Hänen ylhäisyytensä seikkailu: Salapoliisiromaani

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ SEIKKAILU

Salapoliisiromaani

Kirj.

STEIN RIVERTON

Suomentanut

Einar J.

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1922.

SISÄLLYS:

I. Bentsiinimoottori. II. Polkupyöräilijä. III. Se on hän. IV. Silmästä silmään. V. Täydellinen gentlemanni. VI. Valoa pimeyteen. VII. Varastettu hevonen. VIII. Nerokas kaappaus. IX. Kuusituhatta puntaa. X. Loppusananen.

I

BENTSIINIMOOTTORI.

Eräänä aamuna astui Kristianian salapoliisipäällikkö Asbjörn Kragin konttoriin ja, työntäen edellään keski-ikäistä, hyvinpuettua miestä, sanoi hymyillen:

"Kas tässä tuon teille vähän työtä."

Ja kääntyen miehen puoleen jatkoi hän:

"Kertokaa nyt tälle herralle kummalliset seikkailunne."

Tämän sanottuaan poistui salapoliisipäällikkö, ja mies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jäi yksin Asbjörn Kragin konttoriin.

Salapoliisi nousi, ojensi hänelle tuolin ja pyysi häntä istuutumaan.

Mies oli, kuten sanottu, jokseenkin hyvin puettu puhtaine kauluksineen ja kalvosimineen. Hänen karkeista käsistään päätteli Asbjörn Krag kuitenkin hänen kuuluvan työläisluokkaan. Hänen kasvonsa olivat leveähköt ja täyteläiset, ja hiukan lammasmaiset silmät eivät ilmaisseet mitään erikoista älykkyyttä. Hän oli parraton ja aivan hänen vasemman silmänsä yläpuolella huomasi salapoliisi suurehkon, punaisen arven.

Mies istui hiukan ujona väännellen hattuaan käsiensä välissä, eikä tuntunut oikein tietävän kuinka alottaisi. Auttaakseen häntä kysyi salapoliisi:

"Teidän päällenne on hyökätty. Näen siitä merkin ohimossanne."

Mies kohotti päätään ja sanoi:

"Niin, juuri sentähden olen tänne tullutkin."

"Mikä on nimenne ja ammattinne?" kysyi Krag edelleen.

"Nimeni on Karl Adolf Boman", vastasi mies. "Minulla ei oikeastaan ole mitään vakinaista työpaikkaa, vaan ansaitsen elatukseni korjailemalla koneita y.m. Sitäpaitsi olen kuljettajana eräässä moottoriveneessä. Sopivinta lienee kutsua minua siis metallityöläiseksi.

"No kertokaapa minulle nyt seikkailunne mahdollisimman yksityiskohtaisesti."

Mies alkoi kertoa:

"Aina eilisiltaan saakka olin varma siitä, ettei minulla ole mitään vihamiehiä, mutta nyt en todellakaan tiedä mitä ajatella. En ole koskaan tietääkseni tehnyt kenellekään pahaa. Elän aivan itsekseni ja teen työtäni. Päivisin olen joko merellä tai korjailen koneita. Tultuani iltaisin kotiin lakaisen pihamaan — olen näet myöskin portinvartija — ja illan vietän aina kotonani, perheeni keskuudessa, joten elämäni on mahdollisimman tasaista ja säännöllistä. Voin myöskin mainita, vaikka se ei kuulunekaan asiaan, että olen naimisissa, ja että minulla on kaksi alaikäistä lasta.

"Toissa iltana tulin kotiin klo 8. Olin ollut korjaamassa erään bygdöläisen perheen moottoria. Istuessani parhaillaan syömässä illallista, koputti joku ovelle, ja vaimoni avattua oven astui huoneeseen hienostipuettu herrasmies.

"'Onko nimenne Boman?' kysyi hän.

"'Kyllä', vastasin minä nousten ruokapöydästä.

"'Minulla olisi teille vähän työtä', sanoi herra, 'mutta sillä olisi kiire, se täytyy tehdä aivan heti.'

"Sanoin, että olin tullut juuri kotiin matkalta, ja että tarvitsisin hieman levätä.

"'No, siellä ei ehken niin kovin paljon työtä olekaan', sanoi hän hymyillen, 'sitäpaitsi saatte hyvän maksun vaivoistanne. Minulla on eräs bentsiinimoottori, joka on joutunut epäkuntoon, ja kuultuani eräältä tuttavaltani teidän olevan spesialistin tällä alalla, tulin heti teidän luoksenne pyytämään apuanne.'

"En halunnut päästää käsistäni näin hyvää ansiomahdollisuutta, vaan otin hattuni ja lähdin herran mukaan."

Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan keskeytti Asbjörn Krag hänet kysymällä:

"Onko 'tuo hieno herra', kuten häntä kutsuitte, kertomuksenne päähenkilö?"

Boman osoitti merkitsevästi päätään ja sanoi:

"Kyllä, se oli juuri hän, joka…"

"Hyvä, hyvä. No niin, siinä tapauksessa voitte selostaa hiukan hänen ulkomuotoaan. Oliko hän nuori vai vanha? Kuinka hän oli puettu?"

"Hän näytti noin 30-35 vuotiaalta. Hänellä oli ruskea kokoparta ja hän käytti kultasankaista lornettia. Vartaloltaan oli hän kookas ja solakka."

"Ja puku?"

"Niin, se oli kaikkein kummallisinta. Hänellä oli yllään purjehduspuku ja lakki, jossa oli purjehdusseuran merkki."

"Miksi se sitten teistä oli niin kummallista?"

"Sen käsitätte kyllä saatuanne kuulla kertomukseni loppuun."

"No niin, te menitte siis hänen kanssaan?"

"Niin tein. Hän suuntasi aluksi kulkunsa rantaa kohti, ja minä luulin luonnollisesti saavani jonkun venemoottorin korjattavaksi. Mutta niinpä ei käynytkään. Jouduttuamme Drammenintielle kutsui hän luokseen ohiajavan ajurin ja pyysi minun nousemaan rattaille. Kysyttyäni häneltä matkamme määrää, vastasi hän: 'Ajamme Thorvald Meyerinkadun 164:än.'

"'Siunatkoon, onko moottorinne niin kaukana kaupungilla?' 'On', vastasi hän, 'se on viety sinne korjattavaksi.' Minusta tuntui se kyllä hiukan kummalliselta, mutta en kysellyt enää tarkemmin. Hänkin istui koko matkan ajan aivan vaiti. Mikäli muistan, ei hän katsahtanut kertaakaan minuun. Hänen partansa minua hiukan oudostutti — ehkäpä se olikin irtoparta."

"Jatkakaa vain", sanoi salapoliisi kärsimättömästi, "siitä voimme keskustella myöhemmin."

Miehen kertomus alkoi nähtävästi tuntua salapoliisistakin mielenkiintoiselta.

Boman jatkoi:

"No niin, pitkän ajomatkan jälkeen tulimme vihdoin Thorvald Meyerinkadulle ja vaunut pysähtyivät nr. 164:n kohdalle. Ajuri sai palkkansa ja lähti. Minä menin herran kanssa taloon. Noustuamme kolmanteen kerrokseen pysähtyi seuralaiseni. Kerroksessa oli kaksi ovea. Toisella seisoi: Leskirouva Hansen ja toisella Tarkastaja Bjercke.

"Herra otti taskustaan avaimen ja avasi sillä leskirouva Hansenin asunnon oven. 'Asun täällä', sanoi hän. 'Vai niin…', sanoin minä vain, mutta itsekseni ihmettelin, kuinka niin hieno herra, joka lisäksi kuului kuninkaalliseen purjehdusseuraan, asui niin kovin syrjäisessä paikassa.

"Tulimme pitkään eteiskäytävään. Naulakossa riippui naisten päällysvaatteita. Eteisestä astuimme suureen huoneeseen, joka oli hienosti sisustettu — ainakin minun mielestäni.

"Herra pyysi minua painamaan puuta, ja minä istuuduinkin oven vieressä olevalle tuolille.

"Herra ei tuntunut tästä oikein pitävän, ja viittasikin minua istuutumaan suureen, keskellä lattiaa seisovaan nojatuoliin.

"'Miksi istutte niin syrjässä? Käykää peremmälle!' sanoi hän.

"Tein kuten hän käski.

"Näin jouduin istumaan selin siihen oveen, jonka kautta olimme tulleet, ja jota hän ei ollut vielä ehtinyt sulkea.

"Tuolin täytetty selkänoja oli niin korkea, etten olisi voinut nähdä, mitä selkäni takana tapahtui, vaikka olisinkin kääntänyt päätäni.

"'Missä on moottori', kysyin kummastuneena.

"'Saatte aivan pian nähdä sen, odottakaapa nyt vain rauhassa hetkinen.'

"Minä istuin hiljaa tuolillani hänen hyöriessään edestakaisin huoneessa. Lattialla oli paksuja mattoja, joten en voinut kuulla hänen askeleitaan.

"Kun useita minuutteja kului, ilman että mitään erikoista oli tapahtunut, katsoin parhaaksi huomauttaa, ettei minulla ollut paljon aikaa, ja etten ollut vielä ehtinyt syödä illallistakaan, joten olisi aika ryhtyä jo työhön.

"Huomautukseni tuntui hiukan kummastuttavan häntä ja hän sanoikin.

"'Todellakin. Ettekö ole vielä syönyt illallista? Sepä ikävää. Jos olisitte huomauttanut siitä minulle aikaisemmin, olisimme voineet pistäytyä johonkin ravintolaan illastamaan.'

"'Kuinka kauan luulette korjauksen kestävän?' kysyin kärsimättömänä.

"'Oh, tuskin tuntia, puoltatoista kauempaa', vastasi hän.

"Sitten työnsi hän syrjään erään oviverhon, ja avasi oven viereiseen huoneeseen.

"Samassa kuulin heikkoa moottorin surinaa. Koska huoneessa oli aivan hiljaista, kuulin sen sangen hyvin ja kiinnitin huomioni sen omituiseen sointuun.

"'No niin, siellä on moottori', ajattelin minä. Tunsin myöskin heikkoa bentsiinin hajua. Se oli siis bentsiinimoottori.

"Herra meni viereiseen huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.

"Äkkiä olin kuulevinani melua takaani. Aioin juuri kääntyä katsomaan, mikä äänen aiheutti — — kun samassa sain voimakkaan iskun päähäni ja menetin tajuntani, Isku oli ollut pehmeä, mutta samalla voimakas; luulen melkein, että minua lyötiin hiekkapussilla. Lyönnin vaikutuksesta menetin, kuten sanottu, tajuntani täydelleen noin pariksi minuutiksi. Sitten olin tuntevinani, että joku märkä, luultavasti kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten ja minä vaivuin syvään uneen."

II

POLKUPYÖRÄILIJÄ.

Miehen päästyä näin pitkälle kertomuksessaan nousi Asbjörn Krag ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan.

Hän katsahti tarkkaavaisesti suojattiinsa, ja jos hänellä lienee ollutkin joitakin epäilyksiä miehen kertomuksen todenperäisyydestä, katosivat ne heti. Mies ei voinut olla valehtelija.

"Käsitän kyllä, että epäilette kertomustani valheeksi", sanoi mies, "eikä se olekaan lainkaan kummallista, sillä en olisi koskaan luullut, että vanhollisessa Kristianiassa voisi sellaista tapahtua."

"Jatkakaa vain kertomustanne", sanoi salapoliisi, "uskon teitä."

Mies jatkoi:

"Kun kloroformiin kastettu liina painettiin suutani vasten, tunsin menettäväni tajuntani. Koetin kyllä kaikin voimin nousta ylös, mutta minut painettiin väkivallalla takaisin tuolilleni. Kloroformikin alkoi jo vaikuttaa ja vähitellen kävivät ponnistukseni heikommiksi ja heikommiksi, käteni herpautuivat ja sitten menetin tajuntani täydelleen. Mutta ennenkuin pyörryin, näin vilahduksen miehen kasvoista, kasvoista, joita tummine, kylmine silmineen en ole koskaan unohtava."

"Mies ei ollut siis sama, joka toi teidät huoneeseen?"

"Ei, hänellähän oli kokoparta."

"Oletteko siis aivan varma siitä, että huoneeseen oli tullut joku kolmas henkilö?"

"En voi muutenkaan tapahtumaa selittää. Lyönti…"

"Niin lyönti" mutisi salapoliisi. "Mutta meidän täytyy ottaa huomioon myöskin se seikka, että purjehduspukuinen herra oli mennyt viereiseen huoneeseen jo ennenkuin saitte iskun."

"Aivan oikein, ja se, joka antoi minulle iskun, tuli eteiseen johtavan oven kautta."

"Kuinka kauan aikaa kului siitä hetkestä, jolloin purjehduspukuinen mies meni viereiseen huoneeseen, siihen, jolloin saitte iskun?"

"Aikaa!" sanoi mies, "voidaan puhua sekunneista, mutta ei ajasta."

"No niin, sekunnitkin ovat aikaa. Siis kuinka monta sekunttia suunnilleen? Kenties minuutin verran?"

Mies ajatteli.

"Niin, ehkenpä sentään hiukan enemmänkin."

"Siis ainakin minuutti?"

"Niin."

"Se tieto on sangen tärkeä", sanoi salapoliisi.

Sitten antoi hän miehelle paperia ja kynän ja pyysi häntä kyhäämään jonkunlaisen pohjapiirustuksen huoneista. Salapoliisi auttoi miestä ja hetken kuluttua oli piirustus valmis.

"Voi siis olla mahdollista, että purjehduspukuinen mies, ja se, joka antoi teille iskun, on sama henkilö", sanoi salapoliisi silmäiltyään piirustusta tarkasti.

"Valeparranhan voi riisua vähemmässä kuin puolessa minuutissa. Siinä tapauksessa on hän temmaissut sen kasvoiltaan viereisessä huoneessa, juossut sitten siihen huoneeseen, jossa te istuitte, ovien C:n ja A:n kautta, ja antanut teille iskun. Oliko lattialla mattoja?"

"Oli, vieläpä sangen paksujakin."

"Ja te katselitte koko ajan ikkunaan päin?"

"Niin."

"Sitä enemmän on meillä syytä olettaa, että sama henkilö on koko ajan ollut toimessa. Huomasitteko katsoa kuinka tummakasvoinen mies oli puettu?"

"En, sitä en ehtinyt nähdä."

"Me voimme siis täydellä syyllä olettaa, että rikoksen on tehnyt ainoastaan yksi henkilö. Se helpottaa suuresti työtämme. Olkaa hyvä ja jatkakaa. Kuinka paljon luulette kellon suunnilleen olleen saadessanne iskun?"

"Luulen sen olleen kymmenen tienoilla. Koska ikkunoiden kierrekaihtimet olivat puoleksi alasvedetyt, vallitsi huoneessa hämärä, joka esti minua tarkkaan huomaamasta huoneen sisustusta. Sitäpaitsi pyörryinkin heti iskun saatuani, joten voi sattua, etten nyt heti muistakaan kaikkea näkemääni. Tapahtumastahan on nyt jo aikaa kaksi päivää."

"Kaksi päivää", huudahti salapoliisi kummastuneena, "miksi ette ilmoittanut tapauksesta poliisille aikaisemmin?"

"Siksi, etten voinut. Tullessani tajuihini tuntui pääni hirveän raskaalta. Istuin hetken tuolillani voimatta liikuttaa jäsentäkään, ja koetin muistutella, mitä oli tapahtunut. Ensin petti muistini, mutta äkkiä selveni minulle kaikki, ja minä hypähdin tuoliltani, juoksin ikkunalle ja vedin kierrekaihtimet ylös. Ulkona oli jo hieman pimeämpi, mutta, kuten tiedätte, eivät kesäyöt täällä kovin pimeitä olekaan. Liikenteestä kaduilla voin päättää kellon olleen kahdentoista tienoilla. Olin siis laskujeni mukaan ollut tajuttomana noin puolitoista tuntia.

"Ensimmäiseksi kiintyi huomioni siihen, että olin yksin huoneessa. Tartuin suureen, raskaaseen maljakkoon, joka oli pöydällä, käyttääkseni sitä aseena, jos päälleni hyökättäisiin uudelleen.

"Maljakko kädessä astuin nopeasti toiseen huoneeseen. Ovi oli raollaan. Sielläkään ei ollut ketään, olin siis yksin koko huoneustossa.

"'Mutta missä on moottori', ajattelin. Olinhan selvästi kuullut sen surinan ja tuntenut bentsiinin hajua. Ei jälkeäkään moottorista! Näyttipä vielä siltä kuin huoneessa ei olisi koskaan moottoria ollutkaan. Huone oli nähtävästi ruokasali, ja sangen hienosti kalustettu. Pöydällä oli kahvipannu ja kaksi kuppia. Kaikki tuntui minusta yhä arvoituksellisemmalta ja suunnaton kauhu valtasi minut. Ainoa ajatukseni oli päästä pois tästä salaperäisestä huoneesta. Tunnustelin ovea, joka johti eteiseen. Se oli lukittu.

"Juoksin takaisin huoneeseen, jossa olin pyörtynyt. Ja nyt huomasin jotain, jota en aikaisemmin hämmennyksessäni ollut pannut merkille. Nojatuolin vieressä seisoi pieni, soikea salonkipöytä. Pöydällä oli suuri, keltainen kirjekuori. Vaistoni sanoi, että se oli tarkoitettu minulle. Tartuin kirjekuoreen ja aivan oikein, se oli todellakin osoitettu minulle."

"Ja mitä löysitte kirjekuoresta?" kysyi salapoliisi innokkaasti.

Vastauksen asemesta otti mies taskustaan suuren, keltaisen kirjekuoren, ja ojensi sen salapoliisille.

"Kas tässä, olkaa hyvä ja katsokaa itse!"

Salapoliisi veti kirjekuoresta esiin kaksi paperia.

Toinen oli aivan uusi viidenkymmenenkruunun seteli ja toinen oli kirje.

Asbjörn Krag luki kirjeen ääneen. Se kuului seuraavasti:

Jos haluatte välttää kostoani, niin menkää heti kotiinne, jossa teitä odotetaan. Jos kerrotte kenellekään viimeyön tapahtumista, ei henkenne ole penninkään arvoinen.

"Hm, ei mitään allekirjoitusta", sanoi salapoliisi.

"Olipa se kova uhkaus", lisäsi hän hetken kuluttua.

"Voitte hyvin ymmärtää, että ensin säikähdin suunnattomasti", jatkoi mies. "Pistin kirjeeni taskuuni ja koetin avata eteiseen johtavan oven. Tämäkin ovi oli lukittu, mutta avain oli suulla. Aukaisin oven ja astuin eteiseen. Sielläkään ei ollut ketään. Naulakossa riippui naisten päällysvaatteita. Ulko-ovi voitiin avata sisältäkäsin ja hetken kuluttua olin kadulla.

