NAVALTA NAVALLE II

Toinen matka

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa, 1913.

SISÄLLYS:

1. Matka Nordkapiin. 2. Brittiläisen maailmanvallan keskus. 3. Maailman pääkaupunki. 4. Ikuinen kaupunki. 5. Pompeji. 6. Gordon ja orjakauppa. 7. Gordon Kartumissa. 8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa. 9. Afrikan eläinmaailmasta. 10. Leijona. 11. David Livingstone. 12. Henry Stanley. 13. Sahara. 14. New York. 15. Suomalaiset Amerikassa. 16. Suuressa Lännessä. 17. Etelä-Amerika. 18. Tyynenmeren saaria. 19. Australian halki. 20. Etelänavalle. 21. Suuren retkikunnan kohtalo. 22. Pohjoisnavalle. 23. Ilmapurjehtija.

1. Matka Nordkapiin.

Määrättömän kaunis on tämä kaupunki! tulee ajatelleeksi, kun Lapinmaan-junan kiidättämänä etenee pohjoiseen päin Tukholmasta ja näkee punaiset ja harmajat talot, mustat levykatot ja korkeat, suipot kirkontornit ilta-auringon hohteessa. Rakennusryhmien vielä häämöttäessä keskikesän rehevästä vehmaudesta kysyy katselija itseltään, miltä taholta Tukholma kuvastuu kauneimpana. — Se on yhtä viehättävä joka suunnalta! Kaupunki, joka levittäytyy saarten ja nienten yli laajojen ulappain keskellä, syleillen pohjoisessa kunnaita ja kavuten etelässä jyrkänteille, — kaupunki, joka katselee kuvaistansa Mälaren-järven kalvosta ja kurkistelee Itämeren sadoille suolahyrskeen suutelemille luodoille, kevättulvien kohistessa sen siltojen alitse, ei voi olla viehätystä vailla.

Mutta nyt katoaa Tukholma katseiltamme, ja näkymättömiin painuu Ritariholman kirkkokin ylväine kuninkaanhautoineen.

Vinhasti vie meitä höyryhepo pohjoiseen päin. Tuolla kohoaa Upsalan tuomiokirkko Fyris-joen partaalla akateemisen opinahjon yli. Ja täällä kätkevät ikivanhat hautakummut muinaisen ajan tarunomaisia seikkailuja.

Meitä on kahdeksanmiehinen seurue, joukossa huomattava vieras Englannista. Määränämme on edetä Pohjolan perukoille. Meille on varattu junan kaksi viimeistä vaunua. Etumaisessa on meillä omat makuuosastomme, takimaisessa on kaksi tilavaa salonkia kalustettu pöydillä, tuoleilla ja lepoistuimilla. Sen takasillalta näemme pakenevan maiseman ja ne kiiltävät kiskot, jotka rautavanteen tavoin yhdistävät Tukholman Narvikiin Atlantin rannikolla.

Syväksi ja valtaiseksi on Dal-joki uurtanut uomansa metsäisten kunnaitten halki Pohjanlahden rantaan. Myhäilevänä ja hiljaisena uneksii maa ympärillämme illan kuulakkuudessa. Tunnit kuluvat. On kesäkuun 27. päivä, valoisain öiden aika. Ei henno lähteä levolle. Milloin kiinnittää katseen pieni järvi, jonka saarilla ja niemekkeillä närtteet nukkuvat seisaallaan, milloin viheriöitsevä niitty, jonka laidassa pilkottaa havumetsän tummalta taustalta rivi valkoisia koivunrunkoja.

Mutta jonkunhan verran täytyy toki uinahtaa, vaikka siten menetämme Hälsinglandin ja Medelpadin maisemat. Ja seuraavana aamuna ihailemme Angerman-joen hurjana kuohuvaa koskea, kun juna hetkeksi pysähtyy Forsmon sillalle, valtakunnan korkeimmalle. Männyt, kuuset ja koivut kilpailevat kaikkialla keskenään. Olemme sahalaitosten ja ehtymättömien metsien maassa. Muutaman järven selällä näemme yhteensidottujen pölkkyjen saartaman tukkilautan ajautumassa uittokuurnaan, joka on hirsistä rakennettu korkeiden hepojen päälle.

Saavumme Länsipohjaan, ja juna jumisee Uumajan joen yli uhkeata rautasiltaa myöten, jolle yksikään edellisistä ei vedä vertoja. Ja sitten olemme taas metsien sisällä, pelkkää kuusikkoa ympärillämme.

Yhä ylemmäksi pohjoiseen käy kulkumme. Skelleftejoki jää jo taaksemme. Laajoilla aloilla on metsä harvaa ja kituliasta, mutta sitte taas näkyy notko, missä se rehottaa yhtä tuuheana kuin ennenkin. Voimallisena ja ylpeänä virtaa Piitimen joki, täynnä tukkeja. Päivä on iltaantunut, taivas käynyt sameaksi ja aurinko piiloutunut kultareunaisen pilviseinän taakse. Jyrkkien metsärantojen sulkeman hiljaisen järven yli soutaa uutis-asukas ruuhessaan, ja metsän kuvaiset vipajavat veneen laineissa.

Teitä, sivuraiteita, vastarakennettuja taloja, kasarmeja, taampana kolme vuoriin louhittua varustusta — ja me pysähdymme Bodeniin. Täällä on valtakunta teljennyt pohjoiseen porttinsa. Asemasillalla syntyy tungos, ja tykkimiehiä vilahtelee joka taholla. Junahan tuopi vereksiä terveisiä Tukholmasta.

Matkasuunnitelmaamme kuuluu käynti Luulajassa. Rannikkoa lähetessämme tihenee metsä ja kohoaa yhä korkeammaksi. On keskiyö, kun pääsemme perille ja vaellamme pitkin katuja Norrbottenin pääkaupungissa, joka on viimeisestä tuhoisasta tulipalostaan ylennyt kovin hienona ja uutukaisena. Isompien katujen varsilla näyttävät minusta koivukujat yhtä omituisen viehättäviltä kuin Singapurin palmut. Pohjoisessa hohtelevat pilvien reunat huikaisevassa purppurahehkussa. On valoisa päivä. Eikä sentään ainoatakaan asukasta liikkeellä! Onko tämä kaupunki lumottu tai hyljätty? Voi, niin — keskiyön hetkihän nyt onkin.

Aamusella vie meidät pikku höyrylaiva Svartö-saarelle. Tuolla koillisessa aavistamme Pohjanlahden pohjukan olevan, mistä rannikko kaartuu Suomen puolelle Tornion, Oulun ja Vaasan kautta. Ystävällisten oppaiden ohjaamina käyskentelemme valtaiselle puusillalle, joka kohoaa kuusitoista metriä vedenpinnan yläpuolelle. Molemmin puolin on kaksi isoa malminkuljetuslaivaa kiinnitetty pollareihin. Sillalle saapuu junallinen malmivaunuja, jokaisessa kolmenkymmenen tonnin taakka. Kun ensimäinen joutuu siltaan sovitetun luukun kohdalle, avataan sen pohja, ja kuuluu korvia lumpeuttava rämähdys malmisoran syöksähtäessä rautalevyillä sisustettua jättiläiskuurnaa myöten alas höyrylaivan lastiruumaan.

Siten tyhjentyy vaunu toisensa jälkeen, juna seuraa toistaan, ja tuhannen tonnia tunnissa saavat lastikseen laivat. Nämä lähtevät johonkin ulkomaiseen satamaan, esim. Rotterdamiin, mistä malmi kuljetetaan edelleen lotjilla Westfalin suuriin rautatehtaisiin.

Kaikki tämä malmi tulee Jällivaarasta ja Malmivuoresta (Malmberget). Talvella, merenkulun ollessa seisauksissa, pannaan malmi varastoon Luulajan laiturille. Siellä oli nyt 600.000 tonnia. Kummallista kojetta käytetään jouduttamaan ja helpottamaan laivojen lastausta tästä varastosta. Iso, raskas rautatievaunu toimitetaan raidettansa myöten malmikasan juurelle ja ruuvataan kiinni kiskoihin. Sen etuosasta kohoaa viistoon ylöspäin rautainen vipu, joka kannattaa liikkuvaa liskintä eli lapiota. Vaunun kone työntää ylettömällä voimalla liskimen malmiröykkiöön, kunnes siihen on tullut kolmen tonnin kantamus. Silloin kohoaa se ylös, ja vipu siirtyy ulospäin, kunnes liskin on viereisellä raiteella odottavan malmivaunun kohdalla. Nyt ammahtaa liskin haukotukseen ja kakaisee ulos sisältönsä. Sitte se sulkeutuu jälleen, tekee uuden heilahduksen ja ahmaisee suunsa taas täyteen. En ole verrempää hirviötä nähnyt. Liskin tuntui elävältä. Se liikkui, se nieli malmia vimmatun nälkäisesti, ja sylkiessään sen taas ulos maiskautti se loksahtelevaa alaleukaansa rämeästi, jotta loputkin malmipalaset valuivat sen suupielistä. Eikä se koskaan saanut kylläänsäkään. Se vain söi ja söi ja kukoi ja peuhasi kuin villitty.

Täällä Svartö-saarella siis näimme Norrlannin kahdesta malmivirrasta toisen. Toinen kulkee Narvikin kautta ja on vielä suuremmoisempikin, sillä sieltä valuu malmi maailmalle kaiken vuotta. Ja sijalle soluu kotimaahan kultaa.

Nyt kävelemme takaisin rautatienasemalle ja nousemme vaunuihimme, ja niin sitä taas hyryytetään Bodeniin ja pohjoisluoteiselle ilmansuunnalle kohti Lappia.

Ei tuntureita eikä jokia! Rata kiemurtelee loppumattomien rämeiden ja rahkasoiden lomitse, joista saarina kohoaa kuperia kumpareita. Arvottomaksi erämaaksi älköön näitä rahkasoita ajateltako. On arvioitu, että niistä voitaisiin valmistaa ilmakuivaa polttoturvetta sen verran kuin tarvittaisiin kahdeksisadaksi vuodeksi korvaamaan koko Ruotsin nykyinen kivihiilentuonti — jollei turpeen muokkaus kävisi liian kalliiksi.

Metsä surkastuu. Kuuset ovat niin pieniä, että ne tuskin kelpaisivat muuhun kuin joulukuusiksi. Muodoltaan muistuttavat ne sokerikekoja, ollen tyveltään leveitä ja hoikentuen latvaan päin. Siellä täällä näkyy sentään isojakin puita. Varmasti tietää niillä olevan paljon ikää, sillä sekä männyt että kuuset kasvavat täällä hyvin hitaasti. Tornip-järven rannalla on petäjä, jonka ikä on laskettu runsaasti tuhanneksi vuodeksi.

Veturin vihellin vihlaisee hiljaista kääpiömetsää. Kuljettaja tahtoo ilmaista meille, että jotakin merkillistä on tekeillä. Me riennämme ulos vaununsillalle. Kahdelle valkoiselle taululle, molemmin puolin tietä, on isoin mustin kirjaimin maalattu sana "Napapiiri". Tässä siis menemme sen leveysasteen yli, jonka kohdalla kesän pisintä päivää kestää neljäkolmatta tuntia, kuten talven pisintä yötäkin. Napapiiristä alkaen kasvaa tämä pituussuhde kasvamistaan navalle asti, missä pisin päivä pysyy kuusi kuukautta ja pisin yö samaten.

Jällivaarasta ja Malmivuorelta on meillä vielä kolmen tunnin kiidätys rämeiden ja surkastuvan metsämaiseman poikki Kiirunaan. Silloin ei — 141 peninkulmaa matkustettuamme — ole pohjoisessa enää paljoakaan Ruotsia jäljellä. Mutta malmia liikenee Kiirunasta kylliksi sekä meille että jälkeemme tuleville.

Niin, Kiirunavaara on merkillisimpiä paikkoja, mitä olen elämäni varrella nähnyt. Siellä on maa lahjottanut meille suuria rikkauksia, ja siellä ihmiset työskentelevät nerollaan ja käsillään. Isoja teoksia voitaisiin kirjottaa tuosta näköjään niin vähäpätöisestä vuoresta, joka kohottaa töyryistä selkäänsä Luossajärven eteläpuolella. Järven itäpuolella on Kiirunan yhteiskunta kasvanut erämaahan kun taiottuna. Ja yhteiskunnan pohjoispuolella nousee vielä toinen vuori, Luossavaara, joka sekin kätkee povessaan valtaisia rautamalmiaarteita.

Juna on pysähtynyt, ja herttainen isännöitsijä ottaa meidät voimalliseen suojelukseensa. Hänen työhuoneensa sijaitsee ensimäisessä Kiirunaan rakennetussa hirsituvassa, ja sittemmin on hän laajentanut taloaan lisärakennuksella toisensa jälkeen. Milloinkaan en ole nähnyt hauskempaa kotia. "Jos huomisaamuna varhain kuulette tavatonta jymähtelyä, niin älkää luulko teidän kunniaksenne ammuttavan", huomauttaa hän meille. Ja kyllä totisesti olikin jyskettä aamusella. Neljäsataa räjähdyspanosta laukesi yhtaikaa. Päivän mittaan kumahteli vielä pariin kertaan samaten. Kuusitoista tonnia dynamiittia kulutetaan kuukausittain, ja jotkut panokset vaativat neljäkymmentä kiloa. Sitte työskennellään muutamia tunteja irtautuneen malmin korjaamiseksi pois. Puristetulla ilmalla käyvät porat iskeytyvät senjälkeen taas vuoren ruumiiseen kuin sadat vertaimevät orat, reiät täytetään dynamiitilla, ja taaskin jyräytellään.

Isännöitsijä, Kiirunavaaran vuoren kuningas, toimittaa meidät pikku junalla vuoren juurelle, ja tovin kuluttua painaudumme suuremmoiseen tunneliin. Siellä on viileätä kuin kellarissa ja pimeätä, mutta lukuisat hehkulamput levittävät valoansa mustille, kosteille seinille. Siellä näkyy myös järeitä putkijohtoja joita myöten puserretaan raikasta ilmaa sisälle räjäytysten jälkeen, ja toiset putket johtavat porien käyttövoimana palvelevaa puristettua ilmaa. Kukin meistä on saanut lampun, voidakseen paremmin nähdä malmisoran ja kiskojen keskellä. Siellä täällä ammottaa musta sivutunneli. Kuuluu huumaavaa jumua ja ennenpitkää seisomme rotevan työmiehen luona, joka tottuneilla, känsäisillä käsillään pitelee poraa vuorta vasten. Valkeana pilvenä pöllyää hieno malmintomu taltan tiellä, joka joutuisasti syöpyy sisälle. Tuosta kohdasta räjäytetään tovin kuluttua. Ihmeelliseltä näyttää himmeässä valossa tämä juro ja totinen mies. Pora vaikenee. Mies siirtää sen toisaanne seinään, ja sitte täyttää ontelon taas voimakas jyminä, rämähtelevän kaiun turhaan etsiessä tietä ulos käytävistä.

Täällä vuoren sisällä on kolme astetta lämmintä, ulkona taivasalla kymmenen. Talvella, jolloin ulkona saattaa paukkua kolmenkymmenen asteen pakkanen, tuntuu lämpimältä pistäytyä tunneliin, jonka lämpömäärä pysyy ainiaan samana.

"Kuinka monta työmiestä on teillä täällä?" kysymme me.

"Neljätoistasataa, ja ne tekevät työtä vuorokauden läpeensä kolmella vuorolla."

Malmivaraston laajuus on hämmästyttävä; tämä rautamalmialue onkin maapallon rikkaimpia ja suurimpia. Isännöitsijä kertoo, että malmi alhaisen arvion mukaan lasketaan 740 milj. tonniksi. Ja se sisältää 58-70 prosenttia rautaa. Nykyään murretaan päivittäin kymmenkuntatuhatta tonnia; Narvikissa saadaan siitä kuusisataa laivanlastia vuodessa. Sillä vauhdilla riittää Kiirunasta malmia kaksisataa vuotta. Piakkoin kyetään laivaamaan enemmän. Mutta luultavasti on saanti syvemmältä paljoa runsaampi kuin on arvioitu. Kenties on siellä malmia tuhanneksi vuodeksi. Kiirunavaara on joka tapauksessa ääretön rikkauden lähde. Varmasti on siellä malmia viidentoista miljardin markan arvosta.

Täällä Kiirunassa vallitsee kuukauden pituinen päivä, ja muuan työmies kertoo, että pitkällinen valo on hänelle väsyttävämpää kuin yhtä pitkä talviyö. Sillä pimeimpänäkin aikana häämöttää kumminkin etelästä pakenevan valon kajastusta. Ja revontulet leimahtelevat yli valkoisen hangen, jolla lappalaiset ajelevat pulkissaan.

Astumme jälleen junan salonkeihin ja kiidämme edelleen luoteiseen aapain ja jokien poikki, järvien ja lampien ohi lumipeitteiset tunturit maisemien puitteina. Eteemme avautuu komea näköala Tornio-järvelle. Seitsemänkymmentä kilometriä pitkänä ja korkeintaan yhdeksän leveänä likistyy tämä järvi mahtavien lumiviiruisten tunturien rakoon, jotka pohjoisrannalla kohoavat kaksi- ja kolmetoistasataa metriä yli merenpinnan. Rata kulkee pitkin eteläistä rantaa. Ulompana on pari vihreätä saarta. Jää on sulanut vähää ennen juhannusta, mutta rannoilla näkyy vielä lumenpälviä.

Rantarinteellä kasvaa metrin korkuisia koivuja. Kohisevia jokia on tiellämme, syvimpään leikkautunut on Abiskon matkailija-aseman luona, joka on maisemansa ihanuudesta kuuluisa. Siellä on myös rauhoitettu kansallispuisto. Me pujahdamme kahdeksansadan metrin pituiseen tunneliin, jonka sisällä nousu on tuntuva. Lähestymme sitte Tornio-järven loppua. Pitkin pituuttaan itäänpäin katseltuna esittää se suuremmoisen näyn. Maisema on kaunis kuin Sveitsissä, mutta täällä lipuu katse yli aaltomaisesti kohoilevien loppumattomien lakeuksien ja ihastelee kirkkaita värejä. Täällä ei tunne itseänsä niin saarretuksi kuin Alppien laaksoissa, vaan nauttii samasta vapaudentunteesta kuin Tibetissä.

Kas, lappalaisleiri, kota ja mökki pienen lammen rannalla! Kuinka hupaisilta ja tyytyväisiltä näyttävätkään nuo pikku lappalaiset kirjavissa poronnahkavaatteissaan, jotka ovat koristeltuja punaisilla, sinisillä ja keltaisilla nauhoilla. Olipa junamme vähällä ruhjoa muutamia heidän porojaan, joiden piti tietysti pahimmoikseen pyrkiä radan yli. Ruotsissa on neljätuhatta lappalaista, ja he omistavat kaksisataatuhatta poroa. Lappalaiset tuntevat maansa läpikotaisin yhtähyvin kuin intiaanit metsänsä.

Istuessani junassa Tornio-järven ja valtakunnan aution, mutta kuitenkin viehättävän rajaylängön välillä keskellä maisemaa, johon ei ole ainoatakaan puuta juurtunut, — missä savu nousee kitkeränä ja sinisenä lappalaisten kodista, porojen käydessä sammallaitumella niiden ulkopuolella, — silloin ajattelen vanhaa Tibetiäni. Kaikki on yhtäläistä: luonto, ihmiset ja heidän elintapansa. Samat autiot, aaltoiset lakeudet järvien ja lampien välissä, samat pienikasvuiset, tyytyväiset paimentolaiset, karaistuneet ja kärsivälliset urheina taistelemaan kovaa ja karua luontoa sekä karmeata ilmanalaa vastaan. Samat vaellukset vuodenaikojen mukaan, samat elatushuolet, sama vaatetus ja samat teltit. Tibetiläisen jakia ja lammasta vastaa lappalaisen poro. Tibetiläinen on yhtä hyvänsävyinen ja rauhallinen kuin perimäisen Pohjolankin asukas, ja molemmilla on vain yksi toivomus: saada olla rauhassa.

Nyt olemme viimeinkin päätyneet laajan valtakuntamme rajalle, ja pilvet riippuvat raskaina ja tummina Riksgränsenin (Valtakunnanrajan) aseman yllä, joka sijaitsee 520 metriä korkealla merenpinnasta. Ja sitte luistamme Norjan alueelle, ja alamäkeä riittää merenrantaan asti. Juna soluu täällä omalla painollaan, ainoana tehtävänä on jarruttaa. Painumme nopeasti. Kääpiöpuut alkavat jälleen venyttäytyä yhä pitemmiksi, mitä edemmäksi ehdimme. Vuorten huiput peittyvät pilviin, mutta pilvivaippojen liepeiltä syöksyy laulavia koskia vaahtoisina ja hyrskeisinä pitkin jyrkänteitä alas. Joki laskee vetensä Rombakin vuonon sisimpään pohjukkaan, ja me näemme, miten vuono levenee ulospäin Ofotenia ja merta kohti. Vielä muutamia kiemurteluja, ja me olemme perillä, Narvikin satamassa korkeiden ja jyrkkien tunturien lomassa.

Narvikissa, mistä näemme ruotsalaisen malmin lähtevän maailmanmarkkinoille, odottaa meitä vuokrattu höyrylaiva "Salten". Sillä nyt on hieno englantilainen isäntänämme, ja erinomaisen vieraanvaraisesti kutsuu hän meidät retkeilylle pitkin Norjan rannikkoa.

Tuimalla lounaspuhurilla ja sumealla ilmalla ulkonemme seuraavana päivänä Ofoten-vuonolle ja kaarrumme koillista kohti isojen saarten lomitse, soukkien salmien läpi ja Atlantin selkien yli, missä paikotellen avoin ulappa pilkistää saarten aukoista. Ympärillämme leviää taulu, joka muuttaa muotoaan tunti tunnilta. Korkeiden tunturien alemmat rinteet ovat pukeutuneet koivikkoihin ja niittyihin, ja joskus ympäröi jotakuta yksinäistä taloa ohravainio, josta ei tule muuta kuin karjanrehua. Ylänteet ovat paljaita, laella hohtaa lumi ja sen reunoilta leiskuu sulauspuroja alas mereen.

Vastaamme tulee muutamia ruskeapurjeisia kalastusveneitä, joissakuissa moottorikin lisäämässä kulkunopeutta. Ne ovat olleet Ruijan rannoilla kalanpyynnissä; saalis on myyty, ja nyt ne ansioineen palaavat kotiin. Niemenkärkien ja karien vilkkumajakat nukkuvat pitkänä, valoisana kesäyönä.

Sää on ollut meitä kohtaan nurja, mutta tänä yönä kirkastuu pohjoinen taivaanranta. Pieni aukko vain ilmestyy pilviin, mutta se on kyllin iso auringolle, ja vihdoinkin ovat omat silmämme todistaneet, ettei päivän kultakehrä painu mereen näillä korkeilla leveysasteilla.

Kas, tuolla keulavantaan edessä on Tromsö! Tuolla kohoaa kirkko ja museo, tuossa ovat ranta-aitat paalualusillaan, ja laitureihin on kiinnitetty kalastusveneitä ja höyryaluksia. Yläpuolella vilahtelee koivikoista pienoisia ja siroja huviloita. Koko kaupunki kuvastuu tummana pohjoisessa hohtavaa taivaanrantaa vasten, missä aurinko on jo taas mennyt pilveen. Mutta tämän alareunoilta säteilee hehku salmen yli kuin valtaisesta valonheittäjästä. Kaikki asukkaat nukkuvat. Ainoastaan kaksi poikaa näkyy eräällä laiturilla ja jotkut miehet puuhailevat muutamassa veneessä. Ohi soluessamme kohtaa auringon hohde rusokellervänä päätyjä ja julkipuolia, mutta etelässä ovat tummansinipunaiset pilvet täynnä sadetta.

Matkamme joutuu edelleen. Tuolla on Hammerfest, maapallon pohjoisin kaupunki, löyhkäävine merelliskeittimöineen ja monine venäläisine purjeveneineen, jotka noutavat kaloja Arkangelskiin — ja illalla kuljemme avoimen selän yli, jonka pinta aallehtii harmaanvihreänä. Moniaat pyöriäiset notkistelevat juohevasti kiiltäviä, mustia vartaloitansa ylös aalloista. Navakka tuuli puhaltelee kylmänä; itsepintainen tihkusade vihmoo "Saltenia", ja usmasta häämöttävät ainoastaan likeisimmät kalliosaaret.

Tuulensuojaan pääsemme taas muutamien isojen saarten takana ja pistäydymme mantereen ja Magerö-saaren väliseen ahtaaseen, kauniiseen salmeen, jonka molemmin puolin kalliot nousevat korkeina ja karuina. Suuntamme käy Magerön itäpuolitse. Etelässä ammottaa Porsangervuono. Idässä häämöttää heikosti usvassa Svärholtklubben ja sen äkkijyrkkä kärki Fuglbjerget, joka on lukemattomien lintujen tyyssijana! Sitte kääntyy suunta luoteiseen. Nyt tuntuu tuuli puolittain myrskynä. Laiva vaaruu ilkeästi, telttituolit tanssivat itsestään kannella, ja taukoamattomasti kuuluu jytyä kapineista, jotka siirtyvät paikoiltaan. Olimme juuri lopettaneet päivällisemme, ja pöytä oli vielä katettuna, kun "Salten" äkillisellä keikahduksella tyhjensi silmänräpäyksessä pöydän. Salongin lattialla uiskenteli sardiineja punaviinissä.

Siten aaltoja vastaan taistellen vaaruu ja notkuu laiva päämääräänsä kohti. Keulan edessä näkyy Nordkapin kallio, Europan pohjoisin niemi, joka seinänä kohoaa merestä. Sen korkean kupeen suojaan tekee mieli päästä. Sinne oli jo ankkuroinut kaksi matkailijalaivaa. Vihdoinkin kohottaa kallioseinä suojelevan hoivansa ylitsemme, ja aallokko jää syrjään. Ainoastaan lahden sisin osa on tyven. Yläpuolellamme ulvoo myrskytuuli ja syöksähtelee valtoimena raivokkaasti kaltailta ulapalle.

Ilta kuluu, ja keskiyön hetki on lähellä. On puolittain hämärää, sillä lyijynraskaat pilviröykkiöt ajelevat toisiaan takaa yli merten ja maiden. Turhaan odotamme pohjoiseen puhkeavaksi sitä aukkoa, josta keskiyön aurinko näkyisi. Toivotonta on varrota sen yöllistä loistetta. Me olisimme nähneet sen painuvan tavattoman vitkallisesti ja kuitenkin olevan korkealla taivaanrannan yläpuolella, alkaessaan yhtä verkallisesti kohota. Sen sijaan saimme kuunnella lounasmyrskyn mahtavaa pauhua. Ja kenties oli näköala pohjoiseen ja koilliseen päin suuremmoisempi kuin keskiyön aurinko. Tuolla levisi Jäämeri teräksenharmaana ja kalseana. Sinisenmustien pilvien taustalla näkyivät merenaaltojen liidunvalkeat vaahtoharjat, jotka herkeämättömässä kohinassaan ryntäilivät Novaja Semljaan ja Frans Josefin maahan päin.

Piankin keinumme rauhattoman ulapan yli takaisin Hammerfestiin, ja ihailtuamme Trondhjemin ikivanhaa tuomiokirkkoa teemme seuraavan matkamme Englantiin.

2. Brittiläisen maailmanvallan keskus.

Laivamme lipuu Thamesin torvimaiseen suuhun ja kiinnittää köytensä Queensboroughin laituriin. Siellä siirrymme junaan, joka tiheään asutun ja rakennetun seudun läpi vie meidät Lontoon sydämeen. Jo matkalla hotelliinsa saa esimakua tämän merkillisen kaupungin kohusta, — kaupungin, jonka asukasluku on suurempi kuin monien Europan maiden, kuin koko Ruotsin valtakunnan tai Suomen ja Norjan yhteensä.

Vieras hämmästyy eikä tiedä, mistä alottaa. Ihanhan hukkuu museoihin ja taulukokoelmiin, kirkkoihin ja teattereihin. On kyliä, joissa on yksi ainoa katu. Jos Lontoon kaikki kadut pantaisiin pääksytysten, ulottuisi latu Lontoon keskipisteestä koko Europan ja läntisen Aasian halki Samarkandiin asti. Onneksi ovat Lontoon kadut sentään lyhempiä. Ne risteilevät ja leikkovat toisiaan Thamesin halkaisemana vyyhtinä, ne päätyvät valtaisiin puistoihin ja maailmankuuluihin aukioihin. Kyllä me viime käynnillämme hyvinkin kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa niillä ajelimme. Ja kaikkialla kuhisee jalankulkijoita ja ajopelejä, mutta pahin myllerrys on Piccadillyllä, maailman vilkasliikkeisimmällä kadulla.

Katsellaksemme ympäristöämme nousemme raitiovaunuun Kensingtonin kaupunginosassa, missä hotellimme sijaitsee ihan lähellä paria Lontoon rikkainta — taidetta ja luonnontieteitä edustavaa — museota. Kuljemme pitkin laajaa Hyde Parkin puistoaluetta, joka metsänä viheriöitsee talomeressä. Sen leveillä, siimeisillä teillä näyttelee hienosto kiillotettuja vaunujaan, uhkeita muotitamineitaan ja jauhotukkaisia, kultanauhaisia palvelijoitaan. Painostavan helteen tuntuessa kaupungilla on mieluista käyskennellä puistossa ja sen keskelle laitetun pitkulaisen lammen rannoilla katselemassa valkoisia ja mustia joutsenia. Sametinhienot nurmikot näyttävät taistelukentiltä, joilla on vastikään oteltu. Siellä makailevat nimittäin kodittomat köyhät. Päivisin saavat he nukkua puistoissa, mutta öisin täytyy heidän vaeltaa; muutoin häätää heidät poliisi makuulta.

Raitiovaunu jyrisee edelleen ja panee parhaansa pulaillakseen Piccadillyn läpi. Äsken oli meillä Hyde Park vasemmallamme, nyt leviää Green Park (Vihreä Puisto) rehevänä oikealla kädellä, ja vasemmallamme näemme Lontoon valtaisia, harmaita ja vakavia rakennuksia. Mutta puisto päättyy pian, ja silloin kohoavat Piccadillyn rakennusrivit kumpaisellakin sivullamme. Ajettava on vasenta puolta, ja varsin soukalle kadulle syntyy siten kaksi ajolatua. Raitiovaunun katolta on meillä oivallinen näköala yli tämän kummallisen solatien, jonka syvyydessä elämä tykkii silmänräpäyksenkään keskeytyksettä.

Edessämme ja takanamme ulottuu ajopelejä moninkertaisena rivinä niin kauvas kuin silmä kantaa. Se näyttää loppumattoman pitkältä sekajunalta, jossa matkustaja ja tavaravaunut vaihtelevat keskenään. Se lipuu hitaasti eteenpäin. Voin lukea satakunta raitiovaunua, isoja, raskaita, punaisia könttyröitä, toiset moottorin käyttämiä, toiset hevosten vetämiä, seinät ilmotusten peitossa. Katolla istuu huopalakkisia herrasmiehiä piippu hampaissa lueskellen sanomalehteä; naiset taasen katoavat pesuvadin kokoisten hattujen alle. Puukuutioilla lasketusta kadusta ei näy montakaan neliömetriä. Sillä raitiovaunujen välissä on se tiheään täynnä automobileja ja ajurinrattaita, kuomuvaunuja ja uhkeita avoimia kaleeseja, ilmotusvaunuja ja korkeapyöräisiä yhden hevosen vedettäviä kärryjä sekä laatikoilla, laudoilla ja puuastioilla lastattuja vankkureita. Niiden lomissa puikkelehtii pieniä banaaneilla ja appelsiineilla täytettyjä työntökärryjä, ja siellä täällä pyrkii joku nuorukainen polkupyörälläkin eteenpäin suunnattomassa tungoksessa.

Kadun toinen puolisko on ahdattu samaan tapaan, vaikka vastakkaiselle suunnalle soluvaksi. Voimavaunujen törähteleminen ja puhkuminen ei koskaan lopu sen paremmin kuin ruoskienkaan läiske, ja alituiseen korvissamme humisevaksi kohuksi yhtyvät kaikki maailmankaupungin selittämättömät äänet, sulautuen kavioiden kopseeseen, jalkamiesten kiireiseen tömistelyyn ja sanomalehtipoikien huutoihin, näiden kaupitessa lehtiänsä.

Tuon tuostakin näkee pikku poikia, jotka joutuisasti lakaisevat koolle ja korjaavat pois, mitä hevosilta on kadulle jäänyt. He vilistävät pahimpaankin tungokseen toimittamaan tehtäväänsä. Ihme kerrassaan, etteivät he likisty kuoliaaksi, joudu tallatuiksi tai kaadu pyörien alle.

Nyt pysähtyy jono tykkänään. Takanamme vaunut sulloutuvat kiinteäksi röykkiöksi. Mustakypäräinen poliisi on astunut esiin ja ojentanut kätensä, ja paha perii ajurin tai automobilinkuljettajan, joka ei siekailematta seisahdu. Poliisi ja hänen virkaveljensä, joka hoitaa kadun toista puoliskoa, ovat keskeyttäneet liikenteen antaakseen kaikkien poikkikadulle keräytyneiden ajoneuvojen mennä Piccadillyn yli siten syntyneestä aukosta. Ne syöksähtävät ohitse, mutta parin minuutin kuluttua toiset poliisit sulkevat poikkikadun, ja silloin lähtee taas meidän vaunujonomme liikkeelle, kunnes seuraavan poikkikadun kohdalla pysähdytään jälleen.

Täällä vaaditaan kärsivällisyyttä, sillä mitään mahdollisuutta ei ole edetä nopeammin kuin kaikki muut. Vihdoin johtaa Piccadilly pienelle ympyriäiselle aukiolle, jolta avautuu katuja kahdeksalle taholle. Siellä vilisee ajavien ja kävelevien paljous kurimuksena, jossa virkku poliisi rauhallisesti järjestelee liikennettä, saaden jokaisen tottelemaan silmänräpäyksessä. Lontoon poliisivoima on mitä parhaissa väleissä yleisön kanssa. Kaikki oivaltavat, että poliisit toimivat yhteiseksi parhaaksi. Sentähden on järjestys kaduilla mallikelpoinen.

Nyt kääntyy raitiovaunu oikealle ja hyrisee lyhyttä, mutta tärkeätä katua myöten Trafalgar-torille, joka on Lontoon avoimista paikoista kauneimpia ja eloisimpia. Sen keskeltä kohoaa neljänviidettä metrin korkuinen kolonni, jonka laelta voitollinen merisankari Nelsou katselee yli kaupungin. Tori on saanut nimensä Trafalgar-niemestä, joka vähän matkaa Gibraltarin länsipuolella pistäytyy Espanjan rannikosta Atlantinmereen. Siellä voitti Nelson Napoleonin laivaston v. 1805 ja teki tyhjäksi Ranskan keisarin aikeet hyökätä vallottamaan Englantia. Verisessä taistelussa sai Nelson itse surmansa. Kolonnista luemme ohi ajaessamme hänen kuuluisat sanansa: "Englanti odottaa joka miestä tekeväksi velvollisuutensa".

Toria kaunistavat muidenkin maatansa palvelleiden suurmiesten muistomerkit. Nelsonin neljän pronssisen jättiläisleijonan taakse on pystytetty Gordonin patsas. Hänestä tulee tuonnempana puhetta.

Raitiovaunu etenee yhä kauvemmas itää kohti loppumattomia katuja pitkin ja valtaisten myymälä- ja liikehuoneustorivien välitse. Kaikkialla näkee vilinää ja kuhinaa kuin mehiläispesissä ja muurahaiskeoissa. Jokaisella on kiire. Kukin rientää konttoriinsa, myymäläänsä tai pankkiinsa. Siinä tuoksinassa unohtuu, että tienvarressa kohoaa ikivanhoja rakennuksia, ja että ympäristössä tuskin on taloa, jonka pääovet, harjakoristeet tai kaivot eivät kätke muinaisten päivien muistoja. Tulee ajatelleeksi vain rahanhaalimista, kun ahtaita tungoksen täyttämiä katuja pitkin ajelee Cityssä, "Lontoon pääkaupungissa". Sillä siellä vierii kulta punakeltaisina virtoina vuoden läpeensä, siellä on maailmankaupan ja siirtomaaliikkeen sydän, siellä on lukemattomia pankkeja, siellä ovat kaupunginvaltuuston huoneet, siellä vanhain ammattikuntain talot kääntävät julkipuolensa soukille kaduille, ja siellä sijaitsevat suurten sanomalehtien konttorit. Siellä kohoaa myös muuan kristikunnan isoimpia ja kauneimpia temppeleitä, Pyhän Paavalin tuomiokirkko, niin painuneena tähän harmaiden, tummien rakennusten mereen, että sen suuremmoisuutta tuskin saa oikein tajutuksi. Sisältä se on kuin suurten miesten muistosuojama. Sielläkin tapaamme Gordonin, pronssiin valettuna lepäämässä kiviarkun päällä. Joitakuita vereksiä palmunlehviä on laskettu pääpuoleen. Vähän matkaa edempänä on Englannin pankki, todellinen linnotus, ikkunaton; milloinkaan ei sen holveissa ole vähemmän kuin kuudensadan miljoonan markan arvosta kultaa.

Siten voisimme ajella päivän toisensa jälkeen ja valita joka retkeilyymme uuden tien ja uuden päämäärän. Tehkäämme nyt vaihteen vuoksi venematka Thamesille.

Taaskin seuraa automobilimme Hyde Parkin rautaristikkoaitaa, mutta Piccadillyn alkupäästä poikkeamme oikealle, kiidämme Buckingham-palatsin ohi, missä kuningas asuu, ja jätämme sitte vasemmalle rivin valtaisia rakennusryhmiä, joissa hallituksella, armeijalla ja laivastolla on virastonsa. Oikealla erotamme kuuluisan Westminster Abbeyn, tuomiokirkon, jossa Englannin kuninkaat kruunataan; siellä myös monet suurmiehet uinuvat haudoissaan. Ja tuomiokirkon sivulle on rakennettu jättiläismoinen parlamenttitalo, missä ylihuone ja alihuone kokoontuvat uhkeihin suojiinsa ratkaisemaan mittaamattoman valtakunnan kohtaloita.

Parlamenttitalon pitkä, komea julkipuoli ja sen tornit luovat kuvaisensa Thamesiin, samoin kuin vastapäisellä, oikeanpuoleisella rannalla Pyhän Tuomaan iso sairaala. Näiden välillä kulkee Westminster-silta virran yli. Me astumme valkoiseen siipilaivaan, joka heti alkaa velloa sameanharmaata vettä. Alas virtaa kyllä menemme, ja kuitenkin vastavirtaan: kello lähenee nimittäin kahtatoista, ja luode nousee merestä. Lukemattomat lotjat ja tavaralaivat käyttävät nousuvettä hyväkseen, helpommin päästäkseen Lontooseen.

Me kuljemme rautatiesillan alitse. Vasemmalla viittaa laiturilta korkeutta kohti "Kleopatran neula", egyptiläinen obeliski, ja loitompana kohoaa muutamia jättiläishotelleja. Waterloo-sillan takana saamme näkyviimme sen korkean kauniin kupulaen, joka kaareutuu Pyhän Paavalin tuomiokirkon kattona. Mustienmunkkien-silta ja muuan rautatiesilta ovat niin lähekkäin, että niiden väliä on tuskin kahtakymmentä metriä. Niiden toisella puolella ulottuvat talot ihan virran partaalle. Oikeanpuoleisen rannan ovat saaneet haltuunsa tehtaat ja vaatimattomammat asuinrakennukset.

Sitte pujahdamme kolmen sillan alitse, jotka ovat ihan lähekkäin. Kolmas on nimeltään Lontoon-silta, ja se on tärkeä liikennevaltimo. Alituiseen avautuu uusia näköaloja. Nyt näemme Tornin (The Tower), Englannin muinaisjäännöksistä kaikkein kuuluisimman. Se on ikivanha linnotus ja valtiollisten vankien talletuspaikka, niin muistorikas rakennus, että sitä tuskin voi kuvailla eksymättä Englannin historiaan. Siellä säilytetään muiden kalleuksien mukana kruunun jalokiviä ja kuningasvallan ulkonaisia tunnuksia.

Edessämme on nyt kummallinen Torni-silta, joka lepää kahden virtaan rakennetun tornin varassa. Sen keskiosa on kaksikerroksinen, ja kun alisilta avautuu korkeamastoisille laivoille, viedään jalankulkijat nostolaitoksella toista tornia ylös ja toista alas, jotta heidän ei tarvitse odottaa. Isoimmat laivat eivät kuitenkaan tule näin kauvas virtaan. Amerikan-laivat käyttävät englantilaisina lähtösataminaan Liverpoolia, Southamptonia ja Bristolia, ja ne itäaasialaiset ja australialaiset laivat, joista puhuimme Bombayssa ja Colombossa ollessamme, laskevat ankkurinsa alemmaksi virran varrelle.

Torni-sillan alapuolella rannat käyvät vähemmän miellyttäväksi silmälle. Telakat, tehtaat, tavara-aitat, veistämöt, nostovivut ja varastot joutuvat komeiden rakennusten sijalle. Joukottain höyry- ja purjelaivoja sekä lotjia on kiinnitetty laitureihin molemmin puolin. Kuljemme virranalaisen tunnelin yli, kuten sen alaspääsytornit ilmaisevat. Vihdoin astumme maihin Greenwichissä, jonka mainehikkaan tähtitornin puolipäiväpiiri on hyväksytty maapallon ensimäiseksi. Sentähden lasketaan itäinen ja läntinen pituus kaikilla maailman kartoilla Greenwichistä käsin. Täällä olemme virran oikeanpuoleisella rannalla. Vasemmalle rannalle siirtyäksemme ajamme hevosraitiovaunun katolla Mustanmuurin tunnelin läpi Thamesin alitse. Se on sementistä muurattu putki, jossa on kaksi kävelyrataa ja keskellä ajorata. Pituutta on kaksi kilometriä, ja kaiku pauhaa seinien välissä, joista virran vettä tiukkuu sisälle. Päämme päällä höyrylaivat kyntävät vakojaan Thamesiin.

Ja lopuksi pistäydymme putkirautatiellä. Sellaisia kulkee ristiin rastiin Lontoon alitse kuin suunnattomina myyränkäytävinä. Keskimäärin ovat ne kaksikymmentä metriä kadunpinnan alapuolella, mutta jotkut ovat viisikymmentä metriä syvällä. Niiden avulla voi pikku lantista ja hyvin lyhyessä ajassa siirtyä toisesta päästä Lontoota toiseen. Mutta silloin myös menettää päivänvalon jännittävän ja kirjavan vilinän.

Mitä muuta kertoisin? Elämästä virran varrella Lontoon länsipuolella, missä lukemattomat huvilat ja rehevät puistot reunustavat rantoja, ja missä nuoriso keveissä kesäpukimissaan tekee retkeilyjä pitkillä, kapeilla veneillä, milloin sauvoen, milloin meloen, mutta aina loruillen ja naurellen iloisena sunnuntaileponsa viettämisestä luonnon helmassa?

Taikka vanhuksesta, menneen ajan viimeisestä miehestä? Hänen maatilalleen Lontoon ulkopuolelle ajoin eräänä päivänä eversti Younghusbandin seurassa, saman miehen, joka joitakuita vuosia takaperin marssi englantilaisten joukkojen etunenässä Lhasaan. Ovikelloa soittaessamme tuli suuri vanhus itse eteiseen meitä vastaan. Hän on 95 vuoden vanha, ja hänen nimensä on Sir Joseph Hooker. Hän on ollut Lontoon suuremmoisen kasvitarhan johtajana, ja vielä elämänsä myöhäisenä talvena istuu hän mikroskooppinsa yli kumartuneena ja kirjottelee oppineita tutkielmia kasveista ja niiden elämästä. Häntä ilahuttaa käyntimme, sillä hän oli tunkeutunut Tibetin rajalle kahtakymmentä vuotta ennen meidän syntymäämme. Ja mitä eloisimmin kertoi hän matkastaan Eteläiselle Jäämerelle. Hän oli lääkärinä James Rossin laivalla. Se retki alkoi v. 1839, ja kaksikahdeksatta vuotta oli nyt siitä asti kulunut. "Onko mahdollista, että te muistatte, mitä matkalla tapahtui?" kysyin minä; minusta tuntui siltä kuin olisi James Ross pikemmin kuulunut historian kuin yksilöllisen muiston maailmaan. "Kyllä", vastasi hän, "minä muistan sen matkan paremmin kuin mitä viime vuonna on tapahtunut". Ja sitte kuvaili hän jääsuhteita ja matkalaisten oloja. Ja lämpimästi puhui hän uudemman luonnontutkimuksen suuresta uranuurtajasta Charles Darwinista, joka oli ollut hänen paras ystävänsä. [Sir Hooker kuoli helmikuussa 1912. Suom.]

Niin, näet itsekin, kuinka toivoton on yritykseni. Me emme ehdi tutustua kaikkeen. Brittiläiseen museoon, jossa vietin pari päivää, voimme hädin luoda pikimältään silmäyksen. Siellä joutuu vanhimpaan muinaisuuteen, kuusituhatta vuotta takaperin hakattujen sfinksien ja graniittipatsaiden joukkoon. Ja siellä seisahdumme ruumisarkun ääreen, johon muuan egyptiläinen kuningas laskettiin 5,500 vuotta sitten, rakennutettuaan Kairon ulkopuolelle yhden sikäläisiä juhlallisia hautapyramideja. Ninivesalissa kiinnittävät mieltämme kiilakirjoituksella savitauluihin kaiverretut vanhat asiakirjat ja kirjeet. Sanheribin ja Sardanapalin päiviltä, seitsemänsataa ja kuusisataa vuotta ennen Kristusta, polveutuu babylonialais-assyrialainen kertomus luomisesta ja vedenpaisumuksesta hyvin samanlaisena kuin raamatusta tuntemamme. Siinä selitetään, miten jumalat päättivät rangaista ihmiskuntaa kaikkituhoavalla tulvalla. Sit-napistim, babylonialainen Nooak, sai kehotuksen rakentaa itselleen laivan, joka olisi turvana ja pelastuksena hänelle perheineen ja karjoineen. Tulva peitti kaiken maan, ja veden laskeuduttua pysähtyi laiva Nizir-vuorelle. Seitsemäntenä päivänä päästettiin kyyhkynen, pääsky ja korppi tuomaan sanomaa. Tämä kertomus on saatu Niniven kirjastosta, jota Sardanapal laajensi.

Ajatuksiin vaipuen jäämme toviksi seisomaan Ramses II:n patsaan eteen. Hän oli se farao, joka sorti Israelin lapsia orjuudessa. Kun sitte harhailemme roomalaisiin suojamiin ja tarkastelemme Caesarin rintakuvaa, tunnemme jo olevamme ikäänkuin tukevammalla kamaralla. Ja kun "Kuninkaan kirjastossa" silmäilemme v. 1455 painettua raamattua, jonka arvellaan olevan Gutenbergin kirjapainosta lähtöisin, olemme mielestämme ihan lähellä omaa aikaamme. Käsiala-kokoelmassa on näytteillä joukko merkillisiä kirjeitä Englannin historiasta. Ja koska jo olemme puhuneet Trafalgarin meritaistelusta, niin lukekaamme Nelsonia omakätinen taistelusuunnitelma, ja hyvin kannattaa meidän myös tutustua Gordonin päiväkirjan viimeisiin sivuihin.

Jos tuntee mieltänsä painostavan kirjastossa, jossa on puolenkolmatta miljoonaa nidettä ja likemmä kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta hyllyjä, herättävät toiselta puolen suurta kunnioitusta lukemattomat menneiden vuosituhansien muistomerkit ja ihailua meidän aikamme tutkijain nero, joka on kyennyt lukemaan ajan kellon tunnit ja viitoittamaan ne loppumattomat tiet, jotka muinaisuuden suurten kansain on ollut taivallettava ennen kuin ovat päätyneet määränpäähän — häviöön.

Ylen runsaasti on elämässä jyrkkiä vastakohtia ja räikeitä vääryyksiä! Vain puolen tunnin matkan päässä Westminster Abbeyta ympäröivästä komeudesta ja rikkaudesta sijaitsevat köyhien korttelit East Endissa ja Lontoon kaakkoisissa osissa. Sinne suuntasimme eräänä päivänä askeleemme. Olimme pukeutuneet yksinkertaisimpiin vaatekappaleihimme, ja meitä saattoi muuan hyvin ystävällinen lähetyssaarnaaja, sillä hädänalaisten kaduilla ei ole turvallista. Siellä puhutaan murhista ja tietämättömiin kadonneista kävijöistä. Viisasta on jättää kotiin kello tai ainakin perät, ja naishenkilön ei sovi kuljettaa rahojaan käsilaukussa. Voi tulla rosvotuksi jollakin takakadulla.

Monia teoksia on kirjotettu Lontoossa tavattavasta köyhyydestä. Se on sydäntäsärkevä, se on julma ja väärä, ja se huutaa taivaalta kirousta maapallon isoimmalle ja rikkaimmalle kaupungille. Niin syvälle, sellaiseen kurjuuteen kuin Lontoossa, eivät köyhät suistu missään muussa maassa, eivät Aasiassakaan. Koko heidän elämänsä on herkeämätöntä taistelua mitä kamalinta hätää ja mitä toivottomampia huolia vastaan, ponnistelua tuhoisain tautien, lian ja syöpäläisten sekä juoppouden keskellä. Niistä lapsista, jotka jäävät henkiin, varttuu arvottomia, huonosti ravittuja ihmisiä, jotka eivät kelpaa muuhun kuin kerjäämään.

Saattajamme vei meidät erääseen kortteliin, jossa pari kujaa oli niin soukkaa, ettei olisi mitenkään voinut sivuuttaa vastaantulijaa muutoin kuin kyljittäin. Mutta siellä oli lähetystyö tehnyt paljon hyvää ja kohottanut köyhiä askelmaa ylemmäksi pimeydestä. Lähetysseuralla oli oma talonsa, klubinsa, kirkkonsa ja kokoushuoneustonsa. Hauska oli nähdä, miten iloisina köyhälistön pojat tulvivat sinne. Erään rakennuksen katolle olivat he saaneet potkupallokentänkin, jolla sopi harjottaa englantilaisia ulkoilmakisoja. Heillä oli tilava voimistelusali, pikku kirjasto ja partiopoikaklubi. East Endin kurjimpien korttelien keskessä tapaa siellä täällä lähetysaseman, missä armeliaat ihmiset viettävät osan aikaansa seurustellakseen köyhien kanssa, neuvoakseen ja auttaakseen heitä. He pelastavat monia turmiosta ja tekevät heistä onnellisempia ihmisiä. Mutta kuinka monet joutuvatkaan järjettömästi hukkaan tässä puutteen, rappeutumisen ja rikoksen kurimuksessa!

Partiopoika-kenraali Baden-Powellin kanssa olin eräänä iltana ollut silkkikauppiasten ammattikunnan päivällisillä. Tämä on Lontoon vanhimpia ammattikuntia, suunnilleen kahdeksansadan vuoden ikäinen, ja nykyään ei ainoakaan jäsen ole silkkikauppias. Kuka hyvänsä ei ammattikunnan jäseneksi pääse — se kunnia menee perintönä isältä pojalle. Mutta lahjoitusten ja perintöjen johdosta on ammattikunnan käytettävänä huikeita pääomia, joiden tuotanto kokonaisenaan luovutetaan armeliaisuustarkotuksiin. Ammattikunnan talo Cityssä on ikivanha rakennus keskiajan loistavaa tyyliä, ja siellä on satojen vuosien ajoilta paljon kultaisia ja hopeisia kannuja, pikareita ja vateja. Järjestö omistaa Lontoossa noin kaksituhatta taloa ja pitää käynnissä monia kouluja. Tällä tavoin tehdään paljon hyvää köyhille, ja vapaaehtoista tietä saavat kaikki Lontoon sairaalatkin kannatuksensa. Mutta riittämätöntä on apu sittekin.

3. Maailman pääkaupunki.

Useaankin kertaan olen matkustanut Lontoon ja Parisin välin. Siihen menee vain muutamia tunteja. Mukava englantilainen juna vie minut Doveriin, ja Kanaalin kapeimmalta kohdalta kuljen ylitse Calaisiin. Sitte kiidän rautateitse Ranskan koillisosan halki. Mielihyvällä kuuntelen kaikista ihmiskielistä kauneinta, — kieltä, joka heläjää kuin soitto ja laulu. Tyytyväisenä tarkkailen noita hilpeitä ja vilkkaita ihmisiä, jotka säestävät kaikkia sanojaan liikkeillä, olkapäiden nytkäyttelyillä ja kasvonilmeillä. Matkalla Pariisiin tuntuu minusta kuin olisin menossa juhlaan. Pelkässä Parisin nimessä piilee ehtymätön määrä elämäniloa ja suruttomuutta, ylpeyttä ja isänmaanrakkautta, vapautta, urhoollisuutta ja mainetta.

Ja nyt olen taas matkalla Lontoosta Parisiin. Ääretön on ero näillä naapuruksilla! Olkoonkin Lontoo laajojen yhteyksiensä perusteella maapallon tärkein polttopiste. Hallitkootkin Suur-Britannia ja englanninkieli meriä ja satamia. Mutta Parisi on kuitenkin maailman pääkaupunki, ja ranska on hienon sivistyksen ja valtiotaidon kieli. Parisissa ovat tieteellinen työskentely ja kaunokirjallisuus kukoistuksen huipulla, ja Bolognan jälkeen on Parisin yliopisto maailman vanhin. Ranskalaisten hienostunut maku ja ylellisyys seuraelämässä, taiteessa ja teollisuudessa ovat saavuttamattomia, ja muille kansoille laativat he lakeja kaikesta, mikä koskee pukeutumista, keittiötä ja viinikellaria.

Viljavien seutujen halki kiitäen pääsemme piankin perille maailmankaupunkiin, missä Seinen yli kulkee kolmisenkymmentä siltaa, sen kaartuessa tällä kohdalla, ennen kuin se mitä jyrkimpinä mutkina polvittelee edelleen luoteista kohti Roueniin ja Le Havreen.

Ensimäisinä pistävät Parisissa silmäämme bulevardit: leveät, muhkeat kadut, joille on istutettu tuuheita puita lehtokujiksi suurten palatsimaisten rakennusten, teatterien, kahvilain ja myymäläin muodostamain rivien väliin. Vanhimmat, varsinaiset bulevardit olivat aikoinaan linnotusmuureja, jotka torneilla varustettuina saarsivat kaupunkia. Bulevard merkitseekin paalutusta. Ludvig XIII, joka kaunisti ja laajensi Parisia, revitytti paalutukset ja rakennutti niiden sijalle ensimäiset bulevardit. Ne ovat Seinen pohjoisrannalla ja kulkevat yhtämittaisena jonona, vaikka niillä on oma nimensä kullakin: Madeleine, Capucines, Italien ja Montmartre. Tämä bulevardijakso on Parisin viehättävimpiä. Siellä vilisee suunnaton paljous automobileja, raitiovaunuja, vuokra-ajurien ja yksityisiä ajopelejä sekä loppumaton tulva kävelijöitä. Näkeepä iltaisin keskellä tungosta ilomielisten ihmisten tanssivankin katukäytävillä parittain soitannon säestyksellä.

Myöhempinä aikoina tehtiin bulevardeja sinnekin, missä ei ollut mitään varustuksia. Ludvig XIV:n ja hänen jälkeistensä hallitsijain aikana kasvoi Parisi ja sai yhä lisääntyvää loistoa ja suuruutta. Parisi oli myös suuren vallankumouksen ja sen kamaluuksien pesäpaikka. Napoleonin päivinä tuli kaupungista sen ajan mahtavimman valtakunnan keskus. Ja Napoleonin kukistuessa vallottivat Ranskan viholliset kahdesti Parisin. Napoleon III:n aikana kaunisteltiin ja järjesteltiin kaupunkia innokkaammin kuin koskaan ennen. V. 1871 vallottivat preussilaiset Parisin. Kommuunin kapinaliitto piti kaupunkia hallussaan samana vuonna, ja raaka roskaväki teki tuhojaan monissa sen kallisarvoisimmissa palatseissa ja museoissa, tärvellen niinikään muistomerkkejä. Silloin syöstiin nurin ihana Vendôme-kolonnikin, joka oli pystytetty Napoleonin voittojen muistoksi, mutta toiset kädet kohottivat sen sitte jälleen paikoilleen.

Sittemmin on Parisi säästynyt hävittäviltä onnettomuuksilta. Mutta vilkasta on yhäti toiminta tässä kaupungissa, missä milloin kuninkaalla, milloin keisarilla, milloin taas tasavallalla on hallitussijansa ja missä ministerit eivät koskaan ole pitkäaikaisia. Parisista tulevat sivistyneen maailman suuret yllätykset, ja kaikki kansat seuraavat jännitetyn uteliaina jokapäiväisiä kuulumisia Seinen kaupungista.

Tehkäämme pikimältään kävely Parisin läpi. Me valitsemme Seinen pohjoisrannan ja kuljemme kaakkoisesta luoteiseen ilmansuuntaan. Alotamme tarkastelumme Bastilji-torilta, missä aikoinaan Bastiljin linnotus ja vankila sijaitsivat. Suuren vallankumouksen alussa, heinäk. 14. p:nä 1789, vallotettiin Bastilji rynnäköllä ja hävitettiin, ja siitä asti on se päivä ollut ranskalaisten suurin kansallispäivä. Keskellä toria kohoaa Heinäkuu-kolonni, jonka harjalta avautuu mitä vaihtelevin näköala yli koko laajan kaupungin.

Nyt seuraamme Rivoli-katua, joka on Parisin isoimpia ja kauneimpia. Vasemmallamme on Hôtel de Ville, kaupungintalo, suuremmoinen palatsi, jossa kaupunginvaltuusmiehet kokoontuvat; loistavia juhlia pannaan toimeen sen uhkeissa saleissa, ja sen lehtereitä koristavat kuuluisain mestarien taulut.

Samalla puolella ihailemme edempänä kaupungin isointa yleistä rakennusta, Louvre-palatsia. Sen sisällön tutkiminen vaatii kuukausia ja vuosia, kuten Brittiläisen museonkin. Sinne on kerätty suunnattomia kokoelmia, ei ainoastaan Aasian ja Europan muinaisten suurten valtakuntain taide-esineitä ja muistomerkkejä, vaan myöskin paljon parahinta, mitä europalaiset kuvanveistäjät ja maalarit ovat kaikkina aikakausina saaneet luoduksi.

Me pitkitämme kulkuamme luoteista kohti Tuileriain ylellisten puutarhain halki ja pysähdymme hetkeksi Place de la Concordelle, Sovinnon aukiolle, nauttimaan joka taholle avautuvista viehättävistä näköaloista: näemme virran laitureineen ja siltoineen, puistoja ja lehtokujia, valtaisia ja hienon taiteellisesti somisteltuja rakennuksia, mainehikkaiden muistomerkkien koristamia loppumattomia aukioita ja ainaisena edes takaisin liehuvana tulvana elämänhaluisia parisilaisia ja parisittaria viimeisen muodin mukaan puettuina ja päässä yksitason kokoiset hatut.

Niin, loppumaton jakso puutarhoja, aukioita, puistoja ja toreja levittäytyy yhtämittaisena sarjana tässä osassa Parisia. Sovinnon aukiolta suuntaamme kulkumme Elyseiläisille kentille (Champs Élysées'ille), mahtavaan puistoryhmään. Iltaisin kaikki nämä puistot ja aukiot ja kadut säteilevät mitä kirkkaimmassa sähkövalaistuksessa, ja silloinkin tenhoo mieltä näköala, katsoopa mille taholle hyvänsä. Puiston pohjoispuolella asuu tasavallan presidentti Elysée-palatsissa.

Jos nyt etenemme pitkin leveätä, moninkertaisilla lehtokujilla somistettua katua luoteiseen päin, saavumme Tähtitorille (Place de l'Étoile), jonka pyörylään johtaa kaksitoista valtaväylää. Yksi niistä, Elyseiläisten kenttien jatko, on saanut nimensä Napoleonin suuresta armeijasta, ja se päättyy valtaiseen Boulogne-metsään. Ja keskelle Tähtitoria on rakennettu muhkea viisikymmentä metriä korkea voittokaari Napoleonin kunniaksi. Sen laelta hallitsee katse kaikkia kahtatoista valtaväylää, mutta häipyy etäisyyteen, missä avarat kadut soukkenevat neulankärjiksi. Sekä jalankulkijat että ajoneuvot näyttävät pieniltä muurahaisilta, jotka hyörivät edes takaisin kekonsa ympärillä.

Voittokaaren korkealta lavalta laskeuduttuamme seuraamme muutamaa vilkasliikkeistä katua Jena-sillalle, ja sitä myöten astelemme Seinen yli. Vastapäisellä rannalla kohottaa Eiffel-torni mahtavan äimänsä kolmesataa metriä yläpuolelle Parisin. Tähän on meidän pysähdyttävä toviksi. Eiffel-torni on korkein rakennus, mitä on milloinkaan ihmiskäsin saatu aikaan, — kaksin verroin korkeampi kuin Kölnin tuomiokirkko tai Egyptin pyramideista valtaisin. Jo toisella siltamalla olemme runsaasti sata metriä yläpuolella jättiläiskaupungin, mutta Parisin ympäristön kunnaat rajottavat näköpiiriä. Kun nostolaitos on kohottanut meidät kolmannelle siltamalle, olemme 276 metriä korkealla maanpinnasta, ja nyt näemme syvyydessä allamme Seinen lukuisine siltoineen ja kaupungin lukemattomine katuineen sekä sen 140 aukiota. Ylimmälle ulokkeelle pääsee portaita myöten, ja kaikkein ylimpänä tuikkii öisin majakka, joka näkyy yhdeksän penikulman päähän. Jos ihmisellä huimaa helposti päätä, niin ei hänen ole hyvä antaa katseensa lipua rintakaiteen yli tornin kohtisuoraa kuvetta pitkin neljään vinoon rautapilariin asti, jotka tornia kannattavat — vielä vähemmin silloin kun käy kova tuuli ja koko torni huomattavasti huojuu edes takaisin kuin heiluri. Ei tarvitse kohota ilmapallolla, nähdäkseen yläilmoista Parisin — Eiffel-tornin korkeudesta katsellen leviää kaupunki alla kuin avattu kartta.

Onnellisesti tultuamme alas huimaavasta korkeudesta, missä raikkaat tuulet pyyhkielevät yli Parisin lähdemme Mars-kentän yli Invalidi-hotelliin. Entiseen aikaan saivat tässä valtaisessa rakennuksessa vapaan asunnon monet tuhannet suurissa ranskalaisissa armeijoissa runneltuneet. Nyt talletetaan sen suojamissa sotahistoriallisia muistoja.

Invalidien kultahohtoisen, koko kaupungin yli näkyvän kupukaton alle astuen pääsemme ympyriäiseen temppelisuojamaan, jonka keskessä on niinikään ympyriäinen krypta, joitakuita metrejä syvä ja ylös holviin päin avoin hautakomero. Sen permantoon on mosaikista sovitettu mainehikkaat nimet Rivoli, Pyramidit, Marengo, Austerlitz, Jena, Friedland, Wagram ja Moskova. Kaksitoista marmoripatsasta, jotka esittävät kahtatoista voittoa, ja kuusikymmentä vallotettua lippua on kunniavartiona sen valtaisen kiviarkun ympärillä, joka punaisesta suomalaisesta porfyristä hakattuna sisältää Napoleonin tomun.

Pekingissä saamani ranskalainen ystävä on opastanut minut tänne. Matkalla on sanatulva ehtymättömänä koskena ryöpynnyt hänen huuliltaan, mutta Napoleonin hautakammioon tullessamme vaikenee hän sanattomaksi. Täällä ei puhuta. Mitä syvin hiljaisuus ympäröitsee sen miehen maallisia jäännöksiä, joka eläissään täytti maailman kanuunainsa jyskeellä ja legionainsa paukkeella ja muutamien vuosien kuluessa kerrassaan muutti Europan kartan. Hillittynä ja sinisenvaljuna kohtaa kajastus hautakomeroa, missä punainen porfyri puhuu vastustamattomasta voimasta ja valkoiset voitonjumalattaret ikäänkuin heijastavat menneitä mainehikkaita aikoja.

Juhlallinen hiljaisuus, arvokas rakennustaiteen käyttö ja ylväs hämy tenhoovat mielen. Tietämättään tulee kuunnelleeksi aseiden kalskeen ja sotahuutojen kaikua. Sankari häämöttää edessämme satumaisen uransa eri vaiheissa, maailman valtiaana, vankina pienellä Sant Helenan basalttisaarella eteläisen Atlantin ulapalla…

4. Ikuinen kaupunki.

Minut oli kutsuttu Roomaan pitämään esitelmää Tibetistä maantieteellisessä seurassa. Kokoonnuttiin Collegio Romanoon, ikivanhaan kivirakennukseen erään pikku torin laitaan. Odotettiin kuningasta; hän tuli, ja esitelmä alkoi. Seitsemän vuotta sitten olin puhunut samassa salissa. Silloinkin oli kuningas saapuvilla. Siihen aikaan herättivät anarkistit rauhattomuutta. Paria vuotta aikaisemmin oli muuan konna murhannut Umberto-kuninkaan. Kerrottiin poliisivoiman pitäneen Collegio Romanoa pari päivää miehitettynä ja tarkoin tutkineen kellarikerran. Silloin, v. 1903, oli kuninkaan vaunuja saattanut neljä mustapukuista polkupyöräilijää. He näyttivät korpeilta, näköjään rauhallisina ja välinpitämättöminä pysyen, mutta itse asiassa he tähyilivät valppaasti joka taholle, ollakseen heti käsillä, jos jotakin tihutyötä yritettiin. Jos Collegio Romano olisi räjähtänyt ilmaan, en olisi palannut puhumaan Tibetistä. Mutta kaikki kävi hyvin toisellakin käynnilläni. Kuningas ajoi automobilissa, jota hän itse ohjasi, eikä hänen saattueenaan ollut mitään mustia korppeja. Molemmilla kerroilla osotti hän järkähtämätöntä tyyneyttä.

Italian kuninkaalla on 35 miljoonaa alamaista. Roomassa asuu toinenkin mahtava valtias, mutta hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta; hänen valtaistuimensa on Pyhän Pietarin istuin, hänen voimansa tunnuksina ovat kolminkertainen tiaara ja ristiin lasketut avaimet, joilla voidaan avata ja sulkea taivaanvaltakunnan portit. Hänellä on 270 miljoonaa alamaista, roomankatolilaiset. Valtiollisista syistä on hän olevinaan vankina Vatikanissa, korkeiden palatsien rykelmässä, jossa on kymmenkuntatuhatta salia ja muuta huonetta. Siellä on myöskin museoita, kirjastoja ja käsikirjotuskokoelmia, äärettömän laajoja ja kallisarvoisia. Vatikanin veistokuvamuseo on maailman rikkain. Sikstiniläisessä kappelissa, 450 vuotta vanhassa rukoussalissa, on Michelangelo koristanut laen jättiläismaalauksilla, jotka esittävät maailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta ja vedenpaisumusta; takaseinälle on hän maalannut valtaisen kohtauksen viimeisestä tuomiosta. Palatsien länsipuolella leviävät paavin puutarhat ja puistot, ja niistä etelään kohoaa Pyhän Pietarin kirkko, kristikunnan suurin temppeli. Koko alue on omana pikku kaupunkinaan. Mutta tämä kaupunki on maapallon parhaita, taiteen ja opin kunniasija ja ennen kaikkea suuren uskontokunnan polttopiste. Sillä täältä sinkauttaa paavi pannakirjansa kerettiläisiä ja syntisiä vastaan, ja täältä käsin kaitsee hän lampaitaan, katolilaisia. Mutta vapautensa hän on menettänyt. Kun Leo XIII kuoli, kokoontuivat tavallisuuden mukaan kardinaalit uuteen paavinvaaliin. Heidän joukossaan oli myöskin Venetsian iällinen kardinaalipatriarkka. Lähtiessään Venetsiasta, matkustaakseen Bolognan ja Firenzen kautta Roomaan, osti hän edestakaisen matkalipun. Mutta hänet itse valittiin paaviksi, eikä hän enää milloinkaan näe Venetsiaa tai sitä lähistön maataloa, missä hän leikki lapsena.

Hänen luokseen olen menossa eräänä helmikuun päivänä 1910. Muuan italialainen ystävä on mukanani. Me ajamme Rooman tiheimmin rakennetun osan läpi. Ovatpa nekin katuja! Soukkia ja mutkaisia. Alituiseen käännytään kulmista, jyrytetään pienten kolmikulmioiden poikki ja pujahdetaan kujiin, joissa on täpärä pääsy vastaantulijan ohi. Eikä kuitenkaan ole maailmassa bulevardeja ja teitä niin kauniita kuin Rooman kadut. Sillä näitä reunustavat vanhat harmaat palatsit, jotka ovat rakennetut pikemmin vuosituhansia kuin -satoja takaperin ja joita mitä viehättävimmät ikkunapuitteet, harjakoristeet ja pilarikäytävät somistavat. Jokaisen kadunkulman takana kohtaa katsetta uusi yllätys, mursuista ja jumalolennoista sommiteltu suihkulähde, keskiaikainen kaivo, keisariajalta polveutuva sammaltunut raunio tai kirkko, jonka tornista kellonlyönnit ovat vuosisatoja kajahdelleet yli Rooman.

Ja miten kirjavaa, aaltoilevaa elämää näkeekään näillä kaduilla! Miehiä ja naisia on tullut kampanjalta Rooman ulkopuolelta, laittautuneina kansallispukuihin, joissa likaisen valkoinen ja punainen ovat pääväreinä, miehillä musta lerppahattu päässä, naisilla valkoinen päähine hiusten verhona. He ovat tummaihoisia, mutta nuorison poskilla kuultavat kuitenkin ruusut pronssituksen alta. Patriisit, roomalainen hienosto, jotka mukavasti nojailevat hienoissa vaunuissa, ovat paljoa vaaleaverisempiä; useinkin ovat naiset niin kalpeita kuin olisivat vastikään päässeet luostarista tai joutuneet valmiiksi paareja varten.

Ja mikä kohu kaikuukaan kaikkialla näillä kaduilla! Tuossa tulee talonpoika ajaen aasiansa, joka on lyyhistyä meloneilla ja viinirypäleillä täytettyjen vasujen alle. Täällä kiskoo puolikasvuinen poika kärryillä aprikooseja, appelsiineja ja pähkinöitä. Eräässä kadunkulmassa seisoo kolme uudenaikaista rosvoa säkkipillejään vinguttaen; toisessa laulaa muuan nuorukainen mandoliinin säestyksellä laulua niin mukaansatempaavaa ja reipasta, että tekee mieli tanssia — paavinkin luokse matkatessaan. Vaunujen perässä juoksee kerjääviä nulikoita, ja risaisia pienokaisia sylissään pitelevät köyhät äidit rukoilevat yhtä ainoata pikku lanttia — antakaa vain pikku lantti, herra, ja Jumala siunaa teitä! Roomassa on paljon ihmisiä, jotka elävät kädestä suuhun. Mutta kaikki ovat he iloisia, kaikki kauniita. He pitävät laulusta ja soitannosta, ja heidän laulelonsa kuuluvat hyvin herttaisilta ja kaihoisilta. Näkee kyllä, että monilla noista miehistä tulee puukko pikaisesti käteen ja että nuoriso katselee elämää keskeytymättömän karnevaalin kannalta. Mutta heihin mieltyy, kyllikseen ei saa silmäillyksi heidän sinisenmustia suortuviaan, sysimustia silmiään ja hauskoja pukujaan. Ihminen voi viettää ikänsä kaiken Roomassa ja kuitenkin joka päivä havaita jotakin uutta ja kaunista ihmisten ja palatsien joukossa. Ja kaiken yli kaareutuu Italian taivas, sininen ja sees.

Mutta nyt olemme saapuneet San Angelon sillalle, joka vie samean Tiberin yli. Edessämme nousee San Angelo-linnan valtainen liereä torni, jonka keisari Hadrianus kahdeksantoista vuosisataa takaperin rakennutti hautapaikakseen. Me käännymme vasempaan ja pysähdymme Pyhän Pietarin torille, joka on maailman suuremmoisimpia ympäröivien rakennusten, kaareilevien pylväskäytävien, Pietarinkirkon ja Vatikaanin johdosta. Torin kahden ainiaan kumpuavan suihkukaivon välissä on seissyt jo kolmesataa vuotta obeliski, jonka keisari Kaligula tuotti Egyptistä Rooman kaunistukseksi. Se on nähnyt ihmeellisiä tapauksia jo kauvan ennen Mooseksen syntymää. Sen juurella ovat Israelin lapset veisanneet kotimaansa virsiä vankeutensa aikana. Se oli myös Neron sirkuksen koristuksena ja näki tuhansien kristittyjen marttyrien kuoleman gallialaisten koirien ja afrikalaisten jalopeurain keskellä. Ja vielä kohoaa se 25 metrin korkuisena eheänä paatena, ajan ja ihmisten taisteluiden siihen koskematta.

Torin pohjoispuolella on Vatikanin portti. Siellä pitää sveitsiläiskaarti vartiota punaisiin ja keltaisiin, vanhanaikaisiin univormuihin puettuna. Minut viedään monien uhkeiden huoneiden läpi, joiden seinät on verhottu punaisella silkillä. Perimäisessä odottavat monet pyhiinvaeltajat, munkit ja kirkkoruhtinaat pääsyä hänen pyhyytensä puheille. Sinipunaiseen kauhtanaan pukeutunut ylhäinen pappi menee ilmottamaan minut, ja avatusta ovesta näen, että hän polvistuu puhutellessaan paavia. Sitten on minun vuoroni. Tilavan, punaisen huoneen toisella lyhyellä seinävierellä istuu Pius X kirjotuspöydän ääressä. Hän nousee ja ojentaa minulle pehmeän, mutta kuitenkin voimakkaan kätensä. Me istuudumme nojatuoleihin; paavi nojaa kyynäspäänsä varassa kirjotuspöytään ja tukee päätänsä kädellään. Hän puhelee Tibetistä ja kysyy minulta, onko siinä maassa mitään mahdollisuutta kristittyyn lähetystyöhön. Minä vastaan, että Tibet on nyt suljettu kaikilta europalaisilta, mutta että italialaisia munkkeja oli entiseen aikaan toiminut siellä lähetyssaarnaajina, ja kun niiden joukossa mainitsen Pordenonessa syntyneen Odoricon, joka 1300-luvulla matkusteli Tibetissä, ilmaisee paavi mielenkiintoaan; hän tuntee hyvin Odoricon, ja Pordenonen kylä ei ole kaukanakaan hänen syntymäseudultaan.

Pius X:n olemus ilmaisee mitä suurinta nöyryyttä. Hän on lempeä ja hiljainen, sävyisä ja kohtelias, ja hänen äänessään on pehmeä ja ystävällinen sointu. Punaisessa huoneessa tuntui myös vaikuttavalta hänen valkoinen pukunsa. Hänellä oli yllään pitkä, tiheään napitettu kauhtana, jossa oli leveä vyö ja olkakauluri, valkoista kaikki, ja liidunvalkeita hiuksia verhosi valkoinen patalakki. Kaulassa riippui kultaketjuihin kiinnitetty risti.

Tultuamme taas ulos Pyhän Pietarin torille ei meillä ole montakaan askelta matkaa Pietarinkirkon isoille portaille. Me astumme komeaan eteissuojamaan ja menemme kirkkoon valtaisesta pronssiovesta, joita on viisi. Pitkälle ei kuitenkaan pääse etenemään, kun jo jää hämmästyneenä seisomaan. Kaikki mittasuhteet ovat niin ylettömän suuria. Milloin häipyy katse pilvenkorkuisiin, värikkäisiin kaariholveihin, milloin on ihailtava kolonneja ja niiden latvaksia, milloin mosaikkikuvia ja marmorisia muistomerkkejä. Katsoja käsittää, että hänen on palattava useita kertoja, voidakseen osapuillekaan sulattaa kaikkea tätä ihanuutta. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo puheenparsi. Pietarinkirkko yksinään vaati 120 vuotta ja kaksikymmentä paavia. Italian etevimmät taiteilijat, niiden joukossa Rafael ja Michelangelo, panivat sielunsa parhaan tähän temppelirakennukseen, jossa apostoli Pietarin haudan sanotaan olevan. Kustannukset nousivat neljännesmiljaardiin ja suoritettiin anekaupalla. Paavit möivät syntien anteeksiantamusta helisevästä rahasta oikealle ja vasemmalle. Kun kirkon perustus laskettiin, tuli t:ri Martti Luther Roomaan. Hän näki tämän inhottavan sielukaupan, näki kirkon korkeimpien palvelijain myyskentelevän autuutta kuten rihkamasaksat tavaroitaan, ja hänestä sukeusi suuren uskonpuhdistuksen mies.

Jo ensimäisen pilarin kohdalla pääsyovelta oikealle pysähtyy pohjoismaalainen vieras hautapatsaan eteen, joka herättää hänessä sekavia tunteita. Marmorisen arkun ja jättiläismoisen pronssimitalin välistä lukee hän latinankielisen kirjotuksen: "Klemens XI valmistutti v. 1702 tämän Innocentius XII:n alottaman muistopatsaan Kristinalle, ruotsalaisten kuningattarelle, joka luopui valtakunnasta ja kääntyi pois kerettiläisyydestä oikean uskon hyväksi, hurskaasti omaksuen sen ja arvokkaasti noudattaen sitä valitsemassaan asunnossa Roomassa". Itse hauta sijaitsee kirkon keskilaivassa. Kristina oli elänyt neljäneljättä vuotta Roomassa ja asunut komeassa palatsissa määrättömän kallisarvoisten taideaarteiden, maalausten ja seinäverhojen keskellä. Monet niistä oli hän omavaltaisesti ottanut mukaansa Ruotsista. Roomassa ympäröitsivät häntä alituiseen tieteen, runouden ja taiteen etevimmät edustajat.

