E-text prepared by Tapio Riikonen
PIMEYDEN ÄÄNIÄ
Romaani
Kirj.
STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]
Suomentanut
Antti Rytkönen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
SISÄLLYS:
I. Vanha palvelija.
II. Pölyn haju.
III. Nauru.
IV. Kulkusten kilinä.
V. Kenraali tulee.
VI. Vaarallisia aseita.
VII. Hämärässä.
VIII. Takkavalkean ääressä.
IX. Valot sammutetaan.
X. Askelia.
XI. Jäljet.
XII. Koirat.
XIII. Seuraavana päivänä.
XIV. Vieras.
XV. Pilkkaan-ammunta.
XVI. Kuka kandidaatti oli?
XVII. Yövaeltaja.
XVIII. Insinööri Stener.
XIX. Vieras ihminen.
XX. Melua salissa.
XXI. Kuka?
XXII. Ehdotus.
XXIII. Vierailu.
XXIV. Se jota odotetaan.
XXV. Huuto.
XXVI. Näky.
XXVII. Kiire.
XXVIII. Saappaat.
XXIX. Vainaja.
XXX. Verinen taivas.
XXXI. Mies aitauksen ääressä.
XXXII. Jääkylmä metsä.
XXXIII. Vaanijat.
XXXIV. Aitauksen yli.
XXXV. Konttorissa.
XXXVI. Agronomi.
XXXVII. Poissa.
XXXVIII. Puhelin.
XXXIX. Salkkumies.
XL. Kirjoituspöydän ääressä.
XLI. Nimetön.
XLII.
I LUKU,
Vanha palvelija.
— Miten vanha olet, Hans Kristian?
— Olen kyllä pian kuudenkymmenen ikäinen, herra pastori, ja tukkani on harmaantunut kenraalin palveluksessa. Kysykää häneltä itseltään hänen kotiin tultuaan, olenko valehtelija vai kunnon mies.
— Mutta kuudenkymmenen korvissa oleva mies saattaa helposti nähdä väärin, Hans Kristian. Minä olen nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, ja silloin tällöin tulee varjoja silmiini. Keskellä kirkasta päivää saattaa ympärilleni tulla niin ihmeellistä kuin hämärässä, ennenkuin olemme saaneet lamput sytytetyiksi. Minä tunnen sinut, Hans Kristian, enkä epäile, että olet kunnon mies, mutta saattaahan erehtyä, saattaahan erehtyä…
— Herra pastori!
— Niin, minä kuulen.
— Minulla on vielä silmät kuin korpilla. Kaksi kuukautta sitten minä sain kultamitalin pilkkaanammunnassa yli viidensadan metrin päästä. Pastorihan itse minua onnitteli.
Vanha pappi pudisti valkohapsista päätänsä.
— Niin, niin, mutisi hän. Mutta mitä minä vastaan sinun kertomuksiisi.
On surullista, että taikausko on niin levinnyt kansan keskuuteen.
Hans Kristian iski yhteen kantapäänsä, hän näet oli vanha soturi.
— Jääkää hyvästi, herra pastori.
— Lähdetkö?
— Lähden. Enkä enää tule pastorin luokse.
Pappi ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.
— Oletko suuttunut minuun? kysyi hän.
Hans Kristian rykäisi.
— Suuttunut? sanoi hän kummastuneena. — En, miten saattaisin olla pastoriin suuttunut. Mutta minä tulin tänne, koska en tiennyt ketään muuta, jonka luokse voisin mennä kenraalin poissa ollessa. Pastorihan tuntee minut. Voin sanoa pastorille, että ajattelin kauan puoleen ja toiseen, ennenkuin rohkenin tulla tänne. Minä en odottanut, että minut otettaisiin vastaan vanhana juorukonttina. Minä menen nyt takaisin pitämään silmällä kartanoa, kunnes herrani tulee kotiin, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä näytän, että minulla on tarkka silmä ja että käteni eivät vapise, vaikka olenkin kuusikymmenvuotias.
Pastori käännähti tuolissa. Hänen kirjoituspöytänsä lamppu loi himmeän hohteen vanhaan työhuoneeseen. Valo kohtasi papin kasvoja; ne olivat voimakaspiirteiset rotukasvot, joiden ympärillä lumivalkoinen tukka aaltoili. Kultasankaisten silmälasien takaa, paksujen kulmakarvojen alta loistivat lempeät, miettiväiset silmät. Pappi lepuutti vasenta käsivarttaan pöydänkannella, joka oli täpöisen täynnä kirjoitettuja papereita. Tilavan työhuoneen seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, siellä täällä välähteli muutamia kullattuja kirjaimia lampun hohteessa. Hyllyjen yläpuolella, aivan lähellä katonrajaa, oli tummissa mahonkikehyksissä muutamia kirkonmiesten muotokuvia: Luther kirjoineen, Melankton, Grundtvig, Hans Nielsen Hauge. — Suuri määrä raskaita kirjoja, vakavat raskaat papinkasvot, matto permannolla, heikko, keltainen lampunhohde, joka ei osunut pimeimpiin nurkkiin — ja sitten hiljaisuus, kaikki yhdessä loivat tähän työhuoneeseen omituisen rauhan ja syrjäisyyden leiman. Etempänä oven ääressä seisoi, hattu kädessä, Hans Kristian, vanhan ajan palvelija, samalla kertaa arvokkaana, hartaana ja reippaana.