"Vetäessäni täysin siemauksin raikasta yöilmaa keuhkoihini käsitin vasta, kuinka raskasta ja ummehtunutta huoneessa ollut ilma oli ollut ja hetken kuluttua hävisi epämiellyttävä huimaus ja päänsärkykin.

"Pelkäsin kovasti saavani kokea vielä lisää hengenvaarallisia seikkailuja ja olin kovin kiihtynyt. Koetin joutua mahdollisimman pian kotiini, sillä kirjeessähän sanottiin, että minua odotettiin siellä ja pelkäsin, että sielläkin olisi tapahtunut jotain.

"Saavuin kotiin klo 12. Tuskin olin ehtinyt avata oven, kun vaimoni itkien kavahti kaulaani ja nyyhkytti:

"'Jumalan kiitos, että tulit. Luulimme, ettet enää koskaan tulisi takaisin kotiisi.'

"En ruvennut lähemmin kertomaan seikkailuistani, vaan pyysin heti ruokaa, sillä olin, kumma kyllä, hirveän nälissäni.

"Syödessäni hautoi vaimoni kivistäviä ohimoitani märällä liinalla. Kuten näette, herra salapoliisi, on toinen puoli päätäni vieläkin kovasti turvoksissa, tunnenpa vielä vähän tuskiakin.

"Hoivatessaan minua sanoi vaimoni:

"'Rauhoituimme kyllä hiukan saatuamme kirjeen, mutta koko päivän olimme hirveässä pelossa, kun emme tienneet lainkaan missä olet.'

"Hypähdin tuoliltani niin kiivaasti, että kääreet putosivat lattialle ja huudahdin.

"' Koko päivän!, Oletko tullut hulluksi. Minähän läksin kotoa vasta kolme tuntia sitten.'

"'Kolme tuntia sitten', sanoi vaimoni. 'Sinähän lähdit kotoa eilen illalla klo 9.'

"'Monesko päivä tänään on?' kysyin minä.

"'Etkö tiedä sitä, rakkaani', vastasi vaimoni. 'Tänään on 16:s päivä heinäkuuta.'

"Ällistyin suunnattomasti kuullessani sen. Nyt vasta käsitin maanneeni tajuttomana tuossa kirotussa huoneustossa kokonaisen yön ja päivän."

"Mistä kirjeestä vaimonne puhui?" kysyi salapoliisi.

"Tästä", vastasi mies laskien pöydälle kokoonkäärityn paperin.

Krag otti sen ja luki:

"Miehenne tulee tänään kotiin."

"Tässä ei myöskään ole mitään allekirjoitusta, mutta se on kirjoitettu samalla käsialalla kuin huoneesta löytämänne kirje. — No, kerroitteko sitten vaimollenne seikkailunne?"

"En, en kertonut hänelle mitään, vaan valvoin koko yön koettaen selvittää mielessäni yön kummallisia tapahtumia. Noustuani ylös aamulla päätin vakavasti ilmoittaa asiasta poliisille. Olen rehellinen mies, herra salapoliisi, ja pelkkä ajatuskin siitä, että vaikenemalla voisin joutua välillisesti avustamaan jotain rikosta, on minulle tuiki vastenmielinen."

Mies nousi ja puristi suuret, karkeat kätensä nyrkkiin.

"Ja sitäpaitsi", jatkoi hän, "en pelkää ketään koko avarassa maailmassa. Olen nuorena ollut mukana monessa vaarallisessa seikkailussa Amerikan preerioilla, enkä aio antaa suotta säikytellä itseäni.

"Olette nyt siis kuullut kertomukseni. Teidän asianne on ratkaista arvoitus, ja koska nähtävästi olemme tekemisissä häikäilemättömien roistojen kanssa, turvaudun teidän apuunne. Menettelenkö siinä oikein?"

Absjörn Krag puristi lämpimästi miehen karkeata kättä, ja sanoi:

"Olette tehnyt aivan oikein ilmoittaessanne asiasta poliisille. En käsitä vielä lainkaan, mikä oli syynä roistojen raakaan kohteluun teitä kohtaan, mutta aloitan tutkimuksemme heti ja toivottavasti onnistumme yhteisvoimin vielä selvittämään tämän sotkuisen vyyhdin."

"Kuinka voin auttaa teitä?" kysyi mies.

"Ensin on meidän tutkittava tuo salaperäinen huone. Se on ensimmäinen tukikohta tutkimuksissamme."

Salapoliisi oli tehnyt muutamia pikaisia muistiinpanoja miehen päätettyä kertomuksensa. Nyt pani hän muistikirjansa kiinni ja pisti sen taskuunsa.

Sitten istui hän hetkisen miettiväisenä.

"Sangen salaperäistä", mutisi hän. "Mitähän tässä oikein on tekeillä? Tiedättekö itsellänne olevan vihamiehiä?"

"En ainoatakaan."

"Teillä ei myöskään liene mitään arvoesineitä, jotka olisivat varastamisen arvoisia?"

Hyväntahtoisesti hymyillen käänsi mies taskunsa nurin.

"Olen yhtä köyhä kuin rehellinenkin", sanoi hän.

Salapoliisi avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja pisti taskuunsa ladatun revolverin.

"Varmuuden vuoksi", mutisi hän, "ja nyt lähtekäämme."

Heidän seisoessaan kadulla odottamassa raitiotievaunua, huudahti Boman yht'äkkiä hämmästyneenä:

"Polkupyöräilijä!"

"Polkupyöräilijä?" kysyi Krag, "onko sellainenkin mukana leikissä?"

"Muistin yht'äkkiä vielä erään seikan, joka on myöskin ehken jossain yhteydessä seikkailujeni kanssa", vastasi mies. "Ollessani matkalla tänne poliisiasemalle, oli eräs pyöräilijä vähällä ajaa minut kumoon. Katsokaapas vain housujani, niissä on kyllä vielä jälkiä yhteentörmäyksestä."

"No, mutta millä tavalla luulette tämän olevan yhteydessä seikkailujenne kanssa?"

"Kylläpä vain, hän käyttäytyi niin kummallisesti."

"Kuka hän?"

"Polkupyöräilijä. Hän hypähti alas pyörältään ja pyysi kohteliaasti minulta anteeksi. Ja koska minä yleensä olen vähän liiankin hyväntahtoinen tämäntapaisissa tilanteissa, sanoin vain:

"'Oh, ei tee mitään. Vahinko ei tule kello kaulassa', mutta silloin sanoi polkupyöräilijä tarttuen käsivarteeni omituisen vakavasti:

"'Tämä oli paha enne. Teidän olisi parasta kääntyä — itsenne tähden!'

"Ja samassa lähti hän taas liikkeelle."

"Sepä saakelia", huudahti salapoliisi kiivaasti. "Minkänäköinen oli mies?"

"Hän oli pitkähkö, vaaleaverinen, punapartainen."

"Ja silmät?"

"Ei", vastasi Boman hymyillen ymmärtäväisesti. "Ne eivät olleet mustat, vaan aivan vaaleansiniset."

III

SE ON HÄN.

"Vaaleansiniset silmät, siinä tapauksessa ei se ollut hän", sanoi salapoliisi.

"Ei", vastasi mies, "sillä hänen mustat, kylmät silmänsä tuntisin vaikka tuhansien joukosta. Mutta eikö tuo kohtaus polkupyöräilijän kanssa tunnu teistäkin kummalliselta?"

"Teitä pidetään silmällä", vastasi salapoliisi, "se on aivan varmaa. Luulenpa melkein, että tarkkaavat silmät seuraavat nytkin jokaista askeltanne. Teissä, tai teidän ympäristössänne piilee joku salaisuus. Suuri, kummallinen salaisuus."

"Josta minulla ei ole aavistustakaan."

"Mutta jonka me vielä selvitämme", sanoi salapoliisi.

Samassa kiiti ohitse ajuri. Krag pysäytti sen, ja miehet nousivat rattaille.

"Thorvald Meyerinkatu 164", sanoi Krag kuskille, "mutta nopeasti."

Ajuri, joka kyllä tiesi, kuka hänen rattaillaan istui, heilautti sirosti piiskaansa ja vaunut lähtivät liikkeelle pysähtyen noin neljännestunnin nopean ajon jälkeen suuren, viisikerroksisen kivitalon edustalle.

Krag käski ajurin odottaa, ja lähti suojattinsa kanssa taloon.

He nousivat kolmanteen kerrokseen, ja sinne päästyä osoitti Boman erästä porsliinista nimikilpeä, johon oli kirjoitettu:

Leskirouva Hansen.

"Täällä se tapahtui", sanoi hän hiukan vavahtelevalla äänellä, josta voi päättää, että hän oli hieman hermostunut ja jännityksissään.

Asbjörn Krag soitti ovikelloa, ja he odottivat pari minuuttia, mutta sisältä ei kuulunut ääntäkään.

Sensijaan aukeni vastapäinen, tarkastaja Bjercken asunnon ovi ja eräs naishenkilö kurkisti ovesta sanoen:

"Hän ei varmaankaan ole kotona."

"Kuka?" kysyi salapoliisi.

"Leskirouva Hansen. Ettekö etsi häntä?"

"Emme, tahtoisimme tavata erästä hänen vuokralaisistaan."

"He eivät myöskään liene kotona."

"Sepä ikävää", vastasi salapoliisi. "Meillä olisi ollut kiireellistä asiaa… purjehdusseurasta", lisäsi hän sitten.

"Vai niin", sanoi nainen nähtävästi ymmärtämättä viittausta.

"Ettekö ole nähnyt häntä tänään?" kysyi Krag vielä kerran. "Tarkoitan purjehdusseuraan kuuluvaa herraa."

Nainen katsoi kummastuneena salapoliisiin sanoen:

"Ei, lienette varmaankin erehtynyt."

"Ei, kyllä hän asuu varmasti täällä."

"Kyllä olette sittenkin varmasti erehtynyt. Leskirouva Hansenilla ei ole ketään purjehdusseuraan kuuluvaa vuokralaista. Hänen luonaan asuu vain eräs nuori ylioppilas ja eräs konttoristi — ainakin mikäli minä tiedän. Mutta tuoltahan hän tuleekin itse, ellette usko minua, voitte kysyä häneltä."

Naisen pää katosi ja ovi iskeä rämäytettiin vihaisesti kiinni.

Toisesta kerroksesta kuului raskaita askeleita, ja hetken kuluttua tuli näkyviin vanha, lihavahko naishenkilö, jolla oli yllään rypistynyt, vanhanaikainen silkkikappa. Hänellä oli kädessään suuri joukko paketteja, josta päättäen hän tuli kaupungilta ostoksilta.

Hän tuijotti kummastuneena miehiin, jotka seisoivat hänen asuntonsa oven edessä.

"Leskirouva Hansen, ellen erehdy?" kysyi Krag kohottaen hattuaan.

"Kyllä, nimeni on Hansen", vastasi nainen, "mutta olen ehtinyt vuokrata jo huoneet."

"Huoneet?" kysyi Krag kummastuneena, "ei ole kysymys lainkaan huoneista."

"Vai niin, luulin teidän tulleen huoneita vuokraamaan", vastasi nainen avaten ulko-oven. Hän oli niin lihava, että hänen ruumiinsa täytti koko oviaukon.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään", sanoi hän, "haluatte kai keskustella kanssani?"

"Kyllä, kiitos."

Krag ja Boman astuivat eteiseen.

Salapoliisi katseli tarkasti ympärilleen. Boman oli puhunut totta. Naulakoissa riippui vain naisten päällysvaatteita.

"Vuokralaiseni ei ole kotona. Voimme siis mennä hänen huoneeseensa; olen näet vuokrannut kaikki huoneeni", sanoi leskirouva.

Rouva Hansen avasi oven, ja miehet astuivat ensimmäiseen huoneeseen.

"Tuossa on se", sanoi Boman osoittaen korkeata nojatuolia, joka seisoi keskellä lattiaa.

Krag astui huoneen perälle ja avasi viereiseen huoneeseen johtavan oven.

Huone vastasi täydellisesti Bomanin kuvausta.

Leskirouva pyysi herroja istuutumaan, ja salapoliisi valitsi istuimekseen tuon korkeaselkäisen nojatuolin.

Krag mietti hetkisen, kuinka hän viisaimmin voisi esittää asiansa leskirouvalle.

Tähän asti oli hän toiminut jokseenkin avoimesti, vaikka epäilikin Bomania ja itseään vakoiltavan. Hänen vaununsa odottivat ulkona, hän ei ollut muuttanut ollenkaan ulkonäköään, ja oli ajanut Thorvald Meyerinkadulle suoraan poliisiasemalta. Hänelle olisi sangen helppoa salata ammattinsa leskirouvalta. Sitäpaitsi voisi hän kenties pettää turvattinsa salaperäisiä vihollisia, jos hän saisi uskotelluksi heille itsellään olevan aivan väärät käsitykset heidän rikoksensa vaikuttimista.

Sentähden sanoikin hän kääntyen leskirouvan puoleen:

"Meillä on rouvalle kovin ikävää asiaa."

"Vai niin", sanoi leskirouva levottomana ja istuutui salapoliisia vastapäätä, "pankki ei tahdo odottaa siis enää, vai…?"

"Ei, ei ole kysymys teistä itsestänne, vaan teidän vuokralaisistanne."

"Kandidaatista?"

"Ei, siitä toisesta. Tarkoitan purjehdusseuraan kuuluvaa herraa. Häntä, joka asuu näissä huoneissa. Hänen nimensä on…"

"Carstensen".

"Aivan niin, Carstensen, kuninkaallisen purjehdusklubin jäsen. Kuinka kauan on hän asunut luonanne?"

"Hän vuokrasi nämä huoneet kaksi päivää sitten."

"Tunsitteko hänet ennestään?"

"En, en ole koskaan nähnyt häntä ennen. Hän maksoi etukäteen puolen kuukauden vuokran."

"Ovatko hänen tavaransa täällä?"

"Eivät vielä. Hän sanoi muuttaneensa tänne Mossista. Hänen tavaransa tulevat vasta parin kuukauden kuluttua. Hänellä on aina purjehduspuku yllään."

"Mihin aikaan päivästä vuokrasi hän huoneet?"

"Kello kaksitoista päivällä."

"Oletteko nähnyt häntä sen jälkeen?"

Leskirouva, joka luonnollisesti oli kovin hämmästynyt kysymyksistä, vastasi hiukan viivytellen.

"Kun hän oli maksanut vuokran ja kysellyt minulta hiukan yhtä ja toista, lähti hän ulos."

"Mitä hän kyseli teiltä?"

"Hän kysyi, olenko kotona koko päivän."

"Ja mitä vastasitte?"

"Sanoin illalla käyväni tervehtimässä sisartani. Sitten kysyi hän, milloin aioin lähteä, ja kuinka kauan tulisin viipymään poissa kotoa. Sanoin lähteväni klo 8 ja tulevani takaisin klo 1/2 11."

Krag ja Boman loivat toisiinsa merkitsevän katseen, ja salapoliisi kuuli Bomanin mutisevan puoleksi itsekseen:

"Kello puoli yhdeksän oli hän minun luonani."

"Mutta olette kai nähnyt hänet senjälkeen?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä, näin hänet vielä kerran senjälkeen", vastasi leskirouva.

"Milloin?"

"Tultuani sisareni luota kotia eilen illalla."

"Hän ei siis ollut täällä yötä?"

"Ei."

"Kuinka paljon oli kello tullessanne kotiin sisarenne luota?"

"Noin yksitoista."

"Mitä hän sanoi silloin?"

"Tapasin hänet eteisessä", selitti leskirouva. "Hän tuli juuri ruokasalista. Hän tervehti ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, oliko minulla ollut hauska sisareni luona."

"Eikö mitään muuta?"

"Kyllä, sitten sanoi hän matkustavansa Mossiin 11.10:n junalla ja viipyvänsä siellä noin päivän. Hän kertoi asettaneensa huoneeseensa joitakin tieteellisiä koneita, ja kielsi jyrkästi minua menemästä sinne."

"Koneita?"

"Niin, niin hän sanoi. Sitten lukitsi hän oven ja meni ulos. Senjälkeen en ole nähnyt häntä, mutta hän on kyllä tullut jo takaisin Mossista."

"Mistä sen tiedätte?"

"Hän on ollut huoneissaan. Kun aamulla koettelin huoneen ovea, oli se auki, ja kuten näette on hän vienyt pois koneensa."

Salapoliisi ja Boman vaihtoivat taas merkitsevän silmäyksen.

" Oletteko nähnyt koneet?" kysyi Krag.

"En", vastasi leskirouva, "mutta hänhän sanoi, että ne olivat täällä, mutta nyt ovat ne poissa."

"Ja oletteko koettanut avata ovia hänen poissaollessaan?"

Leskirouva tuli hiukan levottomaksi.

"En", vastasi hän epävarmasti.

Asbjörn Krag otti esille poliisimerkkinsä, ja kun vanha rouva näki sen, huudahti hän pelästyksestä.

"Kuten näette, olemme poliiseja", sanoi Krag. "Ellette puhu totta, voitte saada siitä ikävyyksiä."

"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva.

"Vai niin, olette siis koettaneet päästä hänen huoneisiinsa?"

"Kyllä."

"Johtuiko halunne vain uteliaisuudesta?"

"Olen vain nainen", nyyhkytti leskirouva toistamiseen.

"Onnistuitteko pääsemään sisään?"

"En, sehän se juuri kummallisinta onkin. En saanut ovia auki. Tämän huoneen ovi oli lukittu sisältäpäin, ja toinen oli varustettu erikoisella varmuuslukolla, joten minun täytyi luopua yrityksistäni. Mutta mitään muuta en ole tehnyt, sen vannon…"

Leskirouva alkoi itkeä ja Krag uskoi hänen puhuneen totta.

"Tahtoisin vain huomauttaa teille", sanoi salapoliisi, "että tämä herra" — hän osoitti Bomania — "on joutunut vakavan ryöstöyrityksen uhriksi tässä huoneessa toissa iltana, juuri siihen aikaan, jolloin olitte sisartanne tervehtimässä."

"Varjelkoon! Ryöstöyritys! Minun huoneessani!" huudahti leskirouva kauhuissaan.

"Niin", sanoi salapoliisi, "teidän vuokralaisenne, joka ei ole mikään virkamies, ja jonka nimi ei ole Carstensen, on jollain käsittämättömällä tavalla saanut tietää, että tällä herra Bomanilla oli hallussaan suurehko rahasumma, jonka hänen piti antaa esimiehelleen."

