Pelikello: Salapoliisikertomus

PELIKELLO

Salapoliisikertomus

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomennos

Porissa, Otto Andersin, 1921.

SISÄLLYS:

Keskeytynyt virkaloma. Mannermaanjunalla. Salaperäinen tuntematon. Krag saa nerokkaan aatteen Sanomalehti. Pelirasia. Paras valepuku. Rautatiejunassa. Varkaus.

KESKEYTYNYT VIRKALOMA.

Salapoliisipäällikkö oli aivan ällistyksissä.

"Tämä on kuitenkin pahinta mitä on tapahtunut poliisiaikanani", sanoi hän, "täällä katoaa kallisarvoinen jalokivilaukku toinen toisensa jälkeen, ilman että olisi mahdollista löytää jälkeäkään varkaasta."

Poliisipäällikkö puhui suurelle, matkapukuiselle herralle, joka seisoi hänen edessänsä.

"Olin tuskin lukenut näistä tapauksista sanomalehdistä", sanoi matkapukuinen, joka ei ollut kukaan muu kuin salapoliisi Asbjörn Krag, "ennenkuin keskeytin virkalomani. Siitä näyttää tulevan todella huomiota herättävä asia."

"Se on varma tosi", vastasi poliisipäällikkö, lukiessaan kiireellisesti erään paperin, joka oli hänellä kädessä. "Kas tässä on minulla luettelo varkauksista. Tuskin tuntiakaan sitten ilmoitettiin yhdennestätoista jalokivivarkaudesta."

"Yhdestoista!" huudahti Asbjörn Krag ihmeissään.

"Niin, ja kohta kai on meillä tusina täysi. Olen tullut todella hermostuneeksi kaikesta tästä. Olipa mainiota, että keskeytitte virkalomanne auttaaksenne meitä, paras Krag."

"Mitä minä välitän virkalomastani", vastasi Salapoliisi, "kun asia, kuten tämä, vaatii apuani. Minua oikein ilahuttaa saadessani tämän asian käsiini. Kuka sitä on hoitanut tähän saakka?"

"Kaikki", vastasi poliisipäällikkö, "kaikki osaston käytettävät voimat, mutta erityisesti Harald Brede, joka juoksee ympärinsä ja hiostuu ponnistuksista aina koleina syyspäivinä. Mutta hän ei ole löytänyt hiukkaakaan. Hän on sentähden kerrassaan toivoton. Milloin alatte toimia tämän asian kanssa?"

"Heti."

"Todellako! Mutta ettekö mene ensin kotiin pakettinne kanssa ja muuta vaatteita?"

Krag katsoi siroa matkapukuaan.

"Sanokaahan paras poliisipäällikkö", sanoi hän, "pidättekö te, ettei tämä puku sovi minulle kyllin hyvin? Minun ei tarvitse pukeutua muuhun valepukuun kuin englantilaisiin poskipartoihin."

"Niinkuin tahdotte."

Salapoliisi istuutui mustaan nahkasohvaan ja sanoi: "Olkaa ystävällinen ja tutustuttakaa minut yksityisseikkoihin."

"Kyllä", sanoi poliisipäällikkö, samassa lukien onnettomuusluettelon uudelleen.

"Alkaakseni alusta, huomattiin ensimäinen varkaus jo neljätoista päivää sitten."

"Muistan sen. Eikö se ollut mannermaan junalla?"

"Kyllä, heti sen Kristianiaan saapumisen jälkeen. Lähetystönsihteerin rouva, joka tuli Lontoosta, menetti pienen käsilaukun, jossa oli nenäliina, kukkaro, sisältäen noin kaksisataa kruunua, kultasen hajuvesipullon, arvoltaan sataviisikymmentä kruunua, muutamia taiteellisesti painettuja käyntikortteja, hohtokivillä varustettu savukekotelo, arvoltaan noin kahdeksansataa kruunua ja timanttinen rintaneula, arvoltaan kaksituhatta kruunua."

"Kuinka tapahtui tämä varkaus?" kysyi Asbjörn Krag.

"Jaa jospa tietäisimmekin miten se tapahtui, tietäisimme myöskin luonnollisesti kuka varas on. Rouva selittää, että hän, silloin kun juna sivuutti Ljansbron, istui ikkunan vieressä laukku kädessä. Heti ennenkuin juna pysähtyi itäradan asemalle pani hän laukun luotaan vieressään olleelle sohvalle, ottaakseen ales muutamia pieniä esineitä, niiden joukossa kukkavihon, jotka hän oli pannut yläpuolelleen olleelle verkolle. Kun hänen, sitte kun juna oli pysähtynyt, piti ottaa käsilaukkunsa, olikin se kadonnut. Hän pitää sitä suoranaisena skandaalina, tulee hysteeriseen tilaan, huutaa apua ja syyttää erästä vaunussa ollutta naista mitä törkeimmillä syytöksillä. Mutta laukku, paras Krag, on ja pysyy poissa."

"Oliko ketään muuta kuin nämä vaunussa?"

"Kyllä, siellä oli neljä naista, edellämainittu, korkean virkamiehen rouva, maalaajatar Clara M. ja tukkukauppias D:n rouva. Niinkuin ymmärrätte, eihän ketään näistä naisista voida epäillä — — —"

"Ei tietenkään", vastasi salapoliisi, "mutta on sellaista jota kutsutaan varkaustaudiksi."

"Me olemme ajatelleet sitä", vastasi polisipäällikkö, "mutta olemme jättäneet sen ajatuksen toistaiseksi, paras Krag, sillä nämä neljä naista jättivät vaunun samaan aikaan, samalla kun koettivat lohduttaa lähetystönsihteerin rouvaa, ja eikä kukaan heistä voinut silloin näkemättä ottaa hänen laukkuansa mukaansa. Mutta on eräs toinen seikka.

"Noo."

"Lähetystönsihteerin rouvalla oli kamarineito mukanaan vaunussa."

"Kas vaan! Kaikki tällaiset varkaushistoriat loppuvat useimmin siten, että yksi tai toinen kamarineitsyt lopuksi paljastetaan."

"Niin, niin", vastasi poliisipäällikkö kulkiessaan mietteissään pari kertaa lattian yli, "ja kuitenkin on mahdotonta epäillä kamarineitsyttä tällä kerralla, paras Krag, sillä hänelläkään ei ollut käsilaukkua kun hän jätti junan. Laukku oli nimittäin niin suuri, että sen olisi pitänyt näkyä, ei käynyt tukkiminen sitä taskuun, eikä voinut hänellä myöskään olla ketään apulaista, olemme tarkasti kuulustelleet näitä naisia, mutta he kaikki selittävät, että kamarineitsyeen on ollut mahdotonta viedä sitä ulos, ilman etteivät he olisi sitä nähneet."

"Mutta onhan täytynyt jonkun toisen ottaa laukku. Eihän se ole voinut itse kävellä ulos vaunusta. Millaiselta laukku näytti?"

"Se oli punasesta, venäläisestä nahasta tehty laukku hopeisine heloineen. Varkaus huomattiin, kuten jo sanoin, heti, ja on aivan mahdotonta, että joku on voinut päästä ulos vaunusta eli asemalta laukku kädessä. Varkaushan huomattiin ennen junan pysähtymistä. Miten selitätte te sen? Täydellinen arvoitus, eikö totta?"

"Toistaiseksi", vastasi Krag hymyillen, "mutta kun me kerran olemme yksimielisiä siitä mielenkiintoisesta kohdasta, ettei laukku ole itse voinut kävellä ulos vaunusta, niin tulemme me myöskin löytämään varkaan."

"Menkäämme nyt eteenpäin onnettomuusluettelossa."

ONNETTOMUUSLUETTELON JATKOA.

"Niin tulemme varkauteen numero kaksi", sanoi poliisipäällikkö, "ja se on tapahtunut täsmälleen samalla tavalla kuin edellinenkin. Eli oikeammin sanoen sama arvoituksellisuus on siinäkin."

"Mitä omituisinta."

"Kyllä, epäilemättä", vastasi poliisipäällikkö, "ja kun tämä uusi varkaus ilmaantui alkoi asia herättää huomiota. Tällä kerralla tapahtui se eräälle matkailijalle, joka menetti vähäisen matkalaukun, sisältäen kaksituhatta kruunua norjan rahassa, sitä paitse kokonaisen joukon arvokkaita esineitä, joten menetetty omaisuus on yli kolmetuhatta kruunua. Tämä laukku varastettiin kymmenennen päivän iltapäivällä, siis päivää jälkeen ensimäisestä varkaudesta, ja se tapahtui kuten sanottu aivan samoin kuin se.

"Matkailija oli asettanut laukun luotaan vaunun käytävään, heti ennenkuin juna pysähtyi itäradalla. Kun hän seuraavassa hetkessä aikoi koota omaisuutensa, olikin se jo kadonnut. Voitte kuvitella hänen hämmästyksensä. Hän nosti tietenkin heti hälinän.

"Sattui siten, että Brede oleskeli asemalla kun varkaus ilmoitettiin.

"Hän tarttui asiaan ja antoi määräyksen, ettei kukaan saanut poistua junasta eikä asemalta. Ovet suljettiin ja vahdit asetettiin kaikkialle.

"Harald Bredellä oli keskustelu matkailijan kanssa ja sai hän kuulla tältä, että laukku oli jokseenkin suuri, ruskeasta nahasta ja painoi se noin viisitoista kiloa.

"Sitten asettuivat Brede ja matkailija eräälle ahtaalle uloskäytävälle ja selittivät, että ainoastaan sen oven kautta saisivat matkustajat mennä ulos.

"Yksitellen matkustajat kulkivat ovesta ja Brede piti tarkasti silmällä olisiko kellään varastettua laukkua.

"Paras Krag, minun täytyy sanoa teille, että laukku oli ja pysyy poissa Koko asema tutkittiin, mutta kaikki tuloksetta. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut poistunut asemalta näkymättä ja laukkua ei voitu piilottaa. Sitä täytyi kantaa kädessä ja oli se sen lisäksi suuri taakka.

"Miten tahdotte selittää tämän? Minun järkeni vaikenee tällaisen mysterion edessä."

Kristianialaissalapoliisi vastasi vain:

"Edelleen."

"Niin", sanoi poliisipäällikkö, samalla kun toistamiseen katsoi papereitaan, "sitten tapahtui päivä tämän jälkeen varkaus Grand hotellin käytävässä. Antakaahan kun katson. Niin siellä varastettiin eräs käsilaukku, jossa säilytettiin timantteja noin kahdeksantoistatuhannen kruunun arvosta. Laukkua kantoi eräs nuori, rikas rouva ja se varastettiin silloin kun tämä hetkeksi pani sen pois luotaan.

"Samana päivänä, mutta kaksi tuntia myöhemmin on meillä uusi varkaus mannermaan junalla, päivä senjälkeen varkaus Continental hotellissa, samana päivänä varkaus jalokiviasiamiehen luona Viktoria hotellissa ja niin seuraa varkaus toisensa jälkeen."

"Ja pääasiallisemminko on varastettu matkailijoilta?"

"Niin, melkein yksinomaan nuorilta matkailijoilta. Voitte ymmärtää, että ennen kaikkea matkailijatoimistot ovat tulleet kovin levottomiksi uudistuvista varkauksista. Minulla oli ollut juuri silloin kuin tulitte puhelinkeskustelu suurimman matkailutoimistomme kanssa.

"Minulle sanottiin, että varkaudet alkavat herättää Norjalle vähimmin imarreltua huomiota ulkomailla ja että nyt täytyy niiden lakata, ellei haluta, että koko matkailuliikenne tuhoutuu.

"Kun tällä toimistolla, erinäisiin seikkoihin perustuen on se usko, että on toimimassa naisvaras, on se omaan laskuunsa ottanut palvelukseensa erään naissalapoliisin, joka seuraa junia. Hänen on kuitenkin onnistunut yhtä vähän kuin omien miestemmekin kohottaa tämän hirveän salaperäisyyden huntua."

"Naissalapoliisi" huomautti Krag, jonka usko naissalapoliisin apuun ei ollut erikoisemmin suuri, "mistä ovat he hänet saaneet?"

"Sitä en todellakaan tiedä. Hän on englantilainen. Pieni, soma ja tarmokas nainen. Hänen kerrotaan olevan paras naispuolinen revolverilla-ampuja koko Euroopassa."

"Soo — ja millä matkailijatoimistolla on kunnia pitää hänet palveluksessaan?" kysyi Krag ruveten samassa selailemaan puhelinluetteloa.

Poliisipäällikkö mainitsi toimiston nimen ja Krag soitti sinne puhelimella.

"Täytyyhän toki tuntea virkaveljensä", sanoi hän.

Kun hän sai puhelun matkailijatoimistoon esitti hän itsensä ja sanoi, että hänellä olisi suuri ilo tutustua pieneen naissalapoliisiin.

"Hän ei ole täällä tällä hetkellä", sai hän vastaukseksi.

"Todellako. Missä hän sitten oleskelee?"

"Rautatieasemalla, odotetaan mannermaanjunaa ja hän tahtoo olla paikalla siinä tapauksessa jos uusi varkaus ilmaantuisi."

"Mikä on hänen nimensä?"

"Miss Steward. Hän kuuluu Scotland Yardin naisosastoon."

"Olen kuullut hänen nimensä ennenkin", vastasi Krag, "mutta miksi on hän tänne tullut?"

"Hän on nyt oikeastaan virkalomalla, ja seurasi sen junan mukana, jossa tapahtui seitsemäs varkaus. Ja me otimme hänet palvelukseemme."

"Onko hän löytänyt mitään?"

"Ei vähintäkään."

Salapoliisi ilmoitti sitten, että hän itse on ottanut tiedustelujen johdon käsiinsä, johon toimisto vastasi jotenkin kopeasti, että siinä tapauksessahan voitaisiin edes toivoa varkaan kiinnisaamista.

"Mitä te tarkoitatte" kysyi? Krag.

"Me tarkoitamme, että se on täydellinen skandaali."

"Sitä minäkin."

"Ei käy päinsä, että varas toimii sillä tavalla joutumatta kiinni. Ulkomailla on norjalainen poliisi herättänyt kaikkea muuta kuin imartelevaa huomiota."

"Ja teidän pieni englantilainen naissalapoliisinne?" kysyi Krag.

"Niin, niin mutta hänhän on vain nainen. Ja sitäpaitse on hän valittanut ettei hänelle osoteta tarpeellista huomiota. Hän ei aseta Kristianialaista poliisia kovinkaan korkealle."

Tätä piti Krag jotenkin karkeana huomautuksena, mutta hän asetti sen hermostuneisuuden tiliin ja hän vastasi ainoastaan, että niinkauvan kuin ei pirteä nainen ole itse saanut minkäänlaista valaistusta asiaan ei hänellä ole myöskään oikeutta tuomita virkaveljiensä ponnistuksia, muuten olisi hän tavattoman iloinen tavatessaan hänet.

Krag istui puolisen tunnin ajan ja tutki jotenkin laajoja asiakirjoja. Kun hän oli tehnyt työnsä valmiiksi aikoi hän lähteä rautatieasemalle, mutta siitä hän estyi kuullessaan hirveätä hälinää eteisestä.

Heti sen jälkeen avattiin ovi ja hänen ystävänsä Harald Brede syöksyi sisään.

Lihava poliisimies käyttäytyi kovin eriskummallisesti.

Hän kuivasi hikeä otsaltaan ja vaipui kiukusta mölisten sohvalle, jossa hän istui sanomatta sanaakaan; hänet oli uskottavasti määrätty kovin vastenmieliseen tehtävään.

Mutta hän ei ollut yksinään.

Hänellä oli naisseuraa: Eräs pieni, sievä nainen puettuna kevyeen syystakkiin. Hänellä oli kauniit, tarmokkaat kasvot sekä vilkas ja iloinen käytös.