Toinenkin hautapatsas kiinnittää pohjoismaalaisen huomiota, ei aiheensa, vaan luojansa takia. Se on Pius VII:n muistomerkki, sen paavin, joka ensin kruunasi Napoleonin keisariksi ja sitte julisti hänet pannaan. Sen luoja on suuri tanskalainen kuvanveistäjä Thorvaldsen, joka monet vuodet asui Roomassa.

Vielä edempänä pysähdymme mielellämme apostoli Pietarin istuvan pronssipatsaan eteen. Uskovaisten suutelot ovat hivuttaneet ja silentäneet hänen oikean jalkansa. Korkealla holvissa hänen päänsä yläpuolella näkee jättiläismoisin kirjaimin latinaksi sanat: "Sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani, ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet".

Paavalilla on myös arvokas muistokirkko Roomassa, Pyhän Paavalin kirkko. Se sijaitsee muurin ulkopuolella. Matkalla sinne tapaamme pikku kappelin rakennettuna sille paikalle, missä tarinan mukaan Pietari ja Paavali jättivät hyvästi toisilleen, ennen kuin menivät kärsimään marttyyrikuolemansa. Julkipuolessa ovat luettavina heidän hyvästelysanansa. Paavali lausui: Rauha olkoon sinulla, sinä kirkon perustus ja Kristuksen karitsain paimen! Ja Pietari: Mene rauhassa, sinä evankeliumin julistaja hyville ihmisille, vanhurskaiden johdattaja pelastukseen! — Pyhän Paavalin kirkon messualttarin alla sanotaan Paavalin tomun lepäävän maan povessa. Kirkon sisällä huomaamme kaikkien paavien mosaikkimuotokuvat Pyhästä Pietarista Leo XIII:een asti.

Kaikissa näissä Rooman kirkoissa on uskomaton paljous pyhäinjäännöksiä elikkä alkuperäisiksi väitettyjä muistoja Vapahtajan, apostolien ja pyhimysten ajoilta. On kappaleita ristinpuusta, piikkejä orjantappurakruunusta ja jumalanäidin silmistä vuotaneita kyyneleitä; on luunsiruja ja pääkalloja, pyhimysten käyttämiä esineitä ja vaatekappaleita, onpa sekin hikiliina, jolla Vapahtaja kuivasi otsaansa matkalla Golgatalle! Entäs kaikkia noita pyhimystenkuvia ja niihin liittyviä ihmeitä! Täällä on jumalanäiti, jonka joku uskottava henkilö on nähnyt liikuttavan päätänsä tai räväyttävän silmiänsä; tuolla toinen, joka kerran puhui ääneen eräälle uskovaiselle. Ja monet ovat ne kuvat, jotka vapauttavat taudeista ja ruumiinvioista. Usein ei tiedä, mitä kummastella enemmän: paimenten rohkeuttako vai lampaiden herkkäuskoisuutta.

Rooma on tyhjentymätön. Rooma kasvaa vaeltajan jalkain alla. Muutamissa päivissä näkee hän toivottomaksi saada pikaista yleissilmäystä tästä ihanasta kaupungista. 2.600 vuoden kuluessa on Rooma kasvanut ylöspäin. Jokainen uusi ajanjakso on rakentanut edellisen raunioille. Kaupunki on kerrostunut kuin maankamaran muodostukset. Mitä on syvimpänä kätkössä, sitä tuskin aavistetaankaan; siellä on kuningasajan Rooma. Lähinnä seuraa tasavallan pääkaupunki ja sitte keisarikauden Rooma, maailmankaupunki, jonka palatinilaispalatsista Caesarien valtikka ulottui yli koko silloin tunnetun maapallon: usvaisesta Britanniasta ja Germanian pimeistä metsistä Afrikan hehkuviin erämaihin, Hispanian vuorista Galileaan ja Juudan maahan. Tältä suuruuden ajalta on vielä monia juhlallisia jäännöksiä tallella nykyajan katujen ja rakennusten keskessä. Vandaalit, gootit ja muut raakalaiset ovat raastaneet Roomaa, tunnottomat valtiaat ovat tärvelleet kaupunkia, häivyttääkseen edeltäjiensä muistoa ja ylentääkseen itseänsä. Mutta jos Roomaa ei rakennettu päivässä, ei ole myöskään kaksituhatta vuotta riittänyt hävittämään sen ihanuutta.

Sitte tulee uusia kerrostumia: kristitty aika, keskiaika ja uusi aika lukemattomine kirkkoineen, luostareineen, museoineen ja mahtavine, vakavine palatseineen. Kristillisyys on siinä rakentanut pakanuuden raunioille. Muinaisuus ja nykyaika ovat kietoutuneet toisiinsa. Tuolla ylhäällä Kapitoliumin kunnaalla ratsastaa pronssiin valettuna keisari Markus Aurelius. Kun katsoo taakseen, näkee Tiberin toisen rannan kunnailla toisen ratsastajan, nuoren Italian urhoollisen vapaudensankarin, Garibaldin, silmäilemässä ikuista kaupunkia. Ajaessaan uusiin rakennuksiin sijoitettujen uhkeiden myymäläin reunustamaa katua pitkin joutuu parin minuutin kuluttua Forum Romanumille, roomalaiselle turulle, maailmanvallan sydämeen, markkinain, kansankokousten ja oikeudenistuntojen paikalle, missä nyt ainoastaan jotkut kolonnit ja rauniot ovat muistoina kaikesta komeudesta, mitä Julius Caesar ja Augustus siihen tuhlasivat.

Toisena hetkenä pistäytyy etsivänä pyhiinvaeltajana ihanaan Pyhän Pietarin kirkkoon, toisena astuu Tituksen voittokaaren alitse, joka pystytettiin Jerusalemin hävityksen muistoksi v. 70 jälkeen Kristuksen syntymän.

Siten saa Roomassa kierrellä voittokolonnien ja kunniakaarien keskellä, temppeleistä teattereihin, ja tulee unohtaneeksi, että siitä on pian kaksituhatta vuotta kulunut, kun soturien, pappien ja näyttelijäin äänet kaikuivat holveissa. Kun nousen ylös portaita Kapitoliumille, saan elävän muistutuksen Rooman perustamisesta. Rautaristikolla suljetussa luolassa juoksentelee naarassusi edes takaisin, turhaan hakien pääsyaukkoa, palatakseen kampanjan vapauteen. Kunnaan laella näen pronssisen naarassuden imettämässä kahta pientä poikaa, Romulusta ja Remusta. Tarina kertoo, että pienokaiset oli hyljätty Tiberiin, mutta saivat naarassuden pelastajakseen. Romuluksesta tuli muka sitte Rooman ensimäinen kuningas; seitsemälle kunnaalle kerrotaan hänen perustaneen kaupungin puolenkahdeksatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua.

Kolosseum on Rooman isoin ja kaunein muinaisjäännös. Keisarit Vespasianus ja Titus rakennuttivat tämän teatterin, joka saatiin valmiiksi v. 80 j.Kr.s. Ulkomuuri on lähes viisikymmentä metriä korkea. Penkkirivit, joilla oli tilaa 85.000 katsojalle, olivat järjestetyt neljään osastoon, joista uloimmat ja ylimmät olivat tarkotettuja vapautetuille ja orjille sekä naisille. Pääsyliput olivat norsunluuta ja ilmaisivat eri sijat niin tarkoin, että jokainen kykeni mitä helpoimmin löytämään tien valtaisten holvien, kolonnirivien ja porraskäytävien keskellä. Penkit olivat marmorilla päällystettyjä, ja monet marmoripatsaat koristivat teatterin ylämuureja. Näytelmät esitettiin tavallisesti päivällä, ja auringon paahteen heikentämiseksi pingotettiin suunnattomia silkkipurjeita arenan ja katsomon yli. Täynnä ollessaan esitti teatteri huikaisevan loistavan näyn. Parhailla sijoilla istuivat senaattorit, yllään purppurapäärmeiset toogat, eri temppelien papisto, mustahuntuiset vestaaliset neitsyet, kultakoristeellisissa varustuksissaan sotapäälliköt. Siellä istui roomalaisia porvareita, joiden toogat olivat valkoisia tai kirjavia, — paljain päin, parrattomina ja tukka lyhyeksi leikattuna innokkaasti keskustellen kielellä, joka on yhtä sointuvaa kuin ranska ja italiankieli. Kaikki Roomassa oleskelevat muukalaiset olivat siellä, — lähettiläitä kaikista maapallon tunnetuista maista, kauppiaita ja matkustavaisia Germaniasta ja Galliasta, Syyriasta, Egyptistä ja Ateenasta.

Meidän päiviemme sirkus tai teatteri on Kolosseumiin verrattuna pelkkä leikkikapine, sillä vanhat roomalaiset olivat mestareita järjestämään näytelmiä, jotka tyydyttivät kansanjoukkojen raakoja mielitekoja. Loihdittiin esiin kokonaisia metsiä ja louhikkoja, joissa taisteltiin verisiä otteluita ja joissa gladiaattorit keihästivät jalopeuroja ja tiikereitä. Avara näyttämö voitiin vähässä ajassa täyttää vedellä, ja keinotekoisella järvellä kamppailtiin murhaavia meritaisteluita; hukkuneiden ja surmattujen soturien ruumiit eivät pohjaan painuneina näkyneet sitte kun vesi oli verestä punaisena. Taitavasti rakennettujen viemärijohtojen avulla tyhjennettiin areena tuotapikaa, orjat laahasivat ruumiit ulos kuolonjumalattaren portista, ja teatteri järjestettiin yön esityksiä varten. Silloin valaisivat areenaa suuret soihdut ja roviot, ja kristittyjä ristiinnaulittiin uudet joukot pitkiin riveihin tai heitettiin leijonain ja karhujen eteen. Kun muuan roomalainen keisari juhli Rooman perustamisen tuhatvuotismuistoa, esiintyi kaksituhatta gladiaattoria eli miekkataistelijaa, 32 elefanttia ja joukottain petoja näyttämöllä.

Vähän matkan päässä Kolosseumista alkaa muuan vanhimpia ja kuuluisimpia teitä, mitä ihmisjalka on milloinkaan polkenut — Via Appia. Sitä myöten ovat keisarit ja sotapäälliköt samonneet Roomaan voitollisista taisteluista, sitä myöten on heidän tomunsa kannettu kaupungista poltettavaksi roviolla ja uurnaan pantuna talletettavaksi hautatorneissa ja -komeroissa. Sitä ovat öisin kristityt käyttäneet hiljaisina riveinä viedessään maanalaisen Rooman kätköön Kolosseumin näyttämöllä revittyjen uskolaistensa jäännökset. Sitä kautta saapui myös Paavali Roomaan, saattueenaan kristittyjä joukkoja, jotka olivat tulleet häntä vastaan kauvas kaupungin ulkopuolelle, kuten Apostolien tekojen viimeisessä luvussa kerrotaan.

Eräänä päivänä ajoin Via Appialle, käydäkseni eräässä maanalaisen Rooman katakombissa. Ne ovat ikuisen kaupungin merkillisimpiä ja enimmin mieleenpainuvia nähtävyyksiä. Vahakynttilät kädessä opasti minut kaksi munkkia alas portaita, ja sitte tunkeusimme ahtaisiin käytäviin, sivukujiin ja hautakammioihin, mustien, soukkien, kylmänkosteiden solien sokkeloon syvälle maanpinnan alle. Useimmat niistä ovat vain metriä leveitä, laki on holvattu, ja seinissä näkee lukemattomia vaakasuoria syvennyksiä, joihin kristityt toisen vuosisadan alusta asti tallettivat viimeiseen uneen nukkuneita uskonveljiään ja -sisariaan. Ruumis oli kiedottu käärinliinaan, käsivarret oli laskettu ristiin rinnan yli ja kasvot käännetty Jerusalemia kohti. Syvennys suljettiin marmorilevyllä tai tiiliskivillä. Soihdut käsissä seisoivat surevat ulkopuolella veisaten virsiä.

Kuolleiden kaupungin näkeminen vaikutti minuun syvästi, kun seurasin munkkeja, jotka juomarahoja ansaitaksensa kertoivat tarinoita ja muistotietoja muinaisilta ajoilta. Nähdessäni heidän kummittelevan edessäni vahakynttilöineen, ja katsellessani molemmin puolin ammottavia pimeitä hautaluolia ja heikosti valaistua holvia, ajattelin niitä lukemattomia surusaattoja, jotka olivat kulkeneet näissä käytävissä — roomalaisia seurakuntia, jotka olivat toimittaneet marttyriensa tomun katakombien pyhiin hautoihin. Täällä he myöskin kokoontuivat tulivuoriperäiseen karstakiveen hakattuihin kappeleihin pitämään jumalanpalveluksia ja neuvotteluja, ja viidennellä vuosisadalla viettivät he maan alla juhlia marttyrien muistoksi.

Jyrkät, pimeät portaat johtavat alas syvemmälle tasanteelle. Paikotellen on neljä tai viisi tasannetta ylitysten, ja alimmat ovat runsaasti kaksikymmentä metriä maanpinnan alla. Näitä käytäviä on yhteensä yhdeksänkymmentä penikulmaa. Ja kaikkialla on hautakomeroita koverrettu seiniin. Maanalaisessa Roomassa lasketaan olevan enemmän kuin kolme miljoonaa sellaista hautaa. Hengenvaarallista olisi tutkia niitä oppaan avutta. Eksynyt kävelisi kävelemistään, etsien pääsytietä ja poikkeillen oikealle ja vasemmalle, mutta aina väärälle suunnalle. Turhaan yrittäisi hän pelastua kamalasta kuolemasta.

Museoissa ja olletikin Vatikaanissa näkee paljon hautakiviä ja marmorilevyjä muistokirjotuksineen ja kuvineen, näistä vanhimmista kristityistä haudoista korjattuja. Kirjotukset ovat joko latinan- tai kreikankielisiä, ja pian tutustuu muutamiin niissä käytetyn kuvakielen merkkeihin, joista kala merkitsee Kristusta, öljypuunlehvä rauhaa, laiva ihmiselämää, joka myrskyiseltä matkaltaan purjehtii ikuisen levon satamaan, kyyhkynen vainajan vapautettua sielua, ankkuri ylösnousemuksen toivoa ja palmunlehvä autuaitten voittopalkintoa. Voin tuskin ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo hautakivet ja niiden lyhyet, kaunopuheiset hyvästelyt ovat. Vanhan ajan marmoriveistosten keskelle pysähtyy katsoja mykkään ihailuun. Mutta täällä kuolleiden kaupungin muistojen seassa hän kuulee kivien puhuvan. Todelliset, aikoinaan eläneet ihmiset ne ovat useinkin varsin kömpelöllä käsialalla tulkinneet niissä rakkautensa, kaipuunsa ja toivonsa tunteita.

5. Pompeji.

Taas muutamien tuntien hyryttely kiiltäviä kiskoja pitkin — ja minä olen päässyt Napoliin. Tuolla idässä vartioitsee Vesuviuksen säännöllinen tulivuorikeila tulta syöksevän lohikäärmeen tavoin lahtea, jonka rannoilla kaupungit, kylät ja valkoiset huvilat ovat tiheässä kuin helmet rukousnauhassa. Aikani on kallis; minä kiertelen kiireisesti Napolin laavakaduilla, ihastelen täysin määrin noita viehättäviä tummaihoisia ihmisiä ja heidän kirjavia, likaisiakin pukujaan, enkä voi kyllikseni kuunnella heidän kaunissointuisia laulujaan suloisen Napolin kunniaksi. Tulee käsittäneeksi, kuinka lämpimästi he rakastavat kuuluisaa kaupunkiansa. "Nähdä Napoli ja sitte kuolla", se on heidän sananparsiansa ja merkitsee, ettei maailmassa ole kaupunkia, jonka kauneus vetää vertoja Napolille.

Kävelylläni joudun kansallismuseoon, ja se valtaa minut kerrassaan. Silloin unohdan kaduilla kuhisevan elämän, sinertyvän lahden ja viheriöitsevän puutarhan, — siellä on vastassani muinaisuus valtaisena taide-esineiden, patsaiden ja maalausten kokoelmana, joka on kerätty Pompejista.

Kuudennella tai seitsemännellä vuosisadalla ennen Kristusta perustettiin tämä kaupunki Vesuviuksen eteläiselle juurelle, jokseenkin lähelle lahden rantaa. Noin kahdeksankymmentä vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua joutui Pompeji Rooman valtaan, ja seuraavina 150 vuonna muuttui se joka suhteessa, rakennustavaltaan, kieleltään, kaikilta toimiltaan aito roomalaiseksi kaupungiksi. Torniharjainen muuri saarsi sen rakennus- ja katuryhmää, ja yön tullen sulkeutui kahdeksan kaupunginporttia kahdenkymmenentuhannen asukkaan suojaksi. Huomattavimman forumin — kansankokous- ja juhlapaikan — äärellä kohosi Jupiterin temppeli pylväskatosten, pilarikäytävien ja marmoripatsasrivien seasta. Toisen turun laidoille oli teatterit rakennettu, ja siellä oli myöskin muutamalla vanhalla kreikkalaisella temppelillä sijansa.

Monet rikkaat ja ylhäiset roomalaiset pitivät Pompejista ja rakensivat komeita huviloita kaupunkiin tai sen luonnonihanaan ympäristöön. Niitä oli kuuluisa puhuja ja kirjailija Cicero. Tuon tuostakin lepäili hän Pompejissa Rooman hälyn ja rauhattomuuden jälkeen, ja viimeistä kertaa tiedetään hänen varmasti oleskelleen siellä v. 44 e.Kr., vähää ennen suuren Caesarin murhaa.

Joitakuita katuja reunustamassa oli pelkkiä myymälöitä. Useimmat kadut olivat suoria ja säännöllisiä, toiset leveitä, toiset aivan soukkia. Ne oli laskettu laavalevyillä, ja jalkakäytävät olivat korkeat. Siellä täällä oli asetettu kivilaakoja poikki kadun, jotta jalankulkija pääsi kuivin kengin ylitse sellaisten rankkasateiden jälkeen, jotka silloin kuten nykyäänkin aika-ajoin tekivät kujista virtoja ja kanavia.

Pompejissa oli useita kylpylöitä, upeasti ja mukavasti sisustettuja, kivestä rakennettuja, hämäriä ja viileitä; lämpimänä ja helteisenä kesä-aikana käytettiin niitä ahkerasti. Riisuutumishuoneen komeroihin jätettiin vaatteet ennen kuin siirryttiin kuumien ilmakylpyjen, lämpimien ja kylmien vesikylpyjen tarpeiksi varattuihin suojamiin. Kylmävesikylpylän seinät oli koristeltu maalauksilla, jotka esittivät varjoisia lehtoja ja tummia metsiä; katto oli maalattu siniseksi ja tähditetty; ympyriäisestä lakeisesta pääsi päivänvalo sisälle, joten itse kylpyallas muistutti pikku metsälampea taivasalla. Kylpylän palvelusväki piti huolen kunnollisesta kahnauksesta ja hieronnasta, lopuksi voidellen kylvetettävänsä hyvänhajuisilla öljyillä.

Varakkaiden porvarien kodit olivat kaunisteltuja erinomaisen aistikkaasti ja taiteellisesti. Katua vasten eivät talot juuri näyttäneet muuta kuin alastomia, yksitoikkoisia seiniä, sillä vanhat roomalaiset eivät tahtoneet antaa katuelämän hälyn ja ulkoyleisön uteliaisuuden vähääkään häiritä kodin yksityistä pyhyyttä. Siten on asian laita vieläkin koko Aasiassa, jollei enää Italiassa ja Kreikassa. Vasta sisällä huoneissa loisteli prameus ja uhkeus. Siellä näkyi patsaita ja rintakuvia, reheviä kukkalavoja katottomissa pilarikäytävissä; keskelle hienointa huonetta, jota nimitettiin atriumiksi, oli mosaikilla laskettuun permantoon sovitettu marmorinen allas, jonka kohdalla olevasta nelikulmaisesta lakeisesta tirkistivät aurinko ja kuu sisälle, ja usein sekotti sade pisaroitaan vesitaiteitten ainiaan hypähteleviin suihkuihin. Kun isäntä antoi vieraspidot, kantoivat orjat pöytiä sisälle, ja ylellinen ateria nautittiin pitkäkäisillä lavitsoilla lojuen. Syötiin ja juotiin ja laskettiin leikkiä, välillä kuunnellen huilujen, kitarain ja kymbaalien säveliä ja seuraten tanssijatarten pehmeitä liikkeitä katseilla, jotka viini oli samentanut ja tehnyt unisiksi.

Siten vietettiin Pompejissa elämän iloiset päivät häiriintymättömässä rauhassa. Nautittiin metsien, puutarhojen ja meren anteja, hoidettiin kauppaa ja virkoja ja keräännyttiin neuvotteluihin forumille, jonka kivilaatoille pylväät loivat viileän siimeksen. Kukaan ei ajatellut Vesuviusta. Tulivuoren katsottiin sammuneen ainiaaksi, jo tuhansia vuosia takaperin. Ikivanhoilla laavavirroilla kasvoi iällisiä puita, ja tulivuoren rinteillä kypsyi auringon helliminä mitä suloisimpia rypäleitä, joiden jälkeläisistä vielä tänä päivänä puserretaan "Kristuksen kyyneliksi" nimitettyä viiniä. Tarina kertoo, että Vapahtaja kerran oli vaelluksillaan noussut Vesuviukselle ja pysähtynyt äänettömänä ihailemaan sitä kaunista maisemaa, joka saartaa Napolin lahtea, mutta hän oli myös itkenyt surusta tämän synnin ja turhamaisuuden tyyssijan tähden, ja missä hänen kyyneleensä kostuttivat maata, siitä versoi köynnös, jolla ei ole maan pinnalla vertaistaan.

Mutta vuotta ennen Rooman paloa tärisytti Pompejia hirveä maanjäristys. Asukkaat reipastuivat piankin ja rakensivat kaupunkinsa uudestaan, ehommaksi entistään. Kului kuusitoista vuotta, ja silloin tuli isku tuhoisampana kuin on yksikään kaupunki kokenut sitte kun taivasten tuli hävitti Sodomin ja Gomorran.

Vanhempi Plinius, laajasta "Luonnonhistoriastaan" kuuluisa, oli silloin Napolin lahteen ankkuroineen roomalaisen laivaston päällikkönä, ja itse asui hän sisarensa luona Pompejin lähistöllä. Tämän poika, nuorempi Plinius, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, miehuullinen, vireä ja lahjakas, oli myös mukana. Oli elokuun 24. päivä v. 79. Vesuvius oli levännyt kyllikseen. Nyt ei tulivuoren raivo tiennyt mitään rajoja. Muutamien tuntien kuluessa hautautui Pompeji ja Herkulanum hohkakivi- ja tuhkasateen sekä vedensekaisten liejuvirtojen alle. Tuhoutuneiden joukossa oli vanhempi Pliniuskin.

Useita vuosia jälkeenpäin kirjotti historioitsija Tacitus Plinius nuoremmalle ja pyysi tätä kertomaan, kuinka hänen enonsa oli kuollut. Ne kaksi kirjettä, jotka olivat vastauksena kysymykseen, ovat vielä tallella. Niissä kuvaa Plinius, miten hänen enonsa tukehtui tuhkaan ja rikkihöyryihin rannalla, koettaessaan laivastollaan pelastaa Herkulanumin kaupungin asukkaita. Itse oli hän nähnyt tulikieluja leimahtelevan kraaterista; se syöksi myös kidastaan mustan pilven, joka leveni ylöspäin kuin ruokamännyn latvus. Äitinsä kanssa oli hän mennyt ulos kotinsa esipihalle, mutta kun maa tärisi ja ilman täytti tuhka, kiirehtivät he pois, kintereillään joukko ihmisiä. Vanha äiti pyysi häntä pelastamaan itsensä kiireisellä paolla, mutta hän ei suostunut hylkäämään kantajaansa. Ja hän kirjottaa: "Minä silmään taakseni; sankka savupilvi kaartui uhkaavasti ylitsemme takaapäin; se valui alas maahan kuin eteenpäin syöksähtävä tulva ja seurasi meitä. Poiketkaamme sivulle, sanon minä, niin kauvan kuin näemme, jottemme tuuperru kumoon tiellä ja jää pimeässä tallattaviksi! Tuskin olimme varanneet itsellemme tilaa, kun meidät peitti yö, ei sellainen kuin kuuton tai pilvinen on, vaan sellainen kuin on suljetuissa huoneissa sitte kun on valo sammutettu." Hän kertoo edelleen, miten pakolaiset sitoivat pieluksia päänsä päälle suojaksi putoilevilta kiviltä ja miten oli lakkaamatta ravisteltava itseään, jottei tuhka olisi lyyhistyttänyt hartioita maahan. Itse oli hän tyyni, vaikka luulikin maailman lopun tulleen.

Tämä purkaus hautasi Pompejin kuusi metriä paksun hohkakivi- ja tuhkakerroksen alle. Vuosikausia jälkeenpäin oli tienoon asukkailla tapana mennä paikalle lapioineen ja kaivaa esille yhtä ja toista. Mutta sitte vaipui Pompeji unohduksen yöhön ja uinui maan alla viisitoistasataa vuotta. Silloin keksittiin kaupunki uudestaan, ja alettiin jälleen kaivaa. Maataloja, peltoja ja silkkiäispuumetsikköjä oli nyt ilmestynyt valtaiselle tuhkakerrostumalle. Mutta vasta viisikymmentä vuotta takaperin ryhtyi uuden ajan tutkimus todenperään käsiksi Pompejiin, ja nyt on kaupungista kolme viidesosaa kaivettu näkyviin. Muukalainen voi ratsastaa katuja myöten, kurkistaa myymälöihin ja kylpylöihin ja ihailla ylhäisön palatsien oivallisia seinämaalauksia. Ja Jupiter-temppelin kauvan läpitunkemattomassa yössä olleita pylväitä valaisee taas aurinko, ja ne luovat varjojaan samoille forumin paasille kuin ennenkin. Kalmisto on paljastettu, ja nuoria kypressejä kasvaa hautakivien lomassa. Niitä vainajia, jotka Vesuvius tuhkasateellaan hautasi toiseen kertaan, häiritsevät taas muukalaisen askeleet. Mutta ne onnettomat, jotka hautautuivat elävältä, ovat hiutuneet tomuksi. Ja kuitenkin on heitä jäljellä, ja museoissa voimme nähdä heitä makaamassa vääntynein jäsenin ja kasvot maata vasten. Me näemme heidät siinä asennossa, mikä heillä oli tuhan sulloutuessa heidän ympärilleen. Siten jäivät he makaamaan kahdeksaksitoista vuosisadaksi, ikäänkuin muottiin juuttuneina. Ruumis tuhoutui, mutta tyhjä tila jäi jäljelle. Valamalla kipsiä onteloihin on saatu esiin ihmisten hahmo kuolinhetkeltä. Tuossa makaa vaimo, joka on sortunut talonsa edustalle ja kouristuksentapaisesti puristaa massia, joka on täynnä kultaa ja hopeaa. Tässä tukee mies raskaaksi käynyttä päätänsä kyynäspäällään, ja tässä on koira vääntynyt kaksin kerroin sykkyrään, ennen kuin tukehtui. Kun tulivuoren purkaus tapahtui aamulla ja hohkakivisade puhkesi vasta ehtoopäivällä, oli kaikilla, jotka oivalsivat vaaran, aikaa pelastua. Monet eivät kuitenkaan älynneet asemaa. Vasta hohkakivisadetta seurannut tukahuttava tuhka hääti heidät liikkeelle, ja he menehtyivät taipaleella. Noin kaksituhatta ihmistä sai surmansa, kymmenesosa kaupungin asukkaista. Erään huvilan kellarista löydettiin kaksikymmentä ruumista. Ne onnettomat olivat sieltä etsineet suojaa, mutta joutuneetkin kuin loukkuun.

Nyt on nukkuva kaupunki herännyt henkiin, ja kuolleet ovat palanneet varjojen valtakuntaan. Pompejin esillekaivetut maalaukset, veistokset ja muut taideaarteet sekä koko kaupungin järjestelmä, rakennustapa ja kirjotukset ovat ennen aavistamattomalla tavalla valaisseet muinaisajan elämää. Ja kuitenkin odotetaan vielä runsaampia tuloksia siitä kivikovasta karstakivi- ja liejukerroksesta, joka kahdenkymmenen metrin vahvuisena kattaa Pompejin naapurikaupunkia Herkulanumia. Mutta tällä kerrostumalla kukoistaa uusi kaupunki, joka on ensin raivattava tieltä. Syvällä sen katujen alla uinuu Herkulanum, ja vain harvoja taloja on tavattu maanalaisten käytävien avulla.

Siten on lapio järkähtämättömästi paljastanut kaikki Pompejin salaisuudet. Tuhka on säilyttänyt kaikki. Luemme satunnaisia mieleenjuohtumiakin, joita on piirrelty talojen nurkkiin. Muutamassa kulmassa tarjotaan taloa vuokralle heinäkuun ensimäisestä päivästä — "halulliset vuokralaiset saavat lähempiä tietoja orja Primukselta". Toisessa nurkassa neuvoo joku koirus tuttavalleen: "Mene, hirtä itsesi!" Muuan porvari kirjottaa eräästä ystävästä: "Olen mielipahakseni kuullut, että sinä olet kuollut — hyvästi jääös!" Eräässä seinässä näkyy kirjotus: "Tässä ei ole mikään paikka laiskureille, laputa tiehesi, epäkelpo!" ja muuan valuri ilmottaa rakennuksensa nurkassa: "Vaskikannu on hävinnyt tästä myymälästä; löytäjä saa 65 sestertsiä (18 mk.); se joka ilmiantaa varkaan…" — niin, mitä sen piti saada, sitä emme tiedä, sillä lauseesta on loppu häipynyt. Ihmeellistä on lukea sanat Sodom ja Gomorra, ilmeisesti juutalaisen piirtäminä. Muutamien muurien alaosiin ovat pikku koulupojat raaputelleet kreikkalaisen kirjaimiston harjotuksia, mikä osottaa, että kreikka oli opetusaineena. Vanhemmat pojat ovat piirrelleet säkeistöjä suurten runoilijain teoksista.

Mutta aika joutuu, ja meidän täytyy rientää pois. Me astumme laivaan, joka vie meidät Napolin lumoavan lahden yli. Oikealle jätämme Caprin viehättävän saaren. Sen pohjoispuolelta pääsee uiden tai matalassa soutuveneessä maaten metrin korkuisen kallioholvin kautta "Siniseen luolaan". Sen sisällä ulottuu tyven, kristillikirkas vedenpinta viisikymmentä metriä vuoreen. Sen kuvastimen ylitse kaartuu holvi viisitoista metriä korkeana. Ainoa valaistus tunkeutuu ahtaasta pääsyaukosta. Taivaan ja meren heijastus tekee kaiken siniseksi luolassa, jonka laesta ja seinistä tippukivet riippuvat kuin jääpuikkoina. Mutta jos upottaa aironsa tai kätensä veteen, niin se valkoisen hiekkapohjan heijastuksesta hohtaa hopealle. Ainoastaan tyvenellä säällä pääsee sisälle, muutoin musertuisi vene aukkoholvin kalliolakea vasten. Vain rohkeat Caprin soutajat uskaltavat sinne aallokossakin. Silloin sovittavat he veneensä täyttä vauhtia sujahtamaan sisälle kahden aallonharjan välissä.

Me suuntaamme kulkumme Tyrrheenin meren turkoosinsinisille ulapoille. Etelässä sukeltaa aalloista Strombolin kalliosaari alituiseen hehkuvine tulivuorineen, joka muistuttaa majakkaa. Messinan salmessa seuraamme Sisilian ja Kalabrian rantoja, joita kamalat maanjäristykset ovat moneen kertaan tuhonneet. Mutta nyt olemme jo aavalla Välimerellä. Takanamme vaipuu Italia näköpiirin alapuolelle, ja huimaavien syvyyksien yli keinumme itään päin faraoitten maahan.

6. Gordon ja orjakauppa.

Muistan kuin eilisenä tapahtumana sen päivän v. 1885, jona sähkölennätin levitti ympäri koko maapallon sen surusanoman, että Kartum oli antautunut ja Gordon kaatunut. Harvoin, jos milloinkaan, on koko maailma ollut niin masennuksissaan yhden ainoan miehen kuolemasta. Hän oli skotlantilaista sukuperää, mutta syntynyt eräässä Lontoon esikaupungissa v. 1833, ja jo nuorena insinööriosaston luutnanttina kuunteli hän sodan jumua Sevastopolin muurien juurella. Kolmikymmenvuotiaana majurina johti hän keisarillista sotajoukkoa Kiinassa ja kukisti sen hurjan kapinan, joka riehui Sinisen virran ympäristön maakunnissa. "Aina voitollinen armeija" olisi ollut hukassa ilman voimakasta ja harjaantunutta päällikköä, mutta Gordonin käsissä osottausi se pian nimensä arvoiseksi. Joutuisasti laati hän suunnitelmansa, uskomattoman nopeasti vei hän joukkojaan vihollisen arimpiin kohtiin, ja lujasti löi hän iskunsa. Puolessatoista vuodessa oli hän puhdistanut Kiinan kapinallisista ja palauttanut rauhan.

Muutamia vuosia palveltuaan kotimaassa ja uudestaan vaellettuaan idän maissa sai Gordon v. 1874 Egyptin kediviltä eli varakuninkaalta tarjouksen tulla hänen palvelukseensa ja otti sen vastaan. Kedivi Ismail oli voimakas ja laajakantoisia suunnitelmia hautova mies. Hän tahtoi laajentaa valtaansa aina päiväntasaajalla sijaitseviin suuriin järviin saakka, missä Niilillä oli lähteensä. Gordonin piti hallita päiväntasaajan maakuntaa. Ja nyt oli hän Kairossa, valmiina tunkeutumaan uuteen maahansa. Heti Afrikan isoimman kaupungin eteläpuolelta alkaa ylänkömaa, joka pohjoisesta etelään päin ulottuu melkein koko sen maanosan läpi. Abessiniassa se kohoaa melkoisen korkealle, ja päiväntasaajan tienoilla se kasautuu Afrikan korkeimmiksi vuorenhuipuiksi. Niinkuin varjostimena riistävät nämä vuoret Egyptiltä ja laajoilta osilta Sudania kaiken sateen, Vesihöyryt, jotka monsuuni kesäisin kuljettaa Abessinian yli, muuttuvat näissä vuoriseuduissa sateeksi, ja tuuli saapuu kuivana Nubiaan ja Egyptiin. Ja ne kosteusmäärät, jotka nousevat lämpimästä Intian merestä ja ikuisen pasaatituulen mukana kulkeutuvat koillista kohti, muuttuvat kahdeksana kuukautena vuodesta vedeksi päiväntasaajan vuoristossa. Sieltäkään ei Niilin laakso saa mitään sadetta. Maa on kuivana, ja suunnattomia alueita on erämaina, missä kaivojen väliä on pitkälti.

Mutta Intian meren tuulten kantamana huuhtelee sade itäisen Afrikan vuoria ja keräytyy valtaisiksi virroiksi. Atbara ja Sininen Niili soluvat alas Abessiniasta ja aiheuttavat Niilin kuuluisat tulvat syksyisin. Muuna aikana vuodesta pitää Valkoinen Niili Egyptin kostutettuna. Sillä tavoin tulee maa toimeen sateettakin, ja lukemattomat kanavat kastelevat vainioita. Siellä viljellään monenlaista viljaa: vehnää, maissia, ohraa, riissiä ja durraa; siellä menestyvät monet vihannekset, epälukuiset taatelipalmut imevät mehevyytensä virran rantojen voimakkaasta, veden liottamasta lietteestä, ja sokeriruoko ja puuvillapensas leviävät yhä enemmän. Vainiot, palmut ja hedelmäpuut näyttäisivät korkealla leijuvasta ilmapallosta katsellen vihreältä virtaa reunustavalta juovalta, ja kaikki muu kuvastuisi keltaisena ja harmaana, sillä syrjemmällä on pelkkiä kuivettuneita hiekka-aavikoita.

Siten on Niili Egyptin elinehto, sen emo, sen rikkaus, josta maa on saanut elantonsa kaukaisimmasta muinaisuudesta saakka. Sillä kun nyt olemme lähdössä seuraamaan Gordonin mukana Niiliä päiväntasaajalle asti, emme saa unohtaa, että me olemme ikivanhalla historiallisella kamaralla. Ajatusta melkein huimaa, kun meille sanotaan, että ensimäinen egyptiläinen kuningas, josta muinaisjäännökset kertovat, hallitsi 3,200 vuotta ennen kristittyjen ajanlaskua, ja että suurin pyramidi Gizehin luona on 4,600 vuotta vanha. Sen hautaholvi on louhittu lujaan kallioon, ja siellä on vielä tänä päivänä Keops-kuninkaan punaisesta graniitista hakattu ruumiskirstu. Kaksi miljoonaa kolmesataatuhatta tasoiteltua järkälettä, kukin neljänkymmenen kuutiojalan kokoisia, on käytetty tähän katoavaisen kuninkaan muistomerkkiin. Tätä pyramidia pidetään suurimpana rakennustyönä, mitä on ihmiskäsin saatu aikaan. Meidän aikamme rakennukset ja laitokset hupenevat mitättömiin sen rinnalla. Ainoastaan Kiinan suuri muuri saattaa vetää sille vertoja. Se on rapistunut ja suureksi osaksi hävinnyt, mutta Keopsin pyramidi seisoo yhä jäljellä, milloin auringon kuumentamana, milloin kuutamon kirkkaasti valaisemana, milloin satumaisen aaveen tavoin verhoutuneena pimeään, lenseään yöhön.

Kahdensadan penikulman päässä uuden Egyptin pääkaupungin eteläpuolella loppuu erämaa, ja nyt peittävät maata valtaiset lammet ja huojuvat kaislikot. Se on Sudan, "mustien maa". Niemekkeellä, jonka kärjessä Valkoinen ja Sininen Niili sekottavat vetensä yhteen, sijaitsi Sudanin ainoa kaupunki Kartum; sinne keräytyivät kauppatiet joka suunnalta, siellä vaihtoivat tavarat omistajia. Ja tarjolla olikin tavaroita, joiden ei koskaan tarvinnut pitkään odotella kauppojaan. Ne kallisarvoiset sulat, jotka oli riistetty pitkäkoipisilta kameelikurjilta, tarvittiin koristamaan europalaisten vallasnaisten hattuja; villiä elefantteja, jotka ovat isompia ja voimakkaampia kuin intialaiset heimolaisensa, ammuttiin tai pyydystettiin salahautoihin metsissä torahampaittensa tähden. Parhaina Kartumin kautta kulkevina tavaroina pidettiin kuitenkin orjia, "mustaa norsunluuta", kuten sydämettömät arabialaiset kiusanhenget heitä nimittivät. Elefantin torahampaat ovat painavia. Niitä ei voitu vedättää hevosilla tai härillä metsien uumenista, sillä myrkyllisen tsetse-kärpäsen pistot tuottivat kuoleman juhdille. Sentähden täytyi ihmisten kantaa norsunluuta, ja näiden suoriuduttua työstään myytiin heidät Egyptiin, Syriaan ja Turkkiin. Metsät ja erämaa eivät olleet tyhjentymättömiä, norsunluu ja kameelikurjensulat loppuisivat aikanaan. Mutta neekereitä riittäisi aina. Aina siitä päivästä asti, jona muuan englantilainen kapteeni kolmesataa vuotta takaperin vei ensimäisen laivanlastillisen neekeriorjia Amerikaan, on häpeällinen orjakauppa kirouksena painostanut mustien maanosaa.

Kun kedivi Ismail pyysi Gordonia Egyptin palvelukseen, kuvernööriksi uuteen maakuntaan lähelle Niilin lähteitä, otti Gordon paikan vastaan siinä toivossa, että hän saa hävitetyksi orjakaupan tai ainakin hillityksi mustien miesten ja naisten ajometsästystä. Hän läksi Kairosta, kulki Punaisen meren yli Suakiniin, ratsasti Berberiin Niilin varrelle ja sai upean vastaanoton Kartumin kenraalikuvernööriltä. Täällä sai hän myös kuulla, että Niili oli kulkukelpoinen 150 penikulmaa etelämmäksi, joten hän saattoi pysähtymättä pitkittää matkaansa.

Niili oli mitä oivallisimpana väylänä Gordonin pikku höyryalukselle. Mutta Niili voi nostattaa ylipääsemättömiä esteitäkin kulkijan tielle. Sillä sadekauden jälkeen tulvii Valkoinen Niili yli äyräittensä ja muodostaa selvittämättömän sokkelon haarautumia, järviä ja lampia. Laajoja maa-aloja on veden alla. Kaislat ja papyrusruo'ot kasvavat läpitunkemattomina tiheikköinä, joiden välissä vapaa väylä on useinkin soukka kuin kuurna. Isompien kasvien juuria irtautuu pohjamudasta, ja varsien ja liejun ohella kokartuu niistä jättiläismoisia paakkuja, joita veden paino työntelee pohjoista kohti. Kapeissa aukoissa tai äkkikäänteissä ajautuvat ne kiinni, ja uusia kasvullisuussaarelmia takeltuu niihin. Ne juuttuvat tulpiksi keskelle virran juoksua, ja näiden luonnollisten patojen niskaan muodostaa virta järviä. Sellaisia ajelehtivan, kiinnittyneen ja lahoavan kasvullisuuden päiviä sanotaan "seddiksi", ja mitä enemmän on satanut, sitä suurempina röykkiöinä ajautuu seddiä alas virtaa. Vihdoin pehmenee se ja myötää veden painolle, ja silloin on Niili taas kulkukelpoinen.

Hiljalleen soluu Gordon pikku aluksellaan ylös virtaa. Hän tunkeutuu yhä syvemmälle maailmaan, joka on hänelle tuntematon, ja hänen ympärillään kuohuu troopillinen Afrika. Neljän päivän matkan jälkeen sivuutti höyryalus pikku saaren. Siellä asui luolassaan muuan dervishi eli kerjäläismunkki Mohammed Ahmed, ja hänestä kymmenen vuotta jälkeenpäin koitui Gordonin tuho.

Huhtikuun puolivälissä päätyy Gordon seuralaisineen Gondokoroon, pikku paikkaan, josta meidän päivinämme kulkee Sudanin ja Brittiläisen Itä-Afrikan raja. Ja niin alkoi Gordon hallita päiväntasaaja-maakunnan kenraalikuvernöörinä. Ne egyptiläiset sotamiehet, joita oli varusväkenä täällä ja parissa muussa paikassa Niilin varrella, pakotettiin omavaltaisesta rosvoelämästään auran kurkeen ja viljelystöihin; kaikki ulottuville sattuneet orjienmetsästäjät siepattiin kiinni ja orjat vapautettiin; Gordon auttoi köyhiä, suojeli turvattomia ja lähetti durransiemeniä nälkäisille.

Helle oli hirveä, ja pilvinä vainosivat hyttyset Gordonia ja hänen esikuntaansa. Vielä tukalammaksi kävi asema syyskuussa, kun tihkusade muutti koko seudun lammikoiksi. Näistä nousi murhaavia kuumehuuruja. Kuukauden kuluttua oli Gordonin kahdeksasta upseerista seitsemän kuollut kuumeeseen, mutta itse työskenteli hän uupumattomana toimessaan ja kirjotti päiväkirjaansa: "Jos Jumala suo, niin saan paljon aikaan tässä maassa".

Pian oivalsi hän, että hänen maakuntansa parhaat seudut olivat suurten järvien tienoilla etelässä. Mutta päiväntasaajan-maakunta oli liian etäällä Egyptistä. Sehän ikäänkuin riippui äärettömän pitkässä langassa, Niilissä, ja isoimmalta järveltä, Viktoria Njansalta, oli linnun tietä 350 penikulman taival Kairoon. Sitä lyhyempi oli matka Mombasaan itäiselle rannikolle. Gordon neuvoi kediviä vallottamaan Mombasan ja avauttamaan tien Viktoria Njansalle. Sitte kävisi helpommaksi vastustaa orjakauppaa. Salamoivin sanoin kuvaili hän kirjeissään, millainen tila vallitsi Sudanissa, ja kedivin tietoon sateli totuuksia, jollaisia tämä ei ollut konsanaan kuullut matelevilta pashoiltaan. Gordon tahtoi nyt ensin avata höyrylaivayhteyksiä järvien kanssa, ja hänen maakuntaansa lähetettiin joukko aluksia, jotka voitiin hajottaa osiin.

Vasten tahtoaan täytyi Gordonin raivata tietä itselleen asevoiminkin, milloin mustat heimot eivät käsittäneet tunkeutujan tarkotuksia. Mutta hänen oikeudentuntonsa ja suopeutensa tuotti hänelle vähitellen Afrikan villien keskuudessa saman ihmeellisen vaikutusvallan kuin kymmentä vuotta aikaisemmin kiinalaisten parissa. Kaikenlaisten vastuksien ja vaivojen jälkeen saavutti hän viimein Niilin järvistä pohjoisimman, Albert Njansan, ja höyryaluksen kuljettaminen tälle ulapalle oli jo itsessään urotyö. Viktoria Njansalle ei hänen onnistunut tunkeutua, sillä järvien välisen maan hallitsija oli päättänyt tehdä ankaraa tenää kaikkia häiritsijöitä vastaan, olivatpa ne valkoihoisia tai arabialaisia.

Kolme vuotta työskentelee Gordon siten ylä-Niilin varrella päiväntasaajan läheisyydessä. Seuraavina kolmena vuonna tapaamme hänet Sudanin erämaissa, pohjoisemmaksi siirtyneenä. Hän on nyt koko egyptiläisen Sudanin kenraalikuvernööri, ja Kartum on hänen pääkaupunkinsa. Koko maa oli kuohumistilassa. Kedivi oli käynyt onnetonta sotaa kristityn Abessinian kuningasta vastaan, ja muhamettilaiset Kordofanin ja Dar-furin valtakunnat läntisessä Sudanissa nousivat kapinaan Egyptiä vastaan. Siellä kuljeskeli puolivillejä beduiniheimoja aavikoitten yli; siellä oli joillakuilla pahimmilla orjakauppiailla tyyssijansa.

Kuumimpana vuodenaikana v. 1877 ajeli Gordon, "valkoinen pasha", koko maan nopeimmalla dromedarilla pitkin erämaita, ilmestyen paikasta toiseen uskomattoman nopeasti. Kedivin nimessä jaellen käskyjään tarkasteli hän vartioasemia, asetteli pieniä aseellisia osastoja tärkeihin kohtiin ja katkaisi toisin paikoin polkuja, jotka johtivat kaivoille, tällä tavoin pakottaakseen kapinallisia heimoja alistumaan. Rautaisella ankaruudella lannisti hän niiden päällikköjen vallan, jotka vielä harjottivat orjakauppaa. Hän vapautti joukottain mustia vankeja ja harjaannutti heistä sotamiehiä, sillä hän tarvitsi väkeä — hänen omat soturinsa olivat pelkkiä Egyptin ja Syrian perkkeitä. Kourallinen miehiä mukanaan tähtäsi hän aina iskunsa vihollisen heikoimpiin kohtiin, ja sentähden voitti hän aina. Neljässä kuukaudessa oli hän kukistanut kapinan ja nujertanut orjakauppiasten vallan. Että hän melkein yksinään asettuneena kokonaisia kansoja ja heimoja vastaan alisti läntisen Sudanin, se tuntuu ihmetyöltä. Hänellä oli vain muutamia satoja miehiä, mutta hänen suunnaton nopeutensa ja kaikkialla saapuville ilmestymisensä saivat väestön siihen käsitykseen, että hänellä oli armeijoja käytettävänään. Järkähtämättömällä tyyneydellään ja käskevällä sävyllään lamautti hän kaikki vehkeilyt.

Sitte kun Gordon oli puhdistanut orjakaravaaneista ja kapinoitsijoista koko läntisen Sudanin, oli enää jäljellä Dara eteläisessä Dar-furissa. Sinne olivat mahtavimmat orjakuninkaat keräytyneet vastarintaan. Kuin salama iski Gordon eräänä päivänä keskelle heidän telttileiriään. He olisivat helposti voineet tuhota hänet — hänhän se tärveli heidän kauppansa "mustalla norsunluulla". Silmää räväyttämättä käyskenteli hän heidän telttiensä keskellä, ja he eivät uskaltaneet kajota häneen. Ja kun hänen omat joukkonsa olivat saapuneet, kutsui hän kaikki päälliköt telttiinsä ja esitti heille ehtonsa. Heidän piti luopua aseistaan ja kadota, kukin kotiinsa. Ja he tottelivat yksi erältään ja läksivät äänettöminä tiehensä.

Kartumista käsin hallitsee sitte Gordon jälleen suurta valtakuntaansa, laatien uusia suunnitelmia alueensa olojen parantamiseksi ja suunnaten väsymättömiä iskuja orjakauppaa vastaan. Vuoden vaihteessa kuohuu taas levottomuus kaikilla tahoilla. Bahr Gasalin maakunnassa, jonka sisäosista valuu useita virtoja Valkoiseen Niiliin, on kapina puhjennut, ja Abessinia uhkaa sodalla.

Bahr Gasalissa hallitsi mahtava arabialaispäällikkö; hän se oli sytyttänyt kapinaliekin Egyptiä vastaan, ja liike uhkasi levitä Dar-furiin. Päällikkö osti joukottain orjia Njam-Njamista ja muilta Sydän-Afrikan paikkakunnilta, ei taas myydäkseen niitä voitolla, vaan harjaannuttaakseen heistä sotamiehiä taisteluun Egyptiä vastaan. Neekerit olivat itse kaikkina aikoina edistäneet orjakauppaa. Kun eri heimot kävivät keskenään sotia jousin, keihäin ja kilvin, joita valmistettiin virtahevosen nahasta, söivät he surmatut vihollisensa ja möivät vankinsa orjiksi. Senvuoksi olikin kapinallisen arabialaispäällikön helppo hankkia väkeä. Mutta Gordonin valppaus teki lopun hänen vehkeistään.

Tuskin oli rauha siksi kertaa palautettu, kun Gordon sai tiedon, että Ismail oli syösty vallasta ja että uusi kedivi oli ottanut Egyptin kohtalon ohjattavakseen. Hän riensi Kairoon ja jätti erohakemuksensa. Uusi kedivi ei tullut hänettä toimeen, vaan pyysi häntä jäämään. Ja hänen ensimäisenä tehtävänään oli lähteä Abessiniaan Johannes-kuninkaan luo koettamaan torjua uhkaavaa sotaa. Kuningas kohteli häntä halveksivasti ja asetti mahdottomia ehtoja. Gordon kääntyi pääkaupunkiansa Kartumia kohti. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt Sudanin rajalle, saarsivat hänet abessinialaiset ratsumiehet, jotka ottivat hänet seurueineen vangiksi ja pakottivat heidät lähtemään Abessinian silloin lumipeitteisen vuoriston halki paluumatkalle Punaisen meren rannikolle.

Siten saapui hän taas Kairoon. Kateus, pikkumaisuus, vihamielisyys väijyivät häntä joka suunnalta. Europalaiset vihasivat ja pelkäsivät häntä. He tahtoivat sortaa Egyptin epätoivoon, ja Gordon tahtoi auttaa kediviä. Omassa kotimaassaan, Englannissa, moitittiin ja mustattiin häntä kaikin tavoin. Hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa kedivin kanssa painatettiin sanomalehtiin, ja häntä pidettiin vaarallisena seikkailijana. Muutamat sanomalehdet, — ja nehän aina ovat tarkoin selvillä kaikesta, — sanoivat häntä mielipuoleksi. Ja kuitenkin oli tämä soturi kaikkien aikojen suurimpia ja jaloimpia miehiä, ja hänen nimensä elää kautta aikojen.

7. Gordon Kartumissa.

Kauneilta ja virkistäviltä peräti lienevät Savoijin alpit tuntuneet Gordonista, kun hän sai suoda itselleen parin viikon levon Sveitsissä! Mutta tälle miehelle ei riittänyt aikaa lepäillä. Pian tapaamme hänet Bombayssa. Sinne hän sai sähkösanoman suurelta valtiomieheltä Li-Hung-Shangilta, joka pyysi häntä viipymättä tulemaan Pekingiin. Venäjä uhkasi Kiinaa sodalla, ja Kiina muisti, että Gordon oli kukistanut Taiping-kapinan. Pekingissä onnistui hänen torjua sodanvaara viisailla neuvoilla, ja hän näytti myös kiinalaisille, miten heidän oli parhaiten järjestettävä puolustuksensa.

Käännämme uuden lehden Gordonin elämäntarinasta ja näemme hänet Irlannissa. Taaskin kääntyy lehti, ja hän on palveluksessa englantilaisella Mauritiuksen saarella, Madagaskarin itäpuolella. Ja seuraavalla kerralla palvelee hän Etelä-Afrikassa. Vuoden 1882 lopulla on hän jälleen Englannissa.

Vuotta myöhemmin käyskentelee hän yksinään ja unohdettuna Jerusalemin kaduilla. Hän käy kaikissa niissä paikoissa, missä Vapahtaja on elänyt ja kärsinyt, ja seuraa raamatusta tapausten kulkua. Ristiinnaulitsemisen vuorella viipyi hän kauvan ja unelmoitsi muinaisia aikoja. Maisemaa, joka loisteli päivänpaisteessa hänen ympärillään, vuorten varjoisia rotkoja — samoja piirteitä ja värejä oli muinoin Ihmisen poika katsellut. Gordon ikäänkuin tahtoi valmistautua suuren ja ihmeellisen elämän viimeistä vuotta varten.

Sillävälin oli Egyptissä sattunut merkillisiä tapauksia. Englanti oli lähettänyt laivoja ja sotaväkeä kedivin maahan ja ottanut itselleen vallan ja vastuun. Dervishien kuningas Mohammed Ahmed, jonka saariasunnosta äsken oli puhe, julisti olevansa Jumalan valitsema pelastamaan sorrettuja; hän oli "maadi" eli islamin Messias. Muhamettilaisessa Sudanissa vallitsi kaikkialla tyytymättömyys, sillä Egypti oli vihdoinkin lopullisesti kieltänyt kaiken orjakaupan. Maadi keräsi kaikki tyytymättömät kansat ja heimot lippujensa alle. Hänen päämääränään oli pudistautua irti Egyptin ikeestä. Ylpeänä ja ylimielisenä levitti hän lentolehtisiä yli koko Sudanin, ja kuin kulovalkeana kiiti hänen kutsumuksensa pyhään sotaan yli pohjoisen Afrikan. Älykkäänä ja pontevana kykeni hän kurjasta Sudanista loihtimaan niin voimakkaan valtakunnan, että se tuotti Englannille huolta. Kymmenentuhannen egyptiläisen armeija, osittain englantilaisten johtamana, läksi Kartumista kukistamaan Kordofania, mutta sen tuhosivat niin perinpohjin maadin hurmaantuneet laumat, että tuskin ainoatakaan pelastui kertomaan taistelusta. Kaatuneitten aseet ja ampumavarat olivat voittajalle hyvään tarpeeseen.

Nyt oli Englanti ahtaalla, Egyptin puolesta ottamine vastuineen. Sudan oli joko vallotettava tai jätettävä. Se päätettiin jättää. Kartumissa ja monissa muissa paikoissa päiväntasaajan taakse asti olivat egyptiläiset varusväet jäljellä. Miten voitaisiin ne pelastaa alas Niiliä? Tultiin ajatelleeksi miestä, joka tunsi Sudanin paremmin kuin yksikään muu. Gordon oli ainoa, joka pystyi viemään varusväet turvaan. Vuoden 1883 lopulla tuli uusi Jobin viesti Sudanista. Maadi oli tuhonnut erään englantilaisten johtaman egyptiläisen sotajoukon. Silloin pyysi Englannin hallitus Gordonia ottamaan toimekseen kaikkien varustuspaikkojen jättämisen tyhjilleen. Hän ryhtyi tehtävään, ja yhäti melkein tuntemattomana omien maanmiestensä keskuudessa matkusti hän suoraa päätä Kairoon. — Vuotta myöhemmin ei yksikään englantilainen olisi kieltäytynyt uhraamasta henkeänsä Gordonin tähden.

Niinpä läksi hän viimeiselle matkalleen ylös Niiliä. Viedä varusväet turvaan! Se kuulostaa hyvin yksinkertaiselta. Mutta tositeossa se oli toivoton tehtävä. Kartum oli vain puolitiessä päiväntasaajalle, ja maadilla oli enin osa maata hallussaan. Gordon arveli kuitenkin onnistuvansa joutuisan toiminnan avulla, ja joka tapauksessa tahtoi hän tehdä velvollisuutensa. Koroskosta, Niilin suuresta S:n muotoisesta kärjestä, karautti hän dromedarilla Nubian erämaan halki onnellisesti Abu Hamediin, ja kulki taas sitte ylös Niiliä Berberin kautta Kartumiin. Sudanissa riehuvasta sodasta huolimatta oli koko tie esteettömästi avoinna.

Mutta sekä Englannin että Egyptin hallitukset jättivät lähettämättä apuväkeä Koroskoon, Abu Hamediin ja Berberiin, — kaikki Niilin varrella olevia paikkoja, — pitämään yhteyttä avoinna ja suojelemaan varusväkien paluuta! Englantilaiset ministerit, egyptiläiset pashat, lähettiläät, kenraalit ja insinöörit puhelivat sinne tänne, kinastelivat pikku seikoista, yrittivät voittaa toisiaan viekkaudella ja unohtivat kaikkein yksinkertaisimman keinon, joka olisi maksanut vähimmin, varovaisuustoimenpiteen, joka olisi voitu toteuttaa kuukaudessa. Sen sijaan tuumiskeltiin rautatien rakentamista Punaiselta mereltä Niilin rantaan, mutta insinöörit laskivat, että se työ vaatisi pari vuotta, ja että vesi, joka oli pumpattava merestä erämaahan, kävisi niin kalliiksi, että samoilla kustannuksilla oli voitu täyttää veturien höyrypannut samppanjalla. Niin, Korosko, Abu Hamed ja Berber jätettiin suojattomiksi, ja siten myös luovutettiin Gordon ja varusväet oman onnensa varaan.

Helmikuun 18. p:nä 1884 saapui Gordon, toistamiseen Sudanin kenraalikuvernöörinä, Kartumiin. Hän asettui jälleen asumaan entiseen palatsiinsa. Kaikenlaiset julmuudet ja vääryydet olivat taas päässeet rehottamaan niiden vuosien kuluessa, jotka hän oli ollut poissa. Hän avautti ylenmäärin täytettyjen vankilain portit, kaikki vangit päästettiin vapaiksi, kaikki maksamattomat verokuitit poltettiin roviolla palatsin edustalla. Kaikki ruoskimis- ja kidutuskojeet särettiin pirstaleiksi ja heitettiin Niiliin.

Sitten alotettiin kaupungin tyhjentäminen. Kolmisentuhatta naista ja lasta lähetettiin Abu Hamediin ja Nubian erämaan halki Koroskoon. He pääsivät vaaroitta perille ja olivat pelastettuja. Missä naiset ja lapset saattoivat kulkea, siellä olisi ollut mitättömän helppo kuljettaa Egyptistä sotaväkeä. Sen sijaan lähetti Englannin hallitus retkikunnan Suakiniin hankkimaan kiinteätä lähtökohtaa Punaisen meren rannikolta. Sudanin kapinalliset heimot syttyivät tästä hehkuvaan raivoon, sillä he luulivat, että valkoisilla oli aikomuksena tulla ottamaan omakseen heidän maansa. Yhä lujemmin liittyivät he maadin kannattajiksi. Ja heidän vihansa keskittyi peljättyyn Gordoniin ja niihin harvalukuisiin europalaisiin, jotka olivat hänen luonansa Kartumissa.

Niin kauvan kuin säilyi lennätinyhteys Kairon kanssa ilmotti Gordon tuon tuostakin vallassaolijoille asemasta ja osotti heille, mitä oli tehtävä, jotta tarkotusperä saavutettaisiin, sillä tätäkin kautta voitiin hallita Sudania. Hänen neuvoansa ei otettu varteen, maadin joukot saarsivat ja valtasivat Berberin. Suakinin lähellä tapahtuneiden verilöylyjen jälkeen muuttivat useat tähän asti suosiolliset päälliköt Kartumin pohjois- ja koillispuolella kantaansa ja liittyivät maadiin. Tietoja uusista luopumuksista saapui yhtämittaa Kartumiin, ja itse kaupungissa oli Gordon kavaltajien piirittämänä. Maaliskuun 10 p:nä katkaistiin sähkölennätinlinja, ja sitte seurasi puolen vuoden hiljaisuus, jolloin maailma ei tiennyt juuri mitään Sydän-Afrikaan sulkeutuneesta urheasta soturista. Jo maaliskuun 11. p:nä näkyi Sinisen Niilin rannalla arabialaisia sotajoukkoja. Maadi veti verkkojansa yhä tiukemmalle kovaonnisen kaupungin ympärille.

Viimeisten vuosien kuluessa oli Egyptin hallitus puutteellisesti linnotuttanut Kartumin, ja piirityksen ensimäisinä kolmena kuukautena työskenteli Gordon yötä päivää puolustuksen lujittamisessa. Hänen sotamiehensä loivat multavalleja kaupungin ympärille, piikkilanka-aitoja rakennettiin ja miinoja soviteltiin niihin kohtiin, joista voitiin odottaa hyökkäysyrityksiä. Huhtikuun lopulla oli koko kaupunki saarroksissa; ainoastaan jokitie pohjoiseen päin oli vielä vapaana. Toukokuun alussa kulkivat arabialaiset Sinisen Niilin yli, mutta kärsivät räjähtävistä miinoista suurta mieshukkaa, ja Krupp-kanuunoilla karkotettiin heidät asemistansa. Niin kauvan kuin oli käynyt laatuun oli Gordon lähetellyt pieniä kiertäviä joukkueita keräämään ympäristöltä durraa ja muita elintarpeita kaupunkiin. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla puhdisti Gordon väkensä parhaalla osalla kolmetoista arabialaista varustusta Niilin rannoilla Kartumin edustalla. Siihen saakka oli hän menettänyt seitsemänsataa miestä. Kaikki poistumisen ajatus oli jätetty sikseen. Nyt oli vain kysymyksessä kestää, kunnes viimeinen hiekkajyvänen oli juossut tuntilasista. Syyskuussa oli ruokavaroja vielä kolmeksi kuukaudeksi, ja kun arabialaiset oivalsivat, etteivät he voineet väkirynnäköllä ottaa kaupunkia valkoiselta pashalta, päättivät he nälkiinnyttää sen väestön ja ottaa sen halvasta hinnasta.

Syyskuun alussa saivat Gordon ja hänen kaksi kumppaniaan Stewart ja Power palatsin laakealta katolta antaa katseensa harhailla yli järvimäiseksi paisuneen Niilin, jonka vesi nyt nousi päivä päivältä, joten sikäläisten kahdeksan pikku höyrylaivan oli helpompi ammuskella Valkoisen ja Sinisen virran varsilla sijaitsevia arabialaistelttejä. Kuinka usein tähystelivätkään he pohjoista kohti, nähdäkseen kaivatun avun lähenevän, — sen koskaan saapumatta!

Niili oli nyt korkeimmillaan. Valtaisia, harmajansameita vesipaljouksia vyöryi pohjoiseen. Kymmenen metrin syvyisenä vaahtosi vesi Kartumin ja Berberin alapuolella putouksissa, ja ainoastaan nyt saattoi höyrylaivalla olla toiveita päästä Dongolaan asti, missä se olisi turvassa. Syyskyyn 9. p:n yönä varustettiin pieni höyryalus lähtökuntoon. Eversti Stewart, hra Power, Ranskan konsuli ja joukko kreikkalaisia eli sanalla sanoen kaikki Kartumissa olleet europalaiset — yhtä lukuunottamatta — menivät laivaan, ja heidän mukanaan oli viisikymmentä sotamiestä. He saivat mukaansa piirityspäiväkirjan, kirjevaihdon, luetteloita ruoka- ja ampumavaroista, aseista, miehistöstä ja puolustusneuvoista sekä kaikkea muuta erityisen arvokasta. Ja niin lähti laiva rannasta ja katosi hämyyn; päivän valjetessa oli Gordon yksinään.

Gordonin tullessa Kartumiin helmikuussa oli tässä orjakaupan pääkaupungissa 60,000 asukasta. Piirityksen aikana ajettiin heistä pois kolmasosa, koska heidät tiedettiin kavaltajiksi. Jäljelle jääneistä neljästäkymmenestätuhannesta olivat tuskin puolet luotettavia, nämä enimmäkseen sellaisia, jotka ainoastaan ajattelivat omaisuutensa pelastamista. Ja maadin lippujen alle kokoontuneihin voitollisiin ja kiihkomielisiin dervisheihin verrattuina olivat Gordonin soturit viheliäistä kurjalistoa. Mitä ensimäisen vuosipuoliskon aikana tapahtui, siitä ei kuitenkaan koskaan tule täyttä selvää. Tiedetään vain, että Gordon teki kaikkensa kaupungin puolustuskunnon parantamiseksi; kaikki joutilaat hetket käytettiin sotamiesten harjaannuttamiseen ja heidän valmistamisekseen urhoolliseen vastarintaan viimeiseksi hetkeksensä; Gordon piti huolta köyhistä ja valvoi ruokavarojen oikeudenmukaista jakoa, kävi väsymättömästi rohkaisemassa sairaita ja haavottuneita sairaaloissa, vietti öitänsä vaaran uhkaamilla ulkovarustuksilla. Kerrotaanpa hänen ostaneen myymälärivistä joukottain pumpulipalttinaa, joka värjättiin sinisenharmaaksi ja levitettiin multavalleille, jotta nämä näyttivät teräslevyillä panssaroiduilta; siten tahdottiin viivyttää arabialaisten hyökkäyksiä, kunnes oli ehditty sisemmäksi luoda uusia valleja. Kaikkea tätä on huhuina kuulunut maailmalle Kartumista.

Mutta lähtiväthän Stewart ja muut europalaiset alas Niiliä, muassaan kaikki päiväkirjat ja muistiinpanot? Niin, mutta he eivät päässeet koskaan perille. Heti Abu Hamedin alapuolella joutui heidän aluksensa hylyksi, ja kaikki laivassa olleet murhattiin. Tärkeät paperit joutuivat maadin käsiin.

Sitävastoin on tallella Gordonin päiväkirja syyskuun 10. p:stä joulukuun 14. p:ään 1884, ja se on ihmeellinen lukea.

* * * * *

Kaukana pohjoisessa uurastetaan herkeämättä. Kaikkiin aselajeihin kuuluvia isoja sotaväenosastoja lähetetään etelään Gordonin pelastukseksi. Elokuussa oli Englannin hallitus vihdoinkin päättänyt toimittaa liikkeelle apuretkikunnan. Ei ollut enää kysymys linnotusmiehistöistä, vaan ainoastaan Gordonista. Koko maailma ajatteli häntä, ja jännitys kasvoi kuukausi kuukaudelta. Puoleen vuoteen ei hänestä oltu kuultu mitään, ja nyt, kun oli apua toimitettava, joudutettiin kaikkea niin paljon kuin mahdollista, jotta ehdittäisiin perille ajoissa. Hänen henkensä oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Jokiveneitä rakennettiin sadoittain, joukkoja asetettiin liikekannalle, mitä parhaat englantilaiset upseerit ottivat päällikkyyden, ja jo syyskuun puolivälissä oli ensimäinen jalkaväen pataljoona Dongolassa Niilin ison S:n pohjoisessa puoliskossa. Mutta vasta silloin oli höyrylaivoja juuri saapunut Aleksandriaan, lähteäksensä ylös Niiliä ja ponnistautuaksensa selville aikaa haaskaavista putouksista, ja se erämaajoukko> jonka piti tehdä viimeinen ryntäys Kartumin taipaleella, ei ollut vielä lähtenyt Englannista. Tarvittiin aikaa, ennen kuin kaikki oli valmista.

Syyskuun 21. p:nä sai Gordon muutamalta neuvokkaalta sanansaattajalta kuulla, että apuretkikunta oli matkalla, ja kymmentä päivää myöhemmin lähetti hän kaikki höyryaluksensa kappaleen matkaa pohjoiseen kohtaamaan sitä ja jouduttamaan sotaväen lähettämistä. Mutta täten menetti hän myöskin puolet omasta vastustusvoimastaan.

Lokakuun 21. p:nä tuli maadi itse leiriinsä Kartumin edustalle, ja seuraavana päivänä lähetti hän Gordonille selviä todisteita siitä, että Stewartin höyryvene oli tehnyt haaksirikon ja että sen koko väestö oli surmattu. Hän liitti mukaan luettelon kaikista haltuunsa joutuneista päiväkirjoista ja muistiinpanoista. Niistä oli maadi saanut tietää melkein päivälleen, kuinka kauvan Kartum kykeni kestämään, kuinka suuri oli linnotusväki, miten puolustus oli järjestetty, missä patterit olivat ja kuinka pitkälle riitti ampumavaroja. Tämä oli yksinäiselle soturille hirveä isku, mutta se ei lannistanut hänen miehuuttaan. Stewartin ja muiden kuolema suretti häntä sanomattomasti, ja hän katsoi itse olevansa siihen syypää. Mutta hän lähetti maadille ehdotonta horjumattomuutta ilmaisevan vastauksen.

Apuretkikunnassa oli muuan majuri nimeltä Kitchener. Hänen nimensä on sittemmin tullut tunnetuksi koko maailmassa. Hän oli yrittänyt valepuvussa lähestyä Kartumia, saadakseen tietoja Gordonista, ja hänen onnistui lähettää Gordonille kirjeellinen tieto, että apuväki oli lähdössä Dongolasta marraskuun 1. p:nä. Kirjeen saapuessa oli tämä joukko ollut liikkeellä kaksi päivää. Mutta Dongolan ja Kartumin väliä oli linnuntietä 45 penikulmaa.

Alituiseen lähtee uusia karkulaisia Kartumista, yhä useammin sattuu petoksia. Gordon on pelkkien vaarojen ympäröimä, mutta hän koettaa väsymättömänä pitää kutistuvaa uskolliseksi jäänyttä joukkoansa koossa. Omdurman, varustus Valkoisen Niilin läntisellä rannalla vastapäätä Kartumia, joutuu eroon kaupungista, joka on nyt saarrettu pohjoisenkin puolelta. Marraskuun 22. p:ään mennessä on Gordon menettänyt kaikkiaan kaksituhatta sotamiestä. Joulukuun 10. p:nä on ruokavaroja vielä viideksitoista päiväksi. Joulukuun 14. p:nä sai Gordon viimeisen mahdollisuuden tietojen lähettämiseen Kartumista, ja päiväkirja, joka joutuu sanansaattajan matkaan, päättyy senvuoksi tähän päivään ja seuraavin sanoin: "Olen tehnyt parhaani maamme kunniaksi; hyvästi". Kirjeillä jättää hän jäähyväiset ystävilleen. Sisarelleen kirjottaa hän; "Olen täysin onnellinen, Jumalan kiitos, ja velvollisuuteni olen tehnyt".

Päiväkirjan tultua lähetetyksi pois verhoutuvat Kartumin viimeiset viikot läpitunkemattomaan yöhön, niinkuin aallot joka taholta rientävät täyttämään uppoavan laivan aukaiseman kurimuksen. Karkulaisilta on kuitenkin saatu tietoon yhtä ja toista. Niinä 43 päivänä, jotka kaupunki piti puoliansa joulukuun 14. p:n jälkeen, lähetettiin 15,000 asukasta maadin leiriin pelastumaan kuolemasta. Sentähden riitti ruokavaroja kauvemmin kuin oli laskettu; ainoastaan neljätoistatuhatta porvaria ja sotamiestä oli jäljellä. Heidän annoksiansa supistettiin, avun täytyi jo olla lähellä. Omdurman kukistui, ja maadin joukot tunkeutuivat kaikilta suunnilta uuvuttamaan jo uupuneita. Egyptiläiset upseerit puolsivat antautumista, mutta siihen ei Gordon millään ehdolla suostunut. Hän oli tehnyt tilinsä maailman kanssa ja päättänyt taistella viimeiseen asti. Ruokavarojen loputtua syötiin rottia ja hiiriä, nahanpalasia ja palmupuiden kuituja. Valkoinen pasha seisoi aina etumaisena tulessa pää pystyssä rohkaisten väkeänsä sankarilliseen puolustukseen.

Sillaikaa ponnisteli avustusjoukko etelää kohti ja pääsi tammikuun 20. p:nä 1885 Metemmaan ainoastaan 16 penikulman päähän Kartumista. Silloin tapasi se Gordonin alukset, jotka olivat turhaan odotelleet neljä kuukautta. Neljä päivää jälkeenpäin läksi aluksista kaksi Kartumia kohti. Neljää päivää ei olisi saanut hukata, kun jokainen tunti saattoi ratkaista Gordonin kohtalon! Puolitiehen tultuaan täytyi apulaivojen suoriutua kuudennesta putouksesta, ja siinä menetettiin jälleen pari päivää. Vasta 28. p:nä oli auttajilla kosket takanaan, ja puolipäivän aurinko paistoi helottaen, kun englantilainen sotaväenosasto näki Kartumin suoraan edessään Valkoisen ja Sinisen Niilin välisellä niemekkeellä. Kaikki kaukoputket suunnattiin korkeata palatsia kohti; suunnattoman jännityksen valtaamina ei rohjettu puhua, tuskin hengittääkään. Tuollahan kohoaa jo Gordonin palatsi — ja lippua ei liehukaan sen yllä! Alukset pitkittivät kuitenkin matkaansa. Mitkään ilohuudot eivät tervehdi niiden miehistöjä kaivattuina vapauttajina. Heidän ehtiessään ampumavälille alottavat dervishit kiivaan kivääritulen, hurjia voitonriemuisia laumoja parveilee rantaan, Kartum on maadin hallussa, apu on tullut 48 tuntia myöhästyneenä.

Kahta vuorokautta aikaisemmin olivat dervishit keräytyneet viimeiseen rynnäkköön, raivoissaan uppiniskaisesta vastarinnasta, alituisista häviöistään ja Kartumin ehtymättömästä kuulasateesta. Hyökkäys tehtiin yön pimeimpänä hetkenä, sitte kun kuu oli laskenut. Puolustajat olivat valmistautumattomia, voipuneita ja nälän kärsimyksistä tylsistyneitä. He eivät tehneet vastustusta, kun dervishit säntäsivät kaupunkiin ja täyttivät kaikki kadut ja kujat hurjilla ulvahduksillaan. Silloin Gordon kokosi kaksikymmentä viimeistä uskollista soturiansa ja palvelijaansa ja kiirehti aseistettuna ulos palatsista. Idässä sarasti aamu, ja Sinisen Niilin rannalla kuvastui pensaitten ja näreitten reunajuova yhä selvemmin. Pikku parvi suuntasi kulkunsa erään aukion poikki itävaltalaisen lähetysaseman kirkkoon, joka oli jo ennakolta määrätty viimeiseen puolustukseen. Taipaleella kohtasi se joukon dervishejä ja kaatui viimeistä miestä myöten, etumaisten mukana Gordon.

8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa.

Kuinka nopeasti seurasivatkaan ihmeelliset tapaukset toisiansa ajan virralla tuolla mustien maassa! Maadi oli kohottanut kapinalipun v. 1881, ja jo neljä vuotta sen jälkeen oli hän koko Sudanin yksinvaltias. Pitkään ei hän saanut nauttia voittonsa hedelmiä. Hän kuoli päivälleen viisi kuukautta jälkeen Kartumin kukistumisen. Hänen seuraajallaan Abdullahilla oli kalifin arvonimi, ja kolmetoista vuotta suomi hänen ruoskansa onnetonta maata. Egyptin sortoon väsyneinä olivat Sudanin heimot tervehtineet maadia vapauttajanansa. Kuuluuhan kauniilta kaivata vapautta; mutta turkkilaisten pashain sijalle sai kansa hirmuhallitsijan, jolla ei ollut vertaista julmuudessa ja kataluudessa. Abdullahi otatti takavarikkoon kaiken helisevän rahan ja korjatun elon valtakunnastaan. Hän rosvosi ja imi kuiviin oman maansa, ja hänen kurja hallintansa tuhosi asukkaista enemmät puolet.

Kansalta riistetyillä rahoilla ja vainioitten sadolla sai hän kuitenkin pidetyksi mallikelpoista armeijaa sotajalalla. Ihan varmasti käsitti hän, että koston hetki oli kerran koitumassa, ja hän piti joukkojansa valmiina. Hänen pääkaupungikseen tuli Omdurman, jonne maadi oli haudattu kupukirkon alle. Mutta hän ei linnotuttanut kaupunkia. Noin pitkälle eivät mitkään kristityt koirat jaksaisi ponnistautua, ennen kuin heidän luunsa olisivat valjenneet Nubian hiekassa!

Niin, koston hetki oli tosiaan lähellä! Englantilais-egyptiläinen armeija vetäytyi hiljaa ja varmasti pitkin Niiliä ylöspäin. Nyt ei enää tarvinnut kiirehtiä, jokainen askel oli edettävä viisaasti ja harkitusti. Johtaja, kenraali Kitchener, viimeisen kirjeen lähettäjä Gordonille, laati suunnitelmansa niin perusteellisesti ja kaukonäköisesti, että hän kahta vuotta aikaisemmin kykeni melkein päivälleen sanomaan, milloin Kartum ja Omdurman olisivat hänen hallussaan.

