E-text prepared by Tapio Riikonen

MORGANIN MILJOONAT

Salapoliisiromaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomennos

Porissa, Otto Andersin, 1920.

SISÄLLYS:

I. Musiikkivalokuvaaja.
II. Ilveilijä.
III. Sirkusjohtaja.
IV. Raharuhtinaan sähkösanoma.
V. Konsulin luona.
VI. Salaisuus kuluneelta vuosisadalta.
VII. Yksinkertainen palvelija ja ilveilijä.
VIII. Miksi.
IX. Kuje.
X. Kepponen.

I.

MUSIIKKIVALOKUVAAJA.

Rautatievaunun ikkunasta häämötti metsässä ammottava aukeama, joka merkitsee Ruotsin ja Norjan välistä rajaa. Se läheni enemmän ja enemmän ja kohta viuhui juna sen yli. Pari minuuttia myöhemmin pysähtyi se Kornsjöhön.

Niiden monien matkustajien joukossa, jotka astuivat siellä alas saadakseen pienen aamiaisen norjalaisessa maassa, oli myös kuuluisa Kristianialaissalapoliisi Asbjörn Krag. Hän oli puettuna tavalliseen matkapukuun, päässään pieni skotlantilainen lakki.

Oli muutamia muitakin matkustajia jotka matkustivat Kristianiaan, ja monet heistä tunsivat Asbjörn Kragin, muutamat edellisen kiireen kohtauksen jälestä, toiset jälleen ainoastaan ulkomuodosta.

Mutta kaikki nämä kovin ihmettelivät mitä Asbjörn Kragilla nyt on ollut tekemistä ulkomailla. Tai olisiko salapoliisi vain ottanut pienen virkistysmatkan viimeisen jännittävän ja melkein tuloksettoman kamppailun jälkeen maailmanseikkailija Leo Carsten'ia vastaan.

Asia oli aivan yksinkertaisesti se, että Asbjörn Krag oli ollut Göteborgissa, missä hän kolmen päivän ja yön jännittävän työn jälkeen oli onnistunut selvittämään erään kovin pulmallisen tehtävän. Se oli erittäin arkaluontoinen kiristysjuttu, johon olivat sekaantuneet eräs varieté-nainen, parooni ja nuori, kaunis paroonitar.

Asian ytimenä olivat olleet muutamat vapaaherraa erittäin huonoon valoon saattavat kirjeet, jotka olivat hävinneet.

Koska kaupungin alueilla poliisiviranomaisilla oli silloin ollut tärkeämpää asiaa selvitettävänä, mikä oli pakottanut salapoliisilaitosta lähettämään melkein kaikki voimansa tuleen, oli parooni kääntynyt Asbjörn Kragin puoleen. Sanomalehtiuutisten kautta oli hän oppinut tuntemaan hänen toimintansa poliisimiehenä, hänen tavattoman työintonsa ja häveliään vaiteliaisuutensa ja oli sähköttänyt hänelle.

Krag oli heti tullut ja oli lopullakin onnistunut, kuten sanottu, löytämään hävinneet harmiasaattavat kirjeet. Miten hän oli ne löytänyt sieltä, kieltää meiltä vaitiololupauksemme kuuluisaan salapoliisiin valitettavasti tässä kertomasta. Niin paljon luulemme kuitenkin olevan luvan sanoa, että inhimilliseltä ja siveelliseltä kannalta katsoen ei hän tehnyt mitään laittomasti myöskin jos hän löysi kirjeet varieté-naisen naishuoneesta, kun ei ketään ollut läsnä. Hänen keksintönsä oli teräväjärkisten ja nerokkaitten johtopäätösten tulos ja parooni oli ihastunut, päinvastoin kuin ruotsalainen salapoliisipäällikkö, jolla tosin ei ollut syytä suuresti olla pahoillaan, samanaikaisesti onnellisesti ratkaistessaan omat rikosasiansa.

Nyt oli siis kuuluisa salapoliisi matkalla kotiin Kristianiaan hyvällä tuulella ja ruhtinaallinen kunnialahja lompakossaan. Mutta samalla oli hän niin väsynyt ja rasittunut viime päivien työstä, että hän matkallaan oli päättänyt ottaa vastaan pyynnön, jonka hän oli saanut joku aika sitten eräältä Fredrikshaldissa olevalta ystävältä, joka oli pyytänyt Kragia viettämään päivän eli kaksi tämän komeassa kodissa.

Hän tunsi nimittäin voimakasta virkistyksen tarvetta kaikkien ponnistusten jälkeen ennenkuin hän uudestaan heittäytyisi salapoliisiosaston hermojakuluttavaan työhön Norjan pääkaupungissa.

Junan saavuttua Fredrikshaldiin astui Asbjörn Krag sentähden alas. Hänen matkatavaranaan oli vaan pieni käsilaukku, sillä Asbjörn Krag kuului siihen ihmisluokkaan jotka inhoavat vetämästä paljon tavaroita matkoillaan. Käsilaukussa oli hänellä muutamia toalettiesineitä (niiden joukossa erilaisia sminkkilajeja), revolveri, säiliökynä, muutamia sähkösanomalomakkeita sekä kauluksia ja kalvosimia.

Hän päätti asettua Grand hotelliin, joka on vastapäätä asemaa, koska se oli lähinnä saatavissa.

Hän sai mainion huoneen ja peseytyi heti matkatomuista.

Hän aikoi juuri mennä soittamaan ystävällensä kun hänen korvansa äkkiä keksivät ihmeellistä musikaalista ääntä. Se ei ollut minkään ennen kuulemansa soittokoneen äänen tapaista. Se ei ollut pianon, mandoliinin, viulun eikä torven. Se oli yksinkertaista, helppotajuista säveltä kun soitettiin ja salapoliisi jäi vasten tahtoaan seisomaan ja kuuntelemaan. Siitä oli niin kauvan sitten kun hän oli kuullut mitään musiikkia, ja ihmeellinen soittokone puhutteli häntä.

Hän pidätti erään hotellin vahtimestarin, joka sattumalta kulki ohi ja kysyi:

— Sanokaa minulle kuka soittaa?

