemme huomanneet, tietää Historiakirja kertoa, että Šuen-ballitsijasta alkaen (2255 e.Kr.) polygamia oli suosittua hallitsijapiireissä. Siitä saakka se on ollut rikkaiden ja mahtavien etuoikeus. Jalkavaimot ja eunukit ovat näytelleet sangen huomattavaa osaa Kiinan historiassa. Joku haaremin helmi on ajoittain päässyt maan varsinaiseksi hallitsijaksi, hänen herransa ollessa vain miltei tahdoton välikappale valtijattarensa kädessä. Näillä kahdella surullisen kuuluisalla miehellä oli yhtä kuuluisat jalkavaimot. Edellisen nimi oli Mō Sï, jälkimmäisen T'ā Dži. Väkiviinasta laitetut lammet, joissa vieraiden annettiiin soudella pikku venheineen, ja maanalaiset palatsit aviollista elostelua varten ovat edellisen parin huomatuimpia saavutuksia. Tā Dži sai tyytyä maanpäälliseen 'Peurapalatsiin', mutta se oli sitä loisteliaampi. Jälkimmäinen pari on muutenkin etevämpi pahuudessaan. Vallan uskomattomia kerrotaan heistä — muun merkillisen ohessa seuraava tapaus. — T'ā Dži kävelee puutarhassaan. Hän huomaa joukon miehiä, nuorempia ja vanhempia, kahlaavan lähellä olevan virran poikki. Nuoremmat näyttävät kärsivän kylmästä enemmän kuin vanhemmat. Hänen ja kuninkaan välillä syntyy kiista siitä, mikä on syynä tähän. T'ā Dži väittää, että asia johtuu siitä, että nuoremmilla miehillä on enemmän ydintä heidän luissaan. Kuningas ei hyväksy tätä selitystä, ja, ratkaistakseen riidan, määrää, että joukko nuorempia ja vanhempia miehiä on otettava kiinni, heidän jalkansa katkottava ja luut tutkittava.

Ei ole ihme, ettei kansa loppumattomiin saattanut kärsiä tällaisia tyranneja. Paljon oli kuitenkin niitäkin, jotka maineen ja vallan tavoittelussa olivat valmiita palvelemaan tällaisiakin herrojaan. Siitä huolimatta voitti lopulta vastustava aines. Niin puhkesi Kiinan kaksi ensimmäistä vallankumousta. Kumousmiehiä ovat Dž'eng Tang ja U Uang. Historiakirjan mukaan ovat nämä miehet mitä jaloimpien virikkeiden innoittamia, ja kumpikin heistä osoittautui yhtä kykeneväksi rauhan rakentavissa töissä. — Periaatteelliselta kannalta pidettiin hallitusta Jumalan säätämänä, Taivaan määräämänä. Mutta epäinhimillisellä toiminnallaan vetivät huonot kuninkaat päälleen Taivaan järkähtämättömän koston. Tämän tunteen elähyttämiä olivat molemmat vallananastajat. Seuraavat lainaukset Historiakirjasta valaisevat asiaa. Dž'eng Tang sanoo: — "Tulkaa, kansanjoukot, ja kuulkaa sanojani! Enhän minä, Pikku Lapsi, uskaltaisi ryhtyä kapinoimaan. Mutta Hsia -suvun syntejä on niin paljon, että Taivas on antanut määräyksen sen tuhoamiseen". "Hsia-suvun kuningas on suuresti syyllinen ja koska minä pelkään Jumalaa, niin en uskalla olla häntä kurittamatta."

U Uang sanoo: "Taivas ja Maa ovat kaiken olevaisen vanhemmat, ja ihminen on olioiden sielu. Etevin ja parhain ihmisten keskuudesta tulee muiden johtajaksi. Maan ensimmäisenä miehenä on hän kansalle vanhempien asemassa. Mutta nyt Šang -suvun hallitsija, Šou (Džou Hsin), ei kunnioita Taivasta ylhäällä, ja hän tuottaa turmiota kansalle alhaalla. Vajonneena viinaan ja aistillisiin nautintoihin ei hän häikäile käyttää mitä suurinta julmuutta. Hän rankaisee rikoksesta koko syyllisen sukua ja on tehnyt valtion virat perinnöllisiksi." — " Šang -suvun pahuus on täytetty. Taivas antaa määräyksen sen tuhoamiseen. Jos minä en tässä totteleisi Taivasta, niin minun rikokseni olisi yhtä suuri." — "Taivas säälii kansaa ja täyttää sen toiveet. — - — Viaton valittaa Taivaaseen. Siellä tunnetaan tuskamme. — — — Taivas rakastaa kansaa, ja hallitsijan tulisi tulkita Taivaan hyvää tahtoa kansalle — — — Taivas näkee niinkuin me näemme, Taivas kuulee niinkuin me kuulemme. — — —. Ylös, sankarit! — — — Yksin mielin, yksin sydämin! — — — Šou on katkaissut suhteensa Taivaaseen ja saattanut vihollisuuden itsensä ja kansan väliin. — — — Hän lyö laimin uhrit Taivaalle ja Maalle ja esi-isille. — — — Jumala ei kärsi kauemmin häntä. — — — Pankaa päättävästi täytäntöön Taivaan rankaisumääräys! Vanhat sanoivat: 'Joka tukee meitä, se on ruhtinaamme; joka sortaa meitä, se on vihaajamme'." Vasemmassa kädessään hän piti kultaista sotakirvestä ja oikealla kädellään hän heilutti valkoista lippua, sanoen: — — — "Nostakaa keihäänne, järjestäkää kilpenne! Me suoritamme Taivaan kostoa. — — — Uljaat mieheni! Olkaa rohkeita! — — — Niinkuin tiikeri, niinkuin pantteri, niinkuin karhu, niinkuin kiljuva karhu!"

[62] Tämä lause ilmaistaan kiinaksi neljällä 'kirjaimella': "I Hsiung, i Ti."

[63] 'Valtion neljän kulman' sanallinen vastine olisi 'neljä valtiota'. Varsinkin Laulujenkirjassa on tulkinnalle paljon tilaa.

[64] I In, pääministeri. Ks. I luku 2.

[65] Džu Hsi tulkitsee tämän: "Jos he poikkeavat harhateille, niin kansa heidät kukistaa", niinkuin Džie:n ja Džou:n.

[66] Tällä laululla tahdottiin innostaa kuningas Dz'eng:ia (1115-1078 e.Kr.) seuraamaan isoisänsä Uen Uang:in ja isänsä U Uang:in hyverikasta esimetkkiä. — Vuodesta 1401 alkaen mainittiin Šang-sukua, pääkaupungin muuton vuoksi, nimellä In. — Kiinan pääkaupunkia on muuteltu vanhana aikana ahkerasti. Tulvat ja raakalaisheimojen hyökkäykset vaativat tällaisia toimenpiteitä. Keltaisen virran keskijuoksun molemmin puolin eri paikoissa on valtaistuin ollut. Tärkein Kiinan pääkaupungeista on historiallinen Sï An Fū, Keltaisen virran ylämutkan länsipuolella Šen Ši-maakunnassa. Suurimpina kansallisen kukoistuksen aikoina on Sï An Fū ollut valtakunnan keskus. Sillä on ollut monta nimeä, esim. Kuan Džung, Uei Nan, Nui Szï, Jung Džou, Kuan Nui, Jang Hsing, An Si, Dž'ang An, Hsien Ning. Marco Polo sanoo sitä Kenjanfu:ksi. Eri nimet viittaavat usein pieniin paikanmuutoksiin. Muhamettilaiskapinassa 1868-70 piiritettiin kaupunkia turhaan kaksi vuotta. Elokuusta 1900 seuraavaan kevääseen — boksarimellakan jälkeen — oli Sï An Fū leskikeisarinnan pakopaikkana. — Peking (pohjoinen pääkaupunki) oli Džou-dynastian aikana Jen-valtion pääkaupunki nimellä Dži. Kaupunkia on sittemmin mainittu nimillä Y Džou, Džung Tu ja Jen Džing. Vuonna 1264 se tuli Kublai K'an:in toimesta koko maan pääkaupungiksi. Mongoolit nimittivät kaupungin uutta osaa nimellä Taidu eli Daitu, kiinalaiset Ta Tu ('Suuri Keskus). Peking:in varsinainen nimi oli Kublai:n aikana Cambaluc (K'an-baligh, K'an:in kaupunki). Marco Polo, joka saapui 'Kaanin Kaupunkiin' vuonna 1275, kuvailee kaupunkia palatseineen ja sikäläistä elämää sangen yksityiskohtaisesti (Yule & Cordier I, ss. 331-462).