Nyt oli hän saavuttanut Atbaran, ison sivujoen, joka laskeutuu Abessinian vuoristosta. Siellä nujersi hän murhaavassa taistelussa kalifin joukoista yhden. Elokuussa 1898 samosi kulkue edelleen etelään Metemmaa kohti. Etumaisina kulkivat tähystäjät ja tiedustajat sekä ratsuväki, sitten egyptiläiset ajomiehet hoputtamassa harmaitten hevosten vetämiä kanuunia ja Maxim-Nordenfeltin kuularuiskuja, harmaankeltaisiin keveihin univormuihin pukeutuneet ja korkkikypäreillä helteeltä suojatut englantilaiset soturit ja viimeisinä egyptiläiset joukot, miehillä kirjavat turbanit päässä ja upseereilla koreat kullalla kirjaillut univormut yllä. Loppumattomina karavaaneina solui siellä vetomuuleja ja kuormadromedareja, pikku päivänvarjostimet pään päällä, kuljettaen kirstullisittain ruoka- ja ampumavaroja, aseita, telttejä, vaatteita ja mitä kaikkea kapistuksia 22.000 miehen armeijalle tarvitaankaan. Raahattiin siellä myös suurina laumoina teuraskarjaa, härkiä, lampaita ja vuohia, jotta tomu pölisi kuivalla Niilin rantueella. Ratsuväki, jalkasoturit, tykistö ja kuormasto olivat kuin keltaisen hiekan yli matava musta käärme; keskeltä ei näkynyt sen alkua tai loppua; niin kauvas kuin katse kantoi samosi joukkoja keskeytymättömänä jonona eteenpäin kuin Vanhan Testamentin aikana Egyptin maalta tuleva kansainvaellus.

Taistelutta päätyy armeija Metemmaan. Elokuun 28. p:nä on Kartumiin enää neljän päivän matka. Kitchener tietää siellä pystyttävänsä pysyväisen muistomerkin elämälleen. Hän kaipaa ratkaisevaa koitosta. Kalifi Abdullahin pitää sovittaa maadin pillat ja omat tihutyönsä. Englannin kunnia on korvattava Sudanissa.

Askel askeleelta lähestytään pelottavaa kamppailua. Rannoilla helottavat vehmaina akasia ja mimosa. Virran vesi kimmeltelee päiväpaisteessa korkeana. Harmajat kanuunaveneet nousevat ylös Niiliä. On hiostuttava helle, kun aurinko kilottaa suoraan kasvoihin. Mutta eteenpäin joutuu kulku vähin erin, ja leiripaikat valitaan siten, ettei mitään yöllisiä yllätyksiä pääse tapahtumaan.

Kaukana ratsastelee pieniä dervishiparvia. Maisema käy epätasaisemmaksi. Kulkue tunkeutuu tiheikköjen läpi ja kunnaitten välitse. Kappaleen matkaa edessäpäin vilahtelee valkoisia telttejä ja lippuja ja ratsastajia. Kuuluu rummunpärrytystä. Kalifi siellä kutsuu väkeänsä taisteluun. Mutta paikka tyhjentyy, dervishit peräytyvät, ja englantilais-egyptiläinen armeija marssii edelleen.

Vihdoin nousee eteläiseltä taivaanrannalta näkyviin maadin haudan holvikupu Niilin varresta, ja taampana häämöttävät Omdurmanin keltaiset ja harmaat savimajat ja muurit. Kaupungin ja hyökkäävän armeijan välillä leviää tasainen hiekkakenttä, joka kasvaa harvaa kuloruohoa. Kaupungin edustalla näkyy musta viiru, se liikkuu, se on ihmismuuri, sillä dervishit aikovat taistella. Kautta Allahin, nyt ovat paratiisin portit longallaan kalifin armeijalle, nyt on koston hetki koittanut valkoisille! Tästä syntyy leikki, joka ei unohdu vuosisatoihin ja vapisuttaa koko Sudania kauhullaan.

Dervishit lähenevät. Heidän tiheistä riveistään kajahtaa sotahuuto kuin meren etäinen meuru, pian kuuluu jo heidän aseittensakin kalske. Mutta vajaan kilometrin päästä pyörtävät he takaisin, ja Kitchener jää odottamaan yön yli.

Syyskuun 2. p:n aamuna asetetaan armeija taistelujärjestykseen. Eteläisten kumpujen usmasta häämöttää taas joukko ratsastajia, niitä tulee yhä lisää, ne saapuvat joukottain kuin heinäsirkat, viidenkymmenentuhannen dervishin liuta kuhisee englantilaisten edessä. Taas kiirivät heidän huikeat sotaulvahduksensa kohti taivasta, ne paisuvat, käyvät yhä kovemmiksi, vyöryvät esille kuin mereltä tohahtava myrskytuuli. Tuimasti ratsastavat he hyökkäykseen lippujansa liehutellen; he pysyttävät rintamansa eheänä ja aikovat kuin musertavana lumivyörynä syöksähtää suoraan yli vihollisen. Mutta paha perii heidät; heidän saapuessaan ampumavälille tuiskahtaa tuli tuhansista kivääreistä, ja ratsastajaparvi pysähtyy äkkiä keskelle kuulasadetta, graniittikartessien levittäessä kuolemaa ja kauhua heidän riveihinsä.

Dervishit näkevät aukkoja keskessään. Mutta he ovat vain toviksi tyrmistyneet pysähdyksiin. Nyt jatkavat he rynnäkköänsä sokeassa raivossa ja innostuneina urhoollisuuteen, jota ainoastaan uskonnollinen haltioittuminen voi pitää yllä. Englantilaiset kuularuiskut linkoavat ammuksiansa niin tiheään, että kuuluu vain yhtämittaista rätinää. Sotamiehet uudistavat panoksiansa ja laukaisevat niin joutuisasti kuin suinkin voivat sormiansa liikutella ja kunnes kiväärit polttelevat heidän käsiänsä. Silloin vaihdetaan ne kylmiin kivääreihin. Dervishit kaatuvat komppanioittain kuten lakoutuu heinä viikatteen tiellä. Suistuneitten rivien sijaan astuu ehtimiseen uusia. Valkoisissa veren tahraamissa kauhtanoissaan peittävät ruumiit kentän kuin kirsimarjakukkien terälehdet loppukeväällä nousseen tuulenpuuskan jälkeen. Vihdoinkin ovat dervishit saaneet kyllikseen ja vetäytyvät takaisin.

"Eteenpäin Omdurmania vastaan", kuului käsky, ja eteenpäin samosi englantilainen armeija. Vielä ei ollut verinen päivä lopussa. Dervishien ratsumiehet kokoutuvat uudestaan. Kalifin lippu lyödään maahan eräällä kummulla, ja sen viereen suistuu profeetan vihreä lippu, joka kutsuu uskovaisia viimeiseen, epätoivoiseen rynnistykseen. Englantilaiset ja heidän keltaiset ja mustat taistelukumppaninsa kunnostautuvat ihailtavan uljaina; dervishit riehuvat kuin jalopeurat, heidän miehuutensa halveksii kuolemaa kerrassaan. Pyhän lipun suojassa etenee yksi rivi tulta kohti, huojuu, tuupertuu ja painuu tantereeseen, ja tuskin on ruudinsavu haihtunut, kun jo on uusi rivi hyökännyt kaatuneitten veriselle temmellyspaikalle, mutta ainoastaan saadakseen saman kohtalon ja seuratakseen heitä paratiisin huvitarhoihin. Nythän oli kysymyksessä maadismi ja Sudanin herruus, kalifi ja autuus, voitto tai kuolema.

Vihdoin oli päivä päättynyt ja kalifin armeija tuhoutunut. Yksitoistatuhatta kaatunutta, kuusitoistatuhatta haavottunutta, neljätuhatta vankia! Kalifi itse pääsi pakenemaan. Hänen haareminsa ja palvelijansa hylkäsivät hänet, ja hän, joka oli aamulla ollut mahtavan maan yksinvaltias, harhaili ennen auringon laskua henkipattona pensastoissa. Hän pakeni lounaaseen ja sai kokoon uuden joukon, joka kuitenkin vuotta myöhemmin kärsi perinpohjaisen tappion, ja silloin hän itsekin sai surmansa.

Kun kaikki oli Omdurmanissa rauhallista, oli voittajalla kallis velvollisuus täytettävänä. Neljättätoista vuotta oli kulunut Gordonin kuolemasta, ja nyt vihdoin viimein oli sankari haudattava vihittyyn multaan. Hautaus tapahtui suuremmoisin sotilaallisin kunnianosotuksin. Neljä eri uskontunnustuksiin kuuluvaa kristittyä pappia otti osaa toimitukseen; yksi heistä luki viidennentoista psalmin, toinen rukouksen ja harmajahapsinen vanhus muistopuheen kaatuneelle kenraalille. Sudanilaisten soittokunta puhalsi Gordonin rakkaimman virren, ja kanuunaveneet tervehtivät jyrisevin yhteislaukauksin Suur-Britannian lippua, kun se lensi palatsin viiritangon latvaan.

9. Afrikan eläinmaailmasta.

Nyt on Sudanissa kaikki muuttunutta. Rautatie ulottuu Niilin suistomaalta Kartumiin saakka, ja Punaiselta mereltä kulkee rata Berberiin. Kartumissa on kouluja, sairaaloita, kirkkoja ja muita julkisia rakennuksia, ja vaarattomasti pääsee höyryveneellä Valkoista Niiliä pitkin aina isoille järville asti. Loordi Kitchener on Egyptin hallitusmiehenä kedivin rinnalla. Gordonin suunnitelma Viktoria Njansan yhdistämisestä rannikolla sijaitsevan Mombasan kanssa on toteutettu, ja rautatie on hiljakkoin rakennettu tältä kohtaa Brittiläisen Itä-Afrikan halki. Valkoiset ovat sanalla sanoen tunkeutuneet joka suunnalta yhä syvemmälle mustien maanosaan ja laittautuneet melkein koko Afrikan herroiksi. Villit eläimetkin ovat kärsineet tästä tunkeutumisesta alueillensa, jotka ennen olivat enemmän rauhotettuja, ja metsästys vähentää vuosi vuodelta niiden lukumäärää. Muutamilta seuduilta on metsänriista tyyten kadonnut, etsien luoksepääsemättömiä tienoita, missä se saa elellä häiritsemättömässä rauhassa.

Saharassa, Libyan erämaassa, Niilin ylävarren aukeilla heinikoilla, Etelä-Afrikan aroilla, kaikkialla, missä maa on tasaista ja asumatonta, oleksii kameelikurki. Ja se esiintyy vielä suurin joukoin, vaikka sitä ankarasti ahdistetaan sulkiensa tähden. Pahimmilla erämaaseuduilla ei se kuitenkaan viihdy, se samoaa vain niiden poikki tarpeen tullen, sillä se kaipaa aina vettä lähellään.

Merkillisen näköinen on tämä lintu, tavallaan muistuttaen dromedaria ja taatelipalmua. Se on voimakas rakenteeltaan; pitkä, paljas kaula kannattelee latuskaista päätä, silmät ovat isot ja kiiltävät, pitkät koivet päättyvät kahteen varpaaseen, siivet ovat niin vähäpätöiset, että kameelikurki on ainiaaksi sidottu maan kamaraan. Mutta sen sijaan on sillä huimaava vauhti, ja kun se porhaltaa täyteen juoksuun, jättää se parhaankin ratsun jälkeensä. Siivissä ovat sen kalliit sulat. Kameelikurki tulee 2 1/2 metriä korkeaksi ja voi täysikasvuisena painaa 75 kiloa.

Kameelikurjet elävät pikku ryhminä, ainoastaan viisi tai kuusi yhdessä. Ne aterioitsevat aamuisin, parhaastapäästä käyttäen ravinnokseen kasveja, mutta myöskin pikkueläviä ja itikoita. Puoleltapäivin on vatsa täynnä; silloin ne lepäävät tai leikkivät, kirmailevat piirihypyissä pitkin hietikkoa, olematta millänsäkään auringon hehkusta tai polttelevasta kamarasta. Sitten ne juovat ja ehtoopäivällä lähtevät jälleen haukkaamaan. Illalla palaavat ne yöleiriinsä.

Näkö on kameelikurjen parhaiten kehittynyt aisti, mutta herkkiä ovat hajukin ja kuulo. Kun kameelikurkea hätyytetään, pakenee se siipiänsä siuhkautellen ja harppoo kolmen tahi neljän metrin pituisin askelin. Se on aina varuillaan vaaralta, ja sebra pysyttelee mielellään sen läheisyydessä, käyttääkseen hyödyksensä sen valppautta. Pohjois-Afrikassa ahdistavat arabialaiset kameelikurkia nopeilla hevosilla tai juoksijadromedareilla. Kaksi tai kolme ratsumiestä kaahaa koirasta, joka on uuvuksissa tunnin juostuansa. Se hiljentää vauhtiansa yhä enemmän. Hevosetkin väsyvät sellaisessa saartoajossa. Mutta ratsumiehistä kannustaa muuan juoksijansa viimeiseen ponnistukseen, kiitää kameelikurjen ohi ja iskee sitä päähän, niin että se kaatuu. Metsästäjät laskeutuvat ratsailta, nylkevät saaliin, kääntävät nahan nurin, jotta siitä koituu säilytyssalkku helposti tärveltyville höyhenille, ja palaavat teltteihinsä. Villin kameelikurjen sulat ovat paljoa kauniimpia ja kallisarvoisempia kuin kesyn. Täysikasvuisella kameelikurjella on isoimpia valkoisia sulkia ainoastaan neljätoista.

Naaras munii matalaan savi- tai hiekkamaan syvennykseen, ja koiras munat hautoo. Päivisin voi pesän jättää tuntikausiksi, mutta silloin peittää hautoja munat hiedalla. Puolentoista kuukauden kuluttua murtautuvat poikaset vankilastaan ja astuvat aavikolle. Ne ovat jo silloin kukon kokoisia, mutta kameelikurjen muna painaakin yhtä paljon kuin 24 kananmunaa ja on pisimmältä kohdaltaan puolitoista desimetriä läpimitaten.

Kameelikurjella on erinomainen ruokahalu, eikä se ole juuri millekään nirsu. Suuri eläintentuntija Brehm piti kesyjä kameelikurkia talossaan ja kertoo, että ne syövät rottia ja kananpoikasia, mutta nieleskelevät myöskin kivensiruja ja tiiliskiven muraa, ryysyjä, metallinpalasia, avaimia ja muuta sälyä.

Paviaanit ovat apinoita, mutta muistuttavat enemmän koiraa kuin ihmistä ja pysyttelevät melkein aina maassa, harvoin kavuten puihin. Julmia, ilkeitä ja kavalia ne ovat, niiden ulkomuoto on kamala ja hurja, silmissä on paha kiilto. Sukulaistensa joukossa ovat ne gorillan jälkeen voimakkaimmat. Ne ovat myöskin rohkeita ja sitkeitä eivätkä kammoksu antautua leopardinkaan kanssa taisteluun elämästä ja kuolemasta. Puolustukseensa käyttävät ne teräviä ja lujia hampaitaan, ja kulmahampaat ovatkin kerrassaan vaarallisia aseita.

Paviaanien sukuun kuuluu peruukkiapina, jota kohtaan muinaiset egyptiläiset osottivat mitä suurinta kunnioitusta, kuvaillen sitä muistomerkeissään kuolleiden valtakunnan tuomariksikin. Paviaanit eleskelevät suurina yhdyskuntina Nubian ja Abessinian kallioilla Punaisen meren rannikolla, mutta näkyy niitä sisämaassakin hyvin korkeilla vuorilla. Ne käyttävät etupäässä ravinnokseen juuria, hedelmiä, matoja ja nilviäisiä. Käärmeitä ne kaikkoavat, mutta pyydystävät skorpioneja ja nyhtävät varovasti pois myrkkyrakon, ennen kuin syövät saaliinsa. Jos durravainioita on paviaanien tyyssijojen lähettyvillä, on niitä vartioittava; muutoin tekevät nuo otukset laiholle suurta vahinkoa. Ja rosvousretkillä ollessaan pitävät ne itse vartijoita, jotka tähystelevät joka suunnalle.

Brehm yllätti kerran paviaaniseurueen, joka kyyhötti kalliopenkereellä. Ensimäinen laaksossa kajahtanut laukaus herätti mitä suurinta hälinää ja suuttumusta, ja apinat ulvoivat ja mölysivät yhteen suuhun. Uskomattoman ketterästi ja varmasti läksivät ne sitte liikkeelle. Taas jymähti laaksossa pari laukausta, jotka eivät tehneet mitään vahinkoa, mutta lisäsivät paviaanien säikkyä ja vimmaa. Jokainen uusi laukaus pysähdytti ne toviksi, jolloin ne läimäyttivät käpälänsä kallioon ja sättivät häiritsijöitänsä kiukkuisin purkauksin. Kallioseinä näytti toisinaan kohtisuoralta, ja kuitenkin kiitivät paviaanit sitä pitkin. Erään kulmakkeen takaa laskeusi koko parvi laakson pohjalle, jatkaakseen pakoansa vastapäisessä louhikossa. Brehmin karavaanissa oli kaksi ajokoiraa, jotka syöksähtivät paviaanijoukkuetta kohti nopeina kuin nuoli. Ennen kuin koirat ehtivät perille, olivat vanhat paviaanit pysähtyneet ja käännähtäneet päin, ja ne tervehtivät koiria niin kauhistuttavalla katsannolla, että nämä kiireesti pyörsivät takaisin. Kun koirat toistamiseen usutettiin paviaanilaumaa vastaan, olivat useimmat apinat jo päässeet kallioiden suojaan; laaksossa oli enää vain muutamia, niiden joukossa pieni penikka. Koirien hyökkäystä säikähtäen kapaisi kirkuva pikku pörröpää ylös kallionlohkareelle, jonka juurelle koirat jäivät haukkumaan. Brehm aikoi pyydystää penikan elävänä. Mutta siitä hommasta ei tullut mitään. Sillä samassa saapuikin vanha koiras rauhallisesti tassuttelemaan lohkaretta kohti, uhkaavasta vaarasta välittämättä. Se lannisti koirat murhaavien katseittensa tiukalla tuijotuksella, loikkasi lohkareelle, kuiskasi kai joitakin viihdyttäviä ääniä penikan korvaan ja läksi suojattinsa kanssa paluumatkalle. Koirat olivat niin nolostuneita, etteivät tulleet hyökkäystä yrittäneeksikään. Sekä penikka että pelastaja saivat luonnollisesti rauhassa vetäytyä omiensa joukkoon.

Hampurin eläintarhan kuuluisa perustaja Hagenbeck kertoo, miten hän pyydysti ruskeita paviaaneja Nubian rannikolla. Siellä kajahtelivat graniittikalliot yötä päivää niiden mölystä. Hän oli pystyttänyt leirinsä virran uomaan, jossa oli vettä ainoastaan sadekautena; muulloin oli se häikäisevän valkoisena hiekkakuurnana. Ihan leirin lähellä oli uoma ainoastaan viisi metriä leveä parin kalliojärkäleen välissä, ja siellä oli joitakuita allikkoja jäljellä viime sateen rippeinä. Sinne oli paviaaneilla tapana pistäytyä juomaan. Ne istuskelivat kallionkaltailla rupatellen, leikkien ja jamaten, ja Hagenbeckin teki mieli saada saaliikseen muutamia kelpo koiraksia. Sitä varten oli hän Airikaan tullut; hänenhän täytyi alituiseen kartuttaa ja pitää yllä saksalaisia eläinkokoelmiansa.

Leiriin ilmestyi arabialainen erämies ja lupasi kunniasanallaan pyydystää niin monta paviaania kuin tarvittiin, kunhan vain sai köyttä ja kirvestä käyttääkseen. Ja hän ryhtyi puuhaansa. Kaikki allikot täytettiin piikkisillä pensailla, paitsi yksi, ja paviaanien täytyi siis juoda tästä ainoasta avoimeksi jätetystä. Nämä tyytyivät supistukseen, ja kun sitte durrajyviä siroteltiin allikon ympärille, arvelivat ne saaneensa tavattoman hyvänsävyisiä naapureita.

Nyt sommitteli arabialainen jyhkeän loukun närtteistä, oksista, vaajoista ja köysistä; enimmin muistutti se muodoltaan latuskaisen lappalaiskodan runkoa. Loukku asetettiin kallelleen lähelle allikkoa. Se nojautui paalua vasten ja voitiin saada mätkähtämään alas, jos vedettiin tukevasti pitkästä köydestä. Apinat eivät aavistaneet mitään salajuonta. Ne saivat tottua loukkuun, ja vihdoin poikkeilivat ne syömään siihen houkuttimeksi ripoteltua durraa. On tyyni ja selkeä päivä, ja aurinko kuumottaa kuin uuni. Parvi loruilevia paviaaneja rientää allikolle sammuttamaan janoansa. Jotkut vanhat sedät livahtavat loukkuun kokemaan durraa — missä on jotakin herkullista tarjolla, siellä täytyy naaraitten ja penikkain aina odottaa viimeisinä, ja se onkin näille tällä kertaa parasta. Metsästäjä istuu matkan päässä köysi kädessään, ja kun hän soveliaana hetkenä kiskaisee, loksahtaa loukku kuin hatuksi kolmen ison paviaanin päälle.

Vankien säikähdyksen voipi arvata. Ensin ne hätkähtävät ja jäävät istualleen kuin kivettyneinä, ihmetellen mitä kummaa on tapahtunut. Sitten alkavat ne juoksennella ympäri ja etsiä pääsytietä, repiä, purra ja röykyttää vaajoja ja köysiä. Mutta koko ristikkolaitos on raskas ja lujasti liitetty kokoon, ja niiden ponnistukset ovat hyödyttömiä. Toverit ovat paenneet, mutta kun vanhuksia ei kuulu, tulevat ne takaisin ja täyttävät laakson hirmuisella hälinällä. Uskaliaimmat menevät loukulle asti ja rohkaisevat huudahduksillaan vankien mieltä.

Erämies ja hänen apurinsa rientävät nyt paikalle ja painavat haarukkaseipäillä paviaanit maata vasten, varovasti avatessaan loukun; vangit sidotaan ja kiedotaan mytyiksi. Ne ovat nimittäin tehtävät vahingoittamattomiksi, sillä niiden torahampaat ovat yhtä vaarallisia kuin leopardin kynnet. Sillä tavoin pyydystettiin lyhyessä ajassa 23 paviaania ja pistettiin häkkeihin leirin aituukseen. Ulkopuolelle vapauteen jääneet apinat kiipeilivät ympäristön palmuihin ja sättivät väkivallantekijöitä minkä osasivat. Hyökkäsi niistä yksi paalutuksenkin yli muutaman häkin päälle vilkkaasti neuvottelemaan vankien kanssa, mitä mahdollisuuksia olisi pakenemiseen.

Simpanssia olen jo kuvannut Berlinin eläintarhasta; huomattavia Afrikan eläinkunnan edustajia on sekin. Koko Keski-Afrikan järvissä ja virroissa asustaa iso, kömpelö ja ruma virtahepo. Entisinä aikoina tavattiin sitä myöskin Egyptin aliosissa, missä sitä sanottiin jokisiaksi. Mutta meidän päivinämme on edettävä melkoisen kauvas etelään Nubiasta, jos tahtoo sen nähdä. Monissa virroissa vaeltelee se sadekauden mukaan, painuen alas virtaa, kun vesi poudalla alenee, ja samoten ylävarteen, kun sade paisuttaa uoman tulvilleen.

Virtahevon ruho on pullea möhkäle, jota kannattelee neljä lyhyttä, nelikavioista koiven tönkkiä. Muodoton pää on melkein nelikulmainen, silmät ja korvat ovat pienet, turpa hirmuisen leveä ja sieramet isot. Karvaton nahka, joka on parin sentimetrin vahvuinen, häivähtelee harmaalle, tummanruskealle ja likaisenpunaiselle sikäli kuin se on kuiva tai märkä. Pientä hännän typykkää lukuunottamatta tulee elukka neljän metrin pituiseksi ja painaa yhtä paljon kuin kolmekymmentä täysikasvuista miestä.

Virtahepo viettää enimmän aikansa vedessä, mutta öisin poikkeilee se maalle, etenkin sellaisilla seuduilla, missä virroista lähtee niukasti ravintoa. Varovasti hiipimällä tyventen jokien äyräitä pitkin voi sen usein yllättää, ja silloin näkee pärskeen nousevan sen sieramista kahtena hienoista vesipisaroista yhtyneenä lyhyenä patsaana, kun se sukeltaikse esiin hengittämään, läähättäen ja tuhisten hyvin meluisasti. Sitte se sukeltaa uudestaan ja voi viipyä veden alla kolme tai neljä minuuttia. Sen pysytellessä pinnalla on veden yli näkyvissä vain kuusi pikku nystyrää: korvat, silmät ja sieramet. Jollei se tunne ympäristöänsä ihan taatuksi, kohottaa se pinnalle ainoastaan sieramensa ja hengittää mahdollisimman hiljaa.

Virtahevoset lojuvat ja loiskivat usein matalassa vedessä tai kapuavat rantaäyräällekin lekottelemaan päiväpaisteessa ja ottamaan olonsa mukavasti. Tuon tuostakin pääsee niiltä silloin röhkiviä mielihyvän äännähdyksiä. Mutta hämärän tullen ne pyrkivät virran syvempiin osiin. Siellä ne uiskentelevat edes takaisin, ajelevat toisiaan ja huppelehtivat vedessä mitä notkeimmin ja ketterimmin. Ne uivat hyvin nopeasti ja heittelehtivät työnnähdyksin eteenpäin, pitkin aikaa töräytellen kuorsuvia ja mölähteleviä ääniä. Ja silti kykenevät ne uimaan niinkin hiljaa, ettei kuulu vähäisintäkään kohua. Haavottunut virtahepo velloo vettä niin rajusti, että pikku palkoveneet voivat kaatua sen ryntäitten nostattamiin hyökyihin.

Kun on useampia koirasvanhuksia karjumassa yht'aikaa, tunkeutuu niiden mylvinä penikulman piirissä aarniometsään ja kiirii pitkin vedenkalvoa kuin ukkosen jyrinä. Mitkään muut eläimet eivät saa sellaista meteliä aikaan. Leijonakin pysähtyy kuuntelemaan.

Niilin yläosassa, Kartumin eteläpuolella, missä mitä rehevin kasvullisuus täyttää rannat ja virta usein haipuu järviksi ja lammikoiksi, poikkee virtahepo vain harvoin maalle, kuten krokotiilikin. Siellä se elää lootuskukkien ja papyrusruohojen lehdistä, pehmeistä kahiloista ja muista vesiperäisten seutujen mehevistä kasveista. Se sukeltaa alas pariksi minuutiksi kahmimaan ja samennuttaa veden laajalti. Saatuaan valtaisen kitansa täyteen varsia ja lehtiä kohoaa se taas pinnalle, ja vesi valuu koskina sen ryhmyselästä. Leuat alkavat liikkua ja hampaat jauhaa. Sillä on huikea ruokahalu, ja makeasti nauttii se ateriastaan. Kuolaa ja pusertunutta kasvimehua pursuaa vaaleanvehreänä tahtaana sen huulilta, ja lujat kulmahampaat näyttelevät tehokkuuttaan.

Niillä tienoin, missä se etsii maalta laidunta, saattaa se ympäristön viljoille ja vihanneksille tuottaa suurta vahinkoa, vieläpä karata kylän asukasten kimppuun. Eikä sen kanssa käy aina silloinkaan leikitteleminen, kun palkoveneellä häiritään sen rauhaa. Vaarallisin on emo poikasen ollessa pieni. Se kantaa poikasta selässään, uiden ja sukellellen, jopa virran pohjassa kävellenkin. Kelpo panosta tarvitaan, jos tekee mieli pyssynlaukauksilla tehota moiseen möhkäleeseen ja tuollaisen nahkapanssarin läpi. Jos elukka laukauksen jälkeen tuhahtaa ja sukeltaa, on erämies menettänyt sen. Mutta jos se kohottautuu korkealle pinnasta ja sitte raskaasti läiskäyttää itsensä alas, niin on haava kuolettava, ja silloin painuu virtahepo pohjaan. Jonkun tunnin odoteltuaan näkee ampuja raadon nousevan pinnalle kellumaan.

Muutamat Valkoisen Niilin varrella asuvat neekeriheimot kaivavat salakuoppia virtahevoille. Toista tapaa elukan halutun lihan hankkimiseksi kuvailee ruotsalainen metsästelijä C.J. Andersson niiden virtojen tienoilta, jotka laskevat Ngami-järven pohjoispäähän. Siellä alkuasukkaat pyytävät virtahepoja harppuunilla jokseenkin samaan tapaan kuin saalistetaan valaita pohjoisilla ja eteläisillä merillä.

Harppuuni päättyy terävään väkänirkkoiseen rautakärkeen. Lujilla nuorilla on tämä kärki kiinnitetty tukevaan puuvarteen, jonka pää on narulla yhdistetty kohoon. Yhteenpunotuista ruokokimpuista liitetylle lautalle vedetään pari kanoottia, ja näiden välissä kyyristelee mustia pyyntimiehiä, mukanaan harppuunia ja keveitä heittokeihäitä. Kun kaikki on selvillä, jätetään lautta virran varaan ja lipuu äänettömästi vuolteen vietävänä. Etäältä kuuluu noiden isojen elukkain pärskymistä ja polskutusta, kaikki keskustelu taukoaa, ja joka mies on varuillaan. Kahilaniemeke kätkee vielä elukat. Lautta soluu hiljaa ohitse. Miehet metsästysinnossaan tuskin hengittävätkään. Nyt näkyy tummia möhkäleitä vedenkalvossa. Ne eivät aavista vaaraa, luulevat kai valtaisen kahila- ja risuröykkiön joutuneen vesiajolle. Muuan elukka sukeltaa esiin ihan lautan vierestä. Silloin ponnahtaa harppuunimies koholle nopeana kuin nuoli ja survaisee terävän aseensa voimakkaasti virtahevon kylkeen.

Haavottunut elukka tempautun sukeltamalla upoksiin, ja narua luistaa veteen. Koho ilmaisee, mille suunnalle virtahepo pyrkii pakoon. Palkoveneet ovat nyt vedessä ja rientävät perässä. Pinnalle noustessaan saa virtahepo vastaansa nuolisateen, sukeltaa uudestaan ja jättää veripunaisen viirun jälkeensä. Se saattaa ärtyä, kun sitä ehtimiseen ahdistetaan uusilla heittokeihäillä, ja silloin sattuu, että se kääntyy hätyyttäjiänsä vastaan ja rusentaa tungettelevan palkoveneen isoilla torahampaillaan tai työkkäilee sitä päällänsä altapäin. Toisinaan ei elukka tyydy purkamaan vihaansa venettä vastaan, vaan rupeaa ahdistamaan miehiä, ja moni liian rohkea pyydystäjä on silloin silpoutunut.

Sitte kun virtahepo on tarpeeksi uupunut, sieppaavat pyydystäjät kohon käsiinsä ja kiidättävät narun maalle, missä kietaisevat sen puun ympärille, kiskoakseen kaikin voimin, kunnes pakottavat elukan kömpimään ylös vedestä.

Virtahevon liha kelpaa kaikkialla syötäväksi, ja varsinkin poikasten lihaa sekä täysikasvuisten silavaa pidetään maukkaana. Kieli on herkkua. Nahasta tehdään ratsupiiskoja, kilpiä ja paljon muuta. Isot kulmahampaat ovat hyvässä hinnassa.

10. Leijona.

Lopuksi saat kuulla kamalan kertomuksen muutamista ihmissyöjä-leijonista. Mutta älä luulekaan, että se on keksitty tai edes liioiteltu, sillä tuhansia ihmisiä oli sen todistajina. Ja kun nyt siirrymme Mombasaan Afrikan itärannikolle, juuri päiväntasaajan eteläpuolelle, ja poikkeamme sisämaahan leijonain tyyssijoille, on meillä mukanamme parahin opas mitä ajatella voipi. Itse seikkailun sankari, eversti Patterson, on matkassamme kertomassa kaikesta. Minä kirjotin hänelle joku aika takaperin ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että pohjolankin lapset saisivat kuulla hänen kertomuksensa. Hän suostui kertomuksensa julkaisemiseen tässä.

Eversti Patterson oli saanut määräyksen mennä palvelukseen Uganda-rautatielle, joka kulkee Mombasasta luoteiseen Brittiläisen Itä-Afrikan halki Niilin isoimman lähdejärven Viktoria Njansan rantaan. Mutta v. 1898, jolloin eversti tuli sinne, ei rautatie ollut edistynyt pitemmälle kuin Tsavon partaalle; tämä yhtyy pikku sivujokena Sabakiin, joka laskee mereen Mombasan pohjoispuolella. Täällä Tsavon rannalla oli everstillä nyt leirinsä, ja lähellä majaili muutamia tuhansia Intiasta tuotettuja rautatietyömiehiä. Tsavon yli vei tilapäinen puusilta. Nyt piti everstin rakennuttaa sen viereen pysyväinen rautatiesilta, ja sitäpaitsi oli hänellä valvottavanaan viisi penikulmaa rataa kumpaisellekin suunnalle.

Joitakuita päiviä Tsavon seudulle saapumisensa jälkeen sai Patterson kuulla kahdesta leijonasta, jotka tekivät tienoon epävarmaksi. Hän ei niille puheille suonut suurtakaan huomiota ennen kuin leijona paria viikkoa myöhemmin sieppasi erään hänen omista palvelijoistaan. Muuan samassa teltissä asuva toveri oli nähnyt leijonan äänettömästi hiipivän leiriin keskellä yötä, astuvan suoraan telttiin ja tarttuvan miestä kurkkuun. Uhri oli huutanut: "hellitä!" ja kietaissut käsivartensa petoeläimen kaulaan, ja sitten oli yön hiljaisuus taas laskeutunut tienoolle. Seuraavana aamuna oli everstin helppo seurata leijonan jälkiä, sillä uhrin kantapäät olivat koko matkan laahanneet hiekkaa. Paikalla, johon leijona oli pysähtynyt aterioimaan, oli onnettomasta jäljellä ainoastaan vaatteet ja pää, jossa silmät olivat kangistuneet hirveään tuijotukseen.

Tähän näkyyn päättyneestä surullisesta tapauksesta kuohuksissaan vannoi eversti pyhästi, että hän ei suo itselleen lepoa ennen kuin molemmat leijonat ovat hengettöminä. Pyssy kädessä kiipesi hän puuhun ihan lähellä palvelijansa telttiä seuraavaksi yöksi väijyksiin. Yö oli hiljainen ja pimeä. Kaukaa kuuluu karjahtelua, se lähenee lähenemistään, molemmat ihmissyöjät tulevat tavottamaan uutta saalista. Sitte tulee taas hiljaista. Leijonat tekevät aina hyökkäyksensä äänettöminä, mutta alottaessaan yöllisen pyyntiretkensä tärisyttelevät ne ilmaa kamalilla karjahduksillaan ikäänkuin varottaakseen tienoon ihmisiä ja eläimiä. Eversti odottaa. Silloin kuuluu toisesta leiristä satakunnan metrin päästä kauhun ja epätoivon kirkaisuja, ja sitten on taas hiljaista. Taaskin oli mies siepattu ja laahattu pois.

Nyt valitsi eversti kätkönsä jälkimäiseltä paikalta. Mutta sielläkin pettyi hän toiveissaan. Sydäntäsärkevä parkuminen vihloi ilmaa loitompana — taas oli työmies joutunut leijonan saaliiksi.

Intialaiset työmiehet asustivat useissa hajallisissa leireissä. Oli selvää, että leijonat miesten eksyttämiseksi valitsivat joka yöksi uuden leirin. Huomatessaan voivansa kerran yössä tai joka toinen yö häiriintymättömästi siepata miehen, kävivät ne yhä rohkeammiksi eivätkä näkyneet ollenkaan arastelevan nuotioita, joita pidettiin alituiseen palamassa. Ne eivät piitanneet siitä sekasorrosta ja melusta, mitä saivat aikaan, eivätpä pyssynlaukauksistakaan, joilla niitä turhaan tavoteltiin pimeässä. Suojelukseksi rakennettiin jokaisen leirin ympäri korkea ja paksu aita kovista, piikkisistä pensaista, mutta leijonain onnistui aina loikata yli tai murtautua läpi noutamaan miehensä. Päivisin seurasi eversti niiden jälkiä kaikkiin suuntiin. Ne olivat helposti nähtäviä pensastossa, mutta häipyivät luonnollisesti kallioisella pohjalla.

Vielä tukalammaksi kävi asema, kun kiskot ulotettiin yhä kauvemmas sisämaahan ja ainoastaan muutamia satoja työmiehiä jäi Pattersonin johdettaviksi Tsavon siltarakennustöihin. Hän pani heidät rakentamaan tavattoman korkeita ja lujia pensasaitoja leiriensä ympäri, nuotioita kasattiin roihuaviksi rovioiksi, vartioita käytettiin tähystystyössä, pyssyjä pidettiin varalla, ja jokaisessa aituuksessa sai mies vuoronsa jälkeen rämisytellä tyhjiä rautapeltisiä öljysäiliöitä petojen pelotteluksi. Mutta siitä ei ollut apua. Yhäti katosi uusia uhreja. Intialaiset työmiehet joutuivat yöllisistä vierailuista niin kauhuihinsa, että he eivät kyenneet ampumaan, vaikka heillä usein oli leijonat ihan edessään. Sairaalateltistä siepattiin muuan potilas, ja seuraavaksi uhriksi korjattiin toisesta paikasta eräs vedenkantaja. Hän oli maannut pää teltin keskeen käännettynä ja jalat ulospäin. Leijona oli loikannut pensasaidan yli, tarttunut miestä jalkaan ja kiskonut hänet ulos. Epätoivoissaan oli mies käynyt kiinni arkkuun, joka takertui telttikankaan laskoksiin, niin että onnettoman oli täytynyt hellittää otteestaan; viimeksi oli hän pidellyt telttinarusta, mutta tämä oli katkennut. Sitten oli leijona saalis kidassa juossut ympäri aituusta, etsien heikkoa kohtaa, ja sellaisen havaittuaan tunkeutunut suoraan pensasaidan läpi. Seuraavana aamuna nähtiin aukossa vaatteenriekaleita ja lihanliuskeita. Toinen leijona oli odottanut ulkopuolella, ja yhdessä olivat ne ahmineet saaliin. Jäljellejääneessä kädessä oli sormus, joka lähetettiin leskelle Intiaan.

Sitten oli leirissä jonkun aikaa rauhallista; leijonat saalistivat toisaalla. Tälle kannalle toivottiin asiain jäävän, ja työmiehet alkoivat helteen takia nukkua telttien ulkopuolella. Eräänä yönä istuivat he nuotion ympärillä, kun toinen leijona äkkiä äänettömästi ponnahti pensasaidan läpi. Kumppani odotti ulkopuolella, ja molemmat olivat nyt niin julkeita, että ahmivat saaliinsa vain kolmisenkymmenen metrin päässä.

Kokonaisen viikon istui eversti valveilla joka yö niiden leirien luona, joihin voitiin odottaa vierailujen kohdistuvan. Hän sanoo, ettei mikään voi järkyttää hermoja pahemmin kuin sellainen odotus, jossa pettyy kerran toisensa jälkeen. Aina kuuli hän varoittavan karjunnan etäältä ja tiesi sen merkitsevän: varokaa, nyt me tulemme. Yhä käheämmin ja kumeammin kajahteli nälkäinen ärjähtely, ja eversti tiesi, että joku hänen miehistään tai kenties hän itse ei enää näe auringon nousevan viidakon takaa idästä. Aina vaikenivat leijonat lähelle päästessään. Silloin oli vartijoilla tapana huutaa: pitäkää varanne, veljet, paholainen tulee! Ja tovia myöhemmin ilmaisivat kiihtyneet hätähuudot ja poislaahatun tuskallinen kirkuna, että leijonain kavaluus oli taas onnistunut. Lopulta meni leijonain röyhkeys niin pitkälle, että molemmat hyppäsivät yhtaikaa aidan yli ottamaan miehen kumpikin. Eräänä kertana ei toinen leijona ollut saanut laahatuksi uhriansa pensasaidan läpi; se oli jättänyt miehen aukkoon ja tyytynyt osuuteen toverinsa saaliista. Mies oli kuitenkin niin pahasti raadeltu, että kuoli ennen kuin hänet saatiin kannetuksi sairaalatelttiin.

On käsitettävissä, että kovaonniset työmiehet yövalvonnan, jännityksen ja kuolemantuskan uuvuttamina ja järkyttäminä viimein arvelivat kestäneensä kylliksi. He tekivät lakon. Sanoivat tulleensa Afrikaan rautatietä rakentamaan eikä leijonain ruuaksi. Eräänä päivänä he anastivat haltuunsa junan, täyttivät kapistuksinensa sen vaunut ja porhalsivat höyryhevolla rannikolle. Ne urhoolliset, jotka jäivät everstin luo, viettivät yönsä puissa, aseman vesisäiliössä tai katetuissa kuopissa, joita olivat kaivaneet teltteihinsä.

Kerran oli eversti pyytänyt erästä englantilaista toveriansa tulemaan Tsavon tienoolle, saadakseen häneltä apua leijonain ahdistelussa. Juna oli myöhästynyt; oli jo pimeä, kun vieras astui polkua pitkin viidakon läpi leiriä kohti. Mutta hänellä oli mukanaan palvelija, joka kantoi lyhtyä. Puolitiessä hyppäsi leijona rinteeltä heidän päällensä, repäisi neljä syvää haavaa englantilaisen selkään ja olisi vienyt hänet saaliikseen, jollei hän olisi laukaissut ratsupyssyään. Pamahduksen huumaamana hellitti leijona otteestaan ja heittäysi sen sijaan palvelijan kimppuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se saaliineensa pimeään.

Joitakuita päiviä myöhemmin tuli muuan suaheli (arabialaisisän ja neekeriäidin jälkeläinen) kertomaan, että leijonat olivat kaataneet aasin ja olivat parhaillaan aterialla jonkun matkan päässä. Suahelin opastamana kiirehti eversti sinne ja näki jo kaukaa leijonan selän kohoavan esiin pensaikosta. Pahaksi onneksi polkaisi opas risua, ja leijona katosi läpitunkemattomaan tiheikköön.

Silloin riensi eversti takaisin leiriin ja käski koko väkensä liikkeelle. Rummuilla, rautalevyillä ja läkkirasioilla varustettuina saarsivat miehet tiheikön ja tunkeutuivat meluten eteenpäin, everstin väijyessä siinä kohti, mistä päätteli pedon tulevan näkyviin. Aivan oikein, tuossa se tulikin kookkaana ja julmana, suutuksissaan häiriöstä. Se asteli hitaasti suorassa viivassa, pysähdellen usein katsomaan taakseen; siltä taholta kuuluva meteli kiinnitti sen huomiota sikäli, että se ei huomannut metsästäjää. Nyt on se ainoastaan kolmentoista metrin päässä. Eversti kohottaa kaksipiippuisen pyssynsä. Leijona kuulee hänen liikkeensä, survaisee etukynnet maahan, tempautuu ylös takakäpälilleen kuin valmistautuen hyppäykseen ja sähähtää vimmaisesti, näytellen murhaavia kulmahampaitaan. Silloin eversti tähtää sitä päähän, painaa liipasinta ja — pyssy ei ota tulta!

Onneksi pyörähti leijona samassa livistämään takaisin tiheikköön, ja toisella laukauksella ei ollut sen parempaa vaikutusta kuin että leijona raivostuneesti karjahtaen joudutti pakoansa. Ilkijuoninen kaksipiippuinen oli tilapäinen lainakapine, ja yöksi päätti eversti turvautua omiin aseisiinsa. Aasi oli vielä koskemattomana. Ihan lähelle raatoa pystytettiin neljän metrin korkuisten paalujen päähän lava, jolle eversti asettui auringon laskiessa. Hämyhetki on päiväntasaajalla hyvin lyhyt, ja yö sankkenee nopeasti, milloin ei kumota kuu. Afrikan viidakoissa vallitsee öisin pahaenteinen ja kaamea hiljaisuus, joka kätkee lukuisia väijytyksiä ja ottaa runsaasti uhreja hengiltä. Viidakon asukkaita saattaa kohdata hyökkäys minä hetkenä hyvänsä. Yksinäinen eversti odottelee, pidellen lujasti pyssyänsä. Hän on kertonut tunteneensa yhä painostavampaa ahdistusta, mitä pitemmälle aika kului. Hän tietää leijonain tulevan perimään aasia, sillä läheisistä leireistä ei kuulu mitään hätähuutoja.

Hiljaa! Kuului siltä kuin olisi risu rasahtanut poikki! Nyt kahisee pensaikko kuin raskaasti työnnettynä sivulle kahden puolen. Sitten on taas hisahtamattoman äänetöntä. Ei, syvä huokaus ilmaisee selvänä nälän merkkinä, että peto on lähellä. Taas kahahtelee pensastossa. Vimmastunut ärähdys puhkaisee yön. Leijona on huomannut ihmisen läheisyyden. Pakeneeko se? Ei, päin vastoin heittää se aasin sikseen ja ohjaa kulkunsa everstiä kohti! Kaksi tuntia hiiviskeli se telineen ympärillä, ja kierrokset kävivät yhä ahtaammiksi. Everstin tuli kamala olla. Äkkiä tunsi hän jotakin pehmeätä niskassaan. Kas niin, ajatteli hän, nyt on peto poukonnut kimppuuni. Mutta se häiritsijä oli vain yöpöllö, joka ei ollut aavistanut mitään pahaa, kun eversti kyyhötti hievahtamattomana kuin kuvapatsas. Nyt on leijonalla hyökkäyssuunnitelma valmiina, ja se astuu suoraan telineen luo, tehdäkseen lopullisen loikkauksen. Peto kuvastuu hämärästi hiekkapohjaa vasten. Sen ollessa ihan likellä pamahtaa ensimäinen laukaus, leijona karjahtaa kauhistavasti ja heittäytyy lähimpään pensaikkoon. Siellä piehtaroitsee se tuskissaan ulvoen, mutta valitus heikkenee, kuuluu vielä muutamia pitkällisiä henkäyksiä, ja kaikki on taas hiljaista. Ensimäinen ihmissurmaaja on saanut palkkansa.

Ennen päivän koittoa parveilivat pronssinkarvaiset työmiehet liikkeelle rummuin ja torvin ja kanniskelivat kostajaa ilohuudoin leijonanraadon ympäri. Toinen leijona pitkitti kuitenkin vierailujaan, ja kun sekin vähää myöhemmin joutui pois päiviltä, voitiin rautatietöihin taas ryhtyä tyynin mielin, ja everstistä, joka oli vapauttanut tienoon yhdeksänkuukautisesta maanvaivasta, tuli kaikkien suosikki. Työväen päällysmies sepitti lennokkaan laulun hänen kunniakseen ja antoi hänelle kaikilta työmiehiltä muistolahjan.

Urhea eversti koki paljon muitakin seikkailuja — ei ainoastaan leijonain, vaan myöskin sarvikuonojen, virtahepojen, leopardien, kirahvien, sebrain, antilopien ja gasellien sekä krokotiilien kanssa. Kuulkaamme vain, mitä hän kertoo eräältä pikku asemalta Tsavon yläpuolelta.

Kerran oli hän syönyt rautatievaunussa päivällistä poliisimestari Ryallin kanssa, eikä osannut hän silloin aavistaa, minkä kohtalon tämä oli saava joitakuita vuosia myöhemmin samassa vaunussa. Muuan ihmissyöjä-leijona oli valinnut tuon pikku aseman pyyntialueekseen ja laahasi riistakseen miehen toisensa jälkeen, pitämättä vähintäkään väliä arvoasemalla tai rotuerotuksella. Kahden muun europalaisen kanssa matkusti Ryall sinne, yrittääkseen vapauttaa seudun tuosta painajaisesta. Perille tullessaan saivat he kuulla, että peto ei voinut olla kaukanakaan, sillä se oli vastikään nähty aseman lähistöllä. Nuo kolme europalaista päättivät valvoa sen yön. Ryallin vaunu irrotettiin junasta ja vietiin sivuraiteelle. Siellä ei ratapenger ollut vielä kunnossa, ja siitä johtui, että vaunu oli hiukan kallellaan sivulle. Päivällistä syötyään piti heidän vuorotellen hoitaa tähystystä pimeässä, ja Ryall otti itse ensimäisen vuoron. Vaunussa oli kumpaisellakin sivulla kaksi makuulavitsaa, ylempi ja alempi. Ryall tarjosi ne vierailleen, mutta toinen näistä piti parempana heittäytyä pitkäkseen lattialle lavitsain väliin. Ja valvottuaan mielestään kyllin kauvan, mitään leijonaa näkemättä, laskeusi Ryall alalavitsalle lepäämään.

Vaunussa oli lukitsematon työntöovi, joka luisui keveästi uurteessaan. Kun kaikki oli hiljaista, hiipi leijona esille tiheiköstä, loikkasi vaunun takasiltamalle, sai käpälällään oven auki ja livahti sisään. Samassa lipui ovi vaunun kallistumisen takia taas kiinni ja meni lukkoon. Ja niin oli ihmissyöjä suljettuna kolmen nukkuvan miehen seuraan.

Ylälavitsalla nukkuva heräsi kimeään tuskanhuutoon ja näki leijonan, joka melkein täytti niukan tilan, seisovan takajaloillaan lattialla loikovan miehen päällä ja etukäpälät Ryallin päällä. Epätoivon rohkaisemana hyppäsi hän silloin alas, pyrkiäkseen vastapäiselle ovelle, mutta hän ei päässyt ohi, käyttämättä leijonan selkää astuinlautanaan. Kauhukseen huomasi hän, että melun säikähdyttämät palvelijat pitivät ovea ulkopuolelta kiinni. Kaikki voimansa ponnistaen onnistui hänen kuitenkin vääntää ovi auki ja pujahtaa ulos, jolloin se taas läimähti kiinni. Samassa kuului tavatonta ryskettä. Leijona siellä hyppäsi ulos ikkunasta Ryall kidassaan, ja kun aukko oli liian ahdas, pirstoutuivat puureunat kuin paperi. Seuraavana päivänä löydettiin ja haudattiin onnettoman jäännökset. Vähää myöhemmin pyydystettiin leijona loukkuun; sitä näyteltiin monet päivät, ennen kuin se ammuttiin.

11. David Livingstone.

Köyhässä, kunniallisessa ja vakavassa työläiskodissa Blantyressa lähellä Skotlannin pääkaupunkia Glasgowia syntyi sata vuotta takaperin pieni poika, nimeltään David Livingstone, ja tästä nimestä tuli ajan mittaan suuri ja kuuluisa; sen kantajasta ei tullut ainoastaan järvien ja jokien, maiden ja heimojen keksijä, vaan myöskin mies, jonka jalompaa ei ole koskaan nähty uhraamassa henkeään kanssaihmistensä hyväksi.

Kylän kansakoulussa oppi hän pian lukemaan ja kirjottamaan. Vanhemmilla ei ollut varoja antaa hänen jatkaa opintojaan, vaan hänet toimitettiin kymmenvuotiaana puuvillatehtaaseen, jossa hänen oli tehtävä työtä kello kahdeksasta aamulla kello kuuteen illalla. Kova työ ei masentanut hänen miehuuttaan, mutta koneiden suristessa hänen ympärillään ja langan kiertyessä puolalle kiitivät hänen ajatuksensa ja kaipuunsa kauvas tehtaan ahtaitten muurien ulkopuolelle, ulos elämään ja luontoon. Tointansa hoiti hän niin hyvin, että sai korotettua päiväpalkkaa, ja ansioitansa käytti hän kirjojen ostamiseen, joiden ääressä hän valvoi pitkälle yöhön. Tietojansa kartuttaakseen kävi hän iltakoulua, ja vapaapäivinä hän teki pitkiä vaelluksia sisarustensa kanssa.

Vuodet vierivät, ja David-pojasta varttui nuorukainen. Eräänä päivänä hän vanhemmilleen ilmotti tahtovansa valmistua lääkäri-lähetyssaarnaajaksi, lähteä idän ja etelän kansojen keskuuteen auttamaan sairaita ja saarnaamaan pakanoille. Saadakseen varoja opintoihin täytyi hänen säästellä palkastaan, ja ajan tullen meni hän isänsä kanssa Glasgowiin, vuokrasi huoneen kahdesta ja puolesta markasta viikossa ja lueskeli lääkärilukujaan. Lukukauden loputtua palasi hän tehtaaseen keräämään varoja seuraavan talven opiskeluihin. Tutkintonsa suoritti hän viimein loistavasti, ja sitte tuli viimeinen vanhassa kodissa vietetty ilta, ja viimeinen aamu valkeni. Nuori lähetyssaarnaaja luki psalmin. Isä seurasi häntä Glasgowiin, lausui ainiaaksi jäähyväiset pojalleen ja vaelsi yksinään murhemielin kotia kohti. Mutta hän oli myös iloissaan siitä, että pojasta oli oleva hyötyä maailmassa. Englannista purjehti Livingstone Kap-maahan ja läksi pohjoisimmalle lähetysasemalle, Betjuana-maassa sijaitsevaan Kurumaniin, taipaleella kokien monia seikkailuja. Jo nyt kuuli hän puhuttavan, että kaukana pohjoisensa oli suuri suolaton järvi nimeltä Ngami, ja hän toivoi kerran saavansa nähdä sen.

Kurumanista teki hän useita matkoja eri suuntiin, tullakseen tuntemaan asukkaita ja oppiakseen heidän kieltänsä, auttaakseen heidän sairaitaan ja saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Viimeiseen hetkeensä asti työskenteli hän, kuten monia vuosia myöhemmin Gordon, orjien vapauttamiseksi. Hän taisteli alkuasukasten raakoja ja julmia tapoja vastaan, valaisi heidän pimeätä taikauskoisuuttaan, ja toivoi ajan mittaan voivansa kehittää oppilaita, jotka sitte hajautuisivat saarnaajiksi ympäri maata. Taitavan lääkäröimisensä tähden pidettiin häntä monin paikoin taikurina, joka hallitsi salaisia voimia, ja hänen huhuttiin kykenevän herättämään henkiin kuolleitakin. Hän voitti puolelleen alkuasukasten rakkauden ja ihailun tyyneydellään ja suoraluontoisuudellaan, ja hän puheli heille aina ystävällisesti, ei koskaan kovasti ja kiivaasti. He käsittivät, ettei hän koskaan ajatellut omaa etuaan, vaan ainoastaan heidän parastaan. Mutta sitä he eivät käsittäneet, että suuri ja mahtava päällikkö saattoi uhrautua muiden tähden, sen sijaan että olisi käyttänyt valtaansa sortaakseen ja kiusatakseen heikkoja, niinkuin he olivat tottuneet muulloin näkemään.

Livingstone perusti uusia lähetysasemia yhä kauvemmas sisämaahan, joutuen monenlaisiin vaiheisiin. Hän oli mitä täpärimmin menettämäisillään henkensä jo uransa alussa: leijona raateli häntä vaarallisesti ja murskasi häneltä vasemman käsivarren hyvin pahasti; koko lopun ikäänsä tunsi Livingstone niiden puremien kivistelyn eikä kyennyt koskaan nostamaan käsivarttaan olkapäätä korkeammalle. Naituaan lähetyssaarnaajan tyttären Kurumanista asui hän etäisimmällä etelä-afrikalaisella lähetysasemallaan Kolobengissa viisi vuotta, mutta se olikin hänen pisin ja viimeinen leponsa, sillä sittemmin oli hänen elämänsä herkeämätöntä ja rauhatonta vaellusta. Hän ei päässyt sovintoon naapuriensa — boerien — kanssa, jotka vihasivat häntä orjakaupan vastustamisen takia, ja lisäksi tuli Kolobengiin sellainen poutakausi, että koko seutua kohtasi nälänhätä. Virrankin uoma kuivui, alkuasukkaat harhailivat pois metsästelemään, naiset keräilivät heinäsirkkoja ruuaksi, lapsia ei kuulunut kouluun, ja kirkko oli sunnuntaisin tyhjillään.

Silloin päätti Livingstone tunkeutua eteenpäin vielä kauvemmas pohjoiseen, olletikin kun hän oli saanut kutsun Ngamin rannoilla hallitsevalta mustalta Letjoletebe-kuninkaalta. Liikkeelle lähdettiin kesäkuun 1. p:nä 1849. Muuan kelpo englantilainen, Livingstonen ystävä Oswell, oli mukana ja kustansi koko matkan. Hän oli varakas mies, ja matkustajat saivat kulkueeseensa useita vaunuja, kahdeksankymmentä härkää, kaksikymmentä hevosta ja viisikolmatta palvelijaa. Vedestä pyrki olemaan puute, samoaminen Kalaharin erämaan poikki tuntui uhkaavalta, mutta kahden kuukauden kuluttua päästiin kuitenkin Ngamin rannalle, jota europalaiset nyt ensi kertaa katselivat.

Letjoletebe osottausi vähemmän ystävälliseksi kuin oli voitu toivoa hänen ennakkolupaustensa perusteella. Saadessaan kuulla, että Livingstone aikoi pitkittää matkaansa pohjoiseen suuren Sebituane-päällikön luo, alkoi hän peljätä tämän saavan ampuma-aseita valkoisilta miehiltä ja sitten saapuvan hänen maahansa ryöstämään ja hävittämään. Lopulta täytyi retkikunnan pyörtää takaisin Kolobengiin. Mutta Livingstone ei ollut sitä lajia miestä, joka taipuu häviöön. Hänen vaalilauseenaan oli: yritä uudestaan! Ja hän samosi vielä pari kertaa järvelle ja vei vaimonsa ja lapsensa mukanaan, iloiten lastensa telmimisestä hänen omassa järvessään.

Tällaisella retkellä saapui hän suuren ja mahtavan Sebituanen valtakuntaan ja sai mitä vieraanvaraisimman vastaanoton. Päällikkö antoi hänelle kaikki pyydetyt tiedot ja lupasi auttaa häntä kaikin tavoin. Koko tässä osassa sisä-Afrikaa oli Sebituane tunnettu hyväntahtoisena ja säveänä miehenä, joka ei milloinkaan päästänyt vierasta tyhjin käsin lähtemään majastaan. Sentähden puhuivat kaikki hyvää Sebituanesta. Nyt oli Livingstone tullut hänen kyläänsä, ja Sebituane oli mielissään valkoisen miehen näkemisestä. Hän käsitti, että niin säveästi ja sydämellisesti puhuva muukalainen ei tahtonut muuta kuin hänen ja hänen heimonsa parasta. Ja jo ensimäisenä sunnuntaina tuli päällikkö Livingstonen saarnatilaisuuteen ja kuunteli tarkkaavasti. Joitakuita päiviä myöhemmin sairastui Sebituane keuhkotulehdukseen. Livingstone näki, että suuri päällikkö teki kuolemaa, ja tahtoi puhua hänelle tulevaisesta elämästä ja ylösnousemuksesta, mutta päällikön soturit vaiensivat hänet. Sebituanen viimeiset sanat koskivat Livingstonen pikku poikaa: "Viekää hänet naisten majaan ja antakaa hänelle maitoa". Livingstone suri mustaa päällikköä kuin likeistä ystävää.

Öswellin kanssa pitkitti hän matkaansa koillista kohti suureen Linjantin kylään, ja pian jälkeenpäin keksivät he virran niin valtaisen, että he vertasivat sitä skotlantilaiseen vuonoon. Virta oli Sambesi. Sen alajuoksun olivat europalaiset jo kauvan tunteneet, mutta kukaan ei tiennyt, mistä se sai alkunsa. Ilmanala oli epäterveellinen eikä soveltunut uuden lähetysaseman perustamiseen. Makololo-kansa, kuolleen päällikön heimo, lupasi hänelle maata, majoja ja härkiä, jos hän jäisi heidän luokseen. Mutta hänellä oli nyt suurempia suunnitelmia, joten hän luopui lähetysasema-aikeestaan. Täällä täytyy ensin rehellisen ja kunniallisen kaupan kukoistaa, ajatteli hän. Makololo-kansa oli alkanut myydä orjia ainoastaan voidakseen ostaa ampuma-aseita ja muita haluttuja Europan tuotteita. Jos nyt sen sijaan voitaisiin saada heidät myymään norsunluuta ja kameelikurjen sulkia, saisivat he vaihdetuksi itselleen mitä halusivat europalaisilta kauppamiehiltä, tarvitsemattansa enää kaupata ihmisiä. Mutta sellaisen kaupan herättämiseksi oli ensin löydettävä sovelias tie rannikolle, joko Atlantin tai Intian meren. Sellainen maa, missä mustat heimot liikkuivat alituisilla sotaretkillä toisiansa vastaan vain saadakseen orjia, ei voinut olla kypsynyt kristinuskolle. Siten sai Livingstone suunnitelmansa selväksi. Ensin tie rannikolle; sitten on edistettävä kunniallista kauppaa, joka tekee orjamarkkinat tarpeettomiksi, ja sittemmin on hyvä järjestää lähetystyö, ajatteli hän.

Ensin läksi hän samoamaan etelää kohti, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa eivät voineet seurata häntä vaivaloisilla retkillä, joten heidän oli muutettava Englantiin. Hän lausui heille hyvästi Kap-kaupungissa ja ajoi sitten yksinään Kurumaniin, jatkaen läntistä, pitempää tolaa myöten Kolobengiin. Hän myöhästyi aika lailla, ja se sattui hänen onnekseen, sillä hänen poissaollessaan oli boeritasavallan ensimäinen presidentti Pretorius tehnyt hävitysretken Kolobengiin, mukanaan kuusisataa boeria ja seitsemänsataa mustaa palkkasoturia. He olivat ryöstäneet Livingstonen koko omaisuuden, ottaneet hänen karjansa, tuhonneet kaiken mitä eivät olleet voineet korjata mukaansa, huonekalutkin, repineet rikki hänen kirjansa ja sirotelleet lehdet tuuleen.

He olivat hyökänneet alkuasukasten kyliin ja kanuunillaan surmanneet kuusikymmentä miestä. Mutta kansa puolustausi urhoollisesti, ja kolmekymmentäviisi boeria jäi paikalle. Hyökkäyksen tarkotuksena oli rangaista mustia, koska he sallivat englantilaisten vapaasti matkustaa alueensa läpi. Mutta boerien toivomus itse Livingstonen vangitsemisesta ei täyttynyt. Enimmin katkeroitti Livingstonea se, että nämä kristityt boerit tahtoivat sulkea maan europalaisilta voidakseen sitte rauhassa pakottaa mustia viljelemään maata ja kaitsemaan karjalaumoja julmien isäntäinsä hyväksi, näiden huolettomasti istuskellessa piippuansa poltellen ja raamattuansa lueskellen.

Taaskin varustausi Livingstone pitkälle matkalle, ja v. 1853 oli hän Linjantissa makololo-kansan maassa. Siellä hallitsi nyt Sebituanen poika Sekeletu, joka otti hänet ystävällisesti vastaan ja piankin kiintyi häneen niin hartaasti, ettei tahtonut laskea häntä luotansa. Ja kun Livingstone kuitenkin samosi edelleen ylös Sambesia, tuli Sekeletu itse saattajaksi, mukanaan joukko sotureitansa. Muutamien päivämatkojen perästä kohtasivat he päällikön velipuolen Mpepen, orjakauppiaan, joka tavotteli Sekeletun henkeä, saadakseen sitten itse vallan käsiinsä. Parina kertana yritti Mpepe surmata velipuolensa, ja kerran pelasti Livingstone Sekeletun joutumasta heittokeihään lävistämäksi. Kiista päättyi siten, että Mpepe sai vuodattaa verensä kuiviin.

Vielä ylempänä Sambesin varrella asui Mpepen isä kylässään. Hän oli tehnyt naapuripäällikkönsä kanssa liiton, kostaakseen Sekeletulle. Ensimäisessä kohtauksessa, kaikkien istuessa rauhallisina, antoi Sekeletu merkin, ja 100 hänen soturinsa piirittivät molemmat vihamieliset päälliköt. Ennen kuin Livingstone ehti estämään, oli heidät hakattu kirveillä palasiksi, jotka viskattiin Sambesin krokotiileille. Mutta Livingstonen mieltä järkytti tapaus niin suuresti, että hän heti poistui paikalta.

Linjantista teki Livingstone merkillisen matkansa Loandaan, länsirannikolle, jonkun verran etelään Kongo-virran suulta. Sitä tietä ei ollut yksikään europalainen ennen kulkenut. Hänen saattueenaan oli seitsemänkolmatta uskollista makololo-miestä, joiden harrasta kiintymystä isäntäänsä eivät horjuttaneet matkan vaarat ja vaivat, heidän kulkiessaan villien heimojen alueitten halki ensin Sambesia ylöspäin ja sitte muita jokia pitkin. Lakkaamatta täytyi vuolaiden sateiden takia ponnistella tulvavesien ja pettävien lammikoiden yli. Itse ratsasti Livingstone härällä, sitte kun mukana ollut pikku vene oli pirstoutunut hylyksi. Moskiitot inisivät pilvinä vesiperäisillä tienoilla, ja ummehtuneista, kosteista huuruista sai Livingstone yhtämittaa kuumetta, ollen usein niin menehdyksissään, ettei kyennyt edes istumaan härän selässä. Mutta pahimmissakaan kiusoissaan ja vastuksissaan ei hän koskaan jättänyt tarkkaamatta ympäristönsä luontoa ja laatimatta taipaleensa karttaa. Hänen päiväkirjansa oli vahvoihin kansiin sidottu lukollinen ja jykevä nidos, ja hän kirjotti niin huolellisesti ja sirosti kuin olisi se ollut painettua.

Hyvyydellään ja ystävällisyydellään voitti hän tavallisesti villien luottamuksen, niin että he eivät ainoastaan suoneet hänelle vapaata pääsyä, vaan myöskin lahjottivat hänelle elintarpeita. Väliin pidättivät hänet kuitenkin ilkimieliset päälliköt, jotka vaativat härkää, pyssyä tai miestä veroksi, mutta hän osasi hoidella heitä niin hyvin, että he useimmiten jättivät hänet rauhaan; mutta kyllä häntä parina kertana verotettiin hyvinkin kalliisti. Aina sai hän mielten tyynnyttelyyn apua varjokuvista, esittäen raamatullisia kohtauksia skioptikonilla. He keräytyivät esittäjän taakse mitä jännittyneimpinä, mutta pelkäsivät myös, että kaihtimelle ilmestyneet kuvat olivat henkiä, jotka saattoivat asettua heihin itseensä. Mistään muusta jumalanpalveluksesta kuin näistä kuvista eivät he tahtoneet kuulla puhuttavan.

Loandan edustalla oli muutamia englantilaisia risteilijöitä, jotka olivat tulleet yrittämään ehkäistä orjakauppaa. Maanmiestensä keskuudessa sai Livingstone virkistävän lepoajan ja nautti kunnollisella vuoteella nukkumisesta, maattuaan märällä maalla kuuden kuukauden aikana. Ja kaikki, mitä he kertoivat suuresta maailmasta, oli uutta vaeltajallemme. Hän sai kuulla Krimin sodasta, jossa vielä tuntematon Gordon läpäisi luutnanttina tulikasteensa, ja niistä rohkeista retkeilijöistä, jotka olivat yrittäneet saada selvää Franklinin onnettomasta matkueesta napaseuduilla. Kyllä olisi ollut hauska saada monien Afrikassa kestettyjen vaellusvuosien jälkeen kunnollisesti lepäillä mukavassa laivankojussa matkalla Englantiin. Livingstone voitti kuitenkin kiusauksen. Hän ei voinut jättää uskollisia makololo-miehiään tuuliajolle. Hän oli myös huomannut, että tie länsirannikolle ei ollut sovelias kauppaa varten, ja hän ajatteli, että Sambesi-virta kenties kelpaisi yhdyssiteeksi sisämaan ja itärannikon välillä. Ja niin päätti hän kaikista vaaroista huolimatta kääntyä takaisin, jätti hyvästi englantilaisille ja samosi jälleen Afrikan aarniometsiin.

Ennen Loandasta lähtöään laittoi Livingstone kuntoon valtaisen lähetyksen kirjeitä, muistiinpanoja, karttoja ja kuvauksia vastakeksityistä maista. Se englantilainen laiva, joka sai hänen postinsa kuljettaakseen, teki Madeiran rannikolla haaksirikon miehineen kaikkineen. Ainoastaan yksi matkustaja pelastui. Onnettomuudesta saapui sanoma Livingstonelle hänen vielä ollessaan lähellä rannikkoa, ja hänen täytyi kirjottaa ja piirustaa kaikki uudestaan, mikä työ vaati useita kuukausia. Jos hän olisi jättänyt makololot oman onnensa nojaan ja matkustanut kotia, niin olisi hän joutunut haaksirikon tehneeseen laivaan.

Makololo-kansa otti hänet vastaan mitä innostuneimmin. Sekeletu suosi Livingstonea edelleen niin suuresti, että kun tämä läksi retkelleen itärannikkoa kohti, lahjotti hän tutkimusmatkailijalle runsaat eväät ja kolme parasta ratsastushärkäänsä sekä määräsi hänen saattolaisikseen satakaksikymmentä soturia. Niin kauvas kuin hänen valtikkansa ulottui yli metsien ja vainioiden antoi hän käskyn, että kaikkien metsästäjien ja maanviljelijäin piti antaa valkoiselle miehelle ja hänen joukolleen, mitä he pyysivät. Livingstonen matkoissa ei ollut vähimmin merkillistä se, että hän kykeni tekemään ne ilman mainittavaa apua kotoapäin. Hän oli afrikalaisten ystävä ja matkusteli pitkiä taipaleita heidän vieraanaan.

Nyt suuntasi hän kulkunsa Sambesin vartta alaspäin, tuntemattomalle tolalle. Linjantissa oli hän jo aikaisemmilla käynneillään kuullut puhuttavan, että virrassa oli valtainen koski, ja nyt löysi hän tämän Afrikan Niagaran, jonka hän nimitti Viktoria-putoukseksi. Kosken yläpuolella on virta 1.800 metriä leveä, ja basalttikynnykseltä syöksyy vaahtoava ja jymisevä vesipaljous 119 metriä syvälle alas. Se kohisee ja kiehuu kuin kattilassa, ja vesipaljous sulloutuu kalliohautaan, joka on paikka paikoin tuskin viittäkymmentä metriä leveä. Veden hyrskettä ja höyryä leijuu alituiseen putouksen yllä pilvinä, ja alkuasukkaat nimittävätkin sitä "savuavaksi vedeksi". Europan suureen yleisöön vaikutti Viktoria-putouksen kuvaus enemmän kuin Livingstonen kaikki muut löydöt ja havainnot. Olihan ihan aavistamatonta, että Afrikassa kohisi koski, joka kykeni vetämään vertoja Niagaran jylhälle kauneudelle ja suuremmoiselle voimalle, jopa useissa suhteissa voitti sen. Nykyään kulkee putouksen yli rautatie, ja sinne on kehittynyt paikkakunta, joka on saanut Livingstonen nimen.

Kosken huumaava pauhu häipyi etäisyyteen, ja joukko samosi metsäpolkuja pitkin toisen heimon alueelta toisen rajojen yli. Hätäilemättömänä kuten aina kohtasi Livingstone kaikkia vaaroja ja väijytyksiä miehuullisesti ja kuolemaa halveksien, jättiläisolentona sekä maantieteellisen tutkimuksen että kristillisen lähetystyön riveissä. Hän merkitsi Afrikan tuntemattoman keskitaipaleen eteläisen osan pääpiirteet ja hahmoitti Sambesin juoksun kartalleen. Ensimäiselle virran varrella tapaamallensa portugalilaiselle asemalle jätti hän makololo-miehensä ja lupasi vastedes tulla noutamaan heidät takaisin kyliinsä. Ja niin läksi hän Sambesia myöten Kvelimaneen meren rannikolle. Nyt oli hän siis kulkenut Afrikan halki rannasta toiseen. Ja hän oli ensimäinen tieteellisesti sivistynyt europalainen, joka on siitä tehtävästä suoriutunut.

Viisitoista vuotta Afrikassa samoiltuaan kannatti hänen jo matkustaa kotia. Englantilainen priki vei hänet Mauritius-saarelle, ja vuoden 1856 lopulla oli hän Englannissa. Rajaton riemu tervehti häntä kaikkialla, ja varmaankaan ei oltu milloinkaan kunnioitettu ketään tutkijaa niin suuremmoisesti kuin häntä. Hän kulki kaupungista kaupunkiin ja vastaanotettiin kuin sankari. Aina puhui hän orjakaupasta ja siitä vastuusta, mikä valkoisilla on mustien pelastamiseksi. Afrika, joka oli siirtyvien sadevyöhykkeittensä vallitsemana ollut unohduksissa ja pimeässä, joutui yhtäkkiä koko sivistyneen maailman huomaamaksi.

Moitettakaan ei sentään puuttunut voittajan kotiutuessa. Jotkut maantieteilijät väittivät, että samoja keksintöjä olivat jo muut tehneet, mutta jättiläistä vastaan korotetut kääpiöäänet vaikenivat vähitellen. Lähetysseura antoi hänen ymmärtää, ettei hän ollut toiminut kyllin uutterasti evankeliumin levittämiseksi ja että hän oli ollut liian suuressa määrin tutkimusmatkailijana. Sen vuoksi erosi hän seurasta, ja runsaasti vuoden oleskeltuaan kotimaassa palasi hän Afrikaan Englannin Kvelimaneen nimitettynä konsulina ja suuren retkikunnan johtajana Itä-Afrikan sisäosien tutkimiseksi.

Uudella, kuusivuotisella retkeilyllään Afrikan sisäosissa sai Livingstone kokea kaikenlaatuisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Suurinta haittaa tuotti hänelle orjakauppa. Uskolliset makololot, jotka olivat kärsivällisesti odottaneet hänen paluutansa, vei hän kuitenkin turvallisesti omaan maahansa takaisin. Hänet nähdessään huudahtivat he: "Täkäläiset ihmiset kiusottelivat meitä ja sanoivat: ei teidän englantilaisenne tule koskaan takaisin; mutta me luotimme teihin, ja nyt voimme nukkua rauhallisesti". Tärkeimpiä löytöjä oli nyt iso Njassa-järvi, jonka ympäristöltä vuosittain vietiin yhdeksäntoistatuhatta orjaa Sansibariin, lukuunottamatta sitä monin verroin suurempaa määrää, joka menehtyi matkallaan rannikolle. Kerran läksi Livingstone alas Sambesin suulle englantilaista laivaa vastaan. Se toi hänen vaimonsa ja pienen erikoismallisen höyryveneen, joka oli nimeltään "Lady Njassa" ja oli aiottu virroilla ja järvillä tehtäviä retkiä varten. Pian jälkeenpäin sairastui hänen vaimonsa ja kuoli, saaden hautansa apinanleipäpuun tuuheitten oksien siimeksessä. Surussaankin työskenteli hän yhä yhtä uupumattomasti, ja kun aika oli lopussa ja hänen piti matkustaa kotiin, aikoi hän myydä "Lady Njassan" portugalilaisille. Mutta kuullessaan aluksen siinä tapauksessa joutuvan käytetyksi orjien kuljetukseen, piti hän sen, hinautti sen Sansibariin ja päätti pienoisella, avoimella "Lady Njassalla" lähteä höyryn ja purjeiden avulla Intian valtameren poikki. Tämä oli Livingstonen uskaliaimpia yrityksiä, sillä matka Bombayhin oli neljänsadan penikulman taival aukeata ulappaa, ja kesäkuun alussa voitiin odottaa kaakkoismonsuunia ankarine, korkeine aallokkoineen. Hän toivoi kuitenkin ehtivänsä Bombayhin ennen monsuunin puhkeamista, ja mukanaan kolme valkoista merimiestä ja yhdeksän afrikalaista sekä neljätoista tonnia kivihiiliä viiletti hän ulos Sansibarin satamasta, näki Afrikan rannikon katoavan ja aution meren levittäytyvän kaikille tahoille.

Valkoisista miehistä sairastui kaksi työhön kykenemättömiksi, ja rohkean lähetyssaarnaajan täytyi enimmäkseen luottaa itseensä. Imevät merivirrat ehkäisivät "Lady Njassan" kulkua, ja viiteenkolmatta päivään ei se tyvenen tähden päässyt paikaltaan, sillä kivihiilivarastoa oli säästeltävä, ja kun purjeet riippuivat velttoina pitkin mastojen kylkiä, oli vain asetuttava kärsivällisiksi. Onneksi oli ruokavaroja ja juomavettä riittämään asti, ja Livingstone oli tottunut vastoinkäymisiin ja turhaan odotukseen. Kaksi kovaa myrskyä oli hänen kestettävä, ja peräti täpärällä oli, ettei "Lady Njassa" mennyt nurin meren kuohuissa. Vihdoin kohosi Intian rannikko merestä, ja kuusiviikkoisen matkan jälkeen lipui "Lady Njassa" Bombayn suuremmoiseen satamaan. Ilma oli usvainen, eikä kukaan pannut tähdelle pikku alusta, mutta kun tuli tietoon, että Livingstone oli kaupungissa, riennettiin osottamaan hänelle kunnioitusta kaikin tavoin.

V. 1866 on Livingstone taas Afrikassa. Tapaamme hänet Rovuma-joen suulla; se laskee mereen Njassan itäpuolella. Hänellä on 37 palvelijaa, monet niistä palkattuja Intiasta, ja yksi hänen miehistään, Musa, on ollut mukana ennenkin. Hän samoaa poikkimaitse Njassa-järvelle, mutta tahtoessaan lähteä alkuasukasten veneillä järven yli länsirannalle, estävät hänet siitä arabialaiset, jotka tietävät hänet orjakaupan vaarallisimmaksi viholliseksi. Hänen ei auta muu kuin kiertää järvi jalkasin, ja askel askeleelta laajentaa hän nyt maantieteellistä tietämystä, laatii karttoja, tekee muistiinpanoja ja kartuttelee kokoelmia.

Hänen palvelijakuntansa osottausi ennen pitkää kerrassaan roskaväeksi. Intialaiset miehet erotettiin, ja muidenkin joukossa oli vain harvoja luotettavia. Parhaat olivat Susi ja Tjuma, jotka uskollisuudellaan saivat suurta mainetta sekä Afrikassa että Europassa. Livingstonen taival oli pitkä ja vaivaloinen, ja hän kärsi suuria vahinkoja. Ruokavarat loppuivat, ja muuan palkattu kantaja karkasi, vieden mukanaan rohtolaatikon. Siitä hetkestä saakka ei Livingstonella ollut mitään lievikettä kuumeelle, ja hänen terveytensä murtui. Mutta hän saavutti Tanganjikan eteläisen kärjen, ja seuraavana vuonna keksi hän Bangveolo-järven. Hän läksi järven saarille ja herätti suurta ihmettelyä sikäläisten alkuasukasten keskuudessa, jotka eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoihoista miestä. Järven koko ympäristöllä levisi laajoja rämeitä, ja Livingstone luuli, että näiltä seuduin oli Niilin äärimäistä eteläistä lähdettä etsittävä. Niilin alkuhaarojen hakeminen kiinnitti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän viipyi vuoden toisensa jälkeen Afrikassa. Ja kuitenkaan ei hänelle oltu suotu koskaan ratkaista arvotusta, eikä hän saanut milloinkaan tietää, että Bangveolosta juokseva joki on Lualaban eli ylä-Kongon sivujoki.

