E-text prepared by Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/50728

TRANSHIMALAJA II

Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä

Kirj.

SVEN HEDIN

Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-o.y. Kansa.

Wiipurissa 1910,
Wiipurin Uusi Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö.

Toisen osan sisällys:

18. Pyhässä kaupungissa.
19. Oleskeluni Shigatsessa.
20. Raga-tsangpoa pitkin.
21. Erakkomunkkeja.
22. Targo-gangri ja Shuru-tso.
23. Muhamed Isan kuolema.
24. Kiertoteitä Tradumiin ja pikimältään Nepaliin.
25. Brahmaputran lähteillä. Ero.
26. Manasarovar.
27. Sotledshin lähde ja Pyhä vuori.
28. Toiselle matkalle.
29. Maailman katolla.
30. Kolmikymmenpäiväinen myrsky.
31. Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.
32. Ilmisaatu!
33. Seitsemännen kerran Transhimalajan yli.
34. Uusi matka "valkean täplän" yli.
35. Transhimalaja.

Kahdeksastoista luku.

Pyhässä kaupungissa.

Parhaissa tamineissani ratsastin aamulla entisten oppaitteni saattamana ylös Tashi-lunpon pääkäytävää kohti, missä Tsaktserkan, Lobsang Tsering ja jotkut munkit minua odottelivat. Heidän seurassaan jatkui nyt matka ylempiin seutuihin, synkkien kujasokkeloiden ja ahtaiden, hämärien luostarikäytävien kautta Labrangiin, tashi-laman Vatikaniin, joka valkeine julkipuolineen, siroine isoine ikkunoineen ja pienine jyhkeine kuisteineen kohoaa korkealle yli tämän temppelikaupungin.

Oppaamme ohjaavat meidät hämäriin, kylmiin kamareihin ja pitkin tavattoman jyrkkiä porrasjaksoja. Porras-astuimiin ovat munkkien jalkapohjat jo hivuttaneet syviä kouruja; niiden etureunat on lujitettu rautaheloilla; porraskaiteet ovat kiilloittuneet lukemattomissa käsissä. Sitte tulee valoisaa, kun hetkeksi joudumme avoimeen suojamaan, mutta jälleen tunkeudumme porraskäytävien sisukseen. Minua pyydetään odottamaan eräässä kamarissa, jonka lattialle on aseteltu punaisia pieluksia. Ennen pitkää ilmotetaan, että valtioministeri, pieni pyylevä lama, oli valmis vastaanottamaan minut. Hänen vierashuoneensa, eli kai oikeastaan hänen yksityinen munkkikammionsa, oli aivan pienoinen kamari, mutta sen ikkunasta sai ihmeenkauniin näköalan Shigatsen temppelikaupunkiin ja ympäristön vuoriseutuun. Kamari oli sisustettu oikeaan lamalaiseen tapaan, aistikkaalla loistolla, joka ei tuntunut räikeältä.

Kunnianarvoisa prelaatti istui jalat ristissä punaisilla pieluksilla katetulla, seinään kiinnitetyllä lavitsalla, edessään pieni keltainen, veistoksilla kaunisteltu pöytä, jonka levyyn oli vajotettu silkkiä. Hän kiilsi lihavuuttaan, sisäistä tyytyväisyyttään ja suopeuttaan kuin kardinaali ainakin; kasvot olivat hienopiirteiset, silmät ilmaisivat suurta älyä. Hän nousi kohteliaasti myhäillen tervehtimään minua, pyytäen minua istuutumaan tuolille pöydän ääreen, jolle tuotiin nuo välttämättömät teevehkeet. Yhtä ehdoton välttämättömyys vaatii vaihtamaan "kadah'eja" ja lahjoja. Minä annoin hänelle kashmirilaisen kaiverrellun tikarin ja hän minulle kullatun jumalankuvan. Tunnin verran pakisimme siinä yhtä ja toista, kun pantshen rinpotshe kuului olevan mietiskelyyn vaipunut ja jokapäiväisissä rukouksissaan, joten häntä ei sopinut häiritä ennen kuin hän itse suvaitsi antaa merkin.

Mutta sekin hetki saapui; muuan lama kuiskasi kardinaalille, että minua odotettiin. Yhä korkeammalle käy matka jälleen pitkin sileitä, jyrkkiä portaita avoimien suojamien läpi uusille porrasjaksoille, yhä korkeammalle kohti Tashi-lunpon luostaritemppelin kaikkeinpyhintä. Puhelu hiljenee kuiskeiksi, käytävissä seisoskelee pikku ryhminä lamoja, jotka tähyilevät minua mykkinä kuin kuvapatsaat. Lobsang Tsering kuiskaa minulle, että olemme joutuneet perimäiseen eteiseen, jossa voin vetää mustat kengät jalkaani. Sinne käsketään palvelijani jäämään, vain Robert ja Muhamed Isa pääsevät tulkeiksi mukaan, vaikkakin hänen pyhyytensä olisi mieluummin tahtonut tavata minut kahden kesken.

Juhlallisin tuntein astumme sisälle. Oven suussa kumarran syvään, ja sitte vielä pariin kertaan, ennen kuin seison hänen edessään. Tashi-lama istuu lavitsalla ikkunakomerossa, edessään pieni pöytä, jolla on teekuppi, kaukoputki ja moniaita painettuja lehtisiä. Hän on pukeutunut ihan yhtä yksinkertaisesti kuin mikäkin munkki, yllään tavallisen kuosinen kirsikkapunainen vaatetus, takki, liivit, alusnuttu ja pitkä kangaskaistale, joka togan tavoin heitetään olan yli ja kierretään uumille; sen poimujen välistä pistäytyy näkyviin keltaiset, kullalla kirjaellut alusliivit; molemmat käsivarret ovat paljaat.

Kasvojen vaaleassa värissä kuultaa keltainen vivahdus. Hän on pikemmin pienenläntä kuin keskikokoinen, sopusuhtainen, terve ja tärveltymätön näöltään, ja tuntuu pitkittävän vasta täyttämänsä 25 vuotta korkeaan ikään. Pienissä sievissä, pehmeissä käsissään hän pitelee punaisista kuulista pujoteltua rukousnauhaa. Lyhyeksi leikattu tukka on musta, ylähuulta varjostaa juuri hiukan parranalku, huulet eivät ole paksut ja täyteläiset kuten muilla tibetiläisillä, vaan hienot ja suhdalliset, silmät ovat kastanjanruskeat.

Ystävällisesti nyökäyttäen ojentaa hän minulle molemmat kätensä ja pyytää minua istuutumaan nojatuoliin vierelleen. Huone, jossa hän viettää enimmän osan päivää, on hämmästyttävän yksinkertainen verrattuna ala-ilmoissa olostavan kardinaalin asuntoon. Se on pieni ja kahteen osastoon jaettu — ulompi on jonkunlainen katoton eteinen, kaikille taivaan tuulille, talven lumituiskuille kuten syksyn sadesäillekin altis; sisempi on askelmaa korkeammalla ja vielä jaettu ristikkoseinäksi päättyvällä sulkukaiteella, jonka takana hänellä on makuuhuoneensa. Ei ainoatakaan jumalankuvaa, ei seinämaalauksia tai muita koristuksia, ei huonekaluja, paitsi jo mainittuja, ei maton palaakaan, paljas kivipermanto vain — ja ikkunasta liitää hänen kaihoksivan haaveellinen, mutta kirkas ja avoin katseensa yli kultaisten temppelinkattojen, yli niiden alapuolella leviävän syntisen ja saastaisen kaupungin, yli aution vuoriston, jotka sulkevat hänen maallisen näköpiirinsä, kauvas avaraan etäisyyteen kautta tummansinisen taivaankuvun meille näkymättömään Nirvanaan, jossa hänen henkensä kerran saapi rauhan. Nyt laskeusi hän taivaastansa alas, hetken ajaksi tullakseen ihmiseksi. Kaiken aikaa pysyi hän ihmeellisen rauhallisena, hienon ja herttaisen kohteliaana ja arvokkaana, ja puheli lumoavalla, hennolla ja hillityllä äänellä, vaatimattomana, melkeinpä arkana; hän puhui nopeasti ja lyhyin lausein, mutta hyvin hiljaa.

Mistä me haastelimme? Niin, kaikesta maan ja taivaan välillä mahdollisesta, alkaen hänen omasta uskonnostaan, aina Tshang-tangissa villeinä kiertäviin jakeihin asti. Hän osotti valppautta ja kaiken harrastusta, sekä älykkäisyyttä, joka minua hämmästytti — tibetiläisessä. Milloinkaan ei minua ole haastateltu niin sävyisästi ja samalla niin perinpohjaisesti. Ensiksi kyseli hän, olinko paljon kärsinyt kylmää ja vastuksia Tshang-tangissa, ja pyysi sitten anteeksi sitä, että minut oli vastaanotettu niin huonosti muka; olin saapunut hiljaisesti ja huomaamattomasti, eikä kukaan ollut tiennyt minua samaksi, jonka oletettavasta tulosta oli Intiasta käsin tieto saatu. Mutta nyt järjestettäisiin kaikki minun mukavuudekseni, ja hän toivoi, että saisin hänen maastansa mieluisan muiston.

Sain tehdä selvää omista oloistani ja kotimaastani, Europan maista ja hallitsijoista, Venäjän ja Japanin sodasta, suurista meritaisteluista ja uponneista panssarilaivoista, sodan mahdollisesta merkityksestä Itä-Aasialle, Japanin ja Kiinan keisareista — jälkimäistä hän ilmeisesti piti mitä suurimmassa kunniassa. Mielellään puheli hän Intiassa vuotta aikaisemmin saamistansa vaikutelmista, isoista upeasti rakennetuista kaupungeista, intialaisesta armeijasta, rautateistä, kaikkialla vallitsevasta loistosta ja rikkaudesta, suuresta vieraanvaraisuudesta, jota lordi sahib (varakuningas) oli hänelle osottanut. Erittäinkin oli häntä ilahuttanut se, että pääsi käymään pyhissä paikoissa, jotka ennakolta hyvin tunsi kuvauksista ja temppelimaalauksista ja joilla oli tärkeä sija suuren uskonluojan Buddhan elämässä. Tashi-lamalle oli Intianmatka siten koitunut toivioretkeksi, vaikka englantilaisten kutsumuksella olikin ollut etusijassa valtiollinen tarkotus.

Minä en ole ensimäinen europalainen, jonka Tubdän Tshöki Nima Gelég Ramgjal, seitsemäs avaran buddhalais-uskon valtakunnan tashi-lama, on ottanut vastaan Tashi-lunpon Labrangissa. Younghusbandin retkikunnan maassakäynnin jälkeen oli syksyllä v. 1904 majuri W. F. O'Connor päässyt hänen puheilleen Intian hallituksen edustajana, mukanaan neljä upseeria Gartokista. O'Connor, joka on oppinut tibetinkielen, oli Younghusbandilla tulkkina Lhasassa ja tashi-lamalla Intiassa, ja hän joutui englantilaisena kauppa-asiamiehenä useasti tekemisiin Tashi-lunpon paavin kanssa. Heti kotimaahansa v. 1906 palattuaan vastaanotti tashi-lama myöskin lordi Kitchenerin ajutantin Fitzgeraldin ja hra David Fraserin.

Varpaisillaan hissuttelevat ja varjoiksi mykistyneet lamat tarjoilivat meille kaiken aikaa teetä ja hedelmiä. Tashi-lama itse joi siemauksen kupistaan yht'aikaa kuin minäkin, ikäänkuin näyttääkseen, ettei hän katsonut itseänsä liian pyhäksi istumaan uskottoman kanssa samassa pöydässä. Minä käytin tilaisuutta pyytääkseni muutamia suosion-osotuksia. Sain ensinnäkin luvan tulla valokuvaamaan hänet, kierrellä vapaasti koko Tashi-lunpossa ja luostarikaupungissa piirustellen ja valokuvia ottaen, vieläpä taattiin minulle lupakirja vastaiselle matkustelulle hänen maassaan sekä saattueeksi yksi Labrangin virkamies ja joitakuita luotettavia miehiä. Kaikki lupaukset täytettiinkin säntilleen, ja ellei Kiina juuri siihen aikaan olisi puristellut Tiberiä lohikäärmeenkynsissään tiukemmin kuin konsanaan, niin olisi tashi-lama varmasti ollut kyllin mahtava avaamaan minulle kaikki portit. Mutta hänen toivioretkeläisten kautta kaikkialla tunnetuksi tullut ystävällisyytensä oli minulle sittemmin mitä oivallisimpana suosituksena, pelastaen minut monesta vaikeasta asemasta. Vielä puoltatoista vuotta myöhemmin sattui, että päälliköt ja munkit sanoivat: "Bombo tshimbo, me tiedämme teidät tashi-laman ystäväksi, me palvelemme teitä."

Kaksi tuntia pakinoittuamme tein lähtöä, mutta tashi-lama painoi minut takaisin tuolille ja virkkoi: "Ei, viipykäähän vielä hetkinen." Ja tämä toistui, kunnes oli kulunut kokonaista kolme tuntia. Mutta nyt oli aika tullut ystävyydenlahjani luovuttamiselle; loistava englantilainen rohtola avattiin silkkikääreestään ja levitettiin esille, herättäen hänessä suurta hämmästystä ja vilkasta mielenkiintoa. Kaikki piti selittää hänelle; morfium-ruisku aistikkaine aluminiumkoteloineen ja kaikkine tarpeineen miellytti häntä erityisesti. Kaksi lääketieteellisen osaston munkkia kävi sitte monena päivänä peräkkäin leirissäni tibetiksi kirjottamassa muistiin rasiain sisältöä ja lääkkeiden käyttöä.

Tästälähtein kohtelivat minua kaikki vielä suuremmalla kunnioituksella kuin ennen, ja oli ilmeistä, että jo samana iltana koko Shigatsen kaupunki tiesi minun viettäneen kolme tuntia hänen pyhyytensä luona. Minä itse kykenin tuskin ajattelemaan muuta kuin tashi-lamaa ja sitä valtaista vaikutusta, minkä hän oli minuun tehnyt. Shigatsessa oleskellessamme sain Tashi-lunpon munkeista monta ystävää, jotka auliisti antoivat minulle kaikkia haluamiani selityksiä. Eräs kertoi minulle, että kunkin tashi-laman, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, tulee pyhän lain määräyksestä pysyä istuvassa asennossa, jalat ristissä ja kädet sylissä kämmenet ylöspäin — mietiskelevän Buddhan asennossa. Hänen viimeisiä hetkiänsä viihdyttelee joukko munkkeja, jotka ympäröivät häntä joka taholta, täyttävät ilman rukoustensa sorinalla, lakkaamatta painavat kämmenensä ja otsansa lattiaan hänen edessään ja suovat hänelle ja hänen erkanevalle sielullensa jumalallisen palvomisen.

Kun hän menettää tajuntansa eikä enää voi hallita ruumistansa, vaan lyyhistyy kokoon, tuetaan häntä, ja kuoleman tultua pidellään ruumista niin, että se jäykistyy tuohon pyhään asentoon. Vainaja puetaan papilliseen ornaattiin — jokainen vaatekappale on uusi ja ihan käyttämätön —, sitte asetetaan päähän korkea hiippa. Kuolinrukouksia hymistään, mystillisiä menoja toimitetaan, ja niin pian kuin mahdollista asetetaan ruumis istuvassa asennossaan metalliastiaan, joka sitte täytetään suolalla ja ilmanpitävästi suljetaan. Sitte laitetaan hänen hautakammionsa kuntoon; kun tämän täytyy olla jyhkeässä kivirakennuksessa sekä komeasti ja taiteellisesti sisustettu, niin saattaa kulua pitkiä aikoja ennen kuin hänen tomunsa pääsee lopulliseen lepoon.

Tadshi-lama on Dhyani-Buddhan nykyisen maailmankauden ruumiillistumismuoto, Amitabha, ja kuoleman jälkeen Amitabha siirtyy jonkin vastasyntyneen pojan ruumiiseen; on vain vaikea saada tietää. missä tämä on. Kirjeellisesti tiedustellaan koko Tibetistä ja kaikkialta lamalaisista naapurimaista, onko ilmestynyt ketään hengenlahjoiltaan harvinaisen etevää poikalasta. Lukuisia vastauksia saapuu. Vähitellen valikoittuu pienempi ryhmä, jossa oikean täytyy varmasti olla. Poikien nimet kirjotetaan paperisuikaleille, jotka kokoonkäärittyinä asetetaan kannelliseen astiaan, ja suurin uskonnollisin juhlatoimituksin arvotaan sieltä uusi pantshen rinpotshe.

Monia niteitä tarvittaisiin Tashi-lunpon laisen luostarin seikkaperäiseen kuvailemiseen — eikä se kävisi päinsä ilman elinaikaista innokasta tutkintaa vaativaa perusteellista lamalaisen kirkon tuntemusta. Minä tyydynkin senvuoksi mainitsemaan vain omia näkemiäni.

Tashi-lunpoa älköön kuviteltako yhdeksi ainoaksi jättiläismoiseksi rakennusryhmäksi, vaan muurin ympäröimäksi luostarikaupungiksi, jossa on vähintäinkin sata taloa, ne hyvin säännöttömästi rakennettuja ja ryhmitettyjä. Sen perusti v. 1445 Ge-dun-dup, Tsongkapan veljenpoika, joka oli v. 1439 nimitetty gelugpa-lahkon ensimäiseksi suurlamaksi, vaikkei hänellä vielä ollut dalai-laman arvonimeä. Nykyinen Lhasan suurlama, Nga-vang Lobsang Tubdän Gjaumtso, joka on nyt ollut 34 vuotta virassa, on järjestyksessä kolmastoista. Roomalaisten paavien isolle lukumäärälle eivät he siis ollenkaan voi vetää vertoja. Tashi-lunpon ensimäinen pantshen rinpotshe oli nimeltään Pantshen Lobsang Tshöki Gjaltsan ja hoiti paavinvirkaansa vuodesta 1569 vuoteen 1662, siis kokonaista 93 vuotta - varmaankin maailmanennätys!

Hänen hautakappelinsa on Tshukang-shär eli itäinen hauta. Sen julkipuoli on juhlaleikkien nelikulmaiselle kartanolle päin; oviholvi on ylimmän katsojalavan tasalla, katto on tehty kullatuista vaskilevyistä. Hautakappelin sisus saa valjunkeltaisen valonsa hopeaisissa kupeissa ja messinkimaljoissa palavista voisydämistä. Näiden voilamppujen ohella näkee kammiossa vertauskuvallisten esineiden lisäksi joukon jykeviä kultaisia ja hopeaisia maljoja ja pikareita, rikkaiden pyhiinvaeltajien lahjoja. Niissä on puhdasta vettä, jauhoja, ohria, riisiä ja muita syötäviä uhrilahjoja. Hautamuistomerkki itse on tshorten, joka muistuttaa porras-askelmilla, kaiteilla ja siltamilla varustettua pyramiidia; se on 6-7 metriä korkea. Koko etupuoli on koristettu kullalla ja hopealla — veistoksilla ja arabeskeilla sekä lukuisilla vajotetuilla jalokivillä. Ylimpänä on metrin korkuinen "gao", jossa istuu vainajan patsas, päässään se tavallinen hiippa, jossa Tsongkapa aina kuvataan ja jota runsaasti näimme juhlaleikeissä. Patsaan kohotettuihin käsiin on asetettu joukko pitkiä, silkkisiä "kadah'eja", jotka laskeutuvat muistomerkin molemmin puolin säteettäisesti ja kiehkurana kuin ohut, kepeä verho. Muistomerkkiä muuten ympäröitsevät lukuisat "tankat", temppeliliput, jotka ovat maalatut Lhasassa ja Tashi-lunpossa ja esittävät kohtauksia uskonnon perustajan ja kirkko-isien elämästä.

Toisen ja kolmannen ylipapin, pantshen Lobsang Iishen (1663-1737) ja pantshen Lobsang Palden Iishen (1737-1779) hautakappelit ovat rakennetut tarkoin yllämainittujen mukaisesti, mutta kolmannen holvipilarien välissä riippuu kyltti, johon on korkein kirjaimin piirretty keisari Kien Lungin nimi. Koeppen antaa mieltäkiinnittäviä tietoja tämän suuren mandshu-keisarin suhteista kolmanteen tashi-lamaan. Kien Lung oli moneen kertaan kirjeellisesti kutsunut suurlamaa Pekingiin, mutta tämä vainusi pahaa ja koetti kaikin tavoin kieltäytyä kunniasta. Mutta keisari ei ennen hellittänyt, kuin prelaatin lopulta oli lähteminen matkalle heinäkuussa v. 1779. Kolmikuukautisen matkan jälkeen hän pääsi Kum-bumin luostariin. Kaikkialle pyhän karavaanin tien varrelle keräytyi joukoittain toivioretkeläisiä, jotka palvoivat suurlamaa ja toivat hänelle lahjoja. Kum-bumissa hän vietti talvea, ja siellä hänen piti joka päivä painaa useampia tuhansia kätensä jälkiä paperiin, saaden näistä pyhänjäännöksistä hyvän maksun. Yksi ainoa äveriäs päällikkö kuuluu hänelle lahjottaneen 300 hevosta, 70 muulia, 100 kameelia, 1,000 kirjailtua kangaskappaletta ja 150,000 hopeamarkkaa. Saattueenaan prinssejä, ruhtinaita, virkamiehiä ja sotureita sekä lopuksi myöskin keisarin ylihovilama Tshantsha Khutuktu, saapui hän jälleen kaksi kuukautta matkustettuansa Kien Lungin kesäkaupunkiin, missä hänet vastaanotettiin suuremmoisella loistolla ja komeilla juhlilla, jotka sitte pitkittyivät hänen myöhemmin joutuessaan Pekingiin. Mutta siellä äkkiä päättyi surullisesti kaikki tämä maailmallinen uhkeus. Tashi-lama sairastui ja kuoli, ja väitettiin mahtavan keisarin myrkyttäneen hänet, koska epäili hänen aikoneen Intian englantilaisen kenraalikuvernöörin avulla vapautua Kiinan yliherruudesta. Mutta keisari tekeysi lohduttomaksi, antoi palsamoida ruumiin ja luetutti enemmän kuin kolme kuukautta kuolinrukouksia kultaisen sarkofagin ääressä, kunnes vainaja hartioilla kannettiin koko tuo seitsemän kuukauden jalkamies-taival Tashi-lunpoon.

Tänä ensimäisenä päivänämme kävimme m.m. myöskin n.s. Namgjal-lhakangissa, Tsongkapan temppelissä, isossa pylvässalissa, jossa on tuon suuren uskonpuhdistajan jättiläismoinen kuvapatsas. Tsongkapan nimi on lamalaisessa kirkossa yhtä kuuluisa ja kunnioitettu kuin itse Buddhan; en muista hänen kuvansa puuttuneen ainoastakaan Tibetissä näkemästäni temppelistä. Hän syntyi v. 1355 Amdossa, tietenkin monenmoisissa yliluonnollisissa olosuhteissa. Kolmen vuoden ikäisenä päätti hän kääntyä pois tästä maailmasta, ja siinä mielessä leikkasi häneltä äiti hiukset; näistä versoi Kum-bumin ("sadantuhannen kuvapatsaan" temppelin) kuuluisa ihmepuu, jonka lehdissä Pater Huc omin silmin on lukenut pyhiä kirjaimia. Valitettavasti osui oma käyntini Kum-bumissa v. 1896 talviseen aikaan, jolloin pyhä puu oli lehdetön.

Perinpohjaisten opiskelujen jälkeen kypsyi Tsongkapassa päätös uudistaa kovin tärveltynyt lamaismi, ja useammissa julkisissa väittelytilaisuuksissa hän kumosi kaikki vastustajansa, aivan kuten Luther. Hänen oppilastensa lukumäärä kasvoi nopeasti, ja v. 1407 perusti hän Lhasan tienoolle Galdanin luostarin, tullen sen ensimäiseksi apotiksi, ja sittemmin molemmat yhtä suuret ja kuuluisat Drepungin ja Seran luostarit. Tsongkapa sääti lahkonsa munkeille naimattomuuden, nimittäen lahkonsa "gelugpa'ksi", "hyve-lahkokst"; sen tunnusmerkiksi tuli keltainen myssy, vanhojen buddhalaisten munkkien pyhä väri. Keltamyssyt ovat Tibetissä nykyään paljoa lukuisammat kuin punamyssyt. Tsongkapa kuoli v. 1417 ja on haudattu Galdaniin, missä hänen sarkofaginsa eli "tshorten'insa" leijuu vapaasti ilmassa. Häntä pidetään Amitabhan ruumiillistumismuotona, joten hän elää edelleen ystävässäni, nykyisessä tashi-lamassa, aikaisemmin elettyänsä niissä viidessä tashi-lamassa, joiden hautoja olimme parhaillaan katselemassa.

Neljännen tashi-laman, pantshen Tenbe Niman (1781-1854) hautakappeli, hänen kuolinvuonnansa rakennettu, muistuttaa edellisiä. Viidennen, pantshen Tenbe Bangtshukin (1854-1882), näyttää tietysti uudemmalta ja puhtaammalta; se on sekä sisältä että ulkoa erinomaisen rikkaasti ja upeasti koristeltu. Hänen tshorteninsa etupuoli hohtelee kultaa, turkooseja ja koralleja; mutta räikeänä vastakohtana puhtaalle lamalaiselle luostarityylille ovat eräs intialainen lasi-kattokruunu ja muutamat tavalliset lasipallot, viimeksimainitut sinisestä lasista ja peililasista tehtyjä — halpaa taiderihkamaa, jota näkee maalaispuutarhoissa ja kyläravintolain edustalla. Alttaripöydällä on tavanmukaiset uhriastiat, niistä monet ihan erityisen hienoja ja aistikkaita. Tämä hauta saapi yleisöltä osakseen runsaammin lahjoja kuin muut, monet kun ovat itse nähneet vainajan. Jokaisessa tshortenissa on suurlama haudattu ihan ylös pyramiidiin oman kuvansa taakse.

Paitsi parissa kansanhuveissa käyntiäni käytin Shigatsessa asianhaarain pakosta viettämäni 47 päivää parhaastapäästä vierailuihin luostarissa, piirrellen ja valokuvaten mielenkiintoisia yksityiskohtia, tarkaten munkkien jokapäiväistä elämää ja tapoja, ollen saapuvilla lueskeluissa ja lausuntaharjotuksissa ja yhä enemmän syventyen kirkkopääkaupungin elämään.

Nykyään on Tashi-lunpossa 3800 munkkia; juhla-aikoina karttuu heidän lukumääränsä naapuriluostareista viideksituhanneksi. Heistä on kaikkiaan 400 kotoisin Ladakista ja muista läntisen Himalajan maista; jotkut harvat ovat mongooleja, muut tibetiläisiä. Kirkkomusiikista huolehtii 240 munkkia, tanssimisesta 60. Tanssia on vain kahdesti vuodessa; väliaikoina talletetaan arvokkaita tanssipukuja sinetityissä arkuissa "ngakang'issa", varastohuoneessa, joten ne kestävät vuosisatoja. Helmik. 16. p:nä tapasin loppumattoman jonon nunnia, jotka olivat naapuritemppeleistä tulleet pyytämään tashi-laman siunausta uudelle vuodelle. Kaikki ikäkaudet olivat edustettuja, vanhoista kurttuisista vaimoista ihan nuoriin tyttöihin asti. Hirveän rumia ja likaisia olivat he kaikki; koko parvessa huomasin ainoastaan kaksi välttävän sievää. Tukka oli lyhyeksi leikattu, vaatetus muistutti munkkien pukua; joitakuita olisi otaksunut miehiksi, ellei olisi toisin tiennyt.

Viimeksimainittuna päivänä pääsin jälleen tashi-laman puheille, valokuvausvehkeet mukanani. Tällä kertaa oli seurassani ainoastaan Muhamed Isa. Kohtauksemme tapahtui samassa puoli-avoimessa huoneessa kuin edelliselläkin kerralla. Hän oli yhtä herttainen kuin silloinkin ja johti puheen-aineen jälleen etäisiin maihin, kauvas pois tästä suljetusta Tibetistä. "Mikä on Jarkantista länteen?" kysyi hän.

"Pamir ja Turkestan."

"Ja sieltä länteen?"

"Kaspian meri, jolla kulkee isoja höyrylaivoja."

"Ja Kaspianmerestä länteen?"

"Kaukasia."

"Ja minne tullaan, jos kuljetaan yhä edemmä länttä kohti?"

"Mustallemerelle, Turkkiin, Venäjälle, Itävaltaan, Saksaan, Ranskaan ja sitte Englantiin, joka on ulkona valtameressä."

"Ja mitä on tuon valtameren länsipuolella?"