Näkyi, ettei pappi missään tapauksessa aikonut niin pian jättää Hans
Kristiania. Juuri kun miehen piti laskea kätensä ovenripaan, sanoi hän:
— Odota vähän.
Hans Kristian jäi paikalleen.
— Istu, sanoi pappi ystävällisesti ja osoitti tuolia.
— Kiitos, pastori, sanoi Hans Kristian, mutta jäi yhä seisomaan.
— Minä mietiskelen mitä olet minulle kertonut, alkoi pappi harvakseen — oli kuin hän olisi enemmän puhunut itsekseen kuin toiselle —, joku luonnollinen selityshän täytyy olla näille ihmeellisille tapahtumille.
— Se on minunkin ajatukseni, vastasi Hans Kristian, ja senvuoksi tulin pastorin luokse, joka on minua viisaampi. Mutta kun pastori ei ota kuullakseenkaan, niin minulla ei ole muuta keinoa kuin olla vaiti.
— Mutta minulla lienee kai oikeus pitää epäilyni, huomautti pastori ärtyisästi. — Tässä sinä kerrot jutun, joka ei ole hitustakaan vanhoja ryövärikertomuksia parempi. Sinä olet nähnyt kummituksen, sanot, salaperäisen haamun kiertelevän öisin kenraalin talossa. Tahdotko siis tosiaankin, että minä heti otan tämän vakavalta kannalta? Ei ole enää ketään, joka uskoisi kummituksia, Hans Kristian, ei ketään, vanhoja akkoja ja joitakin liian heikkohermoisia henkilöitä lukuunottamatta. Sinä kai et pelkää kummituksia, vanha ruudinhaistelija.
— En pelkää kuolemaa enkä perkelettä.
— Hans Kristian! huudahti pappi ankarasti.
— Niin, anteeksi, herra pastori.
Hän iski jälleen kantapäänsä yhteen.
— Mutta kuitenkin väität, että olet vanhassa talossa nähnyt kummituksen.
— Minä olen nähnyt jotakin, vastasi Hans Kristian.
Ja hän sanoi sen niin vakavasti kuin vanhain ihmisten tapana on, kun heidän edessään on salaperäisyys ja he ovat nähneet jotakin.
— Olet nähnyt aaveen kulkevan yöllä huoneitten läpi.
— Olen.
— Oliko se mies?
— Niin, mies se oli, vastasi Hans Kristian epävarmasti ja epäselvästi.
— Mitä sanot?
— Se oli nainen.
— Luullakseni sanoit, että se oli mies.
— Toisen kerran haamu oli miehen, toisen kerran naisen kaltainen.
— Pitkä?
— Lyhyt.
— Siis pienikasvuinen?
— Niin, tai pitkä.
Hans Kristian hypisteli hämillään hattuaan.
— Hans Kristian, sanoi pappi, miten luulet minun saavan tästä mitään selkoa?
— Minä en sitä itsekään ymmärrä, sanoi Hans Kristian. — Siellä joko vaeltaa kaksi aavetta tahi siellä on ihmeellinen olento, joka saattaa muuttaa itsensä mielensä mukaan. Se vaihtaa muotoaan.
— Milloin näit sen ensi kerran?
— Yöllä viikko sitten.
— Ja viimeksi?
— Se oli viime yönä kello kaksi. Minä tulin rautatieasemalta. Kulkiessani ikkunoiden ohi näen kuutamossa aaveen, joka kulkee halki ensimäisen kerroksen ison salin. Se käy hitaasti ovelta ovelle.
— Aivan äänetikö?
— Niin. Se katseli ympärilleen aivan hiljaa, mutta minä en kuullut mitään askelten ääntä.
— Sitten menit sisään.
— Menin. Minulla on avaimet. Minä avasin ensiksi suuren oven ja astuin sisään niin hiljaa, kuin minulla olisi ollut varas kiinniotettavana. Sen jälkeen lukitsin ison salin oven. Mutta minä en nähnyt sisällä ketään. En elävää sielua! Saattaako pastori sitä ymmärtää?
— Mutta siellä on toinen ovi?
— On kyllä, mutta se oli lukossa. Eikä avaimia ole kenelläkään muulla kuin minulla.
— Entä ikkunat, Hans Kristian?
— Kaikki ikkunat olivat suljetut ulkopuolelta.
— Mitä sitten teit?
— Sitten kuljin läpi kaikkien tyhjien huoneiden.
— Etkä huomannut mitään?
— En mitään.
— Mutta siellähän saattoi olla varkaita?
— Sitä minäkin olen ajatellut, ja olen tänään tutkinut koko talon ullakosta kellariin asti, mutta mitään ei ole poissa, kaikki on paikoillaan.