Bangveolon rannalla tekivät hänen useimmat miehensä kapinan. He kokivat mielestään liian kovaa ja olivat väsyneet pureskelemaan maissipuikeloita sekä vaativat isäntäänsä viemään heidät seuduille, missä sai kyllikseen syödä. Ainaisen rauhallisena ja säveänä puhutteli Livingstone heitä ystävällisesti. He tuntuivat hänestä olevankin oikeassa, ja hän oli itsekin väsynyt ponnistelemaan eteenpäin puutetta ja vaivoja kärsien. Miehet kummastuivat niin suuresti hänen lempeydestään, että pyysivät saada jäädä hänen palvelukseensa.

Livingstonella oli nyt seuranaan muuan ystävällismielinen arabialainen nimeltä Mohammed. Saattueeseen kuului useita muitakin arabialaisia, Tanganjikan itärannikon alkuasukkaita ja orjia, jotka kantoivat norsunluuta ja ruokavaroja. Ja usein näki Livingstone kokonaisia orjalaumoja, joita ajettiin eteenpäin puuhaarukat kaulassa ja ammuttiin kuoliaaksi, jolleivät jaksaneet kävellä, jotta heistä eivät toiset kauppamiehet hyötyisi. Itse oli Livingstone tällä matkalla vaarallisesti sairaana; häntä oli kuljetettava paareilla. Siinä virui hän tajuttomana ja kuumehoureissa, kokonaan menettäen ajantietonsa. Matkue samosi taas Tanganjikaa kohti ja aikoi mennä kanooteilla järven itärannalle Udjidji-maahan. Kun hän vain pääsisi sinne asti, saisi hän levätä; siellä odottivat häntä uudet varastot ja kotimaasta saapunut posti.

Puille paljaille joutuneena ja menehdyksissään saapui hän Udjidjiin, joka oli arabialaisen orjakaupan pääpaikkoja. Mutta uudet varastot olivat hävinneet jäljettömiin. Hän tilasi silloin kirjeellisesti lisää rannikolta ja kehotti Sansibarin sulttaania vastaamaan siitä, ettei mitään joutuisi hukkaan. Hän lähetti joukottain kirjeitä, jotka eivät milloinkaan päässeet perille. Kerrankin toimitti hän matkaan neljäkymmentäkaksi kirjettä sisältävän käärön; niistä ei ainoakaan saapunut määräpaikkaansa. Mutta järven itäpuolella asuvat heimot olivatkin parhaillaan sodassa keskenään.

Livingstone ei menettänyt miehuuttaan. Hän hankki uuden joukon kantajia, lähtien Susin ja Tjuman kanssa länttä kohti järven yli, missä Manjema-maa oli hänen matkansa määränä. Sen rajaseutujen halki juoksee Lualaba. Jos hän kykeni osottamaan, mihin tämä valtainen virta suuntasi kulkunsa, Välimereen vaiko Atlanttiin, niin hän saattoi sitte hyvällä omallatunnolla palata kotia. Hän ei tahtonut jättää tätä mustien maanosaa ennen sen arvotuksen selviämistä, ja sen ratkaisemiseksi uhrasi hän turhaan henkensä. Kanootit kiitivät siis järven yli, ja länsirannalta pitkitti hän jalkasin matkaansa manjema-kansan maahan. Siellä kuljeskelivat mustaihoiset metsissä ja kävivät sotaa naapuriensa kanssa, söivät kaatuneet vihollisensa, tekivät taikoja ja palvelivat epäjumalia, joita olivat itse veistelleet puusta. "Kuoleeko teidänkin maassanne ihmisiä?" kysyivät he. "Tiedättekö mitään loihtua kuolemaa vastaan? Minne joutuvat ihmiset, kun elämä loppuu?" Ja hän selitti heille kaikki.

12. Henry Stanley.

Livingstone jatkoi kulkuansa länttä kohti. Lualaba ei suonut hänelle rauhaa. Hänen tutkimiensa seutujen alkuasukkaat luulivat, että hänkin oli orjakauppias, kuten kaikki muut muukalaiset, eivätkä antaneet hänelle mitään apua. Hän ihaili uutta maata, missä kunnaitakin kattoivat tuulessa huojuvat palmut, missä loppumattomat hedelmäaarteet kypsyivät päiväntasaajan ikuisen kesän vaalimina ja kaapelin paksuiset köynnöskasvit kiertyivät jättiläispuiden ympäri, joiden lehvistössä kirkuvat papukaijat lentelivät oksalta oksalle. Lukuisat apinalaumat viettivät vapaata elämää vehmaissa lehtisuojamissa, ja eläinmaailma kilpaili kasvivaltakunnan kanssa monimuotoisuudessa ja runsaudessa. Kaikkialla kulki Livingstone valppain katsein. Hän näki ihmeellisiä kasveja, jotka vetivät puoleensa ja käyttivät ravinnokseen hyönteisiä, ja tarkkaili kaloja, jotka nousivat märkään ruohikkoon maalle. Sadekauden tullessa menetti hän useita kuukausia, ja seuraavalle retkelle lähtiessään sai hän mukaansa ainoastaan kolme saattolaista, joiden joukossa olivat uskolliset Susi ja Tjuma. Troopillisen metsän hämyisissä tiheiköissä repi hän jalkansa verille, kaatuneitten runkojen ja lahoavien ryteikköjen yli tunkeutui hän edelleen, ja korkeiden puiden latvojen ja tiheän alikasvullisuuden välillä leijuivat kuumehuurut kuin näkymättömänä harsona. Hän sairastui taas ja joutui pitkäksi aikaa lepäämään köyhässä majassaan, missä hän ruohovuoteella lueskeli kulunutta raamattuaan tai kuunteli alkuasukasten kertomuksia taisteluistaan ihmisten ja apinain kanssa. Sillä gorillakin asusti niissä metsissä.

Niin vierivät vuodet, meluavan maailman etäisimmänkään kaiun saapumatta hänen kuuluviinsa. Lualaba-joki oli hänen ainoana pidättäjänään. Valuivatko sen vedet tyhjentymättömänä verona länsimereen vai soluivatko hiljaa metsien, rämeiden ja erämaiden halki Egyptiin? Jos hän vain voisi vastata siihen kysymykseen, lähtisi hän suoraa päätä Sansibariin ja sitte kotia. Moniin vuosiin ei hän ollut kuullut sanaakaan lapsistaan ja ystävistään. Afrikan maa piteli häntä aarniometsäinsä vankina.

Livingstonen perheeseen kuului tytär nimeltä Agnes. Hän elää vielä, ja hänen vieraanvaraisessa kodissaan Edinburghissa pysähtyy kävijä kunnioittavasti hänen isänsä päiväkirjain, hänen vanhan raamattunsa ja tieteellisten kojeittensa ääreen. Nuorena tyttönä oli Agnes kirjottanut isälleen, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin pelkästään ilahduttaakseen tytärtään, vaan hän sai huoletta viipyä, kunnes oli suorittanut tehtävänsä ja päässyt itse tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Mikään ei voinut paremmin tukea häntä kuin sellainen rohkaisu tyttärensä taholta. Eräässä Manjemasta lähettämässään kirjeessä lausui hän tahtovansa myös antaa nuorille maanmiehillensä esimerkkiä miehekkäästä uurastuksesta. Ja hän kertoi käyneensä vanhaksi ja harmaapääksi, menettäneensä hampaansa ja saaneensa poskensa ja silmänsä kuopalle. Hän haasteli nuoresta gorillasta, jonka muuan päällikkö oli antanut hänelle lahjaksi. "Istuessaan on se lähes kaksi jalkaa korkea, ja se on viisain ja vähimmin ilkikurinen kaikista näkemistäni apinoista. Se kokottelee käsiään, jotta se otettaisiin syliin kannettavaksi, ja toisen kieltäytyessä menevät sen kasvot surkeiksi kuin itkevän ihmisen, ja se vääntelee käsiään ihan kuin ihminen, toisinaan lisäten mukaan kolmannen kouran, saadakseen vetoamisensa sitä liikuttavammaksi. Minut näki se heti ystäväkseen, ja jos joku kiusotteli sitä, käänsi se aina selkänsä minuun päin, saadakseen turvaa, tuli istumaan matolleni, teki itselleen ruohoista ja lehvistä kunnollisen vuoteen ja kietoi maton ympärilleen, kun oli aika mennä nukkumaan. En voi ottaa sitä mukaani, ja pelkään sen kuolevan ennen kuin matkustan kotiin. Sen musta karva oli hieno ja kaunis niin kauvan kuin sitä vaali emo, joka surmattiin. Minua ällistellään ihan kylliksi yksinäni; kaksi gorillaa — se ja minä — ei varmaankaan saisi milloinkaan olla rauhassa."

Helmikuussa 1871 läksi Livingstone taas Manjemasta ja saapui Lualaban rannalle Njangveen, joka oli orjakauppiaiden tyyssijoja. Alkuasukkaat olivat vihamielisiä ja luulivat häntä orjakauppiaaksi, ja orjakauppiaat samaten vihasivat häntä, tuntien hänen mielipiteensä. Turhaan yritti hän saada kanootteja, tehdäkseen matkan tuota isoa virtaa pitkin. Hän tarjosi eräälle Dugumbe-nimiselle orjakauppiaspäällikölle runsaan korvauksen, jos tämä auttaisi aiotun matkan järjestämisessä. Dugumben punnitessa tarjousta sai Livingstone nähdä tapauksen, jonka kamaluus voitti hänen kaikki edelliset kokemuksensa Afrikasta.

Se tapahtui Lualaban rannalla eräänä kauniina heinäkuun päivänä. Viisitoistasataa ihmistä, enimmäkseen naisia, oli kokoontunut erääseen rantakylään markkinoille. Livingstone kuljeskeli ulkosalla, kun näki Dugumben väen tähtäävän kaksi pientä kanuunaa kansanjoukkoa kohti ja laukaisevan ne. Monet noista onnettomista, jotka oli tuomittu kuolemaan tai orjankahleisiin, ryntäsivät kanootteihinsa, mutta alempana oli heitä vastassa orjametsästäjän joukkoja, jotka pidättivät pakenijat nuolisateella. Viisikymmentä kanoottia oli rannassa, mutta niin yhteen sullottuina, ettei niitä saatu liikkeelle. Haavottuneet kirkuivat ja heittelehtivät hurjan epätoivon sekasorrossa. Virran pinnalla ilmaisi joukko mustia päitä, että monet uimarit yrittivät päästä puolentoista kilometrin päässä olevalle saarelle. Virta kävi heitä vastaan, ja heidän asemansa oli toivoton. Heitä ammuttiin herkeämättä. Jotkut upposivat tyynesti ja hiljaisesti, toiset kirkuivat kauhistuneina ja kohottivat kätensä taivasta kohti, ennen kuin painuivat krokotiilien pimeihin suojamiin. Ne pakolaiset, joiden onnistui saada kanoottiinsa vesille, unohtivat melansa ja soutivat käsillään. Kolme kanoottia, joiden miehistöt koettivat pelastaa onnettomia ystäviään, täyttyi vedellä ja upposi kaikkinensa. Vähitellen harvenivat pinnallauiskennelleet päät, ja vain muutamia oli enää taistelemassa hengestään, kun Dugumbe armahti heitä ja antoi pelastaa kaksikymmentäyksi ihmishenkeä.

Tämä näytelmä teki Livingstonen sairaaksi ja toivottomaksi. Sen kuvaus kulki sitte koko englantilaisessa sanomalehdistössä ja herätti sellaisen kauhun myrskyn, että Sansibariin lähetettiin valtion komitea tutkimaan läheltä orjakauppaa ja etsimään sulttaanin avulla keinoja sen hävittämiseksi. Mutta me tiedämme, että vielä Gordonin aikana oli Sudan orjakaupan maita, ja tarvittiin yhä vuosikymmeniä, ennen kuin orjakauppiasten valta oli murrettu. Livingstonelle itselleen oli onneksi, ettei hän tullut yhtyneeksi Dugumben retkikuntaan, sillä alkuasukkaat kokoontuivat puolustautumaan, hyökkäsivät Dugumben saattueen kimppuun ja surmasivat rosvolaumasta kaksisataa. Tällä tavoin jäi Lualaban kysymys ratkaisemattomaksi. Livingstone alkoi itse peljätä, että hänen unelmansa Niilin lähteestä oli väärä. Hän kuuli hämärää puhetta, että Lualaba kääntyi länttä kohti. Mutta yhä toivoi hän virran kulkevan pohjoiseen ja että Niilin lähde oli siis etsittävä Bangveolon lisien joukosta. Vaikeuksien karttuessa hänen ympärillään vahvistui myöskin hänen päätöksensä pysyä hellittämättömänä. Ilman voimakasta ja hyvin järjestettyä karavaania ei yritys kuitenkaan voinut menestyä. Sentähden täytyi hänen palata Udjidjiin, jonne piti sillävälin saapua uusia varastoja rannikolta. Ja tuhansien vaarojen ja väijytysten keskellä suoriutui hän paluumatkastaan levottoman maan läpi. Puolikuolleena kuumeesta ja hätää kärsien saapui hän Udjidjiin lokakuulla.

Siellä odotti häntä uusi pettymys. Uudet varastot olivat kyllä tulleet, mutta se arabialainen roisto, jonka piti tallettaa hänen tavaroitansa, oli myynyt hänen omaisuutensa, m.m. pari kilometriä kankaita ja useita säkillisiä lasihelmiä, jotka olivat ainoana käypänä rahana. Arabialainen selitti varsin tyynesti, että hän oli luullut lähetyssaarnaajan kuolleen.

Livingstonen päiväkirjasta luemme, että hän avuttomuudessaan tunsi olevansa kuin se mies, joka matkusti alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, ja turhaan odotti hän pappia, leviittaa tai laupiasta samarialaista. Mutta näin kirjottaa hän viisi päivää Udjidjiin tulonsa jälkeen: "Ollessani enimmin masennuksissani oli hyvä samarialainen ihan lähellä, sillä eräänä aamuna tuli Susi kaikin voimin juosten ja huusi henki kurkussa: 'Englantilainen! Minä näin hänet!' ja sitte pyörähti hän vierasta vastaan. Karavaanin etunenässä liehuva Yhdysvaltain lippu ilmaisi muukalaisen kotimaan. Tavaramytyt, sinkkilevyaltaat, isot kattilat, teltit, kaikki saivat minut ajattelemaan: Sen täytyy olla varakas matkustaja eikä tällainen puutteeseen joutunut raukka kuin minä."

Tulija oli nuori sanomalehtimies Stanley, jonka oli suuren "New-York Herald"-lehden omistaja Gordon Bennett vasiten lähettänyt hakemaan Livingstonea Afrikan tuntemattomasta sisämaasta. Hän oli perusteellisesti valmistautunut merkilliselle retkelleen ja sai kokea monia seikkailuja, kerran joutuen arabialaisten seurassa taisteluunkin villien kanssa, jolloin kaikki arabialaiset saivat surmansa sekä suuri joukko heidän puolellaan olleita alkuasukkaita ja viisi Stanleyn miestä. Erään Tanganjika-järveen laskevan joen varrella kuuli hän viimein karavaanilta, joka tuli Udjidjista, että siellä päin asui valkoihoinen mies. Nyt oli Stanley varma asiastaan, hänen innostuksensa yltyi korkeimmilleen, ja hän lahjoi kantajiaan, kannustaakseen heitä pitkiin päivämarsseihin. Ja hän samosi maasta maahan, kiistellen päällikköjen kanssa heidän vaatimistaan veroista.

Marraskuun 10. p:nä tapahtui molempien tutkimusmatkailijain merkillinen kohtaus, kun Livingstone tiedon saatuaan astui alas kuistiltaan pihalle, jonne olivat myös kaikki Udjidjin arabialaiset keräytyneet. Stanley raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja näki edessään pienen miehen, harmaatukkaisen ja kalpean, kauhtuneen kultanauhan ympäröimä sininen konsulinlakki päässä, punahihainen nuttu ja kuluneet harmaat housut yllä. Stanley olisi tahtonut rynnätä syleilemään häntä, mutta väkijoukon läsnäolo tuntui kiusalliselta, jonkavuoksi hän vain nosti hattuaan ja astui esille, sanoen yksinkertaisesti: "Tohtori Livingstone luullakseni?" "Niin", vastasi tämä säveästi ja kohotti lakkiaan. "Kiitän Jumalaa, hra tohtori, että minun on suotu tavata teidät." "Minäkin kiitän Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa."

He istuutuivat kuistille, ja kaikki alkuasukkaan seisoivat töllistellen ympärillä. Olen kerran Stanleyn omassa päivällispöydässä Lontoossa kysynyt häneltä, miltä tuntui tavata Livingstonea Afrikan sydämessä, ja hän vastasi tunteittensa olleen niin kuohuksissa, ettei niitä voi kuvata. Hän vain katseli ja katseli suurta erakkoa, joka oli kieltäytynyt maailmasta ja lähes kolmekymmentä vuotta samoillut mustien seassa. Hän tarkkaili kalpeiden kasvojen jokaista ryppyä ja ymmärsi, että nuo kärsimyksen ja totisuuden piirrot merkitsivät kokonaisen ihmispolven kestänyttä yksinäisyyttä ja työtä, sairauksia ja suruja. Ja hän ajatteli Bennetin sanoja: "Se saa maksaa mitä hyvänsä — mutta ottakaa selko Livingstonesta!"

Kyllä oli miehillä kertomista keskenään. Neljä kuukautta olivat he yhdessä. He vuokrasivat kaksi isoa kanoottia, soutivat Tanganjikan pohjoispäähän ja saivat selville, ettei järven vesi juokse minnekään siltä taholta. Vasta kahta vuotta myöhemmin onnistui englantilaisen Cameronin keksiä Tanganjikan laskujoki Lukuga, joka yhtyy Lualabaan. Ja kun hän sitäpaitsi huomasi, että Lualaban varrella oleva Njangve on 150 metriä alempana kuin Niilin lähtökohta Albert-järvestä, oli hän todistanut, ettei Lualaba voinut kuulua Niiliin ja että Livingstonen luulo Niilin äärimäisten lähteiden löytymisestä Bangveolon tienoilta oli ollut vain pettävä unelma. Lualaban täytyi siis laskea Atlanttiin, ja itse asiassa ei tämä virta olekaan muuta kuin Kongon yläjuoksu. Cameron oli myös ensimäinen europalainen, joka on idästä länteen päin kulkenut Afrikan keskiosan poikki.

Nyt piti Stanleyn lähteä takaisin Sansibariin kertomaan lehdelleen lähetettävällä kirjeellä maailmalle, että Livingstone oli elossa. Taboraan saakka matkustivat he yhdessä, sillä Livingstone odotti uusia varastoja, ja yltäkylläisyydestään lahjotti Stanley hänelle neljäkymmentä kantamusta kankaita, lasihelmiä ja metallilankaa, purjekangasveneen, vedenpitävän teltin, kaksi pyssyä ja muita aseita, ampumavaroja, työkaluja ja keittiöastioita. Kaikki tämä oli mitä suuriarvoisinta Livingstonelle, joka tahtoi kaikin mokomin viipyä Afrikassa, kunnes oli suoriutunut tehtävästään. Sydämellisesti erosivat he sitte toisistaan.

Sansibarista piti Stanleyn hankkia joukko luotettavia ja kunnollisia kantajia sekä lähettää heidät Taboraan, missä Livingstonen oli siis odoteltava heidän tuloaan. Päiväkirjansa, kirjeensä ja karttansa oli hän jättänyt Stanleyn talteen, ja hyvä olikin, sillä kun Stanley saapui Englantiin, epäiltiin hänen kertomustaan, ja hänet otettiin vastaan kylmäkiskoisesti. Sanomalehdet koettivat mustata häntä, mutta suuri yleisö uskoi hänen sanojaan. Aikanaan kääntyi kaikki toisin; hän sai täyden hyvityksen, ja kaikkialla tunnustettiin, että hän oli suorittanut loistavan urotyön.

Vihdoin saapui uusi kantajajoukko Taboraan, 57 miehen voimalla. He olivat oivallisia ja luotettavia, ja kirjeessään Stanleylle ei Livingstone voinut kyllikseen kiitellä tästä uudesta palveluksesta. Elokuun lopussa läksi sitkeä tohtori viimeiselle matkalleen, joka suunnattiin Tanganjikaa kohti, ja uudenvuodenpäiväksi 1872 ehti hän lähelle Bangveoloa. Sateli vuolaammin kuin koskaan ennen; kaikki taivaan akkunat tuntuivat auenneen. Karavaani ponnistausi verkalleen eteenpäin tässä märkyydessä. Toisinaan oli kahlattava tuntikausia vedessä, missä ainoastaan vuolteen renkaat olivat merkitsemässä jokia erilleen ympäristön lammikoista ja tulvavesistä. Alkuasukkaat olivat ynseämielisiä, kieltäysivät antamasta ruokavaroja ja pettivät muukalaisia pitkin matkaa. Tukalampaa retkeä ei Livingstone ollut milloinkaan tehnyt.

Hänen suunnitelmanaan oli kulkea Bangveolon ja kaikkien siihen järveen laskevien vesistöjen eteläpuolitse sekä sitte seurata järvestä lähtevää virtaa, kunnes tuli vakuutetuksi sen lopullisesta suunnasta. Mutta olipa tämän salaperäisen virran tie mereen mikä tahansa, niin se tie oli pitkä, ja Livingstonen päivät olivat luetut. Hän oli ollut kauvan kivuloinen, ja hänen tilansa paheni viime matkan vaivoista. Hänen ruumiinsa oli riutunut alituisista kuumekohtauksista ja riittämättömästä ravinnosta. Kuukauden toisensa jälkeen laahautui hän eteenpäin vielä seuraavallekin vuodelle, Susin ja Tjuman hoitelemana, mutta toukokuun 1. p:n aamuna 1873 veti hän viimeisen henkäyksensä kaukaisessa Tjitampo-päällikön kylässä.

Susi ja Tjuma, jotka olivat saattaneet Afrikan apostolia viimeiset seitsemän vuotta, tunsivat vastuunsa. He ottivat Stanleyn lähettämän joukon johdon, sulloivat huolellisesti arkkuihin vainajan tavarat ja ryhtyivät urotekoon, joka on ainoa laatuaan kaikkien tutkimusmatkojen historiassa. He päättivät kantaa ruumiin koko matkan Sansibariin! Ruumis täytettiin suolalla ja kuivattiin kahden viikon aikana päiväpaisteessa, säilyäkseen mätänemiseltä, ja neulottiin sitte tiukasti karttuunikääreeseen, joka pujotettiin soveliaasta puusta leikatun kaarnalieriön sisään. Tämä kiedottiin purjekankaaseen, ja mytty kiinnitettiin seipääseen, jotta sitä oli mukava kantaa.

Yhdeksän kuukautta kesti sitte ruumissaaton matkaa; kerran oli sen taisteltava itselleen tie vihamielisen heimon alueen läpi. Taborassa tapasivat he englantilaisen retkikunnan, joka oli liian myöhään lähetetty Livingstonen apuun, ja sen jäsenet kuuntelivat syvästi liikutettuina miesten kertomusta. He tahtoivat haudata vainajan Taboraan, mutta Livingstonen palvelijoita ei saatu siihen taivutetuksi. Helmikuussa 1874 päästiin Bagamojoon, mistä vainaja vietiin risteilijällä Sansibariin ja sitten Englantiin. Lontoossa tahdottiin varmuutta siitä, että ruumis todella oli Livingstonen. Kaikki epäilykset haihdutti hänen musertunut ja jälleen luutunut käsivartensa, jonka oli leijona ruhjonut Mabotsassa. Hänet haudattiin Britannian suurmiesten kunniasijaan, Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.

Menestys rohkaisee. Jo syksyllä 1874 on Stanley uudestaan Sansibarissa, vielä kerran koettaakseen onneansa pimeässä Afrikassa. Hän järjestää karavaanin, johon kuuluu kolmesataa kantajaa, hankkii ruokavaroja, kankaita, helmiä, messinkilankaa, aseita, osiin hajoteltavia veneitä, telttejä, työkaluja ja kaikkea muuta, mitä tarvitaan useampivuotisella retkellä.

Ensin suuntaa hän kulkunsa Viktoria Njansalle ja purjehtii koko järven ympäri. Hän käy Njandassa, näkee jälleen Udjidjin, missä Livingstonen maja oli jo hajonnut maan tasalle, ja purjehtii koko Tanganjikan ympäri. Kahden vuoden kuluttua on hän Njangvessa Lualaban rannalla. Sinne olivat Livingstone ja Cameron ennen tunkeutuneet.

Mutta nyt oli hänen edessään ihan tuntematon alue, alaltaan paljoa laajempi kuin koko Skandinavia, kartoille merkitty yhtenä ainoana valkoisena täplänä. Kaikilta suunnilta olivat matkailijat lähestyneet tämän alueen reunoja, mutta yksikään ei tiennyt, miltä näytti keskemmällä. Eihän edes tiedetty, minne Lualaba jatkui. Njangvessa oli arabialaisilla orjakauppiailla läntisin markkinapaikkansa. Sinne tuotiin viljaa, hedelmiä ja vihanneksia, siellä myytiin raavaseläimiä, kalaa, ruohomattoja, metallilankaa, jousia, nuolia ja keihäitä, sisämaasta norsunluuta ja orjia. Mutta vaikka tiet kaikilta tahoilta johtivat Njangveen, olivat arabialaiset yhtä tietämättömiä kuin kaikki muutkin.

Mustien maanosa, pimein Afrika, levisi Stanleyn edessä. Hän oli uljas mies. Hänelle ei ollut mitään esteitä. Hän oli päättänyt olla kääntymättä itää kohti, mistä oli tullut; hänen piti päästä länteen päin Atlantin rannikolle — tai sortua taipaleelle.

Marraskuun 5. p:nä 1876 painui hän suureen aarniometsään mahtavan ja rikkaan arabialaispäällikön Tipu Tipin seurassa. Jälkimäisen väkeen kuului seitsemänsataa henkeä, miehiä, naisia ja lapsia. Stanleyllä oli 154 kivääreillä, revolvereilla ja kirveillä aseistettua saattolaista. Majesteetilliset puut nousevat siellä jättiläisiksi, joiden latvoja saattaa myrsky huojutella, henkäyksenkään tuntumatta alhaalla tiheikön hämyssä; palmu taistelee tilasta villin viiniköynnöksen ja rottingin kanssa, muheassa maaperässä rehottaa saniaisia, kortteita ja kaisloja, ja pensaitten troopillinen runsaus muodostaa läpipääsemättömiä muureja.

Kaikki on kosteata ja märkää. Kaikilta lehdiltä ja oksilta tippuu kastetta alituisena suihkeena. Ilma on paksua ja helteistä, kasvien ja mullan tuoksun kyllästyttämää. Kirveillä on raivattava tietä tahmean tiheikön läpi, jonka pohjalle ei ole auringonsäde koskaan tunkeutunut. Siellä makailee pyton-käärme kärsivällisesti vaanimassa saalistansa. Siellä kiitää muurahaisia, tuhatjalkaisia, kovakuoriaisia ja tuhansia muita hyönteisiä pitkin kamaraa kuin kansainvaelluksina. Apinat kapuilevat taivaan ja maan välillä puiden lehvistöissä ja heilahtelevat toisesta jättiläispuusta toiseen. Paviaanit mölyävät ja karjuvat tavalliseen tapaansa, ja joskus kuulee simpanssin äänen ja näkee tukevan oksan haarukassa sen taidokkaasti punotun pesän. Ahtaan käytävän ikuinen hämy ja ummehtunut ilma tuntuu ajan mittaan yhä kyllästyttävämmältä; maisemasta ei näe kumpaisellekaan puolelle vilahdustakaan.

Stanleynkin kaltaisen miehen oli työläs suoriutua tästä aarniometsästä. Sairaus, ikävystyminen ja tottelemattomuus ahdistivat hänen rivejänsä. Suuri Tipu Tip katsoi sellaiseen maahan tunkeutumisen mahdottomaksi ja tahtoi pyörtää takaisin koko mustine laumoineen. Vaivoin sai Stanley hänet lupaamaan seuransa vielä kahdeksikymmeneksi päivämatkaksi. Ja lukemattomien vaivojen jälkeen saapui kulkue taas Lualaban rannalle.

Äänettömänä ja majesteetillisena solui sen valtainen vesipaljous ohitse. Lahoavista kasveista paksuna ja ruskeana virtasi Lualaba tiheiden metsärantojensa välitse tuntemattomaan maahan, jonka lukemattomista neekeriheimoista europalaiset eivät olleet edes kuulleet puhuttavan ja johon yksikään valkoihoinen ei ollut jalkaansa astunut. Stanley tahtoi voittaa tämän salaperäisen virran, josta oppineet turhaan kiistelivät keskenään.

Teltit pystytettiin oikeanpuoleiselle rannalle. Stanley mietiskeli asemaa, sillaikaa kun hänen isoa venettänsä liitettiin kokoon. Jalkasin vaeltaminen näissä ikuisissa metsissä ei käynyt ajan mittaan päinsä. Mutta virtahan tarjosi kulkutien! Metsä oli kasvavia kanootteja täynnä, tarvitsi vain kaataa puita ja veistää niiden rungoista kokonainen liuta veneitä.

Väkeä oli vaikea suostutella siihen yritykseen, mutta Stanley vakuutti tekevänsä retken, vaikka häntä ei seuraisi kukaan muu kuin Frank Pocock, ainoa henkiin jäänyt niistä kolmesta valkoihoisesta, jotka olivat olleet mukana Sansibarista asti. Vihdoin taipui yksi toisensa jälkeen, ensimäisinä ne venemiehet, joiden kanssa Stanley oli purjehtinut suurilla järvillä. Tipu Tip ja muut arabialaiset vakuuttivat kyllä, että sellainen retki oli sulaa hulluutta, kun edessäpäin oli hurjia sotaisia heimoja, ihmissyöjiä ja kohisevia koskia.

Retkikunta joutuikin heti otteluihin villien kanssa, jotka väijyivät sitä aina kun sen oli asetuttava yöleiriin. Virta oli tavallisesti kilometriä leveä ja leveämpikin, usein saari- ja särkkärivien keskeyttämä. Ison Ikondun kylän lähistöltä löydettiin valtainen vanha kanootti, halkeillut ja rapistunut; se tiivistettiin, laskettiin vesille ja varustettiin sairaalaksi. Isorokko ja punatauti riehui karavaanissa, ja joka päivä heitettiin pari kolme ruumista virtaan.

Kerran, kun pikku laivasto rauhallisesti lipui rantaa pitkin, kirahti muuan mies sairaalakanootista. Hän oli saanut rintaansa myrkytetyn nuolen, ja sitä seurasi tiheä nuolisade. Vaarallisesta rannasta etäännyttiin, ja sitte leiriydyttiin vanhalle markkinapaikalle. Telttien ympärille pystytettiin tavanmukaiset risuaidat, ja vakoojia asetettiin tiheikköön. Yhtäkkiä kuului pyssynlaukauksia, kirkunaa ja meteliä. Vartijat tulivat juoksujalkaa ilmottamaan: "Olkaa valmiita, ne tulevat!" Ja tuossa tuokiossa sateli vasamia ja heittokeihäitä vallitusta vastaan, ja villit tekivät hyökkäyksen, huikkaillen hurjia sotalaulujaan.

Villi-raukat! Mitä merkitsivät heidän nuolensa ja keihäänsä luoteja ja ruutia vastaan! Heidät torjuttiin, mutta he palasivat lisääntyneinä kerran toisensa jälkeen. Vasta kun taistelua oli kestänyt kaksi tuntia ja tuli hämärä, vetäytyivät he takaisin.

Uusien taistelujen jälkeen saapuivat Stanley ja Tipu Tip tiheään asutulle ja vihamieliselle seudulle virran vasemmalle rannalle, missä he taas joutuivat kahakkaan. Villit karkotettiin, ja he soutivat pitkäkäiselle saarelle, jonka rannoille sitoivat kanoottinsa naruilla seipäisiin. Seuraavana päivänä tulisivat he varmasti uudestaan.

Mutta sillä kertaa kohtasi heitä perinpohjainen pettymys. Sade solisi virralla, yö oli sysimusta, ja puhalsi navakka tuuli. Silloin souti Stanley saaren luo. Hiljaa ja varovasti liikkui hän veneellään pitkin korkeita metsäisiä rantoja. Hän leikkasi poikki jokaisen tapaamansa kanootin pidätysnuoran, ja ennen pitkää oli kolmekymmentäkuusi kanoottia ajelehtamassa virralla, ja niistä joutui suuri osa alempana vartioimaan asetettujen soutajien haltuun.

Villit, jotka olivat hytisten makailleet ruohomökeissään saarella, nolostuivat aika lailla, kun aamulla huomasivat, että omat kanootit olivat jättäneet heidät pulaan. Silloin souti heidän luokseen tulkki, esittäen valkoihoisen ehdot. He olivat salakavalasti karanneet hänen joukkonsa kimppuun, surmanneet neljä miestä ja haavottaneet kolmeatoista. Nyt piti heidän hankkia elintarpeita, ja sitte saisivat he maksun menettämistään kanooteista ja olla rauhassa.

Tällä tienoolla tarvittiinkin muutamien päivien levollista väliaikaa, sillä nyt oli Tipu Tip saanut kyllikseen eikä tahtonut enää edetä tuumaakaan sotaisella virralla. Hän päätti pyörtää takaisin mustine laumoineen. Stanley sai valituksi itselleen miehistön, josta monella oli vaimo ja lapset mukanaan. Koko joukkoon kuului sataviisikymmentä sielua. Ruokavaroja otettiin mukaan kahdeksikymmeneksi päiväksi. Kanootit sidottiin yhteen parittain seipäillä, jotteivät kaatuisi. Koko laivastoon kuului kaksikymmentäkolme alusta.

Oli viimeisiä päiviä joulukuussa. Tiheä usva leijui kuin patjana virran päällä, ja läheisimmätkään palmut hädin häämöttivät siitä. Nouseva tuulahtelu hajotti usmaa. Silloin kajahtivat torvet ja rummut lähtömerkiksi, ja Stanley komensi: veneisiin! Unjamvesin pojat virittelivät erojaislauluja, joihin vastasivat Tipu Tipin kotiinpalaavat joukot, ja niin lipui kanoottilaivasto tummalle virralle tuntemattomia maita ja kohtaloita kohti.

Stanley luuli kyllä, että tämä valtainen joki ei ollut mikään muu kuin Kongo, jonka suu oli ollut tunnettuna jo runsaasti neljäsataa vuotta. Mutta mahdollista oli silti, että se todellakin yhtyi Niiliin tai oli yhteydessä kaukana luoteisessa virtaavan Nigerin kanssa. Tämän arvotuksen ratkaisu oli nyt ostettava verin ja kyynelin. Ja siitä tuli kaikiksi ajoiksi kuuluisa matka, rohkeuden, voitettujen vaarojen ja seikkailujen puolesta täysin verrattava espanjalaisten venematkoihin pitkin heidän keksimiänsä Amatsooni- ja Mississippi-virtoja.

Alituiseen tapahtui kahakoita. Uudenvuodenpäivään oli jo päästy, kun muuan rauhallinen heimo varoitti matkailijoita niistä vaarallisista vuolteista ja koskista, joiden pauhu oli piankin tulossa heidän kuuluviinsa. Laivasto lipui oikeanpuoleista rantaa pitkin. Kaikki heristivät korviaan, kuullakseen odotetun jymyn. Silloin näkyi äkkiä kahdeksan villiä, jotka ryntäsivät alas rantaan ja viskasivat keihäänsä. Muutamat näistä jysähtivät kanoottien kupeisiin, toiset viuhahtivat ylitse. Stanley huomasi viisaimmaksi ulota keskemmälle virtaa. Mutta nyt pärisivät taas sotarummut, ja suuri joukko pitkiä kanootteja lähestyi. Soturit olivat maalanneet toisen puolen ruumistaan valkoiseksi, toisen punaiseksi, ja koristautuneet leveillä mustilla viiruilla; kamalilta he näyttivät. Heidän ulvontansa ja vimmattu rämisytyksensä ennusti kuumaa ottelua. Stanley soudatti kaikki veneensä taistelujärjestykseen, ja laiteiden päälle soviteltiin kilvet suojelemaan niitä, jotka eivät ottaneet osaa taisteluun. Viidenkolmatta metrin pituinen kanootti hyökkäsi suoraan Stanleyn venettä vastaan, mutta sai tervehdyksekseen tuiman yhteislaukauksen. Sitte kävi Stanley ahdistamaan. Iso kanootti ei ehtinyt ajoissa kääntyä. Soturit ja soutajat hyppäsivät veteen, pelastuakseen uimalla maihin. Ja kun muutkin olivat peräytyneet, voitiin pitkittää matkaa alas putouksia kohti.

Nyt kuului vesipaljouksien jyminää, kun nämä voimallisina kuohuina syöksyivät virran uomassa olevan kynnyksen yli. Alkuasukkaat ajattelivat, että tässä oli hyvä paikka muukalaisten pyydystämiseksi, ja vain askel askeleelta pääsi Stanley taistellen tunkeutumaan eteenpäin milloin maitse, milloin vesitse. Eri putousten välisissä suvannoissa voitiin soutaa, muulloin täytyi rannan tiheikköihin hakata polkuja ja laahata kanootit maata myöten. Usein taisteltiin puulta puulle. Kerran yrittivät villit pyydystää Stanleyn seuruetta isoon verkkoon, mutta siitä vaivastaan menettivät he itse kahdeksan miestä.

Eräänä päivänä tammikuun lopulla lipui Stanleyn laivasto päiväntasaajan yli, suuri virta kääntyi nyt yhä enemmän länttä kohti, ja oli selvää, ettei se voinut yhtyä Niiliin. Näillä vaihein sivuutettiin seitsemäs ja viimeinen putous, jonka kynnykseltä ruskea vesi syöksähtää hurjan voimakkaana alas. Rysillä pyytävät alkuasukkaat kaloja itse koskesta.

Siten oli keksitty ja sivuutettu se putousjakso, joka on siitä asti tunnettu Stanley-putousten nimisenä. Jo paria vuotta myöhemmin ruvettiin ensimäisiin toimenpiteisiin belgialaisen Kongo-valtion perustamiseksi; Stanley-putousten kauppa-aseman hävitti sittemmin juuri Tipu Tip arabialaisjoukkoineen.

Koskien alapuolella laajeni virta, ollen toisinaan kolmekin kilometriä leveä. Tuskin näki vastapäistä rantaa, ja usein jouduttiin saarten välisiin salmisokkeloihin. Aina oli oltava varuillaan, sillä pitkin matkaa teki mustien soturien mieli ihmisenlihaa. Loppumattomia metsiä kasvoi rannoilla ja saarilla. Siellä rehotti monijuurinen mangrovepuu, korkea käärmemäinen rottinki riippuvine viuhkalehtineen, traakki- ja kumipuu sekä monia muita huomattavia kasvimaailman edustajia. Vaarat ja väijytykset vaanivat jokaisen niemekkeen takana. Oli varottava kareja ja vuolteita, putouksia ja pyörteitä. Virtahepoja ja krokotiileja tavattiin runsaasti. Villeistä oli kuitenkin pahin vastus; Stanleyta ja hänen väkeään uuvutti tukalasti se ajojahti, se kujanjuoksu, jota he saivat kestää kuukauden toisensa jälkeen.

Rubungan kylässä, missä alkuasukkaat olivat ystävällisiä, sai Stanley ensi kerran kuulla, että virran nimi tosiaankin oli Kongo. Siellä saivat matkalaiset lisätä ruokavarojaan, ja kun Rubungan rummut pärisivät, eivät ne kutsuneet taisteluun, vaan markkinoille, jolloin lähikylien asukkaat toivat tarjolle kalaa, etanoita ja simpukoita, kuivattua koiranlihaa, vuohia, banaaneja, jauhoja ja leipää.

Mutta villejä ei voinut milloinkaan uskoa. Kamalasti tatuoituina, ihmishampaista pujotellut nauhat kaulassa, omat hampaat viilattuina suipoiksi kuin suden, kevyet ruohovyöt uumilla ja keihäitä ja jousia käsissään heilutellen eivät he suinkaan näyttäneet luottamusta herättäviltä, ja useinkin oli tuskin lähdetty liikkeelle näköjään rauhallisen heimon luota, kun tämä miehitti kanoottinsa ja läksi ajamaan takaa. Niillä tienoin oli villeillä aseinaan muskettejakin, joita olivat saaneet rannikolta. Kerran piiritti Stanleyn pikku laivaston 63 kanoottia, ja taistelu oli ankara; tuliluikkuja käytettiin molemmin puolin. Etumaisessa kanootissa seisoi nuori päällikkö johtamassa ottelua, komeana, tyynenä ja arvokkaana. Hänellä oli päähine päässä, vuohennahkainen vaippa hartioilla ja järeitä messinkirenkaita käsivarsissa, säärissä ja kaulassa. Hän sai luodin reiteensä; levollisesti kietoi hän rievun haavansa ympäri ja antoi soutajilleen merkin ohjata veneen rantaan. Silloin menettivät muutkin miehuutensa ja seurasivat päällikön kanoottia.

Taistelusta taisteluun jatkui matka etelää kohti. Kongon suuresta kaaresta oli suoriuduttu; se oli maksanut kolmekymmentä ottelua. Nyt oli jäljellä tukala taival, missä valtainen virta vaahtoisina putouksina murtautuu sen ylänköjakson halki, joka ulottuu Afrikan länsirannikkoa pitkin. Nämä kosket nimitti Stanley Livingstonen mukaan, hyvin oivaltaen, ettei virtaa milloinkaan sanottaisi muuksi kuin Kongoksi, mutta tahtoen saada nuo isot könkäät säilyttämään suuren lähetyssaarnaajan nimen.

Lukemattomia vastuksia ja vaivoja tuotti se taival matkalaisille. Kerran hukkui puolikymmentä miestä, ja useita kanootteja menetettiin. Retkikunnan täytyi pysähtyä ja hakata itselleen uusia metsästä. Petollisessa imuvuolteessa ajautui Pocock eräänä päivänä putousta kohti ja huomasi liian myöhään vaaran, syöksyi koskeen ja hukkui. Hänen telttinsä oli tyhjillään ja autiona sen iltaa. Kuutamo valaisi kirkkaana ja kaameana valkoista köngästä, joka kohisi ulkopuolella, mutta viimeinen valkoihoinen, joka oli seurannut Stanleyta niin kauvas, ei tullut takaisin.

Erään toisen putouksen lähellä joutuivat työnjohtaja ja kirvesmies ajelulle vastakoverretussa kanootissa. Heillä ei ollut airoja. "Hyppää veteen!" huusi edellinen, mutta sai vastaukseksi: "En osaa uida, en uskalla". — "Hyvästi sitte, veikkonen", sanoi työnjohtaja ja ui maihin. Toinen joutui koskeen. Kanootti katosi kuohuihin, mutta kohos kumollaan pinnalle, kirvesmiehen pidellessä kiinni. Toistamiseen painui kanootti kurimukseen ja palasi pinnalle, mies mukanaan. Mutta kun kanootti seuraavan pyörteen jälkeen ilmestyi kolmannen kerran, oli mies poissa.

Vihdoin hyljättiin kaikki veneet ja matkaa pitkitettiin maitse. Koko kulkue kärsi puutetta, kaikki olivat laihoja, menehdyksissään ja nälissään. Mutta viimeisin raskain ponnistuksin päästiin Kongon suulla sijaitsevaan Bomaan, missä oli kauppahuoneita ja europalaisia. Siellä sai Stanley suoduksi itselleen ja uskolliselle joukolleen lepoa ja virkistystä, kunnes matka Afrikan ympäri meritse jatkuen päättyi Sansibarissa, jonne Stanley jätti väkensä.

Hän palasi kotiin kuuluisana tutkimusmatkailijana. Vuosituhannen ajan oli arabialaisia tunkeutunut sisimpään Airikaan, mutta he eivät tunteneet Kongon juoksua. Turhaan olivat europalaiset tutkijat vuosisatojen kuluessa yrittäneet saada valaistusta asiaan. Eiväthän edes alkuasukkaat tienneet, minne Lualaba jatkui. Stanley oli yhdellä kertaa täyttänyt valkoisen täplän ja solminut yhteen risaisen verkon silmät. Hän oli avannut sisä-Afrikan Europalle ja edennyt horjumattoman miehuullisena uranaukaisijana. Toiset seurasivat ja seuraavat vielä tänä päivänä hänen jälkiänsä. Nyt kulkee rautateitä putousten vieritse, ja Kongo-virralla kukoistaa laivaliikenne. Stanley oli itse mukana perustamassa ensimäisiä asemia, ja mustien keskuudessa oli hänellä nimenä Bula Matadi eli Kivenmurtaja. Ja kun Gordonin kuoltua peljättiin, että tämän kohtalo tulisi päiväntasaajan maakunnan kuvernöörin, suuren saksalaisen Emin-pashan osaksi, samosi Stanley vielä kerran Afrikan halki ja löysi Eminin, niinkuin oli aikaisemmin löytänyt Livingstonen.

Väsymättömään työhön kuluneen elämänuran jälkeen kutsuttiin Stanleykin isäinsä luokse. Westminster Abbeyssa ei kuitenkaan tahdottu suoda sijaa Stanleylle Livingstonen viereen, sillä hänellä oli enemmän vastustajia ja toimintansa väärintulkitsijoita kuin tällä. Hänet haudattiin maalaiskirkkomaalle Lontoon ulkopuolelle, ja haudalle pystytettiin hiomaton graniittilohkare. Siihen hakatun ristin alla on kirjotus: "Henry Morton-Stanley — Bula Matadi — 1841-1904 —" ja viimeksi se sana, johon sisältyy hänen koko elämäntyönsä — "Afrika".

13. Sahara.

Keskellä Luoteis-Afrikaa, missä maanosa ulkonee valtaiseksi niemeksi Atlanttiin, sijaitsee muuan maapallon kuuluisimpia kaupunkeja, Timbuktu. Kairoon tai Algieriin verrattuna on Timbuktu pieni kaupunki. Sen kolme vaatimatonta moskeijaa ei voi kilpailla niiden upeiden temppelien kanssa, jotka ranskalaisen, turkkilaisen tai englantilaisen herruuden alaisina kohottavat siroja minarettejaan Välimeren afrikalaisella rannikolla. Ei ainoakaan rakennus kiinnitä muukalaisen katseita. Harmajankeltaisten, laakeakattoisten ja ikkunattomien savitalojen sekamelskassa muistuttavat ainiaan raunioläjät rappeutumista ja laiminlyömistä. Erämaan vaeltajalle tarjoaa hädin lepoa yksi luhistumaisillaan oleva karavanserai. Moniaat kadut ovat autioina, toisilla vaipuu jalka nilkkaa myöten Saharan lentohiekkaan.

Timbuktu ei ole niin mainehikas kuin Aasian kruunun säihkyvät jalokivet: Jerusalem ja Mekka, Benares ja Lhasa. Niistä on jokainen kuin solkena uskonopissa ja pitää pelkällä nimellään koossa kokonaista uskontunnustusta. Timbuktulla on tuskin mitään uskontoa, tai pikemmin liian monta. Ja kuitenkin on tällä kaupungilla kahdeksansadan vuoden mittaan ollut ylpeitä nimiä: "suuri", "oppinut", "salaperäinen".

Ei kulje sinne pyhiinvaeltajia vaipumaan rukouksiin jonkun vapahtajan haudalle tai anomaan jonkun ylimäisen papin siunausta. Mitkään pyramidit tai marmoritemppelit eivät kohota Timbuktua maailman ihmeitten joukkoon. Siellä ei ole mitään rikkauksia, mitään rehevää kasvullisuutta, joiden nojalla se olisi paratiisin esitarhoja.

Ja kuitenkin on Timbuktu kaivattu kaupunki. Miljoonat ikävöivät sinne, ja siellä olleet haluavat takaisin. Karavaanimiehet, jotka ovat kuukausimäärin samoilleet Saharaa, kaipaavat huilujen ja kitarain säveliä ja tanssijatarten hilpeitä hyppyjä. Palmuja ja mimosapuita kasvaa harvassa Timbuktun tienoilla. Mutta kamalan erämaan jälkeen näyttää yksitoikkoinen, rapistunut kaupunki pölyisine, autioine katuineen kuitenkin viehättävältä keitaalta. Kauppamies, joka on Saharassa pannut alttiiksi omaisuutensa villien rosvoparvien keskellä ja onnellisesti suoriutunut kaikista vaaroista, ilahtuu Timbuktulle ja pitää sen harmaita muureja kauniimpana näkynä kuin mitään kuviteltavissa olevaa.

Timbuktun merkillisyytenä on siis sen asema ja kauppa. Tarvitsee vain luoda silmäys kartalle ymmärtääkseen, että kaupunki on kuin hämähäkki verkossaan. Verkko on niiden teiden muodostama tähti, jotka rannikolta lähtien osuvat yhteen Timbuktussa. Niitä tulee Tripolista ja Tunisista, Algierista ja Marokosta, Senegalista ja Sierra Leonesta, Pippurirannikolta, Norsunluurannikolta, Kultarannikolta ja Orjarannikolta sekä niistä Guinea-lähden ympärillä sijaitsevista maista, jotka Ranska, Englanti ja Saksa ovat vallottaneet. Niitä tulee lisäksi sisä-Saharasta, missä villit, sotaiset paimentolaisheimot vielä tänä päivänä varjelevat vapauttansa muukalaisten tunkeutumiselta.

Timbuktussa tulee siis tekemisiin toistensa kanssa arabialaisia ja neekereitä, muhamettilaisia ja pakanoita, Sahara ja Sudan, erämaa ja hedelmällinen tienoo. Timbuktu sijaitsee suuren hieta-aavikon kynnyksellä ja kuitenkin Afrikan kolmanneksi isoimman virran varrella. Kaupungin kohdalla on Niger neljä kilometriä leveä, ja suuosassaan kuljettaa se enemmän vettä kuin Niili, mutta paljoa vähemmän kuin Kongo. Samoin kuin Kongo tekee myöskin Niger kaaren pohjoista kohti ja uhmailee Saharaa. Mutta erämaa voittaa, ja virta kääntyy etelään päin.

Se on taistelua elämästä ja kuolemasta. Eloa antava vesi hivelee tukahuttavaa hiekkaa. Timbuktu sijaitsee juuri siinä, missä taistelu on käynnissä. Pohjoisesta päin tuodaan tavaroita dromedareilla, kuljetettavaksi eteenpäin kanooteilla ja pitkillä mattojen kattamilla kapeilla veneillä, tai myöskin, missä ei voida käyttää virtaa, härillä, aaseilla tai ihmisillä. Dromedarit eivät siedä Nigerin ympäristön kosteata ilmanalaa, se kun varsinkin talvisin tulvii laajalle yli uomansa. Ne viedään senvuoksi takaisin Saharan halki. Ne viihtyvät kuivassa erämaassa. Ainiaan puhalteleva koillispasaati kuivattaa Saharan, ja paikotellen saattaa kulua vuosikausia ilman ainoatakaan sateen pisaraa.

Timbuktun nimellä on omituinen sointu. Siihen sisältyy kaikkea sitä salaperäistä ja viehättävää, mikä liittyy Saharaan. Se johdattaa ajatuksen maailman suurimpaan erämaaseutuun, pitkien teitten yksinäisyyteen, verisiin kahakoihin ja kavaliin väijytyksiin, karavaanitiukujen kilinään ja beduiinien jalustimien helskeeseen. Ja sieltä sopii meidän nyt pistäytyä retkeilylle ympäristöön.

Ensin matkustamme itään päin, merkilliselle Tsad-järvelle, jonka saarten ja särkkien väliset salmet täyttää rehevä kaislikko. Se nousee ja laskee siihen päättyvien isojen jokien vesimäärän mukaan, ja se muistuttaa keskiaasialaista Lop-noria jossain määrin. Seitsemänkymmentä kuutiokilometriä vettä lasketaan vuotuisesti kertyvän Tsadiin, ja kun järvi ylipäänsä kuitenkin pysyy saman laajuisena, voi saada käsitystä siitä, kuinka vilkasta täytyy haihtumisen olla.

Meillä on omat dromedarimme ja arabialaiset oppaamme, joihin luotamme. Voimme senvuoksi matkata minne mielimme, ja nyt ohjaamme kulkumme Tsadilta itäiseen Sudaniin, jossa jo olemme käyneet Gordonin seurassa. Mutta ennen kuin Niili tulee vastaamme, poikkeamme me pohjoiseen, samotaksemme Libyan erämaan poikki, joka on Saharan luoksepääsemättömin ja autioin sekä senvuoksi vähimmin tunnettu osa. Matkalla pohjoista kohti huomaamme pian, kuinka kasvi- ja eläinmaailma käy yhä niukemmaksi. Jo Sudanissa muuttuvat laidunmaat laihemmiksi, ja aro alkaa yhä enemmän olla erämaata, mitä pitemmälle etenemme. Lopulta vallitsee lentohiekka. Silloin on seurattava hyvin tunnettua tietä, jota arabialaiset ja egyptiläiset ovat käyttäneet kautta vuosituhansien.

Olemme keskellä hiekkamerta. Täällä kasautuu punakeltainen lentohiekka paikka paikoin kirkontornin korkuisiksi harjuiksi. Emme näe mitään polkua; viime myrsky on lakaissut sen umpeen. Mutta oppaalla on omat merkkinsä eikä hän harhaannu jäljiltä. Hiekka madaltuu, ja maisema käy aukeammaksi. Silloin viittaa opas paljaaseen ja kolkkoon vuoriselänteeseen, joka pistäytyy hiedasta kuin luoto merestä, ja sanoo löytävänsä perille tämän merkin avulla, joka pysyy näkyvissä useita päiviä ja saa etäämpänä sijaisekseen toisen kalliokielekkeen.

Me leiriydymme syvän kaivon luo, sammutamme janomme ja juotamme kameelimme. Seuraavana päivänä olemme taas ulkona hietaulapalla. Taivas on saanut harvinaisen väritunnun. Se on keltainen ja tummenee pian lyijynharmaaksi. Aurinko hohtaa punaisena ympyränä. On tyventä ja helteistä. Opas menee totiseksi ja sanoo hillityllä äänellä: "samum". Kuuma, hävittävä aavikkomyrsky, joka on Arabian ja Egyptin vitsauksena, tekee tuloaan.

Opas pysähtyy ja kääntyy takaisin. Hän on kahden vaiheella. Mutta hän lähtee edelleen oivaltaessaan, että me emme ehdi takaisin kaivolle ennen kuin myrsky tapaa meidät. Tuulensuojaa on turha hakea. Hiekkaharjanteet ovat liian laakeita, tarjotakseen turvaa tuulelta. Ja nyt tulee myrsky kohisten. Ilma on tukahduttava ja paahteinen. Dromedarit näyttävät hätääntyneiltä, pysähtyvät ja kääntyvät poispäin tuulesta. Me laskeudumme maahan, dromedarit painuvat makuulle ja työntävät turpansa hiekkaan. Me puolestamme kiedomme huivin kasvoillemme ja laskeudumme vatsallemme elukkain viereen, saadaksemme suojaa. Siten voimme joutua virumaan tuntikausia henkeämme tavotellen. Ja saa olla iloissaan, kun pääsee hengissä samumista aavalla hietikolla. Keitaillakin tuottaa se tuskan ja hädän tunnetta. Sen polttava kuumuus on vaarallinen palmuille ja laiholle. Lämpömäärä voi nousta viiteenkymmeneen asteeseen tässä tukalassa aavikkomyrskyssä, jota ei suotta nimitetä "myrkkytuuleksi".

Myrsky taukoo, ilma selkenee, on hiljaista ja tyventä, ja aurinko on saanut kullankeltaisen loistonsa takaisin. Lämmintä on, muttei tukahuttavaa kuten äsken. Kuumentunut ilma värisee hiekan yllä. Tiemme sivussa näkyy palmurivi ja niiden edessä hopeinen vesijuova. Oppaamme etenee kuitenkin ihan toiselle suunnalle, ja kun kysymme häneltä syytä, vastaa hän, että me näemme vain kangastuksen ja että monen päivän matkalla ei ole mitään keidasta sillä taholla, missä näemme palmut.

Illan suussa saavutamme todellisen keitaan, ja siellä lepäämme mielellämme pari päivää. Siellä on satakunta kaivoa, siellä viljellään maata palmujen siimeksessä, siellä saa täysin henkäyksin nauttia mehevien ruohikkojen kosteata viileyttä. Keidas on kuin saarena aavikkomeressä, ja palmunrunkojen välitse näkee joka suunnalle keltaisen, tasaisen taivaanrannan, kuumentuneen, kuivan erämaan, sen rajattomat päiväpaisteiset lakeudet.

Jos nyt käännymme koillista kohti, niin on Fessan lähimpänä maana matkamme varrella. Se on taatelipalmun luvattu maa. Tämä hedelmäpuu esiintyy siellä niin runsaana, että dromedarejakin, hevosia ja koiria suureksi osaksi ruokitaan taateleilla. Itse maan kamarakin on suuresti muuttunut eikä ole niin karua ja lentohiekan tukehuttamaa kuin Libyan aavikolla. Täällä ja etäämpänä lännessä käy maisema vuorisemmaksi. Graniitti- ja hietakiviharjuja ja kukkuloita kohoaa siellä täällä auringon rapauttamina ja polttamina. Laajoilla someroylängöillä on nimenä "hammada". Ne ovat entisten hajalle rapautuneiden vuorten raunioita. Saharassa on nimittäin päivän ja yön lämpömäärän erotus hyvin suuri. Tummat, alastomat kalliot voivat kuumentua kuuteenkymmeneen asteeseen ja ylikin, kun aurinko niitä paahtelee. Öisin on säteily kirkkaaseen avaruuteen niin vilkasta, että lämpömäärä laskeutuu jäätymäpisteeseen. Alituisten lämmönvaihdosten johdosta laajenee ja kutistuu vuorilaji lakkaamatta, syntyy halkeamia, sirpaleita irtautuu ja putoo maahan. Kovimmat vuorilajit vastustavat kulutusta kauvimmin, ja sentähden nousevat ne kuin ihmeellisinä muureina ja torneina hävityksen keskeltä.

Jos vielä astahdamme länteen päin, niin tulemme tuaregien maahan. Sielläkin on edessämme vuoriseutuja ja "hammada", hieta-aavikkoja ja keitaita sekä soveliailla paikoilla oivallisia laitumia. Tuaregien pieni ja voimakas aavikkokansa on helposti tunnettavissa hunnusta, joka peittää kasvojen alaosan. Kaikki tuaregit käyttävät sellaista huntua, ja muita he sanovat "kärpässuiksi". He ovat vantteria, tummaihoisia; rotuun on sekaantunut neekeriverta kaikista niistä orjista, joita on ryöstetty Sudanista. He ovat yhtä kuivettuneita ja laihoja kuin heidän asumansa maan kamara, ja luonto pakottaa heidät paimentolaisiksi. Suuri, yksinkertainen ja autio on aavikko, suurta ja yksinkertaista on myöskin tuaregien elämä. Mutta kova taistelu olemassaolosta on terottanut heidän kaikki aistinsa. He ovat tarkkoja havainnontekijöitä, viisaita, ovelia ja kavalia. Heille ei ole olemassa mitään välimatkoja; he eivät tiedä, mitä väsymys on. Juoksijadromedareillaan kiitävät he halki puolen Saharaa ja ovat paikoillaan asuvien naapuriensa ja karavaanien vitsauksena. Rosvoretkillään suorittavat he uskomattomia matkoja lyhyessä ajassa. Heille ei ole suuri asia ratsastaa maansa sydämestä Sudaniin saalistamaan. Monilla keitailla ovat he tehneet elämän sietämättömäksi. Mitä hyödyttää viljellä peltoja ja hoitaa palmuja, kun tuaregit joka tapauksessa korjaavat sadon! Ranskalaisilla on ollut monia kuumia taisteluita tuaregien kanssa, ja vielä tänä päivänä on rautatie, jonka pitäisi kulkea heidän maansa kautta ja yhdistää Algier Timbuktuun, vain hurskaana toivomuksena. Ja tämä heimo, joka niin urheasti puolustaa vapauttansa muukalaisia vastaan, on lukumäärältään pienempi kuin esim. Tukholman väestö. Tuaregit eivät ole orjiksi syntyneitä. Täytyy ihailla heidän vapaudenhaluansa, heidän ylpeyttänsä ja uljuuttansa.

Aavikko on opettanut heille elämän vaikean taidon. Myöskin eläimet ja kasvit, joiden alueena on erämaa, ovat erityiseen tapaan varustettuja. Muutamat eläimet, esimerkiksi käärmeet ja sisiliskot, voivat elää ilman vettä. Dromedari kykenee työskentelemään useita päiviä juomatta. Kameelikurki juoksee pitkiä taipaleita tavottamaan vettä, ennen kuin on myöhäistä. Kasveilla on vahaiset juuret, jotta ne voisivat imeä itseensä mahdollisimman paljon kosteutta, ja useilla niistä on lehtien asemasta okia ja piikkejä haihtumisen vähentymiseksi. Monet niistä herättää henkiin yksi ainoa sade; ne kehittyvät valmiiksi muutamissa viikoissa ja kuolevat, kun pitkällinen pouta taas alkaa. Sitten ovat siemenet jäljellä kärsivällisesti odottelemassa seuraavaa sadetta. Jotkut aavikkokasvit näyttävät toivottomasti kuolleilta, kuivuneina, harmaina ja tomun kattamina. Mutta sateen tullessa ne kuitenkin työntävät vihreitä versoja.

"Vadi" on Saharassa jokaisen virranuoman nimenä. Ani harvoin virtaa sellaisen läpi puronen sateen jälkeen. Mutta tyhjissä uomissa on kasvullisuus runsaampi kuin muulloin, sillä siellä pysyy kosteus kauvemmin. Monet karavaanitiet seuraavat niitä myöskin, gasellit ja antilopit tapaavat niistä laitumensa.

Selittämättömän viehätyksen tuntein jättää europalainen Algierin ja suuntaa kulkunsa Saharaan. Välimeren rannikon ranskalaisissa kaupungeissa on hän elellyt jokseenkin kuin Europassa. Rautateitse on hän päässyt risteilemään Atlasin metsäisillä ylänteillä, missä kirkkaat purot lorisevat puiden lomitse. Hän jättää rautatiet ja metsät taaksensa ja huomaa vuoret yhä alastomammiksi, mitä kauvemmas hän tulee etelään. Hänen eteensä levittäytyy lopulta tasainen tai hiukan aaltoileva aavikko, ja hän tuntee Saharan tenhovoiman, joka vetää häntä yhä syvemmälle suureen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Kaikki värit käyvät hillityiksi ja kellanharmaiksi kuin leijonan talja. Kaikki on keltaista ja harmaata, dromedaritkin, jotka kantavat häntä sekä hänen telttiänsä ja kapineitansa kaivolta kaivolle. Hän tietää tuskin, miksi hänestä on tämä kauniimpaa kuin Atlasin rinteiden metsät ja purot. Syynä ovat kai valtaiset välimatkat, etäisyydessä salaperäisenä häämöttävä taivaanranta, veripunaiset päivänlaskut, kaikkialla vallitseva ylhäinen ja hiljainen tunnelma, joka vaikuttaa, että tuskin rohkenee puhua ääneen. Aavikon loihtu on hänet kahlehtinut.

Tällä taipaleella, Algierista etelää kohti Saharan halki, matkusti vuosina 1880 ja 1881 suuri ranskalainen retkikunta eversti Flatterin johtamana. Siihen kuului satakunta miestä, joukossa seitsemän ranskalaista upseeria ja muutamia aliupseereita, ja sen varustuksia ja ruokavaroja kantamassa oli kolmesataa dromedaria. Hallitus oli lähettänyt retkikunnan tutkimaan tuaregien maata ja viitoittamaan soveliasta tolaa rautatielle, joka Saharan poikitse yhdistäisi pohjoiset ja eteläiset Ranskan siirtokunnat. Ensi kertaa ei eversti matkustanut Saharassa, ja hän tunsi hyvin tuaregit. Sentähden oli hän varuillaan. Kaikki näytti käyvän parhain päin. Ranskalaiset kartoittivat Saharasta alueita, missä europalainen ei ollut koskaan ennen päässyt etenemään. Ne suuret saksalaiset matkailijat, jotka olivat ristiin rastiin samoilleet Saharaa, Barth, Rholfs, Nachtigall, Schweinfurth, eivät olleet käyneet siellä. Vaarallisimmat seudut olivat jo jääneet taakse, eivätkä tuaregit olleet yrittäneetkään vastarintaa; jotkut päälliköt olivat osottautuneet ystävällisiksikin. Viimeisissä Ranskaan saapuneissa kirjeissä oli Flatter lausunut toivovansa, että hän pääsee enemmittä vaikeuksitta lopettamaan tehtävänsä ja etenemään Sudaniin asti.

Silloin tuli isku. Eräällä kaivolla hyökättiin äkkiä retkikunnan kimppuun, ja sankarillisen puolustautumisen jälkeen sortui se ylivoiman ahdistukseen. Useimmat ranskalaiset hakattiin maahan. Osa karavaania yritti pelastautua pikamarssilla pohjoiseen, mutta se tavotettiin ja tuhottiin. — Monet urheat ranskalaiset ovat saaneet saman kohtalon kuin Flatter taistelussa Saharan herruudesta.

Ratsastaen nopsilla kameeleilla Timbuktusta isossa kaaressa Sudanin, Libyan erämaan ja tuaregien maan halki joudumme lopulta Marokkoon, "Äärimäiseen länteen", kuten tätä itsenäistä sulttaanikuntaa Afrikassa nimitetään. Marokko on Afrikan levoton kolkka, niinkuin Balkanin niemimaa Europan, Mandshuria Aasian ja Meksiko Pohjois-Amerikan. Näyttää siltä kuin olisi Marokko tuomittu muuttumaan ranskalaiseksi alusmaaksi, ja lopuksi on Italia yksinkertaisimpiakin kunnian ja omistusoikeuden käsitteitä loukaten anastanut heikolta Turkilta Tripolin.

Marokon ja koko Pohjois-Afrikankin rannikolla tapaamme monia vanhoja tuttavia Pohjolasta — muuttolintuja, jotka talvehtivat täällä lenseässä ilmanalassa, ja niiden joukossa näemme mielihyväksemme herttaiset räystäspääskysemme.

* * * * *

Nyt lausumme hyvästi Afrikalle. Meillähän on edessämme vain alun toista penikulmaa leveänä Gibraltarin salmi, ikuisesti sininen nauha, joka yhdistää Välimeren Atlanttiin — se jyrkkä raja, joka erottaa mustien maanosan valkoisten maanosasta.

Me siirrähdämme ylitse ja olemme Espanjassa. Täälläkin tunkee korviimme arabialaisten suuruudenajan kuoleutuva kaiku. Muistamme kaksitoista vuosisataa kuluneen siitä kun profeetan valitut vallottivat Pyreneitten niemimaan. Islamin lapset olivat siellä kristittyjen tiellä. Askel askeleelta tungettiinkin heidät takaisin etelää kohti. Vain Cordoba ja Granada kuuluivat vielä arabialaisille eli maureille, kuten heitä nimitettiin. Kun lopulta Ferdinand Katolilainen v. 1469 meni naimisiin Kastilian kuningattaren Isabellan kanssa, oli ainoastaan Granada jäljellä maurien vallasta. Heidän viimeinen kuninkaansa asui upeassa Alhambra-linnassa Granadan luona. Oli vuosi 1491. Espanjalainen armeija piiritti maurien kaupunkia. Tuskin neljääkymmentä vuotta aikaisemmin olivat muhamettilaiset vallottaneet Konstantinopolin. Nyt piti toiset muhamettilaiset karkottaa Länsi-Europasta. Tuli uudenvuodenpäivä 1492, ja Granada kukistui. Maurien kuninkaan täytyi nöyrästi polvistua voittajien eteen, ennen kuin poistui maasta, ja Kastilian lippu liehui Alhambran torneissa.

Tämän merkillisen tapauksen näkijänä oli muuan 46-vuotias genualainen merimies — Kristofer Kolumbus. Suunnattomista vaikeuksista ja kiusoista huolimatta valmisteli hän parhaillaan sitä uskaliasta Intian-retkeä, jonka tuloksena olikin kokonaan uuden maanosan löytäminen. Kolumbus ei aavistanut, että hänen päämääränsä tiellä oli tuntematon mannermaa ja maapallon suurin valtameri. Hänen monet vaiheensa ja kovaonninen kohtalonsa ovat tuttuja historiasta. "Uusi maailma" sai nimensä Amerigo Vespuccista (Americus Vesputius), joka ensimäisenä lausui sen ajatuksen, että Kolumbuksen löytämät alueet eivät kuuluneetkaan Aasiaan. Liian myöhään oivallettiin, että Kolumbia olisi ollut oikea nimi.

Uudet havainnot seurasivat nopeasti toisiaan, ja Amerikan rannikot saivat merikorteilla ja maakartoilla vähitellen sen muodon, jonka hyvin tunnemme. Ne olivat kaikkien aikojen loistavimpia löytöretkiä. Läntisen kulkutien Intiaan löysi vihdoin v. 1519 portugalilainen Magellan, purjehtien Tyynellemerelle sen salmen läpi, joka on saanut hänen nimensä; samalla matkalla surmasivat hänet villit Filippinien saaristossa. Seuraavien vuosisatojen kuluessa iskeytyivät valkoihoiset yhä lujemmin Amerikaan. Intiaanit tungettiin salomaille, ja Pohjois-Amerikassa ovat he nykyään hyvinkin vähissä. Ranskalaisen ja sittemmin englantilaisen herruuden alaisina kehittyivät aavistamattomaan voimaan ja rikkauteen juuri ne osat Pohjois-Amerikaa, joita espanjalaiset olivat hylkineet, pohjattomassa voitonhimossaan tavotellessaan vain kultaa ja aarteita niillä saarilla ja rannoilla, joita vielä tänä päivänä nimitetään Länsi-Intiaksi.

Sinne suuren ulapan taakse on meidänkin nyt siirryttävä.

14. New York.

Suurin kansainvaellus, mitä historia tuntee, on se ihmisvirta, joka päivä päivältä ja vuosi vuodelta soluu meren yli vanhasta uuteen maailmaan. Päivittäin siirtyy kolmetuhatta ihmistä Amerikaan, ja viime vuosisadan kuluessa on runsaasti kolmekymmentä miljoonaa europalaista ottanut asuntonsa tähtilipun suojasta. Lähes kymmenesosa kaikista nykyään elävistä suomalaisista asuu uudessa maailmassa, ja ruotsalaisista runsas neljännes. [Tekijän suosiollisella luvalla on suomentaja muodostellut siirtolaisoloja koskevat tiedot "kotoisiksi".]

Eri tahoilta soluvat siirtolaisemme rautateitse Hyvinkäälle, mistä alkaa yhteinen taival Hankoon. Aina on heistä suurin ryhmä kertynyt Pohjanmaan radan varrelta, ruotsalaiset eri joukoksi, suomalaiset seurustellen omassa piirissään. Muutamat pikku seudut antavat suhteettoman suuren veron työvoimaksi uudelle mailmalle; missä siirtolaisuus on kerran päässyt alkuun, sieltä toimittavat edellä menneet yhä uusia lähtijöitä jälkeensä. Vasta Hangossa höyrylaivaan astuttua tutustuu koko matkue likemmin keskenään. Epämukavista tiloista ja huonosta ruokahoidosta huolimatta pysytään virkeällä mielellä, kun päästään kokoontumaan kannelle tarinoimaan Amerikan oloista, jotka ovat monelle ennestään tuttuja; "vanhan maan" kaipuu ei näin alussa tunnu paljoakaan, sillä mieli pyrkii viehättymään tuntemattoman ja toivorikkaan tulevaisuuden kuvitteluun. Mutta jos sattuu vähänkin navakka tuuli käymään, muuttuu laiva pelkän surkeuden näyttämöksi. Sekalainen on seurue, joka on täten lähtenyt Suureen Länteen. Tuossa on kaksi veljestä Kuusamon Vasaraperältä. Vanhempi on ollut jo kymmenen vuotta hyvillä palkoilla "kolimainissa paasina", kivihiilikaivoksessa työnjohtajana, mutta yrittänyt nyt kotimaassa hoidella isältä perittyä taloa. Mutta se ei ottanut menestyäkseen. Hän möi talon polkuhinnasta ja otti veljensä mukaansa luvattuun maahan. Nuori rautalampilainen talontyttö on saanut kahdelta ystävättäreltä "tiketin", piletin, Chicagoon asti, missä hänen pitäisi saada paikka astiainpesijättärenä samassa hotellissa kuin hekin, maksaakseen sitte vähin erin velkansa takaisin; hän näyttää kaiken aikaa pyrkivän katumaan matkallelähtöään — koti-ikävä on tuntunut ensimäisestä päivästä alkaen. Vanha kaustislainen torppari on lähtenyt emäntineen poikansa oivalliselle uutistilalle Red Riverin hedelmälliseen laaksoon, jäädäkseen sinne ainiaaksi, sillä toimeentulo on kotona ollut vaivaloista; pariskunta on varsin vakavalla päällä. Nuori väki on yleensä mitä hilpeimmällä tuulella; hanurit ja viulut ovat alituiseen äänessä, lauleskellaan ja jutellaan Lännen oloista, joita niiden tuntijat kertoilevat melkoisesti väritellen ja paremman ponnen saamiseksi höystellen englanninkielisillä vakuutuksilla puhetta, johon muutenkin sekaantuu runsaasti omituisia suomenkielisen asun saaneita "jänkkien" sanoja.

Tullaan Hulliin. Vastassa on toimeensa tottunut siirtolaisasiamies, joka kiireimmiten kaahaa laumansa kuin karjana rautatieasemalle, sitte kun on siirtolaiskodissa yhteisesti aterioittu. Vinhaa vauhtia kiidättää pikajuna retkeläiset halki Englannin; meikäläisten junien hitauteen tottunut ihan pelkää vauhdistaan hypähtelevien ja huojuvien vaunujen suistuvan kiskoilta. Koko matkan varsi tuntuu miltei yhtenäiseltä kaupungilta, jossa pikku puutarhat ja peltotilkut erottavat enimpiä taloja toisistaan. Leedsin ja Manchesterin teollisuuskaupunkien lukemattomat tehdasrakennukset korkeine savutorvineen, jotka verhoavat koko tienoon ainaiseen mustaan savupilveen, tekevät pikku oloista lähteneisiin valtaisen vaikutuksen.

Liverpoolissa on asianomaisilla Atlantin-yhtiöillä kullakin siirtolais"hotellinsa", jonne yhtiön asiamies korjaa saaliinsa jokaisesta junasta maailman suurimman asemarakennuksen lasikaton alla. Ennen kuin tällainen ryhmä yhtiön matkailijakodista lähetetään valtamerilaivaan, tarkastaa kutakin pikimältään lääkäri, sillä yhtiöiden on omalla kustannuksellaan tuotava takaisin kaikki ne, joita ei Yhdysvaltain rannassa kelpoiteta pääsemään maihin.

Tilavat ja mukavat ovat olot valtameren höyryjättiläisissä. Siirtolaisia on nyt kertynyt joukkoon jos jostakin maasta, ryhmittyen kannelle katselemaan Europan rannikon viimeistä häämyä. Siinä haastellaan kotimaahan jääneistä ystävistä ja ulapan takana odottelevista tuttavista. Puhellaan suunnitelmista ja toiveista; hauskaa on palata kotiin, kun on saanut ansaituksi riittävästi säästöön. Useimmilla ensikertalaisilla on mielessä koota joutuisasti varoja ja sitten asettua maailmaa kokeneena kansalaisena vakinaisesti synnyinseudulle, johon ovat monet siteet liittämässä. Vallitsee oikea Baabelin kieltensekotus, kun käyskentelee sellaisten ryhmien läpi. Vanhan juutalaisen kauppiaan vieressä, joka hartaasti tutkii hepreankielistä raamattuansa lopusta alkuun päin, juttelee hiljaisesti kaksi mustasilmäistä arabialaistyttöä, jolla ei suinkaan ole monia tuttavia uudella mantereella. Valtiolliseen selkkaukseen joutunut venäläinen kirjansitoja solkkaa huonolla saksankielellä karkumatkaansa Moskovasta pommerilaiselle rengille, joka yrittää olla tarkkaavainen kuuntelija. Suomalaiset ihan hupenevat näiden tuhatkunnan matkustajan joukkoon.

Aurinko painuu länteen, sirotellakseen kultaansa heidän unelmiensa maan yli; yö vetää pimeän peitteensä Europan verhoksi. Vanha maailma, joka ei ole kyennyt tyydyttämään heitä, jää loitos taakse; uuden, joka vielä kylpee päiväpaisteessa, pitää lahjottaa heille kaikki. Sähkölamput luovat hohdetta laivan joka komeroon. Välikansilla on käytävissä melkein tungosta. Ensimäisten päivien jännityksen uuvuttamina istuu nuoria ja vanhoja naisia penkillä nukkumassa. Toiset järjestelevät käsitavaroitaan ja maistelevat makeisia, jotkut lueskelevat sanomalehtiäkin. Soittokellon kilinä kulkee kautta koko sen osan laivaa, kutsuen siirtolaiset illalliselle. Ja nyt he huomaavat, että jo valtamerellä saa esimakua uuden maailman hyvästä ja vaihtelevasta ruokajärjestyksestä. Sitte käydään makuusijoille ja siunaillaan niiden mukavuutta.