— Valokuvaaja, vastasi vahtimestari ja tahtoi juosta eteenpäin, jolloin Asbjörn Krag pidätti hänet iskemällä kiinni hänen takin kaulukseensa.

— Valokuvaaja? kysyi hän. Mikä valokuvaaja?

— Musiikkivalokuvaaja.

— Mitä kummia te sanotte, — musiikkivalokuvaaja!

— Niin, se on alhaalla juhlasalissa.

— Miksi kutsutaan häntä musiikkivalokuvaajaksi?

— Siksi, että hän valokuvaa musiikkia. Ettekö ole kuullut puhuttavan suuresta, uudesta keksinnöstä Coloradossa?

Asbjörn Kragin tehtävään kuului olla selvillä kaikista uusista keksinnöistä sekä suurista että pienistä, mutta musiikkivalokuvauskoneesta ei hän vielä ollut kuullut puhuttavan.

— Te tarkoitatte tietenkin tavallista puhekonetta?

Mutta silloin joutuivat vahtimestarin kasvot pilkalliseen hymyyn.

— Äh, ei suinkaan! Puhekonehan on vanha keksintö, mutta tämä on aivan uusi. Keksintö on siinä, että musiikkia voidaan valokuvata valon vaikutuksen avulla.

Asbjörn Krag nauroi.

— Tuhat tulimmaista, sanoi hän, luulenpa etten milloinkaan ennen ole kuullut puhuttavan siitä. Uskallanko kysyä kuka keksijä on?

Vahtimestari katsoi vielä enemmän ihmeissään häneen.

— Ettekö te tunne häntä?

— En.

— Sehän on kuuluisa professori Bloch Coloradosta.

— Aha, silloin on kai keksijä itse mukana?

— Kyllä, hän se on juuri, joka on juuri soittanut juhlasalissa. Hän on saapunut Norjaan valokuvatakseen norjalaisia kansansäveleitä.

— Ja senkötähden hän on asettunut Fredrikshaldiin.

— Paras herra, hänen täytyy tietenkin valokuvata Ensimäisen brigadin marssin. Hän on jo valokuvannut Oscar Borgin Nordpols marssin ja useita muita marsseja.

— Äsch, lörpötystä! sanoi salapoliisi. Ei voida valokuvata musiikkia.

Vahtimestari katsoi häneen puoliksi hämillään puoleksi hiukan suuttuneena.

— Silloin ette kai tunne professori Blochia, vastasi hän. Tehän voitte kysyä häneltä itseltään juhlasalissa.

Samassa hetkessä hiljeni musiikki ja Asbjörn Krag läksi suoraan puhelinkioskiin soittaakseen ystävällensä. Puhelinkioski oli juhlasalin toisessa päässä. Salapoliisi huomasi muutamien vieraiden kokoontuneen erään mustan laatikon ympärille.

Otaksuttavasti naurettavan musiikkivalokuvaajan kamera, ajatteli hän.

Eräs pitkähapsinen mies, tyypillisen professorin näköinen koetti katkonaisella norjan-englannin kielellä selittää keksintöään uteliaille.

Asbjörn Krag meni välinpitämättömästi ohi ja soitti.

Hän ei huolinut sulkea kioskin ovea joten kaikki ympärillä olijat saattoivat kuulla mitä hän sanoi. Mutta koska keskustelulla ei ollut pienintäkään merkitystä, ei ollut tarpeellista noudattaa minkäänlaista salaisuutta.

Hän sai ystävänsä numeron ja pian sen jälkeen kuultiin rakastettava naisen ääni puhelimessa.

— Tämä on Asbjörn Krag, sanoi hän, tahtoisin mielelläni keskustella tukkukauppiaan kanssa.

Nyt näkyi, että se oli ollut rouva joka oli vastannut ja että hänet vastaanotettiin lämpimin ja sydämellisin tervetulotervehdyksin. Mutta samalla ilmoitti rouva tukkukauppiaan valitettavasti matkustaneen pois ja ettei hän tulisi ennenkuin seuraavana päivänä.

Ettei hän joutavasti vaivaisi rouvaa, sanoi Asbjörn Krag sen hänen puolestaan sopivan aivan mainiosti. Siinä tapauksessa tulisi hän tämän päivän käyttämään pikku asioiden toimittamiseen kaupungilla ja lykkäämään käyntinsä päivän sen jälkeen.

Kun he sitten vielä olivat vaihtaneet jokapäiväisiä lauseparsia, loppui keskustelu ja Krag pani kuulotorven pois.

Samassa hetkessä rupesi professori Bloch uudestaan valokuvaamaan musiikkia.

Kun Asbjörn Krag kuuli lähempää, ymmärsi hän, että sen täytyi olla parannettua laatua oleva puhekone, joka oli sen mustan laatikon sisässä. Ääni oli kaunissointuisempi ja sulosävelisempi kuin tavallinen kuiva ja sieluton puhekonesoitto.

Laatikko tuntui hänestä kuitenkin tavattoman suurelta. Se oli lähemmin mahtavan maalikirstun näköinen ja oli ympärinsä vähintäin metrin mutta sangen matala. Se oli mustalla nahalla peitetty ja taiteellisesti koristettu hopea- ja messinkiheloilla.

Juuri nyt soitti se erästä potpouria "Geishasta." Professori itse seisoi vieressä ja oli hän Kragin mielestä enemmän mielenkiintoisempi kuin laatikko.

Salapoliisi arvosteli ensi silmäyksellä hänen iäkseen noin kuusikymmentä vuotta. Hänen hiuksensa olivat teräksen harmaat ja lankesivat suurissa, taiteellisissa vaikka epäselvissä kutreissa olkapäiden yli.

Mutta hänen kasvonsa olivat ilmeisen nuorekkaat ja ei ollut jälkeäkään ajan raivoavasta hampaasta, joka toisinaan tapaa piirrellä kirjaimiaan ihmisen piirteisiin paljoa ennen vanhuutta.

Professorilla oli silmälasit ja oli puettu ei aivan moitteettomaan kuntoon.

Hän näytti ensimältä hiljaiselta ja kiltiltä ja eikä näkynyt, jos erotan ne pitkät hiukset, jälkeäkään hänessä humbuugia jos muuten olisi voinut uskoa naurettavaa pötyä musiikkivalokuvaajasta ja Coloradossa tapahtuneesta keksinnöstä.

