NAVALTA NAVALLE I

Ensimäinen matka

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa, 1911.

SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. Itämeren yli. 2. Saksan pääkaupunki. 3. Merimuseo. 4. Simpanssin seurassa. 5. Balkanin niemimaalle. 6. Konstantinopoli. 7. Pyhän viisauden kirkko. 8. Mustameri. 9. Trapetsuntista Teheraniin I. 10. Ensimäinen matkani Bakuun. 11. Persian halki. 12. Persian erämaassa. 13. Jäävuorten taatto. 14. Mustan surman valtakunnassa. 15. Skorpioneja. 16. Indus. 17. Aleksanteri Suuri. 18. Kuolon karavaani. 19. Hengen hädässä. 20. Tibet. 21. Toivioretkeni Lhasaan. 22. Villiaasi ja jak. 23. Intian hyötykasvit. 24. Alas Gangesille. 25. Pyhä kaupunki. 26. Uskovaisten rantaäyräällä. 27. Intian elefantit. 28. Dshungelien kuningas. 29. Käärmeitä ja käärmeiden kesyttäjiä. 30. Intian valtamerellä. 31. Sunda-Saaret. 32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle. 33. Hongkong. 34. Koillismonsuunia vastaan. 35. Shanghai. 36. Kiinan uskonnolliset olot. 37. Keskuksen valtakunta. 38. Uusi Kiina. 39. Sininen joki. 40. Mongolia. 41. Marco Polo. 42. Nippon, nousevan auringon maa. 43. Kobe. 44. Fujijama. 45. Jokohama ja Tokio. 46. Japanin keisari. 47. Japanin nuoriso. 48. Korea. 49. Mandshuria. 50. Siperiantakainen rautatie. 51. Siperian halki. 52. "Vegan" matka. 53. Volga ja Moskova. 54. Kotiintulo.

Esipuhe.

Olipa kerran vaeltaja viidenviidettä ikäinen, ja viisikolmatta oli siitä vierryt vuotta, kun hän ensi kerran lähti maailmalle. Silloin oli hän vastaleivottu ylioppilas, joka ei tiennyt kerrassaan mitään muuta kuin koulussa oppimaansa. Eräänä päivänä oli rehtori häneltä kysynyt: "Tekisikö mielesi matkustaa nuoremman koulutoverin mukana Bakuun, Kaspian meren rannalle?" — "Kyllä!" oli nuorukainen arvellut. — "Mutta sinun on viivyttävä siellä seitsemän kuukautta, kunnes poika on suorittanut kokovuotisen oppimäärän." — "Ka, mikäpä siinä", kuului vastaus, ja pian jälkeenpäin olivat uusi kotiopettaja ja oppilas molemmin matkustaneet Bakuun.

Siitälähtein oli vaeltaja kierrellyt neljätoista pitkää vuotta avarassa Aasiassa, mutta välillä oli hän viettänyt yksitoista vuotta kotimaassakin, sillä hän rakasti isänmaatansa Ruotsia, eikä olisi koskaan saanut päätetyksi jäädä ainiaaksi vieraille maille. Tuolloin tällöin oli hänen palattava kotiin katsomaan, vieläkö hongat vaurastuivat kotoisella konnulla, kuulemaan, yhäkö Itämeren aallot pauhasivat samaa säveltä kuin aikoinaan hänen nuoruudessaan.

Nyt oli neljännesvuosisata kulunut siitä, kun hän ensi kertaa koetti onneansa vieraalla pohjalla, ja eräänä päivänä istui hän punaisen tupansa edustalla saarella Tukholman särkkien keskessä aprikoitsemassa pitkään, miten olisikaan hänen parhaiten vietettävä tuon ensimäisen matkapäivän viisikolmattavuotismuistoa. "Kun aviopuolisot juhlivat hopeahäitänsä vieraspidoilla ja soitannolla", ajatteli hän, "niin voisitpa sinä kumppaniton toki yhtä hyvin kunnioittaa niiden viidenkolmatta yksinäisen vuoden muistoa, jotka niin suureksi osaksi elelit aasialaisella kamaralla."

Mutta työlästä oli hänen keksiä mitään oikeata muotoa tämän tärkeän päivän viettämiselle. Vanhemmat ja sisarukset olivat silloin olleet saapuvilla, kun hän ensi kertaa matkasi maailmalle. He olivat saattaneet häntä höyrylaivalle, jonka piti viedä hänet Suomeen ja Venäjälle, rannalta huiskuttaneet hänelle nenäliinojaan ja katsoneet kerrassaan kamalaksi noin kokemattoman nuorukaisen lähettämisen niin monivaiheiselle retkelle. He elivät kaikki vielä nytkin ja muistivat tuon ensimäisen katkeran eron yhä selvästi. Entä jos siis panisikin toimeen suuremmoiset pidot, kutsuisi niihin ystäviä ja tuttavia? "Ei", ajatteli vaeltaja heti, "Jumala minua moisista kemuista varjelkoon! Iloisten ystävien piirissä vain haaskautuu aika, ja täytettyjen lasien ääressä jaaritellaan joutavia!" Miksi vedotakaan vaahtoavaan viiniin, kun oli kysymyksessä menneitten vaellusvuosien muisto? Eihän hän ollut retkillään milloinkaan pitänyt päihdyttäviä juomia matkassaan. Ja meluisia vieraita vailla kykeni olemaan se, joka oli vuosikausia elellyt yksikseen. —

Ylen kaunispa olikin ruotsalainen koti! Uusi kevät oli verhonnut puut verekseen vehmauteen, käki kukahteli Ljuster-saaren metsissä, myötäisellä tuulella lipui purjelaiva yli aaltojen. Mutta Siar-saaren salmessa läikkyi meri tyvenenä, hohdellen värivivahduksin niin valoisin kuin koivunlehvät kevään ensi päivinä ja niin tummin kuin seljapuun lehdet. Ja vaeltaja kuunteli ja tähysteli. Olikokaan hän kaikkina vuosinansa Aasiassa konsanaan nähnyt mitään noin ihanaa?

Ei sentään! Eikö tämä kodin rakkaus oikeastaan ollut kohtuuttomuutta ja kiittämättömyyttä sitä maata kohtaan, missä hän oli viettänyt elämänsä rikkaimmat vuodet, ja saattoiko hänelle nyt ollakaan muuta juhlaa, kuin ajatuksissaan palaaminen Aasiaan, vaihtelevina kuvina antaakseen uudestaan solua ohitsensa kaiken, mitä oli siellä nähnyt ja kokenut, mitä riemuisaa ja karvasta siellä tuntenut.

Visertävä pääskynen vilahti ilman halki nopeana kuin nuoli. "Niin", virkkoi vaeltaja itsekseen, "muistojuhlaa tahdon viettää, mutten kuitenkaan yksinäisenä ja itsekseni! Eikö ole tuhansia tyttöjä ja poikia, jotka ilomielin olisivat mukana? He ennen kaikkia seuratkoot minua 75,000 kilometrin taipaleelle karavaanina niin pitkänä, että sen jälkijoukko vielä samoaa laaksojen syvyydessä, kun etupää jo astelee yläviä, kylmiä vuoritasankoja myöten, joilla tuuli ja villilammas majailevat. Silti voivat he samalla jäädä koreasti kotiansa; olisikin liian julmaa kehotella heitä pitkille ratsastusmatkoille vaappuvien kameelien tai kankeakoipisten hevosten seljässä lumen tuiskutessa, tai muihin sellaisiin ponnistuksiin. Mutta ajatusten siivillä he minua seuratkoot muistomatkalla navalta navalle, ensiksikin maapallon toiselta puoliskolta toiselle, Europasta koko Aasian halki ja takaisin kotia. Minä rupean heidän oppaaksensa. Retkeilen heidän kanssaan kaukaiseen itään, Persiaan ja Intiaan, vanhojen satujen lähteille, maailman katolle Pamiriin, ijäisen lumen ja ijäisen jään kotimaahan, Aasian sydämessä suurena leviävään hiekkaerämaahan, omituisten pappiensa vallitsemaan Tibetiin, kelpo urhojen asuttamaan ihanaan Japaniin sekä mittaamattoman Kiinan kautta lopulta Siperiaan ja kotimaahan takaisin. Opastaa tahdon heidät sen valtaisen maanosan halki, joka täytti viisikolmatta vuotta elämästäni ja on tämän pitkän ajan ollut ainoana lemmittynäni. Ja sitte vaellamme me edelleen muiden maanosien poikki, yli koko asutun maailman, ja kun vuoden ja päivän kuluttua jälleen tulemme kotia ja omaisemme innokkaina kyselevät meiltä, missä maailman äärissä olemmekaan matkanneet, silloin vastaamme: ' Navalta navalle!'"

1. Itämeren yli.

Kun illalla Tukholmassa nousee makuuvaunuun, kiidättää juna kahdessatoista tunnissa matkustajansa Ruotsin koko eteläosan halki, ja aamulla päädytään kotimaani eteläkärkeen, Trelleborgin kaupunkiin, jonka edustalla Itämeren aallot päiväpaisteessa kimmeltelevät. Luuleepa tähän rautatiematkan nyt loppuneen ja kummeksuu, ettei junailijaa kuulu avaamaan vaununosaston ovea, jotta matkustajat pääsisivät astumaan pois. Eihän juna toki kerrassaan Itämeren yli kulje? — Kulkee kuin kulkeekin. Samat vaunut, jotka meidät eilisiltana veivät pois Tukholmasta, toimittavat meidät turvallisesti Itämeren tuolle puolle, eikä meidän tarvitse siirtyä paikaltamme ennen kuin Berlinissä. Se osa junaa, jolla on Saksa matkan määränä, lykätään nimittäin valtaiselle lautalle, joka on rautaisilla kynsillä ja sinkilöillä ankkuroitu Trelleborgin satamalaituriin. Ruotsinmaan kamaran kiskot soluvat lautalle asti, ja kun vaunut on työnnetty sen kannelle, kiinnitetään ne ketjuilla ja koukuilla.

Jos matkustaja vielä puolittain uinailee vaununosastonsa patjasohvalla, niin herättävät tosin hänen huomiotaan monet merkkivihellykset sekä raskaitten rautavehkeiden ratina ja kolke; vaununosastossa tulee äkkiä hämärä. Mutta vasta kun yksitoikkoinen kohu ja kierivien pyörien jyry on muuttunut pehmoiseksi, meluttomaksi huojunnaksi, huomaa hän jo olevansa Itämeren povella.

Lautta on komea 113 metrin mittainen laiva, kauttaaltaan kiiltävän uusi ja häikäisevän valkoinen, yläkannellaan upea kiertokäytävä. Loistohuoneita on kuin pääkaupunkilaisessa hotellissa, ruokasaliin on katettu pöytiä, ja ruotsalaisia ja saksalaisia istuutuu ryhmittäin aamiaiselle. Kahvi- ja tupakkasalonkeja, luku- ja kirjotushuoneita on varattu matkustavaisille, vieläpä pikku kirjakauppakin, missä puolikasvuinen nuorukainen myyskentelee matkakäsikirjoja, romaaneja sekä saksalaisia ja ruotsalaisia sanomalehtiä.

Lautta lipuu liikkeelle satamasta ja loittonee joka minuutti edemmäksi Ruotsin kotoisesta rannasta. Yhä pienemmiksi kutistuvat talot, yhä kapeammaksi soukkenee taivaanrannalla maakaistale, eikä piankaan ole enää muuta näkyvissä kuin Itämeren välkähtelevä pinta, johon liittyy epälukuisia isänmaallisia muistoja ihmeellisistä teoista ja suuremmoisista seikkailuista, joiden todistajana se on ollut. Täällä meren pohjalla laivanhylkyjen ja pirstaleiden seassa uinuu sissejä ja sankareita, jotka taistelivat kotinsa puolesta. Nyt vallitsee Itämerellä rauha; ruotsalaiset ja tanskalaiset, venäläiset ja saksalaiset sopivat hyvällä kiistakysymyksistään. Mutta yhäti ajavat samat syysmyrskyt kuin muinoinkin siniharmaan tyrskyn rannikkoa vasten, ja selkeinä kesäpäivinä hohtelevat siniaallot vieläkin kuin olisi aurinko ne hopeoinut.

Ylimenon neljä tuntia hupenevat vain liian väleen, ja ennen kuin on avoimen ulapan näkyyn oikein tottunutkaan, ilmestyy ylihangan puolelle jo kaistale maata. Siellä on Rügen Saksan isoin saari, jonka valkeat liitukalliot kohoavat jyrkkinä merestä kuin vaahtoava hyrske kiveksi muuntuneena.

Mahtavassa kaaressa kääntyy lautta maalle päin, ja Sassnitzin satamassa liittyvät sen kiskot Saksan mantereen raiteeseen. Matkustajat asettuvat jälleen paikoilleen vaununosastoihin, ja moniaan minuutin kuluttua kiidättää saksalainen veturi junaa yli Rügenin. Raudan yksitoikkoinen jyty rautaa vasten alkaa uudestaan, ja taaksemme häipyvät rannikko ja lautta. Litteänä kuin pannukakku lepää Rügen Itämerellä. Sen maisema muistuttaa Ruotsia; kuusia ja mäntyjä kasvaa täällä, ja peuroja ja jäniksiä juoksentelee viljalti, vähintäkään välittämättä junan kohinasta.

Toinen lautta kuljettaa kapean salmen yli, joka erottaa mantereesta Rügenin. Ikkunasta tulevat näkyviin Stralsundin tornit ja tiheään rakennetut talot. Jokainen tuumanala tätä seutua on aikoinaan ollut Ruotsia. Täällä nousi sotajoukkoinensa maihin Kustaa II Aadolf, ja täällä vietti Kaarle XII vuoden sankarisatuaan. Kun Nikolaikirkon molemmat keskeneräiset tornit kohoutuvat Stralsundin yli, silloin elpyy muistiin se pimeä marraskuun yö, jona kaksi kaukomatkaista ratsumiestä karautti kaupungin portille. Heidän vaatetuksensa oli nukkavieru ja päiväpaisteen ja sateen kauhduttama, heitä itseänsä peitti maantien pöly, ja väsymyksestä vapisevat hevoset höyrysivät. Ratsastajista oli toinen Kaarle XII, toinen oli Düring, viimeinen siitä suuresta parvesta, joka oli ruotsalaisten kuningasta saattanut hänen ratsastusmatkallaan Turkinmaalta, viimeinen sen verran voimiinsa jäänyt, että oli tänne saakka kyennyt seuraamaan häntä huimalla porhalluksella halki Europan. Monien hurjien seikkailuvuosien perästä palasi siten Kaarle XII valtakuntaansa ja hädin pääsi Stralsundin portista sisälle, sillä kukaan ei häntä tuntenut. Ahavoittuneena, jäntevänä ja suoraryhtisenä, "samana onnessa kuten onnettomuudessakin" — sellaisena on hänet vielä tänä päivänäkin näkevinään harppailemassa Stralsundin kaduilla.

Hämyhetkenä kiitää juna Pommerin poikki, ja ennen kuin se on Brandenburgin maakuntaan ehtinyt, käärii jo syysilta Pohjois-Saksan alatasangon pimentoonsa. Laakea ja vaihtelematon on maa, ei nouse sen kamarasta vuorta, tuskin kunnastakaan. Ja kuitenkin on tällä tienoolla erityinen viehätyksensä Ruotsista saapuneelle muukalaiselle. Hän ajattelee sitä aikaa, jolloin ruotsalaisten kanuunain pyörät roiskuttelivat lokaa näillä teillä; hän muistelee mainetöitä ja urhoja, hirnuvia sotahevosia, voittoa ja rauhaa, kotona säilytettyjä saaliiksi saatuja lippuja.

Mutta vielä paljoa vanhempia muistoja löytää tarkkaavainen havaintojen tekijä Pohjois-Saksan alangolta. Tasangolla on siellä täällä hajallaan niin sanottuja hivuuntumislohkareita, laadultaan ruotsalaista graniittia. Kuin viehkoina osottavat ne skandinavialaisen sisämaajään laajuutta. Kylmempänä maapallon historian kautena peitti jäävaippa koko pohjoista Europaa, ja sitä vaihetta nimitämme jääkaudeksi. Kukaan ei tiedä, miksi jää kietoi Skandinaviaa sekä naapurimaita ja -saaria, leveän virran tavoin soluen Itämeren yli. Eikä kukaan tiedä, mistä syystä ilmanala myöhemmin lämpeni, pakottaen jään sulamaan ja jälleen vapauttaen kahlitun maan. Mutta että niin on aikoinaan tapahtunut, se tiedetään varmasti, samaten kuin että Pohjos-Saksan vaellusjärkäleet ovat voineet kellua sinne vain ylettömän jäävuoren seljässä. Niitä kivilajeja esiintyy ainoastaan Skandinaviassa; jää on ne riuhtaissut irti kiinteästä vuoresta ja kuljettanut mukanaan verkalleen liikkuessaan etelää kohti. Siinä ne nyt pistäytyvät näkyviin kuin sekä maapallon että ruotsalaisen isänmaani suuren menneisyyden muistomerkkeinä. Mutta pian ei minulle enää muistuta kotiani mikään muu kuin ruotsalaisen vaununosaston seiniin kiinnitettyjen pikku emaljilevyjen lyhyet kirjotukset " Rökning förbjuden!" (Tupakoitseminen kielletty!) ja Nödbroms? (Hätäjarru).

Nyt alkaa ulkona kipinöidä ja leimahdella. Kuin lentotähtisikermänä vilisee ohitse riveinä ja sädekimppuina sähkölamppuja, lyhtyjä ja valaistuja ikkunoita. Olemme valtaisen kaupungin reunassa, joka on maapallon isoimpia ja Europan suurkaupungeista kolmas kooltaan.

2. Saksan pääkaupunki.

Levittäessämme eteemme Europan rautatiekartan näemme verkon, jonka mustat viivat muodostavat epäsäännöllisiä silmiä; näiden langat ovat kiiltävää terästä, ja kaupungit sijaitsevat solmukohdissa. Saksan pohjoisosassa tihenee verkko tihenemistään, ja sen keskessä istuu iso hämähäkki. Tämä on Berlini nimeltään. Sillä kuten hämähäkki pyydystää saaliinsa taidokkaasti kudottuun seittiin, samoin vetää Berlini rautateillä Saksasta puhumattakaan koko Europan, jopa kaiken maailmankin elämää ja liikennettä puoleensa.

Jos voisimme kohottautua joitakuita satoja penikulmia ilmaan ja meillä olisi niin terävät silmät, että erottaisimme kaikki Europan rannikot ja valtioiden luonnolliset rajat sekä rautateiden hienot viirut kuten niillä edes takaisin suhahtelevat pienet mustat otuksetkin, niin muistuttaisi tämä kuva kuhisevaa muurahaiskekoa, ja jokaisen muurahaisen takana pöllyilisi pieni savuhattara. Skandinaviassa ja Venäjällä olisi vilinä vähemmän vilkasta, mutta keskellä Europaa muurahaiset kerrassaan puikkelehtisivat kylki kyljessä. Talvin kesin, päivin öin ei vähenisi hoppu, ja öiseen aikaan näkisimme korkeudestamme lukemattomien kiiltomatojen kaikkialla pinttävän tuonne ja tänne. Jos olisimme avaruudesta tulossa ja katselisimme tätä näytelmää ensi kertaa, niin kysyisimmepä kummissamme, mikseivät nuo pikku pyöriäiset suoneet itselleen ollenkaan lepoa. Eivät ainoatakaan vaivaista sunnuntaita vuodessa, eivät jouluaattona tai ensimäisenä helluntaipäivänä!

Ei, siihen ei niillä ole aikaa. Lepuuttamattomina hyrisevät ne kansojen ja kaupunkien väliä, meren rannikoiden ja mantereen sisäosan taivalta edes takaisin, Europan sydäntä kohti. Viimeisenä kahtena vuosikymmenenä on Berlinistä koitunut Europan sydän. Lontoohan on saarella ja Parisi liiaksi reunalla. Parisista Pietariin, Tukholmasta Roomaan, tai Hampurista Wieniin matkustettaessa käy tie aina Saksan pääkaupungin kautta.

Tarkkaavaisena ja hämmästellen kuljeskelee muukalainen Berlinissä. Tosin ei hän anna itseään hölmistyttää, mutta hän huomaa joutuneensa mahtavan isoon kaupunkiin. Tahtoessaan mennä katujen poikki, jotka valtimoiden tavoin risteilevät Berlinin kaikissa osissa, täytyy hänen pitääkin varansa. Muutoin voipi hän helposti jäädä kiitävän automobilin tai sähköraitiovaunun alle. Vilisemällä kulkee jos jonkinmoisia ajopelejä. Mutta automobilit alkavat jo päästä kaikista muista voitolle, ja "issikkain" ammatti on enää tähteinä olemassa. Nopeiden, sähköllä tai bentsiinillä käypien vaunujen lomassa ravaavat könttyräiset omnibushevoset verkalleen eteenpäin ja risteilevät kyyditsevien ja ohjausratasta kierittävien ihmisten välitse, joilla kaikilla on hirmuinen kiire. Ihan näyttää siltä kuin riippuisi maailman menestys ja menetys jokaisen yksilön päätymisestä oikeaan aikaan perille!

Järjestysvalta pitää kaiken ankarassa kurissa. Ken ei tottele määräystä: "oikealta ajettava", häntä rangaistaan, sillä minkään ei sovi ehkäistä liikennettä. Sivukäytävällä tunkeilee kaiken maailman jalkamiehiä. Mutta tästä ehtymättömästä ihmis- ja ajoneuvotulvasta huolimatta on Berlinin kaduilla hyvinkin melutonta, sillä ne ovat asfaltilla laskettuja, ja useilla ajoneuvoilla on kumirenkaat pyörissä. Täällä ei ole läheskään sellaista jytyä kuin Tukholmassa; mutta Ruotsin pääkaupunki on verrattomasti kauniimpi kuin Berlini, — niin, koko tällä retkeilyllämme navalta navalle kosketammekin vain kahta kaupunkia, joiden kauneutta voidaan verrata Meelarin kuningattareen! Ne ovat Konstantinopoli ja Bombay.

Mutta vielä ei tämä huimaava katuliikennekään riitä — juniakin tohisee Berlinin halki, ja rengasrata yhdistää ulommat kaupunginosat keskenään. Ja jos ne junat edes pysyisivät maan pinnalla! Mutta milloin kohoavat ne korkeille rautasilloille ilmaan, milloin maan alle sähköllä valaistuihin käytäviin katoavat; ja näillä maanalaisilla radoilla saa noin 25 pennillä matkustaa toisesta päästä Berliniä toiseen.

Keskikaupungilla on Friedrichstrassen rautatieasema, jättiläismoinen raudasta ja lasista rakennettu katos, jossa kulkee jakso yhdensuuntaisia raiteita; näiden välissä on asemasiltoja. Kenellä on aikaa, menköön kerran sinne, yhdentekevää minä hetkenä. Herkeämättömästi hyökkää ihmisiä sisälle ja ulos, portaita ylös ja alas, kasautuu jonoiksi luukkujen eteen, kantajien tunkeillessa matkataminetaakat seljässään. Heikkenemättömänä täyttää huumaava pauhu valtaisen suojaman, jossa pikajunat kulkevat edes takaisin. Tuskin ovat matkustavaiset astuneet ulos ja sisälle, kun jo junailijat taas paiskaavat ovet kiinni ja raskas vaunujoukkc syöksähtää pois kiireimmiten suodakseen tilaa seuraavalle junalle. Ellei sinulla ole hoppua, niin jäähän kerran puoleksi tunniksi seisomaan jollekulle asemasillalle, jotta varmistut siitä, eikö joka kahden minuutin kuluessa kiidä juna ohitsesi, eikä vain päivällä, vaan myöskin suuren osan yötä. Mikä voikaan olla hermostolle järkyttävämpää kuin vastuunalaisen päällikön toimi tällä asemalla! Jokainen junahan, joka katokseen vierii, tulla tuiskahtaa kuin vihuri mereltä.

Mieluumminpa menenkin lähellä sijaitsevaan paikkaan, missä Voittopatsas kohoaa Berliinin yli, aitauksessaan kolme riviä kullattuja, Ranskassa vallattuja kanuunia. Tai pakenen Eläintarhan katveisille teille, missä koko Berlinillä on sunnuntaisin tapana oleskella huvikävelyllä vaimoineen ja lapsineen. Ja kun sitte käännyn itää kohti, tulen juhlallisen ylvään portin alitse, Brandenburgin portin, jonka pylväät kannattelevat voitonjumalattaren nelivaljakkoa vaskeen pakotettuna. Tästä portista samosi Saksan armeija Berliniin, kun Ranska oli voitettu ja Saksan valtakunta perustettu.

Portin toisella puolella avautuu muuan Europan kuuluisimpia katuja. Kuten Saksa varttuu aikamme mahtavammaksi suurvallaksi ja Berlini on sen pääkaupunki, samaten on "Unter den Linden"- (Lehmusten alla) katu Berlinin sydän. On kyllä pitempiä katuja kuin tämä, joka on vain kilometrin mittainen, mutta tuskin avarampia, sillä se on kuuttakymmentä metriä leveä. Ajo- ja jalkakäytävien välillä, jotka vuorottelevat keskenään, tuopi neljä kaksinkertaista lehmus- ja kastanjariviä virkistävän tervehdyksen vapaasta luonnosta keskelle tätä jättiläismäistä kivikaupunkia säännöllisine katuinensa ja jyhkeine, harmaine, kuutionmuotoisine rakennuksineen.

Täällä "Lehmusten alla" sijaitsevat vieraitten valtojen lähetystöjen ja saksalaisten ministeriöiden rakennukset, sekä vanhan keisari Wilhelmin linna, jonka huoneet ovat tähän päivään asti jääneet asumattomiksi ja entiselleen; alikerran kulmaikkunassa tapasi hän seistä valkotukkaisena ja tuskin köyryisenä, katsellen uskollista kansaansa. Jos on juuri puolenpäivän aika, niin on kävelijäin, upeitten vaunujen ja automobilien tungos sitä suurempi. Tuolta marssii iloisin soiton sävelin vahtiparaati, ja uteliaitten joukot seuraavat sitä tahdissa, niin että komentajalla on tuska ja työ järjestyksen pitämisessä. Soittokunnan mukana marssimme me uuden kuninkaallisen kirjaston ohi, ja Fredrik Suuri tähystelee pronssiratsunsa seljästä uuden ajan lapsia. Tässä on oopperatalo, tuossa yliopisto, jossa työskentelee kymmenisentuhatta opiskelijaa ja armeija professoreita, ja edempänä asehisto suurine kokoelmineen sotahistorian alalta. Me kuljemme linnasillan yli, joka jännittää kaarensa Spreen poikki, ja seuraamme vahtiparaatia "Huvitarhaan". Fredrik Wilhelm III:nen patsaan juurelle pysähtyy kulkue, ja väkijoukko seisoo ryhminä yltympärillä kuunnellen, sillä nyt esitetään yleisön nautinnoksi soittokappale toisensa perästä. Tämä näytelmä uudistuu päivä päivältä.

