Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

MITÄ KATY TEKI

Kertomus

Kirj.

SUSAN COOLIDGE

Suomensi

Armida Enckell

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS

Niille viidelle, alkuruno.
I. Carrin lapset.
II. Paratiisi.
III. Vastuksien päivä.
IV. Kikeri.
V. Ylisillä.
VI. Läheiset ystävät.
VII. Helena-serkun vierailu.
VIII. Huomenna.
IX. Synkkiä päiviä.
X. Pyhä Nikolai ja Pyhä Valentin.
XI. Uusi läksy opittavana.
XII. Kaksi vuotta myöhemmin.
XIII. Vihdoinkin.

NIILLE VIIDELLE

Meit' oli kerran kuusi lapsukaista,
Jotk' yhdess' iloitsimme leikkien.
Jos kesä, talvi tuima, ihanaista
Se oli onnen aikaa lapsuuden.

Paistoiko päivyt aina? Enpä vainen
Mä muista pilvisäitä ollenkaan,
Ei salamat, ei jyry pauhaavainen
Lie meitä säikytelleet milloinkaan.

Kai joskus kiistelimme keskenämme,
Mut pian rauha taasen solmittiin,
Ja kuhmut, joita saimme leikissämme,
Ne äidin suuteloilla lääkittiin.

Siit' onko kauan? — On vain hetki,
Niin tuntuu meistä. Mutta tamineet
Nyt meill' on aikuisten, ja elon retki
Jo leikit vei, toi vakaat askareet.

Ja edessämme hyörii lapsosemme,
Heill' on nyt riemun aika vuorostaan,
Ja tähtisilmin aikaa lapsuutemme
He mielin kiihkein pyytää kertomaan.

"Sä ootko ollut pieni, niinkuin mekin?
Sä leikitkö kuin mekin todella?"
"Niin, lapsikullat, pieni niinkuin tekin —
Oi, jospa vielä oisin sellaisna!"

Oi rakas Nykyhetki, anteeks anna
Tuo toivomus! Sä kallis meille oot.
Elomme purtta vakaast' eelleen kanna!
Mutt' armaat on myös lapsuusmuistelot.

Siis, lapsoset, nää pikku muistelmani
Ajasta armahimman lapsuuden
Nyt selailkaa! On suuren' ilonani,
Jos teille tuo ne hetken herttaisen.

I LUKU

Carrin lapset

Katyn nimi oli Katy Carr. Hän asui Burnet nimisessä kaupungissa, joka ei ollut kovin iso, mutta kumminkin nopeasti kasvava. Talo, jossa hän asui, oli kaupungin laidassa. Se oli iso, nelikulmainen, valkea rakennus, jonka ikkunoissa oli vihreät laskuverhot. Sen etusivulla oli katettu pylväskäytävä, jota ruusut ja punakukkaiset köynnöskasvit peittivät, muodostaen tiheän lehtiverhon sen yli. Neljä korkeata akasiapuuta varjosti pääovelle johtavaa hiekkakäytävää. Talon toisella sivustalla oli hedelmäpuutarha, toisella halkopinoja, aittoja ja jääkellari. Taustalla oli etelään viettävä keittiökasvitarha, ja sen takana oli laidun puroineen ja pähkinäpuineen. Laitumella oli neljä lehmää — kaksi punaista, yksi keltainen, jonka terävät sarvenpäät olivat tinalla verhotut, ja yksi pieni valkea lemmikki, jota nimitettiin Kaunokiksi.

Carrin perheessä oli kuusi lasta — neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Katy, vanhin heistä, oli kahdentoista vuoden vanha, pikku Filip, nuorin, neljän vuoden, ja toiset sillä välillä.

Heidän isänsä, tohtori Carr, oli herttainen, ystävällinen ja toimelias mies, joka oli poissa kotoaan kaiket päivät, vieläpä väliin yötkin sairasten luona. Lapsilla ei ollut äitiä. Hän oli kuollut Filipin pienenä ollessa, neljä vuotta ennen kertomukseni alkua. Katy muisti hänet sangen hyvin, toisille lapsille hän oli ainoastaan vienon surullinen nimi, josta puhuttiin sunnuntaisin ja hartaushetkinä tai muulloin isän ollessa erikoisen hellällä ja juhlallisella tuulella.

Lasten muistissa hämärästi säilyneen äidin sijaisena oli isän sisar Izzie-täti, joka oli tullut heitä hoitamaan äidin lähdettyä tuolle pitkälle matkalle, jolta pienokaiset kuukausimääriä odottivat häntä palaavaksi. Izzie-täti oli pieni, laiha, teräväpiirteinen, vanhannäköinen nainen, hyvin siisti ja tarkka kaikessa. Hän tahtoi olla lapsille ystävällinen, mutta he saattoivat hänet usein ymmälle, kun eivät ollenkaan olleet sellaisia kuin hän lapsuudessaan. Izzie-täti oli ollut herttainen, siisti pikku tyttö, joka mielellään oli istunut arkihuoneessa ommellen pitkiä saumoja kuten Curly Locks, ja hän oli ollut mielissään, kun vanhat ihmiset taputtelivat hänen päätään ja sanoivat häntä hyväksi tytöksi; jota vastoin Katy joka päivä repi vaatteensa, vihasi ompelemista eikä välittänyt hituistakaan hyvä nimityksestä. Clover ja Elsie karkasivat tiehensä kuin arat hevoset, kun joku silitteli heidän päätään. Kaikki tämä saattoi Izzie-tädin hyvin tukalaan asemaan, ja hänen oli vaikea antaa lapsille anteeksi heidän "omituisuuttaan". He eivät juuri muistuttaneet pyhäkoulukertomuksissa mainittuja tyttöjä, jollaisia lapsia täti eniten rakasti ja paraiten ymmärsi.

Tohtori Carr oli myöskin henkilö, joka häntä tuskastutti. Tohtori tahtoi, että hänen lapsensa olisivat pelkäämättömiä ja urheita, ja hän kehoitti heitä kilpailuihin ja rajuihin leikkeihin välittämättä niistä johtuvista kuhmuista ja revityistä vaatteista. Izzie-täti sai tyydytystä tehtävästään ainoastaan puolen tunnin verran päivässä. Se oli aika ennen aamiaista, jolloin hän oli määrännyt lapset istumaan heidän pienille tuoleilleen lukemaan päivän raamatunlauseita. Silloin hän katseli heitä mielissään. He olivat kaikki niin puhtoisia hyvin harjattuine vaatteineen ja kammattuine hiuksineen. Mutta heti kellon soitua hänen tyytyväisyytensä meni menojaan. Siitä hetkestä koko päivän olivat he "sopimattomia nähdä", kuten hän sanoi. Naapurit surkuttelivat häntä kovasti. Heillä oli tapana laskea ne kuusikymmentä valkeata housunlahetta, jotka joka maanantaiaamu ripustettiin kuivamaan, ja sanoa toisilleen: "Millaisen pesunäytelmän nuo lapset aikaansaavatkaan ja mitä vaivaa he tuottavatkaan neiti Carr raukalle, joka tahtoo pitää heidät niin siisteinä." Mutta neiti Carrin mielestä he eivät olleet ensinkään siistejä — siinäpä se pahin pulma olikin.

"Clover, mene yläkertaan pesemään kätesi! Dorry, nosta hattusi lattialta ja pane se naulaan! Ei siihen naulaan — kolmanteen naulaan nurkasta päin!" Tällaisia asioita Izzie-täti hoki pitkin päivää. Lapset kiinnittivät kyllä huomiota hänen sanoihinsa, mutta pahoin pelkään, etteivät he oikein rakastaneet häntä. He kutsuivat häntä aina Izzie-tädiksi, ei koskaan "tätiseni." Kaikki pojat ja tytöt kyllä tietävät, mitä se merkitsee.

Tahdon esittää sinulle Carrin lapset. Luulen että parhaan tilaisuuden siihen tarjoo päivä, jolloin viisi heistä istui jääkellarin katolla kuin kananpoikaset yöpuullaan. Jääkellari oli yksi heidän lempipaikoistaan. Se oli vain matalakattoinen maakuoppa, ja koska se sijaitsi sivupihan keskellä, oli lasten mielestä lyhin tie joka paikkaan katon toista sivua ylös ja toista alas. Heistä oli myöskin hauskaa kiivetä harjalle ja sitten istualtaan liukua hitaasti lämpimien kattotiilien yli maahan. Tietystikin se oli paha kengille ja housuille, mutta mitä siitä! Kengät ja housut kuuluivat tavallisesti Izzie-tädin asioihin, heidän toimensa oli luisua ja pitää hauskaa.

Clover, Katya lähinnä vanhin sisko, istui keskellä. Hän oli vaalea, suloinen tytön tyllerö paksuine vaaleanruskeine palmikkoineen ja lyhytnäköisine sinisine silmineen, jotka näyttivät aina olevan valmiina pudottamaan sinensä alla säilyttämiään kyyneleitä. Varmaankin Clover oli iloisin pikku olento maailmassa, mutta hänen silmänsä ja pehmeä kuhertava äänensä saattoi ihmiset aina myötätuntoisiksi häntä kohtaan, lellittelemään häntä ja pitämään hänen puoliaan. Kerran pienenä ollessaan hän karkasi Katyn nukke mukanaan, ja kun Katy ajoi häntä takaa ja koetti ottaa sitä häneltä, piteli Clover sitä rajusti eikä olisi tahtonut sitä päästää. Tohtori Carr, joka ei sattunut asiata tarkemmin seuraamaan, ei kuullut muuta kuin Cloverin kiihtyneen äänen hänen sanoessaan: "Minä tahdon nuken! Minä tahdon!" Pysähtymättä kyselemään tohtori huusi jyrkästi: "Etkö häpeä, Katy! anna sisarellesi hänen nukkensa heti paikalla!" Sen Katy hyvin hämmästyneenä tekikin. Clover hyrisi voitonriemuissan kuin tyytyväinen kissa. Clover oli iloinen ja herttainen luonteeltaan, vähän huoleton ja hyvin kaino, vaikka hän todenteolla oli erikoisen taitava kaikellaisissa leikeissä — hyvä kujeilija ja lystikäs. Kaikki rakastivat häntä, ja hän rakasti kaikkia, erittäinkin Katya, jota hän kunnioitti yhtenä maailman viisaimmista ihmisistä.

Sievä pikku Filip istui Cloverin vieressä katolla. Clover tuki häntä lujasti käsivarrellaan. Sitten oli Elsie, laiha, tumma kahdeksanvuotias, jolla oli kauniit, tummat silmät; tuuheat, lyhyet kiharat peittivät kokonaan hänen pienen päänsä. Pikku Elsie raukka oli "pariton" Carrin perheessä. Hän ei näyttänyt kuuluvan juuri vanhempiin eikä nuorempiinkaan lapsiin. Hänen sydämensä suurin halu ja pyrintö oli päästä kävelemään Katyn, Cloverin ja Cecy Hallin kanssa, tietää heidän salaisuutensa ja saada viedä kirjelippuja pieniin postilaatikkoihin, joita he alituisesti laittoivat kaikellaisiin kätköihin. Mutta he eivät huolineet Elsiestä, vaan käskivät hänen "juoksemaan pois ja leikkimään lasten kanssa." Tämä loukkasi hänen tunteitaan sangen suuresti. Kun hän ei tahtonut juosta pois, täytyy minun ikäväkseni sanoa, että he juoksivat hänen luotaan, mikä heille oli helppoa, pitkäjalkaisia kun olivat. Yksin jätettynä Elsie parka itki katkeria kyyneleitä, ja kun hän oli liian ylpeä leikkimään Dorryn ja Hannan kanssa, hänen päätehtäväkseen jäi kuleksia vanhempien lasten jälessä ja ottaa selkoa heidän salaisuuksistaan, varsinkin heidän postilaatikoistaan, jotka olivat hänen suurimman mielenkiintonsa esineitä. Hänellä oli kirkkaat ja vilkkaat silmät kuin linnulla. Hän kurkisteli ja tirkisteli, kulki perässä ja vahti, kunnes hän huomasi pienen pahvilaatikon täynnä kirjelippuja jossain merkillisessä paikassa, puun haarassa, parsapenkin keskellä tai ehkä tikapuiden ylimmällä portaalla. Kaikki kirjeet päättyivät sanoihin: "Älä suinkaan anna Elsien tietää." Silloin hän tavallisesti sieppasi laatikon, kiiruhti toisten lasten luo ja viskasi sen heille sanoen uhmaavasti: "Siin' on vanha postitoimistonne!" mutta samalla tuntien itkun kurkussaan. Pikku Elsie parka! Melkein kaikissa isoissa perheissä on joku tällainen yksinäinen, hylätty lapsi. Katy, joka hautoi mielessään kauniita tuumia tullakseen maailmassa sankarimaiseksi ja hyödylliseksi, ei huomannut koskaan taivaltaessaan huoletonta tietään, että tämä yksinäinen pikku sisko olisi tarjonnut hänelle juuri sen onnen, jota hän halusi, kun hän tahtoi olla jonkun lohdutusta kaipaavan apuna. Hän ei koskaan huomannut sitä, ja Elsien raskas sydän sai olla ilahduksen puutteessa.

Dorry istui katonharjan toisessa ja Hanna toisessa päässä. Dorry oli kuuden vuoden vanha, kalpea, lihavahko poika. Hänellä oli jokseenkin vakavat kasvot, ja hänen takkinsa hiha oli siirapin tahrima. Johanna, jota lapset kutsuivat nimellä "Hanna" ja "Hanni", oli lyhyenvanttera, komea tyttö, vuotta nuorempi Dorrya. Hänellä oli isot, pelottomat silmät ja leveä punahuulinen suu, joka aina näytti olevan valmiina nauruun. Nämä molemmat olivat hyviä ystävyksiä, vaikkakin Dorry näytti tytöltä, jolla erehdyksestä oli pojan puku yllä, ja Hanna pojalta, joka kurillaan oli lainannut sisarensa hameen. Ja nyt, kun kaikki siinä istuivat jutellen ja naureskellen, aukeni ikkuna heidän yläpuolellaan, kuului iloinen huudahdus ja Katyn pää ilmestyi ikkunaan. Hänellä oli kädessä nippu sukkia, joita hän heilutteli voitonriemuisena. "Eläköön", huudahti hän, "kaikki tehty, — ja Izzie-täti lupasi meidän mennä. Oletteko väsyneet odottamiseen? En voinut välttää sitä, reiät olivat niin isot ja veivät paljon aikaa. Clover, joudu hakemaan tavaroita! Cecy ja minä olemme alhaalla minuutin kuluttua." Iloissaan lapset hypähtivät pystyyn ja liukuivat katolta. Clover haki pari koria halkovajasta. Elsie juoksi kissaansa noutamaan. Dorry ja Hanna nostivat syliinsä kaksi isoa, vihreätä oksakimppua. Heidän juuri ollessaan valmiina lähtöön, lensi sivuovi auki, Katy ja Cecy Hall tulivat pihalle.