Boman hypähti hämmästyneenä pystyyn aikoen tehdä vastaväitöksiä, mutta Krag loi häneen merkitsevän silmäyksen, ja — Boman ymmärsi.

"Noin 2000 kruunua olisi joutunut julkean roiston käsiin, ellei herra Boman olisi ollut kyllin varovainen piiloittaakseen rahoja sukan sisään. Ryöväri ei huomannut etsiä rahoja sieltä, vaan luuli, että herra Boman oli jättänyt rahat kotiinsa. Luulen, ettei n.k. herra Carstensen tule enää koskaan tänne", lopetti salapoliisi, "joten voitte huoleti vuokrata huoneen jollekin toiselle."

Leskirouva pudisti vain päätään. Hän oli niin pelästynyt poliisin äkillisestä sekaantumisesta hänen yksityisasioihinsa, ja niin kauhistunut kaikesta kuulemastaan, ettei voinut virkkaa mitään.

"Ovatko kaikki näissä huoneissa olevat esineet teidän?" kysyi Krag.

"Kyllä", vastasi leskirouva.

"Siis myöskin tämä?" kysyi salapoliisi ottaen pöydältä liinan ja haistellen sitä.

"Se on yksi ruokaliinoistani" vastasi rouva Hansen heti otettuaan sen käteensä. Mutta samassa heitti hän sen lattialle.

"Mikä inhoittava haju", huudahti hän.

"Siihen on tiputettu kloroformia", selitti salapoliisi, "älkää haistelko sitä liiaksi, muuten voitte menettää tajuntanne pian."

Rouva heitti ruokaliinan eteiseen.

Krag nousi lähteäkseen.

"Ei sanaakaan käynnistämme kenellekään", sanoi hän.

"En kerro siitä kenellekään, siitä saatte olla aivan varma", vakuutti leskirouva.

"Ja jos hän kaikesta huolimatta vielä tulisi tänne käymään, tulee teidän lähettää heti siitä minulle tieto."

"Teen kuten käskette, herra salapoliisi."

Kun molemmat miehet olivat tulleet portaisiin, sanoi Krag:

"Rouva Hansen on varmasti syytön."

"Niin minäkin luulen. Mutta tuo n.k. Carstensen ei kai enää uskalla tulla takaisin."

"Eipä tiedä. Kaikesta päättäen lienee hän kyllin häikäilemätön tehdäkseen senkin, jos se on hänen etujensa mukaista."

Hetken kuluttua istuivat he jälleen vaunuissa, jotka kiidättivät heidät takaisin keskikaupungille.

"Oletteko päässyt selville salaisuudesta?" kysyi moottorityömies.

"En vielä", vastasi salapoliisi.

"Mihin aiotte nyt ryhtyä?"

"Aion lähteä käymään kotonanne."

"Luuletteko löytävänne sieltä jotain selvitystä arvoitukseen?"

Asbjörn Krag vastasi:

"Miehellä, joka kutsuu itseään Carstenseniksi, on täytynyt olla erittäin pakottavia syitä pitää teitä 12 tuntia vankinaan, muutoin ei hän ikinä olisi ryhtynyt niin uhkarohkeaan tekoon. Henkilökohtaisen koston, samoinkuin ryöstöaikeenkin voimme jättää huomioonottamatta. Mutta sitten on vielä jälellä mahdollisuus, että miehellä oli tekeillä rikos, jonka teidän läsnäolonne olisi voinut estää, tai ainakin tehdä onnistumisen epävarmaksi. Ettekö voi kuvitella mitään paikkaa läheisyydessänne, jossa rikos, jonka läsnäolonne voisi estää, olisi mahdollinen?"

"En", vastasi Boman heti. "En voi kuvitellakaan mitään sellaista mahdollisuutta. Kuinka voisin minä, tavallinen työläinen, joka en tunne juuri ketään perheeni ja lähimmän ympäristöni ulkopuolelta, estää jotain rikollista toteuttamasta suunnitelmiaan?"

"Se ei merkitse mitään, te voitte itse siitä tietämättänne olla esteenä hänen aikeilleen."

"Mutta vaikkapa olisi niinkin", väitti Boman, "vaikka rikos minun vankina ollessani olisi tapahtunutkin, olisi sen täytynyt olla tavaton rikos, sillä ei kukaan uskaltaudu sellaiseen uhkarohkeaan seikkailuun, ellei hänellä ole siitä vaivoja ja vaaroja täysin korvaavia etuja, ja kuitenkaan emme ole kuulleet mitään rikoksesta."

"Usein sattuu niin, että suurimmista rikoksista emme saa tietää mitään", sanoi Krag antaen ajurille merkin pysähtyä. He olivat saapuneet Torikadulle.

Krag ja Boman laskeutuivat vaunuista. Salapoliisi pyysi Bomania kävelemään hiukan edellä, sillä hän arveli, ettei ollut viisasta näyttäytyä yhdessä.

Boman käsitti heti, mitä hänen oli tehtävä, ja lähti kävelemään nopeasti, kertaakaan taakseen katsomatta, kotiaan kohti. Salapoliisi seurasi vähän matkan päässä jälempänä.

He tulivat Karl Johaninkadulle. Päiväkävelyaika oli juuri parhaillaan ja bulevardi kuhisi täynnään iloisesti rupattelevaa, kesäpukuista yleisöä.

Äkkiä kiintyi salapoliisin huomio jälleen Bomaniin, joka oli tehnyt äkillisen liikkeen, ikäänkuin olisi väkijoukossa huomannut jonkun, jonka näkeminen hämmästytti häntä. Hän kääntyi sanoakseen jotain salapoliisille, mutta Krag viittasi häntä vain kävelemään rauhallisesti eteenpäin. Boman ymmärsikin merkin ja käveli välinpitämättömän näköisenä edelleen, mutta hänen katseensa seurasi erästä pitkää, hienosti puettua herraa, joka hiljalleen käveli pitkin katua välittämättä kiinnittää huomiotaan työläispukuisen miehen liikkeisiin. Herra oli tummaihoinen, keski-ikäinen mies, jolla oli teräväpiirteiset, tarmoa ja tahdonlujuutta ilmaisevat kasvot. Heikko väristys kulki läpi salapoliisin ruumiin, kun hän käveli miehen ohitse, ja sai nähdä vilauksen tämän mustista, kylmistä silmistä.

Hetken kuluttua astui Krag Bomanin rinnalle.

Boman oli hyvin kiihtynyt ja kuiskasi osoittaen pitkää, hienoa herraa, joka juuri kulki kadun poikki:

"Se on hän! Tunsin hänet heti."

IV

SILMÄSTÄ SILMÄÄN.

"Oletteko varma siitä?" kysyi salapoliisi nopeasti.

"Aivan varma."

"Seuratkaa häntä, mutta älkää olko tuntevinannekaan minua", käski Krag.

Pitkä, hieno herra seisoi nyt raitiotiepysäkillä Grand Hotellin edustalla.

Raitiotievaunu tuli pitkin Munkedaminkatua, ja herra astui vaunuun. Kirkkaassa auringonpaisteessa näki salapoliisi hänen istuutuvan vaunun penkille.

Boman kiipesi myöskin vaunuun ja istuutui vastapäätä herraa.

Juuri vaunun lähtiessä liikkeelle hyppäsi Krag takasillalle. Sieltä voi hän, tulematta itse huomatuksi, pitää silmällä sekä herraa että Bomania.

Boman oli nähtävästi hiukan hermostunut, ja katseli lakkaamatta herraa, joka ei näyttänyt häntä edes huomaavankaan.

Boman tervehti ja herrasmies vastasi hiukan kummastuneen näköisenä hänen tervehdykseensä ikäänkuin ihmetellen, miksi mies, jota hän ei lainkaan tuntenut, tervehti häntä.

"Jos se on hän, niin on hän ainakin mainio näyttelijä", ajatteli salapoliisi.

Krag, joka ammattiaan harjoittaessaan oli myös kehittynyt eteväksi ihmistuntijaksi, näki Bomanin kasvojen ilmeestä, että tämä tuli hetki hetkeltä yhä varmemmaksi asiastaan. Mutta tumma herrasmies ei antanut yllättää itseään, vaan oli yhtä välinpitämättömän näköinen kuin ennenkin.

Vaunun pysähtyessä Hansteninkadulla, nousi herra poistuakseen. Boman seurasi häntä. Herrasmies laskeutui vaunusta lähtien kävelemään. Boman aikoi tehdä samoin, mutta Krag viittasi häntä pysähtymään.

"Oletteko aivan varma…?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä", vastasi Boman. "Seuraanko häntä edelleen?"

"Ei, menkää kotiinne, ja jättäkää tämä asia minun huolekseni. Jos tarvitsen teitä, niin lähetän kyllä siitä tiedon. Siihen saakka voitte olla kotonanne."

"Milloin luulette tarvitsevanne minua?"

"En tiedä vielä. Kenties siinä kuuden tienoilla tänä iltana."

Krag oli koko keskustelun ajan tarkasti seurannut tummaa herrasmiestä katseellaan.

Boman ajoi raitiovaunulla kotiinsa Asbjörn Kragin jäädessä yksin jatkamaan takaa-ajoa. Tumma herrasmies ei katsonut kertaakaan taakseen, vaan käveli huoletonna edelleen.

Äkkiä, nähdessään matkansa varrella tupakkakaupan, jonka ikkunaan oli asetettu näytteille paljon kuva- ja pilalehtiä, pysähtyi hän, ja hetkisen mietittyään meni hän kauppaan.

"Vai niin", tuumi Krag itsekseen. "Tuon tempun kyllä tunnen. Katuovesta sisään, ja takaovesta ulos ja — takaa-ajajat ovat eksytetyt. Ei ystäväni, se temppu ei onnistukaan tällä kertaa."

Krag käveli suoraan puotia kohti ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa sinne, ja vain sen takia olisi astunutkin alas raitiovaunusta.

Kun hän oli astunut sisään ja sulkenut oven, loi hän nopean silmäyksen ympärilleen. Krag oli hyvä havaintojentekijä, ja silmänräpäyksessä oli hän saanut tarkan kuvan myymälästä sen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaksi seikkaa kummastutti häntä erikoisesti. Ensiksi: tumma herrasmies seisoi rauhallisena tiskin ääressä, ja toiseksi: mitään takaovea ei kaupassa ollut. Myymälään pääsi ainoastaan katuoven kautta.

Krag astui tiskin luo ja pyysi pari hyvää sikaria. Hän tarkasteli huolellisesti useita eri lajeja saadakseen ajan kulumaan. Sill'aikaa oli tumma herrasmies tehnyt ostoksensa ja poistui myymälästä kunnioittamatta salapoliisia ainoallakaan silmäyksellä. Krag seisoi tiskin ääressä selin oveen. Hän kuuli herran takanaan kovin ponnistuksin koettavan työntää ovea kiinni.

"Sepä jäykkä ovi", kuului tämä sanovan.

"Niin, sitä on hiukan vaikea sulkea", sanoi omistaja.

"Kas niin, johan se menikin", sanoi herra saatuaan kovasti painamalla oven vihdoinkin kiinni. Krag näki hänen lähtevän kävelemään hiljalleen pitkin katua myymälän ikkunan ohi. Hänen varjonsa lankesi myymälän lattialle.

Krag oli nyt myöskin ehtinyt valita sikarinsa ja maksaa ne. Lähtiessään kysyi hän kauppiaalta:

"Tunnetteko herran, joka äsken lähti ulos?"

"En tiedä hänen nimeään, mutta silloin tällöin käy hän ostamassa paperosseja täältä. Hän asuu varmaankin jossain näillä tienoin", vastasi tupakkakauppias.

Krag laski, että herran lähtemisestä oli kulunut juuri sen verran aikaa, että hän voi sopivan välimatkan päässä huomaamatta seurata tätä. Hän tarttuikin sentähden ovenripaan aikoen lähteä.

Mutta ovipa ei auennutkaan.

"Ovi on todellakin aika hankala", mutisi Krag riuhtaisten rajusti.

Mutta ovi oli ja pysyi kiinni, eikä hänen riuhtomisestakaan ollut mitään apua.

Äkkiä ymmärsi hän koko jutun.

"Mikä aasi minä olinkaan", mutisi hän.

Sitten kääntyi hän tupakkakauppiaan puoleen sanoen:

"Ovi on lukossa."

"Lukossa? Mahdotonta!" huudahti tämä hypäten myymäläpöydän yli avuksi.

Mutta hänkään ei saanut ovea auki.

He tutkivat yhdessä lukon.

"Se kirottu ovi on mennyt umpilukkoon", sanoi tupakkakauppias kiukuissaan.

Salapoliisille selvisi heti, että tumma herrasmies oli päästäkseen takaa-ajajastaan hyvin yksinkertaisesti teljennyt hänet tupakkakauppaan. Huolimatta kiukustaan täytyi salapoliisin melkein ihailla sitä näppärää, joskin häikäilemätöntä tapaa, jolla mies oli päässyt livistämään.

Krag tunsi kuitenkin lukkojen rakenteen tarkemmin kuin paraskaan murtovaras. Oli kaksi esinettä, joita Krag ei koskaan unohtanut ottaa mukaansa, ja jotka hänen pitkänä ja seikkailurikkaana virka-aikanaan monta kertaa olivat päästäneet hänet pälkähästä, sama nikkelöity browninki, ja nippu teräksisiä tiirikoita. Nyt otti hän tämän nipun taskustaan, ja parin minuutin kuluttua oli ovi auki.

Tupakkakauppias oli aivan ällistynyt. "Teitähän voisi", sanoi hän, "luulla melkein… he… he… murtovarkaaksi. Kas vain, kuinka näppäriä kapineita."

Salapoliisi ei tuhlannut aikaa vastaamiseen, vaan kiiruhti kadulle.

Tumma herrasmies oli luonnollisestikin ehtinyt jo kadota.

Krag ei kuitenkaan menettänyt vielä toivoa päästä hänen jäljilleen, ja hänen mieleensä vilahti heti kokonainen sarja keinoja, jotka eivät olleet monimutkaisia, eivätkä vaikeita, mutta jotka, jos niitä osasi kyllin nopeasti ja taitavasti käyttää, voivat johtaa vielä oikeille jäljille.

Kadunkulmassa seisoi poliisi.

Katu oli muuten aivan tyhjä, joten poliisin oli pitänyt kiinnittää huomionsa niihin harvoihin, jotka olivat kadulla kulkeneet.

Hän viittasi miehen luokseen. Tämä tunsi heti salapoliisin ja teki kunniaa.

"Oletteko seissut jo kauan tässä kulmassa?" kysyi salapoliisi.

Poliisi, peläten saavansa nuhteita jostain laiminlyönnistä, vastasi:

"En, tuskin 4-5 minuuttia kauempaa. Odotan juuri toista konstaapelia päästämään minua vahdista."

"Hyvä, oletteko pitänyt silmällä niitä henkilöitä, jotka sillä aikaa ovat kulkeneet tästä ohi?"

"En luule kenenkään päässeen ohitseni ilman, että olisin huomannut hänet."

"Noin 3-4 minuuttia sitten tuli tuolta tupakkakaupasta eräs pitkä, tumma, hienostipuettu herra. Näittekö hänet?"

"En kyliäkään nähnyt hänen tulevan tupakkakaupasta, mutta pari minuuttia sitten kulki tästä ohi eräs pitkä, hienostipuettu herra, ja kääntyi sitten tuossa kadunkulmauksessa."

"Se on juuri hän, jota etsin."

"Niin, kiinnitin huomioni erikoisesti häneen."

"Miksi erikoisesti häneen?"

"Kulkiessaan jokseenkin nopeasti ohitseni ja huomatessaan minut, kuulin hänen mutisevan: 'Kas, sepä perhanaa.' Tuntui melkein siltä kuin hän huomatessaan minut olisi tullut epämiellyttävästi yllätetyksi."

Salapoliisi riemuitsi kuullessaan konstaapelin sanat. Hän ymmärsi varsin hyvin syyn herran huudahdukseen.

"Näittekö, minne hän meni?"

"Näin hänen kääntyvän kadunkulmasta ja kulkevan sitten lähimmälle poikkikadulle. Siellä kadotin hänet näkyvistäni."

Salapoliisi muisti nyt tupakkakauppiaan sanoneen, että herra nähtävästi asui näillämain, koska usein kävi ostamassa paperosseja hänen tupakkakaupastaan. Krag tunsi kaupungin kuin omat taskunsa. Hän tiesi viereisessä korttelissa olevan erään toisen tupakkakaupan, ja koska tumma herra usein osti tupakkansa juuri siitä kaupasta, johon Krag oli tullut teljetyksi, asui hän todennäköisesti molempien tupakkakauppojen välillä.

"Kummalla puolen katua hän kulki?" kysyi salapoliisi vielä.

"Vasemmalla", vastasi konstaapeli.

Asbjörn Krag mietti hetkisen.

"Tunnetteko hyvin nämä paikat?" kysyi hän sitten.

"Kyllä", vastasi konstaapeli, "olen jo useamman vuoden pitänyt vahtia aina näillä tienoin."

"Silloin arvattavasti tunnette ne henkilöt, jotka asuvat oikealla puolen katua?"

"Useimmat ainakin."

"Tiedättekö, asuuko esimerkiksi tuossa talossa, jota nyt osoitan, ketään nuoria naisia?"

"Nuoria naisia?" kysyi poliisi ällistyneenä. "Kyllä, toisessa kerroksessa asuu järjestysmies Winter, jolla on viisi naimatonta tytärtä."

"Vai niin, hänet tunnenkin. Hänen tyttärensä käyvät kai jossain työssä?"

"Ei, eivät kaikki. Kolme heistä on melkein säännöllisesti aina kotosalla. Kaksi heistä antaa piano-, ja kolmas laulutunteja. Siinä talossa käy aina tavaton melu!"

"Hyvä on."

Salapoliisi nyökkäsi ja lähti nopeasti kävelemään kohti sitä taloa, jota oli äsken osoittanut. Hän soitti ovikelloa järjestysmies Winterin ovella, ja hänet päästettiin heti sisään, mutta sitä ennen oli hän jo mielihyvikseen ehtinyt huomata, että asunnon ikkunaan oli kiinnitetty katupeili. Hän otti nyt huomioon naisten tavallisen heikkouden, uteliaisuuden, sillä Asbjörn Krag oli ennenkaikkea etevä psykologi. Hänen takaa-ajamansa henkilöhän oli pitkä, hienosti puettu, komea herrasmies. Siitä syystä olikin hän vakuutettu siitä, että naisten huomio oli kiintynyt tähän.