[67] Tässä on yksi niitä paikkoja, joita on monin tavoin selitetty. Neljä merkkiä 'K'e p'ei Šang Ti' merkitsevät alkuaan: 'Jumalan arvoinen'. P'ei, seuratoveri, seuranpitäjä, jonkin arvoinen. K'e, johonkin kykenevä. Siis: 'kuninkaat kykenivät pitämään Jumalalle seuraa', tai: kuninkaat kykenivät kilpailemaan Jumalan kanssa. Džu Hsi:n ajatus on juuri tämä. Hän sanoo: 'Valtakunnan hallitsijoina he olivat Jumalan vertaisia.' Eräs vanhimpia selittäjiä, Dž'eng K'ang Dž'eng, sanoo: "Ennenkuiu he olivat kadottaneet kansan, he olivat hyveidensä vuoksi arvokkaita myöskin esiintymään Taivaan edessä, s.o., Taivas otti vastaan heidän uhrinsa." Lo Džung Fan sanoo: "He olivat Jumalan kaltaisia siinä, että he rakastivat kansaa niinkuin Jumala."

[68] Tē-džē, Pen-jē; Ts'ai-džē, Mo'-jē. Hyve: juuri; rikkaus: latva.

[69] Sanajärjestyskin osoittaa käsitteiden sekaannusta. Tässä yhteydessä on paljon sananlaskuntapaisia lyhyitä ja sattuvia mietelauseita, joita usein kuulee kansan suusta. Käsillä olevass lauseessa on ajatus, että ahne ruhtinas riistämisellään opettaa kansaa ryöstämään: Uai Pen, lei Mō'; Tsen(g) Min šzï Tō.

[70] 'Väärällä mammonalla' on Kiinassa helppo tehdä itselleen ystäviä. Lause kuuluu:

Ts'ai džy, tsē Min san; Ts'ai san, tsē Min džy.

[71] Eräs toinen mietelause sanoo, että hyvän palkka on hyvä ja pahan palkka on paha. Tässä sanotaan, että palkka tulee samanlaisena takaisin kuin se ulos annettiin, pilkka sattuu omaa nilkkaan. Lause kuuluu:

Jen, Pei-ōr Ts'u-džē, i' Pei-ōr Ru'; Hō, Pei-ōr Ru'-džē, i' Pei-ōr Ts'u'.

[72] Ks. I luku I.

[73] X luku 12. Ts'u Šu, Ts'u-valtion Kirja, on osa suuremmasta historiallisten kirjojen kokoelmasta, jonka nimi on Kue' Y, Valtojen Selostuksia. Sisällykseltään se vastaa muihin valtioihin nähden Kungfutsen Kevättä ja Syksyä, joka kertoilee ainoastaan Lu-valtion tapahtumia. Ts'u-valtio oli Hu Pe-maakunnan lounaiskulmassa, Jangtse-virran yläjuoksun varrella. Nähtävästi kuului Ts'u-valtioon osia myöskin Hu Nan:in puolelta, Suomen Lähetysseuran työmailta. Kerrotaan että kun Ts'u (Ts'ou)-valtion lähetti oli Džin-valtiossa, niin häneltä kysyttiin, mitkä Ts'u-valtion tuotteista ovat arvokkaimpia. Lähetti vastaa: "Meillä ei pidetä tällaisia tavaroita arvokkaina. Arvokkaana meillä pidetään vain hyvettä ja hyviä miehiä." (A Tschepe, Histoire du Royaume de Ts'ou, 1122-223 av J.-C, Shanghai 1903.)

[74] X luku 13. Džin-valtion herttua Uen sai monta kovaa kokea. Kerran hänen isänsä ajoi hänet maanpakoon Ts'in-valtioon. Kun sitten hänen isänsä kuoli ja Uen hankkiutui osoittamaan lapsenkunnioitustaan vainajaa kohtaan, — tapa vaati surupuvun kantamista ja julkisesta elämästä eristäytymistä —, niin Ts'in-valtion Mu (Mou)-herttua tarjoutui auttamaan häntä jälleen hallitusistuimelleen. Tähän hyväntahtoisuuteen vastaa herttua Uen:in eno, ukko Fan: "Se, mitä Uen pitää tärkeänä, ei ole hallitusistuin, vaan lapsenkunnioituksen täyttäminen isäänsä kohtaan." — Herttua Uen pysyi vanhempien kunnioituksen selvällä tiellä huolimatta siitä, että hänen isänsä oli käyttäytynyt julmasti häntä kohtaan ajamalla poikansa maanpakoon, ja huolimatta siitä, että suurin maallinen mahtiasema, hallitusistuin, oli hänelle tarjona. Tällaista tekoa pidetään Kiinassa erittäin maineikkaana. — Džin-valtio oli Šan Si-maakunnan etelä-osassa.

[75] Ts'in-valtio oli Šen Si-maakunnan etelä-osassa. Tämän valtion mukaan on neljäs hallitsijasuku saanut nimensä, samoin johtunee tästä myöskin 'Kiina'-nimitys. — Tämä verrattain pitkä lainaus on tehty Historiakirjan viimeisestä luvusta, jonka nimi on Ts'in Šzï, Ts'in-valtion vala. Nousevan Ts'in-valtion päämies tässä puhuu. Valtion pääkaupunki Ts'in Džou, oli nykyisen Kan Su-maakunnan rajalla. Ts'in ja Džin -valtiot liittoutuivat vuonna 631 tehdäkseen yhteisen rynnäkön hallitsevan Džou valtion silloista pääkaupunkia, Dž'ang An:ia (Si An Fu) vastaan. Yritys ei kuitenkaan vielä onnistunut. Ts'in-valtion herttua jätti silloin kolme virkamiestänsä Dž'ang An:iin. Nämä miehet pääsivät ystävällisiin suhteisiin sikäläisen hallituksen kanssa samalla toimien Ts'in-herttuan vakoilijoina. Pari vuotta myöhemmin ilmoitti eräs heistä Ts'in-valtioon, että hänelle on uskottu yhden portin vartioiminen kaupungissa, ja jos Ts'in tahtoo, voi se muitta mutkitta päästä kaupungin herraksi. Ts'in-valtion herttua — Mu nimeltään — neuvottelee asiasta ministeriensä kanssa. Parhaat heistä varoittavat herttuaa käyttämästä petosta. Herttua ei kuitenkaan kuule neuvoa, vaan lähettää seuraavana vuonna suuren sotajoukon valloittamaan Dž'ang An:ia. Sotajoukko kuitenkin tuhotaan ja kolme päällikköä vangitaan. Vangitu päälliköt vapautetaan ja lähetetään kapinoivan Mu-herttuan luo, jotta hän saisi tyydyttää vihaansa näitä epäonnistuneita käskyläisiään kohtaan mestauttamalla ne. Sitä ei herttua Mu kuitenkaan tee, vaan osoittautuu päinvastoin erittäin ystävälliseksi päälliköilleen ja omistaa syyn sotaretken epäonnistumiseen kokonaan itselleen. Hän nimittäin ei kuullut vanhojen ja kokeneiden neuvonantajainsa varoituksia, vaan oman turhamaisuutensa tähden ja nuorien ja kokemattomien neuvosta ryhtyi tähän onnettomaan yritykseen. — Esilläoleva lainaus on osa puheesta, jonka herttua Mu piti hävinneille sotapäälliköilleen hoviväkensä läsnäollessa. Lainaus ei ole täysin tarkka, mutta silti asiallisesti oikea. Puheensa alkaa herttua seuraavasti: — "Ah, herrani! Kuulkaa minua ilman kuiskeita! Minä ilmoitan juhlallisesti teille tärkeimmän kaikista totuuksista. Sen sanoivat jo isät ennen meitä: 'Ihmiset yleensä rakastavat mukavuutta. Nuhdella muita, se ei ole vaikeaa, mutta ottaa oikealla mielellä vastaan muiden nuhteita — se on vaikeaa.' Sydämeni suru on, että päivät ja kuukaudet ovat menneet menojaan, enkä tiedä palaavatko ne jälleen saadakseni tilaisuuden menetellä oikein." — Hän päätti puheensa tehostamalla asemansa tärkeyttä: "Valtion rappeutuminen ja täydellinen tuho voi tyystin riippua yhdestä miehestä. Koko valtion maine ja rauha voi myöskin riippua yhdestä miehestä." — (A. Tschepe, Histoire du Royaume de Ts'in, 777-207 av. J.-C., Shanghai 1908).