Päivät kuluvat nopeasti laivassa. Meren vivahteluja ja ikuista aaltoilua jaksaa katsella miten kauvan tahansa; pitkinä riveinä seisoskellaan tähystelemässä vastaantulevia laivoja. Niiden joukossa on tällaisia jättiläisiä, joilla suuret valtameriyhtiöt nykyään kilpailevat keskenään. Ne ovat yli puolenkolmattasataakin metriä pitkiä, kaikki neljä savutorvea ovat neljä metriä läpimitaltaan, toistasataa tulta roihuaa kunkin jättiläisen pannujen alla, puolikolmattatuhatta ihmistä saa hyvän tilan laivassa, jonka miehistöksi tarvitaan kuusisataa henkeä. Tällaisessa valtameren kyntäjässä on kokonaisia loistohuoneustoja sisustettuina amerikalaisia miljoonamiehiä varten, salongissa esiintyy soittokunta, laivalla on oma langattoman sähkölennättimen avulla toimitettu sanomalehti. Uiskentelevaksi kaupungiksi voi sanoa tällaista laivaa, ja sen asukkaat pääsevät Atlantin yli vajaassa kuudessa vuorokaudessa. Mutta tällainen vedenpitäviin osastoihin jaettu vankka jättiläinenkään ei kykene suomaan täyttä turvaa, kuten on kamalimmin osottanut "Titanicin" perikato, joka olisi ollut vielä hirvittävämpi ilman Marconin merkillistä keksintöä.

Merimatka lähenee loppuansa. Eräänä päivänä huomataan yltyvää levottomuutta ja jännitystä laivassa, ja matkustajat tähystelevät ahkerasti keulan yli. Tunnin kuluessa kuuluu Amerikan rannikko tulevan näkyviin. Ja aivan oikein. Epätasainen viiva näkyy ylähangan puolella. Se on Long Island eli "Pitkäsaari". Parin tunnin päästä lipuu laiva Hudson-virran suuhun ja laskee Ellis-saaren rantaan New Yorkin satamassa. Joukko muita isoja laivoja on kiinnitetty laitureihin. Nekin ovat tuoneet siirtolaisia Europasta Amerikaan ja pyörtävät piankin takaisin noutamaan lisää. Niidenhän täytyy herkeämättä höyrytä edes takaisin, voidakseen tuoda 3.000 ihmistä päivää kohti Yhdysvaltoihin.

Suunnaton kuhina ja kiire vallitsee nyt vastatulleessa laivassa. Matkustajat tunkeilevat käytävissä, huutelevat toisiaan, laahaavat kuluneita matkareppujaan ja nuorilla sideltyjä myttyjään. Ruotsalaiset ja suomalaiset, tummaveriset italialaiset ja vaaleat saksalaiset sekautuvat toisiinsa, mitkä siististi puettuina ja päällystakit yllä, mitkä kuluneissa vaatteissa ja karkea huivi kauluksen vastikkeena. Taampana kohoaa New Yorkin sataman yli jättiläismoinen vapaudenpatsas, nainen, joka pitelee oikeassa kädessään soihtua. Pimeyden hallitessa maata heittää hän huikaisevan kimpun sähkövaloa yli vedenpinnan, laiturien, rakennusten ja laivain. Mutta mitään suuren ja ylistellyn vapauden vaikutelmaa ei siirtolainen saa laskiessaan jalkansa Amerikan kamaralle. Kaikki matkustajat varustetaan numerolapuilla kuin rakuunahevoset ja ohjataan valtaisen suojaman pitkiin pilttuisiin. Ja sitte huudetaan heidät esille yksi toisensa jälkeen kuulusteluun, jonka päätyttyä lääkäri tutkii heidät. Nykyään on olemassa siirtolaisten maihinpääsylle monia rajottavia määräyksiä, joilla Yhdysvallat koettavat suojella itseään pelkäksi rasituksekseen saapuvilta vierailta.

Koetuksesta suoriutuneet viedään pikku höyrylaivoilla suurkaupunkiin, jonka miljoonien sekaan he katoavat kuin pisarat mereen. Olkoot he kotoisin mistä maasta hyvänsä, aina tapaavat he maanmiehiään New Yorkissa, sillä tässä kaupungissa puhutaan seitsemääkymmentä kieltä. Asujamistosta on kolmannes syntynyt ulkomailla. Brooklynissa, Long Islandilla sijaitsevassa kaupunginosassa, on kokonaisia katuja yksinomaan ruotsalaisten hallussa, samaten kuin siellä on suomalaisia yhtä paljon kuin jossakin täkäläisessä pikkukaupungissamme. "Pikku Italian" kaupunginosassa asuu enemmän italialaisia kuin Napolissa, "Kiinakaupungissa" on viisituhatta vinosilmää saanut asuntonsa, ja oma kaupunginosa on myöskin Venäjän ja Puolan juutalaisilla. Jollei suomalaisella siirtolaisella ole nimenomaista matkan määrää etäämpänä sisämaassa, niin on hänen käytettävissään omakielisiä matkailijakoteja, joista pian tapaa ensimäiset paikkakuntaan tutustuneet maanmiehet, saadakseen heiltä neuvoja ja tietoja suurkaupungin oloista.

Se jättiläinen ei ole suinkaan iällinen, tuskin kolmeasataa vuotta vanha; kolmikymmenvuotisen sodan aikana ei siinä ollut täyttä tuhatta asukasta. Mutta nyt voittaa sen ainoastaan Lontoo. Onhan Yhdysvaltain koko väestö kasvanut tavattoman nopeasti. Viime vuosisadalla paisui se kaksinkertaiseksi joka 20:s vuosi. Ja lähes puolet Yhdysvaltain ulkomaisesta kaupasta käy New Yorkin kautta. Täältä lähetetään maailmalle viljaa, lihaa, tupakkaa, puuvillaa, paloöljyä, teollisuustuotteita ja paljon muuta. Eipä siis ihme, että tarvitaan kuusi penikulmaa laitureita suojamineen ja nostolaitoksineen ja että runsaasti seitsemänkymmentä höyrylaivalinjaa yhtyy New Yorkissa. Lisäksi on New York suuremmoinen teollisuuskaupunki. Rikkauksia on siellä suunnattomia, pankkejakin kaksisataa. Asema on sillä mitä parahin: Atlantin puolella erinomainen satama Europan laivaliikenteelle, lännen puolella mitä tihein rautatieverkko, josta viisi rataa ulottuu suoraan Tyynenmeren rannikolle asti.

Jo v. 1840 oli Yhdysvalloissa 450 penikulmaa rautateitä ja kahtakymmentä vuotta myöhemmin 5.000 penikulmaa. Nyt on kiskoparien yhteenlaskettuna pituutena 40.000 penikulmaa — mikä riittäisi mittanauhaksi kuuhun tai kymmeneen kertaan päiväntasaajan ympäri. Yhdysvalloissa on enemmän rautateitä kuin koko Europassa, vaikka asukasluku on vain viidennes Europan väestöstä; pinta-ala on kyllä jokseenkin sama. Rautateiden runsauteen on syynä se, että aluksi koetettiin vain täyttää kaikki vesiteiden väliset aukot. Virtoja käytettiin niin pitkälle kuin mahdollista, mutta seuduille, missä ei virtoja ollut, rakennettiin ensimäiset rautatiet. Sitte punottiin vuosien kuluessa eri linjat yhteen, uusia ratoja vedettiin kaikkiin suuntiin, koska ne lyhyytensä tähden eivät vaatineet yksityisinä yrityksinä kovin suuria pääomia, ja nyt peittää noita 49 valtiota yhtenäinen rautatieverkko. Sitäpaitsi ovat maantiet niin kurjia, että rautateiden pitää korvata niitä.

Kaikkien noiden isojen virtojen yli tarvitaan suuri paljous siltoja, ja niiden rakentamisessa amerikalaiset ovatkin mestareita. Mississipin ja muiden jokien rautatiesillat ovat mitä rohkeimman insinööritaidon suurtuotteita. Missä radat kulkevat syvien laaksojen poikki, siellä rakennettiin entiseen aikaan puusiltoja, ja ne muistuttivat huikean korkeita muuraustelineitä, joiden harjalle oli kiskot naulattu. Mutta sellaiset sillat katoavat yhä enemmän, nyt rakennetaan kaikki raudasta, ja junat kiitävät täyttä vauhtia sirojen siltojen yli, jotka etäämmältä näyttävät pelkiltä hämähäkinseiteiltä. Maailman vanhimpia rakennustöitä tällä alalla on riippusilta New Yorkin ja Brooklynin välillä. Se on jättiläismoinen, mutta kuitenkin näyttää se kovin hienolta ja hennolta, leijuessaan molempien valtaisten pilariensa välissä. Laivojen korkeimmatkin mastot mahtuvat sen alitse, mutta se onkin 41 metriä nousuveden pinnan yläpuolella. Pituutta on lähes kaksi kilometriä. Hämmästellä täytyy, että ihmiset ovat kyenneet asettamaan tämän rautalaahkon salmen yli.

Omituisin tuntein tekee tulokas ensimäisen matkansa eräänlaisilla kummallisilla radoilla, joita risteilee New Yorkissa — ilmarautateillä. Lukemattomien rautapatsaiden muodostamalla telineellä kiitää hän yli katujen ja torien, nähden ajelevien ja jalankulkijain kuhinan allansa. Käyttövoimana on näillä radoilla sähkö; sellaisia on tässä maassa runsaasti. Niiltä on oivallinen näköala yli kaupungin, ja omituiselta tuntuu kurkistella rakennusten toisiin ja kolmansiin huonekertoihin. Ei tunnu Europalta.

Täältä Lännen suuriin kaupunkeihin lähtiessä on kulku hyvin mukavaa; muutamat junat ovat kuin pyörille asetettuja hotelleja. Niissä saa tosiaan matkustaa herroiksi, jos on varoja. Tilaa on runsaasti, saa kävellä ja liikkua vapaasti, istahdella mukaviin lepotuoleihin isojen ikkunain ääreen ja antaa katseensa harhailla äärettömille preirioille. Siihen kyllästyttyänsä sopii asettua mahonkipöydän ääreen kirjottelemaan postikortteja ystävilleen. Pitkällä taipaleella, esim. San Franciscoon mennessä, ei kuitenkaan pääse ikävä ahdistelemaan. Junassahan saa kaikkea, mitä mieli tekee, kylpyjäkin. Matkalainen lueskelee, nukkuu, syö, katselee ohikiitäviä maisemia, tekee tuttavuuksia ja jakselee kerrassaan mainiosti. Ja kaukaisen lännen Kalliovuoristoon tultaessa saa hän kylliksi vaihtelua. Siellä pujahtelee juna laaksosta toiseen, kiertelee jyrkkiä rotkonkaltaita pitkin, kumisee rautatiesiltoja myöten huimaavien kuilujen yli ja kiipeilee jyrkkiä rinteitä ylös.

Kalliovuorten länsipuolella painutaan uskaliain kääntein alas rannikkoa kohti. Ihan pyrkii pyörryttämään välillä, kun kuljettaja tuntuu menettäneen veturinsa vallinnan. Koko juna tuntuu syöksyvän matkoihinsa omasta painostaan, käänteiden aseman mukaan kallistuen milloin oikealle, milloin vasemmalle. Saattaa käydä hyvinkin hankalaksi liikkua vaunussa; ennen kuin aavistaakaan, tulee menettäneeksi tasapainonsa ja kolahtaa seinään. Jos matkustajat ovat silloin keräytyneinä ravintolavaunuun, niin heillä on tilaisuutta ihmetellä neekeritarjoilijoita, jotka tuovat aterioitsijoille liemilautasia. Notkeina kuin ankeriaat seuraavat he junan liikkeitä eivätkä läikähdytä pisaraakaan. Luulisi heidän juuri tupertuvan nurin lieminensä, mutta he kallistuvat samaan kulmaan kuin vaunukin ja liikkuvat hiljaisesti ja keveästi kuin haamut, junan syöksyessä tohisten ja tärskyen alas laaksoon ja vaaniessa kuin mainingin kohtaama laiva.

New Yorkin nähtävyyksiä on myös sen Central Park, "Keskipuisto", joka tuuheine puineen ja viileine lammikoineen tuntuu mitä herttaisimmalta. Kesäisin on täällä hehkuvan kuumaa, ja nautinnokseen silloin lepäilee joitakuita tunteja puiden siimeksessä. Talvet ovat sitä kylmempiä. Raa'at, tuimat tuulet pyyhkielevät silloin itärannikkoa. Paljon ajatuksia herättää "Viides avenue", New Yorkin hienoin katu. Sen palatsirivissä asuvat miljoonamiehet, — rautatiekuninkaat, teräskuninkaat, öljykuninkaat, viljakuninkaat, vieläpä sokerikuninkaatkin, kokonainen liuta pelkkiä "kuninkaita". He suorastaan kierittelevät siinä kullassa, minkä kansanjoukot saavat maksaa rautatiepileteistä, veitsistä ja kahveleista, paloöljystä, leivästä ja sokerista. Eräässäkin linnassa, josta heti pistää silmään iso ajoportti, korkeat tornit ja koristellut kattoikkunat, asuu tuhannen miljoonan omistaja. Hän ostelee tavattoman kalliita tauluja, kutouksia ja veistoteoksia Europasta, ja antaa päivällisiä, jotka maksavat monia tuhansia markkoja henkeä kohti. Kaiken aikaa vallitsee sanomaton kurjuus hänen lähettyvillään. Perustaahan hän sentään myös silloin tällöin yliopiston. Sellaisia on Yhdysvalloissa runsaasti, ja tavattoman paljon täällä uhrataankin valistuksen ja tieteen hyväksi.

Kannattaa myös käydä katsomassa rakennusrivejä, joiden ikkunat ovat Hudson-virralle päin. New York sijaitsee tämän virran varrella, tai oikeammin sanoen Manhattan-saarella sen suussa. Kolmesataa vuotta takaperin möivät intiaanit tämän saaren hollantilaisille vähän päälle sadasta markasta. Kyllä sillä nyt on hintaa, sen oivaltaa katsellessaan ihmeteltäviä "pilvenhiipojia", joissa voi lukea kahdesta-, kolmeenkymmeneen huonekertaan. Rakennusten suhdaton korkeus johtuu tonttien suunnattomista hinnoista. Kun ei ole kylliksi tilaa rakentaa sivuille päin, kasataan kohti taivasta, jolle suunnalle kyllä mahtuu. Kaunista se ei ole; epäsuhtaiselta näyttää talorivi, jossa toiset rakennukset ovat kohtalaisia, toiset korkeita kuin savupiiput. Kaupunkiin ehtymättömästi saapuvista siirtolaisista lähtee luonnollisesti enin osa sisämaahan ja länteen. Jotkut parantavat asemaansa ja etsivät sitte toisia työmaita. Mutta monet jäävät jäljellekin ja kartuttavat "slummiväestöä", kuten kaikkein köyhimpiä nimitetään. Ne siirtolaiset, jotka heti maahan tullessaan ovat puilla paljailla, ottavat paikan tehtaissa millä ehdoilla hyvänsä. Palkka, jota heille tarjotaan, tuntuu heistä kotimaan oloihin verraten korkealta, mutta amerikalaiseksi se on alhainen. Sentähden tunkevat maahantulleet europalaiset amerikalaisia syrjään, ja sentähden on Yhdysvalloissa aina pari miljoonaa työtöntä. Ja paljon on todella haaksirikkoisia, ihmisraunioita, jotka ovat muille rasituksena. Keskiöisen lähetystyön asemalla näkee illan tullen köyhiä seisovan tiheinä parvina odottamassa porttien avaamista. Heidän kasvonsa ovat välinpitämättömiä ja väsyneitä, mutta porttien auetessa he syöksyvät sisälle, täyttävät ison suojaman lavitsat ja nukahtavat jos jonkinlaisiin asentoihin. Lähetyssaarnaaja selittää heille Jumalan sanaa, mutta he ovat nälissään ja uupuneita, nukkuen sikeästi istuallaan. Heidän joukossaan on irtolaisia ja maankiertäjiä, ammattikerjäläisiä ja varkaita, laiskureita ja työttömiä. Päivisin he kerjäävät ja varastavat, sitte he nukahtavat keskiöisen lähetystyön suojamassa. Kun saarnaaja on sanonut aamenensa, ajetaan heidät ulos yöhön, ja he kiirehtivät "leipäriveihin", missä seisovat jonona tuntikausia, kunnes tulee heidän vuoronsa saada ruokaa ilmaiseksi. Niin kuluu heidän elämänsä päivä päivältä, ja nuo onnettomat vaipuvat yhä syvemmälle kurjuuteen.

Peräti kirjavista aineksista muodostuu aikoinaan lopullinen amerikalainen rotu, jahka Ellis-saari on sulkenut porttinsa Europan siirtolaisilta. Ja tässä ihmeellisessä maassa on muitakin sekotuksia kuin Europan asukkaiden synnyttämiä: mulatit, jotka ovat neekerien ja valkoihoisten jälkeläisiä, ja mestitsit, jotka ovat intiaanien ja valkoihoisten sekarotua. Uudet avioliitot valkoisten taholle ohentavat mustaa ja vaskenkarvaista verta yhä enemmän. New York ei ole tämän sekalaisen valtakunnan pääkaupunki, kuten tiettyä. Sillä kaupungilla, joka kantaa suuren Washingtonin nimeä, katsottiin olevan soveliaampi ja oikeudenmukaisempi asema alkuperäisen liiton eri valtioihin verraten. Yhdysvalloissa on neljätoista kaupunkia, jotka ovat isompia kuin Washington, mutta sieltä käsin hallitaan maata. Siellä asuu presidentti "Valkoisessa talossa", siellä kokoontuu kongressi "Kapitoliumiin", siellä kohoaa Washingtonin obeliski valtaisten valtionrakennusten ympäröimänä, ja siellä on kolme yliopistoa.

15. Suomalaiset Amerikassa.

Amerikan europalainen asutus on saanut alkunsa eri kansain perustamista siirtokunnista, jotka eivät ainoastaan joutuneet taisteluihin alkuperäisten asukasten kanssa, vaan myöskin keskenään mittelemään voimiaan Yhdysvaltain eri osien herruudesta. Atlantin-puoleisten pohjoisvaltioiden alueella kilpailivat siten hollantilaiset, ranskalaiset ja englantilaiset, ja ottivatpa taisteluun osaa myöskin ruotsalaiset ja suomalaiset. Nykyisen Filadelfian paikalla, jossa on lähes puolitoista miljoonaa asukasta, niistä runsaasti 250.000 työmiestä — se onkin Yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki — oli aikoinaan ruotsalais-suomalainen siirtokunta.

Muuan kokenut hollantilainen otti johtaakseen Ruotsin ensimäisiä siirtolaisia luvattuun maahan; sitä varten perustettiin Kustaa II Aadolfin suuruuden aikana yhtiö, jonka toimimiehinä oli sellaisia kuuluisuuksia kuin Akseli Oxenstierna ja Klaus Flemming. Se tapahtui samaan aikaan kuin hollantilaiset perustivat sen uutisasutuksen, josta kehittyi New York. Pitkälliseltä purjehdusmatkalta päätyivät retkikunnan laivat "Kalmar Nyckel" (Kalmarin avain) ja "Gripen" (Vaakalintu) Delaware-joen suuhun. Muutamia penikulmia ylempänä astui joukko maihin. Metsäinen tienoo oli koskematonta korpea. Vehmaiden kunnaiden lomissa avautui hymyileviä laaksoja lorisevine puroineen, ja tulijoista tuntui paikka niin ihastuttavalta, että he nimittivät sen Paratiisinniemeksi. Metsissä pyysivät ritarilliset ja urheat minkva-intiaanit Tapion antimia, ja heidän kanssaan ryhtyivät ruotsalaiset ystävällisiin neuvotteluihin. Saadessaan hyvän tarjouksen eivät intiaanit olleet vastahakoisia myymään maakaistaletta joen länsirannalta. Sinne rakennettiin pienen sivujoen varteen paaluvarustus, jolle Ruotsin nuoren kuningattaren kunniaksi annettiin nimeksi Kristina. Uusilla maanhankinnoilla kasvoi alue kahdenkymmenen penikulman pituiseksi. Intiaaneilta ostelivat uutisasukkaat majavannahkoja, joita möivät hyvällä voitolla kotimaahan.

Aluksi oli vaikea saada uutta maata kansoitetuksi. Ruotsalaiset tahtoivat mieluummin pysyä kotona. Oli lähetettävä "värvääjiä" vuoriteollisuusseuduille ja Suomeen keräämään siirtolaisia, ja rangaistusvankejakin ja karanneita huoveja lähetettiin matkaan. Luultavasti oli jo ensimäisessä retkikunnassa mukana suomalaisia Värmlannista, missä he olivat Suomesta siirryttyänsä kokeneet kovaa sortoa, joten teki mieli koetella toivorikkaampia asuinsijoja. Ilmanala oli suotuisa, ja maa tuotti runsaan maissi- ja tupakkasadon. Paha vain, että "Uuden Ruotsin" siirtokunnan hollantilaiset ja englantilaiset naapurit vaativat samaa aluetta omakseen; jälkimäiset esittivätkin vanhempia kauppakirjoja intiaaneilta. Pitkän aikaa menestyi kuitenkin siirtokunta hyvin kuvernööriensä johtamana. Everstiluutnantti Printz rakennutti kuvernöörinä ollessaan nykyisen Filadelfian paikalle Uuden Korsholman linnotuksen ja pidätti hollantilaiset Delaware-joen suulta, ehkäisten heidän kaupankäyntinsä intiaanien kanssa. Mutta pelätyt ruotsalaiset ja suomalaiset eivät lopulta säilyneet 30-vuotisen sodan tuottaman maineensa turvissa. Kun sotaisa kuvernööri Rysingh oli hävittänyt Kasimir-linnan, jonka hollantilaisten yhtä sotaisa kuvernööri Stuyvesant oli rakennuttanut ihan Kristinan alapuolelle, keräsi Stuyvesant lujan laivaston, joka purjehti ylös virtaa ja vallotti urhean puolustuksen jälkeen koko Uuden Ruotsin siirtokunnan v. 1655. Kotiin sai lähteä ken halusi, mutta useimmat jäivät Hollannin alamaisiksi. Siirtokuntaa tuli hallitsemaan hollantilainen ylivouti, ja ensimäiseksi alivoudiksi asetettiin suomalainen Antti Jurgen. Suomalaisille oli isännyyden muutos luonnollisesti vain etu, sillä eihän heidän kansallisista tarpeistaan oltu ennenkään välitetty, mutta nyt oli ainaisista riitaisuuksista tullut loppu, sillä intiaanitkaan eivät näillä tienoin häirinneet uutisasukasten rauhaa.

Vielä vapaammin kehittyivät siirtolaisten olot sitte kun hollantilaiset menettivät kaiken valtansa, ainoastaan kymmenen vuotta nautittuaan vallotuksestaan. Englantilaiset anastivat silloin haltuunsa hollantilaisten kaikki alueet. V. 1682 toi William Penn kveekarinsa Delawarejoen ruotsalaisten ja suomalaisten luo; ostellen maata sekä heiltä että intiaaneilta perusti hän Filadelfian kaupungin. Nämä harrasmieliset ja toimeliaat uutisasukkaat levittivät rauhaa ja vireyttä kaikkialle ympäristöönsä, ja heihin sulautuivat vähitellen äidinkielensä unohtaen pohjoismaalaiset. William Penn kiitteli suomalaisia mitä parhaimmiksi siirtolaisiksi; alkuaan oli heitä uudessa maailmassa joitakuita satoja perhekuntia, joiden uuraan elämän ainoina muistoina ovat nyt Filadelfian ympäristöllä sellaiset paikannimet kuin Finland ja Lapland. Suuri nälänhätä, Isoviha ja muut onnettomuudet olivat tyrehdyttäneet siirtolaistulvan, joten suomalaisasutus ei saanut lisäaineksia kansallisuutensa tueksi.

Yhdysvallat ovat kuin talo, joka on kerran toisensa jälkeen vaihtanut omistajaa. Englantilaiset siirtokunnat vuorostaan kyllästyivät emämaan itsekkyyteen ja ylimielisyyteen, julistautuen vapaiksi ja itsenäisiksi valtioiksi suuressa vapautussodassa, jota johti kuolematon Washington. Silti ei tämä suuri edistyksen maa vieläkään päässyt rauhallisiin oloihin. Jo englantilaisen vallan varhaisimpana kautena oli orjuus tuotu Amerikaan. V. 1619 tuli ensimäinen orjilla lastattu laiva Afrikasta, ja seuraavina vuosina saatiin orjista tuottoisin kauppatavara, mitä Englannin keinottelijat osasivat keksiä rikastuakseen. Neekereitä käsiteltiin kuin karjaa, heitä myytiin huutokaupalla orjamarkkinoilla. Viimein pohjoisvaltiot, Yhdysvaltain valtioliiton eli unionin alkuperäinen alue, tuomitsivat orjakaupan ja kielsivät kaiken mustien maahantuonnin. Etelävaltiot sitävastoin perustivat kaiken vaurastumisensa orjien varaan; ilman heitä ei puuvillan viljelystä saatu kyllin tuottavaksi. Eripuraisuus yltyi vuosi vuodelta, ja lopuksi puhkesi turmiollinen kansalaissota viisikymmentä vuotta takaperin. Hellittämättömän vimmatusti raivosi tämä sota neljä vuotta; se maksoi miljaardeja rahaa ja satojatuhansia ihmishenkiä. Jalo presidentti Abraham Lincoln sai silloin surmansa murhaajan luodista. Mutta etelävaltiot voitettiin perin pohjin, ja orjat vapautettiin ainiaaksi. Nyt nousee mustien lukumäärä lähes yhdeksään miljoonaan; myönnettävä vain on, että heissä on Yhdysvaltain asukkaiden huonoimmat ainekset.

Jo tähän sotaan ottivat ruotsalaiset huomattavasti osaa; heitä oli silloin vakinaisina asukkaina maassa joltinenkin määrä, jotapaitsi Ruotsista matkusti vapaaehtoisia vasiten taistelemaan pohjoisvaltioiden puolella. Historiallisen kuuluisuuden sai ruotsalainen insinööri ja kanavanrakentaja John Ericsson, höyryruiskun, aurinkokoneen ja potkurin keksijä, joka rakentamallaan omituisella "Monitor" laivalla pelasti pohjoisvaltioiden laivaston joutumasta etelävaltioiden panssaripuskurin "Merrimacin" tyyten tuhoamaksi. Suomalaisia oli siihen aikaan Yhdysvalloissa jokseenkin vähän — maihin karanneita merimiehiä ja joitakuita Kalifornian kultakuumeen houkuttelemia seikkailijoita; mutta muutamia on heistäkin jäänyt muistiin kansalaissodan eläkkeelle joutuneina osanottajina, jotka sittemmin näkivät maanmiehiänsä asettuvan ympärilleen yhä sankemmin joukoin. Kun Yhdysvallat v. 1898 julistivat sodan Espanjaa vastaan Kuban ja Filippi-saariston vapauttamiseksi, kunnostautuivat kansalaisemme jo erinomaisesti. Filippineille lähti heitä Idaho-valtion kultakaivoksilta kokonainen komppaniakin. Kubaan lähetetyissä joukoissa oli suomalaisia vapaaehtoisia useita satoja, ja lisäksi palveli heitä kaikissa Yhdysvaltain sotalaivoissa, onnettomasta "Maine"-laivasta alkaen, jonka räjähtäminen ilmaan Havanan satamassa suuresti vaikutti sodan syttymiseen, kun onnettomuutta väärin luultiin espanjalaisten kamalaksi tihutyöksi. Lukuunottamatta siinä loppunsa saaneita kolmea kansalaistamme oli sen sodan ensimäinen uhri suomalainen merisoturi, jolta kanuunankuula vei "Brooklyn"-laivassa pään.

Suomalaiset ovat tulleet tunnetuiksi mitä parhaana siirtolaisaineksena Yhdysvalloissa, vaikka heidän keskuudessaan on viime vuosina sosialismi luonut harhaantunutta villitystä, joka on paikotellen vaikeuttanut kansalaistemme asemaa. Heillä on erityinen taipumus luomaan itselleen vakinaisia oloja, asettumaan perheellisinä maanviljelijöiksi ja muihin yrityksiin, jotka sitovat heitä uuteen maahan, joten heistä ei niin suuri osa vain keräile palkkasäästöjä kotimaahan palatakseen kuin esim. italialaisista. Sitkeään ja kärsivällisinä uurastavat he omintakeisen tulevaisuuden hyväksi ja näyttävät viihtyvän uuden maailman kaikissakin kolkissa, Alaskan niemimaalta Meksikon lahteen asti, mutta parhaiten kuitenkin pohjoisvaltioissa ja Kanadassa, missä ilmanala on enimmin samanlainen kuin vanhassa maassa. Ankara "dollarin tavottelu", joka on amerikalaisen elämän päähyörinänä, vaatii peräti raskasta aherrusta kaikilla toimeentulon aloilla, jos mieli pysyä sortumatta kilpailussa, kestää olemassaolon taistelussa; mutta kova ponnistelu tulee myös yleensä hyvin palkituksi. Suomalaisen luonteen jäykkyydestä johtuu, että meikäläisiä ei vielä suurestikaan ole kohonnut huomattaviin valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin asemiin. Yleensäkin tapahtuu sellaista nousua edellyttävä sulautuminen varsinaiseen amerikalaiskansaan hitaimmin niillä kansallisuuksilla, jotka kieleltään kuuluvat romaanilais-germaanilaisen ja anglosaksilaisen kansaryhmän ulkopuolelle. Mutta eivät suomalaisetkaan siirtolaiset ole oleskelleet pitkää aikaa Yhdysvalloissa, ennen kuin he jo ovat mielestään erityistä Amerikan suomalaisheimoa, joka nopeasti tuntee uuden maan olot ja harrastukset tutummiksi ja likeisemmiksi kuin "vanhan maan". Se ensimäinen vieraantuminen kehittyy jo toisessa sukupolvessa sellaiseksi, että lapset keskenään puhuvat englantia ja vanhemmilleen suomea, eivätkä nämä enää oloihin kiinnittyneinä ajattele isäinsä maahan palaamista muutoin kuin ehkä käymätiellä, vierailuksi.

Suomalainen siirtolaisuus Yhdysvaltoihin alkoi varsinaisesti vuosina 1867-8, jolloin meidän maassamme oli yhtä kovat ajat kuin ne Atlantin takana silloin olivat "kultaiset". Nykyään on siellä jo lukuisia suuriakin suomalaissiirtoloita, joissa seurakunnallinen elämä ja henkiset pyrinnöt ovat vilkkaassa vauhdissa. Heillä on oma kirkkokunta, Suomisynoodi, joka hoitaa v. 1896 Hancockin kaupunkiin Michiganin valtioon perustettua korkeakoulua, Suomiopistoa; tähän liitetty jumaluusopillinen seminaari valmistaa myös pappeja niiden lisäksi, joita seurakunnat saavat palkatuksi Suomesta. Monia seurakuntia kirkkoineen on myös eriävän oppinsa vuoksi tästä kirkkokunnasta erillään, varsinkin laestadiolaisia, mikä johtuu siitä, että hyvin suuri osa suomalaisia siirtolaisia on tullut Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosista. Kotimaassa tunnettujen yhdistysmuotojen lisäksi ovat suomalaiset siirtolaiset erityisesti harrastaneet "veljeysseuroja", joihin liittyy henkivakuutustoimintaa. Sanomalehtiä ja aikakautisia julkaisuja ilmestyy heidän keskuudessaan pariinkymmeneen, muutakin kustannusliikettä on saatu hyvälle alulle, ja jotkut sikäläiset suomenkieliset runo- ja kertomuskokoelmat osottavat, että Atlantin takaa saattaa kohota huomattavia kirjailijoitakin, vaikka se henkinen edistys vielä on alkuasteillaan.

Lyhyt yleiskatsaus suomalaisten amerikalaisille asuinmaille johtaa meidät New Yorkista alotettuamme ensiksikin n.s. Uuden Englannin valtioihin, unionin vanhimpiin. Näissä eivät suomalaiset ole perustaneet kovinkaan suuria siirtokuntia. Koko alueella he parhaastapäästä työskentelevät kivilouhimoissa ja osaksi tehtaissa, enimmin keskittyneinä Massachusettsin valtioon, mikä muuten on Suomen ruotsalaisten siirtolaisten pääpaikka. "Massassa", kuten suomalaiset valtiota nimittävät, ovat maanmiehemme tavanneet mieluisimmat paikkansa Bostonin suurkaupungista ja sen ympäristöltä, etenkin kauniilta "Kiipinniemeltä" (Cape Ann), missä heidän huomattavimmat asuinkaupunkinsa ovat Rockport ja Lanesville; molemmissa on suomalainen kirkko. Pääansiot tulevat sielläkin kivitöistä. Vilkkaasti edistyneeseen Fitchburgin kaupunkiin ovat lisäksi kehruu- ja kutomatehtaat keränneet paljon suomalaisia; siellä on monet ajat julkaistu suomalaisia sanomalehtiä, ja sieltä käsin levitetään Suomen kirjankustantajien amerikalaista keskusvarastoa pitkin valtioita. Suuressa Worcesterin kaupungissa työskentelevät useimmat suomalaiset "lankamyllyissä", teräslankatehtaissa, kuten moniaissa Illinoisin valtion pikkukaupungeissa; se on raskasta työtä, mutta tuottaa kohtuullisen palkan. Massachusettsin valtiossa on paljon muitakin tunnettuja suomalaisasutuksia.

Vinhasti kiidämme junalla halki Pennsylvanian valtion. Lukemattomia haararatoja poikkeilee kaikille tahoille. Joka suunnalla vilahtelee kaupunkeja ja yhteiskuntia. Tuossa pistäytyy rata vuorikaivokseen, tässä toinen viljavalle tupakka- ja maissiseudulle, pian taas kolmas tukinhakkuupaikalle. Asemilla on pitkiä junia lastattuina viljalla, laudoilla, paloöljyllä, puuvillalla, maanviljelyskoneilla, kivihiilillä, kaikella mahdollisella maan ja ihmisaherruksen tuotannolla. Maisema käy kunnaiseksi, ja rata kulkee mutkittelevina käänteinä Allegbany-vuorten pohjoisimman osan poikki. Niiden graniitti-, gneissi- ja liuskeharjanteet jakavat erilleen Atlantin ja Mississipin vedet, kohoten lounaassa yli kahdentuhannen metrin korkuisiksi huipuiksi. Laaksoissa viljellään maissia ja hedelmäpuita, mutta siellä on myös mahtavia sekä havu- että lehtipuumetsiä. Ja valtiossa on seutuja, missä saattaa toivottomasti eksyä alppiruusujen ja köynnöskasvien läpitunkemattomiin tiheikköihin; on myös jylhiä soppia, minne ihmiset eivät milloinkaan tunkeudu — missä sudet ja karhut saavat tyyssijansa ryteiköistä ja sammaleisista harmaakivilouhikoista. Siellä ei ole mitään muuttunutta siltä ajalta, jolloin intiaanit liikkuivat sotajalalla toisiaan vastaan. Vaarallisimpia eläjiä ovat siellä nyt ruskeat kalkkalokäärmeet, jotka onneksi itse hälyttävät lähelläolostaan, kalisuttaen pyrstönikamiansa liikkuessaan.

Tämä William Pennin asuttama veljesrakkauden siirtomaa on kuitenkin työolojensa puolesta Amerikan kurjimpia valtioita. Sen kivihiilikaivoksia, rautatehtaita ja muita rikkaudenlähteitä ovat vallitsemassa suuret trustit ja monimiljoonamiehet, jotka pusertavat työntekijöistä kaiken mahdollisen työvoiman irti niin vähillä menoilla kuin suinkin, saadakseen suuria korkoja suunnattomille pääomilleen. Keskuksena on suuri Pittsburg, maailman säälittömin liikepaikka, raudan ja savun kaupunki, bessemer-uunien kuluttava ahjo. Kaupunki on kuin taikaiskulla kohonnut maasta. Sitte kun tienoolta keksittiin petroleumilähteitä, sai sen kehitys kaksinkertaisen vauhdin; nyt se on maailman huomatuimpia teollisuuskaupunkeja ja Amerikan suurin raudan- ja teräksentuottaja. Sikäläinen valmistusarvo nousee runsaasti viiteensataan miljoonaan markkaan vuodessa. Läheisyydessä on melkein ehtymättömiä kivihiilikerroksia. Kolmattakymmentä rautatielinjaa kokoontuu Pittsburgiin, joka käyttää myös kolmea purjehdittavaa jokea ja laajaa kanavaverkkoa. Ja yltympärillä saartavat kaupunkia esikaupungit, jotka ovat täynnä konetehtaita, terässulattimoja ja lasitehtaita. Asukkaita on koko rykelmässä miljoona, niistä kolmannes ulkomaalaisia, enimmäkseen slaavilaisia, italialaisia ja unkarilaisia. Tuntuu ahdistavalta, kun ylängöltä katselee tätä suitsuavien tehdashormien metsää. Kaikkialla taotaan ja kalkutellaan, kuuluu metallin kiikkumista ja raskaiden junien jyskettä ratakiskoilla. Hirveän kuumissa uuneissa sihisee ja porisee, ja kipinät tuprahtelevat kankirautamoukarien alla. Ja öisin voi luulla joutuneensa tulivuoren pohjalle, missä laava kiehuu tuhan alla, valmiina kuohumaan esille ja tuhoamaan kaikki. Tuhansista ahjoista loimuaa kaamea punakeltainen lieska, joka valaisee kivihiilensavun paksujen pilvien alipuolta.

Suomalaiset eivät yleensäkään viihdy aivan suurissa kaupungeissa, jotapaitsi he eivät hevillä siedä sulatusuunien kuumuutta. Senvuoksi ei heitä Pittsburgin tienoon hiidenmylly ole paljoakaan korjannut saaliikseen; mutta etenkin kivihiilikaivoksissa heitä työskentelee melkoinen määrä hajallaan pitkin valtiota, muutellen työsuhteiden mukaan ja suurempia siirtokuntia perustamatta. Bessemerin kivimurtimot ovat keränneet vakinaisempaa suomalaisasutusta.

Pittsburgista johtaa suoranainen rautatie suureen S:t Louisin kaupunkiin Mississippi-virran varrelle. Tämä Missourin valtiossa sijaitseva keskus on mitä vilkkain liikepaikka, monien tärkeiden rautateitten solmukohta, josta myös haarautuu lukemattomia höyrylaivalinjoja ylöspäin pitkin Mississippiä ja Missouria sekä kaikkiin niiden sivujokien varsilla sijaitseviin suuriin kaupunkeihin. S:t Louis on keskuspaikka niille mutkitteleville vesiteille, jotka kaikkiin suuntiin täyttävät Yhdysvaltain sisämaan. Ja sieltä myös kuljetaan laakeapohjaisilla ja mukavilla höyrylaivoilla alas jättiläisvirtaa New Orleansiin, valtaiseen puuvillan vientisatamaan. Suunnaton siunauksen ja rikkauden lähde on Yhdysvalloille tämä mahtava virta, jota voidaan sanoa maapallon pisimmäksi, jos mitataan Missourin lähteiltä Kalliovuoristosta asti, ja suuruudeltaan jää se muuten jälkeen ainoastaan Amatsoni-virrasta. Sen laakea laakso on tavattoman hedelmällistä Laajalti pitkin rantoja nousevat rehevät laihot monien miljoonien ihmisten ruokkijoiksi. Ja nuo vesitiet, haarautuneina kuin kasvinlehden suonisto, helpottavat yhteyttä ja tavarankuljetusta eri valtioiden välillä.

Keväisin paisuu tämä jättiläisvirta järveksi, joka siunauksestaan ottaa silloin aimo veron ihmisiltä. Valtainen, ruskeansamea vesipaljous puhkoo silloin usein uomansa äkillisiä käänteitä ja muodostelee oikoteitä niiden kapeiden kannasten poikki. Siten aiheutuneita haittoja on helppo kuvailla mielessään. Tuollaisessa mutkassa sijainnut kaupunki saattaa yhtäkkiä joutua penikulman päähän rannasta. Toisessa on asukkailla milloin hyvänsä hukkumisen vaara tarjolla tulvan aikana. Rautatiesilta voi aavistamattomasti joutua riippumaan kuivan maan yli, samalla kun virta on kappaleen matkan päässä pyyhkäissyt tieltään ratavallin kiskoineen. Insinööreillä on paljon vaivaa oikullisen kevättulvan torjumisessa kaikin inhimillisin apukeinoin, ja kuitenkin tuottaa Mississippi joka vuosi kamalaa tuhoa ja aiheuttaa rantojen omistajille suuria vahinkoja esim. hukuttamalla karjaa.

S:t Louisissa asuu melkoinen määrä suomalaisia m.m. palvelustyttöinä, mutta yleensä on suomalaisasutus kaikissa etelävaltioissa hyvin hajallista; viime aikoina on kuitenkin Alabamaan saatu siirtymään yhä runsaammin maanmiehiämme maanviljelijöiksi. Varsinainen suomalaisvyöhyke ulottuu Yhdysvalloissa Massachusettsin, New Yorkin ja Pennsylvanian valtioiden kohdalta idässä aina yhtä leveänä Washingtonin, Oregonin ja Kalifornian valtioihin Tyynenmeren rannikolle. Pennsylvanian läntinen rajanaapuri Ohio — koko unionin huomattavimpia — on jo varhain suonut vakinaisia asuinsijoja suomalaisille, etenkin Erie-järven rannalla, missä ennen muita Ashtabula Harbor on hyvinkin suomalainen kaupunki; kansalaisemme saavat siellä elantonsa etupäässä suuremmoisista lastaustöistä. Seurakunnalliset olot ja yhdistysriennot ovat niillä tienoin hyvin edistyneet suomalaisten keskuudessa.

Pennsylvanian rajan yli länteen päin Ohion ja Indianan valtioiden halki kiitäessämme näemme sekä pohjoisessa että etelässä mittaamattomia lakeuksia, joilla viljellään maissia, vehnää, kauraa ja tupakkaa. Maissivainiot ovat kuitenkin tavallisimpia, ja korkeakortisina ja paksutähkäisinä ne näyttävät varsin juhlallisilta. Indianassa on vain pieniä suomalaispaikkoja, eikä suuria Illinoisissakaan, jonne joudumme pitkin Michigan-järven rantaa, sinisen ulapan jäädessä pohjoispuolelle, ja piankin päädymme Chicagoon, amerikalaisen jättiläisedistyksen perikuvalliseen näytteeseen.

Chicagossa on maailman suurimmat teräs- ja rautamarkkinat. Pohjoispuolella sijaitsevien järvien ympäristöllä on suunnattomia tukkimetsiä, ja puutavarakaupassakin on Chicago maapallon ensimäinen kaupunki. Kuuluisia ovat niinikään sikäläiset suuret teurastuslaitokset, joihin vuosittain viedään miljoonia nautaeläimiä, sikoja ja lampaita. Suuremmoinen onkin Chicagon liha- ja viljakauppa. Entiseen aikaan oli tällä paikalla pieni intiaanikylä; nyt on Chicagossa runsaasti kaksi miljoonaa asukasta, ja se on maailman viides kaupunki. Liikevaihto nousee neljääntoista miljaardiin markkaan vuodessa. Mutta kaupungin varjopuolista mainittakoon, että Chicago ei tyydy vähempään kuin seitsemääntuhanteen kapakkaan ja maksaa kuusisataa miljoonaa markkaa vuosittain oluesta ja väkijuomista. Elämä onkin kuin rosvopesässä, kaupungin hallinto on viheliäinen, eikä turvallisuus kaduilla ole kehuttava. Mutta paljon tehdään kansanvalistuksenkin hyväksi. Kaupungissa on kansanpuistoja, kisakenttiä ja kirjastoja, vieläpä lastenkirjastojakin, joissa kuhisee lueskelevia pienokaisia.

Lähinnä Tukholmaa on Chicago suurin ruotsalainen kaupunki; ruotsalaisilla on siellä omia esikaupunkikortteleita, missä ei kuule kaduilla puhuttavan muuta kuin ruotsia. Se on skandinavialaisten siirtolaisten varsinainen keskus. Mutta suomalaiset eivät ole tässäkään suurkaupungissa ottaneet viihtyäkseen. Hajallaan asuu heitä siellä kuitenkin melkoinen joukko, hyvissä varoissakin. Sensijaan on Illinoisin pikkukaupungeissa monia tunnettuja suomalaissiirtoloita, joissa henkiset riennot menestyvät.

16. Suuressa Lännessä.

Idän valtioista olemme siirtyneet Lännen puolelle. Kulkutiet koskettavat Kanadaa, jonka suunnattomista havupuumetsistä sadat höyrylaivat kuljettavat puutavaraa Chicagoon. Kanada on Intian jälkeen Britannian kallisarvoisin siirtomaa. Ihmisistä ei se kylläkään ole rikas: asukkaita on ainoastaan 5.400.000, vaikka se on alaltaan yhtä suuri kuin koko Europa ja kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. Idästä länteen leviää maa niin pitkälti, että se on mitaltaan neljännes maapallon ympäryksestä, mutta vaikka varsinkin pohjoiset, kylmät osat ovat harvaan asuttuja, ovat sen luonnolliset rikkaudet tavattomana tulolähteenä. Vainiot, vuoret, metsät ja vesi suovat suuremmoisen sadon. Yksistään viljaa lähetetään Kanadasta 750 milj. markan arvosta vuodessa.

Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla on Erie-järven itäpäässä muuan maailman ihmeitä ja Pohjois-Amerikan kuuluisin nähtävyys. Erie-järvi laskee Ontarioon, joka on sata metriä alempana, ja jokseenkin puolitiessä näiden järvien välillä syöksyy vesipaljous äkillisen kynnyksen yli ja sinkoutuu pauhaten syvyyteen. Tämä 900 metriä leveä kynnys on valtainen kalkkikivikerros, jonka alla vuorilaji on hauraampaa liuskakiveä. Liuskakiven hivuminen tapahtuu nopeammin kuin kovan kalkkikiven, joka senvuoksi riippuu kuin ulkonevana pöydänsyrjänä. Kun altakovertuminen on kehittynyt niin pitkälle, että kalkkikivi ei enää kykene kestämään vesipaljouden painoa, murtuu tuolloin tällöin lohkareita irti kalkkikivireunasta ja sortuu huumaavalla pauhulla syvyyteen. Siten hivuttaa putous aikojen kuluessa kynnystä, ja Niagara siirtyy senvuoksi ylöspäin Erie-järveä kohti. Mutta kilometrin taipaleeseen lasketaan sentään kuluvan kaksikymmentätuhatta vuotta.

Kosken jumu kuuluu kuuden penikulman päähän, ja lähemmäksi tullessaan näkee suuria hyrskepilviä kohoavan kuilusta, joka on viisikymmentä metriä putouksen kynnyksen alapuolella. Suuremmoisuudessa voittaa Niagaran ainoastaan Viktoria-putous Sambesissa. Ihminen tuntee itsensä vähäpätöiseksi ja ahdistuneeksi, kun uskaltautuu kosken ylä- ja alapuolelle rakennetuille silloille katselemaan, miten nuo kahdeksantuhatta kuutiometriä vettä sekunnissa äänettömästi kuin öljy soluvat kynnyksen yli, seuraavassa silmänräpäyksessä musertuakseen hyrskeeksi ja vaahdoksi ukkosenkaltaisella jyrinällä. Monet uskalikot ovat menettäneet henkensä yrittäessään laskea alas Niagaraa, mutta kerran on se onnistunut eräälle, joka teki matkan vankassa pieluksilla sisustetussa tynnyrissä. Nuorallatanssija Blondin teki aikoinaan ihmeellisiä matkoja Niagaran poikki teräslankaköydellä, joka oli pingotettu rannasta rantaan.

Niagaran alapuolella virtaa vesi Ontarioon vastapäätä Torontoa, Kanadan isointa kaupunkia. Sitte juoksee se pois järven koilliskolkasta, muodostaen kiemurtelevia vesiteitä "Tuhanneksi saareksi" nimitetyssä saarisikermässä. S:t Lorenso-nimisenä jatkuu senjälkeen virta milloin kaitana ja koskisena, milloin suvannoiksi laajeten. Suuren Montrealin kaupungin kohdalla alkaa sen tyyni alijuoksu, ja Quebecin alapuolella levenee virta kuin metsästäjän torveksi. Se jäätyy joka vuosi, ja jää on paikotellen niin vahvaa, että sille voidaan asettaa rautatiekiskoja raskaiden tavarajunien kuljettamiseksi. Mutta keväisin, jäidenlähdön aikana, on virran naapuruus vaarallinen, ja toisinaan pusertuu suuria jäävuoria Montrealin alavampien osien yli. — Edellä on mainittu Kanadan kolme tärkeintä kaupunkia, mutta siirtomaan pääkaupungin kunnia-aseman on saanut pikku Ottawa.

Englantilainen valta on Pohjois-Amerikassa ikäänkuin pingotettu kahden kultakaivoksen väliin. Äärimäisessä idässä on New Foundland, jonka matalikoille kylmä napavirta tuo vuosittain suunnattomat määrät hylkeitä, turskia, lohia, silliä ja hummereita; pyynnissä työskentelee runsaasti viisikymmentätuhatta kalastajaa. Lännen etäisimmällä kulmalla taasen on Klondike itään Alaskan maakunnasta, joka jo aikaisemmin tuotti tavattomia rikkauksia turkiksilla, hylkeenpyynnillä ja lohenkalastuksella, mutta tuli vähitellen yhä huomatummaksi maan poveenkin kätketyistä aarteista. Aivan sanoin kuvaamaton on se kiihko, joka valtasi koko Pohjois-Amerikan ja ulottui kauvas muuallekin, kun "Excelsior"-laiva heinäkuussa v. 1897 toi Seattleen Tyynenmeren rannikolle ensimäisen kultalastin Klondikesta! Oli löytynyt erinomaisen rikas uusi kulta-alue, ja muutamia suomalaisiakin oli niiden miekkosten joukossa, jotka selkä köyryssä kantoivat kultahietasäkkinsä laivasta maihin, alueen ensimäisinä penkojina. Ihmiset syöksyivät Jukon-virran varsille ihan päättöminä, rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset, tuhansittain sortuen säännöttömien yhteiskuntien rosvoelämään ja Pohjolan ylen ankaran talven hirveihin kärsimyksiin; pakkanen painuu usein 55 asteeseen. Maan kamara on ainiaan jäässä; kullan etsimiseksi on sitä sulatettava nuotioilla. Vähitellen ovat olot järjestyneet, kulta-alueille on kohonnut komeita kaupunkeja, ja vuotuinen kullantuotanto on noussut puoleenkintoista sataan miljoonaan. Maanmiehiämme on runsaasti työskennellyt kullanetsijöinä sikäläisessä jylhässä luonnossa, sitkeydellään keräten suuriakin omaisuuksia. Kanadassa on paljon suomalaisia, työskennellen Canadian Pacific-radan töissä, kulta-, vaski-, kivihiili- y.m. kaivoksissa, metsätöissä ja maanviljelijöinä. Kauniilla Vancouverin saarella Tyynessä valtameressä ovat Nanaimo ja Wellington huomattavia suomalaisten asuttamia kivihiilikaivos-kaupunkeja; Vancouverin ja edellämainitun Seattlen kaupungin välillä on Malcolm-saari, joka muutamia vuosia takaperin herätti omituista huomiota Suomesta käsin perustettuna sosialistisena "Malkosaaren" siirtolana. Keskellä Länsi-Kanadan aavoja preirioita on New Finlandin (Uuden Suomen) maanviljelys-asutus; Kanadan hallitus edistääkin maanviljelijäin lisääntymistä erittäin suotuisilla ehdoilla. Idempänä ovat etupäässä pohjanmaalaiset kansoittaneet Copper Cliffin vaskikaivos-kaupunkia. Mutta maanmiehiämme asuu pitkin koko Kanadaa, lukeutuen Yhdysvaltain suomalaisiin, mistään valtiollisesta rajasta välittämättä.

Yhdysvaltain varsinaiset suomalaisvaltiot sijaitsevat pohjoisvaltioiden keskellä — Michigan ja Minnesota. Edellisessä ovat rauta- ja vaskikaivannot, jälkimäisessä rautakaivannot ja maanviljelys etupäässä kiinnittäneet kansalaisiamme. Laajin suomalaisalue Michiganissa on valtion pohjoiseen pistäytyvä Superior-järven saartama niemimaa; sen jatkoa on suomalaisten keskuudessa kuuluisa "Kuparisaari", joka on maailman huomattavimpia raudan ja vasken tuottajia. Siellä ovat Amerikan suomalaisten suurimmat ja vanhimmat pesäpaikat. Calumetin ja Hancockin kaupungeissa suomalaiset elelevät miltei kuin kotimaassaan; heitä on kumpaisessakin enemmän kuin keskulaisessa Suomen kaupungissa. Liikemaailma on siellä suureksi osaksi suomalaisten käsissä, ja paljon on heitä kaikenlaisissa viroissakin sekä muissa luottamustoimissa. Sekä Kuparisaarella että muualla Michiganissa on runsaasti suomalaisia yhdyskuntia. Uusimpia näistä on Kaleva, jossa nykyään ilmestyy Yhdysvaltain johtava suomalainen sanomalehti.

Länteen kulkiessamme on ennen Minnesotaa edessämme pieni Wisconsin, missä suomalaisilla on m.m. Uuden Suomen ja Uuden Savon hiljaiset maanviljelyspaikat hallussaan. Minnesota on aivan erityisesti miellyttänyt kaikkiakin skandinavialaisia, ja nämä ovat paljon vaikuttaneet valtion hallinnossakin. Suomalaisten suuri lukumäärä on myös saanut aikaan, että maanmiehemme ovat vähitellen kohonneet yhä huomattavammaksi ainekseksi Minnesotassa. Valtiossa on nykyään seutuja, joita samotessaan helposti luulisi olevansa Suomessa, kun asukkaat ovat säilyttäneet kaikki kotoiset tapansa. Sellaista tienoota on New York Millsin ympäristö. Tässä kauppalassa ilmestyy Yhdysvaltain suomalaisten vanhin sanomalehti. Paikkakunta on niin supi suomalaista, että toiskielisetkin oppivat suomea. Postimestari saattaa olla nimeltään Otto Osto tai Etulieri ja puhua selvää Kuusamon murretta, mutta syntyään ovat Austin ja Ed O'Leary irlantilaisia. Eräällä toisella suurella suomalaisseudulla, Hannassa Wyomingin valtiossa, oli "Iso-Kalle Härmästä" — neekeri; häntä surtiin kuin omaa kansalaista suomalaisten keskuudessa, kun hän noin 100 suomalaisen kanssa sai surmansa kaivosräjähdyksessä — jollaiset tapaukset alituiseen uhkaavat tätä kansalaisillamme yleistä ammattia.

Minnesotassa ovat myöskin metsätyöt yleisenä tulolähteenä ja etenkin rautakaivokset. Valtion koillisosa on mitä rikkainta rauta-ainetta, jolle on äkkiä kohonnut monia suuria kaupunkeja suomalaisten pesäpaikoiksi, kuten Virginia ja Ely. Cokato ja Nurmijärvi ovat New York Millsin ympäristön lisäksi varakasta ja väkirikasta suomalaista maanviljelysaluetta. Tässä valtiossa ovat meidän suurmiehemmekin edustettuina nimillään: Lönnrot, Runeberg ja Dopelius (sic!) ovat edistyviä kauppaloita. Viimeksimainitun nimen oikokirjotus muistuttaa erästä kummallista dakotalaista nimeä: kuka aavistaisi, että Snoma Etelä-Dakotassa on aiottu kuulumaan Suomi, vaikka pääpostihallitus Washingtonissa luki anojain käsialan väärin! Minnesotan länsipuolella leviävät Pohjois- ja Etelä-Dakotan ruohoaavikot, jotka Montanan valtiossa — lännempänä — muuttuvat kunnaiseksi maisemaksi. Täällä menestyivät aikoinaan parhaiten biisonihärkien eli puhvelien miljoonalaumat. Nyt on tämä voimakas elukka hävinnyt sukupuuttoon, lukuunottamatta joitakuita pieniä suojeltuja laumoja Yellowstonen kansallispuistossa ja Texasissa. Maan alkuperäisinä asukkaina ovat ne hävinneet valkoihoisten tieltä, niinkuin intiaanit ovat espanjalaisten löytöretkeilijäin päivistä asti vähentyneet viidestä miljoonasta 270.000:een. Pohjois-Dakotan maanviljelyspaikoista ovat monet suomalaisia, jotkut nimeltäänkin, kuten Pelto ja Savo. Etelä-Dakotassa ja siihen rajottuvassa Wyomingin valtiossa on Mustien Kumpujen vuoristo, jonka kaupungeissa on suuria ja edistyneitä suomalaisia siirtokuntia, kuten Lead ja Terraville. Niiden kaivoksista saadaan mitä moninaisimpia metalleja. Montana, Pohjois-Dakotan länsipuolella, on Yhdysvaltain vaskirikkain valtio; kultaa ja hopeaa saadaan sieltä myös runsaasti, jotapaitsi kivihiilikerrokset ovat mitä tuottoisimpia. Monia huomattavia asutuksia on tässäkin valtiossa, johtuen sikäläisen kultakuumeen ensi päivistäkin asti. Viime aikoina on pieni Idahon valtio Montanan länsipuolella tullut tunnetuksi samanlaisena kaivosalueena ja koonnut maanmiehiämme moniksi uusiksi siirtokunniksi.

Wyomingin valtion kulmasta Montanan etelärajalla on Yellowstonen kansallispuisto erotettu neliömäiseksi rauhotetuksi alueeksi, joka tarjoaa monia Amerikan ihmeellisimpiä nähtävyyksiä. Siitä on kirjotettu kokonaisia teoksia. Siellä on nelisentuhatta kuumaa lähdettä ja satakunta geisiriä, kiehuvaa suihkulähdettä, laakson syvemmissä osissa Kalliovuorten harjanteiden välillä. Muuan niistä syöksee vetensä lähes sadan metrin korkeuteen, toisen suihku kohoaa täsmälleen tunnin väliajoin. Puistossa on monia muita luonnonihmeitä, ja sen rauhotettujen eläinten joukossa on majavakin saanut turvapaikan.

Kalliovuoristo kohoaa länteen tultaessa näkyviin vaaleansinisenä seinänä, joka mitä mahtavampana vuoristojonona jatkuu Pohjois-Amerikan pohjoisosasta Etelä-Amerikan alimpaan kärkeen asti, jälkimäisessä Andien nimellä. Sen länsipuolelle jää peräti hedelmällinen kaistale Tyynenmeren rannikkoa, Yhdysvaltain valtioista Kalifornia, Oregon ja Washington. Ensiksimainitussa kasvaa Sierra Nevadan rinteillä kaksi havupuulajia, joita sanotaan mammutpuiksi, syystä että ne ovat kasvikunnan jättiläisiä, niinkuin mammutit olivat eläinkunnan. Muuan tällainen jättiläinen oli 144 metriä korkea ja tyveltään 35 metriä ympärimitaten. Nämä puut saavuttavat monen tuhannen vuoden iän, mutta lopullinen häviö uhkaa jo niitäkin; ne ovat viimeisiä jäännöksiä menneestä kehityskaudesta.

Kalliovuoriston petoeläimistä on harmaakarhu isoin. Kovin vaarallinen ei sekään ole ja joka tapauksessa on se mainettansa parempi. Jos sen vain annetaan olla rauhassa, ei se tee vahinkoa ainoallekaan ihmiselle, ja ahdistettaessa se melkein aina pötkii pakoon. Mutta jos sitä haavotetaan lyhyeltä matkalta, voi se sydäntyä julmaan kostoon, ja se on kotiseutunsa voimakkain eläin. Se on meikäläistä mesikämmentä kookkaampi, saattaa kasvaa puolenkolmatta metrin mittaiseksi, mutta on muuten elämäntavoiltaan samanlainen.

Lounaisvaltioissa ja Meksikossa ovat peljättyjä petoeläimiä jaguaari ja puma, jotka ovat tavallisempia Etelä-Amerikassa. Niitä esiintyy metsänlaidoissa ja korkeassa preirieheinikossa, missä hurjat ratsastajat karauttavat niiden perään, pyydystävät niitä suopungeilla ja laahaavat hevostensa perässä, kunnes ne kuristuvat. Jaguaari elelee myös mielellään tiheiköissä virtojen rannoilla ja nevoilla. Se pysyttelee maassa, mutta ketterä ja rohkea puma ajaa saalistaan puissakin. Molemmat ovat verenhimoisia rosvoja, mutta jaguaari on isompi, väkevämpi ja villimpi. Se ei koskaan tule oikein kesyksi, synnynnäisestä salakavaluudestaan ei se pääse; puma sitävastoin on hyvinkin kesytettävissä.

Puma ei milloinkaan hätyyttele ihmistä, mutta jaguaaria tulee hänen varoa. Molemmat ovat paimenten vihollisia, mutta kun puma ei raatele lammasta isompia kotieläimiä, hyökkää jaguaari myöskin hevosen, muulin ja nautaeläimen kimppuun. Jaguaari metsästelee ainoastaan aamusarastuksessa tai iltahämärässä taikka kuutamolla, puma yksinomaan illalla ja yöllä. Edellinen on viekas ja kärsivällinen pyydystäjä. Se ryömii väijyksiin niinkuin kissa ja vaanii tiheikön kätköstä hellittämättömästi uhriaan. Ihmeteltävän notkeasti ja äänettömästi hiipii se yhä lähemmä, ja ollessaan varma menestyksestä tekee se hyppäyksensä, repäisee antilopilta, lampaalta tai vesisialta kurkun ja laahaa saaliinsa pensastoon. Hevosesta se ahmii minkä jaksaa ja poistuu sitte syrjäiseen paikkaan nukkumaan, palatakseen myöhemmin haaskalle.

Kalliovuoriston pääselänne kulkee Kalifornian itäpuolella Koloradon valtion läpi. Tämä valtio on ehdottomasti maailman kaikkein merkillisimpiä seutuja. Aivan ainoa laatuaan on Kolorado-virran suuremmoinen rotko-uoma eli canjon. Tämä virta, joka laskee vetensä Kalifornian lahteen, saa monia sivujokia Kalliovuorten saderikkailta vuoriseuduilta. Mutta kun kokoontunut joki Utahin valtiosta joutuu Arizonaan, juoksee se kuivan ja sadeköyhän ylätasangon halki, missä sen vesi on uurtautunut vuorikalkin läpi lähes kahden kilometrin syvyyteen. Kerrokset ovat vaakasuoraan päällekkäin, ja koko kerrostumasarja on paljastunut veden ikuisesti hivuttavan voiman avulla, jota sora ja vierinkivet ovat lisänneet. Tämä työ on jatkunut sen aikakauden alusta saakka, jota maapallon kehityshistoriassa nimitetään plioseni-ajaksi, ja siitä lasketaan kuluneen miljoonia vuosia. Ja kuitenkin on tämä ajanjakso, pliosenikaudesta meidän päiviimme, geologisesti puhuen vain mitätön askel verrattuna suurempien geologisten kehityskausien pituuteen. Tämä rotko-uoma on runsaasti kolmekymmentä penikulmaa pitkä ja 7-18 kilometriä leveä. Katselijalle se esittää mitä ihmeellisimpiä näkyjä.

Koloradon valtio on kuuluisa myöskin kulta- ja hopealöytöjen historiassa. Sen ihana Alppiluonto sisältää satumaisia aarteita, kultakuume on tuon tuostakin riehahtanut siellä hurjiksi temmellyksiksi. Kansalaisiamme työskentelee Koloradon kaivoksissa hyvinkin paljon; heidän huomattavimmat asuinkaupunkinsa ovat Leadville — 11.000 jalkaa korkealla merenpinnasta — ja Telluride. Molemmilla seuduilla on heillä ollut omia kaivoksiakin.

Lopuksi päädymme Tyynenmeren rannikolle. Kalifornian pääkaupunki San Francisco on maailman kauneimpia kaupunkeja ja sijaitsee niemellä vuorten ympäröimän syvän ja tilavan vuonon äärellä. Sen hirveän maanjäristyksen jäljet, joka muutamia vuosia takaperin perinpohjin tuhosi kaupungin, ovat melkein hävinneet, ja uusia rautaisia ja kivisiä loistorakennuksia on noussut rauniokasoista. San Franciscolla on maailmankauppakaupunkina sama merkitys Tyynenmeren mittaamattomille vesiteille kuin New Yorkilla Atlantin. Kalifornian viinitarhat, hedelmäviljelykset ja ihanan lauha ilmanala tekevät valtiosta todellisen paratiisin. Sen asuttaminen sai kuitenkin alkunsa vasta viime vuosisadan puolivälissä heränneestä suuresta kultakuumeesta, joka keräsi sinne väkeä kaikilta maailman ääriltä. Kullansaanti on sittemmin suuresti vähentynyt, mutta hedelmällinen maaperä tuottaa yhä lisääntyviä rikkauksia viljelijöilleen, ja sankat aarniometsät kestävät vielä kauvan hakkuuta. Parhaita puutavaraliikkeessä ovat jättilaismoiset "punapuut", joiden kannoilla saattaa pitää pikku tanssiaisia. Suomalaisia työskentelee Kaliforniassa juuri etupäässä punapuumetsissä.

Kalifornian pohjoispuolella on Oregonin valtio hyvää viljelysseutua, mutta etenkin kuuluisa majesteetillisen Columbia-joen kalastuksesta. Valtio on erityinen laatuaan siinä suhteessa, että suomalaiset, jotka sinne kerran joutuvat, eivät siitä enää vieraannu; jos joskus Kalliovuorten itäpuolellekin siirtyvät, niin aina he pyrkivät takaisin. Columbian rannat ja lähellä sen suuta sijaitseva Astorian kalastajakaupunki tenhoavat suomalaista luonnetta; terve kalastuselämä joella ja suopean ilmanalan suosima maanviljelys ovat useimmilla rinnakkaisina elinkeinoina. Lännen olot ovat kauttaaltaan miellyttävämmät kuin itävaltioiden, eikä ihme, että siirtolainen pitkin manteretta seikkailtuaan ja lopuksi tänne päädyttyään tuntee tulleensa pysyväiseen satamaan. Astoriassa asuu kalastuskuukausina 6-7.000 kalastajaa, noin puolet suomalaisia; heillä on siellä supisuomalainen kaupunginosa, Uniontown, oma suuri lohikeittimö, joka perustettiin v. 1896 onnettoman kalastuslakon jälkeen, useita liikkeitä, komea kirkko, seuratalo, sanomalehti j.n.e.

Columbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja sammit olisivat hyvää tavaraa — halveksien viskataan muut kalalajit verkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää elok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan virran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjottaa n.k. syyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on hyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan "syömäkaloja", omaksi ruuaksi. Saadut kalat viedään "känäreihin" (lohikeittimöihin), joita on kymmenkunta. Keittimöissä, joissa kiinalaiset ovat työmiehinä, lohet asetetaan tinalaatikkoihin, keitetään ja lähetetään maailman markkinoille. Kukin kalastaja rupeaa vakinaisesti koko kalastuskaudeksi pyytämään jollekin määrätylle keittimölle.

Monet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja kalastajien välillä kalan hinnasta. Entisinä aikoina kalastajat ansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia uhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä. Entisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä kuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä kului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s. Kymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan kalastajan alentumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta traditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista viettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion kivihiilikaivoksissa.

Kalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten leveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkiä. Nuotilla ja muilla vehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi miestä, kapteeni ja "pullari" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen, joka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen ja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä ansiosta, ja soutaja kolmannen osan. Kapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja "pikkaa" (nostaa veneeseen) verkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon vesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä, että matka joutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on vastatuuli. Veneessä on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia keitetään, kun pistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.

Verkot ovat raskaita ja pitkiä, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35 jalkaa korkeita. Silmät ovat 8,5-10 tuumaa laajoja. Verkko lasketaan poikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään; kun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään jokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat heitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.

Joka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin virran suussa sijaitsevan matalikon hyökyihin tai muutoin tapaturmaisesti. On sattunut, että kymmeniä veneitä on pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on alkukeväästä hyvin raskasta, ilmat kun ovat kylmiä, sateisia ja myrskyisiä; kesäkuusta alkaen se on helpompaa, vaikka aina siinä saa vähäväliä tarpeekseen hikoilla. Kalastusta harjotetaan yötä päivää, useamman vuorokauden eväät mukana. Nousuveden ja laskuveden, "taidin" ja "släkin", suuri vaihtelu tekee sen jännittäväksi, vesi kun muuttelee 12 jalkaa, jokakesäisestä, toisinaan tavattomasta tulvasta puhumattakaan.

Columbian pohjoispuolella on Washingtonin valtio, sekin ilmanalaltaan niin suotuisa, että maanviljelystä voi harjottaa läpi talven. Suomalaisia työskentelee siellä kivihiilikaivoksissa, Carbonado pääpaikkana, sahoissa ja maanviljelyksessä. Viimeksimainittu elinkeino on tasaisesti tuottanut heille varallisuutta. Omituiselta tuntuu suomalaisesta matkailijasta, kun hän tuolla maapallon toisella puolella samoillessaan äkkiä jossakin lumihuippuisten jättiläisvuorten välisessä ihanassa laaksossa havaitsee herttaisen kylän, joka rakenteeltaan ehdottomasti muistuttaa kotimaata, ja lähemmäksi tullessaan kuulee suloisen suomenkielen sointuvan vastaansa.

Mutta nykyäänhän suomalais-asutus jo ulottuu Tyynenmeren ylikin, Sandwich-saarille ja Uuteen Seelantiin. Paljon on köyhä maamme, menettänyt raatajia, joille ei suinkaan kaikille ole osattu varata kunnollisia toimeen-tulon mahdollisuuksia täällä.

17. Etelä-Amerika.

Miljoonien vuosien mullistukset ovat olleet vähällä katkaista Pohjois- ja Etelä-Amerikan erilleen toisistaan, on jäänyt vain sadan metrin korkuinen kapea vuoristokannas niiden siteeksi, ja sitä ovat ihmiset parhaillaan puhkaisemassa, saatuaan luottamusta voimiinsa Afrikan ja Aasian erottamisesta. Vielä on osa siltaa murtamatta, ja kuivin jaloin siirrymme Etelä-Amerikaan juuri siltä kohdalta, missä Andien Kordillerit alkavat mahtavana jonona levittäytyä pitkin koko länsirannikkoa. Milloin nousevat niiden vuorijaksot kaksinkertaisina, milloin moninkertaisina riveinä kuin Tyyntämerta vastaan ylenneiksi linnotuksiksi, ja jaksojen välillä avautuu neljäntuhannen metrin korkeudessa ylätasankoja. Siellä kohoavat myös uuden maailman korkeimmat huiput: Argentinassa Aconcagua, kaikista korkeimpana, sammunut tulivuori, jota ikuinen lumi ja kimaltelevat jäätiköt kattavat; Boliviassa Sorata; Ecuadorissa sammunut Chimborazon tulivuori, jonka jääviitta muistuttaa marmorikupoolia, sekä lopuksi muuan maapallon kuuluisimpia vuoria, Cotopaxi, maailman kaikista vielä toimivista tulivuorista korkein. Sen keila on säännöllinen kuin Fujijaman huippu. Kraateri on seitsemänsataa metriä läpimitaten, ja sen kuusituhatta metriä korkealta reunalta valuu lumiviitta alas pitkin vuoren kupeita kuin jättiläismoisen meritähden sakarat. Kun espanjalaiset hyökkääjät lähes neljäsataa vuotta takaperin kukistivat täällä päin maailmaa kukoistaneet vapaat yhteiskunnat, oli Cotopaxilla raivoisa purkaus, ja uudempana aikana ovat europalaiset matkustajat nähneet, miten lumivaippa on sulanut pois kuin kuumentuneelta rautauunilta, samalla kun hehkuvan kraaterin ruskeanpunainen heijastus on valaissut hävitystä, jota ovat vuoren juurella tuottaneet kylissä ja laaksoissa sulausveden tulvat ja laavavirtojen valuminen.

Päiväntasaajan polttavan auringon alla kohoavat siis Andien jättiläiset ikuisen lumen ja sinihohteisten jääkenttien kattamina, ja jään jäähdyttämässä ilmassa tuolla ylhäällä luulisi pikemmin olevansa napaseudulla. Puita ei tosin ole noilla korkeilla harjanteilla, jotka näyttävät kohoavan suoraan Tyynenmeren syvyyksistä, mutta ilmanala on hyvä, ja maanviljelyksestä saavat ihmiset elantonsa. Vasta itäisillä rinteillä, joita runsaat sateet valelevat, käy kasvullisuus ylenpalttisen rikkaaksi, ja täällä joutuu vaeltaja troopilliseen aarniometsään. Täällä on kiinapuun kotimaa, täällä kukoistavat kämmekkäät korkeiden runkojen keskellä, ja koko metsä on kietoutunut köynnöskasvien lonkeroiseen verkkoon. Siten tapaamme Andeilta kaikki vyöhykkeet kuumista kylmiin, troopillisesta aarniometsästä karuihin ylänteihin asti, päiväntasaajan naapuruudesta korkeihin eteläisiin leveysasteisiin saakka.

Näiden vuorten maissa asui muinaisina aikoina mahtava ja lainkuuliainen kansa, joka oikeamielisten suosittujen kuninkaitten hallitsemana saavutti suuren vallan ja kehityksen. Johtavaan heimoon liittyi joitakuita lähellä asuvia kansoja, ja aikojen kuluessa kohosi heidän keskuudessaan kukoistukseen Etelä-Amerikan suurin mahti ja korkein sivistys. Tarun mukaan johti hallitseva kuningassuku alkunsa siltä seudulta, missä muutamat Andien korkeimmat huiput kuvastavat lumikenttiään Titicaca-järven pintaan. Kuninkaalla oli nimenä "inka", ja kun puhumme inka-valtakunnasta, tarkotamme vanhaa Perua, maata, jonka tulevaisuudenunelmat espanjalaiset tärvelivät ja tuhosivat.

Inkan valtakunta ulottui Kolumbiasta ja Ecuadorista pohjoisesta kauvas nykyiseen Chileen. Inkan valta oli rajaton, ja kuoleman jälkeen palveltiin häntä jumalallisena. Häntä ympäröitsi rikkaus ja loisto. Punainen päähine valkoisine ja mustine sulkineen oli hänen kuninkaallisen arvokkuutensa merkkinä. Hänen vierellään seisoi ylimäinen pappi, joka tutki ja julisti jumalien tahtoa.

Cuzcoon, intiaanein pyhään kaupunkiin, Titicaca-järven luoteispuolelle, oli inka-kansa pystyttänyt loistavia temppeleitä auringolle ja kuulle. Auringontemppelin suojamat oli silattu punaisimmalla kullalla, ja kullasta olivat sen päätykoristeet ja portitkin. Upeimmassa suojamassa palveltiin auringon kuvaa, kultalaattaa, jonka keskellä ympäröitsivät ihmiskasvoja säteet ja jalokivet. Toisessa suojamassa välkkyi kuunjumalattaren kuva hopeassa.

Aurinko ja kuu saivat siis suurinta jumalallista kunnioitusta osakseen. Mutta inka-kansa palveli myös sateenkaaren ja ukkosen jumalaa ja uskoi, että erityiset epäjumalat suojelivat heidän karjalaumojaan, asuntojaan, peltojaan ja kanaviaan. Kaulassaan he kantoivat taikakaluja, jotka varjelivat heitä vaaroilta ja väkivaltaiselta kuolemalta ja seurasivat vainajia hautaan.

Ruumiit ommeltiin kokoon taivutettuina nahkoihin tai mattoihin ja haudattiin asuinhuoneiden alle, ylhäisiä ylänköasukkaita myös erityisiin hautatorneihin. Rannikolla pantiin ruumiit vierinkiviluoliin, hiekkaharjuihin tai suuriin saviastioihin. Miehille pantiin mukaan heidän aseensa ja työkalunsa, naisille talouskapineensa ja käsityönsä ja lapsille heidän leikkikalunsa. Kuolleille uhrattiin kukkasia, hedelmiä ja laamaeläimiä. Kuolleet inka-ruhtinaat haudattiin auringontemppeliin ja heidän puolisonsa kuun suojamaan.

Talvi-päiväntasauksen aikaan vietettiin auringonjuhlaa, ja silloin esiintyi inka itse — ollen auringon poika — ylimäisenä pappina. Silloin sytytettiin alttarille auringon tuli, jota sitten vuoden läpeensä hoitivat auringonneitsyet. Näillä oli luostarinsa lähellä auringontemppeliä, kuninkaan linnaa ja aatelisten taloja. Heidän tehtäviinsä kuului myöskin valmistaa kallisarvoisia vaatteita papeille ja ruhtinaille, panna maissiolutta jumalienjuhliin ja viittojen jälkeen tai inkan vaihtuessa uhrautua jumalille.

Inka-kansan aikaisemmat vaiheet häipyvät satujen ja tarujen hämyyn. Paremmin tunnemme heidän hallitusmuotonsa ja yhteiskunnalliset olonsa, sillä espanjalaiset valloittajathan näkivät kaiken omin silmin. Yhteiskuntalaitos oli kommunistinen. Kaikki maa, pellot ja laitumet, oli jaettu kolmeen osaan, joista kaksi kolmannesta kuului inkalle ja papistolle ja kolmas kansalle. Kansan osalle kuuluvaa maanviljelystä valvoi hallituksen edusmies, jonka tuli huolehtia sadon oikeudenmukaisesta jaosta ja tarpeellisesta guanolannotuksesta, jota saatiin rannikon saarilta. Vaatteita ja kotieläimiä jaettiin myöskin valtion puolesta kansalle. Kaikki työt suoritettiin yhteisesti valtion hyödyksi; teitä ja siltoja rakennettiin, kaivoksissa aherrettiin, aseita taottiin, ja kaikkien asekuntoisten miesten tuli astua rintamaan, kun valtiota uhkasivat vihamieliset heimot. Verot suoritettiin eri maakuntain hallitustaloihin. Erinomaisen tarkkaa tiliä pidettiin kaikesta, mikä kuului hallitukselle, kuten ruokavaroista, vaatteista ja aseista. Pidettiin lukua kuolemantapauksista ja syntyneistä. Ei kukaan saanut muuttaa asuinpaikkaansa ilman lupaa, kukaan ei saanut antautua muuhun kuin isänsä ammattiin. Sotilaallinen järjestys vallitsi kaikkialla. Senvuoksi kykeni inka-kansa kukistamaan naapurinsa. Kaikki merkittiin muistiin — ja kuitenkaan ei tällä merkillisellä kansalla ollut kirjotustaitoa. Sensijaan käytettiin nuoraa, jonka erivärisillä solmuilla ja silmukoilla oli eri merkitys. Jos inka tahtoi toimittaa jonkun käskyn kaukaiseen maakuntaan, niin hän lähetti juoksijan mukana kimpun solmunuoraa. Vastaanottajan tarvitsi ainoastaan nähdä nuorat, ymmärtääkseen mistä oli kysymys.