Järjestysmies ei ollut itse kotona, mutta hänen viisi tytärtään, jotka Krag myöskin tunsi, ottivat hänet riemuiten vastaan.

Krag selitti lyhyesti asiansa. Hän sanoi etsivänsä erästä ystäväänsä, jonka tiesi asuvan näillä tienoin, mutta ei löytänyt hänen asuntoansa, kun ei tiennyt talon numeroa. Mutta tämä hänen ystävänsä sattui nyt olemaan oikein muhkea mies, oikea naisten sankari. Hän kulki varmasti usein tästä ohi. Hän oli pitkä, tumma, hienosti puettu, ja käytti harmaata, leveälieristä huopahattua.

Mutta neitoset, ollen loukkaantuvinaan, vakuuttivat yhteen ääneen, etteivät he olleet sellaista herraa nähneetkään. Vanhin, jonka iän voi jokseenkin selvästi jo lukea niistä pikku rypyistä, joita aika oli hänen kasvoihinsa uurtanut, sanoi teeskennellen:

"Hyi, kuinka olette ilkeä, herra Krag!"

Mutta salapoliisi arvasi heti neitosten tietävän asiasta enemmän kuin he tahtoivat tunnustaa, ja hänen yhtämittaa selitettyään asian olevan hänelle hyvin tärkeän, antoivat neitoset vihdoin perää. Nyt selittivät he kaikki taas kilvan, että olivat kyllä nähneet tuon komean herran, joka oli niin "ihastuttava" — paljon, paljon ihastuttavampi kuin herra Krag —, ja että herra asui vastapäisessä talossa. Eräs vanha, ilkeä ämmä hoiti hänen talouttaan.

Neitoset halusivat nyt korvaukseksi saada lähempiä tietoja "ihastuksestaan", mutta salapoliisi torjui hymyillen heidän vaatimuksensa, ja, selittäen itsellään olevan kovan kiireen, jätti neitosille hyvästit.

Vastapäiseen taloon tultuaan sai hän helposti tietää, että vanha, kiukkuinen ämmä asui kolmannessa kerroksessa.

Asbjörn Krag soitti ovikelloa. Ovella ei ollut mitään nimikilpeä, mutta se ei kummastuttanut salapoliisia lainkaan.

Vanha, ruma muija tuli avaamaan hänelle ovea.

"Onko herra kotona?" kysyi Krag.

"Ei", vastasi muija aikoen rämäyttää oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä, mutta Asbjörn Krag oli ehtinyt pistää jalkansa ovenrakoon.

"Ei, mutta kuulkaas", sanoi hän kovalla äänellä, "oletteko aivan varma, ettei hän ole kotona?"

Muija katseli häntä halveksivasti.

"Ettekö kuullut, mitä sanoin", ärähti hän kiukkuisesti.

"No, no, rauhoittukaahan", sanoi Krag tunkeutuen ovesta eteiseen. "Ellei hän ole kotona, saanen ainakin kirjoittaa hänelle pari riviä."

Hän aikoi eteiseen päästyään avata ensimmäisen näkemänsä oven, mutta muija tarrasi hänen käsivarteensa.

"Ei sinne!" huusi hän.

"Vai niin. Hän on siis siellä", ajatteli Krag.

"No minne minä saan sitten mennä?" kysyi hän.

Vastaamatta avasi muija erään toisen oven, ja salapoliisi astui sisään.

Hän pysähtyi hämmästyneenä.

Huone oli tavattoman hienosti kalustettu salonki. Hienokaiverteiset, silkillä päällystetyt huonekalut, marmoriveistokset ja taulut todistivat kaikki omistajan hienoa kauneusaistia.

"No, kirjoittakaa nyt", sanoi muija tylysti, mutisten itsekseen jotain "hävyttömistä miehistä."

Krag istuutui pöydän ääreen ja alkoi töhertää jotain paperipalalle. Hänen aivonsa työskentelivät keksiäkseen keinon, jolla hän voisi houkutella muijan ulos, saadakseen sitten hetkisen yksin tarkastella huonetta.

Äkkiä hän säpsähti. Eräs oviverho aivan hänen edessään vedettiin nopeasti syrjään. Krag hypähti pystyyn.

Hänen etsimänsä mies seisoi hänen edessään. Pitkä, tumma herra oli puettu viimeisen muodin mukaiseen hienoon aamupäiväpukuun. Hän tarkasteli salapoliisia vakavin ilmein, ja tämän katse, vastoin hänen tahtoaankin, väisti miehen mustia silmiä.

Miehen syvä, soinnukas ääni kalskahti kovalta hänen kumartaessaan ja sanoessaan:

"Nimeni on Thomas Busch; kuinka voin palvella teitä, herra salapoliisi?"

V

TÄYDELLINEN GENTLEMANNI.

Asbjörn Krag aikoi vastata, mutta muija keskeytti hänet alkaen puolustella itseään, koska oli Thomas Buschin äkkiä ilmestyttyä näyttämölle joutunut Kragin silmissä valehtelijaksi.

Busch kääntyi silloin hänen puoleensa kumartaen teeskennellyn kohteliaasti ja sanoi, äänessään hitunen ivaa:

"Mylady, ehken olette kyllin rakastettava jättääksenne meidät kahden."

Happamin ilmein laahusti muija ulos rämäyttäen oven kiukkuisesti kiinni perässään.

Thomas Busch hymyili.

"Hän on minun taloudenhoitajattareni", sanoi hän, "toivon teidän suovan hänelle anteeksi. Hän on hiukan huonolla tuulella, kun olin kyllin rohkea ryhtyäkseni arvostelemaan hänen valmistamiaan pasteijoita, — joiden valmistuksessa hän muutoin on mestari."

Asbjörn Krag, joka tämän pienen perhekohtauksen kestäessä oli ehtinyt koota ajatuksensa, päätti jatkaa keskustelua Thomas Buschin aloittamaan sävyyn ja vastasi:

"Luonnollisesti. Minä ymmärrän täydelleen hänen huonon tuulensa."

"Pidänkin häntä palveluksessani vain hänen pasteijoittensa vuoksi", jatkoi Busch. "Hänen taitonsa saa minut pitämään häntä korkealla kaikkien muiden naisten yläpuolella. Mylady on saanut kasvatuksensa Ranskassa, ja sai pasteijareseptin itsensä Louis Philippin hovikokilta."

Asbjörn Krag jatkoi keskustelua entiseen hiukan pilkallisen kohteliaaseen tapaan haluamatta pahoittaa tuon hienon veitikan mieltä.

"Kuinka onnellinen olettekaan te, joka saatte sellaisia pasteijoita!"

"Niin, minä olenkin onnellinen", sanoi Busch ilman että vakavuus olisi hetkeksikään väistynyt hänen kasvoiltaan.

Nyt arveli Krag keskustelun kaipaavan jo muutosta, ja sanoikin senvuoksi:

"Emmeköhän ole jo laskeneet kylliksi leikkiä noista epäonnistuneista pasteijoista?"

Thomas Busch kohautti ikäänkuin ihmetellen kulmakarvojaan ja katsoi salapoliisiin. Tällä hetkellä muistutti hän ylpeää aatelismiestä, joka alentuu keskustelemaan nousukkaan kanssa.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "minä en laske koskaan leikkiä."

Ja ikäänkuin osoittaakseen toivovansa keskustelun päättyvän tähän ja epämieluisen vieraansa lähtevän, veti hän taskustaan hienokaiverteisen, umpikuorisen kultakellon. Sitten veti hän tuolin pöydän viereen ja istuutui, liikkeissään hienous, jonka voi omata vain sellainen henkilö, joka koko ikänsä on liikkunut hienoimmissa seurapiireissä.

Krag huomasi, että hänellä oli jaloissaan kirjaillut silkkitohvelit ja silkkisukat. Hänen ylellisen hieno pukunsa pisti silmään omituisena vastakohtana hänen vakaville kasvoilleen, joista huokui miehekäs levollisuus ja voima.

"Palataksemme asiaan —" jatkoi Busch, "mistä rikoksesta minua oikein syytetään?"

Kysymys tuli jokseenkin yllättävänä, mutta Krag kykeni säilyttämään mielenmalttinsa täydellisesti. Hän arvasi Buschilla olevan jonkun määrätyn suunnitelman.

Nyt tarvitsi Krag kaiken mielenmalttinsa ja näyttelytaitonsa voidakseen luonnollisesti näytellä loistavaa komediaa noiden terävien silmien huomaamatta petosta.

Hän kohottautui sentähden, otti arvokkaan asennon ja sanoi rauhallisesti:

"Thomas Busch, arvaan, että haluatte jälleen näytellä viatonta karitsaa, mutta tällä kertaa ei se ole onnistuva teille. Teidän epäillään yrittäneen ryöstää rahaa köyhältä työläiseltä, jolla sitä sattui olemaan jonkunverran mukanaan."

"Ryöstää?" kysyi Busch välinpitämättömästi. "Kuinka suuren summan väitetään minun yrittäneen ryöstää?"

"Miehellä oli kaksituhatta kruunua mukanaan. Ne olivat hänen esimiehensä rahoja."

"Kaksituhatta kruunua", murahti Busch koetellen peittää haukotustaan. "Rohkenenko vaivata teitä kysymällä miehen nimeä?"

"Hänen nimensä on Karl Johan Boman, metallityöläinen ammatiltaan."

"Ahaa, se oli siis se mies, joka tuijotti minuun niin hävyttömästi raitiovaunussa?"

"Niin, se oli hän, joka istui teitä vastapäätä. Hän tunsi teidät heti, ja voisi vaikka vannoa, että olette sama mies, joka hyökkäsitte hänen päälleen."

"Rohkenenko kysyä edelleen, kuinka tämä hyökkäys tapahtui?"

"Kerron sen teille mielelläni", vastasi Krag, "vaikkakin tiedän, että te tunnette asian yhtä hyvin kuin minäkin. Tarkkaan tutkittuani tapausta (Krag pöyhisti rintaansa mahtavasti) olen päässyt asian perille, ja voin liikaa kehumatta itseäni sanoa tuntevani sen aivan yksityiskohtia myöten."

Thomas Busch nyökkäsi hyväksyvästi, ja Krag kertoi tapauksen sellaisena kuin oli sen Bomanilta kuullut, lisäten siihen kuitenkin jutun kahdestatuhannesta kruunusta, jotka Boman muka oli kätkenyt sukkaansa.

"Siis en minä kaikista yrityksistäni huolimatta onnistunut saamaan noita kahtatuhatta kruunua?" kysyi Busch Kragin lopetettua kertomuksensa.

"Ette kylläkään, onnellisen sattuman kautta sai miesparka pitää rahansa, mutta se ei lievennä rangaistusta, jonka rikoksestanne olette saapa".

Busch kumartui salapoliisin puoleen ja kysyi:

"Luuletteko todellakin minun aikoneen varastaa nuo kaksituhatta kruunua?"

"Poliisilla on syytä luulla asian olevan kuten kerroin."

"Typerä poliisi."

Busch oli hypähtänyt pystyyn, mutta hillitsi itsensä heti jälleen, ja jatkoi:

"Olen maailmanmies, enkä aio sallia loukattavan itseäni."

Erehtyikö Krag? Eikö kaikesta huolimatta mielihyvän ilme hetkeksi kuvastunut Buschin vakavilla kasvoilla?

Oliko Krag todellakin onnistunut johtamaan viekkaan vastustajansa harhaan?

Busch nousi tuoliltaan, otti teeskennellyn kohteliaasti salapoliisin käden kainaloonsa ja sanoi:

"Näytänpä teille jotakin."

Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja pysähtyi erään marmoriveistoksen eteen.

"Ihastuttava pikku kapistus", sanoi hän, "se maksoi 3000 liraa. Ostin sen kerran Italiasta."

Sitten osoitti hän seinällä riippuvaa, hienoissa kullatuissa kehyksissä olevaa taulua.

"Se on Zornin maalaama", sanoi hän. "Sen ostin seitsemän kuukautta sitten eräältä taidekauppiaalta Göteborgista. Se maksoi minulle 4800 kruunua."

Hän kulki taideteokselta toiselle mainiten aina hinnan, jonka hän oli saanut maksaa niistä kustakin. Kun he olivat lopettaneet tarkastuksensa, vei hän salapoliisin kirjoituspöytänsä luo. Sitten avasi hän erään omituisilla mosaikkikoristuksilla koristetun laatikon ja otti sieltä Keskuspankin shekkikirjan.

"Yhdellä ainoalla shekillä", sanoi hän, "voin milloin tahansa nostaa noin 7000-8000 kruunua, siis nelinkerroin sen summan, jonka väitätte minun yrittäneen varastaa työmieheltä. Haluatteko todistuksia?"

"En, mitäpä niillä tekisin", vastasi Krag teeskennellen olevansa kovin hämmästynyt kaikesta näkemästään ja kuulemastaan.

"No, ja mitä pidätte taidekokoelmastani?" kysyi Busch. "Uskotteko vieläkin, että minä, joka uhraan tuhannen toisensa jälkeen sellaiseen, voisin alentua hyökkäämään köyhän työläisen kimppuun ryöstääkseni hänen vaivaiset kaksituhatta kruunuansa?"

Krag ymmärsi nyt, että hänen suunnitelmansa oli onnistunut. Buschilla ei ollut aavistustakaan siitä, että salapoliisi epäili aivan toisten syiden vaikuttaneen tuon n.k. "ryöstöyrityksen", mutta hän tahtoi saada voittonsa vielä täydellisemmäksi ja sanoikin sentähden pilkallisesti:

"Tuollainen keräilykuume nielee suuria summia."

Thomas Busch hätkähti, mutta hillitsi itsensä ja sanoi jälleen:

"Olen maailmanmies, enkä aio sallia loukattavan itseäni."

Nähtyään Kragin "hämmennyksen" yhä kasvavan, kysyi hän äkkiä:

"Mitä varten oikeastaan tulitte tänne?"

"Tulin tänne vangitakseni teidät."

Busch heilautti kättään huolettomasti.

"Sen olette luonnollisesti täysin oikeutettu tekemään. Mutta minä vaadin todistuksia. Ja te tiedätte kyllä, herra salapoliisi, kuinka vaarallista on vangita henkilö, jonka syyllisyyttä ei voida todistaa."

"Hyvä, Thomas Busch, olette saapa todisteita aivan kylliksi."

Busch vilkaisi jälleen kelloaan.

"Suonette anteeksi", sanoi hän, nyökäten oveen päin.

Krag ymmärsi vihjauksen.

"Toivon tämän kohtaamisemme olevan viimeisen", sanoi Busch.

Asbjörn Krag lähti. Busch käänsi hänelle selkänsä, eikä ollut huomaavinaan hänen hyvästelyään.

Itsekseen muristen avasi muija hänelle oven. Ulos päästyään mutisi Krag:

"Ohoh, rakas ystävä, olenpa nyt johtanut sinut sittenkin harhaan. Luulet minun juoksevan ympäri kaupunkia nuuskimassa parin tuhannen kruunun ryöstöyrityksen tekijää, mutta minäpä vainuankin tässä olevan toisen, vähän suuremman rikoksen tekeillä. Nyt luulet johtaneesi minut harhaan, mutta siinäpä erehdyt!"

Krag meni ensin poliisiasemalle, ja keskusteltuaan hetkisen poliisipäällikön kanssa, kutsui koolle joukon parhaita apulaisiaan.

Pidettiin neuvottelu. Krag kertoi lyhyesti kokemuksensa ja Busch päätettiin asettaa tarkan silmälläpidon alaiseksi.

Kolme salapoliisia pukeutui valepukuihin ja sijoittui Thomas Buschin asunnon läheisyyteen.

Eräs heistä maalasi reklaamitaulua läheisen myymälän seinään. Toinen pukeutui puutarhuriksi, ja kolmas opetteli ajamaan polkupyörällä Buschin talon edustalla.

Salapoliisien oli pidettävä Buschin asuntoa silmällä, ja jos Busch tulisi ulos, oli heidän seurattava häntä.

Sitten hankki Krag hiukan lisätietoja Buschista. Tällä oli todellakin muutaman tuhannen kruunun suuruinen summa talletettuna Keskuspankissa.

Sitten lähetti Krag pikasähkösanoman Pariisiin, jossa tiesi Buschin viimeksi oleskelleen, ja tunnin kuluttua sai hän seuraavasisältöisen vastauksen:

Kristianian salapoliisiosasto.

Kysymänne Thomas Busch on ennen Pariisiin tuloaan oleskellut Madridissa esiintyen siellä nimellä parooni Bizerta. Hänen täytyi erään kaksintaistelun takia poistua Espanjan pääkaupungista ja senjälkeen asettui hän Pariisiin esiintyen norjalaisena taidehistorioitsija Thomas Buschina. Poliisin huomio kiintyi pian häneen, mutta on hän todistusten puutteessa saanut toistaiseksi olla vapaalla jalalla. Hän seurustelee hienoimmissa seurapiireissä. On hyvin vaarallinen henkilö, joka ei kavahda mitään. Häntä epäillään Parisissa murhasta, osakekeinottelusta, pelipetoksesta ja vakoilusta.

Lépine.

Krag hymyili. Thomas Busch oli halunnut todisteita. Krag päätti tehdä nyt parhaansa kootakseen rikollista vastaan mahdollisimman sitovia todisteita, ettei, kuten usein ennen, oltaisi pakoitettuja todisteiden puutteessa laskemaan rikollista vapaaksi, huolimatta siitä, että hänen syyllisyytensä oli ilmeinen.

Koska kello oli vasta 7, ja Asbjörn Kragin ei tarvinnut odottaa lähetettyjen salapoliisien raporttia ainakaan ennen puolta yhdeksää, päätti salapoliisi pistäytyä tapaamassa näytelmän tähänastista päähenkilöä, Karl Bomania. Olihan sitäpaitsi mahdollista, että tämän kotoa voisi löytää jotain, joka helpottaisi arvoituksen ratkaisua. Useinhan kaikkein vähäpätöisimmiltä näyttävät pikkuseikat saattavat johtaa suurimpiin tuloksiin, ja Krag oli päättänyt selvittää arvoituksen mihin hintaan hyvänsä, sillä hän aavisti, ettei tässä ollut kysymys ainoastaan poliisilaitoksen maineesta, vaan oli ajoissa ehdittävä torjua uhkaava vaara.

Krag joutui perille klo 8:n tienoissa.

Portinvartijan asuntoa ei ollut vaikea löytää, sillä ovella oli kauasnäkyvä messinkinen nimikilpi.

Salapoliisi koputti ovelle, ja ystävällinen naisenääni vastasi "sisään."