"Amerika, ja sitte jälleen valtameri, jonka takana on Japani, Kiina ja taaskin Tibet."

"Maailma on mittaamattoman avara", virkahti hän miettivästi ja nyökkäsi minulle ystävällisesti hymyillen.

Valitettavasti ei hänellä valokuvassa ole lumoavaa myhäilyänsä, vaan on hänen katsantonsa totinen. Kenties hän ajatteli, voisiko olla vaarallista jäljennyttää itsensä uskottomalla muukalaisella oman luostarikaupunkinsa keskessä. Jonkun ajan kuluttua hän antoi merkin, ja nyt toivat muutamat munkit huoneeseen hänen kunnialahjansa minulle: kaksi kappaletta sitä kirsikkapunaista villakangasta, jota kudotaan Gyangtsessa, muutamia kaistaleita kullalla kirjailtua kiinalaista kangasta, kaksi hopeareunaista vaskimaljaa ja kullatun lautasen sekä samanlaisen kannen porsliinikuppia varten. Omakätisesti antoi hän minulle sitte kullatun, punaiseen ja keltaiseen silkkiin puetun jumalankuvan sekä ison vaaleankeltaisen "kadah'in". Jumalankuva oli istuva sinitukkainen Buddha, päässä kruunu ja kädessä malja, josta versoi kasvintaimi; se esitti tashi-laman omaa alkumuotoa Amitabhaa, joten lahja oli tarkotettu paljoa merkitseväksi, taaten minulle pitkää ikää.

Tällä kertaa kesti vierailu puolen kolmatta tuntia. Ja sen jälkeen en enää nähnyt tashi-lamaa kasvoista kasvoihin. Tuli nimittäin kaikenlaisia valtiollisia selkkauksia, jotka saattoivat käydä hänelle vaarallisiksi, ja pidin senvuoksi velvollisuutenani ehkäistä häneltä kaikkia mahdollisia ikävyyksiä, lopettamalla käyntini, jotka olisivat voineet herättää kiinalaisten epäluuloa. Mutta minua suretti viipyä viikkokausia hänen lähellään puhelematta hänen kanssaan, sillä hän oli noita harvinaisia, hienoja ja jaloja olentoja, jotka saavat toisille elämän tuntumaan arvokkaammalta ja sisältörikkaammalta.

Tashi-lama oli kuuden vuoden ikäinen, kun kohtalo kutsui hänet Tashi-lunpon paaviksi; hän kuuluu syntyneen Tagbossa, Gongbo-maassa. Kuten Rooman paavi on hänkin suuresta uskonnollisesta vaikutusvallastaan huolimatta vankina tibetiläisessä Vatikanissa ja viettää ainoastaan uskonnollisten jäännösten määräämää elämää, kun jokaisella vuoden päivällä on omat kirkolliset tehtävänsä ja toimituksensa. — Eräänä päivänä pääsivät myöskin kaikki lamalaiset seuralaiseni hänen pyhyytensä luokse, saaden hänen siunauksensa, jonka olivat vakuutetut hyödyttävän heitä koko lopun ikänsä.

Pyhiinvaeltajain vapaaehtoiset rahalahjat ovat Tashi-lunpon pääasiallisia tulolähteitä. Mutta luostarilla on myöskin melkoisia maatiluksia ja paljon karjaa, ja eräät munkit, jotka huolehtivat taloudellisista asioista ja hoitavat tuloja, harjottavat kauppaa sekä ympäristön että Nepalin kanssa. Toisena suurena tulolähteenä on amulettien, talismaanien ja pyhäinjäännösten, metallista tai poltetusta savesta valmistettujen jumalankuvien, uskonnollisten maalausten ja muun sellaisen myynti, niillä kun on runsas hinta sitte kun tashi-lama on ne asianmukaisella tavalla siunannut.

Joka päivä kiertelin luostarissa ja täydentelin tietojani munkkien yksinäisestä elämästä. Mutta varmaankaan eivät muut voisi osottaa samaa harrastusta temppelisuojamia ja munkkikammioita kohtaan kuin minä, joka Tibetin aavikkopoluilta saavuin luostarikaupungin ystävälliseen suojaan vuoden suurimman juhlan aikana, sen merkillisiin oloihin ja ympäristön vilkkaaseen vilinään. Tässä ei sen vuoksi ole paikallaan kertoilla yksityiskohtia enempää kuin ylläolevat jotkut piirteet. Ainoastaan kuolleiden tiestä enää muutama sana.

Lounaaseen päin Tashi-lunposta on pieni kylä Gumpa-sarpa, "Uusi luostari"; siellä perintätieto kertoo aikoinaan olleen temppelin, jonka dsungarit olivat ryöstäneet. Nyt se on Shigatsen ja luostarin hautauspaikkana, missä munkkien ja maallikkoiden ruumiit joutuvat hävityksen omiksi.

Laman ruumis jää kolmeksi päiväksi kammioonsa, maallikon 3-5 päiväksi, jotta saadaan aikaa kaikkiin kuolinrukouksiin ja -menoihin. Uuteen pukuun vaatetettuna kääritään lama-vainaja kangaskappaleeseen ja hänet kantaa pääkallopaikalle joku hänen virkaveljensä; maallikon viimeiset jäännökset kannetaan paareilla, jotka sälytetään ruumiinkantajille. Nämä ovat nimeltään "lagba"; heitä on 50-henkinen halveksittu sääty, joka asuu erillään Gumpa-sarpan kylässä 15:ssä viheliäisessä pikku hökkelissä. He saavat naida ainoastaan ruumiinkantajain ammattikunnasta, ja heidän lapsensa ovat kielletyt ryhtymästä mihinkään muuhun kuin isäinsä ammattiin. Heidän on pakko asua kurjissa, ovettomissa ja ikkunattomissa tölleissä; ilma- ja oviaukot ovat avoinna kaikille tuulille ja taivaan ilmoille. Hyvilläkään tuloilla he eivät saa ryhtyä rakentamaan parempia asumuksia itselleen. Heille kuuluu myöskin luostarin rankkurin toimi. Heidän kuollessaan siirtyvät yleensä heidän sielunsa eläinten tai pahojen ihmisten ruumiisiin.

Lagbat "hautaavat" tavallisesti vain lamoja, omaisiansa ja köyhiä; varakkaammat huolehtivat vainajistaan itse, käyttämättä ammatillista apua. Täten menetellään muissa osissa maata kaikkiin nähden; ainoastaan Tashi-lunpossa ja Lhasassa voidaan puhua ruumiinpaloittajain ammattikunnasta. Kun munkit ovat kuolleen veljensä kanssa saapuneet pääkallopaikalle, riisuvat he ruumiin alastomaksi, jakavat vaatekappaleet keskenään ja käyttävät niitä jo seuraavana päivänä yllään. Lagbat saavat pikku rahaerän sekä laman vanhoista vaatteista osan; maallikoilta he saavat vainajan kaikki puvut ja naisruumiiden kaikki pikku korut.

Hauturit jäävät heti yksikseen toimeensa. Maahan iskettyyn paaluun kiinnitetty köysi pujotetaan mahtajan kaulaan ja ruumista kiskotaan sitte jaloista, jotta se venyisi mahdollisimman suoraksi; lamaan nähden kerrotaan sen toimenpiteen olevan hyvin työläs, hän kun on kangistunut istuvaan asentoon. Ruumiin ollessa alasti kajauttavat lagbat houkutus-äänen, ja ympäristön korppikotkat leijuvat raskain siivenlyönnein paikalle, käyvät helppoon saaliiseensa käsiksi ja reutovat ja repeloivat sitä, kunnes luuranko on paljas. Lhasassa käytetään samaan tarkotukseen koiria; joissakuissa luostareissa ruokitaan pyhiä koiria pappien lihalla.

Lagbat istuvat vieressä odottamassa, ja leikkaavat sitte pään erilleen; luuranko hienonnetaan kivien välissä jauhoksi, josta aivojen avulla valmistetaan taikinaa; tämä heitetään pikku pallosina linnuille, ne kun eivät muutoin syö luujauhoa. Ruumiinpaloittajien ammattikunta tekee tehtävänsä mitä levollisimmin; käsin he vatkaavat aivoja luujauhoon, välillä kait juoden teetä ja syöden tsambaa; eivätpä juuri näytä milloinkaan peseytyvänkään! Koko korppihautauksella sanotaan olevan merkityksenä, että vainaja vielä saavuttaa ansiota, lahjottaessaan ruumiinsa linnuille, jotka muutoin näkisivät nälkää; hän siis vielä kuolemansa jälkeen tekee hyväntyön, joka vaikuttaa hänen sielunsa rauhaan. Korppikotkilla on ihan sama osa tässä kuin parsilaisten "hiljaisuustemppeleilIä" Bombayssa ja Persiassa.

Heti uskonnon velvollisuudet täytettyään ovat omaiset jo jättäneet jäähyväiset vainajalle. Luulisi, että kuolevaa kammottaisi hellimänsä tomumajan osaksi tuleva raaka pitely; mutta varmaankin hän viimeisinä hetkinään ajattelee enemmän sieluansa, hyviä töitänsä ja jokapäiväisiä rukouksiansa. Tibetiläisten hautaustapa ja tuotteiden kohtelu on siten kaikkea runollisuutta vailla. Islamin lapset käyvät rakkaittensa haudoilla ja itkevät kaihojansa kypressien alla; mutta tibetiläisillä ei ole hautoja eikä ruohoittuneita kumpuja, joilla voisivat omistaa menneen onnen muistolle hetkisen. He eivät itke, sillä he eivät murehdi, ja he eivät murehdi, sillä he eivät ole rakastaneet. Miten olisivatkaan he voineet rakastaa puolisoa, joka heillä on ollut yhteisenä muiden kanssa, joten aviollisen uskollisuuden käsitteelle ei ole tilaa. Perhesiteet ovat hauraat ja hatarat, veli ei saata hautaan veljeänsä, mies ei vaimoansa ja vielä vähemmän lastansa — eihän hän edes tiedä, onko se hänen omansa. Ja ruumishan sitäpaitsi on itsessään armoton kuori; äitikään, joka on hellästi rakastanut lastansa, ei tunne rahtuakaan hellyyttä hänen hengetöntä ruumistansa kohtaan, kun se luovutetaan ruumiinpaloittelijain revityttäväksi.

Yhdeksästoista luku.

Oleskeluni Shigatsessa.

Paitsi tekemällä vierailuja Tashi-lunpon luostariin vietin aikaani monin tavoin. Luonani kävi tuttavia ja monasti piirtelin tuntimäärin kansantyyppejä luonnoskirjaani, saaden kiitollisia aineksia pyhiinvaeltajista, kaupungin porvareista ja kulkureista sekä luostarin munkeista. Niistä on tässä teoksessa muutamia näytteitä.

Helmikuun 4. p:nä sain varsin odottamattomia vieraita; luokseni tuli Lhasasta eräs lama ja eräs virkamies! Kun devashung, hallitus, oli saanut Hladshe Tseringin kirjeellisen ilmotuksen tulostani Ngangtse-tsolle, olivat Kiinan lähettiläs ja Tibetin hallitus yhdessä neuvoteltuaan lähettäneet nämä kaksi herrasmiestä rientämään järvelle. He olivat saaneet ihan vääriä tietoja matkani suunnasta, kenties siitä syystä, että meidän marssintamme ristiin rastiin Ngangtse-tson jäällä oli eksyttänyt paimentolaiset. Siten olivat he kolmen viikon ajan etsineet meitä, Dangra-dshum-tso'nkin rannoilta, kunnes olivat lopulta saaneet selville, että me olimme jo aikoja sitte vetäytyneet kaakkoon. Vaihtaen hevosia kiirehtivät he jäljessämme, kuulustellen matkamme suuntia, ja kiire olikin kova, sillä heille oli annettu käsky pakottaa minut ehdottomasti palaamaan samaa tietä takaisin pohjoiseen! Mutta he pääsivät Shigatseen vasta 36 tuntia myöhemmin kuin me, ja toinenkin miehistö, joka oli Lhasasta lähetetty suorempaa tietä matkamme ehkäisijäksi, oli kokonaan kadottanut jälkemme siinä vuorten ja laaksojen sokkelossa, johon olimme tunkeutuneet.

Heiltä kuulin, että Hladshe Tseringiltä oli riistetty virka, arvo ja koko omaisuus, hänen kun epäiltiin olevan minun lahjomani. Turhaan he muuten selittelivät, että Lhasan sopimuksen mukaan ainoastaan Dshatungin, Gyangtsen ja Gartokin markkinapaikat olivat europalaisille avoimet, nekin määrätyillä ehdoilla, joten minun, kiellettyä tietä tulleena, piti pyörtää takaisin. Minä puolestani tashi-laman suosioon vedoten väitin tahtovani tutkia koko Tibetin.

He eivät olleet heti kaupunkiin tultuansa ilmottautuneet minulle siitä syystä, että tahtoivat ensin vakoilla minun puuhiani ja tuttavuuksiani, sillä jos meillä havaittaisiin olevan ystäviä, niin oli tietysti annettava nämä ilmi! Mutta muuten he olivat kylläkin mukiinmeneviä vieraita ja antoivat mielellään kestitä itseänsä teellä ja paperosseilla. Seuraavinakin päivinä he kävivät minua useasti tervehtimässä; heidän jääpymisensä Shigatseen osotti kuitenkin, että sekä tibetiläinen hallitus että kiinalaiset olivat kohdistaneet huomionsa minuun. Vaivasin aivojani aprikoimalla, miten tämä kaikki päättyisi.

Palatessani helmik. 15. p:nä eräistä ratsastusleikeistä tapasin asunnostani ison postilähetyksen majuri O'Connorilta ja luin kiihkeällä innolla uudet kirjeet kotoani ja ystäviltäni Intiassa, lady Mintolta, eversteiltä Dunlop Smithiltä ja Younghusbandilta sekä O'Connorilta itseltään, joka mitä herttaisimmin toivotti minut tervetulleeksi ja lausui toivovansa meidän tapaavamme toisemme pian. Hän oli ystävällisyydessään liittänyt postini mukaan kaksi laatikkoa, joissa oli säilykkeitä, kakkuja, leivoksia, whiskyä ja neljä pulloa samppanjaa. Minä yksinäni teltissäni Tibetissä samppanjaa maistelemassa! Jokaiseksi päivällisekseni, niin kauvan kuin varastoa riitti, tyhjensin yksinäisyydessäni lasillisen majuri O'Connorin terveydeksi.

Monena kertana olin luostarissa tavannut herttua Kung Gushukin ja kiittänyt häntä siitä, että hän ystävällisesti oli lähettänyt postini järville. Mutta vasta maaliskuun 7. p:nä kävin vieraisilla hänen upeassa, loistavasti sisustetussa asunnossaan, jonka vastaanottosalin eräällä seinänvierellä on vasituinen valta-istuin tashi-lamaa varten, hänen käyttääkseen silloin kun käy tervehtimässä nuorempaa, 21-vuotiasta veljeänsä. Kung Gushuk on hyvin ujo; hän on ilmeisesti mielissään, kun vieras puhuu ja hän itse saa säästää omia niukasti varustettuja aivojansa. Intiasta, jonne hän oli saattanut korkeata veljeänsä, oli hänellä hyvin epäselviä muistoja; koko matka näytti päilyvän hänen mielessään käsittämättömänä unennäkönä. Aikomastani matkasta hän ei käynyt lausumaan mitään mielipidettä, mutta sanoi suoraan, etteivät lamat mieleltään nähneet minun niin usein oleilevan Tashi-lunpossa. Hänen puolisonsa oli tiedusteluttanut minulta, enkö piirtäisi hänen muotokuvaansa, ja minä pyysin nyt saada tietää, milloin se kävisi päinsä. Milloin tahansa. Poistuessani seisoi armollinen rouva muodinmukaisesti noettuine hovinaisinensa avoimella kuistilla. Kohdistin kohteliaan tervehdyksen tuonne ylös ja lumosin kai hänen armonsa ohimennen mutta se ei ollut sen vaarallisempaa: hän oli jo elähtänyt, sillä hän oli kuulunut Kung Gushukille yhteisesti erään vanhemman veljen kanssa, joka oli kuollut paluumatkalla Intiasta Sikkimissä. Hänen sanotaan olevan huonekunnan ohjaksissa ja pitävän raha-asioita kunnossa. Ja se onkin välttämätöntä, sillä Kung Gushuk viettää hurjaa elämää, on korvia myöten velkaantunut ja pelaa uhkapeliä! Se on tashi-laman veljelle sopimatonta.

Vasta maaliskuun 22. p:nä tuli muotokuvan piirtämisestä tosi. Herttuatar on kookas ja hiukan tursistunut, ja väitti olevansa 33 vuoden vanha — minä korotin ikärajan 45:ksi. Ihon väri on vaalea ja riutunut, silmien valkuainen kiilloton. Hän oli tilaisuutta varten pyntännyt ylleen koristuksia mitä suinkin mahtui; ystävällisesti ja herttaisesti tarjoutui hän istumaan kuinka kauvan tahansa, kunhan vain kuvasta tutisi hyvä, vakuutteli hän. Niissä puuhissa ja talon huoneitten katsastelussa menikin neljä tuntia; lopulta olin jo niin läheisissä väleissä perheeseen kuin olisimme tunteneet toisemme lapsuudesta asti.

Kirjani alussa olen lyhyimmiten maininnut millaisia vaikeuksia englantilaiselta taholta oli asetettu eteeni, ja kertonut, miten liberaalien hallitus Lontoossa ei ainoastaan ollut evännyt pyytämiäni etuja, vaan myöskin yrittänyt saada koko matkaani peräytetyksi. Tästä syystä olin nähnyt itseni pakotetuksi tekemään suunnattoman kaarrokseni koko Tshang-tangin halki, jossa monet kerrat jouduttausimme hengenvaaraan ja kärsimme suuria vaurioita. Sitte kohtasimme tibetiläisten heikon vastarinnan, mutta pääsimme kuitenkin Shigatseen: oli pelkkää onnea, että meitä vastaan lähetetyt vartiot eivät olleet kyenneet meitä löytämään. Hiljakkoin olivat Tibetin hallituksen edustajat huomauttaneet minulle, etten ollut oikeutettu viipymään Tibetissä, vaan että minun oli poistuttava maasta. Ja kuin eivät Englannin, Intian ja Tibetin hallitukset olisi minulle riittäneet, ilmestyi helmik. 18. p:nä Kiinankin hallitus näyttämölle! Olin neljää yhtynyttä hallitusta vastassa ja toivottelin kaikkea politiikan ja valtiotaidon nimeä kantavaa sinne missä pippuri kasvaa.

Yllämainittuna päivänä saapui luokseni nuori kiinalainen Duan Suän; hänet oli lähettänyt Kiinan Gyangtseen nimitetty valtiollinen asiamies Gav daloi. Minulle huomautettiin Englannin ja Kiinan välillä tehtyä sopimusta, jonka mukaan yhdenkään vieraan vallan edustajan tai asiamiehen ei ollut sallittua käydä Tibetissä. En saisi millään ehdolla matkustaa Gyangtseen, kun jo olin ilman passia luvatta tunkeutunut Shigatseen saakka, ja minulle oli muka avoinna ainoastaan sama tie, jota olin tullutkin.

Olin suunnitellut ja halunnut tavata O'Connoria; tunsin hänet kuulopuheelta varsin hyvin, hän oli osottanut minua kohtaan suurta ystävällisyyttä, ja minä tiesin, että hän oli niitä aniharvoja, jotka perusteellisesti tuntevat Tibetin. Olimme tulostani asti olleet ahkerassa kirjeenvaihdossa keskenämme, minä olin selittänyt hänelle senaikaiset ajatukseni ison vuoriston läntisestä jatkosta, ja O'Connor oli vastannut, että hän oli aina kaipaillut päästä Tibetin laajoihin tuntemattomiin sisäosiin ja jo kauvan olettanut, että Tsangpon pohjoispuolella on valtainen vuoristo. Tunsin tätä vielä vaillinaisesti, ja senvuoksi olin ehdottanut O'Connorille, että siitä lähtein nimittäisimme tuota vuorijonoa Nien-tsheng-tang-la'ksi sen korkean huipun mukaan, joka kohoaa Tengri-norin etelärannalla. Minulle olisi ollut mitä tärkeintä tavata juuri nyt sellainen mies kuin majuri O'Connor.

Mutta aloin älytä, että joutuisin Gyangtsessa vielä vaapperampaan asemaan kuin Shigatsessa. Niin kauvan kuin oleskelin Shigatsessa eivät kiinalaiset tienneet, mitä minulle tehdä; Gyangtsessa olisin joutunut suorastaan sopimuspykälien alaiseksi ja saattanut häätyä vetäytymään takaisin etelää kohti Intiaan. Ja kun vastasin omilla käsityksilläni sopimuksen tarkotuksesta, niin toi minulle helmik. 27. p:nä Gavin pikalähetti sen viestin, että minut Kiinan hallituksen käskystä heti vangittaisiin, jos saapuisin Gyangtseen, ja toimitettaisiin sotilasvartion saattamana Intian rajalle. Myöhemmin kuulin, ettei hänellä ollut ainoatakaan sotamiestä ja että hän, vaikkapa hänellä olisi ollut käytettävissään koko Kiinan armeijakin, ei olisi kuitenkaan voinut käyttää niitä minua vastaan, jos oleskelin Englannin asiamiehen vieraana Gyangtsessa. Vastasin kuitenkin, että lähtisin kernaasti liikkeelle, mutta luoteiseen päin, jos Gam voisi hankkia minulle riittävän ison karavaanin!

Maaliskuun 1. p:nä kävi luonani Ma, joka oli pitkin aikaa poikkeillut teltissäni, mutta oli nyt joutunut ihan suunniltaan. Lhasan "amban lien" oli ankarasti moittinut häntä siitä, ettei hän 1000 alkuasukas- ja 150 kiinalaisen soturin päällikkö, ollut hoitanut velvollisuuksiansa siksi ymmärtävästi ja valppaasti, että olisi estänyt minut hiipimästä Shigatseen. Hänenkin piti saada minut heti lähtemään kaupungista, ja hän pyysi minua nyt ilmottamaan varman päivämäärän. "Ei hätää", vastasin minä. "Ensin täytyy karavaanin olla valmiina, päästäkseni Tshang-tangin kautta takaisin." Myöskin munkkeja oli Lhasasta käsin neuvottu karttelemaan minua mikäli mahdollista. Asemani oli niin epävarma, etten jättänyt yrittämättä mitään ponnistuksia. Vastausta saamatta sähkötin Englannin pääministerille, samalla kun Pekingissä Ruotsin lähettiläs hra G.O. Wallenberg ja kreivi Otanin toivomuksesta Japanin lähetystö koettivat taivutella Kiinan hallitusta myöntämään minulle passin ja lupakirjan.

Välillä kävi tashi-lman lähettämänä Tsaktserkan iltahämärissä salakähmää tutustuttamassa minua sisäiseen tibetiläiseen politiikkaan, valitellen Kiinan vallan merkillistä nousua Tibetissä silloin kun kuitenkin englantilaiset olivat voittaneet sodassa Tibetiä vastaan. Dalai-laman pitkällinen poissaolo tuotti tashi-lamalle mitä suurinta levottomuutta. Heti Intiasta palattuaan oli hän lähettänyt dalai-lamalle lahjoja ja kirjotellut useita kirjeitä, milloinkaan saamatta vastausta. Dalai-lama oli ollut hänen opettajansa, ja hänen mieltään karvasteli, kun hän ei kyennyt pakolaista auttamaan. Lhasan viranomaiset puolestaan olivat raivoissaan tashi-lamalle ja väittivät, että tashi-lama oli antanut englantilaisten lahjoa itsensä pysymään erillään sodasta.

Kesken kaiken sain maaliskuun 5. p:nä merkillisen kirjeen Gav daloilta. "Kaikessa hiljaisuudessa" hän neuvoi minua kirjottamaan Tshang Jin tangille, Tibetin keisarilliselle kiinalaiselle ylivaltuutetulle, ja amban lien Jy'lle Lhasaan, ja pyytämään heidän ylhäisyyksiänsä erityisenä armon-osotuksena suomaan minulle luvan lähteä Gyangtsen kautta Sikkimiin; hän ei epäillyt heidän suostumuksestansa. Ensin oli hän minulle kirjottanut saaneensa hallitukselta käskyn vangituttaa minut, jos tulisin Gyangtseen; nyt hän itse neuvoi minua siihen? Kuulin sitte toisaalta, että hän oli Lhasasta saanut ohjeen kirjottaa näin, siellä kun peljättiin, ettei minusta enää ollenkaan päästäisi eroon, jos minun sallittaisiin paluumatkaani varten tunkeutua sisemmä Tibetiin. Ma ilmotti minulle saaneensa käskyn pitää aina varallani pikalähettejä, jotka viidessä vuorokaudessa toimittavat kirjeen Shigatsesta Lhasaan.

Kirjotin heidän ylhäisyyksillensä kernaasti lähteväni matkaan Tsangpon pohjoisrantaa myöten, missä oleksii paimentolaisia. Jos he halusivat suoriutua minusta, niin ei heidän tulisi vaikeuttaa matkasuunnitelmiani nyt, kun kerran olin näin pitkälle joutunut, vaan pikemmin auttaa minua kaikin tavoin. Tällä tavoin sain lähtöäni hoputtelemaan tulleet viranomaiset odottamaan kymmenen päivää vastausta Lhasasta. Asemani alkoi yhä enemmän muistuttaa vankeutta, vaikkakin minusta tahdottiin kaikin mokomin päästä eroon. Maaliskuun 4. p:nä olin viimeistä kertaa käynyt Tashi-lunpossa. Nyt oli luostari minulle suljettu, kun minua oli kiinalaisten epäluuloja peljäten nimenomaan pyydetty lakkauttamaan käyntini. Pyysin saada vielä tarkastaa ngakangia, varushuonetta, jossa pukuja ja naamioita säilytettiin. Kun sekin sanottiin mahdottomaksi, niin sovimme lopulta, että minulle näytettäisiin puutarhassani joitakuita pukuja, naamioita ja soittokapineita, jolloin myös saisin tilaisuuden piirustaa niitä. Ne tuotiin öiseen aikaan.

Maaliskuun 10. p:nä saapui Tashi, mukanaan viimeiset 13 jakiani niin lopen uupuneina, että ne luovutettiin pilahinnasta eräälle kauppiaalle. Jouduin yhä eristetymmäksi, kukaan ei enää uskaltanut seurustella kanssani; Ma pysyttelihe loitolla, Lobsang Tsering oli tietymättömissä, Tsaktserkania piti pyydellä, jos mieli häntä tavata. Asemamme oli jännittävä, mutta samalla huvittavakin. Oli selvää, että kerran lähtisimme Shigatsesta, mutta mitä kohti? Olin jo kaikille asianomaisille kieltäytynyt lähtemästä Gyangtseen tai Katmanduun (Nepalin pääkaupunkiin), kuten Ma oli minulle esittänyt, ja mahdotonta oli ajatella saada Shigatsessa varustetuksi karavaania sellaista, että sillä hirviäisi lähteä samoamaan Tshang-tangin halki. Ainoana päämääränäni oli Tsangpon pohjoispuoli, missä mitä tärkeimmät löydöt odottelivat minua. Itä-Turkestaniin en voinut mennä, sillä Gav oli ilmottanut Kiinan hallituksen tehneen passini mitättömäksi, kun olin käyttänyt sitä väärällä seudulla. Ladakejani en voinut lähteä viemään Kiinaankaan, mutta päätin, että jos minut pakotettaisiin lähtemään tästä englantilaisten tapaamattomasta turvapaikastani Sikkimiin, niin vapauttaisin ladakit palveluksestani ja matkustaisin sitten yksinäni Pekingiin tekemään mandariineille selkoa asemasta!

Lhasan herrat tulivat täsmälleen maaliskuun 15. p:nä taas luokseni kuulustamaan lähtöpäivääni. Vastasin, etten voinut päättää siitä mitään ennen kuin tietäisin minne päin kulkuni kääntyisi. Jos minun pitäisi lähteä Tshang-tangin kautta, niin tulisi heidän varustautua pitkälliseen odotukseen, ohjeittensa mukaisesti tarkoin vartioidessaan jokaista askeltani; voisivatpa siinä tapauksessa kaikessa rauhassa ostaa talon ja mennä naimisiin. He valittivat nyt itsekin Kiinan vallan suurta lisääntymistä Tibetissä, se kun oli kokonaan syrjäyttämässä englantilaisen vaikutuksen maan asioihin, ja arvelivat, että uuden ankaran kurin Lhasassa herättämä kiihtymys yksistään on tehnyt minulle mahdolliseksi matkustaa huomaamattomana Tibetin poikki.