— Se on tosiaankin ylen ihmeellistä, mutisi pappi, ylen ihmeellistä ja järjetöntä. Mitä nyt aiot tehdä?
— Nyt menen takaisin kartanoon.
— Entä sitten?
— Ja sitten kierrän uudelleen kaikki huoneet. Minä en pelkää.
Pappi istui hetkisen ja mietti. Sitten hän kysyi:
— Onko ulkona tänään kylmää, Hans Kristian?
— Kylmää ja kirkasta.
— Sitten otan turkin ylleni.
— Mitä pastori tarkoittaa?
— Minä tulen mukanasi, vastasi pappi ja nousi seisoalleen.
II LUKU.
Pölyn haju.
Pappi katsoi kelloaan.
— Kello on jo puoli yksitoista, sanoi hän. Tahdotko odottaa täällä hetkisen, niin tulen heti takaisin.
Hans Kristian nyökäytti päätään. Hän jäi seisomaan ovelle.
Pappi kulki läpi asuntonsa, jossa oli useita vanhanaikaisesti kalustettuja huoneita. Hän jätti työhuoneensa oven auki, niin että keltaisen työlampun hohde saattoi valaista hänen tietänsä.
Ruokailuhuoneessa hänen vaimonsa tuli häntä vastaan.
— Menetkö nukkumaan? kysyi rouva. — Onkin jo myöhäistä.
— En, vastasi pappi. — Hans Kristian kenraalin kartanosta odottaa minua. Minun täytyy mennä hänen mukanaan.
— Onko joku palvelusväestä vaarallisesti sairastunut?
— Ei, vastasi pappi, mutta muutamat ihmeelliset tapahtumat talossa ovat häntä säikähdyttäneet.
Pastorin rouva katsoi mieheensä pelästyneenä.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän.
— Kenties siellä on varkaita tahi ehkä muut ilkeät ihmiset harjoittavat temppujansa. Kuten tiedät, lupasin kenraalille pitää silmällä hänen taloansa hänen poissaollessaan. Hans Kristian väittää, että siellä on öisin äkkiä ruvennut kummittelemaan.
— Oh, nuo vanhat jutut. Että viitsitkin niihin puuttua. Mene pikemmin levolle.
— Nuo vanhat jutut? kysyi pappi.
— Niin, tiedäthän, että jokaisella vanhalla herraskartanolla on kummituksensa. Niin on tälläkin.
— Jotakin on joka tapauksessa täytynyt tapahtua. Muutoin ei Hans
Kristianin kaltainen järkevä mies olisi kääntynyt minun puoleeni.
— Onko hän tullut tänä iltana?
— Niin, hän tuli puoli tuntia sitten. Minä menen sinne joka tapauksessa. Luonnollisesti en usko ämmäinjuttuja, rakas vaimoni, mutta Hans Kristian on nähnyt aaveen asumattomissa huoneissa. Ja olennon, joka on lihaa ja verta, minä kyllä pidän kurissa. Menen sinne, jollen muun vuoksi, niin rauhoittaakseni palvelijoita.
Nyt papinrouva tuli hieman miettiväiseksi.
— Niin, jos Hans Kristian on levoton, niin täytyyhän siinä olla joku syy, mutisi hän. — Miten kauan siellä viivyt?
— Tunnin ajan.
Rouva auttoi vanhalle miehelleen turkkia päälle ja kääri hänen kaulaansa pienen kaulaliinan, jota ensin lämmitti uunin ääressä. Hän seurasi miestään työhuoneeseen ja tervehti ystävällisesti Hans Kristiania.
— Et saa pitää häntä kauan, sanoi hän puoleksi leikkiä laskien. —
Muista, että hän on vanha mies.
— Minun tarkoitukseni ei ollut ollenkaan, että pastori tulisi mukaan, änkytti vanha palvelija. — Tahdoin vain selvittää asian pastorille saadakseni häneltä jotakin neuvoa. Minä kyllä itse pidän kurissa kartanon, sillä sen minä voin rouvalle sanoa, etten pelkää kuolemaa enkä…
Pappi kääntyi äkisti häneen päin.
— No, sanoi hän.
— Niin, niin, herra pastori, vastasi Hans Kristian.
— Menemme siis, sanoi pastori lyhyesti ja avasi oven.
Vaikka pastori Winge oli melkein seitsemänkymmenvuotias mies, kantoi hän ikänsä kuin sankari. Kun hän nyt kulki tietä paksussa turkissaan, ei hän oikeastaan näyttänyt miltään ikäkululta pappismieheltä, vaan pikemmin upealta rusthollarilta. Hän oli suoraselkäinen ja astui varmoin askelin. Ja Hans Kristian kulki hänen vasemmalla puolellaan, askelta jäljempänä, kuten alempiarvoiselle sopii esimiestään seuratessaan.