Astuttuaan sisään joutui salapoliisi valoisaan keittiöön, jossa kaikki oli siistiä ja hyvässä järjestyksessä. Bomanin vaimo — salapoliisi arvasi, että se oli hän — istui tuolilla lieden ääressä ommellen. Kiiltävä, kuparinen kahvipannu porisi iloisesti tulella, ja arkihuoneessa leikki keskenkasvuinen poika hiukan itseään nuoremman sisarensa kanssa.

"Rouva Boman, vai kuinka?" kysyi salapoliisi.

Vaimo kohottautui tuoliltaan ja vastasi myöntävästi. Hän työnsi ompelutyönsä sivuun ja pyysi salapoliisia astumaan sisään. Sitten käski hän lapset keittiöön ja sulki oven.

Huone oli erittäin kodikas; kaikki oli yksinkertaisuudestaan huolimatta puhdasta ja somaa todistaen, että asukkaat olivat uutteraa ja siistiä väkeä.

"Miehenne ei liene kotona, huomaan minä", sanoi Krag.

"Ei", vastasi vaimo, "mutta odotan hänen tulevan millä hetkellä tahansa. Hän lähti ulos tärkeälle asialle, ja sanoi, että ellei hän ehtisi kotiin kello kahdeksaksi, lähettäisi hän sanan. Kello on kai jo pian 8, joten tullee hän pian."

"Kello on hiukan yli puoli kahdeksan", sanoi salapoliisi katsoen kelloaan. "Ellei rouvalla ole mitään sitä vastaan, niin odotan, kunnes miehenne tulee kotiin. Haluaisin mielelläni keskustella hiukan hänen kanssaan."

Vaimo osoitti hänelle tuolin ja hän istuutui.

"Luultavasti arvaatte syyn tänne tulooni", jatkoi Krag. "Miehenne on joutunut raa'an pahoinpitelyn uhriksi, mutta ei ole viipyvä kauan ennenkuin saamme syyllisen kiinni."

"Kuulutteko ehkä poliisiin?" kysyi vaimo.

"Kyllä", vastasi Krag hymyillen. Hän arveli, ettei Boman syystä tai toisesta ollut kertonut hänestä mitään vaimolleen, ja piti sentähden tarpeettomana ilmoittaa nimeään tälle.

"Silloin olette ehkä sen salapoliisin ystäviä?"

"Minkä salapoliisin?" kysyi Krag.

"Tarkoitan sitä herraa, jonka puoleen mieheni kääntyi, hänen nimensä oli kai Asbjörn Krag."

"Mutta sehän olen juuri minä. Minun nimeni on Asbjörn Krag."

Vaikka pommi olisi räjähtänyt rauhallisessa huoneessa, ei vaimo olisi voinut säikähtyä enemmän kuin kuullessaan salapoliisin sanat.

Hän tuijotti aivan hämmentyneenä salapoliisiin ja änkytti;

"Oletteko te Asbjörn Krag? Te — — — ei — mutta sehän on mahdotonta."

Krag hypähti pahaa aavistaen pystyyn.

"Jos te olette Asbjörn Krag", jatkoi vaimo, "niin miksi Herran nimessä sitten tulette kysymään, onko mieheni kotona?"

Krag tunsi ensin itsensä hiukan hämmentyneeksi, mutta yht'äkkiä selvisi hänelle koko tapaus.

"Mihin aikaan miehenne lähti ulos", kysyi hän vakavana.

"Hän lähti kello 6, heti saatuaan lähettämänne sanan."

"Lähettämäni sanan", mutisi Krag.

Tuska viilsi hänen sydäntään.

Hän ei ollut lähettänyt mitään sanaa.

VI

VALOA PIMEYTEEN.

Tuntui kuin vaimo olisi voinut lukea salapoliisin ajatukset. Hän alkoi itkeä, ja hänen päänsä vaipui pöydänreunaa vasten.

"Hän on joutunut nyt taas noiden ilkeiden ihmisten käsiin", nyyhkytti hän, "vaikkei hän koskaan ole kenellekään pahaa tehnyt. En ymmärrä, miksi he vainoavat häntä."

Asbjörn Krag lohdutti häntä.

"Koettakaa nyt rauhoittua", sanoi hän, "miehenne ei voi olla kaukana, ja vaikka hän olisikin joutunut vainoojiensa käsiin, eivät he uskalla tehdä hänelle mitään pahaa. Kuka toi hänelle sanan?"

"Eräs virkapukuinen poliisi."

"Minkänäköinen hän oli?"

"En voi tarkoin kuvailla hänen ulkonäköään, sillä hän seisoi koko ajan hämärässä porttikäytävässä."

"Sanoiko hän tulevansa minun lähettämänäni?"

"Sanoi, otin itse hänet vastaan. Hän sanoi Asbjörn Kragin lähettäneen terveisiä ja käskeneen mieheni tulla luokseen."

"Ja miehenne lähti ilman muuta?"

"Niin, mitäpä hän olisi voinut muutakaan tehdä. Eihän hän voinut epäillä petosta, kun sanantuojana oli virkapukuinen poliisi. Sitäpaitsi sanoi hän juuri lähtiessään: 'Kello on kuusi; se sopii. Krag sanoi lähettävänsä minulle tiedon kuuden tienoilla'."

Krag muisti nyt todellakin sanoneensa niin Bomanille erotessaan tästä raitiotiepysäkillä. Jonkun Thomas Buschin miehistä oli täytynyt kuulla tämä, ja he olivat kyllin häikäilemättömiä käyttääkseen tietoa hyväkseen.

"Mieheni lähti hevosella", sanoi vaimo.

"Näittekö vaunut?"

"En, mutta avonaisen keittiön ikkunan kautta kuulin mieheni sanovan konstaapelille: 'Ahaa, teillä on vaunut. Sepä mainiota'."

Asbjörn Krag ymmärsi nyt, ettei hänellä ollut hetkeäkään hukattavana, jos hän aikoi ajoissa ehkäistä sen rikoksen, joka — siitä hän oli varma — kätkeytyi tämän salaperäisen ihmisvarkauden taakse.

Rauhoittaakseen levotonta, itkevää vaimoa, sanoi hän tälle lähtiessään.

"Lupaan teille, että ennen puoliyötä on miehenne oleva vahingoittumattomana luonanne."

Mutta kävellessään nopein askelin pitkin katuja ei hän ollut yhtä toivehikas kuin portinvartijan asunnossa oli teeskennellyt olevansa.

Huomaamattaan pysähtyi hän hetkeksi ja huudahti itsekseen:

"Boman poissa. Jäljettömästi kadonnut. Herra Jumala, kuinka pääsenkään tämän sotkun perille!"

"Vakoojat!" välähti yht'äkkiä hänen mieleensä. Hänen täytyi heti saada tietää, jos Busch oli poistunut asunnostaan.

Muutaman minuutin kuluttua oli hän Hanstengadenilla. Hän pysähtyi pikkupuodin edustalle, jossa pitkätukkainen nimikilpimaalari oli juuri lopettanut työnsä ja parhaillaan kokoili työkaluajaan aikoen lähteä pois.

"Valmis?" kysyi Krag hermostuneena.

"Kyllä", vastasi valepukuinen salapoliisi. "Thomas Busch on lähtenyt ulos."

"Äskettäinkö?"

"Niin, noin viitisen minuuttia sitten. Hän ajoi pitkin Drammenintietä. Polkupyöräilijä seuraa häntä."

Salapoliisi osoitti suuntaa, jonne Busch oli mennyt, ja Kragin terävä silmä eroitti heti hienon, keltaisen hiekkajuovan, joka kapeana viiruna luikerteli pitkin katua silmänkantamattomiin.

"Mainiota", sanoi Krag, "juokse heti hakemaan ajuria."

"Nimikilpimaalari" jätti heti työkalunsa ja lähti esimiehensä asialle.

Vakooja numero 2, puutarhuri, saapui nyt paikalle.

Krag käski hänen lähteä heti ilmoittamaan kaikille vapaina oleville salapoliiseille poliisiasemalle, että heidän oli koetettava ottaa selko ajurista, joka oli vienyt Bomanin pois kotoaan.

"Ottakaa siitä selko, maksoi mitä maksoi", sanoi hän. "Käyttäkää revolvereja, jos on tarpeen. Sill'aikaa seuraan minä Buschia. Tapaamme poliisiasemalla klo 12."

Hän hyppäsi vaunuihin, jotka olivat juuri saapuneet, ja käski ajurin ajaa nopeaa vauhtia pitkin keltaista hiekkajuovaa.

Hiekan oli Buschin perästä seuraava salapoliisi laskenut mukanaan olevasta laatikosta valumaan kadulle opastaakseen toiset salapoliisit jäljilleen.

"Ajanko niin pitkälle kuin viivaa riittää?" kysyi ajuri, nuori, vilkas poikanen. Hänestä oli tämä ihanaa urheilua.

"Aja vaan, ja ajakin nopeasti", vastasi Krag.

Kuskipoika sylkäisi kouriinsa, läimäytti hevosta piiskalla, ja niin lähdettiin liikkeelle vauhtia, joka ei liene ollut aivan lakipykälien mukaista. Mutta kyytipoika tiesi, kuka hänen rattaillaan istui, ja nauroi vaan nähdessään poliisien merkitsevän hänen numeronsa muistikirjoihinsa sakoittaakseen häntä liian hurjasta ajosta. Poliisit eivät nimittäin ehtineet tuntea vaunuissa istuvaa salapoliisia.

Tuntui siltä kuin ei keltainen hiekkajuova loppuisi koskaan. Ajettiin jo kaupungin ulkopuolella, ja yhä luikerteli keltainen hiekka kapeana juovana eroittuen kirkkaalla värillään selvästi tien valkoisesta tomusta.

Matkan kestäessä oli salapoliisilla hyvää aikaa kiinnittää päällensä tekotukka ja -parta, ja kaupungin ulkopuolelle jouduttua ei vaunuissa enää istunutkaan tunnettu kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag, vaan vanha, punanenäinen herrasmies, joka nähtävästi matkusti kaupungista takaisin maakartanolleen.

Lysaker-vuonon lähellä tulivat Thomas Buschin vaunut vastaan.

Busch ajoi kumipyöräisissä Victoriavaunuissa. Hän istui vaunuissaan yksin nojautuen mukavasti tyynyjä vasten ja tuprutellen mahtavia savupilviä havannastaan. Hän ei välittänyt vähääkään vastaantulevasta, vanhasta, punanenäisestä maalaispohatasta, eikä tälläkään ollut mitään halua pysähtyä.

Hetken kuluttua tuli polkupyöräilijä vastaan. Ei hänkään, vaikka joka päivä tapasikin Kragin, olisi tuntenut tätä valepuvussa, ellei Krag olisi antanut hänelle merkkiä.

Polkupyöräilijä jarrutti, mutta Krag huusi vain:

"Seuraa häntä edelleen!"

Polkupyöräilijä lähti heti jälleen liikkeelle.

Vaunut seurasivat keltaista juovaa aina erään pienen sekatavarakaupan edustalle Lyseakerissa.

Kaupassa sai salapoliisi tietää, että "mies, joka ajoi Victoriavaunuissa", oli käynyt puhuttelemassa erään pikku höyryaluksen kapteenia. Kapteenin nimi oli Davidsen ja höyrypurren "Flink". Kapteeni asui eräässä aivan puodin lähellä olevassa talossa.

Salapoliisi koputti kapteenin asunnon ovella, ja tapasikin tämän kotona.

Asbjörn Kragin jäätyä kahden kesken kapteenin kanssa huoneeseen, alkoi hän kapteenin sanomattomaksi hämmästykseksi ilman muuta riisua naamioitaan. Nyt, kun Thomas Busch oli poissa, ei hän enää tarvinnut irtotukkaansa, punaista nenäänsä eikä tekopartaansa.

Kapteeni luuli ensin joutuneensa jonkun hullun kanssa tekemisiin, ja aikoi heittää salapoliisin kadulle, mutta kun tämä näytti poliisimerkkiään, tuli toinen ääni kelloon.

Krag kertoi ajavansa takaa erästä rikollista, ja että tämä rikollinen ei ollut kukaan muu kuin se tumma herrasmies, joka oli äsken tullut kylään ajaen hienoissa Victoriavaunuissa ja käynyt kapteenin luona.

"Tarkoitatteko herra Buschia", huudahti kapteeni kauhuissaan, "tuota hienoa herraa, joka asuu Kristianiassa?"

"Häntä juuri", vastasi salapoliisi. "Häntä epäillään osallisuudesta ryöstöön. Mitä asiaa oli hänellä teille?"

"Hän halusi vuokrata laivaani."

"Teidän pientä, 'Flink'-nimistä höyrypurttanneko?"

"Niin."

Kapteeni meni ikkunan luo ja osoitti merelle ankkuroitua, pientä, sievää höyrypurtta.

"Laiva on aika soma. Siinä on salonkikin, ja minä vuokraan sen usein pienille seurueille, jotka haluavat tehdä pienen, virkistävän merimatkan kesähelteessä. Herra Busch vuokrasi sen muutamien ystäviensä kanssa."

"Milloin aikovat he lähteä merimatkalle?" kysyi salapoliisi.

"Huomenaamulla kello yhdeksän. Hän tulee silloin tänne kolmen ystävänsä kanssa."

"Ja minne aikovat he mennä?"

"Johonkin aivan lähelle. Luultavasti maatilalleen."

"Onko Buschilla maatila vuonon varrella?"

"Kyllä, Buudevuonon rannalla. Se on pieni karjatalo, jonka hän on rakennuttanut metsään, vuonon rannalle."

"Sanoiko hän niiden ystäviensä nimet, jotka tulisivat hänen kanssaan?"

"Ei, mutta hän kutsui erästä heistä lähetystösihteeriksi. Hänellä lienee jotain aivan erikoista asiaa, ainakin mikäli minä ymmärsin."

Salapoliisi tuli tarkkaavaiseksi.

"Erikoista asiaa", sanoi hän. "Kertoiko hän siitä mitään lähemmin?"

"Kyllä. Hän sanoi ottavansa mukaansa maalle erään sairaan ystävänsä."

"Erään sairaan ystävänsä?"

"Aivan niin. Senvuoksi pyysi hän minua valmistamaan salonkiin vuoteen."

Kragin mieleen välähti heti Boman. Olisiko mahdollista, että he aikoisivat kätkeä hänet huvilaan? Mutta mitä hyötyä heillä siitä olisi?

"Onko teillä miehistö laivalla, kapteeni?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä. Meitä on neljä miestä, minä ja lämmittäjät. Enempää emme tarvitse."

"Haluaisin kuitenkin pyytää teiltä paikkaa laivallanne."

Kapteeni katsoi häneen nauraen.

"Kysynkö Buschilta, jos hän suostuu siihen?"

"Sitä ette luonnollisesti saa tehdä."

"Hän suuttuu huomatessaan jonkun vieraan päässeen tunkeutumaan mukaan."

"Hänen ei tarvitse saada tietää siitä mitään. Onhan teillä laivallanne varmaankin joku loukko, johon voitte kätkeä minut."

"Hänellä on terävät silmät."

"Minulla on kiire", sanoi salapoliisi jyrkästi. "Kyllä tai ei! Jos kieltäydytte, tulette luultavasti osalliseksi suureen rikokseen, jos taas myönnytte, täytyy teidän olla kokonaan minun puolellani. Annan teille viisi minuuttia ajatusaikaa."

"En tarvitse mitään ajatusaikaa", sanoi kapteeni reippaasti, "olen käytettävissänne."

"Hyvä. Mutta te ette millään ehdolla saa mainita kenellekään sopimuksestamme."

"Se on itsestään selvää."

"Ei perheenne, eikä kukaan laivan miehistöstä saa tietää mitään. Ja mitä Buschiin taas tulee, niin älkää olko tietävinänne lainkaan koko asiasta, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä."

"Selvä."

"Voitteko toimittaa minut aikaisin huomenaamulla laivalle niin, ettei kukaan saa siitä vihiä?"

"Kyllä. Jos tulette tänne huomenaamulla kello kahdeksan, niin minä pidän kyllä huolta piiloittamisesta."

"Päätetty siis?"

"Päätetty."

Sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä, ja Asbjörn Krag meni sitten takaisin vaunuihinsa, jotka odottivat ulkopuolella.

Sekatavarakauppias seisoi juuri myymälänsä ovella, kun Kragin vaunut vierivät pois. Hän ei ollut uskoa omia silmiään. Tullessaan kylään oli herra ollut vanha, punanenäinen ja parrakas, ja lähtiessään ajamaan takaisin kaupunkiin, hyppäsi hän yhdellä loikkauksella vaunuihin ja oli aivan nuoren näköinen. Tässä oli pirulla sormensa pelissä?

Paluumatkalla kävi salapoliisi ajatuksissaan vielä kerran koko jutun kohta kohdalta läpi, mutta hänen täytyi myöntää, ettei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta ollut vielä päässyt askeltakaan lähemmäksi arvoituksen ratkaisua. Hän ei ymmärtänyt Thomas Buschin menettelyn syitä. Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti. Olisipa hänellä ollut edes aikaa kylliksi, mutta asian kehittyessä nopeasti, ei hän ollut ehtinyt edellisestä arvoituksesta selviytyä, ennenkuin toinen jo tuli hänen ratkaistavakseen, ja tämä teki asian vielä salaperäisemmäksi ja sotkuisemmaksi.

Hän oli hyvin kiihtynyt ja käski ajurin ajaa suoraan kaupungin keskustaan mahdollisimman pian. Saadakseen ajan kulumaan ja antaakseen aivojensa levätä hetkisen, viittasi hän luokseen erään sanomalehtipojan ja osti iltalehdet.

Hän silmäili nopeasti tuoreimmat uutiset ja luki jonkun ilmoituksen ja sähkösanoman sieltä täältä, ilman mitään järjestystä.

Ei mikään kyennyt herättämään hänen mielenkiintoaan. Äkkiä pysähtyi hänen katseensa erääseen paikallisilmoitukseen, joka sisälsi kaksi päivämäärää. Se oli aivan tavallinen uutinen, jossa ei ollut salaperäisyyden varjoakaan, eikä hänen huomionsa olisikaan kiintynyt siihen, ellei siinä olisi ollut noita kahta päivämäärää. Niihin kiintyi hänen huomionsa pitkäksi aikaa ja hänen aivonsa työskentelivät tulisella kiireellä.

Silloin selvisi hänelle yht'äkkiä koko juttu.

Arvoitus oli selvinnyt aivan yht'äkkiä, kuten pimeys, jonka kirkas valonsäde halkaisee.