Mutta Asbjörn Kragin seisoessa ja kuunnellessa musiikkia ja katsellessa professoria lähemmin huomasi hänen harjaantunut ja tarkka poliisikatseensa, että professori aivan yksinkertaisesti oli naamioitu.

Naamio oli sellaisenaan mainio, mutta ei kuitenkaan niin hyvin tehty ettei Asbjörn Krag sitä voisi nähdä. Hän tarkasti hetkisen, mutta antoi sitten katseen kiireesti kulkea miehestä pois hänen soittokoneeseensa.

Professori ei ollut selvästikään huomannut, että Asbjörn Krag oli tarkastellut häntä.

— Geisha loppui nyt, ja ympärillä olijat osottivat äänekkäästi mieltymystään kauniista musiikista.

— Onko se teidän oma keksintö? kysyi Asbjörn Krag.

— Yes, sir, vastasi keksijä, minun keksintöni!

Hän nyökkäsi ylpeästi ja laski kätensä sen päälle ikäänkuin hän olisi tahtonut alleviivata, että tämä oli hänen mestarituotteensa.

— Miksikä kutsutte laitosta?

— Musiikkivalokuvauskoneeksi, sir.

— Mitä se merkitsee? Voitteko valokuvata musiikkia?

— Yes… niin… minulle se ei ole mikään taito.

— Hm, tietysti gramofoonilevyjen avulla.

Professori loi häneen kopean ja loukkaantuneen katseen.

— Gramofoni on erittäin kehno keksintö, sanoi hän, kovin kehno. Minä valokuvaan musiikkia, sir — auringon valon avulla, itse valoaaltojen avulla.

— Vai niin, se oli mielenkiintoista. Mitä aijotte te nyt tehdä
Norjassa?

— Valokuvata kauniita norjalaisia kansanlauluja. Oh, teillä ei ole aavistustakaan siitä, sir, mitenkä hulluja Amerikassa ollaan norjalaisista kansanlauluista. Kaikissa ohjelmissa on Griegin ja Svendsenin nimet. Niin, ja luonnollisesti Söderman ja Gade tietysti…

— Mutta Söderman ja Gade eivät ole norjalaisia.

— Vai niin. Silloin ymmärrätte te ehkä paremmin musiikkia kuin minä, joka olen musiikin professori Coloradon yliopistossa!

Vanha mies löi ylpeästi rintaansa, ja kaikki ympärillä olevat puhkesivat nauruun.

— No niin, huomautti Kristianialaissalapoliisi, hänkin nauraen, silloin en kannata teitä enempää. Mutta Söderman oli kuitenkin ruotsalainen ja Gade tanskalainen, vieläkö nyt väitätte.

Vanha professori ei vastannut tähän mitään. Oli selvää että Asbjörn Krag oli häntä syvästi haavoittanut epäilemällä hänen musikaalisia tietojansa ja hän alkoi hiljaa ja nyreänä askaroida laatikkonsa kera.

— Kuinka pitkäksi aikaa jäätte tänne, kysyi Krag lopuksi.

— Ainoastaan kolmeksi neljäksi päiväksi.

— Tuletteko antamaan muutamia konsertteja?

— Kyllä, mutta vain yhden.

Kristianialaissalapoliisi meni suoraan hänen luokseen, sanoen:

— Ette saa olla loukkaantunut huomautuksistani. Konsertissa tapaamme toisemme.

— Tervetuloa, sanoi musiikkiprofessori.

Asbjörn Kragin tultua ylös huoneeseensa istuutui hän ja rupesi tupruttelemaan kubalaisia savukkeitaan.

Mitä se oli jota hän pelkästä sattumasta oli tavannut.

Voiko amerikalainen professori olla vain joku huijari vai oliko siinä kaikessa jotain?

Asbjörn Krag käsitti kovin hyvin, että sellainen päähänpisto kuin valokuvata musiikkia valoaaltojen avulla oli sulaa, törkeää selkkapuhetta.

Tietysti oli laatikossa puhekone. Mutta miksi oli tällä laatikolla niin kummallinen ulkomuoto ja miksi oli musiikkiprofessori itse naamioitu.

Se näytti olevan hänelle kuitenkin kaikesta tarpeettominta.

Asbjörn Krag tuli lopuksi siihen tulokseen että teeskennellyllä musiikerilla oli syynsä esiintyä naamiossa.

Syyt saattoivat olla yksinkertaisia ja viattomia, ehkä pelkästään sellaisia, etteivät ne liikuttaneet ketään ulkopuolella olevaa, mutta Asbjörn Krag päätti kuitenkin tutkia asiaa.

Sitäpaitsi saattaisi se olla hänelle ajanvietettä, pieni huvitus tässä pienessä kaupungissa, samaan aikaan kun hän odotti ystäväänsä tukkukauppiasta.

Kristianialaissalapoliisi otti aivan iloisesti uuden savukkeen ja totesi samassa hetkessä jolloin hän sytytti sen että hän oli saanut vihiä eräästä pienestä uudesta "affäristä".

II.

ILVEILIJÄ.

Juuri kun Asbjörn Krag oli istuutunut ja täyttänyt huoneen paperossinsavulla koputettiin äkkiä hänen ovellensa.

Eräs virkapukuinen herra astui sisään. Se oli paikkakunnan poliisimies, joka vuosi sitten oli siirtynyt Kristianian poliisilaitoksesta.

He olivat olleet kovin hyviä ystäviä, ja vaikka he molemmat olivat kovin iloisia toisensa jälleen näkemisestä, ei heistä kumpikaan alkanut meluavalla tavalla ilmaisemaan tyytyväisyyden tunnettansa.

— Ei, mutta kas, hyvää päivää Vold, sanoi Krag, oletkos sinä tässä kaupungissa!

Molemmat herrat pusersivat toistensa kättä, ja Vold vastasi.

— Kyllä, minut on määrätty tänne vuoden yli. Menin pelkästä sattumasta
Grand hotelliin, ja silloin sain nähdä tunnetun nimesi taululla.

— Minua ilahuttaa tavata sinut, sanoi Krag ja soitti.