Kun ovi heidän takanaan sulkeutui, olivat he äkkiä ulkona keskellä pimeää ja kylmää talviyötä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Oli kylmä ilta. Suoraan edessään he saattoivat nähdä kosken vieressä olevan tehtaan savupiipun. Piippu kohosi kuin uhkaava, pikimusta etusormi kohden talvitaivasta. Ja jos he olisivat katsoneet taaksensa, olisivat he kauimpana etelässä huomanneet heikon sarastuksen; se oli lyhtyjen kajastus lähimmästä kaupungista, joka oli viiden kilometrin päässä. — —
He eivät kohdanneet ketään routaisella tiellä, ei jalka- eikä hevosmiestä. Joskus he menivät ohi talon tahi mökin, jonka ikkunat olivat suljetut ja mustat. Kaikki ihmiset olivat menneet levolle.
Kun molemmat vanhat miehet olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdessä, tarttui pappi Hans Kristianin käsivarteen, ja näin he kävelivät edelleen.
— Mitä kartanon väki sanoo tästä? kysyi hän. — Mitä Stina, vaimosi sanoo, mitä Abraham sanoo, ja mitä uusi renki sanoo? Sinä kenties et ole tätä heille kertonut?
— Niin, minä en ole kertonut mitään siitä, mitä itse olen nähnyt, vastasi Hans Kristian, mutta minä saatan päättää heistä päältäpäin, että itsekukin on siellä nähnyt tahi kuullut jotakin ihmeellistä. Renkituvassa puhutaan iltaisin paljon ja matalalla äänellä. Vanha Abraham väittää kuulleensa asumattomista huoneista ihmeellistä naurua.
— Naurua?
— Niin, eräänä iltana joku aika sitten. Hän kulki päärakennuksen ohi, ja silloin hän kuuli jonkun sisällä nauravan.
— Mutta, rakas Hans Kristian, siellä on varmaan joku veitikka.
— Kuka se olisi? kysyi palvelija. — Kun Abraham naurun kuultuaan tuli renkitupaan, oli siellä koolla koko kartanon väki, sekä miehet että naiset. Eikä vieraita tule pihaan sitten kun portti on suljettu. Ei ainakaan huoneisiin?
— Mutta oliko Abraham sitten aivan varma siitä, että nauru kuului huoneesta?
— Sitä minä olen häneltä usein kysynyt. Hän on siitä varma. Ja nauru kuului niin kamalalta. Abraham itse sanoi, että se ei ollut mitään iloista naurua.
Äkkiä pappi pysähtyi, ikäänkuin olisi saanut loistavan ajatuksen.
— Mutta tuhat tulimaista, Hans Kristian, huudahti hän, kun emme ole sitä ennen keksineet: koirat, mies, koirat! Kartanossahan on kaksi isoa koiraa. Niidenhän pitäisi pitää kauheata elämää, kun tällaista tapahtuu.
Hans Kristian käänsi pois kasvonsa ja mutisi puoleksi itsekseen, nolona ja neuvotonna:
— Koirat eivät hiiskahdakaan.
Pappi ei vastannut tähän mitään. Molemmat he menivät hiljaa edelleen.
Vaellettuaan kymmenen minuuttia pappilasta he poikkesivat oikealle ja kääntyivät syrjätielle. Tuokion kuluttua he seisoivat korkean rautaportin edessä, jonka Hans Kristian avasi. Ruostuneet rautasaranat vonkuivat surkeasti. Samassa tunkeutui lumipeitteisen pensasaidan läpi tien viereltä esille kaksi mustaa varjoa, ja pahaenteinen murina rupesi kuulumaan. Ne olivat talon koirat.
Hans Kristian kutsui molempia koiria, ja äkäinen murina muuttui heti iloiseksi haukunnaksi.
Vähän sen jälkeen valo virtasi lumiselle tielle. He tulivat ohi suuren vanhan rakennuksen. Se oli ainoastaan yksikerroksinen, ja sen tavattoman suuri kalteva katto oli niin jyrkkä, ettei lumi voinut siinä pysyä. Kahdessa etelänpuoleisessa ikkunassa oli tuli.
— Se on minun huoneeni, selitti Hans Kristian.
Pappi nyökäytti päätään. Hän tiesi sen. Rakennus, jossa oli terävä, kalteva katto, oli väenasunto.
Muutamien minuuttien kuluttua molemmat kulkijat seisoivat suurella pihamaalla. Päärakennus oli kaksikerroksinen, ja siihen kuului kaksi siipirakennusta. Kaikki ikkunat olivat kiinni ja pimeät, mutta pääty loisti kylmänä ja sinervänä tähtien valossa. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt pihalla, ainoatakaan ääntä ei kuulunut.
— Menemmekö sisälle? kysyi Hans Kristian kuiskaten.
— Menkäämme, sanoi pappi, mutta hanki lyhty.
Hans Kristian ohjasi papin portaille, missä hänellä näkyi olevan lyhty valmiina. Hän raapaisi tikulla tulta ja sytytti lyhdyn. Tulitikun punaisessa valossa saattoi pappi nähdä, että vanhan palvelijan kasvot olivat tavattoman vakavat.