Hän kääräisi sanomalehdet kokoon ja ilmoitti ajurille uuden osoitteen, jonne tämän oli ajettava.

Nyt selvisi salapoliisille Thomas Buschin aikomukset. Tällä hetkellä oli hänelle kaikki muu yhdentekevää.

Hän oli päässyt harvinaisen häikäilemättömän rikossuunnitelman perille.

VII

VARASTETTU HEVONEN.

Salapoliisi ajoi jälleen portinvartijan asunnolle saadakseen keskustella Bomanin vaimon kanssa.

Miehen katoaminen oli saattanut koko perheen elämän aivan pois tolaltaan. Boman ei ollut vieläkään antanut mitään tietoja itsestään, ja onneton vaimo piti häntä jo kuolleena. Sekä hän että lapset olivat aivan epätoivoisia, ja verestävät silmät todistivat heidän itkeneen sitten Kragin viimekäynnin.

Salapoliisi koetti lohduttaa vaimoa sanomalla tämän miehen huomenaamulla ainakin jo varmasti tulevan kotiin.

"Mutta tehän lupasitte, että hän tulisi jo ennen puoliyötä", nyyhkytti vaimo.

"Sen tein kylläkin", vastasi salapoliisi, "mutta silloin en vielä tiennyt sitä, mitä nyt tiedän."

"Mitä sitten?"

"Eräs rikos on tekeillä", vastasi Krag, "harvinaisen häikäilemätön ja rohkea rikos, jollaista tuskin enää meidän päivinämme voisi pitää mahdollisenakaan."

"Mutta mitä miehelläni on tuon rikoksen kanssa tekemistä?"

"Ei yhtään mitään. Hän ei edes aavista mitä on tekeillä. Mutta ne roistot, jotka toimeenpanevat rikoksen, pitivät parhaana piiloittaa miehenne kahdeksitoista tunniksi. Muussa tapauksessa olisi hän tietämättään voinut ehkäistä heidän tuumansa."

"Silloin ovat he varmasti jo tappaneet hänet. Bhuu—u-uu—."

"Ei", vastasi salapoliisi. "Sitä he eivät ole uskaltaneet tehdä. Häntä pidetään ainoastaan kätkettynä johonkin ja huomenaamulla kello yksitoista on hän jälleen luonanne… Eikö miestänne muuten pidetty taitavana moottorinhoitajana?"

"Kyllä. Hänellä oli hyvin tuottava toimi moottorinkuljettajana eräässä suuressa moottorissa, joka nyt, parooni D:n vieraillessa paikkakunnalla, on annettu hänen käytettäväkseen."

"Parooni D:n? Hänhän asuu Bygdössä?"

"Niin, ja moottori on Frognerkilenissä."

Salapoliisi katsoi Bomanin pikku poikaa, joka oli seissut äitinsä vieressä ja kuullut koko keskustelun. Poikanen näytti reippaalta ja älykkäältä.

"Sinä kai tiedät, missä moottorivene sijaitsee?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä" vastasi poika.

"Haluatko tulla mukaani näyttämään sen minulle?"

Poika tempasi hatun päähänsä.

Vaunut odottivat kadulla, eikä kulunut monta minuuttia ennenkuin Krag ja poika olivat jo Frognerkilenissä.

Matkalla kertoi pikku veitikka parooni D:n lähettäneen edellisenä iltana kirjeen, jossa käski Bomanin laittamaan moottoriveneen kuntoon huomenaamuksi pientä huviretkeä varten.

"Ja mitä äitisi vastasi siihen?" kysyi Krag.

"Hän vastasi, ettei tiennyt varmaan, jos isä tulisi siksi kotiin, joten paroonin olisi paras hankkia huomiseksi itselleen toinen kuljettaja. Onhan aina muitakin kuljettajia saatavissa, mutta parooni on hyvin kiivas ja suuttuu aina kun jotain vastoinkäymisiä sattuu."

"Hyvä on", vastasi Asbjörn Krag, "äitisi on menetellyt viisaasti."

Salapoliisi tarkasteli innokkaasti kapeata, siroa moottoria. Siinä oli epäilemättä voimakkain kone koko vuonolla. Koneet täyttivät melkein puolet koko veneestä.

"Se on jo kunnossa", sanoi poika.

"Kunnossa?"

"Niin, huomenaamuista retkeä varten. Katsokaa, messinkiosat on kiilloitettu ja säiliöt ovat täynnä."

Hän osoitti takaistuinta.

"Tuossa", jatkoi hän, "on paroonin tapana istua, ja tuossa seisoo isäni ohjaamassa."

"Eikö moottorissa tavallisesti useampia olekaan?"

"Kyllä. Paroonilla on tavallisesti mukanaan pari palvelijaa. Joskus pääsen minäkin mukaan, ja silloin autan isääni koneen hoidossa."

"Sinä olet kelpo poika", sanoi salapoliisi. "Tule nyt, lähdemme jo takaisin, alkaa tulla jo pimeäkin."

Jätettyään pikku veitikan ohimennessään kotiin, jatkoi salapoliisi matkaansa poliisiasemalle.

Buschia seuranneet kolme vakoojaa jättivät ensin raporttinsa.

"Pyöräilijä" kertoi seuranneensa Buschia takaisin tämän asunnolle, Busch oli pysynyt kotonaan koko illan, ja häntä oli käynyt tapaamassa kaksi miestä, jotka eivät kuitenkaan viipyneet kauan hänen luonaan. Kello puoli kahteentoista mennessä ei Busch ollut poistunut asunnostaan.

"Noiden herrojen nimet ja osoitteet?" kysyi Krag.

Salapoliisi ojensi paperiliuskan esimiehelleen.

Siihen oli hän merkinnyt miesten nimet ja osoitteet.

Senjälkeen tuli niiden salapoliisien vuoro, joille oli annettu määräys etsiä se ajuri, joka oli vienyt Bomanin pois kotoaan.

Ainoastaan yhdellä salapoliiseista oli erikoisemman mielenkiintoista kerrottavaa. Hän kertoi eräistä varastetuista vaunuista.

"Kello viisi iltapäivällä", kertoi salapoliisi, "tilattiin erään ajurin, Peder Karlsenin, omistama umpinainen vaunu Rosenborg-kartanoon. Vanha, valkopartainen herra nousi vaunuihin ja käski ajurin ajaa rautatieasemalle. Mutta vaunujen tullessa rautatievaunutallin luo, käskikin herra pysähtyä erään kahvilan edustalle. Herrasmies laskeutui vaunuista ja meni kahvilaan. Ajuri odotti ulkona noin viitisen minuuttia. Sitten tuli kahvilanomistaja ulos pyytäen ajuria avuksi kantamaan vanhan herran matkakirstua.

"Ajuri, joka, tuntien hevosensa siivoksi, ei pelännyt sen lähtevän hänen poissaollessaan minnekään, jätti ohjakset irralleen vaunuihin ja lähti isännän kanssa kahvilaan.

"Kahvilan etuhuoneessa, joka oli kadun puolella istui vanha herra rauhallisesti juoden maitoa.

"'Jaha, siinähän olettekin jo', sanoi hän ajurin tullessa sisään, 'oli hyvä, että tulitte kantamaan kirstuani. Tulkaa mukaani. Se on täällä sisällä.'

"Ajuri seurasi, epäilemättä petosta.

"Osoittaen suurta, raudoitettua kirstua, joka oli taaemman huoneen nurkassa, sanoi herra:

"'Tuossa se on, mutta odottakaapa hetkinen.'

"Hän meni toiseen huoneeseen ja sulki oven perästään.

"Ajuri odotti pienessä huoneessa melkein kymmenen minuuttia, mutta kun herraa ei kuulunut takaisin, lähti hän ulos katsoakseen hevostaan. Mutta hevonen oli kadonnut vaunuineen päivineen.

"Ajuri säikähti luonnollisesti hirveästi, sillä hevonen ei ollut hänen omansa. Hän huusi kahvilanomistajaa, joka tulikin juosten paikalle.

"Yhdessä he sitten tutkivat koko korttelin, peläten hevosen lähteneen yksin liikkeelle, mutta missään he eivät nähneet jälkeäkään vaunuista. Ne olivat ja pysyivät poissa. Vanha, valkopartainen herra ei myöskään tullut takaisin, ja miehet alkoivat epäillä hänen varastaneen vaunut. Kahvilanomistaja sanoi, ettei hän tuntenut vanhaa herraa. Tämä oli vain yhden ainoan kerran, eilen, ollut hänen kahvilassaan ja pyytänyt saada jättää sinne matkakirstunsa säilytettäväksi. Hän lupasi noutaa sen myöhemmin.

"Kahvilanomistaja avasi nyt matkakirstun ja molempien suureksi hämmästykseksi huomasivat he sen olevan täynnä tiiliä.

"Petos oli nyt ilmeinen, ja surullisin mielin lähti ajuri kotiinsa ilmoittamaan onnettomuudesta isännälleen. Tämä nosti luonnollisesti asiasta hirveän melun ja päätti ilmoittaa heti varkaudesta poliisille.

"Hänen juuri aikoessaan lähteä poliisiasemalle soi puhelin. Hän tarttui puhelintorveen ja miehenääni kysyi:

"'Onko isäntä itse puhelimessa?'

"'Kyllä', vastasi hän.

"Ääni jatkoi:

"'Tiedättekö jo, että teiltä on tänään varastettu hevonen vaunuineen?'

"'Kyllä.'

"'Sekä hevonen että vaunut ovat postikonttorin edustalla. Menkää pian hakemaan ne sieltä.'

"Samassa kilahti loppusoitto, ennenkuin ajuri ehti kysyä edes puhujan nimeä.

"Ajuri otti onnettoman renkiparkansa mukaansa ja he ajoivat yhdessä heti postikonttorille ja löysivät todellakin hevosen vaunuineen talon edustalta. Kysellessään ihmisiltä saivat he tietää hevosen seisseen jo runsaan puolituntia kadulla.

"Vaunujen sisästä löysi ajuri tyynyltä kirjekuoren, joka sisälsi 25:n kruunun setelin, sekä paperilapun, johon oli kirjoitettu: 'Kiitos lainasta'."

"Näittekö kirjeen?" kysyi Krag.

Salapoliisi ojensi esimiehelleen kirjeen, ja Krag näki heti, että se oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin se, jonka Boman oli saanut.

Varkauden syy selvisi nyt hänelle. Yksinkertainen Boman parka oli viety kotoaan juuri noilla varastetuilla vaunuilla. Luultavasti oli hänet nukutettu sitten umpinaisissa vaunuissa ja viety varmaan piilopaikkaan.

Roistot olivat kyllin uhkarohkeita varastaakseen keskellä kirkasta päivää vaunut, ettei ajuri olisi voinut kertoa mitään poliisille.

Kello oli jo yksi yöllä ja Kragin ympärille oli kokoontunut lauma salapoliiseja, jotka odottivat hänen määräyksiään. Salapoliisipäällikkö oli nimittäin luovuttanut asian johdon Asbjörn Kragille. Kaikki luulivat saavansa jatkaa Bomanin etsimistä ja Thomas Buschin vahtimista vielä koko yön, ja hämmästyivätkin sentähden suuresti, kuullessaan Kragin sanovan:

"Tänä iltana emme voi tehdä enää mitään. Huomenna jatkamme työtämme. Kolme teistä saa lähteä huomenaamulla kello 1/2 9 patrullimoottorilla merelle. Teidän täytyy varustaa moottori valmiiksi lähtemään minä hetkenä hyvänsä täyttä vauhtia merelle. Teidän on parasta ankkuroida jonkun suojaavan kallioniemekkeen taakse, josta sitä ei näy merellepäin."

"Ketkä meistä saavat tämän tehdäkseen", kysyttiin.

"Onko joukossanne ketään, joka tuntee 'Flink'-nimisen höyrypurren?"

"Lysakerilaisen matkailijapurren. Minä ainakin tunnen sen", sanoi eräs salapoliiseista.

"Minä myös", kuului vielä kaksi ääntä yht'aikaa.

"No silloin voitte te kolme ottaa sen homman osallenne. Minä olen itse 'Flinkillä.' Heti kuultuanne siellä ammuttavan, tulee teidän täyttä vauhtia lähteä liikkeelle ja vallata laiva."

"Hyvä", vastasivat salapoliisit lähtien laittamaan patrullimoottoria lähtövalmiiksi ja sitten lepäämään muutamaksi tunniksi.

"Entä me muut?" kysyi Harald Brede, Kragin ystävä ja oppilas. "Mitä me saamme tehtäväksemme?"

"Kello on nyt yksi", vastasi Krag, "tarvitsette kai hiukan lepoakin."

"Äsh! Eikö Buschia ole vartioitava?"

"Ei tarvitse. Voitte kutsua kaikki salapoliisit sisään."

"Jatkamme siis Bomanin etsimistä?"

"Niin."

"Entä mitä te itse aiotte tehdä?" kysyi Brede edelleen.

"Aion nukkua", vastasi Asbjörn Krag.

Silloin hymyili Harald Brede, sillä hän tiesi nyt, että Krag oli päässyt salaisuuden perille.

VIII

NEROKAS KAAPPAUS.

Seuraavana aamuna sovittuun aikaan tapasi Asbjörn Krag kapteeni Davidsenin höyrypursi "Flinkillä."

Kapteeni oli valmistanut kaikki jo etukäteen. "Olen antanut lomaa perämiehelleni", sanoi hän, "tuossa on hänen virkapukunsa. Koettakaapa sopiiko se teille." Krag veti nutun ylleen. Se sopi mainiosti. "Ja sitten saatte toimittaa myöskin perämiehen tehtävät", sanoi kapteeni hymyillen, "ja te, joka tunnutte olevan niin sukkela muuttamaan ulkomuotoanne, voisitte myöskin korjailla naamaanne hiukan enemmän merimiesmäiseksi."

Se olikin pian tehty. Pari minuuttia peilin edessä ja Asbjörn Krag oli muuttunut ahavoituneeksi, vereväksi merikarhuksi.

"Ha — ha — haa", nauroi kapteeni, "mainiota. Voisinpa vaikka lyödä vetoa, ettei itse Thomas Buschkaan tuntisi teitä nyt."

Mutta hän tuli pian vakavaksi jälleen, kun Krag otti mukana tuomastaan pikku laukusta esille kaksi browningpistoolia.

"Toinen on teille", sanoi salapoliisi, "toisen pidän itse."

"Onko pistooli panostettu?"

"Luonnollisesti. Sen saatte kyllä huomata sitten, kun tulee aika käyttää sitä."

Tyytyväisen näköisenä pisti kapteeni pistoolin taskuunsa. Krag ymmärsi nyt, että rehti kapteeni oli täydellisesti hänen puolellaan.

Kello puoli yhdeksän saapui Thomas Busch vaunuilla erään toisen herran seurassa laivalle. Busch tapasi kapteenin laivan kannella. Krag seisoi perämiehen puvussaan aivan heidän vieressään kiilloittaen kangastilkulla messinkiä. Hän kuuli jok'ainoan sanan Buschin ja kapteenin välisestä keskustelusta.

"Minun sairas ystäväni", alkoi Busch, ja hänen äänensä oli tyyni ja rauhallinen kuten aina, "minun sairas ystäväni tulee moottoriveneellä. Tuon hänet itse laivalle. Mutta kun en halua hänen joutuvan kärsimään pitkästä matkasta avonaisessa moottoriveneessä, haluaisin teidän lähtevän nyt jo liikkeelle ja ajavan meitä odottaen edestakaisin Pääsaaren edustalla."

"Lähdemme heti liikkeelle", vastasi kapteeni tehden kunniaa.

Busch vilkaisi ohimennen salonkiin, jonne oli valmistettu vuode hänen sairasta ystäväänsä varten.

"Hyvä on", sanoi hän. "Luultavasti haluaa ystäväparkani laskeutua levolle heti laivaan tultuaan. Hän ei ensi silmäykseltä näytä niin kovin sairaalta, sillä tavattoman tahdonvoimansa avulla pysyttelee hän pystyssä kovista tuskistaan huolimatta. Ystävä raukka! Yht'äkkiä voi hän kuitenkin lysähtää aivan kokoon."

"Karboolia", mutisi salapoliisi itsekseen puhdistaessaan messinkiä. Kapteeni vei aina Buschia puhutellessaan kätensä lakin reunaan ja oli kaikin tavoin tavattoman kohtelias.

Astuessaan maihin takaisin, kysyi Busch vielä kerran:

"Oletteko siis aivan selvillä tehtävistänne, kapteeni?"

"Täydellisesti", vastasi kapteeni, huutaen heti senjälkeen konehuoneeseen:

"Valmis!"

Alhaalta kuului räminää, ja pieni, siro pursi alkoi hiljalleen keinua ja nytkäytellä köysiään.

Thomas Busch nousi seuralaisineen jälleen vaunuihin ja lähti ajamaan kaupunkiin päin.

Salapoliisi oli tarkastellut salaa myöskin Buschin seuralaista. Hän huomasi, että tällä oli vaaleansiniset silmät.

"Ahaa", ajatteli hän, "siinähän meillä on polkupyöräilijä, joka ajoi pyörällään Bomanin kumoon."

Hän huomasi myöskin, että sinisilmäinen herrasmies oli hiukan kalpea ja hermostunut. Nähtävästi ei hän ollut yhtä varma seikkailun onnistumisesta kuin tuo aina yhtä rauhallinen Thomas Busch.

"Flink" kiisi nopeasti merelle kulkien kohti Pääsaarta.

Matkalla luki Asbjörn Krag vielä kerran sen sanomalehdestä irtileikkaamansa uutisen, joka oli johtanut hänet oikeille jäljille. Kaikessa suppeudessaan kuului se seuraavasti:

Parooni D, (nimi oli mainittu kokonaan) joka t.k. 15:tenä päivänä aikoi käydä tutkimassa Pääsaaren mielenkiintoisia vanhoja linnanraunioita, mutta sai silloin esteen, lähtee sinne huomenaamupäivällä.

"T.k. viidentenätoista päivänä istui paroonin moottorinkuljettaja nukutettuna korkeaselkäisessä nojatuolissa Thorvald Meyerinkadun varrella; tänään on hän samassa tilassa jossain muualla", ajatteli salapoliisi, "ja tästä kaikesta saamme kiittää Thomas Buschia. Bomanin viransijainen paroonin moottorissa on luonnollisesti Buschin miehiä."

Kello yhdeksän alkoi jännittävä seikkailu.

"Flink" oli käynyt aina Vippetangenissa saakka, ja tuli nyt hiljalleen takaisinpäin.

Krag seisoi laivan komentosillalla tähystellen ympäristöä.