"Huvitarhan" ympärillä on kokonainen kaupunginkortteli taidemuseoita ja taulugallerioita, paitsi tuomiokirkkoa ja kuninkaallista linnaa. Hyvin ylevältä se linna näyttää, mutta kadut puristelevat sitä pahasti ja se kaipailee turhaan vapautta ja ilmaa, jotka Tukholman kuninkaanlinnaa hellivät.

3. Merimuseo.

Ihmisikä riittää tuskin Berlinin täydelliseen tuntemiseen. Epälukuiset museot ja kokoelmat ehtymättömille taiteen ja luonnon valtakunnista ammennettuine aarteineen jo yksistään vaativat päiviä ja viikkoja, tullakseen yksityiskohtaisesti tutkituiksi. Kukin museo on oma maailmansa.

Ymmärränhän kyllä taiteentuntijan riemun, kun hän vaeltelee taulugalleriain suojamissa ihailemassa kuulujen mestarien maalauksia. Mutta me seikkailuretkelle lähteneet, "yli merten ja maitten, ja siivillä myrskyn", me suuntaamme askeleemme mieluummin erääseen toiseen museoon, joka on merentiedolle omistettu, Merimuseoon.

Taidokkaista kaavarakennelmista saamme täällä silmäyksen Saksan sotalaivojen historialliseen kehitykseen varhaisimmista ajoista nykypäiviin asti. Lasin alla näemme kokonaisen laivasto-osaston nykyaikaisia sotalaivoja satamassa. Jokainoa sotamies ja matruusi on veistelty mitä tarkimmasti, ja miehistön moninaisista toimista saa kunnollisen käsityksen. Toisten kuutionmuotoisten lasisäiliöiden sisältönä on linjalaivoja, risteilijöitä ja torpeedoveneitä. Sotalaivaston pääjoukko, varsinaiset taistelulaivat ovat suunniteltuja taistelemaan suljetussa rivissä, josta syystä niitä nimitetään linjalaivoiksi. Tykistö ja torpeedoaseestus, panssarisuoja ja nopeus määräävät kunkin laivan taistelukuntoisuuden. Risteilijät näyttelevät samaa osaa kuin ratsuväki armeijassa; niiden on urkittava läheisiä vesiä, voidakseen varottaa linjalaivoja yllätyksistä.

Muuan museon käytävä toimittaa meidät täydellisesti linjalaivan kannelle, ollen rakennettu ihan samanlaiseksi kuin itse laivassa. Tuossa on keittiö, tuolla miehistön makuusuojat, ja tuonne ylös on puuseppä saanut työpajansa. Sitte kiinnittävät meidän huomiotamme rauhallisemmatkin nähtävyydet, Hampurin—Amerikan-linjan matkustaja- ja lastihöyrylaivat niinikään kaavarakennelmina, joiden täytyy saada jokaisen pojan silmät iloisesti kirkastumaan. Nämä jättiläishöyrylaivat ovat mahtavimpia taistelulaivojakin isommat. Mutta hupaisin on kuitenkin iso maailmankartta, jolle on soviteltu kaikki saksalaiset postihöyrylaivat pienoisina liikkuvina kaavarakennelmina, ja aina täsmälleen siihen, missä ne edellisenä päivänä ovat todella olleet. Noiden seitsemänkymmenenviiden linjan isännistöt saavat sähkötietoja laivoistaan, ja sikäli kuin nämä viestit saapuvat museoon siirrellään laivoja kartalla niiden mukaisesti. Tämä kartta antaa mitä selvimmän käsityksen Saksan vaurastuvasta vallasta merellä. Ja jokaisella linjalla kulkee lukuisia laivoja molempiin suuntiin, yhdistäen etäisiä rannikoita keskenään. Suuriin ja pieniin Europan satamiin tuovat ne tavaroita, jotka sitte rautateiden välityksellä leviävät yli koko maanosan.

Torpeedojen ja kaikkien niiden esineiden ohi, jotka esittävät miinalaitoksen kehitystä, saavumme niiden viehättävien pikku kaavarakennelmien ääreen, jotka osottavat isojen laivojen sisuksia ja koneita, ja viivähdämme laivanrakennussuojamassa, jossa ikäänkuin rakennetaan laiva pienoiskoossa silmiemme edessä. Siinä on urheilu- ja laivaveneitä, on mastoja ja peräsimiä, ruorirattaita, purjeita ja taklaasitarpeita, köysiä, ankkureita, kettinkejä ja mitä kaikkea. Vahingoittuneen laivan korjaaminenkin on täällä nähtävissä; sukeltajia on vedessä paikkaustöissään ja kumiletkujen avulla pumpataan heille raikasta ilmaa. Paljoa mukavampaa on luonnollisesti kohottaa koko laiva uivalla telakalla, joita täällä niinikään on katseltavana.

Eri osastona on kaavarakennelmia kaikista mahdollisista purjelaivoista, isosta viisimastoisesta alkaen, johon on tiheään sovitettu purjeita, mastoja, puomeja, köysiä, vantteja ja raakapuita, aina parkkilaivaan, prikiin, kuunariin ja pikku kutteriin saakka, joka riittää rannikkokulkuun. Kaikki on niin sirosti ja oikein veisteltyä, sorvattua ja liitoksiin sommiteltua, ettei sitä voi kyllikseen katsella.

Erityisellä mielihyvällä viivymme pelastuskojeiden ääressä. Tuossa on kaikenlaatuisia pelastusveneitä, joihin matkustajat ja miehistö — naiset ja lapset ensimäisinä — turvautuvat, kun laiva uppoaa ja kierukkamaisissa kaarteissa häviää häämyiseen syvyyteen. Pelastusvyöt auttavat uiskentelevaa pysyttelemään veden päällä, laivaan otettuja öljysäiliöitä tyhjennetään aalloille niiden silittämiseksi ja taltuttamiseksi raivossaan. Muuan kuva osottaa, miten näköjään hukkuneita herätetään keinotekoisella hengityksellä jälleen henkiin. Omituista pyssyä käytetään sanomien ampumiseksi laivalle, joka on joutunut merenhätään. Niin, voidaanpa sillä sinkauttaa asiapapereita torpeedoveneeseenkin, sen viilettäessä tuiminta vauhtiansa. Sopessa tuolla on rakettilaite kaikkine vehkeinensä. Kun myrsky ajaa laivan rantamatalikolle, niin saadaan raketin avulla rannikko ja laivanhylky yhdistetyksi ohuella, lujalla nuoralla, joka on kiinnitetty raketin päähän. Hätään joutuneet käyvät siihen käsiksi ja vetävät sen mukana laivaan toisen, paksumman narun, joka oli solmittu edellisen jatkoksi. Kun he tällä tavoin ovat lopulta saaneet käsiinsä lujimman köyden, kiinnitetään se laivaan ja toinen pää kiskotaan tiukkaan maalla. Köydessä kierii tela, johon on kiinnitetty vasu, tässä toimitetaan haaksirikkoiset yksitellen kuivalle. Niin ilkeitä ja julmia kuin ihmiset pystyvätkin olemaan toisillensa, ovat he sentään myös keksineet kaikenmoista toistensa auttamiseksi vaaroissa ja kärsimyksissä. Kokonaisia kirjoja täyttäisivät kertomukset monien luotsien ja kapteenien sankaruudesta, jotka ovat uhranneet henkensä lähimäistensä edestä.

Iso kaunis kaavarakennelma esittää osaa Hampurin satamasta laivoineen, nostovipuineen ja tavarasuojamineen, vilja-aittoineen ja laituriraiteineen ihan todellisuuden mukaan. Toinen sommitelma on jäljennös Oderin suun vaarallisesta satamaväylästä Stettinin luona, missä kulkutiet ovat löydettävissä ainoastaan johtoloistojen ja vilkkuvalojen opastuksella. Jos näkee johtoloistojen sädekimput määrätyssä asennossa, esim. suoraan päällekkäin, niin on kaikki hyvin, muussa tapauksessa ei suunta ole oikea. Voimakkailla mykiöillä ja heijastimilla vahvennetaan lamppujen valoa. Reimareilla, poijuilla ja muilla merimerkeillä näytetään tietä päivisin, ammu- ja kellopoijut varottavat sumussa. Merimuseon kaavarakennelmassa on kaikki majakat varustettu pienillä sähkölampuilla, ja ne hohtelevat ja vilkkuvat samoin keskeytyksin ja yhtä pitkin ajoin kuin todellisuudessakin.

Seinällä tuolla riippuu kansainvälisen merkinantokirjan lippuaapisto. Kukin lippu merkitsee yhtä kirjainta, ja kaksi aavalla merellä lähekkäin sattuvaa laivaa pääsee siten tervehtimään toisiansa aaltojen yli, esim. "Kaikki laivassa hyvin" tai "Sivuutimme eilen laivanhylyn, pelastimme miehistön", tai mitä hyvänsä muuta haastellen. Kaikki on tulkittavissa lippukielellä.

Joka päivä kerrotaan sanomalehdissä sähkölennätinkaapeleista, jotka meren pohjalla yhdistävät Europan ja Amerikan, ilmottaen tärkeimmät tapahtumat, mitä vastikään on tuolla puolla Atlantin sattunut. Enemmän kuin tusina sellaisia kaapeleita kulkee suoraan meren poikki. Useimmat lähtevät Irlannin lounaiskolkasta, päättyen New-foundlandin ja Nova Scotian maakuntiin Kanadassa. Miten näitä pitkiä, raskaita kaapeleita lasketaan monien satojen penikulmien taipaleelle, sitä valaisevat meille merimuseossa kaapelilaivat valtavine säiliöineen, joihin kaapelit on solutettu kierteille; näistä ne suolletaan suoraan alas neljän- tai viidenkintuhannen metrin syvyyteen, ojentautuakseen pitkin meren pohjaa. Näytetään täällä paloöljylaivaakin, joka voidaan kahdeksi kolmannekseksi täyttää paloöljyllä, ja vankaksi rakennettua jäänmurtajaa, joka terävällä keulallaan pirstoaa paksuja jääkenttiä. Miten majakkalaivoja rakennetaan ja varustetaan, miten ne ankkuroidaan kauvas rannikolta, tuulen ja aaltojen niitä turhaan tuiverrellessa, kaikkea tätä saa tarkkailla somina jäljennöksinä. Ehdottomasti kiinnittää katseemme muuan iso kuva. Se esittää kokonaista pikku aluksien laivuetta, jotka mennä höyryävät Pohjanmerelle, hinaten jättiläismoista rautaista rumpua. Ne tulevat Bremerhavenista Weserin suulta ja pysähtyvät viidenkymmenen kilometrin päässä paikkaan, missä on vain seitsemän metriä syvää. Avataan muutamia läppiä, jotta rumpu täyttyy vedellä ja vajoaa. Sukeltajat kattavat sen betonilla, ja siten luodaan keskelle ulappaa kallio, saarelma, jolle sitte pystytetään valotorni näyttämään laivoille tietä Bremerhaveniin. Toinen suojama sisältää kaikkia kojeita, joita merenkulkijat käyttävät saadakseen ulapan jäljettömillä teillä selville, missä kohti kulloinkin ovat. Siihen ei suurtakaan taitoa tarvita niin kauvan kuin on maata, merimerkkejä ja johtoloistoja näkyvissä. Mutta kun rannikko häipyy eikä yltympärillä ole muuta kuin vettä, on tolallaan pysyminen jo vaikeampaa. Silloin lipuu matkamittari, lokinuora, aina laivan takana vedessä, kieppuu kuin potkuri ja ilmaisee kuljetun taipaleen ja kulkunopeuden. Peräsintä pitelevä mies pitää alituiseen silmällä kompassia, joka on siten soviteltu napojen päälle renkaaseen, että se ankarimmassakin aallokossa pitää vaakasuoran asentonsa. Kajuutissa on kapteenin pöydällä merikortti, ja kulmaviivottimella ja harpilla piirretään siihen laivan latu erä erältä. Kaikki merkitään niin sanottuun lokikirjaan. Tuon tuostakin tarkataan sekstantilla tähtiä tai aurinkoa, tavallisten purjehduslaskelmien tarkistamiseksi. Ajan osottaa peräti täsmällinen kronometri.

Tarkat kartat valaisevat kolmen isoimman valtameren maantiedettä, Tyynen-, Atlantin ja Intian meren. Meren hallussa on maapallon pinnasta puolenkolmatta vertaa enemmän kuin maan, ja suurin mitattu syvyys on 9640 metriä; se syvänne on Tyynessämeressä, hieman pohjoiseen Karolinien saariryhmästä ja itään päin Filippineistä. Luotausnuora on soittimenkielistä punottu ja suoltuu telan yli laivan perälaidasta; luodin pohjatessa höllenee penikulman mittainen jänne. Ennen kuin lasketaan kaapelia on tietysti aina luodattava meren syvyys.

Jokainenhan tietää, että merivesi on suolaista, pakottaen useinkin haaksirikkoisia kuolemaan janoon veneissään; mutta vähemmin tunnettu lienee se tosiseikka, että jos meret kuivaisivat, jäisi niistä kaikkialle seitsemänkymmenenyhden metrin vahvuinen suolakerros.

Nyt vilkaisemme vain enää ohimennen niihin suojaimin, joissa meren elävät aarteet monimuotoisina levittäytyvät katseltavaksemme. Kaikkialla rannikoilla, mutta etenkin Pohjois-Europassa, käyttävät ihmiset hyväkseen syvyyden ehtymättömiä rikkauksia, ja monillepa onkin meri kultakaivoksena. Ajateltakoon vain kaloja, hummereita, merikilpikonnia, valaita ja hylkeitä, pesusieniä, koralliriuttoja ja helmiä. Itäpreussilainen merimies kahlaa nahkapukimissa myrskysäällä mereen rintaansa myöten ja kiskoo maihin aaltojen tempaamaa meriruohoa ja uiskentelevia leviä, sillä niistä löytyy kivettynyttä havupuunpihkaa, merenkultaa eli bernsteiniä, joka on kallista kauppatavaraa. Sillinpyynnissä Pohjanmerellä lasketaan höyrylaivoista 4500:kin metrin mittaisia verkkoja, jotka konevoimalla vedetään takaisin ja tyhjennetään kannelle. Sillit ovat kitusistaan jääneet killumaan silmuksiin. Mutta nyt ne solahtelevat irti ja välkkyvät hopeanhohtoisena röykkiönä. Paikalla suolataan saalis ja laivataan lähelle ja kauvas.

Berlinin merimuseon suojamissa kuluvat tunnit vain liian joutuin. On kuin kiehtoisi meitä täällä raikas merituuli ja vapaa meri-ilma, ja vastakohta tuntuu miltei hämmennyttävältä, kun sitten on jälleen sukeltauduttava katujen ihmisvilinään.

4. Simpanssin seurassa.

En saa milloinkaan lähteneeksi Berlinistä ennen kuin olen pistäytynyt sikäläisen simpanssin luo vierailulle. Monet tunnit olen viettänyt Berlinin eläintarhassa, vaellellen afrikalaisten leijonain ja intialaisten tiikerien, jää- ja maakarhujen, dromedarien ja lamain keskessä. Mutta mieluimmin olen aina käynyt apinahuoneessa, ja pisimmäksi aikaa viivähdän simpanssin luokse.

Sen häkki on korkean lasiseinän takana, ja ainoastaan sen läpi saavat katseluhaluiset tarkastella apinaa. Mutta minä tunnen vartijan ja pääsen lämmitettyyn kamariin, jossa häkki on. Simpanssiparka, joka on riistetty kotoansa Länsi-Afrikan aarniometsästä, asustaa nyt ypö yksinään tukevassa häkissään samean sateisessa Berlinissä! Sievä ei se suorastaan ole. Otsa on matala ja päälaki litistynyt. Leuat ovat jykevät ja karkeakänsäiset, kulmahampaat hyvin suuret. Nenä on latuskainen, käsivarret pitkät, kädet karkeat ja sarvettuneet, koko ruumista peittää musta karva. Ja kuitenkin muistuttaa se kauttaaltaan ihmistä, kävellessään siinä edes takaisin isossa häkissään. Sillä on nimittäin vaaleanruskeat puhuvat silmät, ja ristikkoa lähestyessäni tulee se minua vastaan, herkeämättä tähystellen minua. Se näyttää niin totiselta ja murheelliselta, että minun täytyy kysyä vartijalta, mikä sitä vaivaa. Ja mitä vastaakaan hän minulle? "Se vain vaivaa päätänsä aprikoimalla, onko teillä lyhyt vai pitkä tukka, ja soisi teidän ottavan hatun päästänne."

Mielihyvällä täytän näin kohtuullisen toivomuksen, paljastan pääni ja kallistan sen ristikkoon päin. Simpanssi hivelee kylmillä, kovilla ja syyläisillä käsillään tukkaani ja päästää ilahtuneen huudahduksen, ilmeisen tyytyväisenä. Sitte se länkäsäärillään astelee raskaasti jälleen peremmälle häkkiinsä, nojautuen rystysillään permantoon, tarttuu trapetsiin ja alkaa nyt voimistella sillä, kunnes siirtyy puoliympyrässä keinumaan kattoon kiinnitetyssä köydessä.

Mutta pian tulee se takaisin ja pudistelee moneen kertaan kättäni; näkyypä sen tekevän mieli koetella kakkuloitanikin. Mutta vartija varottaa minua lainaamasta sille niitä. Se tyytyy nyt kopeloimaan takkini taskuja ja tutkimaan, olenko tuonut mukanani pähkinöitä tai omenan. Lopuksi se taas juoksentelee pitkin vankilaansa.

Sillävälin on alkanut hämärtää. Kun hämy verhoaa afrikalaisen aarniometsän, on simpanssilla tapana heilauttaa itsensä puuhun ja järjestää lehvien keskelle mukava leposija. Mutta täällä Berlinin eläintarhassa avaa vartija ristikon oven, kaksi paksua villapeitettä käsivarrellaan. Simpanssi ottaa ne häneltä, tehdäkseen itse vuoteensa. Toisen peitteen levittää se soppeen permannolle ja toiseen se kääriytyy. Huolellisesti sulloo se peitteen joka taholta alle ja vetää sen korviinsa saakka. Nyt toivotan sille hyvää yötä ja lähden jälleen vaeltelemaan meluisia katuja.

Näiden apinain älystä, niiden harkitusta esiintymisestä ja sävyisyydestä kertovat kaikki matkailijat, jotka ovat omistaneet simpansseja. Muuan sellainen ihmisapina oli hämmästyksestä kivettyä, kun ensi kertaa näki itsensä kuvastimesta. Se kävi tavattoman uteliaaksi, silmäili herraansa kysyvästi, meni kuvastimen taakse, tutki sen selkämystää ja koetti koskettaa kuvaistaan saadakseen selville, oliko se elävä olento. Se käyttäysi ihan kuin villit, jotka ensi kertaa ovat kuvastimen edessä.

Suuri eläintenystävä Brehm kertoo liikuttavia piirteitä nuoresta simpanssistaan. Sellaista apinaa, arvelee hän, ei voi kohdella eläimenä, vaan ainoastaan kuten ihmistä. Hänen simpanssinsa tutki kaikkea ympäristöään. Se veti auki lipaston laatikoita ja haeskeli sieltä leluiksi sopivia esineitä ratokseen; se avasi uunin oven ja istuutui sen eteen katselemaan tulta; se istui mukana pöydässä ja aterioitsi seuransa tavoin, kaatoi itse kuppiinsa ja joi kuten ihminen. Syötyänsä se pyyhki suunsa ruokaliinalla. Jos joku oli sitä kohtaan ystävällinen, niin se kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Lapsia se rakasti enemmän kuin aikaihmisiä, ja pikku tyttöjen seurassa se oli mieluummin kuin poikien, koska jälkimäiset pyrkivät sitä kiusottelemaan. Kun sille kerran näytettiin neljän viikon vanhaa lasta, silmäili se tätä hämmästellen ja pohti nähtävästi, saattoiko tämä pikku olento todella olla ihminen. Sitte se yhdellä sormella kosketti lapsen kasvoja, niin hellävaroen ja kepeästi, kuin olisi peljännyt hänelle vahinkoa tekevänsä, ja kun sille nyt oli asia selvinnyt, kätteli se lasta rauhan merkiksi.

Se tiesi ihan tarkalleen vuorokauden ajat. Jos illallinen viivähti, niin se koputti terhakasti ovelle, ja ruokalajeja tuotaessa se ihastuksissaan huudahteli: "Ooh, ooh!" Iltaselta päästyä se veti tohvelit isännälleen jalkaan ja lakaisi huoneen pyyhkimellä. Käärmeitä ja muita matelijoita se inhosi, uskaltaen vain silloin katsella lähempää, kun ne olivat lasikannen alla. Muulloin se parkaisten pintti käpälämäkeen. Mutta papukaijaa se ei peljännyt. Usein hiipaili se häkin ääreen ja huitaisi äkkiä kädellään ilmaa, säikyttääkseen lintua. Mutta papukaija oli leikkisä luonteeltaan ja kirkui: "Siivolla siinä!"

Ei ole kummeksittavaa, että tämän apinan omistaja ja ystävä suri sitä kuin inhimillistä olentoa, kun simpanssi lopulta kuoli kaularauhas-ajokseen, johon yhtyi keuhkotulehdus. Sairasta apinaa ei hoidellut eläinlääkäri, vaan taitavimmat kirurgit mitä saatavissa oli. Kun ajos aiheutti hengenahdistusta, täytyi toimittaa leikkaus. Neljän miehen piti pidellä apinaa, mutta se rimpuili vastaan ja riuhtaisihe irti. Sitten yritettiin sitä suostutella ystävällisin puhein, ja valitusta päästämättä tai hiventäkään hievahtamatta antoi hän veitsen tehdä työnsä, joka olisi vähäisestäkin nytkähdyksestä voinut kääntyä kuolemaksi. Leikkauksen päätyttyä se ilmaisi iloansa ja kiitollisuuttaan, ojentaen kätensä molemmille kirurgeille ja syleillen hoitajaansa. Ja yhtä urhea kuin se oli ollut leikkuupöydällä, yhtä kärsivällisenä nautti se rohtoja, ja yhtä arvokkaasti laskeusi kuolemaan. Lääkäreistä vakuutti muuan, että se oli kuollut ihan kuin ihminen, vähääkään vivahtamatta eläimeen.

5. Balkanin niemimaalle.

Mutta nyt on aika jättää hyvästi Spreen rannat. Jos viipyisimme kaikissa matkan varteen osuvissa merkillisissä kaupungeissa niinkään kauvan kuin Berlinissä, niin emmepä enää kotia näkisikään. Yksistään Konstantinopoliin on meillä vielä kahdentuhannen kilometrin huippaus, ja kerrassaan kolmetoista tuntia tarvitsee pikajuna meidän kiidättämiseemme ensiksikin Wieniin, Itävallan pääkaupunkiin.

Lännen puolella on Elbe, joka Hampurin luona laskee Pohjanmereen, ja idässä Oder, jonka vedet Stettinin kohdalla valuvat Itämereen. Ainoastaan Elbeen tutustumme lähemmin, ensiksi Dresdenissä, Saksenin kuningaskunnan pääkaupungissa, tämän valtion halki kulkiessamme, ja sitten Itävallan rajan takana Böömissä, missä rata seuraa virran polvitteluja ihanassa, tiheään asutussa, metsäisessä laaksossa. Pragissakaan, joka on Europan vanhimpia ja kauneimpia kaupunkeja, emme voi viivähtää; huimaa vauhtia syöksyy juna edelleen, ja vasta Wienissä astumme siitä taas pois.

Wien on rikas ja viehättävä kaupunki, kooltaan Europan neljäs; Stefanin tuomiokirkko kohottaa pilviä tavottelevan torninsa kahden miljoonan ihmisen yli, jotka asuvat sen ympärillä. Vanhojen aikojen muistomerkkien vieressä on upeita nykyaikaisia jättiläisrakennuksia, ja Ring (Rengas) on maailman kauneimpia katuja. Wien on enemmän kuin Berlini hyväntuulisuuden ja rattoisan elämän tyyssija, ylväs, vanha aateliskaupunki, teatterien, konserttien, tanssijaisten ja kahviloiden keskus. Kaupungin keskitse on kaivettu Tonavan kanava, jonka yli on rakennettu kaksitoista siltaa, ja pitkin kaupungin itäreunaa vierivät keinotekoisessa uomassa "kauniin, sinisen Tonavan" aallot, joiden sulosointuinen liplatus on kuuluisan wieniläisvalssin perussäveleenä.

Wien on kuten Berlini sivistyksen, tieteen ja taiteen polttopisteitä ja sen muurien kätköissä on epälukuisia ihmeellisyyksiä. Mutta niistä kaikista ei mikään ole niin merkillinen kuin vanha keisari Frans Josef. Ei siksi, että hän on niin vanha ja kuolleen sukupolven viimeinen, vaan sen johdosta, että hänen arvokas henkilöllisyytensä pitää koossa valtakuntaa, johon kuuluu mitä erilaisimpia maita ja kansoja, mitä poikkeavimpia uskontunnustuksia. Viittäkymmentä miljoonaa hallitsee hänen valtikkansa, Itävallan saksalaisia, Böömin tsekkejä, Unkarin magyareja ja Galitsian puolalaisia. Ja monia muitakin kansoja, muhamettilaisiakin elää katolisen keisarikunnan suojassa.

Keisarin elämä on ollut vaiherikas ja monimurheinen. Hän on kokenut sotaa, kapinaa ja mullistuksia, ja mitä viisaimmalla taitavuudella pitänyt koossa kaikki keskenään vihamieliset ihmisjoukot, jotka yrittivät pirstata hänen valtakuntaansa ja yrittävät vieläkin. Ilman häntä käy Itävalta-Unkarin yksinvaltaa tuskin enää ajatteleminen, ja sentähden ei meidän ajallemme ole ainoakaan ihmishenki tärkeämpi kuin hänen. Hän joutui murhayrityksille alttiiksi, hänen puolisonsa surmattiin ja hänen ainoa poikansa sai väkivaltaisen lopun. Nyt on hän kahdeksankymmenenyhden vuoden vanha ja on kuusikymmentäkolme vuotta kantanut keisarin kruunua; vuodesta 1867 on hän Unkarin kuningas. Hänen hallituskautenaan ovat kauppa, maatalous, teollisuus ja yleinen vauraus suunnattomasti edistyneet hänen maassaan. Mutta merkillisintä on, että hän yhä vielä kulkee pää pystyssä, hoikkana ja ryhdikkäänä, ja ahertaa yhtä uutteraan kuin päivätyöläinen Tonavan laaksossa.

