E-text prepared by Tapio Riikonen

MATKAMUISTELMIA PERSIASTA, MESOPOTAMIASTA JA KAUKAASIASTA

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomennos

Kirjankustannus-liike, Helsinki, 1898

SISÄLLYS:

Esipuhe.
1. Matka Bakuun.
2. Apsheron niemimaa.
3. Naftateollisuudesta.
4. Tattarilaisista.
5. Kaspian meren yli.
6. Matka Elburs-vuoren yli.
7. Teheran.
8. Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.
9. Matka Ispahaniin.
10. Ispahan.
11. Matka Kyyron haudalle.
12. Persepolis.
13. Muutama päivä Shiratsissa.
14 Hautoja Shiratsissa.
15. Farsistanin vuoristossa.
16. Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.
17. Basra.
18. Matka Tigris virtaa ylös.
19. Bagdad.
20. Karavaanimatka.
21. Kirmandash.
22. Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.
23. Persialaisista.
24. Kieli, sivistys, uskonto ja lait.
25. Maantieteellinen katsaus. — Taide, kauppa ja teollisuus.
26. Matka Kaspianmeren rannalle.
27. Satu Zohakista ja Feridunista — persialainen sankarirunoelma.
28. Paluumatka Bakuun.
29. Kaspianmereltä Mustallemerelle.
30. Konstantinopeli.
31. Turkin kautta.
32. Vaunuilla Bulgarian kautta.
Viiteselitykset.

ESIPUHE.

Suomenkielisiä matkakertomuksia on jo useista maista, ja ovatkin matkakertomukset sangen tähdellistä ja suotuisinta kirjallisuutta kaikille, varsinkin nuorisolle. Tässä tarjotaan ensikertaa suomenkielellä laveampi kertomus matkustuksista Aasiassa, kuuluisan ruotsalaisen matkustajan Sven Hedin'in muistelmia matkastansa halki Persian, Mesopotamian ja Kaukaasian vv. 1885-86. Aina viime aikoihin asti on Persiasta ollut yleensä ainoastaan harvojen matkustajain kautta saatuja tietoja, eikä suomenkielellä juuri mitään. Persia on yhä säilyttänyt vanhat tapansa ja olonsa, ja ollen kolmelta puolelta luonnon muurien sulkema, on Persiassa enemmän kuin muissa Aasian suurissa valtioissa säilynyt alkuperäinen muhamettilais-aasialainen sivistys. Vaan senjälkeen kun tällä vuosisadalla lähempi valtiollinen yhteys Euroopan ja Persian välillä on syntynyt, ja kun paremmat kulkuneuvot ovat liittäneet idän seutuja eurooppalaisten kansallisiin ja taloudellisiin harrastuksiin, ei Persiakaan ole voinut päästä tekemisistä "frengien" (eurooppalaismuukalaisten) kanssa.

Millaisia kuitenkin Persian olot olivat vielä vuosisatamme jälkipuoliskon alkupuolessa, siitä antaa asiallisia tietoja kuuluisa unkarilainen Itämaan matkustaja professori H. Vámbéry (s. 1832), paitsi omissa matkakertomuksissaan, myös siinä esipuheessa, jonka hän on kirjoittanut tähän Sven Hedin'in matkakertomukseen. Näin kirjoittaa Vámbéry: "Kun minä vuosina 1861-64 vaeltelin Persiassa ristiin rastiin, havaitsin aivan vähän jälkiä länsimaisesta vaikutuksesta. Irani (Persia) ja Iranilaiset näyttivät minun mielestäni valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa asioissaan olevan sata vuotta jäljessäpäin Turkista, jota muka oli eurooppalaiseen tapaan päällin puolin uusittu. Vilkas kansallisluonne, rohkea ajatussuunta ja yritteliäisyys kaupan ja teollisuuden alalla olivat tosin kaikkialla huomattavissa, mutta nämä kansalliset avut, vaikka kuinkakin loistavia, pääsevät ainoastaan vaikeasti kehittymään, kun hallinnon kaikissa haaroissa niin terävästi esiintyy tuo kauhea hirmuvaltaisuus, ja Persia kärsii ja nääntyy yhä tämän kamalan aasialaisen turmeluksen sorron alla.

"Vasta viimeisinä 25 vuotena on moniaita parannuksen oireita huomattavissa. Sähkölennätinverkko leviää pitkin Irania, Persian lahdesta Kaspian merelle ja Khorasanista Turkin ja Venäjän rajoille, joten muutamassa minuutissa saadaan nyt ne tiedot, joiden kuljettamiseen ennen kului viikkoja. Rautatietä pääsee nyt Persian kynnykselle, Reshtiin, yhtä monessa tunnissa, kuin minä tarvitsin päiviä päästäkseni Trapetsuntista, Mustanmeren rannalta, Reshtiin. Viheliäisten karavaaniteitten, likaisten ja ränstyneitten karavaani-asemien sijaan tulee vähitellen mukavia rautatienvaunuja ravintoloineen; kurdilaisrosvot, tullirettelöt, itikat, auringonhelteet ja hirmumyrskyt y.m.s. matkustajan rasitukset nyt pian jäävät unhotuksiin, ja ikäänkuin muistona muinaisuudesta näyttää vielä tie Reshtin ja Kasvinin kaupunkien välillä olevan entisessä tilassaan, sillä Kasvinista pääsee pääkaupunkiin Teheraniin jo hyvää viertotietä. Ei ihme siis, että Persiassa matkustavien luku enenee ja että Persiaa kosketteleva kirjallisuus yhä edistyy.

"Ja tällaista huomiota ansaitseekin Persia kaikin puolin. Matkailija löytää siellä monessa katsannossa miellyttävän kuvan aasialaisen maailman muinaisuudesta, niinhyvin valon kuin varjonkin puolelta katsottuna. Elämä basareissa ja karavaani-asemilla, asukasten kirjavat poimuiset puvut, huoneitten ja palatsien ainoasti vähän nykyaikuistettu rakennustapa, julkisten menojen komeus ja omituisuudet ovat omiansa muistuttamaan meille itämaalaisia satuja, joita olemme kuulleet tai joista olemme kuulleet puhuttavan. Ja joka on omin silmin nähnyt tätä omituista elämää Persian ikuisesti sinisen ja ihanan taivaan alla, hänen on helppo käsittää, kuinka nuoruuden innostus vaaroja, vaivoja ja puutetta pelkäämättä, saattaa viehättää Iranissa vaeltelemaan. Suuren määrän tällaista rakkautta ja innostusta Itämaihin on Iranin matkoille mukaansa ottanut Sven Hedin. Pohjalaisen sitkeydellä on hän seikkailuissaan ja harhamaretkeilyissään osoittautunut yhtä miehekkääksi kuin ystäväni t:ri Fagergren-vainaja. Varmaankin mielihyvästä loistaisivat tämän liian aikaisin kuolleen kunnon ruotsalaisen silmät, jos hän olisi saanut lukea tämän kirjan, sillä Hedin'in kuvaukset ovat niin luonnon-mukaisia, oivallisella kirjailijakyvyllä tehtyjä ja täynnä semmoisia sattuvia piirteitä itämaalaisesta elämästä, jotka nuoreen vaeltajaan syvästi koskevat.

"Mutta käytännöllisistäkin syistä kannattaa tarkata sitä kuvaa nykyaikuisesta Persiasta, jonka Hedin'in kirjasta saamme. Huolimatta Persian jyrkästi mielivaltaisesta hallitusmuodosta, siitä valheesta ja petollisuudesta piittaamatta, joka tyranniuden turvissa niin laajalti rehentelee, saa Persia kuitenkin kehua paremmin toimeen tulevansa kuin muut muhamettilaiset maat, joiden luku tosin päivä päivältä vähenee. Maanlaadun hedelmällisyys, mineraalirunsaus, kasvi- ja eläinkunnan rikkaus tuottavat maan asukkaille verrattain vähällä työllä melkein kaikki elämäntarpeet, vieläpä suhteellisesti paljon luonnontuotteita naapurimaihinkin vietäväksi. Persia, jota pohjoisessa rajoittaa Venäjän jättiläissyli, käy tosin valtiollisessa suhteessa vaaroista rikasta tulevaisuutta kohden, mutta persoonallinen kokemus oikeuttaa meitä arvelemaan, että Persian kansan hehkuva isänmaanrakkaus, sen vuosituhansia vanhan historian maine, ja ehkä myös kiistailu eurooppalaisten kilpailijain kesken, voivat ja saavat nousta aavistamattomaksi varustukseksi maan itsenäisyyttä suojaamaan. Lausuttaessa tuota sanaa Irani, kohoaa persialaisen rinta, olkoon hän sitten heimoltaan kurdi, luri, balttialainen, turkkilainen j.n.e.; ei mikään taivas, ei mikään maa, ei mikään vesi, eikä mikään hedelmä koko maan pallolla ole hänestä niin ihastuttavan kaunis ja viehättävä missään muualla kuin Iranissa, ja se kunniakehys, jolla historia on seppelöinnyt Rustamin, Nushirvanin, tahi Abbas-shaahin pään, vaikuttaa Itämaissa verrattomalla innostuksella Persian kahdeksaan eli yhdeksään miljoonaan asukkaaseen.

"Matka sellaisessa maassa, sellaisen kansan kesken tarjoaa aina runsaita aineita vieraalle, länsimaiselle vaeltajalle, ja viehättää ennen kaikkia kylmään pohjolaan ja jäykkään Eurooppaan tottuneen tarkkaajan silmää. Sven Hedin on runsaassa määrin virvoittanut itseään näitten eriskummallisten ilmiöitten lähteillä. Hän on innolla oppinut, taidolla ja uskollisuudella kirjoittanut ja piirtänyt; hänen kirjaansa otetut kuvat ovat kauniimpia ja parhaita, mitä tähän asti on Persiasta julkaistu. Hyvällä omallatunnolla saattaa sentähden suosittaa katseltavaksi sitä kuvaa, jonka tämä voimallisen Pohjolan ihastunut nuori mies meille esittää tästä vielä vanhuuden heikkoudessaankin ihantavaa loistoa kimeltävästä valtakunnasta. Retkeilyt ventovieraassa maassa, kieleen perehtymätönnä, ja yhtymykset aina epäluuloisten itämaalaisten kanssa ovat tuottaneet lukemattomia vaivoja ja vaaroja, ja se sitkeys, kekseliäisyys ja pelottomuus, jota Sven Hedin on osoittanut monissa arveluttavissa tilaisuuksissa, ovat todella minua hämmästyttäneet ja ihmetyttäneet. Toivoakseni Hedin ei pysähdy tähän ensimmäiseen, niin loistavalla menestyksellä päättyneeseen yritykseen, vaan tutkii ja kertoo hän tulevaisuudessa muitakin Aasian osia!"

Toteutunut onkin tämä Vámbéryn enne; sillä sittemmin on Sven Hedin, niinkuin seuraavasta lyhyestä elämäkerrasta näkyy, vaeltanut ja tutkinut Aasian eri seutuja, semmoisiakin, joissa ei ennen häntä ole käynyt kukaan eurooppalainen, ei edes tuo nykyaikuisista Aasian matkustajista Hedin'in ohessa kuuluisin tutkija venäläinen kenraali Prshevalski (s. 1839 k. 1888), joka vv. 1870-1888 teki nuo suuret "Tutkimusretket Keski-Aasiassa", mitkä sittemmin (v. 1891) Sven Hedin on laajassa teoksessa (90 + 455) s. ruotsiksi kertonut.

Tohtori Sven Hedin on syntynyt Tukholmassa 19 p. helmikuuta 1865. Tässä kirjassa kerrotun matkansa perästä oli hän v. 1890 jäsenenä Ruotsin kuninkaan lähetystössä Persian shaahin luo, sekä jatkoi matkaansa Teheranista Khorasanin, Bukharan, Samarkandin, Kokanin ja Margelanin kautta Terekdavan-solan lävitse Kashgariin ja sieltä Prshevalskin, Tashkentin, Kaukaasian ja Venäjän halki Ruotsiin. Kertomus tästä "Khorasanin ja Turkestanin matkasta" on v:lta 1892. Kolmannen ja suurimman Aasian matkansa teki Hedin vv. 1893-97. Tämä matka on merkillisimpiä, mitä nykyaikoina on tehty. Kaikin puolin varustuttuansa, Venäjän, Turkin ja Persian kieliin perehdyttyänsä sekä saatuansa melkoiset varat Ruotsin kuninkaalta ja yksityisiltä pohatoilta, lähti Hedin 16 p. lokakuuta 1893 Orenburgista kirgiisien aron poikki Tashkentiin ja Margelaniin, jossa varustettiin karavaani talvimatkaa varten Pamirin, Karakulin ja Mustagatan yli Kashgariin. Tehtyänsä v. 1894 tutkimusretkeilyjä Pamirin ylängöllä ja Mustagatan jäätiköillä (n. 6,000 m yli meren pinnan) ja talvehdittuaan Kashgarissa, lähti Hedin helmikuussa 1895 karavaaninensa, jossa oli 8 kameelia, vaeltamaan pelätyn Taklamakanin hieta-aavikon poikki, josta tiettävästi ei kukaan ennen ole tutkimusmatkaa tehnyt. Matka erämaassa kesti lähes kuukauden, 13 ensi päivänä löytyi vettä, mutta sitten ei enää; karavaani nääntyi aavikolle ja ainoastaan Hedin, 2 miestä, ja 1 kameeli pääsi kuolemaisillaan Khotandarja-virralle. Aksun j.n.e. kautta palasi Hedin Kashgariin.

V. 1895 jatkoi hän etupäässä geoloogisia tutkimuksiaan Pamirissa ja Hindukun jäätiköillä sekä Amudarjan ja Jarkentdarjan lähteillä. S.v. joulukuussa lähti hän taas Kashgarista Jarkentin kautta Khotaniin ja kameelikaravaanilla toistee Taklamakanin aavan halki Kerijadarjalle, seuraten sitten tätä virtaa, kunnes se hietikkoon loppui, ja siitä erämaita myöden Tarimiin. Tällä matkalla löysi Hedin kahden suuren budhalaiskaupungin rauniot lentohiekkaan hautaantuneina ja niissä maalauksia ja kipsikuvia tuntemattoman ajan ylön tarkasta taiteesta; myös löysi hän Kerijavirran ääreisistä metsistä, tätä kartoittaissaan, paimenkansan, josta ei kiinalaisillakaan ollut mitään tietoa. Kartoitettuansa Tarimin monimutkaisen vesistön aarniometsissä, saapui hän Korluun ja sieltä erämaiden poikki Lopnoor-järvelle, jonka tähänastiset salaperäisyydet Hedin nyt lopullisesti on kartoistaan poistanut. Palattuaan Tjertjenin ja Kerijan kautta Khotaniin, vaelsi hän v. 1896 Kuenlun vuoriston yli poikki Tibetin lännestä itään 56 kameelin ja vastaavan miehistön y.m. kanssa. Sillä matkalla kuljettiin 2 kuukautta 4,450 m. korkeudessa, ja eläimistä kesti ainoastaan 3 kameelia ja 3 hevosta koko matkan Tsaidamiin; kaikki tämä alue kartoitettiin ja m.m. 23 ennen tuntematonta järveä, niistä yksi sisä Aasian suurimpia, löydettiin. Matka jatkui Tsaidamista Kukunoorin ja Liangtseusta alkain Masjanin aavikon tuntemattoman osan kautta Ordos y.m. seutujen poikki Pekingiin 2 p. maaliskuuta 1897. Näin oli Hedin samonnut lännestä itään koko Aasian halki. Kotimatka kävi sitten Mongolian, Siperian ja Venäjän kautta Tukholmaan 10 p. toukokuuta 1897. — Berlinin, Lontoon ja Tukholman aikakauskirjoissa on hän tämän kuulun matkansa tieteelliset tulokset esittänyt.

Sven Hedin on yksi aikakautemme suurmatkustajia, jonka matkustuksien tuloksista on tiede ja Aasian maanosan tuntemus rikastunut. Mutta hän on samalla etevä kirjailija, jonka kuvaukset Itämailta välittömästi viehättävät ja opettavaista mielenkiintoa tarjoovat. Siinä myös on syy tämän kirjan suomalaisessa asussa ilmaantumiseen.

Porissa marraskuussa 1897.

K. Jaakkola.

ENSIMÄINEN LUKU.

Matka Bakuun.

Suuren Venäjän valtakunnan eteläisimmässä päässä on Kaukasosvuoren pohjoisrinteellä pieni kaupunki nimeltä Vladikavkas. Tähän päättyy se äärettömän pitkä rautatielinja, joka yhdistää Pietarin Kaukaasiaan.

Eräissä tämän rautatien mukavissa vaunuissa matkustin minä elokuussa v. 1885 sanottua kaupunkia kohden.

Venäjän rautatiet ovat oivalliset ja rautatien vaunut paremmat kuin monessa muussa maassa. Pääsee kulkemaan koko junan lävitse, vaunut ovat isot ja tilavat ja toisessakin luokassa on makuusijoja kaikille matkustajille, vaunut ovat nim. hyvin korkeat ja sohvien yli on asetettu eräänlaisia pehmeitä makuuhyllyjä, joissa sopii mukavasti levätä. Tupakkia saa polttaa kaikissa vaunuissa mielen mukaan ja rautatien palvelusväki on kohteliasta. Näissä mieluisissa oloissa menevät ne neljä vuorokautta, jotka kuluvat matkalla Pietarista Vladikavkasiin, verrattain pian.

Heti Moskovan eteläpuolella alkavat etelä Venäjän yksitoikkoiset arot, jotka silmän siintäminä leviävät joka taholle, niinkuin mainingissa aaltoileva meri. Yksitoikkoisuutta keskeyttää ainoastaan kylät, joiden keskeltä valkoinen kirkko viheriöine kattoineen kohottaa torniansa korkeutta kohti, tahi hyvin viljellyt pellot, heinäsuovat ja lukemattomat tuulimyllyt.

Rostovin tykönä porhaltaa juna vinhaa vauhtia pitkää, katettua rautasiltaa myöden Donin yli ja 80 virstaa siitä etelässä sivuutetaan Koshovskoja, joka on ensimmäinen kylä Kaukaasian puolella. Rajana on nim. Jeja niminen joki, joka laskee Asovan mereen; yksitoikkoisia aroja jatkuu kuitenkin vielä Kaukaasiassakin ja asemavälit käyvät yhä pitemmiksi. Asematalot ovat erittäin somat ja melkein kaikki rakennetut samaan malliin. Asemien lähellä on myymätelttoja, joissa saa ostaa vesimeluuneja, kurkkuja ja viinirypäleitä ja tänne kokoontuvat venäläiset talonpojat punaisissa mekoissa, tahi pitkissä, harmaissa takeissa, jotka muuten ovat ruumiin-mukaiset, mutta alhaalta väljemmät. Jokaisella asemasillalla marssii kaksi poliisikonstaapelia valkoisissa lakeissa, messinkinappisissa takeissa, sapelit nahkatupessa sivulla. Aroilla käy lukemattomia karjalaumoja laitumella. Matkan pituuden virstoissa ilmoittavat meille rautatiekiskoista tehdyt virstantolpat.

Tuolla puolen Kuban jokea alkaa havaita, että lähestytään vuoristoa. Mineralni Vadi on iso ja vilkas asema, josta lukuisat "troikat" (kolmivaljakot) kuljettavat matkustavaisia 20 virstan etäisyydessä sieltä sijaitsevaan Pjetigorsk nimiseen kaupunkiin ja terveyslähteille, joissa kesäisin paljon käydään voimakkaiden kivennäisvesien vuoksi. Täällä käy nousu yhä jyrkemmäksi. Yksityisiä keilan- ja pöydänmuotoisia vuoria kohoaa äkkijyrkästi sieltä täältä tasaisesta arosta. Vasemmalla näkyy kaukana Georgievskin kaupunki samoin kuin Pjetigorsk Kuma-joen varrella, joka laskee Kaspian mereen. Molemmin puolin leviää kenttiä, jossa päivännoutoja viljellään ja radan sivua pitkin on ojittamaton tie, jota myöden silloin tällöin näkyy kasakoita ratsastavan. Kasakoilla on pitkät, ruskeat tahi harmaat takit, patroonit neulotuissa koteloissa rinnalla, matalat, mustat villalakit sekä vyössä tikareita ja pistooleja. Usein kohtaa häkkirattaita, joihin toinen hevonen on valjastettu "dugan" (luokan) alle, toinen kulkee nuora-aisoissa vieressä. Mitä enemmän Vladikavkasta lähestytään, sitä jyrkemmäksi käy nousu ja sitä hitaammaksi junan vauhti, viimeiset tunnit kuljetaan niin hitaasti eteenpäin, että voisi astua junasta pois, poimia kukkia tahi marjoja tien vierestä ja kuitenkin ehtisi taas junaan.

Vladikavkas on pieni, soma, siisti ja terveellinen kaupunki Terek-joen varrella, joka jakaa sen kahteen osaan, joista toinen, paljoa isompi osa, on oikealla rannalla. Näitä molempia kaupungin osia yhdistää nelikaarinen rautasilta kauniine käsipuineen ja lyhtyineen. Joki on samea, matala ja täynnä laukuja hiekkäsärkkiä, jotka jakavat sen moneen haaraan. Rannoilla uiskentelee kirkuvia poikia ja ajurit pesevät siinä hevosiansa ja ajokalujansa. Kaupungissa on useita puutarhoja ja suuremmilla kaduilla on lehtokujia; sen merkillisyyksistä mainittakoon kadettikoulu ja jotenkin vahva linnaväki. Gruusian sotilastien valmistuttua on Vladikavkas niitä venäläisiä kaupunkia, jotka jättiläisaskelin edistyvät; hotelleista ei ole puutetta. Parhaita ovat Gostinnitsa Jevrovpajski ja Gostinnitsa Frantsia. Katuelämä on sangen kirjavaa, sillä paitsi Venäläisiä asuu kaupungissa koko joukko armeenialaisia, kasakoita, gruusialaisia, tattarilaisia, näkeepä siellä jonkun persialaisenkin. Vuohia, lampaita, sikoja, hanhia ja helmikanoja vaeltelee vapaasti pitkin katuja. Pitkät jonot kuormia vedätetään kaupungin läpi ylös vuorille ja joskus nähdään kaukaasialaisia vankeja, jotka raskailla rautakahleilla ranteista toisiinsa sidottuina laahataan kaupungin läpi maanpakolaisuuteen vietäviksi. Etelässä kohoovat Kaukason pilvenkorkuiset vuoret sinertävänä muurina, sekä Kasbekin hopealta hohtava kärki, ja kaukana lännessä siintää Elburksen huippu.

Niitten, jotka aikovat matkustaa yli vuorten, tulee Vladikavkasissa hankkia itsellensä hevosia ja ajoneuvoja. Joka tahtoo kulkea oikein helpolla, menköön venäläisellä omnibuksella joka määräaikoina lähtee Vladikavkasista Tiflikseen ja jossa on sijaa seitsemälle hengelle, kolmelle etu-istuimella ja neljälle sisässä, jolloin matkakapineet asetetaan katolle. Omnibuksessa maksaa paikka sisässä 12 ruplaa ja ulkopuolella 10. Hevosten luku vaihtelee seitsemän ja kahden välillä, riippuen tien noususta tahi laskusta. Kaikilla 11 asemalla vaihdetaan hevosia ja ajuri, jolloin viimemainitut saavat 20 kopeikkaa juomarahaa. Kun matkustaa gruusialaista sotilastietä, täytyy olla varustettuna passilla, jota näytetään ja tarkastetaan joka asemalla.

Mutta jos tahtoo kulkea vapaammin ja mukavammin, tulee vuokrata yksityiset ajoneuvot. Kun minä Vladikavkasista sain seurakseni maanmiehen, insinööri Juhani Sandgrenin, jota seuraavassa usein saan syytä mainita, jouduin matkustamaan viimemainitulla tavalla.

— 25 p. elokuuta 1885 lähdimme varhain aamulla Viadikavkasista. Tie on kaupungista ensimmäiselle asemalle, nimeltä Bolta, vielä jotenkin tasaista, mutta Lars'issa ollaan jo vuoristossa. Oikealla on korkeita, jyrkkiä, metsäisiä vuoria, mutta vasemmalla on syvä rotko, jonka pohjassa Terek monihaaraisena juoksee. Kasbekin keila häämöittää silloin tällöin näkyviin.

Boltasta alkaen on tie kivillä laskettu ja niin sileä kulkea kuin asfalttilattia. Kuljetaan vuorotellen laakson oikeata tai vasenta puolta ja Terekin yli mennään monasti pikku siltoja myöden. Joukko puolialastomia, kirkuvia lapsia seuraa vaunujamme; ne kurottavat käsiään pyytäen ropoa, mutta jäävät pian jälkeen ja irvistelevät silloin harmissaan meille. Vähä väliä tapaamme härkien tai puhvelien vetämiä heinäkuormia, aasinkuljettajia, paimenia lammas-, kuttu- ja hanhilaumoineen, ratsastavia kaukaasialaisia sotilaita harmaissa pitkissä takeissa tahi mustissa lammasnahkaturkeissa, hampaita myöden aseissa. Tien varrella on siellä täällä jokunen yksinäinen mökki. Tämä viehättävä tie tarjoo meille täten yhä uusia, kirjavia näköaloja, joille metsäiset lumihuippuiset vuorenseinämät muodostavat sopivan taustan.

Kasbek, jossa pysähdytään suurusta syömään, on iso asema. Se on, samoin kuin muutkin asemat, moitteettomasti sisustettu matkustavaisten mukavuudeksi. Kaikilla asemilla on nim. hyvä ravintola ja vierashuoneita, ja etehisessä löytyy matkakarttoja ja tauluja, jotka ilmoittavat ajan, etäisyyden virstoissa ja miten korkealla ollaan meren pinnasta. Asemilla saa myös ostaa kristalleja ja muita kauniita vuorikiviä. Juuri ennen Kasbekiin tuloa kuljetaan Dariel-solaa, jonka pohjassa Port Dariel muinoin suojasi ahdasta rotkoa. Tämä nelikulmainen linnoitus, matalamuurinen ja neljä hammaspykeistä tornia, on vielä jäljellä ja juuri sen yläpuolella näkyy korkealla kalliolla kuuluisan Tamaras-kuningattaren linnanrauniot.

Mitä edemmäksi päästään, sitä suuremmoisemmaksi käy sotilastie. Se on insinööritaidon mestariteos. Pitkät matkat on se hakattu pystysuoraan kallioon, joten raskaat vuorimöhkäleet riippuvat ikäänkuin holvit päämme yli. Siinä, missä tie kulkee kaltevia vuoren rinteitä alas, on matkustavaisten suojaksi talven ja kevään laviineja vastaan, vaarallisimpiin kohtiin rakennettu tunneleita, joissa on lähes 2,5 m paksut muurit. Kun laviini vyörii tahi liukuu alas vuorta vinhaa vauhtia, harppaa se ikäänkuin hypinlaudalla tunnelin yli, ja jatkuu alaspäin toiselle puolelle. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat täällä talvisaikana kulkeneet, kertovan, että laviinit usein ovat niin jättiläissuuria ja kulkevat semmoisella vauhdilla, että ne työntyvät pitkän matkan vastakkaista vuoriseinää ylös, vyörivat vielä kerran laaksoon ja täyttävät sen. Laviineja vastustetaan toisellakin tavalla, nim. kaivamalla tahi puraamalla vaakasuoria uurteita vuorenseinämään. Tämmöistä näkee usein Kaukasusvuorissa.

Tietä turvaa molemmin puolin luja, sementillä varustettu suojus. Tässä on tuon tuostakin aukkoja, joista tielle vierinyt sora ja kivet poistetaan, mutta semmoisiin paikkoihin, joista laviinit veisivät tämän muurin mukaansa, on sen sijaan pystytetty pylväitä maahan. Pienet kevättulvat tahi purot, joissa on kristallikirkasta, jääkylmää vettä juoksevat tien poikki leveissä, matalissa viemäriojissa.

Siellä täällä on pieniä vartiakoppeja, niitä sotilaita varten, joiden tehtävänä on pitää teitä kunnossa — joka ei ole suinkaan mikään helppo tehtävä. — Kun lunta on vierinyt, tulee heidän ajaa pois lumen; kun suojus jostakin paikasta on rikkunut, on se heti uudestaan muurattava, ja kun laviini on vienyt jonkun sähkölennätin-pylvään, on se vietävä paikoilleen. Ettei sähkölennätin-pylväille näin kävisi, on niitä asetettu ainoastaan lujemmille paikoille, niinkuin esiinpistäville kallionkielille, tahi korkeille vuorenseinille, joissa laviinin voima on vähin. Toisinansa kulkee sähköjohto sikin sokin laaksossa. Ja hyvin lystikkäältä näyttää, kun lanka N. ensin menee pystysuoraan alaspäin, pyrkiäksensä sitte puoliympyräisessä mutkassa seuraavaan pylvääseen.

Godaurin asemalle kuljetaan gruusialaisen sotilastien korkeimman kohdan poikki, 2,400 m. merenpinnan yli. Tässä on myös vedenjakaja vuorella ja heti Godaurin tuolla puolen alkaa Aragva, Kuran lisäjoki. Kobin lähellä taas voi seurata Terekiä aina sen lähteelle asti, joka lirisee vuoresta. Vesi on tässä hyvin raudansekaista ja joen rannat ovat ihan tulipunaiset. — Vuorihuipuista sotilastien varrella on Kasbek korkein: 5,043 m. korkea.

Ylikulkumme kesti 28 tuntia, ja kun tie on 20 Ruotsin penik. pitkä, kuljimme noin penikulman tunnissa, pysähdyksiä asemilla lukuunottamatta. Öisin oli meillä mitä ihaninta kuunvaloa, joka vaikutti omituisen ja juhlallisen valoilmiön: pikimustia vuoria hopeisine huippuineen. Dushet nimisen kaupungin luona laajenee laakso ja kasvikunta käy rikkaammaksi. Mitshet'in luona sivuutetaan Batumista Mustallemerelle vievä rautatie. Mitshet, jonka keskeltä kohoaa vanha, viehättävä kirkko, sijaitsee erittäin kauniisti Aragva'n varrella. Tämä on viimeinen asema ja vielä kaksi tuntia kuljettuamme tulemme Tiflikseen, joka on Kaukaasian pääkaupunki ja kenraalikuvernöörin asuinpaikka.

Korkeitten, alastomien vuorien ympäröimänä sijaitsee Tiflis Kura-joen varrella, Kaspian ja Mustanmeren keskivälillä, ja täten on sillä kaupanvälisessä suhteessa sangen edullinen ja tärkeä asema. Kun Batumin ja Bakun rautatiet valmistuivat, kävi se vieläkin tärkeämmäksi, ja Euroopan ja Persian väliselle kaupalle on tie Tifliksen kautta tärkeimpiä. Kaupunki, joka ennen oli Georgian pääkaupunki, on, venäläisten haltuun jouduttuaan, yhä enemmän eurooppalaistunut. Uuden Tifliksen kadut ovat leveät ja suorat ja puilla istutetut. Talot, hienoine myymälöineen ovat usein erittäin kauniit. Kaksi holvisiltaa vie Kuran yli ja kaupungin tärkeimmillä kaduilla on raitiotie. Yleisessä puistossa on joka ilta soittoa, jolloin Tifliksen hieno maailma on siellä kävelyllä.

Kaupungin vanhoissa osissa on sitä vastoin ihan itämaalaista. Kapeitten, mutkikkaitten ja likaisten katujen kulmissa istuu kerjääviä dervishejä ja rahanvaihtajia; siellä on vilkkaita myymälöitä, nälkäisiä koiria, aasien ja muulien ajajia, jotka yksitoikkoisella äänellä tarjoovat tavaroitaan, vedenkantajia, jotka nahkasäkeissä tarjoovat Kuran vettä ympäri kaupunkia, "forgongeja" (eräitä vaunuja) hoilottavine mustalaisperheineen, heinä-, hirsi-, ja hedelmäkuormia, joita levolliset mustakarvaiset puhvelit, sarvet taaksepäin kääntyneinä, vetävät, näkeepä siellä pieniä kameelikaravaanejakin — sanalla sanoen, kaupungissa on elämä niin vilkasta ja vaihtelevaista, että pohjoismaalaisen pää käy pyörälle kaikista näistä hänelle oudoista ja mieltä kiinnittävistä näkemyksistä. Tiflis onkin Kaukaasian suurin kaupunki, eikä sillä olekaan varsinaista kilpailijaa, sillä tässä maassa ei ole monta kaupunkia. Kaupungin väestö, jonka luku nousee paljon yli 100,000, kuuluu niin moneen eri heimoon, että on melkein mahdotonta luetella niitä kaikkia. Paitsi venäläisiä, armeenialaisia, tattarilaisia, tserkessejä ja gruusialaisia eli georgialaisia, on kaikista niistä 50:stä heimosta, jotka asustavat Kaukason vuoristossa, jäseniä Tifliksessä. Näillä on kaikilla erinkaltaiset puvut ja kaikki ne puhuvat eri kieltä, mutta yhteistä niillä kaikilla on se, että niillä on erinomaisen soma vartalo ja sellainen kasvojen muoto, jota pidetään inhimillisen kauneuden ihanteena. Kaukaasialaiset ovat pitkiä, hartiakkaita, sorjia; heidän käyntinsä en ryhdikäs ja uljas; pään asento on pysty ja mahtava. He ovat tumma-ihoisia ja heillä on suuret silmäkulmat ja mustat silmät, kotkannenä ja vahva parta. Luonteeltansa ovat he, niinkuin tunnetaan, sotaisia, rohkeita ja ylpeitä.

Kaukaasian ja Armeenian vuorten välillä leviää pohjoisesta etelään Mogan'in aro. Se on muinoin ollut veden peittämä, mutta nyt juoksee sen keskellä ainoastaan leveä Kura joki hiljaksensa Kaspian-merta kohti.

Mogan'in aro on tasainen kuin lattia ja näyttää sanomattoman autiolta. Sen harmaahtavalla pinnalla kasvaa harvassa ainoastaan eräs ohdakelaji, jota Kaukaasiassa nimitetään kameeliruohoksi. Täällä ei näe elonmerkkiä, mutta etäällä, ensin oikealla, sitten vasemmalla ja heti taas oikealla näkyy vehreä juova — pensaita Kuran rannalla. Pohjoisessa kuvastuvat vuoret keveinä, vaaleansinisinä pilvinä päivänsavun läpi. Ilma on täynnä pölyä sekä tähän vuoden aikaan tukahuttavan kuumaa. Ajoimme kolmannen luokan vaunuissa, osaksi välttääksemme kuumuutta, osaksi tutkiaksemme kansan elämää. Vaunuissa oli melkein yksinomaan tattarilaisia. Näitä itämaan poikia nyt ensi kerran näimme, siinä he istuivat rahille kiivenneinä, jalat ristissä, polttaen pitkiä, hienoja piippujansa, levollisina, haaveksivaisina ja välinpitämättöminä. Vaikka kuumuus oli sietämätön, oli heillä päässään mahdottoman suuret lammasnahkalakit ja huolimatta junan vinhasta vauhdista, toimittivat he auringon laskiessa, Mekkaa päin kääntyen, iltarukouksensa, huutamalla: "Bissmillah rahman errahim" (O Jumala! armahda meitä!). Vaikka kuuluukin omituiselta, niin tekee se juhlallisen vaikutuksen kun näkee muhametilaisen, omituisessa nöyrässä asemassaan kurottavan käsiään ja kasvojaan taivasta kohti, tahi hiljaksellen laskeutuvan polvilleen suudellakseen maata.

Udjeri nimisellä asemalla oli minulla pieni seikkailu. Minulla oli tapana joka asemalla, jossa juna pysähtyi, kirjoittaa joitakuita muistiinpanoja, sekä piirtää muutamia kuvia. Kun minä Udjurissa olin parastaikaa tässä luvallisessa toimessa, tuli koko kolme santarmia, ottivat muitta mutkitta sekä minut että piirustusvihkoni takavarikkoon. He tiedustelivat kuljenko virallisissa toimissa ja koska päässäni oli ruotsalainen ylioppilaslakki, epäilivät he minua englantilaiseksi vakoojaksi. He tutkivat kuvapiirroksiani jotenkin huolimattomasti ja kyselivät mitä kaikkia nämät kuvat merkitsivät. Tulkkina oli kaunis ja iloinen armeenilaistyttö, joka puhui Ranskaa. Hän koetti vakuuttaa heitä minun rauhallisista aikeistani. Tämä ei kuitenkaan auttanut, päinvastoin yltyivät heidän epäilyksensä. Asemapäällikkö noudettiin ja tavaton väkijoukko ympäröi minua ja poliisia. Asemapäällikkö, joka myöskin puhui ranskaa, kysyi mihin ja missä asioissa kuljin, tarkasti kuvapiirroksiani ja päästyänsä niistä selville, nauroi hän makeasti santarmeille, koettaen saada heitä vakuutetuiksi siitä, ett'en mitenkään ollut vaarallinen keisarivaltion rauhalle. Kuitenkin seurasivat santarmit minua vaunuihin asti ja vasta junan lähtiessä pääsin heistä. En ole koskaan ollut "Siperiaa lähempänä" kuin sinä päivänä.