On kerrottava teille Cecystäkin. Hän oli lasten hyvä ystävä ja asui viereisessä talossa. Talojen pihoja eroitti ainoastaan vihreä pensasto, ja koska välillä ei ollut porttia, niin Cecy kulutti kaksi kolmannesta ajastaan Carreilla ja oli siellä kuin perheen jäsen. Hän oli siisti, nopsa, punavalkea tyttö, vaatimaton ja tasainen tavoiltaan. Hänellä oli vaalea, kiiltävä tukka, mikä aina pysyi sileänä, hintelät kädet, jotka eivät koskaan näyttäneet likaisilta. Miten erilainen kuin Katy parka! Katyn tukka oli aina pörrössä, hänen pukunsa tarttui aina nauloihin ja repeytyi, ja huolimatta koostaan ja iästään hän oli yhtä huomaamaton ja ajattelematon kuin kuusivuotias lapsi. Katyn pituista tyttöä harvoin näkee. Ei kukaan saattanut sanoa, millä keinoin hän niin kovasti kasvoi. Mutta niin vain oli, että hän ulottui yli isän korvien ja oli puoli päätä Izzie-tätiä pitempi. Kun hän joskus sattui ajattelemaan pituuttaan, tuli hän saamattomaksi ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut pelkkinä säärinä, kyynärpäinä, polvina ja nivelinä. Kaikeksi onneksi oli hänen päänsä niin täynnä muita asioita, tuumia, suunnitelmia ja kaikellaisia haaveita, ettei hänellä useinkaan ollut aikaa muistella tuota pituuttaan. Hän oli herttainen, rakastettava lapsi, huolimatta kaikista huolettomista tavoistaan, teki joka viikko tukuttain hyviä päätöksiä, mutta valitettavasti hän ei koskaan täyttänyt niitä. Hän tunsi monasti, että hänellä oli velvollisuuksia toisia lapsia kohtaan, ja toivoi olevansa heille hyvänä esimerkkinä, mutta tilaisuuden sattuessa hän tavallisesti sen unohti. Katyn päivät kuluivat tuulen nopeudella; silloin kun hän ei lukenut läksyjään, eikä ommellut tai paikannut Izzie-tädin kanssa, jota työtä hän äärettömästi vihasi, pyöri hänen aivoissaan alituisesti niin paljon hauskoja suunnitelmia, että hän toivoi itselleen kymmenen paria käsiä niitä toteuttaakseen. Tällainen alituinen aivojen toiminta tuotti hänelle lakkaamatta vastuksia. Hänestä oli hauska rakennella ilmalinnoja ja uneksia sitä aikaa, jolloin joku hänen tekonsa saattaisi hänet niin kuuluisaksi, että kaikki tahtoisivat sekä kuulla häntä että tuntea hänet. En luule hänen vielä päässeen selville siitä, mikä tuo ihmeellinen teko tulisi olemaan, mutta ajatellessaan sitä hän usein unohti lukea läksynsä tai pauloittaa kenkänsä. Silloin hän aina sai huonoja numeroita tai Izzie-tädin nuhteita. Sellaisina hetkinä hän lohduttelihe tuumimalla, kuinka hän vähitellen tulisi kauniiksi, rakastetuksi ja suloiseksi kuin enkeli. Mutta paljon pitäisi tapahtua sitä ennen. Hänen mustien silmiensä tulisi muuttua sinisiksi, nenän pidetä ja suoreta ja suun, joka oli liian suuri sopiakseen sankarittarelle, käydä jonkinlaisen punaisen nupun kaltaiseksi. Odottaessaan näitten viehättävien muutosten tapahtumista, koetti Katy mikäli mahdollista unohtaa ulkonäkönsä, vaikka vieläkin luulen, että henkilö, jota hän enin maailmassa kadehti, oli hiusvesi-pullon kylkeen kuvattu nainen, jonka hiukset ulottuivat maahan asti.

II LUKU

Paratiisi

Paikka, jonne lapset olivat menossa, oli kodin lähellä olevan niityn alla sijaitseva soinen pensaikko. Se ei ollut iso, mutta se näytti siltä, sillä puita ja pensaita kasvoi siinä niin lähellä toisiaan, ettei saattanut eroittaa sen rajaa. Talvella, maan ollessa kostea ja vetinen, siellä ei käynyt muita kuin lehmät, jotka eivät välitä, vaikka joskus kastuvat, mutta kesällä se kuivui ja oli silloin tuoreen vihreä ja täynnä suloisia villiruusuja, laakereita ja linnunpesiä. Siellä täällä kiemurteli kapeita polkuja, joita karja oli sinne polkenut takaisin kulkiessaan. Lapset kutsuivat tätä paikkaa "Paratiisiksi", ja heistä se näytti yhtä raivaamattomalta ja rajattomalta kuin jokin seikkailurikas satumaailman metsä.

Paratiisin tiellä oli eräässä kohdassa aita. Katy ja Cecy hyppäsivät sen yli, jota vastoin pienimmät ryömivät alitse. Kun he nyt olivat avonaisella niityllä, he alkoivat yhtaikaa juosta, kunnes tulivat metsätielle. Silloin he äkkiä pysähtyivät, eriskummallinen, epäröivä ilme kasvoillaan. Oli aina niin hauskaa mennä Paratiisiin pitkän talven jälkeen. Kuka tiesi, mitä haltiat olivatkaan tehneet heidän siellä viimeksi oltuaan?

"Mitä polkua menemme?" kysyi Clover.

"Ehkä äänestämme", sanoi Katy. "Minä äänestän Pyhiinvaeltajan polkua ja Vastuksien mäkeä."

"Niin minäkin!" säesti Clover, joka oli aina samaa mieltä Katyn kanssa.

"Rauhan polku on hyvä polku", ehdotti Cecy.

"Ei, ei! me tahdomme mennä Laakeri-polkua!" huusivat Hanna ja Dorry.

Katy kuitenkin, kuten tavallisesti, sai tahtonsa perille. Suostuttiin kulkemaan Pyhiinvaeltajan polkua, ja sitten tehtäisiin täydellinen tutkimusretki koko heidän valtakuntansa läpi, jotta nähtäisiin, mitä kaikkea oli tapahtunut heidän siellä viimeksi käytyään. Ja niin he astuivat sinne, Katy ja Cecy kulkien edellä, ja Dorry maataviistävän oksataakkansa kanssa tullen perässä.

"Oi! tuolla on rakas Ruusutarha aivan säilyneenä!" huusivat lapset saavuttuaan Vastuksien mäelle, ja he löysivät ison kannon, jonka keskellä villi ruusupensas keinui tuoreiden, vihreään lehtien verhoamana. Tämä "Ruusutarha" oli heistä hyvin mielenkiintoinen. Alituisesti he sepittivät siitä juttuja ja olivat lakkaamatta peloissaan, ettei vain jokin nälkäinen lehmä mielistyisi siihen ja söisi sitä.

"Niin", sanoi Katy koskettaen sormellaan sen lehteä, "suuri vaara uhkasi sitä viime talvena, mutta se pelastui."

"Voi, mitenkä? Kerro meille siitä!" huudahtivat toiset, sillä Katyn jutut olivat perheen keskuudessa kuuluisat.

"Oli jouluaatto", jatkoi Katy salaperäisellä äänellä. "Ruusutarhan haltia oli hyvin sairas. Hän oli kovasti vilustuttanut päänsä, ja juuri tuon poppelipuun haltia sanoi hänelle, että laakeritee oli hyvää vilustumiseen. Haltia valmisti siis teen ja lymysi tuonne, missä metsä näyttää mustalta ja pehmeältä, ja nukahti.

"Keskellä yötä, hänen nukkuessaan, kuului metsästä melua, ja hirvittävä musta härkä, jolla oli tuliset silmät, nelisti näkyviin. Se huomasi meidän ruusupensaamme ja avaten ison kitansa se oli puraisemaisillaan sen kahtia, mutta juuri silloin pieni lihava mies keppi kädessä hypähti kannon takaa. Se oli tietystikin pyhä Klaus. Hän löi härkää sauvallaan niin, että se mylvi hirveästi ja laukkasi kauas metsään niin kiireesti kuin taisi. Silloin pyhä Klaus herätti haltian ja sanoi tälle, että hän, ellei haltia pidä parempaa huolta Ruusupensaasta, asettaa toisen haltian hänen sijalleen ja panee hänet vartioimaan okaista, raapivaa sinivatukkapensasta."

"Onko haltioita todellakin olemassa?" kysyi Dorry, joka avosuin oli kuunnellut keromusta.

"Tietysti", vastasi Katy, ja kumartuen Dorryn puoleen lisäsi hän erinomaisen suloisella äänellä: "Dorry, minäkin olen haltia!"

"Hyh!" kuului Dorryn vastaus, "sinä olet sirahvi — isä sanoi niin!"

Rauhan polku oli saanut nimensä synkkyydestään ja viileydestään. Korkeitten pensaitten latvat melkein yhtyivät sen yläpuolella. Keskipäivälläkin puut varjostivat sitä. Siellä kasvoi eräs valkea kukkanen, jota lapset kutsuivat minttuherneeksi, sillä he eivät tiennet sen oikeata nimeä. He jäivät pitkäksi aikaa poimimaan näitä kukkia kimputtain, ja sitten oli Hannan ja Dorryn kaivettava sylellinen laakerin juuria. He olivat tuskin kulkeneet Kantasieni-kujan, Kaniini-luolan ja muunnimisten paikkojen kautta, kun aurinko jo oli heidän päänsä yläpuolella, ja oli keskipäivä.

"Minun alkaa olla nälkä", sanoi Dorry.

"Voi, Dorry, sinulla ei saa olla nälkä, ennenkuin lehtimajamme on valmis!" sanoivat pikku tytöt levottomina, sillä Dorry tuli pian tyytymättömäksi, jos hänen täytyi odottaa ruokaa. Sentähden he kiirehtivät majansa rakentamista. Siihen ei mennyt paljoakaan aikaa, sillä se tehtiin oksista, jotka ripustettiin poppeliin sidottuihin hyppynuoriin. Poppelissa asui se haltia, joka oli Ruusun haltialle suositellut laakeriteetä.

Majan valmistuttua he kaikki ryömivät sinne. Se oli hyvin pieni, juuri niin tilava, että he kumminkin koreineen mahtuivat sinne. Luulen ettei sinne olisi enää mitään muuta sopinut, ei edes toista kissanpoikaakaan. Katy, joka istui keskellä, aukaisi suurimman korin kannen, ja toiset kurkistelivat uteliaina nähdäkseen, mitä se sisälsi.

Ensiksi sieltä tuli paljon inkiväärileivoksia. Ne asetettiin huolellisesti ruoholle, kunnes niiden vuoro tulisi. Sitten tuli voikorppuja, kolme kullekin, ja niitten välissä oli kylmää lammaspaistia, ja viimeksi tusina kovaksi keitettyjä munia ja tukuttain voileipiä suolattuine paistipaloineen. Izzie-täti oli jo ennenkin varustanut evästä Paratiisin matkaa varten, ja hän tiesi sangen hyvin, mitä lasten ruokahalu merkitsi.

Voi, kuinka kaikki maistui hyvältä tuossa majassa, raittiin tuulen rapistellessa poppelin lehtiä, auringon paistaessa, metsän tuoksuessa ja lintujen puissa laulaessa! Aikuisten päivälliskutsut eivät liene koskaan sellaista iloa tuottaneet. Jokainen suupala tuotti nautintoa. Kun viimeinen muru oli syöty, otti Katy toisen korin esille. Ja siellä — oi, mikä miellyttävä yllätys! — oli seitsemän pientä piirasta — teevadeilla paistettuja siirappipiiraita — kaikki päältä ruskeita ja reunat sokeroidut. Ne maistuivat karamellilta ja sitruunalta. Ja oli siellä vielä kaikellaisia muitakin makeisia.

Kaikki huusivat riemuissaan. Yksin totinen Cecykin oli tyytyväinen, ja Dorry ja Hanna potkivat iloissaan koroillaan maata. Seitsemän paria käsiä ojennettiin heti koria kohti, seitsemät hampaat alkoivat työskennellä minuuttiakaan viivyttelemättä. Uskomattoman lyhyessä ajassa viimeinenkin piiraan jäännös oli hävinnyt, ja onnellinen tyytyväisyys valtasi seurueen.

"Mitä me nyt teemme?" kysyi Clover, kun pikku Filip käänsi korit kumolleen, ollakseen varma siitä, ettei niihin ollut jäänyt mitään syötävää.

"En tiedä", vastasi Katy uneksuen. Hän oli noussut paikaltaan ja oli puolimakuullaan pähkinäpuun käyristyneellä alaoksalla, joka riippui melkein lasten pään tasalla.

"Leikitään aikuisia", sanoi Cecy, "ja kerrotaan mitä aiomme tehdä."

"Hyvä", sanoi Clover, "aloita sinä. Mitä aiot sinä tehdä?"

"Minä aion saada mustan silkkipuvun, punertavia ruusuja hattuuni ja pitkän valkoisen harsohuivin", sanoi Cecy. "Minä tahdon olla aivan Minerva Clarkin näköinen! Aion olla myöskin hyvin hyvä, yhtä hyvä kuin neiti Bedell, mutta paljon kauniimpi. Kaikki nuoret miehet tahtoisivat minut mukaansa ratsastamaan, mutta en ole huomaavinani heitä, sillä ymmärrättehän, minä opetan pyhäkoulussa ja käyn sairaita tervehtimässä. Ja eräänä päivänä, kun olen kumartuneena vanhan vaimon vieressä ja syötän hänelle viinimarjahilloa, tulee sinne joku runoilija ja näkee minut, ja hän menee kotiinsa ja sepittää minusta runon", päätteli Cecy voitonriemuisena.

"Hyh!" sanoi Clover, "en usko että se olisi ollenkaan hauskaa. Minusta tulee kaunis nainen — koko maailman kaunein nainen! Minä aion asua keltaisessa linnassa, jonka edustalla on keltaiset pilarit ja kulmikas laite katolla, kuten Sawyerin herrasväellä on. Siellä on minun lapsillani leikkitupa. Siellä on myöskin ikkunapeili, josta voi katsella ulos. Minun jokapäiväinen pukuni on kullasta ja hopeasta, ja sormissani on timanttisormuksia, ja vyölläni on valkoinen silkkiesiliina, kun pyyhin pölyjä tai toimitan muuta likaista työtä. Takapihan keskellä on lammikollinen hajuvettä, ja milloin tarvitsen sitä, pistän vain pullon sinne. Ja minä en opeta pyhäkoulussa kuten Cecy, sillä minulla ei ole siihen halua, vaan menen joka sunnuntai portille seisomaan, ja kun Cecyn oppilaat kotia mennessään kulkevat ohitseni, kaadan hajuvettä heidän nenäliinoilleen."

"Minä aion ihan samaa", huudahti Elsie, jonka mielikuvituksen tämä loistava kuvaus sytytti, "minun lammikkoni on vain suurempi. Minä aion myöskin olla paljon kauniimpi", lisäsi hän.

"Sitä sinä et voi", sanoi Katy oksaltaan. "Cloverista tulee maailman kaunein nainen."

"Mutta minusta tulee vieläkin kauniimpi kuin kaikkein kaunein", intti pikku Elsie parka, "ja minä tahdon myöskin tulla isoksi ja tahdon tietää kaikkien salaisuudet. Ja sitten kaikki ovat minulle ystävällisiä, eivätkä pakene ja piilottaudu, eikä silloin ole mitään postilaatikoita eikä mitään muuta ikävää."

"Hanna, mikä sinusta tulee?" kysyi Clover haluten vaihtaa keskusteluaihetta, sillä Elsien ääni alkoi käydä surulliseksi.

Mutta Hannalla ei ollut selviä tulevaisuudentuumia. Hän naureskeli vain ja puristeli Dorryn käsivartta lujasti, siinä kaikki. Dorry puolestaan oli hyvin selvillä asioistaan.

"Minulla pitää olla kalkkunapaistia jokikinen päivä", selitteli hän, "ja kokkarevanukasta; se ei saa olla keittämällä valmistettua, vaan paistettua, ymmärräthän, kuori ruskean kiiltävää päältä ja paljon kastiketta sen kanssa. Ja minä kasvan niin isoksi, ettei kenenkään sovi sanoa: 'Kolme annosta pienelle pojalle on kylliksi'."

"Hyi, Dorry, oletpa sinä koko porsas", huudahti Katy, jolla aikaa lapset nauraen kirkuivat. Dorry oli hyvin loukkaantunut.