Sotajoukkojen helpommaksi siirtämiseksi rakennuttivat inka-kuninkaat kaksi oivallista tietä, toisen ylämaihin, toisen rannikkoa pitkin. Ne yhtyivät Cuzcossa. Täydellä syyllä ovat europalaiset ihmetelleet näitä mahtavia laitoksia. Sotatiet olivat nimittäin kivettyjä ja muureilla ja lehtokujilla varustettuja. Määrättyjen matkojen päässä oli majataloja, joissa nopeajalkaiset sanansaattajat saivat yösijan. Paras tie johti Cuzcosta Quitoon. Kun inka itse oli matkalla, istui hän kultaisella valtaistuimella, jota maan korkeimmat herrat kantoivat paareilla.

Vielä tänä päivänä löytävät europalaiset tutkijat suuremmoisia muinaisjäännöksiä inka-kansan ajoilta. He olivat mestareita rakennustaiteen alalla. He eivät tunteneet holvirakennusmuotoa eivätkä tiilen ja muurisaven käyttöä. Ja kuitenkin ovat heidän temppelinsä ja linnotuksensa, heidän porttinsa, torninsa ja muurinsa rakennustaiteen mestariteoksia. Usein näkee tuskin liitoksia eri lohkareiden välillä, ja jotkut pääovet ovat hakattuja yhdestä ainoasta järkäleestä, jonka julkipuolelle on taiteellisesti ja omintakeisesti veistelty auringonjumalan kuvia ja kuvioita.

Yhtä korkealla oli inka-valtakunnan asukkaiden taitavuus savitavarain teossa. Metallityöntekijöinä heillä ei ollut vertaistaan koko etelä-amerikalaisella mantereella. He muovasivat nuijia ja kirveitä pronssista, astioita ja koristeita kullasta ja hopeasta. Heidän haudoistaan ovat uudenajan tutkijat löytäneet monta oivallista todistetta heidän korkeasta kehityksestään kutomataidon alalla. Kutoukseen käytettiin laamaeläimen, alpakan, vicunjan ja guanacon villaa. Vielä tänä päivänä ovat nämä kameelin läheiset sukulaiset peräti hyödyllisiä intiaaneille. Laamat ovat levinneet yli suurimman osan Andeja, ja koiraksia käytetään kameelin tavoin karavaanijuhtina sekä voimiensa mukaan sovellettujen kuormien kantajina. Laama on arka, tyhmä ja hiljainen, ja sen pää muistuttaa jonkun verran lammasta. Alpaka ei kanna kuormia, mutta sitä pidetään kotieläimenä lihan ja hienojen villojen vuoksi. Vicunjaa ja guanacoa ei käytetä ihmisen palvelukseen. Guanaco pysyttelee parhaastapäästä Patagonian heinäaroilla, missä sillä on eteläamerikalaisen kameelikurjen kohtalo: sortua intiaanien nuoliin.

Näiden eläinten villasta, kuten myös puuvillasta, kutoi inka-kansa vaatteensa. Tärkein vaatekappale oli miehillä lyhyt mekko ilman hihoja, naisilla pitempi mekko sekä uumilla vyö. Miehet pitivät tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja käyttivät mustaa nauhaa pään ympäri kierrettynä; nauhan päälle oli kiedottu suopunki eli lasso. Naisilla oli pitkä tukka. Jalkineina käytettiin sandaaleja; korvalehtiin työnnettiin liereät tulpat.

Inka-kansa ei harjottanut ainoastaan karjanhoitoa; he olivat myöskin metsästäjiä ja kalastajia. He viljelivät perunoita ja monia muita juurikasveja sekä banaaneja, tupakkaa ja puuvillaa, ja he kylvivät maissinsa laajoille vainioille. Heillä oli amerikalaisen rodun kaikki tuntomerkit: lyhyt pääkallo, joka usein ulkonaisella väkivallalla puristettiin kokoon, teräväpiirteiset kasvot ja voimakas ruumiinrakenne.

Siten eleli inka-kansa rauhallisena kauneissa laaksoissaan ja aurinkoisilla ylätasangoillaan Andien Kordillereilla. Ja jos sotaiset naapuriheimot joskus häiritsivät sen rauhaa, kulki arpakapula solmukirjotuksin kautta maan ja valtakunnan, ja aseelliset miehet parveilivat sotateille. Mutta suuria vaaroja eivät inka-kuninkaat aavistelleet. Monien satojen vuosien kuluessa oli valta periytynyt isältä pojalle, eikä yksikään naapuri ollut kyllin voimakas vääntämään valtikkaa inka-kuninkaan kädestä. Silloin saapui espanjalaisen vallottajan, julman, raa'an ja petollisen Pizarron seikkailijajoukko uusien kultamaiden ahnaassa etsinnässä inka-kansan alueelle, juuri kun kuninkaanpojat Huaskar ja Atahualpa olivat keskenään riidassa vallasta. Viekkaasti käyttäen asemaa hyväkseen tuhosi Pizarro inka-kansan, osottamatta mitään ihmistuntoa tai armoa. Hän anasti saaliikseen määrättömästi kalleuksia ja hallitsi vastavallotettua valtakuntaa lähelle rannikkoa perustamastaan Liman kaupungista, joka sittemmin pysyi pitkät ajat espanjalaisen varakuninkaan asuinpaikkana. Nytkin on Lima Perun pääkaupunkina; siinä on puolitoistasataa tuhatta asukasta. Siellä on paljon kirkkoja, luostareita, suihkukaivoja ja komea tuomiokirkko. Callaon satamakaupungin hävitti melkein kokonaan v. 1746 maanjäristysaalto, joka hukutti asukkaat ja pyyhkäisi mereen rakennukset; mutta se on noussut uudestaan. — Pizarro, jonka juoniin tuhannet tuhoutuivat, joutui itse viimein salaliiton uhriksi, ja viime vuosisadalla vapauttivat kaikki Etelä-Amerikan valtiot itsensä Espanjan vihatusta ikeestä.

Kondori on Etelä-Amerikan lintujen kuningas ja koko maailman korppikotkain ensimäinen. Kummalliselta näyttää se harmaine päälakea peittävine harjoineen, lihaisine nokan ympärillä kasvavine lisäkkeineen ja paljaine kauloineen, jota ympäröi untuvapuuhka. Äänettömästi liitelee se yli Andien vuorijaksojen ja hämärän tullen laskeutuu alas kallionkielekkeelle ja kietoo mahtavien siipiensä mustan kauhtanan ruhonsa ympäri. Se on todellakin noita-akan näköinen, etenkin silloin kun se nokallaan raatelee ja repii mätänevän elukan sisälmyksiä. Mutta kunnioitusta herättävä ja majesteetillinen on se kohotessaan kohti aurinkoa. Huimaavissa korkeuksissa, missä ihmiselämä sammuu ohueen ilmaan, liitelee kondori yhtä kevyesti kuin laaksojen syvyyksissäkin. Se levittää siipensä, jotka ovat kuusi metriä kärjestä kärkeen mitaten ja kohoaa vielä useampia tuhansia metrejä maanpinnan yläpuolelle.

Se näkee Aconcaguan huipun häämöttävänä pilkkuna syvällä allansa. Se kuulee, kuinka Sorata-jäätikköjen sulauspurojen pauhu heikkenee ja kuoleutuu. Kun tulikuumia höyrypilviä syöksyy ylös Cotopaxin suppilosta, luulee se, että jokin kipeä paise on puhjennut maan kamarassa. Kuinka tarkoin se tunteekaan Andien Kordillerit! Se on viettänyt koko elämänsä niiden yläpuolella, ja sukulaisineen on se liidellyt Magellanin salmen ja Quiton ylänköjen väliä edes takaisin. Syvyydessä sen ilmateitten alapuolella ovat harmajat vuoret kuin moninkertaisina muureina. Se tuntee alastoman keltaisen erämaan rantamat Tyynenmeren puolella ja tulipunaisten porfyyrivuorten jyrkänteet Andien läntisellä juurella. Se tietää, että ainoastaan siellä, missä joet halkovat rantavyöhykettä, loihtiutuu maasta runsaat sadot riissiä, maissia, sokeriruokoja, oliveja ja viinirypäleitä. Ja se on huomannut, että laaksojen suulla vuorten suojassa viihtyy rehevä kasvullisuus: mimosa ja akasia, paju ja saksanpähkinä, tamarindi ja kumipuu. Onpa se myös nähnyt, että puuvillapensaskin kasvaa villinä joissakin laaksoissa.

Kuumana vuodenaikana, joulukuusta maaliskuuhun, säälittelee se Liman asukkaita, ja siitä tuntuu, että kaupunki paahtuu kuin paistinpannu auringon helteessä. Jos sillä olisi jotakin tekemistä Limassa, valitsisi se mieluummin viileän vuodenajan, kesäkuusta lokakuuhun. Ei, kiitän Andien kylmiä tuulia, ajattelee kondori ja liitelee pois Titicaca-järven tienoon hopeakaivosten yli.

Kondorin esi-isät näkivät intiaanien vapaan elämän harmaassa muinaisuudessa. Ne näkivät inka-kansan kuninkaiden kasvavan lapsista, koristautuvan mahtavuuden katoavaisiin otsasulkiin, kukoistavan, vanhentuvan ja kuolevan, viimein joutuakseen hautojen hiljaisuuteen auringonjumalan temppeliin. Mykkänä hämmästyksestä ja ihmettelystä kohosi kondori korkeammalle kuin milloinkaan, kun ensimäiset junat laahautuivat ylös vuorensoliin, jotka sijaitsivat 4.500 metriä merenpinnan yläpuolella. Eikä se voinut käsittää, miksi valkoiset miehet räjäyttelivät tunneleita läpi vuorten korkeammalla kuin on Mont Blancin huippu.

Kun kondori on tullut niin korkealle, ettei mikään mainen ääni ulotu sen korviin, pysähtyy se levitetyin siivin ja katselee ympärilleen. Ei mikään kaukoputki ole kyllin voimakas, jotta sitä silloin erottaisi maan pinnalta tähystellen. Sen vatsa on täynnä kaatuneen laamaeläimen lihanriekaleita, ja itse on se kylläkin painava. Lihakset, luut ja valtaiset kynnet vetävät sitä alaspäin, ja niin keveitä kuin höyhenet ovatkin, eivät ne sitä kuitenkaan kevennä, sillä ne ovat ilmaa painavampia. Ja kuitenkin se leijailee liikkumattomana tuolla ylhäällä kuin saippuakupla. Se ei tiedä, että silmänräpäyksen suonenveto syöksisi sen kuin harmaakiven kallioita vasten.

Siellä ylhäällä on äärettömän hiljaista ja rauhallista. Se on ypö yksin. Ei mikään muu elävä olento nouse niin korkealle. Rajattoman avaruuden hiljaisuus ympäröi sitä joka puolelta. Se ei kuule muuta kuin tuulen huminan sulkapuvussaan.

Kondori katselee ympärilleen. Kaukana lännessä häämöttää siintävä meri. Aivan alla syvyydessä levittäytyvät Andien ryhmyiset jonot lumi- ja jääpälvekkeineen. Idässä kallioiden harmaat värit kangastavat vihreältä, ja se vehmaus on Brasilian aarniometsissä. Siellä täällä välähtelee puiden välissä, kun aamun kajastus heijastuu Amatsoni-virran jättiläismoisten sivujokien kalvoon.

Aurinko nousee, korkeammalle kuin kondori; uuden päivän kuumuus nostattaa huuruja ja höyryjä Amatsoni-virran sivujoista ja rantalammikoista. Sankkaa kosteususmaa kohoaa metsän läpipääsemättömistä tiheiköistä. Harmaa harso levittäytyy yli maan, ja Brasilia häipyy näkyvistä.

Silloin kallistaa kondori hiukan siipiään, ja oman painonsa yhäti vetämänä maata kohden suhisee se huimaavaa vauhtia liitolennossa penikulmittain alas läpi tihenevien ilmakerrosten. Vuoren jyrkänteellä Bolivian Andeilla odottaa sen puoliso. Siellä on kondorin koti.

Perussa on maailman suurimmalla joella lähteensä. Siellä se virtaa Andien vihertävien ja sinertävien vuorijonojen välitse pohjoista kohti. Rantamilla lainehtii vehnä tuulen huojuttamana, ja siellä täällä kohoaa hautatorni tai rauniokasa inka-kansan ajoilta. Pieniä lauttoja käytetään siltojen sijasta, ja korkean veden aikana kohisee virta vaahtoavana halki laakson.

Mutta sitten se äkkiä kääntyy itään ja leikkaa vastustamattomalla voimalla tiensä läpi Andien itäisten harjanteiden. Vesipaljous tunkeutuu läpi vajaan viidenkymmenen metrin levyisten rotkojen ja syöksyy huumaavasti pauhaten yli kynnysten ja putousten. Toisinaan lepää virta työnsä jälkeen ja laajentuu puolen kilometrin levyiseksi. Andien lumikentiltä rientävät kristallikirkkaat haarajoet sitä tapaamaan. Se kantaa vesiveroa metsiltä ja vuorilta, ja jättäessään jälkeensä viimeiset kukkulat se on majesteetillinen virta.

Vuonna 1535 keksi Amatsoni-virran lähteen eräs espanjalainen sotilas Maranjon. Jo vuonna 1500 oli Vicente Pinzon löytänyt sen suun. Mutta Maranjon ei aavistanut, missä hänen jokensa yhtyi mereen, eikä Pinzon tiennyt, missä lähde porisi laaksossa. Toinen espanjalainen sai osalleen arvotuksen ratkaisun. Seuratkaamme Orellanaa hänen seikkailumatkallaan.

Gonzalo Pizarro palveli veljensä — vallottaja Franciscon — alaisena Perun pohjoisosassa. Siellä kuuli hän puhuttavan idän rikkaista kultamaista, ja hän päätti etsiä ne esille. Hän lähti Quitosta kolmensadanviidenkymmenen espanjalaisen ratsu- ja jalkasotamiehen sekä neljäntuhannen intiaanin kanssa matkalle ja samosi yli Andien Cotopaxin juurelta Napo-joen alankomaalle.

Se oli järjetön yritys. Intiaaneja paleltui joukottain kuoliaaksi noilla korkeilla ylänteillä. Kullan sijasta he löysivät vain lohduttomia ruoholakeuksia, soita ja autioita metsiä, kaksikuukautisen sateen liottamina. Hyödyllisten kotieläinten sijasta näkyi vain paksunahkaisia tapiireja, jotka asustavat aarniometsän syvyyksissä nevoilla ja kärsämäisesti pitentyneillä kuonoillaan tavottelevat yrttejä ja lehtiä. Vähälukuiset alkuasukkaat olivat vihamielisiä.

Kun joukkue uutenavuonna 1540 saapui Napo-virran rannalle, päätti Pizarro lähettää rohkean meriurho Orellanan edeltäpäin alas virtaa etsimään ihmisiä ja ruokavaroja, sillä nälkä ahdisti heitä kaikilla kauhuillaan.

Eräälle pysähdyspaikalle laitettiin laivatelakka. Pieni kaksimastoinen alus raakapurjeineen kyhättiin häthätää kokoon. Viisikymmenlukuisen miehistön johtajana astui Orellana laivaan ja painui pois kovan vuolteen mukana.

Molemmin puolin kohosi tumma, hiljainen aarniometsä. Ei mitään kyliä eikä ihmisiä näkynyt. Korkeat puut seisoivat kuin riemukaaret rantamilla, ja niitten oksista riippui köynnöskasveja, joita leikkivät kourahäntäiset apinat käyttivät tikapuinaan ja keinuinaan.

Päivä päivältä lipui alus yhä syvemmälle kosteaan sisämaahan, jota mitkään valkoihoiset ihmiset eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Turhaan etsittiin ihmisiä, turhaan koetettiin nähdä läpi runkojen vihreän hämyn. Miehistön keskuudessa ilmeni yltyvää levottomuutta. Mutta Orellana istui tyynenä peräsimessä, jakeli käskyjä soutajille ja sovitteli purjeet tuulenhengelle, joka nostatti virettä virran kalvossa.

Ei mitään leiripaikkoja rantaniemekkeillä, ei palmunlehdillä tai ruoholla katettuja majoja ollut näkyvissä, missään ei sauhu ilmaissut intiaanien läheisyyttä. Eräällä mäellä tiheikössä makasi boakäärme, vanhan maailman pytonin sukulainen, mukavissa, pehmeissä kiemuroissa sulatellen pientä nakertajaa, joka muistuttaa jänistä ja on nimeltään aguti. Veden liottamalla juurimukulaisella mullalla tonki rantaäyräällä muutamia vesisikoja, ja piikkisten pensaitten katoksen alla vaani niiden pahin vihollinen jaguari, ja sen silmät kiiluivat kuin hehkuvat hiilet.

Vihdoinkin valkeni seutu. Rannalla näkyi pelästyneitä intiaaneja, ja metsän pylväskäytävistä vilahteli heidän mökkejänsä. Orellana kiinnitti aluksensa rantaan ja meni väkineen maihin. Villit rauhottuivat ja kohtelivat espanjalaisia luottavasti. Pysähdyttiin hetkeksi ja kerättiin niin paljon ruokavaroja kuin oli saatavissa. Intiaanit puhuivat etelässä olevasta suuresta vedestä, jonka saavuttaisi kymmenessä päivässä. "Ahaa", ajatteli Orellana, "se on Pinzonin joki!"

Pitikö pyörtää takaisin Pizarron luo? Eihän toki, mahdotonta oli aluksen soutaminen Napo-joen vuolletta vastaan! Pizarro ja hänen seuralaisensa olivat varmaankin kuolleet nälkään, jos olivat odottaneet. Parempi siis jatkaa matkaa ja tunkeutua Atlantille asti.

Mieliala oli nyt mitä parahin noiden viidenkymmenen karkurin keskuudessa. Rannalla rakennettiin isompi purjealus. Paha omatunto ei vaivannut heitä, kun he istuivat majain edustalla ja punoivat kaapeleita ja touveja metsän köynnöskasveista tai kuroivat kokoon purjeita intiaanien heinävihkoista.

Kun Orellanaa ei kuulunut takaisin, luuli Pizarro hänen joutuneen vihamielisten heimojen uhriksi ja päätti yrittää palata Quitoon. Aluksi elettiin hevosenlihalla, sitte syötiin koiria ja matelijoita ja lopuksi juuria ja nahkaa. Kun Pizarro määrättömien kärsimysten jälkeen saapui Quitoon, oli hänellä ainoastaan kahdeksankymmentä espanjalaista mukanaan. Neljätuhatta intiaania ja kolmattasataa valkoihoista oli menehtynyt.

Mutta Orellana täytti molemmat laivansa ruokavaroilla, miehitti isomman kolmellakymmenellä ja pienemmän kahdellakymmenellä soturilla ja pitkitti voittokulkuaan, joka yhdellä kertaa selittäisi ja selvittäisi troopillisen Etelä-Amerikan mahtavien jokijärjestelmien pääpiirteet. Hänen ympärillään levisi maailman laajin troopillinen alankomaa, edessään maailman vesirikkain virta. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin metsää ja vettä, loihdittua maata. Hänellä ei ollut muita varustuksia kuin oli Napon rannoilta saatavissa. Ja päivät päästään hän sai kuulla tietämättömän miehistön napinaa pitkän ja vaarallisen retken vuoksi.

Kymmenen päivän matkan jälkeen saavuttivat he "suuren veden", jossa Napo yhtyi Amatsoni-virtaan. Se sattui parhaillaan voimakkaasti tulvimaan, ja kun se on korkeimmillaan — kesä- ja heinäkuussa — on sen pinta kaksitoista metriä matalanveden yläpuolella. Alempana tasaantuu erotus yhä enemmän, sillä pohjoiset sivujoet tulevat päiväntasaajalta, missä sataa kaikkina vuodenaikoina, ja eteläiset tulvivat eri aikoina, riippuen niistä kaukana toisistaan sijaitsevista paikoista, missä niillä on lähteensä. Mutta ehtiäkseen Kordillerien juurelta suulle tarvitsee pääjoen tulvavesi kaksi kuukautta.

Espanjalaiset tunsivat joutuneensa äärettömälle järvelle. Missä ranta on alava, joutuu metsä penikulmien alalla veden valtaan, ja puut törröttävät vedessä. Silloin pakenevat villit eläimet turvallisemmille seuduille, ja jäljelle jää ainoastaan vesilintuja ja metsälintuja sekä sellaisia nelijalkaisia, jotka elävät koko ikänsä puissa. Nuo viisikymmentä miestä huomasivat, että nousuvesi ei milloinkaan ulottunut muutamille ranta-alueille. Ainoastaan niillä paikoin oli intiaaneilla majansa, kuten gummin kerääjillä vielä tänä päivänä.

Nousuveden taas aletessa nähtiin suunnattomia lohkareita lionnutta pehmeätä rantapengertä irtautuvan ja syöksyvän virtaan kannattaneensa jättiläispuiden painosta. Kelluvina saarina tempautui virran mukaan ryteikköä, juuria, multaa ja köynnöskasveja. Toisia ajautui matalikoille keskelle virtaa, toisia tarttui rantojen niemekkeihin, ja niitä vasten keräytyi uutta murrokkoa, kunnes kaikki sortui veden painosta ja keinui merta kohden. Täällä täytyi pitää silmät auki, sillä milloin hyvänsä saattoi törmätä pohjaantarttuneeseen puunrunkoon ja kellahtaa kumoon.

Syväntöjä oli myöskin, ja virran vauhti oli kolme neljännesmetriä sekunnissa. Ja usein oli hyötyä tuulesta. Metsän vaihtelevasta ulkomuodosta opittiin pian päättämään, missä sopi ja missä ei sopinut poiketa maihin. Missä lehtipuiden kuninkaalliset latvukset kohottivat aaltomaiset kaarensa palmujen yli, siellä tiesi tapaavansa kuivaa kamaraa. Mutta jos palmut kohottivat rehevän vehmaat viuhkansa yli matalamman lehtimetsän, tiedettiin rannan olevan tulvaveden peitossa.

Jos matka tuolla eksyttävällä virralla oli salavainoinen, niin uhkasivat espanjalaisia vielä suuremmassa määrin intiaanit, jotka tulivat meloen kanooteissaan ja ahdistivat aluksia myrkyllisillä nuolilla. Suoriutuakseen täytyi espanjalaisten karttaa rantoja niin paljon kuin mahdollista.

Toukokuun lopulla sivuuttivat he Rio Negron suun; pääjoki sai siinä valtaisen vedenlisän, sillä Rio Negro kerää virtansa Columbiasta, Venezuelasta ja Guyanasta sekä vesirikkailta Llanos-alueilta pohjoisesta. Tämä suuri haarajoki levenee viiteenkin penikulmaan asti siellä, missä on saaria sen vuolletta jakamassa.

Siellä pysähtyi Orellana useiksi viikoiksi ystävällisten intiaanien luo, joiden somat majat oli rakennettu puiden oksien alle. Alukset laitettiin hyvään kuntoon ja uusia ruokavaroja otettiin eväiksi: maissia, kanoja, kilpikonnia ja kaloja. Syötäviä kilpikonnia oli vilisemällä, ja intiaanit itse pyydystivät niitä ja keräilivät niiden munia. Ja kaloja oli yhtä runsaasti kuin monenlaisiakin — eikä ihmekään, kun Amatsoni-virran alueella elää kaksituhatta kalalajia.

Vähän sen jälkeen viilettivät espanjalaiset ohi Madeiran kahden ja puolen kilometrin levyisen suun; siinä tuli lisäys, joka ei ollut paljoakaan vähäisempi päävirran vesimäärää, sillä Madeiralla on lähteensä kaukana etelässä, tullen osaksi Perun ja Bolivian Kordillereilta, osaksi Brasilian ylämaasta.

Kuukauden toisensa jälkeen näki, minne vain katsoi, pelkkiä metsiä ja loputtomia vedenpintoja! Lämpö pysyy läpi vuoden samana; liiallinen ei se ole, harvoin nousten neljäänkymmeneen asteeseen, mutta ilman kosteus tekee sen painostavaksi ja näännyttäväksi. Ja kuitenkaan ei matka ollut yksitoikkoinen. Nojaillen mastoihin ja partaisiin tai veltosti liikutellen airoja voivat soturit ihailla delfiinien hyppyjä virrassa, alligaattorin nopeita nytkähdyksiä, kun se ajoi kaloja vedessä, tai lamantinin (eräs laji sireenieläimiä) kömpelöitä liikkeitä, kun se pureskeli ruohoa rantaäyräällä — suurena vaarana ankeriaan näköisille keuhkokaloille, joita oli sattunut nousemaan maalle. Kenties näkivät espanjalaiset toisinaan, kuinka intiaanit keveissä kanooteissa ahdistivat harppuuneilla lamantineja ja alligaattoreja, päästäkseen niiden lihaan käsiksi, ja ehkä pöyristytti matkamiehiä joskus Amatsoni-virran jättiläismäisten vesikäärmeiden näkeminen.

Ja virta vei heitä edelleen läpi loppumattoman aarniometsän, joka ulottuu Andien juurelta ja Madeiran lähteiltä Orinokon ja Amatsoni-virran suulle — tämän paksun, rehevän Selvas-maton, joka peittää koko Brasilian alankomaan kuohuvalla ylenpalttisella elollaan ja jota niin täydellisesti kostuttavat troopilliset sateet ja tulvivat virrat. Kaikki sade, mitä valuu Selvas-matolle ja Llanos-lakeuksille, hakee tiensä lukemattomien sivujokien kautta Amatsoni-virtaan ja juoksee mereen sen torvimaisesta suusta. Niin, virta metsineen on kuin suuri, villi, ehtymätön luonnon yltäkylläisyyden sarvi, jossa elämä versoo ja pulpahtelee — jossa mehuisa, tuotantovoimainen multa porehtii ja käypi — jossa vilisee eläimiä ja jossa on koppakuoriaisia ja perhosia lukuisammin kuin missään muualla maan päällä sekä verhottuina troopillisen alueen rehevimpään loistoon, — jossa ikivanhat puut huuhtoutuvat rannoilta virran vietäviksi, toisten maatuessa aarniometsän ummehtuneissa sokkeloissa — jossa maata alituiseen hedelmöittävät eläinten lanta ja raadot sekä kuolleet kasvit ja jossa alituiseen kasvaa uusia sukuja luonnon ehtymättömän valtakunnan haudoista.

Tekivätkö rohkeat espanjalaiset leiripaikoiltaan tutkimusmatkoja sisämaahan? Siihen heillä ei ollut aikaa. Ja onkin vaikea tunkeutua läpi noiden toivottomasti sotkeutuneiden kiertokasvien, jotka ovat kietoneet puunrungot, oksat, pensaat ja tiheiköt verkkoihinsa. Sisämaassa kaukana vesistöistä, etenkin muutamien suurten eteläisten sivujokien välissä, on aarniometsä tuntemattomana ja hämäränä ammoisista ajoista asti. Kenties asustaa siellä intiaaniheimoja, jotka eivät ole vielä kuulleet, että Amerika on "löydetty", ja jotka voivat ylistää itseään onnellisiksi, kun valkoihoiset eivät hallitse metsää.

Siellä vallitsevat palmut paratiisillisessa rauhassa, ja niiden juurella rehottaa saniaisia, joiden varret ovat kovia kuin puu. Bamburuoko-viidakossa leikkii naarasjaguari poikineen, ja lammen laidassa hyppelee pekarini, pieni sievä villisika, korkeilla, notkeilla koivillaan. Tummanvihreä hämärä häämöttää korkeiden laakeripuiden alla, ja niiden rungot kohoavat latvusholvien suojassa kuin pylväät kirkon laivassa. Siellä viihtyvät mimosat ja viikunalajit, ja kiipijäpalmut kietoutuvat hellien naapuriensa runkojen ympäri. Katsohan noita kuudenkymmenen metrin korkuisia puita, joiden pyöreät puisevat hedelmät ovat lapsen pään kokoisia! Kypsyttyään putoilevat ne alas, kuori aukeaa, ja kolmikulmaiset siemenet putoavat ulos, ja me syömme niitä mielellämme — nehän ovatkin pelkkiä parapähkinöitä. Katso vaalearunkoisia gummipuita heleänvihreine lehtineen; niiden valkoinen maitomehu kierii jähmettyneessä muodossa automobilin pyörissä pitkin katuja ja maanteitä. Intiaanit vihaavat tuota puuta. Europalaiset hävittävät sitä rosvosaalistuksella, kerätäkseen rikkauksia. Intiaanit työskentelevät kuin orjat, juoksuttaen gummia valkoihoisille, jotta herramiehet ja rouvasväki Europassa voisivat ajella mukavasti matkoillaan.

Ja täällä on muuan puu, jonka kaikki lapset tuntevat. Se kasvaa viisitoista metriä korkeaksi, ja sillä on isot, kiiltävät, nahkamaiset lehdet. Sen kukat puhkeavat esiin rungosta eivätkä lehtien tyveltä. Sen pitkulaiset, kellanpunaiset hedelmät kypsyvät melkein kaikkina vuodenaikoina Amatsoni-maan ikuisessa kesässä. Hedelmässä ovat siemenet riveissä. Puu kasvaa villinä metsässä, mutta sitä viljelivät intiaanit jo ennen valkoihoisten tuloa ja valmistivat sen survotuista siemenistä eräänlaista juomaa nimeltä "chokolatl". Se oli karvasta, mutta sokeri ja vanilja tekee sen maukkaaksi. Puun nimi on kaakao, ja ja miltä suklaa maistuu, sen kyllä tiedät itse.

Vielä kuuluisampi ja suositumpi on toinen juoma — kahvi. Mutta kahvipuita emme tapaa aarniometsästä, vaan ainoastaan viljelysmailta, ja sielläkin se on vain vieraana, sillä sen kotimaa on Kaffan maakunta Abessiniassa, ja Arabiasta tuli kahvi Konstantinopolin kautta Europaan. Nykyään kasvattaa Brasilia kolme neljännestä maailman kahvituotannosta. Ja koko maailmassa kulutetaan tuhannen miljoonaa kiloa kahvia vuodessa. Riittää siitä toisetkin kahvikestit ja paljous kahvitätejä — ja entäs minkä verran siten sepitetään juorujuttuja!

Vaniljakasvi kuuluu myöskin aarniometsän kummallisiin olioihin. Jotta tämä metsäkasvi, joka kuuluu Meksikon ja Perun vuoristoihin, kantaisi hedelmän, täytyy hyönteisten kuljettaa sen siitepölyä. Monta vuotta takaperin kulkeutui kasvi Réunionille, missä se viihtyi erinomaisesti — mutta kantamatta hedelmiä. Kotimaan avuliaat hyönteiset puuttuivat! Silloin koetettiin keinotekoista siitepölyn siirtoa, ja se onnistui. Nykyään antaa Réunion suurimman osan maailmanmarkkinain vaniljasta.

Ja mitä kaikkia eläimiä asustaakaan aarniometsässä ja sen savannien-puoleisilla laidoilla! Siellä oleskelee kummallinen pussirotta, siellä viihtyy hidas, panssaroitu vyötiäinen, joka pitää vihatuista termiiteistä, valkoisista muurahaisista, jotka terävillä leuoillaan nakertavat rikki paperia, vaatetta, puutavaraa, jopa kokonaisia taloja. Siellä kiipeilee laiskiainen, jolla on pyöreä pää kuin apinalla ja isot käyrät kynnet. Päivän pitkän riippuu se uneliaasti oksassa, ja vasta pimeän tullen se herää. Se elää vain puissa ja syö lehtiä. Maapallon historian muinaisina aikakausina oli laiskiaisia niin isoja kuin sarvikuono ja elefantti.

Ja sitten on siellä pesukarhu, jolla on kellanharmaa turkki; sekin on yöeläin, joka nukkuu päivät ontoissa puissa. Se elää pienistä nisäkkäistä ja linnuista, munista ja hedelmistä, mutta ennen kuin se syö ruokansa, täytyy sen hieroa se ensin hyvin, mieluimmin vedessä.

Lehtipuiden ja palmujen latvuksien alla on alituinen hämärä. Siellä on varjojen koti. Ainoastaan kiertokasvit, kasvimaailman kuokkavieraat, kiipeilevät hämärän suojamista pitkin puunrunkoja avaamaan kukkiensa terälehdet auringon valossa. Niiden ympärillä leijailee lukemattomia koreavärisiä perhosia. Ja auringon ja varjojen valtakunnan rajalla kirkuvat leikkisät papukaijat, ja puuhakkaat kyyhkyset pujahtelevat suhisevin siivin puiden välitse. Siellä suhahtelevat kolibrit nopeasti kuin nuoli halki ilman. Ne ovat pieniä, sieviä lintuja, rinta, kaula ja pää välähtelevät kuin metalli mitä räikeimmän kirkasvärisinä. Pesänsä ne rakentavat huolellisesti kasvivillasta ja sammalista, ja niiden nokka on pitkä ja terävä kuin äimä. Muuan kolibrilaji tulee ainoastaan kolmen ja puolen sentimetrin pituiseksi ja painaa tuskin yli gramman.

Nyt sinulla saattaa jo olla syytä kummastella, kuinka Orellanan ja hänen molempien laivojensa kävi.

Madeiran suun alapuolella poikkesi hän pohjoisrannalla seudulle, joka hänen nähdäkseen oli pelkkien korkeakasvuisten kilpi-impien eli amatsonien asumaa, ja niiden mukaan sai virta nimensä. Mutta kertomus amatsoneista oli todellisuudessa merimiestarina, kuten rohkean espanjalaisen unelma Eldoradosta eli kultamaasta.

Ja he kulkivat edelleen, virran päättymättä. Espanjalaiset nousivat maihin hankkiakseen elintarpeita. Retkeilyillään näkivät he suojaisissa, auringolle avautuvissa rantajärvissä veden pinnalla kellumassa kaikista kukkasista uljaimman, Victoria regian, joka kuuluu lumpeiden heimoon. Sen lehdet olivat kaksi metriä läpimitaten, ja kukat enemmän kuin kolmanneksen metriä. Kukka avautui ainoastaan kahtena iltana ja oli ensimäisenä valkoinen ja toisena purppuranpunainen. Kahden mahtavan sivujoen, Xingun ja Tapajozin, suun välisellä taipaleella näkivät espanjalaiset suurten heinäaavikkojen ulottuvan joelle asti. Hädin tuskin pelastuivat he pohjoisella rannalla ihmissyöjiltä. Ystävällisten intiaanien varoittamina olivat he varuillaan prorocalta, arvotukselliselta vesivyöryltä, joka on yhteydessä vuoroveden kanssa ja kahdesti kuussa syöksyy mereltä ylös virtaan, tuhoten tieltään kaikki. Ja niin saapuivat he viimein Amatsoni-joen pohjoiselle suuhaaralle.

Siinä varusti Orellana laivansa kannella ja lähti purjehtimaan avomerelle. Mutta vielä rannan kadottua näkyvistä purjehti hän savenkeltaisessa suolattomassa vedessä, ja vasta kaukana pohjoisessa saavutti hän sinisenvihreän meriveden. Sillä vielä viisikymmentä penikulmaa jokisuun ulkopuolella kelluu suolaton jokivesi suolaisen meren pinnalla.

Orellana oli viidessä kuukaudessa kulkenut neljäsataa penikulmaa pitkän taipaleen virran viidestäsadasta penikulmasta, kun hän nyt vihdoin kääntyi pohjoiseen pitkin Guyanan ja Venezuelan rannikkoa, pyrkiäkseen Länsi-Intiaan. Joulun aikaan laski hän ankkurinsa San Domingon rannikolle, ja hänen suurtyönsä oli suoritettu loppuun. Monet tutkimusmatkailijat — kuten ruotsalainen Erland Nordenskiöld, koillisväylän löytäjän poika — ovat vielä nykyvuosina tutkineet ennenkulkemattomia seutuja Etelä-Amerikassa ja kuvailleet sivistyneelle maailmalle sen intiaaniheimojen erikoista elämää.

18. Tyynenmeren saaria.

Etelää kohti kapenee Etelä-Amerika kapenemistaan, kunnes sen äärimäisenä ulkoilemana pistäytyy Eteläiseen Jäämereen Tulimaa. Sen erottaa mannermaasta salmi, joka on saanut säikkymättömän Magellanin nimen. Sen sisämaan aarniometsässä kasvaa talvivihreitä pyökkejä, ja siellä vallitsivat muinoin rajottamattomasti ona-heimon vaskenkarvaiset intiaanit. Niinkuin heidän veljiensä kaikkialla uudessa maailmassa täytyy heidänkin syrjäytyä valkoihoisten tieltä, ja he ovat tuomitut häviämään. He ovat olleet vain vieraina Tulimaan rannikoilla, ja heidän aikansa on ummessa. Heidän lukumääränsä on kutistunut vähiin. Mutta vielä tänä päivänä ovat he säilyttäneet heimon hyvät ominaisuudet; he ovat vahvarakenteisia, sotaisia ja rohkeita, he elävät sotajalalla ja kostosuhteissa naapureihinsa ja virittävät leirinuotionsa milloin metsään, milloin sisäjärven rannalle tai merenrannikolle.

Monet purjehtijat ovat päättäneet maallisen uransa Magellanin salmessa. Tämä kulkuväylä on vaarallinen ja huonossa huudossa rajuista tuulistaan, jotka äkkiä tuiskahtelevat salmen kohtisuorilta partailta alas. Turvallisempaa on pysytellä avoimella merellä ja kiertää Tulimaan saarten eteläpuolitse. Siellä Atlantin ja Tyynenmeren hyrskeet jumisuttavat yhteistä pauhuansa Kap Hornin äkkijyrkkiä kallioita vasten.

Kuka kuuntelee merten laulua, kuka katselee kuninkaallisen halveksivasti alas hyökyihin, kuka kummeksii, minkätähden hyrskeet ovat tuossa vuosituhansien ajan jyskytelleet portteja, jotka eivät koskaan avaudu? Mikä on tuo liitelijä, joka nytkin parhaillaan leijuu levitetyin siivin Kap Hornin yllä? Ei muu kuin albatrossi, isoin kaikista myrskylinnuista, rohkein ja väsymättömin kaikista ilmakehän siivekkäistä asujamista.

Se on joutsenen kokoinen, mutta kaula on lyhyt ja paksu, iso pää päättyy voimakkaaseen heleänkellertävään nokkaan, ja koko lintu on kauttaaltaan valkoinen, ainoastaan siipisulkiinsa on se saanut mustaa. Ne siivet kuuluvat luomakunnan ihmeisiin. Kun se käärii ne kokoon, kietoutuvat ne ruumiin ympärille ja näyttävät katoavan. Mutta kun se levittää ne, on kärkien väliä neljä metriä. Ne ovat pitkät ja kapeat, ohuet ja hienomuotoiset kuin säilänterät. Se käyttelee niitä hämmästyttävän varmasti ja on lennossa kestävämpi ja voimakkaampi kuin kaikki muut linnut. Mikään lintu ei lennä kauniimmin ja ylväämmin kuin albatrossi. Purjehtijan tavoin asettaa se siipensä tiukkaan vedetyin jaluksin ja risteilee viuhuvaa vauhtia ylös vastatuuleen. Tunnin toisensa jälkeen tarkatessaan sitä ankarimmassa myrskyssä tulee havainneeksi, että se ainoastaan joka seitsemäs minuutti tuskin huomattavasti liikahuttaa siipiänsä, mutta muuten pitää ne aivan alallaan. Tämä salaperäinen taito johtuu siitä tavasta, jolla se pitää siipiänsä pingotettuina, ja siitä kallistuksesta, jonka se antaa verrattomille "yksitasoilleen" rutiiniin ja tuulen suhteen. Ilmavirta hoitaa kaiken muun: kohoamisen ylös ilmaan ja etenemisen myötä- tai vastatuuleen. Tahtoessaan nousta merenpinnalta levittää se siipensä, kääntyy päin tuulta ja antaa sen kohottaa itsensä ylös. Sitte lipuu se soreissa kaarissa ja käänteissä tuulen näkymättömiä mäkiä ylös.

Albatrossin merkillisin piirre on kuitenkin sen rajaton vapaus. Se ei siedä mannerta ja pesii yksinäisillä saarilla; se kykenee hädin liikkumaan maalla, ja kävelemään pakotettuna taapertaa se huojuen ja kömpelösti kuin joutsen. Maan tomun kanssa tulee se kosketukseen ainoastaan pesällä, jossa naaras hautoo ainokaista munaansa valkoinen pää siiven alle kätkettynä. Muulloin ei albatrossi poikkea maihin. Elatuksensa pyytää se merestä, ja kolme neljäsosaa elämästään se viettää ilmassa. Siellä leijailee se yltympäri mereltä merelle, seuraten samaa laivaa viikkokaudenkin ilman lepoa tai unta. Atlantilla on se kuitenkin harvinaisempi kuin Tyynellämerellä, ja se karttaa päiväntasaajavyöhykkeen lämpöä.

Paljon ihmeellistä nähtävää on sen katseltavana ilmateiltään. Se näkee kaiken hyörinän isojen purjelaivain kannella ja oudoksuu mustien pilvien pöllyämistä höyrylaivojen savutorvista. Se tarkkailee kuuden metrin mittaisten merinorsujen kömpelöitä liikkeitä Etelä-Georgian saarten rantasomerolla Kap Hornin itäpuolella ja valasparvien karkeloa ulapan sylissä. Useasti seuraa se huomaavaisin katsein ihmisten taistelua näiden merijättiläisten kanssa, jolloin rohkeat pyyntimiehet alituiseen panevat henkensä mitä suurimpaan vaaraan ja kokonainen venekuntakin voi kerrallaan syöksyä tuhoon. Se kokee suurten valtamerten majesteetillisia säävaihdoksia ja näkee mitä suuremmoisimpia maisemia siroteltuina valtaisten ulappain mittaamattomille lakeuksille.

Ja tuossa se nyt liikkumattomin siivin leijuu korkealla Kap Hornin yläpuolella. Sen terävää silmää ei mikään ilmiö vältä. Nyt keksii se kaukana lännessä höyrylaivan savutorven tuprahdukset, ja parin minuutin kuluttua on se tehnyt kierroksen laivan ympäri ja päättänyt seurata sitä sen matkalla pohjoista kohti. Idässä siintää Chilen rannikko lukemattomine kareineen ja saarineen sekä syvään leikkautuneine vuonoineen, ja niiden yli kohoavat Andien lumipeitteiset harjanteet. Heti kun laivasta heitetään perkkeitä laidan yli, kiitää albatrossi alas nopeana kuin nuoli. Sekuntia ennen kuin ehtii vedenpintaan kohottaa se siipensä, taivuttaa päänsä taaksepäin, ojentaa isot jalkansa eteenpäin varpaat harillaan ja läiskähtää veteen. Se kelluu keveästi kuin korkki. Tuossa tuokiossa on se nielaissut jätteet, kääntyy sitte päin tuulta ja kohoaa huimaavaan korkeuteen.

Laiva kuljettaa tavaroita Santiagoon, Chilen pääkaupunkiin, ja pysähtyy Santiagon satamakaupunkiin Valparaisoon. Sen yläpuolella kohoaa Aconcagua, Amerikan korkein vuori. Täältä suuntaa albatrossi kulkunsa merelle, koettaakseen onneansa toisella taholla. Seitsemänkymmenen penikulman päässä rannikolta tapaa se Juan Fernandezin muistettavan pikku saaren ja liitelee kertaalleen sen tulivuoriperäisten kallioiden ympäri. Sille ei ole mitään pelottavia äkkijyrkänteitä; se saa tutkituksi kaikkea, mistä se tahtoo saada selon.

Toisin on tutkimusmatkailijan laita. Jotkut kalliot ovat hänelle aivan luoksepääsemättömiä. Sen kokemuksen sai ruotsalainen Carl Skottsberg, kun hän v. 1908 pistäysi saarelle chileläisessä laivassa. Hän näki nuo yhdeksänsadan metrin korkuiset kalliot ja kuuli hyökyaallokon jyminän saaren ympärillä. Autiota ja jylhää oli tienoo. Vaivoin pääsi hän maihin pikku veneellä. Turhaan etsi hän papukaijoja, apinoita ja kilpikonnia, ja mitään Perjantain sukulaisia ei hän tavannut.

Sensijaan huomasi hän, että runsaasti puolet saaren kasveista on sellaisia, joita ei esiinny missään muualla maapallolla. Niiden joukossa on himmeänvihreä- ja kiiltävärunkoinen palmu, jonka ihmiset ajattelemattomasti hävittävät sukupuuttoon vain kävelykeppien valmistamista varten — heidän pitäisi saada maistaa niitä omassa selkänahassaan! Niitä ovat saniaispuut ja pienet pitsihienot köynnössaniaiset, jotka sievästi pukevat puiden runkoja ja oksia. Ja niihin kuului myöskin viimeinen näyte erästä santelipuulajia, joka — niin ihmeelliseltä kuin se saattaakin kuulostaa — oli eksynyt tänne aina kotimaastaan Aasiasta saakka. Parisataa vuotta takaperin kasvoi sitä saarella metsinä. Nyt on ihmisten ahnaus hävittänyt sen. Punainen, voimakastuoksuinen puuaines oli heille niin kovin haluttu hienoihin puuteoksiin ja muuhun rihkamaan. Vain yksi ainoa pikku oksa viheriöitsi vielä viimeisessä mantelipuussa. Tässä ei kuollut pois maan pinnalta viimeinen puu monien joukosta, vaan kokonaisen lajin viimeinen edustaja.

Eräässä luolassa vuoren juurella kerrotaan Robinson Crusoen asuneen, ja yläpuolella kohoavan harjanteen syvennyksestä loi hän ikävöiviä ja vaanivia katseita valtamerelle. Vuorenkylkeen kiinnitetty muistotaulu ilmottaa, että todellinen Robinson, muuan skotlantilainen matruusi Selkirk, asui yksinään saarella neljä vuotta ja neljä kuukautta, vuosina 1704-1709. Hän jäi maihin vapaaehtoisesti, ollen tyytymätön laivansa päällystöön. Ilmanala oli leppoinen, satoi kohtalaisesti, metsävuohet ja hedelmät olivat hänen ravintonaan. Mutta kuinka paljoa mieluummin viihdymmekään sen Robinsonin seurassa, jonka suuri kirjailija on niin mestarillisesti esittänyt meille edellämainitun esikuvan mukaan! Hänen kehityksensä saarellaan on kuin kuva koko ihmiskunnan vaiheista, joka on aikojen kuluessa kohonnut villin raakalaistilasta valistukseen ja jalouteen. Hän on inhimillisen lannistumattomuuden perikuva.

Albatrossi liitelee kauvas ulapalle. Nyt näkee se Pääsiäissaaren, joka suunnattomasta syvyydestä kohoaa yli vedenpinnan, toivottoman yksinäisenä suuressa valtameressä. Eräällä rantarinteellä näkee se useita 10 metrin korkuisia kivisiä kuvapatsaita, jotka esittävät ihmispäitä. Ne ovat hautakiviä, muistoina ammoin kadonneesta ja selittämättömästä sivistyksestä. Nyt on Pääsiäissaarella vain puolitoistasataa alkuasukasta. Hekin ovat tuomitut katoamaan. Kolme valkoihoista asuu saarella, mutta heistä ei ole kuultu pitkään aikaan, sillä saarelle ei ole useaan vuoteen poikennut mitään laivaa. Muina asustajina on Pääsiäissaarella ainoastaan rottia, vuohia, kanoja ja vesilintuja. Jonkun matkan päässä on Sala y Gómez, pelkkien alastomien kallioiden muodostama pikku saari. Siellä asuu ainoastaan vesilintuja.

Edemmäksi länteen mennessä tulee vastaan monilukuinen parvi vähäpätöisiä saaria, "Matalat saaret". Se on niiden nimenä meillä, mutta ne tummaihoiset villit, jotka käsittämätön kohtalo on viskannut niille, nimittävät niitä Paumotuksi eli "Saaripilveksi". Sepä ihmeellinen nimi! Runoilija ei olisi voinut keksiä parempaa. Siellä on 85 saarisikermää, ja jokaiseen kuuluu lukemattomia luotoja. Se alue on tosiaankin kuin avaruuden tähtiusmaa vastaava saaripilvi. Ja tämä parvi on vain yksi epälukuisten muiden joukossa, jotka ovat siroteltuina pitkin Tyynenmeren koko länsiosaa.

Monet ovat "Saaripilven" särkät, ja kuitenkin on niiden pinta-ala tuskin kymmentä neliökilometriä. Melkein kaikki ovat korallien muodostamia, ja useimmat ovat "atolleja". Riuttaamuodostavat korallit ovat pikku eläviä, jotka erittävät kalkkia. Ne lisääntyvät jakautumalla, ja jokainen yhteiskunta muodostaa yhteisen rungon, jossa elävät ja kuolleet jäsenet säilyvät sekaisin.

Viihtyäkseen korallielävät vaativat kiinteätä ja kovaa merenpohjaa, kristallikukasta suolavettä, riittävää ravintoa, jota niille tuovat aallot ja merivirrat; myöskään ei veden lämpömäärä saa laskeutua alle kahdenkymmenen asteen. Sentähden on niitä ainoastaan troopillisissa merissä ja lähellä pintaa, sillä syvemmällä käy vesi yhä kylmemmäksi. Viittäkymmentä metriä alempana eivät ne mielellään asusta. Ne kuolevat ja lisääntyvät ehtimiseen, joten koralliriutta kasvaa korkeutta ja leveyttä, kunnes ainoastaan luoteen laskuraja ehkäisee niiden rakennustyön ulottumisen ylemmäksi. Meren ikuinen hyöky ja myrskyaallot murtavat usein irti isoja korallikalkki-lohkareita, jotka sitte vierintähankauksessa hiertyvät hiekaksi. Tämä tukkii ja tilkitsee kaikki reiät, ja meren työ on siten lisänä lujittamassa riuttaa. Muita kalkkia erittäviä pikku-olioita ja leväkasvejakin kotiutuu riutalle. Aikojen kuluessa laineet paiskivat taittuneita järkäleitä riutan päälle, niin että osia siitä pysyy aina vedenpinnan yläpuolella. Vuoksen aikana, jolloin merenpinta nousee, ilmaisee riutan kauvas näkyvä valkovaahtinen hyökyaallokko. Luode paljastaa näkyviin itse riutan. Mutta jos meri on tyven ja sen pinta kohoaa riutan yli, on kulkuvesi vaarallinen, sillä silloin ei ole mitään varoitusmerkkiä havaittavissa, ja koralliriutalle joutunut laiva on hukassa.

Riutat ovat erimuotoisia ja laajuudeltaan vaihtelevia. Se iso "valliriutta", joka saartaa Australian koillisrannikkoa, on kaksisataa penikulmaa pitkä. Atolleiksi nimitetään renkaiksi muodostuneita riuttoja. Tuulten, lintujen ja merivirtojen välityksellä kulkeutuu kasvinsiemeniä merelle. Ne juurtuvat ja versovat niissä osissa riuttaa, jotka ovat nousuveden pinnan yläpuolella. Pitkän ajanjakson kuluttua on atolli valmis, eläinten ja kasvien rakentamana. Ja "Saaripilvi" on maailman suurin yhtenäinen atollialue. Nuo rengasmaiset korallisaaret näyttävät aalloille heitetyltä seppelekasalta. Jokaisen seppeleen keskessä on laguuni eli järvi, joka on meren yhteydessä. Sisäpuolella saattaa vesi olla seitsemänkymmentäkin metriä syvää, ja muutamien atollien laguuneissa olisi tilaa kaikille maailman laivastoille. Mitättömän pienet korallieläimet antavat aherruksellaan suojaa isoimmillekin laivoille.

Monilla atolleilla kasvaa kookospalmuja, ja ainoastaan siellä, missä niitä on, ovat nuo rengassaaret asuttavia. Kuinka ihmeellisiltä ne näyttävätkään laivasta, joka lähestyy niitä! Näkee ainoastaan palmujen latvat taivaanrannan yläpuolella; itse saari on liian matala näkymään. Voisi luulla kulkevansa meren rajattoman Saharan keidasta kohti. Viimein esiintyy saaren kiinteä korallikamarakin. Renkaan ulkopuolella pauhaavat meren aallot, mutta laguuni päilyy kirkkaana kuin kuvastin korallien ja palmujen suojassa.

Seitsemäntuhatta polynesialaista alkuasukasta elää "Saaripilvessä", parisataa kullakin atollilla. He ansaitsevat toimeentulonsa helmillä ja perlamutilla ja vaihtavat itselleen europalaista rihkamaa ylen korkeihin hintoihin. Joillakuilla saarilla viljellään leipäpuita, ananaseja ja banaaneja. Alkuasukkaat ovat mitä oivallisimpia merimiehiä, ja he eivät olekaan mitään elinkautisia vankeja saarillaan. He käyttävät naisten kutomia mattoja purjeina ja peräriukuja, jotka auttavat veneiden tasapainoa, ja he kulkevat pelottomina saarelta toiselle. Ranska on kohottanut kolmivärisen lippunsa "Saaripilven" atolleille ja niiden lähimmille läntisille naapureille.

Seuratkaamme vielä albatrossin lentoa Seurasaarille. Ryhmän isoin, Tahiti, on kaikista Etelämeren saarista kaunein ja kuuluisin. Siellä näkee se taas tulivuoria, jotka ovat ammoin sammuneet, jylhän ihania kallioita, jotka kasvavat sankkaa metsää, läpipääsemättömiä saniais- ja heinätiheikköjä, ja pitkin rinteitä solisee vilkkaita puroja alas laguuneihin, joita erottavat merestä korallien mestarillisesti rakennetut aallonmurtajat. Rannalla kasvavat nuo ikuiset kookospalmut, jotka ovat yhtä erikoisia Etelämeren saarille kuin taatelipalmut vanhan maailman aavikkoseuduille. Täällä on mitä herttaisin ilmanala, lämmin, tasainen, troopillinen meri-ilmasto, jossa kesän ja talven erotuksena on ainoastaan pari astetta. Kaakkoispasaati puhaltelee kaiken vuotta. Myrskyt ovat harvinaisia, sataa parahiksi, ja kuumetaudeista ei ole tietoakaan.

Alkuasukkailla on iloinen ja valoisa elämänkatsomus. He koristelevat hiuksiaan kukkasseppeleillä, heidän käyntinsä on kevyttä ja vapaata, eivätkä he tunteneet mitään suruja, ennen kuin valkoihoiset tulivat tärvelemään heidän elämänsä ja vapautensa. Mutta valkoihoisten keskuudessa kirjoteltiin runoja ja satuja, joissa oli Tahiti näyttämönä, ja monien kirjailijain mielikuvituksessa muuttui saari maiseksi paratiisiksi.

Nyt kuolevat Tahitin nuoret miehet ja naiset, ja heidän tilalleen tulee kiinalaisia, europalaisia ja luoteisten saarten alkuasukkaita. Jäljelläolevat viljelevät kuitenkin vielä peltojaan ja kulkevat kalastuskanooteillaan rantalaguuneilla sekä keräävät kookospähkinät oikealla ajalla. Hiuksillaan kantavat he vielä kukkasseppeleitä — viimeisenä heijastuksena onnellisemmasta elelystä. Kyyhkyset kuhertelevat puissa, vihreät ja vaaleansiniset papukaijat kirkuvat vihlovasti. Hevoset, nautaeläimet, lampaat, vuohet ja siat kuuluvat uusiin tulokkaisiin; sisiliskoja, skorpioneja, kärpäsiä ja moskiitoja on suunnattomasti.

Reheviä puutarhoja ja viehättävää luontoa ei europalaisten ole onnistunut tärvellä. Ja fregattilintu, meren kotka, jonka pyrstösulilla Tahitin päälliköt muinoin koristelivat päälakiaan, yöpyy vielä nytkin rannan puihin ja etsii saaliinsa kaukaa ulapalta.

Albatrossin katse ei ole hiukan synkistymättä, kun se havaitsee fregattilinnun. Se näkee siinä kilpailijan. Niin laajoja matkoja ei fregattilintu tee kuin albatrossi; niin kauvas merelle se ei uskaltaudu, mutta se on erinomainen lentäjä ja esiintyy mitä häikäilemättömimpänä rosvona. Se seuraa delfiinejä ja petokaloja, riistääkseen niiltä saalista, ja muita lintuja pakottaa se julkeasti luovuttamaan sille ruuan juuri kun ovat sitä nielemässä. Kun kalastajat ovat ulkona verkkojaan kokemassa, viistää se niin läheltä venettä, että sitä voi hotaista airolla. Ja se on niin ihastunut heleihin ja räikeihin väreihin, että se ajattelematta syöksyy alas fregattien punaisiin viireihin, jotka liehuvat tuulessa, heiluen sinne ja tänne laivan vaaruessa. Se kohoaa huimaavaan korkeuteen kuten kotka, eikä mikään ihmisten kaukoputki vedä vertoja sen terävänäköisyydelle. Sieltä ylhäältä se näkee pienimmänkin kalan, joka leikkii veden kalvossa. Mieluimmin vaanii se lentokaloja ja sieppaa niitä ilmasta juuri kun ne levitetyin evin leijailevat aaltojen yläpuolella; myöskin pyytää se uppisukelluksilla niitä syvyyksistä. Saatuaan kalan kohoaa se ylös, ja jos kala on epämukavasti sen nokassa, laskee se sen irti, mutta sieppaa sen kiinni uudelleen ennen kuin se on ehtinyt veden pintaan; ja sen tempun se uudistaa kerran toisensa perästä, kunnes kala on vaivattomasti nielaistavissa.

Albatrossi lohduttautuu pian fregattilinnun patustelusta ammatissaan ja jatkaa läntislentoaan Samoa-saaria kohti. Sinne on sillä melko taival avointa merta oikaistavana. Se miettii kaikkea ihmeellistä, mitä on kokenut tuhatpenikulmaisilla matkoillaan kaikilla maapallon merillä. Se on nähnyt meteorikiviä poksahtavan lumpeen avoimella valtamerellä, tiedonhaluisten ihmisten koskaan saamatta siitä aavistustakaan. Se on kuullut kumeata jymyä meren sylistä, kykenemättä käsittämään, että syvyydessä tapahtui tulivuorenpurkauksia yhtä salassa sen kuin ihmistenkin silmiltä. Se on nähnyt saaria muodostuvan ja taas häviävän, ennen kuin niitä on merkitty millekään merikortille, ja se on nähnyt vaarallisia kareja kohoavan ylös siitä missä vesi oli ennen syvää ja missä laivat mitään pahaa aavistamatta ovat menneet turmioon.

Mutta mitä syvyyksissä tapahtuu, sen tietävät ihmiset paremmin kuin se. Tosin eivät he ole uskaltautuneet kuuttakymmentä metriä syvemmälle, kun taasen kolmenkymmenen metrin syvyydessä voivat sukeltajat viipyä pari tuntia työskentelemässä siltarakennuksissa, uponneiden laivojen pelastamisessa ja sen sellaisessa. Sitä vastoin on valtameriä luodattu melkein kaikkialta ja otettu pohjanäytteitä lähes penikulmaa syvältä. Tiedetään, että valtamerten pohja on kaikkein suurimmalta osaltaan elimellisen liejun ja punaisen saven peittämää, ja että kasvielämä sammuu auringonvalon mukana jo kahden- tai kolmensadan metrin syvyydessä, kun sitävastoin eläinkunta ei tiedä mitään rajoja. Kaikkein syvimmissäkin paikoissa elää pieniä olioita, jotka eivät vähintäkään kärsi koko valtameren raskaasta painosta. Pohjaa kohti painuu alituisena sateena kalkkikuona myriadeista pikkuelävistä, jotka viihtyvät kaikkialla meressä. Niiden kuorista keräytyy mittaamattomien ajanjaksojen kuluessa valtaisia kerrostumia tuolla pilkkopimeässä syvyydessä, missä jotkut kalat ovat omavaloisia, toisten elävien oleskellessa ikuisessa sokeudessa ja läpitunkemattomassa yössä.

Kuinka usein onkaan tapahtunut, että pitkälle matkalle lähtenyt laiva ei ole milloinkaan saapunut määräpaikkaansa eikä milloinkaan palannut! Myöskin meren suurella taistelutantereella voi puhua haavottuneista, kuolleista ja kadonneista. Voidaan turhaan odottaa tietoja kuukausia ja vuosia. Albatrossi voisi selittää asian, sillä se näki, kun alus meni karille ja vajosi. Se ja sen esi-isät ovat nähneet paljon sellaista elämänsä päivinä. Sehän on seurannut lukemattomia laivoja edes takaisin.

Arvotuksellinen ja kaamea on vesipeittoinen maanpinta täällä viiden kilometrin syvyydessä. Loppumattomat lakeudet levittäytyvät kaikille tahoille. Penikulmittain on meren pohja tasainen kuin pöytä. Me ihmettelisimme tätä lohdutonta tasaisuutta, jos jättiläismoisen valonheittäjän hohteessa vaeltaisimme tuolla alhaalla. Vihdoin tulisimme seudulle, missä meren pohja kohoaisi, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin ja jyrkemmin. Jos seuraisimme rinnettä ylöspäin läpi vesikerrosten, huomaisimme päivän alkavan valjeta, niinkuin aamun lähestyessä, ja me saavuttaisimme vesikerroksen, jonka läpi itse aurinkokin näkyisi. Sekin lisääntyisi valovoimaltaan. Syvyydessä, missä laiva pysyy tuomiopäivään asti, on vesi jääkylmää, tuskin enempää kuin puolitoista astetta lämmintä. Mutta minkä ylemmä tulemme, sikäli lämpömäärä kohoaa, aluksi hitaasti, sitten yhä joutuisammin, ja viimein on vesi haaleata, auringon paistaessa kirkkaasti läpi suolaisen kristallin ja alkaessamme tuntea aavistusta aallokon keinunnasta.

Täällä katseemme hurmaantuisi näyistä yhtä kauneista, mutta heleämmistä ja värikkäämmistä kuin maan kuivalla pinnalla. Me vaeltaisimme läpi reheväin tummanvihreiden, vaaleanvihreiden, keltaisten, punaisten ja lasikirkkaiden leväpuistojen ja samoaisimme hämyisiä ruskoleväkorpia. Toisinaan metsä harventuisi ja jättäisi vapaan näköalan läpi sinertävän veden, missä ihmeelliset kalat ajavat nuolennopeasti toisiaan. Meren pohjan pehmeän hiekan yläpuolella näkisimme leveitä, latuskaisia kaloja uiskentelevan lappeellaan, mutta meidän lähestyessämme ne painautuisivat pohjaa vasten ja tekisivät muutamia nopeita liikkeitä evillään, peittäytyäkseen hiekkaan ja piiloutuakseen vihollisen näkyvistä. — Siellä me näkisimme pääjalkaisia, noita pehmeitä nilviäisiä, joilla on pitkät liikkumis- ja tarttumisraajat. Ja kun me saapuisimme, pusertaisivat nuo hirviöt "mustepussistaan" mustaa nestettä, joka tekisi veden sameaksi niiden ympärillä ja kätkisi ne ahdistajiltaan. Silloin johtuisivat mieleemme ne eriskummalliset mustekalat, joista merimiehet kertoilevat, että ne ovat vaarallisia isoille laivoillekin. Mutta me emme hymyilisi niille kertomuksille, sillä meri kätkee kenties paljonkin sellaisia salaisuuksia, joita ihmiset eivät vielä tähän asti ole päässeet näkemään.

Jokaisella askeleellamme näkisimme me sienien ja korallisärkkien välissä kummallisia merisiiliä ja meritähtiä, komeita näkinkenkiä ja simpukoita. Ja kauvan viipyisimme erakkoäyriäisten seassa. Jos tarkastaisimme niitä lähemmin, niin huomaisimme niiden takaosan niin pehmeäksi ja paljaaksi, että eläimen sitä suojellakseen täytyy etsiä tyhjä näkinkenkä, jonka sisään se saa ryömityksi takaperosin. Ainoastaan kova eturuumis ja saksijalat pistävät esiin näkinkengän suusta, ja erakkoäyriäinen laahaa ryöstämäänsä suojusta mukanaan, mihin ikänä sen tie kulkee. Mutta kun äyriäinen kasvaa ja näkinkenkä käy liian ahtaaksi, menee viisas erakko toiseen, tilavampaan kuoreen. — Juhlallisin tuntein ja lumoutuneina tuosta ihalasta, satumaisesta, hiljaisesta elämästä alhaalla syvyyden sinivihreissä, milloin pimeissä, milloin päivän himmeästi valaisemissa vesiluolissa, me unohtaisimme todellisuuden ja uskoisimme kaiken olevan unta. Ainoastaan aaltojen solinan ja tuulten suhinan ajatteleminen saisi meidät eroamaan merenpohjasta ja sen ihanuuksista, palataksemme palmusaaren kamaralle.

19. Australian halki.

Yhä lännempänä kohoavat Samoa-saaret korkeine tulivuoriperäisine kallioineen, hohkakivi- ja laavakerroksineen, uhkeine metsineen ja vesiputouksineen, jotka ovat kaksikinsataa metriä korkeita ja mitä rehevimmän kasvullisuuden ympäröimiä. Vesaikkojen ja saniaisten, köynnöskasvien ja Intiaa muistuttavien yrttien yläpuolella liihottelee komeita perhosia. Öisin ovat yölepakot kuutamolla parveilemassa.

Sokeriruo'on lehdillä katettujen pitkulaisten majojen ympärillä, joiden multapermanto on peitetty kookosmatoilla, askartelee kellanruskeita polynesialaisia, joilla on voimakas ruumiinrakenne ja ylpeä ryhti. Heillä on yläruumis paljaana, he käyttävät simpukoista ja hampaista liitettyjä kaulakoristeita, somistautuvat kukkasiin ja höyheniin, voitelevat ruumiinsa kookosöljyllä ja tatuoivat ihoansa osittain. Säveinä ja hilpeinä luonteeltaan ovat hekin joutuneet valkoihoisten häiritsemiksi, ja heidän on ollut pakko luovuttaa saariryhmänsä Saksalle ja Pohjois-Amerikalle.

Samoa-saarilla sataa runsaasti. Mustat pilvet painuvat merenpintaa kohti; rajut pilvenpatsaat imevät vettä kierukanmuotoisina pylväinä, laajeten yläpäästään kuin männyn latvus; rankkasade puhkeaa, ja sitä voi kestää viikkokausia. Joka paikka käy märäksi ja liejuiseksi, ja tulitikkuja on turha koettaa raapia syttymään. Melkein jokavuotisena vitsauksena ovat saarille tuhoisat pyörremyrskyt. Ne tulevat äkkiä. Rannikolle paiskautuu laivoja pirstaleiksi. Pellot ja istutukset tärveltyvät. Kookospalmujen lehtiä lentelee ilmassa kuin sulkia, ja jos myrsky on pahinta laatua, niin kaatuvat puutkin pitkinä riveinä kuin jättiläisviikatteella niitettyinä.

Samoa-saaret ovat säännöllisessä liikeyhteydessä Sandwich-saarten kanssa, ja viimemainituista säteilee höyrylaivalinjoja Aasiaan, Amerikaan ja Australiaan, kuin tähtenä. Fidschi-saaret sivuuttaa sähkölennätinkaapeli, joka on laskettu pitkin Tyynen valtameren pohjaa. Me jätämme sikseen Fidschi-saaret, Salomo-saaret ja kaikki muut, jotka ovat kuin sortuneen sillan pylväinä matkalla Aasian rannikolle. Vaikka Uusi Kaledonia onkin niin lähellä länsipuolella, ei meitä houkuttele tämä saari, jota ranskalaiset käyttävät rangaistussiirtolana.

Mieluummin ohjaamme kulkumme etelään ja näemme ennen pitkää Uuden Seelannin pohjoisen saaren tunturien pistäytyvän esiin taivaanrannalta. Niiden joukossa kohoaa Tongariron toimiva tulivuori, jolla on seitsemän kraateria, ja siitä koilliseen kiehuu kraaterijärvi Taupo honkakivikallioiden välissä. Ja tämän järven pohjoispuolella on monta pienempää järveä, joiden ympärillä kohoilee höyrypilviä kuumista lähteistä, ja monet korkeat geisirit pursuavat taivasta kohden kuin suihkukaivot.

Eteläisen saaren vuoret kulkevat pitkin länsirannikkoa aivan kuin Skandinavian ja Amerikan tunturijonot, mahtavia jäätikkökielekkeitä pistäytyy niiden ikuisista lumikentistä, ja niiden joet juoksevat mitä ihanimpiin alppijärviin. Me luomme ohimennen silmäyksen siihen jättiläiskorkeaan vuoreen, joka on saanut nimensä suuren merenkulkija Cookin mukaan. Tasangoilla ja rinteillä kulkevat paimenet suunnattomine lammaslaumoineen. Metsä viheriöitsee ikuisesti. Pohjoisessa kasvaa havupuita. Niiden rungot ovat kuin pilarikäytavinä, niiden latvat kuin kunnianarvoisten tuomiokirkkojen holvit. Siellä kasvaa pyökkejä ja saniaispuita ja kiertokasveja, mutta palmut loppuvat eteläisen saaren puolivälissä, sillä tämän alapää on liian kylmä niille.

Uuden Seelannin runsaassa lintumaailmassa ei mikään herätä ihmettelyämme suuremmassa määrin kuin kivi-linnut, kun ne sipsuttelevat tukevilla jaloillaan ja poimivat matoja ja toukkia pitkillä nokillaan. Noilla viheliäisillä lintupahaisillahan ei ole siipien tynkääkään, ja höyhenien sijasta on niillä karvapeite. Muuan kauvan sitte sukupuuttoon kuollut Uuden Seelannin lintujättiläinen — sekin pelkkä juoksija, — saattoi kasvaa kerrassaan neljän metrin korkuiseksi. Luullaan monien Uuden Seelannin lintulajien siipien surkastuneen siitä yksinkertaisesta syystä, että ne eivät tarvinneet niitä. Niillä ei ollut vihollisia, joiden tieltä olisi tarvinnut lentää pakoon, ja ravintonsa ne löysivät maasta, kuten vieläkin kivi-lintu.

Muinoin olivat molemmat saaret maorien asumia. Nämä tatuoivat koko ruumiinsa aistikkaiksi ja hienoiksi kuvioiksi. He olivat ihmissyöjiä ja pistivät vihollistensa päät paaluihin kyliensä ympärille. Nyt on enää neljäkymmentätuhatta jäljellä, ja hekin varmasti häviävät valkoihoisten tieltä. Entiseen aikaan kulkivat maorit sotanuija olalla, nyt raatavat he päivätyöläisinä valkoihoisten palveluksessa.

Keksijänsä mukaan Tasmaniaksi nimitetyn ison saaren yli siirrymme nyt Viktoriaan, Australian valtioliiton kaakkoisimpaan siirtokuntaan.

Vielä nytkin on viidennen maanosan keskessä ja länsiosissa alueita, missä europalaiset eivät ole milloinkaan käyneet. Siellä leviää suunnattomia hieta-aavikoita, ja maa on hyvin kuivaa, sillä kaakkoispasaati tuo sateita ainoastaan idän vuorijonoille, millä puolella maata myöskin joet virtailevat. Mutta viisikymmentä vuotta takaperin tiedettiin vielä vähemmän Australian sisäosista, ja suuri palkinto oli luvattu sille, joka ensimäisenä samoaisi maanosan halki merestä mereen.

Sitten saatiin suuri retkikunta muodostetuksi. Sen varusti Viktorian siirtomaa. Suuria rahasummia uhrattiin. Robert Burke valittiin johtajaksi. Hän oli rohkea ja kelpo mies, mutta häneltä puuttui täydellisesti se kylmäverisyys ja tyyni, varma harkintakyky, jota tarvitaan karavaanin johtamiseen tuntemattomien, autioiden maiden halki. Kaksi tusinaa kameeleja sekä ajajia hankittiin Luoteis-Intiasta. Ruokavaroja varattiin vuodeksi, ja kaikki valmistukset olivat pienimpiäkin seikkoja myöten parhaita mitä rahalla voitiin saada aikaan. Siten varustettuina olisi voitu vallottaa Australia pala palalta. Kun seurue lähti liikkeelle Melbournesta, Viktorian pääkaupungista, oli koko väestö jalkeilla, ja juhlatunnelma vallitsi kaikkialla. Monet olivat oikeastaan vain kameeleja katsomassa, sillä sellaisia ei oltu nähty koskaan ennen, mutta useimmat odottivat riemuvoittoa koituvaksi maantieteellisen tutkimuksen palveluksessa.

Burke ei ollut yksin. Hänellä oli puolitoistakymmentä europalaista mukanaan. Jotkut näistä olivat tiedemiehiä, joiden piti tutkia maan erikoista kasvistoa sekä pussieläinten kummallisia sukuja, vuoriperän ominaisuuksia, ilmanalaa ja muuta. Eräs heistä oli nimeltään Wills. Toiset olivat palvelijoita, joiden tuli hoitaa hevosia, kameeleja ja kuormastoa.

Karavaani lähti matkalle elokuun 20. p:nä 1860. Se oli ensimäinen erehdys, sillä silloin alkaa Australiassa kevät ja poutakausi. Kuitenkin samottiin pelottomasti eteenpäin, mentiin Australian isoimman virran Murrayn yli ja saavuttiin sen sivujoelle Darlingille. Sinne pystytettiin pysyväinen leiri, johon jätettiin suurin osa karavaania. Burke, Wills ja kuusi muuta europalaista jatkoi matkaa luoteiseen päin, mukanaan viisi hevosta ja kuusitoista kameelia, ja he päätyivät kolmen viikon kuluttua Cooper-joelle, joka laskee Eyre-järveen.

Tähän pystytettiin uusi asemaleiri, tehtiin useita retkeilyjä seudulla ja lähetettiin sanansaattaja Darlingiin kiirehtämään jälkeenjääneitä. Mutta lähetti viivyskeli, viikko kului toisensa jälkeen, ja kun ei ketään kuulunut, päätti Burke lähteä ainoastaan kolmen seuralaisen, Willsin ja molempien palvelijain Kingin ja Grayn kanssa — mukanaan kuusi kameelia, kaksi hevosta ja kolmen kuukauden muonavarat — tunkeutumaan suoraan pohjoista kohti ja kulkea maanosan halki Queenslannin rannikolle Karpentarian lahteen. Toisten neljän piti jäädä hevosineen ja kameeleineen paikalle, kunnes Burke tulisi takaisin, ja ainoastaan suurimmassa hätätilassa he saisivat poistua sieltä.

Alussa kävi kaikki hyvin, mutta maisema oli ikävää ja hajanaista, luonto karua ja epätasaista. Niin kauvan kuin matkailijat seurasivat Cooper-joen hiekka-äyräitä, tapasivat he vesilätäköitä riittävässä määrin. Varjossa oli veden lämpö 36°, ja jos yöllä saivat sen alenemaan 23 asteeseen, tuntui se suorastaan raikkaalta.

Sitten samosivat he uomalta toiselle, leiriytyen pikku jokien partaille, jotka kuljettivat vettä ainoastaan sadekausina ja joissa tavallisesti oli lammikoita jälellä läpipääsemättömien tiheikköjen, ruoho-, puksi- ja kumipuiden eli eukalyptuksien siimeksessä.

Viimeksimainitut eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet samaa lajia kuin maailmankuulu sininen kumipuu, jota kasvaa Viktoriassa ja Tasmaniassa. Tätä pidetään kuumeen lieventäjänä, sillä se kuivaa lammikoita ja epäterveellisiä rämeitä ja kasvaa kahdenkymmenen metrin korkuiseksi seitsemässä vuodessa. Mutta jättiläiskumipuu on vielä ihmeellisempi, sillä se saavuttaa sadankahdenkymmenen metrin pituuden. Eräs toinen eukalyptus-laji kuuluu kohoavan sadanviidenkymmenen metrin korkeuteen, eikä yksikään puu maan päällä kasva sitä korkeammaksi.

Matkailijoilla oli samottavanaan autioita aavikkoja ja hiekkaharjuvyöhykkeitä sekä saviperäisiä seutuja, missä maa oli halkeillut kuivuudesta, ja siellä täytyi heillä olla nahkasäkkinsä täytettyinä vedellä. Toisinaan näkivät he kyyhkysparvia, jotka lensivät pohjoiseen päin, ja he olivat varmoja siitä, että löytäisivät piankin vettä, jos seuraisivat niiden suuntaa. Toisin paikoin oli satanut, niin että oli hiukan ruohoa noussut maasta; paikotellen taasen olivat suolapensaat kuihtuneet kuivuuteen.

Petolliset kangastukset johtivat heitä usein harhaan. Toisinaan syöksyi hillitön rajuilma läpi metsän ja pensaikkojen. Eläinmaailma oli niukkaa. Lyhyissä muistiinpanoissaan mainitsevat he tuskin muuta kuin kyyhkysiä ja sorsia, villihanhia, pelikaaneja, trappeja ja joukon muita kahlaajia, papukaijoja, käärmeitä, kaloja ja rottia. Mutta kengurua he eivät nähneet, tuota kummallista hyppivää ja juoksevaa elukkaa, joka seitsemän kuukautta kantaa poikasiaan ihopussissa vatsan alla ja on yhtä ominainen Australialle kuin lamaeläin Etelä-Amerikalle. Eivätkä he myöskään puhu dingosta, australialaisesta villikoirasta, joka on lammaspaimenten kauhu.

Australian neekereitä he näkivät, asunaan kilvet, pitkät keihäät ja bumerangit, mutta muuta ei. Nämä alastomat, alhaisella asteella olevat villit antoivat heille toisinaan kaloja vastalahjaksi helmistä, tulitikuista ja muista pikku esineistä. He olivat notkeita kuin apinat puissa, kun ajoivat metsäneläimiä, mutta nähdessään kameelit he tavallisesti pinttivät pakoon. Sellaisia kenguruita he eivät olleet koskaan ennen nähneet, yhtä pitkäkoipisia edestä ja takaa ja sitäpaitsi kyttyräselkäisiä.