Hän tilasi viiniä ja useita savukkeita ja pian sen jälkeen istuivat molemmat ystävykset eloisaan keskusteluun kiintyneinä entisistä asioista.

— Ja nyt menet sinä tapaamaan tukkukauppias K:ta? kysyi Vold kun tärkeimmät yhteiset muistot olivat verratut ja puhuttavin uutisvarasto suoritettu.

— Niin, mutta ikäväkseni kyllä en ole tavannut häntä kotona tänään.
Hän ei tule ennenkuin huomenna.

— Jonkatähden olet pakotettu kulkemaan ja puuhaamaan koko tämän päivän.

— Miksikäs en, vastasi Asbjörn Krag. Olen saanut juuri pienen yllätyksen, eli toisin sanoen erään uuden asiapirstaleen tutkittavakseni.

— Onko se mahdollista. Keneltä sitten?

— Ei keneltäkään. Olen hankkinut sen itse. Olen keksinyt miehen, joka kulkee valepuvussa. Sehän on jo jotakin pienessä kaupungissa. Luulen ensimältä sen olevan jonkun huijarin eli seitsemänkymmenen neljännen luokan musiikerin.

— Ahaa, nyt minä tiedän ketä tarkotat, sanoi Vold. Sinä tarkoitat tietysti ilveilijää.

— Mitä? Se oli konstikas nimi. Minä luulin hänen olevan musiikerin.

— Musiikeri! Kaukana siitä. Hän on sirkustaiteilija ja clowni. Sinä et pidä arvosi mukaisena lukea paikkakunnan lehtiä. Siellä näkisit hänet mainittavan.

— Huomasin suuren teltan katon tullessani hotelliin, sanoi Asbjörn
Krag. Ehkä ystäväsi ilveilijä esiintyy siellä.

— Se pitää paikkansa.

— Mutta eikö hän ole sama joka valokuvaa musiikkia?

— Ha ha, ei, sinä olet oivallinen. Ilveilijä on tavallinen sirkustaiteilija ja professori Bloch taiteilija, tiedemies ja suuri keksijä. Onhan toki eroa kuningas Salomon ja Jörgen hatuntekijän välillä. He ovat kyllä pelkkiä katkeria vihollisia, mitä minä näytän ymmärtäväni. Ilveilijä kokoo yleisön suurimman suosion ympärilleen, kun toista valokuvausmusiikkineen pidetään hupsuna.

Musiikkivalokuvaaja on toimittanut suuren soitannollisen iltahuvituksen, joka tapahtuu huomenna.

Mutta kilpailusta ilveilijän ja sirkuksen kanssa saanee hän tuskin niin paljon väkeä että hän voi maksaa kuluja. Siksi on hän aivan huippuunsa raivossa ilveilijään ja raivonsa näkyy selvästi hänen ilmoituksissaan.

Asbjörn Krag nauroi.

— Pienelle rauhalliselle ja idyllimäiselle kaupungillenne on suotu täydellinen amerikalainen elämys.

— Niin, täydellisesti. Väestö on myöskin kovin uteliasta saadessaan nähdä miten se tapahtuu. Kujeilija on uhannut paljastaa musiikkiprofessori Blochin humpuukimusiikin ja professori on vuorostaan uhannut ampua ilveilijän. Professorihan on Villistä Lännestä.

— No niin, vastasi Krag ja asia ei tule mielenkiinnottomammaksi siitä seikasta, että toisella puoluelaisella on väärät hiukset ja parta — hän esiintyy siis naamioituna. Ja että naamio kätkee olennon tai toisen, jolla varmaankin on halua pysyä poissa.

— No niin… mitä ilveilijä…

— Se ei ole ilveilijä, sanoi Asbjörn Krag, se on musiikkiprofessori.

Toinen nousi ylös.

— Mitä! huudahti hän. Sitä en olisi milloinkaan voinut ajatella. Miksi hänen pitää olla naamioituna?

— Olet oikeassa. Miksikö? Olen vakuutettu siitä, että hän näyttää kyllä hullunkuriselta muutenkin. Mutta nyt aijon viettää tämän päivän koettamalla päästä selvyyteen siinä. Olen jo askarrellut niin kauvan perhenäytelmien ja muiden surullisten asiain kanssa, että suorastaan virkistyn saadessani virkistää ajatuksiani aivan koomillisessa asiassa. Koomillinen on tämä asia, siitä ei voida väittää. Sano minulle eikö osoittaudu siltä, että nämä herrasmiehet toimisivat yhteisymmärryksessä keskenänsä. Että kaikki vaan on toimitettu sirkuksen reklaamin hyväksi?

— Kyllä, tietysti, sanoi Vold, on mieleeni muiden muassa juolahtanut se epäluulo. Mutta sen on täytynyt torjua.

Tunnen sirkuksen johtajan aikaisemmalta käynniltä. Hän ei milloinkaan voisi ruveta sellaiseen tuumaan kuin kiihottaa koko yleisö ja ehkä tulemalla kielletyksi antamasta muutamia esityksiä. Sitäpaitse on ilveilijän ja Coloradolaisprofessorin vihollisuus aivan silmin nähtävä ja oikea. Ottakaamme lehtiä ja ilmoituslehtisiä niin voit itse nähdä miten on sen laita.

Vold meni lukuhuoneeseen ja palasi muutaman minuutin kuluttua takasin
viimeisten paikallislehtien kanssa. Siinä oli päivän sanomalehti
"Halden" ja "Smålenens Amtstidenden" eilispäivän numero.
"Amtstidendessä" sattui silmään heti eräs valtava ilmoitus.

SIRKUS TAIKAILVEILIJÄ

sekä

koko suuri valio-taiteilijakunta

esiintyy

SUURESSA ENSI-LOISTO-ESITYKSESSÄ

tänä iltana.

Huom.! Huomenna julaistaan sanomalehdissä Taikailveilijän
suuri Fredrikshaldille varaama yllätys.

— Hitto vieköön, sanoi Asbjörn Krag. Ilveilijä on toisin sanoin koko sirkuksen vetonumero. Se on kerrassaan tavatonta. Oletko nähnyt häntä?