"Minäpä menen kertomaan Izzie-tädille, miksi sinä minua nimität", sanoi hän nousten suuttuneena.

Mutta Clover, joka oli rauhantekijäksi syntynyt, tarttui hänen käsivarteensa, ja Cloverin hyväilyt ja pyynnöt lohduttivat häntä niin paljon, että hän vihdoinkin lupasi olla menemättä, varsinkin kun toiset olivat jo aivan totisia ja lupasivat olla nauramatta.

"Katy, nyt on sinun vuorosi", sanoi Cecy, "kerro meille mikä sinusta tulee aikuiseksi tultuasi."

"Minä en tiedä, mitä minusta tulee", vastasi Katy heidän yläpuoleltaan, "tietystikin kaunis ja hyvä, jos mahdollista, mutta ei niin hyvä kuin sinusta, Cecy, sillä olisihan hauskaa joskus ratsastella nuorten herrojen kanssa. Minä tahtoisin omistaa ison talon ja komean puutarhan, ja sinne te kaikki tulisitte asumaan kanssani. Me leikkisimme puutarhassa, ja jos Dorry tahtoisi, saisi hän vaikka viidesti päivässä kalkkunaa. Ja meillä olisi sukanparsimiskone ja toinen kone, jolla siistittäisiin laatikot, emmekä me koskaan ompelisi tai kutoisi sukkia emmekä tekisi mitään muutakaan vastenmielistä. Semmoinen minä tahtoisin olla. Mutta nyt minä kerron, mitä aion tehdä."

"Eikö se ole aivan sama asia?" kysyi Cecy.

"Eihän toki", toisti Katy, "aivan eri asia, sillä näettehän, minä aion tehdä jotain suuremmoista. En vielä tiedä mitä, mutta kun olen kasvanut isoksi, minä kyllä keksin tehtäväni."

Katy parka sanoi aina: "Kun olen kasvanut isoksi", unohtaen kuinka isoksi hän jo oli kasvanut.

"Ehkä", jatkoi hän, "soudellessani pelastan hukkuvia, kuten satukirjassa mainittu tyttö, tai ehkä rupean sairaanhoitajaksi niinkuin neiti Nightingale tahi ratsastan valkealla hevosella ristijoukkueen edessä puettuna sota-asuun ja rautakypärään ja kannan pyhää lippua, tai ellen tee sitä, maalaan tauluja, laulan ja veist — veist — mitä se nyt onkaan? — ymmärräthän — valmistan marmorikuvia. Vaikka mikä olisi, täytyy tehdä jotain. Kun Izzie-täti näkee sen ja lukee minusta lehdissä, sanoo hän: 'Lapsi kulta, kyllähän sen tiesin, että hänestä tulisi perheemme kunnia!' Ihmiset sanovat hyvin usein jälkeenpäin, että he sen 'kyllä tiesivät'", päätteli Katy viisaasti.

"Voi, Katy, kuinka kaunista siitä tuleekaan!" sanoi Clover ristien kätensä. Clover uskoi Katya kuin raamattua.

"Minä en usko sanomalehtien olevan niin typeriä, että ne kirjoittaisivat mitään sinusta, Katy Carr", säesti Elsie kostonhaluisesti.

"Kyllä ne kirjoittavat!" sanoi Clover tyrkäten Elsieä.

Vähän ajan kuluttua Hanna ja Dorry tallustivat tiehensä omille salaperäisille asioilleen.

"Eikö se Dorryn kalkkuna ollut hullunkurista?" huomautti Cecy; ja taas he kaikki nauroivat.

"Jos lupaatte olla kertomatta", sanoi Katy, "näytän teille Dorryn päiväkirjan. Kerran hän kirjoitteli siihen melkein kahden viikon aikana, mutta sitten hän jätti sen. Löysin kirjan tänä aamuna lasten kamarista."

Kaikki lupasivat, ja Katy veti sen esille taskustaan. Se alkoi näin:

'Maaliskuu 12. — Olen päättänyt pitää päivä kirjaa.

Maaliskuu 13. — Päiväliseks härän paistia, ja kaalia, ja pernoita, ja omenalientä, ja riisivanukasta. En pijä riisivanukaasta semmosesta kun meijän. Charley Slackin vanukas on oikee hyvvee. Maissi puuroo ja siirappija teen kassa.

Maaliskuu 19. — En muista mitä tein. Hanni ja minä sästettiin piiras ja vietiin kouluu.

Maaliskuu 21. — En muista mitä tein. Gridel kakkuja aamijaiseks.
Debby ei tarpeeks paistanna.

Maaliskuu 24. — Nyt on pyhä. Maissia ennen päivälistä. Luvin raamatun läksyn. Täti sanoo minä olen ahne. Olen päättäny että en ajattele niin paljo ruokija. Toivon että olisin paremp poika. Ei mittää erikoista teen kansa.

Maaliskuu 25. — En muista mitä tein.

Maaliskuu 27. — En muista mitä tein.

Maaliskuu 29. — Leikittii.

Maaliskuu 31. — En muista mitä tein

Huhtikuu 1. — Olen päättäny että en enää kirjota päivä kirjaa.'

Tähän loppuivat otteet; ja ainoastaan muutama minuutti näytti kuluneen siitä, kun he lakkasivat nauramasta päiväkirjalle, kun jo varjot alkoivat pidetä ja Mary tuli käskemään heitä valmistautumaan teelle. Oli ikävä ottaa tyhjät korit ja mennä kotiin tietäen, että pitkä, ihana lauantai oli loppunut ja seuraava tulisi vasta viikon perästä. Mutta oli kumminkin lohdullista muistaa Paratiisin aina olevan paikoillaan, ja että milloin tahansa kohtalo ja Izzie-täti sen sallisivat, heidän tarvitsisi vain kiivetä aidan yli — hyvin helppo pääsy — ja mennä sisälle pelkäämättä, että enkeli välkkyvällä miekallaan pysäyttäisi heidät.

III LUKU

Vastuksien päivä

Rouva Knightin koulu, jota Katy, Clover ja Cecy kävivät, oli toisessa päässä kaupunkia ja tohtori Carrin koti toisessa. Koulurakennus oli matala ja yksikerroksinen. Pihalla oli leikkikenttä, missä tytöt leikkivät välitunneilla. Valitettavasti sijaitsi neiti Millerin koulu viereisessä pihassa. Se oli yhtä suuri ja tunnettu, ja sielläkin oli leikkikenttä. Ainoastaan korkea lauta-aita eroitti pihat toisistaan.

Rouva Knight oli lihava, lempeä nainen, hidasliikkeinen, kasvoiltaan ystävällistä ja hyväntuulista lehmää muistuttava. Neiti Millerillä sitävastoin oli mustat silmät, joitten yläpuolella riippuivat tummat kiharat. Hän oli vilkas ja usein kiukkuinen. Koulujen kesken vallitsi alituinen riita opettajien pätevyydestä ja opetuksesta. Tuntemattomasta syystä pitivät Knightin tytöt itseään hienotapaisina ja Millerin tyttöjä sivistymättöminä, eivätkä he millään tavalla koettaneetkaan peittää mielipiteitään; Millerin tytöt maksoivat tämän kiusoittelemalla knigthilaisia parhaimpansa mukaan. Välituntinsa he kuluttivat irvistellen knightilaisille aidan raoista tai sen päällitse, jos vain ulottuivat, sillä aita oli sangen korkea. Knightin tytötkin saattoivat irvistellä, vaikka olivat muka hienompia tavoiltaan. Heidän pihamaallaan oli yksi etu, joka toiselta puuttui; siellä oli näet halkovaja, jonka katolle saattoi kiivetä ja josta näki neiti Millerin rakennukset alueineen. Siellä oli tytöillä tapana istua kasvot naapuripihaan päin ja ärsyttää vihollista pilkallisilla muistutuksilla. Koulutytöt nimittivät toisiaan "Knighteiksi" ja "Millereiksi." Riita oli käynyt niin vimmatuksi, että joku Knight saattoi tuntea itsensä toisinaan turvattomaksi tavatessaan jonkun Millerin kadulla. Kaikki tämä, kuten saattaa arvata, oli omiaan kehittämään näiden nuorten neitojen sekä tapoja että luonnetta määrättyyn suuntaan.

Eräänä aamuna joku aika Paratiisissa käynnin jälkeen Katy myöhästyi. Hän ei löytänyt tavaroitaan. Algebra oli "hukuttautunut", kuten hän sanoi, kivitaulu oli hävinnyt ja hilkannauha oli irti. Hän juoksenteli ympäriinsä hakien tavaroitaan ja paiskoen ovia, kunnes Izzie-täti kävi aivan kärsimättömäksi.

"Mitä algebraasi tulee", sanoi hän, "jos se on se hyvin likainen kirja, jossa on paljaat kannet ja jonka kaikki lehdet ovat kirjoituksilla töhrityt, löydät sen keittiöpöydän alta. Filip leikitteli sillä ennen aamiaista kuvitellen sitä porsaaksi. Eipä ihmekään, sillä luulen, ettei se miksikään muuksi kelpaisikaan. Millä ihmeen tavalla sinä, Katy, menetteletkään pilatessasi koulukirjasi siten, sitä en voi käsittää. Ei ole kuukauttakaan siitä, kun isäsi osti sinulle uuden algebran, ja katso nyt sitä — sitähän ei ilkeä edes käsissään kantaa. Oppisit edes käsittämään, mitä kirjat maksavat!"

"Kivitaulustasi", jatkoi hän, "en tiedä mitään, mutta tässä on hilkannauhasi", sanoi hän ottaen sen taskustaan.

"Ah, kiitoksia!" sanoi Katy kiireesti ja kiinnitti sen nuppineulalla.

"Katy Carr!" neiti Izzie nyt melkein kirkui, "mitä aikeita sinulla onkaan? Nuppineulallako hilkannauha! Hyvänen aika, mitähän tyhmää tämän jälkeen teetkään? Seiso hiljaa, äläkä hypistele! Et saa liikahtaa, ennenkuin olen sen ommellut kiinni."

Ei ollut helppoa "seistä hiljaa, eikä hypistellä", kun Izzie-täti touhutessaan ja toruessaan silloin tällöin epähuomiossa pisteli neulalla ihoa. Katy kärsi sen niin hyvin kuin taisi, seistessään vain lakkaamatta vuorotellen toisella ja toisella jalalla ja vähän väliä korskahdellen kuin kärsimätön hevonen. Heti vapaaksi päästyään hän lensi keittiöön, sieppasi algebransa ja kiirehti kuin pyörremyrsky portille, jossa pieni kiltti Clover seisoi kärsivällisesti odotellen häntä, vaikka hän itse oli valmis ja pelkäsi hirveästi myöhästyvänsä.

"Meidän täytyy juosta", läähätti Katy aivan hengästyneenä.
"Izzie-täti pidätti minut. Hän oli aivan kauhea!"

He juoksivat voimiensa takaa, mutta aika kiiti nopeammin, ja ennenkuin he olivat puolitiessä kouluun, löi tornikello yhdeksän, eikä ollut enää mitään toivoa. Se suututti Katyä kovasti; vaikka hän myöhästyikin usein, hän kumminkin aina halusi joutua aikanaan.

"Siinä se nyt on", sanoi hän pysähtyen, "aionkin sanoa Izzie-tädille, että se oli hänen syynsä. Se oli liian pahasti tehty." Ja hyvin huonolla tuulella hän marssi kouluun.

Kun päivä alotetaan näin, on varmaa, että se päättyy huonosti, kuten monet meistä tietävät. Aivan koko aamun kaikki näyttää menevän hullusti. Kielioppitunnilla hän vastasi kaksi kertaa väärin aleten siten istumajärjestyksessä. Hänen kätensä vapisi hänen ainetta kirjoittaessaan niin kovin, että oli melkein mahdotonta lukea hänen kirjoitustaan, joka ei paraimmallaankaan ollut mitään hyvää, joten rouva Knight käski hänen kirjoittamaan sen kokonaan uudelleen. Katy suuttui siitä yhä enemmän ja ehtimättä sen enempää ajatella kuiskasi Cloverille: "Miten inhoittavaa!" Ja sitten juuri ennen välituntia käskettiin kaikkien niiden nousta, jotka olivat kuiskanneet. Katyn omatunto soimasi häntä siihen määrin, että hän oli pakoitettu nousemaan toisten kanssa ja näkemään, miten musta merkki pantiin luetteloon hänen nimensä kohdalle. Suuttumuksesta kierivät kyyneleet hänen silmiinsä. Peläten, että toiset sen huomaisivat, törmäsi hän pihalle heti kellon soitua, kiipesi yksin puuvajan katolle, ja istui siinä selkä kouluun päin, taistellen itkuansa vastaan ja koettaen saada kasvonsa kuntoon ennen toverien tuloa.

Neiti Millerin kello oli noin neljä minuuttia jälessä rouva Knightin kellosta, joten viereinen leikkikenttä oli tyhjä. Oli lämmin, tuulinen päivä, ja Katyn istuessa katolla tuli äkkiä tuulenpuuska, joka vei hänen puoleksi kiinnitetyn hilkkansa, pyöritellen sitä katolla. Hän koetti saavuttaa sen, mutta turhaan. Se läpsähti pari kolme kertaa kattoa vasten, sitten se hävisi katon reunalta, ja kun Katy hyökkäsi sen perässä, näki hän sen sinipunervana rutistumana aivan keskellä vihollisen pihaa.

Se oli kauheata! Ei juuri hilkan katoamisen vuoksi, sillä Katy oli aivan välinpitämätön vaatteistaan, vaan että se katosi siten. Minuutin perästä tulisivat Millerin tytöt ulos. Katy näki jo hengessään heidän hyppivän sotatanssia onnettoman hilkan ympärillä, kohottavan sen seipään nenään, käyttävän sitä potkupallonaan, heiluttavan sitä aidan ylitse ja muutenkin pitellen sitä kuin intiaanit sotavankejaan. Pitäisikö kärsiä sitä? Ei koskaan! Ennemmin sitten kuolla! Katy puri hammasta; hänellä oli sama tunne kuin henkilöllä, joka mieluimmin menee turmiotaan kohti kuin menettää kunniansa. Nopeasti liukuen katolta tarttui hän aitaan ja loikkasi rohkealla hyppäyksellä neiti Millerin pihalle. Juuri sillä hetkellä kello soi. Eräs pieni Miller, joka istui ikkunan vieressä ja oli jo parin sekunnin ajan ollut menehtymäisillään, kun ei saanut ilmoittaa tovereilleen kiihoittavaa uutista, huusi: "Katy Carr on takapihalla!"

Heti Millerit, sekä isot että pienet, syöksyivät ulos. Uskaliaan ryntääjän synnyttämää vihaa ja suuttumusta ei voi sanoin kuvata. Hirveällä ulvonnalla he heittäytyivät Katyn päälle, mutta hän oli yhtä nopea kuin hekin, ja pitäen pelastettua hilkkaa kädessään oli hän jo puoleksi aidalla.

On hetkiä, jolloin on hyvä olla pitkä. Katyn pitkät sääret ja käsivarret palvelivat tätä tilaisuutta erinomaisesti. Ainoastaan hämähäkit voivat kiivetä niin nopeasti kuin hän nyt. Yhdessä sekunnissa oli hän kohonnut aidalle. Juuri kun hän oli heittäytymäisillään sen ylitse, eräs Miller tarttui hänen jalkaansa ja melkein vetäsi kengän siitä.

Melkein, ei aivan, kiitos sen paksun langan, jolla Izzie-täti oli napit ommellut. Aimo potkulla Katy vapautui vainoojastaan, ja saipa hän mielihyväkseen nähdä tämän pää edellä putoavan selälleen, samassa kun hän itse voitonriemusta ja pelosta huutaen syöksyi keskelle Knightien joukkuetta. Avosuin olivat nämä kuunnelleet hälinää ja seisoivat kuin puusta pudonneina havaitessaan, että yksi heistä palasi aivan ilmielävänä vihollisen leiristä.