Sitten kun englantilaiset olivat samonneet erään hiukan vuorisen seudun poikki, ei heillä ollut enää pitkääkään matkaa rannikolle. Viimeiseltä leiriltä etenivät Burke ja Wills jalkaisin läpi rämeiden ja palmumetsäin sekä mangrove-tiheikköjen, mutta Karpentaria-lahden vettä he eivät kuitenkaan saaneet milloinkaan nähdä. Metsä oli edessä, ja räme pidätteli heitä, kun he olivat aivan lähellä.

Burke oli saavuttanut päämaalinsa, hän oli samonnut Australian halki. Mutta hänen urotyöstään ei ollut hyötyä eikä huvia, kaikkein vähimmän hänelle itselleen.

Paluumatka oli yhtenäistä vastoinkäymisten sarjaa; se lienee ollut surullisin matka, mitä milloinkaan on tehty viidennessä maanosassa. Etelään käännyttäessä jyrisi ukkonen, salamat leimahtelivat ja satoi rankasti. Pitkäisen tulet välähtelivät niin tiheään, että palmut ja kumipuut olivat keskiyöllä valaistuina kuin ilmi päivällä. Maa muuttui yhtenäiseksi lammikoksi. Säästääkseen kameeleitaan oli Burke laiminlyönyt telttien ottamisen mukaansa. Kaikki kävi kosteaksi, ruumiin hikihuokoset eivät päässeet toimimaan, ja se näännytti matkailijoita. Ja kun sade lakkasi, tuli taas pouta ja sen mukana tukehuttava, painostava kuumuus, jolloin kaipaa yötä kuin ystävää.

Yksi lopen laihtunut hevonen jätettiin. Kahdeksan jalkaa pitkä käärme tapettiin, ja seuraten villien esimerkkiä söivät nuo neljä miestä sen lihaa, mutta sairastuivat siitä. Kun he kerran leiriytyivät erääseen luolaan laakson pohjukkaan, saavutti heidät taas rankkasade, täytti laakson ja uhkasi viedä sekä heidät että heidän leirinsä mukanaan. Moskiitot vaivasivat heitä, ja toisinaan täytyi heidän uhrata kokonainen päivä, kun sade oli liottanut maan liejuksi.

Kun palvelija Gray varasti jauhoja heidän supistuvasta varastostaan, sai hän selkäänsä. Yhden kameelin täytyi menettää henkensä heidän lihavaroikseen. Yksi kurja hevonen meni samaa tietä. Vettä löysivät he tarpeeksi. Gray sairastui ja kuoli.

Huhtikuun 21. p:nä olivat nuo kolme jäljellejäänyttä asemaleirin näkösällä, jossa heidän toverinsa olivat saaneet käskyn odottaa heidän paluutansa. Burke luuli jo näkevänsä heidät etäältä. Kuinka he ikävöivätkään sinne! Siellähän oli kaikkea, mitä he tarvitsivat, ja etenkin pelastus nälkäkuolemasta, joka jo oli vienyt heistä neljännen.

Mutta paikka oli tyhjä! Ei ainoatakaan sielua ollut jäljellä. Erääseen puunrunkoon vain oli piirretty: Kaivakaa. Huhtik. 21 p. He kaivoivat ja löysivät kirjeen, jossa kerrottiin, että heidän toverinsa olivat lähteneet paikalta tänä samana päivänä, ainoastaan muutama tunti takaperin! Onneksi löysivät he myös varaston jauhoja, riissiä, sokeria ja kuivattua lihaa, riittämään heidän matkaansa varten englantilaisille asemille. Mutta missä olivat vaatteet, jotka olisi saanut vaihtaa risojen tilalle, ne kun tuskin pysyivät enää koossakaan heidän verhonaan riippumassa? Neljän kuukauden vaivaloisen matkan ja alituisten kärsimysten jälkeen olivat he niin lopen uupuneita, että jokainen askel tuntui ponnistukselta, ja nyt tulivat he asemaleirille ainoastaan saadakseen tietää, että toverit olivat samana päivänä menneet tiehensä ja heittäneet sikseen velvollisuutensa! Armottomammin ei olisi kohtalo voinut heitä pidellä.

Burke kysyi Willsiltä ja Kingiltä, luulivatko he voivansa saavuttaa toverit, mutta kumpainenkin vastasi kieltävästi. Heidän viimeiset kaksi kameeliansa olivat menehdyksissä, toverien juhtain ollessa täysissä voimissa, kirjeen mukaan. Viisas mies olisi kaikessa tapauksessa koettanut tavottaa poistuneita tai ainakin seurannut heidän jälkiään. Tätä tahtoivat myös Wills ja King. Mutta Burke ehdotti läntisempää tolaa, jota hän luuli paremmaksi ja varmemmaksi ja joka johti Adelaiden kaupunkiin Etelä-Australiaan. Se kulkee ohi "Epätoivon vuoren" — pahaenteinen nimi.

Aluksi kävi kaikki hyvin, niin kauvan kuin heillä riitti riissiä ja jauhoja, ja alkuasukkailta he saivat kaloja ja "nardoa", jonkunlaisia survottuja apilansiemeniä. He saivat rottiakin, paistettuja kokonaisina hiilostalla nahkoineen ja kaikkineen, ja ne olivat varsin maukkaita. Toinen kameeli sortui, ja toinen piankin kieltäytyi kävelemästä. Sen lihaa otettiin varastoksi. Mutta ruokavarat loppuivat, ja pahinta oli se, että vesikin ehtyi matkalla "Epätoivon vuorelle".

Silloin he päättivät kääntyä takaisin hyljätylle asemaleirille. Matkalla sinne pitivät he itseään hengissä kalalla, jota toisinaan saivat alkuasukkailta, ja muuten ei heillä ollut muuta kuin nardo-siemeniä, joita he poimivat apilakentiltä. Puolikuolleina nälästä ja väsymyksestä saapuivat he asemaleirille.

Keskitalvi, kesäkuun loppu, oli käsissä, ja yöt olivat kylmiä. He päättivät, että Burke ja King lähtisivät vaanimaan alkuasukkaita. Wills ei jaksanut mennä mukaan, mutta sai pienen varaston siemeniä ja vettä.

Kaksi päivää laahustettuaan ei Burke jaksanut edemmä. King ampui variksen, jonka he söivät, mutta Burken voimat olivat lopussa. Eräänä iltana sanoi hän palvelijalleen: "Toivoakseni pysytte luonani, kunnes olen aivan kuollut… Jättäkää minut sitten hautaamatta minua". Seuraavana aamuna hän oli hengetön.

Silloin King riensi takaisin Willsin luo ja tapasi tämänkin kuolleena. Viimeiset sanat, mitä hän oli neljää päivää aikaisemmin kirjottanut muistikirjaansa, kuuluivat: "Voin elää korkeintaan neljä tai viisi päivää vielä, jos tulee lämmin. Valtimo 48 lyöntiä, hyvin heikko."

Kun ei matkailijoita kuulunut, peljättiin pahinta. Apuretkikuntia lähetettiin Melbournesta, Adelaidesta ja Brisbanesta, ja Sydneyssä ja muissa kaupungeissa puhuttiin levottomasti Burken kohtalosta. Viimein löydettiin King, joka oli voittanut alkuasukasten luottamuksen ja pari kuukautta asunut heidän luonaan, eläen heidän tavallaan. Hän oli käynyt tuntemattomaksi ja oli puolittain järjiltään, mutta tointui sen hellän hoidon varassa, jota hänelle annettiin. Molemmat kuolleet haudattiin, Burke käärittynä Englannin lippuun. Myöhemmin kuljetettiin heidän tomunsa Melbourneen, missä komea muistopatsas pystytettiin heidän haudalleen. Siinä on melkein kaikki, mitä on jäljellä retkikunnasta, joka alotti matkansa niin valoisin toivein ja teki haaksirikon "Epätoivon vuoren" juurella.

20. Etelänavalle.

Satakunta vuotta takaperin alkoivat europalaiset merenkulkijat lähestyä sen salaperäisen mantereen rannikoita, joka leviää maapallon eteläisen navan ympärillä. James Ross, joka oli v. 1831 keksinyt magneettisen pohjoisnavan, purjehti kymmentä vuotta myöhemmin kahdella kuuluisalla laivalla, joiden nimet olivat "Erebus ja Terror", pitkin maailman eteläisimmän meren rannikkoa, sen meren, jolla vieläkin on hänen nimensä. Hän keksi lähes neljätuhatta metriä korkean toimivan tulivuoren ja nimitti sen Erebukseksi, ja sammuneenkin tulivuoren hän tapasi, ja sille annettiin nimeksi Terror. Hän näki korkean jääsulun, sisämaajäätikön reunan, joka paikotellen nousi kahdeksankymmenen metrin korkeuteen.

Vähitellen alkoivat yhä useammat Europan kansat kilpailla tietojemme kartuttamisessa kuudennen maanosan suhteen, ja sitten oli varsinkin viime vuosikymmen mitä vilkkainta toiminnan aikaa etelänapa-tutkimuksen alalla. Tämän uuden jakson sai alkuun v:n 1898 belgialainen retkikunta, jonka onnistui ensi kerran talvehtia etelänavan seuduilla. Sen palattua varustettiin saksalainen, englantilainen, skotlantilainen ja ruotsalainen retkikunta, jotka kaikki jokseenkin samaan aikaan läksivät eri kohtiin napa-aluetta.

Hyvin onnistuneen retken teki siten ruotsalainen Otto Nordenskjöld "Antarktik"-laivalla v. 1901. Johtaja asettui viiden toverin kanssa saarelle, jolle annettiin nimeksi Lumikunnas. Siellä he liittivät kokoon Ruotsista tuomansa rakennuksen; ruokavaroja oli heillä kahdeksikymmeneksi kuukaudeksi. Niin kauvan aikoivat he oleskella autiolla saarella, tehdä havaintoja ja tutkimusretkiä seudulla. Sitte piti "Antarktikin" palata noutamaan heitä.

Talvi tuli, tuoden mukanaan purevan pakkasen. Kaikki vesi jäätyi sisällä, jääkimpaleita muodostui joka soppeen, home menestyi seinillä, ja kaikki kävi kosteaksi ja hankalaksi. Tämä ei sentään vähääkään vaikuttanut nuorten ruotsalaisten reippauteen, ja he työskentelivät aamusta iltaan sekä sisällä että ulkosalla.

Pakkanen paukkui nurkissa, eikä ollut helppo pistäytyä observatorioon eli havaintotorniin lämpömittarin pysyessä neljässäkymmenessä asteessa alapuolella nollan, hyytävässä tuulessa ja jauhohienossa tuiskussa. Siellä tuuli usein ja peräti vimmatusti; tuulen vauhti oli sama kuin kirjekyyhkynen ja kotka kykenevät saavuttamaan eli kolmekymmentä metriä sekunnissa, paljoa nopeampi siis kuin pikajunan ja kilpa-ajohevosen. Pikku kiviä rapisi majan seiniin tuulen puolella, ja kerran sinkosi heidän isoin veneensä melkoisen matkan päähän jäälohkareiden yli, rusentuen pirstaleiksi.

Keväällä, syyskuussa, pyydettiin hylkeitä ja pingvinejä seuraavan talven ruokavaroiksi. Kuukautta myöhemmin teki Nordenskjöld erään kumppaninsa kanssa rekiretken pohjoiseen päin pitkin jäätikköä. Saattaa arvata heidän hämmästyksensä, kun he muutamia päiviä samottuaan suurella jäälakeudella ja kaksikymmentä kuukautta yksinäisyydessä vietettyään yhtäkkiä näkivät kolme mustaa pilkkua kahlaamassa heitä kohti lumen läpi ja piankin tunsivat heidät ihmisiksi. He olivat parrakkaita, sysimustia ja repaleisia. Ihmeellisiltä he näyttivät, ja ihmeellistä oli tavata heitä asumattomalla napaseudulla. Pian sai arvotus ratkaisunsa — nuo kolme olivat "Antarktikin" miehiä.

Kun "Antarktik" tuli lämpimämmiltä meriltä takaisin noutamaan Lumikunnaalle jättäytynyttä retkikunnan osaa, laskettiin nuo kolme maihin Toivon lahdessa, heidän tunkeutuakseen saarelle, sillä laivaa pidättivät jääesteet. Riittämättömin ruokavaroin täytyi näiden talvehtia viheliäiseen kivimökkiin, jonka olivat itse rakentaneet. Varastojensa puutteen he korvasivat hylkeiden ja pingvinien pyynnillä, ja keväällä pääsivät he viimeinkin pyrkimään Lumikunnasta kohti. Onni suosi heitä, ja jo ennen päämääränsä lähenemistä kohtasivat he Nordenskjöldin. Heidän ihmetyksensä ei ollut vähäisempi kuin hänen, ja mitä iloisimmin mielin läksivät he kaikin asemalle.

Retken menestyksen tai vastoinkäymisen ratkaisee usein sarja sattumia. Sen näimme Burken matkalla Australian halki — jolloin retkeläisillä oli kova onni. "Antarktikin" matka oli onnellinen. Ainoastaan itse laivaa kohtasi perikato. Sitte kun nuo kolme oli laskettu maihin Toivon lahdessa, joutui laiva etelämyrskyssä ajojään puserrukseen ja kulkeutui takaisin pohjoiseen päin. Valtainen jäämöhkäle puristui "Antarktikin" pohjan alle, repäisi pois kölin ja peräsimen ja mursi muutamia laahkoja rungosta. Vesi tulvasi ruumaan, koetettiin tukkia vuotoa, ja pumput olivat käynnissä. Siten ajelehti "Antarktik" jäissä kolme viikkoa, ja jään harvennuttua kohotettiin purjeet ja pyrittiin saavuttamaan Paulet-saari. Jos vain onnistuttiin saamaan laiva ajoissa rantaan, niin voitaisiin pelastaa kaikki kokoelmat ja muu irtain. Veneet, ruokavarat ja aseet siirrettiin alas jäälle. Mutta se tapahtui viime hetkessä, sillä nyt täyttyi laiva nopeasti ja upposi; viimeisenä katosi aaltoihin "Antarktikin" nimeä kantava viiri. Siten oli tämäkin alus yhtynyt niihin suuriin laivastoihin, jotka ovat joutuneet meren pohjaan.

Haaksirikkoiset laahaavat veneensä jään yli ja reunalle päästyään laskevat ne mereen sekä täyttävät ne niin runsailla ruokavaroilla kuin mahtuu. Loput he aikovat hakea sittemmin. He pääsevät saarelle. Yöllä nousee tuima luoteismyrsky. Jos sen rajuus olisi kohdannut heitä jäällä tai veneissä, niin he olisivat olleet hukassa. Kaikki jäälle jätetyt laatikot ja varastot hupenivat tässä myrskyssä kuin akanat tuuleen.

Nyt ei auttanut muu kuin alistua kohtaloonsa. Toinen kysymys oli, miten apua odottavat miehet saattoivat tulla toimeen Lumikunnaalla. Rakennettiin kivimökki, joka katettiin purjekankaalla ja hylkeennahoillla, ja siellä oli makailtava kahdeksan kuukautta sekä eleltävä pingvineillä ja hylkeillä.

Vihdoin läksi kapteeni Larssen viiden kumppanin keralla Toivon lahteen, missä jälkeenjätetty kirjelmä ilmotti, että siellä olleet kolme miestä olivat suunnanneet kulkunsa Lumikunnasta kohti. Silloin kiiruhti hänenkin seurueensa sinne. Vain muutamia tunteja aikaisemmin oli muuan argentinalainen avustuslaiva tunkeutunut Lumikunnaalle, ja ilman uskollista "Antarktikiansakin" pääsivät siis nyt kaikki ruotsalaiset tutkijat kotiin runsaine saaliinensa.

Edellämainittua englantilaista retkikuntaa johti kapteeni Robert Scott, joka nyt saavutti ensimäisiä kokemuksiaan napaseutujen tutkijana. Hänen "Discovery"-laivansa oli vasiten rakennettu retkikunnan käytettäväksi ja tehty hyvin vankaksi, jotta se kykenisi kestämään jäiden puristusta. Itse matkue oli myös varustettu mitä huolellisimmin. "Discovery" läksi Lytteltonista Uudesta Seelannista joulukuun 21. p:nä 1901. Tammik. 9. p:nä saavuttiin Viktoria-maalle ja jatkettiin matkaa itäänpäin pitkin suurta jääsulkua. Ensimäisenä talvena tehtiin pikku tutustumisretkeilyjä sisämaahan. Muuan sellainen joukkue joutui niin ankaraan lumimyrskyyn, että eräs matruusi menetti henkensä. Kun lämpömittari laski 52 asteeseen alle nollan ja 130-170 kilometriä tunnissa pyyhältelevät myrskyt alkoivat olla jokapäiväisiä ilmiöitä, täytyi luonnollisesti luopua kaikista retkeilyistä.

Kevään tullen tehtiin rekimatkoja, joista pisin kesti kolme kuukautta ja tuotti suunnattomia ponnistuksia. Eteläisin saavutettu kohta oli 82° 17'. Syynä siihen, että Scott ei yrittänyt tunkeutua edemmäs, oli parhaastapäästä se, että hän näki edessään valtaisen vuorijonon, jonka huippujen laskettiin kohoavan 3.000-4.000 metriin korkealle merenpinnasta. Paluumatka kävi kovin tukalaksi siitä syystä, että kaikki koirat kuolivat ravinnon puutteeseen, joten miesten täytyi itse kiskoa rekiä. Helmikuun 3. p:nä palasi Scott laivalleen.

Sillävälin oli Englannissa jo alettu peljätä pahinta, ja sieltä oli lähetetty apuretkikunta, joka oli tavannut "Discoveryn" tammikuun 23. p:nä. Vaikka Scott oli hyvinkin rasittunut kaikista vaivoistaan, päätti hän viipyä talven lisää eteläisellä napaseudulla, kuten nyt kävi laatuun hänen saatuansa uusia ruokavaroja. "Morningilla" — se oli apulaivan nimi — palasi yhdeksän matruusia ja luutnantti Shackleton, Scottin matkakumppani, jonka tutkijaura läheisesti liittyy kapteeninsa saavutuksiin. Scott itse saapui vasta huhtikuussa 1904 Uuteen Seelantiin. Hänen matkansa tärkeimmät tulokset olivat runsaat magneettiset ja säätieteelliset määräykset. Sitäpaitsi oli hän tehnyt varsin tärkeitä havaintoja eteläisen napaseudun eläinmaailmasta ja saanut todistetuksi, että jääsulku ei ollut maan kamaralla.

Jo tuon ensimäisen matkansa perusteella on Scott jäänyt toistaiseksi siksi etelänapa-tutkijaksi, joka on enimmin hyödyttänyt tiedettä. Hänen sitä koskeva suuri julkaisunsa, johon hän on itse kirjottanut useita niteitä, on etelänavan seutujen tuntemuksen perusteoksia. Mutta vielä enemmän kuuluisuutta, joskaan ei aivan yhtä suuria tieteellisiä ansioita, saavutti luutnantti Shackleton, joka nyt läksi jatkamaan entisen johtajansa työtä.

Shackleton päätti talviasemaltaan koettaa tunkeutua niin lähelle etelänapaa kuin mahdollista. Hän lähti matkalle lokakuun lopulla 1908. Hänellä oli ainoastaan kolme miestä mukanaan, ja hänen neljää rekeään veti yhtä monta pientä jäntevää hevosta, jotka oli hankittu Mandshuriasta. Niitä ruokittiin maissilla, puserretulla rehulla ja voimarehulla. Ja kun niiltä matkalla niukennettiin ruoka-annoksia, söivät ne hihnoja, köydenpätkiä ja toistensa häntiä. Noilla neljällä miehellä oli koko kolmen kuukauden ruokavarat.

Savun noustessa Erebuksen kraaterista suuntasi Shackleton kulkunsa etelään päin yli lumen peittämän jäätikön. Toisinaan oli lumi pehmeää ja vaivaloista, toisinaan kovan hangen peittämää, kätkien mahtavan jään väijyviä halkeamia. Leiripaikoilla matkamiehet pystyttivät molemmat telttinsä ja ryömivät makuusäkkeihinsä, hevosten nukkuessa loimilla verhottuina seisaallaan ulkopuolella. Väliin täytyi heidän pysytellä paikoillaan päivä tai useampikin, kun lumimyrsky ehkäisi heidän matkansa.

Kun aurinko peittyi pilviin, oli valaistus kiusallista. Mitään varjoja ei ollut osottamassa lumikentän epätasaisuuksia, kaikki oli valkoisen valkoista, ja missä luuli kulkevansa tasaisella maalla, siinä saattoi äkkiarvaamatta tuupertua nenälleen alas pikku vierua. Kerran kuului kumeata jymyä kaukaa idästä. Se kuulosti kanuunanlaukauksilta, mutta luultavasti siellä vain valtainen sisämaan jää "vasikoitsi". Kun jää alituisessa, mutta verkallisessa liikkeessään rannikoita kohti soluu mereen, nousee jääreuna sitä raskaamman veden kohottamana, ja tavattomia lohkareita ja jäävuoria murtuu silloin irti, sitten uiskennellakseen omin päin ympäri merta. Kun nämä möhkäleet vapautuvat, sanotaan sisämaan jään "vasikoitsevan".

Edeten kaksi ja kolme penikulmaa päivässä lähestyi Shackleton napaa. Hänen pieni seurueensa hävisi kuin pienet mustat pilkut tuossa äärettömässä jään ja lumen erämaassa. Ainoastaan lännessä näkivät he rivin vuorenhuippuja, jotka muistuttivat torneja ja rakennusten harjoja. Heistä tuntui kuin olisivat kulkeneet valkoista muuria kohden, jota eivät milloinkaan voineet saavuttaa.

Hevosista ammuttiin yksi marraskuun 21. p:nä ja lihat korjattiin ruokavarastoksi. Reki, jota se oli vetänyt, nostettiin pystyyn ja tuettiin tienviitaksi paluumatkaa varten. Viittä päivää myöhemmin oli Shackleton saapunut Scottin eteläiseen päätekohtaan, ja niitä korkeita vuoria jyrkkine, mustine kallioseinineen, jotka hän sittemmin näki matkansa varrella, ei ollut koskaan ennen tutkija lähestynyt.

Kului pari päivää, ja toinen hevonen ammuttiin. Ja vähän sen jälkeen täytyi kolmaskin, joka ei jaksanut pitemmälle, uhrata häviölle. Viimeinen hevonen hirnui ikävissään tovereitaan kaivaten. Se tunsi itsensä yksinäiseksi etelänavan sisämaassa. Se reutoi yhäti rekeänsä, noiden neljän miehen vetäessä toista.

Vuorijono, joka tähän asti on ollut oikealla kädellä, kaartuu nyt suuresti itään. Mutta onneksi murtaa sen valtainen jäätikkö, "suuri valtatie", joka johtaa navalle. Matkailijat nousevat jäätikölle ja samoavat läpi graniittipylväiden soukentaman pikku vuorensolan. Nyt ovat he korkeiden vuorien ympäröiminä. Jää on repeillyt vaarallisiksi halkeamiksi, ja ainoastaan mitä suurinta varovaisuutta noudattaen saavat he kierretyksi näitä, menettäen paljon aikaa mutkateillään. Yksinäinen lintu lentää heidän ylitseen, luultavasti lokki. Mitä saattoi se etsiä täältä ikuiselta jäältä?

Eräänä päivänä veti kolme englantilaista yhtä rekeä, neljännen miehen ajaessa hevosta, joka veti toista. Äkkiä huomasi ajaja elukan häviävän, jään suorastaan nielemänä. Lumisilta oli murtunut hevosen painon alla, ja eläin oli syöksynyt alas kolmensadan metrin syvyiseen railoon. Kun he kumartuivat mustan aukon reunan yli, eivät he kuulleet äännähdystäkään sen pohjasta. Onneksi oli reen etumainen poikkiliista katkennut, niin että reki ja mies jäivät aukon reunalle. Jos kallisarvoinen ruokavarasto olisi seurannut hevosta jään sisustaan, niin olisi Shackletonin ollut pakko kääntyä heti takaisin.

Menetettyään viimeisen vetäjäapurinsa täytyi matkailijain nyt itse ponnistella ylös jäätikköä kallioiden ja liuskakivikerrosten välitse, missä esiintyi kivihiiltäkin. Joulupäivinä, etelänavan kesän aikaan, oli siellä 44° kylmää. Ihana juhannus!

Vihdoin ovat nuo neljä miestä jättäneet kaikki vuoret taakseen, ja nyt avautuu heidän eteensä ylätasanteena pelkkää lumen peittämää jäätä. Mutta alinomaa kohoaa jään pinta etelänavan maanosan sydäntä kohden, ja se jumottava päänkipu, josta miehet kärsivät, johtuu suurissa korkeuksissa olemisesta. Bamburuovon päähän pystytetään lippu tienviitaksi.

Tammikuun 7. ja 8. p:nä 1909 täytyi matkamiesten pysyä paikoillaan kovan lumimyrskyn vuoksi, ja lämpömittari laski 56 pakkasasteeseen. Kun etelänavan kesä on sellainen, niin täytyy talven olla jotensakin viileä. Tammikuun 9. oli heidän viimeinen vaelluspäivänsä etelää kohden. Ilman kantamuksia ja rekiä riensivät he eteenpäin ja pysähtyivät 88° 23' eteläiselle leveydelle.

Heillä oli enää ainoastaan kahdeksantoista penikulmaa etelänavalle. Mutta siitä täytyi heidän kääntyä takaisin ruuanpuutteen takia. He olisivat voineet jatkaa, he olisivat kyenneet pääsemään navalle asti, mutta siinä tapauksessa he eivät olisi tulleet milloinkaan takaisin. Ja sitenhän kävi seuraavalle englantilaiselle retkikunnalle.

Ylätasanne oli nyt enemmän kuin kolmetuhatta metriä korkealla merenpinnasta, ja heidän edessään aukeni navalle päin loppumaton kenttä sisämaan jäätä. Englannin lippu kohotettiin, ja he asettivat lieriöön kirjallisen selityksen matkastaan. Shackleton loi viimeisen silmäyksen yli jään napaa kohti ja antoi kirvelevin sydämin käskyn paluumatkaan.

Että hän kykeni seuraamaan jälkiään takaisin ja että hän onnellisesti saapui talvimajalleen sekä pääsi laivalla taas kotia, se on aivan varmaa, sillä jo saman vuoden syksynä oli hän Europassa ja kertoi kokemuksistaan. Hän oli suorittanut suurtyön, joka oli enää voitettavissa ainoastaan vaivaisilla kahdeksallatoista penikulmalla. Nyt on tämäkin tapahtunut, mutta etelänavan ensimäinen löytäjä ei jää Antarktiksen sydämen varsinaisen vallottajan asemaan.

Shackletonin suuremmoinen saavutus elvytti taas useissakin maissa innostusta etelänapa-tutkimuksiin, joiden yhtenä pyrkimyksenä oli itse navalle pääseminen. Parhaiten varustetuksi tuli Shackletonin entisen kapteenin Scottin retkikunta; Englanti katsoi kunnia-asiakseen, että sen miehen täytyi olla britti, joka ensimäisenä suoriutui noista viimeisistäkin penikulmista. Scott oli peittynyt napaseudun yöhön; arveltiin hänen sentään jo v. 1912 alkupuolella päässeen navalle, kun maailmaa hämmästytti urhea norjalainen löytöretkeilijä, luoteisväylän kuuluisa purjehtija, kapteeni Roald Amundsen, pistäytymällä etelänavalle kuin ohimennen, valmistautuakseen suurta, monivuotista pohjoisen napaseudun tutkimusta varten! Hän siis voitti kilpailun ja tuotti suurta kunniaa pienelle kansalle, joka oli jo ennenkin suuresti kunnostautunut maantieteellisen tutkimuksen historiassa. Etelänapa oli vallotettu, ja miten se tapahtui, siitä ovat viestit vasta vähän aikaa takaperin kierrelleet jännittyneen maailman tarkattavina. Inhimillinen lannistumattomuus oli jälleen osottautunut pystyväksi suoriutumaan sellaisestakin tehtävästä, joka oli tuottanut voittamattomia vastuksia monille edeltäjille, vaikka nämä olivat olleet ihmiskunnan tarmokkaimpia ja alallaan taitavimpia edustajia.

Entä Scott? Niin, se synkkä tarina, traagillisimpia napaseutujen tutkimushistoriassa, värähdyttelee parhaillaan sydämiä koko sivistyneessä maailmassa. Hän ei ainoastaan uhrannut suunnattomia ponnistuksiaan vallotukseen, jonka sitten voitonriemunsa hetkenä näkikin jo kuuluvaksi toiselle, vaan sai vielä maksaa pettymyksensä omalla ja toverien hengellä.

Häntä pidettiin kuin luotuna etelänavan saavuttajaksi tavattomalla tarmollaan, sitkeydellään ja huolellisella harkinnallaan. Hän varustausi aina mitä seikkaperäisimmin — kenties sentään liiaksikin ottaen lukuun kaikkia mahdollisuuksia ja siten johtuen ottamaan mukaan niin paljon ainehistoa, että välttämättömintä ei tullut kylliksi varastoon. Hänen viimeinen retkikuntansa oli uusimpien huomioiden ja keksintöjen perusteella varattu mitä parhain välinein. Elokuussa v. 1910 läksi Scott jälleen Englannista. Australiasta suunnattiin kulku kohti Erebus-vuorta ja sieltä päin pyrittiin laivalla niin pitkälle etelää kohti kuin mahdollista.

Sitte jatkettiin matkaa reillä, etupäässä perustellen varastoasemia, jotka olisivat tukikohtina varsinaiselle navantavottamisretkelle. Vetojuhtina käytettiin taaskin mandshurialaisia poneja, jotka eivät kuitenkaan kyenneet kestämään ankaraa ilmanalaa; useita niistä menehtyi. Marraskuun 2. pnä 1911 alotti Scott matkansa navalle, 14 päivää myöhemmin kuin vähän syrjemmästä Amundsen, jonka lähdöstä hän sai viime hetkessä tiedon. Pääasiallisesti seurasi hän samaa tolaa kuin Shackleton neljää vuotta aikaisemmin. Tammikuun 2. p:nä 1912 oli hän päässyt 87° 22' eteläiselle leveydelle. Niin pitkälle oli Amundsen ehtinyt jo kuukautta ennemmin — hän oli harjottanut miehensä nopeampaan kulkuun.

Scott oivalsi nyt, ettei hän voinut mitenkään ehtiä etelänavalle ja sitte takaisin "Terra Nova" laivalleen ennen pitkän talviyön alkua. Mutta hän päätti jäädä vielä kerran talvehtimaan talvileiriinsä. Osa retkikuntaa palautettiin laivalle, mukanaan siihen asti kertyneet ainekset ja viimeiset viestit matkan vaiheista; ne tulivat maailman tietoon heti Amundsenin paluun jälkeen. Vaikea oli Scottin valita seurueestaan niitä neljää, jotka pääsisivät ottamaan osaa lopulliseen ryntäykseen navalle; kaikki pyrkivät kiihkeästi mukaan. Hänen kohtalonsa osallisiksi tulivat tieteellisen osaston johtaja, t:ri Wilson, ratsuväenkapteeni Wates, luutnantti Bowers ja aliupseeri Evans. Lähtiessään olivat kaikki urhealla mielellä, tahtoen ponnistaa viimeisetkin voimansa — kuten Scott kertoi jäähyväiskirjeessään.

Lähtijät olivat lujasti päättäneet onnistua, ja heidän menestykseensä luottikin koko maailma. Koska Scott oli ilmottanut talvehtivansa napaseudulla, niin odotettiin ensimäisiä tietoja etelänavan tapaajista saataviksi vasta helmikuulla 1913. Ja kaikki laskelmat pitivät paikkansa — yhtä ainoata seikkaa vain ei oltu otettu lukuun: oltiin niin totuttu retkikuntien menestykselliseen paluuseen nykyaikana, että Scottin matkueen täydellinen perikato tuntui uskomattomalta! Likeisimmät asiantuntijat sanoivat suoraan, että juttu oli perätöntä huhua, kun lyhyt sähkösanoma pienestä uusseelantilaisesta kaupungista lähetettynä helmikuun 10. p:nä 1913 ilmotti maailmalle englantilaisen etelänaparetken järkyttävän päättymisen.

Nyt tiedetään, että tuota viimeistä pinnistystä navalle kesti neljätoista päivää. Saattaa kuvitella, miten päämäärän läheneminen kannusti vaeltajia yliluonnollisiin ponnistuksiin. Ja mitkä olivat seurueen tunteet, kun ihmeellinen sattuma perillä osutti heidät juuri siihen kohtaan, mihin uljas Amundsen oli jättänyt telttinsä kirjallisine todistuspapereineen navan vallotuksesta sekä pystyttämänsä Norjan lipun? Kohtalon ivaa. Paluumatkalla ei retkeläisiä ollut entinen innostus elvyttämässä. Sen sijaan he joutuivat hirvittävään taisteluun elämästä ja kuolemasta. Ankarat sääsuhteet ja muut vastukset saivat paluun joutumaan kaksin verroin hitaammin kuin Amundsenilla. Tasan kuukautta myöhemmin kuin oli etelänavalle päästy kohtasi sairas Evans tapaturmaisen kuoleman. Jälleen kului kuukausi, ja maaliskuun 17. p:nä paleltui kuoliaaksi Wates. Nuo kolme jäljellejäänyttä laahautuivat näännyksissä yhä eteenpäin. Loppu tuli maaliskuun viimeisinä päivinä; muistiinpanot liikuttavine jäähyväisineen päättyivät 29. p:nä. Se teltti, josta "Terra Novan" apuretkikunta löysi ruumiit, oli ainoastaan 17 kilometrin päässä runsaasti varustetulta varastoasemalta. Siihen taipaleeseen eivät matkalaisten voimat olleet enää riittäneet.

Sellainen oli viesti, jota vastaanottamaan Scottin puoliso oli matkustanut kotimaasta. Niin pettäviä ovat ihmistoiveet. Brittein valtakuntaa ei ollut sen kansallisylpeyden kannustamissa tieteellisissä harrastuksissa niin suuri suru kohdannut sitte Franklinin retkikunnan päivien, jolloin kaikkein kaameimmat sivut liittyivät naparetkien historiaan.

21. Suuren retkikunnan kohtalo.

Maapallon navoilla leviävät silmänkantamattomat jääkentät eivät voineet ainiaaksi pidättää rohkeita ja lujatahtoisia merenkulkijoita loitolla. Toinen alus toisensa jälkeen haaksirikkoutui miehineen päivineen, mutta alituiseen kyntivät Jäämerta uudet kölit. Pohjoisnavalla oli suurin vetovoima, sillä se on lähinnä Europaa. Sitä ympäröi Pohjois-Jäämeri, jota Aasian, Europan ja Pohjois-Amerikan rannikot rajottavat.

1840-luvulla etsivät englantilaiset ja amerikalaiset luoteisväylää, s.o. purjehduskelpoista tolaa laivoille, jotka Pohjois-Atlantin valtamereltä tahtovat purjehtia suorinta tietä Tyynellemerelle.

John Franklin oli englantilaisen sotalaivaston upseeri. Hän oli johtanut retkikuntia sekä merellä että maalla, sekä pohjoisella että eteläisellä pallonpuoliskolla, ottanut osaa meritaisteluihin ja kartoittanut melkoisia aloja Amerikan pohjoisrannikosta Beringin salmen itäpuolelta. Suurin osa mantereen rannikkoa oli niin muodoin tunnettua, ja jäljellä oli ainoastaan vesiväylän löytäminen sen pohjoispuolella sijaitsevien isojen saarten välitse. Sellainen täytyi olla olemassa, mutta kelpasiko se merenkulkuun, siitä ei ollut tietoa. Joukko oppineita ja kokeneita miehiä päätti lähettää suuren ja hyvin varustetun retkikunnan, jonka tehtävänä oli täydentää luoteisväylän tutkiminen.

Koko englantilainen kansa kannatti suunnitelmaa innostuneesti, ja sadoittain tarjoutui rohkeita miehiä osanottajiksi. Amiraali, sir John Franklin, joka oli ennen ollut niillä tienoin, halusi kaikesta sielustaan päästä suuren yrityksen johtajaksi. Mutta kun hän ilmottautui amiraalikunnan päällikölle, jonka päätösvallassa asia oli, epäröitsi tämä, sillä hän pelkäsi, että Franklin oli liian vanha miehenä, jolla oli kuusikymmentä vuotta hartioillaan. "Ei", vastasi Franklin, "se ei ole totta: minä olen vain viidenkymmenenyhdeksän vanha". Ja niin oli asia päätetty, ja hänestä tuli retkikunnan pääjohtaja.

Retkeä varten valitut laivat olivat "Erebus" ja "Terror". Me tunnemme ne etelänapamatkaltaan. Terror merkitsee kauhua, ja Erebus on manala, kuolleiden valtakunta — ne olivat nimiä, jotka eivät ennustaneet mitään hyvää. Nyt laitettiin ne mitä parhaimpaan kuntoon kölistä mastonhuippuun asti. Kapteeni Crozier tuli retkikunnan toiseksi mieheksi ja "Terrorin" päälliköksi, Franklinin kohottaessa amiraalilippunsa "Erebuksella", missä kapteeni Fitzjames oli hänen lähin miehensä. Upseerikunta valittiin tarkan harkinnan mukaan. Ainoastaan voimakasrakenteisia, kelpo miehiä, meren karaisemia ja perusteellisesti opiskelleita otettiin mukaan. Ja kun kaikki oli hyväksytty, oli laivoissa kaksikymmentäkolme upseeria ja satayksitoista miestä. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi, ja runkoon sovitettiin pieniä höyrykoneita, jollaista ei oltu koskaan ennen koeteltu napamerillä.

Asianomaiselta virastolta sai Franklin matkasuunnitelman noudatettavakseen, mutta hänellä oli kuitenkin vapaus toimia oman harkintansa mukaan, kun asianhaarat niin vaativat. Pääasia oli purjehtia Amerikan pohjoispuolitse Atlantin puolelta ja tulla Tyynellemerelle Beringin salmen kautta. Tämä oli luoteisväylä.

Toukokuun 19. p:nä 1845 lähtivät "Erebus" ja "Terror" Englannista. Kaikkia, päällystöä ja miehistöä, elähyttivät mitä valoisimmat menestyksen toiveet, ja he olivat päättäneet uhrata kaikki voimansa päämääränsä saavuttamiseksi. He uneksivat jo Tyynenmeren lauhkeista tuulista ja katoamattomasta kunniasta, joka tulisi heidän osakseen, kun he purjehtisivat peräntakaisella etelään Aasian ja Amerikan välitse.

Merellä puhui amiraali miehistölleen; hän terotti mieliin, mistä oli kysymys, ja sanoi odottavansa, että joka mies tekee velvollisuutensa. Laivat pistäytyivät ohi Orkney-saarten, ja juhannuspäivänä nähtiin Grönlannin eteläisen kärjen Kap Farewellin (Jäähyväisniemen) häipyvän ylähangan taa. Tämäkin nimi kuulostaa kuin ikuiselta hyvästiltä "Erebuksesta" ja "Terrorista". Päivää myöhemmin kohdattiin ensimäiset jäät: ne olivat valtaisia uiskentelevia jäävuoria, jylhiä ja särmikkäitä tai vesirajassa aallokon huuhtomia ryhmyisiksi möhkäleiksi. Suurimmalle osalle miehistöä oli tämä näytelmä uutta. He seisoivat kannella ihailemassa jääröykkiöiden kummallisia muotoja, kun ne kohottivat harjojaan isonmaston viirin yläpuolelle. Toisinaan kaatui jäävuori ja meri alkoi kuohua, kun jäävuori käänsi veden syövyttämän alapuolensa ylöspäin.

Kymmentä päivää myöhemmin laskivat laivat ankkurinsa lähelle Disko-saarta Grönlannin länsirannikolla. Siellä kohtasivat he kolmannen englantilaisen laivan; tämä oli tullut tuomaan lisää ruokavaroja ja varustuksia. Sen kapteeni sanoo kertomuksessaan, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin oivallista meriväestöä, niin hyvin varustettuja ja asiaansa innostuneita. Hän uskoi heidän voivan tunkeutua eteenpäin missä hyvänsä. "Olkoon heidän suotu tulla takaisin", toivottaa hän, "Beringin salmen kautta kotimaahan, katoamattoman kunnian kirkastamina". Hän toi heidän viimeisen postinsa. Muutamat kirjeiden lähettäjät antoivat osotteekseen Kamtshatkan, Sandwich-saaret ja Panaman, ja he luulivat ehtivänsä takaisin Englantiin vuoden kuluessa. He kirjottivat innostuneesta mielialasta, joka vallitsi upseerien kesken, ja vanhasta amiraalistaan, joka ahavoittuneen meriurhon tavoin ei kovallakaan ilmalla suostunut supistamaan purjepintaa. Hän tiesi, että saattoi ainoastaan lyhyeksi ajaksi loppukesällä odottaa tapaavansa avovettä, joten hän antoi huilata niin nopeasti kuin raskaasti lastatut, syvässä kulkevat laivat sietivät. Heillähän oli ruokavaroja kolmeksi vuodeksi, ja kannellekin oli kasattu isot röykkiöt laatikoita ja tynnyreitä.

Heinäkuun 26. p:nä näki eräs englantilainen valaanpyytäjä "Erebuksen" ja "Terrorin". Sen päivän jälkeen verhosi tuon onnettomimman kaikista naparetkikunnista pimeys, paljoa sankempi kuin Gordonin Kartumissa sähkölennättimen tultua katkaistuksi. Se mitä tiedetään on saatu selville monta vuotta jälkeenpäin apuretkikuntien tutkimusten nojalla tai eskimoitten kiertelevien yhteiskuntien suupuheista.

Matkaa pitkitettiin edelleen luoteista kohti ja tultiin Lancaster-salmeen kahden ison saaren väliin. Pian ehkäisivät eteenpäin pääsyn voittamattomat ajojäät. Höyrykoneet olivat niin heikot, että niitä voitiin käyttää ainoastaan tyvenessä avovedessä. Eräässä toisessa salmessa, pohjoisempana, oli vesi avointa, ja siinä päästiin etenemään kaksikymmentäviisi penikulmaa, ennen kuin jää määräsi järkähtämättömästi: Tähän asti! Sitten kuljettiin kolmatta avointa salmea takaisin etelään päin. Aikainen syksy oli käsissä. Kaikki vuoret ja kukkulat olivat lumen peitossa, ja uutta jäätä muodostui salmeen. Franklin asettui talviasemiin "Erebuksen" ja "Terrorin" kanssa, sitte kun he olivat tavanneet erään pienen saaren rannalta jonkun verran suojaisan sataman.

Millaiseksi elämä muodostui laivoilla tuona pitkänä talviyönä, sitä ei tiedetä. Saattaa vain arvata, että upseerit lueskelivat ja tutkiskelivat, ja että miehistöä pidettiin työssä lumivallien luomisessa laivan partaita korkeammiksi, suojaamaan väestöä kylmältä, että lumimajoja rakennettiin jäälle ja maalle tieteellisiä havaintoja varten ja että pidettiin yötä päivää auki avantoa, jotta oli vettä aina saatavissa, jos tuli pääsisi irti ja pumput olisivat hyhmääntyneitä jääpilareiksi. Kun tuo pitkä yö oli kulunut ja helmikuussa alkoi näkyä heikkoa kajastusta etelästä, ja kun tuli valoisampaa päivä päivältä, kunnes viimein saatiin tervehtiä auringon paluuta, silloin päällystö ja miehet arvatenkin tekivät pyyntiretkiä läheisille saarille. Heidän toiveensa heräsivät lisääntyvän valon mukana. Ainoastaan 42 penikulmaa tuntematonta rannikkoa oli jäljellä luoteisväylästä, ja kaikki luulivat vuoden varrella pääsevänsä takaisin kotiinsa. Yhä useampia tunteja pysyi aurinko näköpiirissä, ja lopulta valkeni pitkä napapiirin päivä, jolloin aurinko ei laske.

Kun "Erebus" ja "Terror" jälkikesällä vapautuivat jäävankilastaan ja viimeinkin päästiin lähtemään liikkeelle pikku saarelta, oli kolme matruusia jätetty jälkeen rannalle. Heidän hautapatsaansa muutamine yksinkertaisine muistosanoineen tapasi viisi vuotta jälkeenpäin muuan apuretkikunta, ja ainoastaan siitä tiedetään, että Franklin oli talvehtinut juuri siinä paikassa.

Etelään päin oli kulkuvesi avoinna. Sen arvaa, että matkailijat olivat iloissaan. Lännessä päin levisi paksu jääkenttä, mutta eteläinenkin väylä kyllä aikanaan kääntyisi länteen. Penikulman toisensa jälkeen lipuivat laivat etelää kohti, varovasti väistellen ajojäitä. Idässä ja lännessä näkyi isojen saarten rantoja, ja kaukana edessä päin sijaitsevaksi tiedettiin Kuningas Williamin maa, laaja saari, joka on mantereen läheisin naapuri. Sinne ehdittyä olisi luoteisväylä enimmältä osaltaan kuljettu, sillä tuskin kahtakymmentä penikulmaa oli enää jäljellä jo ennestään tunnettuihin läntisiin rannikoihin asti. Kuinka toivottoman pitkältä tuntuikaan silti tämä taival, kun laivat muutamia päiviä myöhemmin uudestaan joutuivat kahleisiin! Yhä tiukemmin puristui jää "Erebuksen" ja "Terrorin" ympärille. Tuulten ja merivirtojen ajamina kokoontuivat lohkareet yhteen ja jäätyivät kivikovaksi röykkiöksi. Vielä ei oltu menetetty irtipääsyn toivoa. Syksy oli tosin tullut, mutta mahdollisesti kovat kevättuulet rikkoisivat jään ja ajaisivat sen pohjoiseen. Mutta se vain puristuikin yhä lujemmin rungon ympäri. Sitten ei enää voitu toivoa vapautusta sinä vuonna. Päivät kävivät yhä lyhyemmiksi. Toinen talvi lähestyi nopeasti, ja kuten edellisenäkin vuonna valmistautui miehistö sitä vastaanottamaan. Laivat olivat juuttuneet jäähän seitsemännellekymmenennelle leveysasteelle. Asema oli siis jonkun verran eteläisempi Nordkapia, mutta siellä ei ollut Golf-virtaa pitämässä lämpimällä vedellään merta avoinna. Vähänpä aavisti päällystö tai miehistö, ettei aalto enää milloinkaan huuhtelisi "Erebuksen" ja "Terrorin" runkoa.

On käsitettävissä, että tämä toinen talvi oli vähemmän hauska kuin edellinen. Laivat olivat jäätyneet pahaan asemaan avoimelle väylälle ilman minkään rannikon suojaa. Ne olivat kuin ruuvipihdissä ja saattoivat musertua ahtojään puserrukseen. Rungot natisivat ja nauskuivat alituisen paineen kiristyksessä. Elämä siten likistetyssä laivassa ei voi olla muuta kuin ainaista huolestusta. Tuntuu kuin laiva vaikeroisi ja valittaisi ja pyytäisi päästä takaisin aalloille. Aprikoidaan kuinka kauvan se pysynee koossa, ja täytyy aina olla valmistautunut huumaavaan jymyyn, kun puuaines kenties luhistuu ja laiva rusentuu niinkuin pähkinänkuori, heti upotakseen. Mutta pahinta on kuitenkin pimeys, kun aurinko on laskenut viimeistä kertaa. Silloin hiivitään kuin varjot pimeissä käytävissä kannen alla, missä ilma on ummehtunutta, kosteata ja katkuista. Mitä voisikaan tehdä ulkosalla! Siellä on yhtä pimeätä, eikä siellä näe liikkua. Mieluummin pysytään kojuissaan, maataan ja lueskellaan himmeässä kynttilänvalossa. Jos laiva on jään puristuksesta joutunut kallelleen, on asema vielä tukalampi, ja ainoastaan vaivoin saa silloin kompuroiduksi eteenpäin kannen alla pilkkopimeissä käytävissä sekä laatikoiden ja kääröjen välissä. Ainoan keskeytyksen suo soittokello, joka kutsuu vangit saamaan ruumiillista tai henkistä ravintoa. Keskustelut käyvät yhä harvasanaisemmiksi. Jokainen tuntee toisensa läpikotaisin, eikä kellään ole mitään uutta kerrottavaa tai kysyttävää. Ihminen väsyy samojen kasvojen alinomaiseen näkemiseen ympärillään, ja lopuksi kartellaan toisiaan ja etsitään yksinäisyyttä hyteistään. Pimeys on hirvittävä, tuo pitkällinen, julma pimeys.

Muuan kehno kolttonen, niin häpeällinen, että sen mainitseminenkin tympäisee, oli myös kohdannut Franklinin retkikuntaa. Kauppias, joka oli saanut hankkiakseen retkikunnalle säilykelihan, oli pannut peltirasioihin mädäntynyttä lihaa, sahajauhoja ja soraa. Sellaisia rasioita löydettiin myöhemmin tuhansittain rannikoilta, joilla laivat olivat käyneet. Senvuoksi eivät ruokavarat voineet kestää kolmea vuotta. Kauppias ei ollut englantilainen. Jääköön hänen nimensä mainitsematta. Hän ei välttänyt rangaistustaan. — Jo toisena talvena värisytti luultavasti mieliä ajatus, että elintarpeet hupenevat, ja voitiin helposti laskea, että ellei apua tulisi ennen kolmatta talvea, olisi asema epätoivoinen.

Talvi kului, ja aurinko tuli takaisin. Kannen alla alkoi käytävissä vähitellen valjeta, eikä enää tarvinnut sytyttää talituikkua, nähdäkseen lukea iltasin. Pian ei ollut iltaa ollenkaan, vaan pelkkää säteilevää päiväpaistetta läpi vuorokauden, sitä häikäisevämpää, kun laivoja ympäröi hohtava jää ja lumi. Kaukana etelässä ja idässä häämöttivät Kuningas Williamin saaren kukkulat. Kun jää vain hellittäisi ja lähtisi liikkeelle! Mutta lännessä pysyi ahtojää paikoillaan, ja luultavasti olivat alukset vikaantuneet jään puristuksesta.

Kuuden miehen kanssa teki kaksi upseeria jalkamatkan Kuningas Williamin saaren etelärannikolle, mistä Pohjois-Amerikan manner siintää näkyviin selkeällä säällä. Takaisin kääntyessään he tallettivat kiviröykkiöön lyhyen kertomuksen tärkeimmistä tapauksista, mitä oli siihen asti sattunut retkikunnan matkalla. Tuo pikku kirjelmä löytyi monia vuosia myöhemmin.

Vaeltajat palasivat hyvin viestein ja valoisin toivein. Mutta laivoissa vallitsikin nyt suru. Amiraali Franklin makasi kuolinvuoteellaan. Odotus oli käynyt hänelle liian pitkälliseksi. Hädin ennätti hän kuulla, että luoteisväylä voitiin katsoa keksityksi. Joitakuita päiviä myöhemmin hän kuoli, kesäkuussa 1847. Ja se oli hänen onnensa. Hänen elämänsä oli ollut miehuuden ja uljuuden uraa, ja varmaan ummisti hän silmänsä onnekas voitonhymy huulillaan.

Millaiselta näytti "Erebuksella" sinä päivänä? Sitä ei kukaan tiedä. Pitkä napapiirin päivä oli silloin puolivälissään, ja auringon säteet taittuivat teräviin jäänkulmiin, hajautuen kaikiksi särmiön väreiksi. Mutta laivassa oli hiljaista, ja mesaanimastossa riippui Englannin lippu puolitangossa. Vakavia miehiä käyskenteli käytävissä ja kuiskaili amiraalin hytin läheisyydessä. He olivat kalpeita ja väsyneitä, ja nyt olivat he menettäneet johtajansakin, joka tunsi etelän mannermaan paremmin kuin kukaan muu heistä. Laivan kirvesmies kyhäsi arkun, johon amiraali laskettiin univormuunsa puettuna. Ja kenties kiedottiin arkku englantilaiseen lippuun, kun päällystö kantoi sen juhlallisen saattueen seuraamana kannen yli jäälle. Lasikirkkaaseen jäähän oli hauta hakattu. Siihen laskettiin arkku, ja hauta luotiin umpeen jään siruilla, sulkien kylmään syliinsä kunnon urhon. Epäilemättä astui uusi päällikkö, kapteeni Crozier, ristin luo kummulle ja lausui rauhan sanoja vainajalle, toisten kuunnellessa paljastetuin päin. Yhtä varmaan veisasivat nuo kalpeat miehet kuluneissa napaseutu-puvuissaan kotimaan hautausvirsiä. Juhlallisena ja liikuttavana sointui heidän laulunsa jääkenttäin yli. Hiljaisina palasivat he "Erebukselle" ja "Terrorille", missä he nyt viihtyivät huonommin kuin milloinkaan ennen ja missä he olivat tuomitut viipymään vielä vuoden.

Taas oli se aika käsillä, jolloin jää alkoi liikkua ja voitiin toivoa avovettä. Varmaankin tehtiin tähystysmatkoja joka suunnalle katsomaan, missä suolaisen veden aallokko oli lähinnä. Kenties käytettiin jääsahoja ja ruutia päästäkseen irti. Kaikki oli turhaa. Jää piti laivoja paikoillaan. Ilokseen huomasivat he kuitenkin, että koko jääkenttä liikkui etelään päin. Entä jos voitaisiin saavuttaa mannermaa tällä tavoin! Eräällä suurella amerikalaisella yhtiöllä, joka on saanut nimensä Hudson-lahden mukaan, on pieniä kauppa-asemia kaukana pohjoisessa. Kun vain voisi päästä jollekin niistä, silloin oltaisiin pelastettuja! Syksy joutui edelleen. Irtipääsemisen toivo meni tyhjiin. Mahdotonta oli nyt talven lähetessä yrittää pyrkiä mantereelle, sillä tiedettiin, ettei noissa äärettömissä erämaissa ollut talvisin riistaa, ja vaellus etelään olisi senvuoksi ollut samaa kuin nälkään kuoleminen. Kesällä sitävastoin voitiin toivoa hyvinkin aikaisin tavattavan poroja ja myskihärkiä, noita kummallisia napaseudun eläimiä, jotka ovat yhtä paljon lampaan kuin häränkin näköisiä ja elävät jäkälistä ja sammalista eivätkä tule kauvemmas etelään kuin kuudennellekymmenennelle leveysasteelle. Pohjois-Amerikan länsipuoliskossa myskihärän eteläinen raja on jokseenkin sama kuin pohjoinen metsänraja. Yksi parin- kolmenkymmenen myskihärän lauma olisi pelastanut Franklinin hädänalaiset merimiehet. Kunpa olisi edes jääkarhuja tavattu! Ja vielä mieluummin hylkeitä tai mursuja, joilla on paksu rasvakerros nahan alla! Eikä napajänistäkään olisi halveksittu, jos sitä olisi sattunut esiintymään riittävässä määrin. Tunturikettu, joka elää linnunmunista ja -poikasista ja talvella valkoisen turkkinsa hyvin salaamana ajaa kiirunoita lumihangella, olisi ollut vähemmän houkutteleva.

Mutta nyt oli vuodenaika joutunut liian pitkälle, ja otukset olivat peräytyneet pakkasen ja runsaan lumen tieltä, joka peittää niukan ravinnon. Varmaan neuvottelivat upseerit, mitä suunnitelmaa olisi noudatettava. Heillä oli karttoja ja kirjoja laivassa, ja he tiesivät tarkkaan, kuinka pitkä matka oli Hudson-lahden ensimäisille kauppa-asemille. Ja matkalla sinne oli heillä kaikki mahdolliset toiveet tavata riistaa ja eskimoja. Päätettiin pysyä kolmas talvi laivoilla.

Minkätähden eivät matkailijat käyttäneet syksyä kuljettaakseen valaanpyyntiveneitä, rekiä, telttejä, työkaluja ja ampumatarpeita — kaikkea sitä raskasta sälyä, minkä piti kulkea mukana etelään — maihin Kuningas Williamin saarelle? Hupenevassa valossakin olisivat he voineet työskennellä monta tuntia päivässä. He pitivät parempana vetäytyä talvehtimaan hytteihinsä. Varmaankin olivat he kovin masentuneita ja murheellisia, odottaen pimeyttä kauhun tuntein. Kylmyys lisääntyi päivä päivältä, ja päivät taas yhäti lyhenivät. Aurinko nousee vielä, kiertää matalassa kaaressa eteläisen taivaan ja laskee puolentoista tunnin kuluttua. Pian kestää päivää ainoastaan puoli tuntia, valoisat minuutit käyvät yhä harvemmiksi. Eräänä päivänä nähdään ainoastaan vilaus auringon yläreunasta; niinkuin hohtava rubiini pilkahtaa se silmänräpäykseksi taivaanrannan yli. Seuraavana päivänä vallitsee hämärä kello kahdentoista aikana, mutta näkyy kuitenkin heijastusta kuin iltaruskona. Nousevalla viikolla käy hämy yhä synkemmäksi. Puoleltapäivin valkenee sentään vielä huomattavasti, ja veripunainen viiru paistaa etelässä, luoden heikon purppurahohteen jääkentille. Sekin valo sammuu. Sillä leveysasteella kestää napaseudun yötä kuusikymmentä vuorokautta, mutta pohjoisnavalla puoli vuotta, ja tähdet tuikkivat kirkkaina sinisenmustalla pohjalla silloinkin kun kello lyö puoltapäivää upseerien seurusteluhuoneessa.

Pilkkosen pimeä ei toki ole aina. Paitsi tähtiä, jotka selkeässä ilmassa ja purevassa pakkasessa loistavat kirkkaammin kuin parempiosaisissa maissa, täyttää kuu tehtävänsä. Mutta sen kumotus tekee jääerämaan vielä kolkommaksi ja jylhemmäksi kuin muutoin. Pimeässä ei ainakaan näe, kuinka autiota on joka taholla. Kuu siirtää pimeyden esiripun syrjään, ja sen paisteessa kohoavat yhteen sulloutuneet ja kiinnijäätyneet jäälohkareet kuin valkoisina aaveina yössä.

Se, joka ensi kertaa talvehtii kaukaisessa Pohjolassa, huomaa napaseudunkin yössä ihmeellistä viehätystä. Häntä hämmästyttää kylmän pimeyden syvä hiljaisuus, lumimyrskyn puuskuileva, valittava ulvonta sekä lamauttava yksinäisyys ja kaiken elämän puuttuminen. Ei mikään kuitenkaan herätä hänen ihmettelyään ja ihastustaan suuremmassa määrin kuin revontulet. Meidän maassamme näkee niitä myöskin usein talvisin. Tiedetään kyllä, että maan magneettiset ja sähköiset voimat tuolloin tällöin verhoavat melkeinpä koko maapallon kirkkaaseen valovaippaan, mutta silti on tämä ilmiö pysynyt arvotuksellisena. Vanhat viikingit uskoivat revontulten kielujen levittäessä loimuansa yli Pohjolan, että silloin valkyriat ratsastivat hopeahohtoisilla hevosillaan sotaretkelle Valhallasta.

Tavallisesti ovat revontulet epävakaisia. Ne leimahtavat äkkiä loistoon, vipajavat tuokion taivaalla, vaalenevat ja häipyvät. Pysyväisimpiä ovat ne kaarimaiset revontulet, jotka toisinaan ulottavat maidonvalkeat holvinsa korkealle yli taivaanrannan. Väliin on kaaresta ainoastaan toinen puolisko näkyvissä ja kohoaa valopatsaana kohti korkeutta. Toisella kertaa revontulet esiintyvät liekkeinä ja säteinä, alhaalta punaisina ja ylhäältä vihreinä sekä nopeasti syöksähtelevinä yli taivaan. Edempänä pohjoisessa on hohde kellertävämpää. Jos sädesarjoja näyttää suuntautuvan samaan pisteeseen, niin puhutaan revontulten "kruunusta". Komeat värit vaihtelevat nopeasti tässä sädekimpussa, joka kruunaa maapallon laen, mutta vain ani harvoin on valo yhtä voimakas kuin täysikuun. Tenhoisin on kuitenkin hohde, kun se poimutettujen esirippujen muotoisena näyttää laskeutuvan kohtisuoraan alas taivaasta ja on aaltomaisessa liikkeessä, niinkuin tuulessa liehuen.

Jään kammitsoimiin laivoihin jääneiden englantilaisten silmissä olivat revontulten hohtavat kielut menettäneet viehätysvoimansa. Lopen laihtuneina ja tylsistyneinä, tympeytyneinä pilaantuneihin ruokavaroihin, kolmen vuoden odotuksen kiduttamina makasivat he kojuissaan ja kuuntelivat kellon sekuntien tikitystä. Ainoa, millä oli heille mitään arvoa, oli ajan kuluminen. Ainoina tapauksina heidän yksitoikkoisessa olemassaolossaan olivat silloin tällöin kuoleman kyläilyt. Kirvesmiehillä oli täysi työ, ja kapteeni Crozier oppi hautausvirret ulkoa. Yhdeksän upseeria ja yksitoista merimiestä kuoli kahtena viimeisenä talvena, useimmat epäilemättä kolmannen talven kuluessa. Se tiedetään pienestä paperilapusta, joka oli hyvin sinetittynä pantu kiviröykkiöön rannikolle ja löytyi yksitoista vuotta sen jälkeen.

Yön kuukaudet lähenivät loppuaan. Punainen viiru syttyi taas etelässä ja kirkastui vähitellen. Hämärä astui pimeyden jälkiä, ja vihdoin säihkyivät ensimäiset auringon säteet taivaanrannalla. Silloin heräsi miesten toivo viimeisen kerran. Gangeksen rannalla eivät ole bramiinit milloinkaan tervehtineet aurinkoa suuremmalla ihastuksella.

Kapteeni Crozier puhuu väelleen. Ne, jotka tunsivat hänet henkilökohtaisesti, uskovat hänen pysyneen toivehikkaana loppuun asti ja elvyttäneen rohkeutta muissakin. Nyt sanoi hän heille, että oli kysymys elämästä ja kuolemasta kullekin, ja että hän odotti joka miehen tekevän velvollisuutensa. Vielä oli sataviisi miestä jäljellä, mutta useat heistä olivat luultavasti sairaita tai kuolevia, kaikki menehdyksissään. Karttuvan päivänvalon mukana lisääntyi kuitenkin mahdollisuus ja halu työhön. Monta rekeä laitettiin kuntoon, raskaita ja jyhkeätekoisia, mutta lujia. Kolme valaanpyyntivenettä, jotka olivat olleet parin vuoden ajan kiinnijäätyneinä taaveteillaan, irrotettiin ja laskettiin alas jäälle. Varastohuoneista kerättiin vielä mitä parasta oli jäljellä, ja veneiden ympärille kohosi korkeat kasat ruokavaroja. Yhä jännittyneemmin mielin nähtiin auringon viipyvän päivä päivältä pitempään näköpiirissä.

Kun kaikki mukaan aiottu oli saatu jäälle, sullottiin varastot, teltit, tieteelliset kojeet, pyssyt ja ampumavarat sekä muut tarpeet rekiin. Nuo kolme valaanpyyntivenettä köytettiin nuorilla kukin rekensä päälle. Sairaita varten oli erityinen reki varustettu patjoilla. Näitä kaikkia puuhattaessa pitenivät päivät, ja lopulta eivät miehet voineet vastustaa lähtöhaluaan. Liian aikainen liikkeellelähtö ratkaisi heidän kohtalonsa. Eivät otukset eivätkä eskimot tule niin kauvas pohjoiseen ennen kuin myöhempään kesällä. Ja täyteen sälytetyin kelkoin saattoivat ruokavarat riittää ainoastaan neljäkymmentä päivää.

Lähtöpäivän aattona tarkastaa kukin vielä viimeiseen kertaan omaisuutensa. Onhan jokaisella kotimuistoja, lahjoja äideiltä, puolisoilta tai sisarilta, joista ei henno luopua. Raamatun — viimeisen toivon — ja kellon, joka ilmottaa vitkallisen ajan kulun, pitää jokainen noista koetelluista meriurhoista taskussaan. Upseerit menevät viimeisen kerran autioihin hytteihinsä katsomaan, ettei mitään sellaista ole unohtunut, jolla on jotakin merkitystä. Mutta kun he jättivät laivat, jäi kuitenkin vielä suuret määrät tavaroita, kirjoja ja papereita, työkaluja ja laatikoita, pieluksia ja vaatteita sikin sokin hytteihin, käytäviin ja upseerien asuntoihin. Siellä näytti samanlaiselta kuin talossa, joka hyljätään tulvan tähden, ehtien pelastaa vain välttämättömimmät tarpeet.

Huhtikuun 22. p:nä 1848 kuuluu lähtömerkki, ja liian raskaiksi sälytetyt reet narisevat toivottoman hitaasti ja nykäisyin yli lumipeittoisen ryhmyjään. Kirveet, rautakanget ja lapiot ovat herkeämättömässä työssä, raivaten pois teräviä särmiä ja pidättäviä lohkareita. Matkaa Kuningas Williamin saarelle on vain puolenkolmatta penikulmaa, ja se vaatii kuitenkin kolme päivää. Liian hitaasti painuvat "Erebuksen" ja "Terrorin" mastot ja rungot, mutta häviävät kuitenkin viimein näkyvistä.

Nyt oivalsi Crozier, että tähän tapaan ei voitu jatkaa. Koko kuormasto tarkastettiin uudelleen, ja hyljättiin kaikki, mitä ilman tultiin toimeen. Eräs apuretkikunta löysi siltä paikalta suuret joukot tavaroita, univormun osia, messinkinappeja, metalliesineitä ja sen sellaista, mitä varmaankin oli pidetty soveliaana vaihtokauppaan eskimoitten ja intiaanien kanssa. Ainoastaan ruoka- ja ampumavaroja ei jätetty; kun edelliset loppuisivat, olisi jälkimäisistä saatavana ainoa pelastus.

Keventynein kuormin jatkettiin matkaa pitkin saaren länsirantaa. Pitkälle ei oltu ehditty, kun luutnantti John Irving "Terrorista" sortui. Puettuna siniseen univormuunsa, kiedottuna purjekankaaseen ja silkkiliina pään ympärillä hänet haudattiin kyljelleen pystytettyjen kivien väliin, jotka katettiin laakakivillä. Pään viereen pantiin hopeamitali, jonka nurealla puolella oli kirjotus: "Toinen matematiikan palkinto kunink. merisotakoulusta, annettu John Irvingille juhannuksena 1830." Mitalista tunnettiin vainaja monta vuotta jälkeenpäin, ja hän pääsi senvuoksi lepäämään syntymäkaupunkiinsa.

Kaksi lahtea Kuningas Williamin saaren länsirannikolla on saanut nimensä onnettomien laivojen mukaan. Pohjoisemman — Erebus-lahden — rannalla olivat englantilaisten merimiesten voimat niin menehdyksissä, että he hylkäsivät kaksi venettä ja ne reet, joita he olivat tarpeettomasti laahanneet niin pitkälle. Paljon muita tavaroita uhrattiin samaten. Sinne tänne jätettiin myöskin hauta, yhä yksinkertaisempi mitä eteläisempi.

Terror-lahdelle tultua ei matkailijoita enää pitänyt toveruuden side koossa. Päällystö ei kenties enää voinut vallita miehistöä, tai kenties sovittiin erosta rauhallisen harkinnan jälkeen. Vielä oli melkein sata miestä jäljellä. Nämä jakautuivat kahteen, luultavasti yhtä suureen osastoon. Toinen kääntyi takaisin laivoja kohti, missä ainakin oli suojaa pakkaselta ja tuulelta ja missä myös oli vielä ruokavaroja. Toinen joukkue pitkitti kulkuaan etelärannikkoa myöten, valaanpyyntivene mukanaan, aikoen samota mantereelle ja pyrkiä Suurelle Kalajoelle. Varmaankin oli jälkimäisen osaston tarkotuksena palata hädänalaisten toveriensa luo, sitte kun itse olivat tavanneet apua.

Epätoivoista kaiketi oli takaisin kääntyneiden vaellus, epätoivoista etenevienkin. Edellisestä joukosta ei tiedetä suorastaan mitään. Jälkimäiset vaelsivat ja vaelsivat, laahaten raskaita rekiään, kunnes he perätysten sortuivat. Ei kukaan huolinut enää haudata ruumiita. Kukin sai vastata itsestään. Jos joku kuoleva jäi jälkeen, niin ei hänen vuokseen voitu pysähtyä. Jotkut kuolivat kävelevältä jalalta. Se näkyi sittemmin luurangoista, joita löydettiin silmilleen kaatuneina. Riistan jälkeäkään ei esiinny saarella touko- ja kesäkuussa, ja turhaan laahasivat matkalaiset painavia ampumavaralaatikoitaan ja kiväärejään mukanansa, saamatta ampua laukaustakaan.

Yhä vähemmän jäi jäljelle ampumaan ja venettä vetämään jään tai lumen yli maihin. Nyt odotettiin vain veden aukeamista päästäkseen salmen yli mantereelle. Jäät lähtevät tavallisesti heinäkuun alussa, ja on syytä otaksua, että henkiinjääneet juuri siihen aikaan menivät yli, sillä vene löydettiin jälkeenpäin lahdesta, jota nimitetään Kuoleman lahdeksi. Jos paikalta olisi löydetty ainoastaan vene, niin se olisi yhtä hyvin voinut joutua sinne tuulen ja aaltojen kuljettamana, mutta tavattiin myös luurankoja ja esineitä sekä veneestä että ulkopuolelta, ja ne todistavat sen olleen miehitetty tullessaan salmen yli maihin.

Tuossa kohtalokkaassa vaelluksessa on paljon hämärää. Miksi laahattiin raskasta valaanpyyntivenettä pari kuukautta mukana, kun jo vuosi takaperin olisi pitänyt nähdä manner etelässä sillä retkeilyllä, joka tehtiin amiraalin ollessa kuolemaisillaan? Soukimmalta kohdaltaan on salmi ainoastaan puoli penikulmaa leveä, ja sitäpaitsi olisi mistä hyvänsä voitu mennä jään yli. Mutta kun kaikki kuolivat eikä päiväkirjan riviäkään ole nähty, on mahdoton tietää mitään sen lähemmin.

Kun Franklinista ei kuulunut mitään, alettiin jo parin vuoden kuluttua toimittaa ensimäistä apuretkikuntaa matkalle. Aika kului, ja kävi yhä ilmeisemmäksi, että Franklin ja hänen miehensä olivat avun tarpeessa. Syksyllä 1850 oli viisitoista laivaa heitä etsimässä. Miehuullisin ja tarmokkain oli Franklinin puoliso, joka ei vuosikausiin heittänyt jälleennäkemisen toivetta. Hän uhrasi kaiken omaisuutensa apuhankkeisiin. Kuuden vuoden kuluessa maksoi Englannin hallitus 25 milj. markkaa uusiin apuretkikuntiin. Kaikki turhaa; niiden lähtiessä oli muuten onnettomuus jo tapahtunutkin.

Vuonna 1854 pyyhittiin Franklinin, Crozierin ja kaikkien muiden nimet englantilaisen sotalaivaston matrikkelista. Franklinille pystytettiin patsas hänen syntymäkaupunkiinsa ja Westminster Abbeyhin marmorinen muistomerkki, johon oli kaiverrettu kaunis Tennysonin lauselma.

Vielä kolmekymmentä vuotta jälkeen Franklinin retkikunnan tuhoutumisen lähti luutnantti Schwatka niille seuduille, missä onnettomuus oli tapahtunut, päästäkseen arvotuksen perille. Monetkin onnettomuuteen joutuneet olivat tietysti pitäneet päiväkirjaa. Yksi sellainen olisi riittänyt selittämään kaikki.

Schwatka etsi ensiksi käsiinsä ne eskimoheimot, joiden oli tapana metsästysretkillään kesäisin saapua lähimmäksi kuningas Williamin saarta. Useilla heistä näki hän esineitä, jotka olivat kuuluneet retkikunnalle. Merkillisimpiä olivat kuitenkin ne kertomukset, joita hän kuuli vanhoilta eskimoilta.

Eräs eukko oli miesvainajansa ja parin muun perheen kanssa kulkenut Kuningas Williamin saaren poikki hylkeenpyyntiin. He olivat hämmästyneet ja peljästyneet, kun eräänä päivänä näkivät joukon muukalaisia, jotka vetivät venettä perässään. Ensin aikoivat he juosta pakoon, mutta kun jotkut muukalaiset riensivät heitä vastaan, pysähtyivät he. Viittomalla oli saatu haastelluksi, ja eskimot käsittivät, että matkalaiset olivat valkoisia merimiehiä haaksirikkoutuneesta laivasta. He olivat hirveän näköisiä, laihoja ja nälkiintyneitä, silmänympärykset ja suu mustina. Neljä päivää olivat eskimot viipyneet heidän luonaan ja jakaneet heidän kanssaan hylkeen lihat sekä saaneet taskuveitsen korvauksekseen. Valkoihoiset viettivät yönsä osaksi veneessä, osaksi pienessä teltissä. Mitään ruokavaroja ei heillä näkynyt olevan. Muuan miehistä oli kookas ja harmaapartainen. Erästä toista sanottiin "doktukiksi" — tohtoriksi, ja hänellä oli valkoiset silmälasit, kaikilla muilla tummat. Jäidenlähtö oli yllättänyt eskimot, ja heidän täytyi viipyä saarella koko kesä. Sillaikaa hävisivät muukalaiset näkyvistä.

Seuraavana keväänä olivat samat eskimot palanneet saaren etelärannikolle ja tavanneet teltin. Sen ulkopuolella oli useita ruumiita. Ainoastaan kaksi oli peitetty hiekalla ja kivillä. Teltissä makasi useita kuolleita yksinkertaisilla vuoteillaan, vaatteissaan, saappaat jalassa ja peitteet yllä. Oli selvää, että ulkosalla makaavat olivat eloonjääneitten kumppaniensa siirtämiä sinne. Veitset, lusikat, kellot, paperit, työkalut ja kaiken muun, mitä teltissä tapasivat, olivat eskimot vieneet mukanaan.

Toiset eskimot kertoivat mantereelta löytäneensä veneen, jossa oli ollut monen miehen luurangot — kuinka monen, sen he olivat unohtaneet. Veneen vieressä virui neljä kuollutta. Ainoastaan yhdellä onnettomuuteen joutuneista oli vielä tukka ja nahka jäljellä; hiukset olivat vaaleanruskeat. Hän ei ollut voinut olla kuolleena enempää kuin muutaman kuukauden, kun he tulivat veneelle. Sormessa oli sormus ja korvissa renkaat, ja kello oli hänellä vitjoissa. Hänen vieressään oli pari sinisiä silmälaseja. Kaikki arvoesineet olivat eskimot ottaneet mukaansa veneestä, muun muassa sahan, savipiippuja, peltirasioita, purjekangasta, vaatteita, kompassin, tupakkalaatikon ja peltivakan, jossa oli kirjoja. Viimemainitut oli annettu lapsille leikkikaluiksi, ja vuosien kuluessa olivat kaikki joutuneet hukkaan. Varmasti olivat juuri siinä kallisarvoiset lokikirjat, kaikki muistiinpanot tehdyistä havainnoista ja kaikki kolmen vuoden kuluessa piirretyt kartat. Papereista, jotka eskimolapset olivat hajotelleet tuuliajolle, olisi Englanti mielellään maksanut miljoonia.

Lopuksi kertoi muuan vanha ukko, että hän ja hänen heimolaisensa olivat kolmisenkymmentä vuotta takaperin tavanneet laivan sulkeutuneena jääkenttään lähelle mannermaan rannikkoa. Syksyllä he sen olivat nähneet, havaiten myös ihmisjälkiä lumessa. Seuraavana keväänä he olivat taas menneet laivalle, mutta silloin ei enää näkynyt mitään jälkiä, ja laivassa oli ollut hiljaista kuin haudassa. Luultavasti oli koko kansi edellisen talven jäljiltä kokonaan lumen peitossa, ja eskimot, jotka eivät olleet koskaan käyneet missään laivassa, eivät tienneet, miten päästä sisälle. He kolkuttivat ja takoivat, mutta vastausta ei kuulunut. Laivan luukkuja he eivät keksineet. Sitte hakkasivat he kirveellä reiän rungon kupeeseen. Siitä he ryömivät varovasti sisälle. Siellä oli pimeätä ja synkkää. He rohkaisivat mielensä ja talsivat läpi käytävien ja nuuskivat hyttejä. Ainoastaan yhdessä kojussa oli miehen ruumis. Pöydällä hänen edessään oli peltilaatikko, jossa oli muutamia lihanpaloja. Kun jää hajosi kesällä, täyttyi laiva runkoon hakatusta aukosta vedellä ja upposi. Saman kertomuksen vahvistivat muutkin eskimot. Mutta oliko se "Erebus" vai "Terror" — Manala vai Kauhu — sitä ei tiedetä.

Ja ken oli se erakko? Minkä sijan oli hänen nimensä saanut alkuperäisessä laivaluettelossa, kun päällystö ja miehet mynsträttiin Englannissa? Värisyttää ajatella hänen kohtaloaan. Hän oli viimeinen niistä viidestäkymmenestä, jotka kääntyivät takaisin laivalle Terror-salmelta. Sitten kun kaikki toverit olivat kuolleet, oli hänellä ollut vielä voimia päästä laivalle asti. Hyteissä oli kaikki epäjärjestyksessä, niinkuin oli lähtökiireessä jäänyt paria kuukautta aikaisemmin. Hän etsi esille ruokavaroja, jotka kantoi hyttiinsä. Huopapeitteitä oli runsaasti, joten hän kykeni laittamaan vuoteensa mukavaksi. Kesäpäivä läheni loppuaan, yhä kauvemmin viipyi aurinko taivaanrannan alla. Kuinka vähän aavistikaan hän, että eskimoita seisoi ulkopuolella katselemassa, uskaltamatta tulla laivaan. Ja kuitenkin kävi hän toisinaan kannella ja jäällä, turhaan vaanien apua maalta. Sitte tuli hämärä ja pimeys. Silloin pysytteli hän hytissään. Hän kuunteli, mutta kuuli vain tuulen ulvonnan taklaasissa ja köysissä tai laivanrungon narisevat huokaukset jään likistyksessä. Haaskiolle heitetyn laivan yksinäisyys on kamalampaa kuin mikään vankila. Se pimittäisi useimmilta ihmisiltä järjen. Mutta tämä mies odotti hetkeänsä arvokkaasti, neljäs talvi oli hänelle liikaa, ja seuraava päivännousu oli liian etäällä.