Asemani valkeni vihdoin maaliskuun 19. p:nä. Ma'lla oli ollut neuvottelu molempien Lhasan herrasmiesten ja Shigatse-dsongin viranomaisten kanssa. Jälkimäiset pistäytyivät luokseni ja pyysivät nyt puolestaan tietoa siitä, minne aijoin matkani suunnata. Vastasin: pitkin Raga-tsangpoa sen lähteille asti! Neuvottelun osanottajat olivat nähtävästi päättäneet ottaa vastuulleen sen, että lähtisin länttä kohti. Mutta he vaativat lujasti, että minun täytyisi samota Dshe-shungiin ihan samaa tietä kuin olin tullutkin, siis Tanakin ja Rungman kautta, koska he muutoin kohtaisivat ikävyyksiä.

Kun siten oli sovittu, ettei minun tarvinnut matkustaa Gyangtseen, lähetin Muhamed Isan viemään majuri O'Connorille kaikki karttani, piirustukseni ja siihen asti saavuttamani tulokset; koko lähetys saapui sittemmin vahingoittumattomana eversti Dunlop Smithille Kalkuttaan. Toistamiseen vaihdatin vielä yksin tein 3000 kultarupiita hopeaksi, ja lähetin jäähyväiskirjeet ystävilleni ja omaisilleni.

Innostuneena riensi maaliskuun 20. p:nä Ma luokseni, kädessään Tshang Jin tangin isolla punaisella sinetillä varustettu kirje. Kohtelias kiinalainen valtiomies selitteli siinä mitä imartelevimmin sanoin, miten mahdotonta oli vastoin Englannin kanssa tehtyä sopimusta sallia minun matkustaa mitään muuta tietä kuin mitä olin tullutkin, siis Tshang-tangin kautta. Ma tunsi kirjeen sisällön ja kysyi, pysyinkö vielä päätöksessäni lähteä Raga-tsangpon vartta ylös. Siinä tapauksessa oli minulle tie avoinna. Tyytyväisyyteni salaten vastasin myöntävästi, vaikka se tie oli vastoin hänen ylhäisyytensä kirjettä. Nyt vain piti kahden dsongin herran huolehtia muonituksesta — kuten hänen ylhäisyytensä oli kirjeessään ilmottanut käskeneensä viranomaisten kaikkialla tekemään!

Tuossa tuokiossa tulivat nyt Shigatsen viranomaiset erinomaisen kohteliaiksi ja riensivät vieraskäynneille luokseni, nähtyänsä että Tibetin maallisissa asioissa mahtavin mies mielisteli minua ja autteli matkaani. Kartanolleni tuotiin kuusi säkillistä tsambaa, säkillinen riisiä ja kaksitoista teetiiltä, ja minulta tiedusteltiin, kuinka monta hevosta me tarvitsisimme. Vastasin kerrassaan 65, ollakseni runsaasti varattu; he vetäysivät pois niin hiljaisesti, kuin olisivat itsekseen ajatelleet, että määrä oli toki melkoisen iso!

Muhamed Isa palasi maaliskuun 24. p:nä, tuoden hopeasäkin, uutta postia ja kaikenlaista majuri O'Connorin tavalliseen ystävälliseen tapaansa lahjottamaa tavaraa. Ehtoopäivällä suuri kokous: Ma, molemmat Lhasan herrasmiehet, koko Shigatse-dsong ja Tsaktserkan, runsaasti 20 virkamiestä, 100 palvelijaa, kiinalaisia sotamiehiä ja uteliaita, jotta koko pihattoni oli väkeä täynnä. Uusi passi luettiin minulle juhlallisesti. Siinä oli lueteltu paikat, joiden kautta minun oli mentävä: Raga-tsangpo, Saka-dsong, Tradum, Tuksum, Gartok, Demtshok, ja Ladakin raja. Minä en saisi viivyskellä yhdessäkään ainoassa paikassa, minun täytyi pitää pitkiä päivämatkoja ja samota suoraa suuntaa Brahmaputran ja Induksen laaksossa. Pidin epäkäytännöllisenä intellä näitä ohjeita vastaan; sanaakaan ei mainittu Tsangpon pohjoispuolella olevasta maasta, jossa minä oletin ison vuoriston olevan. Mutta ajattelinpa itsekseni, että kaiketihan tavalla tahi toisella saisimme itse suunnatuksi retkikuntamme sinne, ja päätin toimittaa heille joka tapauksessa runsaasti vaivaa ennen kuin minusta suoriutuisivat. Kahden kiinalaisen — toinen heistä Tashi-lunpon Labrangin virkamies, toinen Shigatse-dsongin — piti ensinnä saattaa meitä, sitte alottaisi neljä muuta vuoronsa. Saattue esiteltiin minulle. Herrat tahtoivat jo huomenissa lähdettäväksi taipaleelle, mutta minä selitin tarvitsevamme vielä kaksi päivää varusteluihin. Kaikki heidän kiireisesti hankkimansa muonavarat punnitutin sitte ja maksoin.

Ruskea penikkana karavaaniini otettu narttuni toimitti 25. p:n aamuna pikku välitapauksen, joka ei tosin ollut odottamaton. Sivistymättömät käsitteet telttini pyhyydestä olivat jo pitkän aikaa pysyttäneet koiraa loitolla siitä. Mutta nyt, istuessani juuri kyhäämässä viimeistä kirjettäni, se tuli sisälle ja raapi etukäpälillään yhteen teltin nurkkaan kuopan, vinkui tuskallisesti, laski päänsä polvelleni ja näytti kovin onnettomalta, kuin olisi tahtonut minulle selittää, kuinka avuttomalta hänestä tuntui. Ennen kuin älysinkään — makasi kaksi pikkaraista penikkaa vikisten jaloissani!

Nuoren emon nuoleskellessa esikoisiansa kuvaamattoman hellästi, laati Muhamed Isa perheelle pehmeän vuoteen. Sille oli koira tuskin asettunut, kun vielä kaksi vikisijää ilmestyi tähän ihmeelliseen maailmaan. Saatuaan runsaan liha-aterian ja kulhollisen maitoa kierähti se hyvin suojattujen pentujensa keralla nukkumaan. Uudet penikat ovat sysimustia, ja pieniä kuin rotat. Minä ostin niille vasun, jossa niiden piti matkustaa, kunnes kykenisivät omin koivin seuraamaan karavaania, tullakseen oikeiksi karavaanikoiriksi. Olimme täälläkin turhaan yrittäneet hankkia joitakuita hyviä koiria, sillä meidän ngangtse-tsolaiset kulkurimme olivat kyllä kelpo vahteja, mutta vähemmän miellyttäviä seuralaisia. Nyt oli meillä äkkiä kokonainen seurue, ja hauska oli niiden kehittymistä tarkkailla. Tästälähtein sai emo aina asustaa minun teltissäni ja meistä sukeusi maailman parhaat ystävykset, sillä minä hoivailin pentuja yhtä hartaalla huolella kuin itse emäkin. Mutta sivullisia se ei likelle laskenut.

Kartanollamme vallitsi hirmuisen hoppuinen hyörinä. Raskaat kantamukset nuoritettiin, miehille varattu riisi ja tsamba sekä hevosten ohrat ommeltiin tarkasti punnittuihin säkkeihin; torilta tuotiin kiinalaisia makarooneja, kaalinkeriä, sipuleita, hienoja vehnäjauhoja, mausteita, perunoita ja niin paljon munia kuin saatavissa oli. O'Connorilta saamani kirjat yksistään täyttivät kokonaisen arkun; luettuani heittelisin ne yksitellen tien oheen.

Lähtöpäiväni aattona, 26. p:nä, saapui Lhasasta nuori Tshumbissa toimiva, erinomaisen hienokäytöksinen ja sorea kiinalainen virkamies Ma Tshi Fu, tuoden terveiset heidän ylhäisyyksiltänsä. Hän pahoitteli, ettei ollut saanut tilaisuutta osottaa minulle vieraanvaraisuutta, ja pyysi, etten luulisi saattuettani vartioksi, vaan suojelusvartioksi, jolla oli käsky palvella minua parhaansa mukaan! Ma Tshi Fu toi myös amban lieniltä hyvin kohteliaan kirjeen, jossa valitettiin sopimuksen järkähtämättömyyttä. Aina ovat kiinalaiset minulle olleet kohteliaita ja hienotuntoisia. He olivat maan herroja, eikä minulla ollut oikeutta kuljeskella Tibetissä. Kuitenkaan eivät he koskaan käyttäneet kovia sanoja, saatikka voimakeinoja, joita heillä oli tarjona, vaan menivät vieraanvaraisuudessaan niin pitkälle kuin heille omaa maataan kohtaan tunnollisia ollessaan kävi mahdolliseksi. Sen vuoksi on minulla heistä mitä parhain ja mieluisin muisto tältä matkalta kuten edellisiltäkin.

Illalla jätin jäähyväiseni hyvälle Ma'lle, lahjotin hänelle kolme kelpaamatonta hevosta, jotka kuitenkin saattoi hyvällä hoidolla pelastaa, ja kiitin häntä kaikesta minulle osottamastansa ystävällisyydestä. Kaikki, jotka olivat meitä palvelleet, saivat melkoisia rahalahjoja, ja Kung Gushuk, pyynnöstään, 45 rupiita puutarhansa vuokraa! Ilolla olisin antanut hänelle moninkertaisesti tuon summan niistä unohtumattomista päivistä, jotka olin viettänyt unestaan heräävien kevättuulien huminassa soleitten poppelien juurella.

Maaliskuun 27. p:nä herätettiin minut varahin. Nousin ratsaille Robertin, Muhamed Isan ja kolmen suojelusherrani saattamana; neljäs oli lähtenyt jo edellä karavaanin mukana. Muhamed Isa sai viedä tashi-lamalle sydämellisimmät hyvästini ja lausua hänelle toivomukseni, että hänen elämän-uransa pysyisi aina niin onnellisena ja heloittavana kuin se oli tähän asti ollut. Oiva karavaaninjohtajani toi mitä ystävällisimmät tervehdykset tashi-lamalta takaisin, sekä hänen lahjottamansa jumalankuvan ohella, pyhäinjäännöksenä säilytettäväksi ison silkkikadahin. Ratsastimme kiinteänä jonona viimeisen kerran kaupungin kiellettyjä katuja ja näimme luostarin kullattujen temppelikattojen katoavan dsongin taakse.

Kahdeskymmenes luku.

Raga-tsangpoa pitkin.

Oitis kun etenimme Njang-tshun poikkilaaksosta ja jouduimme Tsangpon laaksoon, sieppasi meidät riepoteltavakseen länsimyrsky, joka verhosi koko maiseman läpinäkymättömään tomusumuun. Virran pitkät lakkapäät laineet kuohahtelivat korkeina, jotta ei toista rantaa näkynyt. Hevoset olivat levottomat eivätkä tahtoneet suostua astumaan lautoille, mutta lopulta saimme sentään viedyksi ne onnellisesti virran yli. Minä ratsastin nyt jokseenkin kookkaalla ruskolla, jonka olin ostanut Shigatsessa. Pieni valkea ladakilaisheponi oli yhä vielä terve, mutta kaikesta työstä vapautettu. Ainoastaan kolme lehiläistä veteraania oli minulla enää jäljellä, kaksi hevosta ja yksi muuli. Robert oli ottanut ratsukseen yhden ngangtse-tsolaisen hevosen ja Muhamed Isa tukevan shigatselaisen kimon. Shigatsessa olimme sitäpaitsi ostaneet vielä kaksi muulia; muutoin kuljetettiin kuormastoa vuokratuilla hevosilla ja aaseilla.

Karavaani oli leiriytynyt Sadungin kylään Tsangpon pohjoisrannalle, mistä aamulla jatkoimme mitä ihanimmalla ilmalla. Asukkaat nimittivät Brahmaputraa sillä kohdalla Tamtshok-kambaksi ja sanoivat virran laskevan vielä kahden kuukauden ajan, mutta sitte nousevan ja heinäkuun lopulla tulvivan runsaimmillaan, peittäen silloin enimmän osan laaksonpohjukkaa ja kohisten majesteetillisena edelleen. Syyskuun lopulla vesiraja alenee, ja virta jäätyy näillä paikoin ainoastaan kylminä talvina.

Toinen leirimme oli tashi-laman puutarhassa Tanakissa, missä ennenkin. Saattueemme neljä herrasmiestä olivat ottaneet palvelijansa mukaansa ja pitivät itse huolta joukkonsa muonituksesta. He olivat kai saaneet lähtiessään määrärahan siihen tarkotukseen, mutta eleskelivät kuitenkin kyläläisten kustannuksella, syöden ja asuen ilmaiseksi ja ottaen joka päivämatkaa varten uudet hevoset niistä vuokraa maksamatta. Matkaraha siten säästyi koskemattomana ja he olivat senvuoksi varsin tyytyväiset toimeensa.

Kaksi päivää ponnistelimme jälleen kamalassa hietamyrskyssä, jälkimäisenä leiriytyen Rungmassa, mutta sitte etenimme paremmalla säällä yhäti Tsangpon vartta pitkin. Matkallani alituiseen keräilin asukkailta tietoja seudun maantieteestä, kulkuneuvoista, ilmanalasta, virran tavoista ja tuulten suunnista, mutta sellaisille yksityisseikoille ei ole tässä kirjassa tilaa. Maaliskuun viimeisenä päivänä tarkastelimme Tarting-gumpan luostaria, joka kohoaa valtaisella kukkulalla.

Minun täytyy tunnustaa, että hämmästyneenä hätkähdin luostarin "lhakangin" eli jumalainsalin pylväskäytävässä, sillä vaikka olimmekin Tashi-lunpossa nähneet monia jumalainsaleja, niin emme vielä niin avaraa, vanhaa ja salaperäisessä valaistuksessaan niin ihmeellisen tenhoisaa. Miten väririkas ja silti hillitty sävy! Suojama muistuttaa satuluolaa, jota katsellessaan tulee ajatelleeksi EIefantan kalliotemppeliä, mutta täällä on kaikki punaiseksi maalattua puuta, ja kattoa kannattamassa on 48 pilaria. Niiden kapiteelit on sivelty vihreiksi tai kullattu sekä varustettu runsailla aistikkailla kaiverruksilla, ja lakea koristavat omituiset orsi-ulkonemat, veistellyt leijonat, arabeskit ja köynnökset. Permanto on kivilevyistä, joiden rakoihin on vuosikausien tomu tallautunut, niin että se on sileä kuin asfaltti, päivänvalo tulee ketjuverkon kattamasta nelikulmaisesta lakeisesta. Suojamassa on valta-istuin tashi-lamaa varten, joka oli käynyt luostarissa kaksi vuotta takaperin ja jota odotettiin taas kahden vuoden kuluttua saapuvaksi. Melkein kahden metrin korkuisen rukouslieriön (korlon eli mankorin) ääressä istuu kaiken päivää lama, edessään jalankorkuinen pino irrallisia lehtisiä, joita hän selailee niin joutuisasti, samalla sanellen niiden sisällön, että käy ihmeeksi, kuinka hänen kielensä kerkiää seuraamaan mukana. Luostarin muissa loistokkaissa suojamissa kulkiessamme saimme yhä paremman käsityksen sen tärkeydestä.

Olimme kuulleet, että eräs 80-vuotias lama oli edellisenä iltana kuollut, ja minä pyysin saada katsastaa hänen kammiotansa. Pyyntöni evättiin selityksellä, että jotkut munkit parhaillaan lukivat kuolinrukouksia eikä heitä saanut häiritä. Kumminkin neuvottiin meille vainajan talo; menimme sinne ja koputimme portille, pitkän odotuksen kuluttua tuli eräs mies sitä avaamaan. Puolen pienestä pihasta vei musta teltti, jossa kaksi miestä ja yksi vaimo vuoli kahden jalan pituisia lastuja, joihin sitte kirjotettiin rukouksia ja pyhiä lauselmia. Näillä lastuilla oli määrä sytyttää vainajan polttorovio. Joku piirusteli uskonnollisia vertauskuvia ja ympyröitä paperilevylle, joka myös oli poltettavaksi tarkotettu. Matalat portaat noustuamme tulimme kapealle avonaiselle kuistille, jonka laidassa olevassa komerossa säilytettiin nahkakirstuihin sullottuina vainajan vaatteita; toisessa komerossa asusti hänen palvelijansa, joka nyt paineli puuleimasimella ja punaisella värillä rukouksia valkealle paperille. 700 semmoista paperisuikaletta oli määrä polttaa vainajan kanssa, ja rukoukset seuraavat hänen henkeänsä halki tuntemattoman avaruuden.

Täältä pääsimme hänen kammioonsa, joka oli hiukan enemmän kuin kaksin verroin minun telttini kokoinen. Kammiossa istui selin ristikkoakkunaan kaksi vanhaa munkkia. Heidän edessänsä oli pikku pöytä, jolle oli asetettu kuolinrukouskirjat. Permannolla keskellä kammiota istui kaksi muuta munkkia. Kaikkien neljän täytyi rukoilla kolme vuorokautta yötä päivää vainajan sielun puolesta. Kammio, jossa oli yksi pylväs, oli täynnä jumalankuvia, pyhiä astioita, lippuja ja kirjoja, ollen pieni museo.

Sohvavuode, jota punaiset uutimet osaksi verhosivat, oli siten asetettuna poikkiseinälle, että jalkopuoli oli akkunaan päin. Tällä vuoteella istui vainaja syvään kumartuneena eteenpäin ja ristissäsäärin; päivänvalo tuli hänen niskaansa. Hän oli kirjavaan pukuun vaatetettu, kengät jaloissa, kasvoilla ohut kadah ja päässä kruunun muotoinen, punaisen ja sinisen kirjava päähine. Hänen edessänsä oli jakkara jumalankuvinensa, maljoja ja kaksi pientä palavaa kynttilää.

Mutta tässä asussa ei häntä anneta tuhon omaksi. Hänet puetaan valkeaan kaapuun ja polville levitetään neliskulmainen liina, jolle on piirretty iso ympyrä ja muita vertauskuvallisia merkkejä, päähän pannaan paperikruunu, vangsha: keisarin kruunua muistuttava nelikulmanen röytäätön hattu. Siten sonnustettuna asetetaan hänet istualleen temppelin alapuolelle kunnaalle, jolla polttaminen tapahtuu. Joku lama vie hänen tuhkansa Kang-rinpotshelle (Kailas'ille), missä se pannaan pyhään tshorteniin.

Tämän Jundung Sultingin olivat hänen vanhempansa luovuttaneet Tarting-gumpan veljeskunnalle v. 1832, jolloin hän oli viisivuotias; hänen munkkinimensä oli Namgang Rinpotshe. Hänkin siis oli ruumiiksitulemismuoto, ja häntä pidettiin suuressa arvossa pyhyytensä, oppineisuutensa ja viisautensa tähden. Näiden ansioittensa perusteella korotettiin hänet poltettavaksi, kun taas toisten Tartingin munkkien ruumiit palotellaan. Tilaisuudessa oli saapuvilla hänen ainoa sukulaisensa, sisarensa, vanha kurttuinen eukko. Ruumiinvartijat söivät juuri päivällistänsä, joka oli levitetty pikku lavitsalle ja johon kuului kuivattua kylmää lihaa, tsambaa ja tshangia (olutta). He olivat tylsiä ja hämmästyneitä, eivät olleet koskaan europalaista nähneet ja epäröivät vastata kysymyksiini, istuunnuttuani permannolle heidän joukkoonsa muistiinpanojani tekemään. Huomasin kumminkin, että he olivat levottomia enemmän kuolleen kuin oman itsensä tähden. Määrätyistä 72 tunnista oli juuri kulunut 24, kun minä saavuin keskeyttämään sielumessun ja häiritsin sielua, joka oli vapautumaisillansa. Mutta Namgang Rinpotshe istui yhä hiljaa ajatellen loppumattoman selittämätöntä näkemystä, joka avautui rukouslauseesta: "Om mati moji sale do"; mutta niin kauvan kuin minä kammiossa viivyin ei minkään mitään jylhää ihmettä tapahtunut, ei ennusmerkkiä näkynyt.

Minä itse ajattelin sitä merkillistä ihmiskohtaloa, joka oli eilen päättynyt. Lapsellisena noviisina hän ainiaaksi jätti vapaan elämän mustien telttien ja laitumella käyvien karjojen välillä, lausui jäähyväiset maailmalle ja sen turhuudelle ja tuli jäseneksi munkkijoukkoon, josta ei nyt enää ainoatakaan ollut elossa. Hän oli nähnyt vanhempien toisen toisensa jälkeen kuolevan, nuorten miehiksi varttuvan ja uusia lupautuneita hän oli nähnyt hyväksyttävän. He vaelsivat aikansa temppelisaleissa, sytyttelivät kynttilät, täyttivät vesimaljat jumalankuvien edessä ja erkanivat sitte hänen luotaan, siirtyen uusiin kohtaloihin, jotka odottivat ikuisella vaelluksella Nirvanaan päin. 75 vuotta oli hän elänyt luostarille, asuen samassa kammiossa, jossa hän nyt ruumiina lepäsi. Miten monet kengänpohjat mahtoikaan hän tällä samaisella kivipermannolla kävellen kuluttaa! Seitsemäksikymmeneksiviideksi vuodeksi oli hän syventynyt pyhiin kirjoihin ja mietiskellyt sitä valoisampaa olemassaoloa, joka avautuu polttorovion tuonpuoleisessa elämässä. Seitsemänkymmentäviisi vuotta oli hän nähnyt länsimyrskyjen kaahaavan lentohietapilviä Brahmaputran laaksoa pitkin. Vielä eilen oli hän erkanemisen hetkellä kuunnellut temppelin kellojen kumahtelua, jotka isoilla haukansulilla koristeluilla kielillään olivat julistaneet hänen lähtevän matkalle tuolle puolen haudan. Horjuvin askelin oli hän sitte lähtenyt seuraamaan edeltäkäyneen veikkovainajansa epävarmaa polkua.

Toivottomalta, surulliselta ja synkältä näyttää semmoinen elämäntarina. Ja kuitenkin täytyy sillä, joka on uskonut päivänsä ja yönsä luostarimuurien hämärälle, olla uskollisuutta, vakaumusta ja kärsivällisyyttä, se elämä kun on vankeutta, jonka hän henkisesti sairastuneena miehenä on vapaaehtoisesti valinnut. Antaessaan elävältä muurata itsensä Tartingin pimeisiin asuntoihin on hän luopunut maailmasta, ja kun hänen polttorovionsa savu kerran kohoaa, täytyy sen kaiken oikeuden mukaan olla mieluinen suitsutus ijankaikkisen valta-istuimen edessä.

Kahdeksi päiväksi leiriydyimme me Dshe'hen eli Dshe-shung'iin ja menettelimme siis jo siinä hiukan toisin kuin matkapaperimme sanamuoto olisi sallinut; suojelusvartiomme ei toki asettunut vastaankaan. Ensimäisenä päivänä ratsastin Tugdän-gumpaan, joka on rivi kuutiomaisia, kaksikerroksisia taloja tummanharmaansinisine, valkea- ja punaviiruisine seinineen. Sanottu luostari kuulunee samalle lahkokunnalle kuin Tashi-lunposta lounaaseen päin sijaitseva kuuluisa Sekija, jonka lamoilla on oikeus mennä muutamilla ehdoilla yhden kerran naimisiin. Suoraan kaakkoon päin Tugdänistä on kukkuloiden väliin kätkeytyneenä pieni, köyhä nunnaluostari Gandän-tshöding. Julkipuolen keskikohdalta päästään vaatimattoman pääportin kautta dukangiin, hämärään temppeliluolaan, jonka kattoa kannattaa kuusi punaista pilaria sirosti leikattuine pylväänpäinensä. Pilareihin lyötyihin vaarnoihin on ripusteltu kurjia uhrilahjoja, rauta- ja muuta romua. Serkulha-kangiin eli kaikkein pyhimpään tulee valoa isommasta suojamasta, ja kun sekin on hämyinen, niin täytyy tuolla olla pilkkosen pimeä.

Luostarin 16 nunnaa kuuluvat Tashi-lunpon alueeseen, ja tashi-lama kustantaa heille kerran päivässä teen; muu toimeentulonsa täytyy heidän kerjätä telteistä ja taloista. Siksipä onkin muutamia heistä aina kierroksella. Nytkin oli ainoastaan viisi sisarta kotona, huonosti puettuja, likaisia keropäitä kaikki. Kaksi oli nuorta ja ujoa, toiset ryppykasvoisia vanhuksia, joiden alkujaan punaiset puvut olivat mustuneet liasta ja tahrautuneet keittiössä, viheliäisessä luolassa, jossa he viettivät suurimman osan päivästä. Luostareissa käydessäni jätin aina muutamia rupiita muistoksi, eivätkä asukkaat olleet koskaan liian pyhiä ottamaan jaloa metallia vääräuskoisenkin kädestä vastaan.

Koko laaja Dshen laakso on luostariketjun ympäröimä. Huhtikuun 2. p:ksi olivat kiinalaisemme ilmottaneet tulostani suureen Tashe-gemben luostariin, jonka 200 munkkia kuuluvat samaan lahkoon kuin Tashi-lunponkin munkkikunta. Meillä oli tunnin ratsastusmatka tähän pyhyyksien valkoiseen kaupunkiin, joka on rakennettu erään vuoriharjanteen juurelle. Runsaasti 100 luostariveljeä oli minua tervehtimässä pääportilla, opastaen minut kivetylle juhlakartanolle, joka on samanlainen kun Tashi-lunpossakin, kehyksenä pylväsaltaaneja, seinät somistetut lukemattomilla freskomaalauksilla Buddhasta, ja sielläkin on valta-istuin tashi-lamaa varten, hän kun pitää siellä kerran vuodessa messun. Kivestä ja puusta tehdyt portaat vievät eteispyhäköstä dukangiin, joka kuten tavallista on divaaneilla varustettu ja pilarien tukema. Kolmea seinää pitkin kulkee lehteri, josta riippuu kokonainen metsä raitisvärisiä aistikkaita temppeli- ja muita lippuja. Alttarien keskessä kohoaa Shakya Toba, Buddha, ja kuvapatsaiden eteen on asetettu joukko kiillotettuja messinkimaljoja, jotka säteilevät kuten kynttiläliuta, teroittaen hämärään saliin tenhoisen virran päivän; ja lampunvalon hohdetta. Maljat ovat täynnä kristallikirkasta vettä, jumalien juomaa.

Toisella sivuseinällä on komeroissaan kanoonisista teoksista valtaisimman kirjan, Kandshurin, kookkaat 108 nidettä; niteitä on siten sama määrä kuin rukousnauhassa helmiä. Tandshur, toinen kokoelma, joka ei ole kanooninen, käsittää 235 kookasta nidettä. Niinpä tarvittaisiin tibetiläisten molempien raamattujen kuljettamiseen kokonainen 150 hevosen karavaani; ainoastaan rikkaat luostarit kykenevät pitämään kirjastossaan molemmat. Herättäneepä munkeissa turvallisuuden tunnetta se tieto, etteivät muut kuin he itse ole perehtyneet näihin äärettömiin uskonnon aarteihin. Maallikko ei silloin pysty munkin kanssa väittelemään; hänellähän ei ole koskaan tilaisuutta tunkeutua noihin ijankaikkisiin totuuksiin.

Vieressä on kasang-lhakang, temppelisali, jossa on 16 pylvästä ja Shakya Toban kuvapatsas. Sali saa hyvän valaistuksen kattoakkunoista ja siellä loistaa kultaa ja arvoesineitä, kukkaköynnöksiä, uskonnollisia puita ja kultakoristeisia kiillotettuja lippaita. Sielläkin on tavattoman loistavasti nidottuja pyhiä kirjoja, jokainen on koruompeleiseen silkkiverhoon käärittynä. Vaskinen gong kajahtaa joka kerran, kun uhrimaljoihin kaadetaan raikasta vettä.