Sillä aikaa oli ruvennut kovin tuulemaan. Tuuli kiihtyi sitä myöten kuin lähenimme merta. Adji Kabulin[1] tykönä yltyi se myrskyksi ja Ajatin kohdalla merenrannalla oli jo hirmumyrsky.

Insinööri Sandgren sanoi tämän olevan kovimman myrskyn koko tänä vuonna. Tomu tuoksui pilvinä, niin ettei voinut nähdä syltäkään aroa, ja tunkeutui vaunujen raoista sisälle. Ilma oli paksua, raskasta ja tukehduttavaa. Tuntui siltä kun vaunut nousisivat raitiostaan ja lopuksi höyryveturi ei enää jaksaisi vetää junaa eteenpäin. Se pysähtyi monasti kootakseen niin paljon höyryä kuin mahdollista. Kun sen lisäksi rata eräässä kohden hiljalleen nousi ja veturin voimat olivat kokonaan lopussa, pyörimme pitkän matkan takaisin.

Viimeinen väli kuljetaan ihan pitkin meren rantaa, ja sangen virvoittavaa oli saada hengittää puhdasta, raitista meri-ilmaa. Vesi oli kirkasta, vihertävää ja lakkapäät laineet olivat valkovaahtoisina harjuina. Naftanhaju kävi yhä väkevämmäksi ja vihdoin klo 7 illalla, saavuimme, monta tuntia myöhästyneinä, Bakun komealle rautatieasemalle. Oli pilkkopimeä ja sitä paitsi oli kaupunki tomu- ja savupilvien peitossa, jotta oli mahdotonta saada mitään käsitystä sen ulkomuodosta. Otimme ajurin ja ajoimme Balakaniin, 1,5 pen. kaupungin pohjoispuolella, jossa naftalähteet ovat, ja jossa minä jouduin olemaan 7 kuukautta vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessa.

Tällä matkalla tuntui tuuli vielä kovemmin. Saattoi tuskin silmiänsä avata, eikä paljon puuttunut, ettei tuuli kaatanut vaunuja kumoon. Aro oli sanomattoman autio; ei näkynyt ainoatakaan taloa, eikä ruohonpäätä, hiekkaa vaan, siellä täällä naftan lioittamana. Pari tuntia kuljettuamme saavuimme insinööri Sandgrenin suuremmoiseen taloon Balakaniin, jossa meitä odotti runsas illallinen.

TOINEN LUKU.

Apsheron niemimaa.

Kaspian meren länsi rannalla pistäikse Kaukaasian vuorten kaakkois päästä Apsheron niemimaa, 8 pen. pituisena mereen. Ylipäänsä on se samannäköinen kuin Mogan aro, mutta paljon mäkisempi, syystä, että Kaukason loppuhaarat monena matalana harjuna risteilevät sen läpi. Kasvullisuus on erittäin laihaa, varsinkin naftakenttien läheisyydessä, jossa turhaan etsii kuivettunutta ruohonkortta, mutta niemimaan sisäosissa, tuulelta suojatuissa laaksoissa, viljelevät tattarilaiset viljaa, ja pohjoisrannikolla on laajoja puutarhoja, joissa kasvaa viinirypäleitä ja vesimeluuneja.

Maa on sangen suolaperäistä, kaikki ne pienet järvetkin, joita on siellä täällä niemimaalla, sisältävät siinä määrässä suolaa, että kesäisin, veden kuivettua, jääpi järven pohjalle lumivalkoinen suojakerros. Merenrannikot ovat ylimalkaan matalat, täynnä pieniä saaria, joista suurin on Pyhäsaari (Svjatoj ostrov) itärannikolla, ja etelärannikolla Nargin, joka suojaa Bakin lahtea etelämyrskyiltä.

Ilmanala on terveellistä vaikkei juuri mieluisaa, sillä kesä on sangen lämmin ja kuiva, mutta talvi on kylmä, kostea ja uskomattoman tuulinen. Apsheron niemimaa on nim. avoin pohjoismyrskyille, jotka esteettömästi kiitävät meren yli, taittuen pohjoisrannikkoa vastaan, ja vaikka lämpömäärä harvoin laskee alle -5° C, tuntuu ilma kumminkin, läpitunkevan tuulen vuoksi, paljon kylmemmältä. Tuuli tuo mukanansa ei ainoastaan hiekkaa ja pölyä, vaan tuleepa vielä usein soraa ja someroa ilman läpi tanssien ja välistä pääsee ainoasti suurimmilla ponnistuksilla vastatuuleen kulkemaan.

Kaspian meri onkin tunnettu vaarallisista ja petollisista myrskyistään, jotka silmänräpäyksessä nousevat ja yhtä nopeasti kääntyvät pohjoisesta etelään.

Baku on niemimaan ainoa kaupunki. Se sijaitsee sen avaran lahden länsipuolella, jonka rajana idässä on Kap Sultan, lännessä Kap Shikov ja etelässä Nargin. Lahden ankkuripohja on erinomainen ja kaupunkia suojaa pohjatuulilta puoliympyräinen, matala vuorijono. Nämät luonnon tarjoomat edut sekä mukava asema meren kapeimmalla kohdalla tarjosivatkin mitä parhaimman paikan kaupungin muodostumiseen ja paljon aikoja sitte perustettiinkin tänne Baku (s.o. "tuulien kaupunki".) Viimeisinä vuosikymmeninä on kaupunki käynyt äärettömän paljon tärkeämmäksi, osaksi kukoistavan naftateollisuuden vuoksi, osaksi mukavampien kulkuneuvojen kautta Persian ja Turkmenian välillä, jossa äskenperustettua rautatietä keski Aasian sisäosiin saattaa pitää Batum-Tiflis-Baku rautatien jatkona.

Kaupungissa on selvästi kaksi eri pää-osaa: venäläinen ja tattarilainen. Edellinen on tasaisella maalla alhaalla lahden rannalla, jälkimmäisellä on pyöröteatterin muotoinen asema vuoren kunnailla lännessä. Venäläinen kaupunki muistuttaa tuon suuren valtakunnan muita kaupunkeja. Siistit talot, tasaiset, jotenkin leveät kadut, poliisi ja katuvalaistus; aiotaampa juuri rakentaa sinne raitioteitäkin. Jos sitä vastoin tahtoo nähdä jotain aivan omituista, on tehtävä kävelyretki vanhaan, tattarilaiseen Bakuun. Vanhoista, suuren suurista rakennuksista tässä kaupungin osassa tahdon mainita ainoastaan muinaisten kaanien komean palatsin, joka vielä on jotenkin ehjänä. Sen keskellä on vahva, tornilla ja ampumareijillä varustettu linnanmuuri, joka ennen ympäröi koko Bakun, mutta nyt, kun kaupunki on joka taholle levinnyt, on se ihan tämän keskellä. Vielä on huomattava "Neitsyttorni", jonka, tarun mukaan, on rakentanut mahtavan kaanin tytär, joka sen valmistuttua heittäytyi siitä alas ja musertui kalliota vastaan. Tästä, nykyään majakkana käytetystä tornista on ihanin näköala yli koko Bakun. Viimeksi tahdon mainita tattarilaisen basarin "Kara Basaarin" s.o. mustat markkinat, tahi niinkuin sitä myös nimitetään "tumma rivi", s.o. pitkä, pimeä ja ahdas käytävä, jonka molemmin puolin on pieniä myymälöitä, tiheästi vieretysten. Näitten välistä käytävää peittää ikkunoilla varustettu puinen katto, joka antaa suojaa aurinkoa vastaan kesällä, sekä pakkasta, lunta ja sadetta vastaan talvella. Käynti Kara Basaarissa on sangen huvittava, siellä kun näkee ei ainoastaan monta itämaalaista kansallismuotoa, vaan myös rikkaan valikoiman tattarilaisia ja persialaisia käsitöitä, joita on nähtäviksi asetettu myymälöitten pöydille. Persialaiset kankaat ja matot ovat ensimmäiset tavarat, joihin silmä kiintyy basariin astuessa. Eräässä toisessa myymälässä valmistetaan tattarilaisia sukkia, yhäti vaihtelevissa, mutta väririkkaissa malleissa. Toisessa myymälässä taas valmistetaan tohveleita, toisessa lakkeja. Tattarilaiset tohvelit ovat erittäin kauniita, koristetut kultanahalla, ruusukkeilla ja helyillä, mutta ne ovat niin pienet, että kantapää jää anturan ulkopuolelle. Varpaista ovat ne ylöskäännetyt hienoon huippuun. Lakit sitävastoin jotka valmistetaan lammasnahasta, villapuoli ulospäin, ovat usein niin suuret, että tulee ihmetelleeksi että ei kantaja horju niiden painosta. Ruhtinailla (begheilla) on kumminkin pienemmät lakit kalliimmasta nahasta. Pohjoismaalaista ihmetyttää nähdä näin lämpymiä päähineitä käytettävän keskellä kesää näin lämpimässä ilmanalassa. Mutta sekä tattarilaiset että persialaiset ja muut muhamettilaiset kansat ovat tottuneet pitämään pään lämpymänä ja jalat kylminä. Siten voivat he usein käydä keskellä talvea avojaloin lumisohjussa. Kun kulkee eteenpäin "tummaa riviä", tulee myymäläjonoon, jossa kulta- ja asesepät oleskelevat. Täällä saa tutustua sangen kauniiseen valikoimaan tattarilaisia kulta- tahi hopeakoristeita. Tärkeitä ovat myös "kinsaalit", pitkät, litteät tikarit, jotka tattarilaisten käsissä ovat vaarallisia aseita. Tupet ovat erittäin taidokkaasti koristetut ja vyöt, joihin ne on kiinnitetty, ovat virkatut hopea- tahi kultalangalla, sekä runsaasti koristetut kohokuvisilla hopealaatoilla.

Niinkuin jo mainittiin, sijaitsee venäläinen kaupunki ihan Bakinlahden rannalla, jota reunustaa leveä, kivilaiturilla suojattu katu. Tämä on Bakun suurin, vilkkain ja kaunein katu. Lahdella näkee lukemattomia purje- ja höyrylaivoja, joista toiset välittävät liikettä Astrakanin ja Volgakaupunkien, ja toiset Kaukaasian ja Persian rannikkojen välillä. Suoraan etelässä pistäikse kauvas ulos lahteen Kap Bailov, jota vastaan aallot ja tuulet murtuvat. Bailov on itsekin pieni kaupunki. Tämä on Venäjän Kaspianmeren laivaston pää-asema ja täällä asuvat sen upseerit ja merimiehet. Kaunis, viheriätorninen kirkko kohoaa niemekkeellä.

Kaakkoisessa näkyy nuo hiekkaiset kallioluodot Nargin, Vulf ja Petshani ja idässä kajastaa rannikko laajana kaarena Kap Sultaniin asti.

Tämänkaltainen on näköala rantalaiturilta, jossa edestakaisin liikkuu kirjava ihmisjoukko: venäläisiä sotilaita, vihreissä, harmaissa tahi sinisissä puvuissa, kasakoita, gruusialaisia, armeenialaisia, tattarilaisia komeimmista "begheistä" — vaaleansinisissä tahi mustissa kauhtanoissa, kulta- tahi hopeavyöllä vyötettyinä, sivulla kalliit, kirjaellut kinsaalit ja korkeat lakit (papash) päässä — kurjimpiin kerjäläisiin asti, jotka joko itsepintaisesti vainoovat kävelijöitä, tahi puolialastomina istuvat kokoonkyyristyneinä kadunkulmissa ja kurottavat käsiänsä. Toisia tattarilaisia vaeltelee kaduilla, ansaiten elantonsa myymällä harvalukuisille ostajille hedelmiä tahi makeisia. Rantakadulla ajaa sivutsemme katkeamaton jono vaunuja (faetoneja) ja rattaita (arboja). Edelliset muistuttavat meidän ajurivaunujamme, mutta ovat hienommat ja keveämmät sekä pidetään koko Venäjän parhaimpina ajokaluina: arbat ovat eräänlajisia puisia rattaita, joilla tattarilaiset kuljettavat tavaroita. Arbassa on kaksi korkeata pyörää, joita yhdistää rattaiden häkkiä kannattava pyörivä akseli. Kun arba on liikkeessä, kiertää siis akseli yhdessä pyörien kanssa, josta syntyy hirveä narina. Kesällä pystyttää tattarilainen telttakatoksen rattaankorien päälle, suojellakseen sekä itseään että tavaroitaan auringonsäteiltä.

Rantakadun varrella on monta huomattavaa rakennusta, niinkuin suuremmoinen tehdas, jonka omistaa höyrylaivayhtiö "Kavkas i Merkur", venäläinen tullikamari, kuvernöörin palatsi y.m. sekä useita myymälöitä, joista tahdon mainita vaan yhden höyste- ja viinikaupan, jonka omistaa eräs vanha valkohapsinen armeenialainen, nimeltä Grikonov. Kun hän muun muassa myy oikeata, hienoa Ruotsin punssia (Riiasta), ovat ruotsalaiset insinöörit antaneet hänelle tuon komean kunnianimen "Ruotsin konsuli".

Bakun asukasluku on noin 60,000. Enimmän on siellä venäläisiä, tattarilaisia ja armeenialaisia, mutta näitten ohessa on siellä paljon muitakin kansoja, niinkuin georgialaisia, leskinejä, tjerkessejä, persialaisia ja kreikkalaisia. Eurooppalaisista kansoita on siellä paitsi venäläisiä, enimmän ruotsalaisia ja suomalaisia. Näitä on noin 200 henkeä. Useimmat niistä ovat Nobel yhtiön palveluksessa, joko insinööreinä, johtajina ja työmiehinä Balakanissa, tai "Mustan kaupungin" tehtaissa, taikka ovat he katteinina ja koneenkäyttäjinä Nobelin tai Merkuryhtiön laivoissa. Niille insinööreille, jotka työskentelevät "Mustan kaupungin" tislauslaitoksissa, on Ludvig Nobel Kaspian meren rannalle, vähän matkaa Mustasta kaupungista rakennuttanut komean, mukavan huvilan, jossa on biljaardi, keilarata, tanssisali y.m. Sen nimi on "Villa Petrolia".

Tattarilaiskylät, joita on koko joukko siellä täällä niemimaalla, ovat jotenkin samannäköiset kuin Bakun tattarilainen kaupungin osa: ryhmä matalia, litteäkattoisia kivirakennuksia, joita toisistaan erottaa ahtaat, likaiset kadut. Jokaisessa kylässä on yksi tai useampia kirkkoja ja kouluja, sekä saunoja, tee- ja hedelmäravintoloita. Monessa kylässä näkee myös vanhojen linnojen, tornien ja muurien raunioita. Niin esim. suojasi Romana kylää muinoin sota-aikoina sangen suuri linnoitus, jonka raunioita vielä näkee kylän edustalla jyrkällä rinteellä, jossa sillä on luja ja hallitseva asema.

Mutta Surakanissa on kuitenkin jotain, joka paljon enemmin kiinnittää mieltä kuin linnoitukset ja muurit, nim. vanha intialainen tulenpalvelijoitten rakentama temppeli. Temppeli, joka on pari sataa askelta kylän ulkopuolella, on pieni, neliporttinen ja kupukattoinen kivirakennus. Holvin alla paloi muinoin sisässä ikuinen tuli, jota maan sisustasta nousevat kaasut vireillä pitivät. Kaasua johtamaan oli tehty kapea putkenmuotoinen reikä, jonka suu oli temppelin lattiassa. Tätä tulta, joka yöt ja päivät paloi suurena, punakeltaisena lieskana, palveltiin jumalallisella kunnioituksella. Temppeliä ympäröi kultakin neljältä sivulta matala, yhtenäinen, temppelipihan muodostama rakennus; ja keskellä tätä pihaa on itse temppeli. Huoneet ovat sisältä rapatut ja varustetut seinään kiinnitetyillä kivipenkeillä. Jokaisen huoneen sisimmässä osassa on pieni, erityinen kamari, jonka lattiassa on alttarinmuotoinen ylönnys. Tähänkin johdettiin kaasua, joka sytytettynä valaisi muuten pimeätä huonetta ja tätä palveltiin määrättyinä vuorokauden hetkinä. Temppelipihan yhdeltä puolelta johtaa iso portti ulos arolle. Tämän portin päällä kohoaa hammaspykäinen torni, jossa on huone, arvattavasti vahtia varten. Muurin ulkokyljessä on portin yli piirrettynä intiankielinen kirjoitus intialaisilla kirjaimilla. Tässä muun muassa ilmoitetaan temppelin olevan 150 v. vanhan. Tämä kaikki on erittäin hyvin säilynyt. Lienee aikoinaan ollut soma näky, kun ylimmäinen pappi yöllisen jumalanpalveluksen aikana astui tämän pienen temppelin rappusille ja taikatulen valossa puhui ympärillä seisoville, hartaasti kuunteleville tulenpalvelijoille.

Heti Surakanin ulkopuolella palaa vieläkin arolla ikuisia tulia. Kaasuja tunkee täällä niin suuressa määrin maan sisustasta, että jos sauvalla pistää reiän maahan ja pitää palavan tulitikun sen kohdalla, niin kaasu syttyy ja palaa, kunnes reikä tukitaan, tahi tuuli sen sammuttaa. Näitten ikuisesti palavien tulien ympärille, joita on noin 30 tahi 40, ovat tattarilaiset rakentaneet kivimuureja, joissa he polttavat kalkkia. Kuumuus on niin suuri, että monet kivistä ovat valkoisen hehkuvia. Nämät suuret liehuvat, kovien tuulenpuuskien repimät liekit, luovat öiseen aikaan arolle kummallisen, Bakuun asti näkyvän valon.

Surakanissa on myös iso, raa'an naftan tislauslaitos. Tämän omistaja, herra Kokerov, käyttää näitä tulia höyry- ja tislauskoneitten liikuntovoimaksi, tosiaankin halpaa ja helposti hoidettua polttoainetta! Tehtaan pihaakin valaistaan täten sytytetyllä kaasulla, jota johdetaan korkeisiin, onttoihin kivipyramiideihin. Ikuiset tulet ovat siis saaneet ihan toisen tehtävän, kuin mikä niillä oli tulenpalvelijoitten aikana. Tämän omituisen lahon viimeiset jäsenet, n.s. kebrit, ovat vetäytyneet uskonheimolaistensa luo Bombaihin.

Eräs toinen ilmiö, joka on sangen tavallinen niemimaalla ja joka ehkä on likeisessä yhteydessä voimakkaan kaasuvirtauksen kanssa, on liejutulivuoret. Dosentti H. Sjögren on laskenut 30 terävästi esiinpistävää tulivuorikeilaa Kaspian tulivuoriseudussa. Vähemmän arvoisia tulivuoria taas on paljon enemmän. Viime aikoina useimmin toimessa olleet tulivuoret ovat ennenmainitun Alijatin rautatieaseman lähellä, aivan meren rannalla, jossa dos. Sjögren on niitä tarkannut. ja kertoellut monta niiden purkausta.[2]

Niemimaalla löytyvistä tulivuorista mainitsen ainoastaan sen, joka on 12 virstaa Balakanista länteen, juuri tattarilaiskylän Binagadin vieressä. Tämä, jonka venäläinen nimi on "Grjäsni vulkan", on säännöllisesti muodostunut 160 m korkea keila.

Purkautuessa nousee ja laskee lieju tulivuoren suussa ikäänkuin ulos- ja sisäänhengittäessä, jolloin pinnalle muodostuu suuria, kaasun täyttämiä kuplia. Minuutissa voi syntyä pari kuplaa, ja näitten haljetessa roiskuu lieju laajalti ympäri; eräässä Grjäsni vulkanin purkauksessa viskautui liejua parin virstan päähän tulivuoren aukosta. Koko vuorikeilaa ympäröi harmaansininen savikerros, joka on juossut ja hyytynyt pitkin vuoren rinnettä. Savi on sitkeätä, mutta sen kuivettua, syntyy siihen usein syviä rakoja. Näitä opin tuntemaan ratsastaessani ylös Grjäsni vulkanille; hevosen jalka vajosi useat kerrat salaisiin rakoihin ja tämä teki nousun erittäin vaaralliseksi.

Liejutulivuorten purkausta seuraa usein tuli-ilmiöitä, mustaa naftaa sekä ukkosenkaltaisia jyräyksiä sisästä ja täräyksiä tulivuoren seinämissä.

KOLMAS LUKU.

Naftateollisuudesta.

Apsheron niemimaalla on siis mitä viehättävimpiä luonnon voimia vaikuttamassa ja harvoissa maan paikoissa löytynee näin ahtaissa rajoissa niin monta merkillistä ilmiötä kuin täällä. Niin, täällä on niin paljon ja niin omituista huomattavaa, että geoloogilla on täysi työ monena vuonna, ennenkuin hän oppii kaikkea tuntemaan. Mutta eivätpä ainoastaan nuo ikuiset tulet tahi maan tuliperäinen luonto tahi asfaltinrunsaus niin suuresti kiinnitä nykymaailman huomiota Apsheroniin; paljon enemmän on siihen syynä tuo suuri naftarikkaus, joka viruu sen sisäisissä, maanalaisissa osissa. Vuosituhansia on tiedetty täällä naftaa löytyvän, sillä seutu on rikas luonnollisista naftalähteistä ja pitkiä aikoja sitten on tätä kaivettu, mutta vasta viime aikoina on ymmärretty hyväksensä käyttää niitä suuria rikkauksia, jotka ennen ovat olleet saavuttamattomissa. Moni venäläinen ja tattarilainen oli kauvan purannut naftaa, mutta vasta sitte kun Nobelin veljekset v. 1874 yhtiönsä perustivat, on naftateollisuus kasvanut suuremmoiseksi.

Naftakentät sijaitsevat puoli virstaa Balakanin kylän itäpuolella. 10 neliökilometrin alalla on 870 öljykaivoa,[3] joista kuitenkin ainoastaan 161 pumputaan, ne muut ovat joko hävitetyt taikka purauksen alaisina. Nobelyhtiön hallussa on 75 kaivoa, joista 42 antaa naftaa. Ameriikkalainen puraus, jota Nobel nykyään yksinomaan käyttää, tapahtuu lyhyesti seuraavalla tavalla. Noin 18 metriä korkea, tornimainen puukehys rakennetaan ensin sille paikalle, josta aiotaan naftaa hakea. Tämän n.s. puraustornin huippuun on kiinnitetty iso rautainen väkipyörä, tässä kulkee köysi, jonka toinen pää on kiedottu puupyörään puraustornin lattialla. Pyörä pannaan liikkeelle höyrykoneen avulla, joka on eräässä vajassa, ja se taas on puraustornin yhteydessä. Tulen vaaran välttämiseksi on konehuone noin 50 tai 60 askeleen päässä puraustornista, ja höyry vaikuttaa koneeseen torvijohtoa myöden. Höyryn vaikutuksesta kiertää iso pyörä ja väkipyörässä juokseva köysi liikkuu ylös tahi alas. Köyden toiseen päähän on kaikellaisia työkaluja kiinnitetty, sen mukaan kuin niitä puratessa tarvitaan, esim. soikea rautalieriö, joka nostaa puratessa irtaantunutta savea, santaa ja kiviä. Puraus toimitetaan suureen, vaakasuoraan puuhun kiinnitetyllä taltalla, joka voimapyörän avulla pannaan ylös ja alas liikkumaan. Tällä tavalla talttakin vähitellen tunkee maan sisälle. Sitä myöden kuin se tunkee alaspäin, täytyy sitä vääntää ympäri ja puun ja taltan välistä köyttä täytyy jatkaa. Tämän toimittaa yksi tahi kaksi tattarilaista. Taltan alinomaisista iskuista syntyy ihan ympyriäinen ja pystysuora reikä maahan. Reikä varustetaan rautatorvilla, jotka ovat noin 45 senttiä läpimitaten; nämät vaipuvat, osaksi omasta painostaan, osaksi väkivivun vaikutuksesta siihen kohtaan, missä taltta työskentelee. Pian kuitenkin torvet istuvat kiinni maan painon vaikutuksesta sivulta päin ja silloin täytyy sovittaa näiden sisälle uusia torvia, joiden läpimitta on vaan 37 senttiä, sekä käyttää pienempää talttaa. Kun tämä toinen torvijakso pysähtyy, upotetaan kolmas vielä hienompi. Tämmöisiä torvijaksoja on 6, joista viimeisen läpimitta on 15 senttiä. Vaikka yöt, päivät purataan, kuluu kuitenkin vuosikausia ennenkuin päästään siihen syvyyteen, missä naftaa on. Joskus löydetään naftaa vasta kolmanneksen- tai puolen vuoden purauksen päästä, usein vasta parin vuoden perästä. Syvin purausreikä koko Kaukaasiassa kuuluu Nobelille ja on Zikh nimisen tattarilaiskylän vieressä. Kun ei siinä 500 metrin syvyydessä löydetty naftan merkkiäkään, katsottiin olevan viisainta laata puraamasta, koska jo oli turhaan maahan kaivettu kokonainen pääoma. On toisia purausreikiä, jotka ovat ainoastaan 80 à 90 m. syviä ja niistä saadaan kuitenkin naftaa.

Kun vihdoinkin on löydetty naftaa, käytetään taas väkipyörässä juoksevaa köyttä, jonka päähän nyt on kiinnitetty "shalonka", eli soikea rautalieriö. Shalonka hinataan alas naftaan, jossa se täyttyy, nostetaan taas ylös ja tyhjennetään. Tällä tavoin voidaan 24 tunnissa pumputa 6,000 puutaa (1 puuta = 16,38 k.). Tällä tavoin saatu nafta johdetaan kanavia myöten suuriin "ambareihin", eli kaivettuihin kuoppiin, joista se sittemmin pumputaan suuriin säiliöihin. Neljään tämmöiseen säiliöön Balakanissa mahtuu 100,000 puutaa jokaiseen, erääseen toiseen mahtuu 300,000 puutaa; ne ovat kaikki Nobelin omia. Salakanista johtaa Mustan kaupungin tislauslaitoksiin 13 torvijohtoa, joista kaksi on Nobelin. Nämät viimemainitut ovat 15 senttiä läpimitaten ja voivat yhteensä 24 tunnissa viedä 240,000 puutaa raakaa naftaa Mustaan kaupunkiin. Ennenkuin johtotorvia oli, kuljetettiin nafta nahkasäkeissä rattailla (arboilla) Bakuun. Katkeamaton jono nafta-arboja kulki silloin Balakanista merelle asti. Koko naftakentiillä nostetaan vuosittain noin 100 miljoonaa puutaa naftaa. Tästä määrästä tulee noin 20 milj. Nobelin purausreijistä.

Saattaa laskea, että jokainen purausreikä antaa naftaa keskimäärin viisi vuotta. Tällä ajalla tapahtuu kuitenkin usein, että nafta itsestään viskaantuu ulos maasta, muodostaen suihkulähteitä, "fontaaneja". Tämän vaikuttaa ääretön kaasujen paino, mikä syntyy niissä maan sisäisissä suurissa onkaloissa, joissa naftan luullaan olevan. Geoloogit eivät vielä ole selvillä naftan synnystä ja naftailmiöistä. Saattaa kuitenkin jotenkin varmasti otaksua, että tämä kallis neste viruu pitkissä käytävien muotoisissa onteloissa, eri syvyyksissä maan sisässä. Löytyypä monta esimerkkiä siitä, että kaksi purausreikää on yhteydessä keskenänsä, niin että toisen antaessa naftaa, toinen kuivuu ja päinvastoin. Tapahtuupa vielä että toistensa läheisistä purausreijistä, toinen antaa 100 m syvyydestä naftaa, kun sitä vastoin toista täytyy purata ehkä 300 m, ennenkuin naftaa löytää. Ennenmainittujen ontelojen olemassa oloa todistaa muun muassa ne äärettömät vieremät, jotka keväällä v. 1886, minun vielä Balakanissa ollessani, tapahtuivat erään puraustornin kohdalla, josta oli suuret määrät naftaa pumputtu. Maahan painetut torvet taipuivat, puraustornien alle muuratut kiviaukot katosivat, ja osa puraustorneja upposi maahan.

Kun kaasut puristavat naftan ylös torvien lävitse, viskaantuu se huumaavalla jyryllä puraustorvista ylös semmoisella voimalla, että tämän ylemmät osat usein menevät pirstaleiksi. Suuria kiviä ja savimöhkäleitä lentää noin 300 metrin korkeuteen ilmaan, jotavastoin itse naftasuihku harvoin nousee 60 m korkeammalle. Nafta, joka hienona vihmana putoilee puraustorvien ympärille, kootaan niin tarkoin kuin suinkin läheisiin "kuoppiin". Suuret määrät joutuvat kuitenkin hukkaan ja tuulien kuljetettaviksi. Jos naftasuihku on runsas ja kauvan kestävä, muodostaa se puraustornin ympärille oikein santa- ja savivallia, joitten poistamiseen kuluu kuukausia. Jotta ylösviskaantunutta naftaa voitaisiin helpommin koota, käytetään, ameriikkalaisissa puraustorneissa n.s. "kalpakkia" s.o. purausreiän suuhun kiinnitettyjä polvitorvia, jotka pakottavat naftasuihkun heittäytymään sivullepäin. Vaikka nämät polvitorvet ovat 5 sentin vahvuisesta valinraudasta, voipi väkevä naftasuihku muutamassa minuutissa ne kokonaan kuluttaa, kun santa ja savi alinomaa hankaa polvitorven taivunta vastaan. Toistakin tapaa käytetään naftasuihkun sivullepäin taivuttamiseksi: sysätään taaja rivi rautatiekiskoja naftasuihkun päälle. Eräänkaltaista laitosta käytetään sulkemaan ja avaamaan naftasuihkua sen mukaan kuin naftaa tarvitaan. Tapahtuu kuitenkin sangen usein, että suihku on niin väkevä, että se rikkoo kaikki tämmöiset esteet ja heittää ne sivulle. Naftan suihkuminen saattaa kestää koko vuoden ja antaa 20,000 puutaa tunnissa. Voimallisimpia naftasuihkuja Balakanissa olivat Nobelin n:o 25 ja n:o 9. Edellinen, joka suihkusi kokonaisen vuoden, lyhyillä väliajoilla, antoi 400,000 puutaa naftaa 24 tunnissa. Jälkimmäinen suihkusi 6 viikkoa, antaen voimallisimmin suihkutessaan puolen miljoonaa puutaa naftaa yhtä lyhyessä ajassa. Edellisessä huomattiin sitäpaitsi erinomaisen väkevä kaasuvirta.

Kun koko Balakani on täynnä naftajärviä ja kanavia, ja kun maa, talot ja puraustornit ovat ihan naftan liottamia, on helposti ymmärrettävissä, että täällä on sangen tulenarkaa, varsinkin lämpymänä vuoden aikana, jolloin ilma on rasittavan kuuma ja helteinen. Tulipalot eivät olekaan Balakanissa harvinaisia. Kesällä on tuskin viikkoakaan, ettei olisi tulipaloa. Nämät ovat useinmitten ajattelemattomuuden tai varomattomuuden seurauksia, mutta usein syntyvät ne myös räjähdyksistä tahi konehuoneiden kipinöistä. Niinkuin sanottu, purataan ja pumputaan useimmat purausreiät höyryn avulla. Poikkeuksena tästä ovat tattarilaisten purausreijät. Niitä tehdään käsi- tahi hevosvoimalla. Kun itse olen katsellut valkeanvaaraa Balakanissa, en saata olla lyhyesti kertomatta tätä sekä komeata että kauhistavaa nähtävää. Oltiin helmikuussa v. 1886. Ilta oli hiljainen ja tyyni, kun äkkiä alkoi kuulua kamalia huutoja: "pashar" ja "jango", edellinen venäläisten, jälkimmäinen tattarilaisten huulilta. Nämät molemmat sanat merkitsevät tulipaloa ja herättävät aina Balakanissa kauhua ja säikähdystä. Kiirehditään ulos, sillä aavistetaan jotain tavatonta tapahtuvan. Ulkona kohtaa silmiämme häikäsevä tulimeri. Koko aro on monen virstan alalla taikamaisessa, valahtavassa valossa. Läheiset ja etäiset puraustornit näyttävät vaaleata taustaa vastaan ikäänkuin yökummituksilta. Kaikki ne, jotka omistavat naftamaata ja puraustornia, kiirehtivät ensiksi tulenpaikalle, ei niin paljon estääksensä tulta, vaan enemmän suojellaksensa omaisuuttaan. Toiset kiirehtivät sinne uteliaisuudesta. Mitä lähemmäksi tulipaloa tullaan, sitä selvemmin voi eroittaa noita tavattomia, valkoisia liekkiä, jotka oikullisina kiertelevät ylös ilmaan, levittäen savupilviä ylitsensä. Palopaikalle tultuamme huomattiin suuren, 100,000 puutaa sisältävän naftajärven sekä puraustornin olevan ilmiliekissä. Tuli oli päässyt valloilleen seuraavalla tavalla. Palavassa puraustornissa oli samana päivänä ollut väkevä suihkuvirta, jotta tornin lattia ja seinät olivat ihan naftalla valetut, mutta tästä huolimatta oli armeenialainen työmies mennyt kello yhdeksän illalla sinne sisälle lyhtyineen, noutamaan joitakuita työkaluja. Tultuaan puraustorniin, oli hän pudottanut lyhtynsä, sillä seurauksella, että rakennus silmäräpäyksessä oli liekissä. Itse oli hän paennut. Sillä välin kun turhaan koetettiin sammuttaa palavaa puraustornia, vei tuuli kipinöitä ja hehkuvia lastuja ihan vieressä olevaan naftajärveen, joka myös heti syttyi.[4]

Pian kukistuivat puraustornin hiiltyneet seinät, mutta purausreiästä nousi vielä kaasuja, jotka paloivat tavattomina liekkeinä. Kun monasti oli koetettu sammuttaa näitä heittämällä kosteita turkkeja reiän suulle, onnistui se vihdoinkin siten, että 20 tattarilaista asettui purausreiän ympäri, jokaisella käsissänsä lapiollinen kosteata multaa jolla he annetun merkin mukaan tukkivat reiän. Mutta naurettavaa olisi ollut koettaa sammuttaa nafta-ambaria. Nafta kiehui huumaavalla kohinalla ja maa oli yltympäri ihan kuumeentunut. Nobelin palokunta, joka tämmöisissä onnettomuustilaisuuksissa tavallisesti on ensimmäisenä paikalla, oli nytkin saapunut, mutta kun he huomasivat, että oli mahdotonta sammuttaa palavaa naftamerta muutamilla vesisuihkuilla, jotka muuttuivat höyryksi, ennenkuin ne edes ehtivät ambariin, oli käsketty pysymään alallaan. Täytyi antaa palaa, kunnes tuli vähitellen sammui. Jos tämmöistä tulipaloa saa rajoitetuksi vähempään alaan, tapahtuu se enemmän sattumuksesta, kuin läsnäolevien huomaavaisuudesta ja toimenpiteistä.

Puraustorni ja ambari oli erään venäläisen, herra Palashovskin oma, jolle tuli 10,000 ruplan vahinko. Satatuhatta puutaa naftaa oli 4:ssä tunnissa palanut ja sitäpaitsi oli yksi puraustorni menetetty. Sitten kuin joka naftatippa oli haihtunut, kiehui jälellä oleva vesi vielä ambarin pohjalla ja läpinäkymätön pimeys peitti taas aron.