Vaikkakin molemmat miehet koettivat olla herättämättä minkäänlaista melua, eivät he kuitenkaan saattaneet estää portaita narisemasta askeltensa alla. Pappi kulki raskaasti.
Hans Kristian taas kilahutti avainkimppuaan. Etsittyään hetkisen löysi hän vihdoin oikean avaimen, jonka pisti lukon reikään. Pappi astui sisään. Hans Kristian hätisti pois koirat, seurasi pappia ja lukitsi jälleen oven.
Koirat jäivät seisomaan ulkopuolelle. Ne nuuskivat ja vainusivat ovenraossa ja päästivät valittavan, mutta heikon ulinan.
Molemmat miehet olivat tulleet eteiseen. Hans Kristian kohotti lyhtyä.
— Täällä ei ole ollut ihmisiä pitkään aikaan, sanoi pappi. — Täällä on pölyn haju.
III LUKU.
Nauru.
Vanha pappi oli oikeassa. Mikäli loimuavassa lyhdynvalossa saattoi nähdä, oli tällä huoneella pitkän asumattomuuden leima. Se oli eteinen, mutta se oli niin suuri, että sitä saattoi verrata englantilaismalliseen halliin. Leveät portaat veivät toiseen kerrokseen. Portaiden vieressä oli suuri, avoin takka, joka epäselvässä kynttilänvalossa ammotti pimeänä ja kamalana kuin kuilunsuu. Tästä eteisestä vei ovi käytävään, joka kulki läpi koko talon ja jakoi ensimäisen kerroksen kahteen osaan, niin että huoneita oli molemmin puolin. Mutta eteläisen siipirakennuksen kohdalla johti käytävä suureen saliin.
Pappi ja palvelija jäivät hetkeksi seisomaan eteiseen. Hans Kristian korjaili lyhtyä, joka ei ottanut oikein palaakseen, ja pappi muisteli monia loistavia juhlia, joita täällä ennen vanhaan oli vietetty. Tässä huoneessa loimuavan takkavalkean ääressä viipyivät vieraat muutamia minuutteja riisuttuaan päällysvaatteensa. Sitten ovi avautui ja kenraalitar… Mutta se tapahtui aikoja sitten. Ja nyt oli kenraalitar jo kuollut ja kenraali matkoilla.
— Milloin kenraali tulee takaisin? kysyi pappi kuiskaten. — Tiedätkö siitä mitään, Hans Kristian?
— Vuosi sitten kuulin hänestä viimeksi, vastasi Hans Kristian. — Ja silloin kenraali luuli pian tulevansa kotiin.
— Nyt hän on ollut pitkän aikaa poissa.
— Niin, kolme vuotta.
— Ja sillä ajalla hänen veljentyttärensä Louise on varmaankin kasvanut isoksi tytöksi?
— Hän on nyt kahdeksantoistavuotias, vastasi Hans Kristian. — Kas niin, nyt lyhty on kunnossa, nyt saatamme mennä eteenpäin, herra pastori.
Hans Kristian avasi oven. Hän kulki koko ajan edellä, pappi seurasi aivan hänen kintereillään. He kulkivat halki käytävän, avasivat uuden oven ja tulivat huoneeseen, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin.
Kuu, joka tähän asti oli ollut pilven peitossa, kumotti punaisena ja metallihohtoisena puunlatvojen yläpuolella; sen sininen valo virtasi ikkunoista ja sekaantui lyhdyn punaiseen. Syntyi omituinen valaistus, ja huonekalujen varjot häilyivät haavemaisina ja villeinä pitkin lattiaa ja seiniä. Ensimäisen kerran vanha pappi tunsi itsensä liikutetuksi katsellessaan ympäristöä.
— Näettekös, pastori, kuiskasi Hans Kristian, täällä on kaikki niinkuin olla pitääkin, kaikki huonekalut paikoillaan, kas tuolla taulut riippuvat paksuissa kultakehyksissä, kas tuossa ovat kirjat. Ei mihinkään ole koskettu. Täällä ei ole ollut varkaita.
— Menkäämme eteenpäin, pyysi pappi.
Hans Kristian avasi seuraavan oven.
He tulivat suureen huoneeseen, joka oli muodoltaan pitkähkö. Siinä oli neljä isoa ikkunaa, jotka kaikki olivat puutarhaan päin. Vastakkaisella seinällä riippui joukko perhemuotokuvia. Ne esittivät enimmäkseen sotureita, joista jotkut olivat kolmikymmenvuotisen sodan, toiset uudemman ajan univormuissa. Mutta kaikilla oli kunniamerkkejä. Suku oli kuuluisaa.
Tämän huoneen matto oli poistettu permannolta, ja kulkijain askeleet kuuluivat selvästi hiljaisuudessa. Vihdoin he tulivat isoon saliin. Siellä oli korkeaselkäisiä, nahkalla päällystettyjä tuoleja rivissä pitkin seiniä, nurkissa oli pieniä mahonkipöytiä, muita huonekaluja ei ollut. Lattia oli vahattu.