Mankang-lhakangin seiniä koristavat korkeiden jumalien kuvapatsaat, ja sen keskelle on asettu 3,5 metrin korkuinen, lattiasta kattoon asti ylettyvä rukouslieriö, jonka ympärysmittaan meni neljä minun sylimittaani sormenpäistä sormenpäihin laskien. Sen punainen ulkopinta on täynnä jättiläiskokoisia kultaisia kirjaimia; keskikohdalle on kuvattu piiri tanssivia jumalattaria. Samantapaisen pienemmän salin nimi on mankang-tshang. Sen rukouslieriön yläreunassa on puikko, joka lieriön jokaisella pyörähdyksellä lyö kellon kieleen. Eräs vanha lama istui sen edessä pitäen lieriötä rautaisen navan kahvaan sidotulla nuoralla lakkaamattomassa liikkeessä. Hänen ja erään toisen munkin tehtävänä on viipotella tätä kuvatusta koko päivä ja puolet yötä, eli päivännoususta keskiyöhön. Siinä istuessaan ja vääntäessään luki hän samalla rukouksia, mutta ei tavalliseen tapaan mutisten, — ei, hän mylvi niitä, ulvoi, epäselvin äännähdyksin, jotta vaahto pursusi huulille. Hän hikosi ja ähki, heittelehtien joka pyörähdyksellä hurjasti taaksepäin, sitte jälleen kumartuaksensa etukenoon. Hän oli, kuten minulle selitettiin, uskonnollisessa hurmiotilassa, eikä ottanut äänekkäintäkään huutoa kuuleviin korviin. Kaleeriorjan soutua pitäisin minä keveämpänä kuin tätä pelätintä, joka luolan pimennossa jauhaa loppuun vapaan ajatuskyvyn ja jonka väsymättömän pyörimisen ainoina todistajina voivat olla ainoastaan mykät, usmaiset jumalat. Katsoin kellooni: lieriön kello soi yhdeksän kertaa minuutissa; siis lähes 10,000 pyörähdystä ennen kuin puoliyö saapuu väsynyttä munkkia vapauttamaan. Ja lieriö sisältää miljoonia rukouksia, jotka siis joka päivä nousevat maan tomusta korkeuteen kymmenentuhatta kertaa.

Kokonaisen päivän vietimme tässä ihmeellisessä Tashi-gemben luostarissa, joka on Tashi-lunpon jälkeen minun näkemistäni tibetiläisistä luostareista rikkain ja kaunein, puhtauteen ja hyvään makuun katsoen on se niistä kaikista etusijassa. Temppelisalit saivat lukuisista akkunoista riittävästi valoa, ja puolipäivän aurinko paistoi herttaisesti pylväitten lomitse lumoavana valon ja varjojen karkelona, punahohteen ja kultaloisteen ihastuttavana värileikkinä. Joukko munkkeja istui sohvilla, puhellen saattoväkemme kanssa; auringon valossa ovat heidän muotonsa voimakkaan vaikuttavat, kun he itse punaisissa puvuissaan kuvastuvat punaista taustaa vasten. Toisia nojailee pylväisiin juhlallisina kuin togaan puetut roomalaiset senaattorit; päivänpaiste valelee heitä hehkullaan, samalla kun joukko heidän veljiänsä häipyy lehterien siimekseen. Ja kun auringon säteet sattuvat Buddhan puvun kultaan ja taittuvat kultaisen lotoskukan lehtiin, joiden teriöstä se kohoaa, hajoavat heijastukset tässä satumaisessa salissa niin, että pylväiden katvepuoletkin tulevat valoisiksi ja pylväät muistuttavat läpikuultavia rubiineja. Nämä valovaikutukset hämmennyttävät, ja katselija luulee joutuneensa vuorenkuninkaan saleihin.

Huhtikuun 3. p:nä jatkettiin matkaa täydellä todella edelleen länttä kohti miellyttävien kylien ja pienten luostarien ohi, ja taas lähestyimme Tsangpon rantaa eräässä kohden, missä heiluva köysisilta on pingotettu kahden vaapperan kivilohkareen välille. Veden juoksu on niillä paikoin vuolas; virta on tästälähtein ainoastaan 50 metriä leveä, monin paikoin sitäkin kapeampi; ja itse laakso on Dshe-shungin aukeaman yläpuolella ahtaaksi kuroutunut.

Huhtikuun 5. päivän päiväkäsky määräsi Muhamed Isan vuokrattuine juhtinemme ja kuormastoinemme leiriytymään siihen kohtaan, missä Raga-tsangpo laskee Brahmaputran ylävarteen. Meidän joukkomme taas ratsasti Tshuktshung-tshangin vähäistä solaa myöten ylös eräälle vuoriston haaranteelle, joka ulottuu pääjoen rantaan saakka. Sieltäkäsin avautui suuremmoinen näköala yli päälaakson ja joen, joka luikertelee kaksihaaraisena soran ja hiekan halki. Alhaalta näkyi aasikaravaaneja pieniä kuin pisteet, mutta niiden kulkusten kilinä täytti koko laakson helinällään. Solasta laskeutui tie laakson pohjaan niin äkkijyrkkänä, että meidän oli täytynyt palkata ylimääräistä väkeä kantamaan matkatavaroita. Koska hevoset eivät voineet niitä kuljettaen kiivetä alas jyrkkiä vuorenseiniä. Syrjäisissä pikku jokihaaroissa ui isoja tummia kaloja, joita onkimassa istui Shukkur Ali. Kolmen metrin korkuiset hiekkasärkät ovat aivan tavallisia; niiden tuulenpuoleiseen, itäiseen jyrkkään sivuun on monin paikoin muodostunut kuljuja.

Laakson suu avautuu lounasta kohti ja sen taustaksi muodostavat jyrkät vuoret lyhyine poikkilaaksoinensa sievän näköalan. Tämän laaksonsuun kautta juoksee Brahmaputra kohti Raga-tsangpoa, joka täällä alajuoksunsa varrella on tunnettu Doktshun nimellä, samalla kun pääjokea nimitetään Dam-tshu'ksi (Tamtshok). Mutta näiden jokien yhtymäpaikalla ei näkynytkään mitään telttejä, ja myöhemmin selitti minulle Muhamed Isa, ettei hän voinut paikalle jäädä, koska seutu oli aivan karu. Sen vuoksi ratsastimme edelleen Tangnan kylään, jossa on kymmenen kivitaloa. Kylän asukkaat viljelevät hernettä, vehnää ja ohraa, mutta sato on epävarma.

En tahtonut millään ehdolla jättää näkemättä näiden kahden virran yhtymistä, ja siksi käskin väkeni laskeutua Dok-tshu-laaksoa myöten seuraavana päivänä yhtymäpaikalle. Mutta siitäpä ei vartioväki halunnut kuulla puhuttavankaan. Matkapassissahan oli selvästi sanottuna, ettei minulla ollut oikeutta mielivaltaisesti kuljeksia edes takaisin, vaan oli minun matkustettava suoraa tietä Ladakiin. Lopulta he kumminkin taipuivat ehdolla, ettei poikkeamiseni saanut kestää yhtä päivää kauvemmin.

Aamulla toi Muhamed Isa veneen ja airot joelle, samalla kun muutamat palkatut ladakilaiset kantoivat jokien yhtymäpaikalle eilistä tietämme myöten nuoria, kirveitä, salkoja, paaluja ja muonavaroja. Kun tulin rantaan, odotti siellä jo vene valmiiksi kokoonpantuna. Astuin siihen erään tibetiläisen kanssa, joka tunsi virran ja käytti airoja niin kätevästi kuin ei olisi elinikänänsä tehnyt muuta. Mutta hän olikin tottunut omaa venettänsä Tangnan rantojen välillä ohjailemaan ja tunsi kulkuveden laakson alasuuhun.

Kulkumme joen vuolaassa juoksussa tuli kumminkin jännittäväksi ja seikkailurikkaaksi. Joen lasku ei nimittäin ole ollenkaan tasainen, vaan vaihtelee asteettain; matalat, kuohuvat vuolteet vuorottelevat syvien rauhallisten suvantojen kanssa. Vuorenseinämistä on isoja ja pieniä lohkareita syöksynyt jokeen, ja toisinaan näyttää niiden lomitse pujotteleminen mahdottomalta. Mutta soutaja tietää miten ohjata venettään. Lähimmän vuolteen kohina kuuluu jo hyvän matkan päähän, joten me tiedämme tarkkaavasti tähystää eteemme. Jotkut ladakilaisemme juoksevat rantaa myöten varottaakseen meitä, jos todellinen vaara uhkaa.

Kiitäen mennä viilettelee vene alas virtaa. Soutaja istui äänettömänä hampaitansa yhteen purren; painaen jalkansa lujasti veneen pohjaan otti hän airoilla niin voimakkaita vetoja, että känsäiset käsirystöset valkenivat. Olimme jo onnellisesti suoriutuneet useista vuolteista ja luisuimme nyt rauhallisesti tummanruskeaa vedenpintaa pitkin suvannossa, kun äkkiä alkoi taas kuulua varottavaa jymyä, mutta nyt voimakkaampana kuin ennen. Samalla huomasin kahden ladakilaisen varottavan meitä huudoilla ja viittauksilla.

Nousin ylös, katsahdin ympärilleni ja huomasin Dok-tshun jakautuvan kahteen haaraan, joiden vesi syöksyi valkeana vaahtona teräväsärmäisten kallionlohkareitten väliin. Paikka näytti läpipääsemättömältä, kivien raot liian ahtailta veneellemme, jonka pohja voi millä hetkellä hyvänsä repeytyä salakariin. Useiden semmoisten karikivien kohdalla pulppuili vesi kirkkaina kuplina, jotka särkyivät nopeasti, muuttuen vaahtoavaksi hyrskeeksi. "Jos hyvin käy, niin olen iloinen", ajattelin itsekseni, antaen soutajan menetellä mielensä mukaan. Heti jouduimmekin virran nieluun, joka ei enää vastustelemisesta huolinut, ja yhä nopeammin kiidimme molempia vuolteita kohti. Voimakkailla vetäisyillä pakotti nyt soutaja veneen kääntymään vasempaan haaraan. Rannalla seisoivat ladakilaiset sanattomina haaksirikkoamme odottaen, valmiina kahlaamaan meitä vuolteesta pelastaakseen. Veneemme tölmäsi jo ensimäistä lohkaretta vastaan, mutta silloin ohjasi soutaja sen syvemmälle vedelle ja siitä pieneen putoukseen, jonka alapuolella veneemme toinen kylki taas sai sysäyksen. Nyt laajeni väylä, mutta kävi samalla matalammaksi, niin että vene otti lakkaamatta pohjaan, onneksi kumminkaan vuotoa saamatta. Virta oli siksi voimakas, että se ikäänkuin huuhteli meidät kivien ja matalikkojen yli.

Jonkin matkan päässä yhdistyivät molemmat jokihaarat ja joki muuttui syväksi ja hiljaiseksi. Soutaja, jonka kasvoilla ei ollut ainoakaan väre muuttunut, ryhtyi taas soutamalla vauhtia lisäämään. Olimme vielä laakson pohjoispuolella. Mutta juuri kun pääsimme polvekkeeseen, missä joki kääntyy etelää kohti, kuohui ja kiehui taas vesi raivokkaampana kuin koskaan ennen, ja nyt selitti rohkea soutaja, että etemmä meno oli mahdoton. Hengitykseni salpautui nähdessäni valkeavaahtoisen veden särkyvän kosken aalloissa; olisi tarvittu enää sekunti, ja vene olisi armotta kumoon viskautunut. Mutta viime hetkessä ohjasi soutaja aluksemme vastavirtaan, pieneen poukamaan, ja me nousimme maihin. Paikalle rientäneet ladakilaiset vetivät veneen maata myöten kosken alapuolelle, mistä taas alkoi vesitie.

Nyt soluimme mukavasti pitkin etelärannan jyrkän kallioseinän vierusta, syvyyden vaihdellessa l,6 metrin ja vajaan jalan välillä. Minulla oli sauvoin, jolla loitontelin venettä rannasta. Taaskin vei virta meitä laakson pohjoispuolta kohti ja me keinuimme ja hyppelehdimme useiden kapeiden, hauskojen, enimmäkseen kohtalaisen syvien vuolteiden läpi. Siellä ja täällä raapaisee tosin veneemme pohjaan, mutta puinen köli väistää sysäyksestä. Erään keskellä virtaa kohoavan jättiläispaaden alapuolella muodostuu vetävä pyörre, johon olimme vähällä joutua. Pääsimme toki onnellisesti ohitse ja vihdoin saavuimme siihen paikkaan, missä Dok-tshu laskee lumesta syntyneet vetensä Brahmaputran aaltoihin.

Tämä syrjäjoki jakaantuu laskiessaan kahdeksi suistohaaraksi, joiden somerorannat ovat puolentoista metrin korkuiset. Päähaaran vasemmalle rannalle löimme paalun, johon sidottiin köyden toinen pää, ja toisen pään vein minä soutamalla toiselle rannalle, mitatakseni virran leveyden. Se oli 54 metriä. Sen jälkeen mittasin syvyyden yhdestätoista eri paikasta, aina yhtä pitkien välimatkojen päästä. Korkein siten saatu syvyys oli 1,3 metriä. Samassa paikassa mittasin Lythin virtamittarilla virran nopeuden pinnalta, keskivirrasta ja pohjalta. Kun nyt tuntee virran leveyden ja keskimääräisen juoksunopeuden, huomaa että Dok-tshun molempien haarojen kautta laskee vettä 33 kuutiometriä sekunnissa.

Siinä missä nämä molemmat virrat yhtyvät on Dok-tshu vuolas ja pauhaava, Brahmaputra taas hidasjuoksuinen, syvä ja tyven. Se on 46 metrin levyinen ja syvimmistä paikoin 4,67 metriä syvä. Uoma on siis sangen kapea ja onttoutunut, syöpynyt. Virtaava vesimäärä nousee 84 kuutiometriin sekunnissa, joten Tsangpo siis oli nyt ainoastaan puolitoista kertaa syrjäjokeansa suurempi. Paikka on 4013 metriä meren pintaa ylempänä.

Kun olin sanotut työt suorittanut, saivat ystävämme Tso Ting Pang jo Lava Tashi tulla mukanani lyhyelle soutumatkalle, jonka tein pääjoen laskusuuntaan. Kun taas nousimme maalle, eräälle ulkonemalle, oli väkemme sytyttänyt nuotion ja pannut pöytään parastansa, nimittäin kovaksi keitettyjä munia, kylmiä kananlihaleikkeleitä ja maitoa. Hauskassa sekalaisessa seurassa, johon kuului ruotsalainen, kiinalaisia, tibetiläisiä ja ladakilaisia, söimme myöhäisen päivällisen, keskellä suuremmoisinta, voimakkaimmin muovailtua maisemaa, mitä yleensä ajatella voidaan. Sillä aikaa kun toiset polttivat piippujansa ja hörppivät rasvaista teetänsä piirustelin minä luonnoksia tästä jättiläisportista, jonka kautta Brahmaputran vesipaljoudet vyöryvät itää kohti Dihong-laaksoon ja Assamin tasangoille. Olisin viipynyt täällä vielä kauvan, olisin katsellut kuinka tämä virta, joka ei koskaan kylläänsä saa, jokaisessa ohikiitävässä silmänräpäyksessä kantaa melkoisen vesiveron Dok-tshulta, mutta hämärä oli tulossa ja kuljettavanamme oli vielä pitkä paluumatka. Panimme sentähden veneen kokoon, sälytimme sen kuten muutkin matkatavarat vuokrattujen hevosien kannettavaksi ja läksimme ratsastamaan laaksoa ylöspäin. Mutta nytkin, kuten niin usein ennen, yllätti meidät pimeys. Edellämme kulki Rabsang kahden tibetiläisen kanssa. Nämä kolme lallattivat täyttä kurkkua. Kaikki olivat hyvältä tuulella. Ilma oli raitis ja miellyttävä. Tähdet tuikkivat kirkkaina, ja kiinalaishevosten kulkusten kilinä, joka sekottui iloisiin lauluihin, herätti vuorenseinissä uinailevan kimeän kaiun. Muutamassa vaarallisessa paikassa kylän lähellä, missä tie menee joen yli kiveämää myöten, tuli meitä vastaanottamaan väkeä paperilyhtyjä kantaen, pian sen jälkeen istuimme rauhallisina telteissämme, väsyttävän, mutta opettavan päivätyön suoritettuamme.

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Erakkomunkkeja.

Seuraavana päivänä nousimme hitaasti Dok-tshun laaksoa myöten luodetta kohti. Tie oli hurmaavan kaunis. Sen varrella voi lakkaamatta istahtaa villeistä vuorinäyistä rauhassa nauttimaan. Nyt en kumminkaan voi niissä viivähtää, sillä päiväkirjastani täyttyisi sivu sivun perästä, jos joskus aikoisin loppuun kuvata tämän matkan, jossa meitä vielä odotti paljon kovia kohtaloita ja ikäviä seikkailuja.

Useiden vuorien kukkuloilla näkyy muurien ja tornien raunioita. Selvästi huomaa, että muinaisina aikoina tämä laakso on ollut tiheämmin asuttua. Kahdessa paikassa antavat kallionsivut suojapaikan kitukasvuisille katajapensaille. Laakson pohjoispuolella on virta muinoin hionut kallioseinän alaosan, ja sen sileään pintaan on hakattu kaksi piirustusta, jotka muodostavat kahden Buddhakuvan hahmopiirteet ja ovat kylläkin taiteellisesti tehdyt. Läntinen niistä on kahden muun, huonosti näkyvän kuvan keskellä ja sen alla on kaikenlaisia kallioon hakattuja koristeita, köynnöksiä ja merkkejä. Kohta tämän paikan yläpuolelle leiriydyimme Lingon kylään eräässä taiteellisen kauniissa, viehättävässä laakson-aukeamassa.

Osa Lingon asukkaita muuttaa kesällä karjalaumoinensa kuuden jopa seitsemänkin päivämatkan päähän pohjoiseen päin, sillä Lingon ympärillä on maaperä karua ja satoon ei ole luottamista. Veneettä, kahlaamalla ei voida Dok-tshun yli kesäisin kulkea. Talvella menee kyllä joki jäähän, mutta harvoin niin kovaan, että se kantaisi. Mainitsemista ansaitsee vielä se seikka, että suoraan lännestä juoksevaan Dok-tshuun eli Raga-tsangpoon yhtyy täällä vanha tuttumme My-tshu, joka tuo sekunnissa 15,11 kuutiometriä vettä. Koko Dok-tshun vesimäärän olin edellisinä päivänä laskenut 33 kuutiometriksi. Erotus Raga-tsangpon ja My-tshun vesimäärän välillä on siten 18 kuutiometriä, joten My-tshu siis on ainoastaan Ragan syrjäjoki. Mutta toiselta puolen on huomattava, että Dok-tshu laskee useiden vuolaiden suistohaarautumien kautta My-tshuun, joka juoksee syvemmällä laaksossa ja on juoksultaan tasaisempi. Tältä kannalta katsoen pitäisi siis My-tshun olla pääjoki. Kysymystä voidaan pitää makuasiana.

Huhtikuun 8. p. oli ihana päivä. Kello 1 oli varjossa 11,4 astetta lämmintä. Meidän piti nyt tutustua lähemmin My-tshuun, jokeen, jonka me tunsimme ainoastaan kuulopuheelta. Sitä paremmin tunsimme sen idästä tulevan sivujoen, jonka yli olimme matkalla kulkeneet. Tapamme mukaan vaihdamme kuormaeläimiä melkein joka kylässä, missä leiriydymme, ja Robert itse maksaa niistä vuokran kylänväelle, jottei saattoväkemme saisi tilaisuutta pistää sitä omaan kukkaroonsa, ainakaan meidän läsnäollessamme. Tavallisesti kulkee karavaani jonkun matkan edellä ja kaksi kylänmiestä seuraa minua, antaen minulle tietoja seudusta.

Heti Lingon takana käännymme My-tshun laaksoon ja ratsastamme pohjoiseen päin, jättäen Raga-tsangpon laakson länsipuolelle taaksemme. Tie kulkee juuri käänteessänsä mahdottoman suuren graniittikukkulan yli, ristiin rastiin polveillen ylös ja alas pyöreiksi hioutuneiden möhkäleiden lomitse ja muodostaen paikoin porrasjaksoja, joita myöten eivät kuormitetut juhdat voi kulkea. Siksipä täytyy meidän kuormastoa kantamaan ottaa kylästä apuväkeä. Vasemmalla puolellamme soluu syvä, leveä, juoksultaan tasainen joki. Alas syöksyneet harmajat graniittilohkareet pistävät helakkoina tummanviheriästä vesitaustastaan, jossa uiskentelee ja pulahtelee mustaselkäisiä kaloja aivan siirtokunnittain. Eräässä graniittipinnassa näkyy buddhalainen kivipiirustus, jota aika on osittain hivuttanut. Nyt seuraa mani-keko toistansa. Korkealla, eräällä kalliopengermällä on pieni nunnaluostari, Gunda-tammo. Alhaalla taas kulkee ketjusilta joen yli, kahden tylpistyneen pyramiidin välillä. Silta on ainoastaan jalankävijöitä varten. Joessa, joka on uurtautunut syvälle rantapenkereittensä sisään, on vielä nähtävänä kaksi kirkkaanviheriätä jääkaistaletta. Uoma on muuten säännöllinen kun kanava. Erääseen kallioseinään muutaman sivulaakson suuhun on maalattu mustat kasvot, kooltaan kaksi metriä läpimitaten, silmät, nenä ja suu punaisiksi sivellyt.

Mitä ylemmä nousemme, sitä useammin tulemme huomaamaan, että kuljemme pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja jolla kulkiessa tavallista useammin "Om mani padme hum" kulkijan huulilta pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet punaisiksi sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu, väliin näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty ylevillä kirjoitelmilla, joiden hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuri liikkeen valtasuoni, joka on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla. Lakkaamatta kohtaamme jak- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä, ja oikealla päätänsä raapaisten, ja pistäen kielensä kauvas ulos suusta huutavat ne minulle: "Onnea matkalle, bombo".

Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä suuremmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi, voimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen kristallimainen liuskakivi. Tangin maakunnassa, jossa on useita kyliä korkealla virran yläpuolella, leiriydymme Lung-gandän-gumpan luostarin alapuolelle. Luostarissa on 21 munkkia, jotka kuuluvat gelugpa-lahkoon.

Vielä huhtik. 10. p:nä seurasimme My-tshun juoksua, sivuuttaen tuntemattomia kyliä ja luostareita. Nämä kylät ovat tavallisesti rakennetut sivulaaksojen suuhun, missä on parhaiten toivo saada kasteluvedestä hyötyä. Toktshalungissa oli äsken käynyt karavaani; siihen oli kuulunut runsaasti 100 jakia, joita naiset ja miehet ajoivat, osaksi myös ratsastivat. Tämä karavaani, joka oli myönyt Tangin tsambaa, oli tuolta länsitibetiläiseltä kultakaivokselta palatessansa viipynyt kolme kuukautta matkalla. Se oli kulkenut vuoriston yli vievää tietä, koska sen varrella oli jakeille sopivia laitumia. Niin saapuvat maan parempi-osaisten seutujen maaperän tuotteet paimentolaisille, jotka niitä vaihtavat villoilla, nahoilla ja suolalla. Lyhyen matkan tehtyämme leiriydyimme Ghe'hen, jossa on 19 taloa. "Angdi", soittaja, vingutti ja raappi siellä kaksikielistä soitintansa, vaimonsa meille tanssiessa.

Täältä kääntyi shigatselainen vartioväkemme takaisin, jätettyään passimme juhlallisesti neljälle uudelle miehelle, joiden johtajana oli Tangin gova. He olivat tehneet meille erinomaisia palveluksia, siksi annoinkin heille hyvät todistukset ja juomarahat. Tyytyväisinä lupasivat he rukoilla minun puolestani elämänsä loppuun asti.

Huhtikuun 13. päivän matkamme vei meidät My-tshun laaksoon, johon tulimme ikäänkuin rotko- tai luolatielle, joka on kaivettu hienorakeiseen graniittiin, porfyriin ja kristallimaiseen liuskakiveen. Se on suuremmoisimpia näköaloja, mitä olen koskaan nähnyt. Kuljimme oikeaa, läntistä joenrantaa, jossa äkkijyrkät, valtaavat kalliot kohoavat kuten vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat. Vasempaakin äyrästä pitkin kulkee jalkapolku, joka näyttää tavattoman vaaralliselta, se kun pujotteleikse korkealla pitkin kallioseinää. Länsisivulla avautuu sivulaaksoja, joiden taustalla näkyy lumipeitteisen pääharjanteen osia. Se on kumminkin ainoastaan toisen luokan harjanne, joka erkanee Transhimalajasta etelää kohti kulkien My-tshun jokialueen länsirajana. Siitä erkanee itää kohti kolmannen luokan vuoriharjanteita, joiden välissä juoksevat My-tshun läntiset syrjäjoet. Kartalle piirustettuna se kaikki muistuttaa haaraista, oksaista puuta.

Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala joki kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin muistuttaen hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten tienrakennustyölle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt. Siten on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei ole merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää kieli keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival, jonka nimi on Tigu-tang, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin, kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman, johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona.

Täällä nimittäin laskee My-tshuun idästä virtaava Sha-tshu-joki, jota yläjuoksunsa varrella Bup-tshuksi nimitetään ja jonka yli me olimme ratsastaneet 2,5 kuukautta aikaisemmin, kun se oli paksussa jäässä. Huhtik. 15. p:nä kuljetti Bup-tshu 6,09 kuutiometriä vettä ja My-tshu 6,29 kuutiometriä sekunnissa. Nyt ne olivat siis miltei yhtä vesirikkaat. Suhde voi kumminkin melkoisesti muuttua, riippuen siitä, kuinka suuren osan kosteudentulosta kumpikin saapi. Korkeus oli täällä 4331 metriä.

Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa äkkijyrkän pengermöitymän ylimmällä askelmalla komeilee amfiteatterimainen Linga-gumpan luostari ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna. Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät vuorenhuipulla. Mani-rivi näyttää meille tietä sinne missä hurskaat, nuhteettomat asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.

Olimme kuulleet puhuttavan eräästä lamasta, joka oli jo kolme vuotta elänyt muutamaan Lingan luostarikaupungin yläpuolella olevaan luolaan muurattuna. Vaikka kyllä tiesin, etten saisi nähdä tätä munkkia enkä hänen asuntoansa, en kumminkaan tahtonut päästää tilaisuutta käsistäni, vaan läksin pyhiinvaellusmatkalle nähdäkseni hänen asumuksensa edes silmäykseltä.

Huhtik. 16. p:nä, Tukholmasta lähtöni kolmantena puolivuosipäivänä, oli kolkko, tuulinen ilma ja sakea lumisade. Taivasta peittivät paksut pilvet. Nousimme ratsastaen Lingaa kohti, sivuuttaen sen useat upeat tshortenit ja viimeiset makuusuojat; näimme vanhan, punaisen- ja valkeankirjavaksi sivellyn puunrungon, kuljimme erään lammikon sivu, jonka kristallikirkasta lähdevettä kattoi jääriite, ja saavuimme ylös pienen Samde-puk'in luostarin luona. Tämä luostari on rakennettu kahden sivulaakson väliin, aivan erään vuoriharjanteen kärkeen. Se on Lingan haaraluostari, ja siinä on ainoastaan neljä munkkia, jotka kaikki tulivat minua ystävällisesti vastaanottamaan.

Aivan tämän luostarin vieressä vuoren juurella on Dup-kangin erakkola, jossa erakko viettää päivänsä ja vuotensa. Se on rakennettu lähteen päälle, joka pulppuaa nelinurkkaisen, viisi askelta pitkän kammion keskellä. Muurit ovat hyvin paksut, tukevasti rakennetut ja akkuna-aukottomat. Oviaukko on aivan matala ja puinen ovi suljettu. Mutta ei siinä vielä kylliksi. Oven eteen oli rakennettu muuri, jossa oli rakennus-aineena käytetty sekä isoja kivilohkareita että pienempiä kiviä, joiden pienimmätkin välit oli piikivillä huolellisesti tilkitty. Ovesta ei siis voinut nähdä merkkiäkään. Mutta sisäänkäytävän vieressä on aivan pieni aukko, josta erakolle annetaan ruokaa. Auringon valoa on sisällä tietysti mitättömän vähän, koska sitä pääsee sinne ainoastaan yhdestä pitkästä kapeasta railosta. Sekin vähäinen valo tulee väliteiden kautta, koska laitosta ympäröi muuri, muodostaen etupihan, jolle pääsee ainoastaan se neljästä munkista, jonka toimena on erakolle jokapäiväisen ruuan vieminen. Tasaisesta katosta nousee savu-torvi, sillä erakko saa joka seitsemäs päivä keittää teetä. Sitä varten työnnetään hänelle aukosta kahdesti kuukaudessa muutamia risuja. Tästä savupiipusta pääsee myös hiukan valoa sisälle. Ne kaksi aukkoa ovat samalla luolan ilmanvaihtolaitoksena.

"Mikä on sen laman nimi, joka on luolaan muurattu?" kysyin minä.

"Hänellä ei ole mitään nimeä, ja jos me sen tietäisimmekin, niin emme uskaltaisi sitä koskaan ilmaista. Me sanomme häntä lama rinpotsheksi."

"Mistä hän on tänne tullut?"

"Hän on syntynyt Ngorissa Naktsangissa."

"Onko hänellä sukulaisia?"

"Sitä emme tiedä, ja jos hänellä niitä olisikin, niin eivät ne hänen täällä olostaan mitään tiedä."