Tuskin virstan päässä Bakusta itään näkee matkustavainen suuren ryhmän mustia huoneustoja sekä korkeita tehtaan savutorvia. Näitten yli leijailee aina raskas, pikimusta savupilvi. Tämä taloryhmä on "Musta kaupunki", ja savu, joka sen yli leijailee, tulee täällä olevista, lukemattomista tislauslaitoksista, joissa raaka nafta valmistetaan. Täällä on pitkä rivi tavattoman suuria tislauspannuja, joissa nafta kuumennetaan, saatetaan kaasunmuotoiseksi, tiivistetään taas jättiläissuuruisissa jäähdytystorvissa, jotka ovat kiemuraisina vedellä täytetyissä puu-ammeissa. Tislauksessa eroittuu toinen toisensa perästä: bentsiiniä, gasoliiniä, kerosiinia, solariöljyjä, voi-öljyjä ja loput — venäjäksi "astadka" — käytetään höyrypannuissa polttoaineeksi. Sadasta osasta raakaa naftaa saadaan 25 osaa puhdasta kerosiinia. Bakusta viedään vuosittain noin 25 miljoonaa puutaa kerosiinia.

Naftan kuljettamista varten on Nobelilla 12 Motalassa rakennettua höyrylaivaa, joilla useimmilla on itämaalaiset nimet niink. Soroaster, Braama, Mooses j.n.e. Muutamia vuosia sitten paloi satamassa höyrylaiva "Nordenskiöld", jolloin usea tattarilainenkin menetti henkensä. Näitten laivojen rungot käytetään suuremmaksi osaksi öljysäilyttiminä. Jokaiseen laivaan mahtuu 45,000 puutaa. Ne vievät öljyn Astrakaniin, josta se kuljetetaan matalassa käyvillä aluksilla Zaritsyn'iin. Täältä se viedään rautatiellä erityisissä, sitä tarkoitusta varten rakennetuissa öljyvaunuissa, Venäjän valtakunnan kaikkiin osiin.

Se, joka kerran on nähnyt Nobelin naftalaitoksen Balakanissa ja Mustassa kaupungissa, ei voi muuta kuin ihmetellä sitä tarmoa ja tahdonlujuutta, jota on osoitettu näitten perustamisessa. Tämä työ olisi oikeastaan suuremmoista jo sivistyneessäkin maassa, jossa kaikki nykyajan teollisuuden apuneuvot ovat helposti käytettävissä, mutta mitä on sanottava tämmöisestä yrityksestä kaukaisessa maan-osassa, johon kaikki koneet on kuljetettava satoja penikulmia ja jossa raaka ja sivistymätön kansa tietämättömyydessään ja kateudessaan koettaa mitättömiksi tehdä ja ehkäistä kaikki hankkeet. Tämän teollisuuden perustajat ovat ruotsalaiset veljekset Roopertti ja Ludvig Nobel. Kun ensinmainittu eli vanhempi veli kerran oli matkalla Bakuun, johtui hänelle mieleen se onnellinen ajatus, että täällä epäilemättä löytynee tyhjentymättömiä aarteita kätkössä maan sisässä, ja näin hänestä tuli tämän toimen varsinainen alkuunpanija, mutta Ludvig Nobelin voimakkaassa ja viisaassa johdossa tämä yritys yhä kasvoi, laajeten niin jättiläismäiseksi, kuin se nyt on. V. 1874, kun tämä yritys pantiin alkuun ja sitä lähinnä seuraavina vuosina, saatiin taistella uskomattomia vaikeuksia vastaan. Murhat, murhapoltot ja varkaudet olivat tavallisia, ja sekä tattarilaiset, että venäläiset ja armeenialaiset koettivat kaikin tavoin vahingoittaa näitä uusia laitoksia ja niitten omistajia. He kaivoivat maan alaisia kanavia näitten nafta-ambareista, tyhjentääkseen ja varastaakseen naftaa niistä. He raastivat ylös pitkät mitat niitä torvijohtoja, jotka vievät naftan Balakanista "Mustaan kaupunkiin", mutta pelästymättä tästä, enensi Nobel vaan ponnistuksiaan. Hän asetti aseellisia "karaolshik'eja", eli yövartioita tehtaisiinsa ja hänen onnistui näin suojella niitä. Näillä varokeinoilla voitti "Öljykuningas", joksi häntä täällä yleisesti nimitetään, pian vastustajansa. Yritys kasvoi vuosi vuodelta, uusia puraustorneja rakennettiin, tehtaat laajennettiin, konepaja ja naftasäiliöitä perustettiin sekä Balakanissa että "Mustassa kaupungissa", insinööri- ja työväenasuntoja, klubihuoneustoja, piirustuskonttooreja, laivatelakoita, siltoja, rautatievaunuja ja laivoja rakennettiin ja näin on vähäisestä alusta maamiestemme tarmokkaisuudella Bakussa paisunut eräs maailman suurimpia teollisuuslaitoksia.

NELJÄS LUKU.

Tattarilaisista.

Varmuudella ei osata määrätä aikaa, jolloin turkkilaiset ensiksi ilmestyivät Kaukaasiaan, mutta sangen luultavaa on, jo ennen Kristuksen syntymää, yksityisiä joukkoja eli heimoja oli tunkeunut maan pohjoisosaan. Näitä joukkoja, jotka tulivat Kaspian meren luoteenpuolisilta aroilta ja Volgan rannikolta, tarkoittavat epäilemättä niissä vanhoissa persialaisissa sankaritaruissa, joissa turaanilaisia aina esitetään persialaisten vaarallisimpina vihollisina. Väestön suhteista uudempina aikoina on sitä vastoin paljon luotettavampia lähteitä ja muistotietoja ja ne tattarilaiset, jotka nyt asustavat Transkaukaasiassa, ovat epäilemättä tulleet Aderbeidshanista ja Kaspian meren itärannalta. Aina Seldshukkien ilmestymisestä edellisen vuosisadan loppuun asti, ovat ne vähin erin tulleet maahan, ensin jatkaneet nomaadielämäänsä, mutta sitten vähitellen asettuneet paikoilleen, muodostaneet pikku kyliä ja yhteiskuntia.[5] Päättäen niistä monista linnanraunioista, joita löytää tattarilaiskylissä, ovat ne keskenänsä taistelleet monta tulista ottelua, mutta sitten kuin venäläiset meidän vuosisatamme alkukymmeninä valloittivat transkaukaasialaiset maakunnat, ovat ne rauhoittuneet, ja taistelut ovat loppuneet.

Tattarilaiset asuvat itäisessä Transkaukaasiassa, alueella, jonka rajana pohjoisessa on Kaukasus, lännessä Tiflis ja Erivan, etelässä Aras ja Lenkoran, sekä idässä meri. Sitä paitsi muodostavat ne siellä täällä Kaukaasiassa kansanryhmiä, joista suurimmat ovat Ahaltsik'in, Derbent'in ja Kuban kaupunkien ympäristössä, molemmat Apsheronin pohjoispuolella; Derbent meren lähellä, Kuba sisämaassa. Lukuisimmin niitä kuitenkin on Shemakan, Nuhan (itä Kaukason etelärinteellä) ja Bakun kaupunkien ympäristössä.[6]

Tattarilainen on vartaloltaan pikemmin iso kuin pieni, rakenteltaan on hän roteva ja vahva, kasvojen piirteet ovat löntteröiset, ilme yleensä raakaa ja välinpitämätöntä, löytyy kuitenkin monta, joitten kasvot ovat erittäin jalot ja kauniit. Näin on varsinkin naisten laita, jotka usein ovat hurmaavan kauniit. Heidän kasvonsa ovat soikeat, mantelinmuotoiset silmänsä tummat, hiukset ja silmäkulmat mustat, huulet punaiset ja hipiä vaalea, seurauksena siitä, että he aina ovat hunnutetut. Miehillä on vahva parrankasvu ja hyvin hoidetut viikset, suuret huulet, muodostanut väkevämuotoinen, pitkä ja leveä alaleuka. Samoinkuin persialaiset ajavat tattarilaisetkin koko päälakensa paljaaksi, jättäen vaan korvien lähelle hiussuortuvan, josta syystä ne ovatkin lakki päässä huoneessa. Käsien ja jalkojen sisäpuolet sekä kynnet värjäävät he hennah värillä rusokellertäväksi. He rakastavat koristeita ja helyjä ja pukeuvat mielellänsä kirjaviin vaatteisiin.

Tattarilainen elää enimmäkseen yksiavioisuudessa, sillä harvassa on niitä, joilla on varaa pitää usiampaa kuin yhden vaimon. He asuvat pienissä, matalissa, yhdenkertaisissa, litteäkattoisissa huoneissa, joissa melkein aina on kirjavaksi maalattu veranta pihanpuolella.

Huoneita on tavallisesti kolme, joista naisten huoneeseen vieras ei koskaan saa astua. Niissä ei ole huonekaluja, mutta lattioita peittää pehmeät matot, ja yötä vietetään patjalla, joka päiväksi kääritään kokoon tyynyineen, peittoineen ja pistetään suuriin komeroihin. Kalleuksia, niinkuin hopea-astioita ja koristeita, säilytetään muissa pienemmissä, lukolla suljettavissa komeroissa. Näitten seinään kiinnitettyjen kaappien yläpuolella käy koko huoneen ympäri hylly, johon posliineja, laseja, samovaari (teekeittiö) y.m. asetetaan.

Tattarilaiset ovat kohteliasta väkeä; sille, joka käy heitä katsomassa, vaikka kuinka pienen ajan, tarjoovat he aina teetä, hedelmiä ja tupakkaa. Retkeillessäni Apsheron niemimaalla, ei minun koskaan tarvinnut ottaa mukaani evästä, sillä tattarilais-kylässä sain aina mitä minä tarvitsin. Sitä vastoin välttää tattarilainen aina visusti juomasta samasta lasista, tahi syömästä samasta vadista kuin kristitty. Siksipä, kun söin heidän kanssansa, oli meillä aina kummallakin eri pöytäkalustomme. Niin vierasvaraiset ja kohteliaat kuin tattarilaiset ovatkin ystävillensä, niin julmat ja verenhimoiset ovat he vihollisilleen. Mitätönkin pikkuasia saattaa olla syynä leppymättömään vihaan; jos vieras tattarilainen puhuttelee naitua vaimoa, on tämä hengenvaarallinen loukkaus hänen miestänsä kohtaan, ja tälle riittävä syy väijymään toisen henkeä. Balakanissa ei ole harvinaista, että, kun naftaa jostakin suihkusta on vihmonut tahi juossut vieraalle alueelle, niin tästä syntyy verisimpiä tappeluja, jotka useimmiten päättyvät ihmishengen hukalla. Pimeän tultua karataan usein yksinäisten vaeltajien kimppuun, olkootpa sitte venäläisiä, armeenialaisia, tahi johonkin muuhun kansallisuuteen kuuluvia, ja heidät tapetaan ja ryöstetään. Tällöin käytetään aina kinsaalia, jonka lappeessa on kaksi syvää juovaa, jotta veri helpommin syöksyisi ulos. Murhaaja ei tähtää sydämmeen, vaan pistää kinsaalin rintalastan alle, jossa se äkkiä väännetään ympäri.

Tattarilaisten elinkeinona on osittain kauppa, osittain karjanhoito ja maanviljelys. Heidän kauppiaansa, jotka ovat viekkaita ja viisaita, tuottavat tavaroita Venäjältä ja vievät sinne persialaisia mattoja ja käsitöitä, sekä hedelmiä. Maalaiskansan parhaimpana tulolähteenä ja tärkeimpänä ravintona on rasvahäntäinen lammas, jota elätetään suurissa laumoissa. Paljon käytetään myös kalkkunoita, kanoja ja hanhia. Kyläasukkaitten pääelinkeino on maanviljelys ja puutarhanhoito, jonka tärkeimpinä tuotteina ovat viinirypäleet ja vesimeluunit.

Vaikka olisikin houkuttelevaa kertoa kaikista niistä tattarilaisista tavoista, joita minä pitkänä olo-aikanani heidän luonansa opin tuntemaan, täytyy minun kuitenkin luopua siitä, kosk'en muussa tapauksessa pysyisi tämän teoksen rajoissa. Mutta erään kohdan tattarilaisten elämästä tahdon kuitenkin näytteeksi esittää, ja kiitollisena aineena pidän minä silloin heidän kosimisensa ja häittensä kertomisen.

Kun nuori tattarilainen rakastuu johonkin tyttöön, ei hän itse kosi, vaan jättää tämän tehtävän äidilleen. Tämä menee tytön vanhempien luokse kysymään, suostuvatko he naimiskauppaan. Jos he suostuvat, annetaan tytölle kultasormus ja kaulahuivi. Tavan mukaan vedetään huivi sormuksen lävitse ja solmitaan kiinni merkiksi, että liitto on päätetty. Tästä hetkestä on tyttö morsian, mutta sulhanen ei saa nähdä häntä vilahdukseltakaan, ennenkuin hääpäivänä. Viikko tämän ensimmäisen sopimuksen jälestä pitävät pojan vanhemmat pidot, joissa kaikki heidän sukulaisensa ovat läsnä. Heitä kestitetään teellä, makeisilla "shislikillä" (joka on hiiloksella paistettu lampaanliha), "plaffilla" (riisiryyni ruokaa) y.m. Pidot loppuvat varhain, että vieraat ehtivät mennä tytön kotiin, jossa myös samana iltana on vieraita. Sulhanen ei kuitenkaan saa täällä olla mukana. Vieraitten kokoonnuttua kysytään tytön isältä, tahtooko hän antaa tyttärensä kosijalle. Kun hän tähän on antanut myöntävän vastauksen, annetaan tytölle toinen kultasormus, joten liitto nyt pidetään täydellisesti vahvistettuna. Sitte lähdetään pois. Vieraat jakavat makeisten jäännökset keskenänsä ja vievät ne kotiinsa, jossa kaikkien perheenjäsenten, tavan mukaan, tulee niitä maistaa.

Kaikkina juhlapäivinä, joita on kosimisen ja häitten välillä, tulee sulhasen antaa morsiamelleen joko uuden puvun, tahi koristeen. Kaksi kuukautta häitten edellä ostaa sulhanen kankaita, vaatteita, posliineja ja talouskaluja uuteen kotiin. Kaikki pojan perheessä tutut naiset tulevat sitte neulomaan ostetuista kankaista vaatteita. Kun kaikki, jota tytölle lahjoitetaan, on valmista, lähettää sulho kokeneen vanhan vaimon tytön luoksi viemään peilin lahjaksi. Häntä seuraa koko jono pieniä lapsia, päällään kantaen tarjottimia, joissa on kaikki morsiamelle lahjoitettavat vaatteet ja koristeet. Matkalla soitetaan ja lauletaan ja seuran saapuessa juoksee tyttö ulos, ottamaan heitä vastaan, huutaen "hohgellsun" (terve tuloa!) Kaikki käsketään huoneeseen ja nyt tanssitaan ja lauletaan hetkinen. Sitte viedään vanha vaimo kunniasijalle ja ne muut asettuvat hänen ympärilleen. Hän ottaa nyt esille hyvin käärityn peilin, joka paljastetaan ja näytetään tytölle. Kun sitä on tarkoin katseltu, pannaan se pois ja nyt tuodaan yksi tarjottimista esille. Tässä on nyt esim. kankaita ja vaatteita, joita kaikki järjestänsä nostavat ja katselevat. Jokaista uutta esinettä näyteltäessä huutavat läsnäolevat naiset kaikki yht'aikaa: "Allah mebarek ejlasun", s.o. Jumala antakoon sinulle siunauksensa. Sitte tuodaan esille uusi tarjotin, jossa on esim. koristeita niinkuin korvarenkaita, rannerenkaita, kaulanauha y.m. Viimeisellä tarjottimella on jo makeisia. Nämät asetetaan teevadeille ja tarjotaan läsnoleville. Lopuksi vielä kerran tanssitaan ja soitetaan.

Kun sulhasen mielestä on aika pitää häitä, ei sovi hänen itse sitä ilmoittaa isälleen, sillä sen katsotaan tuottavan onnettomuutta, vaan hän puhuu jollekin sisaruksistansa, tai hyvälle ystävälle, joka sitte esittää hänen pyyntönsä isälle. Kun hääpäivä on määrätty, menevät tytön setä ja pojan eno mollan eli papin luo. On tapana, että poika siinä tilaisuudessa lahjoittaa tytölle kultarahoista tehtyjä koristeita ja pappi kysyy sentähden, montako tämmöistä rahaa tahdotaan kustantaa. Vastataan esim. 20, joka merkitään isolle paperille. Sitte kysyy pappi, tahtovatko nämät molemmat nuoret toden perästä ottaa toisensa, ja kun myönnetään asian niin olevan, merkitään näitten sekä vanhempien nimet samalle paperille. Kaikki mitä tyttö saa myötäjäisiksi, niinkuin lamppu, kello, matot, samovaari, posliinit y.m. merkitään listalle.

Häitten edellisenä päivänä kirjoitetaan yljän kodissa kaikkien niitten nimet, jotka häihin käsketään ja molla toimittaa kutsumuksen. Häät kestävät kolme päivää. Ensimmäisenä iltana on yljällä pidot, mutta vaan omille ystävilleen ja tutuilleen. Toisena iltana kutsuu hän vaan oppineita ja kokeneita miehiä, joita runsaasti kestitään, ja saavat kukin rahalahjan pois mennessään. Tytön kodissa on myös ensi iltana tanssipidot, mutta ainoastaan naisille. Toisena iltana menee hän ystävättäriensä seuraamana saunaan. Kylvettäessä soitetaan ja lauletaan koko ajan ulkopuolella. Morsiamen kodissa on yksi huoneista akuttimella jaettu kahtia. Tämän taakse astuu tyttö yhden tai kahden läheisimmän ystävättärensä kanssa. Toisella puolella istuvat kaikki muut naiset soittaen ja laulaen hänelle. Kun soitto on loppunut, nostetaan akuttimet ylös ja tyttö astuu heidän joukkoonsa. Ensiksi he tervehtivät häntä, sitten värjäävät he hänen jalkansa ja kätensä hennahvärillä. (Hennah on voimakasta, rusokellertävää väriainetta, joka sekä tattarilaisilla, että persialaisilla on erittäin tärkeänarvoista. Usein värjäävät he hevosiansa ja aasejansa ihan keltaisiksi. Niinpä ovat shahin valkoisten hevosten hännät melkein aina värjätyt). Tämän toimittaa sama vanha vaimo, joka toi peilin ja hän saa makson vaivastaan. Kolmantena hääpäivän iltana kokootuvat yljän kotiin kaikki ne naiset, jotka ovat hänen perheensä tuttuja. Hän itse ei silloin saa olla kotona, vaan menee sen sijaan saunaan, läheisimpien ystäviensä kanssa. Kun hän on kylpenyt, vaatettaa molla hänet uusiin, puhtaisiin vaatteisiin. Hänen kylpiessään ovat ystävänsä soittaneet ja puhaltaneet huilua ulkopuolella ja molla lukenut pitkät rukoukset koraanista. Näitten menojen jälkeen lähdetään yljän kotiin. Tänne kokoontuu taas 30 tai 40 kokenutta ja viisasta miestä, joista yksi kello 12 yöllä menee noutamaan morsianta. Tultuansa tämän kotiin, kiittää hän tytön vanhempia ja sitte lähdetään vanhan peilivaimon ja soittajien sekä soihdunkantajien seuraamina äskennaitujen asuntoon. Tulevassa makuuhuoneessa riippuu kaihdin ja sen takana seisoo morsian huntu kasvoilla yljän toimittaessa rukousta. Kun hän on lopettanut, käskee vanha vaimo hänet nostamaan kaihdinta. Hän tekee niin, astuu morsiamen luokse, ottaa häntä kädestä ja lausuu hänet tervetulleeksi. Kaiken tämän kestäessä peittää huntu morsiamen kasvoja, eikä hän vastaa sanaakaan. Ylkä antaa hänelle lahjan, mutta hän on yhä vaiti. Ylkä antaa hänelle muutamia kultarahoja ja sormuksen. Silloin hän vastaa, ja nyt ylkä saa ottaa pois hunnun ja nähdä hänen kasvonsa, joita hän ei ole nähnyt siitä asti kuin hän kosi häntä.

Tämä on sanasta sanaan tehty käännös tattarilaisesta hääkertomuksesta, jonka sain eräältä Balakanin tattarilaiselta. Hän oli siinä itse ollut ylkänä. Vaikka tämä kertomus on pidettävä tattarilaishäitten mallina, niin on itsestään ymmärrettävä, että häät saattavat olla paljon yksinkertaisemmat, tai myös vielä juhlallisemmatkin, riippuen varallisuudesta, asuinpaikasta ja perheoloista.

Tattarilaiset hautajaiset vietetään seuraavalla tavalla: Kun sairas tuntee kuoleman lähestyvän, kutsuu hän mollan luoksensa. Tälle hän sanelee testamenttinsa. Sitte lukee molla koraanista rukouksia kuolevaiselle, kunnes hän on viimeisen henkäyksensä vetänyt. Ruumis pestään tarkoin ja kääritään kolmeen valkoiseen liinaan. Otsaan kiedotaan myös side. Kädet ovat suorina pitkin ruumista.

Samana päivänä kutsutaan kuolleen kaikki sukulaiset, joille tarjotaan teetä ja makeisia, mollan yhä koraania lukiessa. Sitte viedään ruumis hautausmaalle, jossa se lasketaan lähes metrin syvyiseen hautaan, jonka seinät ovat muuratut, mutta lattia on sotkettua maata. Kasvot ovat paljaat ja Mekkaan päin käännetyt. Kuolleen miessukulaiset ja ystävät tulevat haudalle, onpa jokunen hunnutettu nainenkin läsnä, vaikka kauvempana. Kun hautaustoimitus ja rukoukset ovat päätetyt, pannaan haudan suulle suuri litteä kivi, jonka lyhyeen sivuun on neliönmuotoinen syvennys hakattu, ja siihen sovitetaan pystysuora hautakivi. Korkokirjaimilla ilmoitetaan tässä kuolleen nimi, ikä, ammatti ja kuolinpäivä. Alimmaisena on koraanista värssy, jossa puhutaan maallisen elämän katoavaisuudesta ja taivaallisen elämän kirkkaudesta. Kun hautajaisista on viikko kulunut, kokoontuvat sukulaiset taas pitoihin kuolleen kotiin ja 40 päivää tämän jälestä päätetään hautajaisjuhlallisuudet vielä lopullisilla pidoilla. Kolmena vuonna tulee kuolleen perheenjäsenten jokaisena juhlapäivänä rukoilla ja itkeä hänen haudallaan. Monet täyttävät tämän velvollisuuden, monet sen laiminlyövät, eivätkä enää vuoden, tai vielä lyhyemmänkään ajan jälestä tule haudalle.

Lopuksi tahdon tähän lyhyeen kansantieteelliseen kuvaelmaan liittää muutaman sanan tattarilaisten kielestä, koska minulla, heidän luonansa oleskellessani, oli tilaisuus jotenkinhyvin siihen tutustua. On itsestään selvää, ettei tässä sovi tehdä selkoa kielen rakennuksista; siis vaan muutama sana sen suhteesta Turkin kieleen.

Kun tattarilaiset ovat turkkilaisia, on heidän kielensäkin turkin kieltä. Mutta etäisyys, erilaiset valtiolliset harrastukset ja eri elämänolot ovat vaikuttaneet, että nämät molemmat kielet vähitellen ovat toisistaan eronneet. Osmannit, jotka vaelsivat kauvemmaksi länteen ja tulivat eurooppalaisten sivistyksen ja politiikin kanssa tekemiseen, ovat sekä tapoihin että kieleen ottaneet yhtä ja toista vierasta ainesta. Heidän kielensä on kehittynyt ja niin sanoakseni hienontunut, kun sitä vastoin köyhempien ja sivistymättömien tattarilaisten kieli on jäänyt ennalleen. Ainoa muutos, mikä siinä on tapahtunut, on se, että siihen on tullut monta venäläistä sanaa, senjälkeen kuin venäläiset valloittivat maan. Venäläisiä nimiä on varsinkin talouskapineilla, aseilla y.m.s., joita venäläiset kaupassa ja seurustelussa ovat tattarilaisille tuoneet.

Nämät molemmat kielet eroavat toisistaan varsinkin siinä, että turkinkieli on paljon kehittyneempi, sanarikkaampi ja säännöllisempi kuin tattarinkieli. Kuitenkin ymmärtää Konstantinopolin turkkilainen ja Apsheron niemen tattarilainen melkein täydellisesti toinen toistaan, sillä poikkeuksella vaan, että tattarilainen saa tutustua moneen uuteen sanaan, jota ei ole hänen kielessään. Sen minäkin tulin huomaamaan Konstantinopolissa, jossa minua hyvin ymmärrettiin ja minä taas ymmärsin pääasiassa sen, mitä puhuttiin, kun taas monet sanat olivat minulle ihan vieraat, kun niitä ei koskaan tattarilaisten kesken käytetty. Mainittakoon tässä muutama lyhyt lause, esimerkiksi näitten molempien kielien yhtäläisyydestä:

Turkin kieltä: ewin byjyk-my — onko talosi suuri? Tattarin kieltä: sennun övun böog-mi?

Turkin kieltä: ewet, efendim, ewim pek byjyk dyr — on, herraai,
taloni on sangen suuri.
Tattarin kieltä: bäli, mennim, oovim tjoek böög dur.

Turkin kieltä: pederim shehirde dyr — isäni on kaupungissa. Tattarin kieltä: mennim attam shaharda dur.

VIIDES LUKU.

Kaspian meren yli.

Ennenkuin jätämme ikuisen tulen maan, ohjataksemme komeassa siipilaivassa "Imperator Aleksander III", kulkumme Persian rannikkoa kohti, tulee minun lukijalle esittää nuori tattarilainen, joka on oleva seuralaiseni matkalla Persian erämaitten halki ja joka on poistava vaikeudet uskottoman tieltä uskonkiihkoisten muhamettilaisten joukossa.

Isa Begh Baki Khanov on 25 v. vanha ja ennen hyvin rikkaan maan omistajan poika. Nimi ilmaisee tosin hänen olevan beghin, eli ruhtinaan, mutta Isalla ei ole entisestä loistostaan paljon jälellä, sillä jo monta vuotta sitte pettivät kavalat veijarit hänen isäänsä ja ryöstivät häneltä hänen omaisuutensa. Isan täytyy sentähden tehdä työtä ja on muutaman vuoden ollut Nobelin palveluksessa, ansaiten 25 ruplaa kuussa. Hän on tukeva, hänellä on suuret, mustat silmät, kotkannenä, hyvin hoidetut, kastanjanruskeat viikset ja lumivalkoiset hampaat. Sen ohessa on hän notkea kuin kissa ja niin taitava ratsastaja, että hän, täyttä vauhtia nelistäen, voi ottaa esineen maasta kadottamatta tasapainoaan. Lopuksi on hän tehnyt toivioretken Meshediin Khorasanissa, ja siis ennenkin ollut tekemisissä persialaisten kanssa, joitten kieltä hän esteettömästi puhuu.

Kaikki nämät hyvät ominaisuudet vaikuttivat sen, että minä empimättä valitsin hänet kumppanikseni, varsinkin kun hän, insinööri Sandgrenin erinomaisesta hyväntahtoisuudesta sai pitää palkkansa Balakanissa, päiväpalkkana matkalla. Hänellä oli itsellään suuret toiveet tästä matkasta ja kävi jo ajatuksissaan pyhillä profeettain haudoilla. Pian saamme kuulla miten nämät hänen toiveensa raukesivat.

Tiistai, 6 p. huhtikuuta, oli meidän lähtöpäivämme. Me olimme huonosti varustetut; meillä ei ollut enemmän tavaraa kuin mitä voimme käsissämme kantaa. Paitsi vaaleanharmaita, kamelinkarvaisia matkavaatteita, oli minulla tattarilaisessa, kaksipohjaisessa matkalaukussani vielä toinen vaatekerta, talvikaapu ja matkapeitto. Isa Beghilla oli päällysvaatteena suuri tattarilaistakki. Aseina hänellä oli hopeahelainen turkkilainen pyssy ja kinsaali sivussa. Minulla oli revolveri nahkalaukussa, jota kannoin olkahihnassa. Samassa laukussa piilyi myös piirustus- ja muistiinpanokirjoja sekä Persian karttoja. Tämä oli koko meidän varustuksemme ja sen puutteellisuutta saimme pian tuntea Elbursin jääkylmissä vuoriseuduissa.

Meidän oli määrä lähteä kello 9 illalla, mutta jo kello 7 alkoi erittäin tuima pohjoismyrsky puhaltamaan, ja sitä seurasi ankarat sadekuurat. Hyvin tietäen miten vaarallista oli lähteä merelle pimeässä ja myrskyssä, oli katteini Danielssonin mielestä parempi odottaa raju-ilman taukoamista. Kaspian meren myrskyt eivät nimittäin ole semmoiset, joihin me olemme tottuneet. Täydellisesti selkeän ja tyvenen päivän perästä saattaa muutamassa silmänräpäyksessä puhjeta rajuin hirmumyrsky.

Äsken niin tyven meri alkaa kovin kuohuella, aallot ovat jyrkkiä vaahtopäitä ja hajaharjaisia. Usein lyhyemmässä kun 15 minutissa tuuli kääntyy pohjoisesta etelään — pohjois- ja etelätuulet ovat tavallisia Kaspian merellä, kun sitävastoin itä- ja länsituulet ovat harvinaisempia eivätkä koskaan ylly erittäin koviksi — ja silloin saa havaita, että aallokko vielä jatkuu toiseen suuntaan vaikka tuuli puhaltaa toisesta. Ne laivurit, jotka tämmöisissä myrskyissä ovat merellä, koettavat niin pian kuin suinkin päästä tuulensuojaan Apsheron niemen tahi jonkun muun maan turviin. Jos he sattuvat olemaan niin kaukana merellä, ettei tämä heille onnistu, täytyy heidän korjata kaikki purjeensa ja olla tuuliajolla, kunnes meri tyyntyy. Myrskyn tauottua näkee usein enemmän tai vähemmän pahoin pideltyjä aluksia tulevan Bakun satamaan, ja haaksirikkoja tapahtuu hyvin usein. Kaspian meri on sentähden tunnettu salakavalaksi ja vaaralliseksi purjehdusvedeksi.

Saimme siis rauhoittua ei ainoastaan koko yöksi vaan koko seuraavaksi päiväksikin ja vasta 8 p. huhtik., aamulla irroitettiin köydet ja Imperator vei meidät ulos satamasta. Välttääksensä erästä karia, joka oli juuri Kap Bailowin edustalla, ohjasi laiva suoraan päin Nargin saarta. Sitten muutettiin suunta, jotta Nargin jäi vasemmalle puolelle. Tuuli oli nyt ihan tyyntynyt, mutta ilma oli kolea sateen jälestä ja vasta aamupäivällä se lämpeni ja selkeni. Bakun valkoiset talot ja Neitsyttornin harmajat muurit katosivat pian taivaanrannalta, kun Imperator viilsi poikki sen lahden, joka on Apsheron niemimaan ja sen etelän puoleisen rannikon välillä. Tässä on rannikkoa pitkin saaristo, jossa on 8 tai 10 pientä kallioluotoa, joitten välistä laiva varovaisesti liukuu. Ainoastaan parilla luodolla on vähän kasvullisuutta huomattavana, yleensä ovat ne paljaita ja autioita. Ulommaiselle luodolle olivat muutamat kalastajat rakentaneet majansa tuulen suojaiseen laaksoon, ja äkkijyrkkien rantojen luona oli muutama alus vielä ankkurissa eilisen myrskyn jälestä.

Jätettyämme saariston, käy vesi ihan toisenväriseksi kuin ennen. Äsken vielä oli se heleän vihreätä ja läpikuultavaa, mutta nyt se on harmaata ja sakeata.

Tämän tekee Kura joki, joka tähän laskee suurimman suvantonsa. Tämä joki, jonka oikea alku on länsi Armeenian ylängöllä, saapi myös paljon vettä Kaukasus vuorelta, juoksee läpi Transkaspian autioita aroja ja saa lähellä laskuansa oikealta lisäksi Aras joen, joka nykyään on rajana Venäjän ja Persian välillä. Saljan kaupungin lähellä jakaantuu joki useampaan haraan, joista useimmat laskevat Kysylagatsh-lahteen, mutta eräs ja suurin niistä laskee tämän lahden pohjoispuolelle. Kura on sangen kalarikas joki ja sen suulla oli koko laivue kalastaja-aluksia ankkurissa. Mutta kun hiekkasärkkä estää laivat joelle pääsemästä, tuodaan kalat niihin pienissä soutoveneissä. Kalakauppa on täällä sangen vilkas ja Saljan on sen suurin varastopaikka.

Imperator Aleksander III on Merkuri-yhtiön suurimpia laivoja. Se on noin 2,5 metriä syvässä kulkeva siipilaiva, ilman talkaa, päästäksensä niin lähelle kuin suinkin noita usein sangen matalia rantoja ja varsinkin Volgan suvantoa. Merkuriyhtiön tehtaat ja telakat ovat Bakussa. Sen laivat, jotka ovat hienosti ja mukavasti sisustetut, hallitsevat yksinomaan Kaspian meren kauppaa. Miehistö on tattarilainen. Imperatorilla oli ainoastaan kaksi ensi luokan matkustajaa, joista toinen, eräs venäläinen professori, oli koko matkan merikipeä. Suuressa etusalongissa asusti joukko persialaisia ja tattarilaisia, edelliset palasivat Bakusta, myytyänsä siellä huivejaan ja mattojaan, jälkimmäiset olivat matkalla Teheraniin, ostamaan uusia tavaroita. Useimmat olivat kauppamiehiä. Abadulla Begh sitävastoin oli persialainen valtiomies, joka oli ollut virallisissa asioissa Istambulissa. Hän oli roteva, kaunis mies, keltaisessa silkkitakissa, hopeavyö uumalla. Ylimenon pitkinä hetkinä lyöttäytyivät muhamettilaiset yhteen, huvittaen itseään noppapelillä ja ajatusleikeillä. Viimemainittua toimitti kaksi henkeä siten, että toinen lausui jonkun vanhan persialaisen runoilijan tekemän värsyn, ja heti tämän lopetettua, tuli toisen lausua toinen värsy, jonka piti alkaa edellisen värsyn viimeisellä äänteellä. Se, joka ensin tarvitsi ajatusaikaa enemmän kuin 15 sekuntia, pidettiin voitettuna. Eräs tämmöinen ajatusleikki kahden persialaisen kauppiaan välillä kesti yli tunnin. Toinen kertaus seurasi taukoamatta toista ja molemmat kilpailijat osoittivat ihmeellisen hyvin tuntevansa Persian kirjallisuutta.

Pari tuntia ennen kuin Lenkoraan saavuimme, sivuutimme pienen, yksinäisen saaren meressä. Tässä oli tattarilainen kalastaja-alus kolme päivää sitten ajautunut matalikolle, ja viime myrsky oli heittänyt sen kauvaksi maalle. Meidän lähestyessä antoivat haaksirikkoiset hätämerkkejä, joihin Imperatorin katteini vastasi kahdella pyssynlaukauksella. Sinne lähetetty vene palasi pian, tuoden kolme tattarilaista, mutta kaksi jäi alukseen, jota he eivät millään ehdoilla jättäneet, heidät täytyi sentähden heittää oman onnensa nojaan.

Lenkora on pieni venäläinen kaupunki, vihreine tai punaisiksi maalattuine taloineen, puutarhojen ja poppelimetsikköjen ympäröimänä. Kaupungin keskellä on kirkko ja tulimajakka. Tuolla takana näkyy Talysh vuoren korkeat, tummat ja metsäiset seinämät lumiharjuineen. Me ankkuroimme vähän matkaa rannikolta ja silmänräpäyksessä ympäröi meitä tusina kömpelöitä, tattarilaisten soutamia veneitä. Näissä oli myös venäläisiä tullivirkamiehiä, asiamiehiä ja kauppiaita. Jätettyämme koko paljon siirtomaantavaroita, lähdimme Lenkorasta, sivuutimme kahden tunnin päästä Astaran, joka on rajapaikkana Persian ja Venäjän välillä ja saavuimme seuraavana aamuna kello 6 Enseliin. Ilma oli selkeä, meri tyyni, ainoastaan vähäisen mainingin röyheltämä, joka oli hyvä asia, sillä tuulisella ilmalla on ihan mahdotonta päästä Enseliin. Siinä tapauksessa jatkaa laiva matkaansa Asterabadiin ja menee sieltä takaisiin Bakuun. Tällä tavalla on moni matkustaja tarvinnut pari viikkoa kulkeaksensa tuon 30 tunnin matkan Bakusta Enseliin.

