NAVALTA NAVALLE II

Toinen matka

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa, 1913.

SISÄLLYS:

1. Matka Nordkapiin. 2. Brittiläisen maailmanvallan keskus. 3. Maailman pääkaupunki. 4. Ikuinen kaupunki. 5. Pompeji. 6. Gordon ja orjakauppa. 7. Gordon Kartumissa. 8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa. 9. Afrikan eläinmaailmasta. 10. Leijona. 11. David Livingstone. 12. Henry Stanley. 13. Sahara. 14. New York. 15. Suomalaiset Amerikassa. 16. Suuressa Lännessä. 17. Etelä-Amerika. 18. Tyynenmeren saaria. 19. Australian halki. 20. Etelänavalle. 21. Suuren retkikunnan kohtalo. 22. Pohjoisnavalle. 23. Ilmapurjehtija.

1. Matka Nordkapiin.

Määrättömän kaunis on tämä kaupunki! tulee ajatelleeksi, kun Lapinmaan-junan kiidättämänä etenee pohjoiseen päin Tukholmasta ja näkee punaiset ja harmajat talot, mustat levykatot ja korkeat, suipot kirkontornit ilta-auringon hohteessa. Rakennusryhmien vielä häämöttäessä keskikesän rehevästä vehmaudesta kysyy katselija itseltään, miltä taholta Tukholma kuvastuu kauneimpana. — Se on yhtä viehättävä joka suunnalta! Kaupunki, joka levittäytyy saarten ja nienten yli laajojen ulappain keskellä, syleillen pohjoisessa kunnaita ja kavuten etelässä jyrkänteille, — kaupunki, joka katselee kuvaistansa Mälaren-järven kalvosta ja kurkistelee Itämeren sadoille suolahyrskeen suutelemille luodoille, kevättulvien kohistessa sen siltojen alitse, ei voi olla viehätystä vailla.

Mutta nyt katoaa Tukholma katseiltamme, ja näkymättömiin painuu Ritariholman kirkkokin ylväine kuninkaanhautoineen.

Vinhasti vie meitä höyryhepo pohjoiseen päin. Tuolla kohoaa Upsalan tuomiokirkko Fyris-joen partaalla akateemisen opinahjon yli. Ja täällä kätkevät ikivanhat hautakummut muinaisen ajan tarunomaisia seikkailuja.

Meitä on kahdeksanmiehinen seurue, joukossa huomattava vieras Englannista. Määränämme on edetä Pohjolan perukoille. Meille on varattu junan kaksi viimeistä vaunua. Etumaisessa on meillä omat makuuosastomme, takimaisessa on kaksi tilavaa salonkia kalustettu pöydillä, tuoleilla ja lepoistuimilla. Sen takasillalta näemme pakenevan maiseman ja ne kiiltävät kiskot, jotka rautavanteen tavoin yhdistävät Tukholman Narvikiin Atlantin rannikolla.

Syväksi ja valtaiseksi on Dal-joki uurtanut uomansa metsäisten kunnaitten halki Pohjanlahden rantaan. Myhäilevänä ja hiljaisena uneksii maa ympärillämme illan kuulakkuudessa. Tunnit kuluvat. On kesäkuun 27. päivä, valoisain öiden aika. Ei henno lähteä levolle. Milloin kiinnittää katseen pieni järvi, jonka saarilla ja niemekkeillä närtteet nukkuvat seisaallaan, milloin viheriöitsevä niitty, jonka laidassa pilkottaa havumetsän tummalta taustalta rivi valkoisia koivunrunkoja.

Mutta jonkunhan verran täytyy toki uinahtaa, vaikka siten menetämme Hälsinglandin ja Medelpadin maisemat. Ja seuraavana aamuna ihailemme Angerman-joen hurjana kuohuvaa koskea, kun juna hetkeksi pysähtyy Forsmon sillalle, valtakunnan korkeimmalle. Männyt, kuuset ja koivut kilpailevat kaikkialla keskenään. Olemme sahalaitosten ja ehtymättömien metsien maassa. Muutaman järven selällä näemme yhteensidottujen pölkkyjen saartaman tukkilautan ajautumassa uittokuurnaan, joka on hirsistä rakennettu korkeiden hepojen päälle.

Saavumme Länsipohjaan, ja juna jumisee Uumajan joen yli uhkeata rautasiltaa myöten, jolle yksikään edellisistä ei vedä vertoja. Ja sitten olemme taas metsien sisällä, pelkkää kuusikkoa ympärillämme.

Yhä ylemmäksi pohjoiseen käy kulkumme. Skelleftejoki jää jo taaksemme. Laajoilla aloilla on metsä harvaa ja kituliasta, mutta sitte taas näkyy notko, missä se rehottaa yhtä tuuheana kuin ennenkin. Voimallisena ja ylpeänä virtaa Piitimen joki, täynnä tukkeja. Päivä on iltaantunut, taivas käynyt sameaksi ja aurinko piiloutunut kultareunaisen pilviseinän taakse. Jyrkkien metsärantojen sulkeman hiljaisen järven yli soutaa uutis-asukas ruuhessaan, ja metsän kuvaiset vipajavat veneen laineissa.

Teitä, sivuraiteita, vastarakennettuja taloja, kasarmeja, taampana kolme vuoriin louhittua varustusta — ja me pysähdymme Bodeniin. Täällä on valtakunta teljennyt pohjoiseen porttinsa. Asemasillalla syntyy tungos, ja tykkimiehiä vilahtelee joka taholla. Junahan tuopi vereksiä terveisiä Tukholmasta.

Matkasuunnitelmaamme kuuluu käynti Luulajassa. Rannikkoa lähetessämme tihenee metsä ja kohoaa yhä korkeammaksi. On keskiyö, kun pääsemme perille ja vaellamme pitkin katuja Norrbottenin pääkaupungissa, joka on viimeisestä tuhoisasta tulipalostaan ylennyt kovin hienona ja uutukaisena. Isompien katujen varsilla näyttävät minusta koivukujat yhtä omituisen viehättäviltä kuin Singapurin palmut. Pohjoisessa hohtelevat pilvien reunat huikaisevassa purppurahehkussa. On valoisa päivä. Eikä sentään ainoatakaan asukasta liikkeellä! Onko tämä kaupunki lumottu tai hyljätty? Voi, niin — keskiyön hetkihän nyt onkin.

Aamusella vie meidät pikku höyrylaiva Svartö-saarelle. Tuolla koillisessa aavistamme Pohjanlahden pohjukan olevan, mistä rannikko kaartuu Suomen puolelle Tornion, Oulun ja Vaasan kautta. Ystävällisten oppaiden ohjaamina käyskentelemme valtaiselle puusillalle, joka kohoaa kuusitoista metriä vedenpinnan yläpuolelle. Molemmin puolin on kaksi isoa malminkuljetuslaivaa kiinnitetty pollareihin. Sillalle saapuu junallinen malmivaunuja, jokaisessa kolmenkymmenen tonnin taakka. Kun ensimäinen joutuu siltaan sovitetun luukun kohdalle, avataan sen pohja, ja kuuluu korvia lumpeuttava rämähdys malmisoran syöksähtäessä rautalevyillä sisustettua jättiläiskuurnaa myöten alas höyrylaivan lastiruumaan.

Siten tyhjentyy vaunu toisensa jälkeen, juna seuraa toistaan, ja tuhannen tonnia tunnissa saavat lastikseen laivat. Nämä lähtevät johonkin ulkomaiseen satamaan, esim. Rotterdamiin, mistä malmi kuljetetaan edelleen lotjilla Westfalin suuriin rautatehtaisiin.

Kaikki tämä malmi tulee Jällivaarasta ja Malmivuoresta (Malmberget). Talvella, merenkulun ollessa seisauksissa, pannaan malmi varastoon Luulajan laiturille. Siellä oli nyt 600.000 tonnia. Kummallista kojetta käytetään jouduttamaan ja helpottamaan laivojen lastausta tästä varastosta. Iso, raskas rautatievaunu toimitetaan raidettansa myöten malmikasan juurelle ja ruuvataan kiinni kiskoihin. Sen etuosasta kohoaa viistoon ylöspäin rautainen vipu, joka kannattaa liikkuvaa liskintä eli lapiota. Vaunun kone työntää ylettömällä voimalla liskimen malmiröykkiöön, kunnes siihen on tullut kolmen tonnin kantamus. Silloin kohoaa se ylös, ja vipu siirtyy ulospäin, kunnes liskin on viereisellä raiteella odottavan malmivaunun kohdalla. Nyt ammahtaa liskin haukotukseen ja kakaisee ulos sisältönsä. Sitte se sulkeutuu jälleen, tekee uuden heilahduksen ja ahmaisee suunsa taas täyteen. En ole verrempää hirviötä nähnyt. Liskin tuntui elävältä. Se liikkui, se nieli malmia vimmatun nälkäisesti, ja sylkiessään sen taas ulos maiskautti se loksahtelevaa alaleukaansa rämeästi, jotta loputkin malmipalaset valuivat sen suupielistä. Eikä se koskaan saanut kylläänsäkään. Se vain söi ja söi ja kukoi ja peuhasi kuin villitty.

Täällä Svartö-saarella siis näimme Norrlannin kahdesta malmivirrasta toisen. Toinen kulkee Narvikin kautta ja on vielä suuremmoisempikin, sillä sieltä valuu malmi maailmalle kaiken vuotta. Ja sijalle soluu kotimaahan kultaa.

Nyt kävelemme takaisin rautatienasemalle ja nousemme vaunuihimme, ja niin sitä taas hyryytetään Bodeniin ja pohjoisluoteiselle ilmansuunnalle kohti Lappia.

Ei tuntureita eikä jokia! Rata kiemurtelee loppumattomien rämeiden ja rahkasoiden lomitse, joista saarina kohoaa kuperia kumpareita. Arvottomaksi erämaaksi älköön näitä rahkasoita ajateltako. On arvioitu, että niistä voitaisiin valmistaa ilmakuivaa polttoturvetta sen verran kuin tarvittaisiin kahdeksisadaksi vuodeksi korvaamaan koko Ruotsin nykyinen kivihiilentuonti — jollei turpeen muokkaus kävisi liian kalliiksi.

Metsä surkastuu. Kuuset ovat niin pieniä, että ne tuskin kelpaisivat muuhun kuin joulukuusiksi. Muodoltaan muistuttavat ne sokerikekoja, ollen tyveltään leveitä ja hoikentuen latvaan päin. Siellä täällä näkyy sentään isojakin puita. Varmasti tietää niillä olevan paljon ikää, sillä sekä männyt että kuuset kasvavat täällä hyvin hitaasti. Tornip-järven rannalla on petäjä, jonka ikä on laskettu runsaasti tuhanneksi vuodeksi.

Veturin vihellin vihlaisee hiljaista kääpiömetsää. Kuljettaja tahtoo ilmaista meille, että jotakin merkillistä on tekeillä. Me riennämme ulos vaununsillalle. Kahdelle valkoiselle taululle, molemmin puolin tietä, on isoin mustin kirjaimin maalattu sana "Napapiiri". Tässä siis menemme sen leveysasteen yli, jonka kohdalla kesän pisintä päivää kestää neljäkolmatta tuntia, kuten talven pisintä yötäkin. Napapiiristä alkaen kasvaa tämä pituussuhde kasvamistaan navalle asti, missä pisin päivä pysyy kuusi kuukautta ja pisin yö samaten.

Jällivaarasta ja Malmivuorelta on meillä vielä kolmen tunnin kiidätys rämeiden ja surkastuvan metsämaiseman poikki Kiirunaan. Silloin ei — 141 peninkulmaa matkustettuamme — ole pohjoisessa enää paljoakaan Ruotsia jäljellä. Mutta malmia liikenee Kiirunasta kylliksi sekä meille että jälkeemme tuleville.

Niin, Kiirunavaara on merkillisimpiä paikkoja, mitä olen elämäni varrella nähnyt. Siellä on maa lahjottanut meille suuria rikkauksia, ja siellä ihmiset työskentelevät nerollaan ja käsillään. Isoja teoksia voitaisiin kirjottaa tuosta näköjään niin vähäpätöisestä vuoresta, joka kohottaa töyryistä selkäänsä Luossajärven eteläpuolella. Järven itäpuolella on Kiirunan yhteiskunta kasvanut erämaahan kun taiottuna. Ja yhteiskunnan pohjoispuolella nousee vielä toinen vuori, Luossavaara, joka sekin kätkee povessaan valtaisia rautamalmiaarteita.

Juna on pysähtynyt, ja herttainen isännöitsijä ottaa meidät voimalliseen suojelukseensa. Hänen työhuoneensa sijaitsee ensimäisessä Kiirunaan rakennetussa hirsituvassa, ja sittemmin on hän laajentanut taloaan lisärakennuksella toisensa jälkeen. Milloinkaan en ole nähnyt hauskempaa kotia. "Jos huomisaamuna varhain kuulette tavatonta jymähtelyä, niin älkää luulko teidän kunniaksenne ammuttavan", huomauttaa hän meille. Ja kyllä totisesti olikin jyskettä aamusella. Neljäsataa räjähdyspanosta laukesi yhtaikaa. Päivän mittaan kumahteli vielä pariin kertaan samaten. Kuusitoista tonnia dynamiittia kulutetaan kuukausittain, ja jotkut panokset vaativat neljäkymmentä kiloa. Sitte työskennellään muutamia tunteja irtautuneen malmin korjaamiseksi pois. Puristetulla ilmalla käyvät porat iskeytyvät senjälkeen taas vuoren ruumiiseen kuin sadat vertaimevät orat, reiät täytetään dynamiitilla, ja taaskin jyräytellään.

Isännöitsijä, Kiirunavaaran vuoren kuningas, toimittaa meidät pikku junalla vuoren juurelle, ja tovin kuluttua painaudumme suuremmoiseen tunneliin. Siellä on viileätä kuin kellarissa ja pimeätä, mutta lukuisat hehkulamput levittävät valoansa mustille, kosteille seinille. Siellä näkyy myös järeitä putkijohtoja joita myöten puserretaan raikasta ilmaa sisälle räjäytysten jälkeen, ja toiset putket johtavat porien käyttövoimana palvelevaa puristettua ilmaa. Kukin meistä on saanut lampun, voidakseen paremmin nähdä malmisoran ja kiskojen keskellä. Siellä täällä ammottaa musta sivutunneli. Kuuluu huumaavaa jumua ja ennenpitkää seisomme rotevan työmiehen luona, joka tottuneilla, känsäisillä käsillään pitelee poraa vuorta vasten. Valkeana pilvenä pöllyää hieno malmintomu taltan tiellä, joka joutuisasti syöpyy sisälle. Tuosta kohdasta räjäytetään tovin kuluttua. Ihmeelliseltä näyttää himmeässä valossa tämä juro ja totinen mies. Pora vaikenee. Mies siirtää sen toisaanne seinään, ja sitte täyttää ontelon taas voimakas jyminä, rämähtelevän kaiun turhaan etsiessä tietä ulos käytävistä.

Täällä vuoren sisällä on kolme astetta lämmintä, ulkona taivasalla kymmenen. Talvella, jolloin ulkona saattaa paukkua kolmenkymmenen asteen pakkanen, tuntuu lämpimältä pistäytyä tunneliin, jonka lämpömäärä pysyy ainiaan samana.

"Kuinka monta työmiestä on teillä täällä?" kysymme me.

"Neljätoistasataa, ja ne tekevät työtä vuorokauden läpeensä kolmella vuorolla."

Malmivaraston laajuus on hämmästyttävä; tämä rautamalmialue onkin maapallon rikkaimpia ja suurimpia. Isännöitsijä kertoo, että malmi alhaisen arvion mukaan lasketaan 740 milj. tonniksi. Ja se sisältää 58-70 prosenttia rautaa. Nykyään murretaan päivittäin kymmenkuntatuhatta tonnia; Narvikissa saadaan siitä kuusisataa laivanlastia vuodessa. Sillä vauhdilla riittää Kiirunasta malmia kaksisataa vuotta. Piakkoin kyetään laivaamaan enemmän. Mutta luultavasti on saanti syvemmältä paljoa runsaampi kuin on arvioitu. Kenties on siellä malmia tuhanneksi vuodeksi. Kiirunavaara on joka tapauksessa ääretön rikkauden lähde. Varmasti on siellä malmia viidentoista miljardin markan arvosta.

Täällä Kiirunassa vallitsee kuukauden pituinen päivä, ja muuan työmies kertoo, että pitkällinen valo on hänelle väsyttävämpää kuin yhtä pitkä talviyö. Sillä pimeimpänäkin aikana häämöttää kumminkin etelästä pakenevan valon kajastusta. Ja revontulet leimahtelevat yli valkoisen hangen, jolla lappalaiset ajelevat pulkissaan.

Astumme jälleen junan salonkeihin ja kiidämme edelleen luoteiseen aapain ja jokien poikki, järvien ja lampien ohi lumipeitteiset tunturit maisemien puitteina. Eteemme avautuu komea näköala Tornio-järvelle. Seitsemänkymmentä kilometriä pitkänä ja korkeintaan yhdeksän leveänä likistyy tämä järvi mahtavien lumiviiruisten tunturien rakoon, jotka pohjoisrannalla kohoavat kaksi- ja kolmetoistasataa metriä yli merenpinnan. Rata kulkee pitkin eteläistä rantaa. Ulompana on pari vihreätä saarta. Jää on sulanut vähää ennen juhannusta, mutta rannoilla näkyy vielä lumenpälviä.

Rantarinteellä kasvaa metrin korkuisia koivuja. Kohisevia jokia on tiellämme, syvimpään leikkautunut on Abiskon matkailija-aseman luona, joka on maisemansa ihanuudesta kuuluisa. Siellä on myös rauhoitettu kansallispuisto. Me pujahdamme kahdeksansadan metrin pituiseen tunneliin, jonka sisällä nousu on tuntuva. Lähestymme sitte Tornio-järven loppua. Pitkin pituuttaan itäänpäin katseltuna esittää se suuremmoisen näyn. Maisema on kaunis kuin Sveitsissä, mutta täällä lipuu katse yli aaltomaisesti kohoilevien loppumattomien lakeuksien ja ihastelee kirkkaita värejä. Täällä ei tunne itseänsä niin saarretuksi kuin Alppien laaksoissa, vaan nauttii samasta vapaudentunteesta kuin Tibetissä.

Kas, lappalaisleiri, kota ja mökki pienen lammen rannalla! Kuinka hupaisilta ja tyytyväisiltä näyttävätkään nuo pikku lappalaiset kirjavissa poronnahkavaatteissaan, jotka ovat koristeltuja punaisilla, sinisillä ja keltaisilla nauhoilla. Olipa junamme vähällä ruhjoa muutamia heidän porojaan, joiden piti tietysti pahimmoikseen pyrkiä radan yli. Ruotsissa on neljätuhatta lappalaista, ja he omistavat kaksisataatuhatta poroa. Lappalaiset tuntevat maansa läpikotaisin yhtähyvin kuin intiaanit metsänsä.

Istuessani junassa Tornio-järven ja valtakunnan aution, mutta kuitenkin viehättävän rajaylängön välillä keskellä maisemaa, johon ei ole ainoatakaan puuta juurtunut, — missä savu nousee kitkeränä ja sinisenä lappalaisten kodista, porojen käydessä sammallaitumella niiden ulkopuolella, — silloin ajattelen vanhaa Tibetiäni. Kaikki on yhtäläistä: luonto, ihmiset ja heidän elintapansa. Samat autiot, aaltoiset lakeudet järvien ja lampien välissä, samat pienikasvuiset, tyytyväiset paimentolaiset, karaistuneet ja kärsivälliset urheina taistelemaan kovaa ja karua luontoa sekä karmeata ilmanalaa vastaan. Samat vaellukset vuodenaikojen mukaan, samat elatushuolet, sama vaatetus ja samat teltit. Tibetiläisen jakia ja lammasta vastaa lappalaisen poro. Tibetiläinen on yhtä hyvänsävyinen ja rauhallinen kuin perimäisen Pohjolankin asukas, ja molemmilla on vain yksi toivomus: saada olla rauhassa.

Nyt olemme viimeinkin päätyneet laajan valtakuntamme rajalle, ja pilvet riippuvat raskaina ja tummina Riksgränsenin (Valtakunnanrajan) aseman yllä, joka sijaitsee 520 metriä korkealla merenpinnasta. Ja sitte luistamme Norjan alueelle, ja alamäkeä riittää merenrantaan asti. Juna soluu täällä omalla painollaan, ainoana tehtävänä on jarruttaa. Painumme nopeasti. Kääpiöpuut alkavat jälleen venyttäytyä yhä pitemmiksi, mitä edemmäksi ehdimme. Vuorten huiput peittyvät pilviin, mutta pilvivaippojen liepeiltä syöksyy laulavia koskia vaahtoisina ja hyrskeisinä pitkin jyrkänteitä alas. Joki laskee vetensä Rombakin vuonon sisimpään pohjukkaan, ja me näemme, miten vuono levenee ulospäin Ofotenia ja merta kohti. Vielä muutamia kiemurteluja, ja me olemme perillä, Narvikin satamassa korkeiden ja jyrkkien tunturien lomassa.

Narvikissa, mistä näemme ruotsalaisen malmin lähtevän maailmanmarkkinoille, odottaa meitä vuokrattu höyrylaiva "Salten". Sillä nyt on hieno englantilainen isäntänämme, ja erinomaisen vieraanvaraisesti kutsuu hän meidät retkeilylle pitkin Norjan rannikkoa.

Tuimalla lounaspuhurilla ja sumealla ilmalla ulkonemme seuraavana päivänä Ofoten-vuonolle ja kaarrumme koillista kohti isojen saarten lomitse, soukkien salmien läpi ja Atlantin selkien yli, missä paikotellen avoin ulappa pilkistää saarten aukoista. Ympärillämme leviää taulu, joka muuttaa muotoaan tunti tunnilta. Korkeiden tunturien alemmat rinteet ovat pukeutuneet koivikkoihin ja niittyihin, ja joskus ympäröi jotakuta yksinäistä taloa ohravainio, josta ei tule muuta kuin karjanrehua. Ylänteet ovat paljaita, laella hohtaa lumi ja sen reunoilta leiskuu sulauspuroja alas mereen.

Vastaamme tulee muutamia ruskeapurjeisia kalastusveneitä, joissakuissa moottorikin lisäämässä kulkunopeutta. Ne ovat olleet Ruijan rannoilla kalanpyynnissä; saalis on myyty, ja nyt ne ansioineen palaavat kotiin. Niemenkärkien ja karien vilkkumajakat nukkuvat pitkänä, valoisana kesäyönä.

Sää on ollut meitä kohtaan nurja, mutta tänä yönä kirkastuu pohjoinen taivaanranta. Pieni aukko vain ilmestyy pilviin, mutta se on kyllin iso auringolle, ja vihdoinkin ovat omat silmämme todistaneet, ettei päivän kultakehrä painu mereen näillä korkeilla leveysasteilla.

Kas, tuolla keulavantaan edessä on Tromsö! Tuolla kohoaa kirkko ja museo, tuossa ovat ranta-aitat paalualusillaan, ja laitureihin on kiinnitetty kalastusveneitä ja höyryaluksia. Yläpuolella vilahtelee koivikoista pienoisia ja siroja huviloita. Koko kaupunki kuvastuu tummana pohjoisessa hohtavaa taivaanrantaa vasten, missä aurinko on jo taas mennyt pilveen. Mutta tämän alareunoilta säteilee hehku salmen yli kuin valtaisesta valonheittäjästä. Kaikki asukkaat nukkuvat. Ainoastaan kaksi poikaa näkyy eräällä laiturilla ja jotkut miehet puuhailevat muutamassa veneessä. Ohi soluessamme kohtaa auringon hohde rusokellervänä päätyjä ja julkipuolia, mutta etelässä ovat tummansinipunaiset pilvet täynnä sadetta.

Matkamme joutuu edelleen. Tuolla on Hammerfest, maapallon pohjoisin kaupunki, löyhkäävine merelliskeittimöineen ja monine venäläisine purjeveneineen, jotka noutavat kaloja Arkangelskiin — ja illalla kuljemme avoimen selän yli, jonka pinta aallehtii harmaanvihreänä. Moniaat pyöriäiset notkistelevat juohevasti kiiltäviä, mustia vartaloitansa ylös aalloista. Navakka tuuli puhaltelee kylmänä; itsepintainen tihkusade vihmoo "Saltenia", ja usmasta häämöttävät ainoastaan likeisimmät kalliosaaret.

Tuulensuojaan pääsemme taas muutamien isojen saarten takana ja pistäydymme mantereen ja Magerö-saaren väliseen ahtaaseen, kauniiseen salmeen, jonka molemmin puolin kalliot nousevat korkeina ja karuina. Suuntamme käy Magerön itäpuolitse. Etelässä ammottaa Porsangervuono. Idässä häämöttää heikosti usvassa Svärholtklubben ja sen äkkijyrkkä kärki Fuglbjerget, joka on lukemattomien lintujen tyyssijana! Sitte kääntyy suunta luoteiseen. Nyt tuntuu tuuli puolittain myrskynä. Laiva vaaruu ilkeästi, telttituolit tanssivat itsestään kannella, ja taukoamattomasti kuuluu jytyä kapineista, jotka siirtyvät paikoiltaan. Olimme juuri lopettaneet päivällisemme, ja pöytä oli vielä katettuna, kun "Salten" äkillisellä keikahduksella tyhjensi silmänräpäyksessä pöydän. Salongin lattialla uiskenteli sardiineja punaviinissä.

Siten aaltoja vastaan taistellen vaaruu ja notkuu laiva päämääräänsä kohti. Keulan edessä näkyy Nordkapin kallio, Europan pohjoisin niemi, joka seinänä kohoaa merestä. Sen korkean kupeen suojaan tekee mieli päästä. Sinne oli jo ankkuroinut kaksi matkailijalaivaa. Vihdoinkin kohottaa kallioseinä suojelevan hoivansa ylitsemme, ja aallokko jää syrjään. Ainoastaan lahden sisin osa on tyven. Yläpuolellamme ulvoo myrskytuuli ja syöksähtelee valtoimena raivokkaasti kaltailta ulapalle.

Ilta kuluu, ja keskiyön hetki on lähellä. On puolittain hämärää, sillä lyijynraskaat pilviröykkiöt ajelevat toisiaan takaa yli merten ja maiden. Turhaan odotamme pohjoiseen puhkeavaksi sitä aukkoa, josta keskiyön aurinko näkyisi. Toivotonta on varrota sen yöllistä loistetta. Me olisimme nähneet sen painuvan tavattoman vitkallisesti ja kuitenkin olevan korkealla taivaanrannan yläpuolella, alkaessaan yhtä verkallisesti kohota. Sen sijaan saimme kuunnella lounasmyrskyn mahtavaa pauhua. Ja kenties oli näköala pohjoiseen ja koilliseen päin suuremmoisempi kuin keskiyön aurinko. Tuolla levisi Jäämeri teräksenharmaana ja kalseana. Sinisenmustien pilvien taustalla näkyivät merenaaltojen liidunvalkeat vaahtoharjat, jotka herkeämättömässä kohinassaan ryntäilivät Novaja Semljaan ja Frans Josefin maahan päin.

Piankin keinumme rauhattoman ulapan yli takaisin Hammerfestiin, ja ihailtuamme Trondhjemin ikivanhaa tuomiokirkkoa teemme seuraavan matkamme Englantiin.

2. Brittiläisen maailmanvallan keskus.

Laivamme lipuu Thamesin torvimaiseen suuhun ja kiinnittää köytensä Queensboroughin laituriin. Siellä siirrymme junaan, joka tiheään asutun ja rakennetun seudun läpi vie meidät Lontoon sydämeen. Jo matkalla hotelliinsa saa esimakua tämän merkillisen kaupungin kohusta, — kaupungin, jonka asukasluku on suurempi kuin monien Europan maiden, kuin koko Ruotsin valtakunnan tai Suomen ja Norjan yhteensä.

Vieras hämmästyy eikä tiedä, mistä alottaa. Ihanhan hukkuu museoihin ja taulukokoelmiin, kirkkoihin ja teattereihin. On kyliä, joissa on yksi ainoa katu. Jos Lontoon kaikki kadut pantaisiin pääksytysten, ulottuisi latu Lontoon keskipisteestä koko Europan ja läntisen Aasian halki Samarkandiin asti. Onneksi ovat Lontoon kadut sentään lyhempiä. Ne risteilevät ja leikkovat toisiaan Thamesin halkaisemana vyyhtinä, ne päätyvät valtaisiin puistoihin ja maailmankuuluihin aukioihin. Kyllä me viime käynnillämme hyvinkin kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa niillä ajelimme. Ja kaikkialla kuhisee jalankulkijoita ja ajopelejä, mutta pahin myllerrys on Piccadillyllä, maailman vilkasliikkeisimmällä kadulla.

Katsellaksemme ympäristöämme nousemme raitiovaunuun Kensingtonin kaupunginosassa, missä hotellimme sijaitsee ihan lähellä paria Lontoon rikkainta — taidetta ja luonnontieteitä edustavaa — museota. Kuljemme pitkin laajaa Hyde Parkin puistoaluetta, joka metsänä viheriöitsee talomeressä. Sen leveillä, siimeisillä teillä näyttelee hienosto kiillotettuja vaunujaan, uhkeita muotitamineitaan ja jauhotukkaisia, kultanauhaisia palvelijoitaan. Painostavan helteen tuntuessa kaupungilla on mieluista käyskennellä puistossa ja sen keskelle laitetun pitkulaisen lammen rannoilla katselemassa valkoisia ja mustia joutsenia. Sametinhienot nurmikot näyttävät taistelukentiltä, joilla on vastikään oteltu. Siellä makailevat nimittäin kodittomat köyhät. Päivisin saavat he nukkua puistoissa, mutta öisin täytyy heidän vaeltaa; muutoin häätää heidät poliisi makuulta.

Raitiovaunu jyrisee edelleen ja panee parhaansa pulaillakseen Piccadillyn läpi. Äsken oli meillä Hyde Park vasemmallamme, nyt leviää Green Park (Vihreä Puisto) rehevänä oikealla kädellä, ja vasemmallamme näemme Lontoon valtaisia, harmaita ja vakavia rakennuksia. Mutta puisto päättyy pian, ja silloin kohoavat Piccadillyn rakennusrivit kumpaisellakin sivullamme. Ajettava on vasenta puolta, ja varsin soukalle kadulle syntyy siten kaksi ajolatua. Raitiovaunun katolta on meillä oivallinen näköala yli tämän kummallisen solatien, jonka syvyydessä elämä tykkii silmänräpäyksenkään keskeytyksettä.

Edessämme ja takanamme ulottuu ajopelejä moninkertaisena rivinä niin kauvas kuin silmä kantaa. Se näyttää loppumattoman pitkältä sekajunalta, jossa matkustaja ja tavaravaunut vaihtelevat keskenään. Se lipuu hitaasti eteenpäin. Voin lukea satakunta raitiovaunua, isoja, raskaita, punaisia könttyröitä, toiset moottorin käyttämiä, toiset hevosten vetämiä, seinät ilmotusten peitossa. Katolla istuu huopalakkisia herrasmiehiä piippu hampaissa lueskellen sanomalehteä; naiset taasen katoavat pesuvadin kokoisten hattujen alle. Puukuutioilla lasketusta kadusta ei näy montakaan neliömetriä. Sillä raitiovaunujen välissä on se tiheään täynnä automobileja ja ajurinrattaita, kuomuvaunuja ja uhkeita avoimia kaleeseja, ilmotusvaunuja ja korkeapyöräisiä yhden hevosen vedettäviä kärryjä sekä laatikoilla, laudoilla ja puuastioilla lastattuja vankkureita. Niiden lomissa puikkelehtii pieniä banaaneilla ja appelsiineilla täytettyjä työntökärryjä, ja siellä täällä pyrkii joku nuorukainen polkupyörälläkin eteenpäin suunnattomassa tungoksessa.