Asbjörn Krag arvasi heti kuka hän oli.

Hänen täytyi olla se kehuttu englantilainen naissalapoliisi.

Krag nousi ja tarjosi hänelle tuolin ja nainen kiitti kiehtovasti hymyillen.

"Mikä on hätänä" kysyi Krag ja ravisti ystäväänsä, joka yhä edelleen istui ja mörisi.

"Hätänäkö", huusi Brede, "ja mitä kai muuta olisi hätänä, kuin että se taasen on tapahtunut."

"Tapahtunut! Mitä sinä tarkoitat?"

"Varkaus tuhat tulimmaista!"

"Vai niin! Jälleenkö mannermaanjunalla?"

"Niin", vastasi Brede ja löi epätoivoissaan käsillään, "Se on jälleen tapahtunut mannermaanjunalla, ja tällä kerralla on varas tehnyt tähän saakka paraimman kepposensa."

"Paljonko?" kysyi Krag.

"Erään käsilaukun", vastasi Brede, "käsilaukun, jossa oli jalokiviä ja muita arvoesineitä kolmenkymmenentuhannen kruunun arvosta."

Poliisipäällikkö nousi ylös.

"Kahdestoista varkaus", sanoi hän, "tusina on täysi."

KAHDESTOISTA VARKAUS.

Ainoa joka säilytti tyyneytensä tästä huomiota herättävästä ilmoituksesta oli Asbjörn Krag. Jopa pikku neitikin näytti olevan syvästi järkytettynä tämän uuden, arvoituksellisen varkaan hävyttömyydestä ja menestyksestä.

Krag pyysi saada lähempiä erikoistietoja siitä mitä oli tapahtunut, ja Brede alkoi kertoa:

"Kuten hyvin voit ymmärtää olen minä nyt useita päiviä lepäämättä etsinyt varasta, mutta nyt olen todellakin taipuvainen uskomaan sitä mahdottomaksi.

"Sillä mannermaanjunalla, joka saapui Kristianiaan puolisen tuntia sitten, odotettiin useita vieraita matkailijoita, ja me otaksuimme siksi että varkaan täytyi kohdistaa erikoisen huomion juuri tähän junaan. Siten sattuikin olemaan asian laita, josta nyt saat kuulla.

"Miss Stevard, joka istuu tässä, meidän kelpo virkatoverimme, ehdotti edelläpuolenpäivää, että hän matkustaisi Mossiin ja sieltä seuraisi mannermaanjunaa Kristianiaan. Sitä suunnitelmaa pidin oivallisena. Sillä aikaa ottaisin minä aseman ja sen ympäristöt käsiini.

"Sanottu ja tehty.

"Neiti Steward matkusti ja minä odotin jännityksellä junan saapumista, sillä aavistin, että jotain tulisi tapahtumaan.

"Oli päätetty että neiti ottaisi lipun ensiluokkaan, sillä rikkaimmat matkailijathan, joita varkaat useimmin seuraavat, matkustavat juuri tässä luokassa.

"Olin asemalla jo tuntia aikaisemmin junan saapumista, ja voin vakuuttaa sinulle, paras Krag, että olin sijoittanut väkeni paraimmalla tavalla. Jokainen uloskäytävä oli miehitetty, kaikissa odotussaleissa ja ovissa seisoi poliiseja, niinikään pakaasitoimistossa. Itse kävelin paikasta toiseen pitäen silmällä niitä henkilöitä jotka tulivat asemalle.

"Muutamia minuutteja ennen junan tuloa huomasin erään nuoren, sirosti puetun keikarin, jonka käytös pani minut epäilemään. Ei kukaan läsnäolevista tuntenut häntä. Ei kukaan ollut nähnyt hänen tuloaan asemalle, mutta äkkiä seisoi hän asemasillalla, kädet taskuissa välinpitämättömänä ja onnellisesti tietämättömänä siitä huomiosta jonka hän herätti.

"Asetin muutaman miehen hänen läheisyyteensä vahtimaan häntä, ja sitten saapui juna.

"Senjälkeen tuli meidän pieni neitisemme, mennessään sanoen minulle:

"'Tällä kerralla ei ole mitään tapahtunut. Kaikilla matkustajilla on arvoesineensä tallella.'

"Tulin iloiseksi ettei mitään uutta varkautta ollut tapahtunut ja puhuin siitä kun kuului huomiota herättävä huuto toisen luokan odotussalista.

"Se oli eräs nainen, joka huusi.

"Minä riensin kiireellisesti sinne ja näin hyvinpuetun naisen, joka kulki edestakaisin odotussalin lattialla huutaen keskeymättä:

"Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni!

"Minä menin tietenkin heti hänen luoksensa ja selitin olevani poliisimies ja pyysin häneltä lähempää selvitystä.

"Ja mitä luulet sinä minun saaneen kuulla.

"Niin, että naiselta itse odotussalissa oli varastettu noin kolmekymmentätuhatta kruunua sisältänyt käsilipas.

"Hän oli rouva Bliken-Binderup, eräs tanskalainen aatelisnainen, joka täällä olisi ottanut osaa eräisiin juhlallisiin häihin, ja joka senvuoksi oli ottanut mukaansa kaikki jalokivensä. Hän kuletti niitä pienessä käsilaukussa.

"Asema sulettiin heti ja ei ketään matkustajaa laskettu ulos ennen tarkastusta.

"Virkaveljemme auttoi minua tarkastamalla naisten matkatavarat.

"Mutta käsilaukku oli ja pysyy poissa.

"Silloin tulin ajatelleeksi sitä sieväpukuista mieshenkilöä, jonka olin nähnyt asemasillalla, ja juoksin sentähden ulos katsoakseni oliko hän siellä vielä.

"Niin, siellä alhaalla seisoivat ne molemmat miehet jotka olivat saaneet toimekseen pitää häntä silmällä.

"'Missä hän on', kysyin minä miehiltä.

"Molemmat miehet katsoivat pelästyksissään ympärilleen ja heidän kasvonsa venyivät kovin pitkiksi.

"'Mutta hänhän oli täällä', sanoi ensimäinen.

"'Aivan oikein', vastasi toinen, 'siitä ei voi olla enempää kuin sekuntin ajan.'

"Mies oli kuitenkin poissa ja en ole häntä nähnyt sittemmin."

"Hänen tunnusmerkkinsä", kysyi Krag.

"Suuri, tumma, mustaviiksinen mies, aivan uudenaikaisesti puettu, silkkivuorisine päällystakkeineen. Lähemmän kuvauksen saat tästä."

Harald Brede heitti hänelle erään kirjekotelon, jota Krag kiireesti silmäili.

"Mutta", huomautti hän, "jos ne molemmat konstaapelit koko ajan pitivät häntä silmällä, niin onhan mahdotonta että hän olisi voinut tehdä varkauden."

"Ei tietenkään ei, mutta miksi hän niin äkkiä katosi? Olen jo sanonut sinulle ettei kukaan ollut nähnyt hänen tulevan sieltä, ja hän ei ole todennäköisesti kulkenut jonkun vahtipaikkani ohi."

"Tunnustan että tämä on mystillistä. Mitä ajattelette te neitiseni?" kysyi hän, kääntyen englantilaisen naissalapoliisin puoleen.

"Luonnollisesti on tämä salaperäistä", sanoi tämä merkillinen nuori nainen, "mutta tulette näkemään vielä salaperäisempää kun kuulette miten varkaus tapahtui?"

"Olen pelkkänä korvana", vastasi salapoliisi.

"Niin", selitti naissalapoliisi, "rouva Bliken muistaa varmaan, että hänellä oli laukku kädessään jättäessään rautatievaunun. Kun hän varsin hyvin tiesi, miten kallisarvoinen laukun sisällys oli, kantoi hän sitä itse odotussalin lävitse, siellä hän hetkiseksi pani sen luotaan pöydälle napittaakseen käsineensä.

"Äkkiä katosi laukku. Ei ketään ollut läheisyydessä, joka olisi voinut varastaa sitä. Laukkua ei löytynyt koko salista. Rouva vakuutti sen kirjaimellisesti puhuen uponneen sisään. Silloin hän hämmästyneenä ja pelästyksissään kulki lattialla edestakaisin käsiään väännellen ja huusi:

"'Ottakaa varas kiinni! Ottakaa varas kiinni!'"

"Onko tässä kaikki?" kysyi Krag.

"Kyllä", vastasi nuori nainen, hiukan loukkaantuneesi, "arveletteko itse siinä olevan tarpeeksi?"

Poliisipäällikkö kulki epätoivoisena lattialla.

Hän oli päässään laskenut kuinka suuriarvoiset kaksitoista varkautta olivat, ja sai hän seitsemän- ja kahdeksankymmentuhannen välillä olevan summan.

Krag säilytti salaperäisen miehen tuntomerkit, ja pyysi hän naissalapoliisia tulemaan myöhemmin poliisiasemalle, jos mahdollisesti olisi jotain uutta, — joka oli eräs menettelytapa antaa tunnustus siitä, että nainen oli liiallinen — jonka jälkeen Krag kutsui kokoon koko käytettävissä olleen poliisivoiman.

Viisi kappaletta tuli heti, loput olivat toimissaan. Heille nyt Krag esitti mielipiteensä asiasta.

"Olen kuullut ainoastaan puhuttavan varkauksista", sanoi hän, "ja enkä ole ollut läsnä ainoassakaan tapauksessa kun varkaudet ovat tapahtuneet, mutta kuitenkin voimme suurella varmuudella päättää, että toimimassa on kansainvälinen hotelli- ja taskuvaras. Ja toimiikin se aivan uudella hämmästyttävällä tavalla. Minulla on rikoskirjallisuuskokoelmassani enemmän kuin kaksituhatta erilaista kertomusta rautatievarkauksista, ja joista useita kehutaan käytännössä erittäin tehokkaiksi. Mutta minun täytyy tunnustaa etten voi verrata jotain näistä niiden varkauksien rinnalle joita täällä on tapahtunut.

"On sitäpaitse aivan varmaa, että varas, uskon vieläkin, että niitä on vain yksi, on keksinyt uuden ja hienon tempun.

"Hän voi saada katoamaan kahdeksantoista kilon painoisen laukun. Nainen asettaa käsilaukkunsa hetkeksi luotaan napittaaksensa käsineensä, ja yks kaks on laukku kadonnut.

"Ensimäiseksi siis voimme päättää, että varas on kansainvälinen. Sen jälkeen, että hän on erittäin perinpohjainen. Sitten, että hän on keksinyt uuden varastamistempun, jota ei ennen ole käytetty, sillä muussa tapauksessa me olisimme siitä jo selviytyneet.

"Tämä temppu on varmaankin yhtä yksinkertainen kuin nerokaskin, ja kun me sen vihdoinkin löydämme nauramme me itseksemme ettei mieleemme pälkähtänyt tämä naurettavan yksinkertainen selitys.

"Siis, paraat virkaveljet, me olemme täällä tekemisissä varkaan kanssa jolla on erikoisalanaan varastaa käsilaukkuja ja muita pieniä laukkuja rautatieasemilta ja hotelleista.

"Olen juuri nähnyt luettelon varastetuista esineistä ja olen huomannut ettei varas missään tilaisuudessa ole tehnyt yritystäkään varastaa muita kuin käsilaukkuja ja kohtalaisen suuria matkalaukkuja.

"Ei koskaan yksinkertaisia taskuvarkauksia, ei yrityksiä varastaa koko pakaasia, joka kuitenkin on niin tavallista suurkaupunkien liikenteessä.

"Tämän tosiasian ei tarvitse ainoastaan merkitä sitä, että varas tahtoo käsilaukkuja sentähden, että hän siellä arvelee olevan sitä mitä hän voi käyttää.

"Se voi myöskin merkitä sitä, ettei hänen varastemppuaan voidakaan käyttää kaikkiin esineisiin nähden, vaan ainoastaan sellaisiin laukkuihin — joihinkin suurempiin se ei varmaankaan onnistuisi.

"Voi vallan hyvin tapahtua, että meillä on eräs johtolanka esillä selitykseen.

"Niin muodoin emme saa unhottaa, että olemme tekemisissä ihmisen kanssa, joka voi varastaa itselleen käsilaukun ja säännöllisesti voi saada sen näkymättömäksi, voi saada sen katoamaan, huolimatta omistajan seisomisesta sen vierellä.

"Ja ei siinä kyllin. Hän voi vielä mennä läpi suljettujen ovienkin laukku kädessä — eikä ole ketään joka huomaasi laukkua.

"On kuin olisimme tällä kerralla tekemisissä jonkun ensiluokkaisen velhon kanssa, ja minä iloitsen saadessani olla peitsisillä tuon salaperäisen varkaan kanssa. Toistaiseksi saamme etsiä löytääksemme sen salaperäisen tuntemattoman, johon sinä, paras Brede kiinnyit siellä asemalla.

"Etsikäämme kaikki hotellit, ruokalat ja matkailijakodit. Olkoonpa hän kaupungissa, olkoonpa hän vieraskin, ei hän voi sittekään paeta näyttäymättä jossakin näissä paikoissa."

Heti sen jälkeen ryhtyivät salapoliisit töihinsä. He jakoivat kaupungin kuuteen piiriin. Jokainen salapoliisi otti yhden piirin ja siten alkoi hotellien etsintä. Tällä välin oli poliisipäälliköllä ja Kragilla vielä pieni keskustelu keskenään.

Salapoliisipäällikkö kysyi mihin toimenpiteisiin salapoliisi ryhtyisi.

"Ainoa oikea keino pääsiakseni tunkeutumaan mysterioihin on, että annan itseltäni varastaa."

"Millä tavalla te sen saavutatte?"

"Niin kuin jo hetki sitten sanoin sopii tämä puku minulle oivallisesti valepuvuksi. En voi saada parempaa. Kun varustaudun vielä englantilaisilla poskiparroilla ja piipulla, niin ei kukaan voi eroittaa minua englantilaisesta matkailijasta."

"Aivan oikein, tehän olettekin mestari valmistamaan valepukuja."

"Sitten varustaudun eräällä pienellä keltaisella matkalaukulla, joka on minulla kotonani, ja kun tämä laukku, joka muuten on kaikkein hienointa nahkaa, näyttää kovin arvokkaalta, tulee luultavasti salaperäinen varas kunnioittamaan minua huomiollaan."

"Erinomainen hanke", sanoi poliisipäällikkö. "Missä aijotte nousta mannermaanjunaan?"

"Fredrikshaldissa eli mahdollisesti jo Kornsjössä. Menen siksi ajaksi rautatieasemalle noutamaan vanhat matkapaperini. Täytyy olla puettuna valepukuun pienempiäkin yksityiskohtia myöten. Otaksun, että ensimäinen luokka olisi paras, eikö totta?"

"Kyllä", vastasi poliisipäällikkö, "englantilaisena lordina ja ylähuoneen jäsenenä ehdottomasti ette voi käyttää muuta kuin ensimäistä luokkaa. Mutta ettekö tarvitse apua mihinkään?"

"Ei kiitos, toistaiseksi ei. Mutta tulen kyllä puhumiaan suuni puhtaaksi?"

"Mitä luulette olevan hyötyä itsellenne pienestä neidistämme?" kysyi lopuksi poliisipäällikkö.

"Mistä pienestä, herra poliisipäällikkö?"

"Naissalapoliisista."

"Ei mitään." vastasi Asbjörn Krag.

MANNERMAANJUNALLA.

Neljänneksen sen jälkeen oli tunnettu salapoliisi kotonaan, missä hän syödessään muiden muassa varustautui edellä mainituilla poskiparroilla, ja hyvällä piipulla.

Puhelimitse oli hänellä uusi puhelu matkailutoimiston kanssa, jossa arveltiin tilanteen viimeisen varkauden jälkeen olevan kerrassaan sietämättömän.