Pappi ja palvelija kulkivat pari kertaa läpi salin, mutta mitään ihmeellistä ei näkynyt. Pappi katsoi varmuuden vuoksi, että ikkunat olivat suljetut ja kaikki säpit kiinni. Ilma sisällä oli pölynsekaista ja painostavaa.
Isosta salista molemmat kulkijat tulivat siihen huoneriviin, jonka ikkunat olivat pihamaan puolella. Ne olivat suuria huoneita, korkeakattoisia ja tilavia, jommoisia vielä tavataan jossakin pohjoismaiden herraskartanossa. Mutta ne tekivät aution ja hyljätyn vaikutuksen, koska esillä olivat ainoastaan raskaat, kookkaat huonekalut, ja kaikki ne pikkuesineet, jotka tekevät huoneen asutuksi ja kodikkaaksi, olivat korjatut pois.
— Tässä minä näin aaveen, sanoi Hans Kristian. — Seisoin pihalla ja katselin, miten se kulki hitaasti ohi ikkunoiden.
— Näitkö kasvot?
— En.
— Mutta se näytti sinusta naiselta?
— Niin, viime kerralla se näytti minusta varmasti naiselta.
Pappi pudisti päätään.
— Mutta oletko varma siitä, ettei kuutamo sinua pettänyt? kysyi hän. — Hämärässä huoneessa kuun säteet saattavat usein näyttää liikkuvilta verhoilta.
— Ei, minä en anna sellaisen itseäni pettää, herra pastori, ja sitäpaitsi kuu ei kumota näistä ikkunoista. Täällähän on aivan pimeää, kuten pastori näkee.
— Ja mihin se aave meni, Hans Kristian?
Palvelija viittasi.
— Aave, sanoi hän, pannen painoa sanoilleen, meni juuri suoraan edessämme olevasta ovesta.
— Näitkö siis oven aukenevan?
— En, sitä en nähnyt. Mutta ikkunasta minä näin aaveen viereisessä huoneessa, ja sitten se katosi.
Pastori viittasi kädellään.
— Tuonne?
— Sinne. — Ja ihmeellisintä, herra pastori, on se, että ovi oli tavallisuutensa mukaan lukossa, kun minä tulin tänne sisälle nähdäkseni mitä oli tekeillä.
Pappi pudisti päätään.
— Niin, minä en sitä ymmärrä, mutisi hän. — Minä en epäile sanojasi, Hans Kristian, mutta itsehän näet, että täällä on nyt aivan hiljaista ja rauhallista.
Pappi otti Hans Kristianilta avaimet, avasi oven ja meni hänen edellään huoneeseen. Ensi silmänräpäyksessä hän aivan vaistomaisesti vetäytyi takaisin, sillä sisällä oli pilkkopimeä. Verhot olivat lasketut alas, niin ettei yön valo päässyt sisälle. Mutta Hans Kristian tuli hänen luokseen lyhtyineen. Punainen valonsäde karkeloi hänen edellään ja loi valoaan huonekaluille.
— Tunnetko, Hans Kristian, sanoi hän, — on kuin tässä huoneessa olisi hieman lämpimämpi?
— Niin, sen kyllä tunnen. On kuin sitä olisi äsken lämmitetty.
Ilmakaan ei ole niin kuiva ja pölyinen kuin toisissa huoneissa.
— Pidä lyhtyä ylhäällä, Hans Kristian.
Samassa tuli viereisestä, heidän juuri jättämästään huoneesta kylmä tuulahdus, joka sammutti kynttilän.
— Huu, huudahti pappi hapuillessaan pimeässä. — Miksi sammutit kynttilän, Hans Kristian?
— En minä sitä sammuttanut. Sen teki veto.
— Raapaise nopeasti tuli tikkuun. Tämä pimeys on sietämätön.
— Sen teen heti, herra pastori. Odottakaa hieman.
Hän kaiveli taskustansa tulitikkuja.
— Mistä tämä tuuli tulee? kysyi pappi vapisevalla äänellä. — Tunnen kylmää ranteissani ja kaulassani.
— Minä en tiedä, pastori. Ovesta vetää.
— Silloin jonkun on täytynyt avata ikkuna tahi ovi. Kuka se mahtaa olla?
— Ei kukaan, herra pastori. Kaikki ovet ovat lukossa ja kaikki ikkunat myös. Eikä täällä ole meitä lukuunottamatta ketään ihmistä.
Hans Kristian raapaisi tikkuun tulen, mutta se sammui vedossa. Hän sytytti uuden, sekin sammui, mutta sekunniksi leimahtavassa valossa molemmat miehet tuijottivat sinne tänne huoneessa nähdäkseen, olisiko sisällä muita ihmisiä. Mutta he eivät nähneet muuta kuin vanhat huonekalut. Kun pimeys heidät jälleen ympäröi, tuntui heistä kolkolta tässä suuressa ja tyhjässä rakennuksessa.
Vihdoin Hans Kristianin onnistui saada lyhty uudelleen sytytetyksi.