Kadun toinen puolisko on ahdattu samaan tapaan, vaikka vastakkaiselle suunnalle soluvaksi. Voimavaunujen törähteleminen ja puhkuminen ei koskaan lopu sen paremmin kuin ruoskienkaan läiske, ja alituiseen korvissamme humisevaksi kohuksi yhtyvät kaikki maailmankaupungin selittämättömät äänet, sulautuen kavioiden kopseeseen, jalkamiesten kiireiseen tömistelyyn ja sanomalehtipoikien huutoihin, näiden kaupitessa lehtiänsä.

Tuon tuostakin näkee pikku poikia, jotka joutuisasti lakaisevat koolle ja korjaavat pois, mitä hevosilta on kadulle jäänyt. He vilistävät pahimpaankin tungokseen toimittamaan tehtäväänsä. Ihme kerrassaan, etteivät he likisty kuoliaaksi, joudu tallatuiksi tai kaadu pyörien alle.

Nyt pysähtyy jono tykkänään. Takanamme vaunut sulloutuvat kiinteäksi röykkiöksi. Mustakypäräinen poliisi on astunut esiin ja ojentanut kätensä, ja paha perii ajurin tai automobilinkuljettajan, joka ei siekailematta seisahdu. Poliisi ja hänen virkaveljensä, joka hoitaa kadun toista puoliskoa, ovat keskeyttäneet liikenteen antaakseen kaikkien poikkikadulle keräytyneiden ajoneuvojen mennä Piccadillyn yli siten syntyneestä aukosta. Ne syöksähtävät ohitse, mutta parin minuutin kuluttua toiset poliisit sulkevat poikkikadun, ja silloin lähtee taas meidän vaunujonomme liikkeelle, kunnes seuraavan poikkikadun kohdalla pysähdytään jälleen.

Täällä vaaditaan kärsivällisyyttä, sillä mitään mahdollisuutta ei ole edetä nopeammin kuin kaikki muut. Vihdoin johtaa Piccadilly pienelle ympyriäiselle aukiolle, jolta avautuu katuja kahdeksalle taholle. Siellä vilisee ajavien ja kävelevien paljous kurimuksena, jossa virkku poliisi rauhallisesti järjestelee liikennettä, saaden jokaisen tottelemaan silmänräpäyksessä. Lontoon poliisivoima on mitä parhaissa väleissä yleisön kanssa. Kaikki oivaltavat, että poliisit toimivat yhteiseksi parhaaksi. Sentähden on järjestys kaduilla mallikelpoinen.

Nyt kääntyy raitiovaunu oikealle ja hyrisee lyhyttä, mutta tärkeätä katua myöten Trafalgar-torille, joka on Lontoon avoimista paikoista kauneimpia ja eloisimpia. Sen keskeltä kohoaa neljänviidettä metrin korkuinen kolonni, jonka laelta voitollinen merisankari Nelsou katselee yli kaupungin. Tori on saanut nimensä Trafalgar-niemestä, joka vähän matkaa Gibraltarin länsipuolella pistäytyy Espanjan rannikosta Atlantinmereen. Siellä voitti Nelson Napoleonin laivaston v. 1805 ja teki tyhjäksi Ranskan keisarin aikeet hyökätä vallottamaan Englantia. Verisessä taistelussa sai Nelson itse surmansa. Kolonnista luemme ohi ajaessamme hänen kuuluisat sanansa: "Englanti odottaa joka miestä tekeväksi velvollisuutensa".

Toria kaunistavat muidenkin maatansa palvelleiden suurmiesten muistomerkit. Nelsonin neljän pronssisen jättiläisleijonan taakse on pystytetty Gordonin patsas. Hänestä tulee tuonnempana puhetta.

Raitiovaunu etenee yhä kauvemmas itää kohti loppumattomia katuja pitkin ja valtaisten myymälä- ja liikehuoneustorivien välitse. Kaikkialla näkee vilinää ja kuhinaa kuin mehiläispesissä ja muurahaiskeoissa. Jokaisella on kiire. Kukin rientää konttoriinsa, myymäläänsä tai pankkiinsa. Siinä tuoksinassa unohtuu, että tienvarressa kohoaa ikivanhoja rakennuksia, ja että ympäristössä tuskin on taloa, jonka pääovet, harjakoristeet tai kaivot eivät kätke muinaisten päivien muistoja. Tulee ajatelleeksi vain rahanhaalimista, kun ahtaita tungoksen täyttämiä katuja pitkin ajelee Cityssä, "Lontoon pääkaupungissa". Sillä siellä vierii kulta punakeltaisina virtoina vuoden läpeensä, siellä on maailmankaupan ja siirtomaaliikkeen sydän, siellä on lukemattomia pankkeja, siellä ovat kaupunginvaltuuston huoneet, siellä vanhain ammattikuntain talot kääntävät julkipuolensa soukille kaduille, ja siellä sijaitsevat suurten sanomalehtien konttorit. Siellä kohoaa myös muuan kristikunnan isoimpia ja kauneimpia temppeleitä, Pyhän Paavalin tuomiokirkko, niin painuneena tähän harmaiden, tummien rakennusten mereen, että sen suuremmoisuutta tuskin saa oikein tajutuksi. Sisältä se on kuin suurten miesten muistosuojama. Sielläkin tapaamme Gordonin, pronssiin valettuna lepäämässä kiviarkun päällä. Joitakuita vereksiä palmunlehviä on laskettu pääpuoleen. Vähän matkaa edempänä on Englannin pankki, todellinen linnotus, ikkunaton; milloinkaan ei sen holveissa ole vähemmän kuin kuudensadan miljoonan markan arvosta kultaa.

Siten voisimme ajella päivän toisensa jälkeen ja valita joka retkeilyymme uuden tien ja uuden päämäärän. Tehkäämme nyt vaihteen vuoksi venematka Thamesille.

Taaskin seuraa automobilimme Hyde Parkin rautaristikkoaitaa, mutta Piccadillyn alkupäästä poikkeamme oikealle, kiidämme Buckingham-palatsin ohi, missä kuningas asuu, ja jätämme sitte vasemmalle rivin valtaisia rakennusryhmiä, joissa hallituksella, armeijalla ja laivastolla on virastonsa. Oikealla erotamme kuuluisan Westminster Abbeyn, tuomiokirkon, jossa Englannin kuninkaat kruunataan; siellä myös monet suurmiehet uinuvat haudoissaan. Ja tuomiokirkon sivulle on rakennettu jättiläismoinen parlamenttitalo, missä ylihuone ja alihuone kokoontuvat uhkeihin suojiinsa ratkaisemaan mittaamattoman valtakunnan kohtaloita.

Parlamenttitalon pitkä, komea julkipuoli ja sen tornit luovat kuvaisensa Thamesiin, samoin kuin vastapäisellä, oikeanpuoleisella rannalla Pyhän Tuomaan iso sairaala. Näiden välillä kulkee Westminster-silta virran yli. Me astumme valkoiseen siipilaivaan, joka heti alkaa velloa sameanharmaata vettä. Alas virtaa kyllä menemme, ja kuitenkin vastavirtaan: kello lähenee nimittäin kahtatoista, ja luode nousee merestä. Lukemattomat lotjat ja tavaralaivat käyttävät nousuvettä hyväkseen, helpommin päästäkseen Lontooseen.

Me kuljemme rautatiesillan alitse. Vasemmalla viittaa laiturilta korkeutta kohti "Kleopatran neula", egyptiläinen obeliski, ja loitompana kohoaa muutamia jättiläishotelleja. Waterloo-sillan takana saamme näkyviimme sen korkean kauniin kupulaen, joka kaareutuu Pyhän Paavalin tuomiokirkon kattona. Mustienmunkkien-silta ja muuan rautatiesilta ovat niin lähekkäin, että niiden väliä on tuskin kahtakymmentä metriä. Niiden toisella puolella ulottuvat talot ihan virran partaalle. Oikeanpuoleisen rannan ovat saaneet haltuunsa tehtaat ja vaatimattomammat asuinrakennukset.

Sitte pujahdamme kolmen sillan alitse, jotka ovat ihan lähekkäin. Kolmas on nimeltään Lontoon-silta, ja se on tärkeä liikennevaltimo. Alituiseen avautuu uusia näköaloja. Nyt näemme Tornin (The Tower), Englannin muinaisjäännöksistä kaikkein kuuluisimman. Se on ikivanha linnotus ja valtiollisten vankien talletuspaikka, niin muistorikas rakennus, että sitä tuskin voi kuvailla eksymättä Englannin historiaan. Siellä säilytetään muiden kalleuksien mukana kruunun jalokiviä ja kuningasvallan ulkonaisia tunnuksia.

Edessämme on nyt kummallinen Torni-silta, joka lepää kahden virtaan rakennetun tornin varassa. Sen keskiosa on kaksikerroksinen, ja kun alisilta avautuu korkeamastoisille laivoille, viedään jalankulkijat nostolaitoksella toista tornia ylös ja toista alas, jotta heidän ei tarvitse odottaa. Isoimmat laivat eivät kuitenkaan tule näin kauvas virtaan. Amerikan-laivat käyttävät englantilaisina lähtösataminaan Liverpoolia, Southamptonia ja Bristolia, ja ne itäaasialaiset ja australialaiset laivat, joista puhuimme Bombayssa ja Colombossa ollessamme, laskevat ankkurinsa alemmaksi virran varrelle.

Torni-sillan alapuolella rannat käyvät vähemmän miellyttäväksi silmälle. Telakat, tehtaat, tavara-aitat, veistämöt, nostovivut ja varastot joutuvat komeiden rakennusten sijalle. Joukottain höyry- ja purjelaivoja sekä lotjia on kiinnitetty laitureihin molemmin puolin. Kuljemme virranalaisen tunnelin yli, kuten sen alaspääsytornit ilmaisevat. Vihdoin astumme maihin Greenwichissä, jonka mainehikkaan tähtitornin puolipäiväpiiri on hyväksytty maapallon ensimäiseksi. Sentähden lasketaan itäinen ja läntinen pituus kaikilla maailman kartoilla Greenwichistä käsin. Täällä olemme virran oikeanpuoleisella rannalla. Vasemmalle rannalle siirtyäksemme ajamme hevosraitiovaunun katolla Mustanmuurin tunnelin läpi Thamesin alitse. Se on sementistä muurattu putki, jossa on kaksi kävelyrataa ja keskellä ajorata. Pituutta on kaksi kilometriä, ja kaiku pauhaa seinien välissä, joista virran vettä tiukkuu sisälle. Päämme päällä höyrylaivat kyntävät vakojaan Thamesiin.

Ja lopuksi pistäydymme putkirautatiellä. Sellaisia kulkee ristiin rastiin Lontoon alitse kuin suunnattomina myyränkäytävinä. Keskimäärin ovat ne kaksikymmentä metriä kadunpinnan alapuolella, mutta jotkut ovat viisikymmentä metriä syvällä. Niiden avulla voi pikku lantista ja hyvin lyhyessä ajassa siirtyä toisesta päästä Lontoota toiseen. Mutta silloin myös menettää päivänvalon jännittävän ja kirjavan vilinän.

Mitä muuta kertoisin? Elämästä virran varrella Lontoon länsipuolella, missä lukemattomat huvilat ja rehevät puistot reunustavat rantoja, ja missä nuoriso keveissä kesäpukimissaan tekee retkeilyjä pitkillä, kapeilla veneillä, milloin sauvoen, milloin meloen, mutta aina loruillen ja naurellen iloisena sunnuntaileponsa viettämisestä luonnon helmassa?

Taikka vanhuksesta, menneen ajan viimeisestä miehestä? Hänen maatilalleen Lontoon ulkopuolelle ajoin eräänä päivänä eversti Younghusbandin seurassa, saman miehen, joka joitakuita vuosia takaperin marssi englantilaisten joukkojen etunenässä Lhasaan. Ovikelloa soittaessamme tuli suuri vanhus itse eteiseen meitä vastaan. Hän on 95 vuoden vanha, ja hänen nimensä on Sir Joseph Hooker. Hän on ollut Lontoon suuremmoisen kasvitarhan johtajana, ja vielä elämänsä myöhäisenä talvena istuu hän mikroskooppinsa yli kumartuneena ja kirjottelee oppineita tutkielmia kasveista ja niiden elämästä. Häntä ilahuttaa käyntimme, sillä hän oli tunkeutunut Tibetin rajalle kahtakymmentä vuotta ennen meidän syntymäämme. Ja mitä eloisimmin kertoi hän matkastaan Eteläiselle Jäämerelle. Hän oli lääkärinä James Rossin laivalla. Se retki alkoi v. 1839, ja kaksikahdeksatta vuotta oli nyt siitä asti kulunut. "Onko mahdollista, että te muistatte, mitä matkalla tapahtui?" kysyin minä; minusta tuntui siltä kuin olisi James Ross pikemmin kuulunut historian kuin yksilöllisen muiston maailmaan. "Kyllä", vastasi hän, "minä muistan sen matkan paremmin kuin mitä viime vuonna on tapahtunut". Ja sitte kuvaili hän jääsuhteita ja matkalaisten oloja. Ja lämpimästi puhui hän uudemman luonnontutkimuksen suuresta uranuurtajasta Charles Darwinista, joka oli ollut hänen paras ystävänsä. [Sir Hooker kuoli helmikuussa 1912. Suom.]

Niin, näet itsekin, kuinka toivoton on yritykseni. Me emme ehdi tutustua kaikkeen. Brittiläiseen museoon, jossa vietin pari päivää, voimme hädin luoda pikimältään silmäyksen. Siellä joutuu vanhimpaan muinaisuuteen, kuusituhatta vuotta takaperin hakattujen sfinksien ja graniittipatsaiden joukkoon. Ja siellä seisahdumme ruumisarkun ääreen, johon muuan egyptiläinen kuningas laskettiin 5,500 vuotta sitten, rakennutettuaan Kairon ulkopuolelle yhden sikäläisiä juhlallisia hautapyramideja. Ninivesalissa kiinnittävät mieltämme kiilakirjoituksella savitauluihin kaiverretut vanhat asiakirjat ja kirjeet. Sanheribin ja Sardanapalin päiviltä, seitsemänsataa ja kuusisataa vuotta ennen Kristusta, polveutuu babylonialais-assyrialainen kertomus luomisesta ja vedenpaisumuksesta hyvin samanlaisena kuin raamatusta tuntemamme. Siinä selitetään, miten jumalat päättivät rangaista ihmiskuntaa kaikkituhoavalla tulvalla. Sit-napistim, babylonialainen Nooak, sai kehotuksen rakentaa itselleen laivan, joka olisi turvana ja pelastuksena hänelle perheineen ja karjoineen. Tulva peitti kaiken maan, ja veden laskeuduttua pysähtyi laiva Nizir-vuorelle. Seitsemäntenä päivänä päästettiin kyyhkynen, pääsky ja korppi tuomaan sanomaa. Tämä kertomus on saatu Niniven kirjastosta, jota Sardanapal laajensi.

Ajatuksiin vaipuen jäämme toviksi seisomaan Ramses II:n patsaan eteen. Hän oli se farao, joka sorti Israelin lapsia orjuudessa. Kun sitte harhailemme roomalaisiin suojamiin ja tarkastelemme Caesarin rintakuvaa, tunnemme jo olevamme ikäänkuin tukevammalla kamaralla. Ja kun "Kuninkaan kirjastossa" silmäilemme v. 1455 painettua raamattua, jonka arvellaan olevan Gutenbergin kirjapainosta lähtöisin, olemme mielestämme ihan lähellä omaa aikaamme. Käsiala-kokoelmassa on näytteillä joukko merkillisiä kirjeitä Englannin historiasta. Ja koska jo olemme puhuneet Trafalgarin meritaistelusta, niin lukekaamme Nelsonia omakätinen taistelusuunnitelma, ja hyvin kannattaa meidän myös tutustua Gordonin päiväkirjan viimeisiin sivuihin.

Jos tuntee mieltänsä painostavan kirjastossa, jossa on puolenkolmatta miljoonaa nidettä ja likemmä kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta hyllyjä, herättävät toiselta puolen suurta kunnioitusta lukemattomat menneiden vuosituhansien muistomerkit ja ihailua meidän aikamme tutkijain nero, joka on kyennyt lukemaan ajan kellon tunnit ja viitoittamaan ne loppumattomat tiet, jotka muinaisuuden suurten kansain on ollut taivallettava ennen kuin ovat päätyneet määränpäähän — häviöön.

Ylen runsaasti on elämässä jyrkkiä vastakohtia ja räikeitä vääryyksiä! Vain puolen tunnin matkan päässä Westminster Abbeyta ympäröivästä komeudesta ja rikkaudesta sijaitsevat köyhien korttelit East Endissa ja Lontoon kaakkoisissa osissa. Sinne suuntasimme eräänä päivänä askeleemme. Olimme pukeutuneet yksinkertaisimpiin vaatekappaleihimme, ja meitä saattoi muuan hyvin ystävällinen lähetyssaarnaaja, sillä hädänalaisten kaduilla ei ole turvallista. Siellä puhutaan murhista ja tietämättömiin kadonneista kävijöistä. Viisasta on jättää kotiin kello tai ainakin perät, ja naishenkilön ei sovi kuljettaa rahojaan käsilaukussa. Voi tulla rosvotuksi jollakin takakadulla.

Monia teoksia on kirjotettu Lontoossa tavattavasta köyhyydestä. Se on sydäntäsärkevä, se on julma ja väärä, ja se huutaa taivaalta kirousta maapallon isoimmalle ja rikkaimmalle kaupungille. Niin syvälle, sellaiseen kurjuuteen kuin Lontoossa, eivät köyhät suistu missään muussa maassa, eivät Aasiassakaan. Koko heidän elämänsä on herkeämätöntä taistelua mitä kamalinta hätää ja mitä toivottomampia huolia vastaan, ponnistelua tuhoisain tautien, lian ja syöpäläisten sekä juoppouden keskellä. Niistä lapsista, jotka jäävät henkiin, varttuu arvottomia, huonosti ravittuja ihmisiä, jotka eivät kelpaa muuhun kuin kerjäämään.

Saattajamme vei meidät erääseen kortteliin, jossa pari kujaa oli niin soukkaa, ettei olisi mitenkään voinut sivuuttaa vastaantulijaa muutoin kuin kyljittäin. Mutta siellä oli lähetystyö tehnyt paljon hyvää ja kohottanut köyhiä askelmaa ylemmäksi pimeydestä. Lähetysseuralla oli oma talonsa, klubinsa, kirkkonsa ja kokoushuoneustonsa. Hauska oli nähdä, miten iloisina köyhälistön pojat tulvivat sinne. Erään rakennuksen katolle olivat he saaneet potkupallokentänkin, jolla sopi harjottaa englantilaisia ulkoilmakisoja. Heillä oli tilava voimistelusali, pikku kirjasto ja partiopoikaklubi. East Endin kurjimpien korttelien keskessä tapaa siellä täällä lähetysaseman, missä armeliaat ihmiset viettävät osan aikaansa seurustellakseen köyhien kanssa, neuvoakseen ja auttaakseen heitä. He pelastavat monia turmiosta ja tekevät heistä onnellisempia ihmisiä. Mutta kuinka monet joutuvatkaan järjettömästi hukkaan tässä puutteen, rappeutumisen ja rikoksen kurimuksessa!

Partiopoika-kenraali Baden-Powellin kanssa olin eräänä iltana ollut silkkikauppiasten ammattikunnan päivällisillä. Tämä on Lontoon vanhimpia ammattikuntia, suunnilleen kahdeksansadan vuoden ikäinen, ja nykyään ei ainoakaan jäsen ole silkkikauppias. Kuka hyvänsä ei ammattikunnan jäseneksi pääse — se kunnia menee perintönä isältä pojalle. Mutta lahjoitusten ja perintöjen johdosta on ammattikunnan käytettävänä huikeita pääomia, joiden tuotanto kokonaisenaan luovutetaan armeliaisuustarkotuksiin. Ammattikunnan talo Cityssä on ikivanha rakennus keskiajan loistavaa tyyliä, ja siellä on satojen vuosien ajoilta paljon kultaisia ja hopeisia kannuja, pikareita ja vateja. Järjestö omistaa Lontoossa noin kaksituhatta taloa ja pitää käynnissä monia kouluja. Tällä tavoin tehdään paljon hyvää köyhille, ja vapaaehtoista tietä saavat kaikki Lontoon sairaalatkin kannatuksensa. Mutta riittämätöntä on apu sittekin.

3. Maailman pääkaupunki.

Useaankin kertaan olen matkustanut Lontoon ja Parisin välin. Siihen menee vain muutamia tunteja. Mukava englantilainen juna vie minut Doveriin, ja Kanaalin kapeimmalta kohdalta kuljen ylitse Calaisiin. Sitte kiidän rautateitse Ranskan koillisosan halki. Mielihyvällä kuuntelen kaikista ihmiskielistä kauneinta, — kieltä, joka heläjää kuin soitto ja laulu. Tyytyväisenä tarkkailen noita hilpeitä ja vilkkaita ihmisiä, jotka säestävät kaikkia sanojaan liikkeillä, olkapäiden nytkäyttelyillä ja kasvonilmeillä. Matkalla Pariisiin tuntuu minusta kuin olisin menossa juhlaan. Pelkässä Parisin nimessä piilee ehtymätön määrä elämäniloa ja suruttomuutta, ylpeyttä ja isänmaanrakkautta, vapautta, urhoollisuutta ja mainetta.

Ja nyt olen taas matkalla Lontoosta Parisiin. Ääretön on ero näillä naapuruksilla! Olkoonkin Lontoo laajojen yhteyksiensä perusteella maapallon tärkein polttopiste. Hallitkootkin Suur-Britannia ja englanninkieli meriä ja satamia. Mutta Parisi on kuitenkin maailman pääkaupunki, ja ranska on hienon sivistyksen ja valtiotaidon kieli. Parisissa ovat tieteellinen työskentely ja kaunokirjallisuus kukoistuksen huipulla, ja Bolognan jälkeen on Parisin yliopisto maailman vanhin. Ranskalaisten hienostunut maku ja ylellisyys seuraelämässä, taiteessa ja teollisuudessa ovat saavuttamattomia, ja muille kansoille laativat he lakeja kaikesta, mikä koskee pukeutumista, keittiötä ja viinikellaria.

Viljavien seutujen halki kiitäen pääsemme piankin perille maailmankaupunkiin, missä Seinen yli kulkee kolmisenkymmentä siltaa, sen kaartuessa tällä kohdalla, ennen kuin se mitä jyrkimpinä mutkina polvittelee edelleen luoteista kohti Roueniin ja Le Havreen.

Ensimäisinä pistävät Parisissa silmäämme bulevardit: leveät, muhkeat kadut, joille on istutettu tuuheita puita lehtokujiksi suurten palatsimaisten rakennusten, teatterien, kahvilain ja myymäläin muodostamain rivien väliin. Vanhimmat, varsinaiset bulevardit olivat aikoinaan linnotusmuureja, jotka torneilla varustettuina saarsivat kaupunkia. Bulevard merkitseekin paalutusta. Ludvig XIII, joka kaunisti ja laajensi Parisia, revitytti paalutukset ja rakennutti niiden sijalle ensimäiset bulevardit. Ne ovat Seinen pohjoisrannalla ja kulkevat yhtämittaisena jonona, vaikka niillä on oma nimensä kullakin: Madeleine, Capucines, Italien ja Montmartre. Tämä bulevardijakso on Parisin viehättävimpiä. Siellä vilisee suunnaton paljous automobileja, raitiovaunuja, vuokra-ajurien ja yksityisiä ajopelejä sekä loppumaton tulva kävelijöitä. Näkeepä iltaisin keskellä tungosta ilomielisten ihmisten tanssivankin katukäytävillä parittain soitannon säestyksellä.

Myöhempinä aikoina tehtiin bulevardeja sinnekin, missä ei ollut mitään varustuksia. Ludvig XIV:n ja hänen jälkeistensä hallitsijain aikana kasvoi Parisi ja sai yhä lisääntyvää loistoa ja suuruutta. Parisi oli myös suuren vallankumouksen ja sen kamaluuksien pesäpaikka. Napoleonin päivinä tuli kaupungista sen ajan mahtavimman valtakunnan keskus. Ja Napoleonin kukistuessa vallottivat Ranskan viholliset kahdesti Parisin. Napoleon III:n aikana kaunisteltiin ja järjesteltiin kaupunkia innokkaammin kuin koskaan ennen. V. 1871 vallottivat preussilaiset Parisin. Kommuunin kapinaliitto piti kaupunkia hallussaan samana vuonna, ja raaka roskaväki teki tuhojaan monissa sen kallisarvoisimmissa palatseissa ja museoissa, tärvellen niinikään muistomerkkejä. Silloin syöstiin nurin ihana Vendôme-kolonnikin, joka oli pystytetty Napoleonin voittojen muistoksi, mutta toiset kädet kohottivat sen sitte jälleen paikoilleen.

Sittemmin on Parisi säästynyt hävittäviltä onnettomuuksilta. Mutta vilkasta on yhäti toiminta tässä kaupungissa, missä milloin kuninkaalla, milloin keisarilla, milloin taas tasavallalla on hallitussijansa ja missä ministerit eivät koskaan ole pitkäaikaisia. Parisista tulevat sivistyneen maailman suuret yllätykset, ja kaikki kansat seuraavat jännitetyn uteliaina jokapäiväisiä kuulumisia Seinen kaupungista.

Tehkäämme pikimältään kävely Parisin läpi. Me valitsemme Seinen pohjoisrannan ja kuljemme kaakkoisesta luoteiseen ilmansuuntaan. Alotamme tarkastelumme Bastilji-torilta, missä aikoinaan Bastiljin linnotus ja vankila sijaitsivat. Suuren vallankumouksen alussa, heinäk. 14. p:nä 1789, vallotettiin Bastilji rynnäköllä ja hävitettiin, ja siitä asti on se päivä ollut ranskalaisten suurin kansallispäivä. Keskellä toria kohoaa Heinäkuu-kolonni, jonka harjalta avautuu mitä vaihtelevin näköala yli koko laajan kaupungin.

Nyt seuraamme Rivoli-katua, joka on Parisin isoimpia ja kauneimpia. Vasemmallamme on Hôtel de Ville, kaupungintalo, suuremmoinen palatsi, jossa kaupunginvaltuusmiehet kokoontuvat; loistavia juhlia pannaan toimeen sen uhkeissa saleissa, ja sen lehtereitä koristavat kuuluisain mestarien taulut.

Samalla puolella ihailemme edempänä kaupungin isointa yleistä rakennusta, Louvre-palatsia. Sen sisällön tutkiminen vaatii kuukausia ja vuosia, kuten Brittiläisen museonkin. Sinne on kerätty suunnattomia kokoelmia, ei ainoastaan Aasian ja Europan muinaisten suurten valtakuntain taide-esineitä ja muistomerkkejä, vaan myöskin paljon parahinta, mitä europalaiset kuvanveistäjät ja maalarit ovat kaikkina aikakausina saaneet luoduksi.

Me pitkitämme kulkuamme luoteista kohti Tuileriain ylellisten puutarhain halki ja pysähdymme hetkeksi Place de la Concordelle, Sovinnon aukiolle, nauttimaan joka taholle avautuvista viehättävistä näköaloista: näemme virran laitureineen ja siltoineen, puistoja ja lehtokujia, valtaisia ja hienon taiteellisesti somisteltuja rakennuksia, mainehikkaiden muistomerkkien koristamia loppumattomia aukioita ja ainaisena edes takaisin liehuvana tulvana elämänhaluisia parisilaisia ja parisittaria viimeisen muodin mukaan puettuina ja päässä yksitason kokoiset hatut.

Niin, loppumaton jakso puutarhoja, aukioita, puistoja ja toreja levittäytyy yhtämittaisena sarjana tässä osassa Parisia. Sovinnon aukiolta suuntaamme kulkumme Elyseiläisille kentille (Champs Élysées'ille), mahtavaan puistoryhmään. Iltaisin kaikki nämä puistot ja aukiot ja kadut säteilevät mitä kirkkaimmassa sähkövalaistuksessa, ja silloinkin tenhoo mieltä näköala, katsoopa mille taholle hyvänsä. Puiston pohjoispuolella asuu tasavallan presidentti Elysée-palatsissa.

Jos nyt etenemme pitkin leveätä, moninkertaisilla lehtokujilla somistettua katua luoteiseen päin, saavumme Tähtitorille (Place de l'Étoile), jonka pyörylään johtaa kaksitoista valtaväylää. Yksi niistä, Elyseiläisten kenttien jatko, on saanut nimensä Napoleonin suuresta armeijasta, ja se päättyy valtaiseen Boulogne-metsään. Ja keskelle Tähtitoria on rakennettu muhkea viisikymmentä metriä korkea voittokaari Napoleonin kunniaksi. Sen laelta hallitsee katse kaikkia kahtatoista valtaväylää, mutta häipyy etäisyyteen, missä avarat kadut soukkenevat neulankärjiksi. Sekä jalankulkijat että ajoneuvot näyttävät pieniltä muurahaisilta, jotka hyörivät edes takaisin kekonsa ympärillä.

Voittokaaren korkealta lavalta laskeuduttuamme seuraamme muutamaa vilkasliikkeistä katua Jena-sillalle, ja sitä myöten astelemme Seinen yli. Vastapäisellä rannalla kohottaa Eiffel-torni mahtavan äimänsä kolmesataa metriä yläpuolelle Parisin. Tähän on meidän pysähdyttävä toviksi. Eiffel-torni on korkein rakennus, mitä on milloinkaan ihmiskäsin saatu aikaan, — kaksin verroin korkeampi kuin Kölnin tuomiokirkko tai Egyptin pyramideista valtaisin. Jo toisella siltamalla olemme runsaasti sata metriä yläpuolella jättiläiskaupungin, mutta Parisin ympäristön kunnaat rajottavat näköpiiriä. Kun nostolaitos on kohottanut meidät kolmannelle siltamalle, olemme 276 metriä korkealla maanpinnasta, ja nyt näemme syvyydessä allamme Seinen lukuisine siltoineen ja kaupungin lukemattomine katuineen sekä sen 140 aukiota. Ylimmälle ulokkeelle pääsee portaita myöten, ja kaikkein ylimpänä tuikkii öisin majakka, joka näkyy yhdeksän penikulman päähän. Jos ihmisellä huimaa helposti päätä, niin ei hänen ole hyvä antaa katseensa lipua rintakaiteen yli tornin kohtisuoraa kuvetta pitkin neljään vinoon rautapilariin asti, jotka tornia kannattavat — vielä vähemmin silloin kun käy kova tuuli ja koko torni huomattavasti huojuu edes takaisin kuin heiluri. Ei tarvitse kohota ilmapallolla, nähdäkseen yläilmoista Parisin — Eiffel-tornin korkeudesta katsellen leviää kaupunki alla kuin avattu kartta.

Onnellisesti tultuamme alas huimaavasta korkeudesta, missä raikkaat tuulet pyyhkielevät yli Parisin lähdemme Mars-kentän yli Invalidi-hotelliin. Entiseen aikaan saivat tässä valtaisessa rakennuksessa vapaan asunnon monet tuhannet suurissa ranskalaisissa armeijoissa runneltuneet. Nyt talletetaan sen suojamissa sotahistoriallisia muistoja.

Invalidien kultahohtoisen, koko kaupungin yli näkyvän kupukaton alle astuen pääsemme ympyriäiseen temppelisuojamaan, jonka keskessä on niinikään ympyriäinen krypta, joitakuita metrejä syvä ja ylös holviin päin avoin hautakomero. Sen permantoon on mosaikista sovitettu mainehikkaat nimet Rivoli, Pyramidit, Marengo, Austerlitz, Jena, Friedland, Wagram ja Moskova. Kaksitoista marmoripatsasta, jotka esittävät kahtatoista voittoa, ja kuusikymmentä vallotettua lippua on kunniavartiona sen valtaisen kiviarkun ympärillä, joka punaisesta suomalaisesta porfyristä hakattuna sisältää Napoleonin tomun.