[76] Yhteinen nimi raakalaisheimoille — tässäkin käytetty — on Szï I, Neljä I:tä, ylimalkaisesti viitaten neljään pääilmansuuntaan. Seremoniakirja määrittelee nämä vanhaa Kiinaa ympäröivät raakalaisheimot seuraavasti: — "Idässä olevia heimoja mainittiin nimellä I. Niillä oli pitkä tukka ja kirjaeltu ruumis. Muutamat näistä söivät ruokansa keittämättä. Etelässä olevia heimoja mainittiin nimellä Man. He tatuoivat otsansa, ja niiden jalkaterät olivat kääntyneet sisäänpäin toisiansa vastaan. Muutamat näistäkin söivät ruokansa raakana. Lännessä olevia mainittiin nimellä Rung. Niiden tukka oli hajallaan ja he käyttivät pukineinaan eläinten nahkoja. Muutamat näistä eivät käyttäneet ravinnokseen jyväviljaa. Pohjoisessa olevia mainittiin nimellä Ti' (T'i'). Ne käyttivät pukuinaan eläinten nahkoja ja lintujen höyheniä ja asuivat luolissa. Muutamat näistäkään eivät käyttäneet viljaa ravinnokseen." Näiden sanamerkkien kokoonpanosta voi tehä jonkinlaisia johtopäätöksiä eri heimojen elämäntapoihin nähden. I -heimot olivat taitavia jousen käyttäjiä, metsämiehiä, koska heidän nimens merkitsee 'suurta jousta.' Man -merkissä ilmenee 'mato' ja 'silkki'. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että etelässä asuvat villit heimot jo tunsivat silkkiäismadon hoidon ja silkin viljelyksen. Lännen Rung -heimot käyttivät aseinaan keihästä, sillä tämä merkki esiintyy heidän nimessään. Lännen heimoilla oli toinen nimi Ts'iang. Tässä merkissä ovat eri osina 'lammas' ja miehen 'jalat' Tämän voisi ajatella merkitsevän sitä, että nämä heimot harjoittivat lammasten hoitoa ('lampuri'), tai että he oliva kiinalaisten mielestä jonkinlaisia hirviöitä, joilla oli lampaan pää ja miehen jalat, muistuttaen kreikkalaisia taruja. Nämä 'vuohimiehet tai 'lammaspaimenet' ovat jossain määrin pohjoisessa asuvien Ti-heimojen kaltaisia, joiden nimessä esiintyy koira, — paimenen ja metsästäjän toveri. — Seremoniakirjassa kerrotaan, että kaikki nämä neljä pääryhmää olivat niin erilaisista aineksista koottuja, etteivät he edes ymmärtäneet toistensa puhetta — omassa keskuudessaan, jonka vuoksi heillä oli erikoisia virkamiehiä tulkkeina. — Tatariheimojen suurta merkitystä vanhana aikana kuvaa ne monet nimetkin, joita heille annettiin: Ta' Ta Huei He, Hsiung Nu, T'ou' Džye', Hsūin Tzï, Miao Tzï j.n.e. (Martin, Lore ss. 409-426).