— Kyllä ja saan todellakin tunnustaa että olen harvoin nauranut niin sydämmellisesti ja hillitsemättömästi kenellekään sirkusilveilijäile. Hänellä on harvinainen varasto hyvää huumoria ja on aina uusia metkujaan. Pidän sitä omituisena ettei hän ole ottanut paikkaa suuremmassa sirkuksessa kuin sellaisessa kiertelevässä seurueessa Hänestä aivan yksinkertaisesti tulisi maailmansirkuksen vetonumero.

— Ylipäänsä, sanoi Asbjörn Krag, teidän pieni kaupunkinnehan on mieluisten yllätyksien täyttämä. En kadu todellakaan luvatessani jäädä tänne. Näyttää siltä kuin tulisin viettämään täällä muutamia hauskoja ja vaihtelevia tunteja. Me päätämme mennä siis illalla sirkukseen?

— Tietysti. Sinun pitää nähdä taikailveilijän. Hän esiintyy vaan neljä iltaa.

— Mutta mistä yllätyksestä puhuttiin ilmoituksessa? Sen kai tiedät poliisimiehenä?

— Kyllä luonnollisesti. Heidän on täytynyt tehdä ilmoituksen yllätyksestä. Ja minähän olen ankarasti luvannut olla sanomatta kenellekään. Mutta sinulle…

Krag nauroi.

— Tietysti, sanoi hän, täytyy sinun uskoa minulle kaikki kaupungin pikku salaisuudet.

— Se on siinä, että taikailveilijä on luvannut viisisataa kruunua, niin viisisataa kruunua, humpuugitta — sille ken voi sanoa mitä väriä on hänen huippulakkinsa.

Kristianialaissalapoliisi näytti tässä hetkessä kovin hämmästyneeltä.
Hän luuli ystävänsä laskevan leikkiä. Mutta leikkiä ei hän laskenut.
Nähdessään virkaveljensä hämmästyneen katseen, uudisti hän vielä kerran
mitä hän oli sanonut.

— Se ei tunnu minusta juuri olevan erittäin vaikeata, sanoi hän, joko huippulakki on punanen eli vaikea eli sininen, tulee asia kai olemaan yksinkertainen määrätä värit.

— Kyliä, niin luulisi, sanoi Vold, mutta taikailveilijäkin on asettanut erään ehdon.

— Erään ehdon, no, antaa kuulua. Otaksuttavasti on ehto siinä että ne jotka haluavat arvata tulevat seisomaan kasvot pois käännettyinä eli suletuin silmin.

— Ei, kaukana siitä. Se tullaan arvaamaan kadulla.

— Kadulla?

— Juuri niin. Taikailveilijä ratsastaa kello 4 aamulla sirkustoveriensa johdattamana läpi kaupungin pääkatua. Se, joka voi sanoa minkä värinen on hänen huippulakkinsa, huutaa vaan:

Taikailveilijä, lakkisi on valkea eli punanen taikka minkä värinen se nyt voi olla.

— Silloin on kai vaan yksi selitys, sanoi Asbjörn Krag, ilveilijä ratsastaa läpi kaupungin paljain päin.

— Ei, hän on eritoten sanonut ratsastavansa lakki päässä. Jokainen saa luvan koettaa. Ei edes tarvitse olla kadulla voi istua omassa huoneessa arvaamassa. Se on vaan ehtona että avaa ikkunan ja huutaa hänelle tunnuksen.

— Taikailveilijä, piippolakkisi on sininen…

Asbjörn Krag nauroi äänekkäästi.

— Se on tietysti vaan ilveilijätemppu, päähänpisto, reklaamipisto, sanoi hän.

— Niin tietenkin, mutta yhdestä seikasta olen vakuutettu ja se on se, että ilveilijällä on yllätys takataskussaan.

Vold nousi lähteäkseen.

— Tehtävä, sanoi hän. Minua odotetaan konttorissani.

Molemmat poliisimiehet päättivät kohdata toisensa kello seitsemän illalla mennäkseen sirkukseen.

Sen jälkeen jäi Asbjörn Krag jälleen yksin.

Nyt oli hän saanut erään uuden asian mietittäväksi, nimittäin taikailveilijän yllätys. Se kokonaan tuntui hänestä niin uskomattomalta. Hän tiesi vanhastaan etteivät kiertävät sirkusseurueet koskaan huolineet toimeenpanna sellaisia omituisia, komeita reklaameja pikkukaupungeissa. Sellaiset tavataan säästää pääkaupunkeihin.

Koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään ajanvietettä, päätti hän lähteä sirkukseen saadakseen mahdollisesti pakinahetken johtajan kanssa.

Asbjörn Krag jätti siis huoneensa.

Kuitenkin oli tärkeätä tietää minkä laatuinen oli mainitun hotellin käytävä.

Se on sangen pitkä ja kapeat ovet molemmille sivuille. Tämä on toisessa kerroksessa, sieltä johtavat leveät portaat ensimäiseen. Juuri näiden portaiden vieressä on käytävässä kuin jääkirnu, hakattu nurkka josta samaten eräs ovi johtaa vierashuoneeseen. Ne henkilöt, jotka tulevat tämän oven kautta eivät voi nähdä mitä käytävässä tapahtuu. Sitävastoin voivat ne, jotka kulkevat käytävää pitkin, kovin hyvin kuulla jokaisen sanan, joka tässä pienessä käytävän poikkeuksessa sanotaan.

Juuri kun Asbjörn Krag jätti huoneensa kuuli hän ääntä sieltä.

Hän tunsi professorin äänen, mutta se tuntui hänestä kuin olisi se kuulunut rohkeammalta ja karskimmalta kuin juhlasalissa. Sitävastoin ei hän enää puhunut vanhaa englantilais-norjalaista mongerrustaan. Hän puhui täydellisesti puhdasta norjaa katkonaisella trondhjemin murteella, mikä suuressa määrin kummastutti salapoliisia.

Salaperäinen professori puhui jonkun kanssa jota ei Krag voinut nähdä ja ei aavistanut kuka se oli.

Seuraavat repliikit vaihdettiin, kaikki Asbjörn Kragin seisoessa ja kuunnellessa käytävässä hiljaa kuin rotta.

Musiikkiprofessori sanoi:

— Hän ei tietenkään aavista mitään. Se oli vain eräs ilmaisu hänen uteliaisuudestaan. Näin hänen kasvoistaan, ettei hän aavistanut mitään.