Pekingissä saamani ranskalainen ystävä on opastanut minut tänne. Matkalla on sanatulva ehtymättömänä koskena ryöpynnyt hänen huuliltaan, mutta Napoleonin hautakammioon tullessamme vaikenee hän sanattomaksi. Täällä ei puhuta. Mitä syvin hiljaisuus ympäröitsee sen miehen maallisia jäännöksiä, joka eläissään täytti maailman kanuunainsa jyskeellä ja legionainsa paukkeella ja muutamien vuosien kuluessa kerrassaan muutti Europan kartan. Hillittynä ja sinisenvaljuna kohtaa kajastus hautakomeroa, missä punainen porfyri puhuu vastustamattomasta voimasta ja valkoiset voitonjumalattaret ikäänkuin heijastavat menneitä mainehikkaita aikoja.

Juhlallinen hiljaisuus, arvokas rakennustaiteen käyttö ja ylväs hämy tenhoovat mielen. Tietämättään tulee kuunnelleeksi aseiden kalskeen ja sotahuutojen kaikua. Sankari häämöttää edessämme satumaisen uransa eri vaiheissa, maailman valtiaana, vankina pienellä Sant Helenan basalttisaarella eteläisen Atlantin ulapalla…

4. Ikuinen kaupunki.

Minut oli kutsuttu Roomaan pitämään esitelmää Tibetistä maantieteellisessä seurassa. Kokoonnuttiin Collegio Romanoon, ikivanhaan kivirakennukseen erään pikku torin laitaan. Odotettiin kuningasta; hän tuli, ja esitelmä alkoi. Seitsemän vuotta sitten olin puhunut samassa salissa. Silloinkin oli kuningas saapuvilla. Siihen aikaan herättivät anarkistit rauhattomuutta. Paria vuotta aikaisemmin oli muuan konna murhannut Umberto-kuninkaan. Kerrottiin poliisivoiman pitäneen Collegio Romanoa pari päivää miehitettynä ja tarkoin tutkineen kellarikerran. Silloin, v. 1903, oli kuninkaan vaunuja saattanut neljä mustapukuista polkupyöräilijää. He näyttivät korpeilta, näköjään rauhallisina ja välinpitämättöminä pysyen, mutta itse asiassa he tähyilivät valppaasti joka taholle, ollakseen heti käsillä, jos jotakin tihutyötä yritettiin. Jos Collegio Romano olisi räjähtänyt ilmaan, en olisi palannut puhumaan Tibetistä. Mutta kaikki kävi hyvin toisellakin käynnilläni. Kuningas ajoi automobilissa, jota hän itse ohjasi, eikä hänen saattueenaan ollut mitään mustia korppeja. Molemmilla kerroilla osotti hän järkähtämätöntä tyyneyttä.

Italian kuninkaalla on 35 miljoonaa alamaista. Roomassa asuu toinenkin mahtava valtias, mutta hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta; hänen valtaistuimensa on Pyhän Pietarin istuin, hänen voimansa tunnuksina ovat kolminkertainen tiaara ja ristiin lasketut avaimet, joilla voidaan avata ja sulkea taivaanvaltakunnan portit. Hänellä on 270 miljoonaa alamaista, roomankatolilaiset. Valtiollisista syistä on hän olevinaan vankina Vatikanissa, korkeiden palatsien rykelmässä, jossa on kymmenkuntatuhatta salia ja muuta huonetta. Siellä on myöskin museoita, kirjastoja ja käsikirjotuskokoelmia, äärettömän laajoja ja kallisarvoisia. Vatikanin veistokuvamuseo on maailman rikkain. Sikstiniläisessä kappelissa, 450 vuotta vanhassa rukoussalissa, on Michelangelo koristanut laen jättiläismaalauksilla, jotka esittävät maailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta ja vedenpaisumusta; takaseinälle on hän maalannut valtaisen kohtauksen viimeisestä tuomiosta. Palatsien länsipuolella leviävät paavin puutarhat ja puistot, ja niistä etelään kohoaa Pyhän Pietarin kirkko, kristikunnan suurin temppeli. Koko alue on omana pikku kaupunkinaan. Mutta tämä kaupunki on maapallon parhaita, taiteen ja opin kunniasija ja ennen kaikkea suuren uskontokunnan polttopiste. Sillä täältä sinkauttaa paavi pannakirjansa kerettiläisiä ja syntisiä vastaan, ja täältä käsin kaitsee hän lampaitaan, katolilaisia. Mutta vapautensa hän on menettänyt. Kun Leo XIII kuoli, kokoontuivat tavallisuuden mukaan kardinaalit uuteen paavinvaaliin. Heidän joukossaan oli myöskin Venetsian iällinen kardinaalipatriarkka. Lähtiessään Venetsiasta, matkustaakseen Bolognan ja Firenzen kautta Roomaan, osti hän edestakaisen matkalipun. Mutta hänet itse valittiin paaviksi, eikä hän enää milloinkaan näe Venetsiaa tai sitä lähistön maataloa, missä hän leikki lapsena.

Hänen luokseen olen menossa eräänä helmikuun päivänä 1910. Muuan italialainen ystävä on mukanani. Me ajamme Rooman tiheimmin rakennetun osan läpi. Ovatpa nekin katuja! Soukkia ja mutkaisia. Alituiseen käännytään kulmista, jyrytetään pienten kolmikulmioiden poikki ja pujahdetaan kujiin, joissa on täpärä pääsy vastaantulijan ohi. Eikä kuitenkaan ole maailmassa bulevardeja ja teitä niin kauniita kuin Rooman kadut. Sillä näitä reunustavat vanhat harmaat palatsit, jotka ovat rakennetut pikemmin vuosituhansia kuin -satoja takaperin ja joita mitä viehättävimmät ikkunapuitteet, harjakoristeet ja pilarikäytävät somistavat. Jokaisen kadunkulman takana kohtaa katsetta uusi yllätys, mursuista ja jumalolennoista sommiteltu suihkulähde, keskiaikainen kaivo, keisariajalta polveutuva sammaltunut raunio tai kirkko, jonka tornista kellonlyönnit ovat vuosisatoja kajahdelleet yli Rooman.

Ja miten kirjavaa, aaltoilevaa elämää näkeekään näillä kaduilla! Miehiä ja naisia on tullut kampanjalta Rooman ulkopuolelta, laittautuneina kansallispukuihin, joissa likaisen valkoinen ja punainen ovat pääväreinä, miehillä musta lerppahattu päässä, naisilla valkoinen päähine hiusten verhona. He ovat tummaihoisia, mutta nuorison poskilla kuultavat kuitenkin ruusut pronssituksen alta. Patriisit, roomalainen hienosto, jotka mukavasti nojailevat hienoissa vaunuissa, ovat paljoa vaaleaverisempiä; useinkin ovat naiset niin kalpeita kuin olisivat vastikään päässeet luostarista tai joutuneet valmiiksi paareja varten.

Ja mikä kohu kaikuukaan kaikkialla näillä kaduilla! Tuossa tulee talonpoika ajaen aasiansa, joka on lyyhistyä meloneilla ja viinirypäleillä täytettyjen vasujen alle. Täällä kiskoo puolikasvuinen poika kärryillä aprikooseja, appelsiineja ja pähkinöitä. Eräässä kadunkulmassa seisoo kolme uudenaikaista rosvoa säkkipillejään vinguttaen; toisessa laulaa muuan nuorukainen mandoliinin säestyksellä laulua niin mukaansatempaavaa ja reipasta, että tekee mieli tanssia — paavinkin luokse matkatessaan. Vaunujen perässä juoksee kerjääviä nulikoita, ja risaisia pienokaisia sylissään pitelevät köyhät äidit rukoilevat yhtä ainoata pikku lanttia — antakaa vain pikku lantti, herra, ja Jumala siunaa teitä! Roomassa on paljon ihmisiä, jotka elävät kädestä suuhun. Mutta kaikki ovat he iloisia, kaikki kauniita. He pitävät laulusta ja soitannosta, ja heidän laulelonsa kuuluvat hyvin herttaisilta ja kaihoisilta. Näkee kyllä, että monilla noista miehistä tulee puukko pikaisesti käteen ja että nuoriso katselee elämää keskeytymättömän karnevaalin kannalta. Mutta heihin mieltyy, kyllikseen ei saa silmäillyksi heidän sinisenmustia suortuviaan, sysimustia silmiään ja hauskoja pukujaan. Ihminen voi viettää ikänsä kaiken Roomassa ja kuitenkin joka päivä havaita jotakin uutta ja kaunista ihmisten ja palatsien joukossa. Ja kaiken yli kaareutuu Italian taivas, sininen ja sees.

Mutta nyt olemme saapuneet San Angelon sillalle, joka vie samean Tiberin yli. Edessämme nousee San Angelo-linnan valtainen liereä torni, jonka keisari Hadrianus kahdeksantoista vuosisataa takaperin rakennutti hautapaikakseen. Me käännymme vasempaan ja pysähdymme Pyhän Pietarin torille, joka on maailman suuremmoisimpia ympäröivien rakennusten, kaareilevien pylväskäytävien, Pietarinkirkon ja Vatikaanin johdosta. Torin kahden ainiaan kumpuavan suihkukaivon välissä on seissyt jo kolmesataa vuotta obeliski, jonka keisari Kaligula tuotti Egyptistä Rooman kaunistukseksi. Se on nähnyt ihmeellisiä tapauksia jo kauvan ennen Mooseksen syntymää. Sen juurella ovat Israelin lapset veisanneet kotimaansa virsiä vankeutensa aikana. Se oli myös Neron sirkuksen koristuksena ja näki tuhansien kristittyjen marttyrien kuoleman gallialaisten koirien ja afrikalaisten jalopeurain keskellä. Ja vielä kohoaa se 25 metrin korkuisena eheänä paatena, ajan ja ihmisten taisteluiden siihen koskematta.

Torin pohjoispuolella on Vatikanin portti. Siellä pitää sveitsiläiskaarti vartiota punaisiin ja keltaisiin, vanhanaikaisiin univormuihin puettuna. Minut viedään monien uhkeiden huoneiden läpi, joiden seinät on verhottu punaisella silkillä. Perimäisessä odottavat monet pyhiinvaeltajat, munkit ja kirkkoruhtinaat pääsyä hänen pyhyytensä puheille. Sinipunaiseen kauhtanaan pukeutunut ylhäinen pappi menee ilmottamaan minut, ja avatusta ovesta näen, että hän polvistuu puhutellessaan paavia. Sitten on minun vuoroni. Tilavan, punaisen huoneen toisella lyhyellä seinävierellä istuu Pius X kirjotuspöydän ääressä. Hän nousee ja ojentaa minulle pehmeän, mutta kuitenkin voimakkaan kätensä. Me istuudumme nojatuoleihin; paavi nojaa kyynäspäänsä varassa kirjotuspöytään ja tukee päätänsä kädellään. Hän puhelee Tibetistä ja kysyy minulta, onko siinä maassa mitään mahdollisuutta kristittyyn lähetystyöhön. Minä vastaan, että Tibet on nyt suljettu kaikilta europalaisilta, mutta että italialaisia munkkeja oli entiseen aikaan toiminut siellä lähetyssaarnaajina, ja kun niiden joukossa mainitsen Pordenonessa syntyneen Odoricon, joka 1300-luvulla matkusteli Tibetissä, ilmaisee paavi mielenkiintoaan; hän tuntee hyvin Odoricon, ja Pordenonen kylä ei ole kaukanakaan hänen syntymäseudultaan.

Pius X:n olemus ilmaisee mitä suurinta nöyryyttä. Hän on lempeä ja hiljainen, sävyisä ja kohtelias, ja hänen äänessään on pehmeä ja ystävällinen sointu. Punaisessa huoneessa tuntui myös vaikuttavalta hänen valkoinen pukunsa. Hänellä oli yllään pitkä, tiheään napitettu kauhtana, jossa oli leveä vyö ja olkakauluri, valkoista kaikki, ja liidunvalkeita hiuksia verhosi valkoinen patalakki. Kaulassa riippui kultaketjuihin kiinnitetty risti.

Tultuamme taas ulos Pyhän Pietarin torille ei meillä ole montakaan askelta matkaa Pietarinkirkon isoille portaille. Me astumme komeaan eteissuojamaan ja menemme kirkkoon valtaisesta pronssiovesta, joita on viisi. Pitkälle ei kuitenkaan pääse etenemään, kun jo jää hämmästyneenä seisomaan. Kaikki mittasuhteet ovat niin ylettömän suuria. Milloin häipyy katse pilvenkorkuisiin, värikkäisiin kaariholveihin, milloin on ihailtava kolonneja ja niiden latvaksia, milloin mosaikkikuvia ja marmorisia muistomerkkejä. Katsoja käsittää, että hänen on palattava useita kertoja, voidakseen osapuillekaan sulattaa kaikkea tätä ihanuutta. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo puheenparsi. Pietarinkirkko yksinään vaati 120 vuotta ja kaksikymmentä paavia. Italian etevimmät taiteilijat, niiden joukossa Rafael ja Michelangelo, panivat sielunsa parhaan tähän temppelirakennukseen, jossa apostoli Pietarin haudan sanotaan olevan. Kustannukset nousivat neljännesmiljaardiin ja suoritettiin anekaupalla. Paavit möivät syntien anteeksiantamusta helisevästä rahasta oikealle ja vasemmalle. Kun kirkon perustus laskettiin, tuli t:ri Martti Luther Roomaan. Hän näki tämän inhottavan sielukaupan, näki kirkon korkeimpien palvelijain myyskentelevän autuutta kuten rihkamasaksat tavaroitaan, ja hänestä sukeusi suuren uskonpuhdistuksen mies.

Jo ensimäisen pilarin kohdalla pääsyovelta oikealle pysähtyy pohjoismaalainen vieras hautapatsaan eteen, joka herättää hänessä sekavia tunteita. Marmorisen arkun ja jättiläismoisen pronssimitalin välistä lukee hän latinankielisen kirjotuksen: "Klemens XI valmistutti v. 1702 tämän Innocentius XII:n alottaman muistopatsaan Kristinalle, ruotsalaisten kuningattarelle, joka luopui valtakunnasta ja kääntyi pois kerettiläisyydestä oikean uskon hyväksi, hurskaasti omaksuen sen ja arvokkaasti noudattaen sitä valitsemassaan asunnossa Roomassa". Itse hauta sijaitsee kirkon keskilaivassa. Kristina oli elänyt neljäneljättä vuotta Roomassa ja asunut komeassa palatsissa määrättömän kallisarvoisten taideaarteiden, maalausten ja seinäverhojen keskellä. Monet niistä oli hän omavaltaisesti ottanut mukaansa Ruotsista. Roomassa ympäröitsivät häntä alituiseen tieteen, runouden ja taiteen etevimmät edustajat.

Toinenkin hautapatsas kiinnittää pohjoismaalaisen huomiota, ei aiheensa, vaan luojansa takia. Se on Pius VII:n muistomerkki, sen paavin, joka ensin kruunasi Napoleonin keisariksi ja sitte julisti hänet pannaan. Sen luoja on suuri tanskalainen kuvanveistäjä Thorvaldsen, joka monet vuodet asui Roomassa.

Vielä edempänä pysähdymme mielellämme apostoli Pietarin istuvan pronssipatsaan eteen. Uskovaisten suutelot ovat hivuttaneet ja silentäneet hänen oikean jalkansa. Korkealla holvissa hänen päänsä yläpuolella näkee jättiläismoisin kirjaimin latinaksi sanat: "Sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani, ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet".

Paavalilla on myös arvokas muistokirkko Roomassa, Pyhän Paavalin kirkko. Se sijaitsee muurin ulkopuolella. Matkalla sinne tapaamme pikku kappelin rakennettuna sille paikalle, missä tarinan mukaan Pietari ja Paavali jättivät hyvästi toisilleen, ennen kuin menivät kärsimään marttyyrikuolemansa. Julkipuolessa ovat luettavina heidän hyvästelysanansa. Paavali lausui: Rauha olkoon sinulla, sinä kirkon perustus ja Kristuksen karitsain paimen! Ja Pietari: Mene rauhassa, sinä evankeliumin julistaja hyville ihmisille, vanhurskaiden johdattaja pelastukseen! — Pyhän Paavalin kirkon messualttarin alla sanotaan Paavalin tomun lepäävän maan povessa. Kirkon sisällä huomaamme kaikkien paavien mosaikkimuotokuvat Pyhästä Pietarista Leo XIII:een asti.

Kaikissa näissä Rooman kirkoissa on uskomaton paljous pyhäinjäännöksiä elikkä alkuperäisiksi väitettyjä muistoja Vapahtajan, apostolien ja pyhimysten ajoilta. On kappaleita ristinpuusta, piikkejä orjantappurakruunusta ja jumalanäidin silmistä vuotaneita kyyneleitä; on luunsiruja ja pääkalloja, pyhimysten käyttämiä esineitä ja vaatekappaleita, onpa sekin hikiliina, jolla Vapahtaja kuivasi otsaansa matkalla Golgatalle! Entäs kaikkia noita pyhimystenkuvia ja niihin liittyviä ihmeitä! Täällä on jumalanäiti, jonka joku uskottava henkilö on nähnyt liikuttavan päätänsä tai räväyttävän silmiänsä; tuolla toinen, joka kerran puhui ääneen eräälle uskovaiselle. Ja monet ovat ne kuvat, jotka vapauttavat taudeista ja ruumiinvioista. Usein ei tiedä, mitä kummastella enemmän: paimenten rohkeuttako vai lampaiden herkkäuskoisuutta.

Rooma on tyhjentymätön. Rooma kasvaa vaeltajan jalkain alla. Muutamissa päivissä näkee hän toivottomaksi saada pikaista yleissilmäystä tästä ihanasta kaupungista. 2.600 vuoden kuluessa on Rooma kasvanut ylöspäin. Jokainen uusi ajanjakso on rakentanut edellisen raunioille. Kaupunki on kerrostunut kuin maankamaran muodostukset. Mitä on syvimpänä kätkössä, sitä tuskin aavistetaankaan; siellä on kuningasajan Rooma. Lähinnä seuraa tasavallan pääkaupunki ja sitte keisarikauden Rooma, maailmankaupunki, jonka palatinilaispalatsista Caesarien valtikka ulottui yli koko silloin tunnetun maapallon: usvaisesta Britanniasta ja Germanian pimeistä metsistä Afrikan hehkuviin erämaihin, Hispanian vuorista Galileaan ja Juudan maahan. Tältä suuruuden ajalta on vielä monia juhlallisia jäännöksiä tallella nykyajan katujen ja rakennusten keskessä. Vandaalit, gootit ja muut raakalaiset ovat raastaneet Roomaa, tunnottomat valtiaat ovat tärvelleet kaupunkia, häivyttääkseen edeltäjiensä muistoa ja ylentääkseen itseänsä. Mutta jos Roomaa ei rakennettu päivässä, ei ole myöskään kaksituhatta vuotta riittänyt hävittämään sen ihanuutta.

Sitte tulee uusia kerrostumia: kristitty aika, keskiaika ja uusi aika lukemattomine kirkkoineen, luostareineen, museoineen ja mahtavine, vakavine palatseineen. Kristillisyys on siinä rakentanut pakanuuden raunioille. Muinaisuus ja nykyaika ovat kietoutuneet toisiinsa. Tuolla ylhäällä Kapitoliumin kunnaalla ratsastaa pronssiin valettuna keisari Markus Aurelius. Kun katsoo taakseen, näkee Tiberin toisen rannan kunnailla toisen ratsastajan, nuoren Italian urhoollisen vapaudensankarin, Garibaldin, silmäilemässä ikuista kaupunkia. Ajaessaan uusiin rakennuksiin sijoitettujen uhkeiden myymäläin reunustamaa katua pitkin joutuu parin minuutin kuluttua Forum Romanumille, roomalaiselle turulle, maailmanvallan sydämeen, markkinain, kansankokousten ja oikeudenistuntojen paikalle, missä nyt ainoastaan jotkut kolonnit ja rauniot ovat muistoina kaikesta komeudesta, mitä Julius Caesar ja Augustus siihen tuhlasivat.

Toisena hetkenä pistäytyy etsivänä pyhiinvaeltajana ihanaan Pyhän Pietarin kirkkoon, toisena astuu Tituksen voittokaaren alitse, joka pystytettiin Jerusalemin hävityksen muistoksi v. 70 jälkeen Kristuksen syntymän.

Siten saa Roomassa kierrellä voittokolonnien ja kunniakaarien keskellä, temppeleistä teattereihin, ja tulee unohtaneeksi, että siitä on pian kaksituhatta vuotta kulunut, kun soturien, pappien ja näyttelijäin äänet kaikuivat holveissa. Kun nousen ylös portaita Kapitoliumille, saan elävän muistutuksen Rooman perustamisesta. Rautaristikolla suljetussa luolassa juoksentelee naarassusi edes takaisin, turhaan hakien pääsyaukkoa, palatakseen kampanjan vapauteen. Kunnaan laella näen pronssisen naarassuden imettämässä kahta pientä poikaa, Romulusta ja Remusta. Tarina kertoo, että pienokaiset oli hyljätty Tiberiin, mutta saivat naarassuden pelastajakseen. Romuluksesta tuli muka sitte Rooman ensimäinen kuningas; seitsemälle kunnaalle kerrotaan hänen perustaneen kaupungin puolenkahdeksatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua.

Kolosseum on Rooman isoin ja kaunein muinaisjäännös. Keisarit Vespasianus ja Titus rakennuttivat tämän teatterin, joka saatiin valmiiksi v. 80 j.Kr.s. Ulkomuuri on lähes viisikymmentä metriä korkea. Penkkirivit, joilla oli tilaa 85.000 katsojalle, olivat järjestetyt neljään osastoon, joista uloimmat ja ylimmät olivat tarkotettuja vapautetuille ja orjille sekä naisille. Pääsyliput olivat norsunluuta ja ilmaisivat eri sijat niin tarkoin, että jokainen kykeni mitä helpoimmin löytämään tien valtaisten holvien, kolonnirivien ja porraskäytävien keskellä. Penkit olivat marmorilla päällystettyjä, ja monet marmoripatsaat koristivat teatterin ylämuureja. Näytelmät esitettiin tavallisesti päivällä, ja auringon paahteen heikentämiseksi pingotettiin suunnattomia silkkipurjeita arenan ja katsomon yli. Täynnä ollessaan esitti teatteri huikaisevan loistavan näyn. Parhailla sijoilla istuivat senaattorit, yllään purppurapäärmeiset toogat, eri temppelien papisto, mustahuntuiset vestaaliset neitsyet, kultakoristeellisissa varustuksissaan sotapäälliköt. Siellä istui roomalaisia porvareita, joiden toogat olivat valkoisia tai kirjavia, — paljain päin, parrattomina ja tukka lyhyeksi leikattuna innokkaasti keskustellen kielellä, joka on yhtä sointuvaa kuin ranska ja italiankieli. Kaikki Roomassa oleskelevat muukalaiset olivat siellä, — lähettiläitä kaikista maapallon tunnetuista maista, kauppiaita ja matkustavaisia Germaniasta ja Galliasta, Syyriasta, Egyptistä ja Ateenasta.

Meidän päiviemme sirkus tai teatteri on Kolosseumiin verrattuna pelkkä leikkikapine, sillä vanhat roomalaiset olivat mestareita järjestämään näytelmiä, jotka tyydyttivät kansanjoukkojen raakoja mielitekoja. Loihdittiin esiin kokonaisia metsiä ja louhikkoja, joissa taisteltiin verisiä otteluita ja joissa gladiaattorit keihästivät jalopeuroja ja tiikereitä. Avara näyttämö voitiin vähässä ajassa täyttää vedellä, ja keinotekoisella järvellä kamppailtiin murhaavia meritaisteluita; hukkuneiden ja surmattujen soturien ruumiit eivät pohjaan painuneina näkyneet sitte kun vesi oli verestä punaisena. Taitavasti rakennettujen viemärijohtojen avulla tyhjennettiin areena tuotapikaa, orjat laahasivat ruumiit ulos kuolonjumalattaren portista, ja teatteri järjestettiin yön esityksiä varten. Silloin valaisivat areenaa suuret soihdut ja roviot, ja kristittyjä ristiinnaulittiin uudet joukot pitkiin riveihin tai heitettiin leijonain ja karhujen eteen. Kun muuan roomalainen keisari juhli Rooman perustamisen tuhatvuotismuistoa, esiintyi kaksituhatta gladiaattoria eli miekkataistelijaa, 32 elefanttia ja joukottain petoja näyttämöllä.

Vähän matkan päässä Kolosseumista alkaa muuan vanhimpia ja kuuluisimpia teitä, mitä ihmisjalka on milloinkaan polkenut — Via Appia. Sitä myöten ovat keisarit ja sotapäälliköt samonneet Roomaan voitollisista taisteluista, sitä myöten on heidän tomunsa kannettu kaupungista poltettavaksi roviolla ja uurnaan pantuna talletettavaksi hautatorneissa ja -komeroissa. Sitä ovat öisin kristityt käyttäneet hiljaisina riveinä viedessään maanalaisen Rooman kätköön Kolosseumin näyttämöllä revittyjen uskolaistensa jäännökset. Sitä kautta saapui myös Paavali Roomaan, saattueenaan kristittyjä joukkoja, jotka olivat tulleet häntä vastaan kauvas kaupungin ulkopuolelle, kuten Apostolien tekojen viimeisessä luvussa kerrotaan.

Eräänä päivänä ajoin Via Appialle, käydäkseni eräässä maanalaisen Rooman katakombissa. Ne ovat ikuisen kaupungin merkillisimpiä ja enimmin mieleenpainuvia nähtävyyksiä. Vahakynttilät kädessä opasti minut kaksi munkkia alas portaita, ja sitte tunkeusimme ahtaisiin käytäviin, sivukujiin ja hautakammioihin, mustien, soukkien, kylmänkosteiden solien sokkeloon syvälle maanpinnan alle. Useimmat niistä ovat vain metriä leveitä, laki on holvattu, ja seinissä näkee lukemattomia vaakasuoria syvennyksiä, joihin kristityt toisen vuosisadan alusta asti tallettivat viimeiseen uneen nukkuneita uskonveljiään ja -sisariaan. Ruumis oli kiedottu käärinliinaan, käsivarret oli laskettu ristiin rinnan yli ja kasvot käännetty Jerusalemia kohti. Syvennys suljettiin marmorilevyllä tai tiiliskivillä. Soihdut käsissä seisoivat surevat ulkopuolella veisaten virsiä.

Kuolleiden kaupungin näkeminen vaikutti minuun syvästi, kun seurasin munkkeja, jotka juomarahoja ansaitaksensa kertoivat tarinoita ja muistotietoja muinaisilta ajoilta. Nähdessäni heidän kummittelevan edessäni vahakynttilöineen, ja katsellessani molemmin puolin ammottavia pimeitä hautaluolia ja heikosti valaistua holvia, ajattelin niitä lukemattomia surusaattoja, jotka olivat kulkeneet näissä käytävissä — roomalaisia seurakuntia, jotka olivat toimittaneet marttyriensa tomun katakombien pyhiin hautoihin. Täällä he myöskin kokoontuivat tulivuoriperäiseen karstakiveen hakattuihin kappeleihin pitämään jumalanpalveluksia ja neuvotteluja, ja viidennellä vuosisadalla viettivät he maan alla juhlia marttyrien muistoksi.

Jyrkät, pimeät portaat johtavat alas syvemmälle tasanteelle. Paikotellen on neljä tai viisi tasannetta ylitysten, ja alimmat ovat runsaasti kaksikymmentä metriä maanpinnan alla. Näitä käytäviä on yhteensä yhdeksänkymmentä penikulmaa. Ja kaikkialla on hautakomeroita koverrettu seiniin. Maanalaisessa Roomassa lasketaan olevan enemmän kuin kolme miljoonaa sellaista hautaa. Hengenvaarallista olisi tutkia niitä oppaan avutta. Eksynyt kävelisi kävelemistään, etsien pääsytietä ja poikkeillen oikealle ja vasemmalle, mutta aina väärälle suunnalle. Turhaan yrittäisi hän pelastua kamalasta kuolemasta.

Museoissa ja olletikin Vatikaanissa näkee paljon hautakiviä ja marmorilevyjä muistokirjotuksineen ja kuvineen, näistä vanhimmista kristityistä haudoista korjattuja. Kirjotukset ovat joko latinan- tai kreikankielisiä, ja pian tutustuu muutamiin niissä käytetyn kuvakielen merkkeihin, joista kala merkitsee Kristusta, öljypuunlehvä rauhaa, laiva ihmiselämää, joka myrskyiseltä matkaltaan purjehtii ikuisen levon satamaan, kyyhkynen vainajan vapautettua sielua, ankkuri ylösnousemuksen toivoa ja palmunlehvä autuaitten voittopalkintoa. Voin tuskin ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo hautakivet ja niiden lyhyet, kaunopuheiset hyvästelyt ovat. Vanhan ajan marmoriveistosten keskelle pysähtyy katsoja mykkään ihailuun. Mutta täällä kuolleiden kaupungin muistojen seassa hän kuulee kivien puhuvan. Todelliset, aikoinaan eläneet ihmiset ne ovat useinkin varsin kömpelöllä käsialalla tulkinneet niissä rakkautensa, kaipuunsa ja toivonsa tunteita.

5. Pompeji.

Taas muutamien tuntien hyryttely kiiltäviä kiskoja pitkin — ja minä olen päässyt Napoliin. Tuolla idässä vartioitsee Vesuviuksen säännöllinen tulivuorikeila tulta syöksevän lohikäärmeen tavoin lahtea, jonka rannoilla kaupungit, kylät ja valkoiset huvilat ovat tiheässä kuin helmet rukousnauhassa. Aikani on kallis; minä kiertelen kiireisesti Napolin laavakaduilla, ihastelen täysin määrin noita viehättäviä tummaihoisia ihmisiä ja heidän kirjavia, likaisiakin pukujaan, enkä voi kyllikseni kuunnella heidän kaunissointuisia laulujaan suloisen Napolin kunniaksi. Tulee käsittäneeksi, kuinka lämpimästi he rakastavat kuuluisaa kaupunkiansa. "Nähdä Napoli ja sitte kuolla", se on heidän sananparsiansa ja merkitsee, ettei maailmassa ole kaupunkia, jonka kauneus vetää vertoja Napolille.

Kävelylläni joudun kansallismuseoon, ja se valtaa minut kerrassaan. Silloin unohdan kaduilla kuhisevan elämän, sinertyvän lahden ja viheriöitsevän puutarhan, — siellä on vastassani muinaisuus valtaisena taide-esineiden, patsaiden ja maalausten kokoelmana, joka on kerätty Pompejista.

Kuudennella tai seitsemännellä vuosisadalla ennen Kristusta perustettiin tämä kaupunki Vesuviuksen eteläiselle juurelle, jokseenkin lähelle lahden rantaa. Noin kahdeksankymmentä vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua joutui Pompeji Rooman valtaan, ja seuraavina 150 vuonna muuttui se joka suhteessa, rakennustavaltaan, kieleltään, kaikilta toimiltaan aito roomalaiseksi kaupungiksi. Torniharjainen muuri saarsi sen rakennus- ja katuryhmää, ja yön tullen sulkeutui kahdeksan kaupunginporttia kahdenkymmenentuhannen asukkaan suojaksi. Huomattavimman forumin — kansankokous- ja juhlapaikan — äärellä kohosi Jupiterin temppeli pylväskatosten, pilarikäytävien ja marmoripatsasrivien seasta. Toisen turun laidoille oli teatterit rakennettu, ja siellä oli myöskin muutamalla vanhalla kreikkalaisella temppelillä sijansa.

Monet rikkaat ja ylhäiset roomalaiset pitivät Pompejista ja rakensivat komeita huviloita kaupunkiin tai sen luonnonihanaan ympäristöön. Niitä oli kuuluisa puhuja ja kirjailija Cicero. Tuon tuostakin lepäili hän Pompejissa Rooman hälyn ja rauhattomuuden jälkeen, ja viimeistä kertaa tiedetään hänen varmasti oleskelleen siellä v. 44 e.Kr., vähää ennen suuren Caesarin murhaa.

Joitakuita katuja reunustamassa oli pelkkiä myymälöitä. Useimmat kadut olivat suoria ja säännöllisiä, toiset leveitä, toiset aivan soukkia. Ne oli laskettu laavalevyillä, ja jalkakäytävät olivat korkeat. Siellä täällä oli asetettu kivilaakoja poikki kadun, jotta jalankulkija pääsi kuivin kengin ylitse sellaisten rankkasateiden jälkeen, jotka silloin kuten nykyäänkin aika-ajoin tekivät kujista virtoja ja kanavia.