Joko nyt täytyi ottaa varas kiinni eli muuten koko jälkikesän matkailuliikkeen kuivua sikseen.

Miss Steward huomautti tällä välin, että se kokonaisuudessaan näyttäisi vähemmän toivottomalta, kun vaan saataisiin läheinen yhteistyö Kristianian salapoliisiosaston ja toimiston palvelukseen sitoutuneen poliisiavun, nimittäin hänen itsensä, naissalapoliisi Miss Stewardin välille.

Miss Steward oli aikonut jättää työnsä myötätunnon puutteessa, ja oli juuri ehdottanut, että toimisto sähköttäisi Lontooseen Sherlock Holmesin tunnettuun yksityissalapoliisitoimistoon.

Mutta toimisto ei tahtonut ottaa niin huomiota herättävää askelta edeltäkäsin pyytämättä neuvoa Asbjörn Kragilta.

Krag vastasi lyhyesti ja selvästi, että he saivat tehdä mitä vaan halusivat. Hän itse oli ottanut asian käsiinsä ja toimisto voisi kernaasti ottaa palvelukseensa kuinka monta nais- ja miessalapoliisia tahansa kunhan nämä vaan eivät menneet hänen tiellensä. Mutta jos he sen tekevät, silloin ei hän vetäytyisi heittämättä heidät ulos missä hän vaan heidät kohtaisi.

Ollakseen varma siinä näkökohdassa, kysyi hän toimistolta, mitä he nyt tekisivät sillä oivallisella neidillä, joka kutsuu itseään salapoliisiksi.

"Niin", vastasivat he, "hän on itse ehdottanut matkustaa Fredriksstadiin noustakseen siellä saapuvaan mannermaanjunaan, ylhäisenä ulkomaalaisena kreivittärenä eli sen tapaisena ja usuttaa varasta varastamaan häneltä."

Krag kirosi hiljaa puhelimessa, jonka jälkeen hän keskeytti puhelun toivoen neidille menestystä. Hän ei tahtonut valaista matkailutoimistoa sillä tiedolla, että hän itse aikoi käyttää samaa hanketta.

Välttääkseen englantilaisen naisen sekaantumista oli hän pakoitettu pukeutumaan aivan uuteen valepukuun. Hän oli nähnyt hänet juuri salapoliisin konttorissa siinä puvussa, joka hänellä nyt oli ja eihän käynyt päinsä astua mannermaanjunaan tässä puvussa.

Ensimäinen länteen menevä juna lähti tunnin kuluttua, joten Kragilla oli vielä aikaa ryhtyä sopiviin järjestelyihin ja eipä hän unhoittanut pistää pientä hopealla koristettua revolveria taskuunsa.

Heti ennen junan lähtöä osti hän kaikki iltalehdet. Tietenkin oli paroonitar Blikenin käsilaukun varkaus päivän uutinen, ja loistikin se lehdissä suurella päällekirjoituksella. Lehdet olivat jo ristineet varkaan ja kutsuivat he sitä "Matkailijain kauhuksi."

Krag meni länsirataa Hosteniin, otti sieltä lautan salmen yli ja tuli Mossiin ja meni sieltä laivalla Fredrikshaldiin, josta meni senjälkeen höyryveturilla Kornsjöhön ja astui pois eräällä pienellä raja-asemalla, täsmälleen puoli tuntia ennen mannermaanjunan tuloa.

Ja kun sitten mannermaanjuna saapui asettui hän ensiluokan vaunuun, englantilaisen gentlemannin suuriruutuisissa polvihousuissa ja piippu suussa. Jos joku olisi nähnyt hänet pari minuuttia myöhemmin, ei hän olisi voinut arvella muuta, kuin että hän oli koko ajan istunut vaunussa.

Hänellä oli vieressä pieni, hieno, vaaleanruskea matkalaukku, runsaine heloineen loistaen matkustajien silmiin.

Varkaan täytyi nähdä tämä laukku. Ja hänen täytyi saada siitä se vaikutus, että se sisälsi jotain arvokasta, sillä laukku näytti niin lujalta ja hienolta ja sen omistaja englantilainen — käyttäytyi sen kanssa niin tavattoman varovaisesti.

Mannermaanjunalla kulki sinä päivänä eräs hieno matkailijaseurue. Melkein kaikki ensiluokan vaunut olivat täynnä. Krag tarkasteli erästä miljonäärinperhettä joka aivan varmasti olisi ollut oivallinen makupala kenelle varkaalle hyvänsä. Heidän ympärillään oli joukko hyvältä tuoksuvia venäläisestä nahasta tehtyjä laukkuja ja kilpikonnan nahkaisia matkalaukkuja. Krag oli melkein peloissaan ettei hän vaan katoaisi varkaan näkyvistä.

Sitäpaitse oli siellä kaksi ranskalaista naista ja pari saksalaista ja eräs tanskalainen tukkukauppias.

Kristianialaissalapoliisi käytti osan matkaansa tutkien kanssamatkustajiaan.

Kun juna pysähtyi Fredriksstadiin seisoi hän välinpitämättömänä vaunun akkunassa ja katseli piippuaan.

Eräs nuori, vaaleahiuksinen nainen astui vaunuun ja otti paikan siellä.

Tämä nainen näytti olevan varakas; hänellä oli kallisarvoinen puku.

Hän kuletti mukanaan ainoastaan pientä laukkua, jonka hän asetti vierellä olevalle sohvalle.

Tämän laukun täytyi sisältää arvokkaita esineitä, sillä hän oli koko ajan tarkkana ettei se vaan katoaisi näkyvistä.

Asbjörn Krag hymyili.

Hän oli jälleen heti tuntenut valepukuisen naisen.

Sitävastoin nainen ei tuntenut salapoliisia.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä poliisimies matkusti aivan samassa tarkoituksessa kuin hänkin.

Ja nyt matkustivat siis he molemmat, mies- ja naissalapoliisi Kristianiaan.

Ja molemmat toivoivat tulevansa varastetuksi.

KOLMASTOISTA VARKAUS — PAHIN NIISTÄ KAIKISTA.

Mannermaanjuna lähestyi Kristianiaa. Kulettiin ohi Ljansbron ja matkustajat rupesivat kokoomaan matkatavaroitaan.

Krag katseli puoleksi uteliaasti nuorta naista, jonka painava lausunto Kristianian poliisista tavallansa oli vaikuttanut häneen.

Hän teki hiljaisuudessa havaintoja naisen käytöksestä ja matkapuvusta.

Hänen täytyi tunnustaa että naisen valepuku oli kerrassaan erinomainen; olihan siellä täällä kyllä pieniä erehdyksiäkin, mutta kokonaisuudessaan siitä täytyi sanoa, että oli aivan oikein valmistettu.

Että Krag oli hänet jälleen tuntenut riippui hänen erinomaisen tarkasta katseestaan, mutta tämä ei selvästikään tuntenut häntä.

Nyt riensi juna kohti itäradan asemahallia. Asbjörn Krag oli kovin innostunut saadakseen nähdä, näyttäytyisikö se salaperäinen tuntematon ja ketä varas tällä kerralla kunnioittaisi huomiollaan.

Krag oli ehdottomasti varma että hän oli näytellyt osansa paraiten. Ei kukaan voisi uskoa muuta kuin että Krag oli englantilainen, englantilainen jolla oli jotain arvokasta käsilaukussaan — niin varovana oli hän laukustaan.

Kun juna seisahtui alkoi hotellipalvelijoita virrata vaunuihin.

Sekä englantilainen neiti, että salapoliisi eivät välittäneet heidän avustaan, vaan itse kantoivat laukkujaan, osottaakseen niiden olevan niin arvokkaita, että he itse tahtoivat olla kosketuksissa niiden kanssa.

Kun Krag tuli ulos vaunusta loi hän silmäyksen asemasillalle.

Missä oli hän nähnyt tuon henkilön ennen? Piirteet tuntuivat hänestä niin tutuilta.

Nyt ymmärsi hän kuka se oli. Se oli se salaperäinen tuntematon, joka päivää ennen oli kadonnut niin arvoituksellisella tavalla.

Ja aivan oikein. Nyt näki hän myös useiden salapoliisien sukeltautuvan mustapukuisen läheisyyteen, ennen muita Harald Brede, joka kiireesti silmäsi Kragiin, tämän astellessa asemasillalla.

Krag oli varsin selvillä, ettei salaperäinen varas tahtonut esiintyä tässä tilaisuudessa. Tuntui myöskin kovin naurettavalta, jos joku normaali ihminen todella nyt uskaltaisi ryhtyä varkausyritykseen.

Asemasilta vähitellen täyttyi kansasta.

Niiden matkustajien mukana, jotka viimeiseksi astuivat asemasillalta odotussaliin olivat Krag ja englantilainen neiti.

Neiti vaihtoi muutamia sanoja Breden kanssa ja kuiskasi ylpeästi, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa:

"Siinä nyt näette, hyvät norjalaiset herrat, että kun minä olen mukana pysyy kunniallinen varas kauniisti poissa."

Krag ajatteli kuitenkin antavansa varkaan saada saaliinsa. Hän pani sentähden laukkunsa luotaan ja sytytti piippunsa.

Sen jälkeen pidätti hän Breden, joka samassa meni ja kysyi tältä englanniksi:

"Missä on pakaasitoimisto?"

Brede, joka heti tunsi Kragin vastasi ajattelematta — myöskin englanniksi:

"Sitä en todellakaan tiedä. Sitä voitte kysyä joltain asematoimihenkilöltä."

"Hyvä, mutta täällähän ei ole ketään toimihenkilöä?"

"Ettekö voi antaa hotellinne ottaa pakaasianne hoiviinsa?"

"Hyvä, mutta täällä ei ole myöskään hotellinpalvelijaa."

"Kyllä. Asemasilta vilisee sellaisia täynnä. Katsokaahan tuolla juoksevat he kultanauhat lakkien ympärillä."

Nyt seisoivat molemmat miehet toistensa lähellä, ja Krag alensi äänensä.

"Ei mitään uutta", kysyi hän.

"Ei."

"Pidätkö silmällä tuota salaperäistä vierasta? Näin hänet tuolla asemasillalla."

"Olen asettanut kaksi parasta miestämme vartioimaan häntä. Tällä kerralla hän ei pakene meiltä."

Krag tirkisteli odotussalin ikkunasta asemasillalle, ikään kuin hotellipalvelijaa.

"Tuolla näen hänet", sanoi Krag.

"Niin, hän kulkee edestakaisin asemasillalla. Herra tietäköön mitä hän odottaa."

"Hän odottaa kai soveliasta tilaisuutta toimittaakseen varkauden."

"Noo, keneltä sitten hän varastaisi? Nythän ovat melkein kaikki matkustajat jo menneet."

"Hänhän voisi varastaa esimerkiksi minulta", vastasi Krag hymyillen ja viittasi ales käsilaukkuunsa, joka oli lattialla hänen vieressään. "Ei siltä englantilaiselta neidiltä, joka tuolla kaukaa liikkuu niin hermostuneesti", lisäsi hän ja nyökkäsi neitiä kohden, joka selvästi oli onneton ettei kukaan edes koettanut varastaa hänen käsilaukkuansa.

Kragin mainitessa neidin nimen, virnisteli Brede.

"O, hän", sanoi Brede pilkallisesti, "Hän luulee, että juna hänen avullansa tällä kerralla on pelastunut! mystillisen varkaan kynsistä."

"Hän on koko ajan lukenut englantilaista romaania", sanoi Krag, "ja on muuten ollut kovin onneton kun ei kukaan ole koettanut varastaa häneltä."

Sillä aikaa kun ne molemmat salapoliisit seisoivat ja puhuivat täten ja "englantilainen" Krag monilla huomatuilla eleillä koetti tekeytyä "norjalaisen" Breden ymmärrettäväksi pitivät he tarkkaa tähystystä asemasillalle, missä salaperäinen tuntematon vielä kulki edestakaisin.

"Voitko nähdä tuota miestä, joka nyt siirtyy asemasillalta keskustaan?" kysyi Brede.

"Ymmärrän, että se on eräs miehiämme. Eikö se ole Järven?"

"Kyllä, se on Järven."

"Aivan erinomaisessa valepuvussa", mutisi Krag tunnustuksella, "siitä miehestä kostuu. Ja se hieno herra, joka nyt menee suoraan eteenpäin yli asemasillan hän kai kuuluu myös meikäläisiin?"

"Kyllä se on Nordahl."

"Aivan oikein, nyt tunnen hänet jälleen. Mutta voitko sinä ymmärtää mitä tuolla salaperäisellä tuntemattomalla on tekemistä niin kauvan junan saapumisen jälkeen? Alan uskoa, että jotain tulee tapahtumaan myös tänään."

Harald Brede pudisti päätään miettiväisestä.

"Sitä en toivoisi", sanoi hän. "Silloin saamme jälleen kaikki lehdet niskaamme."

Salaperäinen vieras asemasillalla oli äkkiä pysähtynyt, ja ne molemmat salapoliisit, jotka seurasivat häntä saivat heti kiireellisesti tehtävää, toinen katsoa pilettikirjaansa, toinen asettamalla kellonsa aseman kellon mukaan.

"Nyt katsoo hän ahmivasti Järveniin", sanoi Krag.

"Kas nyt menee hän suoraan Järvenin luo. Mitä tapahtuu? Hänhän pui nyrkkiä."

Tuntematon oli kiireellisesti astunut Järvenin eteen, Pitänyt nyrkkiinpuristettua kättänsä salapoliisin kasvojen edessä ja huusi tavattoman kovasti ja raivostuneella äänellä:

"Miksikä seuraatte minua? Mikä pöhkö te olette. Tahdotteko saada reilun selkäsaunan?"

Kaikki ympärillä olijat kuulivat tämän puhelun ja paljon ihmisiä riensi sinne juoksujalassa.

Asbjörn Krag olisi mennyt asemasillalle ja aikoi ottaa sentähden käsilaukkunsa.

Mutta tässä hetkessä oli todellakin, kuin hänen verensä olisi jähmettynyt.

Ensimäisen kerran moneen vuoteen tunsi hän itsensä todellakin hämmästyneeksi.

Käsilaukku oli poissa.

Kolmastoista varkaus oli tapahtunut ja varastettu ei ollut kukaan muu kuin salapoliisiosaston ensimäinen mies Asbjörn Krag.

SALAPERÄINEN TUNTEMATON.

Kragilla oli niin paljon huumoria, että hän sillä hetkellä käsitti koomillisen tilanteen.

Mutta samanaikaisesti oli hänellä niin paljon itsehillitsemiskykyä, ettei huutanut varkaudesta.

Tietenkään ei laukussa ollut mitään arvokasta, mutta sittenkin, olihan se kauhea skandaali poliisimiehelle, jolla on tehtävänä vainuta varasta, ja johon kaikki luottavat, joutua itse nokkelan varkaan uhriksi.

Mutta kun Krag oikein asettautui tilanteeseen osottautui hän myöskin olevansa sen herra.

Hän ei ollut milläänkään, niin, jopa Bredekin joka seisoi häntä likinnä, ei voinut huomata hänestä, että mitään olisi tapahtunutkaan.

Hän oli erittäin tarkkana, ettei englantilainen naissalapolisi, joka oli matkailutoimiston palveluksessa huomaisi mitään.

Nainen käyskenteli vieläkin odotussalissa arvokas laukku kädessä, kuitenkaan onnistumatta saada sitä varastettavaksi.

Ennen kuin Krag jälleen käänsi huomionsa kohtaukseen asemasillalla, katsoi hän ympärilleen odotussalissa.

Salapoliisi varmasti muisti, että sitten kun hän viimeiseksi oli nähnyt laukun vieressään, ei kukaan ollut jättänyt odotussalia tavallisten ovien kautta.