22. Pohjoisnavalle.

Gordon Bennett — se mies, joka oli kerran sanonut Stanleylle: "Ottakaa selvä Livingstonesta!" — ei tyytynyt uhraamaan suuria summia troopillisen Afrikan tutkimiseen. Hän tahtoi lähettää retkeilijöitä myöskin pohjoisnavalle. Itse oli hän tutkinut naparetkien historiaa ja pannut tähdelle, että useat laivat, jotka olivat menneet pohjoiseen päin Atlantin mereltä, olivat joutuneet jäiden täyttämään merivirtaan, joka pakotti ne kääntymään takaisin etelää kohti. Jos hän siis lähettäisi laivan Beringin salmen kautta, pitäisi sillä olla hyötyä virroista, ja kenties kulkeutuisi se suoraan yli navan, toiselta puolen tullen ulos Atlantille.

Hän osti laivan, joka oli aikoinaan ollut mukana etsimässä Franklinia. Sen nimeksi pantiin "Jeannette", ja kastetilaisuudessa oli saapuvilla vasta kotimaahan palannut Stanley. "Jeannette" vietiin koko Amerikan ympäri Magellanin salmen kautta San Franciscoon. Siellä täydennettiin varustukset. Ruokavaroja otettiin kolmeksi vuodeksi. Kapteenina ja ylijohtajana oli De Long. Ensimäisen koneenkäyttäjän nimi oli Melville, lääkärin Ambler. Niiden lisäksi tuli vielä viisi muuta upseeria. Miehiä oli kaksikymmentäneljä, joukossa kaksi intiaania, taitavia metsästäjiä, ja yksi kiinalainen, jolla oli keittiötehtävät hallussaan. Koko yritys tuli maksamaan kolmatta miljoonaa markkaa.

Bennett oli antanut De Longille kolme erityistä tehtävää. Ensiksikin piti hänen koettaa päästä pohjoisnavalle. Edelleen piti hänen täydentää koillisväylän purjehtiminen, mutta päinvastaisessa suunnassa kuin "Vega". Ruotsalaisesta retkikunnasta ei silloin tiedetty mitään. "Vega" oli ollut poissa vuoden, ja sen kohtalosta ei oltu saatu lainkaan vihiä. Se saattoi olla pikaisen avun tarpeessa. Sentähden piti De Longin tehdä kaikkensa avustaakseen ja tukeakseen ruotsalaisia.

Lähtöpäivä oli heinäkuun 8. 1879. Patterien tervehtimänä solui "Jeannette" ulos San Franciscon satamasta, suuren höyrylaiva- ja pursijoukon seuraamana. Rouva De Long saattoi miestänsä, kunnes saavuttiin aavan meren äärelle. Silloin annettiin pysähdysmerkki. Saattaja jätti hyvästi päällystölle ja miehistölle, ja pienellä laivaveneellä seurasi hänen miehensä häntä odottavaan höyrylaivaan. Siellä jättivät he viimeiset jäähyväiset toisilleen — pitkät jäähyväiset. De Long souti takaisin "Jeannettelle" ja määräsi täyden vauhdin. Rouva De Long nojasi laivansa partaaseen niin kauvan kuin naparetkeläislaivan savupatsaista näkyi häämyäkään. Sitte tuotiin hänet takaisin San Franciscoon, ja kaikki, jotka olivat mukana laivassa, ihmettelivät hänen miehuullisuuttaan ja horjumatonta jälleennäkemisen toivoaan.

Alaskan rannikolta otettiin eskimolaisia koiria laivaan. Kumppanit söivät pian yhdeksän niistä, ja tilalle otettiin uusia. Intiaanit oli otettu mukaan noiden neljänkymmenen hoitajiksi, kuten metsästäjiksikin. St. Lorens-saarella sai De Long tietää, että "Vega" oli ollut siellä ja jatkanut matkaa etelään päin kolme kuukautta sitten. Epäilemättä se uutinen teki häneen omituisen vaikutuksen. Kaksi hänen tehtävistään oli nyt rauennut. Koillisväylä oli löydetty, ja Vega-miehet eivät tarvinneet apua. Jäljellä oli ainoastaan pohjoisnapa, ja siihen hän kohdisti kaiken huomionsa.

Mutta "Jeannette" joutui matkalla pohjoiseen jo syyskuun alussa tiheään irtojäähän, ja sitte kun se ei enää päässyt tuumaakaan eteenpäin, kiinnitettiin ankkuri ajojääkenttään, ja tulet sammutettiin höyrykattilain alta. Seuraavana päivänä olivat matkamiehet joka puolelta suljettuina ja kahlehdittuina yhdeksikolmatta kuukaudeksi. He ottivat asemansa tyyneltä kannalta ja toivoivat jäiden piankin hajaantuvan. Miehistö luisteli jäätyneillä vesilammikoilla, joita oli muodostunut jäälaatoille. Toiset metsästelivät, toiset lueskelivat. Pari mursua ja jääkarhua ammuttiin.

Pian huomattiin, aurinkoa ja tähtiä tarkattaessa, että laiva ainoastaan näennäisesti pysyi paikoillaan, jäähän kiinnitettynä. Koko jääkenttä liikkui säännöttömän merivirran painamana luoteiseen päin. Jos se vain olisi kulkenut hiukan nopeammin, niin tuskin olisi voinut ajatella mukavampaa tapaa päästä yli napameren. Mutta se liikkui toivottoman hitaasti. Usein ajautui jäälautta takaisin pitkiä taipaleita, mutkitellen ja kierrellen. Ja matkaa kesti lähes kaksi vuotta Wrangel-saaren ja Uuden Siperian saariryhmän välillä.

Turvallinen ei "Jeannette" suinkaan ollut kahleissaan. Jää pusersi ja väänsi hirveästi. Peräsin nostettiin paikoiltaan. Potkuri sai vielä jäädä, mutta sen ympäriltä hakattiin uhkaavia jäänlohkareita. Tieteelliset kojeet vietiin usean sadan metrin päähän laivasta, observatorio rakennettiin ja yhdistettiin puhelimella laivaan. "Jeannettet" oli kahden metrin paksuisessa jäässä, mutta kun eri jääkentät likistyivät toisiinsa ja puristuivat päällekkäin, kävi jää paikotellen kuudenkin metrin vahvuiseksi. Sellaisissa työntäyksissä jyrisi "Jeannetten" ympärillä kuin ukkosilmalla, ja alituiseen täytyi olla varuillaan.

Oli luultu, että Wrangel-saari ulottui kauvas napaa kohti kuin toisena Grönlantina. Mutta "Jeannetten" ajautuminen osotti, että saari oli aivan pieni. Sen rannoilla oli meri vielä enimmäkseen avoinna. Hylkeitä ja mursuja siellä näkyi hyvin runsaasti, mutta vain kaksi maitovalasta.

Tammikuussa pusertui laiva kamalasti ja sai vuodon. Ei tiedetty, missä vuoto oli, mutta vesi nousi eturuumassa, ja pumput pantiin käyntiin. Höyryvoiman avulla pidettiin niitä sitten toimessa kahdeksantoista kuukautta.

Se oli pitkä ja kärsivällisyyttä koetteleva aika! Taivaallinen valaistus supistui vähitellen syksyn mittaan, ja sitten alkoi toinen neljännesvuoden pituinen yö. Vangittujen terveys kärsi enemmän kuin ensimäisenä talvena. Täälläkin ilmaantui keripukin oireita, tuhoisan napaseututaudin, joka on vienyt paljon ihmishenkiä; tohtori Amblerilla oli runsaasti työtä.

Toukokuun 18. p:nä näki jääluotsi märssytynnyristä maata lounaassa, sellaisessa osassa Jäämerta, missä ei ennestään maata tunnettu. Se oli vain pieni saari, ja se sai ikuisiksi ajoiksi jään kahlehtiman laivan nimen. Muutamaa päivää myöhemmin nähtiin vielä toinen pieni saari. "Jeannette" ajelehti hiljalleen sen ohi. Kesäkuun alussa syntyi ammottavia halkeamia laivan ympärille. 10. p:n illalla tuntui kovia töytäyksiä, ja päiväpaisteisen kesäyön hetkinä avautuivat jääkentät, joten "Jeannette" pääsi melkein irralleen. Suuria vesipintoja näkyi yltympärillä. Peräsin sovitettiin jälleen paikoilleen, kattilain alle viritettiin tulet, riemastunein mielin toivottiin saatavan laiva viedyksi pois ahtojäistä.

Tähän päättyy De Longin lokikirja. Mutta hän jatkaa päiväkirjassaan ja kertoo, että 11. p:n aamupäivänä irtautui "Jeannette" täydellisesti jäistä. Tuntui kuin se olisi solunut telakalta. Ne, jotka olivat hyteissään, ryntäsivät kannelle, ja ilahtuivat nähdessään "Jeannetten" kelluvan kristallikirkkaassa, heleänsinisen veden täyttämässä altaassa.

Ankkuroitiin jäänreunaan odottamaan kulkuväylän avautumista. Turha odotus! Jää tunkeusi takaisin joka puolelta, ja kesäkuun 12. p:nä pusertui laiva niin kauheasti, että runko lopultakin rusentui ja vesi syöksyi sisään monista raoista. Päällystö ja miehistö tekivät työtä kuin kaleeriorjat. Matruusit seisoivat vyötäisiään myöten vedessä ja ojentelivat ylös ruokalaatikoita toisille, jotka muodostivat ketjun. Kun miehet yhä seisoivat nousevassa vedessä kannen alla, käski kapteeni heidän lähteä vaaralliselta paikaltaan. Rekiä, veneitä ja ruokavarastoa oli jo kauvan pidetty varalla turvallisessa paikassa melkoisen matkan päässä laivasta. Kaikki pelastettu kannettiin leiriin, johon oli pystytetty telttejä. Varhain seuraavan päivän aamuna upposi laiva. Miehet seisoivat hiljaisina katselijoina kuin hautajaisissa, ja pari koiraa ulvoi surkeasti. Leiri järjestettiin, teltit tehtiin mukaviksi ja lämpimiksi. Kaikki olivat reippaalla tuulella. Olivathan he aivan lähellä Uuden Siperian saaria ja pääsisivät helposti meren yli Lenan suistomaalle. Illalla laulelivat matruusit hanurin säestyksellä.

Kaksikymmentäkahdeksan miestä ja kaksikymmentäkolme koiraa lähti matkalle kuuden päivän kuluttua, jolloin kaikki lähtövarustukset olivat valmiita. Jääluotsi oli mennyt edeltäkäsin ja viitottanut parhaan tolan jään yli pienillä mustilla lipuilla. Kuljettiin yöllä ja levähdettiin keskiyön aikana "päivällistä" syöden — sillähän ei ollut väliä, kun kerran aurinko paistoi vuorokauden läpeensä! Reet olivat raskaita ja imeytyivät kiinni nuoskeaan lumeen. Samottiin senvuoksi sama taival moneen kertaan, jotta saatiin koko varasto mukaan vähin erin. Ehtimiseen sattui keskeytyksiä ja pysähdyksiä, kun leveät halkeamat ja avoimet vesikourut katkaisivat tien. Niiden yli oli mentävä jäälautoilla. Jokaisen railon äärelle muodostui siten lauttauspaikka, josta reki toisensa jälkeen sauvottiin yli.

Usein marssivat miehet sulausvedessä polviaan myöten. Auringon kilotuksessa tuntui tukahduttavan lämpimältä, he kävelivät paitahihasillaan ja höyrysivät hiestä, taistellessaan pelastuksestaan. Koirat laahasivat pienempiä rekiä, ja niitä elätettiin säilykelihalla, jollei ollut riistaa saatavissa.

Sitte kun he olivat orjien tavoin uurastaneet viikon, huomasi De Long, että jääkenttä oli kulkeutunut kolme sen vertaa luoteiseen kuin vaeltajat olivat edenneet etelään. Vaikka he kulkivat minkä jaksoivat etelää kohti, ajautuivat he siten yhä loitomma päämäärästään. De Long ilmotti ainoastaan kahdelle upseerille tämän surullisen havainnon, joka olisi miehistöön vaikuttanut lamauttavasti.

Jatkettiin kuitenkin matkaa, sitten kun oli purettu taipaleelle yhtä ja toista tavaraa, sillä nyt oli ennen kaikkea pyrittävä avovedelle.

Heinäkuun keskivaiheilla valkenivat toiveet. Pari hylettä, yksi mursu ja jääkarhu tapettiin, ja kaikki olivat hyvillään tuoreesta lihasta ja koirat saadessaan luita jyrsiäkseen. Parasta oli kuitenkin se, että lounaassa tuli näkyviin saari. Lukemattomien vastusten jälkeen ja paksun sumun läpi pääsivät he vihdoin saarelle, jolle annettiin Bennettin nimi. Lippu nostettiin tankoon, ja kolminkertainen eläköön kohotettiin löydön kunniaksi.

Bennettin saarella levättiin useita päiviä. Kun edempänä voitiin jatkaa matkaa veneillä, tehtiin uusi yleinen tavarain katsastus. Aluksi oli aikomus ottaa reet mukaan, mutta ne hyljättiin pian. Koirat olivat myös tarpeetonta painolastia, ja niin katkeraa kuin se miehistä olikin, ampuivat he kuitenkin yksitoista huonointa. Kaksitoista otettiin veneisiin mukaan, mutta ne kammosivat merimatkaa ja pitivät parempana hypätä jääkentille, häviten toinen toisensa jälkeen. Ainoastaan kaksi pysyi uskollisina, seuraten isäntiään märällä ja kuivalla.

Saarelta lähdettäessä jaettiin päällystö ja miehistö, ruokavarat ja varustukset kolmeen veneeseen. Kapteenin vene oli kuusi metriä pitkä sekä varustettu mastolla, purjeilla ja airoilla. Siihen mahtui neljätoista miestä, niiden joukossa tohtori Ambler, fyysikko Collins, matruusit Nindemann, Noros ja Erikson sekä kiinalainen ja toinen intiaani. Melville sai johtoonsa toisen veneen, jossa oli tilaa yhdelletoista miehelle. Luutnantti Chipp, etevä merimies, oli päällikkönä kolmannessa veneessä, pienimmässä; siihen mahtui ainoastaan kahdeksan miestä. Kaikille annettiin käsky pysytellä koossa.

Nyt joutui matka nopeammin; miehet saivat levätyksi veneissä, joita tuuli kuljetti eteenpäin. Muuan vastoinkäyminen kohtasi heitä, kun he taas kymmeneksi päiväksi sulkeutuivat jäihin; mutta he pääsivät irti ja laskivat maihin Fadjejevin saarelle, joka kuuluu Uuden Siperian saariryhmään. Rannalla oli joukottain ajopuita; muutamat mökit ja työkalut olivat muistoina ihmisten käynneistä. Sitte he seurasivat Kattilasaaren etelärantaa milloin purjein, milloin airoin. Syyskuun 10. p:nä poikkesivat he Semenov-saarelle, joka oli kahta vuotta aikaisemmin näkynyt "Vegaan". Siellä ammuttiin poro, ja miehet saivat kelpo ateriaksi tuoretta lihaa.

De Long tahtoi pysähtyä saarelle moniaaksi päiväksi, jotta levättäisiin kunnollisesti, ennen kuin lähdettäisiin ulapalle. Valitettavasti mukautui hän Melvillen lähtökiireeseen, vaikka taivas ja tuuli ennustivat ankaraa säätä. Lenan suistomaa, läheisin osa Siperian mannermaan rannikkoa, oli kahdenkymmenen penikulman päässä. Yön lähetessä yltyi tuuli myrskyksi, meri aallehti ankarasti, pimeässä taisteli väki hengestään, likomärkinä ja jäykistynein jäsenin. Veneet hajaantuivat, koko seuraava päivä ja yö kului ainaisessa kamppailussa. Kun Melvillen vene viimein pääsi Lenan suistomaan itäiselle niemekkeelle, olivat sen miehet, istuneet yhteen sulloutuneina satakahdeksan tuntia. Parin päivän kuluttua tapasivat he kalastajia, jotka näyttivät heille tien Buluniin, läheisimpään Lenan varrella sijaitsevaan kylään. Chippin veneestä ei vieläkään tiedetä mitään; pidetään varmana, että sen peri meri.

De Long suoriutui aluksi hyvin. Tosin menetti hän ensimäisenä yönä sekä maston että purjeet, mutta hänellä oli kolme paria airoja. Syyskuun 13. p:n aamuna hän ei enää nähnyt toisia veneitä. Seuraavana päivänä tuli maa näkyviin. Rannikko oli laakea, ja vastamuodostunut jää esti maihinnousun. Kahta päivää myöhemmin olivat miehet puolikuolleina kylmästä ja suolaisesta vedestä; he soutivat niin lähelle rantaa kuin pääsivät ja vetivät sitte venettä, kunnes eivät kyenneet pitemmälle. Seuraavana päivänä he kantoivat kaikki tavaransa maalle, ja heidän täytyi siten kahlata monta sataa metriä pitkälle ulottuvaa matalaa pohjaa.

Nyt pysähtyivät he pariksi päiväksi lepäämään ja järjestelemään taakkojaan. Ajopuita, joita Lena oli kuljettanut Siperian metsistä, oli joka paikka täynnä. Erikson oli palelluttanut jalkansa ja häntä täytyi vetää kelkalla, kunnes kuoli. Ruokavaroja oli vielä viideksi päiväksi, ja lisänä yksi koira, viimeinen neljästäkymmenestä. Kantamukset olivat kuitenkin painavia, sillä De Long ei voinut jättää lokikirjojaan, ja hänen miehensä kantoivat telttejä, kiväärejä ja ampumatarpeita sekä reppuja.

Kun ensimäiset viisi päivää olivat kuluneet ja he olivat ehtineet muutaman penikulman etelään päin, ampui intiaanimetsästäjä kaksi poroa. Se pelasti heidät joksikin aikaa. Niin kului yhdeksän päivää, kunnes heidät pysäytti leveä joenhaara. Sen ajan kuluessa he kärsivät nälkää, ja heidän täytyi tappaa koira hengenpitimikseen. Oli ankara lumituisku ja kova tuuli; sellaisella ilmalla kulkeminen oli mahdotonta. Myrsky pieksi heitä suoraan kasvoihin. He pysähtyivät senvuoksi ja söivät illallisekseen viimeiset tähteet koirasta. Sitte kyyristyivät he kokoon kuin siilit, pysyäkseen lämpiminä.

Seuraavana päivänä päättivät he mieluummin uhmata yhä jatkuvaa lumimyrskyä kuin maata paikoillaan ja kuolla nälkään. Paikalle jätettiin yksi pyssy sekä kirjotettu ja hyvin kääritty kertomus "Jeannetten" vaiheista. Koko kantamuksena oli enää peltilaatikoissaan säilytetyt lokikirjat sekä kaksi kivääriä ja teltti.

Jumalanpalveluksen jälkeen kutsui De Long sunnuntaina lokakuun 9. p:nä luokseen molemmat voimakkaimmat matruusit, Nindemannin ja Norosin, ja kysyi heiltä, lähtisivätkö he menemään edellä niin nopeasti kuin mahdollista, etsiäkseen apua. Nämä pyysivät saada lähteä heti. De Long antoi heille oppaaksi pienen kartan Lenan alajuoksusta ja neuvoi heitä pysyttelemään länsirannalla, sillä ainoastaan siellä oli kyliä ja majoja. He saivat mukaansa toisen kiväärin ja viisikymmentä patruunaa. Jos heidän onnistuisi parin päivän kuluessa ampua poro, tulisi heidän pyörtää takaisin. Liikuttavien jäähyväisten jälkeen ja kolminkertaisen eläköön-huudon kajahtaessa lähtivät he matkalle.

Nindemann ei ollut ensi kertaa seikkailemassa. Hän oli ottanut osaa "Polariksen" retkikuntaan luoteisen Grönlannin salmessa. "Polaristakin" oli jää ankarasti ahdistanut. Eräänä pimeänä lokakuun yönä 1873 oli pari valtaista jäälaattaa kohottanut laivan vedestä. Oli varustauduttu pahimman varalta, ja kaikki oli valmiina kannella. Veneitä ja ruokavaroja vietiin uiskentelevalle jäälautalle, joka ankarassa myrskyssä hajosi. Yhdeksäntoista miestä — niiden joukossa yhdeksän eskimoa ja Nindemann — ajelehti suuremmilla ja pienemmillä jäälautoilla meren kuohuissa ja pilkkosen pimeässä. Keskipäivän kajastuksessa näkyi laiva etäällä. Neljätoista miestä oli vielä laivassa. Kävi mahdottomaksi koettaa yhtyä heihin, sitte kun "Polaris" oli hävinnyt näkyvistä. Hätään joutuneet kokoontuivat suurelle jääkentälle, missä he rakensivat lumesta ja jäästä majoja ja kasasivat varastonsa koolle. Tällä jääkentällä he ajelehtivat kerrassaan kahdeksan kuukauden ajan etelää kohti. Kauhistuvin mielin huomasivat he kevään tullen, kuinka kenttä pieneni laajuudeltaan. Aallokko lohkoi jäästä isoja möhkäleitä ja syövytti sitä joka puolelta. He olivat jo ehtineet kauvas Kap Farewellin eteläpuolelle, kun vähissä voimin pelastuivat erääseen laivaan. Nekin neljätoista, jotka olivat jääneet "Polarikselle", saivat nähdä kotinsa.

Nyt, seitsemän vuotta jälkeenpäin, oli Nindemannilla taas elämä kysymyksessä. Toverinsa Norosin kanssa kiirehti hän etelään päin. Sokaiseva lumimyrsky tuiskusi suoraan vastaan. Monien kärsimysten ja vaiheitten jälkeen nämä hengestään sitkeästi taistelleet miehet olivat turhaan apua etsien samonneet kaksikymmentä penikulmaa, kun he lokakuun 19. p:n iltana näkivät kolme majaa etäällä ja riensivät sinne iloissaan, että pääsivät yöksi suojaan. Sieltä he eivät ainoastaan saaneet suojaa, vaan myös pelastuksensa. Eräästä majasta he löysivät pienen varaston puristettuja kaloja, ja reki, joka oli ulkopuolella, käytettiin polttopuiksi.

Kahden päivän levon jälkeen aikoivat miehet pitkittää matkaansa, mutta olivat niin uupuneita, että päättivät pysähtyä vielä päiväksi. He olivat juuri valmistamassa päivällistä lokakuun 22. p:nä, kun kuulivat majan ulkopuolelta kummallista ääntä, joka muistutti siipien räpytystä. Nindemann meni ovelle, kurkisti ulos ja riensi heti pyssyään noutamaan. Hän oli nähnyt kaksi poroa. Kun hän oli hiipimäisillään ulos, näyttäytyi kynnyksellä — tunguusi!

Tämä haki paikalle kaksi heimolaistaan ja useita rekiä. Reissä oli heillä turkkeja, saappaita ja jäätynyttä kalaa, jota he antoivat hädänalaisille. Nämä söivät ja pukeutuivat uusiin lämpimiin vaatekappaleihin. Nyt heillä ei ollut enää mitään vaaraa. Keskiyön aikaan laittautuivat he hyvin kääriytyneinä rekiin ja luistivat tunguusien kanssa kylään, jossa oli kaksi suurta telttiä ja kymmenen asukasta. Nämä omistivat seitsemänkymmentäviisi poroa ja kolmekymmentä rekeä. Toisessa teltissä kiehui tuoretta poronlihaa padassa. Miehiä kehotettiin käymään käsiksi ruokaan, ja rasvainen liemi kaadettiin puukulhoihin heidän nautittavakseen. Hyväntahtoiset tunguusit tarjosivat heille myöskin teetä. Sitte levitettiin heille lämpimät, pehmeät poronnahkaturkit maahan vuoteiksi. Sellaista yötä he eivät olleet saaneet moneen kuukauteen.

Seuraavana päivänä jatkoivat kaikki tunguusit ja heidän vieraansa rekijonossa matkaa toiseen kylään, tullen perille lokakuun 25. p:nä. Nyt Nindemann toden teolla ajatteli kapteenia ja onnettomia tovereitaan. Hän ei kyennyt vaihtamaan tunguusien kanssa yhtään sanaa, mutta hän koetti selittää heille asemaansa merkkien avulla. Tunguusit nyökyttelivät päätään ja puhuivat keskenään käsittämättömiä sanoja. Mutta vaikka matruusit kuinka moneen kertaan vatvoivat samaa asiaa, eivät he näyttäneet ymmärtävän tahi eivät tahtoneet ymmärtää, peljäten kolkkoa talvista tundraa. Lopulta alkoi Nindemanni itkeä epätoivoissaan. Silloin yrittivät tunguusit lohduttaa häntä, taputtaen häntä olkapäälle ja näyttäen myötätuntoisilta.

Seuraavana päivänä saapui eräs maanpakolainen, jonka nimi oli Kusma. Hän näytti olevan tunguuseja lahjakkaampi, ja Nindemann vetosi hänen kykyihinsä perusteellisesti. Hän näytti käsittävän. Yksitoista harhaanjoutunutta miestä! Hän koetti vuorostaan selittää Nindemannille, että nämä oli pelastettu. Mutta Kusma tarkotti Melvillen joukkuetta, johon myöskin kuului yksitoista miestä. Ja sitten otti hän molemmat matruusit mukanaan Buluniin, missä he marraskuun 2. p:nä tapasivat Melvillen väen.

Kun Melville kysyi heiltä De Longia, alkoivat he nyyhkyttää ja pyysivät saada seurata häntä takaisin pohjoiseen. Hän katsoi heidät liian heikoiksi ja matkusti yksin. Hän tapasi jätteitä De Longin matkalta, lipun, tieteelliset kojeet ja rohtolaatikon, mutta ei voinut lumen ja tunguusien vastahakoisuuden takia pitkittää etsiskelyä.

Vasta maaliskuussa 1881 lähetettiin useita hakuretkikuntia Lenan suistomaalle. Ja Melville läksi sinne myös. Silloin tavattiin onnettomista kahdeksan kylmään ja nälkään menehtyneinä. Viimeinen leiripaikka oli lumen peitossa. De Longin käsi pisti esiin lumesta ikäänkuin osottaakseen paikkaa. Hän, tohtori Ambler, Collins, kiinalainen ja matruusit olivat osittain teltin verhoamina. He olivat viimeiseen asti koettaneet pitää tulta vireillä. Pakkanen oli ahdistanut heitä. Parilta oli palanut kädet ja vaatteet — he olivat ryömineet niin liki tulta. He olivat leikelleet palasiksi nahkasaappaat, käristäen niitä tulella nälkänsä lieventämiseksi. Collinsin kasvot oli peitetty huivilla, nähtävästi olivat sen viimeisen palveluksen tehneet De Long ja tohtori Ambler. Kapteenin päiväkirja ja lyijykynä olivat maassa. Hänellä ei ollut riittänyt voimia viimeisen muistiinpanon jälkeen pistää kynää taskuunsa. Mutta päiväkirjasta näkyi, että he olivat lokakuun 9. päivän jälkeen seuranneet Nindemannin ja Norosin jälkiä. Heidän voimansa kuluivat loppuun. He laahautuivat eteenpäin askel askeleelta. He keittivät lientä kaisloista. "Uskon kuitenkin, että Jumala auttaa, ja ettei hänen tarkotuksensa ole antaa meidän kuolla nälkään."

Pari kertaa oli De Long merkinnyt, että intiaani oli ampunut riekon, joka jaettiin kaikkien kesken. Toisena päivänä oli merkitty ainoastaan: "Ei ole mitään syötävää, mutta pysymme miehuullisina. Oi, auta meitä, Jumala!" Lokakuun 11. p:nä: "Emme kykene kävelemään. Ei mitään poltettavaa". 13. p:nä: "Emme jaksa ponnistella vastatuuleen ja jäämme tänne nälkäkuolemaan." Muuan matruusi menehtyy. Kapteeni lukee Isämeidän hänen sielunsa rauhaksi. "Hirveä yö lumimyrskyssä."

16. p:nä, sunnuntaina: "Aleksis (intiaani) lopussa." Jumalanpalvelus. 17. p:nä: "Aleksis kuolemaisillaan. Tohtori kastaa hänet. Minä luen rukouksen sairaiden puolesta. Collins täyttää tänään neljäkymmentä vuotta. Aleksis kuoli päivänlaskun aikana väsymykseen ja nälkään. Me peitimme hänet lipulla teltin alle."

Paria päivää myöhemmin leikkaavat he puoli telttiä kaistaleiksi, joita kietovat jalkojensa ympäri. 21. p:nä näkivät tohtori ja kapteeni erään matruusin kuolleeksi välissään. Puoleltapäivin kuoli toinen matruusi. Henkiinjääneet ovat liian heikkoja hautaamaan vainajia jäähän. He vain siirtävät ruumiit ulos, päästäkseen näkemästä niitä. Seuraavana sunnuntaina luettiin ainoastaan osa jumalanpalveluksesta, ja sitten etsittiin polttoaineksia yöhön asti.

Lokakuun 24.: "Julma yö." Sitte kaksi sanatonta päivää. 27. p:nä mainitaan erään matruusin tekevän kuolemaa, ja seuraavana päivänä, että hän on kuollut. 29. p:nä kuolee taaskin matruusi.

Lokakuun 30. p:nä, sunnuntaina, 140 päivää "Jeannetten" tuhoutumisen jälkeen, ei enää pidetä mitään jumalanpalvelusta. Viimeisiksi sanoikseen kirjotti De Long, ennen kuin kynä luisui hänen kädestään: "Boyd ja Gortz kuolivat yöllä. Collins henkitoreissaan."

Kolme vuotta "Jeannetten" haaksirikon jälkeen löydettiin Kap Farewellin läheltä joukko esineitä, jotka olivat kuuluneet tähän laivaan. Ne olivat jäätyneet jäämöhkäleen sisään, ja niiden alkuperästä ei voinut olla mitään epäilystä, kun tavattiin m.m. ruokatavarain luettelo, jonka oli De Long omakätisesti vahvistanut allekirjotuksellaan, selonteko "Jeannetten" veneistä, pari öljykangashousuja, joihin oli merkitty "L. Noros", ja kynttilänvarjostin, jossa oli Nindemannin nimi. Oli selvää, että nämä esineet olivat kulkeutuneet jään mukana koko matkan Uuden Siperian saarilta Grönlannin eteläkärkeen, ja kenties olivat ne tällöin tulleet suoraan yli pohjoisnavan. Tiedettiin myöskin, että suuri paljous ajopuita, jotka kerran olivat muodostaneet metsiä. Siperian jokien rannoilla, keräytyi alituiseen Grönlannin rannikolle.

Kaikesta tästä ja monista muista maapallon pohjoisen patalakin reunoilla havaittavista merkeistä teki eräs norjalainen, Fridtjof Nansen, sen johtopäätöksen, että keskeytymättömän merivirran täytyy liikkua Beringin salmen seuduilta Grönlannin itärannikolle.

Nansen päätti käyttää tätä virtaa hyväkseen. Toiset olivat menneet pohjoiseen Atlantin puolelta, ja virta oli ajanut heidät takaisin. Hän tahtoi alottaa vastakkaiselta puolelta ja saada virran avukseen. Toiset olivat peljänneet ja välttäneet ajojäitä. Hän aikoi tavottaa ne ja hyvällä antautua vangiksi. Muut olivat menneet sopimattomilla laivoilla, jotka olivat pähkinänkuoren tavoin rusentuneet jääkenttien väliin. Hän päätti rakennuttaa laivan, jonka sisäänpäin viettävät kyljet eivät antaisi jäälle mitään otetta. Mitä pahemmin jää puristaisi, sitä varmemmin kohoaisi tämä laiva ylös vedestä ja kulkeutuisi jään selässä vahingoittumattomana virran myötä.

Hitaasti joutuisi matka, sen käsitti siitä, että "Jeannetten" tavarat olivat olleet taipaleella kolme vuotta. Mutta silloin saisi nähdä maapallosta seutuja, missä ei kukaan ollut ennen käynyt, ja tarjoutuisi hyviä tilaisuuksia tutkia meren syvyyttä, säätä ja tuulia. Juuri sen pisteen saavuttamista, jota sanotaan pohjoisnavaksi, piti Nansen vähempiarvoisena seikkana.

Niiden monien joukosta, jotka pyrkivät mukaan, valitsi hän kaksitoista parasta. Laivalle annettiin nimeksi "Fram", ja kapteenina oli Sverdrup. Hän oli ollut ennen Nansenin mukana seikkailemassa, silloin, kun he samosivat Grönlannin sisämaajään yli rannasta rantaan. Ruokavaroja heillä oli viideksi vuodeksi, ja he olivat mitä parhaimmin varustettuja.

Ensin piti päästä Uuden Siperian saarille. Sinne oli "Vega" osottanut tien, ja "Framin" tarvitsi vain seurata sen tolaa. Heti näiden saarten länsipuolelta suunnattiin kulku pohjoista kohti; pian oli laiva jäiden puristuksessa, ja aivan kauniisti kohosi se jään pinnalle, saamatta pienintäkään vuotoa. Sikäli kävi kaikki Nansenin laskelmien mukaan, ja ne kokeneet napamatkailijat, jotka olivat vakuuttaneet koko suunnitelmaa järjettömäksi, saivat sittemmin tunnustaa, että heidän viisautensa oli ollut riittämätön.

"Fram" ajautui, aivan kuten Nansen oli ennustanut, luoteiseen ja kulki yli suunnattomien merensyvyyksien, missä kahdentuhannen metrin naru ei tavannut pohjaa. Joulu vietettiin pohjoismaalaisella juhlimisella; kun kahdeksaskymmenes leveysaste sivuutettiin, pidettiin iloiset kekkerit, mutta suurinta riemua herätti kuitenkin auringon paluu helmikuun 20. p:nä.

Kevät ja kesä kuluivat ilman merkittäviä tapauksia. Jo kauvan oli Nansen hautonut rohkeata suunnitelmaa. Hän aikoi koiranreillä tunkeutua niin pitkälle pohjoiseen kuin mahdollista ja kääntyä sitten etelään, Frans Josefin maahan. "Fram" saisi sillaikaa jatkaa ajelehtamistansa, ja laivalla tehtäisiin tavalliset havainnot. Ainoastaan yksi mies seuraisi häntä. Hän oli valinnut luutnantti Johansenin. Vasta marraskuussa 1894 puhui hän tämän kanssa. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta; Johansen saisi pari päivää ajatusaikaa ennen vastauksen antamista. Mutta hetkeäkään miettimättä vastasi tämä myöntävästi. "Siinä tapauksessa alotamme valmistukset aamulla", sanoi Nansen..

Siihen meni koko talvi. He laittoivat kaksi yhden miehen kajakkia, jonkun verran isompia ja vähemmän vaapperia kuin eskimot käyttävät kalastusmatkoilla tai hylkeenpyynnissä. Kehykset liistoista sommiteltuina ja purjekankaalla päällystettyinä painoivat nämä palkoveneet ainoastaan kahdeksantoista kiloa. Ne olivat umpikantisia, ja kun soutaja oli asettunut istuinsijalleen keskelle ja tiivistänyt tarkoin ympäriltänsä, saivat aallot roiskua sekä hänen että kajakin yli, tuottamatta mitään haittaa.

Koiranreet, valjaat, kahden hengen makuusäkki, sukset, sauvat, ruokavarat, öljyuuni, — kaikki laitettiin valmiiksi. Kaksi kertaa lähtivät Nansen ja Johansen pohjoiseen, mutta kääntyivät takaisin. Toisella kerralla oli reki mennyt rikki, toisella oli kuormasto ollut liian raskas. Maaliskuun 14. p:nä lähtivät he "Framilta" viimeisen kerran ja suuntasivat matkansa pohjoiseen. Heillä oli kolme rekeä ja kaksikymmentäkahdeksan koiraa. Itse he hiihtivät, pitäen silmällä valjakkojaan. Aluksi oli jää tasaista, ja matka kului nopeasti. Sitten se kävi ryhmyiseksi ja epätasaiseksi, ja kulku oli vitkallista. Milloin mikin reki tarttui kiinni.

Parin päivämatkan jälkeen oli heillä neljäkymmentäkolme astetta kylmää, ja pienessä silkkiteltissä tuntui viileältä. He voivat kävellä yhdeksän tuntia, ja jään ollessa tasaista näyttivät nuo loppumattomat valkoiset lakeudet saattavan ulottua aina navalle saakka. Niin kauvan kuin he olivat liikkeellä, eivät he tunteneet pakkasta, mutta haihtuminen jäätyi vaatteisiin, ja he kulkivat jääpanssareissa, jotka natisivat joka askeleella. Puukovat hihat kalvoivat Nansenin ranteet verille, ja haavat eivät parantuneet ennen kuin myöhään kesällä.

Leiripaikaksi valittiin aina joku suojainen jään notkelma. Johansen hoitaa koiria ja antaa niille ruokaa. Nansen pystyttää teltin ja täyttää padan jäällä. Illallishetki on heille hauskin koko päivästä, silloin he ainakin lämpenevät sisällisesti. Sitte rientävät he makuusäkkiin. Siellä sulaa jää heidän vaatteistaan, ja he makaavat kuin kylmissä kääreissä koko yön. He uneksivat reistä ja koiravaljakoista, ja unessaan huudahtelee Johansen: "Kiirehtikää, senkin rakit, sivaan — ei, nyt menee päin honkia."

Kovin usein on jää epäsuotuisaa, reet tarttuvat kiinni, niitä täytyy kantaa ja työntää töyryjen ja railojen yli. Molemmat matkailijat pinnistävät yhä pohjoista kohti, yksi leveysaste on voitettu. Väsyttävää on kulkea ja laahustaa tällä tavoin. Toisinaan ovat he niin näännyksissä, että he melkein nukkuvat hiihtäessään, koirien hiljaa sipsutellessa heidän vierellään. Koiratkin uupuvat punnerrukseen. Pari on teurastettava. Ne palotellaan ja jaetaan kumppanien kesken, joista jotkut kuitenkin kieltäytyvät syömästä sellaista ruokaa.

Kun jää yhä huononi ja kylmä valkoinen aavikko näytti yhtämittaiselta kiviröykkiöltä niin kauvas kuin silmä kantoi pohjoiseen päin, päätti Nansen kääntyä takaisin. Mahdoton oli enää tavata "Framia". Monet tuiskut olivat lakaisseet umpeen kaikki jäljet. Ei auttanut muu kuin suunnata kulkunsa sitä saariryhmää kohti, jota nimitetään Frans Josefin maaksi. Tosin oli sinne seitsemänkymmentä penikulmaa, ja ruokavarat olivat loppumaisillaan. Mutta kun tulisi oikein kevät, tavattaisiin kai riistaa, ja miesten kahta pyssyä varten oli varattu 180 luotipatruunaa ja 150 haulipanosta. Koirien laita oli pahempi; niiden olo oli todellista koiranelämää tuolla Pohjolan perukoilla. Voimakkaammat saisivat vähin erin syödä heikommat. Niinpä kääntyivät vaeltajat takaisin ja tekivät pitkiä päivämatkoja mukiinmenevää jäätä myöten.

Toukokuun alussa oli ainoastaan kuusitoista koiraa jäljellä. Nyt teki pitkä kesäpäivä tuloaan napamerelle, ja kun oli vain yksitoista astetta kylmää, puhkuivat Nansen ja Johansen lämpimissään. Mutta jää oli viheliäistä. Alinomaa täytyi heidän retustaa rekiä yli syvien railojen ja korkeiden jääröykkiöiden, joita oli puristus läjännyt. Uuvuttavien ponnistustensa jälkeen hoipertelivat he suksilla eteenpäin. Koirille kävi eteneminen yhä raskaammaksi, mitä vähemmän niitä jäi jäljelle, mutta ruokavarat vähenivät myöskin.

Kesäkuu saapuu. Jäälokkien kirkuna vihloo ilmaa. Miehet pysähtyvät viikoksi leirille laittamaan kajakkinsa merikuntoon. Heillä on vielä leipää hyvinkin kuukaudeksi. Ainoastaan kuusi koiraa on hengissä. Kun on enää kolme jäljellä, täytyy heidän itse valjastautua rekien eteen.

Laskien kajakkinsa suureen pitkään avantoon ja kiinnittäen nämä yhteen suksilla, meloivat he jään reunaa pitkin. Toisella puolella ampuivat he kaksi hyljettä ja kolme jääkarhua, saaden siten lihaa pitkäksi aikaa. Viimeiset kaksi koiraakin saivat syödä itsensä kylläisiksi.

Vihdoin näkyi kaivattu maa etelässä, ja he riensivät sitä kohden. Kerran piti heidän mennä kajakilla railon yli. Nansen piti kiinni jään reunasta, kun kuuli Johansenin huutavan: "Ota pyssy!" Nansen kääntyi katsomaan ja näki ison karhun, joka oli lyönyt kumoon Johansenin ja seisoi nuuskimassa häntä. Nansenin piti siepata pyssy,. mutta samassa luisui kajakki loitomma, ja kun hän veti sitä takaisin, kuuli hän Johansenin huutavan aivan tyynesti: "Nyt saatkin kiirehtiä, muutoin on myöhäistä!" Viimein ulettui hän pyssyyn, ja karhu sai surmanlaukauksen.

Viisi kuukautta olivat he laahustaneet jäätä pitkin, kun elokuun alussa saapuivat jäänreunalle ja näkivät avovettä saarten luona. Nyt alkaisi merimatka, ja heidän täytyi erota kahdesta viimeisestä koirastaan. Se oli katkera hetki. Nansen otti Johansenin koiran ja Johansen Nansenin, ja pari luotia oli niiden uskollisuuden palkkana.

Matka jatkui helpommin ja nopeammin, kajakit olivat yhteen sidotut, niissä oli masto ja purje, ja ne pyyhälsivät ohi tuntemattomien saarten. Ankara aallokko pakotti heidät nousemaan maihin eräälle saarelle. Heidän parhaillaan vetäessään kajakkeja ylös tuli valkoinen mesikämmen juosta lönköttäen, vainusi heidät ja alkoi nuuskia heidän jälkiään. Kovin typeriä ovat nuo karhut, mutta nehän eivät ymmärrä paremmin. Matkailijoillemme merkitsi kontion vierailu ruokavaroja pitkäksi aikaa.

Nansen ja hänen matkatoverinsa tarkastelivat uutta valtakuntaansa, samosivat saaren sisäosaan ja palasivat sitte jääkarhupäivälliselleen, joka lisäsi hyvää vointia. He rakensivat pienen kivimajan, joka katettiin suksilla ja silkkiteltillä. Päivä ja tuuli pilkistivät joka lävestä, mutta heillä oli kyllä hyvä ollakseen, ja lihapata porisi ihratulella.

Nansen päätti talvehtia tällä saarella. Ne saaret, joita he olivat tähän asti nähneet, eivät olleet Frans Josefin maan tunnettujen osien näköisiä, ja Nansen ei oikein tiennyt, missä hän oli. Ei voitu uskaltautua avoimelle merellekään kajakeilla. Parempi oli siis kerätä talvivaroja, sillä pian tulisi pimeys, ja kaikki riista häviäisi.

Ensiksikin piti rakentaa mukava maja. Kiviä ja sammalia oli runsaasti saatavissa; ajopuun rungosta, joka löytyi rannalta, saataisiin kurkihirsi, ja jos vielä tavattaisiin pari mursua, silloin olisi kattauskin tiedossa.

Iso mursu loikoili juuri puhaltelemassa ulapalla. Tuossa tuokiossa työnnettiin yhteensidotut kajakit vesille, ja niistä pommitettiin jättiläistä. Se sukelsi, mutta tuli uudelleen ylös toisen purren alta, ja koko hökötys oli keikahtaa nurin. Lopuksi sai se kuolettavan vamman, mutta se vajosi juuri kun Nansenin piti iskeä siihen harppuuna.

Parempi onni oli kahden muun saalistuksessa, jotka makasivat mölisten jäällä ja viimein nukahtivat aavistamatta, että niiden hetket olivat luetut. Nansen sanoo, että niiden ampuminen tuntui murhalta ja että hän ei voi milloinkaan unohtaa niiden ruskeita, rukoilevia, kaihomielisiä silmiä, kun ne makasivat nojautuen torahampaillaan jäähän ja köhisivät verta kuin rintatautiset ihmiset.

Nyt piti nylkeä nuo isot eläimet sekä kuljettaa silava, liha ja nahat majalle. Kun haettiin rekiä ja puukkoja, ajatteli Nansen, että kenties oli kuitenkin turvallisempaa ottaa mukaan kajakit. Ja se oli onni. Sillä heidän molempien seistessä nirhaamassa kuin teurastajat, nousi navakka maatuuli, heidän jäälauttansa irtaantui maihinkiintyneestä jäästä ja ajautui ulomma saaresta. Mustanvihreä vesi maidonvalkeine lakkapäineen ammotti heidän takanaan. Siinä ei ollut aikaa miettiä. Hehän painuivat täyttä vauhtia merelle. Mutta noloa olisi ollut palata aivan tyhjin käsin. Senvuoksi sivalsivat he puoli vuotaa mukaansa ja laahasivat sen ja silavankimpaleet kajakkeihin. Lopen väsyneinä saapuivat he maihin seikkailurikkaan soudun jälkeen ja kiiruhtivat majaan.

Yöllä tuli karhuemä kahden ison penikan kanssa perinpohjaisesti tutkimaan majan ympäristöä. Emä ammuttiin, penikat juosta hölköttivät rannalle, heittäysivät veteen ja uivat jäänmöhkäleelle, joka hädin kannatti niitä. Ne kapusivat sen päälle, ja siinä ne seisoivat möristen ja valittaen, ja ihmettelivät kai, miksi emä viipyi niin kauvan maissa. Toinen tuupertui yli reunan, mutta kapusi uudestaan ylös liukkaalle jäälautalle, ja suolavesi norui sen turkista. Ne kulkeutuivat pois tuulen mukana ja häämöttivät piankin kahtena valkoisena pilkkuna melkein mustalla vedenpinnalla. Nansen ja Johansen tarvitsivat niiden lihat sitäkin suuremmalla syyllä, kun karhut olivat ahmineet kaikki mursunlihat majan ulkopuolelta. Kajakit työnnettiin vesille ja olivat pian karhujen lautan ulkosivulla. Ne ajettiin veteen ja kaahattiin rannalle asti, missä ne ammuttiin.

Jo alkoi kelvata. Kolme karhua yhtähaavaa! Sitte kohosi ensin ammuttu mursukin uudestaan ylös, ja sitä nyljettäessä tuli toinenkin kurkistelemaan ja pääsi sille seuraksi. Tukalaa työtä oli noiden valtaisten eläinten nylkeminen. Miesten viheliäiset vaatteet likosivat rasvassa ja veressä. Jäälokit kerääntyivät kovaäänisinä ja ahnaina läheltä ja kaukaa sieppaamaan perkkeitä. Pian lentäisivät ne etelään, meri menisi jäähän, ja napayö olisi autio ja hiljainen.

Uuden majan kuntoonsaaminen vei viikon. Mursun lapaluu kelpasi suksenporkkaan sidottuna lapioksi. Saman otuksen torahampaasta saatiin rekiliistaan kiinnitettynä oivallinen kuokka. Ja niin kohosivat uuden majan muurit, ja sisäpuolelle kaivoivat Nansen ja Johansen kuopan maahan sekä sommittelivat yhteisen makuulavan kivistä, jotka peitettiin karhuntaljoilla. Sitte kun vielä oli pari mursua ammuttu, oli heillä riittävästi kattausaineksia, jotka pantiin ajopuun rungolle. Kerran tuli tosin karhu ja repi kaikki alas, mutta se kävi sille kalliiksi, ja senjälkeen laitettiin katto lujemmaksi kivipainojen avulla. Saadakseen avonaiseen tulisijaan vetoa asettivat he katolle jäästä onsitetun savutorven. Ja sitte muuttivat he uuteen kotiinsa, jonka piti olla heidän asuntonaan koko pitkän talven aikana.

Lokakuun 15. p:nä näkivät he viimeistä kertaa sinä vuonna auringon, ja kolmas napayö alkoi. Karhut hävisivät eivätkä tulleet takaisin ennen kuin seuraavana keväänä. Mutta tunturiketut pysyivät paikoillaan ja olivat kovin tungettelevia ja pitkäkyntisiä. Ne varastivat purjenuoraa ja rautalankaa, harppuunan ja köyttä, ja oli tuiki mahdotonta löytää varastettuja tavaroita. Vaikea oli käsittää, mitä ne tekivät lämpömittarilla, joka oli ulkopuolella, sillä luulisipa niille olleen yhdentekevää, kuinka monta astetta kylmää oli niiden luolakodeissa. Koko talven tallustelivat ne katolla, murisivat, ulvoivat ja riitelivät, mutta siellä ylhäällä rapisi varsin rattoisasti, eivätkä miehet talvilevossaan olisi millään muotoa tahtoneet olla ilman kettuseuraansa.

Keskellä talviyötä tulee uudenvuodenpäivä paukkuvine pakkasineen. On niin kylmä, että miehet vain makaavat ja nukkuvat ja kurkistavat makuusäkistään ainoastaan syödäkseen. Toisinaan he eivät pistä nenäänsäkään ulos säkistä kahteenkymmeneen tuntiin, vaan viruvat horrostilassa kuin karhut pesässään.

Helmikuun viimeisenä päivänä ilmestyy aurinko vihdoinkin taas näkyviin. Se on sydämellisesti tervetullut, ja sitä seuraa muutamia aamunvirkkuja lintuja, rohkeita ruokkeja. Miehet peljästyvät toisiaan, kun päivä paistaa heihin. Tukka ja parta ovat saaneet kasvaa. He eivät ole peseytyneet vuoden päiviin ja ovat naamaltaan mustia kuin neekerit. Nansenilla, joka muuten on mitä vaaleaverisin, on nyt sysimusta tukka. Heille on suotava anteeksi, etteivät he kylve, kun on neljänkymmenen asteen pakkanen.

Ensimäinen karhu on saapunut. Se tulee raappimaan majaa ja pyrkii sisälle, sieltä kun tuoksuu perin herttaisesti. Luoti tervehtii sitä käytävässä. Ja kun se on paennut jyrkälle rinteelle, kohtaa sitä toinen, ja se kierii vinhasti kuin potkupallo alas. Sen lihoilla elivät Nansen ja Johansen sitte kuusi viikkoa. Päivien pitentyessä laittelivat he uusia varustuksia. Huopapeitteistään he ompelivat housuja. Jalkineita kursittiin kokoon, hihnoja leikeltiin mursunnahasta, uusia liistoja sovitettiin rekiin, ruokavaroja pantiin säilyyn, ja toukokuun 19. p:nä läksivät Nansen ja hänen toverinsa pesästään ja samosivat edelleen lounasta kohden.

Tuon tuostakin täytyi heidän pysähtyä lumimyrskyn vuoksi. Teltit he olivat uhranneet ja ryömivät sensijaan rekien väliin, jotka peittivät purjeella. Kerran vajosi Nansen sukset jalassa ja olisi hukkunut, ellei Johansen olisi päässyt apuun viime hetkessä. Vettynyt lumi oli ohuen jään verhona. Heidän täytyi aina pitää varansa ja etsiä kannattavaa jäätä. Ruokavarat loppuivat, mutta meressä vilisi mursuja. Toisinaan olivat eläimet niin pelottomia, makaillessaan ryhminä jäällä, että Nansen saattoi mennä ihan lähelle valokuvaamaan niitä. Kun yksi uros ammuttiin, makasivat toiset paikoillaan, ja ainoastaan suksenporkilla huidellen pääsi niistä eroon. Silloin laahustivat ne peräkkäin tiehensä ja molskahtivat pää edellä veteen, joka näytti kiehuvan niiden ympärillä.

Kerran oli vaeltajilla niin tasainen jää ja hyvä myötätuuli, että he nostivat purjeet rekiin, seisoivat suksilla edessä ja ohjasivat ja antoivat luistaa, jotta viuhui.

Toisena kertana purjehtivat he yhteenköytetyillä kajakeilla ja aikoivat poiketa maihin eräälle saarelle, saadakseen paremman näköalan. Kajakkipari kiinnitettiin nahkanarulla. Heidän kuljeskellessaan saaren laella huudahti Johansen: "Hei, kajakithan ovat karussa!" He ryntäsivät alas rantaan. Tuuli kävi maalta päin. Ulapalla oli armottomasti menossa koko heidän nykyinen maallinen tukensa. "Ota kelloni!" huusi Nansen, heitti pari vaatekappaletta yltään, hyppäsi jääkylmään veteen ja lähti uimaan kajakkien perässä. Nämä ajelehtivat nopeammin kuin Nansen ui. Näytti toivottomalta. Hän tunsi jäsentensä jäykistyvän, mutta hänen mielestään sopi yhtä hyvin nukkuakin kuin uida takaisin ilman aluksia. Hän ponnisteli henkensä edestä, väsyi, asettui selälleen, jatkoi, näki välimatkan lyhenevän ja elpyi viimeiseen yritykseen. Hän oli aivan puutunut ja uppoamaisillaan, kun sai kiinni aluksiin sidotusta suksesta ja pääsi sen varassa hengähtämään. Sitte hän vääntäytyi toiseen kajakkiin ja souti takaisin, takaisin, hytisten ja hampaat loukkua lyöden, jäykkänä ja siniseksi kylmettyneenä. Mutta maihin hän saapui. Johansen pisti hänet makuusäkkiin ja latoi hänen päälleen mitä saatavissa oli. Ja muutaman tunnin nukuttuaan oli hän pirteä kuin särki ja antoi illallisen maistua. Yhä eteenpäin etelää kohti joutuu heidän uskalias retkensä yli jään ja aaltojen. Nyt purjehtivat he enimmäkseen kajakeilla. Mursu sukelsi esille Nansenin aluksen vierestä ja koetteli torahampaillaan sen kestävyyttä, ollen vetää sekä kajakin että soutajan mukanaan suolaiseen syvyyteen. Kun eläin oli vetäytynyt tiehensä, tunsi Nansen epämieluisan kylmää ja kosteaa jaloissaan. Hän souti lähimmälle jäänreunalle. Siinä vajosi matalaan veteen kajakki, joka oli vähitellen täyttynyt, ja koko sen sisältö kastui ja turmeltui. Silloin täytyi heidän pitää kunnollinen pysähdys ja korjata kaikki vammat, mursujen röhkiessä ja puhkuessa ihan likellä.

Tämä Nansenin matka on urotyönä ainoa laatuaan naparetkien historiassa. "Erebuksen" ja "Terrorin" 134 miehestä ei ainoakaan ollut kyennyt pelastautumaan, vaikka he eivät olleet menettäneet laivojansa ja vaikka olivat aivan lähellä rannikkoa, missä oli ihmisiä ja riistaa. De Long oli menehtynyt epäsuotuisissa olosuhteissa. Mutta nämä kaksi norjalaista olivat nyt viettäneet napamerellä viisitoista kuukautta ilman mitään vaurioita, vieläpä pysyen mitä parhaassa voinnissa.

Heidän vapautumisensa hetki oli lähellä. Kesäkuun 17. p:nä tapasi Nansen äkkiarvaamatta miehen koirineen, englantilaisen Jacksonin, joka oli oleskellut kaksi vuotta Frans Josefin maalla, tehden rekimatkoja ja tutkimuksia. He menivät Jacksonin taloon, jonne Johansen myöskin haettiin. Kesällä tuli alus tuomaan Jacksonille lisätarpeita. Sillä laivalla matkustivat Nansen ja Johansen kotiaan. Jo Vuoreijassa saivat he sähkösanomia omaisiltaan, ja heidän ilollaan ei ollut rajoja. Ainoastaan yksi huoli painoi heitä. Missä oli "Fram?"

Eräänä yönä herätettiin Nansen Hammerfestissä. Oven takana seisoi lähetti ja tahtoi heti puhutella häntä. Kyllä, mutta lähetin piti odottaa, kunnes hän sai vaatteet yllensä, arveli Nansen. Vihdoin tuli hän ulos. Sähkölennätinkonttorin päällikkö itse oli lähettinä. "Niin, katsokaas, minulla on sähkösanoma, joka varmaan herättää mielenkiintoanne", sanoi lennätinpäällikkö. Nansen avasi ja luki: "'Fram' saapunut mitä parhaassa kunnossa. Kaikki hyvin laivalla. Lähden heti Tromsöhön. Tervetuloa kotiin." Ja sähkösanoman lähettäjä oli "Framin" kapteeni, urhoollinen ja uskollinen Sverdrup.

23. Ilmapurjehtija.

Ruotsalainen Andrée oli jo tunnettu ilmapallopurjehtija ja kuuluisa tavattoman vaarallisesta retkestään öisessä syysmyrskyssä Ahvenanmaan saariston yli, kun hän esitti suunnitelman ilmapallomatkaa varten, joka ei rajottunut Itämereen. Hän tahtoi leijua yli koko Pohjoisen Jäämeren Huippuvuorilta Beringin salmelle, 370 penikulman taipaleen, ja mikäli mahdollista lentää suoraan pohjoisnavan yli. Se on rohkein suunnitelma, mitä tutkimusmatkailija on milloinkaan laatinut. Ja Andrée oli miettinyt niin kauvan ja niin tarkkaan, että hän tiesi täsmälleen, kuinka paljon mikin nuora, mikin ruuvi sai painaa. Pallo oli valmistettava kaksinkertaisesta ja kolminkertaisesta kiinalaisesta silkistä ja öljyttävä sekä ulkoa että sisältä, jotta se menettäisi mahdollisimman vähän 4.500 kuutiometrin suuruisesta vetykaasu-sisällöstään. Läpimitta olisi kaksikymmentä metriä, ja yläosan pinta verhottaisiin kalotilla, joka estäisi lumen tarttumasta verkkoon.

Pitkien laahusköysien avulla pidettäisiin pallo aina samalla korkeudella. Ne valmistettaisiin kookoskuiduista, jotta ne kelluisivat veden päällä; jään yli liukuisivat ne paljoa keveämmin kuin maan yli, missä ne usein tarttuvat puihin ja muihin esineihin ja panevat pallon vaarallisesti nytkähtelemään. Jos puolet köyttä on maassa ja toinen puolikas leijuu ilmassa, niin ainoastaan jälkimäinen painaa palloa alaspäin. Mutta jos pallo vaipuu, joutuu yhä suurempi osa köyttä lepäämään maassa, joten pallo keventyy ja kohoaa. Laahusköydet estävät sitä myös nousemasta liian korkealle, sillä mitä pitemmät osat köysiä riippuu ilmassa, sitä enemmän ne painavat palloa taas alas. Seurauksena on, että se aina pysyy jokseenkin samalla korkeudella maan pinnasta.

Laahusköysillä on toinenkin tarkoitus. Kihnaten meren pintaa tai jäätä ne ehkäisevät pallon nopeutta. Tuuli kulkee senvuoksi joutuisammin kuin pallo, joka ei ole vapaa, vaan laahautuu maan varassa. Asettamalla purjeen jommallekummalle sivulle voipi siis jossain määrin ohjata palloa oikealle tai vasemmalle vallitsevasta tuulensuunnasta.

Palmikoiduista pajunvesoista tehdyn gondoolin tulee olla pyöreä, tilava, luja ja kevyt, varustettu katolla, jonka päällä ilmapurjehtijat voivat seistä tekemässä havaintojaan kuten rintasuojan reunustamalla lavalla. Luukusta päästään alas gondooliin, jossa on makuusijat kahdelle miehelle. Kattoon on kiinnitetty pieniä vitsaskirjahyllyjä, ja parista ikkunasta avautuu näköalaa. Seinissä on runsaasti taskuja ja silmukoita kaikenlaisille kapineille. Kuuden paksun köyden varassa riippuu gondooli kantorenkaassa. Kahdeksan 70 metrin pituista painolastiköyttä riippuu ilmalaivasta lieventämässä sysäyksiä, siltä varalta että tuuli äkkiä painaa pallon maanpintaa vasten. Ne voidaan myös sivaltaa poikki, jos pallo menettää niin paljon kaasua, ettei se kykene kannattamaan ilmassa koko painoitustaan. Kaikki nämä laahus- ja painolastiköydet vastaavat yhteensä noin 1.000 kiloa.

Pallon arveltiin voivan pysyä ilmassa kolmekymmentä päivää. Mutta saattoihan tapahtua, että se joutui tyveneen tai ajautui takaisin napaseudun ahtojään yli. Sen vuoksi oli oltava varustautuneita jättämään ilmapallo ja lähtemään paluumatkalle yli jään. Siitä syystä otettiin mukaan kelkkoja ja lumikenkiä, teltti, purjekankainen vene ja kolme kivääriä ampumatarpeineen. Sadaksi päiväksi lasketut ruokavarat sullottiin säkkeihin ja taskuihin kantorenkaan yläpuolelle.

Kuinka laitettaisiin ruokaa ja saataisiin jotakin lämmintä tuolla ylhäällä kylmässä? Siihenkin oli keino; valmistettiin erikoinen keittokoje, jonka tuli riippua nuorassa syvällä ilmapallon alla. Tarvitsi vain asettaa rasiallinen lihamöykkyjä, kala-annos tai lientä pataan, pitää väkiviinalamppu täytettynä ja laskea koko laitos gondoolin alapuolelle. Narusta vetämällä saatiin tuli lamppuun, ja kun ruoka oli kiehunut tarpeeksi kauvan, voitiin letkun avulla sammuttaa liekki ja sitten vetää ylös keittokoje.

Eikö noilla rohkeilla ilmapurjehtijoilla ollut mitään keinoa tietojen antamiseksi lennossaan matkansa kulusta? Kyllä oli; he ottivat mukaansa kolmetoista korkkipoijua, joiden ympäri oli kierretty kuparilankaa ja sisälle sovitettu metalliputki kirjesäiliöksi. Poijut olivat numeroittuja, ja isoin aiottiin heittää ulos, kun oltaisiin päästy pisimmälle pohjoiseen.

Ja eräällä tavalla voitiin lähettää kirjotettuja kirjeitä suoraan halki ilman. Tähän tarkotukseen ostettiin viitisenkymmentä kirjekyyhkystä, parasta rotua. Ilmamatkalla asustaisivat kyyhkyset kevyissä vitsashäkeissä, jossa niillä oli pieniä aluminiumista tehtyjä vesikaukaloita ja pikku vasuja jyvien, herneiden ja rapsinsiementen säilyiksi. Kyyhkyset otettiin mukaan Huippuvuorille.

Niin, kaikki oli hyvin harkittua. Kokonainen teos on kirjotettu tuon matkan pelkästä varustamisesta. Kahden seuralaisensa kanssa piti Andréen nousta ilmaan Tanskalaissaarelta Huippuvuorten pohjoisrannikolta heinäkuun alussa, jolloin aurinko on näkyvissä yötä päivää. Silloin voisi aina ottaa valokuvia, jos purjehtisi yli tuntemattomien saarten. Alituinen auringonpaiste pitäisi kaasun pallossa samalla lämpöasteella, ja kantovoima pysyisi siten muuttumattomana niin kauvan kuin pallo oli ylhäällä.

Andrée oli varma matkan onnistumisesta. Niin, parhaassa tapauksessa kävisi kaikki kuin tanssi. Eräällä ilmapallomatkallaan, Göteborgista Gotlannille, hän oli viilettänyt neljäkymmentä penikulmaa kolmessa tunnissa. Sellaisella vihurilla hän pääsisi navalle yhdeksässä tunnissa. Tavallisella tuulella kulkisi sen matkan parissa päivässä. Niin, jos hänellä olisi onnea sään suhteen, ja jos hän saisi hyvän etelätuulen Huippuvuorilta ja muutenkin kaikki kävisi myötäisesti, niin hän voisi olla viikon kuluttua Beringin salmella taikka jossakin kohti Aasian tai Amerikan pohjoisrannikkoa. Mutta "tuuli puhaltaa minne se tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, etkä tiedä, mistä se tulee tai mihin se menee".

Ruotsissa herätti hanke ensin hämmästystä, sitten ihailua ja lopuksi ihastusta. Mutta mistä saisi Andrée rahat? Tarvittiin kaksisataatuhatta markkaa. No, Alfred Nobel tarjoutui merkitsemään puolet, kuningas Oskar, joka anteliaasti kannatti kaikkea, mitä tutkimusmatkoiksi sanottiin, avusti neljänneksellä, ja muut lahjottivat lopun.

Kun kaikki oli valmista, matkusti Andrée Huippuvuorille. Tanskalaissaarelle rakennettiin mahtava, vajan näköinen talo ilmapallon suojaksi, sitä täytettäessä. Heinäkuun lopulla oli pallo täytettynä, ja nyt odotettiin vain etelätuulta. Mutta tuuli puhalsi alati pohjoisesta tai lännestä. Päivät kuluivat, sumu ja lumiräntä eivät parantaneet toiveita. Odotettiin turhaan. Suotuisaa tuulta ei vain tullut. Vuodenaika kävi myöhäiseksi. Hänen täytyi kääntyä takaisin. Pallo tyhjennettiin, kaikki tavarat sullottiin kokoon, ja sitten hän matkusti Tukholmaan. Jotkut pilkkasivat häntä, mutta useimmat ihailivat hänen maltillisuuttaan. Varat, jotka tarvittiin uuteen yritykseen, merkittiin Ruotsin miesten keskuudessa heti. Toukokuun puolivälissä seuraavana vuonna piti hänen palata Tanskalaissaarelle.

Toukokuun 12. p:nä 1897 jätti hän Tukholman ainiaaksi. Lähtö tapahtui nyt aivan hiljaa. Häntä oli usutettu tarpeeksi, ja saattoi käsittää, että hän nyt nousisi ilmaan, meni se sitte syteen tai saveen. Kesäkuussa vallitsi Tanskalaissaarella sama kiire kuin edellisenäkin vuonna. Heinäkuun alussa oli kaikki valmiina, ja odotettiin vain etelätuulta. Koitti sunnuntai, heinäkuun 11. p. Jo kello kolmelta aamulla näkyi vedenkalvossa pientä viriä Hollantilaisniemen edustalla. Se oli etelälounainen tuulahdus ja voimistui hetki hetkeltä.

Kanunaveneestä, joka oli tuonut heidät sinne, komennettiin miehistö maihin repimään ilmapallorakennusta, jolloin käytettiin monia huolellisia varokeinoja pallon vahingoittumisen estämiseksi. Kaikista valmistuksista suoriudutaan viimein, Andrée kiittää auttajiansa, ristii pallonsa "Kotkaksi" ja jättää kiireiset jäähyväiset kullekin. Hän hyppää ylös gondoolin kannelle, jonne hänen molemmat kumppaninsa Strindberg ja Fränkel ovat jo asettuneet isänmaan lipun suojaan. Pidäkepunnuksien nuorat katkaistaan yhtaikaa, ja "Kotka" kohoaa majesteetillisesti pesästään.

Laahus- ja painolastiköysien siukuessa vettä myöten ja kyntäessä leveätä vakoa meren pintaan, leijuu "Kotka" koilliseen päin yli Hollantilaisniemen. Sitä ennen laskeutuu se kerran arveluttavasti, kenties ylhäältäpäin vaikuttavan tuulen painamana. Gondooli ihan koskettaa laineitakin, mutta poukkoaa jälleen ylös. Yhdeksän hietasäkkiä on heitettävä yli laidan, jotta "Kotka" suoriutuu tuulen alapuolella kohoavista kallioista. Kaksisataa kiloa painolastia meni siten hukkaan. Pahinta oli kuitenkin, että hyvin suuri osa laahusköysiä oli mennyt poikki ylösnoustessa. Siinäkin menetettiin puoli tonnia painolastia.

Koko se suunnitelma, johon Andrée oli perustanut matkansa, oli siten kumoutunut. Hänellä ei enää ollut kunnollista laahuskiinnikettä maanpinnalla, hän leijui irrallisessa ilmapallossa, tahdottomasti seuraten oikullisia tuulia.

"Kotka" nousikin noin seitsemänsataa metriä korkealle. Hetkisen oli se pilven peitossa, mutta tuli jälleen näkyviin. Tunnin kuluttua hävisi se ikuisiksi ajoiksi kalliosaarten taakse koilliseen ja meni suureen yksinäisyyteen.

Hiljaisina ja vakavina läksivät ruotsalaiset "Svensksund"-laivalle ja matkustivat kotiaan.

Miten jännittyneenä odottikaan koko maailma uutisia Andréesta, ja kuinka sähkölennättimet toimivatkaan, kun tuli tietoon, että hän oli kohonnut ilmaan ja hävinnyt pohjoiseen! Tuskin oli koko maailmassa sanomalehteä, joka ei olisi sisältänyt palstamäärin kuvauksia tästä uhkarohkeasta lennosta. Ja kaikkialla ihmeteltiin, miten siinä käynee. Koetettiin laskea, kuinka kauvas etelätuulta saattoi riittää ja missä pallo todennäköisimmin tulisi taas näkyviin. Siinä kunnossa, missä "Kotka" oli noussut, ei arveltu sen voivan pysyä ilmassa pitempään kuin korkeintaan kaksi viikkoa. Mutta siinä ajassa ehtisi se kulkea suunnattomia matkoja, ja milloin hyvänsä saattoi se tulla näkyviin asutuilla seuduilla. Valaanpyytäjiä ja kalastajia oli parastaikaa liikkeellä pohjoisilla vesillä. Ja jännitys kohosi sitä mukaa kuin päivät kuluivat. Ei välitetty enää pohjoisnavasta. Mihin ikinä pallo laskeutuisikin, olisi se suorittanut merkillisimmän purjehduksen, mistä ihmiset olivat koskaan kuulleet puhuttavan.

Tuskin oli kahta viikkoa kulunut, kun jo ensimäiset huhut kiersivät lihavin kirjaimin maailman sanomalehdistön palstoilla. Heinäkuun 17. p:nä oli eräs hollantilainen nähnyt pallon kelluvan Vienanmerellä. Asiaa tutkittaessa saatiin selville, että se oli luultavasti ollut vain kuollut ja pöhöttynyt valas, minkä hollantilainen oli nähnyt.

Sitten ihan sateli huhuja joka puolelta. Grönlannin länsirannikolla oli kuultu pyssynlaukauksia mereltä. Selvästi oli siellä Andrée tovereineen jäälautalla ajelehtamassa etelään aivan kuin "Polariksen" miehistö. Kun laivoihin syyspimeällä kuultiin jäälokkien, kiislojen tai ruokkien kirkunaa, heti oli Andrée siellä purjekangaskanootissaan tuuliajolla ja huusi apua.

Ja kuinka moni pohjoisnavan naapureista olikaan omin silmin nähnyt pallon! Kaukana sisä-Siperiassa olisivat venäläiset turkiskauppiaat ja talonpojat voineet mennä valalle, että he näkivät pallon leijailevan sen tai sen kylän yli. Etäisessä idässä oli maanpakolaisten saarella Sahalinilla "Kotka" hiljaa ja salaperäisenä leijunut alastomien kallioiden yli.

Pohjois-Amerikan intiaanit olivat nähneet pallon. Toiset olivat tietävinään, että Andrée oleksi Klondikessa ja oli lähettänyt kirjeitä sieltä. Kerrottiinpa, että pallo oli eräänä päivänä viilettänyt yli Brittiläisen Columbian. Kanadassa olivat eskimot nähneet muutamia valkoihoisia miehiä, joilla oli ruokavaransa isossa kummallisessa vehkeessä. Toiset olivat nähneet näkyjä ja tiesivät, että Andrée ja hänen toverinsa olivat pudonneet mereen ja hukkuneet — he olivat itse nähneet, miten se tapahtui. Toiset taas vakuuttivat, että Andrée oli vielä elossa, mutta tarvitsi pikaista apua.

Jo syksyllä lähetettiin Ruotsista apua, ja ruokavaroja asetettiin sellaisille paikoille, missä arveltiin Andréen mahdollisesti käyvän. Eräs retkikunta tutki suuren osan siperialaista jäämerenrannikkoa ja alotti De Longin ja hänen tovereittensa silloin tyhjistä haudoista. Professori Nathorst luuli, että Andrée ja hänen toverinsa olivat joutuneet Itä-Grönlantiin, missä he olisivat voineet kauvan elää myskihärillä. Hän varusti senvuoksi "Antarktik"-laivan ja tutki rannikon läpikotaisin. Andréeta hän ei löytänyt, mutta hän toi kotiin erinomaisia karttoja, kokoelmia ja havaintoja.

Niin kuluivat kuukaudet ja vuodet. Silloin tällöin nousi uusi huhu ja herätti uinuvan jännityksen uudelleen henkiin.

Mutta minne olivat ne kolmetoista poijua joutuneet, ja missä olivat ne kolmekymmentä kyyhkystä?

Poijuista löytyi parin vuoden kuluttua viisi. Kolme oli rikkoutunutta, ja niistä puuttui putket kirjeineen. Kahdessa oli kirjelmä, ja ne olivat kulkeutuneet pitkät matkat virran mukana meren yli. Toinen löytyi Norjan pohjoisrannikolta, toinen Islannista. Ne oli heitetty pallosta k:lo 10 ja k:lo 11 samana päivänä, jona Andrée oli noussut ilmaan, ja kirjelaput antoivat lyhyitä tietoja suunnasta, paikasta, johon poiju oli heitetty, ja matkalaisten tilasta. Kello kymmenen kulkivat he koillista kohti, kaikki meni hyvin; he leijailivat irtojään yläpuolella, "ilma ihana, mieliala erinomainen". Kello yksitoista olivat he kuusisataa metriä merenpinnan yläpuolella, "kaikki hyvin".

Ainoastaan yksi kyyhkynen tavattiin. Sen löysi jo neljä päivää ilmaannousun jälkeen eräs norjalainen valaanpyyntilaiva. Ja merkillisintä sen tiedonannossa oli se, että Andrée oli kirjottanut sen heinäkuun 13. p:nä kello puoli yksi päivällä. Pallo oli silloin leijunut ilmassa neljäkymmentäkuusi tuntia ja pysynyt ylhäällä kauvemmin kuin mikään muu ilmalaiva. Pienessä kokoonkäärityssä silkkipaperissa oli luettavana m.m.: "Kaikki hyvin pallossa. Tämä on kolmas kyyhkysposti. Andrée". Pallo oli silloin Huippuvuorten pohjoispuolella, mutta ajautui hyvää vauhtia itäkaakkoon.

Sen hetken jälkeen ei tiedetä mitään "Kotkan" kohtalosta eikä kai tulla tietämäänkään.

Vielä kaksi vuorokautta ilmaannousun jälkeen oli kaikki hyvin pallossa, ja matkailijoilla ei ollut mitään syytä pelkoon lähimmän tulevaisuuden suhteen. Kenties he ovat leijuneet ympäri, milloin pohjoista, milloin etelää kohti useita päiviä. Pallon kantovoima vähentyi kuitenkin päivä päivältä, ja viimein ei "Kotka" enää jaksanut kantaa taakkaansa. Silloin heidän täytyi painua alas. Missä se on tapahtunut ja miten, sitä ei voi tietää.

Jos he laskeutuivat ahtojäälle navan läheisyyteen, Beringin salmen taholle, oli heidän asemansa melkein toivoton, kun ruokavarat eivät voineet riittää pitkään jäävaellukseen.

Luultavimpana pidetään, että pallo kulkeutui meren eteläiseen osaan Frans Josefin maan ja Kuolan niemimaan välille. Pallo on väljennyt vähitellen ja painunut yhä alemma. Kaikki köydet on katkaistu sen keventämiseksi. Kaikki painolasti on heitetty ulos. Siten on pallo leijunut vielä muutaman tunnin, kenties päivän. Mutta sitten se on taas vajonnut, ja tummanvihreä meri on ammottanut heidän allaan. Silloin on viimeiset poijut uhrattu, ja kaikki, mitä ilman on voitu tulla toimeen, on heitetty pois. Pallo on kohonnut hetkeksi, mutta sitte jälleen laskenut, avutonna ajelehtaen pienimmänkin tuulenhengen mukana. Audrée oli mies, joka ei lannistunut vaaran hetkenä. Hän ja hänen toverinsa taistelivat urheasti viimeiseen asti.

Jos tuuli on käynyt vanhan maailman pohjoisrannikolle päin, olisi heillä ollut toivoa saada piankin ihmisten apua. Silloin ovat he saattaneet syytää mereen melkoisen osan ruokavaroja ja paljon muuta. Jäljellä olleet kyyhkyset voitiin laskea vapauteen ja niiden häkit heittää alas. Kenties matkalaiset kuitenkin vajosivat eivätkä nähneet missään maata. Silloin on lopulta ollut kysymys elämästä ja kuolemasta. Gondooli on laahannut vettä kuin kelkka, heittelehtinyt sinne ja tänne ja saanut töytäyksen jokaiselta aallonharjalta. Silloin ovat he kiivenneet ylös kantorenkaaseen ja irrottaneet gondoolin. Sellaisen kevennyksen jälkeen on "Kotka" noussut viimeiseen lentoonsa. Kenties he ylemmässä ilmakerroksessa tapasivat tuulen, joka ajoi heidät taas merelle. Tuollaisessa tilanteessa on kysymys ainoastaan joistakuista tunneista, sillä sitte kun pallo on saavuttanut suurimman korkeutensa, painuu se jokseenkin nopeasti. Kun he seuraavalla kerralla olivat alhaalla vesirajassa, ei ollut mitään muuta kuin kantorengas irrotettavana.

Millaiseksi heidän loppunsa tulikaan, toivokaamme sen olleen pikainen! Vielä tänä päivänä, näin monen vuoden kuluttua, emme tiedä siitä. Heidän retkensä on ollut turha, mutta itse pysyvät he kaikkina aikoina miehekkyyden ja miehuuden esikuvina. He uursivat uusia uria, ja se aika on lähellä, jolloin muut paremmilla apuneuvoilla seuraavat heidän näkymättömiä jälkiään "ylös ilmojen halki ja ulapan yli kuin myrskynä tuulten teitä".