En voi sanoin kuvata, millainen melu tästä syntyi. Knightit olivat aivan suunniltaan ylpeydestä ja voitonriemusta. Katyä suudeltiin ja syleiltiin, ja häntä pyydettiin yhä uudelleen kertomaan tapauksen kulku riemuitsevien tyttöjen istuessa puuvajan katolla herjaamassa voitettuja Millerejä. Kun vihollinen myöhemmin toipui ja alkoi kiivetä aidan yli, annettiin Cloverille vasara ja eräs iso tyttö kannatti häntä, jotta hän vasaralla löisi tunkeilevien sormia niiden ilmestyttyä aidalle. Tehtävänsä hän suoritti sellaisella menestyksellä, että Millerit olivat hyvillään päästessään alas ja murisivat kostoa suojapaikastaan. Se oli peräti suuremmoinen koulupäivä, kerrassaan muistorikas päivä. Seikkailun kiihoitus ja isojen tyttöjen ylistelyt ja hyväilyt tekivät Katyn vähitellen niin uhmailevaksi, että hän tuskin tiesi, mitä sanoi tai teki.

Suuri osa oppilaista asui niin kaukana koulusta, etteivät he voineet keskipäivällä mennä kotiinsa, joten he ottivat evästä mukaansa ollakseen koko päivän koululla. Katy ja Clover kuuluivat siihen joukkoon. Tänä päivänä lapset syötyään ehdoittivat, että he leikkisivät koulusalissa. Katyn onneton tähti johti hänet keksimään uuden leikin, jota hän kutsui jokileikiksi.

Se oli leikittävä seuraavasti: kukin tyttö otti jonkun joen nimen ja määräsi itselleen lattialla uoman, joka kiersi pulpettien ja penkkien välitse. Liikkuessa oli pidettävä matalaa, porisevaa ääntä, veden lorinaa jäljitellen. Cecy oli La Plata, Marianne Brookes, eräs pikku tyttö Missisippi, Alice Blair Ohio, Clover Penobscot j.n.e. Jokia neuvottiin yhtymään aina hetkisen kuluttua, sillä Katy sanoi, että "joet tekevät niin."

Katy itse oli "Isä Valtameri", ja ärjyen ja möyryten hirveästi hän temmelsi lavalla, jolla rouva Knight tavallisesti istui; vähän väliä, toisten ollessa huoneen toisessa päässä, hän huudahti äkkiä: "Nyt vedet, yhtykää!" Silloin kaikki joet hypiskellen, kimmoten, meluten ja ärjyen kääntyivät Isä Valtamerta kohden, jolloin Katy huusi kovemmin kuin kaikki muut yhteensä ja hypähteli ylös ja alas jäljitellen laineitten liikuntaa alavalla rannikolla.

Semmoista melua, minkä tämä ihana leikki synnytti, ei oltu Burnetin kaupungissa milloinkaan kuultu. Se oli kuin Basanin härkien mylvintää, sikojen röhkinää, kalkkunakukkojen kotkotusta ja villien hyenojen ulvontaa yhtaikaa; ja vielä lisäksi kuului matottomalla lattialla huonekalujen kolinaa ja jalkojen töminää. Ohikulkijat pysähtyivät katsomaan, lapset itkivät ja eräs vanha mummo kysyi, miksei menty polisia hakemaan. Millerin tytöt sitävastoin kuuntelivat sitä ilkeällä mielihyvällä ja sanoivat kaikille, että sellaista meluahan rouva Knightin tytöt "tavallisesti pitävät lomahetkillään."

Ruokatunnilta palattuaan rouva Knight hämmästyi suuresti nähdessään väkijoukon koossa koulunsa edustalla. Tultuaan lähemmäksi, kuuli hän melun, ja hän todellakin pelästyi, sillä hän luuli jonkun murhatuksi talossaan. Kiiruhtaen sisälle hän tempasi oven auki ja säikähti nähdessään koko huoneen hirvittävässä sekamelskassa ja hälinässä: tuolit heiteltyinä ylösalasin, pulpetit kumollaan, muste valuen virtanaan lattialla; raunioitten välissä raivoavat joet kilpailivat ja ärjyivät, ja vanha Isä Valtameri kasvot tulipunaisina hyppeli lavalla kuin hullu.

"Mitä tämä merkitsee?" läähätti rouva Knight raukka melkein kykenemättömänä puhumaan.

Hänen äänensä kuullessaan joet pysähtyivät, Isä Valtameri lopetti hyppelynsä ja hiipi alas korokkeelta. Yhtäkkiä näyttivät tytöt huomaavan, millaisessa tilassa huone oli ja mitä hirveitä tekoja he olivat tehneet. Arimmat heistä painautuivat pulpettien alle, rohkeimmat koettivat näyttää viattomilta, ja mikä pahinta, oppilaat, jotka olivat menneet päivälliseksi kotiaan, alkoivat nyt palata ja töllistelivät hävitysnäytelmää ja kyselivät kuiskaillen, mitä oli tapahtunut.

Rouva Knight soitti kelloa. Kun oppilaat oli saatu järjestykseen, nostatti hän pulpetit ja tuolit paikoilleen, itse hän toi märän rievun pyyhkiäkseen musteen lattialta. Kaikki tämä tehtiin täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Rouva Knightin kasvot olivat niin synkän juhlalliset, että uusi pelko valtasi syyllisten jokien mielet, ja Isä Valtameri toivoi olevansa tuhansien peninkulmien päässä.

Kun kaikki taas oli kunnossa ja tytöt paikoillaan, piti rouva Knight pienen puheen. Hän sanoi, ettei hän koskaan ennen elämässään ole ollut niin pahoillaan; hän oli luullut saattavansa luottaa heihin ja heidän käyttäytyvän kuten sivistyneet tytöt ainakin hänen poissaollessaankin. Ei edes ajatuskaan, että he saattaisivat esiintyä niin sopimattomasti, pitää sellaista melua ja huutaa ihmisten sivukulkiessa, ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä, ja hän oli hyvin huolissaan. Sehän oli huonon esimerkin antamista koko ympäristölle — jolla rouva Knight tarkoitti kilpailevaa koulua, sillä neiti Miller oli juuri lähettänyt erään pienen tytön tuomaan terveisiä ja käskenyt kysyä, oliko joku loukkaantunut ja voisiko hän jotenkin auttaa. Tämä luonnollisestikin vain pahensi asian. Rouva Knight toivoi tyttöjen olevan pahoillaan, täytyisihän heidän olla, ja myöskin häpeissään. Työskentely saattoi nyt jatkua entiseen tapaan. Tietystikin rikoksesta määrättäisiin jonkinlainen rangaistus, mutta ensin hänen oli mietittävä, millainen sen tulisi olla. Sillä aikaa hän tahtoi heidän kaikkien ajattelemaan asiata vakavasti, ja jos joku heistä tunsi olevansa enemmän syyllinen kuin toiset, niin oli nyt hetki käsissä nousta tunnustamaan.

Katyn sydän löi hurjasti, mutta hän nousi reippaasti.

"Minä keksin leikin, ja minä olin Isä Valtameri", sanoi hän hämmästyneelle rouva Knightille, joka tutki häntä minuutin verran ja vastasi sitten juhlallisesti:

"Hyvä on, Katy — istu." Katy istuutui ja häpesi entistä enemmän, samalla kuitenkin tuntien jonkinlaista helpoitusta. Rehellisyydessä on vapahtava voima, ja se auttaa totuuden tunnustajia heidän vaikeimmissakin huolissaan. Katy huomasi sen nyt.

Iltapäivä oli pitkä ja raskas. Rouva Knight ei kertaakaan hymyillyt, lukutunnit kuluivat vastahakoisesti, ja aamupäivän kuumuuden ja kiihoituksen kestettyään Katy alkoi tuntea itsensä onnettomaksi. Hän oli saanut jokien yhtyessä useamman kuin yhden kuhmun ja oli melkein tietämättään satuttaunut pulpetteihin ja tuoleihin. Kaikkia niitä paikkoja rupesi nyt pakottamaan; hänen päätään kivisti niin, että hän tuskin kykeni näkemään, ja jokin raskas kuorma tuntui painavan hänen sydäntään.

Kun koulutyö oli päättynyt, nousi rouva Knight ja sanoi; "Niitä nuoria tyttöjä, jotka ottivat tämänpäiväiseen leikkiin osaa, pyydetään jäämään." Kaikki toiset lähtivät ja sulkivat oven perässään. Se oli hirvittävä hetki; tytöt eivät koskaan unohtaneet sitä eikä oven toivotonta ääntä, kun viimeinen poistuva oppilas sulki sen.

En voi kertoa, mitä rouva Knight sanoi heille. Joka tapauksessa se oli sangen liikuttavaa, koska vähitellen useimmat tytöt alkoivat itkeä. Heidän rikoksensa rangaistukseksi ilmoitettiin, etteivät he saa välitunteja kolmeen viikkoon, mutta se ei ollut puoleksikaan niin vaikeata kuin nähdä rouva Knightin niin "uskonnollisena ja masentuneena", kuten Cecy jälkeenpäin kertoi äidilleen. Nyyhkyttävät syntiset lähtivät kouluhuoneesta yksitellen. Kun useimmat heistä olivat menneet, kutsui rouva Knight Katyn korokkeelle ja sanoi hänelle erityisesti muutamia sanoja. Hän ei ollut ankara, mutta Katy oli liian katuvainen ja väsynyt kestämään paljoa, ja pian hän itki kuin vesiputous tai meri, joksi hän oli kuvitellut itseään.

Helläsydäminen rouva Knight oli siitä niin liikutettu, että hän päästi Katyn sillä kertaa ja suuteli häntä anteeksiannon merkiksi, mikä pani Valtameri paran itkemään yhä kovemmin. Koko kotimatkan hän nyyhkytti. Uskollinen pikku Clover juoksi hänen vierellään huolissaan ja pyysi häntä lopettamaan itkunsa, samalla pidellen hänen pukunsa riekaleita, sillä se oli repeytynyt ainakin kahdestatoista paikasta. Katy ei voinut lakata itkemästä; kaikeksi onneksi sattui Izzie-täti olemaan poissa kotoa. Ainoa henkilö, joka näki hänet tässä surkeassa tilassa, oli lastenhoitaja Mary, joka rakasti lapsia, ollen aina valmis auttamaan heitä heidän huolissaan.

Tällä kertaa hän hyväili ja taputteli Katyä, aivankuin hän olisi ollut Hanna tai pikku Filip. Hän otti hänet syliinsä, hautoi kylmällä hänen kuumaa päätään, suki hänen tukkaansa, voiteli lääkkeellä hänen kuhmujaan ja otti esille puhtaan mekon, joten lapsi parka punaisista silmistään huolimatta oli teeaikana entisensä näköinen, eikä Izzie-täti huomannut mitään erikoista.

Vastoin tavallisuutta oli tohtori Carr sinä iltana kotona. Se oli lapsista aina suuri juhlahetki, ja Katy tunsi olevansa onnellinen, kun hän sai toisten lasten levolle mentyä yksin nauttia isänsä seurasta ja kertoa hänelle koko tapahtuman.

"Isä", sanoi hän istuen hänen polvellaan, mistä hän, niin iso tyttö kuin olikin, piti hyvin paljon, "mistä syystä ovat toiset päivät niin onnellisia ja toiset niin onnettomia? Tämä päivä alkoi kokonaan hullusti, ja kaikki, mitä tapahtui, meni nurinpäin; ja toisina päivinä, jotka alkavat hyvin, kaikki onnistuu pitkin päivää. Ellei Izzie-täti olisi pidättänyt minua aamulla, eivät numeroni olisi alentuneet, ja sitten en myöskään olisi suuttunut, ja siten en ehkä olisi joutunut toisiinkaan ikäviin selkkauksiin."

"Mutta mikä saattoi Izzie-tädin pidättämään sinut?"

"Hilkannauhan kiinnittäminen, isä."

"Mutta mistä se johtui, että nauha oli irti?"

"Niin", sanoi Katy vastahakoisesti, "luulen syyn olleen minussa, sillä se pääsi irti tiistaina, enkä minä ommellut sitä."

"Lapseni, niinkuin huomaat, olet etsinyt tämän onnettoman päivän alun Izzie-tädistä. Etkö ole koskaan kuullut sananpartta: Naulan puutteessa kenkä menetettiin."

"En, en koskaan — sano se!" huudahti Katy, joka rakasti satuja vielä yhtä paljon kuin kolmivuotisena ollessaan.

Niin tohtori Carr lausui:

"Naulan puutteessa kenkä menetettiin,
Kengän puutteessa hevonen menetettiin,
Hevosen puutteessa ratsastaja menetettiin,
Ratsastajan puutteessa taistelu menetettiin,
Taistelun puutteessa valtakunta menetettiin,
Ja kaikki hevosenkengän naulan tähden."

"Oi, isä," huudahti Katy syleillen häntä kiihkeästi ja laskeutuen hänen polveltaan, "kyllä huomaan, mitä tarkoitat! Kuka olisi luullut tuon vähäpätöisen asian, että jätin nauhan ompelematta, aikaansaavan niin suuria ikävyyksiä. Mutta en usko, että vastedes enää joudun pulaan, sillä en koskaan ole unohtava, että

"'Naulan puutteessa kenkä menetettiin'".

IV LUKU

Kikeri

Surukseni täytyy minun kertoa, että ajattelematon Katy parka taas unohti ja joutui uudelleen pulaan jo seuraavana maanantaina.

Carrien maanantai oli tavallisesti hyvin myrskyinen. Se oli vaatteiden pesupäivä. Silloin oli vaikeata olla Izzie-tädin mieliksi, ja palvelijatkin olivat paljon äreämpiä kuin tavallisina päivinä. Mutta luulen, että lapset osaltaan olivat syypäät siihen, sillä hiljaisen sunnuntain jälkeen he olivat erikoisen vilkkaita ja meluisia sekä tavallista enemmän taipuvaisia kaikellaiseen vallattomuuteen.

Cloverista ja Elsiestä näytti sunnuntai jo alkavan lauantaina maatamenoaikana, jolloin heidän märkä tukkansa kierrettiin papereihin, jotta se seuraavana päivänä olisi kiharainen. Elsien tukka oli luonnostaan kihara, jonka vuoksi Izzie-täti ei pitänyt tarpeellisena kiertää hänen papereitaan kovin lujaan, mutta Cloverin paksut, suorat suortuvat vaativat kovaa kiertämistä, ennenkuin ne vähääkään kihartuivat, ja siksi hänestä lauantai-ilta oli hyvin ikävä. Hän käänteli itseään vuoteella, koettaen nukkua milloin toisella, milloin toisella korvalla, mutta mille puolelle hän kääntyikin, kovat paperipallot ja tukkaneulat pistivät häntä niin, että kun hän vihdoinkin nukahti, hän lepäsi kasvoillaan, nenä tyynyyn kaivautuneena, mikä asento oli varsin epämukava ja tuotti hänelle pahoja unia. Sellaisten kärsimysten tähden Clover vihasikin kiharoita, ja kun hän sepitti juttuja pienille lapsille, ne aina alkoivat: "Kauniin prinsessan tukka oli siin suora kuin aidan seiväs, eikä hän koskaan kiertänyt sitä papereihin — ei koskaan!"