Siis täytyi olla eräs toinen salaovi, josta varas oli päässyt ulos eli myös jonkun niistä henkilöistä, jotka nyt oleskelivat odotussalissa täytyi olla varas.

Odotussalissa oli viisi henkilöä. Harald Brede ja naissalapoliisi katosivat asemasillalle auttaakseen nuorta Järveniä. Ne kolme, jotka olivat jälellä, oli eräs asemamies, eräs lihavahko rouva, joka odotti paikallisjunaa, ja myymäläpöydän takana oleva nainen.

Krag loi katseensa pöydän taakse, mutta tietenkään ei siellä ollut mitään laukkua.

Lihavahko rouva ei varas voinut olla, eikä myöskään asemamies.

Mutta varmuuden vuoksi odotti Krag erästä valepukuista salapoliisia, ja kun tämä sitten tuli hänen luokseen, sanoi Krag hänelle, ettei ketään muutamien asianhaarojen tähden saanut päästää odotussalista.

Sitten meni hän asemasillalle.

Siellä oli meteli täydessä käynnissä ja paheni se ilmi tappeluksi tuntemattoman herran ja nuoren salapoliisi Järvenin välillä.

Tietenkin olisi kohtaus loppunut heti, jos Järven olisi paljastanut itsensä, mutta sitäpä hän ei tehnytkään.

Herra raivostui yhä enemmän, ja enemmän, ja kun Krag astui asemasillalle kuuli hän miehen sanovan:

"Olette vastenmielinen ihminen, te olette urkkija. En tiedä kuka olette, enkä tahdo ensinkään tuntea teitä."

"Erehdytte", vastasi Järven rauhallisesti. Mutta toinen pui nyrkkiä hänen kasvojaan kohden ja huusi:

"Jos uskallatte seurata minua askeleenkin verran, niin kepitän teidät paikalla."

Veri leimusi nuoren Järvenin kasvoilla ja hän vastasi:

"En ole ensinkään seurannut teitä, ja mitä kepittämiseen tulee, niin…"

Järven veti kätensä takintaskusta ja valmistautui toisen hyökkäykseen.

"Ettekö ole seurannut minua?" huusi tuntematon mies raivoissaan, "olen kulkenut tässä edestakaisin kymmenen minuutin ajan, ja koko ajan olette seuranneet minua."

"Se on ainoastaan satunnaisuus."

"Ei se ole satunnaisuutta, se on tahallista. Ja teitä tullaan rankaisemaan tavalla, jolla brittiläinen kansalainen kelpaa rankaisemaan."

Harald Brede oli aivan onneton tästä näytelmästä, johon kerääntyi yhä useampia uteliaita ihmisiä. Hän ryhtyi sovitteluihin, mutta ei onnistunut.

Tuntematon, joka siis paljastautui olevansa brittiläinen, tahtoi ehdottomasti tapella. Ja ei Brede eikä Järven tahtoneet lopettaa tätä piinaavaa tilaisuutta ainoalla tehokkaalla tavalla, joka oli heille tarjolla — paljastautua olevansa poliisimiehiä.

Mitä Kragiin tulee, niin oleskeli hän takapuolella ja katseli mellakkaa.

Krag, joka oli suuri ihmistuntija, ei tahtonut pettää itseään väärällä, liian kiirehtivän valittavalla äänensävyllä joka esiintyi brittiläisen äänessä.

Hän ajatteli siten, että jos brittiläisellä oli osa tässä salaperäisessä varkaudessa ja jos mies oli niin viisas, kuin hänen täytyi ollakin, saadakseen satumaisen rohkean varkauden onnistumaan, niin eikö hän voisi esiintyä toisin kuin mitä hän nyt teki.

Krag muisti sitäpaitse, että samassa hetkessä jolloin hänen matkalaukkunsa katosi odotussalissa, alkoi brittiläinen melunsa asemasillalla.

Voitaisiinhan ajatella, että oli olemassa jonkinlainen yhteys näiden molempien tapausten välillä.

Oliko nyt brittiläinen toimeenpannut tämän mellakan määrätyssä hetkessä, johdattaakseen pois huomion odotussalissa tapahtuneesta varkaudesta.

Ja sitäpaitsi — jos mies epäili, että häntä oli vartioitu, niin eikö hän voinut löytää parempaa keinoa, saadakseen selville olivatko seuraajat poliisimiehiä, kuin panna toimeen kerrassaan pienen tappelun.

Nyt seisoivat molemmat tappelupukarit toistensa edessä. Järven rauhallisena ja maltillisena, toinen raivoisana ja viittoillen.

Silmättyään sivuilleen huomasi hän kuka se hieno matkapukuinen piippuineen oli. Ja Krag ei tehnyt yritystäkään salatakseen yhtäpitäväisyyttään nuorelle salapoliisille.

Krag antoi hänelle merkin, jota eivät kutkaan muut kuin hän huomanneet. Ja tämän merkin ymmärsi Järven, sillä nyt hän äkkiä teki alotteen.

Hän tiesi mitä Krag tahtoi.

Ennen pitkää tuli ihmisiä juoksujalassa katsomaan tätä tavatonta kohtausta asemasillalla, jonka kaksi gentlemannia suorittivat.

Järven pui nyrkkiään ja sanoi:

"En siedä enempää näitä loukkauksia. Jos sanotte ainoankin vastenmielisen sanan, niin lyön teitä paikalla."

Krag, joka katseli brittiläistä näki, että hämmästyksen varjo peitti tämän kasvot.

Hän ei selvästikään ollut odottanut tätä äkkinäistä käännettä, mutta hänenhän joka tapauksessa täytyi jatkaa siitä mihin oli lopettanut, ja alkoi nyt karjumaan:

"Kurja vakooja!"

Silmänräpäyksessä iski Järven nyrkkinsä brittiläisen kasvoihin eikä tämä viivytellyt vastata tähän kovakouraiseen kysymykseen.

Sitten seurasi iskuja toisensa jälkeen, ja tapa jolla molemmat taistelijat käyttivät nyrkkejään, osotti, ettei kumpikaan ollut kokematon jalossa nyrkkeilytaidossa.

Mutta nyt juoksi aseman palvelijoita esiin ja huudettiin poliisia.

Pari virkapukuista konstaapelia näyttäytyi ovessa.

Brede tuli sillä aikaa Kragin sivulle ja sai aiheen kysyä:

"Mitä teemme?"

"Vangitkaa heidät molemmat", vastasi salapoliisi.

Konstaapelit tarttuivat nyt Järveniin, joka, ollen ymmärtänyt toivottavan, että hän jatkuvasti näyttelisi osaansa, teki nyt ankaraa vastarintaa.

Mutta vielä ankarampaa vastarintaa teki tuntematon. Hän selitti olevansa Britannian kansalainen, ja vaati saada puhua maansa konsulin kanssa.

Mutta konstaapelit sanoivat, että toistaiseksi täytyi hänen tyytyä tullessaan vangituksi suuttumusta herättävästä menettelystä. Ja jos hän toivoi joutuvansa tuomarin eteen metelin ja uteliaiden katseiden seuraamana, tarvitsisi hänen vain jatkaa vastarintaansa.

Siiloin tuli brittiläinen kerrassaan totiseksi.

"Näettehän, etten ole juovuksissa", sanoi hän, "Tämä herra on loukannut minua."

Mutta Järven selitti, että häntä oli loukannut ensin brittiläinen ja pyysi saada hänet kuulusteltavaksi ja rangaistavaksi.

Nyt osottautui miten rauhallinen brittiläinen todellisuudessa oli.

Hän koetti taivuttaa poliisikonstaapeleja jättämään vangitsemisen, ja selitti, että hän myöhemmin ilmoittautuisi itse poliisiasemalle ja antaisi selityksen.

Mutta konstaapelit, jotka tällä välin olivat saaneet viittauksen Bredeltä, eivät tahtoneet kuulla sitä sillä korvalla, vaan työnsivät molemmat juonittelijat uloskäytävään.

Järven kiisti koko ajan kovin innostuneesti vangitsemista vastaan ja brittiläinen tarjosi takausta.

Antaakseen ehdotukselleen enemmän mahtia, heilutteli hän tuhannen kruunun seteliä.

Mutta ei mikään näistä liikuttanut poliisia ja silloin katsoi brittiläinen viisaimmaksi alistua kohtaloonsa.

Hän pyysi ainoastaan, että hänelle brittiläisen majesteetin alamaisena suostuttaisiin antamaan vaunut.

Tähän suostuivat poliisit mielellään. Tällä tavalla pääsivät he epämieluisesta kulettamisesta läpi katujen, ja niin soitettiin vaunut paikalle.

Heti sen jälkeen istuivat Järven ja brittiläinen täysin rauhallisina vaunuissa, mutta englantilainen näytti kaikelta muulta kuin iloiselta.

Aseman ulkopuolella huusi Brede toisen ajurin, johon hän ja naissalapoliisi astuivat.

Krag lähestyi myöskin ja kysyi olisiko Bredellä mitään vastaan jos hänkin ottaisi paikan vaunuissa.

Ei, siihen ei ollut Bredellä vähintäkään vastaan.

Kragin esittäessä pyyntöään kohautti neiti ihmeissään kauniita, pieniä kulmakarvojaan; hän oli samassa tuntenut salapoliisin.

Krag hymyili.

"Meillä on ollut matkaseura useita tunteja", sanoi hän, "tunsin teidät astuessanne junaan Frediksstadissa."

"Arvelin kyllä teissä olevan jotain tuttua", sanoi nainen, "mutta en voinut saada selville missä olin nähnyt teidät ennen. Ettekö huomanneet, miten minä useita kertoja salavihkaa silmäsin teihin?"

"Kyllä."

Äkkiä räjähti nainen hilpeään nauruun.

"Mitä nauratte?" kysyi Krag.

"Mutta onhan suuremmoista", sanoi hän, "lyönpä vetoa, että olemme olleet samalla asialla."

"Niin siltä se lopultakin näyttää. Matkustin antaakseni varastaa itseltäni."

"Ja samaa tein minäkin. Mutta minulle se ei ole onnistunut. Mutta miten on teidän laitanne? Eihän teillä ole pakaasiakaan."

"Sitä huonommin", vastasi Krag valheellisesti — hän voi olla myös valheellinen, kun oli totuus salattava — "sitä pahemmin ei ole varas käynyt myös minunkaan luonani. Ja mitä tulee pakaasiin, niin olen pitänyt huolen siitä, että saan sen kotiini hotellipalvelijan kantamana. Se oli muuten vain eräs käsilaukku."

Nyt nauroi nainen taasen.

"Ja huomasin sen", sanoi nainen, "ja olin melkein kateellinen siitä, sillä laukku näytti vielä houkuttelevammalta kuin minun."

"Hankkeemme ovat siis perinpohjaisesti epäonnistuneet. Melkeinpä voitaisiin uskoa varkaan pelänneen vaaraa!"

"Mahdollisesti", vastasi Krag.

Hyvällä syyllä ei hän tahtonut pitemmälle jatkaa puhumistaan käsilaukusta. Ja ei hän saanut tilaisuuttakaan siihen, sillä nyt alkoi nainen äkkiä kysyä Bredeltä asemalla tapahtuneesta huomiota herättäneestä kohtauksesta ja juuri tapahtuneesta vangitsemisesta.

Hän piti sitä kummallisena, että poliisi voi suostua vangitsemiseen. Eikö se ollut ihan joutavaa? Lontoossa ei moisesta tapauksesta olisi niin suurta melua pidetty.

"Olihan se luonnollinen tappelu!" vastasi Brede hiukan loukkaantuneena naisen arvostelukyvyttömyydestä ja hänen heikkoudestaan vertailla suhteita Kristianiassa ja Lontoossa.

"Oho", vastasi hän, "Sehän oli vain kahden gentlemannin välinen käsikähmä."

"Täällä meillä katselemme hiukan toisin", vastasi Brede, "ja me emme nouda mitään katsantokantaa kuntoon ja hyvinpukeutuneisuuteen nähden, kun se koskee järjestyksen ylläpitoa yleisillä paikoilla."

Lopuksi nainen antoi perään. Mutta hänen hilpeytensä ei siitä kadonnut. Hän hymyili lakkaamatta ja näytteli herroille kauniita ja valkeita hampaitaan, ja kun he olivat menneet kappaleen ylös "Karl Johanneksenkatua" sanoi hän:

"Niin, tässä tahtoisin mielelläni astua ales, hyvät herrat. Kiitos matkasta ja kiitos seurastanne, herra Krag. Tahdotteko olla niin ystävällinen ja ojentaa käsilaukkuni."

Hän astui vaunuista ja Krag antoi hänelle laukun:

"Olipa vaarallista, miten raskas se oli", sanoi hän.

"Se on paljon mahdollista", vastasi nainen, "sillä harmaakivi ei tavallisesti ole niin kovin kevyttä."

"Soo, oletteko siis lastanneet laukkunne?"

"Kyllä kivillä. Tahdoin, että tuntuisi ikäänkuin siellä olisi jalokiviä. Ja sellaisissa suhteissa, herra Krag, ymmärrätte kyllä, että tunnen itseni hieman pettyneeksi, kun minun pitää kiskoa laukku jälleen kotiin."

"Tietenkin, mutta minähän olen samassa tilanteessa. Suvaitsetteko, että kannamme laukkunne kotiin, neiti?"

"Ei kiitos, hyvät herrat. Hotellini on täällä käsin. Hyvästi herrat, ja näkemiin huomiseen. Menen parin tunnin kuluttua poliisiasemalle katsomaan miten siellä jaksetaan. Ja vapauttakaa siksi innokas brittiläinen tappelija."

"Johon te näytätte suhtautuvan mielenkiinnolla", huomautti Krag hymyillen.

"Se on silloin myös maamiehen puolesta", sanoi hän ja katosi laukku kädessä.

Ei voitu välttää, että naisen pirteys tällä kerralla teki vaikutuksen Kragiin.

Brede istui vaunuissa laiskasti, taaksepäin kallistuneena.

"Noo, mikä on sinun aikomuksesi?"

"Olen aivan kauhistuksissa", vastasi Krag, mutta hän sanoi sen sillä tavalla, josta saattoi aavistaa, ettei hän ollut pohjiltaan ensinkään kauhistuksissa. Hän puhui aivan tyynesti, melkeinpä välinpitämättömästi.

Brede ajatteli itsekseen, ja pian hän kysyi:

"Mitä tuhat tulimmaista teemme brittiläisen kanssa?"

Krag nauroi kovasti

"Me vapautamme hänet."

"Hetikö?"

"Ei, sitten kun olemme kuulustelleet häntä ensin."

"Mistä?"

"Siitä miksi hän esiintyi niin törkeästi Järveniä kohtaan"

"Senhän hän on jo selittänyt kyllin selvästi. Hän vihastui siitä, että häntä oli seurattu. Meillä ei ole muuten vähintäkään sanottavaa miehestä ja hänen esiintymisestään, ehkä hän ei olekaan niin salaperäinen kuin me luulemme. Hän menee varmasti ja odottaa jotain, joka on tuleva mannermaanjunalla."

"Kuulitko hänen ääntänsä oikein?" kysyi Krag.

"Se tuntui minusta kovin hurjalta."

"Aivan oikein, mutta minä, joka olen kuullut massani niin monia raivokkaita ääniä, olen varma, että tapasin siinä väärän äänensävyn."

"Mutta mikä oli silloin syynä hänen käytökseensä?"

"Sitä juuri tulenkin kysymään häneltä."

"Arveletko, että hänellä on jotain yhteyttä salaperäisen varkaan kanssa?"

"Kuka tietää? Jossakin täytyy varkaan olla. Hän ei aivan varmasti ole varas. Mutta voi hän vallan hyvin olla varkaan apulainen."