[77] Keskusvaltio, Džung Kue', tarkoitti nähtävästi liittovaltioiden aikana ensi kädessä sitä valtiota, jolla oli heegemonia, johtoasema muihin nähden. Mutta Džung Kue'-nimitystä käytetään tavallisimmin — myöskin tekstissämme — koko Kiinasta, ympärillä olevien raakalaiskansojen vastakohtana. Sen merkitys on silloin sama kuin Tien Hsia, Taivaan alus. Uudempi käsitys maailmasta on viime aikoina vähentänyt jälkimmäisen sanan käyttöä, mutta Džung Kue näyttää säilyttävän käytäntönsä edelleen. Sananlaskuissa ja vakiintuneissa lauseparsissa säilyy T'ien Hsia. Näiden rinnalla käytetään mielellään nimitystä Džung Hua Kue', Loistoisa Keskusvaltio, ja usein pelkkää Džung Hua (Loistoisa Keskus)-nimitystä. Keisarikunnan viime aikoina, mandžulaisen Ts'ing (puhdas)-suvun hallitessa, oli Kiinan virallinen nimi: Ta Ts'ing Ti Kue, Suuren Ts'ing-dynastian Keisarikunta l. Suuri Ts'ing-monarkia. Yleisemmin käytettiin kuitenkin pelkkää Ts'ing Ts'ao (Ts'ing-dynastia)-nimitystä. Hallitus on niin tärkeä Kiinassa, että koko valtakunnan virallinen nimi on muuttunut aina uuden hallitsijasuvun mukaan. Varsinaista Kiinaa, erotettuna alusmaista, mainitaan nimellä Szi-Pā Sen, Kahdeksantoista maakuntaa. Tasavallan virallinen nimi (vuodesta 1912) on Džung Hua Min Kue, Loistoisa Keskustasavalta eli tarkemmin: Keskinen Loistoisa Kansanvaltio. 'Loistoisa' (kukkaisa), Hua, merkitsee yksinäänkin Kiinaa ja kiinalaista ja on katsottava Kiinan hienoimmaksi nimeksi. Hua Ren ja Hua Min (Hua-kansa) on kiinalaisten tavallinen nimitys itsestään. Hua johtunee ensimmäisestä hallitsijasuvusta, jonka nimi oli Hsia, Kesä, ja jolla nimellä myöskin kiinalaiset itseään mainitsevat. Kaksi viimemainittua nimeä yhdistetään yhdeksi: Hua Hsia, Kukkaisa Kesämaa. Kungfutsen aikoihin — ja yhä vieläkin — käyttävät kiinalaiset itsestään nimeä Li Min, Tummatukka kansa (niinkuin muinaiset babylonialaiset). Kristuksen aikoihin eläneen mahtavan, aitokiinalaisen hallitsijasuvun mukaan mainitsevat kiinalaiset itseään nimellä Han, jota käytetään rinnan Hua-sanan kanssa, mutta ainoastaan adjektiivina 'kiinalainen'. Hyvin tavallisia ovat nimet Han Ren (Han-kansa) ja Han Tzï (Hantse) Viimemainitusta on tullut suomenkielelle nimitys 'Haanin Pojat', joka kuitenkin on harhaanviepä; Han-pojat olisi oikeampi nimitys tai sitten ' hannilaiset '. [Han-joki, Hankou (Hanjoen suu)-niminen kaupunki ja sitä vastapäätä oleva rautateollisuuskaupunki Han Jang (Hanjoen päivänpuoli) Kiinan keskustassa ovat Kaikki 'kiinalaisia'.] Han-sanaa käytettiin viimeisen hallitsijasuvun aikana varsinkin hallitsevan mandžulaisen heimon vastakohtana. Han-merkki oli sitten vallankumouksellisten yhteinen tunnus. 'Han' merkitsee varsinaisia kiinalaisia, erotettuina kaikista muista heimoista, joita valtakunnan rajojen sisällä asuu. Hän ilmaisee kiinalaisen kansallistuntoa, Hua sen sijaan valtiollista 'loistoa'. Melkein yhtä mielellään kiinalaiset mainitsevat itseään toisen kansallisen kukoistuskauden hallitsijasuvun (T'ang, n. 600-900 j.Kr.) mukaan nimellä T'ang Ren, T'ang-kansa, ' T'angilaiset '. — On omituista ja osoittaa ulkomaalaisten perin huonoa Kiinan tuntemusta, ettei yksikään kiinalaisten käyttämistä maansa ja kansansa nimityksistä ole tullut länsimailla käytäntöön, vaan sen sijaan nimet, joilla kiinalaiselle on mitä epämieluisin kaiku. Itse ' Kiina '-nimitys on sellainen. Samoin myöskin muut länsimailla käytetyt nimet, jotka juontavat juurensa keskiajalta. Ehkä kaikkein loukkaavin kiinalaiselle on nimitys Cathay (Khata), joka Keski-Aasian kansojen välityksellä on tullut länsimaille ja jota yhä esim. englantilaisessa kirjallisuudessa ahkerasti Kiinasta käytetään. Venäjän kieleen on samasta juuresta tullut nimitys Khitai; jota slaavilaiset miltei yksinomaan käyttävät Kiinasta. Nämä nimitykset johtuvat eräästä ehkä tunguusilaista alkuperää olevasta tatariheimosta (Ts'i Tan, Khitan), joka vuonna 907 valloitti Pohjois-Kiinan ja hallitsi sitä pari sataa vuotta, dynastianimenään Liao. Cathay oli alkuaan Pohjois-Kiinan nimi; samoihin aikoihin (Sung-dynastian hallitessa) mainittiin Etelä-Kiinaa nimellä Manzi, myöskin Machin (Mahachin)-nimellä. Cathay ja Manzi-nimiä vastaa kreikkalaisperäinen Seres, jolla nimellä kaukaisen idän suurta silkkimaata mainittiin, sikälikuin sitä maitse tunnettiin, ja Sinae, jolla nimellä Kiinaa mainittiin, sikälikuin sen yhteyteen meritse tultiin. Seres ja Sinae ajateltiin eri valtakunniksi kuten myöhemmin Cathay ja Manzi. Profeetta Jesajan 49, 12 mainitsema Siniminmaa tarkoittanee samaa kuin Sinae. ' Taivaan valtakunnaksi' on Kiinaa länsimailla myöskin joskus sanottu, ei kuitenkaan täydellä oikeudella. 'Taivaan alus' (T'ien Hsia) olisi kai läheisin sitä vastaava termi. Kiinan keisari on kyllä 'Taivaan Poika' (T'ien Tzï), mutta T'ien Kue'-nimitystä ei kiinalaisilla ole. Sitä lähentelee sentään nimi Tien Ts'ao, Taivainen dynastia, samanlainen yleisnimi kaikiksi ajoksi Kiinalle kuin esim. edellä huomauttamamme Ts'ing Ts'ao-nimitys viimeisen hallitsijasuvun aikana. T'ien Ts'ao lienee lähinnä aiheuttanut puheen 'Taivaan valtakunnasta'. Yhtä hyvällä syyllä voidaan Kiinaa sanoa Lohikäärmeen valtakunnaksi, sillä tämä 'vanha mato' (Lung) oli keisarikunnan aikana valtakunnan virallinen symbooli, keisariuden tunnusmerkki. Keisarin palatsi oli Lung Lou, valtaistuin Lung Uei (eli T'ien Uei!) keisarin persoona Lung T'i, hänen silmänsä Lung Jen, hänen pukunsa Lung I, hänen kätensä Lung Džao, hänen käsikirjoituksensa Lung Pi' ja hänen lapsensa Lung Tzï. 'Lohikäärmeen lento' merkitsi keisarin astumista hallitusistuimelle, ja keisarin kuolema ilmaistiin sanomalla, että hänen Majesteettinsa nousi lohikäärmeen selkään ja ratsasti taivaaseen. Nimitys ' Kiina ' (China) on hämäräperäinen. Kaksi erilaista selitystä on tämän sanan synnystä; toinen viittaa pohjoiseen, toinen etelään. Edellä (ss. 398 ja 454) on huomautettu, että Ts'in hallitsijasuvusta johtunee 'Kiina'-nimitys. Toinen mielipide vakuuttaa, että 'China' on ikivanha malajilainen sana, joka tuli ensin merkitsemään Kiinan etelärannikkoa, myöhemmin koko Kiinaa. Suurimmat auktoriteetit (Richthofen ja Yule) ovat tämän tulkinnan kannalla. Eihän liene aivan mahdoton sekään olettamus, että eri lähteistä johtuneet sanat olisivat osuneet yhteen. Ensi kerran esiintyy Chin-sana ajanlaskumme alussa länsimailla. Ptolemeus tekaisee siitä ' sini ', joiden pääkaupunki on Sinā Sinarum. Tätä tietä lienee sinologia tullut merkitsemään Kiinan tieteellistä tutkimusta. Marco Pololla tavataan Cathay ja Manzi-sanojen ohella kerran Chin-nimitys, jota hän käyttää Etelä-Kiinasta. Chin voi olla myöskin persialainen sana ja edellämainittu Machin (Maha-chin) voi merkitä Suur-Kiinaa. Vuonna 1539 ilmenee täydellinen 'China'-muoto Kaarle V:nnen kartalla. — Japaninkielestä lienee Kiinan kirjakieleen tullut harvemmin käytetty 'China'-sanaa muistuttava Dži Na -nimitys. Tässä käytetyt merkit eivät ensinkään viittaa Ts'in-dynastiaan. (Yule & Cordier, The Book of Marco Polo I, ss, 11-12; II, ss. 142-144 ja 265. — Richthofen, China I, s. 436 ss. — Tiessen, China I, s. 88 ss.)

[78] Mong Hsien Tzï oli Lu-valtion ministerinä vähää ennen Kungfutsen syntymää. Kansan suussa lienevät säilyneet nämä hänen kansan parasta tarkoittavat sanansa. Tämä oli samaa tunnettua sukua kuin filosoofi Mongtse, jonka ajatuksia tämän ministerin puheet suuresti muistuttavat. — Vanhan tavan mukaan antoi herttua virkaanasettamalleen miehelle vaunut ja neljä hevosta. Siten tahdottiin hänet varjella ahneudesta. Jäitä käyttivät korkeat virkamiehet hautajaisissa ja uhritoimituksissa. Pohjois-Kiinassa voitiin jäitä 'leikata', niinkuin lausunto kuuluu.