Pompejissa oli useita kylpylöitä, upeasti ja mukavasti sisustettuja, kivestä rakennettuja, hämäriä ja viileitä; lämpimänä ja helteisenä kesä-aikana käytettiin niitä ahkerasti. Riisuutumishuoneen komeroihin jätettiin vaatteet ennen kuin siirryttiin kuumien ilmakylpyjen, lämpimien ja kylmien vesikylpyjen tarpeiksi varattuihin suojamiin. Kylmävesikylpylän seinät oli koristeltu maalauksilla, jotka esittivät varjoisia lehtoja ja tummia metsiä; katto oli maalattu siniseksi ja tähditetty; ympyriäisestä lakeisesta pääsi päivänvalo sisälle, joten itse kylpyallas muistutti pikku metsälampea taivasalla. Kylpylän palvelusväki piti huolen kunnollisesta kahnauksesta ja hieronnasta, lopuksi voidellen kylvetettävänsä hyvänhajuisilla öljyillä.

Varakkaiden porvarien kodit olivat kaunisteltuja erinomaisen aistikkaasti ja taiteellisesti. Katua vasten eivät talot juuri näyttäneet muuta kuin alastomia, yksitoikkoisia seiniä, sillä vanhat roomalaiset eivät tahtoneet antaa katuelämän hälyn ja ulkoyleisön uteliaisuuden vähääkään häiritä kodin yksityistä pyhyyttä. Siten on asian laita vieläkin koko Aasiassa, jollei enää Italiassa ja Kreikassa. Vasta sisällä huoneissa loisteli prameus ja uhkeus. Siellä näkyi patsaita ja rintakuvia, reheviä kukkalavoja katottomissa pilarikäytävissä; keskelle hienointa huonetta, jota nimitettiin atriumiksi, oli mosaikilla laskettuun permantoon sovitettu marmorinen allas, jonka kohdalla olevasta nelikulmaisesta lakeisesta tirkistivät aurinko ja kuu sisälle, ja usein sekotti sade pisaroitaan vesitaiteitten ainiaan hypähteleviin suihkuihin. Kun isäntä antoi vieraspidot, kantoivat orjat pöytiä sisälle, ja ylellinen ateria nautittiin pitkäkäisillä lavitsoilla lojuen. Syötiin ja juotiin ja laskettiin leikkiä, välillä kuunnellen huilujen, kitarain ja kymbaalien säveliä ja seuraten tanssijatarten pehmeitä liikkeitä katseilla, jotka viini oli samentanut ja tehnyt unisiksi.

Siten vietettiin Pompejissa elämän iloiset päivät häiriintymättömässä rauhassa. Nautittiin metsien, puutarhojen ja meren anteja, hoidettiin kauppaa ja virkoja ja keräännyttiin neuvotteluihin forumille, jonka kivilaatoille pylväät loivat viileän siimeksen. Kukaan ei ajatellut Vesuviusta. Tulivuoren katsottiin sammuneen ainiaaksi, jo tuhansia vuosia takaperin. Ikivanhoilla laavavirroilla kasvoi iällisiä puita, ja tulivuoren rinteillä kypsyi auringon helliminä mitä suloisimpia rypäleitä, joiden jälkeläisistä vielä tänä päivänä puserretaan "Kristuksen kyyneliksi" nimitettyä viiniä. Tarina kertoo, että Vapahtaja kerran oli vaelluksillaan noussut Vesuviukselle ja pysähtynyt äänettömänä ihailemaan sitä kaunista maisemaa, joka saartaa Napolin lahtea, mutta hän oli myös itkenyt surusta tämän synnin ja turhamaisuuden tyyssijan tähden, ja missä hänen kyyneleensä kostuttivat maata, siitä versoi köynnös, jolla ei ole maan pinnalla vertaistaan.

Mutta vuotta ennen Rooman paloa tärisytti Pompejia hirveä maanjäristys. Asukkaat reipastuivat piankin ja rakensivat kaupunkinsa uudestaan, ehommaksi entistään. Kului kuusitoista vuotta, ja silloin tuli isku tuhoisampana kuin on yksikään kaupunki kokenut sitte kun taivasten tuli hävitti Sodomin ja Gomorran.

Vanhempi Plinius, laajasta "Luonnonhistoriastaan" kuuluisa, oli silloin Napolin lahteen ankkuroineen roomalaisen laivaston päällikkönä, ja itse asui hän sisarensa luona Pompejin lähistöllä. Tämän poika, nuorempi Plinius, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, miehuullinen, vireä ja lahjakas, oli myös mukana. Oli elokuun 24. päivä v. 79. Vesuvius oli levännyt kyllikseen. Nyt ei tulivuoren raivo tiennyt mitään rajoja. Muutamien tuntien kuluessa hautautui Pompeji ja Herkulanum hohkakivi- ja tuhkasateen sekä vedensekaisten liejuvirtojen alle. Tuhoutuneiden joukossa oli vanhempi Pliniuskin.

Useita vuosia jälkeenpäin kirjotti historioitsija Tacitus Plinius nuoremmalle ja pyysi tätä kertomaan, kuinka hänen enonsa oli kuollut. Ne kaksi kirjettä, jotka olivat vastauksena kysymykseen, ovat vielä tallella. Niissä kuvaa Plinius, miten hänen enonsa tukehtui tuhkaan ja rikkihöyryihin rannalla, koettaessaan laivastollaan pelastaa Herkulanumin kaupungin asukkaita. Itse oli hän nähnyt tulikieluja leimahtelevan kraaterista; se syöksi myös kidastaan mustan pilven, joka leveni ylöspäin kuin ruokamännyn latvus. Äitinsä kanssa oli hän mennyt ulos kotinsa esipihalle, mutta kun maa tärisi ja ilman täytti tuhka, kiirehtivät he pois, kintereillään joukko ihmisiä. Vanha äiti pyysi häntä pelastamaan itsensä kiireisellä paolla, mutta hän ei suostunut hylkäämään kantajaansa. Ja hän kirjottaa: "Minä silmään taakseni; sankka savupilvi kaartui uhkaavasti ylitsemme takaapäin; se valui alas maahan kuin eteenpäin syöksähtävä tulva ja seurasi meitä. Poiketkaamme sivulle, sanon minä, niin kauvan kuin näemme, jottemme tuuperru kumoon tiellä ja jää pimeässä tallattaviksi! Tuskin olimme varanneet itsellemme tilaa, kun meidät peitti yö, ei sellainen kuin kuuton tai pilvinen on, vaan sellainen kuin on suljetuissa huoneissa sitte kun on valo sammutettu." Hän kertoo edelleen, miten pakolaiset sitoivat pieluksia päänsä päälle suojaksi putoilevilta kiviltä ja miten oli lakkaamatta ravisteltava itseään, jottei tuhka olisi lyyhistyttänyt hartioita maahan. Itse oli hän tyyni, vaikka luulikin maailman lopun tulleen.

Tämä purkaus hautasi Pompejin kuusi metriä paksun hohkakivi- ja tuhkakerroksen alle. Vuosikausia jälkeenpäin oli tienoon asukkailla tapana mennä paikalle lapioineen ja kaivaa esille yhtä ja toista. Mutta sitte vaipui Pompeji unohduksen yöhön ja uinui maan alla viisitoistasataa vuotta. Silloin keksittiin kaupunki uudestaan, ja alettiin jälleen kaivaa. Maataloja, peltoja ja silkkiäispuumetsikköjä oli nyt ilmestynyt valtaiselle tuhkakerrostumalle. Mutta vasta viisikymmentä vuotta takaperin ryhtyi uuden ajan tutkimus todenperään käsiksi Pompejiin, ja nyt on kaupungista kolme viidesosaa kaivettu näkyviin. Muukalainen voi ratsastaa katuja myöten, kurkistaa myymälöihin ja kylpylöihin ja ihailla ylhäisön palatsien oivallisia seinämaalauksia. Ja Jupiter-temppelin kauvan läpitunkemattomassa yössä olleita pylväitä valaisee taas aurinko, ja ne luovat varjojaan samoille forumin paasille kuin ennenkin. Kalmisto on paljastettu, ja nuoria kypressejä kasvaa hautakivien lomassa. Niitä vainajia, jotka Vesuvius tuhkasateellaan hautasi toiseen kertaan, häiritsevät taas muukalaisen askeleet. Mutta ne onnettomat, jotka hautautuivat elävältä, ovat hiutuneet tomuksi. Ja kuitenkin on heitä jäljellä, ja museoissa voimme nähdä heitä makaamassa vääntynein jäsenin ja kasvot maata vasten. Me näemme heidät siinä asennossa, mikä heillä oli tuhan sulloutuessa heidän ympärilleen. Siten jäivät he makaamaan kahdeksaksitoista vuosisadaksi, ikäänkuin muottiin juuttuneina. Ruumis tuhoutui, mutta tyhjä tila jäi jäljelle. Valamalla kipsiä onteloihin on saatu esiin ihmisten hahmo kuolinhetkeltä. Tuossa makaa vaimo, joka on sortunut talonsa edustalle ja kouristuksentapaisesti puristaa massia, joka on täynnä kultaa ja hopeaa. Tässä tukee mies raskaaksi käynyttä päätänsä kyynäspäällään, ja tässä on koira vääntynyt kaksin kerroin sykkyrään, ennen kuin tukehtui. Kun tulivuoren purkaus tapahtui aamulla ja hohkakivisade puhkesi vasta ehtoopäivällä, oli kaikilla, jotka oivalsivat vaaran, aikaa pelastua. Monet eivät kuitenkaan älynneet asemaa. Vasta hohkakivisadetta seurannut tukahuttava tuhka hääti heidät liikkeelle, ja he menehtyivät taipaleella. Noin kaksituhatta ihmistä sai surmansa, kymmenesosa kaupungin asukkaista. Erään huvilan kellarista löydettiin kaksikymmentä ruumista. Ne onnettomat olivat sieltä etsineet suojaa, mutta joutuneetkin kuin loukkuun.

Nyt on nukkuva kaupunki herännyt henkiin, ja kuolleet ovat palanneet varjojen valtakuntaan. Pompejin esillekaivetut maalaukset, veistokset ja muut taideaarteet sekä koko kaupungin järjestelmä, rakennustapa ja kirjotukset ovat ennen aavistamattomalla tavalla valaisseet muinaisajan elämää. Ja kuitenkin odotetaan vielä runsaampia tuloksia siitä kivikovasta karstakivi- ja liejukerroksesta, joka kahdenkymmenen metrin vahvuisena kattaa Pompejin naapurikaupunkia Herkulanumia. Mutta tällä kerrostumalla kukoistaa uusi kaupunki, joka on ensin raivattava tieltä. Syvällä sen katujen alla uinuu Herkulanum, ja vain harvoja taloja on tavattu maanalaisten käytävien avulla.

Siten on lapio järkähtämättömästi paljastanut kaikki Pompejin salaisuudet. Tuhka on säilyttänyt kaikki. Luemme satunnaisia mieleenjuohtumiakin, joita on piirrelty talojen nurkkiin. Muutamassa kulmassa tarjotaan taloa vuokralle heinäkuun ensimäisestä päivästä — "halulliset vuokralaiset saavat lähempiä tietoja orja Primukselta". Toisessa nurkassa neuvoo joku koirus tuttavalleen: "Mene, hirtä itsesi!" Muuan porvari kirjottaa eräästä ystävästä: "Olen mielipahakseni kuullut, että sinä olet kuollut — hyvästi jääös!" Eräässä seinässä näkyy kirjotus: "Tässä ei ole mikään paikka laiskureille, laputa tiehesi, epäkelpo!" ja muuan valuri ilmottaa rakennuksensa nurkassa: "Vaskikannu on hävinnyt tästä myymälästä; löytäjä saa 65 sestertsiä (18 mk.); se joka ilmiantaa varkaan…" — niin, mitä sen piti saada, sitä emme tiedä, sillä lauseesta on loppu häipynyt. Ihmeellistä on lukea sanat Sodom ja Gomorra, ilmeisesti juutalaisen piirtäminä. Muutamien muurien alaosiin ovat pikku koulupojat raaputelleet kreikkalaisen kirjaimiston harjotuksia, mikä osottaa, että kreikka oli opetusaineena. Vanhemmat pojat ovat piirrelleet säkeistöjä suurten runoilijain teoksista.

Mutta aika joutuu, ja meidän täytyy rientää pois. Me astumme laivaan, joka vie meidät Napolin lumoavan lahden yli. Oikealle jätämme Caprin viehättävän saaren. Sen pohjoispuolelta pääsee uiden tai matalassa soutuveneessä maaten metrin korkuisen kallioholvin kautta "Siniseen luolaan". Sen sisällä ulottuu tyven, kristillikirkas vedenpinta viisikymmentä metriä vuoreen. Sen kuvastimen ylitse kaartuu holvi viisitoista metriä korkeana. Ainoa valaistus tunkeutuu ahtaasta pääsyaukosta. Taivaan ja meren heijastus tekee kaiken siniseksi luolassa, jonka laesta ja seinistä tippukivet riippuvat kuin jääpuikkoina. Mutta jos upottaa aironsa tai kätensä veteen, niin se valkoisen hiekkapohjan heijastuksesta hohtaa hopealle. Ainoastaan tyvenellä säällä pääsee sisälle, muutoin musertuisi vene aukkoholvin kalliolakea vasten. Vain rohkeat Caprin soutajat uskaltavat sinne aallokossakin. Silloin sovittavat he veneensä täyttä vauhtia sujahtamaan sisälle kahden aallonharjan välissä.

Me suuntaamme kulkumme Tyrrheenin meren turkoosinsinisille ulapoille. Etelässä sukeltaa aalloista Strombolin kalliosaari alituiseen hehkuvine tulivuorineen, joka muistuttaa majakkaa. Messinan salmessa seuraamme Sisilian ja Kalabrian rantoja, joita kamalat maanjäristykset ovat moneen kertaan tuhonneet. Mutta nyt olemme jo aavalla Välimerellä. Takanamme vaipuu Italia näköpiirin alapuolelle, ja huimaavien syvyyksien yli keinumme itään päin faraoitten maahan.

6. Gordon ja orjakauppa.

Muistan kuin eilisenä tapahtumana sen päivän v. 1885, jona sähkölennätin levitti ympäri koko maapallon sen surusanoman, että Kartum oli antautunut ja Gordon kaatunut. Harvoin, jos milloinkaan, on koko maailma ollut niin masennuksissaan yhden ainoan miehen kuolemasta. Hän oli skotlantilaista sukuperää, mutta syntynyt eräässä Lontoon esikaupungissa v. 1833, ja jo nuorena insinööriosaston luutnanttina kuunteli hän sodan jumua Sevastopolin muurien juurella. Kolmikymmenvuotiaana majurina johti hän keisarillista sotajoukkoa Kiinassa ja kukisti sen hurjan kapinan, joka riehui Sinisen virran ympäristön maakunnissa. "Aina voitollinen armeija" olisi ollut hukassa ilman voimakasta ja harjaantunutta päällikköä, mutta Gordonin käsissä osottausi se pian nimensä arvoiseksi. Joutuisasti laati hän suunnitelmansa, uskomattoman nopeasti vei hän joukkojaan vihollisen arimpiin kohtiin, ja lujasti löi hän iskunsa. Puolessatoista vuodessa oli hän puhdistanut Kiinan kapinallisista ja palauttanut rauhan.

Muutamia vuosia palveltuaan kotimaassa ja uudestaan vaellettuaan idän maissa sai Gordon v. 1874 Egyptin kediviltä eli varakuninkaalta tarjouksen tulla hänen palvelukseensa ja otti sen vastaan. Kedivi Ismail oli voimakas ja laajakantoisia suunnitelmia hautova mies. Hän tahtoi laajentaa valtaansa aina päiväntasaajalla sijaitseviin suuriin järviin saakka, missä Niilillä oli lähteensä. Gordonin piti hallita päiväntasaajan maakuntaa. Ja nyt oli hän Kairossa, valmiina tunkeutumaan uuteen maahansa. Heti Afrikan isoimman kaupungin eteläpuolelta alkaa ylänkömaa, joka pohjoisesta etelään päin ulottuu melkein koko sen maanosan läpi. Abessiniassa se kohoaa melkoisen korkealle, ja päiväntasaajan tienoilla se kasautuu Afrikan korkeimmiksi vuorenhuipuiksi. Niinkuin varjostimena riistävät nämä vuoret Egyptiltä ja laajoilta osilta Sudania kaiken sateen, Vesihöyryt, jotka monsuuni kesäisin kuljettaa Abessinian yli, muuttuvat näissä vuoriseuduissa sateeksi, ja tuuli saapuu kuivana Nubiaan ja Egyptiin. Ja ne kosteusmäärät, jotka nousevat lämpimästä Intian merestä ja ikuisen pasaatituulen mukana kulkeutuvat koillista kohti, muuttuvat kahdeksana kuukautena vuodesta vedeksi päiväntasaajan vuoristossa. Sieltäkään ei Niilin laakso saa mitään sadetta. Maa on kuivana, ja suunnattomia alueita on erämaina, missä kaivojen väliä on pitkälti.

Mutta Intian meren tuulten kantamana huuhtelee sade itäisen Afrikan vuoria ja keräytyy valtaisiksi virroiksi. Atbara ja Sininen Niili soluvat alas Abessiniasta ja aiheuttavat Niilin kuuluisat tulvat syksyisin. Muuna aikana vuodesta pitää Valkoinen Niili Egyptin kostutettuna. Sillä tavoin tulee maa toimeen sateettakin, ja lukemattomat kanavat kastelevat vainioita. Siellä viljellään monenlaista viljaa: vehnää, maissia, ohraa, riissiä ja durraa; siellä menestyvät monet vihannekset, epälukuiset taatelipalmut imevät mehevyytensä virran rantojen voimakkaasta, veden liottamasta lietteestä, ja sokeriruoko ja puuvillapensas leviävät yhä enemmän. Vainiot, palmut ja hedelmäpuut näyttäisivät korkealla leijuvasta ilmapallosta katsellen vihreältä virtaa reunustavalta juovalta, ja kaikki muu kuvastuisi keltaisena ja harmaana, sillä syrjemmällä on pelkkiä kuivettuneita hiekka-aavikoita.

Siten on Niili Egyptin elinehto, sen emo, sen rikkaus, josta maa on saanut elantonsa kaukaisimmasta muinaisuudesta saakka. Sillä kun nyt olemme lähdössä seuraamaan Gordonin mukana Niiliä päiväntasaajalle asti, emme saa unohtaa, että me olemme ikivanhalla historiallisella kamaralla. Ajatusta melkein huimaa, kun meille sanotaan, että ensimäinen egyptiläinen kuningas, josta muinaisjäännökset kertovat, hallitsi 3,200 vuotta ennen kristittyjen ajanlaskua, ja että suurin pyramidi Gizehin luona on 4,600 vuotta vanha. Sen hautaholvi on louhittu lujaan kallioon, ja siellä on vielä tänä päivänä Keops-kuninkaan punaisesta graniitista hakattu ruumiskirstu. Kaksi miljoonaa kolmesataatuhatta tasoiteltua järkälettä, kukin neljänkymmenen kuutiojalan kokoisia, on käytetty tähän katoavaisen kuninkaan muistomerkkiin. Tätä pyramidia pidetään suurimpana rakennustyönä, mitä on ihmiskäsin saatu aikaan. Meidän aikamme rakennukset ja laitokset hupenevat mitättömiin sen rinnalla. Ainoastaan Kiinan suuri muuri saattaa vetää sille vertoja. Se on rapistunut ja suureksi osaksi hävinnyt, mutta Keopsin pyramidi seisoo yhä jäljellä, milloin auringon kuumentamana, milloin kuutamon kirkkaasti valaisemana, milloin satumaisen aaveen tavoin verhoutuneena pimeään, lenseään yöhön.

Kahdensadan penikulman päässä uuden Egyptin pääkaupungin eteläpuolella loppuu erämaa, ja nyt peittävät maata valtaiset lammet ja huojuvat kaislikot. Se on Sudan, "mustien maa". Niemekkeellä, jonka kärjessä Valkoinen ja Sininen Niili sekottavat vetensä yhteen, sijaitsi Sudanin ainoa kaupunki Kartum; sinne keräytyivät kauppatiet joka suunnalta, siellä vaihtoivat tavarat omistajia. Ja tarjolla olikin tavaroita, joiden ei koskaan tarvinnut pitkään odotella kauppojaan. Ne kallisarvoiset sulat, jotka oli riistetty pitkäkoipisilta kameelikurjilta, tarvittiin koristamaan europalaisten vallasnaisten hattuja; villiä elefantteja, jotka ovat isompia ja voimakkaampia kuin intialaiset heimolaisensa, ammuttiin tai pyydystettiin salahautoihin metsissä torahampaittensa tähden. Parhaina Kartumin kautta kulkevina tavaroina pidettiin kuitenkin orjia, "mustaa norsunluuta", kuten sydämettömät arabialaiset kiusanhenget heitä nimittivät. Elefantin torahampaat ovat painavia. Niitä ei voitu vedättää hevosilla tai härillä metsien uumenista, sillä myrkyllisen tsetse-kärpäsen pistot tuottivat kuoleman juhdille. Sentähden täytyi ihmisten kantaa norsunluuta, ja näiden suoriuduttua työstään myytiin heidät Egyptiin, Syriaan ja Turkkiin. Metsät ja erämaa eivät olleet tyhjentymättömiä, norsunluu ja kameelikurjensulat loppuisivat aikanaan. Mutta neekereitä riittäisi aina. Aina siitä päivästä asti, jona muuan englantilainen kapteeni kolmesataa vuotta takaperin vei ensimäisen laivanlastillisen neekeriorjia Amerikaan, on häpeällinen orjakauppa kirouksena painostanut mustien maanosaa.

Kun kedivi Ismail pyysi Gordonia Egyptin palvelukseen, kuvernööriksi uuteen maakuntaan lähelle Niilin lähteitä, otti Gordon paikan vastaan siinä toivossa, että hän saa hävitetyksi orjakaupan tai ainakin hillityksi mustien miesten ja naisten ajometsästystä. Hän läksi Kairosta, kulki Punaisen meren yli Suakiniin, ratsasti Berberiin Niilin varrelle ja sai upean vastaanoton Kartumin kenraalikuvernööriltä. Täällä sai hän myös kuulla, että Niili oli kulkukelpoinen 150 penikulmaa etelämmäksi, joten hän saattoi pysähtymättä pitkittää matkaansa.

Niili oli mitä oivallisimpana väylänä Gordonin pikku höyryalukselle. Mutta Niili voi nostattaa ylipääsemättömiä esteitäkin kulkijan tielle. Sillä sadekauden jälkeen tulvii Valkoinen Niili yli äyräittensä ja muodostaa selvittämättömän sokkelon haarautumia, järviä ja lampia. Laajoja maa-aloja on veden alla. Kaislat ja papyrusruo'ot kasvavat läpitunkemattomina tiheikköinä, joiden välissä vapaa väylä on useinkin soukka kuin kuurna. Isompien kasvien juuria irtautuu pohjamudasta, ja varsien ja liejun ohella kokartuu niistä jättiläismoisia paakkuja, joita veden paino työntelee pohjoista kohti. Kapeissa aukoissa tai äkkikäänteissä ajautuvat ne kiinni, ja uusia kasvullisuussaarelmia takeltuu niihin. Ne juuttuvat tulpiksi keskelle virran juoksua, ja näiden luonnollisten patojen niskaan muodostaa virta järviä. Sellaisia ajelehtivan, kiinnittyneen ja lahoavan kasvullisuuden päiviä sanotaan "seddiksi", ja mitä enemmän on satanut, sitä suurempina röykkiöinä ajautuu seddiä alas virtaa. Vihdoin pehmenee se ja myötää veden painolle, ja silloin on Niili taas kulkukelpoinen.

Hiljalleen soluu Gordon pikku aluksellaan ylös virtaa. Hän tunkeutuu yhä syvemmälle maailmaan, joka on hänelle tuntematon, ja hänen ympärillään kuohuu troopillinen Afrika. Neljän päivän matkan jälkeen sivuutti höyryalus pikku saaren. Siellä asui luolassaan muuan dervishi eli kerjäläismunkki Mohammed Ahmed, ja hänestä kymmenen vuotta jälkeenpäin koitui Gordonin tuho.

Huhtikuun puolivälissä päätyy Gordon seuralaisineen Gondokoroon, pikku paikkaan, josta meidän päivinämme kulkee Sudanin ja Brittiläisen Itä-Afrikan raja. Ja niin alkoi Gordon hallita päiväntasaaja-maakunnan kenraalikuvernöörinä. Ne egyptiläiset sotamiehet, joita oli varusväkenä täällä ja parissa muussa paikassa Niilin varrella, pakotettiin omavaltaisesta rosvoelämästään auran kurkeen ja viljelystöihin; kaikki ulottuville sattuneet orjienmetsästäjät siepattiin kiinni ja orjat vapautettiin; Gordon auttoi köyhiä, suojeli turvattomia ja lähetti durransiemeniä nälkäisille.

Helle oli hirveä, ja pilvinä vainosivat hyttyset Gordonia ja hänen esikuntaansa. Vielä tukalammaksi kävi asema syyskuussa, kun tihkusade muutti koko seudun lammikoiksi. Näistä nousi murhaavia kuumehuuruja. Kuukauden kuluttua oli Gordonin kahdeksasta upseerista seitsemän kuollut kuumeeseen, mutta itse työskenteli hän uupumattomana toimessaan ja kirjotti päiväkirjaansa: "Jos Jumala suo, niin saan paljon aikaan tässä maassa".

Pian oivalsi hän, että hänen maakuntansa parhaat seudut olivat suurten järvien tienoilla etelässä. Mutta päiväntasaajan-maakunta oli liian etäällä Egyptistä. Sehän ikäänkuin riippui äärettömän pitkässä langassa, Niilissä, ja isoimmalta järveltä, Viktoria Njansalta, oli linnun tietä 350 penikulman taival Kairoon. Sitä lyhyempi oli matka Mombasaan itäiselle rannikolle. Gordon neuvoi kediviä vallottamaan Mombasan ja avauttamaan tien Viktoria Njansalle. Sitte kävisi helpommaksi vastustaa orjakauppaa. Salamoivin sanoin kuvaili hän kirjeissään, millainen tila vallitsi Sudanissa, ja kedivin tietoon sateli totuuksia, jollaisia tämä ei ollut konsanaan kuullut matelevilta pashoiltaan. Gordon tahtoi nyt ensin avata höyrylaivayhteyksiä järvien kanssa, ja hänen maakuntaansa lähetettiin joukko aluksia, jotka voitiin hajottaa osiin.

Vasten tahtoaan täytyi Gordonin raivata tietä itselleen asevoiminkin, milloin mustat heimot eivät käsittäneet tunkeutujan tarkotuksia. Mutta hänen oikeudentuntonsa ja suopeutensa tuotti hänelle vähitellen Afrikan villien keskuudessa saman ihmeellisen vaikutusvallan kuin kymmentä vuotta aikaisemmin kiinalaisten parissa. Kaikenlaisten vastuksien ja vaivojen jälkeen saavutti hän viimein Niilin järvistä pohjoisimman, Albert Njansan, ja höyryaluksen kuljettaminen tälle ulapalle oli jo itsessään urotyö. Viktoria Njansalle ei hänen onnistunut tunkeutua, sillä järvien välisen maan hallitsija oli päättänyt tehdä ankaraa tenää kaikkia häiritsijöitä vastaan, olivatpa ne valkoihoisia tai arabialaisia.

Kolme vuotta työskentelee Gordon siten ylä-Niilin varrella päiväntasaajan läheisyydessä. Seuraavina kolmena vuonna tapaamme hänet Sudanin erämaissa, pohjoisemmaksi siirtyneenä. Hän on nyt koko egyptiläisen Sudanin kenraalikuvernööri, ja Kartum on hänen pääkaupunkinsa. Koko maa oli kuohumistilassa. Kedivi oli käynyt onnetonta sotaa kristityn Abessinian kuningasta vastaan, ja muhamettilaiset Kordofanin ja Dar-furin valtakunnat läntisessä Sudanissa nousivat kapinaan Egyptiä vastaan. Siellä kuljeskeli puolivillejä beduiniheimoja aavikoitten yli; siellä oli joillakuilla pahimmilla orjakauppiailla tyyssijansa.

Kuumimpana vuodenaikana v. 1877 ajeli Gordon, "valkoinen pasha", koko maan nopeimmalla dromedarilla pitkin erämaita, ilmestyen paikasta toiseen uskomattoman nopeasti. Kedivin nimessä jaellen käskyjään tarkasteli hän vartioasemia, asetteli pieniä aseellisia osastoja tärkeihin kohtiin ja katkaisi toisin paikoin polkuja, jotka johtivat kaivoille, tällä tavoin pakottaakseen kapinallisia heimoja alistumaan. Rautaisella ankaruudella lannisti hän niiden päällikköjen vallan, jotka vielä harjottivat orjakauppaa. Hän vapautti joukottain mustia vankeja ja harjaannutti heistä sotamiehiä, sillä hän tarvitsi väkeä — hänen omat soturinsa olivat pelkkiä Egyptin ja Syrian perkkeitä. Kourallinen miehiä mukanaan tähtäsi hän aina iskunsa vihollisen heikoimpiin kohtiin, ja sentähden voitti hän aina. Neljässä kuukaudessa oli hän kukistanut kapinan ja nujertanut orjakauppiasten vallan. Että hän melkein yksinään asettuneena kokonaisia kansoja ja heimoja vastaan alisti läntisen Sudanin, se tuntuu ihmetyöltä. Hänellä oli vain muutamia satoja miehiä, mutta hänen suunnaton nopeutensa ja kaikkialla saapuville ilmestymisensä saivat väestön siihen käsitykseen, että hänellä oli armeijoja käytettävänään. Järkähtämättömällä tyyneydellään ja käskevällä sävyllään lamautti hän kaikki vehkeilyt.

Sitte kun Gordon oli puhdistanut orjakaravaaneista ja kapinoitsijoista koko läntisen Sudanin, oli enää jäljellä Dara eteläisessä Dar-furissa. Sinne olivat mahtavimmat orjakuninkaat keräytyneet vastarintaan. Kuin salama iski Gordon eräänä päivänä keskelle heidän telttileiriään. He olisivat helposti voineet tuhota hänet — hänhän se tärveli heidän kauppansa "mustalla norsunluulla". Silmää räväyttämättä käyskenteli hän heidän telttiensä keskellä, ja he eivät uskaltaneet kajota häneen. Ja kun hänen omat joukkonsa olivat saapuneet, kutsui hän kaikki päälliköt telttiinsä ja esitti heille ehtonsa. Heidän piti luopua aseistaan ja kadota, kukin kotiinsa. Ja he tottelivat yksi erältään ja läksivät äänettöminä tiehensä.

Kartumista käsin hallitsee sitte Gordon jälleen suurta valtakuntaansa, laatien uusia suunnitelmia alueensa olojen parantamiseksi ja suunnaten väsymättömiä iskuja orjakauppaa vastaan. Vuoden vaihteessa kuohuu taas levottomuus kaikilla tahoilla. Bahr Gasalin maakunnassa, jonka sisäosista valuu useita virtoja Valkoiseen Niiliin, on kapina puhjennut, ja Abessinia uhkaa sodalla.

Bahr Gasalissa hallitsi mahtava arabialaispäällikkö; hän se oli sytyttänyt kapinaliekin Egyptiä vastaan, ja liike uhkasi levitä Dar-furiin. Päällikkö osti joukottain orjia Njam-Njamista ja muilta Sydän-Afrikan paikkakunnilta, ei taas myydäkseen niitä voitolla, vaan harjaannuttaakseen heistä sotamiehiä taisteluun Egyptiä vastaan. Neekerit olivat itse kaikkina aikoina edistäneet orjakauppaa. Kun eri heimot kävivät keskenään sotia jousin, keihäin ja kilvin, joita valmistettiin virtahevosen nahasta, söivät he surmatut vihollisensa ja möivät vankinsa orjiksi. Senvuoksi olikin kapinallisen arabialaispäällikön helppo hankkia väkeä. Mutta Gordonin valppaus teki lopun hänen vehkeistään.