Pappi piti kiinni hänen käsivarrestaan.
— Nyt menemme takaisin samaa tietä, jota olemme tulleet. Tavalla tahi toisella on jonkun täytynyt avata ikkuna.
Palvelija meni muutamia askelia eteenpäin. Äkkiä hän pysähtyi.
— Mitä se on? kysyi pappi.
— Minä olin kuulevinani… mutisi Hans Kristian.
Molemmat kuuntelivat. Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin heidän hengityksensä ja koirien ulina etäällä ulko-ovella.
He kulkivat jälleen eteenpäin. Mutta sitten he molemmat pysähtyivät kauhusta herpaantuneina.
He kuulivat naurun.
IV LUKU.
Kulkusten kilinä.
Ensin he kuulivat kovaäänistä naurua, kovaäänistä ja ivallista naurua, ja sitten tuli täysi hiljaisuus. Hans Kristian kohotti lyhtyä ja katsoi eteensä läpi puoli pimeän huoneen ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä miehen, joka nauroi lähistössä.
Sillä se oli miehen naurua. Se tuntui tulevan kaukaa, mutta oli kuitenkin aivan lähellä, ja sillä oli vieras ja kaukainen sointu, ikäänkuin se olisi ollut vuosisadan vanhojen haalistuneiden tapettien kätkössä ja nyt äkkiä päässyt valloilleen kuin kaiku.
Molemmat miehet katsoivat ääneti toisiansa, ja se pelko, jota he vastoin tahtoaan tunsivat, ilmeni heidän silmissään, heidän kasvojensa piirteissä. Pappi kohotti käsivarsiaan ikäänkuin manaukseen tahi kiroukseen ja sitten hän huusi voimakkaalla metalliäänellään:
— Jos täällä on ihmisiä, niin tulkaa esille.
Ei mitään vastausta. Kuului ainoastaan lyhdyn sihinä, ja sitten hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pappi huusi jälleen:
— Onko täällä ihmisiä?
Molemmat kuuntelivat. Ja papin täytyi vastoin tahtoaan huudahtaa tarttuessaan palvelijan käsivarteen:
— Suuri Jumala!
Sillä nauru kuului jälleen. Sama ivallinen ja kamala nauru, ha-ha-haa! Hätähuuto ei saata olla sydäntäsärkevämpi kuin sellainen nauru, mieletön ja tärisyttävä iloisuus, ivan ja pahuuden ja kärsimyksen riemu. Mutta tällä kertaa nauru kuului kauempaa, ikäänkuin nauraja olisi vähitellen poistunut.
Naurun lakattua vallitsi suuressa talossa jälleen täydellinen hiljaisuus.
Mutta nyt oli vanha ruudinhaistelijakin suuttunut. Hän veti esille taskustaan valtavan avainkimppunsa.
— Jos siellä on ihminen vehkeilemässä, huusi hän hammasta purren, niin minä muserran hänet, ja jos siellä on perkele nauramassa, niin minä näytän hänelle, että Hans Kristian ei pelkää.
Hän aikoi hyökätä eteenpäin avainkimppu toisessa kädessään ja lyhty toisessa, mutta pappi hillitsi hänet.
— Minun perästäni, sanoi hän käskevästi.
— Tahtooko pastori mennä edellä? kysyi Hans Kristian.
— Minä menen edellä, vastasi pappi, mutta sinä saat näyttää minulle lyhtyä. Pidä se korkeammalla. Kas näin. Mistä nauru kuuluu?
— On kuin se olisi tullut isosta salista.
— Sitten menemme sinne.
Pappi avasi lähimmän oven ja astui pelkäämättä viereiseen huoneeseen.
— Valaise, Hans Kristian!
Palvelija kohotti lyhtyä. Mutta mitään muuta ei näkynyt kuin huonekalut, mykät seinät ja isot, himmeät kristalliset kynttiläkruunut, jotka riippuivat katossa kuin jättiläismäiset pisarat.
Pappi kulki hitaasti läpi huoneen, ja Hans Kristian seurasi häntä. Tultuaan seuraavan oven lähelle he kuulivat naurua kolmannen kerran. Nyt he ymmärsivät, että sen täytyi tulla isosta salista, mutta se ei ollut tällä kertaa niin äänekäs ja kaikuva kuin molemmilla edellisillä kerroilla. Oli kuin naurajalla olisi ollut peitto pään ympärillä.
Pappi kulki hitaasti edelleen ja pysähtyi isoon saliin vievän oven ääreen. Hän naputti oveen.
— Onko ketään sisällä? kysyi hän.
Ei mitään vastausta.
— Väännä ovi auki, Hans Kristian.
Seuraavassa tuokiossa ovi oli avattu, ja papin kiellosta huolimatta Hans Kristian astui ensimäisenä kynnyksen yli. Hän heilutti uhkaavasti suurta avainkimppuaan.
— Tuleppa, huusi hän, tule miten lähelle hyvänsä, tässä minä, Hans
Kristian, seison!