Meri on tässä jotenkin matalaa ja Imperator ankkuroi sentähden jo parin kaapelinpäässä rannasta. Heti tulla sohisi laineitten yli noin 50 alusta, joitten soutajat huutaen ja meluten kilpaa tunkeusivat Imperatorin rappusille. Tästä syntyi sanomaton rähinä. Siellä, täällä oli oikeita tappeluja, yksi ja toinen kieri mereen, ja moni alus oli kaatua, taistellessaan kunniasta että saisi meitä matkustajaraukkoja kapineinemme haltuunsa. Silmänräpäyksessä olivat soutajat iskeneet kiinni laivaan ja juoksentelivat niinkuin nälkäiset sudet laivan kannella, vaikka miehistö kaikin tavoin koetti heitä pidättää. Katosipa yksi ja toinen myös etusalonkiin, anastaen muitta mutkitta niin paljon kapineita kuin hän sai aluksiin kannetuksi. On sentähden viisainta, ensi sekamelskassa istua tahi seisoa kapineittensa päällä.

Merkuri-yhtiöllä on kuitenkin Enselissä erityinen höyryvene, jolla ensi luokan matkustajat saatetaan maalle. Tässä minä lähdin Imperatorista ja kymmenen minutin päästä olimme niiden tyrskyävien salakarien ohitse, jotka niin suuresti vaikeuttavat pääsöä Murdabin suvantoon. Höyryveneen täytyi laidehtia kapeassa juovassa tyrskyjen välitse, kareja välttääksensä. Persialaiset litteäpohjaiset alukset sitävastoin liukuvat ilman vaikeutta salmen läpi mistä hyvänsä. Kun tullaan salmen suuhun, huomaa oikealla kädellä kahdeksankulmaisen, viisikerroksisen tornin verantoineen. Seinien ulkopuolet on koristettu kirjavilla maalauksilla, esittäen Rustam sankaria taistelemassa velhoja ja metsänhaltijoita vastaan, sekä väkevää Alia voittamassa paholaista, joka makaa verissään, kädet ja jalat poikkihakattuna, ruumis sapelin lävistämänä ja tavattomat haavat päässä, joista veri vielä purskuu. Muut kuvat esittävät shaahia jalopeuranjahdissa. Hän on juuri keihäällänsä lävistänyt hevosen tallaaman jalopeuran sekä halkaisee paraikaa tuimimmassa vauhdissa toisen jalopeuran pään. Seinien sisäpuolia verhoo kipsiin painetut, pienet lasilevyt, muodostaen sateenkaaren värisiä koristeita. Päällimmäisessä huoneessa on mattoja ja kullattuja huonekaluja. Tämä rakennus on shaahin huvilinna ja tässä hän asuu, kun hän Eurooppaan matkustaessaan saa odottaa höyrylaivaa Enselissä. Hän on asunut täällä ainoastaan kaksi kertaa. Rakennusta, joka on ihan rappeentumaisillaan, ympäröi ihana, kukista, appelsiineista ja sitrooneista rikas puutarha.

Heti tämän huvilinnan takana on pieni Enselin kaupunki, jonka sillalle höyryvene laskee meidät maihin. Täällä oli joukko kalastajaveneitä ja kirjava ihmisjoukko liikkui rannalla. Toiset olivat tulleet sinne kantamaan matkustavaisten tavaroita, saadakseen siitä juomarahaa, toiset kerjäämään, mutta suurin osa vaan uteliaisuudesta. Pari persialaista tullimiestä otti heti selkoa meidän tavaroistamme, ja pikaisen tarkastuksen perästä, joka maksoi kaksi krania (Persian hopea raha, noin 1 mk), pääsimme menemään.

Enseli on pieni, vilkas kaupunki mataline olkikattorakennuksineen. Se on ikäänkuin Reshtin ja siis myös Teheranin satamakaupunkina. Suuret laivanlastit eurooppalaista tavaraa jätetään tänne, karavaaneilla kuljetettavaksi sisämaahan.

Enselissä vuokrasimme veneen, jonka neljä vahvaa soutajaa pian vei meidät Murdabille. Tällä nimellä, joka merkitsee "kuollut vesi", tarkoitetaan suurta makeaveden suvantoa, jonka kaksi kapeaa maan kielekettä erottaa merestä. Enseli on lännemmällä niemekkeellä. Usea pieni virta laskee suvantoon, ja kun nämät kuljettavat liejua ja puunoksia mukanansa, on luultavaa, että tämä aikaa myöden täyttyy ja katoaa. Vesi onkin sakeata ja korkeintaan parin metrin syvyistä.

Lähestyessämme etelärantaa, lisäsi perämies vauhtia, sauvoen perämelalla, jossa samoinkuin muissa airoissa oli sydämenmuotoinen lapa. Persialaiset soutavat epätasaisesti eivätkä lepää aironvetojen välillä. Heillä ei ole taipumusta merimiestoimeen, jota ei ole ihmettelemistäkään. Rantoja pitkin kasvaa kaihlistoa tuuheana ja rehevänä, muodostaen suorsaparville erinomaisia piilopaikkoja. Ilmassa lenteli variksia ja kalalokkeja. Tiellä kohtaa meitä isokuormaisia kalastajaveneitä, joissa usein on sangen korkeat purjeet. Suurin osa Gilanin maakunnan asukkaista elääkin kalastuksesta, ja siinä suhteessa on Murdab tyhjentymätön aarreaitta. Kala on perin halpaa ja sitä myydään täällä suuret määrät.

Sillä välin lähenemme etelärantaa ja joudumme pienelle kapealle joelle, jonka vesi näyttää olevan ihan liikkumatonta. Tämä on Sefid Rudin[7] läntinen suistamo, jonka rannat kasvavat ihan täynnä kahilistoa ja tuuheita pensaita, joissa lukuisat metsäsiat oleskelevat. Vähän matkaa ylöspäin kapenee joki. Soutajat astuvat silloin maalle ja vetävät venettä mastonhuippuun kiinnitytetyllä köydellä. Vene kiitää vedenpintaa äänettömästi ja hyvää vauhtia; moniaita isoja kaloja on rannoilla mietteisiinsä vaipuneina, ne säikähtävät venettämme ja katoavat veteen. Aamupäiväaurinko on polttava. Molemmin puolin jokea leviää reheviä niittyjä karjalaumoineen.

Kuljettuamme neljä tuntia soutoveneessä, saavuimme kello 1 pieneen Piribasarin kylään, joka on molemmin puolin jokea, uhkean kasvullisuuden peitossa. Rannassa on suuri, mutta vanha ja rappeutunut karavaaniasema tavaramakasiinineen, tulleineen ja teepuotineen. Sen ulkopuolella liikkui noin kolmekymmentä hevosta ja toisen sen verran miehiä. Toisilla hevosilla oli ratsastussatulat, toisille oli kuormitettu raskaita Reshtiin vietäviä tavarakääröjä.

Olimme tuskin päässeet maalle, kun meitä ympäröi joukko persialaisia, jotka vilkkailla eleillä ja suurin sanoin kiittelivät hevostensa hyviä ominaisuuksia. Pikaisesti valitsimme pari pientä, ei suinkaan kaunista, mutta vahvaa ja lihavaa hevosta ja näitten satuloitten taakse kiinnitettiin meidän tattarilaislaukkumme. Mutta ennen lähtöämme kävimme karavaaniasemalla, josta kuitenkaan ei saatu muuta kuin teetä ja leipää, viimemainittu sangen naurettavaa laadultaan. Se on ohutta kuin paperi, tummaa, sitkeätä ja pehmeätä, ja kukin leipä niin iso, että sitä hyvin sopisi käyttää huppuliinana tahi sadetakkina. Persialainen leipä kuuluu olevan vähemmän ravitsevaa, mutta hyvää se on — varsinkin kun on nälkä.

Syötyämme nousimme odottavien hevostemme selkään ja sitte lähdettiin Reshtiin. Tie oli kovin huono ja alkupuolelta täynnä suuria, epätasaisia mukulakiviä, loppupuoli oli paikoittain veden vallassa. Tiessä on syvät, yhtämittaisten muulikaravaanien sotkemat korot; näitä karavaaneja kulkee pitkinä jonoina Piribasarin ja Reshtin välillä. Hevoset kompastuvat alinomaa syviin vesilätäkköihin. Seutu on suoperäinen ja talot ovat kosteuden välttämiseksi rakennetut paaluille. Talvella sataa näet melkein taukoamatta Kaspian meren rantamailla Grilanin ja Masenderandin maakunnissa, ja laajoja maa-aloja on silloin suurimmaksi osaksi veden alla. Talojen seinät ovat erästä kovaa putkea, vahvasti rapatut, ja päällä on tavaton olkikatto.

Pian saavuimme Reshtin pitkille, kapeille kaduille ja menimme suoraan Venäjän kenraalikonsulin Vlassovin taloon, joka on kaupungin laidassa, ihanan puutarhan ja korkeitten kivimuurien ympäröimänä. Konsuli vastaanotti meidät oikein itämaalaisella vieraanvaraisuudella; meidän käytettäväksemme annettiin pari persialaiseen tapaan kalustettua huonetta, ja turkkilainen palvelija sai käskyn näytellä meille Reshtin merkillisyyksiä. Hänen seurassaan menimme ensin basaareihin.

Kadulla kohtaamme joukottain raskaasti kuormitettuja hevosia ja aaseja, joita säälimättömät kuljettajat ajavat. Katujenkulmissa istuu kerjääviä dervishejä kokoonkyyristyneinä. Jo kaukaa latelevat he huimaavaa vauhtia liikuttavimpia rukouksia: "Allah siunatkoon sinua ja antakoon sinulle pitkän iän. Anna minulle vaan yksi shej,[8] ainoastaan yksi shej! Ja, Ali. Ja Allah!" Siellä täällä näkee kummallisia moskeita, tiilikattoisine tornineen. Itse rakennus on matala, varustettu ristikkoakkunoilla ja korkealla katolla. Täällä on myös lukuisia kouluja, jotka melkein aina ovat avoimia kadulle päin. Molla[9] istuu siellä keskellä lattiaa, pienten persialaispoikien ympäröimänä. Nämät tulevat toinen toisensa perästä mollan eteen lukeakseen läksynsä, useimmiten värssyjä koraanista. Pitkin seiniä istuvat vanhemmat, edistyneemmät oppilaat kirjoittamassa. Kynä on leikattu kovasta ruokoputkesta, vasemmassa kädessä paperi, jota nojataan päin vasenta polvea. Kirjoittaessa vääntävät he myös paperia, jotta kirjaimille tulisi pyöreä muoto. Kaunis käsiala pidetään suurena taitona ja korkean sivistyksen ilmauksena. Kirjainten tulee olla pyöreitä ja tasaisia, samallaiset ihan samankokoisia, eikä viivan ala- tai yläpuolella saa olla mitään tarpeettomia mutkia.

Tällä välin olemme saapuneet basaareihin. Ajateltakoon joukko kapeita, mutkaisia, labyrinttimaisia katuja, jotka risteilevät joka suunnalle. Jokaisen kadun kummallakin puolella on myymälöitä järjestettyinä siten, että eräällä kadulla on ainoastaan hedelmäkauppiaita, toisella ainoastaan kultaseppiä j.n.e. Huomioamme kiinnittää varsinkin kauniit, taiteellisesti kokoonpannut mosaikkimatot, jotka korkeista hinnoista myydään Kaukaasiaan ja Armeeniaan, sekä runsaat silkkivarastot. Suuri osa Grilanin ja Masenderanin väestöä saa nimittäin elatuksensa silkkiteollisuudesta ja joka vuosi pidetään suuret markkinat Reshtissä, jossa silkkitavarakauppa on suuremmoinen. Näistä hedelmällisistä maakunnista viedään myös vuosittain suuret määrät riisiä ja pumpulia.

Basaarilaitokset ovat persialaisille erittäin tärkeänarvoiset. Ne ovat kaiken liikkeen ja kaupan keskustana. Täällä suunnitellaan teelasin ja kaljanin[10] ääressä kaikki kauppa-asiat ja tehdään tärkeitä sopimuksia, jopa naimisliittojakin. Täällä liikkuu katkeamaton, kirjava ihmisjoukko: araapialaisia kauppiaita pitkissä, valkoisissa silkkitakeissa ja punaisissa lakeissa valkea turpaani ympärillä; persialaisia käsityöläisiä sinisissä mekoissa vyöt uumalla, korkea, musta lakki päässä lörpötteleviä neekereitä ja parrakkaita armeenialaisia. Näitten välissä kulkee naisia, kokonaan käärittyinä keveisiin, tummansinisiin kaapuihin, ainoastaan pienet, sievät jalat vapaina. Jalat ovat pistetyt pieniin, korkeakorkoisiin suipputohveleihin. Kasvoja peittää valkoinen, polviin ulottuva huivi, jossa silmien kohdalla on lävet, mutta kuitenkin niin tiheä, ettei voi saada aavistustakaan tämän omistajan ulkonäöstä. Usein kantavat he pieniä, kirkuvia lapsia. Pysähtyessään johonkin myymälään ostaaksensa kangasta t.m.s. nostavat he huntunsa, paremmin nähdäkseen. Jos silloin on varuillansa, saattaa nähdä hurmaavan kauniit, soikeat, valkoihoiset kasvot, mantelinmuotoiset pikimustat silmät, suuret, nenän yli kiinnikasvaneet kulmakarvat, suoran nenän ja punaiset huulet. Lähemmin tarkastaessa huomaa kuitenkin kulmakarvat olevan mustatut ja posket valkoiseksi maalatut, sillä ilman valkoista ihoa ei ketään pidetä kaunottarena. Silmissä on kylmä ja arka orjan ilme. Mutta eipä usein näin saakaan tarkastaa persialaisia kaunottaria, sillä niin pian kuin he huomaavat jonkun olevan kyllin julkean tarkastamaan heitä, peittää huntu taas heidät silmänräpäyksessä.

Vaikka basaarit ovat näin vilkkaat ja kirjavat, eivät ne kuitenkaan tee katsojaan kaikin puolin miellyttävää vaikutusta. Ensiksikin on kauppiaitten koko päämääränä pettää toisiansa ja ostajia. Sitten on ilma epäterveellisten höyryjen myrkyttämä, varsinkin siinä basaarin osassa, missä ruokatavaraa ja vihanneksia myydään. Mädänneitä hedelmiä ja lihapalasia heitetään näet keskelle katua kaivettuun ojaan, jossa ne saavat olla, kunnes koirat ovat ne syöneet. Näkeepä aasin- ja koiranraatojakin päivä päivältä makaavan ja löyhkäävän päivänpaisteessa, eikä kukaan vie niitä pois tahi kuoppaa niitä. Tämä ei sovi meidän käsitykseemme puhtaudesta ja terveydestä. Kaupunki on suoperäisellä maalla. Suot ja lammikot ympäröivät sitä kaikilla tahoilla ja näissä rehottaa mehuisia vesikasveja ja miljoonittain kurnuttavia sammakoita. Öisin kuljeksii sakaali- ja hyeenalaumoja pitkin katuja raatojen haussa. Niitten valittavaa, kamalaa ulvontaa on kaikkea muuta kuin mieluista kuunnella eikä se juuri tee yölepoa suloiseksi. Pakottaapa nälkä kuningastiikereitäkin talvisaikana Reshtin ulkolaidoilta ankariin yrityksiin lampaita ryöstääkseen. Konsuli Vlassovilla oli suuressa salissaan, joka oli persialaisilla taideteoksilla runsaasti koristettu, kaksi aimon suurta tiikerinnahkaa. Toinen näistä oli eräästä juuri konsulaatin edustalla tapetusta eläimestä saatu.

Ilmanala Reshtissä ja sen ympäristössä on niin tappavaa, ei ainoastaan eurooppalaisille, vaan myös itse maan asukkaillekin, ettei missään muualla maan pallolla ole semmoista. Vuosittain käykin kuumeen musta aave unohtumattomilla tervehdysretkillään asukkaitten luona. Siitä on nyt kuusi vuotta, kun tämä kulkutauti kaatoi 5,000 ihmistä kaupungissa. Ei ehditty kuolleita hautaamaan, vaan ruumiit heitettiin moskeihin, joissa ne saivat kesänhelteessä mädätä. Kaikilla kaduilla makasi ruumiita huolettomasti heitettyinä, rupisten koirien ja korppien sekä kotkien suureksi mielihyväksi ja öisin söivät sakaalit kylliksensä ihmislihaa. Silloin muutti kymmenentuhatta henkeä Reshtistä pois. Kuumetta vastaan lienee paras keino pitää kylmillä pesemisillä ihonsa hyvin puhtaana.

Reshtiä kohtasi kaksi vuotta sitten toinen onnettomuus, kun tuhannen myymälää, viisitoista karavaani-asemaa ja kaksi moskeeta joutui liekkien saaliiksi. Tulen ehkäisemiseksi ei tietysti ole mitään keinoja. Täytyy antaa palaa, kunnes tuli itsestään sammuu.

Asukasluku nousee 60,000. Näistä on noin satakunta armeenialaista ja suuri osa neekereitä, tahi neekerien ja persialaisnaisten jälkeläisiä. Kun rikkaat persialaiset tekevät toivioretken Mekkaan, ostavat he nimittäin pyhässä maassa neekeriorjia — joka lienee Allahille otollista — ja lähtiessään kotiin Persiaan, ottavat he nämät mukaansa, mutta päästävät heidät, kotiin tultuaan, vapaiksi. Neekerit, joiden on melkein mahdoton yksinään lähteä tuolle pitkälle paluumatkalle, perehtyvät uuteen kotimaahansa, ryhtyvät johonkin elinkeinoon tai liikkeeseen ja menevät naimisiin persialaisnaisten kanssa. Neekerit näyttävät hyvin viihtyvän persialaisten kesken ja pian unohtavan synnyinmaansa. Heistä tulee yhtä hyviä muhamettilaisia, kuin heidän uudet veljensäkin eivätkä koskaan laiminlyö joka ilta rukoilla: Biszmillah rahman errahim.

Samoillessamme kaduilla ja basaareissa oli päivä loppuun kulunut. Juuri päivän laskiessa kuului kirkas, hopeanheleä ääni hitaasti, mutta voimallisesti ja sointuvasti laulavan juhlallista laulua. Se oli molla, pappi, joka auringon laskussa nousee moskeen tornin penkereelle ja sieltä muutamalla koraaninvärsyllä muistuttaa kaikille oikeauskoisille Allahin ja Muhametin suuruutta, ihmisten viheliäisyyttä ja elämän lyhyyttä. Se, joka kerran on kuullut näitä vakavia säveleitä — hiljaisessa iltahetkessä — sillä liike Persian kaduilla lakkaa jo kello viiden aikana — hän ei varmaankaan koskaan niitä unhota. Tämä kaunis tapa on käytännössä kaikissa Persian kaupungeissa ja kylissä, niinhyvin auringon laskiessa kuin noustessakin.

KUUDES LUKU.

Matka Elburs-vuoren yli.

Aamulla varhain, 11 p. huhtikuuta, tuli konsuli Vlassovin turkkilainen palvelija ilmoittamaan, että hevoset ovat satuloittuina portilla. Laitoimme kiireesti kapineemme kuntoon, söimme vahvan aamiaisen, ja kiitettyämme vieraanvaraista isäntäämme, nousimme persialaisten juoksiamme selkään, jotka muutamassa minutissa veivät meidät suuren Reshtin kaupungin näkyvistä. Meillä oli vaan kaksi hevosta, toinen minulla ja toinen Isa Beghilla, mutta hevosten omistajat, kaksi nuorta persialaispoikaa, seurasi meitä jalkaisin. Ne olivat avojaloin, pitkät sauvat kädessä, kumpikin kantaen reppunsa olalla.

Reshtin ja Teheranin välinen tie on tärkeimpiä koko Persiassa. Tätä tietä kulkevat melkein kaikki lähettiläät, matkustavaiset ja kauppiaat, jotka pääkaupunkiin aikovat ja tämä on Venäjän ja Persian kaupan valtatie. Liike onkin sangen vilkas, ja tie on Elburs-solaa lukuunottamatta jotenkin hyvä. Ne jotka matkustavat rannikolta pääkaupunkiin, vuokraavat hevosia Reshtistä Kasviniin. Tämän kaupungin ja Teheranin välillä on venäläiseen tapaan rakennettu mukava vaunutie.

Koko väli rannikolta Teheraniin on 33 penikulmaa pitkä.

Pian saavumme oikeaan aarniometsään. Molemmin puolin tietä on maa rehevän ruohon, kukkien ja tuuhean pensaston peittämä. Näitten yli kohoaa korkeita, sorjia lehtipuita, joitten ulkomuoto selvästi todistaa sen ilmaston kosteutta, jossa ne kasvavat, sillä ne ovat sammaltuneita ja välistäin ihan lehtevien loiskasvien peitossa, jotka paikoittain tunkevat maahan asti, muodostaen varmoja lymypaikkoja kuningastiikerille. Pieniä rappeutuneita kivisiltoja myöden kuljetaan useiden keltavetisten purojen ja ojien ylitse, joissa kilpikonnia, sisiliskoja ja käärmeitä asustaa. Soilla käy härkä- ja lehmälaumoja laitumella. Nämät ovat pientä, mutta voimakasta ja hyvin ruokittua rotua. Ilmassa lentelee varis- ja harakkaparvia ja sammakot öin päivin kurnuttaen säestävät tätä eloisaa ja heloittavaa näytelmää. Mutta eurooppalaisen matkustajan huomio kiintyy kuitenkin enimmän elämään ja liikkeeseen maantiellä. Siellä tapaa koko joukon hienoja ratsastajia ajaen täyttä laukkaa, ja naisia, jotka ratsastavat kaksi samalla hevosella, istuen jonkinlaisissa katoksella ja uutimilla varustetuissa puukoreissa, yksi hevosen kummallakin puolella. Päästäkseen näihin kummallisiin kaappeihin, joissa persialaiset naiset aina pitemmillä matkoilla, toivioretkillä y.m.s. kulkevat, täytyy heidän käyttää tikapuita. Näkeepä heidän usein ratsastavan hajasäärin miehensatulassa ja silloin mieluimmin aaseilla.

Useimmiten sivuutetaan pieniä kyliä, tahi yksinäisiä taloja, jotka ovat rakennetut kahdesta tahi kolmestakymmenestä nuoresta puunrungosta; puitten välit on palmikoitta ruohosta ja pajun oksista, jotka sitten on sivelty maasta ja peluista tehdyillä taikinalla. Niissä on korkea ja suippo olkikatto, ruoteina paksut neljännekset. Näissä huoneustoissa on hedelmäpuoteja, pajoja y.m.s. Muut rakennukset, joissa on ainoastaan muutamilla paaluilla lepäävä olkikatto, ovat joko karjasuojana tahi hedelmien ja viljan varastopaikkana.

Kl. 2 saavuimme Kodom nimiselle ensimmäiselle asemalle. Tämä oli suuri, vanha kivirakennus, jossa oli kylmät, likaiset huoneet, ihan tyhjät huonekaluista — eipä siellä ollut sänkyäkään. Lattiana oli tallattu maa, seinissä hometta ja sammalta ja kattoon oli lukemattomat pääskyset laatineet pesänsä, joka seikka ei juuri lattian puhtautta lisännyt. Minusta tämä näytti kammottavalta ryövärinluolalta, mutta jouduttuani kauvemmaksi Persian sisämaahan, muistelin usein kaipauksen huokauksella tätä "palatsia" persialaisten asemahuoneitten joukossa. Isa Begh ja minä kotiuduimme kuitenkin ja käveltyämme neljä tuntia viidakoissa, sytytimme pääskysten suureksi mielipahaksi tulen savilattialle ja keitimme munia ja teetä, joka paitsi leipää oli ainoata, mitä oli täällä saatavissa. Mutta jos ateria oli heikko, korvasimme sen jälestäpäin pitkien piippujen ääressä. Persialaisesta tupakasta tuleva hyvänhajuinen savu, joka vaaleansinisissä renkaissa kattoon kohosi, tuuditti meitä pian unelmien maahan — joka tapahtui sitä pikemmin, kuin minä, tottumattomana ratsastamaan kun olin, tunsin itseni ihan ruhjoontuneeksi.

Varhain seuraavana aamuna jätimme Kodomin aseman. Tie saa nyt ihan toisellaisen muodon: se käy huonommaksi ja kiviperäisemmäksi. Suot häviävät vähitellen; asuntoja on harvemmassa, mutta luonto muuttuu yhä kauniimmaksi. Nykelmäisten, loiskasvien peittämien puitten sijaan tulee korkeita, terveitä koivuja ja leppiä ihanassa kevätvehreydessä. Taempana astuu korkea Elburs-vuoristo yhä selvemmin esille. Vasemmalla on Derfakh huippu, kaukana oikealla mahtava Ramatabad päivänpaisteesta ja lumesta hopeanhohtavine kukkuloineen. Parin tunnin matkan päässä Kodomista kuljetaan ensimmäisiä, äkkijyrkkään alangosta kohoavia kunnaita. Eräällä näistä sijaitsee sangen kauniisti Imamtsadeh Hashi-niminen kylä, joka on ryhmä olkikattoisia majoja, joko taajan metsän suojassa tahi riippuvat ne ikäänkuin linnunpesät vuoren rinteillä.

Nyt ilmoittaa kaukainen kohina, että ollaan suuren joen lähellä ja pian saavutaan Sefid-Rudin luokse, joka nyt vastaa nimeänsä, tämä kun merkitsee "valkoinen joki". Vesi on vaaleanharmaata liejusta, jota joki kuljettaa mukanansa. Tie kiertelee äkkijyrkkiä vuorenseinämiä myöten, joihin se on uurrettu, samoin kuin tie Kaukasos-vuoressakin. Vasemmalla ammottaa huikaiseva kuilu, oikealla kohoovat vuoret rohkeasti pilviä kohti. Muutamissa paikoin näyttää ratsastaminen olevan hengenvaarallista. Jos hevonen vähänkään horjahtaisi, joutuisi sekä hevonen että ratsastaja suorastaan syvyyden pohjaan. Sefid Rud jakaantuu tuolla alhaalla useaan pieneen haaraan, joitten väliin muodostuu matalia, ruohoisia saaria. Niityt pitkin joen rantoja ovat vaaleanvihreät, kaukaisemmat kukkulat ovat haaleanvihertävät ja kaukana vaaleansinisiä vuoria, joitten huiput ovat liidunväriset.

Juuri kun olimme päässeet eräästä vaarallisesta vuorensolasta, kuulimme kaukaa kellojen soivan eri äänilajeissa. Ensin ei voinut päättää mistä ääni tuli, mutta hetken perästä pilkisti kallioitten välistä esiin tomupilveen peittynyt muulikaravaani. Kun ratsastimme sen ohi, näin, että kellot riippuivat eläinten kupeilla, ja että useita erisuuruisia kelloja oli asetettu toistensa sisälle, joten pienemmät kellot olivat isompien kielinä. Karavaanin etupäässä kulkeva muuli kantoi parin oikein "kirkonkelloja", jotka antoivat kumean, juhlallisen äänen. Tämä on yleinen tapa koko Persiassa ja siitä on monta etua. Tämän kautta karavaanit vuoriston sumussa ja lumituiskussa sekä öisillä aroretkillään saattavat aikanaan huomata toisensa, samoin myös kellojen kilinä pitää miehet ja eläimet hereillä. Kellot kuuluvat tavattoman kauvaksi, ei ainoastaan yön hiljaisuudessa arolla, vaan erittäinkin ylhäällä, korkeassa vuoristossa, jossa ilma on puhdasta ja kylmää. Usein kuulee karavaanin kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsee sen ohi.

Sitä karavaania, jonka nyt kohtasimme, seurasi neljä miestä sinisissä, repaleisissa mekoissa, vyö uumassa. Ne olivat kauniita parrakkaita miehiä. Pitkillä paksuilla sauvoilla ajoivat he meluten ja huutaen noita hitaita, unisia eläimiä, jotka kantoivat raskaita nahkaverhoisia laatikoita täynnä rusinoita y.m. hedelmiä.

Iltapäivällä saavuimme Rudbariin kuljettuamme Rustamabad-nimisen vanhan kylän ohi. Nyt huomaa sekä tien jyrkästä noususta, että laskevasta lämpömäärästä, että tullaan yhä korkeampiin seutuihin. Tie kiemurtelee sikinsokin ylös äkkijyrkkiä kallionseinämiä. Kun joskus ratsastaa nenäkkään kalliokielikon ympäri, näkee juuri sivullansa vuorenseinän jyrkästi laskevan laaksoon, joka ikäänkuin karttana leviää jalkaimme alla. Kylät ja talot käyvät mitättömän pieniksi, pellot ja niityt ovat postimerkkien kokoiset, ja ihmiset, jotka tuolla alhaalla kävelevät näyttävät pienen pieniltä, mustilta pisteiltä. Kauhistuen katselemme alas syvyyteen. Paikoittain on tie niin jyrkkä, että hevosen täytyy oikein kiivetä ylöspäin, toisin paikoin taas astui mieluummin alas hevosen selästä kävelemään. Syvässä jalkaimme alla kiitää joku yksinäinen pilvenhattara huimaa vauhtia laakson läpi, seuraten kaikkia mutkia. Siellä täällä leijailee yksinäinen maakotka liikkumattomin, levitetyin siivin, kunnes se äkkiä vetää ne kokoon ja syöksyy niinkuin putoava kivi alas laaksoon jonkun peltohiiren tai metsäkyyhkyn kimppuun, jonka sen terävä silmä korkeudesta keksi. Mitä ylemmäksi tullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvullisuus, ja sitä kylmemmäksi ilma. Aniharvoin käy nyt tiemme jonkun harvan oliivimetsikön läpi ja nyt alkaa jo "tuoksua" lumelta. Päämme yli kuvastuvatkin yhä terävämmin vuoriharjujen paljaat, valkoiset laet. Olikin sentähden erittäin mieluista kuulla erään meidän persialaispojista mielihyvällä huutavan: "ontja Mentjil äst, sa-ab" s.o. "tuolla on Mentjil, herra", ja jo ennen pimeän tultua olimme sijoittuneet Mentjilin tjaparkanehiin.

Jokaisella asemalla on hallituksen puolesta yksi tai kaksi miestä, joitten elämäntehtävänä on hoitaa hevosia ja kiskoa matkustajilta niin paljon maksua kuin suinkin. Näiltä me ostimme yhden kanan ja kymmenen munaa. Sillä aikaa kuin nämät halutut ruokavarat katosivat meidän tyhjiin vatsoihimme, istuivat molemmat persialaiset katselemassa, jolloin olivat kyllin ystävälliset kuorimaan likaisilla käsillään munat, panemaan sokeria teehen ja täyttämään piippumme. Selvityksen tähän minun mielestäni liikanaiseen kohteliaisuuteen saimme aterian perästä, sillä silloin pyysivät he erityistä maksua näistä suurista palveluksista. Ahneus ja ansionhimo ovat koko Persian kansan yhteisenä ominaisuutena. Pienimmästäkin syystä, niinkuin tässä munan kuorimisesta tahi piipun sytyttämisestä, seuraa aina: "anom, sa-ab" (juomarahaa, herra). Nämät molemmat miehet koettivat myös laulamalla alakuloisen, soinnuttoman laulun ja näyttämällä minulle, miten muhamettilaiset käyttäytyvät iltarukoustaan toimittaessaan, houkutella minulta juomarahoja.

Illalla kävin persialaisella sähkölennätin-asemalla, joka oli siinä lähellä. Se oli surkeassa kunnossa. Huone oli pieni ja rappeutunut, kone ruosteinen ja pahoin pidelty. Virkamiehet joivat viinaa ja olivat humalassa, mutta sähköittivät kaikessa tapauksessa, näyttääkseen minulle, miten se tapahtuu ja ollen täysin varmat siitä, etten milloinkaan ennen ollut nähnyt sähkölaitosta. Isa Begh piti pienen esitelmän siitä, kuinka synnillistä juopotteleminen on. Profeetta oli kerran nähnyt kahden miehen juovan viiniä. Juovuksissa ollen olivat he suuttuneet, joutuneet tappeluun ja lopuksi tappaneet toisensa, siitä syystä Muhametti kielsi seuralaisiansa viiniä juomasta. Monet persialaiset, varsinkin ylhäiset, juovat kuitenkin aikatavalla. Ne tuumailevat, että koraanissa puhutaan viinistä, mutta ei viinasta.

Sähkölennätinvirkamies kertoi, että heillä ja koko Gilaväestöllä nykyään oli sangen mieluisa olo, koska maakunnan kuvernööri joku aika sitten oli kuollut eikä hänellä vielä ollut seuraajaa. Shaahi valitsee kuvernöörit vuoden ajaksi ja antaa tavallisesti viran sille, joka sitoontuu virka-ajallansa enimmän maksamaan valtiolle. Kun uusi kuvernööri saapuu maakuntaansa, määrää hän jo ennestään köyhälle väestölle niin suuria veroja, kuin hän itse hyväksi näkee. Vuoden lopussa maksaa hän valtiorahastoon sovitun summan, jäännöksen, joka usein on yhtä paljon, pistää hän omaan taskuunsa. Nyt sähkölennätinvirkamiehet juhlivat, iloissaan siitä, että olivat tämmöisestä verenimijästä vapaat. On jotenkin selvä, ettei väestö tämmöisissä oloissa voi edistyä varallisuudessa ja sivistyksessä.

Aamuhämärässä, seuraavana päivänä, 14 p. huhtikuuta lähdimme matkalle. Pari tuntia ratsastettuamme saavuimme joelle, jonka laakso tässä levisi laajoina niittyinä, missä karja- ja kuttulaumat laidunta pitivät. Shah-Rud joen yli vei pitkä, kahdeksankaarinen kivisiltä, joka samoin kuin persialaiset sillat yleensä oli erinomaisen huono. Persian sillat ovat enimmäkseen ulkomaalaisten konsulien toimesta tehdyt, tahi rikasten hurskaiden persialaisten testamenttivaroilla rakennetut, mutta hallitus ei maksa "kraaniakaan" niitten ylläpidoksi, josta syystä ne esteettömästi saavat rappeentua. Persialainen sananlasku sanookin, että sillat ovat varoitusmerkkejä matkustajille kulkemasta niitten yli.

Patjinar-nimisessä pienessä kylässä levähdimme juottaaksemme hevosia ja saadakseni tilaisuutta piirtämään ihanata maisemaa. Taulun loistokohtana oli suuri, tulipunainen vuorimaisema, kaikin puolin tavattomien vuorihuippujen ympäröimänä, jotka vivahtelivat eri värisinä, vaalean vihreinä, sinisinä, tummanvihreinä, keltaisina, ruskeina y.m. Punainen väri tulee raudasta ja kuparista, joita metalleja täällä selvästi on ja joita suuremmitta vaikeuksitta voitaisiin hakata. Moni etevä eurooppalainen Teheranissa onkin shaahille kuvannut, mitkä äärettömät rikkaudet hänen vuorensa sisältävät, ja kuinka helposti niitä voisi irroittaa, mutta hallitsija epäilee kaikkia tämmöisiä ilmoituksia. Löytyypä monin paikoin Persian vuorissa kultaa ja hopeaakin. Kun tohtori Polak[11] kerran kysyi shaahilta, miksi hän ei piittaa näistä aarteista, vastasi hän: "meidän ei tarvitse kaivaa jaloja metalleja, me saamme alkemistisella tavalla hopeamme ja kultamme."

Taas kiemurtelee tie tuhannessa mutkassa silmänkantamattomia jyrkänneitä ylös. Päästyämme huipulle, hämmästyttää meitä tuo viehättävä taulu. Tie näyttää kapealta nauhalta, ratsastajat ja kuormajuhdat pieniltä pisteiltä. Pian ollaan ylhäällä lumen seassa. Ilma oli jääkylmää ja heti ympäröi meitä sakea sumu. Se peitti kaikki, paitsi läheisimmät kallionhuiput jotka valkoista lunta vastaan näyttivät mustilta, jättiläissuuruisilta aaveilta. Kello 5 pysähdyimme Karsan nimiseen vähäiseen kylään, jossa oli pieniä viheliäisiä savimökkejä. Menimme erääseen tämmöiseen mökkiin ja pian ympäröi meitä persialaisia, jotka olivat uteliaita näkemään "frengin".[12] Eräs heistä oli vanha mies, pitkä ja valkopartainen ukko, jolle muut osoittivat erityistä kunnioitusta. Kun kyselin syytä tähän, vastattiin että hän oli "kentshoda", eli kylänvanhin. Jokaisessa persialaisessa kylässä on tämmöinen, miesasukkaista valittu kylänvanhin. Kuka hyvänsä kylässä voi saada tämän luottamustoimen, mutta tapa vaatii, että tähän valitaan joku vanhempi mies. Tämä toimi kestää kolme vuotta. Olkootpa kyläläiset kuinka tyytymättömät tahansa häneen, eivät he kuitenkaan voi panna häntä pois viralta, ennenkuin hän on aikansa palvellut. Mutta jos he ovat häneen tyytyväiset, saattavat he valita hänet uudestaan kolmeksi vuotta. Kaikki kylän riidat alistetaan kylänvanhimman ratkaistavaksi. Kun on tapahtunut varkaus, kuolema, hautaus t.m.s. tärkeitä tapauksia yhteiskunnassa, on hän toimitusmiehenä saatuvilla, jota paitsi hän määrää, milloin on sovelias kylvö ja leikkuu-ilma ja mitä viljaa milläkin pellolla on viljeltävä. Tästä toimesta hän ei nauti palkkaa, mutta on veroista vapaa.