"Kuinka kauvan on hän jo pimeydessä asunut?"

"Siitä on kolme vuotta, kun hän sinne muutti."

"Ja kuinka kauvan tulee hän siellä asumaan?"

"Kuolemaansa asti."

"Eikö hän saa ennen kuolemaansa enää koskaan päivänvaloon tulla?"

"Ei, sillä hän on tehnyt mitä ankarimman pyhän lupauksen, ettei lähde luolasta muutoin kuin kuolleena."

"Kuinka vanha hän on?"

"Hänen ikäänsä emme tiedä, mutta hän näytti noin neljänkymmenen vuoden vanhalta."

"Mutta entä jos hän sairastuu? Voiko hän silloin apua saada?"

"Ei. Hän ei saa koskaan toisen ihmisen kanssa puhua. Jos hän sairastuu, niin hänen täytyy kärsivällisesti odottaa kunnes paranee tai kuolee."

"Te ette siis milloinkaan saa tietoa hänen tilastansa?"

"Emme ennen hänen kuolemaansa. Joka päivä lykätään hänelle aukosta kulhollinen tsambaa ja joka seitsemäs päivä hiukan teetä ja palanen voita. Ne korjaa hän yöllä ja asettaa tyhjän kulhon paikoillensa seuraavaa ateriaa varten täytettäväksi. Jos jonakin päivänä tapaamme kulhon aukossa täynnä, niin tiedämme, että muuriin suljetun asiat eivät ole paikallaan. Ellei hän seuraavanakaan päivänä ole kulhoon kajonnut, lisäytyy pelkomme, ja jos hän ei kuuteen päivään ole ruuasta välittänyt, niin katsomme hänet kuolleeksi ja murramme sisäänkäytävän auki."

"Onko sellaista jo ennen tapahtunut?"

"Kyllä. Kolme vuotta sitten kuoli eräs lama, joka oli kaksitoista vuotta noiden muurien sisällä viettänyt. 15 vuotta sitten kuoli toinen lama, joka oli asustanut erakkona 40 vuotta, sulkeutuen 20-vuotiaana pimeyteen. Mutta bombo on kai Tangissa kuullut puhuttavan lamasta, joka on 59 vuotta asunut Lung-gandän-gumpan luostarin erakkoluolassa, kokonaan valosta ja maailmasta eristettynä?"

"Mutta eikö ole mahdotonta, ettei muuriin suljettu puhuisi sen munkin kanssa, joka panee tsamba-vadin aukkoon? Saapuvillahan ei ole todistajaa, joka voisi valvoa, että kaikki käy sääntöjen mukaan."

"Se ei voi eikä saa tapahtua", vastasi minulle kertoja hymyillen. "Sillä se munkki, joka ulkoapäin lähentäisi suunsa aukkoon ja yrittäisi puhua erakon kanssa, vetäisi sillä päällensä ijankaikkisen kirouksen. Ja jos erakko itse nyt sieltä sisäpuolelta puhuisi, ei niitä kolmea vuotta, jotka hän on jo erakkona elänyt, luettaisi hänelle enää ansioksi, ja niitä hän ei tahdo menettää. Jos taas Lingassa tai Sambe-pukissa joku lama sairastuu, niin saa hän kirjottaa paperiliuskalle sairaudestaan ja ilmottaa, että hän tarvitsisi esirukouksia. Semmoisen paperiliuskan saa hän jättää aukkoon asetettavaan tsamba-vatiin. Sen saatuansa rukoilee erakko sairaan puolesta, ja jos tämä uskoo rukouksen voimaan eikä sen aikana sopimattomia puhu, niin auttaa lama rinpotshen esirukous jo kahdessa päivässä ja sairaus paranee. Erakko sen sijaan ei anna koskaan kirjotettujakaan tietoja."

"Olemme nyt ainoastaan parin askeleen päässä hänestä. Eikö hän kuule mitä me keskenämme puhumme, tai ainakin jonkun puhuvan hänen luolansa vieressä?"

"Ei. Muurit ovat siksi paksut, ettei äänemme voi hänelle kuulua. Ja vaikkapa se kuuluisikin, niin ei hän siihen huomiotaan kääntäisi, sillä hän on syvään mietiskelyyn vaipunut. Hän ei elä enää tässä maailmassa. Hän varmasti kyyristyy öin ja päivin nurkkaansa ja rukoilee rukouksia, jotka hän osaa ulkoa, tai lukee hän pyhiä kirjoja, joita hänellä on muassansa."

"Onko siellä siis niin paljon valoa, että hän näkee lukea?"

"Kyllä; luolan eräällä seinähyllyllä palaa pieni rasvalamppu yhden jumalankuvan edessä ja sen valo riittää hänelle. Kun lamppu sammuu, on sisällä pilkkosen pimeä."

Omituiset ajatukset risteilivät mielessäni, kun sanoin munkille jäähyväiseni ja laskeuduin verkalleen alas sitä tietä, jota luolaan muurattu erakko oli ainoastaan yhden kerran elämässänsä vaeltanut. Edessämme oli hurmaava näköala, joka ei koskaan saanut hänen silmiänsä ihastuttaa. Ja kun pääsin alas leiripaikalle, en voinut luostaria katsella ajattelematta samalla sitä onnetonta, joka tuolla ylhäällä pimeässä lovessansa istuu.

Köyhänä, nimettömänä, tuiki tuntemattomana tuli hän Lingaan, missä oli kuullut luola-asunnon joutuneen tyhjäksi ja ilmoitti munkeille, että hän oli antanut sitovan pyhän lupauksen sulkeutua ainiaaksi pimeyteen.

Kun hänen viimeinen päivänsä tässä turhuuksien maailmassa oli koittanut, saattoivat häntä Lingan munkit juhlakulkueen syvässä hiljaisuudessa, juhlallisesti kuten ruumissaatossa, hänen hautaansa, jonka ovi suljettiin koko hänen loppu-ijäksensä. Olin näkevinäni tämän omituisen saattueen. Olin näkevinäni, kuinka punakaapuiset munkit astuivat äänettöminä, vakavina, kumarassa, katse maahan luotuna, verkallisin askelin, kuin olisivat sillä tahtoneet valmistaa erakoksi menijälle tilaisuuden nauttia auringon valosta mahdollisimman kauvan. Valtasikohan heitä ihmettelyllä hänen sielunsa voimakkuus, johon verraten himmenee kaikki mitä minä voin ajatella, yksinpä varman kuolemankin vaara tuntuu mitättömältä? Sillä käsittääkseni ei siltä sankarilta, joka Hirosen tavoin tukkeaa Port Arthurin sataman suun, tietäen että sitä vallitsevat patterit tulisivat hänet murskaksi ampumaan, vaadita niin suuria sielunvoimia kuin mieheltä, joka antaa haudata itsensä 40 tai 60 vuodeksi pimeyteen. Edellisessä tapauksessa on kärsimys lyhyt ja siinä odottaa ikuinen kunnia, ja jälkimäisessä jääpi uhri yhtä tuntemattomaksi kuolemansa jälkeen kuin eläessänsäkin, ja tuskat ovat loppumattomat, ne voidaan kestää ainoastaan kärsivällisyydellä sellaisella, josta meillä ei ole käsitystäkään.

Varmaankin saattoivat häntä munkit samalla osanotolla, samoilla säälintunteilla, millä hengenmies saattaa rikollista mestauslavalle. Mutta mitä mahtoi hän itse ajatella tällä viimeisellä matkallansa maan päällä? Me kaikki kuljemme kerran sen tien, tietämättä kumminkaan milloin. Hän tiesi sen, hän tiesi ettei aurinko paistaisi enää konsanaan hänen hartioillensa lämpimästi, ei koskaan enää loihtisi hänen silmiensä eteen varjojen ja valojen vaihtelua niille pilvenkorkuisille vuorille, jotka häntä odottavaa hautaa ympäröivät.

He saapuvat jo paikalle. Haudan ovi on seljälleen avattu. He astuvat sisään, levittävät riepumaton yhteen nurkkaan ja asettavat jumalankuvat ja pyhät kirjat paikoillensa. Toiseen nurkkaan sovitetaan puuteline, joka muistuttaa reikätuolia, jossa lapset opettelevat kävelemään. Vasta kuoleman saapuessa tulee hän sitä hyväksensä käyttämään. Kaikki istuutuvat ja lukevat rukouksia, ei tavallisia kuolinrukouksia, vaan toisia, semmoisia, jotka käsittelevät Nirvanassa tapahtuvan kirkastumisen elämää ja valoa. Sen tehtyään nousevat saattajat, lausuvat vielä kerran jäähyväisensä, poistuvat ja sulkevat oven.

Nyt on hän yksinään eikä tule enää koskaan kuulemaan muuta ihmisääntä kuin omansa. Ja kun hän rukoilee, ei kukaan hänen ääntänsä kuule. Hän kuulee kuinka veljet vierittävät ovelle raskaita kivimöhkäleitä, latovat ne useiksi riveiksi päälletysten ja tukkivat kaikki lovet pienillä kivillä ja sirpaleilla. Ei ole vielä täydellinen pimeys, sillä ovessa on rakoja ja sen yläsyrjästä pääsee vielä päivänvaloa. Mutta muuri kasvaa. Nyt on enää jäljellä ylhäällä aivan pieni aukko, josta viimeinen auringon säde hautaan pääsee. Joutuuko hän ehkä epätoivoon, hyppää ylös, ojentaa kätensä ovea kohti, koettaen siepata vielä kimalluksen auringon valosta, joka seuraavassa hetkessä sammuu hänen silmiltänsä ainiaaksi? Kukaan ei sitä tiedä eikä saa sitä koskaan tietää, niihin kysymyksiin eivät voi vastata edes ne munkit, jotka olivat paikalla apuna uloskäytävää suljettaessa. Mutta hänkin on ainoastaan ihminen, ja hän näki sopivan kiviliuskan tukkeavan ainiaaksi reijän, josta viimeinen valon kajaste pilkahti. Nyt oli hänen edessänsä pimeys, ja jos hän kääntyi, kohtasi häntä vielä läpinäkymättömämpi synkeys.

Hän otaksuu toisten palanneen Samde-pukiin ja Lingaan. Miten viettää hän iltansa? Ei hänen tarvitse oitis alottaa pyhien kirjojensa lukemista, siihen tehtävään jää hänelle vielä aikaa, ehkäpä 40 vuotta. Hän istuutuu matolle ja nojaa päänsä seinään — oi aikaa! miten loppumattoman pitkältä täytyykään hänestä jo tämän ensimäisen illan tuntua! Vielä ovat kaikki muistot selvinä hänen silmiensä edessä. Hän muistelee suuremmoista näköalaa, jonka muodostaa My-tshun ja Bup-tshun laakso, temppelien julkipuolet ja Pesun muurit. Hän muistelee kvartsiittiin hakattua suunnattoman isoa kirjotusta: "Om mani padme hum" ja mutisee puolihaaveissaan pyhiä tavuja. Mutta ainoastaan heikko kaiku vastaa hänelle. Hän odottaa ja kuuntelee ja tarkkaa muistojensa ääniä, hän kysyy epätietoisena, joko pian tulee ensimäinen yö, mutta hänen koppinsa, hänen hautansa ei voi koskaan tulla pimeämmäksi kuin se jo nyt on. Sielunliikutuksen valtaamana nukahtaa hän nurkkaansa väsyneenä ja raukeana.

Ja herätessään tuntee hän nälkää, ryömii aukolle, ojentaa kätensä torveen ja löytää sieltä tsamba-vadin. Vettä saa hän lähteestä, hän valmistaa ateriansa, syö ja syötyänsä asettaa kulhon taas aukkoon. Sitten istuu hän ristissäpolvin, rukousnauha kädessään, ja rukoilee. Muutamana päivänä tapaa hän kulhossa teetä ja voita sekä sen vieressä muutamia risuja. Hän kopeloi pimeässänsä käsillänsä, löytää tulukset ja taulaa ja sytyttää teekannun alle pienoisen tulen. Liekin valossa näkee hän luolan sisustan, sytyttää lampun jumalankuvien eteen ja alkaa lukea kirjojansa. Mutta tuli sammuu ja vasta kuuden päivän kuluttua saa hän taas uudestaan teetä.

Ja päivät kuluvat ja syksy tulee rankkasateinensa; hän ei niitä kuule, mutta hän luulee huomaavansa, että luolan seinät ovat nyt kosteammat kuin ennen. Hänestä tuntuu maidottoman pitkältä se aika, jona hän ei ole enää auringon valoa nähnyt. Vuodet vierivät, hänen muistinsa heikentyy ja käy epäselväksi. Kirjat, jotka hän toi mukanansa, on hän jo moneen kertaan tukenut, hän ei enää niistä välitä, kyyröttelee sopessaan ja mutisee itsekseen niiden sisältöä, jonka hän jo aikaa osaa ulkoa. Koneellisesti antaa hän rukousnauhan helmien solua sormiensa läpi, ja tiedottomana hapuilee hän tsamba-kulhoa. Hiiviksiikö hän ehkä seinänvieriä pitkin, kopeloiden kädellänsä kylmiä kiviä, löytääkseen raon, josta valonsäde voisi pilkahtaa? Ei, tuskin hän enää tietääkään, miltä näyttää ulkona aurinkoisella tiellä. Miten hitaasti kuluukaan aika! Ainoastaan unessa unohtaa hän tilansa ja on vapaa nykyisyyden rajattomuudesta. Ja hän ajattelee: "Mitä onkaan maallinen pimeydessä eletty elämä ijankaikkisuuden säteilevän valon rinnalla!" Pimeydessä viipyminen on ainoastaan valmistusta. Vuosikaudet läpeensä etsii mietiskelevä munkki yöt ja päivät vastausta elämän ja kuoleman arvotukseen, ja uskoo ja taas uskoo, että hän jälleen elää ihanammassa muodossa, kun koetuksen aika on ohi mennyt. Usko on ainoa selitys hänen käsittämättömälle sielunlujuudellensa.

On vaikea ajatella niitä muutoksia, joita tapahtuu lamassa seuraavien vuosikymmenien kuluessa, hänen eläessään pimeässä luolassa. Hänen näkönsä täytyy heikontua, ehkäpä tyyten sammua. Hänen lihaksensa kuihtuvat, hänen mielensä sumenee sumenemistansa. Valon ikävöiminen ei näy ahdistavan häntä minään ainaisena mieleenlyöttymänä, sillä hänhän voisi reväistä kirjastansa lehden ja noetulla lastulla kirjottaa tiedoksi, että hän on päättänyt koetusaikaansa lyhentää ja maailmaan palata. Hänen tarvitsisi vain panna sellainen paperi tsamba-kulhoon. Mutta moinen tapaus on munkeille tietymätön. He tiesivät ainoastaan, että se lama, joka oli 69 vuotta luolaan muurattuna elänyt, oli vielä ennen kuolemaansa halunnut nähdä auringon. Minulle kertoivat munkit, jotka silloin olivat Tangissa olleet, että hän oli kirjottanut toivovansa päästä ulos. Hän oli ollut aivan kokoonkutistunut, pieni kuin lapsi, ruumiista olivat jäljellä ainoastaan luut ja vaaleanharmaa pergamenttimainen nahka. Silmien väri oli hävinnyt, ne olivat vaaleat ja soaistuneet. Liituvalkea, kampaamaton tukka riippui vanuneina kimppuina päässä. Parta oli harva, hoitamaton. Hän ei ollut koko aikana peseytynyt, ei kynsiänsä leikannut. Ruumiin verhona oli hänellä enää vain rääsyjä, sillä aika oli kuluttanut ja lahottanut hänen vaatteensa eikä hän ollut uusia saanut. Niistä munkeista, jotka olivat häntä 69 vuotta sitten luolaan saattaneet, ei ollut enää ainoatakaan elossa. Itse oli hän silloin ollut varsin nuori, mutta kaikki hänen ikätoverinsakin oli kuolema korjannut ja uusi munkkipolvi oli muuttanut luostarin seinien sisälle. Kaikille oli hän outo. Ja tuskin oli hänet saatu päivänvaloon kannetuksi, kun hän jo heitti henkensä.

Semmoisella erakolla täytyy olla kallionluja usko ja järkkymätön vakaumus. Aikakäsitteen on häneltä täytynyt tukahtua, hävitä, luolan pimeys tuntuu hänestä ijankaikkisuuden sekunnilta. Sillä hänellä ei ole enää niitä apuneuvoja, joilla hän voi ajankulun määrätä ja muistossaan pitää. Talven ja kesän, yön ja päivän vaihtelut huomaa hän ainoastaan luolan lämpömäärän vaihtelusta. Hän muistelee useita sadeaikoja menneen, kenties tuntuu hänestä kuin seuraisivat ne toinen toistansa aivan nopeasti, samalla kun odotuksen yksitoikkoisuus pimittää hänen ymmärrystänsä. Käsittämätöntä on, ettei hän semmoisissa oloissa tule hulluksi, ettei hän huuda valoa, ei hyppää ylös ja juokse epätoivoisena seinää vasten tai lyö päätänsä teräviin kiviin, kunnes kaatuisi verisenä maahan, vapauttaen itsensä pois elämästä.

Mutta hän vain odottaa kuolemaa kärsivällisesti, ja kuolema voi vielä 10 tai 20 vuotta itseänsä odotuttaa. Maailman ja sen elämän muistot heikkenevät heikkenemistään; hän on jo aikoja sitten unohtanut itäisen aamuruskon ja auringonlaskun kultaamat pilvet. Ja jos hän tuijottaa ylöspäin, ei hänen sammuneille katseillensa tuikahda ainoakaan yön kiiluva tähti, vaan ainoastaan luolan musta laki. Mutta vihdoinkin, kun hän on pitkät vuodet pimeydessä viettänyt, kirkastuu kaikki hänen ympärillänsä säteilevän kirkkaaksi — nimittäin silloin, kun kuolema tulee ojentamaan hänelle vapauttavan kätensä. Eikä kuoleman tarvitse odottaa, ei pyytää, ei houkutella, sillä lama odottaa häntä, ainoata, toivottua, tervetullutta vierastansa ja kirvoittajaansa. Jos hän vielä on tajullansa, on hän pienen puutelineensä asettanut kainaloittensa alle voidaksensa kuolla samassa asennossa johon Buddha on kuvattu niissä tuhansissa kuvissa ja kuvapatsaissa, joita me Tibetin läpi matkustaessamme tapasimme luostarien temppeleissä.

Kun tsamba-kulho, joka on niin monien vuosien kuluessa joka päivä täytetty, vihdoinkin koskemattomaksi jää ja määrätyt kuusi päivää ovat kuluneet, murretaan ovi auki, luostarin abotti astuu kuolleen luo ja rukoilee hänen puolestansa, samalla kun toiset munkit rukoilevat dukangissa viisi, kuusi päivää. Sen jälleen puetaan vainaja valkeaan pukuun, päähän pannaan "ringa"-niminen päähine, ja niin vaatettuna poltetaan hänet roviolla. Tuhka kootaan, sotketaan saven kanssa ja asetetaan pieneksi pyramiidiksi muodosteltuna tshorteniin.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Targo-gangri ja Shuru-tso.

Kolme päivää Lingan luostarin seudulla oleskeltuamme jatkoimme huhtikuun 17. p:nä matkaamme luoteista kohti ahtaassa My-tshun laaksossa. Joen vesimäärä on nyt taas tuntuvasti vähennyt. Tilan puute estää minua tätä ihmeellistä tietä ja sen jylhyyttä laajemmin kuvaamasta. Lingan läheisessä laakson-avartumassa kulkee teitä itäiseen ja läntiseen vuoristoon, ja niiden haarat vievät lukuisiin kyliin, joiden nimet ja likimäiset asemat minä aina merkitsen muistiin. Liike käy nyt paljoa pienemmäksi, vaikka tämän erämaanpolun varrella tapaa vieläkin lukuisia mani-kekoja ja muita uskonnollisia tiemerkkejä.

Seuraavana päivänä lähestyimme taas Transhimalajan pääharjannetta, sillä suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni kääntyi tiemme sitä kohti. Edelleenkin on vallitsevana graniitti, johon jääkauden hivutus on leikannut laaksojen jylhät muodot. Tie on kurja, hyvin kivinen; joen molemmilla rannoilla näkyy jääkaistaleita, joiden väliset vihertävät ouruvedet täyttävät laakson kylmän levottoman pulinansa kaiulla. Eräs "pama"-niminen katajapensaslaji ilahduttaa tummalla vihreydellään katsetta, jolle muutoin tarjoutuu ainoastaan sorarinteitä.

Joella on täällä oma nimensä, Langmar-tsangpo, vaikka se ei ole itsenäinen joki, vaan My-tshun ylävartta. Se muodostuu pohjoisesta tulevasta Ke-tsangposta ja lännestä juoksevasta Gomo-tsangposta. Yläjuoksunsa varrella on edellisen nimenä Dgorung-tsangpo; se tulee Transhimalajan varsinaiselta vedenjakajalta ja on siis pääjokena pidettävä. Minulle sanottiin, että sen lähteet olisivat puolentoista päivämatkan päässä, laaksojen yhtymäkohdassa. Govon oikealla rannalla on pieni pamapensaikko, ja virran yli viepi kolmikaarinen kiinteä silta. Tämän sillan kautta kulkevat tärkeät liikeväylät Tok-dshalungiin, josta jo ennen olen maininnut. Jaki- ja lammaslaumat käyvät jyrkänteillä laitumella, ja pyöreät lammastarhat muistuttavat Tshang-tangin elämää. Vähän yläpuolella sillan ratsastimme puolijäätyneen Gomon yli; syrjälaaksoista tulevat purot ja lähteet muodostavat koristeellisia jääputouksia. Joki on kesäisin näillä seuduin niin mahtava, ettei sen yli mistään kohti ratsain pääse. Pohjoisessa ja etelässä näkyy lumipeitteisiä vuoria.

Huhtikuun 20. p:n aamuna ilmotettiin Robertin ruunikko-hevosen kuolleen puoliyön aikana, kylläisenä ja lihavana. Ratsastimme epämiellyttävien paasikeilojen yli korkeampia seutuja kohti; laakso väljeni, korkeussuhteet alenivat. Vaikka se vähänen, mikä vielä oli joesta jälellä, kuohui ja kiehui, kävi sen jääpeite kumminkin aina vain paksummaksi, kunnes se viimein kattoi melkein koko virran uoman. Jään alta kuului veden kohina ja loiske. Rehevät sammalikot peittivät rannat kokonaan, näköala laajeni ja koko seudun ulkomuoto muuttui alppimaiseksi. Eräässä lammastarhassa istui kymmenen miestä pyssyt kädessä. Synkät pilvet verhosivat vuorenharjanteita, ja tuokiossa alkoi lumipyry, joka kumminkin pian taukosi.

Viimeinen taival oli kamala. Kaikkialla oli pelkkää soraa ja lohkareita, joita toki paikoittain voi kiertää, ratsastamalla joen jäätä myöten. Leiripaikkamme nimi oli Tshomo-sumdo, laaksonpääty, autiossa seudussa; mutta vartioväkemme oli pitänyt huolta juhtaimme oljista ja ohrista, lähettäen muutamia jakeja niitä noutamaan.

Tästä lähtien täytyi ratsastaa jäätä myöten, joka öisen 15 asteen pakkasen jälkeen oli kaunis, liukas ja luja. Seutu ei kuitenkaan ole autio. Useissa paikoin tapaa pohjoiseen muuttavien paimentolaisten tai Tok-dshalungista palaavien kauppiasten jakeja ja lammaslaumoja. Kahden mustan teltin luona varustautuu väki juuri päivän matkalle. Heillä oli muassaan vuohia, joiden korviin oli sidottu punaisia vaatetilkkuja.

Kuljemme edelleen. Edessämme kohoaa Tshang-la-Pod-lan kupera laki. Pääsemme ylös ilman suuria ponnistuksia, vaikka jäinen tuuli puhaltaakin kasvojamme vasten. Mittaustyöni voin alottaa vasta sitten, kun olin lantavalkealla käteni lämmittänyt. Näköala on rajotettu, lakea ja epäselvä. Sillä puolella, josta olimme tulleet, näkyy toki syviä laaksoja ja näyttää kuin olisimme korkeammalla kuin niitä reunustavat vuorenselänteet. Korkeus on täällä 5,573 metriä! Tshang on suomeksi pohjoinen, Pohjoismaa, Pod eli Pö Tibet, s.o. varsinainen maa, jonka asukkaat enimmäkseen ovat paikoillaan eläjiä. Tshang-la-Pod-la on siis paimentolaisten asumien pohjoisten ylänköjen ja etelään päin merta kohti viettävän maan välinen solatie. Juuri tämän, näiden kahden maan välisen rajasuojusmaisen ominaisuutensa johdosta on Transhimalajalla niin suuri merkitys. Sentähden onkin niin useita Tshang-la-pod-la nimisiä solia. Miten usein ilmotettiin minullekin joku sola, olipa sen nimi mikä tahansa, aina vaan Tshang-la-pod-la'ksi, jos se vain oli pohjoisten, haarajoettomien purojen ja eteläisen Tsangpon välisen vedenjakajan paikoilla. Niinpä olin ratsastanut Transhimalajan yli toiseen kertaan solasta, joka on 71 kilometriä länteen Sela-la'sta, ja totesin, että Nien-tshen-tang-lan valtainen vuorijono ulottuu tänne saakka. Yhä elävämmäksi muuttui haluni seurata sitä askel askeleelta länttä kohti.

Leiriydyttyämme solassa, jossa yökylmä nousi -23 asteeseen, laskeuduimme ratsain huhtikuun 22. p:nä hitaasti pyöristyneiden vuorien ympäröimää Shak-tshu-joen laaksoa myöten, joka vähitellen laajenee. Ja taas tulemme aukealle tasangolle, pois vuorisokkelosta, jonka katkaisee rankkasateiden paisuttama My-tshun lisäjoki, ja minä huomaan, että Transhimalaja on tärkeä raja ilmastollisissakin suhteissa.

Illalla ilmotti gheläinen vartioväki palaavansa takaisin ja jättävänsä meidät uudelle suojaväelle, koska olimme jo Labrangin alaisessa Largäpin piirissä. Uuteen suojajoukkoon kuului viisi jo ikänsä elänyttä miestä. Heidän johtajanansa oli pikkuinen ukko, jonka kädet vapisivat ja puhe oli epäselvä. Seuraavana aamuna, kun gheläiset, jotka ikävöivät lämpimämpiin kyliinsä, kovasta lumituiskusta huolimatta olivat lähteneet, oli minun saatava järkiinsä uusi vartioni, joka aikoi viedä minut Shala-lan (Transhimalajan!) solan kautta lounaaseen, Targo-tsangpon lähteille, saman joen, jonka rannalla vietimme päivän. Nain Singin kartan mukaan kiertää tämä joki Targo-gangrin sen itäpuolitse ja laskee sitten Dangra-tso'hon, joksi pyhää järveä täällä nimitetään. Mutta Nain Sing ei ole koskaan paikalla ollut, ja minä halusin luoda silmäyksen seudun maantieteeseen. Sovimme sentähden, että matkustaisimme kauvemmas luoteeseen, ja selitimme miehille, että passissamme on lähimpänä paikkana mainittu Raga-tasam, johon vie kaksi tietä: toinen Sha-lan kautta, toinen pohjoispuolitse, Targo-gangriin kääntyen, ja että minä olin päättänyt valita jälkimäisen tien. Passissa oli kielletty käymästä Lhasassa, Gyangtsessa ja Sekija-gumpassa, mutta Dangra-dshum-tson tiestä ei siinä sanallakaan mainittu. Siksipä täytyisi miesten noudattaa meidän toivomuksiamme.

Ukko joutui ymmälle, mietti ja kokosi uskottunsa sotaneuvotteluun. Hänen telttinsä oli oitis täynnä harmaisiin lammasnahkaturkkeihin puettuja mustia paljaspäitä miehiä. Neuvottelua jatkettiin Muhamed Isan teltissä. Jonkun aikaa tuumailtuansa ilmottivat he suostuvansa ehdotukseeni, jos minä jokaisesta jakista maksaisin päivässä kokonaisen tengan puolen tengan sijasta. Minä iloitsin, toivoen pääseväni yhä likemmäksi pyhää vuorta, saavani nähdä sen hienot yksityiskohdat yhä selvemmin esiintyvinä, katsellessani sitä sekä auringon valaisemana että pilvien ympäröimänä. Toivoin näkeväni sen milloin kukkuloiden taa katoavana, milloin taas näkyviin sukeltavana kuten sotalaiva valkovaahtoisella ulapalla, kun korkeat lakkapäät aallot vyöryvät keulan edessä, eli paremmin sanoen, kuten täysissä purjeissa oleva laiva ylängön merellä. Tosin tiesin tuottavani itselleni ikävyyksiä, jos en seuraisi passin määräyksiä. Mutta nyt oli kysymys maantieteellisistä löydöistä, ja silloin täytyi kaiken siekailun väistyä.