Tuskin oli rauha siksi kertaa palautettu, kun Gordon sai tiedon, että Ismail oli syösty vallasta ja että uusi kedivi oli ottanut Egyptin kohtalon ohjattavakseen. Hän riensi Kairoon ja jätti erohakemuksensa. Uusi kedivi ei tullut hänettä toimeen, vaan pyysi häntä jäämään. Ja hänen ensimäisenä tehtävänään oli lähteä Abessiniaan Johannes-kuninkaan luo koettamaan torjua uhkaavaa sotaa. Kuningas kohteli häntä halveksivasti ja asetti mahdottomia ehtoja. Gordon kääntyi pääkaupunkiansa Kartumia kohti. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt Sudanin rajalle, saarsivat hänet abessinialaiset ratsumiehet, jotka ottivat hänet seurueineen vangiksi ja pakottivat heidät lähtemään Abessinian silloin lumipeitteisen vuoriston halki paluumatkalle Punaisen meren rannikolle.

Siten saapui hän taas Kairoon. Kateus, pikkumaisuus, vihamielisyys väijyivät häntä joka suunnalta. Europalaiset vihasivat ja pelkäsivät häntä. He tahtoivat sortaa Egyptin epätoivoon, ja Gordon tahtoi auttaa kediviä. Omassa kotimaassaan, Englannissa, moitittiin ja mustattiin häntä kaikin tavoin. Hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa kedivin kanssa painatettiin sanomalehtiin, ja häntä pidettiin vaarallisena seikkailijana. Muutamat sanomalehdet, — ja nehän aina ovat tarkoin selvillä kaikesta, — sanoivat häntä mielipuoleksi. Ja kuitenkin oli tämä soturi kaikkien aikojen suurimpia ja jaloimpia miehiä, ja hänen nimensä elää kautta aikojen.

7. Gordon Kartumissa.

Kauneilta ja virkistäviltä peräti lienevät Savoijin alpit tuntuneet Gordonista, kun hän sai suoda itselleen parin viikon levon Sveitsissä! Mutta tälle miehelle ei riittänyt aikaa lepäillä. Pian tapaamme hänet Bombayssa. Sinne hän sai sähkösanoman suurelta valtiomieheltä Li-Hung-Shangilta, joka pyysi häntä viipymättä tulemaan Pekingiin. Venäjä uhkasi Kiinaa sodalla, ja Kiina muisti, että Gordon oli kukistanut Taiping-kapinan. Pekingissä onnistui hänen torjua sodanvaara viisailla neuvoilla, ja hän näytti myös kiinalaisille, miten heidän oli parhaiten järjestettävä puolustuksensa.

Käännämme uuden lehden Gordonin elämäntarinasta ja näemme hänet Irlannissa. Taaskin kääntyy lehti, ja hän on palveluksessa englantilaisella Mauritiuksen saarella, Madagaskarin itäpuolella. Ja seuraavalla kerralla palvelee hän Etelä-Afrikassa. Vuoden 1882 lopulla on hän jälleen Englannissa.

Vuotta myöhemmin käyskentelee hän yksinään ja unohdettuna Jerusalemin kaduilla. Hän käy kaikissa niissä paikoissa, missä Vapahtaja on elänyt ja kärsinyt, ja seuraa raamatusta tapausten kulkua. Ristiinnaulitsemisen vuorella viipyi hän kauvan ja unelmoitsi muinaisia aikoja. Maisemaa, joka loisteli päivänpaisteessa hänen ympärillään, vuorten varjoisia rotkoja — samoja piirteitä ja värejä oli muinoin Ihmisen poika katsellut. Gordon ikäänkuin tahtoi valmistautua suuren ja ihmeellisen elämän viimeistä vuotta varten.

Sillävälin oli Egyptissä sattunut merkillisiä tapauksia. Englanti oli lähettänyt laivoja ja sotaväkeä kedivin maahan ja ottanut itselleen vallan ja vastuun. Dervishien kuningas Mohammed Ahmed, jonka saariasunnosta äsken oli puhe, julisti olevansa Jumalan valitsema pelastamaan sorrettuja; hän oli "maadi" eli islamin Messias. Muhamettilaisessa Sudanissa vallitsi kaikkialla tyytymättömyys, sillä Egypti oli vihdoinkin lopullisesti kieltänyt kaiken orjakaupan. Maadi keräsi kaikki tyytymättömät kansat ja heimot lippujensa alle. Hänen päämääränään oli pudistautua irti Egyptin ikeestä. Ylpeänä ja ylimielisenä levitti hän lentolehtisiä yli koko Sudanin, ja kuin kulovalkeana kiiti hänen kutsumuksensa pyhään sotaan yli pohjoisen Afrikan. Älykkäänä ja pontevana kykeni hän kurjasta Sudanista loihtimaan niin voimakkaan valtakunnan, että se tuotti Englannille huolta. Kymmenentuhannen egyptiläisen armeija, osittain englantilaisten johtamana, läksi Kartumista kukistamaan Kordofania, mutta sen tuhosivat niin perinpohjin maadin hurmaantuneet laumat, että tuskin ainoatakaan pelastui kertomaan taistelusta. Kaatuneitten aseet ja ampumavarat olivat voittajalle hyvään tarpeeseen.

Nyt oli Englanti ahtaalla, Egyptin puolesta ottamine vastuineen. Sudan oli joko vallotettava tai jätettävä. Se päätettiin jättää. Kartumissa ja monissa muissa paikoissa päiväntasaajan taakse asti olivat egyptiläiset varusväet jäljellä. Miten voitaisiin ne pelastaa alas Niiliä? Tultiin ajatelleeksi miestä, joka tunsi Sudanin paremmin kuin yksikään muu. Gordon oli ainoa, joka pystyi viemään varusväet turvaan. Vuoden 1883 lopulla tuli uusi Jobin viesti Sudanista. Maadi oli tuhonnut erään englantilaisten johtaman egyptiläisen sotajoukon. Silloin pyysi Englannin hallitus Gordonia ottamaan toimekseen kaikkien varustuspaikkojen jättämisen tyhjilleen. Hän ryhtyi tehtävään, ja yhäti melkein tuntemattomana omien maanmiestensä keskuudessa matkusti hän suoraa päätä Kairoon. — Vuotta myöhemmin ei yksikään englantilainen olisi kieltäytynyt uhraamasta henkeänsä Gordonin tähden.

Niinpä läksi hän viimeiselle matkalleen ylös Niiliä. Viedä varusväet turvaan! Se kuulostaa hyvin yksinkertaiselta. Mutta tositeossa se oli toivoton tehtävä. Kartum oli vain puolitiessä päiväntasaajalle, ja maadilla oli enin osa maata hallussaan. Gordon arveli kuitenkin onnistuvansa joutuisan toiminnan avulla, ja joka tapauksessa tahtoi hän tehdä velvollisuutensa. Koroskosta, Niilin suuresta S:n muotoisesta kärjestä, karautti hän dromedarilla Nubian erämaan halki onnellisesti Abu Hamediin, ja kulki taas sitte ylös Niiliä Berberin kautta Kartumiin. Sudanissa riehuvasta sodasta huolimatta oli koko tie esteettömästi avoinna.

Mutta sekä Englannin että Egyptin hallitukset jättivät lähettämättä apuväkeä Koroskoon, Abu Hamediin ja Berberiin, — kaikki Niilin varrella olevia paikkoja, — pitämään yhteyttä avoinna ja suojelemaan varusväkien paluuta! Englantilaiset ministerit, egyptiläiset pashat, lähettiläät, kenraalit ja insinöörit puhelivat sinne tänne, kinastelivat pikku seikoista, yrittivät voittaa toisiaan viekkaudella ja unohtivat kaikkein yksinkertaisimman keinon, joka olisi maksanut vähimmin, varovaisuustoimenpiteen, joka olisi voitu toteuttaa kuukaudessa. Sen sijaan tuumiskeltiin rautatien rakentamista Punaiselta mereltä Niilin rantaan, mutta insinöörit laskivat, että se työ vaatisi pari vuotta, ja että vesi, joka oli pumpattava merestä erämaahan, kävisi niin kalliiksi, että samoilla kustannuksilla oli voitu täyttää veturien höyrypannut samppanjalla. Niin, Korosko, Abu Hamed ja Berber jätettiin suojattomiksi, ja siten myös luovutettiin Gordon ja varusväet oman onnensa varaan.

Helmikuun 18. p:nä 1884 saapui Gordon, toistamiseen Sudanin kenraalikuvernöörinä, Kartumiin. Hän asettui jälleen asumaan entiseen palatsiinsa. Kaikenlaiset julmuudet ja vääryydet olivat taas päässeet rehottamaan niiden vuosien kuluessa, jotka hän oli ollut poissa. Hän avautti ylenmäärin täytettyjen vankilain portit, kaikki vangit päästettiin vapaiksi, kaikki maksamattomat verokuitit poltettiin roviolla palatsin edustalla. Kaikki ruoskimis- ja kidutuskojeet särettiin pirstaleiksi ja heitettiin Niiliin.

Sitten alotettiin kaupungin tyhjentäminen. Kolmisentuhatta naista ja lasta lähetettiin Abu Hamediin ja Nubian erämaan halki Koroskoon. He pääsivät vaaroitta perille ja olivat pelastettuja. Missä naiset ja lapset saattoivat kulkea, siellä olisi ollut mitättömän helppo kuljettaa Egyptistä sotaväkeä. Sen sijaan lähetti Englannin hallitus retkikunnan Suakiniin hankkimaan kiinteätä lähtökohtaa Punaisen meren rannikolta. Sudanin kapinalliset heimot syttyivät tästä hehkuvaan raivoon, sillä he luulivat, että valkoisilla oli aikomuksena tulla ottamaan omakseen heidän maansa. Yhä lujemmin liittyivät he maadin kannattajiksi. Ja heidän vihansa keskittyi peljättyyn Gordoniin ja niihin harvalukuisiin europalaisiin, jotka olivat hänen luonansa Kartumissa.

Niin kauvan kuin säilyi lennätinyhteys Kairon kanssa ilmotti Gordon tuon tuostakin vallassaolijoille asemasta ja osotti heille, mitä oli tehtävä, jotta tarkotusperä saavutettaisiin, sillä tätäkin kautta voitiin hallita Sudania. Hänen neuvoansa ei otettu varteen, maadin joukot saarsivat ja valtasivat Berberin. Suakinin lähellä tapahtuneiden verilöylyjen jälkeen muuttivat useat tähän asti suosiolliset päälliköt Kartumin pohjois- ja koillispuolella kantaansa ja liittyivät maadiin. Tietoja uusista luopumuksista saapui yhtämittaa Kartumiin, ja itse kaupungissa oli Gordon kavaltajien piirittämänä. Maaliskuun 10 p:nä katkaistiin sähkölennätinlinja, ja sitte seurasi puolen vuoden hiljaisuus, jolloin maailma ei tiennyt juuri mitään Sydän-Afrikaan sulkeutuneesta urheasta soturista. Jo maaliskuun 11. p:nä näkyi Sinisen Niilin rannalla arabialaisia sotajoukkoja. Maadi veti verkkojansa yhä tiukemmalle kovaonnisen kaupungin ympärille.

Viimeisten vuosien kuluessa oli Egyptin hallitus puutteellisesti linnotuttanut Kartumin, ja piirityksen ensimäisinä kolmena kuukautena työskenteli Gordon yötä päivää puolustuksen lujittamisessa. Hänen sotamiehensä loivat multavalleja kaupungin ympärille, piikkilanka-aitoja rakennettiin ja miinoja soviteltiin niihin kohtiin, joista voitiin odottaa hyökkäysyrityksiä. Huhtikuun lopulla oli koko kaupunki saarroksissa; ainoastaan jokitie pohjoiseen päin oli vielä vapaana. Toukokuun alussa kulkivat arabialaiset Sinisen Niilin yli, mutta kärsivät räjähtävistä miinoista suurta mieshukkaa, ja Krupp-kanuunoilla karkotettiin heidät asemistansa. Niin kauvan kuin oli käynyt laatuun oli Gordon lähetellyt pieniä kiertäviä joukkueita keräämään ympäristöltä durraa ja muita elintarpeita kaupunkiin. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla puhdisti Gordon väkensä parhaalla osalla kolmetoista arabialaista varustusta Niilin rannoilla Kartumin edustalla. Siihen saakka oli hän menettänyt seitsemänsataa miestä. Kaikki poistumisen ajatus oli jätetty sikseen. Nyt oli vain kysymyksessä kestää, kunnes viimeinen hiekkajyvänen oli juossut tuntilasista. Syyskuussa oli ruokavaroja vielä kolmeksi kuukaudeksi, ja kun arabialaiset oivalsivat, etteivät he voineet väkirynnäköllä ottaa kaupunkia valkoiselta pashalta, päättivät he nälkiinnyttää sen väestön ja ottaa sen halvasta hinnasta.

Syyskuun alussa saivat Gordon ja hänen kaksi kumppaniaan Stewart ja Power palatsin laakealta katolta antaa katseensa harhailla yli järvimäiseksi paisuneen Niilin, jonka vesi nyt nousi päivä päivältä, joten sikäläisten kahdeksan pikku höyrylaivan oli helpompi ammuskella Valkoisen ja Sinisen virran varsilla sijaitsevia arabialaistelttejä. Kuinka usein tähystelivätkään he pohjoista kohti, nähdäkseen kaivatun avun lähenevän, — sen koskaan saapumatta!

Niili oli nyt korkeimmillaan. Valtaisia, harmajansameita vesipaljouksia vyöryi pohjoiseen. Kymmenen metrin syvyisenä vaahtosi vesi Kartumin ja Berberin alapuolella putouksissa, ja ainoastaan nyt saattoi höyrylaivalla olla toiveita päästä Dongolaan asti, missä se olisi turvassa. Syyskyyn 9. p:n yönä varustettiin pieni höyryalus lähtökuntoon. Eversti Stewart, hra Power, Ranskan konsuli ja joukko kreikkalaisia eli sanalla sanoen kaikki Kartumissa olleet europalaiset — yhtä lukuunottamatta — menivät laivaan, ja heidän mukanaan oli viisikymmentä sotamiestä. He saivat mukaansa piirityspäiväkirjan, kirjevaihdon, luetteloita ruoka- ja ampumavaroista, aseista, miehistöstä ja puolustusneuvoista sekä kaikkea muuta erityisen arvokasta. Ja niin lähti laiva rannasta ja katosi hämyyn; päivän valjetessa oli Gordon yksinään.

Gordonin tullessa Kartumiin helmikuussa oli tässä orjakaupan pääkaupungissa 60,000 asukasta. Piirityksen aikana ajettiin heistä pois kolmasosa, koska heidät tiedettiin kavaltajiksi. Jäljelle jääneistä neljästäkymmenestätuhannesta olivat tuskin puolet luotettavia, nämä enimmäkseen sellaisia, jotka ainoastaan ajattelivat omaisuutensa pelastamista. Ja maadin lippujen alle kokoontuneihin voitollisiin ja kiihkomielisiin dervisheihin verrattuina olivat Gordonin soturit viheliäistä kurjalistoa. Mitä ensimäisen vuosipuoliskon aikana tapahtui, siitä ei kuitenkaan koskaan tule täyttä selvää. Tiedetään vain, että Gordon teki kaikkensa kaupungin puolustuskunnon parantamiseksi; kaikki joutilaat hetket käytettiin sotamiesten harjaannuttamiseen ja heidän valmistamisekseen urhoolliseen vastarintaan viimeiseksi hetkeksensä; Gordon piti huolta köyhistä ja valvoi ruokavarojen oikeudenmukaista jakoa, kävi väsymättömästi rohkaisemassa sairaita ja haavottuneita sairaaloissa, vietti öitänsä vaaran uhkaamilla ulkovarustuksilla. Kerrotaanpa hänen ostaneen myymälärivistä joukottain pumpulipalttinaa, joka värjättiin sinisenharmaaksi ja levitettiin multavalleille, jotta nämä näyttivät teräslevyillä panssaroiduilta; siten tahdottiin viivyttää arabialaisten hyökkäyksiä, kunnes oli ehditty sisemmäksi luoda uusia valleja. Kaikkea tätä on huhuina kuulunut maailmalle Kartumista.

Mutta lähtiväthän Stewart ja muut europalaiset alas Niiliä, muassaan kaikki päiväkirjat ja muistiinpanot? Niin, mutta he eivät päässeet koskaan perille. Heti Abu Hamedin alapuolella joutui heidän aluksensa hylyksi, ja kaikki laivassa olleet murhattiin. Tärkeät paperit joutuivat maadin käsiin.

Sitävastoin on tallella Gordonin päiväkirja syyskuun 10. p:stä joulukuun 14. p:ään 1884, ja se on ihmeellinen lukea.

* * * * *

Kaukana pohjoisessa uurastetaan herkeämättä. Kaikkiin aselajeihin kuuluvia isoja sotaväenosastoja lähetetään etelään Gordonin pelastukseksi. Elokuussa oli Englannin hallitus vihdoinkin päättänyt toimittaa liikkeelle apuretkikunnan. Ei ollut enää kysymys linnotusmiehistöistä, vaan ainoastaan Gordonista. Koko maailma ajatteli häntä, ja jännitys kasvoi kuukausi kuukaudelta. Puoleen vuoteen ei hänestä oltu kuultu mitään, ja nyt, kun oli apua toimitettava, joudutettiin kaikkea niin paljon kuin mahdollista, jotta ehdittäisiin perille ajoissa. Hänen henkensä oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Jokiveneitä rakennettiin sadoittain, joukkoja asetettiin liikekannalle, mitä parhaat englantilaiset upseerit ottivat päällikkyyden, ja jo syyskuun puolivälissä oli ensimäinen jalkaväen pataljoona Dongolassa Niilin ison S:n pohjoisessa puoliskossa. Mutta vasta silloin oli höyrylaivoja juuri saapunut Aleksandriaan, lähteäksensä ylös Niiliä ja ponnistautuaksensa selville aikaa haaskaavista putouksista, ja se erämaajoukko> jonka piti tehdä viimeinen ryntäys Kartumin taipaleella, ei ollut vielä lähtenyt Englannista. Tarvittiin aikaa, ennen kuin kaikki oli valmista.

Syyskuun 21. p:nä sai Gordon muutamalta neuvokkaalta sanansaattajalta kuulla, että apuretkikunta oli matkalla, ja kymmentä päivää myöhemmin lähetti hän kaikki höyryaluksensa kappaleen matkaa pohjoiseen kohtaamaan sitä ja jouduttamaan sotaväen lähettämistä. Mutta täten menetti hän myöskin puolet omasta vastustusvoimastaan.

Lokakuun 21. p:nä tuli maadi itse leiriinsä Kartumin edustalle, ja seuraavana päivänä lähetti hän Gordonille selviä todisteita siitä, että Stewartin höyryvene oli tehnyt haaksirikon ja että sen koko väestö oli surmattu. Hän liitti mukaan luettelon kaikista haltuunsa joutuneista päiväkirjoista ja muistiinpanoista. Niistä oli maadi saanut tietää melkein päivälleen, kuinka kauvan Kartum kykeni kestämään, kuinka suuri oli linnotusväki, miten puolustus oli järjestetty, missä patterit olivat ja kuinka pitkälle riitti ampumavaroja. Tämä oli yksinäiselle soturille hirveä isku, mutta se ei lannistanut hänen miehuuttaan. Stewartin ja muiden kuolema suretti häntä sanomattomasti, ja hän katsoi itse olevansa siihen syypää. Mutta hän lähetti maadille ehdotonta horjumattomuutta ilmaisevan vastauksen.

Apuretkikunnassa oli muuan majuri nimeltä Kitchener. Hänen nimensä on sittemmin tullut tunnetuksi koko maailmassa. Hän oli yrittänyt valepuvussa lähestyä Kartumia, saadakseen tietoja Gordonista, ja hänen onnistui lähettää Gordonille kirjeellinen tieto, että apuväki oli lähdössä Dongolasta marraskuun 1. p:nä. Kirjeen saapuessa oli tämä joukko ollut liikkeellä kaksi päivää. Mutta Dongolan ja Kartumin väliä oli linnuntietä 45 penikulmaa.

Alituiseen lähtee uusia karkulaisia Kartumista, yhä useammin sattuu petoksia. Gordon on pelkkien vaarojen ympäröimä, mutta hän koettaa väsymättömänä pitää kutistuvaa uskolliseksi jäänyttä joukkoansa koossa. Omdurman, varustus Valkoisen Niilin läntisellä rannalla vastapäätä Kartumia, joutuu eroon kaupungista, joka on nyt saarrettu pohjoisenkin puolelta. Marraskuun 22. p:ään mennessä on Gordon menettänyt kaikkiaan kaksituhatta sotamiestä. Joulukuun 10. p:nä on ruokavaroja vielä viideksitoista päiväksi. Joulukuun 14. p:nä sai Gordon viimeisen mahdollisuuden tietojen lähettämiseen Kartumista, ja päiväkirja, joka joutuu sanansaattajan matkaan, päättyy senvuoksi tähän päivään ja seuraavin sanoin: "Olen tehnyt parhaani maamme kunniaksi; hyvästi". Kirjeillä jättää hän jäähyväiset ystävilleen. Sisarelleen kirjottaa hän; "Olen täysin onnellinen, Jumalan kiitos, ja velvollisuuteni olen tehnyt".

Päiväkirjan tultua lähetetyksi pois verhoutuvat Kartumin viimeiset viikot läpitunkemattomaan yöhön, niinkuin aallot joka taholta rientävät täyttämään uppoavan laivan aukaiseman kurimuksen. Karkulaisilta on kuitenkin saatu tietoon yhtä ja toista. Niinä 43 päivänä, jotka kaupunki piti puoliansa joulukuun 14. p:n jälkeen, lähetettiin 15,000 asukasta maadin leiriin pelastumaan kuolemasta. Sentähden riitti ruokavaroja kauvemmin kuin oli laskettu; ainoastaan neljätoistatuhatta porvaria ja sotamiestä oli jäljellä. Heidän annoksiansa supistettiin, avun täytyi jo olla lähellä. Omdurman kukistui, ja maadin joukot tunkeutuivat kaikilta suunnilta uuvuttamaan jo uupuneita. Egyptiläiset upseerit puolsivat antautumista, mutta siihen ei Gordon millään ehdolla suostunut. Hän oli tehnyt tilinsä maailman kanssa ja päättänyt taistella viimeiseen asti. Ruokavarojen loputtua syötiin rottia ja hiiriä, nahanpalasia ja palmupuiden kuituja. Valkoinen pasha seisoi aina etumaisena tulessa pää pystyssä rohkaisten väkeänsä sankarilliseen puolustukseen.

Sillaikaa ponnisteli avustusjoukko etelää kohti ja pääsi tammikuun 20. p:nä 1885 Metemmaan ainoastaan 16 penikulman päähän Kartumista. Silloin tapasi se Gordonin alukset, jotka olivat turhaan odotelleet neljä kuukautta. Neljä päivää jälkeenpäin läksi aluksista kaksi Kartumia kohti. Neljää päivää ei olisi saanut hukata, kun jokainen tunti saattoi ratkaista Gordonin kohtalon! Puolitiehen tultuaan täytyi apulaivojen suoriutua kuudennesta putouksesta, ja siinä menetettiin jälleen pari päivää. Vasta 28. p:nä oli auttajilla kosket takanaan, ja puolipäivän aurinko paistoi helottaen, kun englantilainen sotaväenosasto näki Kartumin suoraan edessään Valkoisen ja Sinisen Niilin välisellä niemekkeellä. Kaikki kaukoputket suunnattiin korkeata palatsia kohti; suunnattoman jännityksen valtaamina ei rohjettu puhua, tuskin hengittääkään. Tuollahan kohoaa jo Gordonin palatsi — ja lippua ei liehukaan sen yllä! Alukset pitkittivät kuitenkin matkaansa. Mitkään ilohuudot eivät tervehdi niiden miehistöjä kaivattuina vapauttajina. Heidän ehtiessään ampumavälille alottavat dervishit kiivaan kivääritulen, hurjia voitonriemuisia laumoja parveilee rantaan, Kartum on maadin hallussa, apu on tullut 48 tuntia myöhästyneenä.

Kahta vuorokautta aikaisemmin olivat dervishit keräytyneet viimeiseen rynnäkköön, raivoissaan uppiniskaisesta vastarinnasta, alituisista häviöistään ja Kartumin ehtymättömästä kuulasateesta. Hyökkäys tehtiin yön pimeimpänä hetkenä, sitte kun kuu oli laskenut. Puolustajat olivat valmistautumattomia, voipuneita ja nälän kärsimyksistä tylsistyneitä. He eivät tehneet vastustusta, kun dervishit säntäsivät kaupunkiin ja täyttivät kaikki kadut ja kujat hurjilla ulvahduksillaan. Silloin Gordon kokosi kaksikymmentä viimeistä uskollista soturiansa ja palvelijaansa ja kiirehti aseistettuna ulos palatsista. Idässä sarasti aamu, ja Sinisen Niilin rannalla kuvastui pensaitten ja näreitten reunajuova yhä selvemmin. Pikku parvi suuntasi kulkunsa erään aukion poikki itävaltalaisen lähetysaseman kirkkoon, joka oli jo ennakolta määrätty viimeiseen puolustukseen. Taipaleella kohtasi se joukon dervishejä ja kaatui viimeistä miestä myöten, etumaisten mukana Gordon.

8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa.

Kuinka nopeasti seurasivatkaan ihmeelliset tapaukset toisiansa ajan virralla tuolla mustien maassa! Maadi oli kohottanut kapinalipun v. 1881, ja jo neljä vuotta sen jälkeen oli hän koko Sudanin yksinvaltias. Pitkään ei hän saanut nauttia voittonsa hedelmiä. Hän kuoli päivälleen viisi kuukautta jälkeen Kartumin kukistumisen. Hänen seuraajallaan Abdullahilla oli kalifin arvonimi, ja kolmetoista vuotta suomi hänen ruoskansa onnetonta maata. Egyptin sortoon väsyneinä olivat Sudanin heimot tervehtineet maadia vapauttajanansa. Kuuluuhan kauniilta kaivata vapautta; mutta turkkilaisten pashain sijalle sai kansa hirmuhallitsijan, jolla ei ollut vertaista julmuudessa ja kataluudessa. Abdullahi otatti takavarikkoon kaiken helisevän rahan ja korjatun elon valtakunnastaan. Hän rosvosi ja imi kuiviin oman maansa, ja hänen kurja hallintansa tuhosi asukkaista enemmät puolet.

Kansalta riistetyillä rahoilla ja vainioitten sadolla sai hän kuitenkin pidetyksi mallikelpoista armeijaa sotajalalla. Ihan varmasti käsitti hän, että koston hetki oli kerran koitumassa, ja hän piti joukkojansa valmiina. Hänen pääkaupungikseen tuli Omdurman, jonne maadi oli haudattu kupukirkon alle. Mutta hän ei linnotuttanut kaupunkia. Noin pitkälle eivät mitkään kristityt koirat jaksaisi ponnistautua, ennen kuin heidän luunsa olisivat valjenneet Nubian hiekassa!

Niin, koston hetki oli tosiaan lähellä! Englantilais-egyptiläinen armeija vetäytyi hiljaa ja varmasti pitkin Niiliä ylöspäin. Nyt ei enää tarvinnut kiirehtiä, jokainen askel oli edettävä viisaasti ja harkitusti. Johtaja, kenraali Kitchener, viimeisen kirjeen lähettäjä Gordonille, laati suunnitelmansa niin perusteellisesti ja kaukonäköisesti, että hän kahta vuotta aikaisemmin kykeni melkein päivälleen sanomaan, milloin Kartum ja Omdurman olisivat hänen hallussaan.

Nyt oli hän saavuttanut Atbaran, ison sivujoen, joka laskeutuu Abessinian vuoristosta. Siellä nujersi hän murhaavassa taistelussa kalifin joukoista yhden. Elokuussa 1898 samosi kulkue edelleen etelään Metemmaa kohti. Etumaisina kulkivat tähystäjät ja tiedustajat sekä ratsuväki, sitten egyptiläiset ajomiehet hoputtamassa harmaitten hevosten vetämiä kanuunia ja Maxim-Nordenfeltin kuularuiskuja, harmaankeltaisiin keveihin univormuihin pukeutuneet ja korkkikypäreillä helteeltä suojatut englantilaiset soturit ja viimeisinä egyptiläiset joukot, miehillä kirjavat turbanit päässä ja upseereilla koreat kullalla kirjaillut univormut yllä. Loppumattomina karavaaneina solui siellä vetomuuleja ja kuormadromedareja, pikku päivänvarjostimet pään päällä, kuljettaen kirstullisittain ruoka- ja ampumavaroja, aseita, telttejä, vaatteita ja mitä kaikkea kapistuksia 22.000 miehen armeijalle tarvitaankaan. Raahattiin siellä myös suurina laumoina teuraskarjaa, härkiä, lampaita ja vuohia, jotta tomu pölisi kuivalla Niilin rantueella. Ratsuväki, jalkasoturit, tykistö ja kuormasto olivat kuin keltaisen hiekan yli matava musta käärme; keskeltä ei näkynyt sen alkua tai loppua; niin kauvas kuin katse kantoi samosi joukkoja keskeytymättömänä jonona eteenpäin kuin Vanhan Testamentin aikana Egyptin maalta tuleva kansainvaellus.

Taistelutta päätyy armeija Metemmaan. Elokuun 28. p:nä on Kartumiin enää neljän päivän matka. Kitchener tietää siellä pystyttävänsä pysyväisen muistomerkin elämälleen. Hän kaipaa ratkaisevaa koitosta. Kalifi Abdullahin pitää sovittaa maadin pillat ja omat tihutyönsä. Englannin kunnia on korvattava Sudanissa.

Askel askeleelta lähestytään pelottavaa kamppailua. Rannoilla helottavat vehmaina akasia ja mimosa. Virran vesi kimmeltelee päiväpaisteessa korkeana. Harmajat kanuunaveneet nousevat ylös Niiliä. On hiostuttava helle, kun aurinko kilottaa suoraan kasvoihin. Mutta eteenpäin joutuu kulku vähin erin, ja leiripaikat valitaan siten, ettei mitään yöllisiä yllätyksiä pääse tapahtumaan.

Kaukana ratsastelee pieniä dervishiparvia. Maisema käy epätasaisemmaksi. Kulkue tunkeutuu tiheikköjen läpi ja kunnaitten välitse. Kappaleen matkaa edessäpäin vilahtelee valkoisia telttejä ja lippuja ja ratsastajia. Kuuluu rummunpärrytystä. Kalifi siellä kutsuu väkeänsä taisteluun. Mutta paikka tyhjentyy, dervishit peräytyvät, ja englantilais-egyptiläinen armeija marssii edelleen.

Vihdoin nousee eteläiseltä taivaanrannalta näkyviin maadin haudan holvikupu Niilin varresta, ja taampana häämöttävät Omdurmanin keltaiset ja harmaat savimajat ja muurit. Kaupungin ja hyökkäävän armeijan välillä leviää tasainen hiekkakenttä, joka kasvaa harvaa kuloruohoa. Kaupungin edustalla näkyy musta viiru, se liikkuu, se on ihmismuuri, sillä dervishit aikovat taistella. Kautta Allahin, nyt ovat paratiisin portit longallaan kalifin armeijalle, nyt on koston hetki koittanut valkoisille! Tästä syntyy leikki, joka ei unohdu vuosisatoihin ja vapisuttaa koko Sudania kauhullaan.

Dervishit lähenevät. Heidän tiheistä riveistään kajahtaa sotahuuto kuin meren etäinen meuru, pian kuuluu jo heidän aseittensakin kalske. Mutta vajaan kilometrin päästä pyörtävät he takaisin, ja Kitchener jää odottamaan yön yli.