[79] Tässä taas yksi noita Kiinan monia mietelauseita, joilla on valittu muoto ja syvä sisällys, 'kultainen omena hopeamaljassa', siivekäs sana, jonka voi kuulla usein kansan huulilta. Kiinan kielellä se kuuluu: 'Pu i Li uei Li, i I uei Li'. Sen voisi kääntää myös: 'Voittoa emme pidä voittona, oikeus on meidän voittomme'. Kuten tavallisesti, puuttuu tästäkin lauseesta subjekti. Ja, sen pahempi, puuttuu näiltä suurilta sanoilta liian räikeästi subjektia ihmiselämässäkin.

[80] Giles, Religions of Ancient China, s. 7 s.

[81] Richthofen, China I, sisältää perusteellisen esityksen vanhan Kiinan laajenemisesta ja useita hyviä karttoja, ss. 338, 364.

[82] Hermann, Geschichte, ss. 9, 15.

[83] Pott, Sketch, s. 16.

[84] Martin, Lore, s. 397.

[85] Historiakirjan kiinankielisen selitysteoksen mukaan.

[86] Grube, Religion und Kultus, s. 3.

[87] Kukin vyöhyke oli 500 Li:tä läpimitaten.

KIRJALLISUUTTA.

Pitkiä teosten nimeä on lyhennetty ja vain viimeiseen painokseen on viitattu.