Sunnuntai aloitettiin aina lukemalla joku raamatun kertomus, ja sitä seurasi paistettuja papuja aamiaiseksi, mitkä kaksi seikkaa Filipin mielessä olivat hyvin takertuneet toisiinsa. Aamiaisen jälkeen lapset lukivat pyhäkoululäksyjään, ja sitten saapuivat isot nelipyöräiset, joissa he ajoivat kirkkoon, mikä oli runsaan neljännespenikulman päässä. Kirkko oli iso ja vanhanaikuinen lehtereineen ja pitkine punatyynyisine penkkeineen. Laulukuoro istui alttaria lähinnä olevassa penkissä matalan, syrjään vedettävän, vihreän verhon takana. Kun jumalanpalvelus alkoi, työnsivät laulajat verhon syrjään ja näyttivät olevan valmiita kuuntelemaan, mutta välillä he vetivät sen taas eteensä. Katy ajatteli, että he huvittelivat vihreän verhon takana — ehkä söivät hillottuja appelsiininkuoria tai lukivat pyhäkoulukirjoja — ja hän toivoi usein, että hänkin saisi istua siellä heidän kanssaan.

Tohtori Carrin penkin istuin oli niin korkealla, että ainoastaan Katyn jalat ulottuivat maahan, muut lapset eivät voineet edes varpaillaankaan koskettaa maahan. Se puudutti heidän jalkansa. Kun he tunsivat jaloissaan merkillisiä pieniä pistoksia, joita puutuneet jalat aina tuottavat, nousivat he tyynyiltä ja asettuivat jakkaralle istumaan päästäkseen pistoksista. Kun he istuivat alempana näkymättömissä, oli heidän melkein mahdotonta olla kuiskuttelematta. Izzie-täti rypisti otsaansa ja pudisti päätään, mutta siitä ei ollut apua. Filip ja Dorry nukkuivat pää tädin syliin painautuneena, ja hänen täytyi molemmilla käsillään pidättää heitä lattialle vierimästä. Kun vanha hyväntahtoinen tohtori Stone sanoi: "Lopuksi, rakkaat veljet ja sisaret", ryhtyi täti herättämään heitä. Joskus se oli sangen työlästä, mutta tavallisesti hän onnistui, niin että viimeisen virren aikana Filip ja Dorry seisoivat penkillä aivan pirteinä ja virkeinä, käyttäen yhteistä virsikirjaa ja kuvitellen laulavansa kuten aikuisetkin.

Kirkonmenojen jälkeen pidettiin pyhäkoulua, josta lapset pitivät hyvin paljon. Sitten he menivät kotiinsa päivälliselle, joka sunnuntaisin aina oli samallainen — kylmää, suolattua häränpaistia, paistettuja perunoita ja riisivanukasta. Iltapäivällä heidän ei tarvinnut mennä kirkkoon, ellei heitä haluttanut, vaan sen sijaan he pyörivät Katyn kintereillä. Hän pakoitti heidät kuuntelemaan uskonnollista lehteä "Sunnuntaivierasta", jonka toimittaja hän itse oli. Lehti oli osittain kirjoitettu, osittain painettu isoille arkeille. Päällyslehdelle oli lyijykynällä piirretty kuvitus, jonka keskellä oli sana "Sunnuntaivieras". Luettava osa alkoi pienellä ikävällä kirjoituksella, joka oli samansuuntainen kuin aikuisten pääkirjoitukset, kosketellen "puhtautta", "tottelevaisuutta" tai "säntillisyyttä." Lapset olivat aina levottomia, kun sellaista luettiin, ehkä osaksi sen tähden, että heitä harmitti kuulla Katyn lehdessään esittävän kaikkia hyveitä hyvin helppoina, vaikka ne hänestä itsestään olivat hyvinkin vaikeat tosielämässä toteuttaa. Sitten seurasi koira-, elefantti- ja käärmejuttuja, jotka olivat lainatut luonnonhistoriasta eivätkä olleet kyllin mielenkiintoisia, sillä kuulijakunta osasi ne jo ulkoa. Niiden jälkeen seurasi pari hengellistä laulua tai joku alkuperäinen runo, ja lopuksi yksi luku "Pikku Mariasta ja hänen sisaristaan". Se oli kauhea kertomus, johon Katy oli koonnut paljon siveysoppia, ja se kosketteli toisten henkilökohtaisia virheitä siihen määrin, että se meni melkein heidän kärsivällisyytensä yli. Lastenkamarissa oli joku aika sitten ollut aika kahakka lehdestä. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä Katy oli muutamia viikkoja ollut kovin laiska kirjoittamaan uusia "Sunnuntaivieraita", vaan oli pakoittanut lapsia kuuntelemaan vanhoja numeroita, joita hän luki ääneen ensi numerosta alkaen! "Pikku Maria" kuului paljon pahemmalta näin suurina annoksina, ja Clover ja Elsie päättivät yhdessä olla kärsimättä sitä sen kauempaa. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hyväkseen, he kantoivat pois koko julkaisun ja heittivät sen keittiön uuniin. Oli hullunkurista nähdä, miten he pelon ja mielihyvän tunteen valtaamina katselivat sen palamista. He eivät uskaltaneet tunnustaa, mutta oli aivan mahdotonta näyttää syyttömältäkin, kun Katy lenteli kaikkialla hakien kadonnutta aarrettaan. Hän epäili heitä ja oli hyvin äreä.

Sunnuntai-iltoina lapset aina lauloivat hengellisiä lauluja isälle ja Izzie-tädille. Se oli hauskaa, sillä kukin heistä vuorotteli, ja oikein he kiistelivät, kuka heistä löytäisi lempilaulunsa, esim. "Lännen kultaportit ovat" ja "Aamuloisteessa mene". Itse asiassa sunnuntai oli suloinen ja hauska päivä, ja niin se oli lapsistakin. Mutta kun se oli paljon hiljaisempi kuin muut päivät, he nousivat aina maanantaisin elämänhaluisina ja vallattomina sekä valmiina kuohumaan yli äyräittensä kuten vastikään avattu limonaatipullo.

Tällä kertaa maanantai oli niin sateinen, ettei saattanut leikkiä ulkona, jossa heidän ylenmääräinen ilonsa tavallisesti sai purkautua. Suljettuina lastenkamariin koko iltapäiväksi pienokaiset olivat käyneet räyhääviksi. Filip ei ollut oikein terve, ja hän oli nauttinut lääkettä, jonka nimi oli Elixir Pro. Se oli Izzie-tädin lempilääke, ja hänellä oli aina pullollinen sitä saatavissa. Pullo oli iso ja musta, paperinen nimilippu kaulassa. Se oli lasten kauhistus.

Kun Filip oli lakannut huutamasta ja leikki oli taas alkanut, sairastuivat myöskin nuket, kuten tavallista, ja niin kävi myöskin "Pikerille", Hannan pienelle keltaiselle tuolille, jota hän aina kuvitteli nukeksi. Hän sitoi sen selkään vanhan esiliinan ja otti sen tavallisesti mukaansa nukkumaan — ei vuoteeseen, se olisi ollut liian vaivalloista, vaan sängyn pieleen sidottuna. Nyt hän kertoi toisille lapsille, että Pikeri todellakin oli hyvin sairas. Sen täytyi saada jotain lääkettä niinkuin Filipinkin.

"Anna sille vähän vettä", esitti Dorry.

"En", sanoi Hanna päättäväisesti, "sen täytyy olla mustaa ja pullosta kaadettua, muutoin se ei vaikuta."

Mietittyään hetkisen hän juoksi hiljaa käytävän poikki Izzie-tädin huoneeseen. Siellä ei ollut ketään, mutta Hanna tiesi, missä Elixir Prota säilytettiin — kaapin kolmannella hyllyllä. Hän vetäsi yhden laatikon auki, nousi sen laidalle ja yletti ottaa pullon. Lapset olivat haltioissaan hänen marssiessaan takaisin pullo toisessa kädessä, korkki toisessa. Hän kaatoi runsaan annoksen Pikerin puiselle istuimelle, jota Hanna kutsui sen syliksi.

"Kas niin, kas niin, poika parkani", sanoi hän taputellen sen olkapäitä — tarkoitan sen käsinojaa — "niele se — se tekee sinulle hyvää."

Juuri silloin tuli Izzie-täti sisälle, ja hän näki mieliharmikseen jotain mustaa ja tahmeata juoksevan matolle. Se oli Pikerin lääke, jota se oli kieltäytynyt nielemästä.

"Mitä tuo on?" kysyi hän ankarasti.

"Vauvani on kipeä", änkytti Hanna näyttäen syyllistä pulloa.

Izzie-täti napsautti sormustimellaan häntä päähän ja sanoi hänen olevan hyvin pahan tytön. Se saattoi Hannan murjottamaan ja itkemään. Izzie-täti pyyhki lääketahran ja korjasi Elixirin huoneeseensa sanoen: "En ole koskaan nähnyt tällaista — niinhän se aina on maanantaisin."

En rohkene kertoa, mitä muita kepposia lastenkamarissa tehtiin sinä päivänä. Mutta myöhään iltapäivällä kuultiin hirveää huutoa, ja kun ihmiset talon joka kulmalta kiiruhtivat katsomaan, niin lastenkamarin ovi oli sulettu, eikä kukaan päässyt sisälle. Izzie-täti käski avaimenreiästä aukaisemaan oven, mutta lasten huuto oli niin äänekäs, ettei hän pitkään aikaan saanut vastausta. Vihdoinkin Elsie hirveästi nyyhkyttäen selitti Dorryn sulkeneen oven, avainta ei saattanut vääntää, eivätkä he saaneet ovea auki. Pitäisikö heidän jäädä sinne ainaiseksi ja kuolla nälkään.

"Ei tietystikään, sinä hupakko", huudahti Izzie-täti. "Hyvänen aika! Mitähän ihmeissä ensi kerralla tapahtuukaan? Älä itke, Elsie — kuuletko, mitä sanoin? Muutamien minuuttien perästä te kaikki pääsette sieltä."

Ja todellakin, kuuluikin pian laskuverhojen ratinaa ja Santeri, palvelija, seisoi ulkopuolella korkeilla tikapuilla nyökyttäen päätään lapsille. Pienokaiset unohtivat heti pelkonsa. He riensivät aukaisemaan ikkunaa, ja Santerin kiivettyä sisälle ja avattua oven he hyppivät ja keikkuivat hänen ympärillään. Heistä tuntui suuremmoiselta tulla täten vapautetuiksi, ja Dorry alkoi jo ylpeillä siitä, että hän oli sulkenut heidät huoneeseen.

Mutta Izzie-täti ei ottanut asiaa samalta kannalta. Hän torui heitä kovasti ja sanoi heidän olevan vaivalloisia lapsia, joita ei voinut minuutiksikaan uskoa näkyvistään, ja että hän melkein katui aikomustaan mennä iltasaarnaan sinä iltana. "Mistäpä tiedän", päätteli hän, "vaikkapa ennen kotiinpaluutani olisitte sytyttäneet talon tuleen tai saattaneet jonkun hengiltä?"

"Voi, emme me sitä tee, emmehän toki!" valittivat lapset sellaisen hirveän otaksuman liikuttamina. Mutta mitä vielä — kymmenen minuutin perästä he olivat unohtaneet sen kokonaan.

Koko sen ajan oli Katy istunut kirjakaapin ulkonevalla reunalla kirjastohuoneessa lukemassa erästä kirjaa. Se oli Tasson Vapautettu Jerusalem. Sen kirjoittaja oli italialainen, mutta joku oli sen kääntänyt englanniksi. Se oli kyllä merkillinen kirja pienen tytön lempikirjaksi, mutta oli miten oli, Katy piti siitä paljon. Se kertoo ritareista, hienoista naisista, jättiläisistä ja taisteluista. Se saattoi hänen verensä vuorotellen hehkumaan ja jähmettymään, ja tuntui siltä, kuin hänen olisi täytynyt syöksyä jotain vastaan, huutaa ja lyödä. Katy rakasti luonnostaan lukemista. Isä kehoitti häntä siihen. Ainoastaan muutamia kirjoja säilytti isä lukittuna, muutoin hän antoi Katylle täyden vapauden kirjastohuoneessa. Hän luki kaikellaisia kirjoja: matkakertomuksia, saarnoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Ei mikään ollut niin ikävää, ettei hän olisi jaksanut lukea sitä. Jos oli jotain oikein mielenkiintoista, valtasi se hänet niin kokonaan, ettei hän tiennyt mitään ympäristöstään. Pienet tytöt, joiden kotona hän vieraili, olivat huomanneet sen ja piiloittivat aina satukirjansa, kun Katya odotettiin heille. Elleivät he tehneet sitä, oli varmaa, että hän löytäisi jonkun kirjan ja syventyisi siihen. Silloin ei hyödyttänyt häntä huudella tai kiskoa vaatteista, sillä Katy ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin oli palattava kotiin.

Mainittuna iltapäivänä hän luki Jerusalemia, kunnes pimeys esti näkemästä. Astuessaan yläkertaan hän portailla kohtasi Izzie-tädin hattu päässä ja huivi hartioilla.

"Missä sinä olet ollut?" sanoi hän. "Olen huudellut sinua puolen tuntia."

"En kuullut sitä, täti!"

"Mutta missä sinä olit?" intti Izzie-täti.

"Kirjastossa lukemassa", vastasi Katy.

Täti nyrpisti suutansa, mutta tuntien Katyn tavat, ei hän sanonut sen enempää.

"Aion mennä teelle rouva Hallin luo ja sitten iltajumalanpalvelukseen", jatkoi hän. "Älä unohda pitää huolta Cloverin läksyistä, ja jos Cecy tulee, kuten tavallista, lähetä hänet ajoissa kotiin. Teidän tulee kaikkien olla vuoteessa kello yhdeksän."

"Hyvä, täti", sanoi Katy, mutta luulen, ettei hän paljoakaan kuunnellut, vaan ajatteli salaisesti sydämessään, kuinka hauskaa oli saada Izzie-täti kerrankin poistumaan kotoa. Neiti Carr oli hyvin velvollisuudentuntoinen, harvoin hän jätti lapset yksikseen, ei edes illaksikaan. Kun hän joskus poistui, valtasi lapset uutuuden ja vapauden tunne, joka on yhtä vaarallinen kuin hauskakin.

Olen kuitenkin varma siitä, ettei Katy tällä kertaa tarkoittanut olla vallaton. Innostuneitten ihmisten tavoin hän harvoin tarkoitti tehdä väärin, hän vain aina menetteli, miten milloinkin hänen päähänsä pälkähti. Illallinen oli onnellisesti ohitse, ja kaikki olisi saattanut käydä hyvin, elleivät lapset läksyt luettuaan ja Cecyn tultua olisi alkaneet puhua "kikeristä".

Kikeri oli leikki, jota he olivat vuosi sitten usein leikkineet. Se oli omaa keksintöä, ja he olivat löytäneet sille tämän merkillisen nimen eräästä vanhasta sadusta. Se oli jonkinlainen piilo- ja hippaleikin sekoitus — silmiä ei sidottu, vaan sen sijaan leikittiin pimeässä. Yksi lapsista seisoi eteisessä, jota portaiden lamppu valaisi himmeästi, jolla välin toiset kätkeytyivät lastenkamariin. Kun kaikki olivat kätkössä, huusivat he "kikeri" merkiksi eteisessä olijalle, että hän saisi tulla heitä etsimään. Tultuaan valoisasta paikasta ei hän nähnyt mitään, jota vastoin toiset näkivät ainoastaan hämärästi. Oli sangen jännittävää olla nurkassa kyyristyneenä ja nähdä mustan olennon harhailevan ympäri huonetta koetellen oikealle ja vasemmalle. Silloin tällöin joku, joka juuri oli päässyt hänen tavoittelustaan, vilahti ohi, saavutti eteisen, "Vapauden linnan", ja huusi iloisesti: "Kikeri, kikeri, kikeri, kii!" Sen, joka saatiin kiinni, oli ruvettava etsijäksi. Carrin lapset olivat kauan aikaa mieltyneinä tähän leikkiin, mutta paljon naarmuja ja sinermiä se tuotti, ja lastenkamarissa kaadettiin ja särettiin niin monta esinettä, että Izzie-täti vihdoinkin kielsi sitä leikkimästä. Siitä oli jo vuosi, mutta kun he nyt taas puhuivat kikeristä, pisti heidän päähänsä koettaa sitä uudelleen.