Itävalta-Unkarin pohjoisosassa juoksee Elbe ja Dnjester, eteläosassa useita pienempiä jokia, jotka laskevat Adrian mereen. Mutta muutoin kuuluvat kaikki valtakunnan virrat Tonavaan ja yhtyvät pääjokeensa joka taholta. Europan suurin virta on Volga, ja sillä on oma merensä, Kaspian meri. Tonava on toinen järjestyksessä, ja oma merensä on silläkin, Mustameri. Ja musta on nimeltään sen lähdekin, sillä Tonava saa alkunsa Badenin Schwartzwald-(Mustametsä-)vuoristosta. Lähteeltään suistoonsa asti on se mitaltaan lähes 3000 kilometriä. Se juoksee Baijerin, Itävallan ja Unkarin halki, on Rumanian ja Bulgarian rajana ja koskettaa lopuksi pikku kolkkaa Venäjästä. Sillä on kuusikymmentä isoa sivujokea, joista enemmän kuin puolet ovat laivakululle soveltuvia ja laskukohdasta toiseen enentävät pääjoen vesimäärää. Budapestissä, minkä Tonava halkaisee upeiden siltojen alitse, luulee pikemmin näkevänsä järven kuin virran. Unkarin pääkaupungin Elisabeth-sillalla on 290 metrin kaariväli. Alempana, Valakian rajalla, on virta kilometriä leveä, ja siellä missä Rumanian rautatie Bukarestin ja Mustanmeren välillä leikkaa Tonavan, tulee "Mustanveden" luona eteemme silta, joka on lähes neljä kilometriä pitkä, pisin koko maapallolla!

Verrattain lähellä tätä kohtaa haarautuu Tonava kolmeksi päähaaraksi, muodostaen laskussaan laajan suistomaan. Siellä kasvaa tiheätä kaislikkoa kahta vertaa korkeampana kuin mies, suuret puhvelilaumat käyvät siellä laitumella, sudet ajavat saalistaan ja vesilinnut pesivät miljoonittain. Lelujapa ovat Tonavan rinnalla Pohjolan joet, joista kyllä ylpeilemme.

Budapestista vie meidät juna Unkarin tasangon poikki, vuoristojen kehyksessä leviävän omituisen, kaukaloa muistuttavan maan halki. Se on hyvin saderikas, talvi on kylmä ja kesä kuuma, kuten kaikissa maissa, jotka ovat kaukana merestä. Tomu- ja hiekkamyrskyt eivät ole harvinaisia, ja joillakuilla seuduilla kasautuu lentohiekka harjuiksi. Aikoinaan oli Unkarin alanko rehevänä arona, jolla magyarein paimentolaiskansa kierteli ratsain, käyttäen laitumella nautakarjaansa ja silmän kantamattomiin ulottuvia lammaslaumojaan. Nykyään leviää maanviljelys yhä laajemmalle. Vehnä, ruis, ohra, kaura, maissi, riissi, perunat ja viiniköynnökset menestyvät niin runsaina, että yli oman tarpeen riittää maantuotteita melkoiseen vientiliikkeeseen.

Kylien ja maatalojen ympärillä kasvaa tammia, jalavia, lehmuksia ja pyökkejä; poppelit ja pajut ovat levinneet laajalti, sillä niiden keveitä siemeniä sirottelee tuuli yltympäri. Mutta aavoilla, nevaisilla aroilla ei asukkailla ole mitään muuta polttoainetta kuin kaislaa ja kuivattua lantaa. Karjanhoito on Unkarissa aina ollut hyvin korkealle kehittynyttä. Yhä vieläkin jalostetaan tarkalla kasvatuksella rotulehmiä, sonneja ja puhveleita, kasvatetaan mitä erilaisimpia lampaita, vuohia ja sikoja; siipikarjan- ja mehiläishoito, silkkituotanto ja kalastus ovat jokseenkin hyvällä kannalla. Paimentolaiselle, joka laumoineen vaeltaa tienoolta toiselle, on ratsu välttämätön, ja niinpä on varsin luonnollista, että Unkari on aina ollut rikas hevosista, jotka ovatkin oivallista tatarilaisten ja arabialaisten elukkain sekarotua.

Kun junasta silmäilee maata, missä kaikki tämä runsaus kasvaa ja hyvin ja tasaisesti kostuva maaperä tuottaa suurta vaurautta asukkailleen, näyttää se laakealta ja yksitoikkoiselta. Näkee kyllä karjalaumoja ratsastavine paimenineen, kyliä, maanteitä ja majoja. Mutta jos tahtoo siitä saada selvän käsityksen, on poikettava Budapestin suureen maatalousnäyttelyyn. Se antaa täydellisen kuvan unkarilaisesta maalaiselämästä, laitumista ja karjatanhuista aina kirnuttuun voihin ja valmiiseen juustoon asti, silkkitoukan elämästä koterossaan kallisarvoisiin silkkikankaisiin saakka. Se osottaa talonpoikien oleskelun maatilallaan, yksinkertaisessa kaislamajassaan tai teltissään, eri viljalajit, joita hänen vainioillaan lainehtii, keltaiset hunajamöykyt, joita hän syksyisin korjaa mehiläiskennoistaan, parkittuun nahkaan asti, josta hän valmistaa hihnoja, satuloita ja laukkuja. Siinä on näytteillä unkarilaisen erämiehen aseita, tamineita ja saalista. Ja vasta näyttelyn viimeisestä suojamasta lähdettyänsä ymmärtää, kuinka viisaasti ja rakkaasti kansa johtaa tätä maatansa. Hyvä toimeentulo ja varallisuus onkin senvuoksi asukkaiden palkintona.

Suunnattoman joutuisasti kohisee juna tasangon poikki ja Serbian rajan yli. Belgradissa, Serbian pääkaupungissa, tullivirkamiehet tarkastavat matkatavaramme. He tekevät velvollisuutensa, mutta suosittuja eivät he ole. Serbialaiset eivät yleensä ole kovinkaan miellyttävää väkeä, eikä minulla omasta kohdastani ole mitään luottamusta kansaan, joka viskaa kuninkaansa ja kuningattarensa ulos ikkunasta, milloin pistää päähän.

Tässä jätämme hyvästi Tonavan ja seuraamme Moravan laaksoa ylöspäin. Serbialaiset kylät, joiden matalat, valkeat talot on pyramiidin muotoon katettu tiilillä ja oljilla, on sommiteltu sievästi ja sijoteltu luonnonihaniin kohtiin. Kaikkialla on vehmaita kunnaita, metsäisiä rinteitä, karjalaumoja ja paimenia ja kirjavissa puvuissaan auran kurjessa astelevia maamiehiä. Pieniä kohisevia puroja hyppelehtii reippain ponnahduksin alas Moravaan; tämä itse virtaa Tonavaan. Olemme siis yhä vielä Tonavan virta-alueella, vieläpä sittekin kun olemme jo kulkeneet koko Serbian poikki, kohonneet laakean selänteen yli ja jättäneet taaksemme Sofian, Bulgarian pääkaupungin. Siellä virtaa vielä joki, joka on Tonavan alamainen; Tonava on siten varsin monien kansojen ja valtioiden suonistona. Kansainvaellusten aikoina parveilivat tunkeutujain joukot idästä päin Europaan tavallisesti Tonavan laaksoa myöten, ja tänä päivänäkin on tämä virta läntisen ja itäisen Europan tärkeimpiä yhdyssiteitä.

Kitsaasti kätkee meiltä yö Bulgarian kuningaskunnan, jonka eteläosan halki kuljemme Maritsa-jokea myöten, jättäen sen etelää kohti avautuvan laakson taaksemme vasta Turkin rajan ja Adrianopelin tuolle puolen tultuamme. Nyt olemme Balkanin niemimaan leveimmällä kohdalla, ja öisen kulun yksitoikkoisessa nytkytyksessä ajattelen patjaistuimellani lojuen kuuluisia Balkanin maita, jotka ovat edessä päin etelässä, Albaniaa sotaisine asukkaineen, Aleksanteri Suuren kotia Makedoniaa ja tieteen ja taiteen muinoista kätkyttä Kreikkaa.

Päivän sarastaessa olemme Turkinmaalla, ja aurinko on radallaan ehtinyt jo korkealle, kun höyryhepo puhkuu Konstantinopoliin.

6. Konstantinopoli.

Jos kohtalosi konsanaan johtaa sinut tähän helmeen kaupunkien joukossa, niin älä silloin ensin painu soukkiin likaisiin kujiin, vaan nouse joutuin sen korkean tornin yläpengermälle, joka kohoaa keskeltä Stambulin, turkkilaisen kaupunginosan, niemekkeenmuotoista ulkoilemaa. Unohtumattoman kaunis maisema avautuu katseillesi.

Edessäsi leviää mitä kirjavimpana merenä tiukasti toisiinsa sulloutuneita puutaloja. Vanhan Stambulin kattojen sekamelskasta pistäytyvät minarettien hoikat huiput ja moskeijain pyöreät kupulaet. Ihan jalkaisi alla on suuri kauppiasten basaari (myymälärivi) ja taempana Hagia Sofia, upein moskeija. Stambul on Rooman tavoin seitsemälle kunnaalle rakennettu; niiden väliset laaksot ovat vehmaina puistoina ja siimeksisinä puutarhoina. Taustalla lännessä ovat vanhan kaupunginmuurin tornit vielä havaittavissa; niiden yli huojuvat hautuumaiden synkät kypressitöyhdöt.

Pohjoisesta päin ojentautuu tylsäkulmaisesti vastaasi niemeke. Sille ovat rakennettuja Galatan ja Peran kaupunginosat, joissa europalaiset, kreikkalaiset ja italialaiset, juutalaiset ja armenialaiset sekä naapurikansojen siirtolaiset asuvat. Tämän niemen ja Stambulin välissä vetäytyy syvään leikkautunut merenlahti luoteiseen; sen nimenä on Kultainen Sarvi, koska sen vesillä on ammoisista ajoista asti kuljetettu suunnattomia aarteita.

Koillisessa näet leveydeltään muuttumattoman salmen. Sen kalvo on vihreänsininen, ja sen ranta päärmää kylien ja valkoisten huviloiden helminauhaa, jossa välillä vilahtelee reheviä lehtoja. Se on Bosporus, Mustanmeren pääsytie. Bosporuksen oikealla puolella, suoraan idässä levittäikse Konstantinopolin kolmas pääosa, Skutari, meren rannasta aina matalien kumpujen laelle asti.

Käännähän nyt katseesi etelään. Sinun täytyy varjostaa silmiäsi kädelläsi, sillä isot välkkykalvot heijastavat auringonvaloa heikkenemättömällä loisteella. Edessäsi on 200 kilometriä pitkä Marmara-meri, omituinen vesi, ei järvi eikä meri, ei lahti eikä salmi, Mustanmeren ja Aigeian meren jatkos, edelliseen yhdistynyt Bosporuksella, jälkimäiseen Dardanellien salmella, Hellespontoksella. Nuo kahden penikulman päässä lounaassa kelluvat puutarhat ovat Prinssisaaret, ja niiden takana häämöttävät etäisyyden autereisesta sinestä Vähän-Aasian vuoret. Siellä täällä pilkahtelee valkea laivanpurje tai leijuu ilmassa pieni höyrylaivan savuhattara. Ja yltympäri taivaanrannan viirua sulautuu tämä viehättävä maisema yhä heikommiksi väreiksi, kunnes maa ja meri ja taivas ovat yhtä. Ikimuistoiseksi syöpyy mieleesi tämän mahtavan, leveiden vesiväylien halkoman kaupungin kuva. Katseesi tapaa kaksi maanosaa ja kaksi merta, ja selkeästi näet sen tärkeän vesitien, joka kulkee osmannilaisen valtakunnan pääkaupungin keskitse. Päivittäin soluu lukemattomia laivoja Bosporusta myöten Mustaanmereen Bulgarian, Rumanian, Venäjän ja Vähän-Aasian rannikoille, ja yhtä monia Dardanellien kautta Kreikan vesille, Arkipelagiin ja Välimeren rannikoille.

Vastahakoisesti peräydyt pengermää ympäröivältä kaiteelta. Untako on tämä ollut vai totta? Sinä seisot Europassa, mutta Aasian kynnyksellä! Skutari tuolla tummanvihreiden kypressimetsien kiehkurassa on jo Aasian puolella. Mutta kun nyt katselet ihan allasi leviäviä katuja, joilla kuhisee turkkilaisia, — kapeita valkoisia veneitä, joita puikahtelee salmien poikitse, tunnet piankin enemmän olevasi Aasiassa kuin Europassa. Herkeämätön kohu pauhaa ympärilläsi, ei tuulten humu, ei aaltojen laulu, vaan mehiläisparven pörräystä muistuttava. Silloin tällöin kuulet selvästi kantajan huikkauksen, koiran luskutuksen, höyrylaivan vihellyksen tai katuraitiovaunun hälytyksen. Mutta muulloin sulautuu luonnon ääni inhimillisen hyörinän kanssa samaksi säveleeksi ja sinua kietoo se suriseva äänettömyys, levoton rauha, joka aina lepää suurkaupunkien savutorvien kohdalla.

7. Pyhän Viisauden kirkko.

On vuosi 548 jälkeen Kristuksen syntymän. Muuan kristikunnan ihanimpia kirkkoja on vastikään valmistunut aikakautensa etevimmän rakennusmestarin, vähä-aasialaisen, käsistä. Kuusitoista vuotta on kestänyt työtä, kymmenentuhatta raatajaa on siinä taukoamattomasi ahertanut. Mutta nyt kohoaa jättiläisrakennus valmiina, ja tänään vihitään Pyhän Viisauden kirkko.

Bysantilaisen valtakunnan suuri keisari Justinianus saapuu nopean nelivaljakon kiidättämänä ja astuu Konstantinopolin patriarkan saattamana kirkkoon. Sen sisus on avara kuin kauppatori, ja 56 metriä korkealla kaareutuu taivaan tavoin sen kupu. Justinianus silmäilee ympärilleen ja iloitsee teoksestansa. Hän ihailee seinien kirjavaa marmoria, kupukaton kultapohjan taiteellista mosaiikkia, sataa punaisesta porfyristä ja vihreästä marmorista hakattua pilaria, jotka kannattavat kupua ja lehtereitä. Määrätön on keisarin rikkaus! Seitsemän kultaristiä on hän lahjottanut vastarakennetulle kirkolle, ja kukin painaa sentnerin. Neljäkymmentätuhatta kalkinkantta, kaikki helmillä ja jalokivillä kirjailtuja, on talletettu sakariston kätköön, samaten kuin neljäkolmatta raamattua, jotka kullalla helatuissa kansissaan kukin painavat kaksi sentneriä. Kolme holviovea on päällystetty Noakin arkin puulajilla, ja pääkäytävän ovenpuoliskot ovat silkkaa hopeaa; toisiin on sovitettu komeita veistoksia seeteripuusta, norsunluusta ja merenkullasta. Kahdentoista hopeapatsaan välissä loistaa niinikään pintakuvallisesta hopeasta muovailtuna, mutta kullattuna, tämän temppelin kaikkeinpyhin, ristiinnaulitunkuva, jossa on uskollisesti jäljitelty roomalaisten raakalaisten runsaasti viittäsataa vuotta aikaisemmin Jerusalemissa pystyttämää ristiä.

Kirkko välkkyilee valossa. Keisarin pään yläpuolella hohtelevat hopeaiset kynttiläkruunut, valtaisen ristin muotoon aseteltuina vertauskuvaksi taivaallisen valon voitollisesta loisteesta maallisen pimeyden yössä. Kupukaaren mosaiikista kuvastuvat pyhimysten lempeät kasvot, näiden polvistuessa Jumalan eteen mykässä hartaudessaan; holvauksen alla leijuu neljä kerubimia. Ja keisari ajattelee 2. Mooseksen kirjaa: "Ja kerubimit levittivät siipensä sen ylitse, ja peittivät armoistuimen siivillänsä, ja heidän kasvonsa olivat toinen toisensa puoleen: armoistuimeen päin olivat kerubimein kasvot". Eikö samaten ollut tässä uudessa temppelissä? Nöyryyden valtaamana Kaikkeinkorkeimman edessä, mutta samalla inhimillistä ylpeyttä paisuvana painuu Justinianus polvilleen ja huudahtaa: "Ylistetty olkoon Jumala, joka on katsonut minut ansiolliseksi lopettamaan tämän työn! Minä olen voittanut sinut, Salomo!" Sitte kajahtavat huilut ja rummut, ja kansan riemuvirret raikuvat rakennusten keskessä, joiden ikkunoista liehuu kallista korukangasta pitkinä kiehkuroina. Neljätoista päivää juhlitaan; tynnyrittäin hopearahoja jaellaan rahvaalle, ja koko kaupunki on keisarin vieraana. — —

Ja toisia sukupolvia, uusia vuosisatoja ehtii entisten sijalle. Pyhän Viisauden kirkossa yhäti upeasti vietetään vuotuisia kristillisiä juhlia ja patriarkat ja kirkkoisät kokoontuvat tänne kristikuntaa hallitseviin neuvotteluihinsa.

Melkein on jo vuosituhat vierryt tämän valtaisen Herranhuoneen ylitse. Silloin koittaa toukokuun 29. päivä vuotta 1453.

Turkkilainen sulttaani on lukemattomine sotureineen rynnäköllä vallannut Konstantinopolin muurit. Kauhusta suunniltaan pakenee satatuhatta miestä, naista ja lasta Hagia Sofiaan, jättäen muun kaupungin hävityksen omaksi. Vallottaja ei toki rohkene häväistä tätä pyhää sijaa! Hädän hetkenä, niin kuuluu ennustus, laskeutuu taivaasta Jumalan enkeli pelastamaan kirkon ja kaupungin.

Jo törähtelevät hurjien muhamettilaisten torvet läheisiltä kunnailta. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kajahtelee holvikaarien alla, äidit painavat lapsensa sydäntään vasten, aviopuolisot syleilevät toisiaan, kaleeriorjat, ranteissa vielä ketjut, pakenevat pilarien taakse pimentoon, ryskyen satelevat muhamettilaisten piiluniskut portteihin, sinkautellen pirstaleita kalliista puusta. Vielä ryskyy toinen puolisko liitoksissaan, toinen on jo murrettu. Profeetan käskyhän on hänen oppinsa levittäminen tulella ja miekalla, häpeällisin mistään uskonnosta johtunut säännös. Muureilla tapahtuneen verisaunan jo päihdyttäminä hyökkäävät janitsarit sisälle, ja noruvin käyrämiekoin niittävät he laihoansa profeetan käskyn jälkeen.

Turvattomia kahlitaan ja ajetaan ulos kuin karjaa. Sitte käydään rosvoukseen. Miekaniskuista ja peitsen tölmäisyistä sinkoilee mosaiikki, kalliit alttariverhot riuhtaistaan esille ja äärettömät aarteet kultaa ja hopeaa sälytetään muulien ja kameelien selkään. Huikeasti ulvoen kanniskellaan ristiinnaulitunkuvaa ympäri kirkkoa, mielettömän uskonnollisen vimman riehaannuttama mustapartainen musulmanni on painaltanut janitsarilakkinsa orjantappurakruunun verhoksi; ja ylimielisen voitonriemun seasta kaikuvat pilkalliset sanat: "Siinä on kristittyjen Jumala!"

Mutta ylhäällä pääalttarilla seisoo kreikkalainen piispa ylipapillisessa asussaan. Pelottomana lukee hän kovalla ja tyynellä äänellä messua kristityille ja jakelee heille lohtua heidän hirvittävässä ahdistuksessaan. Lopulta seisoo hän ypö yksinään. Silloin hän tarttuu kultaiseen kalkkiin, ja astuu ylös portaita ylemmille lehtereille. Nyt huomaavat hänet turkkilaiset, ja säilät sojossa ja tapparat tanassa syöksähtää joukko janitsareja hänen peräänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tietenkin kaatuu kuolleena kalkkinsa yli, sillä pako on mahdoton, kiviseinät ovat yltympärillä. Kuitenkin avautuu samassa hänen edessään harmaja kivimuuri, piispa astuu aukosta, ja jälleen onkin pääsytie häipynyt. Hämmästyksestä hätkähtäen peräytyvät turkkilaiset, mutta pian käydään muurin kimppuun peitsin ja piiluin. Sitä ei saadakaan myötäämään, kivet uhmaavat heidän turhia ponnistuksiaan. Neuvottomina hämmästellen poistuvat he yrityksestään.

Alhaalla kirkon laivassa ovat hävitys ja melu kohonneet korkeimmilleen, kun pääkäytävän suuhun karauttaa korskuvalla sotahevosellaan ratsumies. Hänen saattueenaan on muhamettilaisia sotapäälliköitä ja pashoja. Vallottaja itse, turkkilaisten sulttaani Muhammed II, siinä lähestyy. Hän on nuori ja ylpeä, taipumaton, mutta vakavamielinen. Jalkaisin astelee hän marmorilevyjen yli, joita tuhannen vuotta takaperin kristityn keisari Justinianuksen askeleet koskettivat. Ensimäiseksi näkee hän janitsarin, joka pelkässä hävityshalussaan pirstoaa tapparallaan marmoripermantoa. Muhammed astuu hänen luokseen ja kysyy: "Miksi?" — "Uskon tähden!" kuuluu vastaus. Silloin iskee sulttaani säilällään sotamiehen maahan. "Te koirat! Eikö teille saalis riitä? Tämän kaupungin rakennukset ovat minun!" Jalallaan työntäisten syrjään surmatun astuu hän ylös kristittyjen saarnastuoliin ja kaikuvalla äänellä luovuttaa Pyhän Viisauden kirkon islaminuskon haltuun. —

Puoliviidettä vuosisataa on nyt kulunut siitä, kun Hagia Sofian tuomiokirkon kupulaelta risti vaihtui komeaksi puolikuuksi, ja joka ilta kajahtaa vieläkin niiden minarettien siltamilta, joita turkkilaiset ovat kirkkoon liittäneet neljä, rukouksiin huutajan ääni. Hänellä on yllään valkoinen turbaani ja pitkä, väljälaskoksinen kaapu, kaikille neljälle ilmasuunnalle huhuaa hän soinnukkaalla äänellään yli Stambulin, hopeanheleät, pitkään venytetyt a:t ja täyteläiset l:t herättelevät kaikua lähellä ja kaukana. "Allah on suuri", kuuluvat sanat. "Paitsi Allahia ei ole mitään jumalaa, ja Muhammed on hänen profeettansa! Tulkaat parannukseen! Tulkaat pelastukseen! Allah on suuri. Paitsi Allahta ei ole mitään jumalaa!"

Nyt vaipuu aurinko taivaanrannan alle. Silloin pamahtaa kanuunanlaukaus. On nimittäin paastokuukausi, jolloin muhamettilaiset eivät päiväsaikaan saa syödä, juoda eivätkä polttaa tupakkaa. Niin käskee profeetta Koranissa, heidän pyhässä kirjassaan. Tuo merkki julistaa täksi päiväksi paaston päättyneeksi, ja kun oikeauskoiset nyt ovat virkistäytyneet höyryävillä lihamöykyillä ja riissivanukkailla, hedelmillä, Mokka-kahvilla ja vesipiipulla, suuntaavat he askeleensa vanhaan Pyhän Viisauden kirkkoon, kuten sen nimenä on yhä vieläkin. Minarettien ympärillä hohtelee tuhansia lyhtyjä ja tornien välissä piirtelevät lepattavat valot pyhiä nimiä yön selkään. Mutta moskeijassa riippuu viidenkymmenen metrin pituisissa vitjoissa kattokruunuja epälukuisine öljylamppuineen, ja tiukkaan pingotetuilla jänteillä kiiluu kynttilöitä tiheässä kuin rukousnauhan helmet. Valomeri tulvehtii moskeijan permannolle. Pilareihin kiinnitetyissä valtaisissa vihreissä kiivissä välkkyvät kultaisin kirjaimin Allahin, Muhammedin ja pyhimysten nimet; yksistään kirjaimet ovat yhdeksän metriä korkeat.

Permanto on katettu olkimatoilla; sisälletulijan täytyy riisua kenkänsä ja pestä kasvonsa, kätensä ja käsivartensa. Valkeat ja vihreät turbaanit ja punaiset mustatupsuiset fetsit vilahtelevat sekaisin. Kaikki hartauden viettoon saapuneet kääntävät kasvonsa Mekkaa kohti Yhtaikaa kohottavat he kätensä kasvojen tasalle, kämmenet eteenpäin käännettyinä, ja pitävät peukaloitaan korvalehdillä. Sitte he taivuttavat yläruumiinsa eteenpäin ja painavat kasvonsa käsiä vasten. Lopuksi he polvistuvat ja koskettavat permantoa otsallaan. "Rukous on paratiisin avain", sanoo Korani, ja rukouksen kukin osa vaatii määrättyä ruumiin asentoa.

Saarnastuolissa seisoo pappi. Hänen selkeä, laulava äänensä keskeyttää juhlallisen hiljaisuuden. Viimeinen sana kuoleutuu hänen huuliltaan, mutta se kaikuu vielä kauvan holvikaarien hämyssä ja leijuu kuin rauhaton henki kerubim-patsaiden välissä.

Mutta turkkilaisilla ei ole turvallista tässä pyhäkössään. Tilinteon hetki koituu kerran Hagia Sofiankin vallottajalle, ja yhä useammat Stambulin asukkaat luopuvat kaupungin muurien edustalla sijaitseviin kalmistoihin varatuista hautapaikoistaan ja siirtävät vainajansa Skutariin, lepäämään aasialaisten kypressien katveessa. Ja kreikkalaiset uskovat yhä vielä, että sinä päivänä, jona Hagia Sofia palaa kristittyjen käsiin, avautuu tuolla ylhäällä lehterillä kiviseinä ja piispa astuu jälleen esille kalkki kädessään. Rauhallisena ja arvokkaana laskeutuu hän portaita alas, menee läpi kirkon, nousee pääalttarille ja jatkaa messunsa lukemista täsmälleen siitä kohdasta, mihin hänet neljäsataaviisikymmentä vuotta takaperin turkkilaiset keskeyttivät.

8. Mustameri.

Aurinkoisena, raikkaana lokakuun aamuna vuonna 1905 läksin viime kerran alas Stambulin laiturille, ruotsalaisen lähetystön kavassin, vanhan Alin, saattamana. Matkatavarani, joita oli kahdeksan kirstua, siirrätin kaik'iin, pitkään neliteljoiseen veneeseen, ja pidin itse perää ankkuroineitten purjelaivojen, höyryaluksien ja kaljaasien lomitse ulos Bosporukselle. Ison venäläisen höyrylaivan nuoratikkaille päädyttyäni odotin kunnes kaikki kapistukseni oli hinattu laivaan ja seurasin itse viimeisenä. Ankkuri vivuttiin keulakannelle, potkuri alotti työnsä ja laiva viiletti pohjoista kohti pitkin Bosporusta.