Näistä tiedoista on minun kiittäminen Isa Beghiä, ja hän kertoi, että olot ovat samallaiset Apsheronniemen tattarilaisilla. Tätä yhtäläisyyttä on sangen helppo selittää: väestö on tässä seudussa pohjois Persiaa suuremmaksi osaksi turkkilaista alkujuurta. Täällä puhutaankin tattarin kieltä ja täällä löytää tattarilaisia tapoja.

Me jätimme Karsanin kello 6 seuraavana aamuna. Koko yön oli satanut lunta, ja pyrysi vieläkin tuimasti, niin että maa oli jalankorkuisten kinosten peittämä. Me nousimme yhä korkeammalle, mutta tie oli nyt ihan lumen peitossa, jotta ratsastaminen oli vaarallista. Hevonen melkein ryömii eteenpäin ja tunnustelee tarkoin eteensä, ennenkuin tohtii astua. Mutta siitä huolimatta astuu hepo silloin tällöin niin kivien väliin, että pelkää sen taittavan jalkansa; toisinaan vaipuivat sekä hevonen että ratsastaja syvälle johonkin lumen peittämään onkaloon, josta vaivoin pääsee ylös. Kerran vaipui hevoseni satulaan asti lumeen eikä sitten hankkinut liikahtaa paikalta. Silloin täytyi astua alas, kahlia lumessa ja piiskalla ajaa hevonen kinoksesta ylös.

On aivan mahdotonta saada selvää käsitystä maisemasta, sen vaan havaitsee, että vuoret ovat käyneet pyöreämuotoisemmiksi. Lumi on peittänyt kaiken ja täyttänyt kaikki loukot ja epätasaisuudet. Lumi putoaa taajoissa höyteissä ja saattaa nähdä ainoastaan parikymmentä metriä eteensä. Alhaalla laaksossa, jossa ilma oli vähän lämpeämpää, suli lumi ruumiinlämmön vaikutuksesta, kastoi vaatteet ja jäähdytti ruumiin, mutta täällä ylhäällä, aukeilla tuulisilla ylängöillä, jäätyy lumi heti jääksi, muodostaen tuulen puolella noin parin sentin paksuisen jääpeitteen, joka vaikeuttaa kaikki liikkeet. Vihdoin on melkein kiinnijäätynyt satulaan. Lakki, kasvojen vasen puoli, korvat ja kaula ovat yhtenä lumimöhkäleenä, kädet jäätyvät vähitellen, niin etteivät voi pitää ohjaksia, jotka sentähden jäävät hevosen kaulaan; nyt täytyy täydellisesti jättäytyä hevosensa haltuun, sillä ei enää voi pitää silmiänsäkään auki, kun ne ovat arat lumituiskusta ja valkoisen maan häikäisemät. Pian puutuvat jalatkin, mutta eivät irkene jalustimista. Vihdoin rupesin kävelemään, etten paleltuisi. Jollen olisi pitänyt hevosen hännästä kiinni, olisin varmaan eksynyt sekä siitä että seurastani, jota suoraan kasvoihin tupruava lumi esti näkemästä. Toisinaan eksyimme kaikin ja meidän täytyi palata pitkät matkat takaisin. Vihdoin kohtasimme erään muulikaravaanin johtajineen, näihin me yhdyimme, koska etupäässä kulki kaksi, pitkillä keihäillä varustettua sotamiestä, jotka tutkivat tietä ja osoittivat missä oli vaarallista ratsastaa. Äänettöminä ja puolisokeina seurasimme karavaania joka hitaasti ja varovaisesti eteni kinosten halki.

Olimme aikoneet tänään ratsastaa Kasviniin asti, mutta meidän täytyikin yhä kiihtyvän lumituiskun tähden pysähtyä jo kaksi kyytiväliä tännemmäksi Kasvinin kaupungista, pieneen Mäsräh nimiseen kylään. Herra Vlassov oli varoittanut minua tästä paikasta, syöpäläisten tähden, joita täällä kuuluu olevan vielä enemmän kuin muilla persialaisilla asemilla. Kun ei nyt kuitenkaan ollut muuta valittavaa, sijoituimme näitten elävien joukkoon, suuri tuli sytytettiin sitä varten lattian keskelle kaivettuun kuoppaan ja koska kaikin olimme vilusta yhtä kangistuneita, muodostimme taajan kehän tulen ympäri. Meitä oli neljä tattarilaista, kaksi persialaista ja yksi eurooppalainen. Koska ajan pitkään rupesi tuntumaan ikävältä istua kokonainen iltapäivä vangittuna matalassa, ahtaassa ja savulla täytetyssä huoneessa likaisten muhamettilaisten seurassa, jotka karsain silmin katselivat minua, uskotonta, tahdoin matkustaa eteenpäin. Mutta Isa Begh seuroineen esti minua, koska tuuli vielä vinkui ulkona. Jäimme siis kaikki seitsemän ahtaaseen hökkeliin, jossa tuli pian sammui ja tukehuttavan kuumuuden perästä seurasi kostea kylmyys. Kädet ja kasvot kirvelivät ja olivat pahasta säästä turvonneet, vaatteet olivat vielä märät, kiusanhenget, joista ennen olen puhunut, ahdistivat ja tämä kaikki teki, että yö ei suinkaan ollut hauska.

Aamulla, 16 p. huhtik. jatkoimme matkaamme. Lumisade oli tau'onnut, mutta nyt oli aika kinoksia, joille oli muodostunut erinomainen hanki. Nyt ratsastimme yhtämittaa alaspäin ja tulimme pian pois lumiseudulta.

Maa kävi yhä enemmän arontapaiseksi ja alamaa muuttui pian silmänkantamattomaksi, autioksi aavikoksi, jolla kaukana näkyi Kasvinin läntinen kaupunginportti. Lähempänä kaupunkia oli tuuheita viinitarhoja. Olimme jo parin tunnin ajan ajaneet näitten läpi, ennenkuin saavuimme korkealle kaupunginportille, joka oli varustettu pienellä tornilla ja se päällystetty vihreällä ja sinisellä fajansilla. Portista tulimme suoraan pitkälle, kapealle kadulle, jossa oli myymälöitä molemmin puolin, mutta oli kauhean likainen eikä kiviytetty. Menimme heti Kasvinin mähmakanehiin (kestikievariin). Hämmästyin suuresti huoneeseen astuessani, sillä siellä oli kaksi sänkyä patjoineen, yksi pöytä ja tuoleja — oikeita nelijalkaisia tuoleja, selkänojoineen ja vielä enemmän kummastuin kun "hotellinisännältä" kysyttyäni mitä hänellä oli tarjottavaa, tämä vastasi: viiniä, kahvia, teetä, munia, lientä ja kotletteja. Sanalla sanoen, tämä oli tavattoman sivistynyt mähmakaneh.

Päivällistä syötyämme menimme, Isa Begh ja minä, katselemaan kaupunkia, joka oli, jos mahdollista, vielä likaisempi kuin Resht. Matalat talot ovat auringon kuivaamista tiilistä rakennetut, litteäkattoiset, ilman ikkunoita päin katua. Siellä täällä näkyy keskellä kaupunkia rikkaläjiä ja eläinten raatoja, joista leviää ilkeä löyhkä. Kävimme muun muassa avaroissa basaareissa: joukko kapeita, likaisia, puukattoisia käytäviä, josta syystä niissä aina onkin pimeä.

Ainoat rakennukset, jotka yksitoikkoisuuden katkasivat, oli kuvernöörin kaunis linna ja korkea portaali eli pääportti vuorattu lasitetuilla tiilillä, komeissa, monivärisissä malleissa. Pääportin ylemmässä osassa on eräs joka taholle avonainen huone; tässä persialainen soittokunta rummuilla, huiluilla ja torvilla joka ilta soittelee jyrisevää soittoansa. Ensin alkavat huilut hiljaisessa tahdissa; hetken perästä yhtyvät rummut, joita lyödään raipoilla eikä rumpukapuloilla, ja viimeiseksi yhtyy pitkät torvet, joitten äänet pikemmin muistuttavat mylvivää lehmää kuin soittokonetta. Soittajat eivät soita mitään määrättyä säveltä, vaan jokainen käsittelee konettaan oman mielensä mukaan. Mitä kauvemmin he jatkavat, sitä enemmän soitto heitä virkistää. Sormet liitävät uskomattoman nopeasti huilun läpän yli, raipat värisevät nahalla, ja toinen torventoitotus seuraa taukoamatta toistaan. Kun vihdoin on päästy loppusäveleeseen, lakkaavat ensiksi torvet, sitten rummut ja viimeiseksi huilutkin väsyvät. Soittajat näyttävät sangen rasiintuneilta: huilunpuhaltajat vetävät henkeänsä, hiki tippuu rummunlyöjän otsasta, torvensoittajien posket ovat turvoksissa, ja heidän silmänsä seisovat kaukana ulkona kuopistaan.

Tätä kummallista iltasoittoa kuulee jokaisessa Persian kaupungissa, tämä tapa on jäännös ajoilta ennen Muhamettia. Muhamettilaiset papit koettivat alussa poistaa tätä tapaa, mutta kun se ei onnistunut, täytyi sen saada pysyä.

Sitten kävimme suuressa ja kauniissa moskeessa, jossa monta oikeauskoista oli jumalanpalvelustaan harjoittamassa. Kun pappi huomasi minut, lopetti hän äkkiä, ja eräs persialainen tuli käskemään minut pois.

Kasvin lienee perustettu kahdeksannella vuosisadalla ja on ennen ollut pääkaupunkina, mutta Shaahi Abbas riisti siltä tämän arvon ja antoi sen Ispahanille. Siitä ajasta on Kasvin paljon riutunut, siksi kun Venäjän kauppa suuremmassa määrässä suuntasi tiensä tämän kautta. Täten kaupunki taas elpyi, ja on tätä nykyä sangen tärkeä kauppapaikka ja luoteisen Persian karavaani-kaupan päävarastoasema.

Niinkuin ennen mainitsin, ylläpitää hallitus Kasvinin ja Teheranin välillä tarantassi eli kyyti-tien. Tarantassi on niinkuin tunnettu, suuret, kömpelöt rattaat, ilman linjaaleja. Näitä käytetään Venäjällä ja Siperiassa sekä nyt jo Persiassakin, mutta ainoastaan tällä 15 penikulman pituisella matkalla. Tarantassia vetää 3 hevosta, joista keskimmäinen on lujasti valjastettu luokkaan ja aisoihin kiinni, molemmat sivuhevoset ovat vaunuihin kiinnitetyt vaan keveillä hihnoilla. Keskimmäinen juoksee täyttä ravia, sivuhevoset laukkaavat. Persialaiset ajurit ajavat jotenkin hyvin, vaikkei niitä sovi verrata venäläisiin ajureihin, mutta piiska on alituisessa liikkeessä, ja jos joku hevosista osoittaa laiskuuden merkkiäkään, saa se heti tuntuvan muistutuksen.

Tämmöisellä kolmivaljakolla ajoimme varhain aamulla, 17 p. huhtikuuta Kasvinin itäisestä kaupunginportista ulos. Tämän kaupungin ja Teheranin välisellä tiellä on viisi asemaa, joissa hevosia ja ajajia vaihdetaan, joten matka jakaantuu kuuteen yhtä suureen kyytiväliin. Tästä syystä pääsee koko matkan yhdessä päivässä, tarvitsematta pysähtyä kauvemmaksi aikaa kuin mitä tarvitaan uusien hevosien valjastamiseen. Tie on erinomaisen hyvä, vaikka se, vuorilta tulevien kevättulvien tähden, paikoittain on veden vallassa. Persialaiset nimittävät tätä Shahrah eli Kuninkaantieksi.

Kun olimme lähteneet ensimmäiseltä, Kavanda nimiseltä asemalta, huomasin että kintuillamme seurasi toinen tarantassi. Tässä ajoi kolme tattarilaista, jotka vilkkailla liikkeillä koettivat saada ajajansa ajamaan meidän ohitsemme. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja toisellekin, Kislak nimiselle asemalle, pääsimme ensiksi ja saimme parhaat hevoset, joilla lähdimme kiukustuneitten tattarilaisten edelle. Mutta päästyämme kappaleen matkaa Kislakista, kävi niin onnettomasti että luokka meni rikki. Nyt täytyi meidän pysähtyä ja hihnoilla korjata vahinkomme. Meidän tätä toimiessamme, kiitävät tattarilaiset ohitsemme ja olivatpa vielä niin häpeämättömät, että huusivat meille "godahafis, sissyn jollyn jakshi olsa". (Hyvästi, onnea matkalle) joka tietysti kiihoitti meitä. Tattarilaisten tarantassi näkyi tosin taivaan rannalla vaan pienenä pisteenä, ja kun saavuimme kolmannelle, Jeng-Imam nimiselle asemalle, olivat he jo kauvan sitten sieltä lähteneet, mutta me toivoimme vielä heidät saavuttavamme. Pidin kahden kraanin kappaleen ajajan nenän alla ja lupasin sen hänelle, jos me ensiksi pääsisimme Hässäräkin neljännelle asemalle, muussa tapauksessa hän ei saisi niin mitään. Tästä odottamattomasta palkinnosta kiihottuneena, huimi hän armottomasti hevosiaan jotka pian olivat kyyristyneinä juoksusta. Me pääsimme tattarilaisten sivutse, vaikka tosin vasta kestikievarin likittyvillä. Nyt oli minun vuoroni nostaa hattua ja kiittää tattarilaisia heidän kohteliaisuudestaan, kun päästivät minut ensin ja antoivat minun saada parhaat hevoset.

Vähän matkaa neljännen aseman tuolla puolen menimme jotenkin vuolaan Kärädj-nimisen virran yli, joka alkaa Elburs vuoresta, ja luultavasti häviää suolakorvessa, Teheranin kaakkoispuolella. Yli tämän joen, joka Kärädj-vuoren luona tekee äkkimutkan, kuljemme korkeata jotenkin kaunista tiilisiltaa myöten. Tämän oikealla puolen oli samanniminen kylä ja Aleksanteri Suuren rakennuttama iso karavaanimaja. Täällä kävi näköala eloisammaksi ja levisi hymyilevämmäksi. Joen rannoilta oli verrattain rehevä kasvullisuus ja viljeltyjä ketoja. Me kohtasimme kameelikaravaaneja kilisevine kelloineen, sotamiehiä ratsastaen somasti koristetuilla hevosilla, jalkamatkailijoita, dervishejä, ja maalaisia, jotka pääkaupunkiin veivät tuotteitansa pienillä aaseilla, joitten sieramet olivat halkileikatut, että helpommin voisivat vaivalloisella matkallaan hengittää. Pian ohi menevän raekuuron jäljestä tuli mitä ihanin ilma. Laskeva aurinko kultasi Demavendin mahtavan keilan, joka etäisessä kaukaisuudessa häämöitti iltasumun lävitse.

Kello 7 saavuimme viimeiselle asemalle, Shahabad. Teheranin kaupungin portit suljetaan jo kello 9, ja sen jälestä ei kukaan, erityisettä luvatta, pääse kaupunkiin. Jäimme sentähden Shahabadiin yöksi, ettei tarvitsisi nukkuamme taivasalla, joka muuten olisi osaksemme tullut.

SEITSEMÄS LUKU.

Teheran.

Sunnuntaina, 18 p. huhtikuuta lähdimme Shahabadista, kulkeaksemme sen viimeisen taipaleen, joka meitä vielä erotti Teheranista. Kaipaukseni ja odotukseni oli ylimmillään. Kuvittelin vanhan Persian valtakunnan pääkaupunkia mahdottoman komeaksi, mutta vaikka kuinka etsin ja haeskelinkin taivaanrannalta, en saattanut nähdä kaupungista merkkiäkään. Aro näytti yhtä tasaiselta kaikkialla. Ainoastaan lukuisammat viinitarhat ilmaisivat suuremman kansanjoukon läheisyyttä. Vihdoin saattaa havaita tuon n.s. Kasvinportin tuolla kaukana, kaukana. Liike kävi vilkkaammaksi: pitkät karavaanit veivät elintarpeita ja eurooppalaistavaroita pääkaupunkiin. Vielä hetkinen, ja nyt voi selvästi nähdä kaupungin portin, sypressimetsikköjä, ja muureja saattoi erottaa; lopulta oli kaikki silmäimme edessä, mutta ei niinkuin sitä olin kuvaillut: huimaavassa väririkkaudessa ja komeudessa, vaan kaikki oli kuolettavan autiota ja paljasta. Muurit, joita olin ajatellut suuriksi, majesteetillisiksi linnoituksiksi, olivat matalat ja mullasta rakennetut. Suurta yksitoikkoisuutta eivät mitkään sellaiset kupoolit tahi tornit katkaisseet, joita Konstantinopolissa näkee.

Ajoimme nyt Kasvinportista sisälle, pitkiä likaisia katuja myöten, joilla oli niin suuri jalkaihmisten ja ratsastajien tungos, että meidän monta kertaa täytyi pysähtyä ja odotella kadunkulmassa. Vihdoin ei ajajamme enää ajanut eteenpäin: meidän täytyi astua alas, hankkia hammalin (kantajan) ja jatkaa matkaamme käyden.

Me itse emme olleet juuri näyteltävässä kunnossa tänä ensimmäisenä sunnuntaiaamuna Teheranissa. Koko viikon aikana en ollut riisunut vaatteita yltäni, ja tuskin olin ollut tilaisuudessa edes peseytymään. Pidin sentähden mahdottomana heti esittää itseäni maamiehelleni, t:ri Hybennetille, jolle minulla oli suosituskirje. Mentiin siis ensiksi kylpyyn ja sen perästä lähdin maamieheni taloon, jonka, kauvan haettuani, löysin.

Toht. Hybennet asuu pienessä hauskassa talossa Teheranissa. Sitä ympäröi viehättävä puutarha, joka minun tullessani juuri loisti runsaassa ja tuoreessa kevätvihannuudessa. Verannan edessä on pieni marmoriallas, jossa on kiiltäviä kultakaloja. — Komeimpia kuitenkin ovat ruusut, jotka täällä kukkivat meille tuntemattomassa kauneudessa. Talon sisustus on yhtä soma kuin sen ulkopuolikin. Lattioita peittää persialaiset matot, ihanimmissa kuoseissa, tuolia ja sohvia verhoovat itämaalaiset kankaat, ovissa riippuu uhkeita oviverhoja; ja ruokahuoneen seiniä peittävät persialaiset posliinivadit kaikissa sateenkaaren väreissä. Sanalla sanoin tämän kodin on mukavuus ja hieno aisti tehnyt mitä viehättävimmäksi.

Mutta mikä mies sitten on tämän talon omistaja, jonka koti nyt muutaman päivän oli minunkin kotinani? Että t:ri Hybennet on Ruotsista, olen jo huomauttanut eikä tarvitse pitkiä aikoja havaitakseen, että hän on sydämmensä pohjasta isänmaansa poika. Vaikka hän on neljätoista pitkää vuotta elänyt auringonnousun maassa, on synnyinmaa hänen rakkain muistonsa, ja äidinkieltään puhuu hän sujuvasti.

Tohtori Bertrand Hybennet on syntyisin Göteborgista, jossa isänsä oli hammaslääkäri, ja jonka ammatin poikakin valitsi. Kehittyäkseen ammatissaan, lähti hän ensin Saksaan, jossa hän lueskeli muutaman vuoden, ja sitten Parisiin, jossa hän viidessä vuodessa kehittyi sangen eteväksi alallaan. Ollessansa täällä Ranskassa, tehtiin hänelle tuo loistava ja kunniakas tarjous rupeamaan henkilääkäriksi ja varsinkin hammaslääkäriksi Persian shaahille. Tohtori Hybennet suostui tähän vastuunalaiseen ja vaaralliseen toimeen, josta moni, kuinka houkuttelevaiselta se näyttäneekin, olisi kieltäytynyt. Hankittuaan itselleen runsaasti koneita, jätti hän pitkät hyvästit kotiseudulleen ja lähti, rohkeasti luottaen taitoonsa ja onneensa, uuteen isänmaahansa itään. Että hänen toiveensa ovat toteutuneet, tietää parhaiten se, joka on käynyt tässä pohjolaisessa kodissa Teheranissa, ja monelta taholta saanut todistuksia siitä, että harva eurooppalainen, niin täydellisesti kuin t:ri Hybennet, on voittanut shaahin luottamuksen ja kunnioituksen.

Mutta t:ri Hybennet ei ole hyödyksi ainoastaan shaahille: hänen maineensa taitavana hammaslääkärinä on levinnyt koko pääkaupungin väestön kesken, jopa kauvaksi sisämaahankin. Shiratsissa, vieläpä Persian lahden rannallakin, tapasin, talonpoikia, jotka tunsivat t:ri Hybennetin. Hän on hampaitten hoidosta kirjoittanut persiankielellä kirjan, joka on maassa laajasti levinnyt, ja oleskellessani Teheranissa, sain joka aamu nähdä sitä miesten ja naisten paljoutta joka odotti päästäkseen hänen vastaanottohuoneeseensa. Kun käy shaahin linnassa, näkee monta ruotsalaista esinettä ja varsinkin kirjastossa on moni ruotsalainen teos, sisältävä kuvia kaukaisen pohjolan kansasta ja luonnosta. Tohtori Hybennet onkin ymmärtänyt niin kiinnittää shaahin huomion Ruotsinmaahan, että tämä kerran on julkisesti lausunut haluavansa tulla tänne. Ruotsissa onkin säilyssä muistoja t:ri Hybennetin auliudesta ja isänmaanrakkaudesta: Göteborgin museon itämaalaisessa salissa näkee lasikuuppien alla kallisarvoisia persialaisia esineitä, jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut.

Oleskeltuani kymmenen päivää Teheranissa, tahdon kertoa minkä vaikutuksen kaupunki tekee muukalaiseen, joka siellä on ensikertaa.

Aamulla huhtik. 19 p. ajoin t:ri Hybennetin kanssa kaupungilla hänen upeissa vaunuissansa. Emme olleet kauvaksi ehtineet, kun me erään kadun päässä havaitsimme muutamia henkilöitä punaisissa, valkoreunaisissa puvuissa, päässä korkeat hopeaiset kypärit ja kirjavat höyhentöyhtöt. Kun kysyin isännältäni, mitä tämä merkitsi, vastasi hän: "shaahi tulee" ja ajoi heti eräälle poikkikadulle. Siellä astuimme vaunuista pois, jätimme hevosemme ratsastavalle palvelijalle ja itse menimme pääkadulle, johon ehdimme juuri parhaaksi näkemään, kun "kaikkein kuningasten kuningas" ajoi sivutse, Edellä juoksivat äsken mainitut palvelijat, "ferrashit" tulipunaisissa verkapuvuissa. Käsissä oli heillä runsaasti puolentoista metrin pituiset hopeasauvat, joita he heiluttivat edestakaisin, tyhjentääkseen kadun ihmisistä. Onneton se, joka ei hyvissä ajoin katoa johonkin porttikäytävään tahi kujaan. Joka hidastelee, saa aimo sivalluksen hopeasauvasta, sillä hänen kurja olentonsa pidetään liian halpana ja arvottomana lähestymään korkeata hallitsiaa lähemmäksi kuin pyssynkantamaan päähän. Katu tyhjentyikin sentähden silmänräpäyksessä. Kaikki ratsastajat kiirehtivät poikkikaduille, ja jalkaihmiset katosivat niinkuin taikaiskulla. Koska minä olin t:ri Hybennetin seurassa, sain kunnian jäädä kadulle hänen viereensä.

Ferrashia seurasi tulisilla hevosilla ratsastaen noin 50 sotamiestä, komeissa virkapuvuissa, varustettuna aseilla ja pitkillä tikareilla siselöidyissä hopeatupissa. Näitten jäljestä tuli shaahi itse, ajaen vehreissä, komeilla kultakoristuksilla varustetuissa vaunuissa, joitten neljässä kulmassa oli kultaiset kukkatertut ja ylinnä suuri keisarillinen kruunu. Vaunuja veti kuusi sysimustaa oritta, joilla oli hopeaiset satulavaipat, kolmen vasemmanpuolisen hevosen selässä istui ratsastaja. Shaahi istui yksin vaunuissa, sillä ei löydy ketään sen arvoista, että saisi ajaa shaahin rinnalla. Hän oli kääritty mustaan vaippaan, päässä oli hänellä pieni, musta persialaislakki, ja siinä valkoinen töyhtö. Me kumarruimme maahan asti, ja shaahi katseli minua erittäin tarkasti. Hänen huomionsa kiintyi niin jokaiseen vieraaseen, ja kyselipä hän sitte myöhemmin t:ri Hybennetiltä, kuka minä olin, mitä minä tahdon ja mihin matkustin, sekä kuuluu pitäneen minua liian nuorena ja kokemattomana uskaltaakseni yksinäni lähteä niin pitkälle matkalle.

Vaunujen jälestä ratsasti vielä noin 50 sotamiestä, ja viimeksi tuli tyhjät vaunut, samannäköiset kuin ne, joissa shaahi ajoi. Kysyin t:ri Hybennetiltä, mitä varten ne olivat ja hän selitti niitten olevan varavaunut, jotka heti olisivat valmiina käytettäväksi, jos ensimmäiset särkyisiyät. Näitten takana oli sitäpaitsi muutamia valjastettuja vaunuhevosia, valmiina nekin vaunujen eteen pantaviksi, siinä tapauksessa, että joku hevosista kaatuisi tai vikaantuisi. Näitä varokeinoja käytetään ei ainoastaan matkoilla Teheranin ympäristössä, vaan pienimmilläkin matkoilla kaupungissa, ja shaahilla on aina tämmöinen suuri seurue.

Kun kuninkaallinen retkikunta oli ohitsemme mennyt, jatkoimme matkaamme suurelle linnanmuurille, joka ympäröi kaupunkia. Tämä on, niinkuin jo olen maininnut, höllästä mullasta tehty valli, niin kurja, että pitkinä sadeaikoina suuret kappaleet siitä lohistuvat alas viereiseen hautaan. Tähän viimemainittuun heitetään sitäpaitsi basaareista kaikellaista roskaa, ja kaduille kaatuneet eläimet joutuvat myös siihen. Pääkaupungin asukkaat uskovat kuitenkin täydellisesti, että muuri ja hauta suojelee heitä kaikista vaaroista. Polak kertoo sotaministerinkin kerran kysyneen itävaltalaiselta upseerilta, onko hän koskaan kotimaassaan nähnyt tämän linnoitusmuurin vertaista.

Sitte kävimme katsomassa Englannin lähettilään palatsia, jota suuremmoinen puutarha ympäröi, poliisimestarin, kreivi Monte Forteksen linnamaista taloa, joka patsaineen, koristuksineen, epäilemättä on Teheranin kauniin yksityisrakennus, sekä viimeksi sairashuonetta, ranskalaista kirkkoa ja Ameriikan lähettilään taloa.

20 p. huhtikuuta oli persialaisten suuri juhlapäivä, sillä Uudenvuoden juhla, josta sittemmin kerron, oli nyt lopussa ja nyt se piti suurella juhlallisuudella loppuun soitettaman. Tässä tarkoituksessa oli shaahi järjestänyt kello 10 aamulla kilpajuoksut kaupunginmuurin ulkopuolella. Me lähdimme sentähden tuntia aikaisemmin ja ratsastimme pitkiä, kapeita katuja eräästä kaupunginportista ulos. Kilpakentälle johtavalla tiellä oli lukematon joukko ratsastajia ja käveliöitä. Hevostungos tuntui ajoittain oikein vaaralliselta, varsinkin minulle, jolla oli hurja ja vikuri ratsu. Risteilimme eteenpäin väkijoukon läpi, kunnes oli mahdotonta päästä eteenpäin, jonkatähden astuimme alas, jätimme hevoset meitä seuraavalle tallimiehelle ja jatkoimme matkaamme jalan, suurelle punaiselle teltalle, johon muutamat itävaltalaiset överstit olivat meitä käskeneet.

Lähi tasangolle oli kokoontunut lukematon kansanpaljous, todellakin kirjava näkemys. Täällä oli kaikkia värejä, kaikki luokat, rikkaimmista herrasmiehistä sinisissä, vihreissä tai keltaisissa silkkitakeissa, täynnä loistavia tähtiä aina kurjimpiin, repaleihin käärittyihin dervisheihin asti. Hurjilla hevosilla ratsastajat ajoivat huolimattomasti täyttä laukkaa joukon läpi, ja shaahin palveliat, ferrashit, pitivät kansaa sopivassa etäisyydessä kentältä kolmen metrin pituisilla saitoilla, jotka alin-omaa koskettelivat liian tunkeilevaisten katsojien selkää.

Kilpakentän keskustan eteen oli komea huvimaja rakennettu shaahille ja hoville ja sen katosta liehui Persian keisarikunnan lippu: jalopeura ja nouseva aurinko vihreällä pohjalla. Keskelle majan pääsivua oli tehty suuri, keltapuitteinen ikkuna, josta shaahi sai katsella kilpajuoksua. Kuninkaalliset puolisot istuivat huvimajan oikeanpuolisessa päätyrakennuksessa, jonka ikkunoissa oli ohuet, läpikuultavat verhot, jotta ulkoa ei voitu nähdä näitä ylhäisiä naisia, mutta he itse saattoivat katsella päivän juhlaa.

Hetken perästä alkoi kansanjoukko tuimasti liikkua. Ihmiset juoksivat kummallekin taholle ja ferrashien pitkät saitat lakasivat joukon läpi tien. Shaahin seurassa oli useita satoja ratsumiehiä, koko hovi, puolisot, eunukit ja kamariherrat, kukin vaunuissansa. Shaahi itse ajoi puhtaalla kullalla silatuissa juhlavaunuissa, joita veti kahdeksan lumivalkoista hevosta, hopeaisissa valjaissa, korkeat, siniset töyhtöt päässä ja hännät sinipunaisiksi värjättyinä. Shaahi oli puettu virkapukuunsa, joka on musta, pitkä takki ja siinä kultakuteiset olkalaput ja niissä kummassakin kolme suurta jalokiveä; rinnalla säkenöitsi 42 suurta vesikirkasta timanttia kultapuitteissa; sivulla oli juhlasapeli, jossa oli paljon erivärisiä jalokiviä; päässä oli hänellä musta, pienellä, valkoisella höyhentöyhtöllä koristettu lakki, ja siinä ainakin 50 timanttia, joiden arvo lienee tavattoman suuri.

Shaahi nousi vaunuista ja astui seurueinensa paviljonkiin, jonka keltaisista ikkunoista hänen piti katsella kilpa-ajoja. Seurue seisoi käytävällä ikkunan ulkopuolella.

Kilparata oli farsakin (7 kilometrin) pituinen ja ympyrän muotoinen, jonka sisäpuolella oli matala muuri estämässä hevosia liukumasta ylitse. Rata piti kuljettaman kahteen kertaan, joten koko matka siis oli lähes l,5 penik.

Ensi kilpaan otti osaa 15 ratsastajaa, jotka järjestettiin riviin shaahin paviljongin eteen. Ne olivat somapukuisia, takit vihriäiset, punaiset, keltaiset tai siniset, köykäiset lakit päässä, ja pitkävartiset saappaat jalassa. Hevoset ovat nälistyneitä, taitaaksensa juosta nopeammin. Merkin saatuaan lähtivät ne liikkeelle. Tuulen nopeudella kiitivät ne pois, katosivat tomupilveen ja muutaman minutin kuluttua palasivat lähtöpaikalle, jonka he nuolennopeudella sivuuttivat, kiertääkseen radan toistamiseen. Muutaman minutin kuluttua näkyi taas tomupilvi muurin mutkassa. Raikuva riemuhuuto syntyi kansassa, joka tähän asti oli seisonut ääneti ja odottaen. Voittaja ajoi vaahtoisella hevosella kuninkaallisen paviljongin eteen, jonne palkintotuomarit olivat kokoontuneet ja jossa kultarahat pusseissaan odottivat saajaansa. Korkein palkinto oli 250 tomania.[13] Muutaman minutin päästä tulivat toisetkin ratsastajat, toinen toisensa perästä; jotkut ajoivat suoraan väkijoukkoon ja tekivät siinä hirveätä hämminkiä, sillä ihmisiä joutui hevosten jalkoihin ja muuten vahingoittui pahasti. Kilpailuun otti osaa neljä eri osastoa, aina hevosten ja miesten laadun mukaan.

Paljon vääryyttä sanotaan tapahtuvan persialaisissa kilpa-ajoissa. Ratsastajat koettavat estää toistensa hevosia peloittamalla ja päähän lyömällä. Kilpailuun ottaa välistään osaa myös joku hevonen shaahin tallista. Näiden täytyy tietysti aina päästä ensiksi perille. Tätä varten asetetaan vahteja pitkin rataa. Kun joku aikoo rohjeta ajaa shaahin hevosen ohitse, heittää vahti santaa ja savea sekä hevosen että miehen silmiin, joten ratsastajan täytyy hillitä vauhtiansa. Muutamat ratsastajat näyttävätkin tämän johdosta varsin kamalilta; eräänkin suu ja nenä oli aivan verissä.

Kilpa-ajojen jälkeen seurasi toinen näky. Kaarttien piti kulkea shaahin ohitse. Kaikki Teheraniin sijoitetut rykmentit samosivat vuorotellen shaahin paviljongin sivutse. Ensiksi tuli kenttätykistö, suuri paljous kullatuita kanuunia, keltaisilla laveteilla, kunkin edessä neljä hevosta. Sitte tuli vuoritykistö, pieniä köykäisiä kanuunia, joita muulit kantoivat satuloissa. Tämä tykistö pääsee kulkemaan missä hyvänsä, vaikka kuinkakin raivaamattomilla poluilla Elburs vuoristossa. Kanuunat eivät ole sen raskaampia, kuin että kaksi miestä voi yhden nostaa. Merkillisimmät minun mielestäni olivat kumminkin ne parikymmentä kanuunaa, joita kameelit kantoivat. Itse eläimet ovat nim. lavettina ja kanuunia, jotka ovat kiinni satuloissa, sopii kääntää mihin päin hyvänsä. Kanuunia käytettäessä pakoitetaan kameelit laskeutumaan polvillensa. Jymisevä pauhu näistä kanuunoista oli jo aamulla ilmoittanut shaahin lähteneen palatsista, ja silloin olin saanut nähdä kuinka levollisina ja liikkumattomina eläimet makasivat, tulesta ja savusta huolimatta. Tykistön jälkeen tuli jalkaväki. Sotamiehet olivat tummansinisissä, punareunaisissa univormuissa, päässä korkeat, pyöreät mustavillaiset lakit ja lakissa töyhtöt. Patruunivarasto oli vatsalla ja suuri pullo rinnalla. Lopuksi ajoi ratsuväki uljailla hevosilla, hopeatamineet kaulassa ja rinnassa. Upseerien hevosilla oli kultailtu satulapeite. Ratsuväki oli tummissa takeissa, punaiset viitat hartioilla, aseina on heillä kivääri ja oikeassa kädessä paljastettu sapeli. Kullakin rykmentillä on oma lippunsa, joka lasketaan kaksi kertaa shaahin edessä. Joka rykmentin etupäässä käy tahi ajaa soittokunta, mutta aivan toisellainen kuin mitä olin nähnyt Kasvinissa, sillä rykmentin soittokunta on järjestetty aivan eurooppalaiseen tapaan, eversti Gebauerin johdossa, joka on itävaltalainen shaahin palveluksessa. Kun rykmentti on kulkenut shaahin ohi, niin kenraalit ja everstit ratsastavat rivistä paviljongin tykö, jossa he tervehtivät shaahia ja liittyvät sitten sotaministerin, ruhtinas Kamrah Mirtsa Naib-us-Sultanehin seuraan. Vastapäätä tätä istui samalla tavoin ratsain kenraalipoliisimestari itaalialainen kreivi Monte Forte, poliisipäällystön ympäröimänä.