Huhtikuun 24. p:nä oli meillä kova vastatuuli, ilma oli kylmä ja Targo-gangri peittäytyi puolittain pilviin. Vanhat vartiomieheni ja neljä ratsastajaa, joilla kaikilla oli rihlapyssy seljässä, olivat niin toistensa näköiset kuin olisivat he samassa muotissa valetut. Heidän saattamanansa ratsastin Targo-tsangpon rantaa myöten alas kapenevaa laaksoa, joka viettää järveä kohti tavattoman hitaasti, silmin huomaamattomasti. Lopulta soukistuu laakso niin ahtaaksi, että jää täyttää koko sen pohjan. Mutta tie eroaa joesta oikealle ja kulkee läheisten kukkuloiden lomitse, joiden väliltä meidän oli ratsastettava useiden sivujokien yli. Mustat teltit, laitumella käyvät kesyt jakit, kiviset lammasaitaukset, villiaasit, miljoonat maahiiret muistuttavat Tshang-tangin elämää. Villejä jakeja ei sen sijaan näillä seuduin tapaa. Lintumaailmaa edustaa korppi, villisorsa ja joskus joku pienempi lintu.

Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa suuremmoisimpia maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt: jättiläismäinen ketju yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja niiden välissä lyhyitä jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima miltei vetää vertoja Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun lumiharjojen väliset kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella piti olla tuntematon, Shuru-tso-niminen järvi. Ngangtse-tso'lle lasketaan täältä Shang-buk-la-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien olevan ainoastaan kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella on kolme syvään uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää näkyviin Targo-tsangpon tasainen laakso, jota me vähitellen lähenemme ratsastaen viiden selvästi huomattavan pengermän yli, jotka ovat niiden aikojen jätteitä, jolloin Dangra-dshum-tso oli nykyistään paljoa isompi. Ympärillämme luikkii kaksi sutta; vanhus ratsastaa nelistä niitä ahdistamaan, mutta kun sudet äkkiä pysähtyvät, ikäänkuin häntä odottamaan, kääntyykin hän koreasti takaisin. "Jos minulla olisi ollut puukko ja pyssy, niin olisin ne molemmat tappanut", kerskaa hän palattuansa.

Eräältä äkkiä toinen toisensa päältä kohoavalta kaksoispengermältä tulemme vihdoin Targo-tsangpon laaksoon, missä joki on jakautunut useiksi haaroiksi, joissa vilisee villihanhia ja sorsia. Ranta kasvaa pensaikkoa. Leirimme on oikealla rannalla, lähellä Targo-gangrin majesteetillista vuorenjuurta.

Niin kauvas minä pääsin, mutta en kauvemmaksi. Täällä odotti meitä 20-miehinen hampaisiin asti aseestettu ratsastajajoukko. Sen oli lähettänyt Naktsangin kuvernööri Shansa-dsongista, käskien pidättämään meidät, jos "yrittäisimme pyhälle järvelle tunkeutua". 15 päivää sitten olivat he lähteneet Shansa-dsongista ja kolme päivää olleet täällä leiriytyneinä minun tuloani odottamassa. Jos olisimme pitäneet kiirettä, niin olisin taas ehtinyt edelle heistä. Toinen joukon johtajista oli sama Lundup Tsering, joka, kuten hän minulle kertoi, oli pidättänyt Dutrenil de Rhinsin ja Grenardin, ja tammikuussa ollut Hladshe Tseringin kanssa Ngangtse-tson seudulla. Hän kertoi Hladshe Tseringin vielä olevan virassansa, mutta hänellä oli minun tähteni ollut suuria ikävyyksiä. Myös oli hänen täytynyt maksaa devashungille sakkoa 60 jambauta eli noin 13500 markkaa. Kun muistutin siihen, että Hladshe Tsering itse minulle vakuutti olevansa niin köyhä, ettei hänellä ollut mitään menetettävää, vastasi Lundup, että hän oli summan puristanut alaisiltansa. Samoin oli rangaistu suurilla sakoilla kaikkia niitä, jotka meille jakeja möivät tai oppainamme palvelivat. Seuraavalla europalaisella, joka tänne yrittää ilman lupaa pujahtaa, tulee olemaan aimo vaikeudet voitettavanaan!

Lundup näytti meille punaista kallionkielekettä 200 metrin päässä leiristämme ja lausui: "Siinä on Labrangin (Tashi-lunpon) ja Naktsangin (Lhasan) raja. Siihen asti tohdimme teidät laskea, mutta emme askeltakaan siitä etemmä. Jos yritätte etemmä mennä, on meillä käsky ampua."

He lukivat Shigatsesta saamamme passin ja selittivät, että jos passissa sanotaan "suoraa tietää Ladakiin", niin sillä ei suinkaan tarkoteta, että minulla on lupa kulkea kaikkia mahdollisia kiertoteitä, kaikista vähimmin vielä, että minä saisin matkustaa pyhälle Lhasan alaiselle Dangra-dshum-tsolle. Gav daloi on käskenyt ilmottamaan hänelle joka päivä, mitä tietä me matkustamme. Jos he eivät sitä käskyä noudata, saavat he sen päällään maksaa. Nyt oli selvää, että Dangra-dshum-tson matka oli keskeytettävä kolmannen kerran, nyt, jolloin olin siitä ainoastaan kahden lyhyen päivämatkan päässä!

Selvinä ja valkoisina kuvastuivat vuoren piirteet tähdillä kylvettyä tummansinistä taivasta vasten. Seuraavana päivänä oli semmoinen myrsky, ettei voinut nähdä Targo-gangrin vuoren juurta, saati jääkylmiä huippuja, missä tuulten taivaallinen kuoro lauloi lumikenttien välillä. Mutta illalla, kun ilma oli seestynyt, kuvastui äskensataneen lumen peittämä vuorenrunko selvästi edessämme.

Taas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten saattajiemme kanssa. Ilmotin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennen kuin olisin nähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät he tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin tulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren takaa saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.

Tuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset oppaamme tulivat valittamaan, että Naktsangin ratsastajat olivat uhanneet heidät tappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet. Annoin noutaa naktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmotin heille päättävästi, että heidän oli oitis lakattava torailemasta, koska minun täällä oloni oli yksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että he suureksi onneksensa olivat onnistuneet minut oikealla hetkellä kiinni saamaan, lupasivatkin he jättää pois kaiken vihamielisyyden kjangdamilaisia kohtaan. Nämä eivät tienneet miten sovinnon tehneitä kylliksi kiittää, ja heidän riemunsa yhä kasvoi, kun lahjotin koko joukolle rahaa, heidän niukan ruokavarastonsa lisäämistä varten. He osottivat ihastustaan minun telttini edessä soitolla, tanssilla ja sylipainilla, ja vielä yömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja melunsa vuoren seinistä.

Mutta sitte saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta tuoden uuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi matkustaa. Kaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me naureskelimme, laskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli parhaat ystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut kärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä, sekamelskaa ja kiusallisia matkoja.

Huhtikuun 28. päivänä nousin ylös kello 8, merkitsin auringon korkeuden, valokuvasin vuoren ja mittasin korkeuskulman, jota tehtävää varten lähetin joitakuita ladakilaisia edeltäpäin paikalle tarpeellisia kojeita ja polttoaineita viemään. Juuri kun olin hevosen selkään nousemaisillani, tuli Largäpin päällikkö ratsujoukon kanssa. Hänen leiripaikalla olevat alaisensa tervehtivät häntä huikealla eläköönhuudolla. Komentavalla äänellä käski hän heti kutsua mieheni takaisin, ja 60 largäpilaista ja naktsangilaista tibetiläistä tunkeutui telttini ympärille, ilmottautuen uuteen neuvotteluun.

Mutta Largäpin päällikkö oli itsepäisempi kuin vanha ystävämme, Naktsangin herra. Hän ei sallinut minun nousta punaiselle vuorelle, vaan vaati seuraavana päivänä poistumaan seudulta ja suoraa päätä Raga-tasamiin matkustamaan. Minä kysyin kuinka hän, pieni vuoristolaispäällikkö, uskalsi niin käskevällä sävyllä puhua. Yksinpä Lhasan kiinalaisetkin olivat minulle olleet ystävällisiä ja suoneet minulle suuria vapauksia! Uhkasin repiä rikki shigatselaisen passini, lähettää pikaviestin tang darinin ja lien darinin luo ja odottaa Targo-gangrin juurella heidän vastaustansa. Päällikkö joutui hämillensä, nousi äänettömänä ja lähti toisten seuraamana matkoihinsa. Ennen iltaa palasivat he kumminkin takaisin ja ilmottivat hyväntahtoisesti hymyillen, että saisin kernaasti nousta punaiselle vuorelle, jahka vain lupaisin, etten matkustaisi järven rantaan asti.

Huhtikuun 29. p:nä lähdimme lopultakin matkalle ja kuljimme yli oikealta tulevan Tshuma nimisen syrjäjoen, jota yläjuoksullaan Nagma-tsangpoksi sanotaan. Nousimme säännöllisesti kaartuvien järvipengermien yli yhä korkeammalle. Näköala laajenee laajenemistaan sitä mukaa kun lähenemme huippua, jolla ladakilaiset odottavat tulinensa. Dangra-dshum-tson eteläinen notko näkyi selvästi, muistuttaen sinertävää miekanterää, etäiseen rantatasankoon yhtyy Targo-tsangpon laakso torven muotoisena. Virran juoksua oli helppo seurata aina järveen saakka, sillä koko sen juoksua merkitsivät valkeanhohtavat jäälohkareet, jotka erosivat tummista, pensaskasvuisista pälvekkeistä.

Järven veden pitäisi olla juotavaksi kelpaamatonta, yhtä suolaista kuin Ngangtse-tson vesi, mutta siitä huolimatta juovat sitä pyhiinvaeltajat, koska se on pyhää. Jää oli nyt juuri lähtemäisillänsä, ainoastaan rannoilla oli vielä jääsuikaleita. Vastoin Tibetin muiden järvien tapaa soikenee Dangra-dshum-tso pohjois-eteläiseen suuntaan; se on hyvin kapea ja keskeltä kuroutunut juuri kuten on kuvattu Nain Singin kartalla, vaikka hän onkin kartalleen merkinnyt sen vähän liian isoksi ja varsinkin eteläisen notkon mittasuhteita suurennellut. Ratsastaja viipyy järven ympäri ratsastaessaan seitsemän lyhyttä päivämatkaa. Pyhiinvaellusteitä kulkee kaikkialla rantoja pitkin. Toivioretkeläiset kiertävät aina järven kellonviisarien osottamaan suuntaan — jos nimittäin ovat oikea-uskoisia. Jos taas, kuten Särshik-gumpan luostarin munkit, kuuluvat pembo-lahkoon, kiertävät he sen päinvastaiseen suuntaan.

Lyhyt, korkea pohjoisesta etelään kulkeva vuorijono, jonka nimi on Targo-gangri ja jota voi pikemmin pitää irrallisena vuorirunkona, päättyy pohjoisessa lähelle rantaa, jonka lakeaan tasankoon sen viimeisen huipun vieru loivasti laskeutuu. Nain Sing nimittää tätä vuorta Targot-la'ksi eli Lumihuipuiksi (Snowy Peak) ja sen eteläpuolella olevaa maata Targot-Lhaget'iksi (Largäp). Hänen kartallaan on joen nimenä Targot Sangpo. Hänen Siru Chotansa, jonka pitäisi olla järven itäpuolella, ei täällä tuntenut kukaan, ja hänen Mun Cho järvensä, joiden pitäisi olla eteläpuolella, sijaitsevatkin järven länsipuolella. Hänen esityksensä järven eteläpuolella olevista seuduista on epäselvä ja mielikuvauksellinen. Jotkut paimentolaiset kutsuivat pyhää vuorta Tshang-targo-ri'ksi.

Paluumatkalla tein Robertin kanssa tasomittauksia ja sain niiden kautta selville, että korkein järvipenger on 89 metriä joen pintaa ylempänä. Targo-tsangpo on täällä varmasti ainoastaan 2 metriä järven pintaa ylempänä. Kun Dangra-dshum-tso varsinkin eteläiseltä puolen on jokseenkin mataloiden, tasaisten rantojen suojustama, on järven koon täytynyt muinaisina aikoina olla hyvinkin suuri. Siihen aikaan pisti Targo-gangri niemekkeenä järven länsirantaan.

Ennen kuin sanoin kiusallisille ystävilleni jäähyväiset, täytyi heidän nousta hevosten selkään ja antaa valokuvata itsensä. Se oli kirjava auringon säteiden valaisema kuva, taustana Targo-gangrin lumihuippu ja Nain Singin järvi pohjoisessa. Pyysin heitä viemään Hladshe Tseringille sydämelliset terveiseni ja sanomaan, että toivoin vielä kerran hänet näkeväni. Ja sitte kannustivat he ratsujansa, kokoontuivat joukoksi ja ajoivat hyppelevää ravia ylös jokipenkereen tasaiselle lakeudelle.

Mekin läksimme. Minä jätin Dangra-dshum-tson oman onnensa nojaan, jätin tummansiniset vuot myrskyjen raivolle ja tohisevien aaltojen lauluille, ja ikuiset lumikentät jätin kuiskailevien tuulten kohulle. Peittäköön Padmasambhavan järven nyt, kuten jo lukemattomia vuosituhansia ennen, vaihtelevat vuodenaikojen väritykset, sateen ja auringonpaisteen välinen ilmakehän loisto, kirkas ja synkkä, kullan ja purppuran värinen ja harmaja, ja kaartakoot hänen rantojansa ikävöivien uskovaisten toivioretkeilijäin askeleet!

1. päivä toukokuuta. Kevät on tullut. Tosin oli viime yönä 16. astetta kylmää, mutta päivät ovat ihanat ja vastatuuleenkaan ratsastaessa ei tuuli tunnu niin tukalalta kuin se tuntui Tshang-tangissa. Leirimme, jonka järjestysnumero on 150, on 4708 metrin korkeudessa. Nyt nousemme taas hitaasti, seuraamme alussa joen juoksua, mutta jätämme sen pian vasemmalle juuri silloin kun se lähtee vuoristosta ikäänkuin portin kautta. Kuljemme lounasta kohti uskomattoman tasasuhtaista tasankoa myöten, jolla ei ole halkeamia, ei pinnan kohoutumia, ja lähestymme sitä kynnystä, joka erottaa Shuru-tson Dangra-dshum-tso'sta. Targo-gangrin lounaspuolella näkyy kuusi jäätikköä, jotka ovat pohjoisia ja itäisiä jäätiköitä paljoa pienemmät ja voidaan pitää pikemmin sen lumivaipan haaroina ja liepeinä, joka peittää tämän vuorenrungon korkeammat seudut. Shuru-tso näkyy nyt hienona sinisenä viivana. Lähenemme sen rantaa ja huomaamme, että järvi on ylt'yleensä jäässä.

Nyt on järvi meidän oikealla puolellamme. Etelässä kohoaa komea vuoristo, eräs Transhimalajan mahtavimpia vuorijonoja. Se on korppimusta auringon valossa, mutta lumikentät hohtavat metallinvärisinä. Rantojen ympärillä kohoaa melkoisia pengermiä; idästä järvelle kulkevat laaksot leikkaavat niitä ja muodostavat rotkoja, joissa siellä täällä näkyy joku yksinäinen, vihaisten koirien vartioima teltti. Leiriydyimme eräällä pengermällä parmalaakson yläpuolella 4753 metrin korkeudessa; kahdeksan mustaa telttiämme eroaa värillänsä räikeästi keltaisesta maasta. Vanhat kjangdamilaiset tibetiläisemme sanoivat nyt jäähyväisensä ja saivat kaksinkertaisen maksun sekä lahjoja. Edessämme ikävöivät Shuru-tson jähmettyneet aallot kevättuulien vapauttavaa lämpöä, etelässä kohoaa Do-tsängkan, valtaava ikuiseen lumeen peittynyt vuori, lounaassa laskee aurinko vuoriston mahtavan harjan taa, ja äänettöminä ajelehtavat varjot jäällä. Kohta ovat ainoastaan Targo-gangrin ja Do-tsängkanin huiput iltaruskon valaisemat, ja pian hiipii uusi yö maille.

Toukok. 2. p:nä ratsastimme etelään rantaa pitkin. Shuru-tso soikenee Dangra-dshum-tson tavoin melkein pohjois-eteläiseen suuntaan, se on pitkulaisessa laaksossa, jolla on tuo Tibetissä epätavallinen suunta. Rantoja pitkin on jo avovettä ja aallot loiskivat huokoista jääreunaa vasten, jolla vielä istuksii usein pitkät rivit villisorsia. Rantavesi on mustana laineiden kuljettamista levistä ja mätänevästä meriruohosta, joilla villihanhit rääkkyvät ja kiljuvat. Saavuttuamme järven säännöllisen kaarevan etelärannan hiekkavalleille näemme edessämme tasangolla myrskyn enteitä: valkeita, pyssyn savua muistuttavia tomupilviä, joita tuuli kierrekkeen muotoisina maasta tupruuttaa. Hetken kuluttua olemme mekin myrskyn kourissa — sellaisia myrskyjä ei monta tarvita ennen kuin järven koko jääpinta murtuu ja sen irralliset jäälautat ajautuvat eteläiselle rannalle. Ratsastimme Transhimalajalta juoksevan Kjangdam-tsangpo-joen yli ja leiriydyimme sen läntiselle penkereelle (korkeus 4739 metriä). Edessämme pohjoisessa oli nyt koko järvi ja sen takana Targo-gangri.

Täällä vaihtui taas saattomiehistömme. Largäpilainen päällikkö, joka ensin niin ylimielisenä esiytyi, oli eromme hetkellä pehmeä kuin vaha ja lahjotti minulle kadahin, lampaan ja viisi mahalaukullista voita. Joka aamu, karavaanin lähtiessä, tulee Ishe noutamaan teltistäni molemmat koirani. Kolmannen koiran on ottanut Muhamed Isa aikoen kasvattaa siitä ihme-eläimen, ja neljännen annoin Sonam Tseringille. Ne ovat jo melkolailla kasvaneet ja parkuvat ja pureksivat toisiaan muulin selkään sidotussa matkavasussansa. Ne ovat aika siroja ja vallattomia, ja tuottavat minulle kujeillansa paljon hupia.

Mahdoton on sanoin kuvata sitä näkyä, joka ympäröi minua toukok. 3. p:nä. Me liitelemme vuori-ulapalla, josta siellä täällä kohoaa vallitsevia lumihuippuja. Etelästä näkyy Himalaja selvemmin kuin koskaan ennen, ja sen lumivalkean harjan tällä puolen tiedämme Brahmaputran laakson olevan. Pohjoisesta näkyy Shuru-tso kutistuneena ja Dangra-tshum-tso'n kätkee meiltä Targo-gangti, jonka piirteet näkyvät selvinä, vaikka olemmekin siitä kuuden päivämatkan päässä. Niin, vieläpä mahtavat vuoret järven pohjoispuolellakin, jotka talvella näimme pohjoisesta, kuvastuvat selvinä neljäntoista päivämatkan takaa. Istun tulella, piirustan ja mittailen kuten kaikkia solia. Olen taas Transhimalajalla 86 kilometrin päässä Tshang-la-Pod-la'sta ja kuljen sen yli kolmanteen kertaan! Pohjoisessa virtaa vesi Shuru-tso'hon, etelässä Raga-tsangpoon. Minä astelen siis valtamerien vedenjakajalla, katselen sitä valtaista järjestelmää ja rakastan sitä kuten omaa omaisuuttani. Sillä tämä paikka, missä nyt seison, oli tähän asti tuntematon, se on miljoonia vuosia minua odottanut. Ja sillä ajalla ovat sitä lukuisat myrskyt piesseet, kevätsateet huuhdelleet ja talviset lumipeitot käärineet. Jokaisessa solassa, jonka läpi olen tunkeutunut Intian jättiläisvirtojen vedenjakajalla, on lisääntynyt haluni ja toivoni seurata niiden suuntaa länttä kohti, tunnettuihin seutuihin, ja voida täyttää kartalla se iso valkea täplä, joka on Tsangpon pohjoispuolella. Tiedän hyvin, että tämän monimutkaisen vuoriston tutkimista ei voi suorittaa yksi mies: se vaatii sukupolvien työtä, mutta minun kunnianhimoni on tyydytetty sillä, jos saan tätä maata ensimäisenä tarkastella.

Minä käännän lehteä ja alotan uuden luvun tutkijaelämästäni; taakseni jääpi taas autio Tshang-tang, ja Targo-gangri häipyy taivaanrannan alle — näenkö sen majesteetillisia latvoja enää milloinkaan?

Kulku käy jyrkästi alaspäin, vastatuuleen. Isot jääharkot täyttävät porfyyristä ja mustasta liuskakivestä muodostuneiden seinien välisen laaksonpohjan. Valtasolaan yhtyy useampia melkoisia sivulaaksoja, ja hyljätyt leiripaikat todistavat, että täällä asuu paimentolaisia kesäisin. Tämä laaksomme yhtyy isoon 10 kilometrin pituiseen Kjam-tshu-laaksoon, joka alkaa Sha-la'sta, samasta Transhimalajan solasta, jonka kautta tibetiläiset aikoivat meidät johtaa. Kjamissa oli maa paimentolaistelttien ympärillä tasaista ja avonaista.

Toukok. 7. p:nä jatkoimme matkaamme kamalassa myrskyssä etelään Amtshok-tson sinikuvastinta kohti. Senpäiväisessä leirissä, Amtshok-tson luoteisrannalla, kuulimme puhuttavan kiinalaisista ja tibetiläisistä virkamiehistä, joiden oli kohdakkoin määrä telttien väen ja karjan lukemismatkoilla kulkea maa ristiin rastiin. Luultiin tämän olevan yhteydessä uuden verolain kanssa, jota kiinalaiset aikoivat käytäntöön panna.

Rannalla odotti minua veneeni valmiina, sillä toukok. 8. p:nä oli minun määrä tehdä matka Amtshok-tso'lle.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Muhamed Isan kuolema.

Järvi oli sula, ainoastaan pohjoisrannalla kellui muutamia jääharkkoja aaltojen hyrskeissä. Lounastuuli puhalsi lakkaamatta; turha oli odottaa hyvää ilmaa. Tusina tibetiläistä seurasi minua asianomaisen matkan päässä. Pyysin heitä tulemaan likemmä, lähtöäni katsomaan. Vene oli jo vedessä, Rehim Ali ja Shukkur istuivat jo paikoillaan ja Lama kantoi minut hitaasti syventyvän veden yli veneeseen. Päämääräksi otettiin eräs niemeke, ja soutajat alkoivat taistelunsa aaltoja vastaan. Tunnin matkan oli järvi niin matala, että airot pohjasivat, nostaen sieltä pikimustia hahtuvia. Soudannan tahdissa hoilottaa Ali: "Shubasa, ja aserin, bismillah, ja barkadiallah" — mainitakseni vaan muutamia sanoja hänen loppumattomasta ohjelmistostansa. Rehim Alin airot antavat minulle joka vedollaan aimo suihkeen, mutta tuuli kuivaa minut taas nopeasti. Aaltoileminen panee pohjaliejun liikkeelle; vesi on niin matalalla, että aallot näyttävät aikovan keskellä järveä muuttua hyrskeeksi.

Nyt alkavat tuulenpyörteet uhkaavan karkelonsa länsirannalla, missä vesi paistaa valkeana. Myrsky nousee Amtshok-tsolla; molemmat muhamettilaiset saavat jännittää kaikki voimansa, jos mieli saada vene vastatuuleen kulkemaan. Aaltoileminen yltyy, syvyys on 2,41 metriä, ja vesi saa viheriämmän värivivahduksen. Vanha kalastajamme, Shukkur Ali, heittää onkensa veteen, mutta ei tartu siihen muuta kuin ajelehtavia leviä. Useissa paikoin tapaamme villisorsia, villihanhia ja lokkeja. Eräässä itärannan laaksonrotkossa pystyttävät paimentolaiset juuri telttiänsä. Vihdoin pääsemme niemekkeelle. Suurin syvyys, minkä olimme luotirihmaila tavanneet, oli 3,66 metriä.

Kun mittaus on suoritettu, näköala piirustettu ja päivällinen syöty, lähdemme taas pohjoista kohti, ja kepeänä kuin villisorsa keinuu vene vinhan tuulen mukana aallonharjoilla. Kuljemme taas noiden kolmen teltin ohi, mittaamme syvyyden, joka on 3,10 metriä ja lähestymme pohjoisrantaa, jolla on sakkaista, mutavellimäistä vettä ainoastaan puoli metriä. Aallokko käy sinne päin ja harmajat ryöppylaineet hyrskivät rantaa vasten. Äkkiä tartumme matalikolle, vaikka rantaan on vielä 100 metriä. Mutta Rabsang taluttaa minulle hevoseni juosten ja häntä seuraavat useat muut ladakit. He auttavat meidät maalle ja sytyttävät rannasta kohoavan hiekkapengermän juurelle varsin tarpeellisen nuotion.

Toukok. 11. p:nä laskeuduimme jäätävässä lumipyryssä Lung-ring-solan (5394 metriä) ja samannimisen laakson läpi ylisen Raga-tsangpon rannoille. 12. p:nä kuljimme jokea ylöspäin; sen laakso on leveä ja pohjoisessa mahtavien vuorien rajottama. Pakkanen oli laskeutunut — 18,2 asteeseen ja myrsky puhalsi suoraan vastaamme. Joskus talttui se toki niin, että voi kuulla hevosten kavioiden kopseen, mutta kyllä olimme miltei jähmettyneet ennen kuin leiriin pääsimme.

Seuraavalla päivämatkalla sivuutimme Kamba-sumdon, jossa Raga-tsangpon molemmat lähdejoet yhtyvät; yksi niistä, Tshang-shung niminen, tulee lännestä, toinen, Lo-shung, lounaasta. Edellinen niistä on isompi. Lo-shungin yli täytyy meidän kulkea kahdesti; sen pohja oli täynnä kivilohkareita, joita liukas jää toisiinsa ahdisti. Lännessä kohoaa suuri Nain Singin löytämä lumipeitteinen selänne Tshomo-utshang, "ylhäinen nunna". Ryder on sen mitannut ja piirtänyt siitä tarkan kartan. Valkealta kukkulalta laskeutuu lumikaistaleita mustille vuorenkupeille. Toiset tibetiläiset nimittämät vuorta Tshoor-dsdongiksi.

Teräväkulmaisesti ja yhä lounaaseen kulkien lähenemme Lhasan ja Ladakin välistä suurta valtatietä, niinsanottua "Tasamia". Oitis sille päästyämme pystytimme telttimme Raga-tasamiin (4948 metrin korkeus); se on suuren valtatien asemia, missä ensi kertaa Shigatsesta lähdettyäni kosketin Ryderin ja Rawlingin johtaman englantilaisen retkikunnan kulkemaa tietä. Ennen kaikkea oli minun tätä tietä kartettava, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä. Sillä Ryderin ja Woodin tekemä kartta on paras mitä on koskaan laadittu Tibetin näistä osista. Vaatimattomilla varustuksillani en minä olisi kyennyt siihen mitään uutta lisäämään. Mutta käännyttyäni heidän tiestään joko pohjoiseen tai itään voin minä heidän karttaansa aina huomioillani täydentää. Itse asiassa se onkin minulle onnistunut niin hyvin, että Toktshenin ja Manasarovarin välisellä 83 päivää kestäneellä matkalla kuljin samaa tietä ainoastaan puolen kolmatta päivämatkaa.

Sillä välin tulivat Raga-tasamin molemmat päälliköt minua tervehtimään. He olivat kohteliaita ja ystävällisiä, mutta selittivät päättävästi, etteivät he missään tapauksessa sallisi minun jatkaa matkaani muuta kuin tasamia kulkien; passissani oli nimenomaan sanottu, että Saka-dsong oli lähin asemamme. Ilman Sakan kuvernöörin lupaa eivät he voineet päästää minua mitään muuta tietä myöten.