Merellä näkyi olevan hyvin vähän laivoja liikkeellä. Siellä täällä muutamia purjeveneitä ja pari moottoria. Aamu oli vielä niin varhainen, ettei liikenne ollut ehtinyt päästä vauhtiinsa.

Krag tähysteli Pääsaarelle päin ja huomasikin vihdoin eräässä suojaisessa paukamassa poliisimoottorin, joka oli niin täydellisesti rantakallioiden peitossa, että ainoastaan henkilö, joka tarkoin tiesi, mistäpäin sitä oli etsittävä, voi huomata sen.

Sitten katsoi hän taas Frognerkileniin päin.

Ja kas, siellähän porhalsikin pieni moottori jo suoraan "Flinkiä" kohti.

Eräs toinen moottori, aivan yhtä suuri kuin edellinen, tuli päinvastaiselta suunnalta.

"Flinkin" kapteeni lähestyi salapoliisia ja kysyi tältä:

"Mitä tässä oikein on tekeillä?"

"Varkaus ja kiristys."

"Varkaus? Aikooko herra Busch varastaa moottorin?" kysyi kapteeni tähystellen moottoria, joka vinhaa vauhtia kiiti siintävällä selällä.

"Ei", vastasi Krag. "Hän aikoo varastaa jotain muuta."

"Mitä sitten?"

"Erään ihmisen."

"Ihmisen!" huudahti kapteeni aivan ymmällään. Hän aikoi kysellä asiasta lähemmin, mutta Krag keskeytti hänet sanoen:

"Sen arvasinkin. Nyt se alkaa."

Kapteeni tähysteli hänen osoittamaansa suuntaan. Paroonin moottori oli pysähtynyt yht'äkkiä.

"Kiikari!" huusi salapoliisi.

Kapteeni ojensi hänelle kiikarin.

Kiikarilla voi salapoliisi eroittaa helposti moottoriveneessä olevat henkilöt. Näytti kuin siellä olisi tapahtunut jotain odottamatonta. Moottorinkuljettaja puuhaili koneensa vieressä, mutta ei kyennyt saamaan sitä käyntiin.

"Kirottu lurjus", mutisi salapoliisi.

Sitten kävi kaikki aivan kuten hän oli aavistanutkin. Näytti kuin moottorinkuljettaja olisi selitellyt peräsimessä olevalle paroonille, että moottori oli mennyt rikki, ja että he olivat nyt aivan avuttomia. Parooni nousi istuimeltaan ja näytti olevan hyvin kiukuissaan.

Silloin sai moottorinkuljettaja jonkun onnellisen päähänpiston. Hän ehdotti jotain paroonille, ja tämä nyökkäsi myöntyvästi. Juuri samalla hetkellä kiiti toinen moottori heidän ohitseen. Siinä istui Thomas Busch ystävineen. Salapoliisi tunsi heidät hyvin. Huomattuaan paroonin moottorinkuljettajan viittaavan hänelle, pysäytti Busch oman moottorinsa. Ryhdyttiin keskusteluihin, ja kiikarillaan eroitti salapoliisi aivan hyvin henkilöt ja näki, kuinka Thomas Busch kumarsi syvään tervehtiessään ylhäistä ulkomaalaista.

"Olen aivan kuulevinani heidän keskusteluttakin, niin selviä ovat heidän eleensä. Thomas Busch tarjoaa apuaan, ja koska koneenkäyttäjä, tuo kirottu lurjus, väittää kivenkovaan, ettei moottoria voida korjata merellä, suostuu parooni kiitollisena ottamaan vastaan tarjotun avun."

Paroonin moottoriin heitettiin hinausköysi, ja Thomas Buschin moottori pantiin taas käyntiin.

Asbjörn Krag ihmetteli hiukan tätä, mutta kun Busch muutaman minuutin kuluttua seisautti jälleen moottorinsa, selvisi Kragille koko näytös. Buschin moottori kulki muutaman metrin taaksepäin ja keskustelut paroonin ja rikollisen välillä jatkuivat edelleen.

Busch nousi seisomaan, selitteli paroonille jotain, ja kumarsi jälleen.

Hän koetti nähtävästi saada ylhäisen ulkomaalaisen vakuutetuksi siitä, että moottorivene, olipa se sitten kuinka hieno ja kallisarvoinen tahansa, oli kuitenkin aina epävarma, ja voi milloin tahansa jättää omistajansa pulaan. Jos parooni haluaisi käyttää hyväkseen hänen pikku purttaan, niin voisivat palvelijat ja kuljettaja soutaa paroonin moottorin takaisin kaupunkiin. Hän pitäisi kunnianaan saada saattaa hänen ylhäisyyttään mihin hyvänsä, ja sitäpaitsi olisi hänellä käytettävissään pieni höyrypursikin tuolla Pääsaaren luona.

Hänen ylhäisyytensä hymyilee armollisesti ja ottaa kiitollisena kutsun vastaan. Hänen ylhäisyytensä on hiukan turhamainen, eikä halua joutua mihinkään ikävään ja naurettavaan tilanteeseen. Busch auttaa häntä kohteliaasti ja hän astuu tämän moottoriin.

Senjälkeen pannaan Buschin moottorin kone jälleen käyntiin ja paroonin palvelijat soutavat rikkoutuneen moottoriveneen takaisin kaupungin rantaan.

IX

KUUSITUHATTA PUNTAA.

Moottoriveneen ehdittyä niin lähelle höyrypurtta, että Krag tunsi kaikki moottorissa olevat, lähti hän komentosillalta mennen alas salonkiin.

Siellä oli kaikki valmiina ottamaan vastaan ylhäisiä vieraita. Whisky ja soodapullot seisoivat pöydällä ja pienellä tarjoilupöydällä oli lisää virkistysjuomia. Krag huomasi siellä myöskin erään korin, joka oli täynnä pitkäkaulaisia samppanja- ja likööripulloja.

"Nuo roistot", ajatteli salapoliisi, "kaikki heidän rikoksensa tapahtuvat suunnitellun hienosti ja harkitusti."

Hän viittasi kapteenin luokseen.

"Onko revolverinne käsillä?" kysyi hän.

Kapteeni Davidsen taputti hymyillen taskuaan vetäen revolverin kiiltävän kahvan taskusta esille.

"Ettekö ole hermostunut?"

"En vähääkään. Olin viisi vuotta sitten kukistamassa neekerikapinaa eräässä new-orleansilaisessa laivassa", vastasi hän, "se oli toista, se!"

"Hyvä on. Pysytelkää vieressäni. Kun Thomas Busch saapuu laivalle, pyytää hän luultavasti saada sulkea ovet ja jäädä paroonin ja toverinsa kanssa kolmen kesken salonkiin. Älkää olko epäilevinänne mitään, mutta pysytelkää täällä läheisyydessä. Heti kuultuanne salongissa ammuttavan, tulee teidänkin ampua joku laukaus täällä kannella."

"Ketä kohti?"

"Ei ketään. Ampukaa ilmaan vain. Se on sovittu merkki."

"Hyvä on. Sen minä kyllä muistan. Mutta mitä teen sitten?"

"Sitten koetatte haalia kokoon miehenne, ja kiiruhdatte salonkiin."

"Niin, mutta jos ovi on lukossa?"

"Silloin murratte oven. Jos se on välttämätöntä, niin särkekää vaikka koko salongin seinä."

Kapteeni näytti hiukan huolestuneelta.

"'Flink' on hieno ja kallis laiva", mutisi hän, "ja sitäpaitsi ei se ole omani."

"Hyvä kapteeni", vastasi Krag, "te saatte luonnollisesti täyden korvauksen kaikista vahingoista. Tällaisessa tapauksessa ovat aineelliset vahingot aivan toisarvoinen seikka. Muistakaa, että ihmishenkiä on kysymyksessä."

"Voitte luottaa minuun, herra salapoliisi."

"Hyvä on, mutta nyt kuulen moottorin lähestyvän. Menkää nyt kannelle ja toivottakaa vieraat tervetulleiksi laivaanne. Olkaa ystävällinen ja kohtelias, kuten tavallisesti."

"Entä te?" kysyi kapteeni, "mitä aiotte te tehdä?"

"Minä piiloudun tänne", sanoi salapoliisi ryömien pöydän alle. Pöytäliina ulottui aina lattiaan saakka.

Asbjörn Kragin juuri ehdittyä piilottautua pöydän alle, kuului Thomas Buschin ääni.

"Kapteeni Davidsen", huusi hän, "kapteeni Davidsen, missä olette?"

"Täällä", vastasi kapteeni kiiruhtaen kannelle.

Koska salongin ovi oli auki, kuuli salapoliisi piilopaikkaansa jok'ainoan sanan, joka kannella lausuttiin.

Moottorivene oli nyt saapunut aivan höyrypurren viereen, ja ensimmäisenä hyppäsi purteen Thomas Busch.

Hän astui laivan portaalle ja ojensi kätensä paroonille, joka ei tuntunut olevan oikein perehtynyt tällaisiin kiipeämisiin.

Parooni hymyili vain alentuvaisen armollisesti.

Vihdoin pääsi hän kannelle ja ojennellen jäykkiä jalkojaan sanoi:

"Tämähän on todellakin soma laiva, soma pieni laiva."

Kohta tämän jälkeen hyppäsi myöskin Thomas Buschin apuri, sinisilmäinen mies laivaan.

Thomas Busch viittasi salonkiin päin ja pyysi paroonia astumaan sisään.

"Kiitos, kiitos", vastasi tämä. "Tekisi todellakin hyvää saada hiukan levähtää kaiken tämän puuhan jälkeen. Ikävä, että moottoriveneeni meni rikki. Niin, sillätavoin käy, kun ottaa viransijaisen. Muuten minulla onkin moottorinkuljettajana oikein kelpo mies. Hänen nimensä on Boman. Hän on varmaan sairastunut, mies parka."

"Mies parka", mutisi Busch säälivästi. "Jos teidän ylhäisyytenne haluaa, lähetän hyvin mielelläni jonkun miehistäni korjaamaan moottoria."

"Ei, tuhannen kiitosta vaan!" vastasi hänen ylhäisyytensä istuutuen salongin pöydän ääreen. Asbjörn Krag näki piilopaikastaan hänen hienojen kiiltonahkakenkiensä kärjet.

"Haluaako teidän ylhäisyytenne mennä maihin Pääsaarella?"

"Ei, kiitos", vastasi parooni. "Luulen jättäväni sen toiseen kertaan. Pelkään pahasti, etten saa koskaan nähdä noita kuuluisia raunioita. Nyt sain jo toisen kerran tyhjin toimin lähteä takaisin."

"Sepä ikävää", vastasi Busch. "Teidän ylhäisyytenne haluaa ehkä mennä maihin Bygdössä. Mehän voisimme ohjata pikku purtemme merikylpylän laituriin. Sopiiko se herra paroonille?"

"Kyllä", vastasi hänen ylhäisyytensä kiitollisena, "se sopii mainiosti. Olen hyvin kiitollinen teille tarjouksestanne, herraseni."

"Annan kapteenille määräyksen ohjata Bygdöseen", sanoi Busch mennen kannelle.

Hetken kuluttua lähti pursi täyttä vauhtia liikkeelle.

Thomas Busch tuli takaisin salonkiin ja sulki huolettomana oven jälkeensä. Krag kuuli lukon napsahtavan hiljaa.

"Ahaa", ajatteli hän, "nyt luulee hän saaneensa linnun satimeen."

Pari minuuttia keskustelivat herrat kaikenlaisista yleisistä asioista.

Äkkiä hätkähti parooni. Hän oli avonaisista peräikkunoista tullut silmäilleeksi maisemaa.

"Minne ihmeelle laivanne oikein kulkee? Minusta tuntuu kuin emme kulkisi lainkaan Bygdöhön päin. Bygdöhän on takanamme ja me etenemme hetki hetkeltä yhä kauemmas siitä."

"Minä en periaatteellisista syistä sotkeudu koskaan asioihin, jotka kuuluvat kapteenille, eivätkä minulle", sanoi Busch nousten. "Haluaako teidän ylhäisyytenne nauttia jotain virkistyksekseen?"

"Ei, kiitos", vastasi parooni, "mutta sensijaan haluaisin kernaasti, että laiva ohjattaisiin Bygdöhön."

"Kapteeni tuntee kuitenkin seudun paremmin kuin yksikään meistä."

"Mutta joka tapauksessa olemme jo kaukana Pääsaarelta", sanoi parooni yhä levottomampana, "ja etenemme yhä enemmän Bygdöstä."

Hän oli selvästi alkanut epäillä jo hiukan rakastettavia isäntiään.

Asbjörn Krag kyyrötti yhä edelleen pöydän alla odottaen jännittyneenä, mitä tuleman piti.

Äkkiä nousi parooni sanoen:

"Aion pistäytyä hiukan kannella."

Hän aikoi avata oven, mutta Thomas Busch esti hänet siitä.

"Siellä tuulee aika navakasti", sanoi hän.

"Se ei ole totta", vastasi parooni kiivaasti, "näenhän itse, että meri on melkein tyyni. Sitäpaitsi ei tee mitään, vaikka siellä hieman tuulisikin."

"Olen lukenut sanomalehdistä, että teidän ylhäisyytenne terveys kärsii Norjan raa'asta ilmastosta."

Parooni hämmästyi ja kiivastui enemmän.

Hän sanoi:

"Pidän kyllä itse huolen terveydestäni. Käytöksenne, herraseni, tuntuu minusta lievimmin sanoen kummalliselta."

"Todellakin", sanoi Busch hymyillen.

"Pois tieltä", huusi parooni, "minä vaadin teitä päästämään minut kannelle. Pois tieltä, sanon minä!"

"Älkää kiivastuko, herra parooni."

"Mutta, herraseni, tehän kohtelette minua aivan kuin olisin vanki."

"Siinäpä se, herra parooni. Se olitte te, joka käytitte ensin tuota sanontatapaa — enkä minä."

"Mitä se tahtoo sanoa?"

"Herra parooni sanoi meidän kohtelevan häntä aivan kuin vankia."

"Niin, siltä tuntuu ainakin."

"Herra parooni on aivan oikeassa."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan sitä mitä sanonkin. Herra parooni on todellakin vankimme ", vastasi Thomas Busch rauhallisesti ja kylmäverisesti kuten aina.

Salongissa vallitsi muutamia sekuntteja täydellinen hiljaisuus, joka Asbjörn Kragista tuntui ikuisuudelta.

Vihdoin katkaisi hiljaisuuden parooni D:n soinnuton nauru.

"Hyvä", ajatteli Krag, "parooni koettaa pysyä kylmäverisenä. Siitä on hänelle hyötyä tässä tilanteessa."

"Minä huudan apua", sanoi parooni.

Tuli jälleen aivan hiljaista, ja Krag kuuli vain heikon napsahduksen, joka syntyy, kun revolverin hana vedetään ylös. Thomas Busch oli vetänyt revolverinsa esille.

"Sen jätätte kauniisti tekemättä", sanoi Busch, "minulla on kunnia ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että kapteeni, samoinkuin koko miehistökin, on minun väkeäni, joka tottelee pienintäkin viittaustani. Sitäpaitsi — jos pidätte liian kovaa melua, ammun teidät."

"Haha. Tämäpä on kaunis juttu. Millaisten roistojen joukkoon olenkaan joutunut!"

"Herra parooni!"

"Roistot!" raivosi parooni.

"Kuuletko, Charlie", sanoi Busch pilkallisesti, kääntyen sinisilmäisen apurinsa puoleen. "Hauska poika, vai mitä?"

Charlie hymyili rasittuneesti. Koko tapaus ei tuntunut olevan hänelle mieleen, mutta täytyihän hänen olla mukana niin kauan kuin oli esimiehensä käskynalainen.

"Kirottuja kiristäjiä!"

"Hienoa seuraa todellakin", jatkoi Busch entiseen pilkalliseen tapaansa. Hän käänteli revolveria kädessään.

"Minua ilahduttaa", jatkoi hän sitten, "ettei teidän ylhäisyydellänne ole revolveria mukanaan. Olen kuullut kehuttavan herra paroonia mainioksi ampujaksi."

"Minne aiotte viedä minut?" kysyi parooni.

"Olen antanut määräykseni kapteenille."

"Minulla on tällä haavaa mukanani satasen puntaa", sanoi parooni. "Ja sitäpaitsi voin luvata teille kahdensadan punnan maksuosoituksen, jos viette minut heti takaisin Bygdöhön."

"Jossa herra parooni käskee ensimmäisen vastaantulevan poliisin pidättää meidät."

"Ei", vastasi parooni vihaisesti. "Sitä en tee. En halua nähdä nimeäni minkään skandaalin yhteydessä kaikissa Norjan sanomalehdissä. Varjelkoon! Jos saataisiin tietää, että olen antanut muutamien kiristäjien vetää itseäni nenästä, syntyisi siitä hirveä melu. Ei, siihen ei minulla ole minkäänlaista halua, herraseni! Aateliskunniani kautta vannon jättäväni teidät rauhaan, jos suostutte ehdotukseeni."

"Mahdotonta", vastasi Busch.

"No, lupaan neljäsataa puntaa."

"Vaivainen ropo! Vaikka jättäisimme kaikki vaivamme ja vaaraamme huomioonottamatta, ei mainitsemanne summa olisi sittenkään puoltakaan siitä summasta, jonka olemme kiinnittäneet tähän yritykseen."

"Paljonko vaaditte siis?"

"Olin ajatellut pyytää viittätuhatta puntaa käteisellä. Teidän ylhäisyytennehän on yksi Englannin rikkaimmista miehistä."

"Lurjus!"

"No sanokaamme kuusituhatta puntaa sitten."

"Sitä ette saa minulta koskaan!"

"Sitä emme koskaan olleet uskoneetkaan saavamme, teidän ylhäisyytenne. Mutta herra paroonin sukulaiset maksaisivat kyllä vieläkin enemmän saadakseen teidät takaisin."

"Viemme nyt teidät, herra parooni, erääseen varmaan piilopaikkaan, josta — sen voin sanoa jo etukäteen — ette pääse pois ennenkuin kuudentuhannen maksuosoitus on kädessäni. Ja elleivät teidän sukulaisenne syystä tai toisesta haluaisi maksaa meille pyytämäämme summaa kyllin pian, niin voimmehan kiirehtiä heitä lähettämällä esimerkiksi jonkun herra paroonin sormista silloin tällöin spriipurkkiin pantuna. Ettekö luulisi sen keinon tepsivän, herra parooni?"

"Te olette todellakin suuri rikollinen", mutisi parooni kauhuissaan. "Te olette todellakin aivan kypsä hirtettäväksi."