Sillä välin on kuninkaan henkivartiosto sangen komeissa univormuissaan jo ehtinyt ratsastaa paviljongin tykö, samoin keltamekkoiset ulaanit valkoisilla hevosillaan. Ne ovat säännötöntä kaartia, joka seuraa shaahia tai kuningattaria näiden ollessa ulkona. Lyhimmälläkin matkalla täytyy nim. aina olla muassa näitä ratsastajia pari kolmesataa. Kun shaahi muutamia vuosia sitte teki toivioretken Meshedin kaupunkiin itä Persiassa, oli hänellä seuranaan monta tuhatta miestä.

Kaikkein viimeksi tulivat Donin kasakat kotimaansa univormuissa, pitkissä mekoissa, patruunivarasto rinnalla. Ne ovat paraita ratsastajia; tiheissä riveissä kiitävät ne nelistäen ja kuljettavat muassaan sitä venäläistä tykistöä, jonka keisari kerran lahjoitti shaahille, hevosineen, miehineen ja kaikkineen. Kasakoitten soittokunta soitti venäläistä kansallismarssia, nimeltä Kamarenski.

Ohikulku kesti kaksi tuntia. Se oli ulkonaisesti komea näkemys, mutta lähemmin tarkastaessa oli siinä paljon puutteita. Sotamiehet näyttivät veltoilta ja piittaamattomilta, eivät astuneet tahdissa, ja kun oli annettu komentosana, kulkivat monet rivissä lujaa puhuen ja ajatukset nähtävästi muualla.

Persian armeija on 150,000 miestä, joista 80,000 on seisovaa sotajoukkoa (hisam) ja 70,000 miestä säännötöntä ratsuväkeä (tsherik). Tykistöön kuuluu 8,000 miestä ja 200 kanuunaa. Armeijaa komentavat eurooppalaiset, etenkin itävaltalaiset upseerit, ja armeija on muutenkin järjestetty eurooppalaisella tavalla. Monet univormut ovat ihan itävaltalaisia ja monet arvoasteet päällikkyydessä nimitetään eurooppalaisilla nimillä. Persialaisia päällikkönimityksiä on esim. "emirnisam" sotamarski, "sertib" kenraali, "serheng" eversti, "naib" luutnantti ja "serbas" tavallinen jalkasoturi.[14]

Kun viimeiset joukot olivat kulkeneet ohitse, lähti shaahi puolisoineen paviljongista, väen paljous hajautui vähitellen ja vaelsi suurina laumoina takaisin kaupunkiin, ja äsken niin eloisa aro oli taas autio ja tyhjä.

Seuraavana päivänä oli järjestetty sotaväenkatselmus shaahin korkeaksi huviksi. Pitkin matalia kasarmia, jotka neljällä sivulla rajoittavat suurta harjoituskenttää, asetettiin ratsastajia, rivit suljettuina. Hetken päästä tuli sotaministeri Naib-us-Sultaneh, shaahin kolmas poika, ratsastaen seurueineen ja pian senjälkeen shaahi itse. Hän ajoi harjoituskentälle, astui sitten vaunuista ja nousi valkoisen hevosensa selkään. Tämän perästä ratsasti hän, korkeampi päällystö seurassaan, kentän ympäri tarkastamaan sotilaitansa, ja sitten suurelle punaiselle teltille, jossa oli virvokkeita, appelsiineja, teetä ja makeisia hopeamaljoissa.

Istuen pienellä tyynyllä jalat ristissä allaan, katseli hän siitä kuinka sotaväki joukottain ratsasti kentän poikki ja oli tekevinänsä ratsuväen hyökkäyksiä.

Tällaisia harjoituksia pidetään joka viikko ja ne ovat saahin suurimpia huvituksia. Hänellä on suuret ajatukset sotajoukkonsa vastustamattomuudesta ja soturiensa urhollisuudesta ja hän luulee vakaasti olevansa maailman mahtavin yksinvaltias. Ja kuitenkin ovat nämät sotamiehet siihen määrään pelkuria, että jos vaan yksi heistä lähtee pakoon, niin kaikki muut seuraavat perässä niinkuin lammaslauma.

Teheran, valtakunnan nykyinen pääkaupunki, on Irak Adshmin maakunnan pohjoisosassa, kuivalla ja hedelmättömällä tasangolla, jota pohjoisessa rajoittaa Elbursin rinteet ja idässä matalat vuorijonot. Etelään ja kaakkoon päin levenee laaja suola-aavikko. Asema ei siis suinkaan ole luonnon suosima ja sitä paitsi pääkaupungille joksikin epäedullinen, sillä Teheran on liian kaukana eteläisistä ja itäisistä maakunnista. Muutamia etuja saatiin kuitenkin, kun nyt hallitsevan Kadjarsuvun perustaja muutti hallitustoimensa sille paikalle, jossa muinainen Rages oli. Niimpä on matka Kaspian mereen nyt lyhyt, jotenka Venäjän kauppa kävi paljon helpommaksi, samoin ollaan nyt lähempänä Persian viljavinta peltomaakuntaa, Khamsea, Kasvinin itäpuolella.

Helppo on huomata miksi pääkaupunki muutettiin Ispahanista Teheraniin. Ei ollut ensikertaa, kun uuden kuningassuvun perustaja muutti hallituspaikkaa. Kun voimakas, mutta julma vallananastaja, shaahi Aga Muhametti Khan, Kadjarien heimosta, sata vuotta sitten valitsi tuon ennen niin vähäpätöisen Teheranin kylän valtansa ja valtakuntansa pääkaupungiksi, olivat jo ennen Tabris, Sultanieh, Kasvin, Ispahan, Shiras y.m. kaupungit olleet hallituksen asemana ja sen johdosta päässeet kukoistukseen, jättääkseen taas seuraavassa hallituksen vaihdossa tilaa toiselle. Kaikkia hallitusvaihdoksia on nim. Persiassa seurannut taistelu hallitusistuimesta ja sisällinen sota ja mahdollisuuden mukaan näitä välttääksensä muuttaa uusi hallitsija vanhasta pääkaupungista, johon hän jättää edeltäjänsä ystävät ja neuvonantajat ja varustaa itsensä uudessa hallituspaikassaan joukolla luotettavia miehiä, joilla ei ole mitään yhteyksiä vanhan pääkaupungin kanssa.

Teheran on, niinkuin sanottu sillä kentällä, jossa muinoin sijaitsi tuo Topiaksen kirjassa usein mainittu Rages. Rageksesta on Teheranissa vielä jäännöksiä ja Dariuksen aikana lienee siellä ollut miljoonan verran asukkaita, mutta sittemmin Tsingis-Khan ja Tamerlan sen perin-pohjin hävittivät. Kaunein ja parhaiten säilynyt näistä raunioista on 26 metriä korkea torni, joka ennen lienee ollut 40 metriä korkea, mutta jonka yläosa on revitty kivien saamista varten. Nykyinen shaahi on kuitenkin antanut korjata tornin ja varustaa sen leikkauskoristeilla, mutta siten on tämän muinaismuiston arvo suurimmaksi osaksi ollutta ja mennyttä. Läheisellä kalliolla on toinen torni, josta vahdit arvattavasti tarkastivat seutua, antaakseen aikanaan tiedon vihollisten tulosta. Muista muistomerkeistä mainittakoon "Alin lähde", kaunis ulkoneva veistokuva, jossa kuviot on luonnollisessa suuruudessa hakattu kallioon, missä kirkas lähde valuu vuoresta. Sitäpaitsi on seutu yliympärinsä täynnä vanhojen muurien jäännöksiä, kovia kuin kallio, jonka päällä ne lepäävät. Siellä täällä näkyy selviä merkkiä huoneista ja niiden pohjamuurista sekä luhistuneista kellareista.

Lähellä Rageksen raunioita on parsilaisten hautausmaa, korkealla savimuurilla ympäröittynä. Haudat ovat erittäin inhoittavan näköisiä, sillä ne ovat tuskin 40 sentin syvyisiä, eikä ruumiita peitetä mullalla, vaan ne ovat paljaina, alttiina ilmalle, tuulille ja linnuille, joita kunkin hautauksen perästä kokoontuu laumoittain. Parsit pitävät tarkkaa huolta siitä, kumman silmän korppi tai kotka ensin vie. He luulevat vainajan sielun vaeltavan paratiisin iloon, jos oikea silmä ensin menee, mutta tuonelaan, jos vasen.

Teheran on yksitoikkoinen ja ikävä kaupunki, joka ei rakennuksen eikä viheriöivän luonnon puolesta vedä vertoja Ispahanille. Kadut ovat kapeat, väärät ja säännöttömät, huoneet on rakennettu päivän kuivaamasta savesta ja ovat ulkoa kolkon näköisiä, sillä akkunoita ei ole kaduille. Poikkeuksen tästä tekee kuitenkin eurooppalainen kaupunginosa, jonka kadut ovat leveät, suorat ja verrattain siistit. Muutoin pidetään puhtautta ja lakaisemista vallan tarpeettomana; kukin heittää huoneestansa laaseet ja jätteet kadulle. Kokonaisia roska- ja likavuoria on siellä täällä ja elleivät maalaiset näitä veisi peltojensa lannoittamiseksi ja koirat söisi mätäneviä eläimen jäännöksiä, olisi ilma kaupungissa varsin sietämätön. Erittäinkin kesäkuumalla vaikuttaa likaisuus ja saastaisuus tarttuvien tautien leviämistä, jonkatähden eurooppalaiset, niinkuin myös shaahi ja varakkaammat persialaisetkin, muuttavat maalle, vuorikyliin, jossa ilma on raitis ja terveellinen.

Kun ei mitään jokea tai puroa juokse kaupungin lävitse, johdatetaan vesi kaupunkiin maanalaisia kanavia myöten, pienistä järvistä ja puroista Elburs-vuoristosta. Kaupungin sisällä juoksee vesi osittain avonaisissa, osittain umpinaisissa kanavissa. Sitä käytetään sekä juoma- että pesuvedeksi ja se lian ja roskan paljous, joka täten tulee kanaviin, sulkee ne toisinaan. Niiden puhdistamiseksi on umpinaisiin kanaviin tehty ympyriäisiä aukkoja, aina vähän matkan päähän toisistaan. Kun nämät ovat keskellä katua, ovat ne ihan hengenvaarallisia jalkamiehille, varsinkin talvella, jolloin ne ovat lumen peitossa, sekä pimeän aikana, jolloin ne eivät näy.

Katuvalaistus on sangen huono: öljylamppuja tolppien nokassa, pitkän matkan päässä toisistaan. Ne, jotka myöhemmin liikkuvat kaduilla, pitävät aina muassansa palvelian, joka kantaa suurta, valkoista silkkipaperilyhtyä. Suurina juhlina, niinkuin paastokuun (ramatsan) lopussa tai kun shaahi ottaa uuden puolison, tapahtuu, että koko kaupunki kuninkaallisesta käskystä valaistaan. Valaistus on kuitenkin aivan yksinkertainen: kaksi lamppua asetetaan joka kynnykselle, akkunoita kun ei ole; avonaiset paikat valaistaan silloin öljylampuilla, jotka järjestetään kuvioiksi maahan. Sellainen valaistus näkynee kuninkaallisesta palatsista erittäin somalta.

Teheranissa on avaroita basaaria, joissa saa erinomaisen yleissilmäyksen kaikesta Persian teollisuudesta, ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan myös tuon suuren valtakunnan kaikissa osissa. Basaarin käytävissä tapaa senvuoksi kauppiaita ja tehtailioita Hamadanista tai Ispahanista, Jesdistä tai Kirmanista j.n.e. Kauppiaat ja käsityöläiset ovat myös, samoinkuin Kasvinissa y.m. kaupungeissa, järjestetyt lajinsa ja elinkeinonsa mukaan. Kapeilla käytävillä ovat basaarit yhteydessä karavaaniseraijien kanssa. Karavaaniseraiji ei tässä mielessä merkitse ainoastaan karavaani-asemaa, eli kestikievaritaloa, vaan makasiinia, eli tavaravarastoa. On selvä, että ainoastaan rikkaampien kauppamiesten kannattaa pitää erityistä karavaaniseraijia. Teheranin kauniimmat karavaaniseraijit ovat ne, jotka ovat Emir-basaarin yhteydessä: ne ovat nim. koristetut muhkeilla fajanssi-maalauksilla ja korkokuvilla, niissä on myös kauniita pihoja ja marmori-altaita.

Mainittavin Teheranin kouluista on eräs eurooppalaisesti järjestetty korkeakoulu, jossa 200 oppilasta saattaa opinnoita harjoittaa. Melkein kaikki opettajat ovat eurooppalaisia; siinä opetetaan lääkitystaitoa, fysiikkaa, matematiikkaa, maantietoa, ranskaa, venäjää, englantia, sotatietoa, soitantoa ja maalausta. Tarkoitus on alun pitäen ollut hyvä ja opettajat ovat parhaansa tehneet kiinnittääksensä persialaisia nuorukaisia näihin opintoihin ja tieteisiin, mutta heidän työnsä hedelmä on vähäinen. Tosin joku oppilas vuosien kuluttua menee Parisiin, siellä omin neuvoin opinnoita harjoittaakseen, mutta tällaiset tapaukset eivät ole läheskään yleisiä.

Teheranin moskeet eivät saata lukumäärän tai komeuden puolesta vetää vertoja Ispahanin moskeille, mutta sitä vastoin on Teheranissa suuri paljous teatteria (tekieli), joissa persialaiset muharrem-kuussa viettävät tuota surullista muistoa Alin ja hänen puoluelaistensa häviöstä Kerbelan tappelussa, jossa jedsiläiset voittivat. Lavalla rakennuksen keskessä intoisat näyttelijät esittävät tuimilla liikkeillä, itkulla ja surulauluilla tätä onnetonta tapausta. Alin esittäjällä on irtonainen paperipää, täynnä punattua vettä. Murhaaja syöksee, paljas sapeli kädessään, ja katkaisee yhdellä iskulla tämän pään, joka vierii katsojien joukkoon, niin että verta valuu kaikkialle. Suurempaa näytelmä-luuloittelua ei saata pyytää. Tapahtuukin välistä, niinkuin olen kuullut kerrottavan, että katseliat näin elävän kuvan vaikutuksesta vaihettavat näkemänsä kuvauksen todellisuuteen ja siihen määrin kiihtyvät vimmaiseen raivostukseen, että näytelmän lopussa ahdistavat, jopa iskevät kuoliaaksi Alin murhaajana esiintyneen näytteliän.

Kaunein, mitä Teheranissa on nähtävänä on kuninkaallinen palatsi. Tämä ei ole, niinkuin Euroopassa on tavallista, yksi ainoa rakennus-ryhmä, vaan siihen kuuluu monta pienempää eri rakennusta, jolla kullakin on eri tarkoituksensa. Niin esim. asuu shaahi talvella eräässä, toisessa suvisin, kolmannessa hänen puolisonsa ja näiden orjat ja orjattaret, neljännessä on museo, taulukokoelma ja vastaan-ottosali, viidennessä pitävät ministerit kokouksiansa, j.n.e. Kun ehkä huvittanee lukijaa saada nähdä tätä merkillistä palatsia sisältä, ja kun minä sain tilaisuuden katsella sitä alusta loppuvin asti (paitsi naisten puolta), tahdon lyhyesti kertoa minkänäköisiä palatsin merkillisimmät huoneet olivat ja mitä ne sisälsivät.

Eri palatsit ovat niin sijoitetut, että niiden välille muodostuu neliskulmasia pihoja.

Joka pihan keskellä on suuri vesiallas ja siinä kirkasta, puhdasta vettä, suihkukaivoja, joutsenia ja kultakaloja ja sivuilla on mitä ihanimpia kukka-istutuksia. Pihoissa on aina raikasta ja viileätä, osaksi korkeiden kypressien ja poppelien tähden, jotka antavat suloista varjoa, osaksi myös marmorilla päällystettyjen käytävien vuoksi, jotka kesällä aina pidetään kosteina.

Kun tulin palatsiin, jouduin ensiksi vastaan-ottosaliin, jonka pihanpuolisena seinänä on ainoastaan kaksi mahtavaa pylvästä. Keskellä tämän salin lattiaa on suuri, kallisarvoinen marmorinen valtaistuin, jossa shaahin on tapa istua Uudenvuoden päivänä, hopeakaljaania poltellen; tämän valtaistuimen toi Nadir shaahi valloitetusta Delhistä, Intiasta. Seinät ovat täynnä peiliä ja tauluja, joissa on kuvattuna shaahi Abbas, Nadir-shaahi, Feth Ali shaahi y.m. Persian kuninkaita, istuen valtaistuimella kuninkaallisessa komeudessaan. Viereisessä huoneessa riippuu pari ranskalaista gobeliinimattoa, ne ovat kuningas Ludvikki Fiilipin lahjoittamia. Taulukokoelmana on suuri sali, jossa on mosaikkilattia ja katossa seitsemän säkenöivää lasiruunua, katto muuten on ihan peiliä. Täällä on paljon tauluja, joita Euroopan hallitsiat ovat shaahille lahjoittaneet, m.m. keisari Vilhelmin, Aleksanteri II, Viktor Emanuelin ja Napoleon I kuva, sekä suuri mosaikkitaulu, joka esittää Rooman Kolosseumia. Sitten on useita meri- ja maisemamaalauksia sekä shaahin kuva eri painoksissa ja eri ikäkausilta. Eräällä pöydällä on joukko keinotekoisia lintuja, jotka osaavat laulaa.

Eräässä salissa antaa shaahi syntymäpäivänään päivälliset prinsseille ja eurooppalaisille lähettiläille. Näissä tilaisuuksissa ei hän itse ole saapuvilla, mutta salin lyhyimmässä seinässä on suuri akkuna, joka johtaa pienempään huoneeseen. Täällä istuu shaahi puolisoineen ja katselee vieraitaan päivällisten kestäessä.

Toinenkin valtaistuin on toisessa salissa, jonka lattia on täynnä kallisarvoisia mattoja. Se istuin on päällystetty paksuilla kultalaatoilla, joihin on upotettu ääretön paljous topaasia ja smaragtia.

Muuan pienempi sali, jossa on suuria lasiruunuja katossa, nimitetään shaahin työhuoneeksi. Täällä hänen on tapansa istua tyynyllä lattialla, matalan pöydän ääressä ja kirjoittaa nimensä tärkeisiin asiakirjoihin. Siellä oli suuri hopeainen lipas kirjoitustarpeiden ja kirjepaperien säilyttämiseksi, ja tämän vieressä moniaita persialaisia ja ranskalaisia kirjoja. Muiden koristusten joukossa tässä huoneessa oli erittäin soma valokuva kuningas Oskari II:sta, amiraalinpuvussa.

Kaunein huone shaahin palatsissa on museosali, suuri kuin kirkko ja katto holvimainen. Täällä on osittain lasikaapeissa, osittain pienillä pöydillä kokoelma omituisimpia ja kallisarvoisimpia esineitä. Näistä mainittakoon tuo maankuulu maapallo, noin 75 senttiä läpimitaten, jonka shaahi on teettänyt ja jossa on tiheässä erivärisiä jalokiviä. Niimpä esitetään Afrikan polttavia erämaita rubiineilla, jotka ikäänkuin heijastavat kuumuutta, valtameriä kuvataan asuurisinisillä kivillä ja jääseutuja valkoisilla kristalleilla. Museon muista merkillisyyksistä mainittakoon pari suurta Grönlannin vuorikristallia, joissa on Nbrdenskjöldin nimi, sekä kokoelma valokuvia tämän matkustuksista jäällä; ne on t:ri Hybennet lahjoittanut.

Seiniä kaunistaa suuret vaakunakilvet, katosta riippuu suuren suuria lasiruunuja ja peilikirkkaalla mosaikkilattialla seisoo kaksi riviä kullatuita tuolia, keltaisella silkillä päällystettyinä. Verhojen tupsut ovat puhtaita helmiä ja äärettömän, kallisarvoisia. Komeus tässä salissa on tosiaan hämmästyttävä. Luulee joutuneensa satujen loitsulinnaan. Eikä kuka hyvänsä pääsekkään museota katsomaan; kallis pähkinäpuinen portti on varustettu lukulla ja shaahin sinetillä, jonka ainoastaan hän itse tai ensimmäinen hovimarsalkki saa avata. Kirjastossa on enimmäkseen persialaisia kirjoja, punaisissa kansissa, valkoiset leimat selässä, mutta sitä paitsi on suuri joukko eurooppalaisia loistoteoksia, varsinkin Persiasta; lisäksi kuva- ja karttateoksia, ompa myös pari vuosikertaa ruotsalaista "Familjejournalia", jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut. Shaahia huvitti tämän teoksen kuvat niin että hän antoi t:ri Hybennetin ranskaksi kirjoittaa mitä kuvat merkitsivät.

Viimeiseksi mainittakoon maantieteellinen huone, jonka seinät olivat täynnä Persian karttoja, osaksi englantilaista alkuperää, osaksi alkuperäisiä, osaksi persialaisia jäljennöksiä, myös on siellä kaunis kokoelma saksalaisia korkokarttoja koko maapallosta. Pienellä pöydällä on kaksi maapalloa, joista toinen on lasinen. Tässä huoneessa oleskelee shaahi mielellään ja maantieto on hänen lempiharrastuksiaan. Epäilemättä onkin hän valtakunnassaan paras Iranin ja Keskiaasian maantiedon tuntija.

Eri rakennuksessa on satulahuone, jossa kaikki kuninkaalliset satulat ovat asetettuina; sitte lintuhuone, suuri sali ja siellä kasvavia puita, joiden oksilla runsas paljous persialaisia lintuja lentelee.

Kuninkaan haaremi (persiaksi "enderun") jäi minulta näkemättä, enkä siitä siis saata kertoa. Ulkopuolelta se on yksinkertainen, eikä taida sisäpuoleltakaan ensinkään olla niin ylellinen ja komea, kuin Euroopassa luulotellaan. Varovaisuuden vuoksi on sen ympärillä siellä täällä vahteja.

Palatsin ajoportista vie leveä lehtokuja tykistöpihaan, jonka neljällä puolella on kasarmia ja kanuunavajoja. Keskellä pihaa on lava ja lavalla ne kolme suurta kanuunaa, jotka shaahi Abbas otti portukaalilaisilta.

Muista huomattavista rakennuksista Teheranissa on etupäässä mainittava ulkoasiainministerin palatsi. Runsaasti koristetusta eteissalista tullaan ylös marmorirappuja myöten, jotka ovat punaisien mattojen peitossa, satumaisella komeudella koristettuihin salonkeihin. Merkillisin kuitenkin on se suuri moskee jota Jahija-Khan, ulkoministeri, rakennuttaa ja joka kerran valmiiksi jouduttuansa on oleva suurin Teheranissa. Sitä on rakennettu yhdeksän vuotta, mutta suurellainen se onkin. Ylinnä on mahtava kupukatto, korkeiden minareettitornien ympäröimänä, ja suurta rukoussalia kannattaa 44 pylvästä. Kun ei se vielä ollut valmis, sain minäkin tulla sisälle, mutta jahka se kerran vihitään, ei yksikään uskoton saa sitä pyhää huonetta jalallansa saastuttaa.

Viimeksi tahdon kertoa aivan omituisesta ja huvittavasta laitoksesta, jonka näin Feth Ali shaahin vanhassa, puolittain riutuneessa palatsissa. Palatsin kellarikerroksessa on vesiallas, johon haaremista laskee valkoisista marmorilevyistä tehty kalteva lattia. Kun kuninkaallisten puolisoiden teki mieli virkistävää aamukylpyä, levitettiin soopaa marmorilevyille ja niin liukuivat he liukasta alamaata altaaseen. Ei kaiketi tarvitse sanoa, että shaahi seisoi alhaalla katselemassa. Hybennet ja minäkin koettelimme tätä laitosta ja havaitsimme sen erittäin käytännölliseksi.

KAHDEKSAS LUKU.

Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.

Nasr-ed-Din, Persian hallitsia, syntyi v. 1830 Tabriksessa. Hänen isänsä Mehmed Shaahi, heikko ja tahdoton valtias, joka kokonaan oli ministeriensä johdettavana, ei paljo ensinkään kärsinyt tätä vanhinta poikaansa. Vaikka Nasr-ed-Din osoittautui viisaaksi ja selväjärkiseksi, laiminlyötiin hänen kasvatuksensa kaikin puolin. Näin prinssi kasvoi omin päinsä, ainoastaan muutaman uskollisen ystävän seurassa, jotka tulevaisuudessa toivoivat hyötyvänsä hänen ylenemisestänsä. Hänen tulonsa olivat sangen niukat ja vähenivät vielä enemmän siitä, että se kuvernööri, jonka hallussa ne olivat, usein pisti puolet niistä omaan taskuunsa eikä välistä antanut rahoja ensinkään. Kerrotaan prinssin toisinaan olleen niin tyhjän, että hänen jokapäiväisiin menoihin täytyi lainata seuralaisiltaan.

Jokainen persialainen kruununprinssi nimitetään täysi-ikäisenä Aderbeidshanin maakunnan kuvernööriksi, hallintopaikkana Tabris. Siellä vietti Nasr-ed-Dinkin nuoruudenikänsä ja siellä sai hän 15 p. lokak. 1848 lennätin tuoman tiedon isänsä kuolemasta. Nyt oli kysymys, tuleeko Nasr-ed-Dinistä hallitsia vai eikö, sillä monta kruunun pyytäjää oli jo ilmestynyt, olipa jo eräskin Kasvinissa huudattanut itsensä kuninkaaksi. Saadakseen vaatimuksensa tunnustetuksi, vaadittiin etupäässä sotajoukkoa, ja sen asettamiseksi tarvittiin varoja, mutta näitäpä juuri prinssiltä puuttuikin. Tästä tukalasta tilasta pelasti prinssin eräs hänen ystävistään, nimeltä Mirtsa Tagi, mies tunnettu viisaudestaan ja rohkeudestaan. Hän oli ennen asunut Ertserumissa, jossa hänellä oli monta ystävää, ja näitten puoleen kääntyi hän nyt, pyytäen niin suuren summan lainaksi, että sillä voitiin varustaa pieni sotajoukko. Tämän kanssa prinssi nyt marssi Teheraniin, joka heti avasi porttinsa hänelle ja tunnusti hänet valtakunnan kuninkaaksi. Kun sitte ne muut kruunun pyytäjät oli vangittu ja tieltä pois raivattu, näytti siltä, kuin kruunu nyt pysyisi järkähtymättömästi nuoren kuninkaan päässä. Mutta hän ei osoittanut minkäänlaista kykyä hallitsiana tahi valtiomiehenä. Kun ministerit esittivät valtakunnan tärkeitä asioita, istui hän usein puhellen ihan toisia asioita tahi nauroi tuon tahi tämän lausunnolle tai ulkonäölle. Tämän johdosta sai hän monta vihollista, ja kapina oli jo puhkeamaisillaan, kun hänet taas pelasti Mirtsa Tagi, joka silloin oli suurvisiirinä, tämän onnistui tukehuttaa alkava kapinan henki. Kuningas alkoi sentähden yhä enemmän luottaa suosikkiinsa tuhlaten hänelle suosionosoituksia ja naitti hänelle nuoren sisarensa Melik-tsadehin. Seurauksena tästä kaikesta oli kuitenkin se, että Mirtsa Tagin vihollisten luku kasvoi päivä päivältä; häntä kadehdittiin yleisesti ja hänet päätettiin kukistaa. Nyt kerrottiin shaahille, että suurvisiiri salaa tavoitteli kruunua. Shaahi, joka täydellisesti tajusi emiirin suuret ansiot, ei aluksi tahtonut uskoa tuota panettelua, mutta lopuksi onnistuivat kadehtiat puuhissaan. Erään kerran kun pelko ja epäilys valtasi Nasr-ed-Dininin antoi hän käskyn suurvisiirin kuolemasta 24 tunnin kuluessa. Tämän piti itse saada valita kolmesta kuolemantavasta yhden: mestauksen, myrkytyksen tahi valtimon avaamisen. Emiiri Mirtsa Tagi, joka silloin oli Kashanissa, istui shakkipelin ääressä, kun pyöveli äkkiä ilmestyi, kertoen shaahin lähettäneen hänet surmaamaan. Emiiri ei näyttänyt ensinkään hämmästyneeltä, vaan pyysi sangen levollisesti saada ensin lopettaa pelin. Sitte hän nousi ja antoi lämpymässä kylvyssä avata valtimonsa.

Tällä välin oli shaahin tunto herännyt. Hän oli muistellut emiirin hänelle osoittamia suuria palveluksia, hän katui väärää käskyänsä ja lähetti lennätin estämään pyövelin tointa. Mutta se oli jo myöhäistä; emiiri oli jo kuollut. Kerrotaan, että shaahi, tästä tiedon saatuaan, oli katumuksesta ja toivottomuudesta ihan menehtyä, ja että hänen raivonsa kohdistui pyöveliin, joka heti mestattiin. Sittemmin taisi hän aina katua tätä tekoa, eikä hänen suustaan koskaan kuultu emiirin nimeä. Kun joka muu sitä mainitsi, synkistyivät shaahin kasvot ja hän siirsi keskustelun muille aloille.

Shaahin korkein pyrintö on aina ollut päästä Pietari Suuren, Kaarle XII:n tahi Napoleonin vertaiseksi. Näitten kolmen hallitsian historia on käännetty Persian kielelle ja se oli ennen shaahin rakkainta lukemista. Hänen politiikansa tähtää valtakunnan rajojen laajentamista ja valtiolle sen laveuden hankkimista, mikä oli Kyyroksen aikana. Tässä tarkoituksessa varustettiin, varsinkin aikaisempina hallitusvuosina, useita sotaretkiä, joista retket Merviä ja Bender Abbasta vastaan olivat onnellisimmat. Samasta syystä uhrattiin suurempia summia sotavoiman vahvistamiseksi, kuin monelle muulle hankkeelle, joka olisi maan hyvinvoinnille paljon tärkeämpi ollut.

Nasr-ed-Din shaahilla oli majesteetillinen ja kunnioitusta herättävä ulkomuoto. Kasvon-piirteensä olivat terävät ja tarmokkaat, tummat silmänsä vakoilevaiset ja valppaat, silmäkulmat tuuheat ja kotkannenä ilmaisivat hänen turkkilaista alkuperäänsä; suu pieni ja suurimmaksi osaksi mustan alasriippuvan huuliparran peitossa. Kädet hienot ja sirot ja koko vartalo sopusuhtainen ja voimakas. Sääret sitävastoin heikot ja käynti sen vuoksi huonoa; mutta ratsunsa selässä oli hänen ryhtinsä majesteetillinen ja vakava. Ymmärryksen puolesta oli shaahi hyvin lahjakas. Paitsi turkkia, joka on hänen äidinkielensä, puhuu hän myös persiaa, ja ranskaan on hän niin perehtynyt, että hän ei ainoastaan puhu ja kirjoita tätä kieltä, vaan hän on myös kirjoittanut persialais-ranskalaisen sanakirjan. Muista teoksista, jotka ovat shaahin kynästä lähteneet, mainittakoon kertomukset hänen eurooppalaisista matkoistaan v. 1873 ja 1878. Kun minä olin Teheranissa, pisti yhtäkkiä shaahin päähän oppia saksaa. Erään saksalaisen upseerin piti rupeaman hänen opettajaksensa. Kun tämä määrätyllä ajalla saapui shaahin luo, saksalainen kielioppi kädessä, kysyi tämä lyhyellä tavallaan: "mitä sinulla siinä on?" "Saksalainen oppikirja, teidän majesteettinne", vastasi upseeri. "Anna tänne se", huudahti shaahi, avasi kirjan ja osoittaen erästä sanaa keskellä sivua, kysyi hän: "mitä tuossa sanotaan?" Upseerin vastattua sulki shaahi kirjan, antoi sen takaisin sanoen: "kiitos, riittää täksi päiväksi, saat mennä!"

Runojen kirjoittamisesta on shaahi erittäin huvitettu, ja siinä hän kuuluu kutakuinkin onnistuneenkin. Kun hän oli jotakin kirjoittanut, näytti hän sen ministereillensä, joiden luonnollinen velvollisuus oli kehua sen älykästä sisällystä. Shaahi piirtää myös ja piirustuksensa aiheeksi valitsee hän useimmiten ministerinsä, joitten ivakuvat sitte kiertelevät koko hovissa yleisen naurun esineinä.

Nasr-ed-Dinin laiminlyödyn kasvatuksen seuraukseksi luetaan se, että hän luotti ainoastaan itseensä ja harvoin antoi luottamustansa muille. Ollen epäluuloinen ja varovainen, hän vieraissa kasvoissa näki salamurhaajan, joka hänen henkeänsä vaani. Tämän epäluulon aiheena on muuan tapaus hänen hallituksensa alkuaikoina.

Eräs seidi (profeetan jälkeläinen) nimeltä Babeddin oli ilmestynyt, kieltänyt koraanin ja kirjoittanut uuden uskonopin, joka oli saanut monta tunnustajaa, varsinkin Masenderanissa ja Shiratsin tienoilla. Kun tuo lahko yhä enemmän levisi, katsoi shaahi sen aikaa myöden saattavan käydä valtiollisesti vaaralliseksi ja päätti hävittää Babit, jolla nimellä uuden opin tunnustajia nimitettiin. Babeddin vangittiin ja piti ammuttaman. Komppania sotamiehiä asetettiin riviin, ja kun he komennon mukaan olivat ampuneet, havaittiin, ettei yksikään luoti ollut sattunut, arvattavasti sentähden, että sotamiehet pitivät Babeddinia pyhänä ihmisenä ja kaiketi tahallaan ampuivat sivutse. Ja kruutin savussa katosi Babeddin maanalaiseen kanavaan ja hänet olisi varmaan julistettu pyhimykseksi, jos ei hän olisi ollut niin epäviisas, että kömpi kanavan toisesta päästä ylös ilmoille. Siinä hän otettiin kiinni ja ammuttiin. Tästä suuttuneina päättivät babit kostaa profeettansa häpeällisen kuoleman, ja kun shaahi eräänä päivänä oli retkeilyllä vuoristossa, muutama satakunta miestä muassaan, hyökkäsi kolme babia vuorenrotkosta. Yksi niistä ampui muutaman pistoolinlaukauksen shaahia vastaan, joka helposti haavoitettuna putosi hevosenselästä. Nämät kolme miestä mestattiin, mutta tästä hetkestä kävi shaahi varovaisemmaksi. Hän ei päästänyt ketään lähestymään ampumamatkan päähän, ja sentähden muodostettiin ferrashi-joukko, jonka tehtävänä oli pitää kansaa kohtuullisen matkan päässä shaahista.

Nasr-ed-Din oleskeli talvikaudet palatsissaan Teheranissa, mutta leudomman ilman tultua jätti hän pääkaupungin helteisen ja epäterveellisen ilman, hengittääksensä puhtaampaa ilmaa jossakin Teheranin läheisissä huvilinnoissa. Ensiksi lähdettiin koko hovin kanssa muutamaksi viikoksi Kasr-i-Kadjariin tahi Niaveraniin,[15] ja sitten Dooshan Tepeen. Viimemainittu linna, jossa hän mieluimmin oleskeli, on tunnin matkan päässä Teheranista itään, tasangolta jyrkästi nousevalla kukkulalla, josta on laaja näköala yli koko seudun ja pääkaupungin. Kukkulan alapuolella leviää suuremmoinen puutarha, jossa on runsaasti kypressipuita ja kukkapenkkejä; sen läpi juoksee joukko muuratuita kirkasvetisiä kanavia. Puutarhan keskellä on huvimaja, jonka lasitetussa kivilattiassa on runsaasti mosaikkikoristeita ja jonka seinät ja katto on koristettu tuhansilla pienillä kolmikulmaisilla lasilevyillä; valon heijastus näistä on varsin erinomainen. Tässä huvimajassa istueli shaahi usein tupakkia polttaen, teetä juoden tahi virvokkeita nauttien. Toisessa paikassa puistoa on eläintarha. Katsojan huomio kiintyy täällä varsinkin kymmenkuntaan suureen ruskeaharjaiseen Arabistanin jalopeuraan, sekä tavattoman suuriin kuningastiikereihin Masenderanin metsistä. Useat näistä ovat ministerien tahi kamariherrojen lahjoittamia, jotka, kun tahtovat shaahilta jotakin pyytää tahi pyrkivät hänen suosioonsa, lahjoittavat hänelle jalopeuran tahi tiikerin, ja tämmöinen lahja kuuluu olevan itsevaltiaalle erittäin mieluinen. Itse hän ei suinkaan pelkää tiikerijahdin vaaroja.