"Emmehän me luvanneet", sanoi Cecy.

"Emme, ja isä ei kieltänyt sanallakaan meitä sitä leikkimästä", lisäsi Katy, jolle isä oli kaikki kaikessa ja jonka sanoista tuli aina ottaa vaari, jotavastoin Izzie-tätiä saattoi silloin tällöin vastustaakin.

He menivät kaikki yläkertaan. Vaikka Dorry ja Hanna olivatkin jo puoleksi riisuutuneet, sallittiin heidän olla leikissä mukana. Filip nukkui jo sikeästi toisessa huoneessa.

Tietystikin se oli erittäin hauskaa. Clover kiipesi uunin reunalle istumaan, ja silloin Katy ollen etsijänä ja tunnustellen rajummin kuin tavallista sai käsiinsä Cloverin jalan, eikä voinut käsittää, mistä se siihen tuli. Dorry langeta tärähti kovasti ja rupesi itkemään, ja toisella kertaa Katyn puku tarttui säilikön ripaan repeytyen pahanpäiväiseksi, mutta nehän olivat vain jokapäiväisiä asioita vaikuttaakseen vähintäkään kikerin tarjoamaan hupiin. Ilo ja riemu näytti kasvavan, kuta kauemmin leikittiin. Innostuksen vallitessa aika kului nopeammin kuin aavistaa saattoi. Yhtäkkiä kuului kesken melua ääntä — vaunun oven läiskäys kuului aivan selvästi portilta. Izzie-täti oli palannut iltasaarnasta!

Voi sitä pelkoa ja hämmennystä! Cecy pujahti alakertaan kuin ankerias, ja pelon siivillä hän pakeni polkua pitkin kotiinsa. Samalla kun rouva Hall sanoi hyvää yötä Izzie-tädille ja sulki Carrien oven lujaa, hämmästyi hän varmaankin kuullessaan oman ovensakin käyvän, aivankuin kaiku olisi vastannut hänen ovenlyöntiinsä. Mutta hän ei ollut epäluuloinen, ja mentyään makuuhuoneeseen, näki hän Cecyn vaatteet asetettuina tuolille ja Cecyn itsensä vuoteessa sikeässä unessa, ainoastaan vähän punakampana kuin tavallista.

Sillä aikaa Izzie-täti meni yläkertaan, ja mikä pelästys valtasikaan silloin lapset! Katy huomasi sen ja livisti halpamaisesti omaan huoneeseensa, jossa hän meni nukkumaan mahdollisimman pian. Mutta toisille oli maatameno vaikeampaa; heitä oli niin monta toinen toisensa tiellä, eikä ollut edes lamppuakaan valaisemassa. Dorry ja Hanna pujahtivat peitteen alle puoleksi riisuutuneina. Elsie hävisi näkyvistä, mutta Clover myöhästyi kumpaisestakin. Kuultuaan Izzie-tädin askeleet eteisestä, hän teki aika kepposen, lankesi polvilleen, kätki kasvonsa tuolille ja alkoi rukoilla hyvin kovalla äänellä iltarukouksiaan.

Izzie-täti tuli sisään kynttilä kädessä ja pysähtyi kynnykselle tästä näytelmästä hämmästyneenä. Hän istuutui odottamaan, jotta Clover ehtisi lukea rukouksensa loppuun; mutta Clover ei uskaltanut tehdä sitä, vaan yhä uudelleen toivottomasti kertaili: "Levolle lasken, Luojani." Viimein Izzie-täti sanoi sangen nyrpeästi:

"Riittää, Clover, voit nousta!"

Clover nousi tuntien olevansa pahantekijä, niinkuin hän olikin, sillä olihan paljon pahempi olla rukoilevinaan kuin olla tottelematon Izzie-tädille ja olla valveilla vielä kymmenen jälkeen. En luule kumminkaan, että Clover sitä silloin vielä ymmärsi.

Izzie-täti alkoi heti riisua häntä, ja sitä tehdessään hän kyseli niin paljon, että hän kohta oli asian perillä. Hän nuhteli Cloveria kovasti, ja jättäen hänet pesemään kyyneleisiä kasvojaan, meni hän Hannan ja Dorryn luo, jotka sikeässä unessa kuorsasivat vuoteessaan niin kovaa kuin taisivat. Hän huomasi jotain erikoista vuoteessa, ja katseltuaan tarkemmin nosti hän peitettä, ja ihme ja kumma, siinä he olivat puoleksi puettuina ja koulukengät jalassa.

Sellainen ravistelu, jolla Izzie-täti herätti näitä pieniä vekkuleja, olisi ollut omiansa herättämään minkä unikeon tahansa. Vastoin tahtoaan pakoitettiin Hanna ja Dorry havahtumaan. Heitä lyötiin ja toruttiin, ja heidän täytyi riisuutua. Koko ajan Izzie-täti seisoi heidän vieressään kuin mikäkin lohikäärme. Hän oli juuri ehtinyt peittää heidät lämpimään vuoteeseen, kuin Elsie muistui hänen mieleensä.

"Missä pikku Elsie on?" huudahti hän.

"Vuoteessa", sanoi Clover nöyrästi.

"Vuoteessa", toisti Izzie-täti hyvin hämmästyksissään. Kumartuen hän vetäsi voimakkaasti puoleensa pyörillä liikkuvan vuoteen, ja eikös totta, täti näki siinä Elsien täysissä tamineissa, kengätkin jalassa, mutta niin sikeässä unessa, etteivät Izzie-tädin ravistelut ja nipistelyt kyenneet häntä herättämään. Häneltä riisuttiin vaatteet ja kengät ja yöpaita puettiin ylle, mutta siitä huolimatta Elsie nukkui, ja hän oli ainoa lapsista, joka ei sinä iltana saanut ansaitsemiansa nuhteita.

Katy ei ollut edes nukkuvinaankaan Izzie-tädin saapuessa hänen huoneeseensa. Hänen uinahteleva omatuntonsa oli herännyt, ja hän loikoi vuoteessaan hyvin suruissaan siitä, että oli saattanut sekä toiset että itsensä tähän pulaan, ja ettei hän ollut kyennyt pysymään viimeisessä päätöksessään, "olla nuorempien hyvänä esimerkkinä". Hän oli niin onneton, että Izzie-tädin ankarat sanat tuottivat hänelle melkein lievitystä. Vaikka hän itki itsensä uuvuksiin, aiheutui se pikemmin hänen omista synkistä ajatuksistaan kuin Izzie-tädin torumisista.

Vielä ankarammin hän itki seuraavana päivänä, sillä tohtori Carr puhui hänelle vakavammin kuin koskaan ennen. Hän muistutti Katylle sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä kuoli, ja kuinka hän oli sanonut: "Katyn täytyy isoksi kasvettuaan tulla pienokaisten äidiksi." Isä kysyi, eikö hän luullut ajan jo olevan käsissä ryhtyä siihen kalliiseen tehtävään. Katy parka! Hän nyyhkytti niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja vaikkei hän tehnyt mitään lupauksia, luulen, ettei hän sen päivän jälkeen enää ollut aivan niin ajattelematon. Kaikki toiset lapset isä kutsui luokseen ja antoi heille jyrkän kiellon, ettei "kikeriä" saanut enää koskaan leikkiä. Harvoin tapahtui, että isä kielsi mitään leikkiä, vaikkakin ne olisivat olleet rajujakin, joten kielto nyt todellakin vaikutti levottomaan lapsijoukkoon. He eivät enää koskaan sen jälkeen ole leikkineet kikeriä tähän päivään saakka.

V LUKU

Ylisillä

"Sen minä vakuutan", sanoi neiti Petingill laskien työnsä käsistään, "että nuo lapset särkevät kaikki. Mitähän ihmeissä he nyt taas aikovatkaan tehdä?"

Neiti Petingill istui pihanpuoleisessa pienessä huoneessa, jossa hän aina majaili, kun hän tuli Carreille muutamaksi viikoksi parsimaan ja paikkaamaan. Hän oli mitä herttaisin ja hullunkurisin vanha nainen, joka päiväpalkasta kävi perheissä ompelemassa. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja muistuttivat hyvänmakuista paistettua omenaa. Niitä peittivät tuhannet ristiin rastiin kulkevat, hyväntahtoisuutta ilmaisevat rypyt. Hän oli pieni ja jäntevä, ja hänen hilkkansa alta näkyi tomuisen newfoundilaisen koiran värinen irtotukka. Hän käytti silmälaseja, mutta huolimatta heikkonäköisyydestään oli hän erinomainen työntekijä. Kaikki pitivät neiti Petingillistä, vaikka Izzie-täti kerran sanoi, että hänen kielensä oli "keskeltä kiinni." Izzie-täti teki tämän huomautuksen ollessaan pahalla päällä eikä ollut ollenkaan valmistunut siihen, että Filip menisi heti pyytämään neiti Petingilliä "pistämään sen ulos." Sen hän kohteliaasti tekikin, ja toiset lapset kokoontuivat sitä katsomaan. He eivät saattaneet huomata sen eroavan muiden kielistä, mutta Filip väitti keksineensä siinä jotain merkillistä, täytyihän niin olla, olihan se selvää, koska se kerran oli kiinnitetty niin merkillisellä tavalla.

Minne ikänä neiti Petingill menikään, kuletti hän kaikki aarteensa mukaansa. Lapset pitivät hänen tulostaan, sillä oli yhtä hauskaa nähdä hänen matkalaukkuansa avattavan kuin kuunnella satuja tai olla sirkuksessa. Neiti Petingill pelkäsi kovasti murtovarkaita. Hän valvoi puoliyöhön odottaen heidän saapumistaan, eikä mikään maailmassa olisi saanut häntä lähtemään pois kotoa ottamatta mukaansa "hopeitaan". Tämä mahtava sana tarkotti kuutta vanhaa teelusikkaa, jotka olivat hyvin ohkaset, kirkkaat ja terävät, voiveistä, jonka varressa oli kirjoitus: "Kiitollisuuden osoitukseksi seitsenvuotiaan Ithuriel Jobsonin hengen pelastamisesta, kun hän sairasti kurkkutulehdusta." Neiti Petingill oli hyvin ylpeä veitsestään. Se ja lusikat matkustivat hänen käsivarrellaan riippuvassa pienessä korissa, joka ei koskaan saanut olla poissa hänen näkyvistään, vaikkakin perhe, jolle hän ompeli, olisi kuulunut maailman rehellisimpien ihmisten joukkoon.

Paitsi hopeita sisältävää koria, kuljetti neiti Petingill aina mukanaan kirjavan kissansa, Tomin. Se oli kaunis ja tietoinen vaikutusvoimastaan. Tom hallitsi neiti Petingilliä rautaisella valtikalla ja istui aina keinutuolissa, jos sellainen vain oli saatavissa. Eihän siitä väliä, missä se istui, tuumi neiti Petingill, sillä Tom oli heikko ja tarvitsi mukavan paikan. Iso perheraamattu seurasi myöskin mukana, samoin hienosta punaisesta kankaasta tehty neulatyyny sekä vanhojen herra ja rouva Petingillin ja Peter Petingillin varjokuvat. Jälkimäinen Petingill oli hukkunut merellä. Vielä oli mukana rouva Porterin valokuva — hänen nimensä oli ennen ollut neiti Marcia Petingill — ja rouva Porterin miehen ja heidän lastensa valokuvat. Monta pientä laatikkoa ja purkkia kuului myöskin hänen matkatavaroihinsa, ja pitkä rivi isoja ja pieniä pulloja täynnä kotona valmistettuja lääkkeitä sekä yrttiteetä. Neiti Petingill ei olisi saattanut nukkua, elleivät nämä lääkkeet olisi olleet hänen vierellään, sillä hänellä oli tapana sanoa, mistä hän voisi tietää, eikö hän sattuisi saamaan jonkinlaista "kohtausta" ja kuolisi inkivääripalsamin tai kuninkaantippojen puutteessa.

Carrin lapset pitivät aina niin suurta ääntä, että täytyi tapahtua jotain tavatonta, ennenkuin neiti Petingill laski työn käsistään, kuten hän nyt teki ja hypähti ikkunan luo. Siellä oli todellakin hirmuinen melu. Dorry huusi "eläköötä", jalkoja polettiin, iloisia kimakkoja ääniä kuului. Katsoessaan ikkunasta neiti Petingill näki kaikki kuusi — ei, seitsemän, sillä Cecy oli myöskin siellä — ryntäävän puuvajan ovesta eli paremmin sanoen holviaukosta ja kiiruhtavan meluten pihan poikki. Katy oli etunenässä kantaen isoa mustaa pulloa, jossa ei ollut korkkia. Toiset kantoivat molemmissa käsissään joitakin leivoksilta näyttäviä.

"Katariina Carr! Katariina!" huusi neiti Petingill nopauttaen ikkunaan kovasti. "Etkö näe, että sataa? Sinun tulisi hävetä salliessasi pikku veljiesi ja siskojesi mennä ulos ja kastua sillä tavalla!" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ja lapset hävisivät vajaan, mistä ei näkynyt muuta kuin tyttöjen ja poikien housujen heilumista, kun he kiipesivät vajan perällä jonkinlaisilla tikapuilla. Neiti Petingill vetäytyi paikoilleen tyytymättömänä äännähtäen, asetti silmälasit nenälleen ja ryhtyi jälleen ompelemaan Katyn ruudullista hametta, jonka etupiedin oli keskeltä kahdesta paikasta sikin sokin repeytynyt. Katyn puvut, ihmeellistä kyllä, aina repeytyivät juuri siltä kohdalta.

Jos neiti Petingillin silmät olisivat nähneet vähän kauemmaksi, olisivat ne huomanneet, etteivät lapset kiivenneet tikapuita, vaan pitkin pystyhirttä, johon oli lyöty rautanauloja noin jalan verran päähän toisistaan. Tarvitsi ottaa sangen pitkä askel toisesta naulasta toiseen, Pienokaiset eivät olisi onnistuneet ollenkaan, elleivät Clover ja Cecy olisi työntäneet heitä hyvin voimakkaasti alhaalta ja ellei Katy ojennetuin käsin olisi vetänyt ylhäältä. Vihdoinkin he pääsivät kaikki onnellisesti ylös viehättävään piilopaikkaansa, jota aion tässä kuvata.

Kuvittele ikkunaton pimeä ullakko, jonne pääsee hyvin vähän valoa lattian nelikulmaisesta aukosta ja jonne naulainen pystyhirsi johtaa. Siellä oli väkevä viljan tuoksu, vaikkakin vilja oli jo viety pois, nurkat täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja, seinälaudat paikotellen märkiä, sillä ullakon katto vuoti.

En ole koskaan päässyt perille, mistä syystä Carrin lapset pitivät tästä paikasta enemmän kuin muista sateisina lauantaina, jolloin ei saattanut ulkona leikkiä. Izzie-tätiä myöskin tämä mieliteko kummastutti. Hänen nuorena ollessaan — hämärässä, kaukaisessa menneisyydessä, jota aikaa ei yksikään hänen veljentyttäristään ja -pojistaan oikein uskonut olleenkaan — ei hänellä ollut koskaan ollut tuollaisia omituisia taipumuksia etsiä koloja ja nurkkia sekä kaikellaisia kätköpaikkoja. Izzie-täti olisi mielellään kieltänyt heitä menemästä ylisille, mutta tohtori Carr oli luvannut. Izzie-tädin tehtäväksi jäi keksiä kertomuksia lapsista, jotka kiivetessään tikapuita ja portaita olivat monella hirveällä tavalla katkaisseet luunsa. Mutta hänen kertomuksensa eivät vaikuttaneet muihin kuin Filipiin, ja itsepäinen joukkue pysyi tavoissaan ja kiipesi naulaista pystyhirttä pitkin niin usein kuin halutti.