Tähän vastasi tuntematon:

— Mutta joka tapauksessa on parasta olla varovainen, Bob. Hän on oikea paholainen pitämään silmät mukanaan.

— Niin, tietysti. Milloin voit odottaa sähkösanomaa?

— Kolmen tunnin kuluttua.

— Menkäämme, sanoi tuntematon käskevällä äänellä, täällä tulee joku.

Joku tuli todellakin rappuja ylös ja musiikkiprofessori meni. Tuntemattoman huoneen ovi paukahti jälleen. Coloradon professori katseli ympärilleen, mutta Asbjörn Krag oli jo onnistunut puikahtamaan eräästä oviaukeamasta, Pitkä käytävä levisi tyhjänä professorin tutkivalle katseelle.

Asbjörn Krag oli tulevinaan suoraan huoneestaan ja meni nopein askelin käytävän läpi. Kolme henkilöä kohtasi toisensa rappuaskelmassa. Se herra joka tuli rappuja ylös, professori sekä Asbjörn Krag.

He vaihtoivat muutamia sanoja ohikulkiessaan.

Asbjörn Krag kysyi armollisen nöyrästi:

— No, herra professori oletteko valokuvannut muutamia uusia säveleitä?

— No, no sir, vastasi Coloradolaisprofessori entisellä mongerruksellaan. En ole valokuvannut. Olen maannut puoli päivään. Yes.

Kristianialaissalapoliisi tahtoi ainoastaan todeta, että professori oli jälleen alkanut vanhan komediansa.

Sentähden hän meni tämän ohi ja kiirehti juhlasaliin ja heittäytyi siellä erääseen lepotuoliin.

Kohta sitten tuli professorikin käyden lylleröiden.

Asbjörn Kragista tuntui, kuin olisi professori tällä kerralla katsellut häntä tarkemmin, meikeinpä tutkivasti. Se oli vaan silmänräpäys, mutta tällä sekuntilla keksi kristianialaissalapoliisi terävän, tutkivan katseen vanhan hupakon silmissä.

Professori kääntyi musiikkikoneensa puoleen ja Asbjörn Krag kätki kasvonsa vanhan sanomalehden taakse.

Pian sitten meni musiikkiprofessori. Siiloin nousi Krag ylös tuolistaan ja kutsui erään konttorihenkilön.

— Kuka asuu numerossa 24? kysyi hän.

Hän oli ohimennessään huomannut musiikkiprofessorin äsken jättäneen tämän huoneen.

Kysyttävä osotti taulua ja sanoi:

— Kuten itsekin näette, mr Burns.

— Mr Burns? Mutta eikö hän ole norjalainen. Minä ainakin kuulin hänen puhuvan norjaa.

— Kyllä, mutta kamalan huonoa norjaa. Jos menette illalla sirkukseen niin saatte itse kuulla.

— Sirkus! Mitä se merkitsee?

— Te ette siis tunne mr Burnsia? kysyi konttorihenkilö ihmeissään.

— En. Kuka on mr Burns?

— Mr Burns, hän on taikailveilijä, vastasi konttorihenkilö.

III.

SIRKUSJOHTAJA.

Tämä ilmoitus tuli niin odottamatta, että Asbjörn Krag unohti tarkotuksensa sekä näytti mielenkiinnottomalta.

— Mutta sehän on kummallista, sanoi hän konttorihenkilölle, miten te voitte sallia ilveilijän asua tässä ensiluokan hotellissa?

— Äsh, mitä tekemistä hotellilla on mr Burnsin yksityisasioiden kanssa. Hän on hieno ja täydellisesti moitteeton gentlemanni, joka ei pidä kiinni markoistaan. Hän esiintyy melkein kuin hän voisi ostaa koko hotellin meiltä. Ei käy päinsä kieltää huonetta sellaiselta herralta.

— Ei mitenkään, vastasi Asbjörn Krag vetäessään käsineet käsiinsä ja se ei kiinnitä mieltäni ensinkään. Mutta minusta tuntuu kuin täällä tulisi nyt kovin eloisaa — ensin tuo amerikalaisprofessori ja sitten tämä ilveilijä.

— Niin, mutta molemmat ovat huomattavia miehiä — huomattavia miehiä.

— Mutta ovatko he verivihollisia? Siltä he ainakin näyttävät.

— Kyllä varmaan. Ja onpa se aivan kouraan tuntuvaa. Mutta herrat ovat sivistyneitä antamaan muutamia näytäntöjä tai sen tapaista. Kun he kohtaavat ruokasalissa taikka lukuhuoneessa toisensa, noudattavat he vain kylmähköä hiljaisuutta toisiaan kohtaan.

Asbjörn Krag ei kysellyt enempää.

Hän jätti hotellin ja johdatti askeleensa sille avonaiselle paikalle, missä hän oli nähnyt sirkusteltan.

Hän järjesti aivoissaan kuluneen tunnin havainnot ja löysi joukon käsittämättömyyksiä ja ristiriitaisuuksia. Yhden asian oli hän kuitenkin todennut, nimittäin sen, että musiikkiprofessorin ja taikailveilijän välillä oli olemassa salainen yhteisymmärrys.

Mutta miksi he olivat olevinaan verivihollisia toisten tutkiessa heitä?

He molemmat olivat selvästi norjalaisia.

Mutta miksikä he puhuivat tätä naurettavaa mongerrusta, mikä ei ollut norjan eikä englannin kieltä ja joka varmaankin tuotti heille enemmän päänvaivaa kuin heidän oma äidinkielensä?

Mikä tarkoitus oli ilveilijän "salaisuudella?" Miksi koko kaupunki arvailisi hänen piippolakkinsa värejä? Miksi hän toimittaisi tämän ilveilyn pienessä kaupungissa? Oliko se vaan reklaamitarkoituksessa? Miksi oli Coloradolaisprofessori pannut puhekoneen suureen ja mustaan laatikkoonsa ja kutsunut sitä uudeksi keksinnöksi, puhekonelaitokseksi musiikin valokuvausta varten?

Mikä tarkoitus oli tällä kaikella? Ja miksi oli musiikkiprofessori lörpötellyt "ettei hän ole oivaltanut epäilyksiä."