"No hyvä, saamme nähdä kuulustelussa", mutisi Brede. Ja heti ennen kuin vaunut olivat pysähtyneet Möllerinkadulla 19 kohdalle lisäsi hän:

"Tunnen itseni melkein onnelliseksi, ettei meillä tänään ole ollut uutta varkautta. Varas on ehkä nähnyt varmemmaksi siirtää toimintansa muille ilmoille. Ehkä on hän jo matkustanut, se olisi kieltämättä jotain rauhoittavaa."

"Hän ei ole matkustanut", sanoi Krag.

"Hyvä ystävä, miten voit sen tietää?"

"Tiedän sen siksi, että hän niin myöhään kuin tunti sitten, on toiminut alhaalla rautatieasemalla."

"Oh, silloin olet nähnyt kuka hän on?"

"Ei kaukana siitä."

"Niin, silloin en ymmärrä todellakaan…"

"Rakas ystävä, ei ole ihmeellistä", sanoi Krag, "jos minä olen osannut vahvistaa hänen läsnäolonsa siellä, koska hän on jälleen varastanut."

Paksu poliisimies kääntyi vaunuissa niin voimakkaasti, että heikot linjaalit ratisivat.

"Niin, varmaan on hän varastanut", huudahti hän avatessaan silmänsä selälleen, "mutta eihän tänään vai kuinka?"

"Kyllä juuri tänään."

"Mutta mitä on hän varastanut?'"

"Erään käsilaukun."

"Keneltä sitten on varastettu?"

"Minulta itseltäni", vastasi Krag rauhallisesti. "Hyvä ystävä, laukkuni on varastettu, ja en voi suoraan sanoa kuka varas on. Tämä on kolmastoista varkaus."

Tämä Kragin ilmoitus saattoi Breden äänettömään hämmästykseen.

KRAG SAA NEROKKAAN AATTEEN.

Harald Brede oli niin järkytettynä siitä mitä oli tapahtunut hänen virkaveljelleen, — tätä uskomatonta, että itse Asbjörn Kragilta on varastettu, — että hän ainoastaan puoleksi seurasi sitä pientä kuulustelua, joka heti poliisiasemalle saapumisen jälkeen pidettiin molempien vangittujen rauhanrikkojien kanssa.

Nuori Järven näytteli vielä osansa mainiosti ja vaati brittiläistä asetettavaksi syytteeseen.

Jos Brede oli melkein välinpitämätön, niin osoitti sitävastoin Krag paljon enemmän mielenkiintoa.

Hän kuulusteli itse brittiläistä, mutta ei antanut tämän huomata, että hänellä oli jotain syvempää halua erikoisseikkoihin, jotka koskivat hänen persoonaansa.

"Nimi?"

"William Smith."

"Toimi ja ikä?"

"Välittäjä, kolmekymmentäneljä vuotta."

"Kotipaikka?"

"Southampton. Oleskelen Norjassa ainoastaan virkalomillani, ja olen täällä ollut kahdeksan päivän ajan."

Brittiläinen vastasi selvästi ja järkevästi ja ei ollut jälkeäkään entisestä kiihtymyksestä.

Krag sai Southamptonilaisen liikkeen nimen, missä hän oli palveluksessa ja kysyi:

"Osoitteenne täällä Kristianiassa?"

"Hotelli Europa."

"Mikä numero?"

"Kolmekymmentäneljä", vastasi mies ihmeissään niin merkillisestä yksityiskohtien kuulustelusta.

Krag antoi merkin Bredelle, jonka jälkeen hän huomautti brittiläiselle, että hänen hotellinsa tarkastettaisiin vakuudeksi siitä, ovatko hänen ilmoittamansa tiedot oikeita.

Brede meni hotelliin ja sillävälin kuulusteli Krag mieheltä kaikkea mahdollista, onnistumatta kuitenkaan saada esille vähintäkään, mikä voisi johdattaa hänet perille.

Krag kysyi siis mieheltä mitä hän uudistuvin kerroin oli toimittanut mannermaanjunan saapuessa Kristianiaan.

Hän vastasi odottaneensa erästä tuttavaansa, joka oli kirjoittanut hänelle ja sanonut tulevansa. Hän ei kuitenkaan vielä tullut, mutta nyt odotti hän häntä varmasti huomenna.

Krag oli ennen kuulustelun alkua riisunut valepukunsa ja sensijaan pukeutunut poliisin virkapukuun, siksi, että vieraalla olisi vielä vaikeampaa tuntea häntä uudelleen.

Krag ymmärsi heti, ettei olisi mitään hyötyä kuulustella häntä.

Ei päästy askeltakaan pitemmälle. Ja jos Krag olisi ruvennut tutkimaan häntä varkauksista olisi hän tietenkin vaan seisonut ja töllistellyt.

Krag ymmärsi, että hän sellaisella menettelyllä olisi vaan paljastanut itsensä.

Harald Brede saapui nyt takaisin käynniltään Europa hotellista, ja vahvisti ne tiedot, jotka brittiläinen oli ilmoittanut, jonka vuoksi hänet päästettiin vapaaksi, mutta "varoituksella."

Niin pian kuin hän oli mennyt, kysyi Krag virkaveljellään:

"Löysitkö mitään?"

"En, ymmärsin sinun tahtoneen, että tarkastaisin koko hotellin", vastasi Brede, "ja sen teinkin, mutta en löytänyt pienintäkään."

"Ei mitään kirjeitä ja sähkösanomia?"

"Kyllä muutamia kirjeitä. Eräs niistä varmaankin oli hänen vaimoltaan. Toiset olivat hänen rakkailtaan Englannista, ja sitten oli siellä eräs sähkösanoma eräältä hänen toveriltaan, missä hän sähköttää olevansa matkalla Norjaan. Etsin kaikki tyyni, mutta en mitään löytänyt. Hänet voimme siis jättää näkyvistä."

"Minä en jätä häntä", vastasi Krag, "uskon hänen sävyisässä esiintymisessään olevan jotain."

"Ja ei löydy mitään varastettujen tavaroiden jälkiä", jatkoi Brede.

"Ei tietenkään. Varastettuja tavaroita ei piiloteta hotelliin. Olen antanut Järvenille merkin seurata häntä, ja Järven, joka on oivallisessa valepuvussa, on paikallaan keksimään pienimmänkin erehdyksen, joka voi paljastaa brittiläisen. Sitäpaitse ei hän luule tulevansa huomatuksi."

"Epäiletkö siis miestä?" kysyi Brede.

"Kyllä", vastasi Krag, "epäilen häntä."

Kolmannen kerran sinä päivänä otti Krag esille valepuvun.

Hän riisui poliisipuvun ja pukeutui työläiseksi.

Hän ei antanut Bredelle mitään tietoa, minne hän menisi tässä puvussa, mutta Brede ymmärsi hänen menevän ales itäradanasemalle.

Krag läksikin sinne.

Brede odotti jännityksellä hänen paluutansa, ja kun Krag tunnin kuluttua tuli takaisin, näki Brede tyytymättömyyden ilmeestä hänen kasvoillaan, ettei hän ollut löytänyt mitään ja ettei mitään ollut tapahtunut.

Kun Krag tuli konttoriinsa, heittäytyi hän ikävissään sohvalle, sytytti vahvimman havannansa ja rupesi polttamaan.

Oli useasti sattunut, että hän oli saanut paraimmat vaikutukset tupakoidessa.

"Nyt olen ollut alhaalla itäradan asemalla", mutisi; hän, kuitenkin niin kovaan, että Bredekin kuuli sen.

"Ja mitä olet tehnyt siellä, jos uskallan kysyä? Näytät kuin joltain muurarinapulaiselta." —

"Sinä olen ollutkin koko tunnin", vastasi Krag. "Etkö huomannut ollessasi siellä, että asemasiltaa korjataan? Se antoi minulle paraimman aiheen ryhtyä muurarinapulaiseksi."

"Kyllä, panin sen merkille."

"Hyvä, ja nyt olen ollut siellä, tutkinut seiniä, tutkinut jälkiä, merkkejä mekaanillisista koneistoista j.n.e, mutta en ole löytänyt hiukkaakaan."

Krag puhalsi ulos paksun savupilven.

"Paras ystävä", sanoi hän, "alan todellakin tulla vakuutetuksi siitä, että olen ratkaisemassa tähän saakka omituisinta tehtävää."

"Ja minun järkeni on jo aikoja sitten kiltisti seisahtunut tämän mysterion edessä", sanoi Brede.

"Ja kuitenkin", mutisi Krag, kiintymättä virkaveljensä toivottomaan huomautukseen — "ja kuitenkin täytyy tietysti olla joku selitys. Olen varma, että selvitys on jokseenkin lähellä saatavissa. Asia on siinä, että varas toimii yksinkertaisella, mutta nerokkaalla tavalla, eräällä uudella varastempulla, josta jo olen sinulle huomauttanut. Hän omaa oikean harkitsemiskyvyn, mutta hän ei ole yksin toimessaan, hänellä täytyy olla apulainen. Muuten ei hän voisi alituisesti sellaisella varmuudella valita oikeat hetket."

Hän jatkoi:

"Nyt olen jälleen ajatellut päivällistä tapausta, jolloin minulta varastettiin laukkuni. Näen sen vielä kokonaisuudessaan sangen selvästi: odotussalin, asemasillan, brittiläisen, Järvenin vakoojapalveluksen…

"Kaikki muistuu mieleeni niin kovin hyvin.

"Katsokaamme nyt miltä näytti tapaus itse odotussalissa?

"Niin, itse seisoin kaukana pöydästä, kasvot kääntyneinä asemasillalle, nähdäkseni mitä siellä on tapahtumassa. Ja tapaus siellä ulkopuolella, rakas Brede, olen varmana, oli toimeenpantu. Oli laskettu siten, että kääntäisin pääni sinne päin ja samassa hetkessä varastettaisiin laukkuni. Mutta miten? Ja keneltä? Ja miten oli varas päässyt ulos salista saaliineen? Minähän suletutin heti ovet.

"Katsokaamme nyt edelleen.

"Tuolla kaukana seisoi nainen myymäläpöydän takana. Hän on järjestämässä muutamia uusia leivoslajeja maljoihin. Oikealla seisoo asemamies ja korjaa erästä kaarilamppua…"

Äkkiä katkasi Asbjörn Krag yksinpuhelunsa.

Hän nousi kiireellisesti sohvasta ja huudahti:

"Vihdoinkin ymmärrän sen!"

SANOMALEHTI.

Krag oli kohdannut salamannopean ajatuksen.

"Silloin toivon löytäneesi salaperäisyyden ratkaisun", sanoi Brede mielenkiintoisena.

"Se tahtoo sanoa, että aavistan sen."

"Mitä sinä sitten aavistat?"

"Siitä en vielä voi puhua sinulle, paras ystävä. Mutta niin paljon voin kuitenkin sanoa, että se selitys, jonka aavistan, on kovin merkillinen, melkeinpä uskomaton."

"Uskotko sinä, että voimme päästä selville varkaasta?"

"Kyllä."

"Niitä ei siis ole montaa?"

"Luultavasti ei, on vain yksi varas, mutta arvattavasti on olemassa yksi tai toinen apulainen."

"Uskotko, että tämä apulainen on brittiläinen?"

"Kyllä, siitä olen vakuutettu. Etkö muista hänen esiintymistään asemasillalla? Hänen aivan perusteeton kiivautensa ja menettelynsä Järveniä kohtaan. Hänhän löi ja huusi kuin riivattu."

"Aivan oikein, hän riivaantui, koska hän huomasi, että häntä oli seurattu."

"Se ei ole mikään syy menetellä niin kovakouraisesti. Enemmin on hän, niin kuin jo olen sinulle aikaisemmin sanonut — valmistanut koko metelin, johtaakseen läsnäolijani huomiokyvyn minusta, joka samassa hetkessä jouduin varkauden alaiseksi."

"Paljon mahdollista, mutta meillä ei ole kylliksi syytä vangita häntä. On sangen vaarallinen asia panna vieraan maan vapaata kansalaista vankilaan, kun siihen ei ole mitään erikoista syytä. Mutta varas, varas, Krag! Missä ja miten olet hänet keksinyt?"

"Siihen tulokseen olen tullut", vastasi Krag pukeutuessaan uudelleen, "erään sangen yksinkertaisen ajatuskokeen avulla. Loikoillessani tässä sohvalla, ajattelin tilannetta odotussalissa ja asemasillalla.

"Se oli siellä ja se siellä. Sitä on mahdoton epäillä ja sitä voi mahdollisesti epäillä. Ja samassa juolahti mieleeni, että ainoastaan siten on se voinut tapahtua, sillä tavalla, mutta ei muulla."

"Mutta miten? Miten?", huudahti Brede innostuneena ja uteliaana.

"Myöhemmin, rakas ystävä", vastasi Krag, "mutta toistaiseksi täytyy sinun auttaa minua."

"Missä?'

"Uudella matkallani."

"Matkustatko nyt taasen?"

"Kyllä."

"Minne?"

"Samaan paikkaan kuin viimenkin."

"Silloin kai täytyy sinun taasen pukeutua valepukuun?"

"Tietenkin. Ja et saa ilmaista kenellekään, että olen taasen matkustanut."

"Pidän kyllä huolen sen salassa pysymisestä."

"Niin, ei kukaan saa tietää sitä, Brede, ei kukaan enempää kuin sinä ja minä. Ei edes Järven saa sitä tietää, eikä myöskään poliisipäällikkö. Pidän kyllä huolen itse siitä, ettei kukaan tunne minua."

"Kyllä varmaan, mutta miten aijot pukeutua ja mistä auttamisesta puhuit."

"Ajattelen pukeutua tällä kerralla saksalaiseksi. Saksan juutalaiseksi kultaseppätuotteiden matkustajaksi."

"Muistan juutalaisnaamiosi vielä entiseltään. Ne ovat erinomaisia, mutta tulet toimeen paraiten itse, joten en oikeastaan ymmärrä mitä teet avullani."

"Tunnetko erästä leikkikalua, johon lapset ovat kovin ihastuneita, jota sanotaan pelirasiaksi?"

"Kyliä tunnen sellaisen", vastasi Brede hymyillen, "se on yhdistys pelirasiasta ja kellokoneistosta, joka on muuten sangen hyvä. Mutta mitä teet sinä sillä?"

"Se tulee auttamaan minua vangitessani varkaan ja paljastaessani hänet. Sikäli kuin muistan voidaan tällaisilla pelirasioilla soittaa yksinkertaisia säveleitä, määrätyllä kellon lyönnillä. Täten herätetään esimerkiksi lapset lastenkamarissa eräillä raittiilla aamusävelillä. Tämmöisen pelirasian täytyy sinun hankkia minulle."

"Kovin mielelläni, mutta en voi käsittää miten tulet sen kanssa menettelemään."

"Se kyllä selviää sinulle, kun myöhemmin saat kuulla sen soittavan siinä tilaisuudessa jonka tulen järjestämään."

"Tämä kuuluu yhtä salaperäiseltä", arveli Brede, "kuin suurten matkalaukkujen katoaminen, kuin kaste auringon paisteessa."

"Se on juuri salaperäisyys, joka asian tekee minulle niin puoleensavetäväksi. Toivon, että minulta varastetaan vielä kerta, sillä silloin ei tule kestämään montaakaan sekunttia ennen kuin todellinen varas on vallassani. Halloo, mitä siellä?"

Ankaraa koputusta kuului ovella ja viime hetkessä tökkäsi sisään nuori Järven sanomalehti ojennettuna vapisevassa kädessä.

"Onko totta?" huudahti hän kalpeana mielenliikutuksesta.

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Brede ja Krag samalla kerralla.

"Tässä solvauslehdessä", änkytti Järven, "on eräs luku uudesta varkaudesta."