Nähtyäni, että meidän oli tästä lähtien pakko kulkea sanottua tietä, jonka Nain Sing oli kulkenut vuonna 1904, kirjotin Robertin ja Muhamed Isan kanssa neuvoteltuani tang darinille ja lien darinille Lhasaan. Edelliselle, ylivaltuutetulle, selitin rukoillen, että kun olin kerran Sisä-Tibetissä, niin ei ollut mitään sopimuksia vastaan, että kuljin Ladakiin mitä tietä myöten hyvänsä, kunhan vain sinne todellakin menisin, ja sen vuoksi pyysin häneltä seuraavaa: saada palata Tedenam-järven kautta, josta Nain Sing on ainoastaan kuullut; käydä Dangra-dshum-tsolla, mennä sieltä Tradumiin ja sitten Ghalaring-tsolle, sivuuttaa pyhä Kailas-vuori, Manasarovar-järvi, Induksen ja Brahmaputran lähteet ja lopuksi Gartok! Toisessa, Lhasan ambanille osotetussa kirjeessä kuvailin samaten tien, jota halusin kulkea, ja lupasin hänelle lähettää Gartokista täydellisen matkakertomuksen. Molemmille lisäsin, että toivoin pikaista vastausta, jääden Raga-tasamiin sitä odottamaan.

Heti päätöksen tehtyäni kutsuin Tundup Sonamin ja Tashin telttiini ja käskin heidän ensiksi nukkua puoliyöhön asti. Sillä aikaa kirjotin molemmat mainitut kirjeet, sekä kirjeen vanhemmilleni ja majuri O'Connorille. Leiriväki nukkui jo sikeätä unta, kun annoin yövahdin herättää molemmat pikalähetit ja Muhamed Isan. Ja nyt saivat he käskyn, jommoista eivät olleet ennen vielä kuulleet: heidän piti päivät ja yöt rientäen viedä postini Ma'lle, 350 kilometrin päässä olevaan Shigatseen! Vastausta heidän ei tarvitsisi odottaa, sillä olin pyytänyt mandariineja lähettämään erityisen pikaviestin sitä tuomaan. Muonavaroja heidän ei tarvinnut mukaansa ottaa, kaikkea voivat he hankkia suuren valtatien varrelta. Rahaa saivat he hevosten vuokraan. Kymmenessä päivässä täytyisi heidän olla perillä ja kuukauden kuluessa piti meidän saada vastaus. Jos eivät palattuansa tapaisi meitä enää Raga-tasamissa, piti heidän seurata meidän jälkiämme.

Tundup Sonam ja Tashi olivat iloisia ja toivorikkaita, kun minä Muhamed Isan kanssa saatoin heidät ulos ja näin heidän varjojensa katoavan pimeään yöhön. He kulkivat kiertotietä, välttääkseen kahtatoista tibetiläistä telttiä ja jotta eivät ärsyttäisi kylän monia koiria haukkumaan. Suuri valtatie oli likellä, ja läheisellä "tasam'illa", joksi pysähdyspaikkojakin nimitetään, voivat he päivän valjetessa hevoset vuokrata. Heidän mentyänsä istuin Muhamed Isan kanssa vielä jonkun aikaa teltissäni asemastamme keskustellen. Vasta sitte, kun olin väsyttävän päivän jälkeen vuoteeseen mennyt, johtui mieleeni ajatus, eikö ehkä ollut armoton teko käskeä miesten yksin yötä ja päivää Tibetin halki matkustaa. Katuminen oli kuitenkin myöhäistä, heidän täytyi uskottu tehtävänsä suorittaa.

Joka päivä tulivat tibetiläiset telttiini rukoilemaan minua lähtemään matkaani. Kun se ei auttanut, selittivät he lopulta, etteivät voisi hankkia meille enää ruokavaroja, koska seutu muka oli niistä jo puti puhdas. Kysyin heiltä koetteeksi, tahtoisivatko he viedä kaksi kirjettä mandariineille Lhasaan, mutta sain vastaukseksi selityksen, ettei heillä ollut siihen oikeutta. Kovin hämmästyivät he kuullessaan siihen minulta, että olin nuo kirjeet lähettänyt Lhasaan jo viisi päivää sitten. Kaksi päivää makasin sairaanakin, kun kaikki voimani olivat uupumisesta loppuun kuluneet. Sillä aikaa luki minulle Robert.

Helluntaina toukok. 18. p:nä oli meillä taas pitkä kiistely. Tibetiläiset lukivat minulle Lhasasta saamansa ohjeen, jonka päiväys kuului: "Toisen kuun kymmenentenä päivänä, tulisen oinaan vuonna." Minua nimitettiin siinä Hedin sahibiksi ja käsky sisälsi muun muassa: "Lähettäkää hänet oitis omaan maahansa! Älkää salliko hänen poiketa tasamilta, älkää johtako häntä oikealle älkääkä vasemmalle! Antakaa hänelle hevosia, jakeja, palvelijoita, polttoaineita, heiniä ja kaikkea mitä hän tarvitsee! Niistä on hänen maksettava tavallinen, hallituksen määräämä hinta. Antakaa hänelle oitis kaikkea mitä hän haluaa, älkää mitään evätkö. Mutta jos hän ei tahdo passinsa määräyksiä noudattaa, vaan ilmottaa aikovansa kulkea omin päin, toisia teitä, niin silloin älkää antako hänelle ruokavaroja ollenkaan, vaan pidättäkää hänet ja lähettäkää viipymättä pikasanoma devashungille. Omasta päästänne älkää tehkö mitään, vaan totelkaa! Se, joka ei maakunnassa tottele, saa raippoja, niin kuuluu säädös jota teidän on seurattava. Älkää aiheuttako hänelle mitään ikävyyksiä, pitäkää huoli, että paimentolaiset palvelevat häntä hyvin, eivätkä tee hänelle mitään Gartokin matkalla. Sinne päästyä tulevat garpunit (molemmat varakuninkaat) ottamaan hänet suojelukseensa."

Ja sittenkään en minä ollut tyytyväinen! Sanoin heille, etten tulisi passistani välittämään, koska se oli ristiriidassa minun uskontoni kanssa, ja että minun täytyisi mennä Tshomo-utsahngin pohjoispuolitse Saka-dsongiin. He saisivat siis lähettää pikasanoman devashungille. Me odottaisimme. Taas pitivät he sotaneuvottelua ja sopivat vihdoin niin, että antaisivat meidän kulkea pohjoista tietä, mutta meidän piti lähteä matkaan toukok. 21. p:nä.

Viruin vuoteellani uneksien hevosten kavioiden kopseesta, joka kajahteli sekä idästä että lännestä minulle avoimilta teiltä, jotka johtavat niihin salaperäisiin pohjoisiin vuoristoihin, joiden huippujen ympärillä minun suunnitelmani ja unelmani risteilivät lakkaamatta kuin nuori kotka.

Läksin siis toukok. 21. p:nä lounasta kohti ja näin Tshomo-utshangin huipun peittyvän omien etuvuortensa taakse. Sen Saka-dsongin tien sijasta, jonka jo Ryder on kartalleen merkinnyt, halusin minä nähdä sen paikan, missä Tshaktak-tsangpo yhtyy Brahmaputraan. Se oli neljän päivän matka, kiertoteitse, mutta ragalaiset ystävämme eivät voineet siihen suostua ilman Sakan käskynhaltijan lupaa. Pysähdyimme senvuoksi Basangiin päiväksi, joll'aikaa lähetin sananviejän käskynhaltijan luo. Vastaus tuli, ja kumma kyllä myöntävä, ehdolla että karavaanin pääjoukko menisi suoraan Saka-dsongiin. Sainpa vielä aijottua poikkeamismatkaa varten pienen paikallispassinkin!

Seuraavana aamuna oli todellisen kaunis ilma, sitte kun lämpömittari oli kohonnut 5 asteen alimmasta lämpömäärästään; oliko siis kevät vihdoinkin tullut? Suuri karavaani oli jo lähtenyt Sakaan, ja minun seurajoukkoni oli matkavalmis, kun Muhamed Isa tuli sanomaan minulle jäähyväiset. Käskin hänen viipyä Sakassa siksi kuin palaisin, sekä koettamaan kaikella viisaudella ja varovaisuudella ansaita viranomaisten luottamuksen. Pieni karavaanini oli jo lähtenyt etelää kohti ja me seisoimme hyljätyllä leiripaikalla kahden kesken. Hänen saatuaan ohjeensa nousimme yht'aikaa ratsujemme selkään ja minä ratsastin oman joukkoni jäljestä. Vielä kerran käännyin satulassani ja näin Muhamed Isan istuvan kimonsa seljässä muhkeana ja suorana, piippu suussa, vehreä samettimyssy päälaella ja musta lammasnahkaturkki vapaana hartioilla. Nopeaa ravia ajaen seurasi hän karavaaniansa. Viimeisenpä kerran hänet näin!

Tie laskeutui Kjärkjä-laaksoon. Erääseen sileään vuorenseinään on metrin korkuisina tavuina hakattu lause: "Om mani padme hum." Leirissä n:o 167 tulivat tibetiläiset ystävällisesti minua vastaanottamaan ja kaksi heistä talutti maan tavan mukaan hevoseni teltilleni.

Uusien oppaiden johtamina laskeuduimme seuraavana päivänä laaksoa alas. Matkalla näimme useita raunioita, jotka kertoivat muinaisista onnellisemmista ajoista, pengerlaitokset, joita käytetään vainioiden kastelemiseen, osottavat että seudulla viljellään ohraa. Edessämme on nyt Brahmaputran leveä laakso ja me saavumme erääseen joen haaraan, mistä lautta kuljettaa Tsongka-tsongin ja Saka-dsongin välisellä taipaleella karavaanit ja tavarat rannalta toiselle.

Leirimme n:o 168 oli erään somerokielekkeen kärjessä jokien välissä. Tshaktak-tsangpo on 28,1 metrin levyinen, suurin syvyys on 0,73 metriä, keskimääräinen virran nopeus 1,39 metriä ja sen virtaava vesimäärä 18,8 kuutiometriä sekunnissa. Sen vesi oli miltei aivan kirkas ja voimakkaamman virtansa johdosta tunki se laskiessaan kauvas Brahmaputran sameampaan veteen. Viimemainitun veden lämpö nousi iltapäivällä 9,4 asteeseen. Sivujoen vesi oli vähän lämpimämpää, nimittäin 9,9 astetta. Seuralaisemme selittivät, että jokainen, joka saapuu suurelle virralle, juo sen vettä, sillä se on pyhää, koska se tulee kaukaisesta Lännestä, pyhältä Kailas eli Kang-rinpotshe-vuorelta.

Toukok. 30. p:nä matkustimme Tshaktak-tsangpon leveätä laaksoa myöten ylös lounasta kohti, kunnes saavuimme Tokbur-nimiseen paikkaan, josta sitte huomenissa ratsastimme Tokbur-la-solan läpi Saka-dsongiin. Tokbur-la'lle (5066 m) näkyy luoteesta, pohjoisesta, koillisesta valtaavia lumipeitteisiä vuoria, joiden korkeuden ovat Ryder ja Wood mitanneet. Olin, kuten nämä englantilaisetkin, vakuutettu siitä, että mainitut huiput olisivat Tsangpon vedenjakajalla ja kuuluisivat Transhimalajan pääharjanteeseen. Myöhemmin sain tilaisuuden todistaa, että se luulo oli väärä. Solasta virtaa eräs joki, joka laskee Saktsu-tsangpoon. Täällä näimme rehevässä ruohokossa joukon jakeja, joiden seurassa oli miltei kesy kulaani.

Siinä paikassa, missä joki laskee Sakan tasangolle, kuljimme sen oikealla rannalta erään soravuoren haarautuman yli, ja levähdin hetken Robertin kanssa, piirustaakseni mieltäkiinnittävän näköalan. Tsering kulki joukkoinensa ohitsemme, häviten kuin piste suurelle tasangolle. Koillisesta, hyvin kaukaa, näkyivät Saka-dsongin valkeat talot. Kaukoputkella voin nähdä leirimme, kaksi mustaa ja yhden valkean teltin. Viimemainittu oli Muhamed Isan teltti.

Ratsastimme tasangon yli. Vasemmalla oli neljä telttiä, joiden väki juuri ajoi lampaita yöksi aitaukseen. Eräässä paikassa haarautuu tie. Eteläistä haaraa kulkevat ne, joilla ei ole Saka-dsongissa mitään tekemistä. Ratsastamme Sa-tshu-joen ja erään alkupuron yli. Kova länsituuli puhaltaa ja me ikävöimme telttejämme ja leirituliemme lämpöä. Vihdoin saavummekin sinne; Guffaru tulee tervehtien vastaan ja kaikki toiset huutavat meille "salaam!" ja "dshu". Turhaan katselen heidän joukostansa Muhamed Isaa ja kysyn häntä. "Hän makaa vuoteessa, on ollut jo koko päivän sairaana", vastaa väki. Otaksuin että häntä vaivasi hänen tavallinen päänkivistyksensä, menin hiilipannun ääreen telttiini, jättäen Robertin tapansa mukaan etsimään tavaroiden joukosta työkalujani, joita tarvitsin iltatöitä tehdessäni. Olimme väsyneet ja kylmissämme, ja kaipasimme illallista.

Emme olleet vielä kauvan istuneet, kun Rabsang tuli ilmottamaan, että Muhamed Isa oli menettänyt tajunsa eikä vastannut puhutteluihin! Aavistin heti, että häntä oli kohdannut aivohalvaus, ja riensin Robertin kanssa hänen telttiinsä, joka oli aivan oman telttini vieressä. Pään puolella, missä sairaan veli Tsering itkien istui, paloi öljylamppu. Sairas makasi vuoteessaan seljällensä heittäytyneenä, kookkaana, voimakkaana ja suorana. Suu oli vetäytynyt hieman vasemmalle, vasen silmäterä näytti hyvin pieneltä, oikea oli säännöllisen kokoinen. Suonen tykytys oli tasainen, voimakas, tehden 72 lyöntiä. Heti määräsin asetettavaksi kuumia astioita jalkojen alle ja jäärakon päähän. Ahtaat vaatteet avattiin. Sairas hengitti tasaisesti ja syvään. Silmät olivat auki, mutta elottomat. Huusin hänen nimeänsä, mutta hän vastasi siihen ainoastaan heikolla merkillä, yritti kääntää päätänsä ja liikuttaa oikeata kättänsä, päästi heikon huokauksen ja jäi taas liikkumattomana makaamaan. Robert säikähti, kun sanoin hänelle, että Muhamed Isa ei eläisi enää huomiseen päivännousuun asti.

Tänään, 1. p:nä kesäkuuta, oli hän noussut auringon noustessa, juonut teensä ja keskustellut kiivaasti useita tunteja kahden dsongista tulleen tibetiläisen kanssa. He olivat kieltäytyneet hankkimasta karavaanille muonavaroja ja vaatineet sitä heti paikkakunnalta poistumaan. Hän oli vastannut, että sahib palaisi pian ja että heitä ei hyvä perisi, elleivät häntä tottelisi. Vihaisina olivat he poistuneet, jonka jälkeen Muhamed Isa oli syönyt aamiaisensa ja noin tunnin ajan nukkunut. Herättyänsä oli hän valittanut tuntevansa kovaa päänsärkyä.

Puolenpäivän aikana oli hän lähtenyt ulos meitä tähystelemään. Silloin oli hän saanut rajun ripulikohtauksen, kaatunut vasemmalle kyljelleen ja menettänyt tajunsa. Toiset olivat rientäneet paikalle, kantaneet hänet telttiin ja hieroneet häntä. Silloin hän oli taas tullut tajullensa, ja puhunut paljonkin, mutta epäselvästi ja etupäässä islamin jumalan kanssa:

"Minä olin lamaisti, mutta käännyin islamin uskoon; auta minua nyt, Allah, tästä kovasta sairaudesta! Suo minun parantua, anna anteeksi syntini ja kaikki paha, mitä olen muille tehnyt! Suo minun elää, Allah, niin pidän aina käskysi enkä koskaan laiminlyö rukoushetkiäni."

Sitte oli hän kehottanut toisia täyttämään velvollisuutensa nyt kuten tähänkin asti, ja kiittänyt heitä siitä, että auttoivat häntä onnettomuudessa kärsivällisesti. Tuon tuostakin oli hän pyytänyt kylmää vettä. Koskettaen oikealla kädellään vasenta käsivarttaan oli hän kysynyt kenen käsivarsi siinä oli ja ilmottanut hänestä tuntuvan siltä kuin ei hänen vasemmassa jalassansa olisi ollut kenkää. Koko vasen sivu oli kokonaan halvautunut. Istuallansa, pieluksiin nojaten oli hän rukoillut Guffarua: "Guffaru, sinä kun olet vanha ja täytät uskonnon käskyt, et tahraa käsiäsi, jos tartut veitseen ja vihlaiset minua niskaan; leikkaa syvälle alas selkään päin, se helpottaa minun helvetinmoista päänsärkyäni." Epätoivoisessa tuskassansa oli hän lyönyt oikean kätensä kirstuun. Tuntia myöhemmin oli halvauskohtaus uudistunut, vieden puhekyvyn. Nyt oli hän enää antanut merkkejä oikealla kädellänsä, kuten epätoivossa, joka valtaa lähestymän kuoleman edellä. Puoli neljän paikoilla oli saapunut Tsering ja ääneensä itkien heittäytynyt häntä syleilemään. Muhamed Isa oli myös itkenyt ja nostanut kädet huulillensa, merkiksi ettei hän voinut puhua. Kun me kello viisi tulimme telttiin, oli hänen häviävästä tajunnastaan enää ainoastaan heikko kajaste jäljellä. Mutta hänen tilansa ei muuttunut puolentoista tunnin kuluessa, hän hengitti rauhallisesti, pitäen suunsa suljettuna. Lähdin nyt syömään päivällistä, jonka Adul oli valmistanut.

Tutkin Robertin kanssa Burroughs Wellcomen lääketieteellistä käsikirjaa, tullakseni vakuutetuksi siitä, etten ollut mitään laiminlyönyt. Kahdeksan aikaan palasimme sairasvuoteen luo. Potilas hengitti nyt suu auki. Se oli huono merkki, sillä siitä päättäen olivat leukalihakset alkaneet veltostua. Valtimo tykki 108 kertaa ja hyvin heikosti. Sydäntä särkevää oli nähdä vanhan Tseringin epätoivoa, kun ilmotin hänelle, että nyt ei ollut enää mitään toivoa. Puoli tuntia myöhemmin alkoi hengitys heikontua ja hidastua, kello 9 alkoivat kuolinkorinat ja rintakehän lihasten työ, niiden hankkiessa keuhkoille riittävästi ilmaa. Noin joka neljäskymmenes hengenveto oli syvä, sitä seurasi väliaika, ja taas hengähdys sekä huokaus. Jalat kylmenivät, vaikka niiden alla oli kuumia ruukkuja, joita usein vaihdettiin toisiin. Neljänneksen yli yhdeksän muuttui hengitys yhä verkkaisemmaksi, pysähdykset pitemmiksi. Kuolinvavahdus puistatti hänen ruumistansa ja sai hänen hiukan nostamaan hartioitansa. Sitä vavahdusta seurasi vielä toinen.

Muhamettilaiset kuiskailivat Tseringiä poistumaan pääpuolelta, sillä muhamettilaisen täytyi pidellä kuolevan alaleukaa ja sulkea se viimeisen hengenvedon tapahduttua. Mutta sureva veli saatiin vain väkivallalla paikaltansa lähtemään. Kuolevaa vavahdutti kolmas, viimeinen, kuolinkylmyyden tunteen aiheuttama tempaus. Sitä seurasi 20 sekunnin pituinen hiljaisuus. Luulimme hänen jo kuolleen, mutta vielä kerran hengähti hän ja minuutin kuluttua seurasi viimeinen heikko huoahdus, kun Guffaru jo oli sitonut hänen leukansa alle liinan ja peittänyt kasvot valkealla vaatekappaleella. Nyt lepäsi hän liikkumattomana, ja syvästi surren paljastin minä pääni kuoleman kaamean majesteetin edessä.

Miten tyhjältä ja autiolta tuntuikaan minusta kaikki, kun heräsin Muhamed Isan hautajaispäivänä, sunnuntaina 2. p:nä kesäkuuta! Läksin ulos hautaa katsomaan; se oli luoteessa, 300 m päässä leiristä. Muhamettilaiset olivat varhain aamulla lainanneet kylästä oven ja sen päällä pesseet ruumiin sekä käärineet sen Guffarun ruumisliinaan, joka oli ohuesta pellavakankaasta tehty, mutta valkea ja puhdas. Usein olin Muhamed Isan kanssa nauranut vanhuksen omituiselle päähänpistolle ottaa moinen kuolinpuku matkalle. Kuolinliinan päälle oli kääritty harmaja huopapeitto. Vainaja oli pantu telttinsä eteen paareille, jotka oli tehty molempien veneempuoliskojen pohjista, sitomalla ne yhteen ja varustamalta neljällä kantajia varten asetetulla poikkipuulla.

Vaieten palasimme hautajaisista kotiin.

Sen sunnuntain saarnateksteissä esiintyi raamatunlause: "Sinä tyhmä, tänä yönä otetaan sinulta sinun sielusi pois."

Muhamed Isa oli paljon matkustanut, ja hänen maineensa oli Aasiassa tunnettu. Jo kerran ennen oli hän ollut Saka-dsongissa, nimittäin v. 1904, jolloin hän johti Ryderin ja Rawlingin karavaania. Silloin ei hän aavistanut, että palaisi sinne vieläkin ja leiriytymään siellä viimeisen kerran, pitkän vaelluksen tehtyänsä. "The Geographical Journal'in" huhtikuun n:ssa vuodelta 1909 omistaa Rawling hänelle seuraavat muistosanat: "En voi puhua Saka-dsongista, osottamatta kunnioitustani Sven Hedinin siellä kuolleen uskollisen palvelijan muistolle. Muhamed Isan luonne oli parhaimpia mitä minulla on ollut onni tavata. Hän oli luotettava ja väsymätön työssään, eikä ainoakaan aasialainen tuntenut Aasiaa paremmin kuin hän. Hän nimittäin oli ollut Younghusbandin mukana tämän kuuluisalta Kiinan matkalla, hän oli kulkenut Careyn mukana, seurannut Dalgleishia, joka myöhemmin murhattiin, samoin oli hän ollut Dutrenil de Rhinsin matkassa. Hän oli ollut herransa kuoleman avuttomana todistajana, kun tibetiläiset hänet surmasivat. Hän oli minun karavaanini johtajana Gartokin retkellä, saattoi Sven Hediniä hänen viime retkellään ja kuoli kolmikymmenvuotisen uskollisen palveluksensa jälkeen tuossa maailman unohtamassa maassa." Kirjeistä, joita sain myöhemmin O'Connorilta, Younghusbandilta ja Ryderilta, käy ilmi, että hekin valittivat hänen kuolemaansa.

Iltapäivällä kesäk. 3. p:nä kutsutin Tseringin telttiini. Hän oli jo tyyntynyt ja mukaantui kohtaloon. Hänen piti jäädä edelleenkin minun keittäjäkseni ja henkivartijakseni, mutta hänen palkkansa korotettiin 20 rupiiksi kuukaudessa, ja tämä korotus oli laskettava taaksepäin, Lehistä asti. Myös sai hän pitää kellon, jonka olin hänen veljellensä lahjottanut. Guffaru, joukon vanhin, tuli Muhamed Isan jälkeen karavan-bashiksi, sai saman palkankorotuksen kuin Tsering ja oikeuden käyttää Muhamed Isan kimoa satuloinensa. Hänen piti asua vainajan teltissä kahden muun kanssa.

Hyvin tietäen, ettei kuri pysyisi samana kuin se oli ollut Muhamed Isan aikoina, puhuin miehille vakavia sanoja. Terotin heidän mieliinsä, että heidän täytyisi totella Guffarua yhtä sokeasti kuin olivat hänen edeltäjäänsä totelleet; heidän täytyisi edelleenkin olla yksimielisiä ja palvella minua uskollisesti. Jos joku alkaisi torailla ja niskotella, saisi hän oitis palkanjäännöksensä, tulisi pois ajetuksi ja oman onnensa nojaan jätetyksi. Nyt kun ratsastimme vuokrajakeilla, tulisin minä puolta vähemmällä miehistöllä vallan hyvin toimeen. Heidän oma etunsa siis vaati heitä käyttäytymään niin, että voivat toimessaan pysyä. Rabsang ja Namgjal vastasivat toisten nimessä, että he tulevat pysymään yksimielisinä, palvelevat minua uskollisesti ja seuraavat minua, veisipä matka vaikka minne.

Jo 2. p:nä kesäkuuta oli kaksi Saka-dsongin herraa käynyt minua tervehtimässä. Itse kuvernööri oli poissa, matkustellen ympäri aluettansa telttejä lukemassa ja merkitsemässä kaikkien asuttujen laaksojen nimiä — kaikki se tapahtui Kiinan käskystä. Pemba Tsering, joka oli hänen jälkeensä lähin arvossa, oli hyvin kohtelias ja ystävällinen, mutta valitti, ettei hän voinut meille enää ruokavaroja hankkia, hänen kun oli myös huolehdittava niistä matkustajista, joita lakkaamatta kulkee Lhasan ja Gartokin välillä ja joita varten hänen oli aina edeltäpäin varustauduttava. Painostaakseen sanojansa kutsui hän paikalle kaikki seudun viisi "govaa" eli piiri-esimiestä, jotka valitiivat, että köyhä maa ei kyennyt hankkimaan sitä ohra- ja tsamba-määrää, minkä me tarvitsimme. Selitin heille, että viipyisimme vielä muutamia päiviä, odottaen vastausta Lhasasta. Silloinkos nämä nousivat mieltä osottavasti ja julistivat, että minä saisin viipyä siellä niin kauvan kuin halusin, mutta he vain eivät enää minulle ruokavaroja hankkisi.

Samana päivänä pystytettiin valkean ja sinisen kirjava teltti aivan meidän leirimme viereen, mutta vasta kesäk. 4. p:na kävivät sen asukkaat, Tradumin ja Njukun govat, minua tervehtimässä. He olivat kuulleet minun täällä oleskelustani ja halusivat itse tutkia, miten asiat oikeastaan olivat. Njukun gova alotti keskustelun:

"Passissanne mainitaan Saka ja Tradum, mutta ei Njukua. Jos siitä huolimatta Njukuun tulette, sallin minä teidän viipyä siellä yhden yön, mutta en kauvempaa, sillä passissa sanotaan, että teidän on matkustettava suoraan Tradumiin."

"Hyvä ystävä", vastasin minä, "kun minä ensin tulen Teidän seudullenne, tulee meistä niin hyvät ystävät, että te minua vielä pyydätte jäämään sinne koko kuukaudeksi lujittamaan ystävyyttämme. Kun te sitte myöhemmin pistäytte Intiaan minua tervehtimään, tulee teidän käyntinne olemaan minulle sitä miellyttävämpi mitä kauvemmin sitä kestää."

Hän nyökkäsi minulle veitikkamaisesti hymyillen ja piti minua varmaankin koiranleukana, mutta lisäsi, että hänen täytyisi totella devashungin käskyjä.

"Kun kerran olen kirjeenvaihdossa Lhasan mandariinien kanssa ja odotan heidän vastaustansa, niin ei devashungilla ole oikeutta minua estää."

"No hyvä! Silloin on parasta, että jäätte tänne ettekä tule Njukuun tai
Tradumiin; siellä on vieläkin niukemmalta muonavaroja saatavana."

Myöhemmin saapui Pemba Tsering uudestaan ja toi toki kaksi säkillistä ohria ja yhden lampaan. Toisten kanssa puhuttuansa oli hän tullut taipuisammaksi ja lupasi koettaa hankkia meille, mitä tarvitsimme. Meillä oli vielä kaksi kehnoa hevosta ja yksi muuli jäljellä Shigatsesta; yhden niistä lupasin hänelle palkkioksi vaivoistansa. Jonkun aikaa mietittyänsä valitsi hän muulin. Molemmat hevoset möimme polkuhinnasta eräälle tuntemattomalle.

Mutta halusinkin minä päästä pois tästä surkeasta Saka-dsongista, johon liittyi murheellisia muistoja. Ulkona Jumalan vapaassa, ihanassa luonnossa haihtuvat huolet taivaan tuulien mukana. Joka päivä laskeskelin Robertin kanssa, kuinka kauvan vielä viipyisivät Tashi ja Tundup Sonam. Jos vastaus oli lähetetty niin sanotun lentävän kiinalaisen postin mukana, niin voisi se jo saapua millä hetkellä hyvänsä. Mutta päivät kuluivat eikä palaajia kuulunut. Eräänä päivänä ratsasti joukko hevosmiehiä telttimme ohi, kertoen nähneensä minun lähettini Kung Gushukin puutarhassa Shigatsessa, mutta he eivät tienneet heidän aikomuksistaan sen enempää. "Kärsivällisyyttä", kuiskaili taas länsituuli. Siinä vaikeuksien verkossa, johon olimme sotkeutuneet, kiintyi kaikki toivoni kiinalaisten vastaukseen. Viranomaisille olin ilmottanut olevani valmis heti lähtemään, jos he vain sallisivat minun kulkea pohjoista tietä Njukuun, mutta siitä eivät he vieläkään halunneet kuulla puhuttavankaan, ja niin jäimme me paikoillemme.