Kaukoputki kädessä istuuduin peräkannen penkille hyvästelemään turkkilaisten pääkaupunkia. Ihmeen kaunispa, iäti mielessä pysyvä on se kuva! Talomerestä pyrkivät valkoiset hoikat minaretit taivasta kohti, ja kypressitkin, korkeina, hiljaisina ja ylväinä kuin kuninkaat, osottavat maan lapsille paratiisin valoisaa tietä. Yltympärillä kohoilevat kunnaitten rinteillä rakennukset kuin teatterin penkkirivit, jättiläissirkuksena, jossa on katsomasijoja runsaasti miljoonalle turkkilaiselle, ja areenana Bosporuksen sininen ulappa.

Säälimättömänä riistää meiltä höyrylaiva lumoavan kuvamme. Karttuvan etäisyyden harsohuntu tekee kaikki piirteet pehmeämmiksi, ja kuin öisenä unennäkönä katoaa valkoinen kaupunki lopulta ensimäisten niemekkeiden taakse. Nyt vaihdan paikkaa ja katselen eteenpäin. Kenties on sillä taholla vielä ihanampaa! Salmi muistuttaa jyrkkien kalliorantain välissä lipuvaa jokea, mutta kaikissa laaksonaukeamissa, ja missä vain on sipale rantaa sijansa saanut, pistäytyy näkyviin valkoisia huviloita ja hoveja, kyliä, muureja ja raunioita, puutarhoja ja lehtoja. Bosporus on tuskin 30 kilometriä leveä. Vanhat plataanit kaartuvat nuokkuvine latvoineen vereksille niityille, laakeripuut, kastanjat, saksanpähkinäpuut ja tammet luovat syvää siimestä. Valkeita lokkeja leijuu yläpuolellamme ja delfiiniparvi saattelee meitä vanavedessä, keittiöjätteitä kärkkyen. Ne ovat tummia, pehmoisia ja kiiltäviä, niiden selkä hohtelee kuin metalli, ja ne kuultavat näkyviin jo ollessaan useita metrejä syvällä vedessä. Pyrstöevän ponnahduksella poukkoavat ne kohoksi, viuhahtavat kuin merenjumalien vasamat sievässä kaaressa yli aaltojen ja sukeltavat jälleen syvyyteen, terävä turpa alaspäin tähdättynä. Ne voisivat meidät tavottaa, jos tahtoisivat, mutta tyytyvät tuntikausin seuraamaan laivamme kintereillä.

Vasemmallamme on Europan rannikko, oikeallamme Aasian. Molempien välimatka on kaikkialla niin vähäinen, että europalaiset voivat kuulla aasialaisten koirien haukunnan. Tuolla on Therapia, jossa kristityillä on kesähuviloita ja lähetystöillä palatseja, ja ihan turkkilaisten kahvilain altaanien alla lainehtii vesi. Alempana salmen varrella leviää iso kylä, jossa nähdään ikivanha plataani; puun seitsentä runkoa nimitetään "seitsemäksi veljekseksi". Sen siimekseen kertoo tarina Bouillonin Gottfriedin leiriytyneen ristiretkiläisinensä, ollessaan matkalla vallottamaan Pyhää Hautaa ja voittamaan "Jerusalemin kuninkaan" arvonimeä.

Nyt lavenee meren sola, molempien maanosien rannikot etääntyvät toisistaan. Mustanmeren avoin näköpiiri leviää eteemme, ja laiva alkaa hytkyä. Oikealla ja vasemmalla kohoilee valotorneja, ja korkealle sijotetut patterit vallitsevat salmensuuta. Mutta jo puolen tunnin kuluttua tuskin enää näemmekään rannikkoleikkausta, johon Bosporus päättyy. Keinuvilla meren aalloilla suuntaamme kulkumme suorinta tietä Sevastopoliin, lähelle Krimin niemimaan eteläisintä ulkovuoristoa. Siellä on venäläinen laivastoasema, mutta vähänpä on siitä venäläisillä iloa, sillä turkkilaiset määräävät Välimerelle pääsystä, ja ilman muiden suurvaltojen suostumusta eivät venäläiset sotalaivat saa poistua Mustaltamereltä. Mutta kaikkien kansojen rauhalliselle laivaliikenteelle on Mustameri rajattomasti avoinna.

Mustameri, Kaspian meri ja Itämeri ovat melkein yhtä isoja. Viimeksimainitun suurin syvyys, Landsortista etelään, on ainoastaan 460 metriä, Kaspien meressä tapaa jo 1100 metrin syvyyden, mutta Mustassameressä on luodattu 2250 metriin asti. Itämerta ympäröivät vain europalaiset rannikot, Mustameri ja Kaspian meri kuuluvat Europaan ja Aasiaan. Eri salmien kautta on Itämeri Tanskan saarten lomitse yhteydessä Atlantin valtameren kanssa; Mustallamerellä on vain yksi laskuväylä, Bosporus, ja Kaspian meri on ihan umpinainen. Tämän oikean sisämeren merkillisyytenä on, että sen pinta on 26 metriä Mustaamerta alempana. Kaikki kolme merta ovat suolaisia, Itämeri vähimmin. Neljästä isosta virrasta, Tonavasta, Dnjesteristä, Dnjepristä ja Donista, saa Mustameri paljon suolatonta vettä, mutta Bosporuksen pohjalla kulkee suolainen merivirta Mustaanmereen, samalla kun tämä juoksuttaa Välimereen vähemmän suolapitoisen ja siitä syystä kevyemmän pintavirran. Mustameri ei muuten ole sen mustempi kuin muutkaan meret, yhtä vähän kuin useimmilla sivistyskielillä Valkeaksi nimitetty Vienanmeri on valkea, Keltainen meri keltainen tai Punainen punainen, ja jos sinulle joku kertoo kapteenista, joka oli Välimereltä purjehtimassa Punaiselle merelle, mutta joutuikin Mustallemerelle, koska hän oli värisokea, niin saat tarinalle vain tyynesti nauraa.

Nyt kuljemme huojuvaa tietämme edelleen, kurkistamme Sevastopolin satamaan, laskemme ankkurimme kaukasialaisten kaupunkien ulkoväylälle, sidomme köytemme Batumin laiturirenkaisiin ja pudotamme sitten viimeisen kerran ankkurimme pikku matkan päähän Vähän-Aasian rannikosta. Ylväänä ja valoisena, metsäiset vuoret taustanansa, kylpee Trapetsunt puolipäivän auringon hohteessa. Maalta kiitää pikku soutuveneitä kuljettamaan laiturille ihmisiä ja tavaroita. Turkkilaiset venemiehet mölyävät kuin mielettömät yhteen suuhun, mutta kukaan ei heitä kuuntele. Jokainen on mielissään, kun vihdoinkin on onnellisesti päässyt maihin tamineinensa.

9. Trapetsuntista Teheraniin.

Trapetsunt oli jo 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää kreikkalainen siirtokunta ja sieltä viepi 1300 kilometriä pitkä valtatie Täbrisin kautta Teheraniin; ammoisista ajoista asti on Persian kauppa kulkenut tätä tietä myöten Mustallemerelle. Nykyään ovat kyllä monetkin tällaiset vanhat kauppatiet joutuneet kovin syrjäytetyiksi; nykyaikaiset kulkuneuvot ovat vieneet voiton karavaaneista ja tuollekin kauppaväylälle ovat Suetsin kanava ja kaukasialaiset rautatiet tehneet suurta haittaa. Mutta vieläkin vaeltaa lukuisia ja isoja karavaaneja Trapetsuntin ja Täbrisin taipaleella sekä edelleen Teheraniin, sillä tie on hyvä; syyssateet ovat sitä sentään saattaneet pehmentää, ja turkkilaisen Armenian ylätasangoilla voi se olla jäätynyt kivikovaksi. Nopeastikaan ei matka juuri joudu, sillä 250 kilometrin pituisia taipaleita on suoritettava samalla hevosella! Reipas on ratsaskulkue, joka silloin marraskuulla 1905 tömisten ja kolkkuen eteni tätä turkkilais-persialaista maantietä pitkin. Jos sinä, rakas lukija, olisit silloin ollut kävelyllä siellä päin, niin olisitpa varmaan kummastuneena seisahtuen ajatellut: "Siinä sitä on seuruetta kerrakseen! Niillä täytyy vielä olla pitkä taival katkaistavana." Trapetsuntin ja Ertserumin maaherrat olivat ystävällisesti antaneet kuusi asestettua ratsumiestä matkaani, kankeakoipisilla hevosilla seuraamaan minua suojelusvartiona.

Etunenässä ratsasti papurikolla turkkilainen sotamies; ratsupyssy killuu hihnassa hänen seljässään, kupeella heilahtelee sapeli, ja päässä on hänellä punainen fetsi, joka on auringon ja tuulen suojaksi vielä kiedottu valkoisella huivilla. Sitte tulevat minun kolmen hevosen laahaamat vaununi. Vanha Shakir, ajuri, on jo hyvä ystäväni; hän valmistaa ruokani ja pitää huolen heräämisestäni. Itse olen kääriytynyt kaukasialaislevättiin ja yli korvien nostettuun "paslikkiin" ja silmäilen seutua takanojoon painuneena vaunuissani. Takanani ratsastaa ruskeitten hevosten seljässä kaksi mitä vilkkaimmin haastelevaa sotamiestä — tietenkin kiistelevät siitä, saavatko hyvät juomarahat matkan päättäjäisiksi. Heidän perässään ratisevat kahdet jykevät kärryt; niihin on sullottu kaikki matkatavarani, oma ajomies ja tallirenki niilläkin, ja perimäisinä ovat muut kolme ratsumiestä.

Siten joutui matka ikuisessa pyörien ratinassa ja ratsujen kumeassa töminässä päivä päivältä syvemmälle Aasiaan. Pian oli Mustanmeren sininen reuna kadonnut vuorensolan lyhyiden ja jyrkkien käänteiden taakse, ja yhtä mutkittelevana kiemurteli tie sitten alas laakson pohjalle. Yhä ylös vierua ja alas vierua, kunnes olimme saapuneet Armenian tasaisemmalle ylätasangolle.

Siellä kaikki muuttuu toiseksi. Ensimäisinä päivinä rannikolta lähdettyämme ympäröitsi meitä vielä ihana, alituiseen vaihtuva maisema, milloin havu-, milloin kellastuneine lehvineen lehtimetsä, ja syvissä rotkoissa vaahtosi sinivihreitä jokia. Ystävällisiä kyliä ja yksinäisiä maataloja pistäysi näkyviin siellä täällä, ja turkkilaiset istuskelivat mukavasti myyntikojuissaan ja kahviloissaan. Hevos-, aasi- ja härkäkaravaanit toivat heiniä, hedelmiä ja tiiliä kylästä toiseen. Päivisin oli miellyttävän lämmintä, ja yöt olivat lenseät. Mutta täällä ylhäällä vuoristotasangolla ovat kylät etäällä toisistaan, ja talot ovat matalia, kivestä tai auringossa kuivatuista tiilistä kyhättyjä mökkejä. Turkkilaiseen väestöön on sekautunut armenialaisia, liikenne vähenee ja tie huononee. Ilma on viileä, ja öisin on useita asteita kylmää.

Ertserumissa kristittyjen armenialaisten kirkot kohoavat turkkilaisten moskeijain joukossa, ja kaupungin tuolla puolla kuljen kuin laakealla katolla, joka hiukan viettää kolmelle sivulle ja on joka reunalta varustettu omaan sadevesitynnyriinsä valuvalla räystäällä. Nämä tynnyrit ovat kylliksi isoja, satelipa kuinkakin rankasti sillä kivikatolla, joka kohoaa Kaukasian, Vähän-Aasian ja Mesopotamian välillä, sillä ne ovat Mustameri, Kaspian meri ja Persian lahti, ja räystäät luonnollisesti ovat jokia, joista isoin on Eufrat.

Sillävälin on tie käynyt jokseenkin kehnoksi. Syksyllä on satanut, ja nyt pakastaessa on tien loka syvään painuneine uurtoineen kivikovaa. Vaununi keikkuvat nytkäytellen minua joka suunnalle, ja saapuessamme kylään, johon meidän on yövyttävä, olen kuin rusikoittu. Shakir keittää teetä ja kiehuttaa minulle munia, ja illallisen jälkeen kääriydyn levättiin ja nukahdan.

On vielä pilkkopimeä, kuu hän taas herättää minut, eikä sarastuksen häämyäkään vielä näy, kun lyhdyn valossa nousen vaunuihin. Eteenpäin ja yhä eteenpäin käy kulku. Silloin kuuluu öiseltä tasangolta outoja säveliä. Kilinä paisuu ja lähenee, ja mustia varjoja vetäytyy kuulumattomin askelin ohitseni. Haamut ovat kameeleja, jotka kuljettavat Persiasta mattoja, puuvillaa ja hedelmiä. Niitä on runsaasti kolmesataa, ja kestää kelpo tovin, ennen kuin tie on taas vapaa. Ja kaiken aikaa kaikuu milloin kumeasti ja juhlallisesti, milloin heleästi ja hilpeästi kellojen ja kulkusien ääni. Sellaisena on se karavaaniteillä kajahdellut kautta vuosituhansien. Se on säilynyt pysyväisenä kuin Eufratin ja Tigrisin aaltojen kohu. Mahtavia valtakuntia on näiden rannoilla noussut ja tuhoutunut, kokonaisia kansoja on kuollut sukupuuttoon, ja Babylonista ja Ninivestä on vain raunioita jäljellä. Mutta molempien virtojen kohina on muuttumaton. Karavaanikellotkin moikuvat vielä ihan kuten niinäkin päivinä, jolloin Aleksanteri Suuri vei makedonialaisen armeijan Eufratin ja Tigrisin yli, tai 620 vuotta takaperin Venetsian kauppias Marco Polo kulki tätä samaa tietä Trapetsuntista Täbrisiin.

Mutta eikö tuolla leiju aamuinen hattara yksinäisenä harmaiden vuorten yläpuolella? Kaukana siitä! Auringon noustessa näet selvästi, että tuo valkoinen kolmio on säännöllinen kartio kuin armenialaisen kirkon katto. Se on Araratin valkea lumihuippulakki; sille vuorellehan Noakin arkki seisahtui, kun vedet laskeusivat. Se on 5156 metriä korkea, siitä syystä kattaa sen huippua ikuinen lumi.

Nyt olemme pian rajalla, missä kurdilaiset rosvot tekevät seudun epäturvalliseksi. Persian alueella ei ole mitään vaaran uhkaa, mutta täällä kaukana luoteisessa asuu tatarilaisia ja niiden maakunnan pääkaupunki on Täbris, aikoinaan koko Pohjois-Persian ja Europan välisen kaupan päävarastopaikka. Hevosteni tiu'ut heläjävät tuttavallisesti tämän suurkaupungin harmaitten savirakennusten ja puutarhamuurien seassa, ja sen myymälärivit muodostavat laajan sokkelokäytävien kierrelmän. Entisen ajan kaupasta on tosin nykyään vain viidennes jäljellä, mutta elämä on Täbrisissä kai yhä yhtä kirjavaa kuin muinoinkin. Moni karavaaninkuljettaja on melkein koko ikänsä viettänyt vastakulkemallamme taipaleella ja aina nähnyt tien pohjoispuolella Araratin kohoavan kuin ikuisuudeksi ankkuroineen laivan pingotettuna latvapurjeena. Ja hän tietää, että Ararat on jättiläismoinen rajapatsas, joka merkitsee sen pisteen, missä Venäjä, Turkki ja Persia osuvat yhteen.

Viime kertaa kulkiessani Trapetsuntin tietä Teheraniin suoriuduin noista 1,300 kilometristä kuukaudessa, ja joulukuun 13 p:nä saavuin perille. Sieltä on vielä 2,400 kilometrin taival Intiaan, ja se tie kulkee melkein kokonaan halki erämaiden, joita ainoastaan kameelit pystyvät samoamaan. Ostin senvuoksi neljätoista muhkeata kameelia ja pestasin palvelukseeni kuusi persialaista ja yhden tatarilaisen. Kysyy aikaa ja kärsivällisyyttä sellaisen karavaanin varustaminen kuntoon, joka ei aio seurata toisten jälkiä, vaan kulkea omia teitään, ja sillaikaa kun nyt mieheni ostelevat muonavaroja ja kaikkia tarvikkeita, sälyttävät ja köyttelevät kuormia, en voi paremmin käyttää odotusta kuin kertomalla teille, miten siihen vanhaan aikaan kävi ensimäisen matkani Teheraniin. Istahtakaahan tuohon plataanin siimekseen kuuntelemaan kuvaustani.

10.

Ensimäinen matkani Bakuun.

Elokuun 15. p:nä olin höyrylaivassa lähtenyt Pietariin. Siellä astutaan junaan, joka viepi kaakkoiseen päin Moskovan kautta, ja neljä pitkää vuorokautta saa rauhassa oleskella vaununosastossaan ja antaa katseensa kierrellä loppumattomilla Venäjän aroilla. Tunnin toisensa jälkeen vierii juna edelleen, se pärskyy savutorvestaan, se köhii ja puhkuu kaikkien raskaiden vaunujen painosta, joita sen veturin on junnattava. Kimakka vihellys vihlaisee ilmaa, kun rautatieasema lähenee, ja heleästi kajahtaa kello kerran, kahdesti ja kolmasti, kun vaunumme jälleen lipuvat tasangolle. Kohisevaa vauhtia kiidämme lukemattomien kylien ohitse, joiden keskeltä tavallisesti kohottaa valkaistu kirkko sipulin muotoisia vihreäkattoisia tornejaan. Maatilat ja maantiet, virrat ja purot, hedelmälliset vainiot ja luhdat, tuulimyllyt kieppuvine siipineen, vankkurit ja jalankulkijat, kaikki häipyvät vinhasti taaksemme, ja neljästi käärivät hämy ja yö avaran Venäjän tummaan huntuunsa.

Viimein sukeltavat edessämme esille pilviä piirtelevät Kaukasuksen vuoret kuin heleänsinisenä seinänä. Koko vuorijono melkein vielä leijuu ilmassa, tuskin osaa uskoa, että jo seuraavana päivänä pääsee nousemaan sen laaksoja ja yli ylänteiden, joiden huiput ulottuvat runsaasti 5000:kin metrin korkeuteen. Välimatka on vielä suuri, mutta sinen keskeltä loistaa jo hopeanvalkoisella keilallaan Kasbek, joka on Kaukasuksen korkeimpia vuoria.

Lopulta saavumme rautatien pääteasemalle. Tie vuoriston yli on 200 kilometriä pitkä. Matkaseurani vuokraa vaunut, ja joka kievarissa vaihdetaan hevosia. Minun, uuden kotiopettajan, on istuttava ajolaudalla. Kiireen kautta kuljetaan eteenpäin, hevosten maha miltei lakaise maata, niin oikovat ne koipiaan, ja käänteissä saa pitää varansa, jottei hellitä otettaan ja syöksy johonkin rotkoon. Mikä nautinto minulle! Olinhan ensi kertaa elämässäni vierailla mailla!

Yhtämittaa tulee vastaamme maamiehiä aaseineen tai lammas- ja vuohilaumoja ajavia paimenia. Tuosta karauttaa muutamia mustaturkkisia kaukasialaisia ratsumiehiä hampaisiin asti aseestettuina, tästä vierivät kyytivaunut matkustavaisia täyteen sullottuina; sitte taas ilmestyy näkyviin heinähäkki, jota härät tai harmajat puhvelit vetävät.

Mitä korkeammalle tunkeudumme, sitä kauniimmaksi ja jylhemmäksi käy vuoristo. Monasti on tie louhittu kallioseinämään; silloin riippuu raskaita vuorimöhkäleitä holvikaton tavoin ylitsemme. Vaarallisilla, jyrkillä rinteillä, missä keväisin lumivyöryt uhkaavat maantietä, kulkee tämä muuratuissa tunneleissa, joiden yli vyöry keikahtaa ryskyessään huimaavaa vauhtia alas vuorta.

Nyt olemme saapuneet valtatien korkeimpaan kohtaan, ja päistikkaa painuu kulku taas alaspäin. Kahdeksankolmatta tunnin ajo tuopi meidät Tiflisiin, Kaukasian isoimpaan kaupunkiin, joka on omituisimpia, mitä olen konsanaan nähnyt. Kuin toisiinsa iskostetut pääskysenpesät riippuu taloja Kura-virran jyrkillä kaltailla, ja ahtailla, likaisilla kaduilla vilisee Kaukasian viidenkymmenen eri kansan kirjavaa sekamelskaa.

Jos tie vuoriston yli oli lumoavan kaunis, niin tuskinpa sitävastoin voipi ajatella autiompaa maata kuin se tasanko, jonka halki me nyt jälleen rautateitse kuljemme Tiflisistä Bakuun: loppumattoman laajoja aroja ja aavikoita, autioita ja harmaankeltaisia; vain harvoin näyttäytyy verkalleen tallusteleva kameelijono. Merta lähetessämme nousi tuima myrsky. Tomu kiiriskeli pilvinä ilmaan ja tunkeusi kaikista raoista vaununosastoon, ilma oli paksu, painostava ja läkähyttävän helteinen, ulkona ei näkynyt muuta kuin harmaata, läpitunkematonta usvahuurua. Ja pahinta kaikesta: myrskyn suunta oli sivulta päin eikä veturi enää lopulta jaksanut kiskoa vaunuja eteenpäin. Kahdesti täytyi meidän pysähtyä, ja eräässä radan nousussa vieri juna kappaleen matkaa taaksepäinkin.

Kaikesta huolimatta pääsimme lopuksi Kaspian meren rannikolle, jonka kirkkaat, vihreät aallot vyöryivät talojen korkuisina ja jymisivät rantaa vasten, ja eräänä iltaa kello seitsemältä päädyimme Bakuun. 15 kilometriä edempänä on Balahani, joka oli seitsemäksi kuukaudeksi määrätty vapaaehtoiseksi karkotuspaikakseni.

Siellä piti minun nimittäin opettaa poikaa, joka oli käynyt samaa koulua, missä minä joitakuita viikkoja aikaisemmin olin suorittanut erotutkintoni. Minä sain vapaan täyshoidon ja kuusisataa kruunua palkkaa. Me luimme urheasti ja miekkailimme paljon, mutta laiskottelimme vielä enemmän. Mitä saattoikaan vaatia oppilaalta, kun opettaja paljoa mieluummin kuljeskeli ratsain ympäristön tatarilaiskylissä kuin kuulusteli hoidokkinsa tehtäviä! Se oli sanalla sanoen koettelemuksen aika meille molemmille, ja me pidimmekin toisiamme onnettomuustoveruksina. Ajatukseni harhailivat kokonaan toisaalla kuin Ruotsin historiassa, ranskalaisissa teonsanoissa j.m.s., ja kuitenkin — Tukholmaan palattuaan läpäisi hoidokkini tutkintonsa! Lienee koulun johtaja ollut hyvin suopea herrasmies.

Muistan tuon ajan vielä yhtä tarkoin kuin eilispäivää ajattelisin. Toivottomana kiusasin itseäni venäjän kieliopilla, mutta menestyin aika vauhtia persiassa ja opin vaivattomasti puhumaan tatarinkieltä. Pitkin aikaa haudoin suunnitelmaa suuren matkan tekemiseksi Persiaan. Mistä siihen ottaa rahat, se oli minulle tosin hämärää, sillä minulla oli vain vähän varoja. Mutta Persian halki piti minun samota, vaikkapa olisi minun ollut palkkautuminen päivätyöläiseksi ja ajeleminen ihmisten aaseja maantiellä — sen tiesin!

Bakun ja Balahanin ilmanala ei ole parhaimpia, kesä hehkuvan kuuma ja talvi purevan kylmä. Pohjoistuulet pyyhkielevät meren ulapalta rantaseutuja, ja sairastumiset jäsensärkyyn ovat hyvin yleisiä. Minäkin sain kelpo nivelleinin, joka kytki minut kuukaudeksi vuoteeseen. Olin niin sairas, että äitini jo tahtoi matkustaa perääni. Polveni turposivat, ja niitä kolotti hirveästi. Yötä päivää valvoi lääkäri vuoteeni ääressä ja teki kaikkensa kipujeni lievittämiseksi. Tämä lääkäri oli vanha Puolan juutalainen. Öisissä kuumehoureissani näin hänen kaiken aikaa äänettömästi sipsuttelevan huoneessa, köyhästi pukeutuneena, uskollisuuden ja alttiuden kuvana. Ja tehtävänsä päätyttyä hän kieltäytyi ottamasta korvausta vaivoistaan! Minun piti mieluummin antaa rahat tarvitsevaisille, arveli hän. Vielä tänä päivänä kuvastuu vanhus elävänä edessäni, — hänen kurttuiset kasvonsa, iso kyömynenänsä ja pitkät korvallisilta alas kierähtelevät mutkaiset suortuvansa; näen vieläkin hänen pitkän kauhtanansa, joka oli aikoinaan ollut musta, mutta nyt saumoistaan vihertynyt ja täynnä koinreikiä. Kuollut on hän jo varmaankin, vanha juutalaiseni, mutta hän on niitä, joita en milloinkaan unohda. Kuka ei olisi jo kuullut Nobel-palkinnoista, joita vuosittain jaetaan etevimmille tieteen, taiteen, kirjallisuuden ja rauhanaatteen edustajille? Ne ovat saaneet nimensä dynamiitin keksijästä Alfred Nobelista, joka sääti koko suuren omaisuutensa ihmiskunnan edistykselle ja tällä jalomielisellä teollaan pystytti itselleen ja isänmaalleen kunniakkaan muistomerkin.

Alfred Nobelilla oli kaksi veljeä, Ludvig ja Robert. Robert kävi Bakun kautta matkustaessaan katselemassa sitä merkillistä paikkaa Balahanin luona, missä on maan uumeniin muodostuneissa isoissa luonnonsäiliöissä naftaa, josta saadaan paloöljyä; venäläiset, armenialaiset ja tatarilaiset yrittivät siellä siihen aikaan korjata tätä kallisarvoista ainetta puutteellisin apuneuvoin. Käynnin johdosta ostivat veljekset vuonna 1874 suuria maa-alueita Balahanin tienoolta ja alkoivat nyt uudenaikaiseen tapaan toimituttaa naftaporauksia.

Alkuasukkaat huomasivat väleen, miten vaarallisten kilpailijain kanssa he olivat joutuneet tekemisiin. He repivät pitkiä torvijohtoja, joita myöten naftaa pumputtiin "mustaan kaupunkiin", varkauksilla, murhapoltoilla ja murhilla yritettiin säikytellä muukalaisia maasta pois. Mutta urheat ruotsalaiset eivät olleet peloteltavissa, he vain jännittivät ponnistelunsa ja valppautensa kaksinkertaisiksi! Vasiten rakennetuilla rautateillä, höyrylaivoilla ja omilla karavaaneilla lähetettiin puhdistettu öljy kaikkeen maailmaan, ja Nobel-veljesten naftalähteet levittivät uutta valoa Länsi-Aasiaan ja Europaan.