"Kiitos kohteliaisuudestanne!"

"Roisto!"

"Ei, kuuleppa, Charlie. Eikös olekin hieno poika? Luulenpa, että on aika napauttaa häntä hiukan. Tuleppa hiekkapussinesi!"

Hetki oli lyönyt. Nyt oli salapoliisin vuoro astua areenalle.

Nopeasti kuin pantteri syöksyi hän esiin ja ampui laukauksen ilmaan.

Hän tiesi, millä puolella salonkia rikolliset olivat, ja browningpistooli kummassakin kädessään voi hän pitää heidät aisoissa.

Sinisilmäinen peräytyi kauhuissaan takaisin. Itse Thomas Buschkin menetti hetkeksi mielenmalttinsa nähdessään edessään salapoliisin tähtäävän häntä revolverilla ohimoon ja kuullessaan tämän sanovan:

" Peli on menetetty, Thomas Busch!"

X

LOPPUSANANEN.

Samassa kajahti kannelta kapteenin ampuma laukaus.

Sitten tuli aivan hiljaista.

Kone oli pysähtynyt.

Parooni D:llä oli kyllin mielenmalttia käsittääkseen heti täydellisesti muuttuneen tilanteen.

Hän tarttui nopeasti Thomas Buschin oikeaan käteen ja kiersi rannetta voimakkaasti sisäänpäin. Kimeästi kiljaisten pudotti rikollinen revolverinsa.

"Jos liikahdatte vähääkään", huudahti Krag Buschille, "niin ammun teidät kuin koiran."

Thomas Busch seisoi aivan hiljaa, mutta hänen silmänsä liikkuivat levottomasti esineestä toiseen, ikäänkuin etsien pelastusta.

Sillä aikaa koetti kapteeni miehistöineen päästä salonkiin.

Lukko murrettiin ja ovi nostettiin saranoiltaan.

Seuraavassa hetkessä seisoi kapteeni Asbjörn Kragin rinnalla. Hänelläkin oli revolveri kädessään.

Tilanne oli voitettu.

Jättiläiskokoinen kapteeni kiersi kätensä Thomas Buschin hoikan ruumiin ympärille, ja Krag itse pani tälle käsiraudat.

Sinisilmäinen Charlie oli niin kauhuissaan, että kykeni tuskin omin voimin pysymään pystyssä, vielä vähemmin yrittämään minkäänlaista vastarintaa.

Kun parooni huomasi, minkä käänteen asiat olivat saaneet, purskahti hän ääneen nauramaan.

"Very well", sanoi hän kylmäveriseen englantilaiseen tapaansa, "oletteko hyvä ja ohjaatte laivan Bygdöhön."

"Kurssi Bygdöhön", huusi kapteeni salongin ovesta.

Samassa hetkessä kuului kannelta huutoa ja melua. Poliisivene oli saapunut.

"Ketä siellä on?" kysyi parooni.

"Poliiseja", vastasi Krag.

"Ei, älkää antako heidän tulla tänne. Ei mitään skandaalia!"

Krag antoi poliiseille määräyksen pysyä toistaiseksi omalla laivallaan.

Parooni D. tuli nyt salapoliisin luo ja puristi hänen kättään lämpimästi sekä lupasi hänelle runsaan rahapalkinnon. Samoin kirjoitti hän muistiin kaikkien niiden poliisien nimet, jotka olivat auttaneet Asbjörn Kragia tämän työssä.

Parooni katseli hymyillen rikollisia.

"Ammutaanko heidät heti?" kysyi hän, "vai hirtetäänkö heidät?"

"Ei kumpaakaan, teidän ylhäisyytenne", vastasi Asbjörn Krag, "Norjassa ei tuomita ketään ilman tutkimusta."

"Silloin pääsee hän kyllä vapaaksi", mutisi parooni.

"Ei", vastasi Krag, "minä vastaan kyllä siitä, että hän saa ansaitsemansa rangaistuksen."

"Mutta hänen rikoksensahan kohdistui minuun ja minä en aio asettaa häntä syytteeseen."

"Ettekö?" kysyi Krag.

"En, sillä edellytyksellä, ettei Bomanille ole tehty mitään väkivaltaa."

"Mutta sehän on mahdotonta, herra parooni!"

"Varjele taivas! Täytyisikö minun esiintyä todistajana? Luuletteko minulla olevan kylliksi aikaa olla täällä niin kauan kuin oikeusjuttu kestää ja antaa selvittelyjäni ja syytöksiäni ja Herra tiesi mitä! Aion matkustaa Norjasta kolmen päivän perästä. Jos asiasta nousee oikeusjuttu, lausutaan nimeni aina tämän skandaalin yhteydessä. Sanomalehdet pistävät nokkansa yksityiselämääni ja — arvaan kyllä, kuinka käy. Pilalehdissä kuvataan minut luonnollisesti haraksi, jota kaksi maantierosvoa hinaa nuorassa perässään. — Ei, kiitos, siihen minulla ei ole minkäänlaista halua. Sitäpaitsi — meillehän ei ole kenellekään koitunut tästä mitään vahinkoa! Päinvastoin olemme saaneet kokea mielenkiintoisen seikkailun. Ja minä olen saanut varoituksen käyttäytyä varovaisemmin vastaisuudessa. Mitä muuta? Ei mitään! Antaa niiden lurjusten livistää!"

"Mahdotonta! Asia joutuu oikeuteen. Poliisi on jo tehnyt tehtävänsä."

Laiva oli saapunut Bygdön merikylpylän rantaan.

Busch oli tarkkaavaisesti kuunnellut keskustelun loppua.

Äkkiä sanoi hän:

"Hänen ylhäisyytensä on oikeassa. Tästä nousee hirveä skandaali. Ja luultavasti tulee se maksamaan yhden ihmisen hengen."

"Ihmishengen", huudahtivat salapoliisi ja parooni yht'aikaa, "mitä tarkoitatte?"

Thomas Busch hymyili.

"Oletteko unohtaneet rakkaan ystävämme Karl Adolf Bomanin?" kysyi hän.

"Emme", vastasi Krag, — "päinvastoin. Hänet vapautetaan aivan pian."

"Te erehdytte", vastasi Busch. "Paitsi minua, ei maailmassa ole ketään, joka kykenisi vapauttamaan hänet. Luonnollisesti löydetään hänet kyllä joskus, mutta pelkään, että hän on silloin jo kuollut. Hän on nimittäin saanut niin voimakkaan annoksen nukutusainetta, että hänet täytyisi herättää jo."

"Te olette perkele", sähisi Krag, "mutta älkää iloitko voitostanne liian aikaisin."

"Miksi en iloitsisi, jos rohkenen kysyä?"

"Sentähden, että poliisin parhaat vainokoirat ovat liikkeellä etsimässä Bomania."

"Sellainen poliisi — — —"

"Älkää olko niin ylimielinen, rakas herra Busch", sanoi Krag. "Käsiraudat kilisevät ranteissanne. Se on 'tuo tyhmä poliisi', joka on hankkinut ne teille."

Busch katsoi häneen, mutta ei vastannut.

Parooni astuessaan maihin kääntyi Asbjörn Kragin puoleen sanoen:

"Pitäkää vankeja silmällä sillä aikaa kun olen maissa. Neuvottelen viranomaisten kanssa asiasta."

Asbjörn Krag kumarsi vaieten.

Hän ymmärsi, että parooni tahtoi neuvotella oman maansa viranomaisten kanssa.

* * * * *

Kävi kuten hän oli arvellutkin.

Parooni pyysi viranomaisia painamaan koko jutun villaisella. Hän tuntui pitävän koko tapausta hauskana, romanttisena seikkailuna.

Näyttipä melkein siltä, kuin olisi Thomas Busch etukäteen ottanut huomioon kaikki mahdolliset käänteet asiassa, sillä hän naureskeli ja laski leikkiä koko neuvotteluajan, ja vaikka hänen kätensä olivatkin kytketyt raudoilla toisiinsa, ei se vähentänyt lainkaan hänen iloisuuttaan.

Kun parooni D. ei halunnut haastaa Buschia oikeuteen, ilmaisi tämä Bomanin olinpaikan.

Kaksi poliisia lähetettiin heti Buschin ilmoittamaan paikkaan, joka sijaitsi kaupungin lähellä ja — Boman löydettiin todellakin eräästä tyhjästä huoneustosta.

Hänet oli tainnutettu vaunuissa ja senjälkeen viety erääseen Buschin monista piilopaikoista, sekä ilmoitettu, että hänet oltiin löydetty pyörtyneenä kadulta.

Boman ei poliisien herätettyä hänet, tiennyt lainkaan missä oli, ja kuinka oli sinne joutunut.

Hän oli hyvin väsynyt oltuaan niin kauan tajuttomana, mutta muutoin oli hän aivan terve ja vahingoittumaton. Ja kun hänelle sitten tarjottiin hyvä paikka parooni D:n palveluksessa, sekä suurehko summa rahaa korvaukseksi kärsimyksistään, ei hänelläkään ollut enää minkäänlaista halua nostaa oikeusjuttua Thomas Buschia vastaan.

Kun oikeusjutusta molempien asianomaisten luovuttua syytteestään ei näyttänyt tulevan mitään, ei Asbjörn Kragilla ollut muuta tehtävää kuin lähettää Busch vankilaan, jossa tällä oli vielä monta syntiä selvitettävänään.

Salapoliisi antoikin kahden konstaapelin tehtäväksi viedä Busch rikostovereineen poliisiasemalle. Itse lähti hän saattamaan Boman parkaa kotiinsa, jossa tätä varmaankin jo levottomina odotettiin. Krag näki Buschin apureineen nousevan vaunuihin ja sijoittuvan molempien poliisien väliin. Busch nosti ivallisesti hymyillen hattuaan salapoliisille, ja vaunut vierivät pois.

* * * * *

Kun Krag noin tunnin kaluttua saapui poliisiasemalle, koski hänen ensimmäinen kysymyksensä Thomas Buschia.

Salapoliisipäällikkö katsoi hymyillen Kragia.

"Rakas Krag", sanoi hän katseessaan veitikkamainen ilme, johon kuitenkin sekoittui hiukan levottomuuttakin, "pelkäänpä, että teidän olisi paras ottaa hiukan virkavapautta. Busch on kummitellut mielessänne niin kauan, että… mutta mikä teille nyt yht'äkkiä…?"

Krag oli tullut kuolonkalpeaksi ja vaipunut eräälle tuolille. Hänen mieleensä oli äkkiä tullut hirveä epäilys, ja hän tunsi, kuinka kylmä hiki suurina pisaroina kihosi hänen otsalleen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi salapoliisipäällikkö pahaa aavistaen, "koettakaa rauhoittua."

Näytti siltä kuin olisivat salapoliisipäällikön sanat saaneet Kragin mielenmaltin ja sen tavattoman tahdonvoiman, jonka hän omasi, jälleen palautumaan.

Hän hypähti äkkiä pystyyn ja hänen nyrkkinsä puristuivat suonenvedontapaisesti.

"Rauhoittua", sanoi hän värisevin äänin, "rauhoittua, vaikka joka hermo vielä värisee kamppailun jännityksestä. Luulette minua varmaankin hermoheikkoiseksi nahjukseksi, mutta kuulkaapa, kuinka asian laita on: Thomas Busch on jälleen liukunut käsistämme, ja pelkäänpä, että hänen rikostensa lukumäärä on vielä lisääntynyt yhdellä."

Hän kertoi lyhyesti salapoliisipäällikölle asiain kulun, ja nyt oli tämän vuoro raivostua. Hän juoksi suoraan puhelimeen aikoen tiedustella asiasta, kun puhelin samassa kilauttikin merkkisoiton. Hän tarttui puhelintorveen.

Karkea miehenääni ilmoitti puhuttavan ajuriasemalta. Mies kertoi, että muutamat ajurit olivat huomanneet erään isännättömän ajurihevosen kuljeskelevan pitkin katua vetäen perässään katuloassa irtonaisia ohjaksia. Miehet olivat pysäyttäneet hevosen, ja avattuaan vaununoven kohtasi heidät kummallinen näky. Vaunuissa makasi kaksi tajutonta miestä. Toinen oli puettu poliisin virkapukuun ja toinenkin oli ilmeisesti poliisi, vaikka hänellä ei ollutkaan yllään poliisin takkia eikä kypärää. Virkapukuisella poliisilla oli ollut ranteissaan käsiraudat, joista hänet kuitenkin oli kohta vapautettu. Miehet oli viety erääseen kahvilaan, jossa he olivat pian tulleet tajuihinsa jälleen. He olivat jo tulossa poliisiasemalle jättämään raporttia tapauksesta.

Salapoliisi heitti kuulotorven paikalleen ja kääntyi Asbjörn Kragin puoleen, joka oli tarkkaavaisesti kuunnellut keskustelua.

"Niin, niin. Asia on nyt aivan selvä. — Voi, herra Jumala" — Hänen kätensä puristuivat jälleen nyrkkiin. "Hyvin suunnattu töytäys päällä sydänalaan — — — nyt selvenee minulle koko juttu — — — hänhän on mainio nyrkkeilijä. Jo kaksi kertaa on hän jo ennen onnistunut vapautumaan käsiraudoista. Hän on mestari käyttämään tiirikkaa ja viilaa ja on liukas kuin ankerias. Sitten on hän hyvin yksinkertaisesti lainannut poliisin takin ja kypärän, ja kruunatakseen vielä tekonsa, on hän pilkallaan kiinnittänyt käsirautansa tajuttoman miesraukan ranteisiin. Sitten on hän pyytänyt ajuria pysähtymään luultavasti jonkun pikkukahvilan edustalle ja sanonut, että toinen vangeista on äkkiä sairastunut ja tarvitsee jotain vahvistavaa. Luultavasti on hän sitten tekeytyen hyvin ystävälliseksi yksinkertaista ajuria kohtaan, saanut tämän tyhjentämään kanssaan pari lasia, jotka vaikuttivat sen, että ajuriparka vieläkin istuu jossain nurkkakahvilan penkillä. Ja sitten on hän luikkinut tiehensä."

Krag aikoi juuri vetää palton ylleen lähteäkseen ulos, kun käytävästä kuului raskaita askelia. Poliisikonstaapelit astuivat sisään tehden kunniaa.

"Meidät yllätettiin…", alkoi toinen.

Krag viittasi kärsimättömänä heitä pitämään suunsa kiinni.

"Minä tiedän sen. Tiedän, että olin aika aasi, kun luotin muihin kuin itseeni. Mutta nyt ei ole aikaa selvittelyihin. Aluksi täytyy meidän miehittää kaikki rautatieasemat, laivalaiturit ja tiet. Harald Brede, Järven, oletteko siellä…!"

Viisi minuuttia myöhemmin oli koko Kristianian poliisivoima liikkeellä.

Mutta Asbjörn Kragin mieltä ahdisti omituinen tunne siitä, että hän kaikista yrityksistään huolimatta menettäisi pelin.

* * * * *

Päivä kului ilman että Thomas Buschista tai hänen seuralaisestaan saatiin mitään tietoa.

Kun Asbjörn Krag väsyneenä ja masentuneena illalla myöhään tuli kotiin, näki hän hämärän työhuoneensa kirjoituspöydällä hänelle osoitetun kirjeen.

Hän viritti valon.

Tarkastellessaan kirjekuorta hätkähti hän.

Tämän käsialan olisi hän tuntenut vaikka tuhansien joukosta. Kirje oli Thomas Buschilta.

Hän avasi kuoren ja luki:

Herra Salapoliisi!

Sallikaa minun onnitella Teitä hyvin suunnitellun ja toimeenpannun kaappauksen johdosta! Sensijaan täytyy minun ikäväkseni tunnustaa, etten voi lausua samaa kiitosta oppilaistanne poliiseista, jotka eivät tunnu olevan perillä nyrkkeilytaidon alkeellisimmistakaan tempuista. Sitäpaitsi haluaisin neuvoa Teitä. Kun ensi kerran aiotte ryhtyä taisteluun Thomas Buschia vastaan, on Teidän välttämättä hankittava paremmat käsiraudat, sillä ne, jotka minulla tänä aamuna oli kunnia ottaa vastaan lahjaksi Teiltä, eivät, anteeksi suoruuteni, kelpaa mihinkään. Sentähden lähetänkin ne Teille poliisin mukana takaisin. En halua pahastuttaa Teitä, herra salapoliisi, kertomalla lähemmin paostani, sillä se voisi kiihdyttää Teidän luullakseni ennestäänkin hiukan järkkynyttä hermostoanne ja sitäpaitsi lienette päässyt siitä täyteen selvyyteen jo ennenkuin poliisitkaan ehtivät siitä Teille ilmoittaa. Jos olisitte ollut vähemmän ylimielinen, olisin ehken vieläkin vankinanne, mutta — "ylpeys käy lankeemuksen edellä", herra salapoliisi! Voin kertoa teille edelleen, että tätä kirjoittaessani olen jo kaukana Kristianiasta. Kuten minulla jo oli kunnia ilmoittaa Teille, herra salapoliisi, eivät poliisinne ole mielestäni kyllin valppaita, ja ilman erikoisempia vaikeuksia pääsinkin lähtemään Kristianiasta etelään menevässä pikajunassa. Arvelen olevan syytä nuhdella poliiseja leväperäisyydestä.

Kuten ymmärtänette, herra salapoliisi, olen nyt poissa ulottuviltanne. En luule kannattavan sähköittää vangitsemismääräystäni maailman ääriin, sillä olen matkoillani tehnyt sen masentavan huomion, että poliisi on jokseenkin yhtä typerä joka palkassa. En luule lähitulevaisuudessa palaavani Kristianiaan, etenkin koska terveyteni kaipaa lauhkeampaa ilmastoa.

Muistanette, herra salapoliisi, varoittaneenne minua halveksimasta poliisia. Käskitte minun muistaa, että poliisi oli kuitenkin kyennyt kiinnittämään käsiraudat ranteisiini.

Hyvä, herra salapoliisi. Muistan sen kyllä!

Toivottavasti tapaamme vielä joskus, ja silloin saatte huomata, ettei muistini petä!

Thomas Busch.

Asbjörn Krag antoi kätensä vaipua hiljalleen pöydälle ja tuijotti miettiväisenä synkkään yöhön. Taivas kaareutui tummana ja tähdet eroittuivat kirkkaina tummaa taustaa vastaan. Kaikki oli niin hiljaista ja rauhallista, ettei olisi luullut mitään rikoksia olevankaan maailmassa.

Salapoliisi oli kuitenkin vakava, sillä hän aavisti, että häntä odottivat uudet vaarat, uudet seikkailut.