Alabaster, E., Notes and Commentaries on Chinese Criininal Law, London 1899. — Auf der Heide, Katolische Missionsgeschichte von China, Steyl 1897. — Allan, C.W., The Makers of Cathay, Shanghai 1909. — Allier, Les Troubles de la Chine et les Missions Cretiennes, Paris 1902. — — Ball, J.D., Things Chinese, Hongkong 1903. Asiahakemisto. — The Chinese at Home, London 1911. — Baller, F.W., A Mandarín Primer, Shanghai 1911. — — The Sacred Edict (Pyhä Julistus), Shanghai 1907. The Fortunate Union, Shanghai 1911. — Bashford, J.W., China, An Interpretation, New York 1917. Kenties paras yleisesitys. — Beach, H.P., Down on the Hills of T'ang, N. Y. 1898 Presentation of Christianity in Confucian lands, N. Y. 1919. — Beal, S, Buddha's Leben und Wirken, Leipzig 1894. Buddhism in China, N. Y. 1884. Hyvä opas. — Beckingsale, J., Pomegranate, London 1910. Elämäntarina. — Beresford, C., Break up of China, London 1899. — Bettus, y.m., Some Aspects of Chinese Life and Thought, Shanghai 1918. — Bitton, W.N., Regeration of New China, London 1914. Lähetystyön kannalta. — Blakeslee, G.H., y.m., China and the Far East, N. Y. 1910. Esitelmiä. — Bland & Backhouse, China under the Empress Dowager, Philadelphia 1910. — Bland, J.O.P., Recent Events and Present Policies in China, Philadelphia 1912. — Bohnhof, H., Die Mandschurei und die Ussuri-Provinzen, Helsinki 1903. — Boulger, D.C., A History of China, London 1881-84, lyhennetty 1893. — Bretschneider, E., Botanicon Sinicum, Shanghai 1890-95. 3 osaa. — Brinkley, F., Japan and China, History, Arts and Literature, Boston 1903. 12 nid. — Broomhall, M., The Chinese Empire, General and Missionary Survey, London 1907. — — Islam in China, L. 1910. — — Jubilee Story of the China Inland Mission, Shanghai 1915. — — Martyred Missionaries of China Inland Mission, London 1901. — Brown, A.J., New Forces in old China, N. Y. 1904 — The Chinese Revolution, N. Y. 1912. — Bruce, L., The Taiping Rebellion in China, London 1907. — Burton, M.E., Education of Women in China, N. Y. 1911. Noteable Women in Modern China, N. Y. 1912. — Bushell, S.W., Chinese Art, London 1907. — Bönner, China's Urkundenbuch und Liederbuch, 1910. — Cantle & Jones, Sun Yat Sen and the Awakening of China, N. Y. 1912. — Carruthers, D., Unknown Mongolia, 1913. — Chaffers, W., Marks and Monograms on Pottery Porcelain, 1912; Handbook 1914. — Chalfant, F.H., Early Chinese Writing, 1914. — Chalmers, The Structure of the Chinese Characters, Aberdeen 1882 & 1913. — Chang Chih-tung, China's Only Hope, N. Y. 1900. — Chavannes, E., Les Memoires Historiques de Se-ma Ts'ien, Paris 1895-1907. — — Les Documents Chinois découverts par Aurel Stein, Paris 1915. — — La Peinture et Sculpture Chinoise, Paris 1914. — China Centenary Missionary Conference Report, N. Y. 1907. — Chen Huan-Chang, The Economic Principles of Confucius and his School, N. Y. 1912. — Coliectanea Constitutionum Sanctea Sedis, Hongkong 1898. Katolilaisten käsikirja. — Collins, W.F., Mineral Enterprise in China, London 1918. — Conrady, Sprache, Schrift und Litteratur der Chinesen, 1902. — — China's Kultur und Litteratur, Leipzig 1903. — Cornaby, W.A., The Call of Cathay, London 1911. China under the Searchlight, London 1901. — — Couling, S., The Encyclopaedia Sinica, Shanghai 1918. — Couvreur, S., Les Quatre Livres, Chinois, Français et Latin; Ho Kien Fou 1895. — — Li Ki (Seremoniakirja), S:a 1899. — Crow, E., The Travellers' Handbook for China, Shanghai 1916. — David, A., Socialisme Chinois; Le Philosophe Meh Ti (Mētse), Lcndres 1907. — Davids, T.W.R., Buddhism, its History and Literatuøe. Luentosarja 1894-5. — De Groot, J.J.M., Religion in China, N. Y. 1912. Kenties paras johdatus Kiinan uskontoihin. — — Die Chinesen (Religionsgeschichte von de la Saussaye), Tübingen 1905. — — Secretarianism and Persecution in China, Amsterdam 1903-4. Le Code du Māhāyāna en Chine, Amsterdam 1893. — — Les fêtes annuellement célébrées ä Emoui (Amoy), Paris 1886. — De Harlez, C., Shen-sien-shu, Le Livre des Esprits et des Immortels, Bruxelles 1893. — — Textes Taoistes, Paris 1891. — Le Yih-king (Ennekirja). — De Lacouperie, T., The Languages of China before the Chinese, London 1887. — Dennet, T., The Democratic Movement in Asia, N. Y. 1918. — De Mailla, Histoire Générale de la Chine, ou Tong-Kien-Kang Mou, Paris 1777-83. 12 nid. — Dingle, E.J., Across China on Foot, Shanghai 1911. Kuvakirja. — Doolittle, J., Social Life of the Chinese, N. Y. 1867. Lähdekirja. — Doré, H., Recherches sur la Superstitions en Chine, Shanghai. Englanniksi 1914-19. Loistojulkaisu. — Douglas, R.K, China (historiaa), London 1899, N. Y. 1901. — — Europe and the Far East 1506-1912, Cambridge 1904. — — Confucianism and Taoism N. Y. 1906. — Du Bose, H.C., The Dragon, Image and Demon, London 1886. Kolme uskontoa. — Duran, L., Raw Silk, A Practical Handbook and Study, 1913. — Dvorak, Confucius und seine Lehre, Münster 1895. — Eddy, G.S., Students of Asia, London 1916. Kokemuksia evankelioimistyöstä. — Edkins, J., Religion in China, L. 1893. — — Chinese Currency, Shanghai 1901. — — China's Place in Philology, L. 1871. — Edwards, E.H., Fire and Sword in Shansi, Edinburgh 1902. — Elgin, (Lord), Mission to China and Japan 1857-61. — Eitel, E.J, Handbook for the Student of Chinese Buddhism, 1909. Lähdekirja. — Encyclopaedia Britannica, 9:s pain. Legge'n, Giles'in y.m. kirjoituksia. — Encyclopaedia of Missions, 2 pain. N. Y. 1904 — Faber, E., Lehrbegriff des Konfucius, Elberfeld 1872. — — Quellen zu Konfucius, Elb. 1873. Lehrbegriff des Mencius, Elb. 1877, Werke des Licius, Eib. 1877. Taolaisuutta. Lehre des Micius (Mìtse), Elb. 1877. China in historischer Beleuchtung, Berlin 1895. — — Faber & Kranz, Chronologica! Handbook of the History of China, Shanghai 1902. — Farjenel, F., La Morale Chinoise, Paris 1906. — Favier, A., Peking, Histoire et Description. Loistojulkaisu. — Fisher, D.W., C.W. Mateer ('in elämä), Philadelphia 1911. — Forsyth, R.C., The China Martyrs 1900, London 1904. Forsyth, y.m., Shantung, the Sacred Province of China, Shanghai 1912. — Foster, A., A Collection of Chinese Proverbs, Hankow 1913. Džen Kuang. — Franke, Ackerbau und Seidengewinnung in China. Rechtsverhältnisse am Grundeìgentum in China, Leipzig 1903. Ostasiatische Neubildungen, Hamburg 1911. — Gabelentz, G.v.d., Konfucius und seine Lehre, Leipzig 1888. — — Chinesische Grammatik, Leipzig 1881. — — Thai-Kih-Thu, des Tschou-Tsi (Džu Hsi), Dresden 1876. — Gamewell, M.N., New Life Currents in China, N. Y. 1919. — Gascoyne-Cecil, W., Changing China, London 1910. — Geiger, Die grosse Lehre, München 1896. — Geil, E., The Great Wall of China, N. Y. 1909. Vähemmän asiallinen. — — Eighteen Capitals of China, 1912. — Getty £ Deniker & Getty, The Gods of Northern Buddhism, 1915. — Gibson, J.C., Mission Problems, 1902 — Giles, H.A., Biographical Dictionary, London 1898. On saksaksi. 2000 elämäkertaa. — — A History of Chinese Literatuøe, London 1901. Religions of Ancient China, London 1905. Introduction to the History of Chinese Pictorical Arts, London 1905. — — Sun Tzu, L. 1910. Chuang Tzu, L. 1889. — — Confucianism and its Rivals, L. 1914. — — Strange Stories from a Chinese Studio, Shanghai 1916. P'u Sung Ling'in Liao Džai. 144 kertomusta. — Gilmour, J., Among the Mongols. — Glover, A.E., Thousond Miles of Miracle, London 1900-05. On ruotsiksi ja saksaksi. — Gorer & Blacker, Chinese Porcelains and Hard Stones. Loistoteos. — Gould, Mythical Monsters, London 1886. — Gray, J.H., China, London 1878. 2 nid. — Grill, J., Lao-tzse's Buch, Tübingen 1910. — Grube, W., Geschichte der chinesischen Litteratur, Leipzig 1902. Paras alallaan. — — Religion und Kultus der Chinesen, Leipzig 1910. Oivallinen opas. — — Die Chinesische Philosophie (Die Kultur der Gegenwart), Berlin 1913. — Haegehalz, W., Korea und die Koreaner, Stuttgart 1913. — Hackman, H., Der Buddhismus, 1906, englanniksi 1909. 'Kypsä hedelmä'. — Handman, R., Kristinusko ja buddalaisuus, Jyväskylä 1905. — Hart, R., These of the land af Sinim, London 1901. — Hastings, J., Encyclopaedia of Religion and Ethics, alkaen 1910. — Havret, H., La stèle chrétienne de Si-ngan fou, Shanghai 1895-02, 3 osaa. — Hawkins, H.B., Geography of China, Shanghai 1911. — Headland, I.T., Court Life in China, N. Y. 1909. Home Life in China, 1914. |China's New Day, 1912. — Hedin, S., Transhimalaja, Helsinki 1910. Seikkailuja Tiibetissä, Porvoo 1906. — Henke, F. G., The Philosophy of Wang Yang-ming, London 1916. — Hermann, H., Chinesische Geschichte, Stuttgart 1912. — Hertslet, G.E.P., Treaties and Regulations between China and Foreign Powers, 1908. — Hirth, F., The Ancient History of China, N. Y. 1900. — — Scraps from a Collectors Notebook, 1905. — Hobson, R.L., Chinese Pottery and Porcelain, 1914. Loistoteos, 2 nid. — Holcombe, C., The Real Chinaman, N. Y. 1895. — — The Real Chinese Question, N. Y. 1900. — Hopkins, L.C., Chinese Writing of the Chow Dynasty, 1910. — Jefferys & Maxwell, The Deseases of China, Philadelphia 1910. — Johansen, A.M., Everslasting Pearl, London 1913. — John, G., A Voice from China, London 1907. — Joly, H.B., Hung Lou Meng; A Dream of Red Chamber. "Punaisen pirtin uni", kiinalainen novelli. — Jones, A.G., Desultory Notes on Chinese Etiquette, Shanghai 1906. — Julien, S., Histoire et Fabrication de la Porcelaine Chinoise. — Kaila, E., Uskonnonhistoriallisia luentoja, Jyväskylä 1908. — Karlgren, B., Ordet och Pennan i Mittens Rike, Stockholm 1918. — Kenelly, M., Nanking, the Old Southern Capital, Shanghai, — Kina, 25 ár i, Svenska Missionsförbund, Stockholm 1915. — Kiinasta, kuvauksia, Jyväskylä. — King, F.H., Farmers of Forty Centuries, 1911. — The (New) Educational System of China, 1911. — Kiong, S. Quelques mots sur la Politesse Chinoise, Shanghai 1906. — Kranz, P., Welterlösungsreligion ist Erfüllung des Konfuzianismus, Berlin 1899. — Krausse, A., China in Decay, 1898. — Ku Hung Ming, The Discourses and Sayings of Confucius, Shanghai 1898. — Kuo, P.W., The Chinese System of Public Education, Shanghai 1918. Paras alallaan. — Kürschner, China, Leipzig 1902. — Lanning, G., Wild Life in China, Shanghai 1911. — Laur, F., Siège de Peking. — Le Gall, S., Le Philosophe Tehon Hi (Džu Hsi), Shanghai 1894. — Legge, J., The Chinese Classics, Chinese Text with a Translation etc., Shanghai 1865-93. 8 nid. Suurin saavutus alallaan. Suurin osa sisältyy Max Müllerin julkaisuun "Sacred Books of the East", London 1875-91. — — Life and Works of Mencius, London 1877. — — Life and Works of Confucius, L. 1892. Religions of China, L. 1880. A Record of Buddhistic Kingdoms. Fā Hsien:in matkat 399-414 j.Kr. — Lehmann, E., Textbuch zur Religionsgeschichte, Leipzig 1912. — Lessing & Othmer, Lehrgang der nordchinesischen Umgangssprache. — Lewis, R E., Educational Conquest of the Far East, N. Y. 1903. — Li Hung Chang, Memoirs of, by J.W. Foster, 1913. — Li Shih Chin: Pen-tsao, or Chinese Herbal, 1597. Suurteos. — Li Ung Bing, Outlines of Chinese History, Shanghai 1914. — Little, A.J., Through the Yang-Tse Gorges, London 1899. — — The Land of Blue Gown, L. 1902. — Lockhart, J.H.S., Collection of Chinese Copper Coins, Shanghai 1915. 2067 erilaista rahaa 2600 vuoden ajalta. — Lutschewitz, W., Das neue China und das Christentum, Berlin 1913. — — Revolution und Mission in China, Berlin 1912. — MacCormick, F, The Flowery Republic, N. Y. 1913. Paras esitys vallankumouksesta. — MacGillivray, D., A Century of Protestant Missions in China 1807-1907, Shanghai 1907. — — A Half Century Among the Siamese and the Laos, 1913. — Mac Gowan, J., Imperial History of China, 1906. Kiinalaisten lähteitten mukaan. Lights and Shadows of Chinese Life, 1909. Chinese Folk Lore, London 1910-11. — — Men and Manners in Modern China. N. Y. 1912. Kiitetty. — — How England Saved China, 1913. — Mackay, G.L., From Far Formosa, N. Y. 1895. — Maier-Hugendubel, M., Schi tshing, Bilder aus dem chinesischen Volks- und Missionsleben, Stuttgart 1913. — Mannerheim, C.G.E., A Visit to the Sarö and Shera Yögurs, Helsinki 1911. — Martin, W.A.P., A Cycle of Cathay, N. Y. 1896. — — The Lore of Cathay, or Intellect of China, London 1901. — — The Siege in Peking, 1900. — — The Awakening of China, N. Y. 1907. — — Hanlin Papers (of the Chinese). — — Chinese Education, 1909. — — Chinese Legends and Poems. — Mayers, W.F., Chinese Readers Manual, Shanghai 1911. Korvaamaton. — Medhurst, Tao Te King, Chicago 1905. Ehkä parhain lukemattomista käännöksistä. — Menzies, A., Maailman uskonnot, Porvoo 1910. Suom. — Michie, A., The Englishman in China, London 1899, 2 osaa. — Miner, Two Heroes of Cathay, N. Y. 1903. Boksarimellakkain ajoilta. — Mootz, H., Die chinesische Weltanschauung, Mong dse, Strassburg 1912. — Morse, H.B., The Trade and Administration of the Chinese Empire, N. Y. 1913. Edustavin alallaan. — — The International Relations of Chinese Empire, Shanghai 1910-19, 3 osaa. Lähdekirja. — Mott, J.R., y.m., The Continuation Conferences in Asia 1912-13, N. Y. 1913. — Moule, A.E., New China and Old, Observations of Thirty Years, London 1902. The Chinese People, A Handbook, 1914. — — Haif a Century in China, L. 1911. — Münsterberg, Chinesische Kunstgeschichte, 1913, 2 osaa. — Möller, Die Wirren in China, Berlin 1900. — Mäkinen, A., Kiinan kansa ja sen tarpeet, Helsinki 1906. — — Nyström, E.T., The Coal and Minerál Resources of Shansi Province, 1912. — — Det nya Kina, Stockholm. — Ogava, K, The Imperial City of Peking, Tokyo 1913. Loistoteos — — Decorations of the Imperial Palaces in Peking. — Osgood, E.A., Breaking Down Chinese Walls, N. Y. 1908. Lääkärilähetyksestä. — Overlach, T.W., Foreign Financial Controle in China, N. Y. 1919. — Parker, E.H., China, Her History, Diplomacy and Commerce, London 1917. — — Ancient China Simplified, L. 1908. — — John Chinaman, L. 1909. Studies in Chinese Religion, L. 1910. — — China, Past and Present, L. 1903. — Paul, C.T., The Call of China, Indianapolis 1919. — Pietilä, A.J., Zarathustra, Buddha, Kristus, Helsinki 1911. — Pitcher, P.W., In and about Amoy, Shanghai 1911. — Plath, J.H., Konfucius und seine Schiller, Munchen 1867. — Pott, F.L.H., A Sketch of Chinese History, Shanghai 1915. fThe Emergency in China, N. Y. 1913. — Pumpelly, R., Reminiscences, N. Y. 1918. Yllättävää. — Pälsi, S., Mongolian matkalta, Helsinki. — Ramstedt, G.J., Das schrift mongolische und die Urga-mundart, Helsinki. — Rawlinson, F., y.m., Progressive Ideals of Christian Work in China, Shanghai 1919. — Reeve, Timothy Richard; Missionary, Statesman and Reformer. — Reid, G., Sources of aniiforeign Disturbances in China, Shanghai 1903. — Reinsch, P.S., Intellectual and Political Currents in the Far East, N. Y. 1911. — Reischaufer, A.K., Studies in Japanese Buddhism, N. Y. 1917. — Research in China, Suurisuuntainen kokoelmajulkaisu, Washington. — Richard, L., Geographie de l'empire de Chine, Shanghai 1905. Kenties yhä etevin alallaan. — Richard, T., Conversation by the Million, Shanghai 1907. — — Calendar of the Gods in China. — — A Guide to Buddhahood. Awakening of Faith in the New Buddhism. — — A Mission to Heaven. Si Jiu Dzi:n käännös. New Testament of Higher Buddhism. — Richter, J., Mission und Evangelisation in Orient (Allg. ev. Miss.-gesch. II), Gütersloh 1908. — Richthofen, F.v., y.m., China, Ergebnisse eigener Reisen und Studien, Berlin 1877-1912, 5 vankkaa osaa. Kenties perusteellisin maantieteellinen tutkimus. — Ross, E.A., The Changing Chinese, N. Y. 1911. — Ross, J., History of Korea, y.m., Paisley 1880. — — The Manchus; or The Reigning Dynasty of China. — — The Original Religion of China, London 1909. — — The Origin of the Chinese People, L, 1916. — — Mission Methods in Manchuria, 1908, — Rowntree, The Imperial Drug Trade. Oopiumikauppa. — Rudd, C., Chinese Poems, London 1912. — Rudd, H.F., Chinese Moral Sentiments before Confucius, Shanghai 1915. — Russel, N., Gleenings from Chinese Folklore, N. Y. 1915. — Saeki, P.Y., The Nestorian Movement in China, London 1917. Perusteellisin tutkimus alallaan. — Sargeant, A.J., Anglo-Chinese Commerce and Diplomacy. — Saunders, K. J, The Story of Buddhism, London 1916. Vertaileva tutkimus. — Scarborough, W., Collection of Chinese Proverbs, Shanghai 1875. — Schiele, F.M., y.m., Die Religion in Geschichte und Gegenwart, Tübingen 1909-13. Kiinan uskonnot verrattain suppeasti. — Schlatter, W., Die Chinesische Fremden- und Christenverfolgung, Basel 1901. — Schiteper, Die Expedition Seymour. Pekingin pelastus 1900. — Schulze, O., Lebensbilder aus der chinesischen Mission, Basel 1905. — Schütz, L.H., Die hohe Lehre des Confucius, oder die Kunst weise zu regieren, Frankfurt 1909. — Shaw, N., Chinese Forest Trees and Timber Supply, 1914. — Seymour, E.H., My Naval Career and Travels. Pekingin pelastus 1900. — — Sjöblom, H., Kiina ja lähetystyö Kiinassa, Helsinki 1907. — Smith, A.H., Chinese Characteristics, N. Y. 1894, 10 painosta. Käännetty saksaksi. — Proverbs and Common Sayings from the Chinese, Shanghai 1902. — — Village Life in China, London 1900. — — China in Convulsion, L. 1901, 2 osaa. — — Uplift of China N. Y. & London 1914. Käännetty saksaksi (1909) ja ruotsiksi (1917). — — A Manual for Young Missionaries, Shanghai 1918. — Smith, F.P., Chinese Materia Medica. — Soothill, W.E., The Analects of Confucius, Shanghai 1910. Etevä. — — Three Religions of China, N. Y. 1913. Parhaita johdatuksia. — — A Typical Mission in China, N. Y. 1906. — Soulie, G., Essai sur la Littérature Chinoise, 1912. — Spielmann, C., Die Taiping-Revolution in China, Halle 1900. — Starr, F., Korean Buddhism, Boston 1919. Ansiokas. — Steele, J., I-Li or Book of Etiquette and Ceremonial, London 1918. Seremoniakirjan osa. — Stein, M.A., Ruins of Desert Cathay, 1911, 2 osaa. — Strauss, V.v. Lao-tse's Tao-Te-King, Leipzig 1870. Etevä käännös. — Schiking, Das Liederbuch, Heidelberg 1880. — Suzuki, History of Chinese Philosophy, 1914. Kenties paras alallaan. — Söderblom, N., Gudstrons uppkomst, Stockholm 1914. Šang Ti ja T'ien. — — Maailman uskonnot, Helsinki 1910. — — Tiele's Kompendium der Religionsgeschichte, Berlin 1912. — Takajama, S., Buddan elämäntarina. Suom., Helsinki 1904. — Tatchell, W.A., Medical Mission in China, London 1909. — Taylor, H., Hudson Taylor and the China Inland Mission, 1919. — — One of China's Scholars, London. — — Pastori Hsi. Suom. Helsinki. — Tchang, M., Synchronismes Chinois. Chronologie complìte. 2357 e.Kr. — 1904 j.Kr., Shanghai 1905. Paras ajanlaskuopas. — Thompson, Griffith John, London 1907. — Tiessen, E., China, Berlin 1902. — Tobar, J., Inscriptions Juives de K'ai-fong fou, Shanghai 1909. — Tschepe, A., Heiligtümer des Konfucianismus in Kü-Fu und Tschou-Hien, Jentschoufu 1906. — Underwood, H.G., The Call of Korea, N. Y. 1908. — — With Tommy Topkins in Korea, N. Y. 1905. Lapsentajuinen. — Ussing, H., Evankeliumin voittokulku kautta maailman, Jyväskylä, 1905. — Waddell, L.A., Buddhismin Thibet or Lamaism, London 1895. — Variétés Sinologiques. Arvokas sarjajulkaisu. Shanghai, 1892 alkaen. — Warneck, G., Ev. Missionslehre, Gotha 1897-03. Paljon Kiinaa. — — Abriss einer Geschichte der protest. Mission, Berlin 1903.. — Watters, T., Guide to Confucian Temples, 1879, — — Essays on the Chinese Language, Shanghai 1889. — Weale, B.L.P., The Truth about China and Japan, Shanghai 1919. Kiinan ja Japanin suhteita. — — Manchu and Moscovite, London 1907. — — The Re-Shaping of the Far East, L. 1905, 2 osaa. — Webster, Kan Ying Pien, Shanghai, Taolaisuutta. — Wei, F.C.M., The Political Principles of Mencius, Shanghai 1916. — Werner, E.T.C., China of the Chinese, London 1919. — — Descriptive Sociology of the Chinese. — Wherry, C.M., Islam and Christianity in India and the Far East, N. Y. 1907. — Wieger, L., Rudiments. Suurisuuntainen, ensyklopedinen yritys. Ilmestynyt m.m.: Textes Historiques (Shanghai 1903), Textes Philosophiques (1906), Morale et Usages Populaires (Ho Kien Fu, käännetty englanniksi) ja kaksiosainen teos Kiinan sanamerkeistä (myös englanniksi). — Wilhelm, R., on suunnitellut yhtä laajaperäisen kokoelmajulkaisun saksankieliselle lukijakunnalle ilmestynyt m.m. Gespräche des Kungfutse (Jena 1914). Tao Te King (1911), Dschuang Dsi (1912), Liä Dsi (1912). — Williams, S.W., The Middle Kingdom, N. Y. 1883, 2 osaa. Lähdekirja. — Williamson, A., Journeys in North China, London 1870, 2 osaa. — Wilson, E.H., A Naturalist in Western China, Eleven Years of Travel, 1914. Runsaasti kuvia ja karttoja. — Wisdom of the East-sarjassa on suuri joukko helppotajuisia ja -hintaisia teoksia Kiinan uskonnon ja filosofian alalta. — Wolf, M., Kritiske Tider in China's Historie, Kristiania 1913. — World Missionary Conference Report, Edinburgh 1910, 9 nid. Kiinasta paljon. — Vuorinen, A., Matkahavainnoita Kiinasta, Helsinki 1908. Wurm, P., Handbuch der Religionsgeschichte, Stuttgart 1904. — Wylie, A., Notes on Chinese Literatuøe, Shanghai 1867. Yhä arvokas. — Yule & Cordier, Travels of Marco Polo, London 1903, 2 osaa. Cathay and the Way thither, Mediaeval Notices of China, L. 1913-16, 4 nid. Arvokas lähdekirja. — Zottoli, A., Cursus Litteraturae Sinicae, Shanghai 1879-82, 5 nid. Monipuolinen kirjallisuusnäyte alkuteksteineen ja latinankielisine käännöksineen.