Jotta tavotettaisiin ne syvät onkalot, joissa nafta on maakerrostumiin hautautuneena, rakennetaan puusta 15-120 metriä korkea torni. Siinä riippuu jyhkeä taltta, jota höyrykone herkeämättä iskee ylös- ja alaspäin; siten syöpyy taltta yhä syvemmälle maahan. Kaivonaukkoon puserretaan rautainen torvi, tuskin metriä läpimitaltaan. Sitte kun se ei pääse tunkeutumaan edemmä, pitkitetään porausta pienemmällä taltalla, ja edellisen läpi tungetaan ahtaampi torvi. Siten kaivaudutaan yhä syvemmälle, kunnes on päästy naftakerrokseen.

Mutta usein myös pursuaa nafta itsestään kaivonputkiin maan sisukseen kasautuneiden kaasujen pakottamana, ja Balahanissa kävellessämme useasti silmäilimme näitä merkillisiä suihkukaivoja. Huumaavalla jymyllä syöksyy paksu, vihertävän ruskea suihku maasta poraustornin läpi ilmaan; tuollainen 60 metrin korkuinen nestepatsas näkyy kauvas. Alas tihkuva öljy keräytyy ympärille kaivettuihin lammikoihin. Kovalla tuulella pirstoutuu suihku, ja hieno tumma vihmasade laskeutuu huntuna maahan. Balahanissa pääsee tuskin astumaan ovesta ulos tahrimatta vaatteitaan öljyyn, ja jo kahden penikulman päästä tuoksahtelee täällä paloöljy vastaan. Ainoatakaan ruohonkortta ei kasva tällä tienoolla, ainoastaan poraustornien metsä versoo maasta.

Vuonna 1910 oli tornien lukumäärä 4094, ja toiminnassa oli niistä 2600. Ne tuottivat viime vuonna 8 miljardia kiloa raakanaftaa, ja seitsemännes siitä tuli Nobelien yhtiön porausaukoista, joista muutamat vuorokaudessa pumppuavat ylös enemmän kuin 300000 kiloa tai antavat 20 miljonaa kiloa, milloin öljy itsellään pulppuaa maasta. Syvin noista aukoista tunkeutuu 860 metriä maan sisuksiin. Naftan hinta on paikkakunnalla nykyään lähemmä 3 penniä kilolta. Bakun tienoilla on 176 osakeyhtiötä toiminnassa; Nobelien on niistä suurin, ja se määrää hinnat. Tulipalon päästessä naftalähteeseen — sellaista jylhää näkyä olin kerran katsomassa — ei käy yrittäminenkään sitä sammuttaa. Päätehtävänä on rajottaa tulen riehuminen määrättyyn keskukseen, ja sitten annetaan sen roihuta ja kiehua, kunnes ei ole pisaraakaan naftaa jäljellä.

11. Persian halki.

Bakusta läksin siis kotiopettajatoimeni päätyttyä tosiaan huhtikuun 6. p:nä 1886 ensimäiselle matkalleni Persian halki. Minulla oli matkatoveri, nuori tatarilainen Baki Khanoff, 700 markan vaiheille matkarahoja, kaksi alusvaatekertaa ja kaksi pukua, lämmin viitta ja! karvapeite. Mitä en ylläni kuljettanut oli sullottuna tatarilaiseen matkareppuun, ja pienessä nahkaisessa käsilaukussa oli minulla revolveri, muistivihko, piirustuskirja ja kaksi Persian karttaa. Baki Khanoffin varuksina oli iso vaippa, hopeahelainen pyssy ja tikari. Rahamme olimme neuloneet vöihimme, puolet kumpainenkin. Retkelle, jota edes takaisin Persian halki oli 3000 kilometriä, oli siis varustautumisemme kutakuinkin niukkaa; mutta minä ajattelin: Kyllä se lykästää!

Kaksi yötä ja päivän pidätteli meitä ankara myrsky laivassa Kaspian merellä, kunnes pääsimme lähenemään Persian rannikkoa. Heti maihin astuessamme piiritti meidät joukko persialaisia, jotka kaikki äänekkäästi ja innokkaasti ylistelivät hevostensa oivallisia ominaisuuksia. Pikaisen tarkastuksen tulokseksi valitsimme kaksi pientä hyvin ruokittua ratsua, sidoimme tamineemme satulan taakse ja ratsastimme piankin hevosten omistajan saattamina tummien metsien ja tuoksuvien öljypuulehtojen läpi ylöspäin Elburs-vuoristoa kohti.

Erään yön nukuimme sen korkeuksissa, Karsan-nimisessä kyläsessä. Huomeneltain liikkeelle lähtiessämme tuprutteli lunta, ja sitä oli yönkin mittaan tuiskunnut niin sakeasti, että maa ja tiet olivat korkeiden nietoksien peitossa. Sonnustausimme niin lämpimästi kuin olosuhteemme sallivat ja ratsastimme edelleen. Äänettömästi putoili lumi isoina, leijuvina höytäleinä, alhaalla laaksossa se suli vaatteisiimme, mutta jäätyi taas ylhäällä tuulisilla harjanteilla, ja pian olimme tuulen puolelta vankasti panssaroittuja. Lopulta olimme suorastaan jäätyneitä kiinni satulaan, kädet turtuivat, ohjakset jäivät hevosen kaulalle riippumaan, ja lumen pöllyäminen kirveli silmiä. Jäykistyttyäni niin kankeaksi, että käsivarteni ja sääreni olivat ihan puutuneet, pudottausin satulasta ja ravasin nyt jalkaisin, mutten uskaltanut hellittää hevosen häntää käsistäni, jotten olisi eksynyt sokaisevassa pyryssä.

Sellaista menoa ei käynyt pitkälle jatkaminen, ja päätimme senvuoksi poiketa ensimäiseen tien varrella sattuvaan kylään. Pian sukelsikin joitakuita viheliäisiä hökkeleitä näkyviimme. Sellaisen edustalle sidoimme hevosemme, kopistelimme lunta yltämme ja astuimme hämärän, matalan pirtin savipermannolle. Samaan aikaan oli saapunut muutamia muitakin matkamiehiä, ja nyt asetuimme tiheään piiriin kuuman liesivalkean ympärille. Täällä oli kyllä tuskastuttavan ahdasta ja kosteata, ja vilisemällä syöpäläisiä, mutta kuitenkin oli herttaista päästä kuivailemaan ja lämmittelemään itseään tulen ääressä, ja kun Baki Khanoff oli keittänyt teetä ja munia, ja hankkinut leipää ja suolaa, kävi olomme varsin hauskaksi. Meitä oli neljä tatarilaista, kaksi persialaista ja minä ruotsalainen, ja näiden seitsemän miehen täytyi yöksi sovittautua ahtaaseen tilaansa niin hyvin kuin päinsä kävi. Tulen sammuttua tunkeusi tukahduttavan varin sijalle kostea kylmyys. Mutta yhdenkolmatta iässä ei suuria vaadita. Sellaiseen tapaan matkaillen päädyimme terveinä ja reippaina lopulta Teheraniin, Persian pääkaupunkiin. Siellä oli jo keväisen lämmintä ja kaunista, ja minä asuin joitakuita päiviä erään maanmieheni, t:ri Hybennetin vieraana. Mutta hankkiutuessani kauvemmas kohti etelää oli minun matkustettava yksinäni, sillä Baki Khanoff oli sairastunut kuumeeseen ja pyörsi takaisin Bakuun.

Jo matka Teheraniin oli käynyt jokseenkin kalliiksi, mutta kelpo maanmieheni oli avittanut kassaani, ja minulla oli 570 kruunua vyössäni, kun huhtikuun 7. p:nä ratsastin taas taipaleelle. Tie kulki kievarista kievariin; näissä vaihdetaan hevosia, mutta sopii niihin yöpyäkin, ja hopeakolikolla saa munia ja leipää, kanan, melooneja ja viinirypäleitä. Jokaisesta kievarista tulee seuraavaan saakka mukaan saattaja, joka usein ottaa itselleen paremman ratsun ja antaa matkustavaiselle huonomman.

Siten kävi minullekin Kashanin ja Kuhrudin vuoristokylän taipaleella. Jutkun havaitessani vaihdoin hevosta saattajani kanssa, ja tämä jäi nyt useampituntisen ratsastuksen jälkeen tielle, kun hänen kurja koninsa ei jaksanut laahautua edemmä. Neljä tuntia ratsastin pimeässä pitkin kapeita polkuja; olin ilmeisesti eksynyt, ja uupuneena ja unisena olin juuri laskeutua satulasta, sitoa puuhun ratsun ja kääriytyä yöksi karvapeitteeseeni, kun etäältä pilkottikin valo vastaani. "Hei! Siellähän on Kuhrudin kievari!" ajattelin minä, mutta lähemmäksi tultuani huomasin valon kajastavan paimentolaisteltistä. Ratsastin edustalle ja huhusin. Kukaan ei vastannut, mutta telttikankaalle kuvastui varjo, joka osotti sen asutuksi. Vielä kerran turhaan huudettuani laskeusin ratsailta, nykäisin teltinoven auki ja kysyin tietä Kuhrudiin.

"Eikö nyt keskellä yötäkään saa rauhassa nukkua?" ärähti sisältä ääni.

"Olen europalainen, ja teidän on näytettävä minulle lie", vastasin karskisti.

Ulos kömpi vanhanpuoleinen mies; sanaakaan ei hän hiiskunut, mutta käsitin, että minun piti häntä seurata hevostani päitsistä taluttaen. Hän pujottelihe pimeässä pensaikon halki ja vietyään minut jalkaa syvälle purolle, jota molemmin puolin reunusti sankka öljymetsä, osotti hän sormellaan ylös vuorille päin ja katosi mykkänä kuin kala pimeään. Minä nousin jälleen satulaan, jättäen hevoselle tien löytämisen, ja kahden tunnin kuluttua se todella pysähtyikin kievarin pihaan. Olin kerrassaan viisitoista tuntia kyyrötellyt satulassa, ja illallinen maistui minulle tänään paremmalta kuin muulloin. Mutta sitten ojentausin pitkäkseni kivipermannolle, otin satulan päänalusekseni ja kiedoin karvapeitteen ympärilleni; muuta vuodetta en koko matkalla kertaakaan kyennyt itselleni varaamaan.

Muita tuollaisia pikku seikkailuja kertomatta olkoon mainittuna, että siten lopulta jouduin Ispahaniin, missä monet rakennusten jäännökset muistuttavat mieleen tämän Persian pääkaupungin hävinnyttä suuruutta. Sieltä jatkui matka edelleen Persepolikseen, mainehikkaaseen vanhan ajan kaupunkiin, missä suurilla persialaiskuninkailla Xerxeellä ja Dareioksella oli palatsinsa. Nyt käyttävät vain köyhät paimenet lampaitansa täällä laitumella, mutta palatseista on vielä pystyssä monia upeita pilareita, jotka ovat uhmanneet 2400 vuoden vaiheita. Persepoliksesta ei ole kaukana Shiras ruusupuutarhoineen, huvilinnoineen, suihkulähteineen ja kanavineen. Sen ovat kohottaneet maineeseen Persian kuolemattomat runoilijat, jotka sepittivät kauneimmat laulunsa sen muurien sisäpuolella.

Mitä lähemmäksi nyt pääsin Persian lahden rannikkoa, sitä kuumempia ilmoja sain kokea, ja eräänä päivänä oli makuuhuoneessani 39 astetta. Sentähden matkustetaankin öisin. Koska minulla oli tapana ratsastaa nopeasti, niin ei viimeisellä taipaleella vanha tallirenki enää jaksanut pysyä mukana; ratsastin senvuoksi koko yön yksinäni edelleen, revolveri kädessä rosvojen varalta. Mutta mielissänipä olin sentään, kun aurinko nousi valaisemaan Persian lahden tyynenä läikkyvää kuvastinta. 45 asteen helteessä, jollaista en ole konsanaan kokenut ennen- tai jälkeenpäin, saavuin Bushirin rannikkokaupunkiin. Yhdeksänäkolmatta matkapäivänä olin ratsain kulkenut 1,500 kilometriä.

Persian lahti, Intian valtameren ulkonema, erottaa Persian ja Arabian toisistaan. Arabia on pitkulainen niemimaa Persian lahden ja Punaisen meren välissä; luoteisessa huuhtelee sitä Välimeri, kaakossa Intian valtameri. Mutta tämä niemimaa on kooltaan kolmannes Europaa. Rannikkomaan suurin osa tunnustaa Turkin sulttaanin herruuden, mutta sisämaan hurja, sotainen paimenkansa, beduiinit, ovat oikeammiten itsenäisiä. Vain harvat Arabian osat ovat asuttuja; suunnattomia aloja leviää autioina hiekkalakeuksina, joihin ei vielä yksikään europalainen ole jalkaansa astunut. Lähellä Punaisen meren rannikkoa sijaitsee kaksi arabialaista kaupunkia, joita kaikki muhamettilaiset pitävät yhtä pyhinä kuin kristityt Jerusalemia ja Roomaa. Ne ovat nimeltään Mekka ja Medina. Edellisessä syntyi vuonna 570 profeetta Muhammed; siellä kuoli hän vuonna 632, ja siellä lepää haudattuna. Hän on muhamettilaisen uskonnon perustaja, ja siitä asti kun hän arabialaisille saarnasi islamin oppia on tämä uskonto levinnyt niin laajalti yli vanhan maailman, että sitä nykyään tunnustaa runsaasti kaksisataa miljoonaa ihmistä. Toivioretki Mekkaan on profeetan kaikkien palvelijain hartaimpana toivomuksena; ken siellä on kerran käynyt, hän voi levollisena kuolla, ja eläessään on hänellä hadshin arvonimi. Afrikasta ja sisimmästä Aasiastakin vaeltaa vuosittain lukemattomia näihin pyhiin kaupunkeihin.

Persian lahden arabialaisella rannikolla on maailmankuulu Bahreinin saari, jonka helmienpyynti kesäisin ja syksyisin tuottaa englantilaisille omistajilleen kahdentoista miljoonan markan vaiheille vuosittain. Merellä hyörii silloin viitisentuhatta venettä, joiden miehistö nousee kolmeenkymmeneentuhanteen. Jokainen veneenomistaja palkkaa joitakuita sukeltajia. Sellainen sukeltaja laskeutuu harvoin seitsentä syltä syvemmälle ja pysyy korkeintaan viisikymmentä sekuntia upoksissa. Hänen korvansa on tukittu vahalla, nenä likistetty pihtimellä umpeen; kivi jaloissa ja naru uumilla hyppää hän laidan yli ja katoaa syvyyteen. Meren pohjalle päässeenä hän uumilleen sitomaansa vasuun kahmaisee niin paljon simpukoita kuin kiireissään kerkiää, ja hänen annettuaan merkin nykäisevät venemiehet hänet jälleen pinnalle. Veneenomistaja avaa simpukat, poimii niistä kallisarvoiset helmet, joiden hinta suuresti vaihtelee ko'on ja laadun mukaan, ja myy ne intialaisille markkinoille.

Arabiaan rajottuu koillisessa Mesopotamia, jonka halki Eufrat ja Tigris virtaavat. Sinne vei minut Bushirista englantilainen höyrylaiva, ja Tigrisin sameilla aalloilla kuljin ylös virtaa. Kannelta näki vaskenkarvaisten, puolialastonten arabialaisten ratsastelevan komeilla hevosillaan satulatta pitkin tasankoa. He käyttävät lammaslaumojaan arolaitumilla ja ovat pitkillä keihäillä asestettuja. Monasti peittivät vihreät heinäsirkat ihan pilvinä höyrylaivan ja niiltä pääsi rauhaan vain kiireen kautta pakenemalla kajuuttiin; savutorven ympärille paloi ja huumaantui niitä suunnattomiksi röykkiöiksi.

Useita vuorokausia vastavirtaan viilletettyämme astuimme maihin Bagdadissa, jonka muinoisesta loistosta ei ole paljoakaan jäljellä. Kymmenennellä vuosisadalla se oli muhamettilaisten isoin kaupunki, ja siellä kerättiin ne intialaiset ja arabialaiset sadut, jotka ovat "Tuhannen ja yhden yön" nimellä tunnettuja. Jonkun matkan päässä Bagdadista, niinikään Tigrisin varrella, sijaitsi harmajassa muinaisuudessa suuri, upea Babel, jonne johti sata vaskiporttia ja jonka muurit olivat niin paksut, että niiden harjalla pääsivät kuudet vaunut kulkemaan rinnatusten. Babelin vesillä ripustivat vangitut israelilaiset harppunsa pajuihin ja Babelin tulevaisuudesta ennusti profeetta Jeremias: "Ja Babelin pitää tuleman kiviraunioksi ja lohikäärmeitten asumasijaksi, ihmeeksi ja viheltämiseksi, niin ettei kenenkään pidä siellä asuman".

Mutta Bagdadista lähtee minullakin alkuunsa satu: Bagdadiin saapuessani oli koko omaisuutenani enää satakunta markkaa eli parisataa persialaista hopeakrania, ja sillä oli minun tultava toimeen 950 kilometrin mittainen paluumatka Teheraniin, missä vasta saatoin jälleen saada uusia varoja. Mutta se seikka ei minua kovinkaan säikytellyt. Kunhan vain ensin pääsin 300 kilometrin päähän Kermanshahin kaupunkiin, saatoin pahimmassa tapauksessa pestautua karavaaniin. Mieluista ei tosin tietenkään ollut joutua talsimaan koko taivalta jalkaisin, palkakseen saamatta muuta kuin leipää, kurkkuja ja melooneja.

Ensiksi liityin viidenkymmenen muulin karavaaniin, joka kuljetti englantilaisia tavaroita Bagdadista Kermanshahiin. Sitä saattoi ratsain kymmenen arabialaista kauppamiestä, ja joukon jatkoksi oli liittynyt kahdeksan pyhiinvaeltajaa sekä muuan kaldealainen kauppias. Vuokraamalla viidenkymmenen kranin hinnasta muulin pääsin mukaan minäkin; ruuassa oli minun itse pysyttävä.

Kesäkuun 6. päivänä 1886 kello kymmeneltä illalla läksiä tälle umpimähkäiselle retkelleni. Kun nyt kypsyneemmällä iällä sitä ajattelen, tuntuu se minusta sadulta tai vastaleivotun ylioppilaan huimalta tekoselta. Me kuljimme öisin, päiviksi jäätiin karavanseraihin eli majataloon, jossa oli kuuma kuin leivinuunissa eikä voinut muuta tehdä kuin puoli-unessa lojua kivipermannolla. Päästyäni arabialaisten ystävyyteen lainasivat he minulle muulini sijalle hevosen. Mutta tällaisen matkustustavan huomasin kamalaksi; matka joutui ylen vitkallisesti, eikä itse maata nähnyt juuri nimeksikään. Kun siis muuan vanha arabialainen oivallisella ratsullaan saavutti meidät Bagdadista jälkeenpäin lähteneenä, päätin hänen avullaan karata seurueestani. Viidestä kranista päivältä oli hän siihen valmis. Aluksi vielä pysyttelimme karavaanin mukana, mutta heti kuun laskettua joudutimme vauhtiamme ja kulkusien helinän heikennyttyä takanamme karautimme vireästi yön selkään tiehemme.

Kesäkuun 13. p:nä saavuimmekin onnellisesti Kermanshahiin. Maksettuani nyt arabialaiselleni hänen palkkionsa, jäi taskuuni enää vain vaivaiset viisikymmentä penniä! Siitä en päässyt vuokraamaan itselleni huonetta enkä kunnollisesti edes murkinoimaan, eikä tuntunut aivan houkuttelevalta ajatus, että pitäisi kiertää muhamettilaisten pakeilla kerjuussa.

Olinpa kuullut puhuttavan rikkaasta arabialaisesta kauppamiehestä nimeltä Aga Hassan, ja hänen uhkeaan taloonsa Kermanshahissa suuntasin askeleeni. Pölyisissä ratsastussaappaissani ja raippa kädessä samosin komean huonerivin läpi ja seisoin vihdoin talon herran edessä, joka kirjurinsa kanssa istui työskentelemässä kirjojen ja paperien seassa. Hänellä oli kullalla kirjailtu valkea silkkivaippa yllään, turbaani päässä ja kakkulat nenällä, ja hän näytti yhtä ystävälliseltä kuin ylhäiseltäkin.

"Miten jaksatte, hyvä herra?" kysyi hän.

"Kiitos, hyvinpä vain", vastasin minä.

"Mistä matka?"

"Bagdadista."

"Ja minne olette menossa?"

"Teheraniin."

"Englantilainenko olette?"

"En, ruotsalainen."

"Ruotsalainen? Mikä se on?"

"Ka, minä olen kotoisin maasta, jonka, nimi on Ruotsi."

"Missä semmoinenkin on?"

"Kaukana luoteisessa Venäjän takana."

"Vai niin, nytpä tiedänkin — taidattekin olla juuri sieltä Rautakallon maasta?"

"Niin aivan, Kaarle XII:n maasta."

"Sepä minua suuresti ilahduttaa! Olen lukenut Kaarle XII:n merkillisistä sankaritöistä. Teidän pitääkin kertoa minulle hänestä ja Ruotsista, sen kuninkaasta ja armeijasta, sekä myöskin omasta kodistanne, vanhemmistanne ja sisaruksistanne. Mutta ensin on teidän luvattava minulle, että jäätte kuudeksi kuukaudeksi vieraakseni. Mitä omistan on käytettävissänne, teidän tarvitsee vain käskeä."

"Olen peräti kiitollinen hyväntahtoisuudestanne, mutten voi kolmea päivää pitempään käyttää vieraanvaraisuuttanne."

"Kolme viikkoa, tarkotatte toki?"

"Ei, te olette kovin kohtelias, mutta minun täytyy! ehdottomasti palata Teheraniin."

"Sepä todella vahinko! Kenties vielä mietitte asiata kuitenkin!"

Nyt saattoi minut palvelija naapuritaloon, joka oli melkein palatsi. Tämä oli asuntoni. Ison suojaman persialaisten mattojen ja mustien silkkidivaanien keskelle istahdin kuin kotonani. Kaksi kirjuria oli hoviseurueenani, ja palvelijoita oli saatavissa kaikkien toivomusten varalle. Jos minulla oli ruokahalua, niin minulle tuotiin valittuja paloja vartaassa käristettyä lampaanlihaa, riissillä täytettyä salvukukkoa, piimää, juustoa ja leipää, aprikooseja, viinirypäleitä ja melooneja, ja perästäpäin tarjottiin kahvia ja vesipiipullinen. Jos juoda halusin, niin minulle tuotiin makeata, taatelimehusta valmistettua juomaa, jossa uiskenteli jääpalasia. Ratsastamaan mieliessäni, silmäilläkseni kaupunkia ja ympäristöä, oli arabialaisia puhdasrotuisia ratsuja pihalla minua odottelemassa. Asuntoni edustalla oli hiljainen muurien ympäröimä puutarha, jonka käytävät oli laskettu marmorilla. Sen kukkivien seljapuiden siimeksessä sain käyskennellä päivät pitkät ja ruusujen tuoksussa unelmoida haaveitani. Kristallikirkkaassa vesialtaassa vilahteli kultakaloja, ja kohtisuoraan pulppuava korkea, hoikka vesisuihku kimmelteli kuin seitti päivänpaisteessa. Tähän viehättävään puutarhaan leiriydyin yölevolle. Sanalla sanoen, kaikki oli kerrassaan kuin "Tuhannen ja yhden yön" satua, ja aamuisin herätessäni oli työläs uskoa, että tämä oli totta. Viisikymmentä penniäni oli minulla yhä taskussani.

Mutta oleskeluni viimeisenä päivänä en enää voinut salata asemaani.

"Minun täytyy teille ilmaista ikävä juttu", virkoin eräälle kirjurille.

"Niinkö?" vastasi hän hyvin kummastuneen näköisenä.

"Niin, rahani ovat lopussa."

"Kummallista, että te saatoitte europalaisena lähteä rahatta niin laajoille matkoille."

"Retkeni venyi pitemmäksi kuin aioin, ja nyt olen pahemmassa kuin pinteessä."

"Eipä siinä hätää. Rahaa te voitte saada Aga Hassanilta niin paljon kuin tahdotte."

Oli juuri puoliyön hetki, kun erkanin jalosta isännästäni. Hän teki paastokuukautena työtä kaiken yötä.

"Olen pahoillani, ettette voi viipyä kauvemmin."

"Niin, pahoittelen minäkin, että minun täytyy teidät jättää, kykenemättäni palkitsemaan suurta hyvyyttänne."

"Tiedätte kai, että rosvot tekevät kulun vuoristossa epävarmaksi. Olen sen vuoksi järjestänyt, että saatte seurata postia, jolla on kolme sotamiestä vartiona."

Vielä kerran kiiteltyäni ja hyvästeltyäni poistuin. Kirjuri ojensi minulle hopearahoilla täytetyn nahkamassin. Postiratsastaja ja sotamiehet olivat jo valmiina matkalle, me nousimme ratsaille, ja etenimme ensin verkalleen kaupungin soukkia, pimeitä kujia pitkin; sitte talojen harvetessa lasketimme voimakasta ravia ja lopuksi mitä kiivainta neliä, kun meitä ympäröitsi joka suunnalta erämaa. Siten jatkui kulkua, kolmasti vaihdoimme hevosia ja katkaisimme taivalta yhteen rupeamaan 170 kilometriä. Hamadanissa levähdimme päivän ja ratsastimme sitten yhdeksällä eri hevosella edelleen pääkaupunkiin. Viimeisinä viitenäkymmenenäviitenä tuntina en ylipäätään enää nukkunutkaan, ja puolikuolleina väsymyksestä, repaleisina ja naarmuisina tömistimme lopulta kaupungin lounaisesta portista sisälle.

Sellainen oli satu ensimäiseltä retkeltäni Teheraniin ja Persian halki.

12. Persian erämaassa.

Mutta nyt jalkeille plataanien siimeksestä ja pois Teheranista, ulos suureen yksinäiseen erämaahan. Karavaani on lähtövalmiina. Sen neljätoista kellokasta kameelia on valittu huolellisesti; paksut karvaloimet suojelevat niiden selkää, jottei se kuormasta sierotu haavoille ja loimen kahdesta reiästä kurkistavat esille kyttyrät jotka eivät siedä painoa tai ruhjontaa. Isoimmat kameelit astelevat edellä. Punaiset kirjaillut päitset välkkyvine metalliheloineen ja punaisine ja keltaisine tupsuineen koristavat niiden päätä, ja otsan yllä huojuu höyhentöyhtö; rintaa kietoo hihna, johon on kiinnitetty lukuisia messinkitiukuja. Vähäisen eivät olekaan kameelit ylpeitä asustaan; ne tuntevat asemansa arvokkuuden ja marssivat kuninkaallisen ryhdikkäinä Teheranin eteläisestä kaupunginportista tasangolle.