Kuka oli "hän" ja mikä oli tämä, jota hän ei epäillyt?

Mitä sähkösanomaa molemmat herrat odottivat?

Miksi oli taikailveilijä peloissaan miehestä, joka tuli portaita ylös, ettei tämä saisi nähdä häntä yhdessä musiikkiprofessorin kanssa?

Asbjörn Kragin muistellessa todellista äänilajia herrain keskustelussa, tuli hän ajatelleeksi, jos ei tässä kaikessa, sirkusjutussa, musiikkikeksinnöissä, ilveilijäkujeissa ja piippolakissa olisikaan kätkössä syvää ehkäpä kauheaa totta.

Asbjörn Krag alkoi tuntea itsensä aivan riemastuneeksi. Nyt oli hän taasen saanut asian askaroitavakseen. Hän oli täydellisesti unhottanut olevansa oikeastaan väsyksissä ja rikki reväistynä kaikkien Göteborgin ponnistuksien jälkeen. Ja yhtä täydellisesti oli hän unohtanut ystävänsä, tukkukauppiaan, jota hän tervehtisi huomenna. Hänestä ei ollut olemassa mitään muuta kuin taikailveilijän salaisuus. Hän kulki verkkaan katua eteenpäin ja huomasi äkkiä kasvot, jotka hän luuli tuntevansa. Niin, todellakaan ei tuo ollut muu kuin vanha sirkusjohtaja Tanto, jonka hän useita kertoja ennen oli tavannut Kristianiassa. Tanto oli jo tuntenut salapoliisin ja tuli viistoon kadun poikki johdattaen kulkunsa suoraan häntä kohti.

— Kas sehän oli minulle omituinen yhteensattuma! huudahti hän puolitanskalaisella sekasotkulla. Niin, sanonpa yllätys. Metsästelemässäkö, mitä?

— Ei, vastasi Asbjörn Krag, lämpimästi puristaen ystävänsä kättä, iloisena että sirkusjohtajan persoonassa oli tavannut vanhan tuttavan, olen vaan tervehtimässä erästä ystävääni, joka ikäväkseni ei tule ennen kuin huomenna.

— Mainiota, mainiota. Silloin täytyy teidän, hitto vieköön, käydä sirkuksessani, herra poliisimestari!

Sirkusjohtaja kutsui aina korkeita poliisimiehiä poliisimestareiksi.

— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag. Olen jo ajatellut sitä. Minunhan pitää tulla katsomaan teidän suurta kuuluisuuttanne, taikailveilijää.

— Niin, sen teidän pitää tehdä. Se on koko kummallinen Pelle-Jöns. Hän voi saada naurulihakset käyntiin. Niin, hän on eräs arvoitus.

— Arvoitus, herra johtaja. Mitä te sillä tarkoitatte?

— En tunne häntä. En ole ennen koskaan nähnyt häntä. Ja silloin tulee hän luokseni ja pyytää päästä palvelukseeni. Hän oli silloin kovin hieno ja ja näytti melkeinpä lähettiläältä tai muulta sellaiselta. Ja siltä hän näyttää vieläkin kun hänellä ei ole ilveilijäpukuaan.

— "Paikkaa", sanoin minä. "Mihin hittoon voisin teitä käyttää, nuori mies."

"Olen ilveilijä", sanoi hän. Mutta silloin täytyi minun todellakin nauraa, herra poliisimestari, sillä en milloinkaan elämässäni ollut nähnyt ilveilijää niin kummallisin totisin kasvoin.

Nähdessään minun epäilevän hänen komiikkerikykyään, sanoi hän voivansa antaa näytteen samassa. No niin, se ei ollut hullumpaa. Ja silloin hän antoi näytteen ja tunnustan, etten ollut milloinkaan ennen nauranut niin lämpimästi kenellekään ilveilijälle. Vakuutan, herra poliisimestari, että olen nähnyt useita ilveilijöitä.

Kun olin juuri ilveilijän tarpeessa, otin palvelukseeni tämän lurjuksen. Ja tiedättekö mitä, herra poliisimestari. Naurettavimpia kaikesta olivat hänen pyytämänsä palkkiot. Mitä sanotte kahdestakymmenestä kruunusta illalta sellaiselle nerolle. Olisin hyvin voinut maksaa sata kruunua ja sittenkin ansaita rahoja hänen esiintymisellään.

Asbjörn Krag paloi kärsimättömyydestä saada keskeyttää puheliaan johtajan sanatulvan muutamilla kysymyksillä.

— Milloin, sanoi hän, milloin tämä tapahtui?

— Siitä ei todellakaan ole pitkä aika. Se tapahtui viime viikon kuluessa, heti kun olin tullut kaupunkiin. Suuressa loisto ensi-iltanäytännössä oli minulla, häpeä sanoa, kehno huone. Sitten tuli tämä ilveilijä ja heti tuli toinen ääni kelloon. Kolmena iltana oli minulla täpötäysi huone. Kaikki tulivat sinne nähdäkseen ilveilijän.

Voitteko ajatella, herra poliisimestari, kun minä joku aika sitten tarjouduin kaksinkertaistamaan hänen palkkiotaan, hänen siitä ilmaisematta halaistua sanaa, sanoi hän vain: "ei, kiitos." Oletteko kuulleet moista ennen, herra poliisimestari.

— En, se kuulostaa todellakin uskomattomalta.

— Niin, eikö totta. Sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen koko sirkuselämäni aikana. Ja kun uudelleen kysyin häneltä, oliko se täyttä totta, ettei hän tahtoisi tulla paremmin palkatuksi, vastasi hän vaan: "En, kiitos! En tarvitse mitään rahoja."

— Ehkä ilveilijänne on varakas?

— Niin, sitä en tiedä. Hän antaa joka tapauksessa paljon rahoja hotelliin, jossa asuu. Ei kellään meistä ole tosiaankaan varoja asua ensiluokan hotellissa, ei edes minulla, joka olen johtaja, vielä vähemmin hänen virkaveljillään, toisilla ilveilijöillä. Mutta hän — niin, hän aivan hyvin asettuu Grand hotelliin ja passauttaa itseään kuin kreiviä. Olenpa kuullut hänen juovan shampanjaa joka päivällisissä. Sitten kieltäytyy hän ottamasta vastaan korkeampaa palkkaa kun nuo vaivaiset 20 kruunua illalta, jotka myönsin, ennen kuin minulla oli aavistustakaan siitä onnesta, jonka hän tekisi. Miten arvelette sen käyvän laatuun, herra poliisimestari.