"Kolmannestatoistako?" kysyi Krag.

"Niin, silloin on se siis tosi."

Krag otti lehden käteensä ja hänen tarvitsi tuskin lukea päällekirjoitusta, tullakseen vakuutetuksi sanomalehden tarttuneen jo uutiseen.

Siinä oli nimittäin:

MATKAILIJAIN KAUHU TAASEN ESIINTYMÄSSÄ. POLIISI TEHNYT ITSENSÄ NAURETTAVAKSI. SALAPOLIISI ASBJÖRN KRAGILTA VARASTETTU AIKOESSAAN VANGITA VARKAAN!!!

"En ymmärrä", mutisi Krag, "miten lehden toimitus on saanut tällaisen uutisen. En ole puhunut kenellekään ja ei kukaan alhaalla asemalla olisi voinut nähdä, että minulle olisi tapahtunut niin harmillista tapausta."

"Olen arvattavasti ainoa, jolle olet puhunut siitä", sanoi Brede.

"Niin, ehdottomasti."

"Tja, silloin seisomme uuden arvoituksen edessä. Mutta lehden toimituksen tulee osata tehdä selkoa, mistä ovat saaneet tämän uutisen."

"Soittakaamme sanomalehteen."

Se tehtiin, mutta lehden toimitus vastasi, ettei se voinut jättää mitään selityksiä, sillä he itse olivat saaneet sen nimettömänä.

"Miten uskallatte silloin julaista sellaista uutista sopimatta siitä poliisin kanssa?"

"Olemme itse, silloin kun saimme tiedon, tiedustelleet sitä asemalta, ja saamamme tiedot poliisin esiintymisestä yllämainitussa tilaisuudessa saivat meidät vakuutetuiksi uutisen todenperäisyydestä. Ja eikö se ole tosi?"

"Kyllä, aivan oikein", vastasi Krag.

Toimitus ihmetteli sekä salapoliisin rehellisyyttä että kylmäverisyyttä.

"Aivan varmaan on varas itse lähettänyt uutisen nimettömänä", sanoi Krag.

"Mutta miten voisi hän silloin tietää, että varastettu matkalaukku oli sinun?"

"Hän on selvästi tietänyt sen, vaikkei minun nimeäni ollutkaan siinä, eikä se sisältänyt mitään, mikä olisi voinut paljastaa minua. Toisin sanoen varas on pahaa tarkoittava herra ja hän tuntenee itsensä kovin eteväksi ja varmaksi."

"Siltä se epäilemättä näyttää. Halloo, siellä tulee vielä uusi vieras."

Kuultiin taasen naputusta ovella.

Tällä kerralla tulija oli poliisipäällikkö. Hän tuli samalle asialle kuin Järven, ja oli hänellä kuten tälläkin, sanomalehti kädessä.

Poliisipäällikkö rauhoittui kuullessaan, ettei se ollutkaan niin vaarallinen. Aivan varmasti oli Asbjörn Kragilta varastettu, mutta sen oli hän myös laskenutkin, joten ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Sitävastoin arveli Krag varkauden johtavan varkaan pikaiseen kiinnisaamiseen.

Hän oli tuskin tätä lausunut ja onnistunut rauhoittamaan poliisipäällikköä, ennen kuin jälleen koputettiin ovelle, ja pieni neiti hyökkäsi sisään.

PELIRASIA.

Tämä uusi käynti koski Kragiin enemmän kiusallisemmin kuin toiset

Englantilainen naissalapoliisi syöksyi suoraan Kragin luo, jota hän melkein syleili.

"Valitan sitä sydämellisimmin", sanoi hän.

"Kiitos, neitiseni, ette voi aavistaa kuinka kiitolliseksi tunnen itseni."

"Jumalani, miten tunnen itseni onnelliseksi, nähdessäni teidän ottavan asian niin kevyesti. Ajattelin nimittäin teidän asemannekin poliisilaitoksessa käyneen epävarmaksi, joten arvelin mahdollisuutta teidän astumiseksenne Scotland Yardin palvelukseen. Tulen siinä tekemään voitavani."

"Hyvä neiti", vastasi Krag, "en luule asemani täällä olevan epävarman. Olen jo saanut poliisipäällikön anteeksiantamuksen."

Poliisipäällikkö katsoi hämillään yhdestä toiseen hieman nolona nähdessään alaisensa virkamiehen kieltäytyvän englantilaisen missin äidillisestä huolenpidosta.

Neiti istuutui heti ja tunsi itsensä selvästi tyytyväiseksi norjalaisten herrojen seurassa.

"Mutta me emme ole tulleet askeltakaan pitemmälle", sanoi hän, "päinvastoin olemme tulleet askeleen taaksepäin, sillä olettehan tulleet varastetuksi. Toivon, ettette ole menettäneet mitään kallisarvoista."

"Ei", vastasi Krag, "laukussa oli vain norjalainen harmaankiven palanen. Siinä kaikki."

"Soo, sehän oli sitten syvä. Harmaakivi sanotte, harmaakivi vain —"

"Niin, ei yhtään muuta."

Neiti istui hetkisen ja ajatteli tätä ja huudahti sitten äkkiä:

"Niin mitä teemme nyt?"

Asbjörn Krag vastasi: "Useilla syillä, neiti, ymmärrätte kyllä, että minä ainoastaan vastenmielisesti uudistan toimintani matkustavana syöttilintuna. Pelkään myöskin etten menestyksellä voi valmistaa uutta valepukua, nyt kun entinen valepukuni on niin perusteellisesti paljastettu sanomalehdessä."

"Niin, ajattelen kuten te", vastasi neiti, "sillä on kyllä epävakaisuutensa. Suoraan sanoen olin ajatellut jättää työni täällä ja kääntyä takaisin työmaalleni Scotland Yardiin, mutta olen löytänyt vielä erään tehtävän, joka odottaa minua täällä."

"Mitä sanottekaan, neiti, vieläkö eräs?"

"Kyllä;"

"Minua ilahuttaa", sanoi Krag hiljaa hymyillessään, "että tämä huomautus 'vielä eräs' on ymmärrettävä siten, että te jo olette suorittaneet vähimmän tehtävän."

"No, ja, hm."

"Ja syyt siihen", jatkoi Krag, "tahdon valaista sillä, että neidin työ täällä kaupungissa on ollut yhtä tuloksetonta, kuin meidän tähän saakka."

"On myöskin aivan satunnaista, että tulin tänne. Olin virkalomallani kun varkaudet alkoivat ja kun suuret toimistot hinnalla millä tahansa tahtoivat lopettaa varkaudet ryhdyin toimeen."

"Arvelevatko matkailutoimistot neidin suorittaneen tehtävänsä niin erinomaisesti?"

Naissalapoliisi ei vastannut tähän kysymykseen.

Sen sijaan tuntui hän olevan hiukan suutuksissa siltä pistelevästä äänestä, jonka hän nyt ensikerran huomasi Kragissa.

Neiti sanoi:

"Mutta minähän se kuitenkin olin, joka ensimäiseksi ymmärsin näytellä ylhäistä ulkolaista matkustajaa, voidaksemme sillä tavalla mahdollisesti paljastaa varkaan."

"En tiedä", vastasi Krag, "kuka meistä ensinnä tuli tähän ajatukseen. Sitäpaitsi tulee teidän, neitiseni, kuitenkin tunnustaa ettei siinä kyllin, että näyttelee ylhäistä matkustavaista."

"Soo."

"Täytyy pitää huolen myöskin siitä että tulee varastetuksi. Vasta silloin saattaa tulla kysymykseen päästä todellakin varkaan jälille."

"Niin, olette oikeassa."

"Niin, ja näettekö nyt neiti, kuka meistä tuli varastetuksi?"

"Se olitte te", vastasi nainen nauraen.

"No hyvä. Kuka silloin on saavuttanut vähimmin?"

"Parahin virkaveli", sanoi hän nauraen, "voidakseni vastata tähän kysymykseen, täytyy minun silloin todellakin tietää ensiksi, oletteko saavuttaneet mitään?"

"Siihen kysymykseen tahdon ehdottomasti vastata kyllä."

Silloin tuijotti neiti yllättyneenä häneen.

"Luuletteko todella, että olemme tulleet varasta lähemmäksi? Oo… se on varmasti vain pilaa."

"Se ei ole pilaa, neiti."

"No jaa", vastasi hän miettimisensä jälkeen, "olen kuten sanottu päättänyt jäädä edelleen tänne kunnes olen tehnyt tehtäväni."

Hän nousi äkkiä ylös tuolista, tarttui Kragin käteen ja sanoi:

"Seisokaamme rinnatusten taistelussa tätä nerokasta ja vaarallista suurroistoa vastaan, joka jo on varastanut liian suuriarvoista."

"Tehkäämme se, neiti."

"Lupaan teille, etten missään tapauksessa tule lepäämään ennenkuin olemme löytäneet hänet."

"Meille on se suuresta merkityksestä luvatessanne sen, neiti."

(Tässä mutisi Brede kärsimättömästi ja poliisipäällikkö veti ihmeissään pitkää partaansa.)

"Mutta nyt en todellakaan tiedä, miten alotamme asian."

"Sen tiedätte varmasti, neiti."

"Hm, olen kyllä ajatellut jatkaa nerokasta hankettani, näyttelemällä ylhäistä matkustajaa."

"Näen sen hankkeen erinomaiseksi, neiti" sanoi Krag, "teidän tulee ehdottomasti jatkaa sitä. Niin kuin olen sanonut teille, on se hiukan epävakaista jatkaa minulle, ja sitäpaitsi myöskin on aivan ylellistä kahden matkustaminen."

"Niin, eikö totta, aivan liiallista."

"Sitäpaitsi uskon sellaisessa tilanteessa enemmän naiselliseen harkintakykyyn."

"Olette Jumalan nimessä oikeassa, herra Krag. Juuri naisen sisäistä näkemystä Kristianian salapoliisi tarvitsee, Scotland Yardissa ovat naiset tehneet ihmeitä viime vuosina."

"Siis, milloin ajattelette uudistaa rooliinne hienona ulkolaisena matkustajana?"

"Tja, en todellakaan tiedä."

"Olette kai selvillä siitä", sanoi Krag, "että aika meille on nyt tavattoman kallista."

"Sen tiedän, olen valmis matkustamaan heti. Scotland Yardissa emme tee koskaan pitkiä valmisteluja. Siellä olemme valmiina matkustamaan vaikka maapallon ympäri, viiden minuutin kuluttua annetusta määräyksestä."

"Huomatkaa, lähtevä mannermaajuna menee tunnin kuluttua."

"Silloin voin mennä sillä."

"Mutta valepukunne?"

"Se on pian järjestetty. Missä puvussa ajattelette minun pitävän matkustaa?"

"Sehän riippuu paljon siitä vaatevarastostanne, joka teillä on käytettävissänne."

"Oh, tiedättekö paras virkaveli, matkoilla ovat, vieläpä herttuattaret, harvoin ylellisen hienoina."

"Silloinhan voitte näytellä herttuatarta."

Nuori nainen kumarsi.

"Nyt imartelette minua, herra salapoliisi."

"En, vakuutan sen teille."

"Jos näyttelisin nuorta englantilaista ladyä matkalla isänsä kesäasuntoon Norjassa."

"Mainiota, neiti. Nuori englantilainen lady, jolla on isänsä luona kesäasunto Norjassa, on juuri oikein. Mutta miten olette aikoneet pukeutua?"

"Minulla on eräs vihreä matkapuku, yksinkertainen mutta aistikas. Ja matkustan siis junalla taasen Fredriksstadiin."

"Tahtoisin ehdottaa erästä toista asemaa, joka on kauempana täältä", sanoi Krag, "esimerkiksi Kornsjöta eli Mellerudia."

"Aivan oikein, silloin valitsen Kornsjön."

"Ja silloin on ehkä parasta, että odotatte sen junan saapumista, joka on täällä huomenna kello 2.53 i.p."

"Miksikä juuri sitä junaa, herra salapoliisi?"

"Mutta onhan se päivän selvää. Tietysti siksi, että teillä tällä junalla on mahdollisesti tilaisuus tulla varastetuksi. Ettekö ole huomanneet, että varas melkein yksinomaan toimii päiväpikajunalla?"

"Kyllä, ihmettelen teidän tarkkuuttanne. Nyt menen ja pukeudun, Hyvästi, herra salapoliisi."

"Hyvästi, mylady", sanoi Krag ja suuteli hänen kättänsä jäähyväisiksi.

Ja hän meni hymyillen ovesta ulos.

PARAS VALEPUKU.

Niin pian kuin neiti oli mennyt, istuutui Krag ja puhkesi hillittömään nauruun.

Harald Brede oli nolona poliisien puolesta.

Nuori Järven oli syvästi liikutettuna.

"On eräitä asioita, joita ei voi antaa anteeksi", sanoi Brede, "nyt olet sinä loukannut koko poliisikuntaa tämän lörpöttelevän neidin takia."

"Kaukana siitä", vastasi Krag, "en ole ensinkään loukannut poliisia. Toimitan päinvastoin poliisille suuren hyvityksen."

"Mitä aijot?"

"Lähettää hänet jälleen tuleen."

"Ja hän voi vain saavuttaa sen, että tulee varastetuksi, kuitenkaan löytämättä varasta ja silloin olemme todellisuudessa auttamattomasti sekoitetut."

"Se on paljon mahdollista, mutta sitten saamme koettaa onnea."

"Älkää vain liiaksi uskaltako", mörisi poliisipäällikkö virkamiesmäisesti.

"En käsitä", jatkoi Brede, "voivan olla hyödyllistä jälleen toimia tuon naisen kanssa. En voi sietää häntä elämässäni. Hän on aivan liian mahdoton, arvelen minä."

"Niin, ja merkityksetön."

"Aivan oikein. Hän on täydellisesti merkityksetön ja sen lisäksi valheellinen ja tyhmä."

"Mutta kun hän on kaikkea tätä, niin onhan vielä vähemmän tarpeellista, että käytämme häntä."

"Ei, rakas virkaveli, huolimatta siitä, on hän kovin tarpeellinen."

"Mitä luulet sinä hänen voivan tehdä meille?"

"Kaikkea."

"Ei, tätä käsitän vähimmin ja vähimmin. Sinä et koskaan ole suostunut mihinkään törkeään pilaan."

"Ei koskaan, paras ystävä, ei koskaan. Tässä tapauksessa tarkoitan ehdottomasti mitä teen. Hän on tarpeellinen. Pieni tyttö lempeine kasvoineen on meille todella niin tarpeellinen tässä tapauksessa, että ilman hänen apuansa on mahdotonta vangita varasta."

" Vangita hänet, sitä kai pitää kutsua toiseksi tehtäväksi. Ensiksi kai meidän pitää päästä selville kuka varas on?"

" Sen tiedän jo."

Poliisipäällikkö pudotti lehden, jota hän juuri luki. Nuori Järven nousi sohvalta ja Brede tuijotti ihmeissään ystäväänsä.

"Kuinka kauvan sitte?"

"Hetki sitten. Luin nimen paperossinsavun renkaissa."

"Toisin sanoen olet ottanut 'loppuspurtin'."

"Niin, ja nyt on hänet vangittava ja paljastettava ja paljastaa, missä hän pitää varastettuja tavaroita."

"Mitä aijot nyt tehdä?"

"Niin kuin hyvin muistat, sanoin hetki sitten aikovani matkustaa itärataa Kornsjöhön."

"Kyllä."

"Mutta nyt olen muuttanut suunnitelmani."

"Etkö ehkä matkustakaan?"

"Matkustan, mutta ensimäisellä junalla."

"Siis samalla kerralla kuin naissalapoliisiko?"

"Niin, mutta hän ei saa tietää mitään siitä, koska en luota hänen käyttäytymiseensä. Hän voi ajattelemattomalla huomautuksella paljastaa matkamme tarkoituksen."