Syyskuun 2. p:n aamuna asetetaan armeija taistelujärjestykseen. Eteläisten kumpujen usmasta häämöttää taas joukko ratsastajia, niitä tulee yhä lisää, ne saapuvat joukottain kuin heinäsirkat, viidenkymmenentuhannen dervishin liuta kuhisee englantilaisten edessä. Taas kiirivät heidän huikeat sotaulvahduksensa kohti taivasta, ne paisuvat, käyvät yhä kovemmiksi, vyöryvät esille kuin mereltä tohahtava myrskytuuli. Tuimasti ratsastavat he hyökkäykseen lippujansa liehutellen; he pysyttävät rintamansa eheänä ja aikovat kuin musertavana lumivyörynä syöksähtää suoraan yli vihollisen. Mutta paha perii heidät; heidän saapuessaan ampumavälille tuiskahtaa tuli tuhansista kivääreistä, ja ratsastajaparvi pysähtyy äkkiä keskelle kuulasadetta, graniittikartessien levittäessä kuolemaa ja kauhua heidän riveihinsä.

Dervishit näkevät aukkoja keskessään. Mutta he ovat vain toviksi tyrmistyneet pysähdyksiin. Nyt jatkavat he rynnäkköänsä sokeassa raivossa ja innostuneina urhoollisuuteen, jota ainoastaan uskonnollinen haltioittuminen voi pitää yllä. Englantilaiset kuularuiskut linkoavat ammuksiansa niin tiheään, että kuuluu vain yhtämittaista rätinää. Sotamiehet uudistavat panoksiansa ja laukaisevat niin joutuisasti kuin suinkin voivat sormiansa liikutella ja kunnes kiväärit polttelevat heidän käsiänsä. Silloin vaihdetaan ne kylmiin kivääreihin. Dervishit kaatuvat komppanioittain kuten lakoutuu heinä viikatteen tiellä. Suistuneitten rivien sijaan astuu ehtimiseen uusia. Valkoisissa veren tahraamissa kauhtanoissaan peittävät ruumiit kentän kuin kirsimarjakukkien terälehdet loppukeväällä nousseen tuulenpuuskan jälkeen. Vihdoinkin ovat dervishit saaneet kyllikseen ja vetäytyvät takaisin.

"Eteenpäin Omdurmania vastaan", kuului käsky, ja eteenpäin samosi englantilainen armeija. Vielä ei ollut verinen päivä lopussa. Dervishien ratsumiehet kokoutuvat uudestaan. Kalifin lippu lyödään maahan eräällä kummulla, ja sen viereen suistuu profeetan vihreä lippu, joka kutsuu uskovaisia viimeiseen, epätoivoiseen rynnistykseen. Englantilaiset ja heidän keltaiset ja mustat taistelukumppaninsa kunnostautuvat ihailtavan uljaina; dervishit riehuvat kuin jalopeurat, heidän miehuutensa halveksii kuolemaa kerrassaan. Pyhän lipun suojassa etenee yksi rivi tulta kohti, huojuu, tuupertuu ja painuu tantereeseen, ja tuskin on ruudinsavu haihtunut, kun jo on uusi rivi hyökännyt kaatuneitten veriselle temmellyspaikalle, mutta ainoastaan saadakseen saman kohtalon ja seuratakseen heitä paratiisin huvitarhoihin. Nythän oli kysymyksessä maadismi ja Sudanin herruus, kalifi ja autuus, voitto tai kuolema.

Vihdoin oli päivä päättynyt ja kalifin armeija tuhoutunut. Yksitoistatuhatta kaatunutta, kuusitoistatuhatta haavottunutta, neljätuhatta vankia! Kalifi itse pääsi pakenemaan. Hänen haareminsa ja palvelijansa hylkäsivät hänet, ja hän, joka oli aamulla ollut mahtavan maan yksinvaltias, harhaili ennen auringon laskua henkipattona pensastoissa. Hän pakeni lounaaseen ja sai kokoon uuden joukon, joka kuitenkin vuotta myöhemmin kärsi perinpohjaisen tappion, ja silloin hän itsekin sai surmansa.

Kun kaikki oli Omdurmanissa rauhallista, oli voittajalla kallis velvollisuus täytettävänä. Neljättätoista vuotta oli kulunut Gordonin kuolemasta, ja nyt vihdoin viimein oli sankari haudattava vihittyyn multaan. Hautaus tapahtui suuremmoisin sotilaallisin kunnianosotuksin. Neljä eri uskontunnustuksiin kuuluvaa kristittyä pappia otti osaa toimitukseen; yksi heistä luki viidennentoista psalmin, toinen rukouksen ja harmajahapsinen vanhus muistopuheen kaatuneelle kenraalille. Sudanilaisten soittokunta puhalsi Gordonin rakkaimman virren, ja kanuunaveneet tervehtivät jyrisevin yhteislaukauksin Suur-Britannian lippua, kun se lensi palatsin viiritangon latvaan.

9. Afrikan eläinmaailmasta.

Nyt on Sudanissa kaikki muuttunutta. Rautatie ulottuu Niilin suistomaalta Kartumiin saakka, ja Punaiselta mereltä kulkee rata Berberiin. Kartumissa on kouluja, sairaaloita, kirkkoja ja muita julkisia rakennuksia, ja vaarattomasti pääsee höyryveneellä Valkoista Niiliä pitkin aina isoille järville asti. Loordi Kitchener on Egyptin hallitusmiehenä kedivin rinnalla. Gordonin suunnitelma Viktoria Njansan yhdistämisestä rannikolla sijaitsevan Mombasan kanssa on toteutettu, ja rautatie on hiljakkoin rakennettu tältä kohtaa Brittiläisen Itä-Afrikan halki. Valkoiset ovat sanalla sanoen tunkeutuneet joka suunnalta yhä syvemmälle mustien maanosaan ja laittautuneet melkein koko Afrikan herroiksi. Villit eläimetkin ovat kärsineet tästä tunkeutumisesta alueillensa, jotka ennen olivat enemmän rauhotettuja, ja metsästys vähentää vuosi vuodelta niiden lukumäärää. Muutamilta seuduilta on metsänriista tyyten kadonnut, etsien luoksepääsemättömiä tienoita, missä se saa elellä häiritsemättömässä rauhassa.

Saharassa, Libyan erämaassa, Niilin ylävarren aukeilla heinikoilla, Etelä-Afrikan aroilla, kaikkialla, missä maa on tasaista ja asumatonta, oleksii kameelikurki. Ja se esiintyy vielä suurin joukoin, vaikka sitä ankarasti ahdistetaan sulkiensa tähden. Pahimmilla erämaaseuduilla ei se kuitenkaan viihdy, se samoaa vain niiden poikki tarpeen tullen, sillä se kaipaa aina vettä lähellään.

Merkillisen näköinen on tämä lintu, tavallaan muistuttaen dromedaria ja taatelipalmua. Se on voimakas rakenteeltaan; pitkä, paljas kaula kannattelee latuskaista päätä, silmät ovat isot ja kiiltävät, pitkät koivet päättyvät kahteen varpaaseen, siivet ovat niin vähäpätöiset, että kameelikurki on ainiaaksi sidottu maan kamaraan. Mutta sen sijaan on sillä huimaava vauhti, ja kun se porhaltaa täyteen juoksuun, jättää se parhaankin ratsun jälkeensä. Siivissä ovat sen kalliit sulat. Kameelikurki tulee 2 1/2 metriä korkeaksi ja voi täysikasvuisena painaa 75 kiloa.

Kameelikurjet elävät pikku ryhminä, ainoastaan viisi tai kuusi yhdessä. Ne aterioitsevat aamuisin, parhaastapäästä käyttäen ravinnokseen kasveja, mutta myöskin pikkueläviä ja itikoita. Puoleltapäivin on vatsa täynnä; silloin ne lepäävät tai leikkivät, kirmailevat piirihypyissä pitkin hietikkoa, olematta millänsäkään auringon hehkusta tai polttelevasta kamarasta. Sitten ne juovat ja ehtoopäivällä lähtevät jälleen haukkaamaan. Illalla palaavat ne yöleiriinsä.

Näkö on kameelikurjen parhaiten kehittynyt aisti, mutta herkkiä ovat hajukin ja kuulo. Kun kameelikurkea hätyytetään, pakenee se siipiänsä siuhkautellen ja harppoo kolmen tahi neljän metrin pituisin askelin. Se on aina varuillaan vaaralta, ja sebra pysyttelee mielellään sen läheisyydessä, käyttääkseen hyödyksensä sen valppautta. Pohjois-Afrikassa ahdistavat arabialaiset kameelikurkia nopeilla hevosilla tai juoksijadromedareilla. Kaksi tai kolme ratsumiestä kaahaa koirasta, joka on uuvuksissa tunnin juostuansa. Se hiljentää vauhtiansa yhä enemmän. Hevosetkin väsyvät sellaisessa saartoajossa. Mutta ratsumiehistä kannustaa muuan juoksijansa viimeiseen ponnistukseen, kiitää kameelikurjen ohi ja iskee sitä päähän, niin että se kaatuu. Metsästäjät laskeutuvat ratsailta, nylkevät saaliin, kääntävät nahan nurin, jotta siitä koituu säilytyssalkku helposti tärveltyville höyhenille, ja palaavat teltteihinsä. Villin kameelikurjen sulat ovat paljoa kauniimpia ja kallisarvoisempia kuin kesyn. Täysikasvuisella kameelikurjella on isoimpia valkoisia sulkia ainoastaan neljätoista.

Naaras munii matalaan savi- tai hiekkamaan syvennykseen, ja koiras munat hautoo. Päivisin voi pesän jättää tuntikausiksi, mutta silloin peittää hautoja munat hiedalla. Puolentoista kuukauden kuluttua murtautuvat poikaset vankilastaan ja astuvat aavikolle. Ne ovat jo silloin kukon kokoisia, mutta kameelikurjen muna painaakin yhtä paljon kuin 24 kananmunaa ja on pisimmältä kohdaltaan puolitoista desimetriä läpimitaten.

Kameelikurjella on erinomainen ruokahalu, eikä se ole juuri millekään nirsu. Suuri eläintentuntija Brehm piti kesyjä kameelikurkia talossaan ja kertoo, että ne syövät rottia ja kananpoikasia, mutta nieleskelevät myöskin kivensiruja ja tiiliskiven muraa, ryysyjä, metallinpalasia, avaimia ja muuta sälyä.

Paviaanit ovat apinoita, mutta muistuttavat enemmän koiraa kuin ihmistä ja pysyttelevät melkein aina maassa, harvoin kavuten puihin. Julmia, ilkeitä ja kavalia ne ovat, niiden ulkomuoto on kamala ja hurja, silmissä on paha kiilto. Sukulaistensa joukossa ovat ne gorillan jälkeen voimakkaimmat. Ne ovat myöskin rohkeita ja sitkeitä eivätkä kammoksu antautua leopardinkaan kanssa taisteluun elämästä ja kuolemasta. Puolustukseensa käyttävät ne teräviä ja lujia hampaitaan, ja kulmahampaat ovatkin kerrassaan vaarallisia aseita.

Paviaanien sukuun kuuluu peruukkiapina, jota kohtaan muinaiset egyptiläiset osottivat mitä suurinta kunnioitusta, kuvaillen sitä muistomerkeissään kuolleiden valtakunnan tuomariksikin. Paviaanit eleskelevät suurina yhdyskuntina Nubian ja Abessinian kallioilla Punaisen meren rannikolla, mutta näkyy niitä sisämaassakin hyvin korkeilla vuorilla. Ne käyttävät etupäässä ravinnokseen juuria, hedelmiä, matoja ja nilviäisiä. Käärmeitä ne kaikkoavat, mutta pyydystävät skorpioneja ja nyhtävät varovasti pois myrkkyrakon, ennen kuin syövät saaliinsa. Jos durravainioita on paviaanien tyyssijojen lähettyvillä, on niitä vartioittava; muutoin tekevät nuo otukset laiholle suurta vahinkoa. Ja rosvousretkillä ollessaan pitävät ne itse vartijoita, jotka tähystelevät joka suunnalle.

Brehm yllätti kerran paviaaniseurueen, joka kyyhötti kalliopenkereellä. Ensimäinen laaksossa kajahtanut laukaus herätti mitä suurinta hälinää ja suuttumusta, ja apinat ulvoivat ja mölysivät yhteen suuhun. Uskomattoman ketterästi ja varmasti läksivät ne sitte liikkeelle. Taas jymähti laaksossa pari laukausta, jotka eivät tehneet mitään vahinkoa, mutta lisäsivät paviaanien säikkyä ja vimmaa. Jokainen uusi laukaus pysähdytti ne toviksi, jolloin ne läimäyttivät käpälänsä kallioon ja sättivät häiritsijöitänsä kiukkuisin purkauksin. Kallioseinä näytti toisinaan kohtisuoralta, ja kuitenkin kiitivät paviaanit sitä pitkin. Erään kulmakkeen takaa laskeusi koko parvi laakson pohjalle, jatkaakseen pakoansa vastapäisessä louhikossa. Brehmin karavaanissa oli kaksi ajokoiraa, jotka syöksähtivät paviaanijoukkuetta kohti nopeina kuin nuoli. Ennen kuin koirat ehtivät perille, olivat vanhat paviaanit pysähtyneet ja käännähtäneet päin, ja ne tervehtivät koiria niin kauhistuttavalla katsannolla, että nämä kiireesti pyörsivät takaisin. Kun koirat toistamiseen usutettiin paviaanilaumaa vastaan, olivat useimmat apinat jo päässeet kallioiden suojaan; laaksossa oli enää vain muutamia, niiden joukossa pieni penikka. Koirien hyökkäystä säikähtäen kapaisi kirkuva pikku pörröpää ylös kallionlohkareelle, jonka juurelle koirat jäivät haukkumaan. Brehm aikoi pyydystää penikan elävänä. Mutta siitä hommasta ei tullut mitään. Sillä samassa saapuikin vanha koiras rauhallisesti tassuttelemaan lohkaretta kohti, uhkaavasta vaarasta välittämättä. Se lannisti koirat murhaavien katseittensa tiukalla tuijotuksella, loikkasi lohkareelle, kuiskasi kai joitakin viihdyttäviä ääniä penikan korvaan ja läksi suojattinsa kanssa paluumatkalle. Koirat olivat niin nolostuneita, etteivät tulleet hyökkäystä yrittäneeksikään. Sekä penikka että pelastaja saivat luonnollisesti rauhassa vetäytyä omiensa joukkoon.

Hampurin eläintarhan kuuluisa perustaja Hagenbeck kertoo, miten hän pyydysti ruskeita paviaaneja Nubian rannikolla. Siellä kajahtelivat graniittikalliot yötä päivää niiden mölystä. Hän oli pystyttänyt leirinsä virran uomaan, jossa oli vettä ainoastaan sadekautena; muulloin oli se häikäisevän valkoisena hiekkakuurnana. Ihan leirin lähellä oli uoma ainoastaan viisi metriä leveä parin kalliojärkäleen välissä, ja siellä oli joitakuita allikkoja jäljellä viime sateen rippeinä. Sinne oli paviaaneilla tapana pistäytyä juomaan. Ne istuskelivat kallionkaltailla rupatellen, leikkien ja jamaten, ja Hagenbeckin teki mieli saada saaliikseen muutamia kelpo koiraksia. Sitä varten oli hän Airikaan tullut; hänenhän täytyi alituiseen kartuttaa ja pitää yllä saksalaisia eläinkokoelmiansa.

Leiriin ilmestyi arabialainen erämies ja lupasi kunniasanallaan pyydystää niin monta paviaania kuin tarvittiin, kunhan vain sai köyttä ja kirvestä käyttääkseen. Ja hän ryhtyi puuhaansa. Kaikki allikot täytettiin piikkisillä pensailla, paitsi yksi, ja paviaanien täytyi siis juoda tästä ainoasta avoimeksi jätetystä. Nämä tyytyivät supistukseen, ja kun sitte durrajyviä siroteltiin allikon ympärille, arvelivat ne saaneensa tavattoman hyvänsävyisiä naapureita.

Nyt sommitteli arabialainen jyhkeän loukun närtteistä, oksista, vaajoista ja köysistä; enimmin muistutti se muodoltaan latuskaisen lappalaiskodan runkoa. Loukku asetettiin kallelleen lähelle allikkoa. Se nojautui paalua vasten ja voitiin saada mätkähtämään alas, jos vedettiin tukevasti pitkästä köydestä. Apinat eivät aavistaneet mitään salajuonta. Ne saivat tottua loukkuun, ja vihdoin poikkeilivat ne syömään siihen houkuttimeksi ripoteltua durraa. On tyyni ja selkeä päivä, ja aurinko kuumottaa kuin uuni. Parvi loruilevia paviaaneja rientää allikolle sammuttamaan janoansa. Jotkut vanhat sedät livahtavat loukkuun kokemaan durraa — missä on jotakin herkullista tarjolla, siellä täytyy naaraitten ja penikkain aina odottaa viimeisinä, ja se onkin näille tällä kertaa parasta. Metsästäjä istuu matkan päässä köysi kädessään, ja kun hän soveliaana hetkenä kiskaisee, loksahtaa loukku kuin hatuksi kolmen ison paviaanin päälle.

Vankien säikähdyksen voipi arvata. Ensin ne hätkähtävät ja jäävät istualleen kuin kivettyneinä, ihmetellen mitä kummaa on tapahtunut. Sitten alkavat ne juoksennella ympäri ja etsiä pääsytietä, repiä, purra ja röykyttää vaajoja ja köysiä. Mutta koko ristikkolaitos on raskas ja lujasti liitetty kokoon, ja niiden ponnistukset ovat hyödyttömiä. Toverit ovat paenneet, mutta kun vanhuksia ei kuulu, tulevat ne takaisin ja täyttävät laakson hirmuisella hälinällä. Uskaliaimmat menevät loukulle asti ja rohkaisevat huudahduksillaan vankien mieltä.

Erämies ja hänen apurinsa rientävät nyt paikalle ja painavat haarukkaseipäillä paviaanit maata vasten, varovasti avatessaan loukun; vangit sidotaan ja kiedotaan mytyiksi. Ne ovat nimittäin tehtävät vahingoittamattomiksi, sillä niiden torahampaat ovat yhtä vaarallisia kuin leopardin kynnet. Sillä tavoin pyydystettiin lyhyessä ajassa 23 paviaania ja pistettiin häkkeihin leirin aituukseen. Ulkopuolelle vapauteen jääneet apinat kiipeilivät ympäristön palmuihin ja sättivät väkivallantekijöitä minkä osasivat. Hyökkäsi niistä yksi paalutuksenkin yli muutaman häkin päälle vilkkaasti neuvottelemaan vankien kanssa, mitä mahdollisuuksia olisi pakenemiseen.

Simpanssia olen jo kuvannut Berlinin eläintarhasta; huomattavia Afrikan eläinkunnan edustajia on sekin. Koko Keski-Afrikan järvissä ja virroissa asustaa iso, kömpelö ja ruma virtahepo. Entisinä aikoina tavattiin sitä myöskin Egyptin aliosissa, missä sitä sanottiin jokisiaksi. Mutta meidän päivinämme on edettävä melkoisen kauvas etelään Nubiasta, jos tahtoo sen nähdä. Monissa virroissa vaeltelee se sadekauden mukaan, painuen alas virtaa, kun vesi poudalla alenee, ja samoten ylävarteen, kun sade paisuttaa uoman tulvilleen.

Virtahevon ruho on pullea möhkäle, jota kannattelee neljä lyhyttä, nelikavioista koiven tönkkiä. Muodoton pää on melkein nelikulmainen, silmät ja korvat ovat pienet, turpa hirmuisen leveä ja sieramet isot. Karvaton nahka, joka on parin sentimetrin vahvuinen, häivähtelee harmaalle, tummanruskealle ja likaisenpunaiselle sikäli kuin se on kuiva tai märkä. Pientä hännän typykkää lukuunottamatta tulee elukka neljän metrin pituiseksi ja painaa yhtä paljon kuin kolmekymmentä täysikasvuista miestä.

Virtahepo viettää enimmän aikansa vedessä, mutta öisin poikkeilee se maalle, etenkin sellaisilla seuduilla, missä virroista lähtee niukasti ravintoa. Varovasti hiipimällä tyventen jokien äyräitä pitkin voi sen usein yllättää, ja silloin näkee pärskeen nousevan sen sieramista kahtena hienoista vesipisaroista yhtyneenä lyhyenä patsaana, kun se sukeltaikse esiin hengittämään, läähättäen ja tuhisten hyvin meluisasti. Sitte se sukeltaa uudestaan ja voi viipyä veden alla kolme tai neljä minuuttia. Sen pysytellessä pinnalla on veden yli näkyvissä vain kuusi pikku nystyrää: korvat, silmät ja sieramet. Jollei se tunne ympäristöänsä ihan taatuksi, kohottaa se pinnalle ainoastaan sieramensa ja hengittää mahdollisimman hiljaa.

Virtahevoset lojuvat ja loiskivat usein matalassa vedessä tai kapuavat rantaäyräällekin lekottelemaan päiväpaisteessa ja ottamaan olonsa mukavasti. Tuon tuostakin pääsee niiltä silloin röhkiviä mielihyvän äännähdyksiä. Mutta hämärän tullen ne pyrkivät virran syvempiin osiin. Siellä ne uiskentelevat edes takaisin, ajelevat toisiaan ja huppelehtivat vedessä mitä notkeimmin ja ketterimmin. Ne uivat hyvin nopeasti ja heittelehtivät työnnähdyksin eteenpäin, pitkin aikaa töräytellen kuorsuvia ja mölähteleviä ääniä. Ja silti kykenevät ne uimaan niinkin hiljaa, ettei kuulu vähäisintäkään kohua. Haavottunut virtahepo velloo vettä niin rajusti, että pikku palkoveneet voivat kaatua sen ryntäitten nostattamiin hyökyihin.

Kun on useampia koirasvanhuksia karjumassa yht'aikaa, tunkeutuu niiden mylvinä penikulman piirissä aarniometsään ja kiirii pitkin vedenkalvoa kuin ukkosen jyrinä. Mitkään muut eläimet eivät saa sellaista meteliä aikaan. Leijonakin pysähtyy kuuntelemaan.

Niilin yläosassa, Kartumin eteläpuolella, missä mitä rehevin kasvullisuus täyttää rannat ja virta usein haipuu järviksi ja lammikoiksi, poikkee virtahepo vain harvoin maalle, kuten krokotiilikin. Siellä se elää lootuskukkien ja papyrusruohojen lehdistä, pehmeistä kahiloista ja muista vesiperäisten seutujen mehevistä kasveista. Se sukeltaa alas pariksi minuutiksi kahmimaan ja samennuttaa veden laajalti. Saatuaan valtaisen kitansa täyteen varsia ja lehtiä kohoaa se taas pinnalle, ja vesi valuu koskina sen ryhmyselästä. Leuat alkavat liikkua ja hampaat jauhaa. Sillä on huikea ruokahalu, ja makeasti nauttii se ateriastaan. Kuolaa ja pusertunutta kasvimehua pursuaa vaaleanvehreänä tahtaana sen huulilta, ja lujat kulmahampaat näyttelevät tehokkuuttaan.

Niillä tienoin, missä se etsii maalta laidunta, saattaa se ympäristön viljoille ja vihanneksille tuottaa suurta vahinkoa, vieläpä karata kylän asukasten kimppuun. Eikä sen kanssa käy aina silloinkaan leikitteleminen, kun palkoveneellä häiritään sen rauhaa. Vaarallisin on emo poikasen ollessa pieni. Se kantaa poikasta selässään, uiden ja sukellellen, jopa virran pohjassa kävellenkin. Kelpo panosta tarvitaan, jos tekee mieli pyssynlaukauksilla tehota moiseen möhkäleeseen ja tuollaisen nahkapanssarin läpi. Jos elukka laukauksen jälkeen tuhahtaa ja sukeltaa, on erämies menettänyt sen. Mutta jos se kohottautuu korkealle pinnasta ja sitte raskaasti läiskäyttää itsensä alas, niin on haava kuolettava, ja silloin painuu virtahepo pohjaan. Jonkun tunnin odoteltuaan näkee ampuja raadon nousevan pinnalle kellumaan.

Muutamat Valkoisen Niilin varrella asuvat neekeriheimot kaivavat salakuoppia virtahevoille. Toista tapaa elukan halutun lihan hankkimiseksi kuvailee ruotsalainen metsästelijä C.J. Andersson niiden virtojen tienoilta, jotka laskevat Ngami-järven pohjoispäähän. Siellä alkuasukkaat pyytävät virtahepoja harppuunilla jokseenkin samaan tapaan kuin saalistetaan valaita pohjoisilla ja eteläisillä merillä.

Harppuuni päättyy terävään väkänirkkoiseen rautakärkeen. Lujilla nuorilla on tämä kärki kiinnitetty tukevaan puuvarteen, jonka pää on narulla yhdistetty kohoon. Yhteenpunotuista ruokokimpuista liitetylle lautalle vedetään pari kanoottia, ja näiden välissä kyyristelee mustia pyyntimiehiä, mukanaan harppuunia ja keveitä heittokeihäitä. Kun kaikki on selvillä, jätetään lautta virran varaan ja lipuu äänettömästi vuolteen vietävänä. Etäältä kuuluu noiden isojen elukkain pärskymistä ja polskutusta, kaikki keskustelu taukoaa, ja joka mies on varuillaan. Kahilaniemeke kätkee vielä elukat. Lautta soluu hiljaa ohitse. Miehet metsästysinnossaan tuskin hengittävätkään. Nyt näkyy tummia möhkäleitä vedenkalvossa. Ne eivät aavista vaaraa, luulevat kai valtaisen kahila- ja risuröykkiön joutuneen vesiajolle. Muuan elukka sukeltaa esiin ihan lautan vierestä. Silloin ponnahtaa harppuunimies koholle nopeana kuin nuoli ja survaisee terävän aseensa voimakkaasti virtahevon kylkeen.

Haavottunut elukka tempautun sukeltamalla upoksiin, ja narua luistaa veteen. Koho ilmaisee, mille suunnalle virtahepo pyrkii pakoon. Palkoveneet ovat nyt vedessä ja rientävät perässä. Pinnalle noustessaan saa virtahepo vastaansa nuolisateen, sukeltaa uudestaan ja jättää veripunaisen viirun jälkeensä. Se saattaa ärtyä, kun sitä ehtimiseen ahdistetaan uusilla heittokeihäillä, ja silloin sattuu, että se kääntyy hätyyttäjiänsä vastaan ja rusentaa tungettelevan palkoveneen isoilla torahampaillaan tai työkkäilee sitä päällänsä altapäin. Toisinaan ei elukka tyydy purkamaan vihaansa venettä vastaan, vaan rupeaa ahdistamaan miehiä, ja moni liian rohkea pyydystäjä on silloin silpoutunut.

Sitte kun virtahepo on tarpeeksi uupunut, sieppaavat pyydystäjät kohon käsiinsä ja kiidättävät narun maalle, missä kietaisevat sen puun ympärille, kiskoakseen kaikin voimin, kunnes pakottavat elukan kömpimään ylös vedestä.

Virtahevon liha kelpaa kaikkialla syötäväksi, ja varsinkin poikasten lihaa sekä täysikasvuisten silavaa pidetään maukkaana. Kieli on herkkua. Nahasta tehdään ratsupiiskoja, kilpiä ja paljon muuta. Isot kulmahampaat ovat hyvässä hinnassa.

10. Leijona.

Lopuksi saat kuulla kamalan kertomuksen muutamista ihmissyöjä-leijonista. Mutta älä luulekaan, että se on keksitty tai edes liioiteltu, sillä tuhansia ihmisiä oli sen todistajina. Ja kun nyt siirrymme Mombasaan Afrikan itärannikolle, juuri päiväntasaajan eteläpuolelle, ja poikkeamme sisämaahan leijonain tyyssijoille, on meillä mukanamme parahin opas mitä ajatella voipi. Itse seikkailun sankari, eversti Patterson, on matkassamme kertomassa kaikesta. Minä kirjotin hänelle joku aika takaperin ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että pohjolankin lapset saisivat kuulla hänen kertomuksensa. Hän suostui kertomuksensa julkaisemiseen tässä.

Eversti Patterson oli saanut määräyksen mennä palvelukseen Uganda-rautatielle, joka kulkee Mombasasta luoteiseen Brittiläisen Itä-Afrikan halki Niilin isoimman lähdejärven Viktoria Njansan rantaan. Mutta v. 1898, jolloin eversti tuli sinne, ei rautatie ollut edistynyt pitemmälle kuin Tsavon partaalle; tämä yhtyy pikku sivujokena Sabakiin, joka laskee mereen Mombasan pohjoispuolella. Täällä Tsavon rannalla oli everstillä nyt leirinsä, ja lähellä majaili muutamia tuhansia Intiasta tuotettuja rautatietyömiehiä. Tsavon yli vei tilapäinen puusilta. Nyt piti everstin rakennuttaa sen viereen pysyväinen rautatiesilta, ja sitäpaitsi oli hänellä valvottavanaan viisi penikulmaa rataa kumpaisellekin suunnalle.

Joitakuita päiviä Tsavon seudulle saapumisensa jälkeen sai Patterson kuulla kahdesta leijonasta, jotka tekivät tienoon epävarmaksi. Hän ei niille puheille suonut suurtakaan huomiota ennen kuin leijona paria viikkoa myöhemmin sieppasi erään hänen omista palvelijoistaan. Muuan samassa teltissä asuva toveri oli nähnyt leijonan äänettömästi hiipivän leiriin keskellä yötä, astuvan suoraan telttiin ja tarttuvan miestä kurkkuun. Uhri oli huutanut: "hellitä!" ja kietaissut käsivartensa petoeläimen kaulaan, ja sitten oli yön hiljaisuus taas laskeutunut tienoolle. Seuraavana aamuna oli everstin helppo seurata leijonan jälkiä, sillä uhrin kantapäät olivat koko matkan laahanneet hiekkaa. Paikalla, johon leijona oli pysähtynyt aterioimaan, oli onnettomasta jäljellä ainoastaan vaatteet ja pää, jossa silmät olivat kangistuneet hirveään tuijotukseen.

Tähän näkyyn päättyneestä surullisesta tapauksesta kuohuksissaan vannoi eversti pyhästi, että hän ei suo itselleen lepoa ennen kuin molemmat leijonat ovat hengettöminä. Pyssy kädessä kiipesi hän puuhun ihan lähellä palvelijansa telttiä seuraavaksi yöksi väijyksiin. Yö oli hiljainen ja pimeä. Kaukaa kuuluu karjahtelua, se lähenee lähenemistään, molemmat ihmissyöjät tulevat tavottamaan uutta saalista. Sitte tulee taas hiljaista. Leijonat tekevät aina hyökkäyksensä äänettöminä, mutta alottaessaan yöllisen pyyntiretkensä tärisyttelevät ne ilmaa kamalilla karjahduksillaan ikäänkuin varottaakseen tienoon ihmisiä ja eläimiä. Eversti odottaa. Silloin kuuluu toisesta leiristä satakunnan metrin päästä kauhun ja epätoivon kirkaisuja, ja sitten on taas hiljaista. Taaskin oli mies siepattu ja laahattu pois.

Nyt valitsi eversti kätkönsä jälkimäiseltä paikalta. Mutta sielläkin pettyi hän toiveissaan. Sydäntäsärkevä parkuminen vihloi ilmaa loitompana — taas oli työmies joutunut leijonan saaliiksi.

Intialaiset työmiehet asustivat useissa hajallisissa leireissä. Oli selvää, että leijonat miesten eksyttämiseksi valitsivat joka yöksi uuden leirin. Huomatessaan voivansa kerran yössä tai joka toinen yö häiriintymättömästi siepata miehen, kävivät ne yhä rohkeammiksi eivätkä näkyneet ollenkaan arastelevan nuotioita, joita pidettiin alituiseen palamassa. Ne eivät piitanneet siitä sekasorrosta ja melusta, mitä saivat aikaan, eivätpä pyssynlaukauksistakaan, joilla niitä turhaan tavoteltiin pimeässä. Suojelukseksi rakennettiin jokaisen leirin ympäri korkea ja paksu aita kovista, piikkisistä pensaista, mutta leijonain onnistui aina loikata yli tai murtautua läpi noutamaan miehensä. Päivisin seurasi eversti niiden jälkiä kaikkiin suuntiin. Ne olivat helposti nähtäviä pensastossa, mutta häipyivät luonnollisesti kallioisella pohjalla.