Ja pian havaitsin miten lamauttavasti voimakkaan karavaaninjohtajani menettäminen vaikutti väkeeni. Miehet saivat koti-ikävän. He puhuivat oman lieden lämpimästä ja alkoivat aivan sairaalloisesti palmikoida kenkiä lapsilleen ja tuttavilleen. Kiireellä kokoontuivat he iltatulille ja pohtivat niiden ympärillä, miten mukavaa oli elämä Ladakin kylissä. Robert kuvaili miten autio ja kolkko oli Tibet, ja Intia miten lämmin ja ihana. Hän ikävöitsi äitiänsä ja nuorta vaimoansa. Mutta tahtoisinpa tietää, tokko sittenkään kukaan ikävöitsi täältä pois niin hartaasti kuin minä, jolla oli vielä niin paljon tehtäviä suorittamatta. Niin, nyt näin selvästi, etten nykyisellä karavaanillani voinut saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, joihin pyrin. Se oli uupunut ja kulutettu, eikä ihme ollutkaan, kun ottaa huomioon, mitä kaikkea sen oli täytynyt kestää. Kohtaloni suorastaan ajoi minua takaisin Ladakiin. Matkalla toki täytyi yrittää tehdä mahdollisimman suuria vallotuksia. Mutta entä sitten? Siitä ei ollut minulla mitään tietoa. Mutta sen tiesin, etten koskaan antautuisi ennen kuin olin tehnyt kaikki mihin voimani riittivät vallatakseni ylisen Brahmaputran pohjoispuolisen tuntemattoman maan.

5. p:n aamuna tuli vanha ystäväni, Raga-tasamin gova, kertoi kuulleensa minun olevan vaikeassa asemassa ja tarjoutui puhumaan järkeä Pemba Tseringille. Myöhemmällä tulivat molemmat yhdessä telttiini ja ilmoittivat, että minä saisin matkustaa pohjoista tietä Njukuun. Vaivoistansa sai gova yhden parhaimmista hevosistamme. Omista eläimistämme oli vielä jäljellä kuusi, niistä kolme lehiläistä veteraania, kaksi hevosta ja yksi muuli. Seuraavana iltana tuli Guffaru ensi kerran ohjeita noutamaan ja 7. p:nä kesäkuuta lähdimme aika varhain matkoihimme.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Kiertoteitä Tradumiin ja pikimältään Nepaliin.

Oli kirkas päivä, ei kevät, vaan kesä. Ilmassa surisivat kärpäset, ampiaiset ja paarmat, maassa ryömi kaikenlaista matoa ja itikkaa, kiirehtien nauttimaan lämpimästä vuoden-ajasta, joka on täällä niin lyhyt. Ilma oli kuuma, kello yhden aikana oli 21,2 astetta. Aurinko oli minusta yhtä polttava kuin Intiassa. Sa-tshun laakso laajenee länttä kohtirannoilla istuu villihanhia, sorsia ja haikaroita, ja vuorella, jonka juurella laakson oikealla puolella kuljemme, rääkkyvät naakat. Vehmas ruoho oli jo noussut kesäisen viheriänä ja tuoreena, mutta reheväksi tulee se vasta lämpimien sateiden jälkeen.

Jättäen Ryderin ja Rawlingin kulkeman tien vasemmalle, kuljemme Tshaktak-tsangon rantaan asti ja sitten jokea pitkin pohjoiseen suuntaan. Joessa käy kova virta, joka ei kuitenkaan muodosta vuolteita. Etelästä näkyy se portti, jonka kautta virta juoksee vuoristosta. Leiriydyimme Pasa-gukin kylän luona joen oikealla rannalla. Joki on tällä kohtaa 43 metrin levyinen, korkeintaan 0,78 metrin syvyinen ja kuljettaa vettä 17,8 kuutiometriä sekunnissa. Toukokuun 28. p:nä kuljetti se 18,8 kuutiometriä, mutta Saktshu ja muut syrjäjoet yhtyvät siihen vasta Pasa-gukin alapuolella.

Kiihtyneenä ja raivonsa vallassa tuli Hadshi äkkiä minulle valittamaan, että Guffaru oli häntä lyönyt. Istuin oikeutta ja pidin kuulustelun. Hadshi oli kieltäytynyt hevosia vuorollansa paimentamasta ja sen johdosta oli karavan-bashi häntä löylyttänyt. Päätös kuului, että Hadshi saa Njukussa eronsa.

Kesäk. 10. p:nä käännyimme Tshaktak-tsangposta vasemmalle, saamatta, vahinko kyllä, sen yläjuoksusta selvyyttä. Kesäk. 12 p:nä saavuimme taas tasamille aivan Njukun luona, leiriytyen siinä. Njukun gova, jonka ystävyyden oli Saka-dsongissa voittanut, oli hyvin avulias ja arveli. että minä voisin kernaasti taas tehdä matkan pohjoiseen, kun kerran näytin valtatietä kammoavan. Hän veisi minut etääseen solaan, johon näkyisivät miltei kaikki maailman vuoret, mutta erittäinkin likellä pohjoisessa kohoava Lumbo-gangri! Siellä tapaisimme Bongban asukkaita, jotka ehkä voisivat meille myydä mitä tarvitsimme. Matkalla kuoli kolme pikku koiraamme. Tibetiläiset sanoivat niiden kuolleen täällä hyvin tavalliseen "gakpa"-nimiseen kurkkutautiin. Olimme pesseet niitä lämpimällä vedellä, hoitaneet niin hyvin kuin voimme ja teimme nyt kaiken voitavamme pelastaaksemme viimeisen. Tibetiläisistä oli käsittämätöntä, kuinka koiran tähden voi tuhlata niin paljon työtä.

13. päivä oli joutilas päivä, meidän täytyi nyt odottaa Tundup Sonamia ja Tashia. Semmoisina lepopäivinä ajoin minä aina partani — tuntuu näet hyvältä, kun on puhdas, vaikkapa ei olekaan ketään jota varten sievistyä. Robert ampui kolme villihanhea ja otti kiinni kaksi vielä keltaista poikasta, jotka olivat astelleet hänen telttiänsä ryvettelemään. Veimme ne kristallinkirkkaaseen Men-tshu-jokeen, toivossa että joku hanhi-emo ottaa ne omiksensa.

Seuraavana päivänä, juuri kun olimme matkaan lähdössä, tulivat Hadshi, Islam Ahun ja Gaffar luokseni vaatien erityistä ruokaa ja vapautusta yövartijan tehtävistä. Muutoin eivät he jäisi palvelukseeni. Huusin toiset koolle ja kysyin, tahtoiko joku muukin yhtyä heihin, kun ajan heidät pois. Kukaan ei sitä halunnut. Hadshi, ainoa muhamettilainen, joka oli käynyt Mekassa, vieläpä kaksi kertaa, oli karavaanin ainoa lurjus; hän se oli toisetkin yllyttänyt. Hän selitti pitävänsä maantierosvoja ja kulkureita parempina kuin Guffarua ja muita ladakilaisia. Nämä kolme miestä hävisivät näkyvistämme jatkaessamme matkaamme ylämäkeen luodetta kohti, Men-tshun laakson läpi.

Leirissä n:o 177 oli minulla suuri vastaanottopäivä sillä muutamat Bongban-puoleiset päälliköt olivat minua tervehtimässä. Läsnä oli myös vanha ystävämme, Tradumin gova. He päättivät sallia minun tehdä lyhyen mutkan pohjoiseen, mutta ehdolla että palaan samana päivänä. 16. päivänä nousimme sen johdosta uusilla vuokrahevosilla ratsastaen Kilung'la'lle, josta on hyvin selvä ja opettava näköala. Edessämme oli synkkä Lumbo-gangrin vuoristo syvine, jylhine rotkoinensa, jyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja ikuisine lumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkunlaiseksi Indus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren Kanq-rinpotshen esipihaksi tai portiksi. Lumbo-gangrin takana on Rukjok-tsangpon laakso ja joki, joka laskee Tshaktak-tsangpoon.

Jo täällä selvisi minulle, ettei nuo Ryderin ja Woodin mittaamat kukkulat voineet enää olla valtamerien vedenjakajalla. Mutta kukaan ei tiennyt minkälaista oli niiden pohjoispuolinen maa. Bongbalaiset olivat saaneet käskyn ehkäistä matkamme, jos yrittäisimme pohjoiseen tunkeutumaan. En rukouksilla enkä uhkauksilla onnistunut pääsemään Kilung-lan näköaloja etemmäksi. Mitä kauvemmaksi länteen ratsastimme, sitä suurempi valkea pilkku jäi kartalla taakseni. Se oli minulle hirvittävän katkera tunne. Vieläkin toivoin Lhasasta tulevan kiinalaisen postin tuovan minulle avun.

17. p:n aamuna olivat kaikki vuoret lumen peitossa; mutta päivä oli lämmin ja kaunis, kun nousimme Sertshung-la'ta kohti ja näimme etelästä Himalajan pohjoisimman harjan sekä Brahmaputran leveän laakson. Alaspäin johtavassa solalaaksossa on runsaasti risukoita ja lentohietaa, joka on muodostanut jopa 6 metrin korkuisia hietaharjanteita.

Mieltäkiinnittävän ja tulosrikkaan matkan jälkeen leiriydyimme Dambak-rongin laaksoristeykseen. Mutta päivä ei ollut vielä lopussa. Kuulimme että Naser Shahin poika oli eilen Ladakin matkallaan saapunut Tradumiin, muassaan 22 muulia. Heti toimitin pikalähetin viemään hänelle pyynnön, että odottaisi minua ja antaisi tietoja Tundup Sonamista ja Tashista. Tradumin gova itse ratsasti kotiinsa valmistamaan kaikkea tuloamme varten. Kului joku aika. Silloin kuulimme kulkusten kilinää. Eräs ratsastaja ajoi kovaa ravia Shertshung-laaksosta. Hän oli nähtävästi seurannut jälkiämme, karautti suoraan teltilleni ja ojensi minulle kirjeen, jonka suuressa sinetissä olivat sanat: "Imperial Chinese Mission, Tibet" ja sama kiinalaisilla merkeillä kirjotettuna.

Nyt saisi kohtaloni ratkaisunsa. Ladakilaiset tungeskelivat telttini ympärillä. Huomasin kuinka hartaasti he toivoivat, että meidät pakotettaisiin suorinta tietä palaamaan Ladakiin. Heitä ei voinut elähdyttää sama aatteellinen harrastus kuin minua. Mitä suurimmassa jännityksessä ollen avasin kirjeen. Se oli virheetöntä englanninkieltä, hänen ylhäisyytensä Tshangin (tang darinin) ensimäisen kirjurin Ho Tsao Hsingin kirjottama, ja sisälsi päättävin vaikka kohteliain sanoin sepitetyn kiellon tunkeutua luodetta kohti unelmieni maahan. Nyt sai devashung uudet menettelyohjeet ja vartioimisemme tulisi aina vain ankarammaksi. Nyt suljettaisiin minulta etelästäkin avautuvat portit, jotka vievät kiellettyyn maahan. Tang darin oli yhtä taipumaton kuin Intian valtiosihteeri Morley. Mutta hänkin vain kannusti kunnianhimoani ja siitä olen minä hänelle kiitollisuuden velassa. Toistaiseksi otettiin takavarikkoon passini, jonka piti kulkea edellämme koko matkan, govalta govalle.

Mutta tämä tärkeä päivä ei vieläkään ollut lopussa. Auringon laskiessa tulivat hävinneet pikalähettimme Tundup Sonam ja Tashi äkkiä, tomuisina, risaisina, mytty seljässä.

"Hyvin tehty ja tervetuloa, kymmenen rupiita mieheen ja uuden puvun saatte palkkioksi! Mitä uutisia tuotte?"

Ei mitään kirjettä! Ainoastaan Ma'n todistus, että hän oli lähettänyt postini Lhasaan ja Gulam Kaderin kirjeen Muhamed Isalle. Yhdessätoista päivässä olivat he ennättäneet Shigatseen, jossa olivat kolme päivää levänneet, ja Tashi-lunposta olivat he menneet suoraan länttä kohti. Ensimäisenä päivänä olivat he kulkeneet nopeasti ja kauvan, ja nousseet auringonlaskun aikana Ta-laa kohti, kun heidän päällensä hyökkäsi yhdeksän maantierosvoa kaataen heidät allensa. Kahdella oli pyssyt, toisilla miekat aseina. Molemmat pyssyt oli tähdätty heidän päähänsä, seitsemän miekkaa vetäistiin huotrastansa ja eräs miehistä oli sanonut:

"Jos henkenne on kallis, niin tänne kaikki mitä teillä on arvokasta!"

Tyrmistyneinä olivat molemmat ladakilaiset rukoilleet ottamaan heiltä kaikki mitä tahtoivat, kunhan vain säästäisivät hengen. Rosvot olivat nyt avanneet ja perinpohjin penkoneet ryöstettävien mytyt ja ryöstäneet heiltä 18 rupiita, keittoastiat ja yksinpä pienet gaositkin jumalankuvinensa, jättäen heille ainoastaan vaatteet ylle. Aivan sattumalta oli rosvoilta jäänyt huomaamatta 30 tengaa, jotka Tundup Sonam oli kätkenyt vyönsä selkäpuolelle. Ryöstö oli toimitettu tuossa tuokiossa, jonka jälkeen rosvot hävisivät vuoristoon. Molemmat voitetut sankarimme olivat itkien viipyneet tappelutantereella pimeään asti, lähteneet sitte vaeltamaan, alussa hitaasti, lakkaamatta ympärillensä vilkuen ja luullen jokaista varjoa ryöväriksi. Sittemmin olivat he kiirehtäneet kulkuansa ja lopulta miltei juosseet. Loppuun uupuneina he olivat vihdoin ryömineet tien varrella olevan kahden kivilohkareen väliin ja tavanneet seuraavana aamuna kolme mustaa telttiä, joissa heille oli annettu syödä ja kerrottu, että kaksi päivää sitten oli samalla Ta-la'lla eräs lama ryöstetty putipuhtaaksi. Mutta nyt he olivat pelastetut, ja liikuttavaa oli nähdä miten iloiset he olivat päästyänsä taas luoksemme. He olivat nähneet Muhamed Isan haudan, josta puhuminen sai taas Tseringin surulliseksi.

Kesäk. 18. p:nä kuljimme aukeata maata myöten Tradumiin. Matkustimme laakson pohjoisempaa puolta pitkin kulkevaa tietä, tasamin jäädessä etelään. Maaperä oli hiekkaista, pienet, äkäiset paarmat lentävät suristen hevosten sieramiin, tehden elukat raivoisiksi. Ne kulkevat nyt villiaasin tavoin: turpa maassa, jotta olisi suojassa paarmoilta. Oikealla on Tuto-pukpan vuori, jonne Tradumista kuljetetaan ruumiit jakeilla, paloteltaviksi siellä. Ratsastamme syvänteiden välitse, missä oleksii joukottain villihanhia siroine, munaruskeankeltaisine poikinensa. Tänne näkyy Tradumin kylä temppeleinensä, tshorteninensa ja kukkuloinensa. Etelässä kohoaa jyrkkä, lumikruunuinen Himalajan seinämä jyrkkänä ja suuremmoisena. Kaakossa luikertelee tasam kuin heleä nauha; tiemme yhtyy siihen; se on 12 metrin levyinen ja kulkee ruohoisten hiekkapenkerien välissä. Se on Tibetin "Great trunk road".

Tuskin olimme leiriytyneet, kun erotettu Hadshi ja hänen kaksi seuraajaansa saapuivat luoksemme ja tervehtivät meitä "salaam'illa". Mutta minä olin suutuksissani ja ajoin heidät heti pois. Myöhemmin kuulin, että he olivat itkeneet; kaduin nyt, että olin ollut epäystävällinen. Nyt se oli kumminkin myöhäistä. Iltavarjojen laskeutuessa oli heidän nähty raskain askelin arolle loittonevan.

Täällä kuoli neljäskin koiranpenikkamme, jonka olin toivonut voivani säilyttää muistona Shigatsesta. Emäkoira oli nyt taas yksin matollansa ja telttien edessä makailivat molemmat ngangtse-tsolaiset mustat koirat.

Tradumin gova oli miellyttävä, hauska vekkuli ja halveksi devashungia mitä syvimmin. Hän ei päästänyt minua Tsa-tshu-laaksoon, mutta salli minun poiketa Kore-lan solaan, joka on kahden päivämatkan päässä lounaassa ja kuuluu Himalajan harjanteeseen, joka on Brahmaputran ja Ganges-virran vedenjakajana. Vieläpä antoi meidän vuokrata kuusi hevosta ja luovutti minulle kaksi opasta matkalle, jolle lähdin kesäkuun 20. p:n aamuna.

Määränämme oli leiriytyä ensi yöksi Tsa-tshu-tsangpon ja Brahmaputran risteykseen. Ratsastin ruohonummen ja hiekkapenkerien yli yhden saattajan seuraamana. Edessämme näkyi kolme kulkijaa, nyytit selässä ja sauvat kädessä. Kun olimme heidät saavuttaneet, pysähtyivät he seisomaan ja tulivat sitte painamaan otsansa jalkoihini. Nämä kulkijat olivat Hadshi ja ne kaksi muuta. Sisällisesti olin iloinen, kun sain taas tilaisuuden ottaa heidät uudelleen armoihini. Heidän täytyi täst'edes kulkea jakien mukana.

Leiri oli jo laitettu oikealle jokirannalle, kukkulan juurelle (4,565 metriä), jonka laella ovat vanhan Liktse-luostarin rauniot. Täältä johtaa tärkeä kauppatie joen yli, ja rantojen välistä liikettä välittää lautta. Tsa-tshu-joki oli nyt 32,5 metrin levyinen ja tuskin metrin syvyinen. Brahmaputra oli 110 metrin levyinen, 1,75 metriä syvä ja teki paljoa mahtavamman vaikutuksen kuin alempana.

Ensi kerran jäi nyt vähin lämpömäärä yön aikana yläpuolelle nollan, ollen +3,2 astetta. Aamu oli eilisen myrskyn jälkeen ihana, taivas puoleksi hauskojen kesäisten pilvien peittämä. Ei tuulenhenkikään liikahtanut ja virrankalvo oli kirkas kuin kuvastin, jolla väreet hieman karehtivat. Lautta välitti jo tavara- ja matkustajaliikettänsä. Jokaisesta ylikulusta sai lauttamies yhden tengan; kahdesti tunnissa kulki hän lauttoinensa joen yli. Jakimme ja hevosemme, jotka olivat yöllä syöneet ruohoa vasemman rannan nummella, vietiin uittaen joen yli.

Laaksossa, jonka nousu johtaa Ngurkung-la'lle, leiriytyi eräs valtaava Nepaliin menevä suolakaravaani. Sen kaksitoista kuljettajaa oli laittanut itselleen suolasäkeistä käytännöllisen suojamuurin tuulta vastaan. Saavuimme nyt jokseenkin leveään laaksoon, joka kohoaa suoraan siihen solaan, jonka kynnys näkyy etelästä. Ratsastimme tuntikauden ylämäkeen, vaikka nousu ei ollutkaan huomattava; tuuli oli aivan vastainen. Oikealla puolellamme oli nyt osa sitä Himalaja-jonoa, joka muodostaa vedenjakajan, ja jonka olimme jo Tradumista nähneet. Sitä peitti omituinen teräväreunainen pilvi, muistuttaen valkeata torpedoa, jonka pohjoisesta kärjestä tuon tuostakin pienet pilvenhaituvat irtautuivat ja haihtuivat höyryksi. Sivulaaksossa, joka on lähellä tavattoman lakeata solakynnystä, leiriydyimme muutamien mustien telttien luona.

Oli 22. p. kesäkuuta. Yritin Kore-lan siltamasolasta varkain heittää silmäyksen Nepalin maahan ja siepata valkoisten pilvien välistä vilahduksen Dhaulagirin 8,130 metrin korkuisesta huipusta. Mutta aamu oli sumea, raskaat pilvet levittäytyivät pään yli kuten patjat, ja ympäröivistä vuorista ei näkynyt mitään. "Odotamme, kunnes ilma selkenee", oli ainoa ohje, jonka voin antaa. Mutta juuri silloin tuli eräs maitotyttö eräästä kaksikymmentelttisestä leiristä, joka oli meidän lähellämme. Sen väki oli Nepalin alamaisia, mutta piti leiriänsä solan tibetiläisellä puolella. Tyttö kertoi, että olimme ainoastaan lyhyen päivämatkan päässä ensimäisistä vakinaisista kylistä ja kasvitarhoista, ja että täältä pääsi kahdessa päivässä Lo-Gapun kesä-pääkaupunkiin.

Nyt oli päätös valmis. "Me voimme aivan yhtä hyvin laskeutua solan eteläpuolta, kuin odottaa täällä ylhäällä tuulessa." Sanottu ja tehty! Teltit pannaan kokoon, sälytetään juhtien selkään ja me ratsastamme laakson itäpuolta hitaasti Kore-la'lle, joka Tibetin puolella ei solalta näytäkään, sillä sen paikoin ruohoa kasvava, paikoin hedelmättömästä porokosta muodostunut alue näyttää aivan tasaiselta. Laakson länsipuolisista lumipeitteisistä vuorista näkyy ainoastaan synkkä vuorenjuuri. Pilvikerros on painunut lähes maahan asti — ja siksi tuntuu kuin olisi lyödä päänsä lakeen.

Turhaan tähystelemme vedenjakajaa. Sen löydämme vasta sitte kun ovat käsissä uitit, pienet purot, jotka yhtyvät ennen kuin vtrtaavat etelään. Sytytämme nuotion ja minä piirustan ja teen mittauksia. Näköala on hämmästyttävä, ainakin semmoinen reliefi, jollaista emme olleet pitkiin aikoihin nähneet. Tosin ovat eteläiset lumivuoret, jotka vielä eilen pilviä puhkoivat, nyt peitossa, mutta laaksomme laskeutuvat jyrkästi alas ja yhtyvät suurempaan laaksoon, jonka syvyydessä vainiot ja ruohokot leimauttelevat helakkaa kevätvihreyttään ikuisesti harmaaseen, keltaiseen ja punaiseen vuorimaisemaan. Alhaalla paistaa päivä ja takanamme on taivas Brahmaputran laakson kohdalla kirkas; ainoastaan täällä solassa ja kaikkien lumipeitteisten vuorten ympärillä leijailevat läpinäkymättömät pilvet. Meidän länsipuolellamme kohoavista vuorijonoista lähtee lukemattomia laaksoja, joiden välisten vuorten selät ovat miltei aivan tasaiset tai viettävät loivasti kaakkoista kohti; laaksot taas ovat vuoriin syvälle uurtuneet ja niiden risteyksissä ovat vuorien päät poikittain leikatut. Kenties kohoaa tästä vuori-ulapasta muutamia läheisiä Himalajan huippuja kuten saaret meressä — siellä täällä näyttävät auringon valaisemien lumikenttien heijasteet yrittävän tunkeutua pilvivaipan läpi.

Seisomme Tibetin ja Nepalin rajalla. Takanamme pohjoisessa, Tsangpon etelärannalla, on lakea tasainen maa. Olemme nousseet joelta vain 96 metriä Kore-lalle, joka on 4,661 metriä korkealla. Ja solasta on päätä huimaava jyrkänne Gangesin syrjäjokeen Kali Gandakiin. Jos kaivettaisiin kanava Kore-lan läpi, voitaisiin ylinen Brahmaputra muuttaa Ganges-virran syrjäjoeksi. Pohjois-Intia tarvitsee kasteluvettä, mutta kenties olisi hyöty pieni, koska Brahmaputra pienenisi Assamissa saman määrän, minkä Ganges suurenisi. Tibet siitä menettäisi, ja joukko Kali Gandakin rantakyliä joutuisi virran vietäväksi. Myös avautuisi pohjoisesta uusi hyökkäystie Intiaan — ehkä on siis kaikille osille parasta jättää joet ennallensa! Nämä tässä ihmistaidolla suoritettaviksi osotetut muutokset tapahtuvat kyllä aikanaan itsestäänkin, sillä Kali Gandakin tuntosarvet syöpyvät pohjoista kohti vuoristoon paljoa nopeammin kuin Tsangpon syövytys laaksossaan edistyy. Kerran aikojen kuluessa, kenties sadantuhannen vuoden kuluttua tapaavat Gangesin vesistön pohjoisimmat tuntosarvet Tsangpon rannan ja silloin alkaa haarautuminen, joka aikojen kuluessa saa aikaan täydellisen muutoksen kahden jokialueen molemminpuolisissa suhteissa ja niiden pinta-alassa.

Nyt olemme Nepalissa ja kapuamme jalkaisin alas rinteitä. Tien korjaamiseen ei ole täällä paljon työtä tuhlattu. Sattumalta on joku tiellä ollut graniittilohkare syrjään vieritetty ja siten saatu syntymään aukkoinen rintamuuri; muutoin saa karavaaniliike tehdä enimmät korjaukset, tallaamalla tietä tasaiseksi. Saa miellyttävän, kepeän tunteen, kun laskeutuu etelän yhä tiheneviin ilmakerroksiin. Vehmaus lisääntyy, erilajiset kukat komeilevat ruohokossa. Ajattelemme niin vähän kuin mahdollista sitä, että meidän täytyy kaikkien näiden mäkien päälle taas uudestaan punnertaa; alas, alas rientäkäämme vain, vaikkapa vaan 24 tunniksi kesäistä elämää viettämään ja unohtamaan jylhä Tibet. Tunti sitten puhalsi solassa jääkylmä tuuli, mutta nyt huomaamme lauhkeita hengähdyksiä, jotka hyväillen huokuvat ylängöiden yli. Robert hengittää lenseätä ilmaa täysin vedoin ja on kuulevinansa Intiasta tulevan tervetulon toivotusten hyminän. Tsering ja Rabsang tulevat vilkkaiksi ja tyytyväisiksi, ja omassa mielessäni pyörii ajatus, että muka menen tervehtimään etelämaan kuningasta.

Laskeutuma loivenee ja me saavumme laakson avartumaan, jossa yhtyy kolme laaksoa: Kungtshu-kong, jota myöten tulimme, keskellä, Pama idässä ja Damm lännessä. Ainoastaan Dammin laaksosta virtaa pieni vuolteita muodostava puro. Jatkamme kulkuamme yhtymälaakson oikeata puolta pitkin, johon liittyy iso Jamtshuk-pu niminen laakso, jonka purosta menee kastelukanava syvällä alhaalla oleviin kyliin ja pelloille. Jamtshukin kylässä näemme ensimäiset talot ja puut! Laakson vasemmalla puolella on iso luostari pitkine mani-kekorivinensä ja puistokujinensa. Yhä tiheämmässä tapaa vainioita, pensastoja ja nurmikkoja. Sitten alkaa laakson pohjoispuolella jono kyliä. Laakso on tuskin puolen kilometrin levyinen.

Vasemman sivulaakson, Gurkang-pu'n, alapuolella muodostavat mukulakivilavat luotisuoria seiniä, joissa on lukuisia onkaloita ja luolia; nähtävästi käytetään niitä asuntoina, sillä ne ovat yhdistetyt niiden edessä oleviin taloihin ja muureihin. Vielä alempana on puutarhojen ympäröimä Nebukin kylä. Rakennustyyli on tavallinen tibetiläinen: valkean ja punaisen kirjavat muurit, tasaiset katot ja koristuksina viiririukuja. Kasvullisuus muuttuu rikkaammaksi, pellot suuremmiksi. Usein sivuutamme tornien ja muurien raunioita, kenties muistoja niiltä ajoilta, jolloin Nepal ja Tibet kamppailivat keskenänsä. Nyt on tällä tiheään asutulla ja hyvin viljellyllä laaksolla rauhallinen leima, eikä ainoakaan rajavahti ole matkaamme estämässä.

Pitkin tietä on tavallisia mani-kekoja, ja eräässä kohden iso tshorten eli "stupa" muistuttaa intialaista rakennustyyliä. Kolmen toistensa vieressä olevan kylän alapuolella kapenee laakso hieman. — Leiriydyimme erään yksinäisen talon läheisyyteen, aaltoilevien viljapeltojen keskellä olevaan ihanaan puistoon, jossa kasvoi komeita viheriöitä puita. Eräs vaimo selitti meille, että tämä paikka — hän nimitti sitä Nama-shu'ksi — on Lo Gapun, ja että ilman hänen lupaansa ei kukaan saa puistossa oleskella. Mutta me asetuimme vain kodikkaasti, hengitimme ihastuneina leppoista, tiheätä ilmaa ja kuuntelimme tuulen huminaa puiden latvoissa.