Minun ratsastuskameelini on karavaanin isoimpia. Sen paksu, ruskea villa riippuu kaulasta ja rinnasta pitkälle alas. Kyttyräin välissä ja niiden sivuilla on kuorma sommiteltuna pikku pengermäksi, ja siellä minä istun kuin nojatuolissa, toinen sääri kyttyrän oikealla, toinen vasemmalla puolella. Siten saan mukavasti tarkkailluksi maisemaa ja kompassin avulla merkityksi kartalle kaikkea näkemääni: pikku vuoristoja, hietavyöhykkeitä tai syvänteitä; sillä se on matkani tarkotuksena. Kaikki nämä kameelit ovat tottuneita astujia. Ne kohottavat molemmat vasemmat tai molemmat oikeat koipensa yhtaikaa ja saavat siten liekkuvan käynnin, jotta niiden seljässä keinuu kuin veneessä aalloilla. Monet tulevat merikipeiksi, kun ovat päivän pitkän istuneet ylhäällä kyttyräin välissä.

Ratsastuskameelistani ja minusta sukeutuu väleen mitä parhaat ystävykset, ja minä olen siihen yhtä tyytyväinen kuin se minuun. Sen seisoessa tarvitsisin tikapuita, noustakseni sen selkään. Senvuoksi on sen laskeuduttava vatsalleen, kun pyrin satulaan. Mutta useasti se ponnahtaa seisaalleen äkillisesti kuin joustin, ensin taka- ja sitten etukoivilleen, ja ellei silloin pidä varaansa, niin pyllylleenpä kellistyy. Monasti se marssiessaan kiertää kaulansa päin ja laskee takkuisen päänsä syliini. Minä silloin silitän sen otsaa, hivelen kädelläni yli silmien ja taputan sen turpaa. Aamuisin ilmestyy ratsastuskameelini telttini eteen. Se työntää turvallaan oviverhon sivulle ja kurkistaa pörhöisellä päällään niin kauas pikku telttiin, että tämä melkein täyttyy. Kietaisen käsivarteni sen kaulaan, hyväilen sitä ja annan sille kappaleen leipää. Nyt sen vaaleanruskeat silmät loistavat riemusta, ja se pyörtää takaisin laitumelleen. Eikähän muu olekaan mahdollista kuin että suopuu hyväksi ystäväksi elukan kanssa, jolla kuukausimäärin ratsastaa kymmenen tuntia päivittäin.

Kellojen kilke kaikuu alinomaa korvissani kameelien askeleitten poljennossa. Askeleet ovat pitkiä ja vitkallisia ja 30 kilometriä enempää taivaltaa karavaani harvoin päivässä. Tiemme käy kaakkoon päin. Olemme jo aikaa jättäneet taaksemme Elburs-vuoriston juurella sijaitsevat tienoot, missä virtojen juottamat kanavat vielä kykenevät loihtimaan esille ihania puutarhoja ja hedelmällisiä vainioita. Kylät ovat yhä etäämpänä toisistaan, ja ainoastaan kanaviensa varsilla hohtelee maa vielä vehmaana; heti niiden ulkopuolelle tultuamme ympäröitsee meitä yksinomaan harmaankeltainen aavikko, jolla paikotellen törröttää kuivuneita aroheinävihkoja. Yhä harvemmin tulee vastaamme aasijonoja, jotka arolta kuljettavat varpukuormia polttopuina myytäväksi. Ne ovat surkean pieniä ja tuskin näkyvätkään taakkojensa alta. Niiden sieramet on leikattu auki, julmasti kyllä, jotta ne saavat helpommin hengitetyksi ja siten kuljetuksi pitempiä taipaleita yhteen menoon. Niiden pitkät korvat lerkkuvat edes takaisin, ja alahuuli roikkuu kuin reppu. Unisilta ja murheellisilta näyttävät juhtaparat, ja ne ovat niin itsepintaisia, etteivät milloinkaan väisty tieltä.

Viimeisestä erämaan reunassa sijaitsevasta kylästä, johon olemme moniaiksi päiviksi pysähtyneet valmistautumaan matkamme vaaroihin, olemme ottaneet mukaamme vielä kymmenen kameelia, jotka kuljettavat muonavaroiksi nahkaleileihin tulpittua vettä ja heinätakkoja, jotta pääsemme kunnolliseen alkuun tolallamme. Ja nyt ei ole enää mitään merkkiä elämästä ympärillämme. Yksinäisiä pikku vuorijonoja kohoaa kuin saarina, mutta niiden takana on aavikon näköpiiri lakea kuin meren ulappa. Persian erämaassa on vain niukasti keitaita, joista karavaanit voivat saada vettä ja elintarpeita. Mutta pohjoinen aavikkoseutu, Kevir nimeltään, ei sisällä vähäisintäkään keidasta, ei kasva siellä ainoatakaan ruohonkortta, ei edes lukki ryömi maassa, sillä Kevirin kamara on suolaa, ja kun talvella sataa, käy suolapitoinen savi liukkaaksi kuin jää. Ja juuri se on matkamme määränä.

Mutta kestää kokonaisen kuukauden ennen kuin olemme saapuneet siihen kohtaan, mistä otamme uhkaseikkailuksemme Kevirin halki samoamisen. Sinne asti kävi kaikki rauhallista kulkuansa, päivä ei toisestaan poikennut. Meillä oli polttopuita yltäkyllin, sillä hiekka-aavikon reunassa, minne tuuli on kasannut korkeita harjanteita, kasvaa suurin määrin saksauleja ja tamariskeja, arokasveja, jotka voivat olla usean metrin korkuisia ja joiden kovat rungot rattoisasti räiskien roihusivat leiritulillamme.

Vasta Dshandakin kylästä alkaen käännyin varsinaiselle suola-aavikon tolalle ja otin mukaani kaksi saattajaa ja neljä kameelia. Mutta ensiksi täytyi meidän värjötellä neljä vuorokautta suolaerämaan laidalla sateen takia. Kun varsinaisella Kevirillä sade yllättää karavaanin, voivat miehet vielä pitää itseänsä onnellisina, jos kuormastonsa ja juhtansa menettäen pääsevät hengissä takaisin suolaiselta savinevalta. Monetpa karavaanit ovat jo jäljettömiin kadonneet tällä aavikolla. Oli siis meidän onnemme, että satoi ennen kuin olimme ehtineet liukkaalle savikamaralle. Mutta kun nyt neljän vuorokauden kuluttua saapui etelästä käsin karavaani ja tahtoi uskaltaa aavikon yli yhä vieläkin synkältä näyttävän sään uhalla, liityin minäkin siihen.

Oli pilkkopimeä, kun läksimme liikkeelle. Sytytettiin nuotio, ja sen loimussa kuormitimme kameelimme. Pian häipyi nuotio taaksemme, ja edessämme levisi öiseen pimentoon verhoutunut Kevir. Minne matka suuntausi, ei ollut nähtävissä; kulku oli kokonaan jätettävä ratsastuskameelin varaan. Yltympärillä vallitsi syvä hiljaisuus jota vain tiukujen kilinä keskeytteli.

Pysähtymättä marssivat persialaiset sen aamua ja parhaan osan päivää edelleen. Miesten ja juhtain voimat ponnistettiin äärimäisilleen, sillä joka hetki saattoi tuoda uuden sadekuuron. Yöksi leiriytymistä ei käynyt ajatteleminen. Torkkuen ja viluissani nyökkyilin vaippaan ja karvapeitteeseen kääriytyneenä istuimellani, kunnes kellot kalkattivat kuin aamumessuun ja päivä sarasti. Mutta vielä nytkään eivät persialaiset pysähtyneet, eikä minun auttanut muu kuin pysyä mukana. "Älkäähän jättäytykö, herra", sanoi saattajistani muuan, "tuolla toisella puolella saatte nukkua!" Jokseenkin mennyttä miestä on se, joka yksinään jääpyy karavaanista. Uskovatpa persialaiset, että aavikolla asustaa pahoja henkiä, jotka noituvat taipaleelle viivästyneen. Hän kyllä kuulee kulkusien helinän, mutta päinvastaiselta suunnalta, säntää sinne, etäytyy yhä enemmän kumppaneistaan ja viimein lopen harhaantuu.

Siten pitkittyy kulku koko päivän. Taivas näyttää tuhoa ennustavalta, kaikkialla leijuu pilviä. Aavikko on sileä kuin luuvan lattia; missään ei ilmesty vähäisintäkään kumpua. Lännessä laskee aurinko, väikkyen kuin hehkuva pallo pilvimaljassa. Kimpullinen häikäisevän punaisia säteitä tulvehtii yli erämaan, ja sen pinta välkkyy kuin purppurameri. Pohjoisessa on taivas tumman sinipunainen, ja tällä taustalla kuvastuvat kameelit tiilipunaisina, — satumainen värien karkelo!

Sitte painuu aurinko taivaanrannan alle, ja nyt kauhtuvat värit; kameelien pitkät varjot hiipuvat maan kamaralta, ja uusi yö nousee idästä. Pian on karavaani taas näkymättömissä, mutta tiukujen kilke heläjää herkeämättömänä. Tuolloin tällöin pilkistää meihin pilvien repeämästä kuu.

Puoliyön tienoissa tummui taaskin taivas. Persialaiset kyyröttivät mykkinä nyökkyen kameeleillaan. Piankaan ei ollut enää ketään muuta valveilla kuin opas, joka talutti ensimäistä kameelia nuorasta, ja minä jonon viimeisen kameelin seljässä. Silloin ropsahtaa äkkiä raskaita pisaroita päällemme, eikä kulu minuuttiakaan, kun jo sade pieksee kameeleja, ratsastajia ja kuormastoa.

Yhdellä iskulla on karavaani muuttunut! Kovaäänisesti, peljästyneesti ja hätäisesti kalkahtelevat kellot. Miehet ovat hypänneet kameelien seljästä maahan. Sade suomii aavikon sileätä kamaraa, ja jotkut juhdat alkavat jo liukahdella. Jos henkemme on meille rakas, niin riennettävä on meidän, muutoin imee meidät nieluunsa aavikko vielä viime hetkessä! Äänekkäästi huhuillen ajelevat miehet kameeleja, ja kellot moikuvat kuin tahtoen vainajia havahduttaa viimeiselle tuomiolle.

Tuossa kellahtaa ensimäinen kameeli! Tällä kamaralla ovat juhdat pahassa pulassa. Niillähän ei ole kavioita kuten hevosilla, vaan pehmeät leveät anturat, ja luiskahtaessaan ne mätkähtävät tantereeseen kuin ammuttuina. Kaikki neljä koipea tuiskahtavat toiselle sivulle, ja raskas ruho kuorminensa jymähtää toiselle. Ei se kameelillekaan ole varsin mieluista, mutta ratsastajalle se on kerrassaan tukalaa; vastikään istui hän mukavasti kääriytyneenä ylhäällä kyttyräin suojassa, ja nyt sätkii hän liejussa.

Kameeli kuukertuu toisensa perästä ja on jälleen pinnisteltävä koivilleen. Se puuha tuottaa joka kerta viivytystä, ja sillaikaa pehmiää liete yhäti. Joka askeleella vajoavat kameelit syvemmälle mujuun. "Mäiskis!" kurahtaa sorkka iskokseen, ja "läiskis!" luksahtaa se lävestään, ja siten mäiskii ja läiskii karavaanin kaikkien viidenkymmenenyhdeksän kameelin astunta. Sade ropisee rankkana ja kellot moikuvat, mutta niin kauvan kuin vielä niiden kaiun kuulemme, taistelemme menestyksellä. Silloin ne yhtäkkiä mykistyvät!

"Mikä tuli?" kysyn.

"Olemme Pirunkuurnalla", vastaa joku ääni, ja verkalleen alkaa jälleen kellojen kalkatus. Perätysten on juhtain kahlattava suolaveden täyttämän joenuoman yli. Minun kameelini vuoron tullessa painan polveni tiukkaan. Nähdä ei voi mitään, kuulen vain edelläni tallustavien kameelien läiskinää ja veden roisketta ympärilläni. Nyt lipuu elukkani jyrkkää vierua alas, harittaa koipensa, huojuttaa ruumistaan tasapainonsa säilyttämiseksi, molskahtaa sitte veteen ja kapuaa toisella puolella ylös töyrämää.

"Tamariskeja!" kuulen jonkun huutavan. Siunattu sana, sillä se merkitsee pelastusta. Suolaerämaassa ei kasva mitään, ja missä tapaa ensimäiset tamariskit, siinä on jälleen hiekkainen maaperä. Silloin on kaikki vaara kestetty. Ja kahden tunnin kuluttua päädymmekin onnellisesti aavikkokylään, missä otamme kelpo levon henkeämme uhanneen seikkailumme korvaukseksi.

13. Jäävuorten taatto.

Ken ei ole itse viikkokausia samoillut erämaassa ja sitte saapunut keitaalle, hän voi tuskin kuvitella, mitä se merkitsee. Keidas on aavikon matkalaiselle samaa kuin myrskyn hätyyttämälle merenkulkijalle turvallinen satama, ja tarvitaanpa miehuullista päättäväisyyttä sellaisen leposijan hylkäämiseen ja vaelluksen pitkittämiseen puuttoman taipaleen helteessä. Hetkeksi pysähdymme nyt Tebbesin keitaalle keskelle Persian erämaata, missä kaivot ja sadantuhannen palmupuun lehto tarjoaa uupuneelle vaeltajalle siimestä ja virkistystä. Eikä mikään voine niin helposti lepyttää ihmistä antejansa auliisti jakelevaan aurinkoon, kuin sellaisten aikojen muisteleminen, jolloin sen ainoakin heikko säde olisi tuntunut peräti tervetulleelta.

Tämmöinen muistoni vie meidät kappaleen matkaa pohjoiseen päin Persian erämaasta kokonaan toiseen maahan. Marraskuulla 1893 olin lähtenyt liikkeelle Orenburgista Ural-virran varrelta, joka on osittain Aasian ja Europan rajana, kulkeakseni kirgiisiaron poikki tärskyvällä tarantassilla, venäläisten maanteiden tavallisilla ajoneuvoilla. Tämä suunnaton aro leviää Irtishin ja Kaspian meren, Ural-virran ja Sir-darjan välillä; se on sileä kuin jäätynyt meri, ja hevoset saavat huoletta patikoida minkä koivista lähtee; ei ole vaaraa siitä, että sattuu tielle kuoppa tai pyörä pirstoutuu kivenlohkareeseen. Matka Tashkentiin, Turkestanin pääkaupunkiin, on kaksituhatta kilometriä pitkä, ja lumipyryssä ja 20 asteen pakkasessa olin onnellisesti jättänyt taakseni taipaleen yhdeksänkymmentäyhdeksän kievaria, joissa olin yhdeksäänkymmeneenyhdeksään kertaan vaihtanut hevosia. Tashkentista käsin olin kierrellyt Samarkandin maakuntaa samannimisine pääkaupunkeineen ja käynyt Samarkandin lounais- ja Amu-darjan pohjoispuolella sijaitsevassa Bukharan maassa, jonka emiiri tunnustaa Venäjän herruuden. Sieltä samosin Pamirin valtaiselle vuoriylängölle, jota sen asukkaat nimittävät "Maailman katoksi", kun uskovat, että se kohoaa kuin kattona koko muun maan yli.

Tästä suunnattomasta vuoristosolmusta lähtevät alkuunsa Aasian ja koko maapallonkin korkeimmat vuorijonot, Himalaja, Transhimalaja, Karakorum, Kven-lun ja Tien-shan itään päin, Hindukush länteen. Silmäys kartalle osottaa, että Aasian ja Europan enimmät ja isoimmat vuorijonot yhtyvät Pamiriin tai ovat alkujaan sieltä johdettavissa. Tibetin vuorijonot ulottuvat kauvas Kiinan ja Taka-Intian niemimaalle. Tien-shan on vain ensimmäisenä niveleenä eri vuoristojen jaksossa, joka ulottuu pohjoiseen koko Aasian halki. Hindukushin jatkona tapaamme Pohjois-Persian vuoret, Kaukasuksen, Vähän-Aasian ja Balkanin niemimaan huiput, Alpit ja Pyreneit. Pamir muistuttaa mustekalan ruumista, joka ojentelee lonkeroitaan joka suunnalle. Siitä lähtevät jättiläismoiset vuoristojonot ovat Aasian luurankona, jonka ympäri ylätasangot leviävät kuin lihaksistona. Virrat, joet ja purot ovat sen valtimoina ja laskimoina. Sisämaan erämaat ovat tämän elimistön kipeitä, kuihtuvia osia, ja niemimaat raajoja, jotka meren ylitse välittävät eri kansakuntien keskistä yhteyttä.

Helmikuulla 1894 olin Margelánissa, Keski-Aasian vilja-aitan Ferghanan pääkaupungissa; Ferghana nimittäin on viljava ja hedelmällinen, kauttaaltaan vuorten ympäröimä laakso. Olin varustanut pienen kelpo karavaanin, johon kuului yksitoista hevosta ja kolme miestä, ja seurueessani oli ensi kertaa Islam Bai, joka sittemmin työskenteli monet vuodet uskollisena palvelijanani. Telttejä ei meidän tarvinnut ottaa mukaamme; kuvernööri oli toimittanut kirgiiseille käskyn, että kaikkialle, missä tahdoin viettää yöni, oli matkuettani varten pystytettävä kaksi mustaa karvatelttiä. Muonavaroja oli meillä tavara-arkuissamme, olkia ja ohria säkeissä, mutta sitäpaitsi myös rautalapioita, piiluja ja keihäitä, sillä meidän oli vaellettava syvässä lumessa ja iljanteilla.

Siten samosimme etelää kohti ylös Pamirille ja seurasimme soukkaa laaksonsolaa, jossa vaahtoinen virta vilisi jään kattamien kivenlohkareiden lomitse. Tuon tuostakin menimme sen yli kapeita, notkuvia puusiltoja myöten, jotka näyttivät tulitikuilta, kun korkeilta kaltailta katseli niitä alhaalla laakson pohjassa kuvastuvina. Päivä päivältä eteni kulku ylemmäksi. Jäähän hakattiin askelmia ja tietä hiekotettiin. Mutta yhä vaikeampaa oli pääsy. Jokaista hevosta oli yhden kirgiisin talutettava päitsistä, toisen pidellessä hännästä; ratsastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, oli melkein ryömittävä nelinkontan. Kerran tunsin erään huimaavan solakynnyksen laella vuoritaudin tukalia oireita, tuimaa päänkivistystä, pahoinvointia ja korvien huminaa.

Niin, vastakohtana vaelluksellemme Persian erämaan halki oli tämä retki yhtämittaista kömpimistä ja kahlaamista lumessa ja jäärinteitä pitkin. Kun eräänä päivänä lähetin ratsumiehen ennakolta tähystelemään tietä, pilkistivät vain hevosen ja miehen pää esille lumesta. Toisena kertana jäimme tavallista kirgiisitelttiämme vaille, ja me leiriydyimme lumimuurin suojaan nuotion ympärille 34 asteen pakkasessa. Kirgiisit, joiden olisi pitänyt pystyttää telttimme, oli pidättänyt lumivyöry, joka hautasi neljäkymmentä lammasta. Miehistä oli kuitenkin kuusi kahlannut eteenpäin meitä vastaan, mutta kaksi jäi nietoksiin ja toiset neljä pääsivät luoksemme mitä viheliäisimmässä tilassa; yhdeltä oli jalka paleltunut, toinen tullut lumisokeaksi. Kirgiiseillä on tapana suojella silmiään siten, että kiinnittävät lakkinsa etureunan alle pitkiä hevosenjouhia riippumaan tai piirtävät hiilellä mustan renkaan silmiensä ympäri ja nokeavat nenänsä.

Näissä vuoristoissa vilisee susia, ja mekin tapasimme lukuisia jälkiä näistä verenjanoisista rosvoista. Nälkä pakottaa ne ylen rohkeiksi, ja varsinkin kirgiisien lammaslaumoille tekevät ne suurta vahinkoa. Yksi ainoa susi oli pelkästä murhanhalusta vastikään purrut eräältä kirgiisiltä kuoliaaksi 180 lammasta! Muuan vaeltava kirgiisi oli tällä seudulla osunut susiparven hätyyttämäksi, ja kaksi päivää jälkeenpäin tavattiin hänestä vain pääkallo ja joitakuita luita.

Missä tahansa oleskeleekaan itä-Pamirilla, kaikkialla näkee Mus-tag-atan, jäävuorten taaton, jonka latuskaiset, kumpuiset kyttyrät kohoavat kaikkien muiden vuorten yli. Se on 7880 metriä korkea, siis maapallon korkeimpia vuoria. Sen kuperalle laelle keräytyy lumi, jonka alemmat kerrokset ainaisen paineen vaikutuksesta muuttuvat jääksi. Siksi on vuorella aina lumen jauhoittama jäälakki päässä. Mutta huipun ympärillä on myöskin matalia kouruja, ja niihin kokoutuu lunta kuin maljoihin, vaipuu verkalleen alas ja muuttuu niissäkin ylhäältäpäin pusertavasta paineesta jääksi. Siten syntyy valtaisia jääkielekkeitä, jotka soluvat alaspäin erinomaisen hitaasti, vuosittain ainoastaan joitakuita metrejä. Niitä ympäröi mahtavat, rosoiset kallioseinämät, joista lohkeilee muraa ja kivenlohkareita jäävaipalle, ja tämä vie ne mukanaan alavammille seuduille. Mitä lämpimämmäksi nyt tulee alempana ilma, sitä enemmän sulaa jäätä; mutta ylhäältä tuntuva puristus tasottaa erotuksen, joten jäävirran alareuna näyttää aina pysyvän paikoillaan. Siihen läjäytyy nyt vähitellen jään kuljettama kiveliö, työntyy päällekkäin ja muodostaa suuremmoisia raunioita ja louhikkoja, joita nimitetään moreeneiksi. Itse jäävirtaa sanotaan gletsheriksi. Mus-tag-atasta lähtee joka taholle lukuisia sellaisia gletshereitä; ne ovat monen kilometrin mittaisia ja kilometriä tai paria leveitä. Niiden yläpinta on hyvin epätasainen, siitä kohoilee lukuisia kirkkaita jääkyttyröitä ja -keiloja. Näillä Mus-tag-atan gletshereillä olen jalkaisin ja jakhärillä ratsastaen monasti vaellellut. Sellaisilla retkillä tarvitaan hyvät jalkineet, muutoin on helposti vaara tarjolla, että matkamies lipeää ja syöksyy jäärailoon, joita ilmenee kaikkialla. Tuollaisen railon reunalta kurkistellessaan näkee ikäänkuin tummansinisen luolan, jonka seinät ovat kiiltävää lasia ja reunat pitkillä jääpuikoilla somisteltuja. Pitkin gletsherien pintaa noruu sulauspuroja milloin äänettöminä ja pehmoisesti kuin lipuisi öljyä vihreänsinisissä jääkuurnissa, milloin loristen ja hilpeästi hypähdellen. Jäärailojen pohjalla tiukkuu ja luskuu; useasti myös tuollainen gletsherpuro komeana vesiputouksena häviää jään kuiluun. Lämpiminä päivinä auringon porottaessa taivaalta on kaikkialla nuoskeata, ja yltympärillä tiukkuu, porisee ja lirisee. Mutta kalsealla ja kylmänkolealla säällä on gletsherkin hiljaisempi, ja talven tullessa paukkuvine pakkasineen jähmettyy se mykäksi, kaikkien purojen jäykistyessä jääksi.

Kirgiisien jakit ovat uskomattoman varmajalkaisia. Niillä voi ratsastaa yli liukkaiden, kuperain jäätiköiden, joiden poikki ei ainoakaan ihminen pystyisi kävelemään. Jak iskee kavionsa niin lujaan, että jää sirkoilee valkeana jauheena ilmaan, ja kun matka käy niin jyrkästi alaspäin, ettei se enää voi seistä, harittaa se kaikki neljä koipeaan, tekeytyy kankeaksi kuin puuhevonen ja luisuu jäävierua alas keikistymättä. Usein ratsastin yli moreenikasojen, joita mahtavat, päälletysten sulloutuneet graniittiharkot olivat muodostaneet. Vireästipä oli silloin polvet painallettava ratsun kupeisiin, sillä jak loikkii ja poukkoilee kuin vimmattu.

Neljästi olen yrittänyt muutamien rivakkain kirgiisien seurassa nousta "Jäävuorten taaton" huipulle, mutta aina menestyksettä. Korkealle moreenien keskeen oli leirimme sijotettu. Islam Bai, kuusi kirgiisiä ja kymmenen jakia oli ennen auringonnousua matkavalmiina, ja meillä oli elintarpeita, turkkeja, lapioita ja keihäitä, polttoaineita ja teltti mukanamme. Jyrkkiä rinteitä myöten ylös kävi matka ensin louhikon läpi, sitte lumihankea myöten, joka vajotti yhä syvempään. Oheneva ilma vaikeutti hengitystä, ja yhä useammin seisahtuivat jakit huohottamaan. Kirgiisit itse astelivat jalkaisin hoputellen juhtia ylös huimaaviin korkeuksiin. Ensimäisen päivän iltana olimme saapuneet kohtaan, joka sijaitsee 6300 metriä valtameren pintaa ylempänä. Siinä oli meille siksi päiväksi kylliksemme; yövyimme sinne, huomeneltani pitkittääksemme nousua.

Mutta kaksi kirgiisiä oli niin voivuksissa väsymyksestä ja päänkivistyksestä, että he pyysivät saada palata alas. Toiset lapioitsivat lunta pois ja ympäröitsivät pikku telttimme vielä lumimuurilla. Sytytettiin nuotio ja pantiin teekattila tulelle, mutta vuoritaudin lähetessä on ruokahalu laimea. Kymmenen jakiamme seisoskelivat ulkona lumisohjossa liekaan pantuina, ja kirgiisit kiertyivät turkkeihinsa kokoon kuin siilit. Täysikuu leijui kuin hopeanvalkoinen ilmapallo juuri vuoren huipun yli, ja minä läksin teltistäni nauttimaan tämän unohtumattoman näyn suuremmoisuutta. Alapuolellamme soluva gletsher oli varjossa, mutta kidekentät kimmeltelivät kuutamossa häikäisevän valkoisina. Jakit kuvastuivat korppimustina valkealla hangella, niiden tömistelyssä narskui lumi, ja sieramista pöllähteli huurupilviä. Valkeita, kepeitä hattaroita viiletteli vuoren yli kuun alitse nopeasti pitkin latuansa. Palasin sitte telttiini. Tuli oli sammunut ja vastikään sulanut lumi jälleen jäätynyt kivikovaksi. Siellä oli kosteata ja katkuista, ja miehet huokailivat ja voihkailivat päänkivistystä ja korvien suhinaa. Minä ryömin turkkeihini, mutten kyennyt saamaan unta. Hisahtamaton oli yö, vain harvoin kuuli kumean pamauksen — silloin oli uusi railo haljennut jäähän tai kivenjärkäle lohjennut alas vuorenseinämästä.