— Se ei tietenkään käy ensinkään laatuun, vastasi Asbjörn Krag. Hänen porvarillinen nimensä on Burns, minkä minä olen nähnyt hotellin ilmoitustaululla.

— Niin, siten hän ainakin kutsui itseään tullessaan ja pyytäessään tointa. Mutta minä puolestani luulen hänen nimensä olevan toisen. Luulen, että hän on joku valepukuinen ranskalainen kreivi.

Kristianialaissalapoliisi nauroi.

— Teillä on runollisuuden taipumukset, sanoi hän — kuten kaikillakin sirkusjohtajilla. Miksi ranskalainen kreivi rupeaisi esiintymään ilveilijänä jossain norjalaisessa sirkuskiertueessa.

Johtaja raapi niskaansa. Ei… ei… ei… ei voi olla oikeassa, mutta silloin on hän, tuhat tulimmainen minut periköön, englantilainen loordi.

— Sitä otaksumaa vastaan voin vetää juuri samat todistukset.

— Niin, mutta mikä hitto hän sitten on?

— Suoraan sanoen, herra johtaja, ajattelin juuri kysyä teiltä sitä samaa.

Johtaja peräytyi ja katsoi kauhuissaan Asbjörn Kragiin

— Ahaa, sanoi hän, luuletteko, että se on eräs sellainen.

— Sellainen?

— Niin. Suurroisto, joku karannut pankinjohtaja ehkä, huijari. Ehkä salamurhaaja. Hui hai!

Sirkusjohtaja tuli niin liikutetuksi pelkästä ajatuksesta, että hän samalla napsautti sormiaan.

— Voitte antaa tuhannen päälle, että niin on asian laita, jatkoi hän.
Piileillä sirkusilveilijänä, olisi kai nerokkain kaikista valepuvuista.

— Ei, sitä en ainakaan usko, sanoi Asbjörn Krag. Silloin esiintyisi hän aivan toisella tavalla. Silloin olisi hän ainoastaan ilveilijä. Silloin ei hän näyttelisi gentlemannia päivällä ja ilveilijää vaan illalla.

Sirkusjohtaja raapi taasen niskaansa. — Olette oikeassa, herra poliisimestari, sanoi hän. Tämä pöty suurroistosta oli tietenkin yhtä paksua kuin tehdä hänet englantilaiseksi loordiksi eli ranskalaiseksi kreiviksi. Mutta mitä te itse ajattelette, herra poliisimestari.

— En tiedä vielä oikein itsekään, mitä uskon, paras johtaja. Odotan vaan jotain positiivista tapahtuvan, joka voi antaa minulle tien. Oletteko koskaan itse kysyneet häneltä syytä, miksi hän oikeastaan tahtoo olla ilveilijä?

— Kyllä tietenkin. Kaksi kertaa.

— Ja mitä hän vastasi?

— Ensi kerralla vastasi hän tahtovansa olla niin mielellään ilveilijä siksi, että hän halusi nähdä iloisia kasvoja.

Se oli tietysti pötyä ja ajateltuani muutaman päivän kysyin häneltä taasen, mutta silloin hän vastasi:

Siksi, että te saatte ansaita rahoja, herra johtaja.

Mutta samalla katsoi hän minuun niin kylmästi ja torjuvasti, että minä kokonaan kadotin haluni kysellä häneltä enempää.

— Miten pitkäksi aikaa hän tulee jäämään luoksenne?

— Ah, neljäksi päiväksi vaan.

— Mihin hän sitten menee?

— Sitä en todellakaan tiedä, herra poliisimestari.

— Ettekö ole kysyneet häneltä?

— Huomaan, että te ette tunne taikailveilijää, vastasi johtaja. Jos olisitte keskustelleet kerrankin hänen kanssaan, niin tulisitte heti huomaamaan, miten toivotonta on sekaantua hänen yksityisasioihinsa. Hui, hän voi katsella vaikka jonkun läpi.

— Mutta miksi kutsutaan häntä taikailveilijäksi?

— Siksi, että hän esiintyy ilveilijänä eräässä koomillisessa osotelmassa. Ah, se on hirveän hauska. Saatte itse nähdä, jos tulette illalla, herra poliisimestari.

— Hänkö se on, joka on asettanut tämän kujeilun. Salapoliisi katsoi ylös ja uhkaili leikillisesti sormillaan.

— Kas vaan sellaista vainua. Oletteko jo ehtineet haistaa sen. Mutta sehän ei tapahdu ennenkuin ylihuomenna.

— Minä kysyin, hänkö sen on keksinyt?

— Jösse, niin, varmaan on hän sen keksinyt. En ole oikein perillä siitä, mitä se on, mutta ymmärrän, että se tulee olemaan sirkukselleni valtava reklaami. Niin, se on todellakin ihmeellinen mies. Tulen suremaan itseni kuoliaaksi, hänen jättäessään minut.

Molemmat herrat olivat tämän keskustelun aikana kävelleet hitaasti katua eteenpäin ja lopuksi tulleet sähkösanoma-asemalle.

Tässä pysähtyi Asbjörn Krag.

— Kuulkaa nyt, mitä minulla on sanottavana, sanoi hän. Te ette saa kertoa kenellekään siitä, mistä olemme puhuneet tämän kävelyn aikana.

— Vannon mielelläni valan, etten tunne teitä.

— Se ei ole ensinkään tarpeellista, vaan päinvastoin typerää, herra johtaja. Saatte mielellänne kertoa jokaiselle, että olette aivan äsken tavanneet tunnetun salapoliisi Asbjörn Kragin Kristianiasta, joka sattumalta oleskelee täällä tervehtiäkseen erästä ystäväänsä.

— Mitä! Minä luulin että sanoitte…

— Niin, minä sanoin, että te ette saa puhua mistä olemme keskustelleet toisin sanoen taikailveilijästä.