Sanakirjoja: De Guignes, M., Dictionnaire Chinois, Français et Latin, Paris 1813. Paljon sanoja, vähän sanaliittoja. — Morrison R., Dictionary of the Chinese Language, Honkong 1815-22. Englanninkielen esikoinen. — Medhurst, W.H., Chinese and English Dictionary, 1842. Laajennus edellisestä. — Williams, S.W., Syllabic Dictionary of the Chinese Language, 1874. Täydellisempi. — Giles, H.A., A Chinese-English Dictionary, London 1910. Sanaliittoja ja lauseparsia paljon. — Couvreur, S., Grand Dictionaire Chinois-Français, 1904. Kuin edellinen. — Baller, F.W., An Analytical Chinese-English Dictionary, Shanghai 1900. 'Onnellinen keskikoko.' — MacGillivray, D., A Mandarín Romanised Dictionary, Shanghai 1907. Puhekieltä. — Soothill, W.E., The Students Pocket Dictionary, Shanghai 1908. Suosittu. — Morgan, E., New Terms, Shanghai 1913. — Mateer, A.H., Dictionary of New Terms. — Kiinankielisiä: Šō Uen, 1:sellä vuosis. j.Kr. Vanhin. — K'ang Sï Tzï Tien, 1717. Sisältää 44449 sanamerkkiä. The Encyclopaedic Dictionary, Tz'ï Yen, Shanghai 1915. Sana- ja tietosankirja.