"Pukeudutko siis valepukuun?"

"Kyllä, minun täytyy pukeutua paraimpaan valepukuuni joka ylipäänsä on mahdollinen puettavaksi. Matkustan Mellerudiin jos hän matkustaa Kornsjöhön."

"Mutta jos hän matkustaakin Mellerudiin?"

"Silloin matkustan Göteborgiin. Paras ystävä, voit olla aivan varma, ettei hän matkusta Göteborgiin. Mutta nyt ei minulla ole pitkää aikaa ennen kuin juna lähtee, ja minun täytyy pyytää sinua toimittamaan sen pienen asian, josta jo puhuimme."

Krag meni sitten kiiruusti konttoriinsa ja ne kolme poliisimiestä, jotka jäivät huoneeseen, poliisipäällikkö, Järven ja Brede eivät tuijottaneet niin hiukan murheellisesti toisiinsa.

"On kuten koko ajan olen sanonut", mörisi Brede, "että, joko tulee hän eräänä kauniina päivänä houreihin, eli myöskin… No niin, ehkä hän onkin oikeassa. Uskon nyt kaikkien edestä häneen. Ja kun hän tahtoo saada pienen pelirasian, niin tulee hän sen myös saamaan. Mutta sitten on myöskin tuleva pelirasia, joka tuleekin rätisemään, paras mitä on saatavissa."

Sitten läksi Brede mutisten itsekseen ettei hän koskaan ole ottanut osaa selvillesaamiseen, missä niin monta kummallista esinettä sekotetaan keskenään — pelirasia, eräs puoli hullu neiti, valepukuinen gentlemanni, matkoja sinne ja tänne…

Kun hän neljänneksen kuluttua tuli takaisin ruskea paketti kädessä, istui ja odotti eräs vieras mies häntä.

Se oli vanhempi, harmahtava mies, kultaisine nenälasineen. Brede piti häntä jonakin sellaisena kuin lähetystönneuvoksena, lähettiläänä eli sen tapaisena. Hän kumarsi.

Mutta harmahtava meni häntä vastaan ja sanoi:

"Paras ystävä, en suututa sinua enään tänään näyttelemällä komediaa. Etkö siis tunne minua?"

Brede seisoi ällistyksissä ja katsoi Kragiin.

"Tämä on todella paras valepuku, jossa tähän saakka olet esiintynyt", sanoi hän.

"Sehän onkin tarkoitukseni. Katsokaamme pelirasiaa, oletko ostanut oikeata."

Pelirasia ei ollut paljon suurempi kuin tavallinen seinäkello ja siinä oli myös viisarit jonka mukaan koneisto voitiin panna soittamaan mihinkä vuorokauden aikaan tahansa. Asbjörn Krag siirsi viisaria ja kone soitti erään kaihoisan Ave Marian.

Salapoliisi nyrpisti nenänsä säveleelle.

"Minä siedän jotain eloisampaa musiikkia", sanoi hän.

"Se on helposti järjestettävissä, arveli Brede, toimitusmies takasi, että sillä voidaan soittaa vähintään 5 à 6 säveltä. Halloo, tässä on eräs uusi."

Pienestä pelirasiasta kuului eräs Sousamarssin osa.

"Se oli epäilemättä parempaa", sanoi Krag, "mutta anna kun saan kuulla kolmannen."

Brede käänsi viisaria ja heti soitti kone erään uuden säveleen, marssin "Carmenista."

"Seis", huudahti Krag, "sen otan. Se sopii mainiosti tilaisuuteen."

Heti sen jälkeen tuli eräs lähetti noutamaan hänen matkalaukkujaan, niitä oli kaksi pieni ja suuri. Pienempi oli oikeastaan vain käsilaukku.

"On kauheata miten paljon otat mukaasi tällä kerralla", sanoi Brede, "Etkö voisi tulla toimeen vähemmällä?"

"Tämä käsilaukku", sanoi Krag, "on määrätty varastettavaksi. Suuressa säilytän uutta valepukuani. Enhän voi matkustaa sekä pois että takaisin samana miehenä."

"Ei tietenkään, ei."

Krag tilasi puhelimella ajurin ja kun tämä parin minuutin kuluttua vieri poliisiasemalle oli kello jo niin paljon, että hänen täytyi kiirehtiä ehtiäkseen junaan.

RAUTATIEJUNASSA.

Krag lunasti piletin toiseen luokkaan ja varmuuden vuoksi aina Göteborgiin saakka.

Kulkiessaan verkkaan vaunujen läpi huomasi hän pienen naissalapoliisin eräässä naisvaunussa. Hän oli kovin somasti ja aistikkaasti puettuna. Pieni matkalaukku oli hänellä jalkojensa vieressä. Hän vietti aikansa lukemalla romaania.

"Siinä on meillä se laukku", ajatteli Krag, "jota hän tarkoittaa varastettavaksi. Se on sama laukku, jota hän viime kerrallakin käytti."

Fredrikshaldissa meni nuori nainen syömään. Krag tahtoi saada selville miten kauvas hän aikoi matkustaa ja kysyi sen tähden konduktööriltä, oliko useita matkustajia matkalla Kornsjöhön.

"Ei", vastasi konduktööri, "ei niin kovin montaa, ainoastaan tuo viheriäpukuinen nainen."

Puolen tunnin kuluttua juna pysähtyi Kornsjössä, ja nainen astui junasta pois.

Krag tähysteli ikkunan läpi ja voi hän pimeässä selvästi huomata hänen katoavan hotellin suuntaan.

"Siellä pysyy hän aina aamuun saakka ja sitten tapaamme toisemme paluumatkalla", ajatteli Krag.

Salapoliisi oikaisi itsensä pitkäkseen eräässä vaunussa ja nukkui aina siihen saakka kunnes juna lähestyi Mellerudia. Silloin oli pimeä yö. Krag meni hotelliin ja nukkui seitsemään saakka.

Mannermaanjuna kulki ohi vasta pari tuntia myöhemmin, mutta Kragilla oli uutteraa työtä pukeutumisessa sillä hänen täytyi vaihtaa taasen valepukua.

Krag avasi suuren matkalaukkunsa ja otti sieltä erään tummanharmaan syystakin, englantilaista muotia olevat vaatteet, pyöreäperäisen hatun, useammanlaisia ihomaaleja j.n.e.

Jo kauvan ennen kuin hotellipalvelija oli noussut ylös, oli Krag kerrassaan täysissä pukimissaan.

Hän pukeutui kuningas Edwardin-tyyppiin.

Hän näytti varmaankin ohuemmalta kuin brittiläiseltä hallitsijalta, mutta valepuku oli kuitenkin aivan oivallinen ja sattuvasti tehty.

Kun hän oli valmiina, niin avasi hän käsilaukkunsa ja otti sieltä pienen pelirasian.

Ensiksi koetti hän Ave Mariaa, ja kun se ei tyydyttänyt häntä, koetteli hän Sousamarsia, ja senjälkeen marsia "Carmenista." Hän tutki musiikkikappaleet läpi monta kertaa ja asetti kellolaitteen eri ajoille Hänellä oli paljon tehtävää, ennen kuin hän sai kellolaitteen toimimaan tyydyttävästi ja varmasti.

Lopuksi oli hän valmis tässäkin harjoitelmassaan, — ja samalla tuli hotellipalvelija paikalle kysyen mitä näytelmää hän oli niin varhain aamulla toimittanut.

Hotellin eteisvartija tuijotti kovin ihmeissään Kragiin. Se oli sama mies, joka laski salapoliisin sisään iltaa ennen ja mies ei voinut ensinkään selittää, millainen muutos oli tapahtunut tässä solakassa, harmahtavassa herrassa.

"Mitä hittoa?" kysyi mies, "en luule ensinkään, että herra on se sama, herra näyttää aivan toisenlaiselta kuin eilisiltana", väitti hotellin eteisvartija, "ei suinkaan herra ole se sama?"

"Kyllä, varmasti olen sama", vastasi Krag, "uskonette kai omia silmiänne."

Lopuksi ei hän voinut tehdä muuta kuin uskoa silmiään, ja hän tuli kovin mielenkiintoiseksi, Kragin huomauttaessa hänelle, että hän oli norjalainen parooni, ja osotti tämän antamalla ylen runsaasti juomarahoja.

Salapoliisilla ei ollut tapana, niin paljon matkustaneena kuin hän olikin, antaa juomarahoja, mutta tässä tapauksessa teki hän sen, sillä hän tahtoi häntä kutsuttavan parooniksi.

Hän virkisteli itseänsä ulkona, kuten ainakin korkeassa asemassa olevat miehet, kävellessään hotellista alas eräälle pienelle asemalla, joka oli parin minuutin päässä tiestä.

Pieni käsilaukku oli hänellä kädessä ja hän kielsi juoksupoikia turmelemasta sitä. Eteisen vartija ja koko hotellipalveluskunta seisoivat ja kumarsivat.

Junassa pani hän merkille, miten kohteliaita hotellipalvelijat, jotka hänen matkalaukkunsa kantoivat vaunuun, olivat ja konduktööri kuuli kutsuttavan häntä herra parooniksi.

Juuri tähän hän olikin tahtonut päästä ja tulos siitä olikin se, että konduktööri kohteli häntä erinomaisella kohteliaisuudella, ja huolehti siitä, että herra parooni sai paraimman paikan.

Kun hän tuli Kornsjöhön ja oli nousemassa norjan junaan kuulivat norjalaisetkin konduktöörit paroonista, ja nimittivät häntä parooniksi jotenka ei eräs sievä tyttö voinut olla sitä kuulematta.

Konduktööri, joka mielellään tahtoi tehdä jotain, jota voitaisiin pitää niin mahtavalle miehelle palveluksena, kysyi, saisiko hän luvan nostaa paroonin matkalaukut verkolle.

"Kyllä tämän", sanoi parooni ja osoitti suurinta laukkua, "mutta älkää rohjetko liikuttaa sitä pienempää." Ja osottaakseen vielä miten arvokas se oli laski hän kätensä sen päälle. Tämän huomasi se pieni neiti, ottaessaan paikan vaunussa. Hänen matkalaukkunsa oli eräällä viereisellä istuimella.

Koska kaikki naisvaunut olivat täynnä ("mikä suuremmoinen matka", arveli Krag) täytyi neidin jäädä siihen vaunuun missä Krag istui.

Neiti otti romaaninsa, ryhtyen lukemaan sitä. Tupakoiminen oli sallittu ja Krag sai aiheen ottaa esille hienon, kultaisen savukekotelon, minkä hän oli saanut lahjaksi eräältä johtavalta valtiomieheltä, jolle hän kerran oli tehnyt jonkun palveluksen.

Tämä savukekotelo oli koristettu muutamilla eriskummallisilla rubineilla. Kun hän otti savukkeen kotelosta tuijotti pieni neiti häneen. Tämä ei tuntenut Asbjörn Kragia. Juna kulki läpi alimman Smolenenen, ohi Asbedammen, Prästebakken, Fistedalen, Fredrikshaldin, Sarsbosgin ja Fredikstadin. Neiti ja parooni istuivat paikoillaan melkein liikkumattomina. Parooni katseli siellä täällä maaseutua ja hän selaili edelleen romaaniansa. Mutta sattui että neiti välistä katsoi käsilaukkuaan — oliko se vielä tallella.

Se oli siellä. Ei kukaan tehnyt yritystäkään varastaa sitä.

Mutta ei myöskään kukaan tehnyt koetta varastaa Asbjörn Kragin laukkua. Vaunussa ei ollut ainoatakaan ihmistä jota hyvällä syyllä olisi voitu epäillä sellaiseen varkauteen. Mutta miten käy silloin Asbjörn Kragin suunnitelmien kanssa, kun ei tapahdu varkausta, sillä kaikkihan riippui siitä edellytyksestä, että jälleen tulisi joku ryöstämään hänet.

VARKAUS.

Ei se ollut ainoastaan rubineilla varustettu savukekotelo, joka paljasti paroonin rikkauden.

Asbjörn Krag oli tätä matkaa varten ottanut kaikki ne lahjat mitkä hän oli saanut erinäisiltä ruhtinaallisilta henkilöiltä.

Ensiksikin oli siis kotelo. Sitten oli hänellä timanttisormus, jonka hän oli vastaanottanut Monacon ruhtinaalta, tämän viime Norjassa käynnillä.

Edelleen kultakello paksuine kultakuorineen (lahja Saksan hallitukselta) ja kunnialegionan ritarinauha.

Tietenkin oli Asbjörn Krag kovin vaitelias. Ei kukaan voinut väittää, että hän näytteli esineitään tahallansa. Sen teki hän aivan tilapäisesti. Hän ei voinut olla silloin tällöin katsomatta kelloaan. Koska hänellä nyt oli savukkeita arvokkaassa savukekotelossa täytyikin hänen näytellä sitä, ja saadakseen sen täytyi hänen työntää takin lahkeitaan jollekin sivulle, niin paljon, että ritarinauha näkyi. Ja mitä tulee Monacon ruhtinaan timanttisormukseen niin ei hän voinut olla näyttelemättä sitä, silloin kun hänellä oli savuke sormien välissä.

Vihdoin vieri juna Kristianian asemalle. Frediksstadista ei ollut ketään uutta matkustajaa astunut junaan.

Nuori nainen nousi ja kokosi kapineensa. M.m. pukeutui hän pieneen, sievään matkatakkiin.

Parooni otti käsilaukun käteensä ja kun hotellipalvelijoita tunkeutui vaunuihin, jätti hän suuremman matkalaukun Viktoria hotellin pojalle. Se oli hienoin hotelli mitä hän saattoi löytää.

Lähellä olijat saivat myöskin kuulla, että hän asettui sinne ja kuulivat Kragin sanovan pojalle:

"Sano portierille, että tahdon vanhat huoneeni, ellei, menen Grand-hotelliin."

"Kyllä", vastasi poika, "herra saa varmasti vanhat huoneensa."

Neiti otti myös matkalaukkunsa, mutta hänen astuessaan ulos vaunusta käytävään tapahtui jotain mikä eniten hämmästytti Asbjörn Kragia.

* * * * *

Ennenkuin lähemmin kerromme mitä tapahtui, täytyy meidän puhua eräästä pienestä tapauksesta, joka oli ollut Harald Bredellä.

Hän tuli konttoriinsa heti ennen kello kolmea iltapäivällä erään matkan jälkeen kaupungilla.

Oli ainoastaan muutamia minuutteja mannermaanjunan Kristianiaan saapumisesta.

Salapoliisille ilmoitettiin jonkun nuoren miehen odottavan häntä konttorissa.

Hyvä. Se ei ollut mitään mahdotonta, ja Brede meni sisälle. Siellä oli hotellilähetti jonka hän tunsi.

Harald Brede tunsi nim. kaikki hotellilähetit Se oli hänen erikoisuutensa, sillä nämät nuoret miehet saattoivat antaa tietoja matkailijoista, joita salapoliisi syystä tai toisesta halusi tutkia.

Brede arveli luonnollisesti kysymyksessä olevan jotain samanlaista.

Harald Brede, joka odotti Asbjörn Kragin Kristianiaan saapumista sanoi sen vuoksi:

"Ellei sinulla ole mitään erikoista ilmoitettavana, niin saat tulla huomenna uuden kerran."

"Mutta minuthan on lähetetty tänne?"

"Silloin sinut on lähetetty jonkun toisen salapoliisin luokse."

"Ei mitenkään" vastasi poika, "juuri teidän lue."

"Niin, en vain minä ole missään tapauksessa lähettänyt sinua noutamaan."

"Kyllä varmaan, ja vieläpä tavattomalla kiireellä."

Harald Brede rupesi ihmettelemään.