"Mitä pullossa on?" kysyi Dorry tuskin ylisille päästyään.

"Älä ole ahne", vastasi Katy vakavasti, "sen saat tietää, kun aika joutuu. Se on jotain herkkua, saat uskoa minua."

"Nyt olisi parasta", jatkoi hän saatuaan Dorryn vaikenemaan, "että antaisitte leivoksenne minun talteeni. Ellette anna, syödään ne varmaankin ennen juhlaa, ja sitten, ymmärrättehän, ei meillä ole millä juhlia."

Niin he jokainen ojensivat leivoksensa hänelle. Dorry, joka oli alkanut syödä omaa leivostansa heti ylisille päästyään, oli vähän vastahakoinen, mutta tottuneena aina tottelemaan Katya, ei hän nytkään tahtonut tehdä toisin. Iso pullo pantiin nurkkaan ja leivoskasa sen ympärille.

"Se on oikein", jatkoi Katy, joka ollen vanhin ja isoin aina johti heidän leikkejään. "Nyt, jos olemme selvillä asioistamme ja valmiit, saattavat pidot alkaa. Ensi numero on neiti Hallin kirjoittama 'Murhenäytelmä Alhambra'."

"Ei", huusi Clover, "ensiksi 'Sininen taikuri eli Hebridein Edwitha', tiedäthän Katy."

"Enkö ole kertonut?" sanoi Katy, "sitä on kohdannut hirveä onnettomuus."

"Voi, mikä?" huusivat kaikki toiset, sillä "Edwitha" oli perheen mielikertomus. Se kuului niihin kertomuksiin, joita Katy alituiseen kirjoitteli jaksottain. Se kertoi hienosta naisesta, ritarista ja sinisestä taikurista sekä Bob nimisestä villakoirasta. Sitä oli jatkunut niin monta kuukautta, että kaikki olivat jo unohtaneet sen alun. Kellään ei ollut enää erikoista halua kuulla loppua, mutta kuitenkin oli sen ennenaikainen, surullinen loppu mieltäliikuttava.

"Sanon sinulle jotain", sanoi Katy, "vanha tuomari Kirby kävi tänään vieraisilla Izzie-tädin luona. Olin lukemassa pienessä huoneessa, mutta näin hänen tulevan sisälle ja vetävän alleen ison tuolin ja istuutuvan siihen, ja minä olin melkein huutamaisillani: 'Älä!'"

"Miksi?" huudahtivat lapset.

"Ettekö huomaa? Olin piiloittanut 'Edwithan' selkänojan ja istuimen väliin. Se on erinomainen piiloituspaikka, sillä istuimen voi vetää taaksepäin kuinka paljon tahansa; mutta 'Edwithaa' oli aika paksu käärö, ja vanha tuomari Kirby tarvitsee niin paljon tilaa, jotta luulin hänelle käyvän hankalaksi istua siinä. Ja totta tosiaan, tuskin hän oli istahtanut, ennenkuin kuului paperin rapinaa, ja hän hypähti pystyyn huudahtaen: 'Siunatkoon! mitä se on?' Ja sitten hän alkoi kaivamistaan kaivella; hän löysi kokonaisen käärön paperia ja asetti lasit nenälleen katsoakseen mitä se oli; silloin astui Izzie-täti sisälle."

"No, mitä sitten tapahtui?" huusivat lapset nauruun purskahtamaisillaan.

"Oi", jatkoi Katy, "Izzie-täti asetti myöskin lasit nenälleen ja kohautti silmiään — tiedättehän, miten hän tekee — ja tuomari ja hän lukivat siitä pienen palan, sen ensimäisen osan, muistattehan, missä Bob varastaa sinipillerit ja taikuri koettaa heittää hänet mereen. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista oli kuulla Izzie-tädin lukevan 'Edwithaa' ääneen", ja Katy sai naurukohtauksen sitä muistellessaan. "Kun hän ehti sanoihin 'oi, Bob — minun enkelini Bob!' pyörähdin minä pöydän alle ja pistin pöytäliinan nurkan suuhuni hillitäkseni nauruani. Hetken perästä kuulin Izzie-tädin kutsuvan Dobbya ja antavan hänelle lehdet sanoen: 'Tässä on käärö roskaa, jonka toivon sinun heittävän keittiön uuniin.' Ja hän sanoi minulle jälkeenpäin, että hän luulee minun joutuvan hullujenhuoneeseen, ennenkuin olen kahtakymmentä täyttänyt. Oli hyvin pahasti tehty", lopetti Katy puoleksi nauraen ja puoleksi itkien, "polttaa vastakirjoitettu lukukin. Mutta olipa hyvä — ettei hän löytänyt Kuivatavara-laatikon haltiaa, joka oli kätkettynä tuolin takimaiseen osaan."

"Ja nyt", jatkoi juhlamenojen ohjaaja, "me alotamme. Neiti Hall, olkaa hyvä ja nouskaa!"

Neiti Hall, hämillään hienosta nimityksestään, nousi posket punoittavina.

"Kerran", luki hän, "kuutamo paistoi Alhambran saleihin, ja ritari asteli pitkin askelin levottomana käytävässä, ajatteli, ettei hän koskaan tulisi."

"Kuka — kuuko?" kysyi Clover.

"Ei tietystikään", vastasi Cecy; "vaan neiti, jota hän rakasti.
Seuraavat rivit kertovat hänestä, mutta sinä keskeytit.

"Hänellä oli hopeaturbaani, jossa oli jalokivillä koristeltu puolikuu. Kun hän pujahti korregidoriin, niin kuun säteet valaisivat sitä, ja se kimalteli kuin tähdet. 'Siis sinä tulit, Zuleika?' 'Niin, herrani.'

"Juuri silloin kuului teräksen kalsketta, ja Zuleikan teräkseen puettu isä kiiruhti sisälle. Hän veti miekkansa tupesta, ja samoin tekivät muutkin. Vielä hetki, ja he molemmat makasivat kuolleina ja jäykkinä, kuun säteitten valaisemina. Zuleika kirkaisi kovasti ja heittäytyi heidän päälleen. Morsiankin oli kuollut! Siinä murhenäytelmä Alhambran loppu!"

"Sepä oli kaunis", sanoi Katy hengittäen syvään, "mutta kovin surullinen. Ihania satujahan sinä, Cecy, kirjoitatkin! Mutta toivoisin, ettet aina surmaisi ihmisiä. Miksei ritari saattanut surmata isää — ei, luulen, ettei Zuleika olisi sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan. No, isähän olisi voinut — oh, ei sekään sopisi! Mutta miksi ensinkään tarvitsee kenenkään kuolla? Miksei antaa heidän langeta toistensa kaulaan ja sopia."

"Miksi, Katy!" huudahti Cecy, "eihän se olisi muutoin ollut murhenäytelmä. Ymmärräthän, sen nimi on 'Murhenäytelmä Alhambra'."

"No, hyvä", sanoi Katy nopeasti, sillä Cecyn huulet alkoivat pidetä ja hänen vaaleanpunaiset poskensa punehtua, aivankuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan, "ehkä olikin kauniimpaa antaa heidän kaikkien kuolla, mutta kun sinun naisesi ja miehesi aina kuolevat, niin minä ajattelin, vaihtelun vuoksi, ymmärräthän! — Mikä ihana sana onkaan tuo 'korrigedori' — mitä se merkitsee?"

"En tiedä", vastasi Cecy aivan lohdutettuna. "Sen löysin 'Granadan valloituksesta', luulen, että se merkitsee käytävää."

"Seuraava numero", jatkoi Katy katsellen ohjelmaa, "on 'Seppi, vaatimaton runo', Clover Carrin kirjoittama."

Kaikki lapset tirskuivat, mutta Clover nousi tyynesti ja lausui seuraavat säkeistöt:

"Sä tunsitko pienen koirasen,
Niin kiltin, herttaisan?
Ja Seppi se oli nimi sen,
Jos tietää tahdotaan.

Kuin helmet sen silmät loistivat,
Sen häntä pehmoinen,
Kuin vienonpehmiät untuvat,
Ain' heilui hyväillen.

Sen karva ol' silkin kiiltävä,
Ja maito ruokanaan.
Mut kerran se keittiön pöydältä
Sai suuhuns' pomaadaa.

Ja tuli niin hirveän sairaaksi,
Ett' oikein läähätti.
Ja siihen nyt loppua täytyvi
Myös tämän lauluni.

Sillä Seppi se kuoli kun kuolikin —
Siit' on jo viikkoja,
Ja surevin mielin haudattiin,
Ja sit' yhä suren ma."

"Runolle" taputettiin käsiä kovasti, kaikki lapset nauroivat, huusivat ja taputtivat niin, että ullakko kaikui. Mutta Cloverin kasvot pysyivät yhtä tyyninä ja hän istuutui aivan vakavana. Suupieliin kumminkin ilmestyi pieniä kuoppia, jotka hetken perästä hävisivät. Nuo kuopat olivat osaksi luonnolliset ja osaksi, ikävä tunnustaa, terävän kivikynän tuotteita, sillä Clover paineli niitä kivikynällä joka päivä läksyjä lukiessaan.

"Nyt", sanoi Katy melun vaiettua, "nyt seuraa neiti Elsie ja neiti Hanna Carrin 'Hengellisiä runoja'. Pää pystyyn Elsie ja lausu selvästi, ja sinä, Hanna, et saa tirskua tuolla tavalla, kun sinun vuorosi tulee!"

Mutta Hanna naureskeli yhä enemmän tuon varoituksen kuultuaan ja pidellen käsiään kovasti puristettuina suunsa edessä tirkisteli sormiensa lomitse. Elsie oli kuitenkin juhlallinen kuin jokin pieni tuomari. Hyvin arvokkaasti hän alkoi:

"Kun välkkyvin miekoin enkeli
Edenist' Aatamin, Eevan karkoitti,
He maailmalle joutui, mut' kerran nuo
Viel astuskelivat Edenin luo.
Ja siellä onnen aikoja muistelivat,
Kuink' kukat tuoksui ja linnut laulelivat.
Ja Eeva se itki ja Aatamikin,
Kun pois oli autuus Paratiisin."

Dorry nauraa tirskutteli sille, mutta levollinen Clover sai hänet vaikenemaan.

"Sinä et saa", sanoi hän, "se on raamatusta otettu, käsitäthän. Nyt,
Hanna, on sinun vuorosi."

Mutta Hanna vastusti pitäen kättä suullaan, ja hänen pienet pyöreät olkapäänsä hytkivät naurusta. Viimeinkin sai hän suurella vaivalla kasvonsa totisiksi, ja puhuen mahdollisimman nopeaan, lausui hän nauraen:

"Bileamin aasi näk' enkelin
Ja pysähtyi, säikähti,
Mut Bileam ei nähnyt enkeliä,
Vaan hosui hurjasti."

Sen jälkeen hän taas piiloutui sormiensa taakse, jolloin Elsie jatkoi.

"Elias puron varrella
Eli korpin antimin,
Sai leivän korpin nokasta
Ja ruokaa muutakin."

"Jatka, Hanna", sanoi Katy, mutta parantumaton Hanna nauraa hytki taaskin, eivätkä he voineet kuulla muuta kuin:

"Ja karhut ne tuli ja söivät, söivät."

Nämä "säkeet" kuuluivat suuremmoiseen runoelmaan, jota Clover ja Elsie olivat enemmän kuin vuoden suunnitelleet. Se oli jonkinlainen pientenlasten raamattu. Kun se valmistuisi, toivoivat he saavansa sen painetuksi ja sidotuiksi punaisiin kansiin, ja kansiin pantaisiin kumpaisenkin tekijän kuvat. "Nuorten runoraamattu" tulisi sen nimeksi. Isää suuresti huvitti ne osat, jotka hän oli kuullut, ja hän esitti sen nimeksi "Vuodekirja", kun se oli pääasiallisesti sepitetty vuoteessa, mutta Elsie ja Clover närkästyivät kovin, eivätkä tahtoneet kuulla sellaisesta nimestä puhuttavankaan.

Hengellisten runojen jälkeen oli Dorryn vuoro esiintyä. Hän oli saanut valita lausuttavansa ominpäin, paha kyllä, sillä hänellä oli eriskummallisen synkkä maku. Tällä kerralla oli hän valinnut iloisen laulun, joka alkoi:

"Kuuluu haudast' ääni kaamea."

Ja nyt hän alkoi lausua sitä haikealla äänellä ja huomattavalla painolla, maiskuttaen huuliaan sellaisissa säkeissä kuin:

"Ruhtinaat, on multa oleva vuoteenanne,
Vaikka tornit on suojananne."

Isot lapset kuuntelivat sitä tuntien kauhunsekaista viehätystä ja melkein nauttien selkää karmivista kylmistä väreistä. He kyyristyivät lähelle toisiaan, kun Dorryn ontto ääni kaikui ullakon pimeästä nurkasta. Filipille se oli kuitenkin liian synkkää. Sen lopussa huomattiin hänen itkevän.

"Minä en tahdo olla-a täällä parutettavana", nyyhkytti hän.

"Kas niin, Dorry, sinä paha poika!" ärjähti Katy sitäkin äreämpänä, kun tiesi itsellään olleen hyvin hauskan, "semmoista sinä saat aikaan kamalilla runoillasi, peloittelet meidät kuoliaaksi ja saatat Filipin itkemään." Ja hän ravisteli vähän Dorrya, joka alkoi uikuttaa. Filip nyyhkytti yhä vieläkin, samoin alkoi Hannakin myötätunnosta toisia kohtaan. Ullakkojuhla näytti saavan surullisen lopun.

"Minä menen kertomaan Izzie-tädille, etten pidä teistä", selitti
Dorry asettaen toisen jalkansa lattian aukkoon.

"Et, sinä et mene", sanoi Katy tarttuen häneen, "sinä jäät tänne, sillä nyt me rupeamme viettämään juhlaa. Herkeä, Filip, ja Hanna, älä ole pöllö, vaan tule tarjoamaan leivoksia."

Sana "juhla" vaikutti heti seurueeseen. Filip tuli iloiseksi ja Dorry muutti mieltään eikä mennytkään. Musta pullo pantiin juhlallisesti keskelle, ja Hanna tarjosi hymyhuulin leivoksia. Ne olivat pykälälaitaisia kuminaleivoksia ja maistuivat erinomaisen hyviltä. Niitä oli kaksi kullekin, ja kun viimeinen oli syöty, pisti Katy käden taskuunsa ja kaikkien suureksi riemuksi veti sokerit pohjalta — seitsemän pitkää, ruskeata kanelipuikkoa.