Vielä tukalammaksi kävi asema, kun kiskot ulotettiin yhä kauvemmas sisämaahan ja ainoastaan muutamia satoja työmiehiä jäi Pattersonin johdettaviksi Tsavon siltarakennustöihin. Hän pani heidät rakentamaan tavattoman korkeita ja lujia pensasaitoja leiriensä ympäri, nuotioita kasattiin roihuaviksi rovioiksi, vartioita käytettiin tähystystyössä, pyssyjä pidettiin varalla, ja jokaisessa aituuksessa sai mies vuoronsa jälkeen rämisytellä tyhjiä rautapeltisiä öljysäiliöitä petojen pelotteluksi. Mutta siitä ei ollut apua. Yhäti katosi uusia uhreja. Intialaiset työmiehet joutuivat yöllisistä vierailuista niin kauhuihinsa, että he eivät kyenneet ampumaan, vaikka heillä usein oli leijonat ihan edessään. Sairaalateltistä siepattiin muuan potilas, ja seuraavaksi uhriksi korjattiin toisesta paikasta eräs vedenkantaja. Hän oli maannut pää teltin keskeen käännettynä ja jalat ulospäin. Leijona oli loikannut pensasaidan yli, tarttunut miestä jalkaan ja kiskonut hänet ulos. Epätoivoissaan oli mies käynyt kiinni arkkuun, joka takertui telttikankaan laskoksiin, niin että onnettoman oli täytynyt hellittää otteestaan; viimeksi oli hän pidellyt telttinarusta, mutta tämä oli katkennut. Sitten oli leijona saalis kidassa juossut ympäri aituusta, etsien heikkoa kohtaa, ja sellaisen havaittuaan tunkeutunut suoraan pensasaidan läpi. Seuraavana aamuna nähtiin aukossa vaatteenriekaleita ja lihanliuskeita. Toinen leijona oli odottanut ulkopuolella, ja yhdessä olivat ne ahmineet saaliin. Jäljellejääneessä kädessä oli sormus, joka lähetettiin leskelle Intiaan.

Sitten oli leirissä jonkun aikaa rauhallista; leijonat saalistivat toisaalla. Tälle kannalle toivottiin asiain jäävän, ja työmiehet alkoivat helteen takia nukkua telttien ulkopuolella. Eräänä yönä istuivat he nuotion ympärillä, kun toinen leijona äkkiä äänettömästi ponnahti pensasaidan läpi. Kumppani odotti ulkopuolella, ja molemmat olivat nyt niin julkeita, että ahmivat saaliinsa vain kolmisenkymmenen metrin päässä.

Kokonaisen viikon istui eversti valveilla joka yö niiden leirien luona, joihin voitiin odottaa vierailujen kohdistuvan. Hän sanoo, ettei mikään voi järkyttää hermoja pahemmin kuin sellainen odotus, jossa pettyy kerran toisensa jälkeen. Aina kuuli hän varoittavan karjunnan etäältä ja tiesi sen merkitsevän: varokaa, nyt me tulemme. Yhä käheämmin ja kumeammin kajahteli nälkäinen ärjähtely, ja eversti tiesi, että joku hänen miehistään tai kenties hän itse ei enää näe auringon nousevan viidakon takaa idästä. Aina vaikenivat leijonat lähelle päästessään. Silloin oli vartijoilla tapana huutaa: pitäkää varanne, veljet, paholainen tulee! Ja tovia myöhemmin ilmaisivat kiihtyneet hätähuudot ja poislaahatun tuskallinen kirkuna, että leijonain kavaluus oli taas onnistunut. Lopulta meni leijonain röyhkeys niin pitkälle, että molemmat hyppäsivät yhtaikaa aidan yli ottamaan miehen kumpikin. Eräänä kertana ei toinen leijona ollut saanut laahatuksi uhriansa pensasaidan läpi; se oli jättänyt miehen aukkoon ja tyytynyt osuuteen toverinsa saaliista. Mies oli kuitenkin niin pahasti raadeltu, että kuoli ennen kuin hänet saatiin kannetuksi sairaalatelttiin.

On käsitettävissä, että kovaonniset työmiehet yövalvonnan, jännityksen ja kuolemantuskan uuvuttamina ja järkyttäminä viimein arvelivat kestäneensä kylliksi. He tekivät lakon. Sanoivat tulleensa Afrikaan rautatietä rakentamaan eikä leijonain ruuaksi. Eräänä päivänä he anastivat haltuunsa junan, täyttivät kapistuksinensa sen vaunut ja porhalsivat höyryhevolla rannikolle. Ne urhoolliset, jotka jäivät everstin luo, viettivät yönsä puissa, aseman vesisäiliössä tai katetuissa kuopissa, joita olivat kaivaneet teltteihinsä.

Kerran oli eversti pyytänyt erästä englantilaista toveriansa tulemaan Tsavon tienoolle, saadakseen häneltä apua leijonain ahdistelussa. Juna oli myöhästynyt; oli jo pimeä, kun vieras astui polkua pitkin viidakon läpi leiriä kohti. Mutta hänellä oli mukanaan palvelija, joka kantoi lyhtyä. Puolitiessä hyppäsi leijona rinteeltä heidän päällensä, repäisi neljä syvää haavaa englantilaisen selkään ja olisi vienyt hänet saaliikseen, jollei hän olisi laukaissut ratsupyssyään. Pamahduksen huumaamana hellitti leijona otteestaan ja heittäysi sen sijaan palvelijan kimppuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se saaliineensa pimeään.

Joitakuita päiviä myöhemmin tuli muuan suaheli (arabialaisisän ja neekeriäidin jälkeläinen) kertomaan, että leijonat olivat kaataneet aasin ja olivat parhaillaan aterialla jonkun matkan päässä. Suahelin opastamana kiirehti eversti sinne ja näki jo kaukaa leijonan selän kohoavan esiin pensaikosta. Pahaksi onneksi polkaisi opas risua, ja leijona katosi läpitunkemattomaan tiheikköön.

Silloin riensi eversti takaisin leiriin ja käski koko väkensä liikkeelle. Rummuilla, rautalevyillä ja läkkirasioilla varustettuina saarsivat miehet tiheikön ja tunkeutuivat meluten eteenpäin, everstin väijyessä siinä kohti, mistä päätteli pedon tulevan näkyviin. Aivan oikein, tuossa se tulikin kookkaana ja julmana, suutuksissaan häiriöstä. Se asteli hitaasti suorassa viivassa, pysähdellen usein katsomaan taakseen; siltä taholta kuuluva meteli kiinnitti sen huomiota sikäli, että se ei huomannut metsästäjää. Nyt on se ainoastaan kolmentoista metrin päässä. Eversti kohottaa kaksipiippuisen pyssynsä. Leijona kuulee hänen liikkeensä, survaisee etukynnet maahan, tempautuu ylös takakäpälilleen kuin valmistautuen hyppäykseen ja sähähtää vimmaisesti, näytellen murhaavia kulmahampaitaan. Silloin eversti tähtää sitä päähän, painaa liipasinta ja — pyssy ei ota tulta!

Onneksi pyörähti leijona samassa livistämään takaisin tiheikköön, ja toisella laukauksella ei ollut sen parempaa vaikutusta kuin että leijona raivostuneesti karjahtaen joudutti pakoansa. Ilkijuoninen kaksipiippuinen oli tilapäinen lainakapine, ja yöksi päätti eversti turvautua omiin aseisiinsa. Aasi oli vielä koskemattomana. Ihan lähelle raatoa pystytettiin neljän metrin korkuisten paalujen päähän lava, jolle eversti asettui auringon laskiessa. Hämyhetki on päiväntasaajalla hyvin lyhyt, ja yö sankkenee nopeasti, milloin ei kumota kuu. Afrikan viidakoissa vallitsee öisin pahaenteinen ja kaamea hiljaisuus, joka kätkee lukuisia väijytyksiä ja ottaa runsaasti uhreja hengiltä. Viidakon asukkaita saattaa kohdata hyökkäys minä hetkenä hyvänsä. Yksinäinen eversti odottelee, pidellen lujasti pyssyänsä. Hän on kertonut tunteneensa yhä painostavampaa ahdistusta, mitä pitemmälle aika kului. Hän tietää leijonain tulevan perimään aasia, sillä läheisistä leireistä ei kuulu mitään hätähuutoja.

Hiljaa! Kuului siltä kuin olisi risu rasahtanut poikki! Nyt kahisee pensaikko kuin raskaasti työnnettynä sivulle kahden puolen. Sitten on taas hisahtamattoman äänetöntä. Ei, syvä huokaus ilmaisee selvänä nälän merkkinä, että peto on lähellä. Taas kahahtelee pensastossa. Vimmastunut ärähdys puhkaisee yön. Leijona on huomannut ihmisen läheisyyden. Pakeneeko se? Ei, päin vastoin heittää se aasin sikseen ja ohjaa kulkunsa everstiä kohti! Kaksi tuntia hiiviskeli se telineen ympärillä, ja kierrokset kävivät yhä ahtaammiksi. Everstin tuli kamala olla. Äkkiä tunsi hän jotakin pehmeätä niskassaan. Kas niin, ajatteli hän, nyt on peto poukonnut kimppuuni. Mutta se häiritsijä oli vain yöpöllö, joka ei ollut aavistanut mitään pahaa, kun eversti kyyhötti hievahtamattomana kuin kuvapatsas. Nyt on leijonalla hyökkäyssuunnitelma valmiina, ja se astuu suoraan telineen luo, tehdäkseen lopullisen loikkauksen. Peto kuvastuu hämärästi hiekkapohjaa vasten. Sen ollessa ihan likellä pamahtaa ensimäinen laukaus, leijona karjahtaa kauhistavasti ja heittäytyy lähimpään pensaikkoon. Siellä piehtaroitsee se tuskissaan ulvoen, mutta valitus heikkenee, kuuluu vielä muutamia pitkällisiä henkäyksiä, ja kaikki on taas hiljaista. Ensimäinen ihmissurmaaja on saanut palkkansa.

Ennen päivän koittoa parveilivat pronssinkarvaiset työmiehet liikkeelle rummuin ja torvin ja kanniskelivat kostajaa ilohuudoin leijonanraadon ympäri. Toinen leijona pitkitti kuitenkin vierailujaan, ja kun sekin vähää myöhemmin joutui pois päiviltä, voitiin rautatietöihin taas ryhtyä tyynin mielin, ja everstistä, joka oli vapauttanut tienoon yhdeksänkuukautisesta maanvaivasta, tuli kaikkien suosikki. Työväen päällysmies sepitti lennokkaan laulun hänen kunniakseen ja antoi hänelle kaikilta työmiehiltä muistolahjan.

Urhea eversti koki paljon muitakin seikkailuja — ei ainoastaan leijonain, vaan myöskin sarvikuonojen, virtahepojen, leopardien, kirahvien, sebrain, antilopien ja gasellien sekä krokotiilien kanssa. Kuulkaamme vain, mitä hän kertoo eräältä pikku asemalta Tsavon yläpuolelta.

Kerran oli hän syönyt rautatievaunussa päivällistä poliisimestari Ryallin kanssa, eikä osannut hän silloin aavistaa, minkä kohtalon tämä oli saava joitakuita vuosia myöhemmin samassa vaunussa. Muuan ihmissyöjä-leijona oli valinnut tuon pikku aseman pyyntialueekseen ja laahasi riistakseen miehen toisensa jälkeen, pitämättä vähintäkään väliä arvoasemalla tai rotuerotuksella. Kahden muun europalaisen kanssa matkusti Ryall sinne, yrittääkseen vapauttaa seudun tuosta painajaisesta. Perille tullessaan saivat he kuulla, että peto ei voinut olla kaukanakaan, sillä se oli vastikään nähty aseman lähistöllä. Nuo kolme europalaista päättivät valvoa sen yön. Ryallin vaunu irrotettiin junasta ja vietiin sivuraiteelle. Siellä ei ratapenger ollut vielä kunnossa, ja siitä johtui, että vaunu oli hiukan kallellaan sivulle. Päivällistä syötyään piti heidän vuorotellen hoitaa tähystystä pimeässä, ja Ryall otti itse ensimäisen vuoron. Vaunussa oli kumpaisellakin sivulla kaksi makuulavitsaa, ylempi ja alempi. Ryall tarjosi ne vierailleen, mutta toinen näistä piti parempana heittäytyä pitkäkseen lattialle lavitsain väliin. Ja valvottuaan mielestään kyllin kauvan, mitään leijonaa näkemättä, laskeusi Ryall alalavitsalle lepäämään.

Vaunussa oli lukitsematon työntöovi, joka luisui keveästi uurteessaan. Kun kaikki oli hiljaista, hiipi leijona esille tiheiköstä, loikkasi vaunun takasiltamalle, sai käpälällään oven auki ja livahti sisään. Samassa lipui ovi vaunun kallistumisen takia taas kiinni ja meni lukkoon. Ja niin oli ihmissyöjä suljettuna kolmen nukkuvan miehen seuraan.

Ylälavitsalla nukkuva heräsi kimeään tuskanhuutoon ja näki leijonan, joka melkein täytti niukan tilan, seisovan takajaloillaan lattialla loikovan miehen päällä ja etukäpälät Ryallin päällä. Epätoivon rohkaisemana hyppäsi hän silloin alas, pyrkiäkseen vastapäiselle ovelle, mutta hän ei päässyt ohi, käyttämättä leijonan selkää astuinlautanaan. Kauhukseen huomasi hän, että melun säikähdyttämät palvelijat pitivät ovea ulkopuolelta kiinni. Kaikki voimansa ponnistaen onnistui hänen kuitenkin vääntää ovi auki ja pujahtaa ulos, jolloin se taas läimähti kiinni. Samassa kuului tavatonta ryskettä. Leijona siellä hyppäsi ulos ikkunasta Ryall kidassaan, ja kun aukko oli liian ahdas, pirstoutuivat puureunat kuin paperi. Seuraavana päivänä löydettiin ja haudattiin onnettoman jäännökset. Vähää myöhemmin pyydystettiin leijona loukkuun; sitä näyteltiin monet päivät, ennen kuin se ammuttiin.

11. David Livingstone.

Köyhässä, kunniallisessa ja vakavassa työläiskodissa Blantyressa lähellä Skotlannin pääkaupunkia Glasgowia syntyi sata vuotta takaperin pieni poika, nimeltään David Livingstone, ja tästä nimestä tuli ajan mittaan suuri ja kuuluisa; sen kantajasta ei tullut ainoastaan järvien ja jokien, maiden ja heimojen keksijä, vaan myöskin mies, jonka jalompaa ei ole koskaan nähty uhraamassa henkeään kanssaihmistensä hyväksi.

Kylän kansakoulussa oppi hän pian lukemaan ja kirjottamaan. Vanhemmilla ei ollut varoja antaa hänen jatkaa opintojaan, vaan hänet toimitettiin kymmenvuotiaana puuvillatehtaaseen, jossa hänen oli tehtävä työtä kello kahdeksasta aamulla kello kuuteen illalla. Kova työ ei masentanut hänen miehuuttaan, mutta koneiden suristessa hänen ympärillään ja langan kiertyessä puolalle kiitivät hänen ajatuksensa ja kaipuunsa kauvas tehtaan ahtaitten muurien ulkopuolelle, ulos elämään ja luontoon. Tointansa hoiti hän niin hyvin, että sai korotettua päiväpalkkaa, ja ansioitansa käytti hän kirjojen ostamiseen, joiden ääressä hän valvoi pitkälle yöhön. Tietojansa kartuttaakseen kävi hän iltakoulua, ja vapaapäivinä hän teki pitkiä vaelluksia sisarustensa kanssa.

Vuodet vierivät, ja David-pojasta varttui nuorukainen. Eräänä päivänä hän vanhemmilleen ilmotti tahtovansa valmistua lääkäri-lähetyssaarnaajaksi, lähteä idän ja etelän kansojen keskuuteen auttamaan sairaita ja saarnaamaan pakanoille. Saadakseen varoja opintoihin täytyi hänen säästellä palkastaan, ja ajan tullen meni hän isänsä kanssa Glasgowiin, vuokrasi huoneen kahdesta ja puolesta markasta viikossa ja lueskeli lääkärilukujaan. Lukukauden loputtua palasi hän tehtaaseen keräämään varoja seuraavan talven opiskeluihin. Tutkintonsa suoritti hän viimein loistavasti, ja sitte tuli viimeinen vanhassa kodissa vietetty ilta, ja viimeinen aamu valkeni. Nuori lähetyssaarnaaja luki psalmin. Isä seurasi häntä Glasgowiin, lausui ainiaaksi jäähyväiset pojalleen ja vaelsi yksinään murhemielin kotia kohti. Mutta hän oli myös iloissaan siitä, että pojasta oli oleva hyötyä maailmassa. Englannista purjehti Livingstone Kap-maahan ja läksi pohjoisimmalle lähetysasemalle, Betjuana-maassa sijaitsevaan Kurumaniin, taipaleella kokien monia seikkailuja. Jo nyt kuuli hän puhuttavan, että kaukana pohjoisensa oli suuri suolaton järvi nimeltä Ngami, ja hän toivoi kerran saavansa nähdä sen.

Kurumanista teki hän useita matkoja eri suuntiin, tullakseen tuntemaan asukkaita ja oppiakseen heidän kieltänsä, auttaakseen heidän sairaitaan ja saavuttaakseen heidän luottamuksensa. Viimeiseen hetkeensä asti työskenteli hän, kuten monia vuosia myöhemmin Gordon, orjien vapauttamiseksi. Hän taisteli alkuasukasten raakoja ja julmia tapoja vastaan, valaisi heidän pimeätä taikauskoisuuttaan, ja toivoi ajan mittaan voivansa kehittää oppilaita, jotka sitte hajautuisivat saarnaajiksi ympäri maata. Taitavan lääkäröimisensä tähden pidettiin häntä monin paikoin taikurina, joka hallitsi salaisia voimia, ja hänen huhuttiin kykenevän herättämään henkiin kuolleitakin. Hän voitti puolelleen alkuasukasten rakkauden ja ihailun tyyneydellään ja suoraluontoisuudellaan, ja hän puheli heille aina ystävällisesti, ei koskaan kovasti ja kiivaasti. He käsittivät, ettei hän koskaan ajatellut omaa etuaan, vaan ainoastaan heidän parastaan. Mutta sitä he eivät käsittäneet, että suuri ja mahtava päällikkö saattoi uhrautua muiden tähden, sen sijaan että olisi käyttänyt valtaansa sortaakseen ja kiusatakseen heikkoja, niinkuin he olivat tottuneet muulloin näkemään.

Livingstone perusti uusia lähetysasemia yhä kauvemmas sisämaahan, joutuen monenlaisiin vaiheisiin. Hän oli mitä täpärimmin menettämäisillään henkensä jo uransa alussa: leijona raateli häntä vaarallisesti ja murskasi häneltä vasemman käsivarren hyvin pahasti; koko lopun ikäänsä tunsi Livingstone niiden puremien kivistelyn eikä kyennyt koskaan nostamaan käsivarttaan olkapäätä korkeammalle. Naituaan lähetyssaarnaajan tyttären Kurumanista asui hän etäisimmällä etelä-afrikalaisella lähetysasemallaan Kolobengissa viisi vuotta, mutta se olikin hänen pisin ja viimeinen leponsa, sillä sittemmin oli hänen elämänsä herkeämätöntä ja rauhatonta vaellusta. Hän ei päässyt sovintoon naapuriensa — boerien — kanssa, jotka vihasivat häntä orjakaupan vastustamisen takia, ja lisäksi tuli Kolobengiin sellainen poutakausi, että koko seutua kohtasi nälänhätä. Virrankin uoma kuivui, alkuasukkaat harhailivat pois metsästelemään, naiset keräilivät heinäsirkkoja ruuaksi, lapsia ei kuulunut kouluun, ja kirkko oli sunnuntaisin tyhjillään.

Silloin päätti Livingstone tunkeutua eteenpäin vielä kauvemmas pohjoiseen, olletikin kun hän oli saanut kutsun Ngamin rannoilla hallitsevalta mustalta Letjoletebe-kuninkaalta. Liikkeelle lähdettiin kesäkuun 1. p:nä 1849. Muuan kelpo englantilainen, Livingstonen ystävä Oswell, oli mukana ja kustansi koko matkan. Hän oli varakas mies, ja matkustajat saivat kulkueeseensa useita vaunuja, kahdeksankymmentä härkää, kaksikymmentä hevosta ja viisikolmatta palvelijaa. Vedestä pyrki olemaan puute, samoaminen Kalaharin erämaan poikki tuntui uhkaavalta, mutta kahden kuukauden kuluttua päästiin kuitenkin Ngamin rannalle, jota europalaiset nyt ensi kertaa katselivat.

Letjoletebe osottausi vähemmän ystävälliseksi kuin oli voitu toivoa hänen ennakkolupaustensa perusteella. Saadessaan kuulla, että Livingstone aikoi pitkittää matkaansa pohjoiseen suuren Sebituane-päällikön luo, alkoi hän peljätä tämän saavan ampuma-aseita valkoisilta miehiltä ja sitten saapuvan hänen maahansa ryöstämään ja hävittämään. Lopulta täytyi retkikunnan pyörtää takaisin Kolobengiin. Mutta Livingstone ei ollut sitä lajia miestä, joka taipuu häviöön. Hänen vaalilauseenaan oli: yritä uudestaan! Ja hän samosi vielä pari kertaa järvelle ja vei vaimonsa ja lapsensa mukanaan, iloiten lastensa telmimisestä hänen omassa järvessään.

Tällaisella retkellä saapui hän suuren ja mahtavan Sebituanen valtakuntaan ja sai mitä vieraanvaraisimman vastaanoton. Päällikkö antoi hänelle kaikki pyydetyt tiedot ja lupasi auttaa häntä kaikin tavoin. Koko tässä osassa sisä-Afrikaa oli Sebituane tunnettu hyväntahtoisena ja säveänä miehenä, joka ei milloinkaan päästänyt vierasta tyhjin käsin lähtemään majastaan. Sentähden puhuivat kaikki hyvää Sebituanesta. Nyt oli Livingstone tullut hänen kyläänsä, ja Sebituane oli mielissään valkoisen miehen näkemisestä. Hän käsitti, että niin säveästi ja sydämellisesti puhuva muukalainen ei tahtonut muuta kuin hänen ja hänen heimonsa parasta. Ja jo ensimäisenä sunnuntaina tuli päällikkö Livingstonen saarnatilaisuuteen ja kuunteli tarkkaavasti. Joitakuita päiviä myöhemmin sairastui Sebituane keuhkotulehdukseen. Livingstone näki, että suuri päällikkö teki kuolemaa, ja tahtoi puhua hänelle tulevaisesta elämästä ja ylösnousemuksesta, mutta päällikön soturit vaiensivat hänet. Sebituanen viimeiset sanat koskivat Livingstonen pikku poikaa: "Viekää hänet naisten majaan ja antakaa hänelle maitoa". Livingstone suri mustaa päällikköä kuin likeistä ystävää.

Öswellin kanssa pitkitti hän matkaansa koillista kohti suureen Linjantin kylään, ja pian jälkeenpäin keksivät he virran niin valtaisen, että he vertasivat sitä skotlantilaiseen vuonoon. Virta oli Sambesi. Sen alajuoksun olivat europalaiset jo kauvan tunteneet, mutta kukaan ei tiennyt, mistä se sai alkunsa. Ilmanala oli epäterveellinen eikä soveltunut uuden lähetysaseman perustamiseen. Makololo-kansa, kuolleen päällikön heimo, lupasi hänelle maata, majoja ja härkiä, jos hän jäisi heidän luokseen. Mutta hänellä oli nyt suurempia suunnitelmia, joten hän luopui lähetysasema-aikeestaan. Täällä täytyy ensin rehellisen ja kunniallisen kaupan kukoistaa, ajatteli hän. Makololo-kansa oli alkanut myydä orjia ainoastaan voidakseen ostaa ampuma-aseita ja muita haluttuja Europan tuotteita. Jos nyt sen sijaan voitaisiin saada heidät myymään norsunluuta ja kameelikurjen sulkia, saisivat he vaihdetuksi itselleen mitä halusivat europalaisilta kauppamiehiltä, tarvitsemattansa enää kaupata ihmisiä. Mutta sellaisen kaupan herättämiseksi oli ensin löydettävä sovelias tie rannikolle, joko Atlantin tai Intian meren. Sellainen maa, missä mustat heimot liikkuivat alituisilla sotaretkillä toisiansa vastaan vain saadakseen orjia, ei voinut olla kypsynyt kristinuskolle. Siten sai Livingstone suunnitelmansa selväksi. Ensin tie rannikolle; sitten on edistettävä kunniallista kauppaa, joka tekee orjamarkkinat tarpeettomiksi, ja sittemmin on hyvä järjestää lähetystyö, ajatteli hän.

Ensin läksi hän samoamaan etelää kohti, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa eivät voineet seurata häntä vaivaloisilla retkillä, joten heidän oli muutettava Englantiin. Hän lausui heille hyvästi Kap-kaupungissa ja ajoi sitten yksinään Kurumaniin, jatkaen läntistä, pitempää tolaa myöten Kolobengiin. Hän myöhästyi aika lailla, ja se sattui hänen onnekseen, sillä hänen poissaollessaan oli boeritasavallan ensimäinen presidentti Pretorius tehnyt hävitysretken Kolobengiin, mukanaan kuusisataa boeria ja seitsemänsataa mustaa palkkasoturia. He olivat ryöstäneet Livingstonen koko omaisuuden, ottaneet hänen karjansa, tuhonneet kaiken mitä eivät olleet voineet korjata mukaansa, huonekalutkin, repineet rikki hänen kirjansa ja sirotelleet lehdet tuuleen.

He olivat hyökänneet alkuasukasten kyliin ja kanuunillaan surmanneet kuusikymmentä miestä. Mutta kansa puolustausi urhoollisesti, ja kolmekymmentäviisi boeria jäi paikalle. Hyökkäyksen tarkotuksena oli rangaista mustia, koska he sallivat englantilaisten vapaasti matkustaa alueensa läpi. Mutta boerien toivomus itse Livingstonen vangitsemisesta ei täyttynyt. Enimmin katkeroitti Livingstonea se, että nämä kristityt boerit tahtoivat sulkea maan europalaisilta voidakseen sitte rauhassa pakottaa mustia viljelemään maata ja kaitsemaan karjalaumoja julmien isäntäinsä hyväksi, näiden huolettomasti istuskellessa piippuansa poltellen ja raamattuansa lueskellen.

Taaskin varustausi Livingstone pitkälle matkalle, ja v. 1853 oli hän Linjantissa makololo-kansan maassa. Siellä hallitsi nyt Sebituanen poika Sekeletu, joka otti hänet ystävällisesti vastaan ja piankin kiintyi häneen niin hartaasti, ettei tahtonut laskea häntä luotansa. Ja kun Livingstone kuitenkin samosi edelleen ylös Sambesia, tuli Sekeletu itse saattajaksi, mukanaan joukko sotureitansa. Muutamien päivämatkojen perästä kohtasivat he päällikön velipuolen Mpepen, orjakauppiaan, joka tavotteli Sekeletun henkeä, saadakseen sitten itse vallan käsiinsä. Parina kertana yritti Mpepe surmata velipuolensa, ja kerran pelasti Livingstone Sekeletun joutumasta heittokeihään lävistämäksi. Kiista päättyi siten, että Mpepe sai vuodattaa verensä kuiviin.

Vielä ylempänä Sambesin varrella asui Mpepen isä kylässään. Hän oli tehnyt naapuripäällikkönsä kanssa liiton, kostaakseen Sekeletulle. Ensimäisessä kohtauksessa, kaikkien istuessa rauhallisina, antoi Sekeletu merkin, ja 100 hänen soturinsa piirittivät molemmat vihamieliset päälliköt. Ennen kuin Livingstone ehti estämään, oli heidät hakattu kirveillä palasiksi, jotka viskattiin Sambesin krokotiileille. Mutta Livingstonen mieltä järkytti tapaus niin suuresti, että hän heti poistui paikalta.

Linjantista teki Livingstone merkillisen matkansa Loandaan, länsirannikolle, jonkun verran etelään Kongo-virran suulta. Sitä tietä ei ollut yksikään europalainen ennen kulkenut. Hänen saattueenaan oli seitsemänkolmatta uskollista makololo-miestä, joiden harrasta kiintymystä isäntäänsä eivät horjuttaneet matkan vaarat ja vaivat, heidän kulkiessaan villien heimojen alueitten halki ensin Sambesia ylöspäin ja sitte muita jokia pitkin. Lakkaamatta täytyi vuolaiden sateiden takia ponnistella tulvavesien ja pettävien lammikoiden yli. Itse ratsasti Livingstone härällä, sitte kun mukana ollut pikku vene oli pirstoutunut hylyksi. Moskiitot inisivät pilvinä vesiperäisillä tienoilla, ja ummehtuneista, kosteista huuruista sai Livingstone yhtämittaa kuumetta, ollen usein niin menehdyksissään, ettei kyennyt edes istumaan härän selässä. Mutta pahimmissakaan kiusoissaan ja vastuksissaan ei hän koskaan jättänyt tarkkaamatta ympäristönsä luontoa ja laatimatta taipaleensa karttaa. Hänen päiväkirjansa oli vahvoihin kansiin sidottu lukollinen ja jykevä nidos, ja hän kirjotti niin huolellisesti ja sirosti kuin olisi se ollut painettua.

Hyvyydellään ja ystävällisyydellään voitti hän tavallisesti villien luottamuksen, niin että he eivät ainoastaan suoneet hänelle vapaata pääsyä, vaan myöskin lahjottivat hänelle elintarpeita. Väliin pidättivät hänet kuitenkin ilkimieliset päälliköt, jotka vaativat härkää, pyssyä tai miestä veroksi, mutta hän osasi hoidella heitä niin hyvin, että he useimmiten jättivät hänet rauhaan; mutta kyllä häntä parina kertana verotettiin hyvinkin kalliisti. Aina sai hän mielten tyynnyttelyyn apua varjokuvista, esittäen raamatullisia kohtauksia skioptikonilla. He keräytyivät esittäjän taakse mitä jännittyneimpinä, mutta pelkäsivät myös, että kaihtimelle ilmestyneet kuvat olivat henkiä, jotka saattoivat asettua heihin itseensä. Mistään muusta jumalanpalveluksesta kuin näistä kuvista eivät he tahtoneet kuulla puhuttavan.

Loandan edustalla oli muutamia englantilaisia risteilijöitä, jotka olivat tulleet yrittämään ehkäistä orjakauppaa. Maanmiestensä keskuudessa sai Livingstone virkistävän lepoajan ja nautti kunnollisella vuoteella nukkumisesta, maattuaan märällä maalla kuuden kuukauden aikana. Ja kaikki, mitä he kertoivat suuresta maailmasta, oli uutta vaeltajallemme. Hän sai kuulla Krimin sodasta, jossa vielä tuntematon Gordon läpäisi luutnanttina tulikasteensa, ja niistä rohkeista retkeilijöistä, jotka olivat yrittäneet saada selvää Franklinin onnettomasta matkueesta napaseuduilla. Kyllä olisi ollut hauska saada monien Afrikassa kestettyjen vaellusvuosien jälkeen kunnollisesti lepäillä mukavassa laivankojussa matkalla Englantiin. Livingstone voitti kuitenkin kiusauksen. Hän ei voinut jättää uskollisia makololo-miehiään tuuliajolle. Hän oli myös huomannut, että tie länsirannikolle ei ollut sovelias kauppaa varten, ja hän ajatteli, että Sambesi-virta kenties kelpaisi yhdyssiteeksi sisämaan ja itärannikon välillä. Ja niin päätti hän kaikista vaaroista huolimatta kääntyä takaisin, jätti hyvästi englantilaisille ja samosi jälleen Afrikan aarniometsiin.