Kesäkuun lopussa matkustaa shaahi joka vuosi vuorille. Jo kuukautta ennen tehdään suuria varustuksia ja valmistuksia tätä retkeä varten. Toista tuhatta muulia tarvitaan vetämään kaikkia niitä tavaroita, jotka shaahi vie muassansa. Raudoitetuissa laatikoissa säilytetään pöytäastioita, vaatteita ja mattoja; mukaan viedään myös telttoja shaahille ja hänen palvelioillensa. Retkeen ottavat osaa shaahin lääkärit, joista etevimmät ovat tohtorit Tholotsan ja Hybennet, kamariherroja ja kamaripalvelioita, juomanlaskija, pääkokki, hovirunoilia, historiankirjoittaja, valokuvaaja — jonka aina täytyy olla saatavissa, sillä kun shaahi ratsastaa kauniin maiseman ohi, antaa hän heti valokuvata sen — tähän tulee vielä lisäksi hovi tähtientutkia, tulkki, paasit ja ferrashit, jotka lepopaikoissa pystyttävät teltan, sekä vihdoin nenäliinankantaja, jolla aina on tusina nenäliinoja varattuna, näistä hän tarpeen tullessa antaa yhden herrallensa, joka on liiaksi korkea kantamaan niin jokapäiväistä esinettä omassa taskussaan, eikä myös voi käyttää samaa nenäliinaa muuta kuin yhden kerran. Puolisot sitävastoin eivät saa seurata muassa, korkeintaan se, jolla sillä hetkellä on etusija shaahin huikentelevaisessa sydämmessä.

Kun tämä pitkä retkikunta, jota Niaveran linnassa varustellaan, vihdoinkin on valmis, lähtee se vuorille päin liikkeelle, mutta se tapahtuu niin hitaasti, että harvoin ehditään kulkea enemmän kuin peninkulma päivässä. Matkan ensimmäinen päämaali on tavallisesti Lar-niminen ihana laakso, jonka läpi juoksee samanniminen kalarikas joki. Tänne pysähtyy kuninkaallinen retkikunta pariksi viikkoa ja jatkaa sitten matkaa toisinaan tähän, toisinaan tuohon suuntaan.

Ensimmäisenä ratsastaa tavallisesti shaahi omaistensa ympäröimänä. Muu seurue tulee perästä sopivassa etäisyydessä, eivätkä saa pystyttää telttaansa shaahin teltan lähelle. Jos shaahi esim. tahtoo puhutella jotakuta lääkäriä, lähetetään lennätti käskemään tätä heti lähtemään tahi kiiruhtamaan matkaansa, joutuakseen määrätyllä ajalla shaahin luokse.

Shaahi määrää itse mihin leiriydytään ja nyt saavat ferrashit pitää kiirettä, sillä parissa minuutissa täytyy suuren punaisen teltan olla pystyssä, lattian mattoinensa levitetyn sekä tyynyjen ja mattojen olla kunnossa. Jos seutu on viehättävä, viivytään samalla paikalla useita vuorokausia. Sateisella ja kostealla säällä ei käytetä telttaa, vaan sen sijaan pientä kahdeksankulmaista tolpilla lepäävää puumajaa maan kosteuden välttämiseksi.

Näillä matkoilla on metsästys shaahin suurimpana huvituksena. Mukana seuraavat sotamiehet ja ferrashit tekevät ajoväen virkaa, ajamalla otusta sille paikalle, jossa hallitsia ja metsästykseen kutsutut vieraat odottavat. Kun otus, olkoon se sitte karhu, argali tahi jänis, juoksee ylhäisten metsästäjien lymypaikan ohi, paukahtaa usea laukaus ja eläin kaatuu. Tietysti se aina on shaahin luoti, joka osui. Linnustamassa ollessa ei saa kukaan muu ampua kuin shaahi itse. Mutta koska olisi ennen kuulumatonta ja mahdotonta, että kuningas ampuisi harhaan, niin on aina myötäseuraavilla palvelioilla ennen ammutuita lintuja metsästyslaukuissaan, niin että jos kuninkaallinen pyssy on laukaissut syrjään, tulee yksi palvelioista juosten pensastosta tuoden tuon muka ammutun linnun ja tämä antaa usein aihetta sangen naurettaviin kohtauksiin. Tapahtuu esim. että shaahi on tähdännyt teertä ja että ferrashi, jolla ei ole muuta lintua käsillä, tulee juosten metsäkyyhkynen kädessä onnitellen shaahia onnellisesta laukauksesta, tahi että laukauksen perästä tulee kaksi palveliaa juosten, kullakin lintu kädessä.

Lukuunottamatta tätä omituista metsästystapaa, on Nas-red-Din shaahi taitava metsästäjä; varsinkin jos on kysymyksessä virmalla hevosella vainota pakenevaa otusta raivaamattomilla vuoripoluilla, on muulla metsästysseuralla vaikea seurata häntä. Hän ratsastaa erittäin hyvin ja varmasti eikä pelkää laukata ammottavan kuilun yli, mutta jos hevonen sattuisi kompastumaan tahi kaatumaan kuningasten kuninkaan kanssa, niin ovat sen päivät luetut — se teurastetaan paikalla ja shaahi istuu uudelle hevoselle, jota pidetään varalla. Jos hevonen sitä vastoin osoittautuu rohkeaksi ja vikkeläksi, saa se yhtäkyllin armonosoituksia. Olempa kuullut kerrottavan, vaikk'en tiedä taata kertomuksen todenperäisyyttä — että eräs hevonen, joka oli ansainnut shaahin erityisen kiitollisuuden, nimitettiin kenraaliksi armeijassa, jommoisena sillä aina oli neljä ajutanttia sivullaan, nautti erityistä eläkettä ja söi hopea-astiasta, tulipa vielä auringon ja jalopeuran ritariston komentajaksi. Kaikkiin juhlasaattoihin otti tämä hevos-kenraali osaa, ajutanttiensa ympäröimänä, mutta historia ei mainitse oliko se kenraalin univormussa.

Metsästyksen loputtua jakelee shaahi saadut otukset ministereille ja muille korkeille herroille ja lähettää joskus jäniksen jollekin eurooppalaiselle lähettiläälle. Tämmöiset lahjat pidetään tosin erityisinä armon-osoituksina, mutta ne tulevat kalliiksi, jos niitä usein tulee, sillä vastaanottaja on velvollinen antamaan shaahille paljon kallisarvoisemman vastalahjan.

Polak kertoo, että jos shaahi epäonnistuneen metsästyksen perästä on huonolla tuulella, niin pannaan yhtäkkiä toimeen tekometsästys, häntä virkistääkseen. Kerrotaan, että leopaarti on näyttäytynyt läheisessä pensaikossa ja heti lähetetään kaikille suunnille metsästäjiä saartamaan petoa. Shaahi varustaa itselleen ampuma-aseita ja kiirehtii mainitulle paikalle. Hetken kestäneen tekoajon perästä sanoo joku metsästäjistä nähneensä leopaardin rikkoneen ketjun ja kadonneen laaksoon päin. Tämmöiset petokset ovat niitä asioita, joita shaahi ei saa huomata.

Kuvernöörit ja maakuntien kansa ovat sangen tyytymättömiä kuninkaallisiin matkoihin, sillä kun shaahi käy jossakin maakunnan kaupungissa, täytyy kuvernöörin olla häntä vastassa kaupungin portilla ja ojentaa hänelle kukkurainen lautanen kultarahoja. Tämä rahasumma kerätään väestöltä. Kun sentähden jossakin maakunnassa saadaan kuulla shaahin aikovan tulla sinne vierailemaan, on pelästys yleinen ja väestö lahjoo shaahin ympäristön taivuttamaan häntä matkustamaan jollekin muulle suunnalle. Nyt kerrotaan shaahille, että kysymyksessä olevassa maakunnassa parastaikaa raivoo nälänhätä tahi koleera, ja että sentähden olisi parempi matkustaa muualle. Joku aika sitten antoi shaahi perustaa teariinikynttilätehtaan heti Teheranin ulkopuolelle. Liikettä hoidettiin kuitenkin huonosti ja se meni pian myttyyn, mutta kun kuningas ajoi ohi, asetettiin akkunoihin basaareista ostetuita kynttilöitä ja savupiipuissa sytytettiin kuivia olkia, jotta näyttäisi siltä kuin tehtaassa työskenneltäisiin. Kerran sanoi shaahi johtajalle seuraavana päivänä käyvänsä laitosta katsomassa. "Tervetuloa, teidän majesteettinne", vastasi tämä, mutta ennenkuin shaahi seuraavana päivänä oli jättänyt palatsin, sai hän sanoman, että eräs höyrypannu tehtaassa oli rikki räjähtämäisillään. Shaahi piti silloin viisaimpana jättää koko käynnin. Katsokaamme nyt miten Persian shaahi viettää talvipäivän pääkaupungissaan. Kello 9 tahi 10 jättää hän haareminsa hämärät huoneet ja astuu palatsin saleihin. Silloin hän käskee tuoda teetä. Tämä käsky annetaan eräälle kamariherralle, mutta koska hän on liiaksi korkea-arvoinen puhutellakseen kokkia, käskee hän vuorostansa kamaripalvelijaa, tämä taas antaa käskyn vielä alhaisemmalle henkilölle j.n.e. joten tämä käsky kulkee viiden, kuuden suun kautta, ennenkuin se saapuu määräpaikkaansa, kokille, jolla tietysti jo on teekannu valmiina, sillä ei hän saata tietää milloin hänen majesteettinsa suvaitsee nousta. Kello 11 syöpi shaahi suurusta, jolla ajalla tohtori Tholotsan lukee ääneensä viimeiset ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet; erittäin on shaahin huomio kiintynyt siihen, mitä Euroopassa ajatellaan tahi puhutaan hänestä ja hänen valtakunnastaan. Iltapäivällä lähtee hän ajelulle vaunuissa tahi ratsulla, tarkastaa sotamiehiä, katselee heidän ohikulkuansa, allekirjoittaa hallitusasiakirjoja y.m.s. tahi viettää hän aikaansa piirtämällä tahi shakin peluulla. Eräänä päivänä, kun lammikot palatsin puutarhassa, vastoin tavallisuutta, olivat jäätyneet, käski shaahi t:ri Hybennetin näyttää, kuinka luistellaan. Hybennet luisteli edes takaisin shaahin suureksi huviksi ja hetken perästä käski tämä suurvisiirin ottamaan luistimet jalkoihinsa ja koettelemaan niitä. Tämä ensin turhaan ponnisteli pysyäkseen pystyssä, mutta se ei onnistunut, vaan hän heitti kuperkeikkaa jäälle. Tämä huvitti niin shaahia, että hän tarvitsi pitkän ajan tointuakseen naurustaan.

Päivällistään syö shaahi klo 7 i.p. Hän istuu silloin patjalla, jalat ristissä. Ruokalajit, jotka asetetaan matalalle pöydälle, kannetaan sisälle kaikki yhtaikaa, paitsi kananpojat, jotka tuodaan viimeiseksi, etteivät jähtyisi, jossa tapauksessa ne hyljätään ja tuodaan uusia. Vateja peittää suuret sinetillä varustetut hopeakuvut ja ylikokki on itse pöydässä läsnä rikkomassa sinettiä ja maistamassa joka ruokalajia, ennenkuin shaahi siitä syö, vakuuttaaksensa häntä siitä, ettei tarvitse myrkytystä pelätä. Muuten ei katsota ketään niin korkeasäätyiseksi, että saisi syödä shaahin rinnalla. Tavallisimmat ruokalajit ovat kanan-poikia, pillavia (erästä kokkaa riisisuurimoista, rusinoista, luumuista ja hienonnetusta lihasta ja tämä kaikki valettu voilla tahi lampaantalilla) lisäksi kebab eli vartailla paistettuja lihaviipaleita, piimää, hedelmiä, mieluummin appelsiinia ja viimeksi makeisia. Päivällisen jälestä tuodaan lämmintä vettä hopeakulhoissa käsien ja suun pesemiseksi. Vaikka shaahi siis on yksin pöydässä ei tuoda ruokaa pienissä annoksissa, vaan suuret kukkurapää vadit. Syynä siihen on se, ettei hovilla, korkeimmista hoviherroista aina tallirenkeihin asti, ole erityistä ruuanlaitosta. Kun shaahi on syönyt, kannetaan vielä täydet vadit pois, matto levitetään johonkin käytävään tahi etehiseen ja korkeat herrat syövät siitä, mitä shaahi jätti. Kun nämät ovat syöneet, tulee toinen arvoluokka, ja sen jälestä toinen vielä alhaisempi j.n.e, aina tallirenkeihin asti. Tämäkin on yksi keino myrkyttämisen estämiseksi, sillä jos yksi ruokalaji olisi myrkytetty, olisi se koko hovin loppu.

Shaahin puolisot ovat osaksi prinsessoja ja osaksi kansan tyttäriä. Edelliset ovat laillisia, nimeltä "akdi", jälkimmäiset "sighe." Laillisia puolisoita on neljä, polveutuen Feth Ali shaahista; laittomien luku on sitä vastoin paljon suurempi. Ne valitaan, niinkuin sanottu, kansasta ja ovat suurimmaksi osaksi Teheranista ja Tabriksesta. Muutamia on shaahi saanut lahjaksi Shiratsista.

Kuninkaallisten puolisojen asema on kaikkea muuta kuin kadehdittava. He elävät täydellisesti erotettuna ulkomaailmasta ja viettävät surullista ja yksitoikkoista elämää haaremin helteisessä ilmassa; eivätkä he sielläkään ole vapaita, vaan heitä ympäröi orjatarjoukko ja tunkeilevaiset eunukit, jotka vakoilevat jokaista liikettä ja joka sanaa. Luulisi kuninkaan haaremin olevan oikean taikalinnan, täynnä komeutta ja paratiisin ihanuutta, mutta niin ei liene ensinkään laita. Päinvastoin asuvat nämät onnettomat naiset sangen köyhästi, yksinkertaisesti ja se summa, joka kuukausittain määrätään heitä varten, ei riitä läheskään, varsinkin jos ottaa lukuun, että Persian naiset sangen mielellään käyttävät hienoja, kalliita pukuja, helmineen ja jalokivineen sekä koristavat itsensä helminauhoilla, kultasormuksilla ja rannerenkailla. Sitä paitsi täytyy heidän itse ylläpitää orjansa ja orjattarensa; kullakin on nim. palvelijansa voidakseen olla jossakin yhteydessä ulkomaailman, varsinkin omaistensa ja sukulaistensa kanssa. Sillä puolisolla, joka kulloinkin on shaahin suosikki, on paljon paremmin kuin muilla; ja laillisista puolisoista on sillä, jolla on onni olla kruunun-perillisen äiti, omat huoneensa eikä hän ole niin riippuvainen haaremin ankarista säännöistä.

Se puoliso, jolla ei ole lapsia, tahi jonka lapset ovat kuolleet, on melkein varma siitä, että hän joutuu epäsuosioon ja pian poistetaan haaremista. Ompa useita esimerkkejä siitä, että nainen, joka synnytti shaahille useita poikia, mutta sairauden kautta ne kadotti, syöstiin onnen kukkuloilta syvimpään kurjuuteen, tai tuli hänestä parturin tahi päiväläisen vaimo. Mutta ei kukaan saata olla varma hovin vakoilevista silmistä; jokainen erityisesti kaunis nuori tyttö seisoo jo toisella jalallaan haaremin kynnyksellä, eikä kukaan persialainen, olkoompa kuinka korkea hyvänsä, uskalla kieltää, kun shaahi pyytää hänen tyttärensä kättä. On kummallista, että muhamettilaista mustasukkaisuutta ei ole ollenkaan olemassa kun on kysymys kuninkaasta. Päinvastoin pitävät persialaiset erityisen lempeyden ja armon osoitteena sen, että shaahi on näyttänyt huomiota heidän puolisoilleen, ja kun kuningattarilla on haaremijuhlia, kilpailevat sinne kutsuttujen vaimojen miehet koristaessaan kukin puolisoansa kalliimmilla kankailla ja helyillä herättääksensä shaahin huomiota. Joka tällä tavalla joutuu shaahin pateisiin, hänellä on suorin tie valtion korkeimpiin virkoihin.

Persian naisen kukoistusaika on lyhyt. Yhdeksän ensimmäistä vuotta ovat hänen elämänsä onnellisimmat, sillä silloin hän on vapaa, ja saa käydä hunnuttomana kaduilla. Yhdeksän vuotta täytettyään, kantaa hän huntua ja yhdentoista vuotiaana on hän täyskasvanut ja valmis avioliittoon. Viidentoista vuotiaana on hän täydessä kukoistuksessaan, joka kestää viidenkolmatta vuoteen, mutta sitten katoaa nuoruus ja kauneus, silloin alkaa kukka kuihtua ja jokainen seuraava vuosi jättää uuden rypyn noihin ennen niin tasaisiin ja pyöreihin piirteisiin. Ennen niin viehättävä olento unhotetaan ja halveksitaan, ei häntä kukaan puhuttele, häntä ei kukaan katso, hän on täydellisesti jätetty itsekseen ja suuttuu pian elämäänsä. Moni persialainen nainen on kuollut mielipahasta ja surusta.

Shaahin pojat kasvatetaan haaremissa, kunnes ovat viiden vuoden vanhat. Sitten joutuvat he kuvernöörin ohjattaviksi, jonka tulee opettaa heitä ja ohjata heitä hienoon käytöstapaan. Useimmat prinssit eivät kuitenkaan joudu tähän ikään, vaan kuolevat jo ensi vuodella. Kun Polak lähti Persiasta (v. 1860 paikoilla) oli shaahilla ollut 34 lasta, joista oli vaan 9 elossa, ja toinen kruunun-prinssi toisensa perästä oli kuollut, muutama koleeraan, muutama — myrkytykseen. Ei kuulu nim. olevan epätavallista, että se puolisoista, joka on joutunut monien prinssien äidiksi, siihen määrään herättää muitten kateutta ja mustasukkaisuutta, että he, kukistaaksensa tuota onnellista, tappavat myrkyllä hänen lapsensa. Täten taistellaan haaremin muurien sisäpuolella moni taistelu elämästä ja kuolemasta, kamalimmat näytelmät ja juonet taitavat siellä kuulua päiväjärjestykseen ja murheellisinta on, ettei shaahi vähintäkään huoli siitä kuolevatko vai elävätkö hänen lapsensa, tahi elävätkö hänen puolisonsa sovussa vai riitelevätkö he; kuuluu päinvastoin huvittavan häntä nähdä heidän tappelevan ja torailevan. Kun shaahi käy katsomassa jo ennen mainituita näytelmiä, joita näytellään Alin kuoleman muistoksi, huvittaa häntä paljon enemmän riidan nostaminen puolisojensa kesken kuin näytelmän katseleminen. Kerrotaan, että hän joskus antaa jonkun eunukin viskellä papuja tahi pähkinöitä jonkin naisen päähän, joka silloin, luullen jonkun hänen onnettomuuden sisaristaan tahtovan häntä loukata, alkaa säälimättömästi naapureitaan muokata. Yhtäkkiä on tappelu täydessä vauhdissa ja shaahilla on mahdottoman hauskaa.

Shaahi ei erittäin rakasta kruunun-perillistä, Tabriksen kenraalikuvernööriä, Veliadia, joka onkin ymmärryksensä puolesta huonolahjainen. Hänen vanhempi veljensä, Sel-i-Sultan, Ispahanin kenraalikuvernööri, on laittoman puolison poika, eikä hänellä sentähden ole oikeutta kruunuun. Veliad ei olekaan juuri kansan suosiossa, mutta Sel-i-Sultan on sekä kunnioitettu että pelätty, viisaan ja tarmokkaan hallituksensa tähden. Hän on syntynyt v. 1851, pieni ja paksu ja muuten isänsä näköinen. Ispahanin kuvernöörinä on hänellä melkein puolet sotaväestä komennossaan, ja on hyvin luultavaa, että hänestä tulee vaarallinen kilpailia Veliadille. Hänen likeisimmät seuralaisensa ovat enimmäkseen eurooppalaisia, hän ihailee eurooppalaisia keksintöjä ja laitoksia, ja pukeutuu mieluummin preussilaiseen univormuun, kaski päässä.

(Shaahi Nasr-ed-Din sai babeilta surmansa 1897 ja hänen jälkeensä tuli
Persian hallitsiaksi shaahi Mutsoff-er-ed-Din, synt. 1853.)

Kolmas poika on tuo jo ennenmainittu sotaministeri, Neib-us-Sultaneh, jota shaahi on kunnioittanut tuolla vaarallisella arvonimellä: prinssi-hallisija. Shaahin kuolema epäilemättä antaa aihetta katkeriin sisällisiin otteluihin, jotka luultavasti päättyvät siten, että se prinsseistä, jolla on suurin sotavoima puolellansa, pääsee voitolle ja tulee kuninkaaksi ja sittemmin tappaa, tai ajaa maanpakoon veljensä. Veliadilla on kuitenkin yksi suuri etu: Venäjä on häneen enimmän mieltynyt, juuri sentähden, että hän on heikko ja yksinkertainen ja hänestä luullaan saatavan helposti ohjattava ase venäläisten valtiomiesten käsissä.

Shaahin valta on rajaton. Maan kohtalot ovat hänen käsissään ja hänen oikkujensa ohjattavina, ja yksityisenkin vaiheet riippuvat hänestä, sillä hän on kaikkien persialaisten ensimmäinen perillinen. Kun joku hänen alamaisistaan kuolee, olkoonpa hän sitte ministeri tahi käsityöläinen, on shaahilla ensin oikeus valita, mitä hän haluaa itsellensä vainajan omaisuudesta, ennenkuin jälkeenjääneet saavat vaatia oikeuksiansa. Joskus ei tarvitse rikkaan miehen kuollakaan, kun shaahi panee hänen omaisuutensa takavarikkoon; hän ei ole eläessäänkään varma omaisuudestansa. Jos esim. shaahi on tervehtimässä jotakin ministeriänsä ja sattuu näkemään parin kauniita vaaseja etehisessä, niin tarvitsee hänen vaan mennä katselemaan niitä läheltä, ja siitä tulee omistajan ymmärtää, että se merkitsee: "minä tahdon ne", Ja jos hänen katseensa jossakin salissa sattuu johonkin kauniiseen lasiruunuun katossa ja hän ihmettelee sen hienoa tekoa, niin on ruunu silmänräpäyksessä lähetettävä palatsiin. Onneton se ministeri, joka tätä tavatonta tapaa ei noudata, hän ei tule pitkäikäiseksi virassaan. On monta esimerkkiä siitä, että ministeri sangen vähäpätöisestä syystä on lähetetty kaukaiseen maakuntaan, hoitamaan mitätöntä virkaa ja shaahi on anastanut koko hänen omaisuutensa valtionrahastoon.

Shaahin valta on siis kyllä rajaton, mutta oikeastaan ministerit hallitsevat, vaikka shaahin kuitenkin tulee hyväksyä heidän päätöksensä, ennenkuin ne saavat astua voimaan. Usein allekirjoittaa hän asetuksia, joita hän ei ole lukenutkaan. Neuvonantajilla ei ole mitään vaikutusta shaahiin, joka voi millä hetkellä hyväänsä kukistaa ministeristön. Lukuunottamatta kaikkia näitä omituisuuksia ja jätteitä muinaisaasialaisista tavoista, saattaa syyllä sanoa, että Nasr-ed-Din shaahin hallitus hänen lähimpiin edelläkävijöihinsä verrattuna on erittäin ansiokas. Sydämmestään harrastaa hän maan ja kansan vaurastumista ja edistystä. Hänen molemmat eurooppalaiset matkansa varsinkin ovat avanneet hänen silmänsä huomaamaan tämän asian tärkeyttä. Enimmän harrastaa hän sotaväen uudestaan järjestämistä, uusien teitten perustamista ja pääkaupungin kaunistamista. Varsinkin Elbursissa sekä Teheranin ja Meshedin välillä on uusia teitä rakennettu. Teheranissa on kadut järjestetty, laveita puutarhoja istutettu, ja siten on tästä kurjuuden ja myrkyllisyyden pesästä tehty verrattain siedettävä olopaikka. Shaahi tahtoo maan parasta, hän tahtoo sen edistyvän sekä sisällisessä hyvinvoinnissa, että suhteissaan ulkomaisiin valtoihin, mutta hän on harrastuksissaan yksin, sillä häntä ympäröi joukko juonittelevia hovimiehiä ja onnenonkijoita, jotka ajattelevat ainoastaan omia etujaan.

Teheranissa löytyy kuitenkin mies, joka on shaahia paljon lähempänä kuin sekä ministerit että prinsit ja lähettiläät, ja se on hänen ensimmäinen henkilääkärinsä, ranskalainen tohtori Tholotsan.

Tämä mies, joka ennen oli pataljoonanlääkäri ranskalaisessa armeijassa, on palvellut shaahia 30 vuotta; tämä on todistus siitä suuresta luottamuksesta, jota hän korkealta potilaaltaan nauttii. Syystä saattaa sanoa, ettei shaahin jälestä kenelläkään ole enemmän sanottavaa Persiassa kuin t:ri Tholotsanilla, sillä hänen onnistuneet parannuskeinonsa ja leikkauksensa ovat vaikuttaneet sen, ettei shaahi enää voi olla ilman häntä, vaan tahtoo aina nähdä hänet läheisyydessään, niin ehkäpä uskoo shaahi että hänen elämänsä on t:ri Tholotsanin käsissä, ja että hänen päiviensä luku riippuu tämän tahdosta. Mutta tutkijanakin on t:ri Tholotsan paljon aikaansaanut ja hänen tieteellisiä ja kirjallisia harrastuksiaan on helppo huomata, jos käy hänen vieraanvaraisessa kodissaan Teheranissa, jossa tavallisesti löytää vanhan miehen kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään koko kasa kirjoja, papereita ja karttoja. Olen syvimmässä kiitollisuuden velassa t:ri Tholotsanille ei ainoastaan niistä hauskoista tiedoista, joita hän on persialaisista oloista minulle antanut, vaan myös niistä monista neuvoista, varoituksista ja tiedonannoista, joita sain häneltä, kun jätin Teheranin, mennäkseni etelä Persiassa kohti tuntemattomia kohtaloita, sekä suosituskirjeestänsä, joiden johdosta hänen ystävänsä Shiratsissa minun niin vierasvaraisesti vastaanottivat.

Muita Persiassa vaikutusvaltaisia eurooppalaisia tahdo mainita ainoastaan muutamia: kenraali Grasteiger Khan, eräs itävaltalainen, joka shaahin toimesta on tehnyt rohkean ja vaarallisen matkan Teheranista Balutshistanin länsirajalle, herra Brogly, saksalainen kauppias, suuren kauppahuoneen Ziegler ja kumpp. palveluksessa, everstit Felmer, Wedel, Geissler ja Gebauer, jotka kaikki menestyksellä ovat vaikuttaneet sotajoukon uudestaan järjestämisessä, joka on kohdannut vaikeimpia vastuksia, sekä ranskalainen kaivostyöinsinööri Vauvillier, joka monivuotisella, uutteralla toimellaan maan eri osissa sangen ansiokkaalla tavalla on edistänyt Persian topograafillisten ja geoloogisten olojen tuntemusta. Sittemmin on sanottava eräästä toisesta miehestä, kenraali Houtum-Shindleristä, joka on työskennellyt samalla alalla ja jonka tiedonannot ovat tehneet käänteen Persian maantiedon tuntemisessa.

Kaikille näille herroille olen suurimmassa kiitollisuuden velassa ja pidän velvollisuutenani lausua heille tässä hartaat kiitokseni.

YHDEKSÄS LUKU.

Matka Ispahaniin.

27 p. huhtikuuta lähdin Teheranista, mutta yksinäni, kun Baki Khanov oli saanut kuumeen ja täytyi jäädä lääkärin hoidettavaksi. Hän asui pari viikkoa t:ri Hybennetin luona, ja palasi sitte Bakuun, samaa tietä kuin olimme tulleet. Mutta ennenkuin lähdemme matkalle Ispahaniin, tulee minun ehkä tehdä selkoa Persian kyytioloista.

Saattaa kulkea kahdella eri tavalla maassa, joko seuraamalla kauppakaravaania, joka melkein joka päivä lähtee Teheranista eteläisiin maakuntiin, tahi myös ratsastamalla yksin ja vaihettaa hevosia asemilla. Ensinmainitulla tavalla on monta etua: tulee paljon halvemmaksi, on turvallisempi ja vähemmän väsyttävä, mutta sitävastoin menee vähintäin kuukausi ennenkuin päästään Persian lahdelle. Jälkimmäinen kulkutapa, persiaksi "tjapari", pikaratsastus, ansainnee tarkempaa selitystä. Asemat, persiaksi "tjaparkhaneh", ovat hyvin vanhat ja rappeutuneet. Ajateltakoon neliskulmainen talo, jonka keskellä on piha hevosia ja muulia varten. Seinissä on pilttuita eläimille, keskellä pihaa on ylennys, johon on tapana asettaa satuloita ja tavaramyttyjä. Suuri portti johtaa pihaan, ja sen molemmin puolin on huoneita, tallattuine multalattioineen. Paremmat matkustajat saavat pienen huoneen portin yläpuolella, joka arolta katsottuna on matalan tornin näköinen. Tämän nimi on "balakhaneh"[16] ja on tosin varustettu oviaukoilla ja ikkunareijillä, mutta siltä puuttuu tavallisesti ovia ja akkunoita. Luonnollisesti ei ole mitään sänkyä tahi makuupaikkaa lattian yläpuolella, kukin saa asettua lattiakivelle, likaläjien ja tomun sekaan, puhumattakaan siitä uskomattomasta syöpäläisten paljoudesta, jotka eivät suinkaan tee lepoa suloiseksi. Ensi alussa oli vähemmän mieluista katsella, kuinka persialaiset, ennenkuin lähtivät yöasemastaan, riisuivat vaatteensa ja tarkasti puhdistivat ne nurkassa, päästäksensä kaikellaisista pikkuelävistä, joita sitte muut matkustajat saivat hyvänänsä pitää. Mutta tämä on välttämätöntä pahaa, johon pian tottuu.

Joka asemalla on ylipäällysmies, pari tallirenkiä ja kuusi hevosta. Ensimainitulta saapi ostaa munia, leipää ja teetä, saapa joskus kanankin, harvoin kuitenkin Persian sisämaassa. Välistä tapahtuu, ettei saa ensinkään mitään, vaan saa mennä maata syömätönnä. Vesi, jota asemilla tarjotaan, on enimmäkseen lämmintä ja likaista. Kun sitäpaitse näkee miten persialaiset juovat, käy vielä vastenmielisemmäksi käyttää tuota kaikille yhteistä astiaa. Kun he ovat juoneet, viruttavat he suutansa viimeisellä siemauksella, ja, säästääkseen vettä, purskahtavat sen takaisin astiaan. Yösijasta maksetaan kaksi kraania. Ennenkuin lähtee asemalta, täytyy maksaa seuraavan kyytivälin. Tulee aina olla tarkka tieto matkan pituudesta, sillä persialaiset ilmoittavat sen mielellään kaksi kertaa pitemmäksi saadakseen kahdenkertaisen maksun. Kyytimaksu on yksi kraani farsahista (7 km) ja välit vaihtelevat 5-8 farsahin välillä hevosesta. Mies seuraa aina muassa oppaana sekä viedäkseen hevoset takaisin lähtöasemalle. Tätä miestä sanotaan "tjapartjageriksi", ja joka asemalla saadaan uusi. Hän saa yhden kraanin juomarahaksi.

Tämmöistä kyytilaitosta "tjaparia", ei kuitenkaan ole koko Persiassa; sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi muualla kuin enimmin käytetyillä teillä ja nämät ovat: Tabriksesta Senganin ja Kasvinin kautta Teheraniin, Teheranista Simnanin ja Shahrudin kautta Meshediin, ja etelään päin Teheranista Kumin, Kashahanin ja Ispahanin kautta Shiratsiin; Kashanista Jesdiin ja Kirmaniin; Teheranista lounaaseen Hamadanin ja Kirmanshahin kautta Arabian rajalle Khanekin luona; Teheranista Demanendiin, Askiin ja Barferushiin, sekä Shahrudista Asterabadiin. Parhaat asemahuoneet ovat Kasvin—Teheran—Kum reitillä, mutta sitte ne huononevat huononemistaan, mitä lähemmäksi tullaan Persian lahtea, ja länsimaakunnissa ovat asemat sanomattoman kurjia. Shiratsin ja Busherin välillä sekä Arabian rajan sisäpuolella, jossa ei löydy asemahuoneita, saapi tyytyä karavaaniasemiin, jotka ovat, jos mahdollista, vielä epämiellyttävämmät kuin tjaparkhanet. Myös yllämainittujen teitten varsilla on karavaaniasemia, mutta lyhemmillä välimatkoilla toisistaan kuin asemahuoneet; raskaasti kuormitetut karavaanit kulkevat nim. äärettömän paljon hitaammin kuin pari yksinäistä ratsastajaa. Karavaani, olkoompa siinä sitten kameeleja tahi muuleja, kulkee päivässä harvoin enemmän kuin kaksi asemaväliä.

Useimmat Persialaiset karavaaniasemat ovat Shaahi Abbas Suuren rakennuttamat, 17 vuosisadan alussa, josta ajasta ne ovat ehtineet suuresti rappeutua. Monet ovat myös varakkaitten henkilöitten rakennuttamia, jotka tähän tarkoitukseen ovat testamentanneet omaisuutensa, estääkseen shaahin anastamasta heidän jälkeenjäänyttä omaisuuttaan. Karavaaniasema on paljon suurempi kuin tjaparkhaneh, mutta muuten jotenkin samaan tapaan rakennettu. Neliskulmainen piha on niin iso, että monta karavaania yhtaikaa mahtuu sinne. Isossa portissa on tavallisesti myymälä, jossa saa ostaa teetä, leipää ja hedelmiä, mutta matkustavaisten mukavuudesta on vielä huonommin huolta pidetty kuin kyytiasemilla. Yönsä saa nim. viettää jos jonkinlaisissa suurissa, seiniin tehdyissä komeroissa.

Koska nyt on puhe kyytioloista, lienee paikallaan myös mainita jotakin persialaisista hevosista.

Alkuperäinen persialainen hevonen on pikemmin pieni kuin iso. Ulkomuodoltaan on se vähäpätöinen, jopa ruma ja kömpelökin, mutta vahva, virma ja väsymätön. Ylhäällä vuorilla, vaarallisilla, niljakkailla poluilla, äkkijyrkkien rotkojen välissä on se tyyni ja varma kuin muuli. Se on samassa varovainen ja viisas eikä astu, ennenkuin se jalallaan koettelee epäiltävää kiveä, pysyykö se paikallaan vai luiskahtaako se. Kun se kerran on päässyt liikkeelle, juoksee se uskomattoman kauvan väsymättä ja piiskaa tarvitsematta. Persian hevoset ovat enimmäkseen tasa-astujia ja liikkuvat käydessään erittäin pehmeästi ja miellyttävästi, mutta samalla vikkelästi. Asemahevosia on sitävastoin harjoitettu juoksemaan lyhyessä ravissa joka on melkein välttämätöntäkin, kun kuljetaan kaksitoista tai viisitoista penikulmaa päivässä. Persialaiset eivät ole mitään koulutettuja ratsastajia, ei koskaan sanota, että se tahi tuo ratsastaa hyvin tai huonosti, vaan taito on siinä, että jaksaa niin kauvan kuin suinkin istua lujasti satulassa ja vahingoittua niin vähän kuin suinkin, jos hevonen sattuisi kompastumaan.

Persialainen hevosrotu on ilmanalan vaikutuksesta jakautunut kahteen haaraan: ylämaan hevonen ja alamaan hevonen. Vuorilla kasvatettu hevonen ei siedä rannikko-ilmastoa, samaten alaniaanhevonen ei viihdy vuoristossa. Busherista Shiratsiin ratsastin koko matkan samalla hevosella. Se oli kasvanut vuoristossa, ja niin kauvan kuin kuljimme Farsistanin alpeilla oli se pirteä ja vilkas, mutta tultuamme matalalle rannikolle, kävi se veltoksi ja välinpitämättömäksi.