"Eikö ole hauskaa?" sanoi hän. "Debby oli hyväntahtoinen tänään ja antoi minun pistää käteni laatikkoon, ja minä otin kaikista pisimmät puikot sieltä. Kuule, Cecy, koska olet vieraanamme, saat sinä juoda pullosta ensiksi." Herkku oli mietoa etikkavettä. Se oli aivan lämmintä, mutta oli miten oli, ylisillä suoraan pullosta juotuna se maistui oikein hyvältä. Sitä paitsi eivät he kutsuneet sitä etikkavedeksi — ei tietystikään! Kukin lapsi antoi ryypylleen eri nimen, joten pullo oli kuin Signor Blitz, josta saattoi kaataa tusinan verran erilaisia juomia. Clover nimitti osaansa "vadelmajuomaksi", Dorry kutsui sitä "inkivääriolueksi", jotavastoin Cecy, joka oli runollinen, otti kolme kulausta "Hydomel-juomaa", jonka hän selitti olevan jotain hyvää ja valmistetun, kuten hän luuli, mehiläisen vahasta. Kun viimeinen pisara oli juotu ja viimeinen kanelipala purtu, järjestyi seurue taaskin kuuntelemaan Filipin runoa —

"Vesipisarat pienet",

jonka hauskan runon hän oli lausunut joka lauantai niin kauas taaksepäin kuin he jaksoivat muistaa. Sen jälkeen sano Katy, että "juhlan" henkinen puoli oli loppunut, ja he ryhtyivät kaikki leikkimään "postivaunua", joka, huolimatta ahtaasta tilasta ja pään alituisesta kattoon iskemisestä, oli niin hauska, että yhteinen "voi, voi!" kuului teekellon kilistessä. Luulen että leivokset ja etikka olivat vieneet heidän ruokahalunsa, sillä ei yhdelläkään ollut nälkä. Izzie-täti hämmästyi suuresti nähdessään, miten välinpitämättömästi Dorry katseli ruokapöytää ja sanoi: "Hyh! ainoastaan luumuja, sokerikakkuja ja vasta paistettuja korppuja! Minä en välitä illallisesta."

"Mikä lasta vaivaa? Hän on varmaankin sairas", sanoi tohtori Carr, mutta Katy selitti:

"Ei, isä; ei hän ole kipeä — meillä on vain ollut juhlat ylisillä."

"Oliko teillä hauskaa?" kysyi isä, ja Izzie-täti huokasi syvään tyytymättömän näköisenä. Ja kaikki lapset vastasivat yhteen ääneen: "Erinomaisen hauskaa!"

VI LUKU

Läheiset ystävät

"Izzie-täti, saanko pyytää Imogen Clarkia meille vieraisille lauantaina?" kysyi Katy yhtäkkiä eräänä iltana.

"Kuka ihmeissä Imogen Clark on? En ole koskaan ennen kuullut sitä nimeä", vastasi täti.

"Oi, suloisin tyttö maailmassa! Hän on ollut rouva Knightin koulussa ainoastaan vähän aikaa, mutta me olemme paraat ystävät. Ja, Izzie-täti, hän on hyvin kaunis. Hänen kätensä ovat lumivalkeat, eikä tuota suuremmat. Hän on vyötäisiltä hoikempi kuin toiset koulutytöt, ja hän on herttainen ja niin kieltäytyvä ja epäitsekäs! Enkä luule, että hänellä on hauskaa kotonaan! Saanko pyytää häntä?"

"Kuinka sinä tiedät hänen olevan herttaisen ja kieltäytyvän, kun olet tuntenut hänet niin vähän aikaa?" kysyi Izzie-täti vastustavalla äänenpainolla.

"Voi, hän kertoo minulle kaikki! Me kävelemme aina yksissä välitunneilla. Tiedän paljon hänestä, ja hän on niin suloinen! Hänen isänsä oli ennen rikas, mutta nyt he ovat köyhiä, ja Imogenin kengät paikattiin viime talvena kaksi kertaa. Minä luulen, että hän on perheen kukkanen. Et voi ajatellakaan, kuinka minä rakastan häntä!" lopetti Katy tunteellisesta.

"Ei, en minä voi", sanoi Izzie-täti. "En ole voinut koskaan, Katy, käsittää sinun äkkipikaisia tuttavuuksiasi, enkä minä soisi sinun kutsuvan tuota Imogenia, vai mikä hänen nimensä olikaan, ennenkuin olen saanut joltakulta tiedustella hänestä."

Katy risti kätensä epätoivoissaan.

"Voi Izzie-täti!" huudahti hän, "Imogen tietää, että tulin sinulta kysymään, ja hän seisoo juuri nyt portilla ja odottaa, mitä sinä sanot. Ole hyvä, salli se vain tällä kertaa! Minua muuten niin hirveästi hävettäisi."

"No niin", sanoi Izzie-täti liikutettuna nähdessään onnettoman ilmeen Katyn kasvoilla, "jos sinä olet häntä jo pyytänyt, ei kai minun kieltoni mitään hyödytä. Mutta muistakin, Katy, tällaista ei saa enää toiste tapahtua. En tahdo, että sinä pidät tapanasi kutsua tyttöjä, ja sitten vasta tulet pyytämään minun lupaani. Isäsi ei tule olemaan tästä ollenkaan mielissään. Hän on hyvin tarkka siitä, kenen kanssa ystävyyttä solmit. Muistahan, millaiseksi rouva Spenser osottautui."

Katy parka! Hänen taipumuksensa ihastua vieraisiin ihmisiin saattoi hänet usein pulaan. Aina siitä asti, kun hän oppi kävelemään ja puhumaan, olivat Katyn "parhaat ystävät" olleet pilan aiheina perheen keskuudessa.

Isä koetti kerran pitää heistä luetteloa, mutta heidän lukunsa kasvoi niin, että hän epätoivoissaan jätti sen. Listalla oli ensiksi pieni irlantilainen tyttö, nimeltään Marianne O'Riley. Marianne asui erään kadun varrella, jota Katy kulki kouluun mennessään. Se ei ollut rouva Knightin koulu, vaan eräs valmistava koulu, jossa Dorry ja Hanna nyt kävivät. Mariannella oli tapana valmistaa voipiiraita äitinsä talon edustalla, ja Katy, joka oli noin viiden vuoden vanha, jäi usein häntä auttamaan. Yhteinen leipominen vei heidät niin lähelle toisiaan, että Katy päätti ottaa Mariannen omaksi pieneksi tytökseen ja kasvattaa hänet jossain turvallisessa piilopaikassa.

Cloverille hän puhui tästä suunnitelmastaan, muttei kenellekään muulle. Miellyttävä salaisuus mielessään molemmat lapset alkoivat säästää joka ilta vähän leivästään ja leivoksistaan. Täten kerääntyi vähitellen kasa korppuja ja muuta hyvää. He veivät ne kätköön ullakolle. He säästivät myöskin omenia, joita he olivat saaneet kahden viikon aikana. He valmistivat vuoteen isoon tyhjään laatikkoon, johon pantiin nukkien peitteet ja patjat leikkihuoneesta. Kun kaikki oli valmiina, kertoi Katy rakastetulle Mariannelle suunnitelmastaan, ja levollisena hän kehoitti Mariannea pakenemaan uuteen kotiinsa ja ottamaan sen haltuunsa.

"Emme kerro isälle emmekä äidille, ennenkuin hän on kasvanut suureksi", sanoi Katy Cloverille. "Sitten me viemme hänet alakertaan, ja sielläkös ihmettely syntyy! Älkäämme nimittäkö häntä Marianneksi. Se ei ole kaunis nimi. Antakaamme hänen nimekseen Susanna, Susanna Carr. Muista, Marianne, sinä et saa vastata, jos sanon sinua Marianneksi, vaan kun sanon Susanna."

"Kyllä, neiti", vastasi Marianne hyvin nöyrästi.

Koko päivän kaikki onnistui erinomaisesti. Susanna asui puulaatikossaan, söi kaikki omenat ja tuoreimmat leivokset ja oli iloinen. Molemmat tytöt menivät vuorotellen salaa leikkimään "Vauvan" kanssa, kuten he kutsuivat Mariannea, vaikka hän oli aika paljon Cloveria pitempi. Mutta kun ilta tuli, ja lastenhoitaja sai Katyn ja Cloverin ja kantoi heidät nukkumaan, alkoi neiti O'Riley pitää ullakkoa hirvittävänä paikkana. Tirkistellessään laatikostaan näki hän nurkassa mustia esineitä, joita hän ei muistellut päivällä nähneensä. Todellisuudessa ne olivat matka-arkkuja, harjoja ja pannuja, mutta pimeässä ne näyttivät aivan erilaisilta, isoilta ja hirvittäviltä. Pikku Marianne parka koetti sietää sitä mahdollisimman kauan, mutta kun vielä rottakin alkoi rapista seinässä aivan lähellä häntä, lannistui hänen rohkeutensa kokonaan, ja hän rupesi kirkumaan mitä kimakimmalla äänellä.

"Mitä se on?" sanoi tohtori Carr, joka oli juuri tullut sisälle ja oli menossa yläkertaan.

"Kuuluu niinkuin ääni tulisi ullakolta", sanoi rouva Carr (sillä tämä tapahtui ennen äidin kuolemaa). "Onkohan joku lapsista noussut vuoteeltaan ja kävellyt unissaan yläkertaan."

Ei, Katy ja Clover olivat paikoillaan lastenkamarissa. Sitten tohtori Carr otti kynttilän käteensä ja kiirehti ullakolle, jossa kirkuminen vain yltymistään yltyi. Kun hän saapui rappujen yläpäähän, lakkasi huuto. Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän ei nähnyt mitään, sitten ilmestyi pikkuinen pää ison puulaatikon reunalle ja surkea ääni nyyhkytti:

"Voi, neiti Katy, en todellakaan voi olla täällä kauempaa. Täällä on rottia."

"Kuka ihmeessä sinä olet?" kysyi tohtori hämmästyneenä.

"Minähän olen neiti Katyn ja neiti Cloverin vauva. Mutta minä en tahdo tämän kauempaa olla vauvana. Minä tahdon kotiin äidin luo."

Ja taas pienokaisparka korotti ääntään ja alkoi itkeä.

Luulen, ettei tohtori Carr ollut koskaan elämässään nauranut niin makeasti kuin silloin päästessään asian perille ja saadessaan tietää, että Katy ja Clover olivat ottaneet itselleen kasvatin. Mutta hän oli hyvin ystävällinen Susanna paralle ja kantoi hänet rappuja alas lastenkamariin. Vuoteessa toisten lasten vieressä Marianne pian unohti surunsa ja nukahti.

Pikku sisarukset hämmästyivät kovasti aamulla herättyään kun huomasivat Vauvan nukkuvan vierellään. Mutta heidän ilonsa muuttui pian kyyneleiksi. Aamiaisen jälkeen tohtori Carr vei Mariannen kotiin hänen äidillensä joka oli pelästynyt hirveästi hänen häviämisestään ja hän selitteli lapsille, että ullakkosuunnitelmasta oli kokonaan luovuttava. Suru oli suuri lastenkamarissa, mutta kun Marianne sai luvan käydä heillä silloin tällöin leikkimässä haihtui se vähitellen. Muutamia kuukausia tapahtuman jälkeen muutti O'Rileyn perhe Burnetista, ja siihen loppui Katyn ensimäinen ystävyys.

Seuraava tapaus oli vieläkin hullunkurisempi. Eräs omituinen tummaihoinen nainen asui aivan yksinään pienessä mökissä koulun lähellä. Hän oli vanha ja hyvin pahasisuinen. Naapurit kertoivat hänestä niin hirvittäviä juttuja, että lapset pelkäsivät kulkea hänen asuntonsa ohitse. Aina ennenkuin he sille kohdalle saapuivat he menivät toiselle puolelle katua. Näin he tekivät niin säännöllisesti, että ruohikkoon oli tallautunut polku. Mutta tämä pieni talo lumosi Katyn jollakin tavalla. Hänestä oli hauskaa pälyillä sen oven lähettyvillä, mutta hän oli kumminkin valmis juoksemaan tiehensä, jos mummo sattui ryntäämään ulos luudanvarsi kädessä. Kerran hän pyysi Santerilta ison kaalinpään ja pyöräytti sen mökin ovesta sisään. Vanha mummo näkyi pitävän siitä, ja sen jälkeen Katy aina ohi kulkiessaan pysähtyi puhuttelemaan häntä. Hän tuli niin rohkeaksi, että istuutui portaille katselemaan vanhan mummon työskentelyä. Se tuntui Katysta peloittavan hauskalta. Sehän oli aivankuin olisi istunut leijonan luolan suulla ja pelolla odottanut, milloin hänen majesteettinsa päähän pälkähtäisi hyökätä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.

Sen jälkeen Katy ihastui erään saksalaisen kultasepän kaksoistyttäriin. He olivat jo aikuisia, ja heillä molemmilla oli aina yhtäläiset puvut. Heitä tuskin saattoi eroittaa toisistaan. He osasivat yhtä vähän englantia, ja kun Katy ei osannut sanaakaan saksaa, supistui heidän seurustelunsa hymyilyihin ja kukkavihkojen lahjoittamiseen, joita Katy antoi heille, milloin he vain kulkivat portin ohitse. Hän oli niin ujo, että hän, ojennettuaan kukkaset heille, heti juoksi tiehensä. Kaksoiset nähtävästi olivat mielissään tästä, sillä eräänä päivänä, kun Clover sattui katselemaan ikkunasta, näki hän heidän avaavan portin, kiinnittävän pienen käärön pensaaseen ja nopein askelin kiirehtivän pois. Tietysti hän heti huusi Katyä, ja molemmat lapset riensivät katsomaan, mitä käärö sisälsi. Siinä oli hilkka — kaunis sinisestä silkistä tehty nuken hilkka, tekokukilla koristettu. Siihen oli kiinnitetty paperilippu, jolle oli omituisella ulkolaisella käsialalla kirjoitettu seuraavat sanat:

"Pienelle kiltille tytölle, joka niin ystävällisesti antoi meille kukkasia."

Saatatte itse päättää, olivatko Katy ja Clover mielissään vai eivätkö.

Tämä tapahtui Katyn ollessa kuusivuotias. En voi sanoa, kuinka monta ystävää Katylla sen jälkeen oli ollut. Eräs konesiivooja ja eräs höyrylaivan kapteeni kuuluivat niihin. Samoin myös rouva Sawyerin keittäjä, miellyttävä vanha vaimo, joka opetti Katyä keittämään ja neuvoi häntä valmistamaan munakastiketta ja sokerikakkua. Eräs sievä ja hyvin puettu hattuompelija oli yksi heistä, ja häntä Katy itsepintaisesti nimitti Estelle-serkuksi Izzie-tädin suureksi harmiksi! Ystäviin kuului myöskin eräs kaupungin vankilassa oleva rosvo, jonka ikkunan alla Katy seisoskeli mitä surkeimmalla äänellä sanoen: "Minun käy teitä niin sääli, mies-parka! Onko teillä minun kokoistani pientä tyttöä?" Miehellä oli nuoranpätkä, jonka hän laski ikkunasta. Katy sitoi ruusunnuppuja ja kirsikoita nuoraan, ja rosvo veti ne ylös. Se oli niin mielenkiintoista, että Katy tunsi suurta surua, kun mies vietiin valtionvankilaan.

Sitten seurasi lyhyt ystävyyden aika Cornelia Perhamin kanssa, joka oli miellyttävä ja hyväluontoinen tyttö ja jonka isä oli hedelmäkauppias. Pahoin pelkään, että ystävyyden aiheutti Katyn mieltymys luumuihin ja viinirypäleisiin. Oli erinomaisen hupaista mennä Cornelian kanssa hänen isänsä puotiin ja avauttaa kokonaisia rusina- ja viikunalaatikoita ja kulkea hissillä ylös ja alas niin usein kuin halutti. Mutta kaikista Katyn omituisista tuttavuuksista oli tädin mainitsema rouva Spenser sittenkin merkillisin.

Rouva Spenser oli salaperäinen henkilö, jota ei kukaan koskaan nähnyt. Hänen miehensä oli kaunis, mutta ilkeän näköinen. Hän oli saapunut tuntemattomalta seudulta ja vuokrannut pienen talon Burnetissa. Hänellä ei näkynyt olevan mitään erikoista tointa, ja hän oli poissa sangen paljon. Hänen vaimonsa sanottiin olevan sairaan, ja kun ihmiset puhuivat miehestä, pudistelivat he päätään ja ihmettelivät, miten vaimo parka yksin tuli toimeen kotona, kun hänen miehensä oli melkein aina poissa.