Ennen Loandasta lähtöään laittoi Livingstone kuntoon valtaisen lähetyksen kirjeitä, muistiinpanoja, karttoja ja kuvauksia vastakeksityistä maista. Se englantilainen laiva, joka sai hänen postinsa kuljettaakseen, teki Madeiran rannikolla haaksirikon miehineen kaikkineen. Ainoastaan yksi matkustaja pelastui. Onnettomuudesta saapui sanoma Livingstonelle hänen vielä ollessaan lähellä rannikkoa, ja hänen täytyi kirjottaa ja piirustaa kaikki uudestaan, mikä työ vaati useita kuukausia. Jos hän olisi jättänyt makololot oman onnensa nojaan ja matkustanut kotia, niin olisi hän joutunut haaksirikon tehneeseen laivaan.

Makololo-kansa otti hänet vastaan mitä innostuneimmin. Sekeletu suosi Livingstonea edelleen niin suuresti, että kun tämä läksi retkelleen itärannikkoa kohti, lahjotti hän tutkimusmatkailijalle runsaat eväät ja kolme parasta ratsastushärkäänsä sekä määräsi hänen saattolaisikseen satakaksikymmentä soturia. Niin kauvas kuin hänen valtikkansa ulottui yli metsien ja vainioiden antoi hän käskyn, että kaikkien metsästäjien ja maanviljelijäin piti antaa valkoiselle miehelle ja hänen joukolleen, mitä he pyysivät. Livingstonen matkoissa ei ollut vähimmin merkillistä se, että hän kykeni tekemään ne ilman mainittavaa apua kotoapäin. Hän oli afrikalaisten ystävä ja matkusteli pitkiä taipaleita heidän vieraanaan.

Nyt suuntasi hän kulkunsa Sambesin vartta alaspäin, tuntemattomalle tolalle. Linjantissa oli hän jo aikaisemmilla käynneillään kuullut puhuttavan, että virrassa oli valtainen koski, ja nyt löysi hän tämän Afrikan Niagaran, jonka hän nimitti Viktoria-putoukseksi. Kosken yläpuolella on virta 1.800 metriä leveä, ja basalttikynnykseltä syöksyy vaahtoava ja jymisevä vesipaljous 119 metriä syvälle alas. Se kohisee ja kiehuu kuin kattilassa, ja vesipaljous sulloutuu kalliohautaan, joka on paikka paikoin tuskin viittäkymmentä metriä leveä. Veden hyrskettä ja höyryä leijuu alituiseen putouksen yllä pilvinä, ja alkuasukkaat nimittävätkin sitä "savuavaksi vedeksi". Europan suureen yleisöön vaikutti Viktoria-putouksen kuvaus enemmän kuin Livingstonen kaikki muut löydöt ja havainnot. Olihan ihan aavistamatonta, että Afrikassa kohisi koski, joka kykeni vetämään vertoja Niagaran jylhälle kauneudelle ja suuremmoiselle voimalle, jopa useissa suhteissa voitti sen. Nykyään kulkee putouksen yli rautatie, ja sinne on kehittynyt paikkakunta, joka on saanut Livingstonen nimen.

Kosken huumaava pauhu häipyi etäisyyteen, ja joukko samosi metsäpolkuja pitkin toisen heimon alueelta toisen rajojen yli. Hätäilemättömänä kuten aina kohtasi Livingstone kaikkia vaaroja ja väijytyksiä miehuullisesti ja kuolemaa halveksien, jättiläisolentona sekä maantieteellisen tutkimuksen että kristillisen lähetystyön riveissä. Hän merkitsi Afrikan tuntemattoman keskitaipaleen eteläisen osan pääpiirteet ja hahmoitti Sambesin juoksun kartalleen. Ensimäiselle virran varrella tapaamallensa portugalilaiselle asemalle jätti hän makololo-miehensä ja lupasi vastedes tulla noutamaan heidät takaisin kyliinsä. Ja niin läksi hän Sambesia myöten Kvelimaneen meren rannikolle. Nyt oli hän siis kulkenut Afrikan halki rannasta toiseen. Ja hän oli ensimäinen tieteellisesti sivistynyt europalainen, joka on siitä tehtävästä suoriutunut.

Viisitoista vuotta Afrikassa samoiltuaan kannatti hänen jo matkustaa kotia. Englantilainen priki vei hänet Mauritius-saarelle, ja vuoden 1856 lopulla oli hän Englannissa. Rajaton riemu tervehti häntä kaikkialla, ja varmaankaan ei oltu milloinkaan kunnioitettu ketään tutkijaa niin suuremmoisesti kuin häntä. Hän kulki kaupungista kaupunkiin ja vastaanotettiin kuin sankari. Aina puhui hän orjakaupasta ja siitä vastuusta, mikä valkoisilla on mustien pelastamiseksi. Afrika, joka oli siirtyvien sadevyöhykkeittensä vallitsemana ollut unohduksissa ja pimeässä, joutui yhtäkkiä koko sivistyneen maailman huomaamaksi.

Moitettakaan ei sentään puuttunut voittajan kotiutuessa. Jotkut maantieteilijät väittivät, että samoja keksintöjä olivat jo muut tehneet, mutta jättiläistä vastaan korotetut kääpiöäänet vaikenivat vähitellen. Lähetysseura antoi hänen ymmärtää, ettei hän ollut toiminut kyllin uutterasti evankeliumin levittämiseksi ja että hän oli ollut liian suuressa määrin tutkimusmatkailijana. Sen vuoksi erosi hän seurasta, ja runsaasti vuoden oleskeltuaan kotimaassa palasi hän Afrikaan Englannin Kvelimaneen nimitettynä konsulina ja suuren retkikunnan johtajana Itä-Afrikan sisäosien tutkimiseksi.

Uudella, kuusivuotisella retkeilyllään Afrikan sisäosissa sai Livingstone kokea kaikenlaatuisia vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Suurinta haittaa tuotti hänelle orjakauppa. Uskolliset makololot, jotka olivat kärsivällisesti odottaneet hänen paluutansa, vei hän kuitenkin turvallisesti omaan maahansa takaisin. Hänet nähdessään huudahtivat he: "Täkäläiset ihmiset kiusottelivat meitä ja sanoivat: ei teidän englantilaisenne tule koskaan takaisin; mutta me luotimme teihin, ja nyt voimme nukkua rauhallisesti". Tärkeimpiä löytöjä oli nyt iso Njassa-järvi, jonka ympäristöltä vuosittain vietiin yhdeksäntoistatuhatta orjaa Sansibariin, lukuunottamatta sitä monin verroin suurempaa määrää, joka menehtyi matkallaan rannikolle. Kerran läksi Livingstone alas Sambesin suulle englantilaista laivaa vastaan. Se toi hänen vaimonsa ja pienen erikoismallisen höyryveneen, joka oli nimeltään "Lady Njassa" ja oli aiottu virroilla ja järvillä tehtäviä retkiä varten. Pian jälkeenpäin sairastui hänen vaimonsa ja kuoli, saaden hautansa apinanleipäpuun tuuheitten oksien siimeksessä. Surussaankin työskenteli hän yhä yhtä uupumattomasti, ja kun aika oli lopussa ja hänen piti matkustaa kotiin, aikoi hän myydä "Lady Njassan" portugalilaisille. Mutta kuullessaan aluksen siinä tapauksessa joutuvan käytetyksi orjien kuljetukseen, piti hän sen, hinautti sen Sansibariin ja päätti pienoisella, avoimella "Lady Njassalla" lähteä höyryn ja purjeiden avulla Intian valtameren poikki. Tämä oli Livingstonen uskaliaimpia yrityksiä, sillä matka Bombayhin oli neljänsadan penikulman taival aukeata ulappaa, ja kesäkuun alussa voitiin odottaa kaakkoismonsuunia ankarine, korkeine aallokkoineen. Hän toivoi kuitenkin ehtivänsä Bombayhin ennen monsuunin puhkeamista, ja mukanaan kolme valkoista merimiestä ja yhdeksän afrikalaista sekä neljätoista tonnia kivihiiliä viiletti hän ulos Sansibarin satamasta, näki Afrikan rannikon katoavan ja aution meren levittäytyvän kaikille tahoille.

Valkoisista miehistä sairastui kaksi työhön kykenemättömiksi, ja rohkean lähetyssaarnaajan täytyi enimmäkseen luottaa itseensä. Imevät merivirrat ehkäisivät "Lady Njassan" kulkua, ja viiteenkolmatta päivään ei se tyvenen tähden päässyt paikaltaan, sillä kivihiilivarastoa oli säästeltävä, ja kun purjeet riippuivat velttoina pitkin mastojen kylkiä, oli vain asetuttava kärsivällisiksi. Onneksi oli ruokavaroja ja juomavettä riittämään asti, ja Livingstone oli tottunut vastoinkäymisiin ja turhaan odotukseen. Kaksi kovaa myrskyä oli hänen kestettävä, ja peräti täpärällä oli, ettei "Lady Njassa" mennyt nurin meren kuohuissa. Vihdoin kohosi Intian rannikko merestä, ja kuusiviikkoisen matkan jälkeen lipui "Lady Njassa" Bombayn suuremmoiseen satamaan. Ilma oli usvainen, eikä kukaan pannut tähdelle pikku alusta, mutta kun tuli tietoon, että Livingstone oli kaupungissa, riennettiin osottamaan hänelle kunnioitusta kaikin tavoin.

V. 1866 on Livingstone taas Afrikassa. Tapaamme hänet Rovuma-joen suulla; se laskee mereen Njassan itäpuolella. Hänellä on 37 palvelijaa, monet niistä palkattuja Intiasta, ja yksi hänen miehistään, Musa, on ollut mukana ennenkin. Hän samoaa poikkimaitse Njassa-järvelle, mutta tahtoessaan lähteä alkuasukasten veneillä järven yli länsirannalle, estävät hänet siitä arabialaiset, jotka tietävät hänet orjakaupan vaarallisimmaksi viholliseksi. Hänen ei auta muu kuin kiertää järvi jalkasin, ja askel askeleelta laajentaa hän nyt maantieteellistä tietämystä, laatii karttoja, tekee muistiinpanoja ja kartuttelee kokoelmia.

Hänen palvelijakuntansa osottausi ennen pitkää kerrassaan roskaväeksi. Intialaiset miehet erotettiin, ja muidenkin joukossa oli vain harvoja luotettavia. Parhaat olivat Susi ja Tjuma, jotka uskollisuudellaan saivat suurta mainetta sekä Afrikassa että Europassa. Livingstonen taival oli pitkä ja vaivaloinen, ja hän kärsi suuria vahinkoja. Ruokavarat loppuivat, ja muuan palkattu kantaja karkasi, vieden mukanaan rohtolaatikon. Siitä hetkestä saakka ei Livingstonella ollut mitään lievikettä kuumeelle, ja hänen terveytensä murtui. Mutta hän saavutti Tanganjikan eteläisen kärjen, ja seuraavana vuonna keksi hän Bangveolo-järven. Hän läksi järven saarille ja herätti suurta ihmettelyä sikäläisten alkuasukasten keskuudessa, jotka eivät olleet koskaan ennen nähneet valkoihoista miestä. Järven koko ympäristöllä levisi laajoja rämeitä, ja Livingstone luuli, että näiltä seuduin oli Niilin äärimäistä eteläistä lähdettä etsittävä. Niilin alkuhaarojen hakeminen kiinnitti hänen mieltänsä siinä määrin, että hän viipyi vuoden toisensa jälkeen Afrikassa. Ja kuitenkaan ei hänelle oltu suotu koskaan ratkaista arvotusta, eikä hän saanut milloinkaan tietää, että Bangveolosta juokseva joki on Lualaban eli ylä-Kongon sivujoki.

Bangveolon rannalla tekivät hänen useimmat miehensä kapinan. He kokivat mielestään liian kovaa ja olivat väsyneet pureskelemaan maissipuikeloita sekä vaativat isäntäänsä viemään heidät seuduille, missä sai kyllikseen syödä. Ainaisen rauhallisena ja säveänä puhutteli Livingstone heitä ystävällisesti. He tuntuivat hänestä olevankin oikeassa, ja hän oli itsekin väsynyt ponnistelemaan eteenpäin puutetta ja vaivoja kärsien. Miehet kummastuivat niin suuresti hänen lempeydestään, että pyysivät saada jäädä hänen palvelukseensa.

Livingstonella oli nyt seuranaan muuan ystävällismielinen arabialainen nimeltä Mohammed. Saattueeseen kuului useita muitakin arabialaisia, Tanganjikan itärannikon alkuasukkaita ja orjia, jotka kantoivat norsunluuta ja ruokavaroja. Ja usein näki Livingstone kokonaisia orjalaumoja, joita ajettiin eteenpäin puuhaarukat kaulassa ja ammuttiin kuoliaaksi, jolleivät jaksaneet kävellä, jotta heistä eivät toiset kauppamiehet hyötyisi. Itse oli Livingstone tällä matkalla vaarallisesti sairaana; häntä oli kuljetettava paareilla. Siinä virui hän tajuttomana ja kuumehoureissa, kokonaan menettäen ajantietonsa. Matkue samosi taas Tanganjikaa kohti ja aikoi mennä kanooteilla järven itärannalle Udjidji-maahan. Kun hän vain pääsisi sinne asti, saisi hän levätä; siellä odottivat häntä uudet varastot ja kotimaasta saapunut posti.

Puille paljaille joutuneena ja menehdyksissään saapui hän Udjidjiin, joka oli arabialaisen orjakaupan pääpaikkoja. Mutta uudet varastot olivat hävinneet jäljettömiin. Hän tilasi silloin kirjeellisesti lisää rannikolta ja kehotti Sansibarin sulttaania vastaamaan siitä, ettei mitään joutuisi hukkaan. Hän lähetti joukottain kirjeitä, jotka eivät milloinkaan päässeet perille. Kerrankin toimitti hän matkaan neljäkymmentäkaksi kirjettä sisältävän käärön; niistä ei ainoakaan saapunut määräpaikkaansa. Mutta järven itäpuolella asuvat heimot olivatkin parhaillaan sodassa keskenään.

Livingstone ei menettänyt miehuuttaan. Hän hankki uuden joukon kantajia, lähtien Susin ja Tjuman kanssa länttä kohti järven yli, missä Manjema-maa oli hänen matkansa määränä. Sen rajaseutujen halki juoksee Lualaba. Jos hän kykeni osottamaan, mihin tämä valtainen virta suuntasi kulkunsa, Välimereen vaiko Atlanttiin, niin hän saattoi sitte hyvällä omallatunnolla palata kotia. Hän ei tahtonut jättää tätä mustien maanosaa ennen sen arvotuksen selviämistä, ja sen ratkaisemiseksi uhrasi hän turhaan henkensä. Kanootit kiitivät siis järven yli, ja länsirannalta pitkitti hän jalkasin matkaansa manjema-kansan maahan. Siellä kuljeskelivat mustaihoiset metsissä ja kävivät sotaa naapuriensa kanssa, söivät kaatuneet vihollisensa, tekivät taikoja ja palvelivat epäjumalia, joita olivat itse veistelleet puusta. "Kuoleeko teidänkin maassanne ihmisiä?" kysyivät he. "Tiedättekö mitään loihtua kuolemaa vastaan? Minne joutuvat ihmiset, kun elämä loppuu?" Ja hän selitti heille kaikki.

12. Henry Stanley.

Livingstone jatkoi kulkuansa länttä kohti. Lualaba ei suonut hänelle rauhaa. Hänen tutkimiensa seutujen alkuasukkaat luulivat, että hänkin oli orjakauppias, kuten kaikki muut muukalaiset, eivätkä antaneet hänelle mitään apua. Hän ihaili uutta maata, missä kunnaitakin kattoivat tuulessa huojuvat palmut, missä loppumattomat hedelmäaarteet kypsyivät päiväntasaajan ikuisen kesän vaalimina ja kaapelin paksuiset köynnöskasvit kiertyivät jättiläispuiden ympäri, joiden lehvistössä kirkuvat papukaijat lentelivät oksalta oksalle. Lukuisat apinalaumat viettivät vapaata elämää vehmaissa lehtisuojamissa, ja eläinmaailma kilpaili kasvivaltakunnan kanssa monimuotoisuudessa ja runsaudessa. Kaikkialla kulki Livingstone valppain katsein. Hän näki ihmeellisiä kasveja, jotka vetivät puoleensa ja käyttivät ravinnokseen hyönteisiä, ja tarkkaili kaloja, jotka nousivat märkään ruohikkoon maalle. Sadekauden tullessa menetti hän useita kuukausia, ja seuraavalle retkelle lähtiessään sai hän mukaansa ainoastaan kolme saattolaista, joiden joukossa olivat uskolliset Susi ja Tjuma. Troopillisen metsän hämyisissä tiheiköissä repi hän jalkansa verille, kaatuneitten runkojen ja lahoavien ryteikköjen yli tunkeutui hän edelleen, ja korkeiden puiden latvojen ja tiheän alikasvullisuuden välillä leijuivat kuumehuurut kuin näkymättömänä harsona. Hän sairastui taas ja joutui pitkäksi aikaa lepäämään köyhässä majassaan, missä hän ruohovuoteella lueskeli kulunutta raamattuaan tai kuunteli alkuasukasten kertomuksia taisteluistaan ihmisten ja apinain kanssa. Sillä gorillakin asusti niissä metsissä.

Niin vierivät vuodet, meluavan maailman etäisimmänkään kaiun saapumatta hänen kuuluviinsa. Lualaba-joki oli hänen ainoana pidättäjänään. Valuivatko sen vedet tyhjentymättömänä verona länsimereen vai soluivatko hiljaa metsien, rämeiden ja erämaiden halki Egyptiin? Jos hän vain voisi vastata siihen kysymykseen, lähtisi hän suoraa päätä Sansibariin ja sitte kotia. Moniin vuosiin ei hän ollut kuullut sanaakaan lapsistaan ja ystävistään. Afrikan maa piteli häntä aarniometsäinsä vankina.

Livingstonen perheeseen kuului tytär nimeltä Agnes. Hän elää vielä, ja hänen vieraanvaraisessa kodissaan Edinburghissa pysähtyy kävijä kunnioittavasti hänen isänsä päiväkirjain, hänen vanhan raamattunsa ja tieteellisten kojeittensa ääreen. Nuorena tyttönä oli Agnes kirjottanut isälleen, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin pelkästään ilahduttaakseen tytärtään, vaan hän sai huoletta viipyä, kunnes oli suorittanut tehtävänsä ja päässyt itse tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Mikään ei voinut paremmin tukea häntä kuin sellainen rohkaisu tyttärensä taholta. Eräässä Manjemasta lähettämässään kirjeessä lausui hän tahtovansa myös antaa nuorille maanmiehillensä esimerkkiä miehekkäästä uurastuksesta. Ja hän kertoi käyneensä vanhaksi ja harmaapääksi, menettäneensä hampaansa ja saaneensa poskensa ja silmänsä kuopalle. Hän haasteli nuoresta gorillasta, jonka muuan päällikkö oli antanut hänelle lahjaksi. "Istuessaan on se lähes kaksi jalkaa korkea, ja se on viisain ja vähimmin ilkikurinen kaikista näkemistäni apinoista. Se kokottelee käsiään, jotta se otettaisiin syliin kannettavaksi, ja toisen kieltäytyessä menevät sen kasvot surkeiksi kuin itkevän ihmisen, ja se vääntelee käsiään ihan kuin ihminen, toisinaan lisäten mukaan kolmannen kouran, saadakseen vetoamisensa sitä liikuttavammaksi. Minut näki se heti ystäväkseen, ja jos joku kiusotteli sitä, käänsi se aina selkänsä minuun päin, saadakseen turvaa, tuli istumaan matolleni, teki itselleen ruohoista ja lehvistä kunnollisen vuoteen ja kietoi maton ympärilleen, kun oli aika mennä nukkumaan. En voi ottaa sitä mukaani, ja pelkään sen kuolevan ennen kuin matkustan kotiin. Sen musta karva oli hieno ja kaunis niin kauvan kuin sitä vaali emo, joka surmattiin. Minua ällistellään ihan kylliksi yksinäni; kaksi gorillaa — se ja minä — ei varmaankaan saisi milloinkaan olla rauhassa."

Helmikuussa 1871 läksi Livingstone taas Manjemasta ja saapui Lualaban rannalle Njangveen, joka oli orjakauppiaiden tyyssijoja. Alkuasukkaat olivat vihamielisiä ja luulivat häntä orjakauppiaaksi, ja orjakauppiaat samaten vihasivat häntä, tuntien hänen mielipiteensä. Turhaan yritti hän saada kanootteja, tehdäkseen matkan tuota isoa virtaa pitkin. Hän tarjosi eräälle Dugumbe-nimiselle orjakauppiaspäällikölle runsaan korvauksen, jos tämä auttaisi aiotun matkan järjestämisessä. Dugumben punnitessa tarjousta sai Livingstone nähdä tapauksen, jonka kamaluus voitti hänen kaikki edelliset kokemuksensa Afrikasta.

Se tapahtui Lualaban rannalla eräänä kauniina heinäkuun päivänä. Viisitoistasataa ihmistä, enimmäkseen naisia, oli kokoontunut erääseen rantakylään markkinoille. Livingstone kuljeskeli ulkosalla, kun näki Dugumben väen tähtäävän kaksi pientä kanuunaa kansanjoukkoa kohti ja laukaisevan ne. Monet noista onnettomista, jotka oli tuomittu kuolemaan tai orjankahleisiin, ryntäsivät kanootteihinsa, mutta alempana oli heitä vastassa orjametsästäjän joukkoja, jotka pidättivät pakenijat nuolisateella. Viisikymmentä kanoottia oli rannassa, mutta niin yhteen sullottuina, ettei niitä saatu liikkeelle. Haavottuneet kirkuivat ja heittelehtivät hurjan epätoivon sekasorrossa. Virran pinnalla ilmaisi joukko mustia päitä, että monet uimarit yrittivät päästä puolentoista kilometrin päässä olevalle saarelle. Virta kävi heitä vastaan, ja heidän asemansa oli toivoton. Heitä ammuttiin herkeämättä. Jotkut upposivat tyynesti ja hiljaisesti, toiset kirkuivat kauhistuneina ja kohottivat kätensä taivasta kohti, ennen kuin painuivat krokotiilien pimeihin suojamiin. Ne pakolaiset, joiden onnistui saada kanoottiinsa vesille, unohtivat melansa ja soutivat käsillään. Kolme kanoottia, joiden miehistöt koettivat pelastaa onnettomia ystäviään, täyttyi vedellä ja upposi kaikkinensa. Vähitellen harvenivat pinnallauiskennelleet päät, ja vain muutamia oli enää taistelemassa hengestään, kun Dugumbe armahti heitä ja antoi pelastaa kaksikymmentäyksi ihmishenkeä.

Tämä näytelmä teki Livingstonen sairaaksi ja toivottomaksi. Sen kuvaus kulki sitte koko englantilaisessa sanomalehdistössä ja herätti sellaisen kauhun myrskyn, että Sansibariin lähetettiin valtion komitea tutkimaan läheltä orjakauppaa ja etsimään sulttaanin avulla keinoja sen hävittämiseksi. Mutta me tiedämme, että vielä Gordonin aikana oli Sudan orjakaupan maita, ja tarvittiin yhä vuosikymmeniä, ennen kuin orjakauppiasten valta oli murrettu. Livingstonelle itselleen oli onneksi, ettei hän tullut yhtyneeksi Dugumben retkikuntaan, sillä alkuasukkaat kokoontuivat puolustautumaan, hyökkäsivät Dugumben saattueen kimppuun ja surmasivat rosvolaumasta kaksisataa. Tällä tavoin jäi Lualaban kysymys ratkaisemattomaksi. Livingstone alkoi itse peljätä, että hänen unelmansa Niilin lähteestä oli väärä. Hän kuuli hämärää puhetta, että Lualaba kääntyi länttä kohti. Mutta yhä toivoi hän virran kulkevan pohjoiseen ja että Niilin lähde oli siis etsittävä Bangveolon lisien joukosta. Vaikeuksien karttuessa hänen ympärillään vahvistui myöskin hänen päätöksensä pysyä hellittämättömänä. Ilman voimakasta ja hyvin järjestettyä karavaania ei yritys kuitenkaan voinut menestyä. Sentähden täytyi hänen palata Udjidjiin, jonne piti sillävälin saapua uusia varastoja rannikolta. Ja tuhansien vaarojen ja väijytysten keskellä suoriutui hän paluumatkastaan levottoman maan läpi. Puolikuolleena kuumeesta ja hätää kärsien saapui hän Udjidjiin lokakuulla.

Siellä odotti häntä uusi pettymys. Uudet varastot olivat kyllä tulleet, mutta se arabialainen roisto, jonka piti tallettaa hänen tavaroitansa, oli myynyt hänen omaisuutensa, m.m. pari kilometriä kankaita ja useita säkillisiä lasihelmiä, jotka olivat ainoana käypänä rahana. Arabialainen selitti varsin tyynesti, että hän oli luullut lähetyssaarnaajan kuolleen.

Livingstonen päiväkirjasta luemme, että hän avuttomuudessaan tunsi olevansa kuin se mies, joka matkusti alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, ja turhaan odotti hän pappia, leviittaa tai laupiasta samarialaista. Mutta näin kirjottaa hän viisi päivää Udjidjiin tulonsa jälkeen: "Ollessani enimmin masennuksissani oli hyvä samarialainen ihan lähellä, sillä eräänä aamuna tuli Susi kaikin voimin juosten ja huusi henki kurkussa: 'Englantilainen! Minä näin hänet!' ja sitte pyörähti hän vierasta vastaan. Karavaanin etunenässä liehuva Yhdysvaltain lippu ilmaisi muukalaisen kotimaan. Tavaramytyt, sinkkilevyaltaat, isot kattilat, teltit, kaikki saivat minut ajattelemaan: Sen täytyy olla varakas matkustaja eikä tällainen puutteeseen joutunut raukka kuin minä."

Tulija oli nuori sanomalehtimies Stanley, jonka oli suuren "New-York Herald"-lehden omistaja Gordon Bennett vasiten lähettänyt hakemaan Livingstonea Afrikan tuntemattomasta sisämaasta. Hän oli perusteellisesti valmistautunut merkilliselle retkelleen ja sai kokea monia seikkailuja, kerran joutuen arabialaisten seurassa taisteluunkin villien kanssa, jolloin kaikki arabialaiset saivat surmansa sekä suuri joukko heidän puolellaan olleita alkuasukkaita ja viisi Stanleyn miestä. Erään Tanganjika-järveen laskevan joen varrella kuuli hän viimein karavaanilta, joka tuli Udjidjista, että siellä päin asui valkoihoinen mies. Nyt oli Stanley varma asiastaan, hänen innostuksensa yltyi korkeimmilleen, ja hän lahjoi kantajiaan, kannustaakseen heitä pitkiin päivämarsseihin. Ja hän samosi maasta maahan, kiistellen päällikköjen kanssa heidän vaatimistaan veroista.

Marraskuun 10. p:nä tapahtui molempien tutkimusmatkailijain merkillinen kohtaus, kun Livingstone tiedon saatuaan astui alas kuistiltaan pihalle, jonne olivat myös kaikki Udjidjin arabialaiset keräytyneet. Stanley raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja näki edessään pienen miehen, harmaatukkaisen ja kalpean, kauhtuneen kultanauhan ympäröimä sininen konsulinlakki päässä, punahihainen nuttu ja kuluneet harmaat housut yllä. Stanley olisi tahtonut rynnätä syleilemään häntä, mutta väkijoukon läsnäolo tuntui kiusalliselta, jonkavuoksi hän vain nosti hattuaan ja astui esille, sanoen yksinkertaisesti: "Tohtori Livingstone luullakseni?" "Niin", vastasi tämä säveästi ja kohotti lakkiaan. "Kiitän Jumalaa, hra tohtori, että minun on suotu tavata teidät." "Minäkin kiitän Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa."

He istuutuivat kuistille, ja kaikki alkuasukkaan seisoivat töllistellen ympärillä. Olen kerran Stanleyn omassa päivällispöydässä Lontoossa kysynyt häneltä, miltä tuntui tavata Livingstonea Afrikan sydämessä, ja hän vastasi tunteittensa olleen niin kuohuksissa, ettei niitä voi kuvata. Hän vain katseli ja katseli suurta erakkoa, joka oli kieltäytynyt maailmasta ja lähes kolmekymmentä vuotta samoillut mustien seassa. Hän tarkkaili kalpeiden kasvojen jokaista ryppyä ja ymmärsi, että nuo kärsimyksen ja totisuuden piirrot merkitsivät kokonaisen ihmispolven kestänyttä yksinäisyyttä ja työtä, sairauksia ja suruja. Ja hän ajatteli Bennetin sanoja: "Se saa maksaa mitä hyvänsä — mutta ottakaa selko Livingstonesta!"

Kyllä oli miehillä kertomista keskenään. Neljä kuukautta olivat he yhdessä. He vuokrasivat kaksi isoa kanoottia, soutivat Tanganjikan pohjoispäähän ja saivat selville, ettei järven vesi juokse minnekään siltä taholta. Vasta kahta vuotta myöhemmin onnistui englantilaisen Cameronin keksiä Tanganjikan laskujoki Lukuga, joka yhtyy Lualabaan. Ja kun hän sitäpaitsi huomasi, että Lualaban varrella oleva Njangve on 150 metriä alempana kuin Niilin lähtökohta Albert-järvestä, oli hän todistanut, ettei Lualaba voinut kuulua Niiliin ja että Livingstonen luulo Niilin äärimäisten lähteiden löytymisestä Bangveolon tienoilta oli ollut vain pettävä unelma. Lualaban täytyi siis laskea Atlanttiin, ja itse asiassa ei tämä virta olekaan muuta kuin Kongon yläjuoksu. Cameron oli myös ensimäinen europalainen, joka on idästä länteen päin kulkenut Afrikan keskiosan poikki.

Nyt piti Stanleyn lähteä takaisin Sansibariin kertomaan lehdelleen lähetettävällä kirjeellä maailmalle, että Livingstone oli elossa. Taboraan saakka matkustivat he yhdessä, sillä Livingstone odotti uusia varastoja, ja yltäkylläisyydestään lahjotti Stanley hänelle neljäkymmentä kantamusta kankaita, lasihelmiä ja metallilankaa, purjekangasveneen, vedenpitävän teltin, kaksi pyssyä ja muita aseita, ampumavaroja, työkaluja ja keittiöastioita. Kaikki tämä oli mitä suuriarvoisinta Livingstonelle, joka tahtoi kaikin mokomin viipyä Afrikassa, kunnes oli suoriutunut tehtävästään. Sydämellisesti erosivat he sitte toisistaan.

Sansibarista piti Stanleyn hankkia joukko luotettavia ja kunnollisia kantajia sekä lähettää heidät Taboraan, missä Livingstonen oli siis odoteltava heidän tuloaan. Päiväkirjansa, kirjeensä ja karttansa oli hän jättänyt Stanleyn talteen, ja hyvä olikin, sillä kun Stanley saapui Englantiin, epäiltiin hänen kertomustaan, ja hänet otettiin vastaan kylmäkiskoisesti. Sanomalehdet koettivat mustata häntä, mutta suuri yleisö uskoi hänen sanojaan. Aikanaan kääntyi kaikki toisin; hän sai täyden hyvityksen, ja kaikkialla tunnustettiin, että hän oli suorittanut loistavan urotyön.

Vihdoin saapui uusi kantajajoukko Taboraan, 57 miehen voimalla. He olivat oivallisia ja luotettavia, ja kirjeessään Stanleylle ei Livingstone voinut kyllikseen kiitellä tästä uudesta palveluksesta. Elokuun lopussa läksi sitkeä tohtori viimeiselle matkalleen, joka suunnattiin Tanganjikaa kohti, ja uudenvuodenpäiväksi 1872 ehti hän lähelle Bangveoloa. Sateli vuolaammin kuin koskaan ennen; kaikki taivaan akkunat tuntuivat auenneen. Karavaani ponnistausi verkalleen eteenpäin tässä märkyydessä. Toisinaan oli kahlattava tuntikausia vedessä, missä ainoastaan vuolteen renkaat olivat merkitsemässä jokia erilleen ympäristön lammikoista ja tulvavesistä. Alkuasukkaat olivat ynseämielisiä, kieltäysivät antamasta ruokavaroja ja pettivät muukalaisia pitkin matkaa. Tukalampaa retkeä ei Livingstone ollut milloinkaan tehnyt.