Hän ymmärsi, että tässä täytyi olla jotain.

"Kuka se oli joka lähetti sinut?" kysyi hän, "tapahtuiko se puhelimitse?"

"Ei, se oli eräs herra, joka oli alhaalla. Tapasin hänet hotellin ulkopuolella. Luulin sitä salapoliisiksi, hän näytti siltä."

"Oletko nähnyt häntä ennen?"

"En, luulin sitä joksikin uudeksi salapoliisiksi."

"Ja mitä hän sanoi? Joudu, on kiire."

"Hän kysyi nimeäni ja saatuaan sen sanoi hän:

"'Niin, olet juuri se jota etsin. Olet tehnyt Harald Bredelle palveluksia ennen, eikö totta?'

"'Kyllä', vastasin minä, sillä tiesinhän tulevan jotain ylimääräistä tuloa. Mutta se oli niin, että minä menisin junalle mannermaanjunalle."

Brede tarttui kiivaasti hänen käteensä; mannermaanjuna, varas, Krag hm…

"Edelleen", huudahti hän.

"Niin sillä lailla sanoi mies, että piti tulla heti."

"'Mutta mitä minä teen', kysyin minä, 'jos joku tietää etten ole vastassa asemalla, erotetaan minut paikalla.'

"'Sen tulemme kyllä järjestämään', vastasi mies, ja niin otti hän virkalakkini ja antoi minulle sijalle hattunsa.' Me salapoliisit tapaamme tehdä jokaiselle vähäisen, mikä koskee palvelusta. 'Menen asemalle sijaasi ja hankin sinulle yhden tai toisen matkustajan, juokse nyt heti poliisiasemalle, ja jos ei Brede ole siellä niin tulee hän heti, sinun tulee kuitenkin odottaa kunnes hän saapuu'."

Kun Brede oli kuullut hotellipojan kertomuksen, kulki hän ympäri huonetta kuin paha turkkilainen.

Hän katsahti kelloa. Juuri nyt saapui mannermaanjuna.

Hän ei epäillyt hetkeäkään etteikö kepponen tapahtuisi rautatieasemalla, ja todennäköisesti mannermaanjunan saapuessa.

Tietysti myöskin hotellipojan lakkia käytettiin aikeen onnistumiseksi.

Missä oli nyt Krag, hänen paras virkaveljensä, joka nyt oli vaarassa. Luonnollisesti oli Brede lähettänyt Järvenin ja pari muuta sivilipukuista salapoliisia asemalle, mutta hehän eivät voineet tietää tästä uudesta tempusta.

Hän pyysi nuorta miestä tulemaan myöhemmin uudelleen poliisiasemalle itse juosten pikapäätä rappuja alas, heittäytyi ensimäisiin ajurin rattaisiin ja juoksujalkaa ajoi itäradalle. Hän tuli kyllin aikaiseen nähdäkseen mitä oli tapahtunut ja hän tunsi heti kuningas Edwardin, Asbjörn Kragin.

Krag seisoi varas käsivarressa. Ja kun Brede sai nähdä, ken se oli löi hän otsaansa ja huudahti:

"Mikä idiootti olenkaan ollut, kun en heti nähnyt tätä. Tietenkään ei se voinut olla kukaan muu."

Ja nyt kerromme mitä tapahtui.

* * * * *

Asbjörn Krag oli tavattomasti ihmetellyt pienen englantilaisen neidin esiintymistapaa vaunun käytävässä.

Neiti otti aivan yksinkertaisesti erään hotellipojan ja jätti tälle pienen käsilaukkunsa.

Asbjörn Krag ei heti ymmärtänyt tätä yllättävää vetoa, mutta nähtyään hotellipalvelijan kasvot käsitti hän heti kaikki.

— Hän ei tuntenut palvelijaa. Kaikki muut hotellipalvelijat hän kyllä tunsi, mutta ei tätä. Lakissa oli kultakirjaimin Europa-hotellin nimi.

Palvelija otti vastaan neidin laukun ja neiti sanoi tälle: "Tahdon hyvän huoneen. Ja pidä hyvin varoin laukkua, sillä se on sangen arvokas."

Krag hymyili.

"Kas sillä tavalla", ajatteli hän, "tahtoo neiti siis osottaa, että hän tahtoo varastuttaa laukkunsa. No niin se voi olla ehkä joku idea."

Neiti meni hänen edellään vaunusta ulos yhdessä muiden matkustajain kanssa.

Kragin astuessa vaunusta asemasillalle pani hän hetkeksi, ikäänkuin satunnaisesti laukun luotaan, napittaakseen syystakkinsa. Tämän huomasi neiti.

Tämä meni kiireesti asemasiltaa eteenpäin erään nuoren herran lähetessä häntä.

Nuori mies kohotti hattua neidille puhuakseen hänen kanssaan, mutta neiti tuli näkemästään niin liikutetuksi että antoi tälle läiskähtävän korvallisen. Nuori mies hoiperteli muutamia askeleita taaksepäin.

"Kurja konna!" huusi nainen raivosta väristen, "kuinka te uskallatte näyttäytyä silmieni edessä, te alhaisin kaikesta miesväestä."

Tietysti herätti se oivallinen esiintyminen suurta huomiota ja väkeä tuli juosten joka taholta.

Sillä hetkellä ei asemasillalla ollut ainoatakaan joka ei olisi huomannut nuorta tyttöä, joka seisoi ja raivosta värisi, samalla kun eräs mies poistui. Ei kukaan — paitsi Asbjörn Krag.

Sillä siinä hetkessä jolloin meteli oli kauheimmillaan ja kaikkien huomio oli kiintynyt siihen — sillä hetkellä taaskin varastettiin hänen käsilaukkunsa.

Se oli neljästoista varkaus. Laukku katosi jäljettömästi kuin se olisi tuuleen temmattu.

Krag otti sen sangen tyynesti, sillä nyt hän tiesi miten se kokonaan oli tapahtunut. Hän tunsi varkaan ja sen apurin, hän tunsi myöskin sen uuden kujeen jota tässä käytettiin.

Krag riensi suoraan nuoren naisen luo ja sanoi luonnollisella äänellä, ei kuitenkaan niin kovasti että ulkopuolella olijat olisivat kuulleet sen:

"Olette mielettömässä kiihkossa, huomaan minä, neitiseni, mutta en pidä sopivana Scotland Yardin arvokkaan työkumppanin panna toimeen tällaista yleisellä paikalla."

Kun neiti kuuli tämän äänen kalpeni hän hiukan, sitten tullakseen leimuavan punaiseksi.

"Oletteko jälleen matkassa", sanoi hän, "en ole tuntenut teitä."

"Ei, teiltä puuttuu luonnottomassa määrässä katsetta valepukuun."

"Mutta silloin on myös mahdotonta tuntea teitä", kuiskasi hän, "mutta menkäämme täältä, herätämme liiaksi huomiota. Ja varasta ei kuitenkaan saada kiinni, näyttää siltä."

"Älkää olko niin varma hyvä neiti", sanoi Krag, "varas voi näyttäytyä ennen kuin aavistattekaan. Mikä mies se oli jota rankaisitte niin isällisellä tavalla?"

"Se oli eräs mies, joka kerran on syvästi loukannut minua. Mutta emmekö mene?"

"Odotan jotain", vastasi Krag katsoen kelloaan, "ja pyydän myös että tekin odotatte. Siten saamme seuraa kadulle ja saamme puhua siitä mitä nyt on taasen tapahtunut."

Hän tuijotti Kragiin kauhistuksella jota tämän täytyi ihmetellä. (Mikä suurenmoinen näyttelijätär, arveli Krag.)

Neiti kysyi:

"Oo, näen ettei teillä olekaan matkalaukkua. Ette kai…"

Krag nyökkäsi.

"Niin, neiti", sanoi hän, "laukku on jälleen varastettu."

"Mutta sehän on kauheata."

"Mutta miten on teidän oman käsilaukkunne laita?"

"Pidin sitä silmällä ja olen sen jättänyt hotellipalvelijan huostaan helpottaakseni varkaan työtä. Mutta huomaan ettei se ole onnistunut. Tuolla kaukana hän on laukkuineen."

"Niin, tunnen sen myöskin, pieni, sievä, ruskea tuolla. Palvelija kantaa sitä oikeassa kädessä ja näyttää siltä kun hän menettelisi sen kanssa mitä suurimmalla varovaisuudella."

"Pyysin häntä tekemään sen. Mutta lähdemmekö?"

"Annan teille erään hyvän neuvon", sanoi Krag.

"Sanokaa pois. Tahtoisin mielelläni hyvän neuvon tässä tilaisuudessa. Näettekö miten julkeasti ja uteliaasti väki tuijottaa minuun?"

Krag katsoi kelloaan.

"Katsotteko kelloanne?" kysyi hän edelleen. "Mutta mikä on se neuvo?"

"Teidän tulee itse ottaa laukkunne. Siten ehkä sittekin voitte olla tulematta varastetuksi."

"Kyllä, mielelläni."

Hän viittasi hotellipojalle ja sai laukkunsa. Palvelija näytti hiukan hämmästyneeltä.

"Menemmekö nyt", kysyi nainen.

"Vielä pyydän teitä odottamaan hetkisen."

Krag katsoi jälleen kelloaan.

"Tahdon saada varkaan kiinni ennenkuin jätän aseman", sanoi hän.

"Mitä sanotte? Se ei voi olla mahdollista. Kuinka saatte sen siepatuksi? Eikö hän taasen ole kadonnut jäljettömiin?"

"Kyllä, mutta hän ilmaantuu."

"Milloin hän näyttäytyy?"

"Kun sekunttiviisari on saapunut tuohon", sanoi Krag ja osoitti kelloaan.

"Siis puolen minuutin kuluttua", kysyi hän nauraen, "mutta miksi olette laskeneet niin tarkalleen?"

"Siksi", vastasi Asbjörn Krag, "että olen tahtonut uudistaa Kristianian salapoliisin kunnian. Teidän täytyy ajatella, rakas neiti, että kun poliisilta tällä naurettavalla tavalla kerta toisensa jälkeen näin varastetaan, silloin täytyy olla jotain saadakseen tahran pestyksi pois — Mutta miten kalpea olette, neiti", sanoi Krag.

"Se on sangen ilmeistä", vastasi hän, "jospa voisitte aavistaa miten se herra jota niin mainiosti rankaisin, on loukannut minua."

"Oletteko varma siitä", kysyi Krag, "että olette siksi niin kalpea?"

"Se ei ole mitään muuta."

"Mutta tehän värisettekin. Viimein ette voi pitää edes laukkua kädessänne — omaa kallisarvoista laukkuanne."

"Kaikki nuo ihmiset ympärillämme", mutisi hän, "katselevat minua. Olenhan vain nainen."

"Mutta nerokas nainen", vastasi Krag ja tarttui hänen käteensä.

"Nyt on aika kulumassa, neiti", jatkoi hän, "yksi hetkinen vielä, niin on varas paljastettu, luulen, että tuskin ehdin laskea kymmeneen. Katsokaamme. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi — aivan oikein! Tässä hän on."

Neiti huusi kovasti pelästyksestä ja päästi laukun kädestään asemasillalle.

Hän tahtoi juosta ulos, mutta Asbjörn Krag piti häntä kiinni kuin jossain ruuvipenkissä.

Ja samassa hetkessä saapui Brede.

Mutta mikä se sitten oli joka keskeytti Kragin laskun ja nosti nuoren neidin pelästyksen?

Niin, se oli aivan yksinkertainen musiikkinumero, se oli marssi "Carmenista", joka kuului neidin laukussa olevasta pienestä soittorasiasta.

Harald Brede ja Järven astuivat esille ja Krag osoitti näille kahta miestä, jotka piti vangittaman ja jotka nyt koettivat vetäytyä pois nähdessään pelin auttamattomasti olevan menetetyn.

Nämät miehet olivat: se herra jolle neiti oli antanut korvallisen ja hotellipalvelija joka oli kantanut neidin laukkua.

Tullakseen pois uteliaitten näkyvistä vietiin neiti odotussaliin, missä hän pyörtyi, jonka tähden hänet kuletettiin katettuun vaunuun ja vietiin poliisiasemalle.

Neidin laukku oli vielä paikallaan ja soitti "Carmen-marssia".

Vangitsemiset suoritettiin täyden musiikin soidessa, ja täytyi tunnustaa, että Krag oli onnistunut täydellisesti laskuissaan, kun hän jälleen kohotti poliisin kunnian.

Niin pian kun laukku oli soittanut loppuun marssinsa — mikä kesti hetkisen — heitettiin se patrullivaunuun, joka kuletti vangittuja poliisiasemalle.

"Kun ajattelin hieman lähemmin näitä varkauksia", sanoi Asbjörn Krag Harald Bredelle kun nämät molemmat salapoliisit myöhemmin keskustelivat asioista poliisiasemalla, "selvisi minulle heti, että varkaalla täytyi olla yksinkertainen keino saadessaan varastetut tavarat hetkiseksi näkymättämiin. Mutta en ensinkään voinut ajatella missä tämä välikappale piili.

"Sitten matkailin täällä ja tutkin asiaa perinpohjaisesti samalla kun annoin sikarin savun ympäröidä itseni. Ja äkkiä oli minulla kaikki selvillä.

"Neidin laukku ei luonnollisesti ollut mikään käsilaukku, se oli suoraan sanottuna varaskaappi jolla oli laukun muoto ja kun hän tahtoo varastaa käsilaukun taikka toisen, niin asetti hän aivan yksinkertaisesti laukkunsa sen päälle, joku haka sen sisällä tarttui esineeseen, jonka jälkeen hän aivan levollisena käveli ulos varastettuine tavaroineen. Sillä tavalla kävi mahdolliseksi, että varastetut tavarat katosivat niin jäljettömiin. Eihän kenellekään pälkähtänyt epäillä häntä, vielä vähimmin meille, sillä olihan hän muka naispuolinen virkaveljemme tunnetusta Scotland Yardista ja oli hänellä paikka suurimmassa matkailutoimistossamme, tarkoituksella paljastaa 'turistien kauhu'. Hän on todellakin näytellyt rohkeata osaa ja hän on esittänyt sen mainiosti. Hän on nähtävästi hankkinut itselleen väärät paperit Lontoosta, joilla hän on hämmästyttänyt matkailutoimistoa."

"Ja sitten oli hänellä sellainen komea ja reipas apulainen", jatkoi Krag esitystään. "Hänen tehtävänään oli määrätyssä hetkessä koota kaikkien huomio kysymyksessä olevaan tapaukseen, niin että neiti eli joku hänen apureistaan näkemättä voisivat upottaa laukkunsa määrättyyn esineeseen.

"Nuoren brittiläisen esiintyminen Järveniä kohtaan oli selvästi siinä tarkoituksessa.

"Tänään antoi hän erään apulaisensa toimittaa varkauden sillä välin kun hän itse alotti esiintymisen antamalla eräälle herralle pamahtavan korvallisen. Tämä oli tietysti kanssarikollinen. Minähän en voinut olla katsomatta sitä odottamatonta näytelmää ja juuri kun se oli, hotellipalvelija, joka kantoi neidin laukun, toimitti varkauden. Kun nyt kuulen, missä ystävämme hotellipoika Europa hotellista oli ollut, niin selviää minulle se ainoa tumma kohta jota en käsittänyt. No, kas tässä onkin meillä vastaus…."

Kragin lausuessa viimeisiä sanoja saapui sähkösanoma mikä tuotiin sisään. Se oli vastaus Asbjörn Kragin kysymykseen jonka hän oli tehnyt heti vangitsemisen jälkeen.

Krag avasi sähkösanoman ja luki:

Onnittelen. Hän on yksi meidän vaarallisempia ja kekseliäimpiä huijarittaria.

Smyth, Johtaja Scotland Yardissa.