Ihala oli moinen yö äärettömän avaruuden rajalla, jonka tummansininen holvilaki kaartuu maapallon kaikkien vuorten yli! Savuisessa teltissämme lepäsimme korkeudessa, jota eivät Europan, Pohjois-Amerikan, Afrikan ja Australian valtaisimmatkaan vuorenkärjet tavota. Ainoastaan Aasiassa on vielä useita ja Etelä-Amerikassa joitakuita huippuja, jotka kohoavat korkeammallekin. Olisi pitänyt kasata kaksikymmentäyksi Eiffel-tornia päällekkäin, jotta olisi yösijamme tasalle päästy.

Kun aamulla kömmin turkkieni alta esille ja kurkistin ulos teltistä, pyyhkieli riehuva lumimyrsky vuoren kupeita. Raskaat, lunta tuiskuttelevat pilvet olivat ihan läpinäkymättömiä, ja ylemmäksi kapuaminen olisi ollut varma kuolema. Saimme olla vain hyvillämme siitä, että meidän onnistui tuollaisella säällä päästä hengissä jälleen alas. Laskeutuminen tapahtui läpi lumikinosten ja melkein päistikkaa alaspäin. Jak kaipasi laidunta ja hyppeli nietosten halki kuin delfiini. Ellei istu lujasti satulassa, niin poukkoaa juhtansa pään yli, ja silloin menettää myös jak jalansijansa ja kellistyy ratsastajansa päälle. Tämä 6300 metrin korkeudessa vietetty yö tuntui vielä kauvan jälkeenpäin luissani.

14. Mustan surman valtakunnassa.

Liian väleen on lepohetki kulunut Tebbesin keitaalla. Kameelit seisovat kuormitettuina, me nousemme ratsaille. Kulkuset helisevät jälleen, ja karavaanimme samoaa eteenpäin erämaassa, päiväkausin ja viikkomäärin aina kaakkoa kohti. Vihdoin saavumme suuren järven rannalle, joka on Hamun nimeltään, Persian ja Afghanistanin rajalla. Afghanistanin pohjoispuoliskon täyttää Hindukush-vuoristo; nimi merkitsee hindujen surmaajaa, koska muka hindut kuumasta Intiasta sinne kavunneina kaiken todennäköisyyden mukaan menehtyvät ikuiseen lumeen. Mutta keväisin sulaa suuret määrät talvilunta, ja silloin kirmailee jokia ja puroja hilpeästi hyppelehtien alas laaksoa, etelä-Afghanistanin tasangoilla yhtyäkseen isoksi virraksi. Se on nimeltään Hilmend ja laskee Hamun-järveen, jonka partaalle olin matkallani v. 1906 pystyttänyt telttini.

Mahdotonta oli kuljettaa kameeleja järven yli, sillä oikeita veneitä tai lauttoja ei siellä ollut. Minun täytyi siis erota niistä, niin uskollisesti kuin olivatkin minua monet kuukaudet palvelleet. Viimeisenä iltana ostin kaiken leivän, mitä läheisestä kylästä oli saatavissa, ja syötin niille tätä herkkua kullekin vuoronsa jälkeen. Isot, muhkeat elukat näyttivät olevan peräti kummastuksissaan. Jos ne olisivat tienneet, että me olimme nyt kahden erämaan välissä, joista toisella on nimenään toivoton aavikko ja toisella Gehenna eli horna, niin olisi niillä ollut täysi syy iloita. Mutta kun uusi omistaja nyt seuraavana päivänä vei ne pitkänä rivinä pois palmujen alitse, näyttivät ne syvästi murheellisilta, ja minun kelpo ratsastuskameelini käänteli päätänsä takaisin telttiini päin niin kauvan kuin siitä vielä oli hiukkaakaan näkyvissä. Vielä tänä päivänä kummeksin usein itsekseni, millä erämaan poluilla se nyt mahtaneekaan vaellella.

Hamun-järven laakeilla rannoilla rehottaa kaislikko ja ruovosto runsaana, mutta ainoatakaan puuta ei siellä kasva. Ruovoista alkuasukkaat rakentavat majansa ja eräänlaisia hullunkurisia aluksiakin. Läpeensä kuivia, keltaisia ruokoja sitelevät he kimppuina sikaarinmuotoisiksi käämeiksi, ja joukottain sellaisia käämejä yhteen köyttelemällä muodostuu useita metrejä pitkä torpeedomainen venhe, jota he käyttävät kulkuneuvonaan järvellä. Lastineen on sellainen vene tuskin kymmentä sentimetriä korkealla vedenpinnasta, mutta se ei voi aallokossakaan milloinkaan täyttyä tai upota. Tosin voivat ruokokäämit höltyä, mutta visusti varotaankin lähtemästä liikkeelle kovalla tuulella.

Neljääntoista sellaiseen ruokoveneeseen toimitettiin minut miehineni ja kaikkine tamineineni, ja jokaisen aluksen lykkäsi vesille pitkällä sauvoimella puolialaston persialainen. Järvi on tuskin puoltatoista metriä syvä, mutta kaksikymmentä kilometriä leveä, ja erämaan moniviikkoisen kuivuuden ja helteen jälkeen oli tämä matka herttaisena virkistyksenä. Vain koirat eivät olleet aluksi suopua keikkuvaan laivastoomme, vaan hyppelivät veteen, kun kaislojen takia luulivat maan olevan lähellä. Mutta uida ne saivat kunnes pärskivät uuvuksissaan, ja lopulta oli ne puolikuolleina poimittava vedestä.

Kahden tunnin matkan päässä Hamun-järven vastapäisestä rannasta sijaitsee Nasretabad, Seistanin pääkaupunki, josta maakunnasta muuten kuuluu puolet Afghanistaniin, puolet Persiaan. Viittä kuukautta ennen minua oli sinne saapunut toinen vieras, rutto! Parhaillaan kierteli musta kuolonenkeli korjaamassa joukottain uhrejansa; se vei talonpojan aurankurjesta ja keskeltä laumaa paimenen, ja kalastaja, joka aamulla vielä oli reippaana laskenut verkkonsa Hamuniin, makasi illalla vaikertaen ja kuumeisena majassaan.

Aasia on aarialaisten ja mongolien alkukoti; se on myöskin suurten uskontojen kehto, buddhalaisuuden, kristinopin ja muhametinuskon. Ja Aasia on niinikään hirveitten kulkutautien tyyssija, jotka aika-ajoin tuhoavina vyöryinä syöksähtävät yli ihmiskunnan.

"Mustallakin surmalla", rutolla, on Aasiassa kotinsa. V. 1350 tunkeusi se Europaan ja riisti täältä viisikolmatta miljoonaa ihmistä. Kokonaisia maakuntia jäi autioiksi, ja hyljättyjen kirkkojen ympärille kasvoi sankkaa metsää. Monet ihmiset tekivät parannuksen tämän Jumalan rangaistuksen tähden, toiset antausivat silmittömään mässäykseen. Siihen aikaanhan ei vielä ollut aavistustakaan bakteereista, saati seerumista, joka tekee bakteerien tuhoisan vaikutuksen veressä tehottomaksi.

V. 1894 tuli rutto Kiinasta Hongkongin kautta Intiaan, missä muutamien vuosien kuluessa kuoli siihen kolme miljoonaa ihmistä. Muistan Bombayn köyhienkorttelissa pienen talon, jossa kävin v. 1902. Viranomaiset olivat määränneet, että jokaisessa talossa, jossa oli joku kuollut ruttoon, oli maalattava punainen risti ovenpieleen — ja tämä pikku rakennus oli saanut kerrassaan neljäkymmentä ristiä!

Nyt v. 1906 raivosi rutto hirvittävästi Afghanistanissa, ja sen rakennuksen katolta, jossa asuin englantilaisten luona, näin ruumissaattojen kulun kulkutaudin uhrien kalmistoon; kaupungin muurien ulkopuolella pestiin ruumiit. Pikku kaupunki uhkasi kuolla tyhjäksi, ja ihmisiä pakeni parvittain. Englantilainen lääkäri ja hänen apulaisensa tahtoivat auttaa heitä seerumiruiskutuksilla, mutta europalaisvihassaan uskotteli muhamettilainen papisto rahvaalle, että juuri kristityt olivat tuoneet taudin maahan. Harhaan johdettuina keräytyivät alkuasukkaat kiihdyksissään rynnäkköön englantilaista konsulinvirastoa vastaan, mutta hyökkääjät torjuttiin pakosalle. Mahdollisuutta myöten koettivat he salailla kuolemantapauksia ja korjasivat sen vuoksi ruumiit öiseen aikaan pois. Mutta pian kuoli sairaita niin tiheään, ettei ollut enää aikaa kaivaa kunnollisia hautoja. Ken kammosi hyeenoja ja shakaaleja, kaivoikin sentähden itse jo eläessään hautansa! Mustalippuiset uhrivuohia kuljettavat kulkueet kiertelivät kaupungin moskeijaa ja rukoilivat Allahilta armoa. Mutta Allah ei heitä kuullut, ja nämä kansankokoukset levittivät vain ruttoa yhä enemmän.

Oli taloja, joista ei ruumiita enää ollenkaan haudattu. Henkiin jääneet kaikkosivat kaikessa hiljaisuudessa tiehensä ja sulkivat oven. Joku vaivainen retku sitte tietenkin tunkeusi autioon rakennukseen ja istahti huoneeseen, jossa ruttotautisen musta ruumis luonnollisesti pian myrkytti hänetkin. Tällä tavoin on kokonaisia kyliä kuollut sukupuuttoon. Mikroskopilla katsoen näkyy murhaava ruttomikrobi pienen pikkaraisena pitkulaisena pisteenä, ja kuitenkin on se silloin 1200-kertaisesti suurennettu. Se elää rottien veressä ja siirtyy ihmisiin noiden jyrsijäin syöpäläisten välityksellä. Se on hirmuisen tarttuva; talossa, josta kuolonenkeli on yhden uhrin noutanut, kuolee toinen toisensa jälkeen. Ja taikauskoisessa piintymyksessään eivät alkuasukkaat ole taivuteltavissa polttamaan vaatteitaan ja ruton saastuttaman rakennuksen koko irtaimistoa. He eivät raskitse eritä omaisuudestaan ja menehtyvät mieluummin sen mukana.

Oli luonnollisesti suuri onni päästä jälleen lähtemään tästä mustan surman valtakunnasta, ja Belutshistanin erämaita myöten kävi matka edelleen Intiaa kohti. Olin vapauttanut vanhat palvelijani, ja saattueenani oli uusi henkilökunta, pelkkiä belutsheja. Me ratsastimme dshamboilla, nopsajalkaisilla dromedareilla, jotka ovat ammoisista ajoista asti sukeutuneet juoksijoiksi. Niillä on korkeat, ohuet, mutta jäntevät koivet ja isot anturat, jotka kumeasti töksähtelevät kuivaan kamaraan. Päätänsä ne pitävät korkealla ja liikuttavat sitä nopeammin kuin arvokkaat kameelit. Mutta juostessaan ne pitävät sitä vaakasuorassa, melkein kyttyräinsä tasalla. Kukin dromedari kantaa kahta ratsastajaa, satulassa on sen vuoksi kaksi syvennystä ja kahdet jalustimet. Dromedarin nenärustossa on poikittain pikku nasta, jonka päähän on kiinnitetty hieno naru. Dromedaria ohjataan heittelemällä narua toiselta puolelta toiselle.

Siitä on vasta kolme tai korkeintaan neljä vuosikymmentä, kun belutshit herkesivät tekemästä rosvoretkiä persialaiselle alueelle. Vasta englantilaisten otettua haltuunsa maan on siellä päästy järjestyneihin oloihin. Kuitenkin täytyy yhä vielä pitää mukanaan suojelusvartiota, ja minua saattoi kuusi nykyaikaisilla kivääreillä asestettua dromedariratsastajaa. Kuten belutshit itä-Persiaa, samoin ovat turkmenit lukuisilla sissihyökkäyksillä hävitelleet Korassania, ja länsirajalla kurdit viettävät hillitöntä rosvoelämää. Näillä rauhattomilla rajaseuduilla ei ole ainoatakaan kylää ilman pikku linnotusta tai ainakin vartiotornia.

15. Skorpioneja.

Katsastusdromedareilla siis nyt kiidämme pohjois-Belutshistanin halki itään päin. Korventuneet, kuivat erämaat ja arot, joissa vain niukasti törröttää ohdakkeita ja heinätöyhtöjä, vaeltelevat hienon ja keltaisen hiekan läjäämät harjanteet ja matalat kuuman ja kylmän vaihtelussa rapautuneet vuoriselänteet — siinä tämän maan tuntomerkit. Vain harvassa liikkuu täällä paimentolaisia lammaslaumoineen, ja muukalainen ihmettelee usein, mistä ihmiset ja eläimet voivatkaan täällä saada elantonsa. Joissakuissa laaksoissa on sentään laidunta ja lähteitäkin, ja toisinaan kohtaamme vyöhykkeinä rehottavia tamariskeja, ja saksaul-pensaita, joilla on vihannat neulaset, kova puu ja pohjaveteen asti ulottuvat juuret. Suuri karavaanitie, jota seuraamme, on kammoksuttavan autio. Ainoastaan vaihdosasemilla tapaamme kaivoja, ja niissäkin vesi on suolapitoista. Helle käy nyt huhtikuun lopulla päivä päivältä painostavammaksi. Lämpömittari osottaa varjossa 42 astetta, ja dromedarilla ratsastaessa kohti aurinkoa tuntuu siltä, kuin pistäisi päänsä hehkuvaan uuniin. Tuulen leyhyillessä tulee vielä toimeen, mutta silloin hiekkapyörteet leiskuvat kuin kummitukset pitkin paahteista kamaraa. Tyvenellä ilmalla näyttävät vuorten ääriviivat vipajavan pieninä nopeina aaltoina. Päiväpaisteessa olleen kiväärin piippu polttaa pian kädet rakoille, ja keskikesällä belutshit kietovat jalustimensakin huopatilkulla, suojellakseen alastomia dromedareja saamasta palohaavoja kupeisiinsa.

Tämä tienoo on maapallon kuumimpia. Aurinko on puoleltapäivin niin korkealla, että suurin osa dromedarien varjoa katoaa itse elukkain alle. Hartaastipa tulee kaivanneeksi päivänlaskua ja vasiten odotelleeksi, että varjot pitenevät ja pahin paahde heikkenee. Mutta viileätä ei täällä tule yöksikään, päin vastoin ovat silloin vielä hyttyspilvet kiusana.

Edempänä idässä käyvät laaksot hedelmällisiksi, muta myriadit ahnaat heinäsirkat hävittävät reheviä vehnävainioita; niitä oli erittäin runsaasti juuri sinä vuonna, jona minä siellä kävin.

Sitäpaitsi vilisee Belutshistanissa ja Persiassakin skorpioneja, noita pieniä erämaan asukkaita, jotka ovat kahtenasatana lajina levinneet kaikkien viiden maanosan kuiviin seutuihin. Toiset ovat mitättömiä kooltaan, toiset viidenkintoista sentimetrin mittaisia. Väriltään ne ovat mustanruskeita, punertavia tai kuten Belutshistanissa oljenkarvaisia. Niiden ruumiina on niveleetön pää- ja rintakappale, seitsemän nivelrenkaan muodostama takaosa ja kuusi pyrstörengasta. Viimeinen, kolmastoista nivel sisältää kaksi myrkkyrauhasta ja on neulanhienolla pistimellä varustettu. Myrkky on vesikirkasta nestettä.

Skorpionit elelevät lahoissa puurungoissa, kivien ja muurien alla ja raoissa, ja lämmöstä pitäen ne tunkeutuvat taloihin ja mökkeihin, ryömivät vaatteisiin ja vuoteisiin. Vanhoina aikoina uskottiin niiden ylösnousemukseen kuoleman jälkeen, ja Vanhasta Testamentista ovat ne meille tuttuja, sillä Jumala johdatti Israelin lapset "sen suuren ja hirmuisen korven lävitse, jossa tuliset käärmeet ja skorpionit ja kuivuus oli, ja ei ensinkään vettä ollut". Ne ryömivät Uudessakin Testamentissa, sillä Jeesus sanoi seitsemällekymmenelle opetuslapselle: "Katso, minä annan teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneita", ja että ne vanhana aikana olivat yhtä peljättyjä kuin nykyäänkin osottaa Johanneksen Ilmestyksen lause: "Ja savusta läksivät metsäsirkat maan päälle, ja heille annettiin voima, niinkuin skorpioneilla on maan päällä."

Mutta tämä iljettävä matelija ei ainoastaan maan päällä ryömiskele, vaan se on myöskin Eläinradan tähtikuvien kehässä edustettu kahdeksantena kuvana kahdestatoista. Tässä ominaisuudessaan on skorpioni kuvattuna vanhoissa egyptiläisissä temppeleissä, ja siten sai se jo vanhana aikana enemmän mainetta osakseen kuin mikään muu niin alhainen eläin.

Öisin skorpionit lähtevät pimeistä kätköistään liikkeelle saalista pyytämään. Ne pitävät silloin pyrstöään taivutettuna ylöspäin seljän yli, jotteivät vahingoittaisi pistintä ja ollakseen oitis valmiina hyökkäykseen ja puolustukseen. Soveliaan uhrin tavattuaan skorpioni ryntää vikkelästi sen kimppuun, tarttuu siihen krapua muistuttavilla saksillaan, kohottaa sen päänsä ja ylöspäin suuntautuneiden silmiensä yli ja antaa sille myrkkypistimellään surmaniskun. Sitte se imeytyy kiinni uhrinsa pehmeisiin osiin ja ruhjoo kovat leuoillaan.

Nuoret skorpionit tulevat elävinä maailmaan ja ovat ensimäisestä päivästään saakka vanhempiensa näköisiä, heleänvaaleita vain vielä ja pehmeitä. Ne matavat emonsa seljässä ja koivissa; tämä on sillävälin heikontumistaan heikontunut ja kuolee jonkun ajan kuluttua, jolloin poikaset alottavat itsenäisen eleskelynsä. Skorpionin pahimpia vihollisia ovat eräät karvaiset, niinikään myrkylliset rosvohämähäkit, jotka ovat Persiassa ja Belutshistanissa hyvin yleisiä.

Isojen skorpionien pistot ovat ihmisellekin vaarallisia. Joissakuissa tapauksissa on piston kohtaama kuollut hirveisiin tuskiin kahtatoista tuntia myöhemmin. Toiset saavat kouristus- ja kuumekohtauksia ja kärsivät kovia kipuja. Mutta ken joutuu useampaan kertaan skorpionien pistämäksi, hän jää lopulta tunnottomaksi myrkylle. Usein olen aasialaisissa mökeissä, teltissäni, tavaroissani tai vuoteessanikin tavannut skorpioneja, mutta pistäneet ne eivät minua ole koskaan. Monet palvelijani sitävastoin ovat saaneet sitäkin kokea, ja he kertoivat minulle, että oli vaikea sanoa, mihin skorpioni oli pistänyt, kun koko ruumista piston johdosta syyhytti ja kirveli. Itä-Turkestanissa on tapana siepata pistänyt skorpioni kiinni, rusentaa se tahtaaksi ja sivellä tällä voiteella kohtaa, mihin pistin on tunkeutunut. Mutta tepsiikö se keino, sitä en mene takaamaan. Kerrotaan skorpionin päättäväisyyden menevän niin pitkälle, että se toivottomaan pälkääseen jouduttuaan surmaa itsensä. Niinpä sanotaan sen lävistävän myrkkypistimellään oman selkänsä, jos se asetetaan hehkuvien hiilien saartamaan kehään, josta se on turhaan yrittänyt päästä livistämään. Olen useastikin tehnyt tämän kokeen ja joka kerta havainnut, että skorpioni kyllä juoksenteli moneen kertaan ympäri kehässä pääsyaukkoa hakien, mutta sitte jäi varsin viisaasti kököttämään keskelle.. Kenties ilmaisi sille vaisti, että hiilet hiipuvat, jahka kuluu aikaa tovi. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästiin, olin minä sen jo murskannut isolla kivellä. Sääliväisyys eläimiä kohtaan on kyllä kaunis piirre, mutta skorpioneja on tuhottava missä tahansa niitä osuu tielle.

16. Indus.

Kun on 2400 kilometriä kameeleilla ja dromedareilla ratsastanut, kuuluu veturin höyrypillin vihellys mitä viehättävimmältä soitolta. Intian rautatien alkuasemalla sanoin jäähyväiset belutsheilleni, astuin junaan ja kiidin ison linnotuskaupungin Quettan kautta brittiläisestä Belutshistanista alas Induksen partaalle.

Nyt otamme hetkiseksi kartan käteemme. Himalajan eteläpuolella on Intian niemimaa kolmiona, jonka kärki pistää Intian valtamereen kuin oka. Mutta tämän kolmion asemasivu pohjoisessa on leveä. Siellä juoksevat Intian kolme suurta virtaa, Indus, Ganges ja Brahmaputra. Viimeksimainittu kostuttelee Assarin tasankoja kolmion itäkulmassa. Gangesin rannoilla sijaitsee kokonainen maailma suuria kuuluisia kaupunkeja, joista poikkeamme useihinkin niin pian kuin olemme palanneet pitkänlaiselta retkeilyltä Tibetistä. Gangesilla ja Brahmaputralla on yhteinen suisto, jonka lukemattomia haaroja myöten molempien virtojen vesi laskee Bengalin lahteen.

Kolmion läntisellä kulmalla soluu Indus Intian-meren Arabian-puoleiseen kolkkaan. Sen ja Brahmaputran lähteet ovat ylhäällä Tibetissä lähitysten, ja kuin suunnattomana valkoisena jalokivenä saa Himalaja puitteekseen noiden molempien virtojen välkkyvät, kohisevat hopeajuomut: läntisessä yläreunassa leikkaa siihen kolmekintuhatta metriä syvän laaksorotkon Indus, ja idässä etsii Brahmaputra yhtä jylhän, huimaavan laakson kautta tiensä alangolle. Tuhansia ja taaskin tuhansia vuosia herkeämättömästi jäytävät ja hivuttavat vesipaljoudet ovat uurtaneet nämä valtaiset poikkilaaksot maapallon korkeimpiin vuoristoröykkiöihin.

Induksella on useita sivujokia. Vaahtoavina vesiputouksina ja kohisevina vuolteina kiitävät ne vuoristosta alas valtiastansa vastaan. Isoin niistä on nimeltään Satledsh, ja ne kaikki virtaavat Pendshabin alankomaan halki. Kolmestatoista jokisuusta, jotka jakautuvat 250 kilometrin mittaiselle rannikkotaipaleelle, laskee Indus mereen. Sen koko pituus on 3200 kilometriä, siis hiukan enemmän kuin Tonavan.

Induksen itärantaa pitkin vei minua juna pohjoista kohti. Isossa tilavassa vaununosastossani oli yhtä kuuma kuin äsken Belutshistanissa, nimittäin 42 astetta. Rautatievaunujen suojelemiseksi hehkuvalta auringolta on ne katettu olkipäähineillä, joiden liepukat oikealla ja vasemmalla ulottuvat puolitiehen ikkunoita alas. Ikkunaruudut eivät ole valkeita kuten Europan rautateillä, vaan tummansinisiä tai vihreitä; muutoin häikäisee päiväpaisteen heijastus maan kamarasta liian räikeästi. Joka toiseen ikkunaan molemmin puolin on lasin asemesta pingotettu juurisäikeistä punottua verkkoa, jota pitkin päivin ja öin noruu vesi. Näiden ikkunain eteen on kiinnitetty tuulikiekko, joka junan kiitäessä vinhaa vauhtia painaa voimakkaan ilmavirran vaunnuosastoon kostean ikkunaverkon läpi. Siten jäähtyy sisällä ilma kymmeneen tai kahteentoista asteeseen, ja virkistävääpä on puolialastomana istuutua keskelle ilmanvetoa!

Tämä rautatie seuraa Industa uskollisesti vuoriston tyveltä merelle asti, missä se päättyy isoon satamakaupunkiin, jonka nimenä on Karatshi; höyrylaivat kulkevat sameata virtaa ylös ja alas. Mutta me kuljemme ylös Induksen vartta Ravalpindiin, isoon linnotuskaupunkiin, missä astumme pois junasta, valmistautuaksemme retkeilyllemme Kashmirin ja Ladakin kautta Tibetiin.

17. Aleksanteri Suuri.

Heinäkuussa v. 325 ennen Kristuksen syntymää kulki Aristoteles, Makedonian kuninkaan Aleksanterin opettaja, vastarakennetulla laivastolla alas Industa ja poikkesi maihin Pattalan kaupunkiin, siinä kohden missä virran suistohaarat erkanevat toisistaan. Hän huomasi kaupungin olevan kylmillään, sillä asukkaat olivat paenneet sisämaahan. Aristoteles lähetti kevytaseisia joukkoja heidän peräänsä ja ilmotutti heille, että he saattoivat rauhassa palata taloihinsa ja majoihinsa. Kaupungin luo rakennettiin linnotus ja useita laivatelakoita.

Kuningas Aleksanterilla oli suuria suunnitelmia. Kaksikymmenvuotiaana oli hän saanut pikku Makedonian hallituksen käsiinsä ja sittemmin alistanut valtaansa sekä Trakian että myöskin Illyrian ja Kreikan kansat. Hän oli vienyt armeijansa Hellespontin yli, voittanut persialaiset, vallannut Lydian, Kappadokian ja Frygian vähä-aasialaiset valtakunnat ja miekaniskulla jaoittanut Gordion solmun, Aasian herruuden tunnuskuvan. Issoksen luona, Kypron suorakulmaisessa poukamassa, joudutti hän häviöön persialaisen suurkuninkaan Dareios Kodomannoksen, joka koko sotajoukkonsa keralla astui häntä vastaan. Damaskoksessa anasti hän persialaisen valtioaartehiston. Sitten valtasi hän Tyroksen ja Sidonin, foinikialaisten kuulut kauppakaupungit, ja perusti Egyptin rannikolle Aleksandrian, joka vielä tänään 2240 vuoden ikäisenä on kukoistava kaupunki. Libyan erämaan halki samosi hän Jupiter Ammonin keitaalle, missä papit vanhaan farao-tapaan vihkivät hänet Ammonin pojaksi. Mutta sitte tunkeusi hän itäänpäin Aasiaan, meni Eufratin yli, voitti Tigrisin varrella vielä kerran Dareioksen ja valtasi ylpeän Babylonin ja Susan, missä 150 vuotta ennen häntä persialaiskuningas Ahasverus (Xerxes), joka hallitsi "127 maakuntaa Intiasta hamaan Kusiin", oli kutsunut päällikkönsä vieraspitoihin ja näytellyt heille "valtansa ihanuutta ja suuruutensa loistoa". Sieltä marssi Aleksanteri Persepolikseen ja poltatti tuhaksi persialaisen suurkuninkaan palatsin, merkiksi siitä, että vanha herruus nyt oli lopussa. Ajaen takaa Dareiosta Ispahanin ja Hamadanin kautta kääntyi hän edemmäksi itää kohti Baktriaan, nykyiseen Venäjän Keski-Aasiaan, ja eteni pohjoiseen päin Sir-darjalle ja skyyttien maahan. Sieltä hän poikkesi sadantuhannen miehen armeijan etunenässä etelään, valtasi koko Pendshabin alankomaan ja teki alamaisikseen kaikki Induksen länsipuolella asuvat kansat.