Paitsi kotimaista hevosta, löytyy Persiassa muitakin hevosrotuja, niinkuin tuo kuuluisa arabialainen hevonen, joka tuodaan Bagdadista, ja turkmenilainen hevonen, joka tuodaan turkmenien maasta ja Khorasanista. Viimemainittu lienee hevoslajeista nopein. Kasvaneena arolla ja jo aikaisimmasta nuoruudestaan tottuneena paimentolais-elämään, kiitää se nopeasti kuin tuulen viima erämaitten halki. Sen korkeat, vahvat sääret ovat sille hyväksi avuksi. Ulkonäöltään on se sitä vastoin jotenkin ruma. Sen pitkä, hoikka, harjaton kaula kannattaa suurta, kömpelöä päätä ja rinta on hyvin litistynyt.

Tämän lyhyen hevosjutun perästä jatkamme taas kertomusta ja pitkitämme matkaamme etelään päin.

Erään persialaisen seurassa ratsastin siis ulos Teheranin eteläportista, joka kantaa shaahi Abdul-Atsimin nimeä. Tohtori Hybennet saattoi minua vaunuissa parin tunnin matkan kaupungista, jonka jälestä hän jätti hyvästi ja palasi takaisin, minä taas jatkoin matkaani kohti tuntemattomia vaiheita muinaismuistoista niin rikkaassa Farsistanissa. Teheranista etelään päin leviää silmän siintämättömiin yksitoikkoinen ja hedelmätön hiekka-aro, jossa ainoastaan siellä täällä kasvaa harvaa kuivunutta ruohoa ja ohdaketta. Vasemmalla näkyy kaukana vanhan Rageksen rauniot, läntisten rajavuorten juurella, ja edessä häämöittää kaukana kultainen kupooli. Tämän alla lepää shaahi Abdul-Atsim, ja tämän pyhänä pidetyn haudan ympärille on rakennettu savimuureilla varustettu kylä. Leveä ja tasainen tie vie Teheranista kylään, jonka nimi myös on Shaahi-Abdul-Atsim. Tällä tiellä liikkuu, varsinkin juhlapäivinä, kirjava ihmisjoukko. Ylhäisiä persialaisia, virmoilla ratsuilla, dervishejä ja jalkamatkailijoita, mutta enimmän hunnutettuja naisia, jotka avojaloin retkeilevät pyhäkköön, kaikki nämät seuraavat toisiansa katkeamattomassa jonossa Shaahi-Abdul-Atsimiin ja sieltä pois.[17] Kylään ei päästetä ketään uskotonta. Muutamia vuosia sitten uskalsi eräs ranskalainen pujahtaa vitjojen läpi, jotka sulkevat lähinnä hautaa olevat kadut, mutta vaikka hän oli puettu persialaiseksi dervishiksi, tunnettiin hän ja piestiin niin pahasti, että hän puolikuolleena laahattiin pois kylästä. Tästä rääkkäyksestä tuli hän hulluksi ja semmoisena tuotiin hän Eurooppaan. Kun olin jättänyt Kährsähr ja Hassanabad nimiset asemat, saavuimme, kuljettuamme yhä mäkisempää maata Hauts-i-Sultaniin. Hauts-i-Sultanin alapuolella on samanniminen iso järvi, jonka ympäristöt ovat eurooppalaisille jotenkin tuntemattomat; luultavaa kuitenkin on, että järven muodostavat Kara-Su ja Rud-Khane-Shur nimiset-joet, jotka alkavat vuoriharjanteilla lounaisessa Irak-Adshmissa ja juoksevat itään päin.

Mitä kauvemmaksi Teheranista etenimme, sitä autiommaksi ja tyhjemmäksi kävi tie: ainoastaan silloin tällöin sivuutimme yksinäisen ratsastajan. Pari penikulmaa Hauts-i-Sultanista etelään tapasimme karavaanin, jossa oli noin viisikymmentä Mekasta palaavaa pyhiinvaeltajaa, jotka näyttivät erinomaisen väsyneiltä, laihoilta ja nälkäisiltä. Kulkiessaan pitkät matkat erämaitten halki oli heidän kasvonsa ihan ruskeiksi paahtuneet ja vaatteet riippuivat repaleina ruumiilla. Mutta koska nämät hurskaat äskettäin olivat käyneet kaikista pyhimmässä kaupungissa ja profeetan haudalla, niin ei minun persialainen matkakumppalini voinut olla alasastumatta ja suutelemana heidän vaippansa lievettä sekä pyytämättä parin arvokkaan ukon siunausta.

29 p. aamulla saavuin viidennelle asemalle, nimeltä Mensäriäh, joka hallitsee laajaa umpilaaksoa ja jonka lähellä on tuo suuri, piirustusvihkoon ikuistettu karavaaniasema Emir-i-Su.tan, ja ehtoopäivällä saavuimme kuudennelle asemalle, Pul-i-Dellak, s.o. "parturin silta." Tähän oli pari karavaania leiriytynyt ja niitten läsnäolo antoi koko lailla eloisuutta tälle paikalle. Juuri karavaaniaseman alapuolella juoksee suuri ja leveä Kara-Su joki s.o. "musta vesi." Sen yli johtaa silta, joka suurimmaksi osaksi on kukistunut. Sillan toinen puoli on syössyt alas, josta syystä täytyy ratsastamalla kahlata yli joen, joka on jotenkin vuolas, syvä ja samea.

Kuljettuani vielä kuusi tuntia, saavuin Kum-nimiseen pyhään kaupunkiin, joka sijaitsee tasaisella arolla Rud-Khane-Kum joen luona, mikä on Kara-Sun lisäjoki. Kaupunki näyttää jo kaukaa sangen kauniilta, näkee viheriöitä kupooleja, kuusi korkeata tornia, pyhän haudan kullattu kupooli keskellä. Kum on sentähden pyhä, että "saastuttamaton" Fatima, Iman Retsan sisar, on siellä haudattuna. Ollessaan toivioretkellä Meshediin, kuoli hän Kumissa ja haudattiin sinne, josta syystä kaupunki julistettiin pyhäksi paikaksi. Sitä paitsi lepää siellä neljäsataaneljäkymmentä muuta pyhimystä, ja lukemattomat hautakivet antavat meille käsityksen niitten hurskaitten paljoudesta, jotka ovat kaukaisilta seuduilta antaneet tuoda itsensä tänne lepäämään saastuttamattoman Fatiman läheisyydessä. Kum'iin vaeltavat vuosittain tuhannet retkeilijät, varsinkin lapsettomat aviovaimot ja naimahaluiset naiset, jotka pyytävät pyhimykseltä kauneutta, onnea ja perillisiä. Samoinkuin Shaahi-Abdul-Atsimissa ei täälläkään kukaan uskoton saa lähestyä hautaa määrätyllä etäisyydellä. Professori Vámbéry on luultavasti ainoa eurooppalainen, joka on ollut Fatiman haudassa, ja hänen sinne pääsemisensä riippui siitä erinomaisesta taitavuudesta, jolla hän kantoi muhamettilaista valepukuansa. Kumarassa, nöyrässä asennossa astui hän verkalleen toivioretkeläisten seurassa marmorirappusia, joita hänen täytyi suudella, ja toivioretkeläisten virret täytyi hänen osata ulkoa ettei joutuisi ilmi. Hän kertoo että arkkua ympäröi hopea-aita ja että sitä peittää kallis matto, jota vaan kerran vuodessa nostetaan.

Kun on ratsastanut Kumin laveitten basaarien läpi, tullaan taas kiviperäiselle tielle, joka vähitellen tekee nousua Kashaniin asti. Tämä kaupunki, jossa on 70,000 asukasta, on kuuluisa teollisuudestaan ja vilkkaasta kaupastaan. Kashanista tullee ehkä tulevaisuudessa sangen tärkeä paikka, ollen kahden ehdoitetun, sangen tärkeän rautatielinjan leikkauskohtana, nim. osaksi sen, joka Tabriksen on Jesdin kautta aiottu yhdistämään Eurooppaa Intian kanssa, osaksi sen, joka Teheranista tulee kulkemaan halki maan Persian lahden rannikolle. Kashanissa on pieni tulen-palvelijain eli guebrien asutus. Tämän ikivanhan uskonnon tunnustajien varsinainen pääpesä on Jesdin ja Kirmanin kaupungit. Edellisessä nousee niitten luku 6,500 ja jälkimäisessä 1,500, ja koko Persiassa löytynee niitä 8,500. Tulen palvelijat ovat suurimmaksi osaisi kauppiaita ja teollisuudenharjoittajia, mutta muhamettilaiset persialaiset sortavat heitä kovasti. Niinpä he eivät esim. saa käydä samalla tavalla puettuina kuin nämät viimemainitut[18] eivätkä saa ratsastaa hevosilla, vaan ainoastaan aaseilla.

Kashanin lakeus saa vetensä Kuhrudin vuorelta. Siellä on kahden kallion välillä sulku, jota persiaksi sanotaan Boend-i-Kuhrud, eli "vuorvirran sulku." Tämä sulku, jonka shaahi Abbas rakensi pakottamaan veden virtaamaan kohti Kashan-lakeutta, muodostaa pienen erittäin viehättävän järven. Sulun yli syöksyy 40 metrin korkuinen vesiputous alas laaksoon. Samankaltaisia sulkuja löytyy muissakin paikoin Persiassa ja tohtori Polak sanoo, että voitaisiin saada koko Teheranin lakeus hedelmälliseksi sulkemalla jonkun solan Elbursissa.

Boend-i-Kuhrud näytti erittäin kauniilta iltahämärässä. Ei pieninkään tuulenhenki väräyttänyt sen pintaa, joka selvään kuvasti vuorten rosuisia kylkiä. Pysähdyin tähän hetkeksi, osaksi nauttimaan kauniista näköalasta, osaksi lepäyttämään uupuneita hevosia. Kaikki hevoset Kashanin tjaparkhanehilla olivat nim. jo kerran samana päivänä kulkeneet Kuhrudista edestakaisin ja kun lähdimme edelliseltä paikalta, oli minulle annettu erinomaisen kurja hevonen, kun sitä vastoin opastava persialainen oli saanut paljon paremman. Huomasin pian tämän kepposen ja vaihdoin hänen kanssaan hevosta. Muutaman tunnin matkan perästä näimme, että tuo huonompi hevonen oli ihan menehtymäisillään väsymyksestä, josta syystä mies astui alas ja rupesi kävelemään. Tultuamme ylös äkkijyrkille vuoripoluille laski uupunut hevonen monasti maata, mutta mies piiskasi ja löi sitä niin rautavitjalla, että veri tippui sen silmäkoloista. Sivumennen tahdon mainita, että kaikilla persialaisilla on yhteistä se, että he mitä raaimmalla tavalla kohtelevat kotieläimiä; ja kuitenkin nämät tekevät työnsä sillä välin kun heidän ankarat herransa laiskottelevat ja vetelehtivät. Meidän täytyi nyt vähän väliä pysähtyä levähtämään, mutta kun oli jo iltaa paljon kulunut ja alkoi käydä hyvin pimeäksi, jätin seuralaiseni ja jatkoin yksinäni matkaa Kuhrudia kohti. Neljä tuntia ratsastin kapeita vaarallisia polkuja pilkkopimeässä, jota vaan silloin tällöin leimuavat salamat valaisivat. Hevonen pysähtyi monta kertaa. Luulin jo eksyneeni, ja väsyneenä kun olin, aioin juuri seisahtua, sitoa hevosen puuhun kiinni ja maata taivasalla, kun näin kaukana valkean loistavan; otaksuin että se oli Kuhrudin asema, mutta lähemmäksi tultuani, huomasin valon tulevan eräästä paimentolaisteltasta. Ratsastin lähemmä telttaa ja huusin ihmisiä. Sieltä ei kukaan vastannut, mutta tuon tuostakin näkyi varjoja teltankankaaseen kuvastuvan. Kun olin vielä kerran huutanut ja vielä kerran turhaan odottanut vastausta, astuin ratsulta alas, sidoin sen erääseen telttatankoon, kiskasin teltanoven auki ja kysyin tietä Kuhrudiin. Paimentolaisten mielestä oli tämä jotenkin hävytöntä, ja he toruivat siitä, etteivät saaneet yörauhaa, mutta selitettyäni, että olin "frengi", joka oli kulkenut eksyksiin, tuli vanha ukko ulos ja saattoi minut alas tielle. Siellä hän osoitti Kuhrudia päin ja katosi sitten pimeyteen. Tie, jota nyt ratsastin, oli oikeastaan joenuoma, jossa oli noin 30 sm vettä ja sen molemmin puolin oli tiheä oliivimetsä. Kun olin pari tuntia näin ratsastanut, tuli vihdoinkin suuri ränstynyt talo näkyviin. Hevonen, joka tunsi oloja, meni portin eteen. Tämä oli Kuhrudin tjaparkhaneh. Olin hyvin väsynyt ja nälissäni, mutta olinkin ratsastanut viisitoista tuntia. Maistuikin sentähden erinomaisen hyvältä saada lasillisen lämmintä teetä, muutaman munan ja palasen leipää, sekä aterian perästä saada polttaa piipun tuoksuavaa persialaista tupakkaa, mutta parasta kaikesta oli saada oikaista itsensä kivilattialle, satula päänalukseksi ja muutamaksi tunniksi unohtaa päivän vaivat. Aamuyöstä tuli vihdoinkin persialainen oppaani, joka oli saanut kävellä koko matkan ja ajaa väsymyksestä puolikuollutta hevoskonia.

Kuhrud on jotenkin suuri kylä, jossa on matalia savihuoneita ja risumökkejä, jotka sijaitsevat pitkin vuoren rinteitä. Yltympäri on laajoja puutarhoja ja ruohonurmikoita, jotka levittävät mieluisan ja raittiin tuoksun. Lunta oli vielä korkeimmilla vuorenharjuilla, jotka paikoittain olivat 6-7 tuh. metrin korkuisia. Englantilais-intialaisen sähkölennätinlinjan korkein asema Persiassa onkin juuri Kuhrudin kylän vieressä korkealla. Niinkuin tunnettu, kulkee englantilainen sähkölennätinlinja koko Persian poikki, Tabriksesta Teheranin, Ispahanin ja Shiratsin kautta Busheriin. Silmäys kartalle näyttää tämän tien olevan hyvin mutkaisen, mutta välttämätöntä on, että sähkölennätinlanka seuraa suurta karavaanitietä, jotta sitä olisi helpompi tarkastaa ja korjata ja jotta virkamiehet helpommin pääsisivät kulkemaan asemiensa välillä. Linjalla on kolme lankaa, joista yksi vie sähkösanomat suoraan Lontoosta Kalkuttaan; toinen on yhteydessä maailman muitten sähkölennätin-lankojen kanssa, ja kolmas vie paikallissähkösanomia asemien välillä. Langat riippuvat rautaisissa putkitolpissa. Virkamiehenä oleminen persialaisella sähkösanoma-asemalla mahtaa olla erinomaisen surkea ja yksitoikkoinen toimi. Muutamalla sähkösanomavirkamiehellä on perheensä muassaan tässä vieraassa maassa, ja kun täällä voidaan elää hyvin helpolla, laskevat he, että he vuosien kuluttua saattavat tulla takaisin Englantiin ja elää siellä säästöistään.

Tämä Kuhrudin vuori on unhoittumattoman ihana seutu. Raittiit tuulahdukset virvoittavat helteiseen, tomuiseen erämaailmaan tottunutta matkustajaa ja komeat, jylhät vuoret, joita jatkuu aina siintävään kaukaisuuteen, hurmaavat hänen silmänsä lukemattomilla värivivahduksillaan. Kristallikirkkaita puroja syöksyy alas laaksojen läpi ja nostattavat maasta jotenkin tuoreen vihannuuden. Etelärinteellä sijaitsee Soh-niminen kylä, mutta Bideshkin luona jouduin taas alas tasaiselle hiekka-arolle, joka leviää etelään päin Murshakan ja Grats kylien ohi Ispahaniin asti. Siinä kasvaa eräs ohdakelaji, jota persialaiset kokoovat, kuivaavat ja käyttävät polttoaineena. Mitä etelämpään tullaan, sitä vilkkaammaksi käy liike ja vihdoin näkyy tuolla kaukana suuri kaupunki kupooleineen, minareetteineen, oikean puutarhametsikön sisällä: se on Ispahan, valtakunnan entinen pääkaupunki.

KYMMENES LUKU.

Ispahan.

Sitä myöden kuin lähestyimme komeata Ispahania, kävi näkemys yhä eloisammaksi. Muuleja ja kameeleja kulki katkeamattomassa jonossa suurta kaupunkia kohti, alinomaa kohtasimme ratsastajia ja kävelijöitä, yksitoikkoiset arot vaihtuivat hedelmällisiin ja reheviin puutarhoihin. Hetken perästä ratsastimme pitkälle, kapealle kadulle, jota rajoitti rappeutuneet muurit. Tämän läpi ratsastettuamme jouduimme leveään, plataanien varjostamaan lehtokujaan, jossa ei muistanutkaan iltapäivän tukehduttavaa kuumuutta. Sen jälestä ratsastimme Tsendeh-Rud joen yli pitkin pitkää kivisiltaa, jonka suuremmoinen ja komea rakennustapa herättää matkustajan ihailun. Toisella rannalla johtaa tie viini- ja opiumipuutarhojen läpi ylös Djulfan esikaupunkiin. Kauvan haettuani ja kysyttyäni löysimme lopulta herra Geyerin talon; tälle saksalaiselle kauppiaalle oli minulla suosituskirje Teheranista. Erottuani oppaasta ja hevosista, menin tuohon kauniiseen, aistikkaasti sisustettuun taloon ja koetin parhain tavoin kotiutua yksinäisyydessä, sillä herra Geyer oli kauppakonttoorissaan Ispahanissa. Kun parhaillaan olin vaatteita muuttamassa ja peseytymässä, joka olikin sangen tarpeellista, tuli herra Geyer, nuori ja kaunis mies, ja hämmästyi aikatavalla nähdessään ventovieraan miehen anastaneen hänen makuukamarinsa. Vähä liian keveässä puvussa esittelin itseni, mutta minut lausuttiin sydämmellisimmästi tervetulleeksi. Vielä samana iltana teimme pitkän kävelyretken Djulfassa, ja seuraavana päivänä retkeilimme tuon vanhan kuningaskaupungin talosokkeloissa. Seuraavassa koetan kertoa tällä matkalla tehtyjä havainnolta.

Ispahanin perustamista ja aikaisimpia vaiheita peittää sadun hämärä. Persialaiset ja arapialaiset aikakirjat ovat siitä erimieliä. Jotkut kertovat, että Noan pojan poika perusti kaupungin, toiset että eräs tarunomainen kuningas Djemshid sen rakensi, toiset taas kertovat, että Nebukadneesarin toimesta maanpakoon ajetut juutalaiset Tsendeh-Rudin rannoille, Iranin sydämmeen, tämän kaupungin perustivat. Viimemainittua mielipidettä tukee se seikka, että Ispahanissa aina on ollut lukuisasti juutalaisia. Kun Omar oli kaliifina, ryöstivät Islamin uskolaiset kaupungin, ja samoin mongoolit Timur Lenkin hallitessa. Epäilemättä on Ispahan kaukaisina aikoina ollut suuri ja mahtava; jo nimikin puhuu tämän otaksumisen puolesta. Se on nim. muodostettu persialaisesta sanasta asp "hevonen" ja arapialaisesta sanasta khan "keskievari" s.o. paikka, johon karavaaneja ja ratsastajia kokoontuu, ja varmaankin on se menneinä aikoina ollut persialaisten sotajoukkojen keskuspaikkana. Nimen johdon yhteydessä tahdon mainita, että moni kirjailia ja kartan tekiä kirjoittaa sen p:llä f:n asemesta. Siihen on syynä se, että tämä äänne, jota on vaikea jäljitellä, on näitten molempien kirjainten rajalla, se kuuluu kuitenkin enemmän f:ltä. Strabo, Plinius ja Ptolemeus kirjoittivat Aspadana. Jos Ispahan jo ennen oli ollut suuri ja mahtava, paisui se vielä enemmän 16 vuosisadan lopulla, kun shaahi Abbas Suuri muutti hallitusistuimen Kasvinista Tsendeh-Rudin rannoille. Tältä viisaalta, voimakkaalta ja tarkkanäköiseltä hallitsijalta ei jäänyt huomaamatta, että valtakunnan keskipaikka, jossa karavaanitiet pohjoisesta ja etelästä, länsimaista, ja kaukaisesta idästä toisiaan leikkasivat, oli ainoa paikka, joka pääkaupungiksi sopi. Hallitusaikansa ensimmäisinä vuosikymmeninä (hän hallitsi 1587-1628) oli shaahi Abbas I alinomaa sodassa naapuriensa kanssa. Hän kukisti utsbegit, kurdit, ottamanit ja karkoitti portugalilaiset Persian lahden rannikoilta. Hän valloitti Kandaharin sekä nöyryytti kapinalliset kuvernöörinsä Khorasanissa, Gilanissa ja Kirmanissa. Kun hän kuitenkin v. 1611 oli rakentanut pysyväisen rauhan valtakunnassaan, asettui hän lepoon Ispahaniin ja rajattoman valtansa turvissa työskenteli hän nyt, rikaslahjainen kun oli, suunnitellen pääkaupungin kaunistamista. Hän rakensi palatseja, moskeita ja siltoja, joita vielä tänäpäivänä länsimainen matkustaja ihmettelee ja ihailee. Seuraavien kuninkaitten: Sefin, Abbaksen, Soleimanin j.n.e. aikana oli Ispahan vielä suuri ja ihana, mutta kuolemaniskun sai kaupunki sata vuotta sitten, kun, niinkuin jo mainittiin, Kadjarhallitsijasuvun esi-isä muutti hallitusistuimen Teheraniin. Meidän päivinämme on Ispahan sentähden tuskin entisyytensä varjo. Chardinin[19] aikana oli kaupungissa enemmän kuin 600,000 asukasta, 162 moskeeta, 1,800 karavaani-asemaa, 12 hautausmaata ja 1,500 kylää juuri lähellä, ja sen aikuiset persialaiset saattoivat siitä sanoa: "Sefahaun nispe djihaun" — "Ispahan on puolet maailmaa." Kertoopa Chardin kaupungin olleen, niin laajan, että mattokauppiaan, jolta palveliansa oli varastanut osan varastosta, täytyi hakea kymmenen vuotta, ennenkuin hän hänet löysi, vaikka varas oli pystyttänyt varastetun kauppakojunsa samaan kaupunkiin. Nyt sitävastoin on Ispahanista tullut toisen luokan kaupunki; asukasluku nousee ainoastaan 50,000 tahi esikaupunkineen korkeintaan 120,000'. Mutta muinaisesta suuruudesta ja loistosta puhuvat vielä tänäpäivänä shaahi Abbaksen upeat rakennukset, jotka vielä seisovat koskemattomina ja joita me nyt lähdemme katselemaan.

Kaupungin sydämmessä sijaitsee eräs maailman suurimpia toria, Mejdan-i-Shaahi eli Kuninkaantori, lähes 1000 metriä pitkä ja yli 300 m leveä. Sitä rajoittavat tasakorkeat, toisiinsa kiinni rakennetut talot, joissa on kasarmeja ja myymälöitä. Näitten edessä levittävät korkeat plataanit vilpoista siimestä. Shaahi Abbaksen aikana mahtoi Mejdan-i-Shaahi tarjota viehättävän ja kirjavan kuvan itämaalaisesta elämästä. Silloin täällä yhtyi kauppiaita Itämaan kaikista eri paikkakunnista. Kuninkaallisesta käskystä olivat ne sijoitetut pitkin torin neljää sivua myytäviensä erilaatuisten tavaroitten mukaan, jotta kukin tungoksessa ja sekamelskassa helposti löytäisi ostettavansa. Niimpä myytiin eräässä paikassa kameeleja, hevosia ja aaseja, toisessa paikassa hedelmiä, toisessa pumpulia, silkkiä, kulta- ja hopeateoksia, aseita j.n.e. sitten seurasi saviastioitten tekijöitä, mattojen myyjiä, tohveli- ja lakkitehtailioita, puuseppiä, rahanvaihettajia ja katkeamattomassa jonossa puoskareita, julkiset kirjurit y.m.s. Auringonlaskussa, kun kauppiaat olivat arkkuihin sulloneet tavaransa, muuttui näyttämö, sillä silloin esiintyi suurella torilla silmänkääntäjiä, käärmeenlumoojia, satujenkertojia ja hurskaita dervishejä, kaikki uteliaitten laumojen ympäröiminä. Illalla ja yöllä, kun nämätkin olivat poistuneet, pystytettiin suuria telttoja, joissa iloiset leikinlyöjät viinilasin ja kaljanin ääressä katselivat tanssijattarien keveitä tansseja ja leikkejä. Taloin seinillä torin ympärillä oli 50,000 lamppua, ja mainittu ranskalainen kertoo, että komeampaa tulitusta tuskin saattoi ajatellakaan, kun oli kaikkien näitten lamppujen palaessa. Tämmöistä ei kuitenkaan ollut useimmin kuin suurissa, uskonnollisissa juhlissa, tahi silloin kuin shaahi Abbas vastaanotti vieraan lähettilään. Keskellä toria juoksi porfyyri-kanavassa mitä puhtainta vettä ja Negareh khanesta eli soittohuoneesta kuului joka aamu ja ilta räikeätä soittoa. Kaikki tämä komeus on nyt jäljettömiin kadonnut. Niitten lukemattomien, kirjaviin ja komeihin vaatteisiin puettujen, Intian ja Arapian, Egyptin ja Iranin kauppiaitten sijassa näkee nyt ainoastaan muutamia köyhiä kauppiaita, jotka kuluneille matoille levittelevät tavaroitaan. Kirkkaasti loistavat lamput eivät enää pala ja porfyyrikanava on revitty, mutta Negareh khanesta kuuluu vielä tänäpäivänä soittajien jättiläistorvet.

Torin toisella lyhyellä sivulla sijaitsee Mesdjed-i-Shaahir eli Kuninkaan moskee, jonka shaahi Abbas v. 1612 rakensi ja joka tuli hänelle maksamaan 50,000 tomania eli noin 420,000 mk. Saadaksensa aineita tähän uuteen rakennukseen, tahtoi hän repiä tuon vanhan, melkein yhtä suuremmoisen Mesdjed-i-Djuman, joka on juuri vieressä, mutta Ispahanin papisto vastusti tätä, kuvaillen, että jos Mesdjed-i-Djuma näin häpeällisesti tasoitettaisiin maan tasalle, voisi sama kohtalo tulevaisuudessa myös kohdata Mesdjed-i-Shaahia. Kuningas luopui aikeestaan ja Mesdjed-i-Djuma seisoo siinä vielä tänäpäivänä. Marmoria tuotiin sen sijaan Jesdistä, mutta toinen vastus kuningas-moskeen rakentamisessa syntyi siitä, kun sillä paikalla, jolle se aiottiin rakentaa, oli eräälle rikkaalle leskelle kuuluva iso viinitarha, eikä hän millään ehdolla tahtonut sitä myydä. Vasta sitten kun papisto uhkasi häntä Allahin ja Muhametin vihalla, suostui hän.

Suuri, moskeesen vievä portti on asetettu tavattoman suuren porttaalimuotoisen komeron taustaan, jonka kummallakin puolen kapea, korkea minareetti eli torni kohoaa korkeuteen. Koko etusivu on verhottu fajansilla mitä kirkkaimmissa väreissä ja tähän on emaljeeratuilla tahi kullatuilla toista metriä korkeilla kirjaimilla uurrettu koraanin lauseita. Moskeen sisälle johtava tie käy kahden etehisen ja yhden Mekkaan päin sovitetun pihan kautta. Toisessa etehisessä on tarkoitukseensa vihitty porfyyrinen pesumalja, johon alinomaa juoksee kirkasta, raitista vettä, jota härkien kiertämällä nostolaitoksella nostetaan syvästä kaivosta. Moskeen päärakennuksen yli lepää atsura-sinisellä fajansilla katettu kupooli. Moskeessa säilytetään seinäkaapissa, jonka aloepuinen ovi on kultalaatoilla päällystetty, kallista pyhäinjäännöstä: Imam Retsan omakätisesti kirjoittama koraani, ja se verellä tahrattu paita, jossa Imam Hussein kuoli. Persialaiset uskovat, että jos tätä taistelussa kannetaan keihään kärjellä, niin koko vihollisarmeija sen paljaasta näkemisestä, pakenee.

Mesdjed-i-Shaahin läheltä johtaa leveä holviportti tuohon tavattoman laajaan Kaisserieb nimiseen basaariin, joka kiemuraisissa mutkissa kulkee torin ympäri ja haaraantuu kaikille ilmansuunnille. Se eurooppalainen, joka ilman opasta uskaltaa mennä tähän basaariin, saa totisesti kauvan tepastella ennenkuin hän jälleen löytää ulos. Sivulta johtaa tosin satoja portteja ulos, mutta vielä enemmän on umpikatuja ja karavaaniaseman pihaan päättyviä katuja; on sentähden parasta, basaariin mennessä, ottaa mukaansa luotettavan henkilön, joka tuntee jokaisen käytävän tuossa verkkomaisessa labyrintissa. Basaari, joka myös on Abbas Suuren rakennuttama, on erittäin kaunis. Pääkatu on kahdeksan askelta leveä ja korkeitten holvien peittämä, joitten katosta valo tulee sisälle ympyräisistä aukoista. On mahdotonta kuvata siellä vallitsevaa elämää ja liikettä. Katkeamattomassa jonossa — tahi oikeammin kahdessa — tuuppii ja tungeskelee siellä kaiken säätyistä kansaa. Hämärissä käytävissä kohtaa raskaasti kuormitettuja muuleja, jotka kaikista esteistä huolimatta järkähtämättä kulkevat suoraan eteempäin. Ratsastavia sotilaita ja hienoja herroja kullankirjailluissa silkkivaipoissa, päässä turpaanit, silmäilevät ylpeällä ylenkatseella alas korkeilta hevosiltaan ja ajavat huolettomasti, täyttä laukkaa, meluavan kansanjoukon läpi. Ylhäisten hevosten edellä juoksee usein huutavia ferrasheja, jotka suoraapäätä nyrkeillään raivaavat tien ihmisjoukon läpi. Kulkeepa täällä vielä äänettömänä ahdingon läpi karavaanittain kameeleja, tavarakääröt selässä, ja nämät, jotka tuolla mahdottoman suurella Kuninkaantorilla ovat aivan mitättömän näköiset, näyttivät täällä sisällä jättiläissuurilta. Köyhät kauppiaat, joilla ei ole varaa pitää erityistä myymäläkojua, istuvat kulmissa tahi kävelevät tarjoten yksitoikkoisen laulavalla äänellä tavaroitaan; ja dervishien, Itämaan kovanonnen lasten, alituinen huuto kaikuu kaikkialla yli muitten äänien. Mutta mitä tämä kaikki on siihen verrattuna, kun näkee kenraalikuvernöörin, prinssi Sel-i-Sultanin monivaljakolla ajavan ahtaan basaarin läpi; silloin täytyy sekä ihmisten että eläinten kadota myymälöihin tai poikkikaduille. Tämän matkan basaarien läpi tekee prinssi, ajattelemattomasti kyllä, ainoastaan huvin vuoksi, mutta ei suinkaan kauppiaitten hyödyksi, jotka eivät uskalla hiiskua sanaakaan kaikkivaltiaan kuvernöörin oikkuja vastaan. Sillä onneton se uhkarohkea, joka uskaltaa esiintuoda valituksia. Prinssi, joka on äkkipikainen ja raaka, hirtättää usein alamaisiaan jaloista johonkin talon päätyyn, tahi kaivattaa heitä maahan kurkkuja myöten, tai huutaa hän vihoissaan: "tuo tänne hänen päänsä vadilla."

Mutta ei ainoastaan ostava yleisö melua, sillä basaarin muutamassa osassa pitävät itse kauppiaat ja käsityöläiset suurinta meteliä. Tämä tapahtuu varsinkin niillä käytävillä, joissa on puuseppien, levyseppien ja kastrullintekijöitten myymälät. Sopii ajatella miltä kuuluu ahtaassa kivitunnelissa, jossa satoja työntekijöitä takoo ja paukuttaa läkkilevyjä, kastrulleja ja kaikellaisia talouskapineita. Ei täällä tarvitse koettaakaan puhua naapurilleen, sillä vaikka kuinka hänen korvaansa huutaisi, ei hän kumminkaan voi kuulla sanaakaan. Kuuluu siltä kuin kaikki manalan voimat ja henget olisivat liikkeellä; korvat menevät lukkuun ja vielä pitkän ajan sen jälestä kuin olemme poistuneet, kuulee vain huonosti.

Ispahanin basaareissa saa hyvän yleiskatsauksen Persian käsiteollisuuden parhaimmista tuotteista. Täällä valmistetaan suuret määrät mattoja, silkkikankaita, korko-ompeluja, huppuliinoja, lakeeraustöitä, niinkuin kirjoitus- ja kynäkoteloita (tuo välttämätön "kalemdan", jota jokainen kirjoitusta osaava aina kantaa taskussaan), rasioita, kaljaanipesiä, fajanseja ja posliinia, joka hyvyydessä kilpailee Kiinan posliinin kanssa, sekä pronssiastioita riikinkukon tai elefanttien muodossa. Teollisuus on siis jotenkin korkealla kannalla, mutta on kaikissa tapauksissa alentunut sangen vähäpätöiseksi entisyyteen verrattuna.

Mejdan-i-Shaahin vastapäätä on myös porttikäytävä erääseen vanhaan Ali Kapu eli "korkea portti" nimiseen linnaan. Shaahi Abbaksen aikana oli tämä linna komea ja ihana, mutta on nyt ränstynyt. Eräässä siihen kuuluvassa puutarhassa oli huvimaja nimeltä "Talaar tavileh" (tallisali). Sinne johtavaa plataanikujaa myöten vietiin ne ulkomaalaiset lähettiläät, joitten oli mentävä kuninkaan luokse, ja semmosissa tilaisuuksissa asetti shaahi Abbas 18 jalointa hevostaan, kultavitjoilla sidottuina pilttuisiin lehtokujan molemmin puolin ja jalokivillä sälystettyinä. Ali Kapu oli Abbaksen komein linna, ja tämä merkitsee paljon, kun hänellä oli 136 muuta linnaa Ispahanin muurien sisäpuolella.

Kun jatkaa kulkuansa yllämainitun linnan läpi Kuninkaantorilta päin, tullaan vielä erääseen shaahi Abbaksen rakennuttamaan laitokseen, nimittäin huvimajaan "Tjehil Sutun", eli "neljänkymmenen pylvään linnaan". Tämä on keskellä suurta puutarhaa, joka on täynnä tuoksuvia kukkia, sireenejä, kypressejä ja plataaneja. Meidän käsityksemme mukaan ei linna vastaa nimeänsä, sillä noita 9 m korkuisia kultapatsaita, jotka kannattavat verannan kattoa, on vaan kahdeksantoista; tämä on selitettävä niin, että persialaiset neljälläkymmenellä tarkoittavat määrätöntä paljoutta, samoinkuin me sadalla tahi tuhannella, ja jos peilikuvat lammikon edessä otetaan lukuun, nouseekin patsaitten luku lähes neljäänkymmeneen. Ulkoseiniä peittää lukemattomat pienet, monikulmaiset peililasilevyt sekä moniväriset lasipalaiset, jotka kullatuissa puitteissaan muodostavat mitä kirjavimpia kuvioita. Linnan suuren salin seiniä peittää tavattoman suuret maalaukset, joista monet ovat taideteoksia. Herra Geyerin persialainen palvelia, joka seurasi minua, koetti parhaansa mukaan selittää kuvien merkitystä. Eräässä näkee shaahi Abbaksen voittavan utsbegit, toisessa kuvataan kuninkaallinen vastaanotto, jossa puvut, jopa eurooppalaisten lähettiläittenkin, ovat sangen tarkasti kuvatut, kolmannessa on kuninkaalliset pidot, joissa ei tanssijattariakaan puutu. Muut taulut kuvaavat tapauksia haaremielämästä t.m.s.

Ispahanin muista rakennuksista mainittakoon moskee, jossa on messinkilattiainen torni, jonne sukulaiset kuljettavat ratsuilla lapsettomia ja äsken naituja rouvia. Nainen vie mukaansa luudan ja saviruukun täynnä pähkinöitä. Astuessaan ylös torninrappusia, rikkoo hän joka askeleelle pähkinän, pistää sydämmen ruukkuun, mutta jättää kuoret kunnes hän palajaa, jolloin hän laudalla lakaisee ne pois. Sitten menee hän kuoriin, käärii pähkinät huntunsa liepeeseen ja kotiin ratsastaessaan tarjoo hän niistä vastaantulijoille.