Aikakauskirjoja ja vuosijulkaisuja: T'oung Pao, Leyden. Etevin. — The Chinese Repository, Honkong 1832-51, kuukausittain. — The China Review, Shanghai 1872-1901. — Ferguson, J.C., Index to The China Review 1872-1901, or Notes and Queries on the Far East, Shanghai 1919. — The New China Review, Shanghai, 1919 alkaen. — The Journal of the (North-) China Branch of the Royal Asiatic Society, Shanghai, 1858 alkaen. — The Chinese Recorder and Missionary Journal, Shanghai, 1867 alkaen. — Kingman, H., Index to the Chinese Recorder, Vol. I-XX, Shanghai 1893. — Der Ostasiatishe Lloyd, Shanghai, 1886 alkaen. — The Far East, Tokyo, Shanghai, Hongkong 1876-78. — The East of Asia, Shanghai 1902 alkaen. — The China Mission Year Book, Shanghai 1909 alkaen.

Kirjallisuusluetteloita: Cordier, H., Bibliotheca Sinica, Paris 1904-08, 4 osaa. Täydellisin. — Möllendorff, P.G.v., Manual of Chinese Bibiiography, Shanghai 1876. — MacGillivray, D., A Descriptive Catalogue of Current Christian Literatuøe of China, Shanghai 1907 & 10. Selostaa kiinankielisiä teoksia. — Douglas, R.K., Catalogue of the Chinese Books in the British Museum, London 1877. Supplement 1903.

Karttoja: Stanford, E., Complete Atlas of China, London 1918. — The New Map of China in English and Chinese by Far Eastern Geographical Establishment, Shanghai 1916. — The New Atlas and Commercial Gazetter by Far East. Geogr. Establ. Shanghai 1918. 452 suurta sivua.