Nyt oli hän saapunut Pattalaan ja ajatteli lukuisia voittojaan ja valtaamiansa laajoja maita. Kaikkialle oli hän asettanut kreikkalaisia ja makedonialaisia, joiden piti hallita kotimaisten ruhtinasten ja satraappien sivulla. Mutta tämä suuri valtakunta oli liitettävä lujaksi kokonaisuudeksi, ja Babylonin piti olla sen pääkaupunkina. Ainoastaan lännessä oli vielä suunnaton aukko täyttämättä, ne erämaaseudut, joiden halki olemme vastikään samonneet Teheranista Tebbesin keitaan poikki ja Seistanin halki Belutshistaniin.

Alistaakseen valtaansa siellä asuvat kansat lähetti hän osan sotaväkeänsä pohjoisempaa latua myöten Seistanin halki Pohjois-Persiaan. 12000 miehen piti vastarakennetuilla laivoilla purjehtia ja soutaa intialais-arabialaisen meren rannikkoa pitkin Ormuksen salmen ja Persian lahden kautta Eufratin suulle. Yksikään kreikkalainen ei siihen asti ollut kulkenut niillä vesillä, ja vaarallinen hanke oli tämä yritys senaikaisilla laivoilla, tuiki tuntemattomilla rannikoilla. Mutta yritettävä sitä oli, sillä Aleksanteri tahtoi varata Eufratin ja Induksen suun välille meritien, joka yhdisti valtakunnan läntisen osan itäiseen. Voidakseen varustaa laivaston ruokatarpeilla ja juomavedellä valitsi hän itselleen vaarallisen erämaantien pitkin rannikkoa. Mutta 40000 sotamiehestä, jotka häntä tällä matkalla seurasivat, kuoli 30000 janoon!

Kreetalainen suur-amiraali Nearkhos suoritti Aleksanterin antaman tehtävän mitä loistavimmalla tavalla, ja hänen kulkunsa on merkillisimpiä matkoja, mitä on konsanaan tehty. Hänen teettämänsä merikortit ovat niin tarkkoja ja luotettavia, että niitä voidaan käyttää vielä tänä päivänä, vaikka rannikko siitä saakka onkin usein paikoin muuttunut ja hiekoittumisesta madaltunut.

Mutta Aleksanteri ei tahtonut päästää laivastoaan tälle uhkarohkealle retkelle ennen kuin oli itse varmistautunut Induksen suiston kulkukelpoisuudesta ja nähnyt valtameren ulapan. Sen vuoksi lähti hän Induksen läntistä haaraa pitkin alas nopeimmilla aluksillaan, kolmikymmenhankaisillaan ja triremeillään, joita 150 alastonta soutuorjaa kolmeen päällekkäin rakennettuun teljoriviin sovitettuina kiskoi eteenpäin pitkillä laivanrungon aukoista veteen ulottuvilla airoilla; sotajoukko seurasi pitkin rantaa, suojellakseen aluksia.

Ei ole mitään huvimatkaa luotsiton soutu hiekka- ja liejusärkkien lomitse Induksella keskikesällä, kun virta on saanut suurimman vesimääränsä ja penikulmittani peittänyt rantaa tulvallaan. Jo toisena päivänä nousi ankara etelämyrsky; virran pyörteissä käyvä oikukas aallokko vahingoitti useita aluksia ja suisti joitakuita kumoon. Aleksanteri poikkesi maihin hankkimaan muutamia kalastajia luotseiksi, ja matkaa pitkitettiin jälleen alas virtaa. Uoma kävi yhä leveämmäksi ja leveämmäksi, ja hetki hetkeltä selvempänä tuntui meren raikas henkäily. Tuuli kiihtyi, kaakkoismonsuuni oli saavuttanut huippukohtansa. Sameanharmaan virran vesi hyrskyi yhä korkeampina aaltoina, soutaminen kävi yhä työläämmäksi, kun soutajat toisin ajoin eivät ylttäneet veteen, toisin ajoin taasen joutuivat painamaan aironsa liian syvälle. Siihen aikaan ei vielä tiedetty mitään luoteesta ja vuoksesta. Piankin näytti virta kääntyvän takaisin mereltä, ja luotsit neuvoivat kuningasta etsimään turvaa eräästä väylänhaarasta, missä alukset vedettiin rantaan. Mutta nyt tuli pakoveden aika, ja vesi hupeni kuin meren nielemänä. Alukset jäivät kuivilleen, ja monet niistä upposivat syvälle liejuun. Aleksanteri ja hänen miehensä olivat ymmällä, sillä he eivät päässeet etenemään eivätkä takaisin pyörtämään. Mutta heidän parhaillaan pulaillessaan alustensa irrottamisessa palasi nousuvesi mereltä ja kohotti ne selkäänsä.

Kun nyt oli tarkkailtu luoteen ja vuoksen säännöllistä vuorottelua, kävi niiden vaaroja välttäminen, ja Aleksanterin laivasto saapui viimein saaren luo, jolla oli yltäkyllin juomavettä. Sieltä hän näki Induksen ulkosuun vaahtoavan, jymisevän hyökyaallokon, ja rannikolla vyöryväin vesivuorten takana valtameren tasaisen taivaanrannan. Tultuaan nyt vakuutetuksi siitä, ettei triremien ylimmiltä teljoriveiltä ollut enää muuta nähtävissä kuin taivasta ja vettä, uhrasi hän merenjumalalle, Poseidonille, nereideille ja hopeajalkaiselle merenjumalatar Thetikselle, kantaisänsä Akilleksen äidille, ja anoi jumalilta suojelusta retken jatkamiselle Eufratiin asti. Rukouksensa päätyttyä hän heitti virtaan kultaisen pikarin.

Valkea vaippa yllään, kultainen vyö uumillaan ja turbaanin tavoin kiedottu huivi kastanjanruskeilla kiharoillaan seisoi kolmikymmenvuotias makedonialaisten kuningas ryhdikkäänä ja solakkana triremin peräpartaalla ja tähysteli suuremmoiselle ulapalle, jonka hän aikoi vallata samalla päättäväisyydellä, millä jo oli kolme maanosaa alistanut. Hän hengitti viileätä, suolansekaista monsuunia ja ajatteli kai erämaan loppumattomia teitä, missä tukahduttava pöly kiehtoilee ratsuja ja kuormastovaunuja. Hän oli maapallon mahtavin valtias ja tiesi hyvin suuruutensa. On kaupunkeja Egyptissä, erämaita Persiassa sekä vuorijonoja ja järviä Keski-Aasiassa, jotka vielä tänä päivänä kantavat Aleksanterin nimeä.

V. 323 kuoli hän Babylonissa, vasta kolmenkymmenenkolmen vanhana. Mutta hänen maailmaa tavotellut armeijansa levitti kreikkalaista sivistystä koko Aasiaan. Senvuoksi ei hänen toimelias elämänsä sammunut jäljettömiin kuin tähdenlento aikojen yöhön.

Nykyään, kun viisaat miehet panevat paksut takkinsa nappiin leukaa myöten ja puhuvat järkeä rauhankongresseissa, sietää poikien ja nuorukaisten joskus muistella sitä ritarillista, valoista aikaa, jolloin makedonialaisten kalvat kalahtelivat vihollisten varuksiin, voittajain huhuilu kajahteli Aasian laaksoissa ja nuoret soturit raivasivat tiensä erämaan kuuman hietikon halki.

18. Kuolonkaravaani.

Ravalpindista on ensiksi 300 kilometrin matka Srinagariin, Kashmirin pääkaupunkiin. Kashmir-laakson kehänä kohoavat Himalajan lumipeitteiset kärjet, ja erästä tämän vuoriston laaksoa ylöspäin vaelsin minä v. 1895, mukanani kolmenkymmenenkuuden muulin ja sadan hevosen karavaani. Kuukauden verran matkattuani saavuin Jarkentiin; se kaupunki sijaitsee valtaisessa, laakeassa ja kaukalonmuotoisessa syvänteessä, jota vuoristo saartaa kaikilta muilta tahoilta paitsi idästä ja jonka nimenä on Itä-Turkestan. Tämän alueen eteläpuolella kohoaa Tibetin mahtava ylänkömaa, missä Intian ja Kiinan isoilla virroilla on lähteensä. Lännessä on Pamir, "Maailman katto", ja pohjoisessa Tien-shan eli Taivaanvuoristo, jonka jatkona ovat edempänä idässä Altai ja useat muut vuorijonot; näistä saavat Siperian jättiläisvirrat alkunsa. Mutta tämän vuoristokehän keskessä, Suur-Aasian sydämessä, sijaitsee Itä-Turkestanin alankomaa, joka muistuttaa suhdattomien kivimuurien ympäröimää tibetiläistä lammastarhaa. Sen pohjoisosassa virtaa lännestä itään joki: Tarim. Tämä juontaa etelästä alkunsa, Jarkent-darjasta ja Khotan-darjasta, ja saa juoksunsa varrella vielä muita sivujokia, sillä Itä-Turkestanin vuoristokiehkurasta valuu vesi lumikentiltä ja jääkielekkeiltä alangolle. Tarimin lähdepurot lorisevat vireinä vuorten kaitaisissa laaksoissa, ja suuri virta soluu majesteetillisena tasangon halki, mutta se on tuomittu pysymään merta näkemättömänä. Se kuolee ja sammuu Lopnorin aavikkojärveen.

Itä-Turkestanin isoimman osan anastaa erämaa, joka on maapallon kammostuttavin: Takla-makan. Koko Aasian ja Afrikan halki ulottuu koillisesta lounaaseen erämaavyöhyke, joka on verrattavissa kuivuneeseen virranuomaan; Gobi, isompi osa Mongoliaa, Takla-makan, "Punainen hietikko" eli "Musta hietikko" Venäjän Turkestanissa, Kevir ja muut Persian aavikot, Arabian hiekka-arot ja lopuksi Sahara — on siinä vyöhykettä. Tässä aavikkojonossa, joka leviää Tyynestä merestä Atlanttiin, on siis Takla-makan niveleenä.

Tämän erämaan länsiosassa jouduin kokemaan hirveimmän muiston niiden neljäntoista vuoden ajalta, jotka olen viettänyt vaelluksilla Asiassa. Vastamainitun vuoden huhtikuussa se sattui, kun aioin samota Jarkent-darjan rannalta Merketin kylästä tämän aavikon poikki itää köhi Khotan-joelle, kolmensadan kilometrin taipaleen. Minulla oli kokenut johtaja, neljä palvelijaa ja kahdeksan kameelia matkueessani, ja ruokavaroja olin ottanut kahdeksi kuukaudeksi, sillä jälkeenpäin aioin kulkea Tibetin halki. Islam Bai kuului seurueeseeni, erään toisen miehen nimenä oli Kasim.

Alussa oli kaikki käynyt hyvin. Huhtikuun 23. p:nä loittonimme erään järven perimäisestä poukamasta, josta olin käskenyt täyttää vesivarastomme kymmeneksi päiväksi, ja piankin samosimme pitkin hiekkaulappaa, jonka harjanteet kohoilivat yhä korkeampina, kuusikymmentä metriä maan kamarasta. Päällepäätteeksi nousi piankin myrsky, joka kieritteli hiekkaa sankkoina pilvinä, sulloen nenän, suun ja korvat täyteen.

Huhtikuun 25. p:n aamuna olin tehnyt sen kamalan havainnon, että tunnoton karavaaninjohtaja oli vastoin käskyäni ottanut mukaan vettä ainoastaan kahdeksi päiväksi, toivoen meidän voivan kahden tai korkeintaan kolmen päivän kuluttua kaivaa esille vettä jostakin. Mutta se toivo petti, eivätkä sadepilvetkään, joita tuolloin tällöin muodostui taivaalle, tipauttaneet ainoatakaan pisaraa! Niinpä täytyi meidän tuotapikaa jaella vesivarastoamme kulauksittain.

Huhtikuun 27 p:nä oli minun jo täytynyt jättää taipaleelle kaksi kameelia ja suuri osa matkatavaroita. Seuraavana päivänä riehui luoteismyrsky, tuollainen "musta myrsky", joka kuljettaa mukanaan lentohietaa läpitunkemattomina pilvinä ja muuttaa päivän yöksi, jotta matkamies on kuin hiekkaan hautautunut. Kameelit laskeusivat mahalleen, pää tuulesta pois käännettynä, ja me työnsimme päämme niiden alle, säästyäksemme tukehtumasta lentohiekkaan.

Vähäinenkin vesivarastomme oli vielä lisäksi kutistunut selittämättömällä tavalla, ja kuukauden viimeisenä päivänä oli meillä enää vain kolmannes litraa vettä. Silloin yllätti Islam Bai johtajani pitelemässä lekkeriä huulillaan! Mieheni olisivat hänet nitistäneet siihen paikkaan, jollen olisi ehtinyt hätään. Kun sitten illalla piti jakaa viimeiset pisarat, olivat Kasim ja muuan toinen janoon nääntymäisillään tehneet niistä lopun! Toukokuun 1. p:nä ei seurueellani ollut muuta jäljellä kuin eltaantunutta kasviöljyä, joka oli kameeleille tarkotettua, ja kamalasti ahdisti jano minua, joka en enää ollut edellisenäkään päivänä saanut veden pisaraakaan. Epätoivoon siinä joutuu ja melkein järkensä menettää; veden himo ei suo hetkenkään rauhaa, tuntee ruumiinsa kuivuvan. Olimme ottaneet mukaamme pullollisen kiinalaista paloviinaa, käyttääksemme sitä keittovehkeeseen. Minä join sitä jokseenkin juomalasillisen, mutta sitte viskasin pullon pois, antaen sen salakavalan sisällön valua hiekkaan.

Vaarallinen juoma mursi voimani. Karavaanin laahautuessa eteenpäin hiekkaharjanteiden lomitse en minä jaksanut sitä seurata. Kömmin ja pyllyelin taampana perässä. Tiu'ut kaikuivat heleästi hiljaisessa ilmassa, mutta yhä heikommaksi kävi niiden sointu ja kuoleutui lopulta kaukaisuuteen. Ympärilläni levisi vaitelias aavikko, hiekkaa, hiekkaa, hiekkaa joka taholla!

Verkalleen seuraten toisten latua saavuin viimein hiekkaharjanteen laelle, jolta näin karavaanin. Kameelit olivat laskeutuneet mahalleen, Kasim istui maassa kädet kasvoilla ja houraili jo, itkien ja nauraen yhteen menoon; toinen, Muhamed Shah, rukoili polvillaan Allahilta apua. Kun ei meillä enää ollut mitään muuta juotavaa, teurastimme kanan ja joimme siitä veren. Sitte tuli vuoro lampaan, jonka olimme ottaneet mukaamme. Mutta sen veri oli sakeata ja haisi niin pahalle, ettei siitä koirakaan huolinut. Seuralaiseni eivät kammoksuneet kameelien virtsaakaan. Kaikki kuormasto, mikä ei ollut sinä hetkenä välttämätöntä, jätettiin telttiin, kaikkiaan kahdeksan kirstullista kallisarvoisia esineitä, joukossa valokuvauskojeeni ja tuhatkunta levyä. Karavaaninjohtaja kerrassaan menetti järkensä ja mätti hiekkaa suuhunsa, väittäen sitä vedeksi. Hänet ja Muhamed Shahin piti erämaa ainiaaksi ominaan.

Illalla ei myöskään Islam Bai jaksanut pitemmälle, ja yksistään Kasim seurasi minua veden haussa. Hän otti mukaan lapioita, sangon ja lampaan rasvahännän. Minulla oli vain kelloni, kompassi, taskuveitsi, lyijykynä, paperilappu, kaksi pientä läkkirasiallista hummeria ja suklaata, tulitikkulaatikko ja kymmenen savuketta. Mutta syötävästä ei meillä ollut suurtakaan apua, sillä kita ja nielu olivat niin kuivat, että nieleminen oli mahdotonta.

Kello oli tasan kaksitoista. Olimme tehneet haaksirikon keskellä aavikkoulappaa ja jätimme nyt laivanhylkymme, tavottaaksemme jonkin rannikon. Joldash-koirakin jäi karavaanin luo, enkä sitä sen koommin nähnyt. Islamin vieressä paloi lyhty meidän etääntyessämme; sen tuike häipyi pian hiekkaharjanteiden taakse.

19. Hengenhädässä.

Olimme mahdollisimman keveissä pukimissa; Kasimilla oli yllään vain ihokas, väljät housut ja saappaat, lakin oli hän unohtanut ja lainasi minulta nenäliinan, jonka kietoi päänsä ympäri. Minulla oli valkoinen patalakki, villaiset alusvaatteet, ohut pumpulipuku ja jäykät ruotsalaiset saappaat. Olin viimeisessä kuolonleirissä vaihtanut asua, voidakseni siistissä kunnossa laskeutua kuolemaan.

Epätoivon päättäväisyys kannusti meitä eteenpäin, mutta jo kahden tunnin kuluttua olimme niin unisia, että meidän oli levähdettävä tuokio. Yökylmä ajoi meidät kuitenkin jo kello neljältä jalkeille, ja me laahauduimme eteenpäin. Päivä tuli hehkuvan helteinen, ja kello kahdeltatoista olimme väsymyksen tyyten herpaannuttamia. Erään hiekkaharjanteen pohjoiselle rinteelle kaivoi Kasim yökylmään hiekkaan kuopan, ja me hautauduimme siihen ilkosen alastomina, jotta vain pää pilkisti näkyviin. Suojellaksemme itseämme auringonpistolta ripustimme pukineemme lapionvarteen sillä tavoin, että saimme siimestä. Vasta kello kuudelta ponnistausimme jälleen liikkeelle ja marssimme nyt seitsemän tuntia. Mutta yhä useammin täytyi meidän levähtää, ja kello yhdeltä uinahdimme hiekkakummulle. Siinä lojuimme kolme tuntia, sitte jatkui tallustamista taas itää kohti. Kompassi oli minulla aina kädessäni. Uusi päivä sarasti, toukokuun 3. kun Kasim äkkiä seisahtui ja sanaakaan hiiskumatta viittasi itään. Kaukana häämötti pieni tumma piste, vihanta tamariski. Sellainen pensas ei voinut elää aavikkoulapalla, elleivät sen juuret ulottuneet pohjaveteen. Me hoipertelimme sen luo, kiitimme Jumalaa ja pureskelimme eläinten tavoin tamariskin mehukkaita vihreitä neulasia. Tuokion lepäsimme sen niukassa siimeksessä, sitte kompuroitsimme edelleen, kunnes puoli kymmeneltä vaivuimme toisen pensaan juurelle melkein pyörryksissä.

Taaskin kaivauduimme hiekkaan ja viruimme siinä kerrassaan yhdeksän tuntia vaihtamatta halkaistua sanaa keskenämme. Hämärissä laahauduimme huojuvin askelin eteenpäin. Kolmituntisen vaelluksen jälkeen pysähtyi Kasim taas äkkiä. Hiekkaharjujen välissä kuvastui jotakin tummaa, kolme komeata mehevälehtistä poppelia! Lehdet olivat kyllä syötäväksi liian kitkeriä, mutta me hierustimme niillä ihoamme, kunnes saimme sen kosteaksi.

Siihen piti meidän nyt kaivaa kaivo, mutta lapio kirposi voimattomista käsistämme. Me heittäysimme maahan ja raapimme hiekkaa kynsillämme, mutta pitkää aikaa emme sitä kestäneet. Nyt kokosimme risuja ja sytytimme korkealle roihuavan rovion, jonka piti osottaa Islamille suuntamme ja herättää huomiota idässä päin, sillä Khotan-darjan rantaa pitkin kulkee karavaanitie.

Toukokuun 4. p:n aamuna kello neljä vääntäysimme taas liikkeelle. Mutta viiden tunnin kuluttua olimme saaneet kylliksemme. Kasim ei enää jaksanut kaivaa hautaa. Minä sen vuoksi itse kaivauduin viillyttävään hiekkaharjanteen kupeeseen ja lojuin siellä kymmenen tuntia, silmiäni ummistamatta.

Sietämättömän vitkallisestipa kiertää sellaisena päivänä aurinko latuansa taivaalla. Kun lopulta illan varjot venyivät maan pinnalla ja minä olin valmis lähtöön, kuiskasi minulle Kasim, ettei hän jaksanut enempää. Minä olin niin tylsistynyt, etten edes ajatellut lausua hänelle jäähyväisiä, kun yksinäni läksin pitkittämään kulkuani hiekka-aavikon hämyssä. Heti puoliyön jälkeen lyyhistyin muutaman tamariskin juurelle. Tähdet tuikkivat kuten tavallista, ei hisaustakaan kuulunut, vain sydämeni sykintä ja kelloni tikitys keskeytti kaameata hiljaisuutta.; Silloin rahisi jotakin hiekalla:

"Sinäkö siellä, Kasim?" kysyin minä.

"Niin, herra", kuiskasi hän.

"Kävelkäämme vielä joku matka", sanoin minä, ja hän seurasi minua hetkuvin polvin.

Sitte kun ruumiimme oli nahistunut kuivaksi kuin pergamentti, olimme melkein menettäneet janontunteen. Mutta voimamme olivat lopussa, ja pitkiä taipaleita ryömimme nelinkontin. Olimme miltei pökerryksissä ja niin penseitä kaikelle kuin olisimme unissamme kävelleet. Mutta jonkun ajan kuluttua heräsimme jälleen täyteen tajuntaan, ja äkkiarvaamatta ilmestyi eteemme ihmislatu! Jotkut virralle leiriytyneet paimenet olivat arvatenkin nähneet roviomme ja poikenneet likittyville. Me seurasimme jalanjälkiä korkealle harjulle, missä hiekka oli kiinteämpää ja jäljet selvemmin nähtävissä. Ja nyt — tunsimme ne! "Ne ovat omia askeleitamme", supatti Kasim kuolevalla äänellä. Olimme kiertäneet kehässä. Mitä syvimmän masennuksen vallassa ja lopen nääntyneinä vaivuimme polullemme makaamaan.

Siten koitti toukokuun 5. päivä. Olimme nukkuneet puolitoista tuntia, ja Kasim oli hirvittävän näköinen; kieli oli pöhöttynyt, valkea ja kuivunut, huulet sinireunaiset. Kouristuksen tapainen nikotus kiusasi häntä, hytisytellen koko ruumista, lähenevän kuoleman merkkinä. Me olimme ponnistelleet urheasti, mutta nyt teki loppu tuloaan. Sakeana herui veri suonissa, ja selvästi tunsi, miten silmät ja nivelet olivat kuivuneet jäykiksi. Auringon noustessa näkyi itäisellä taivaanrannalla musta viiru. Siellä varmaankin häämötti Khotan-darjan rantametsä! Vielä viimeinen ponnistus, päästäksemme sinne ennen kuin voipumus ja jano veivät meiltä hengen! Muutamassa syvennyksessä kasvoi lukuisia poppeleita.

"Tähän me pysähdymme, metsä on vielä niin kaukana!" Mutta me emme enää ollenkaan jaksaneet kaivaa, ja ryömien pitkitimme kulkuamme.

Vihdoinkin olimme perillä. Pääni oli sekaisin kuin kamalan unen jälkeen, rusentelevasta painajaisesta päästyä. Vehmaana ja rehevänä kohosi metsä edessämme, heinäkasveja ja yrttejä kasvoi puiden lomassa. Kaikkialla oli nähtävissä lukuisia villien eläinten jälkiä, tiikerien, susien, kettujen, hirvien, antilopien, gasellien ja jänisten. Linnut livertelivät aamuvirttänsä, ja hyönteisten surina täytti ilman. Yltympärillä vallitsi virkeä elämä.

Pitkää matkaa ei virralle voinut enää olla, mutta läpipääsemätön orjantappuratiheikkö ja tuulen runtoma ryteikkö häivyttivät meidät suoraan metsän halki suuntautuvalta tolalta. Silloin huomasimme polun, jolla näkyi selviä ihmisten ja hevosten jälkiä. Sen täytyi varmasti viedä virran rantaan, mutta pikaisen pelastuksenkaan toivo ei enää kyennyt pysyttämään meitä jalkeilla. Kello yhdeksältä porotti aurinko jo niin kuumana, että me tuuperruimme kahden poppelin katveeseen. Kasim oli jo viimeisillään. Ilmaa tavotellen virui hän maassa ja tuijotti mielipuolen katsannolla taivasta kohti. Hän ei enää vastannut, kun ravistelin häntä. Minä riisuuduin ja ryömin puiden juurien alle auenneeseen onteloon. Ympärilläni näin hiekassa jälkiä skorpioneista, jotka asustivat lahoissa kannoissa; mutta rauhaan jättivät minut nuo myrkylliset matajat.

Kymmenen tuntia lojuin siinä unta saamatta, sitten otin lapion puuvarren ja hoipertelin yksinäni metsän halki. Kasim ei enää liikahtanutkaan. Puunrungolta toiselle hinauduin tiheikön läpi, repien vaatteeni ja käteni piikkeihin. Hämärsi ja pimeni, ja minä tunsin unen pyrkivän yllättämään itseni. Jos se pääsi voitolle, niin nukuinkin viimeistä kertaa.

Silloin loppui metsä yhtäkkiä: Khotan-darjan uoma oli edessäni. Mutta — sen pohja oli kuiva, ihan yhtä kuiva kuin aavikon hiekka! Vasta myöhään kesällä, kun eteläisestä vuoristosta on lumi sulanut, kuljettaa tämä virta vettä. Mutta pitikö minun kuolla tänne rantaan? Ennen kuin kerrassaan toivottomaksi heittäysin, tahdoin vielä yrittää samota koko uoman poikki. Se oli tältä kohdalta kaksi kilometriä leveä, suunnaton taival! Lapionvartta sauvana käyttäen huojuin verkkaan eteenpäin, ryömin melkoisia taipaleita, mutta vielä useammin täytyi minun levähtää ja silloin kaikella tahdonvoimallani taistella unisuutta vastaan.

Tähän asti olimme aina samonneet itää kohti, mutta tänä yönä veti minua vastustamaton voima kaakkoon päin. Näkymätön käsi näyttää minua johtaneen.

Kuun sarvet loivat valjua valoa kuivuneen virranuoman yli. Minä ponnistelin päin kuuta eteenpäin ja toivoin näkeväni hopeaisen juovan läikkyvän vedenkalvosta. Jonkun ajan kuluttua — minusta se oli tuntunut ikuisuudelta — erotin itäisen rantametsän reunapiirteen. Se kuvastui yhä selvempänä. Kumoon keikahtanut poppeli oli suistunut viistoon uoman syvennyksen yli, ja rannassa kasvoi sankkana pensastona varpukasveja ja kaislaa.