Pappi hyssitti hänelle ja otti häneltä lyhdyn. Hän kulki halki salin, pitkin sen koko pituutta, mutta siellä ei näkynyt ketään. Ja hän valaisi seinät, nurkat, vieläpä taulutkin, mutta ei löytänyt mitään.
— Täällä ei ole ketään, sanoi hän vihdoin. — Me olemme ainoat ihmiset tässä salissa, Hans Kristian. Mies, joka nauroi, on paennut.
Palvelija nauroi.
— Hän ei ole paennut sitä tietä, jota me tulimme, sanoi hän.
— Mutta onko sitten olemassa joku toinen tie, joka vie tästä salista?
— On, toisessa päässä on ovi. Se vie suoraan ulos.
— Silloin miehen on täytynyt paeta sitä tietä. Tule avaiminesi.
— Silmänräpäys, vastasi Hans Kristian, niin olen heti valmis.
Hän tahtoi ensiksi sulkea sen oven, josta he juuri olivat tulleet.
— Kun minä nyt suljen tämän oven, sanoi hän, niin ei hän ainakaan voi päästä ulos tästä ovesta, jos hän kuitenkin olisi täällä.
Tultuaan avaimineen salin toisessa päässä olevalle ovelle pyysi hän pastoria katsomaan vähän lukkoa.
— Kas, kas, sanoi hän, tämä on vanhanaikainen lukko. Tätä ovea ei ole avattu vuosikauteen. Katsokaas, se on vielä paksussa pölyssä. Ja katsokaa avaimenreiän edessä olevaa levyä, sehän on suorastaan ruostunut kiinni lukkoon.
Hän koetti kädellä lykätä syrjään messinkikilpeä, mutta hänen täytyi käyttää työaseenaan erästä kellarin avainta, ja kilpi pysyi kuitenkin paikoillaan.
— Tunnustele ovea, käski pastori.
Hans Kristian ravisti ovea.
Se oli lukossa.
— Silloin on turhaa koettaa saada ovea auki, sanoi hän, sillä onhan päivänselvää, että ihminen ei ole voinut päästä ulos tästä, kun kilpi peittää avaimenreiän sisäpuolelta.
Se oli selvä asia Hans Kristianinkin mielestä.
— Mutta kun hän ei ole päässyt ulos tätä tietä eikä myöskään käytävään vievästä ovesta — mehän olisimme sen kuulleet — niin hänen täytyy kuitenkin olla täällä, tuumi palvelija itsepäisenä.
— Entä ikkunat, sanoi pappi.
Hans Kristianin näyttäessä valoa lyhdyllä tutki pappi nyt tarkoin jokaisen ikkunan. Kaikki säpit olivat kiinni.
— Mutta tämähän on suorastaan käsittämätöntä, mutisi pastori hämmästyneenä. — Minä uskallan vakuuttaa kunniani kautta, että nauru tuli tästä salista.
— Minä uskallan sen vannoa, sanoi Hans Kristian.
Pappi oli niin ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiotansa tähän pieneen virheeseen.
— Ja sitten veto, sanoi hän. — Se tuli avoimesta ovesta, se on varma.
Mutta kuka täällä kulkee ovissa jättämättä jälkeäkään itsestään?
Äkkiä hänet valtasi eräs ajatus.
— Menkäämme ulos, sanoi hän.
He palasivat läpi huoneiden samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Pappi kulki reippaasti ja nopeasti katsomatta ympärilleen, oikeaan tahi vasempaan. Mutta muutoin niin peloton Hans Kristian ei voinut olla silloin tällöin luomatta huolestuneita katseita mustiin varjoihin, jotka liihoittelivat pitkin seiniä.
Heidän tultuaan pihamaalle sanoi pappi:
— Sammuta lyhty, täällä on kuitenkin kyllin valoisaa.
Palvelija puhalsi lyhdyn sammuksiin.
Sitten jatkoi pappi, joka oli innostumistaan innostunut ja unohtanut kokonaan väsymyksensä tällä öisellä vaelluksellaan:
— Nyt kierrämme koko talon seinät. Jos joku on hypännyt tahi mennyt ulos, niin meidän täytyy nähdä jäljet lumessa.
Koirat tulivat tälle retkelle mukaan hyppien ja heilutellen häntäänsä. Molemmat miehet kulkivat runsaan metrin päässä seinästä. Kuu loi kirkasta valoa lumelle; siinä ei näkynyt mitään jälkiä.
Heidän lopetettuaan vaelluksensa pappi sanoi Hans Kristianille:
— Nyt minä uskon sinua enemmän kuin koskaan ennen. Minä luulen, että näit sinä yönä elävän olennon. Nauru, jonka me kuulimme, tuli talosta. Mehän kuulimme sen kolme kertaa, niin ettei siitä ole mitään epäilystä, kas Hans Kristian, mitä meidän on tästä uskottava? Mitä täällä tapahtuu?
Hans Kristian ainoastaan pudisti päätänsä. Pappi katsoi sanattomana rakennukseen, pani kiinni turkkinsa ja otti kintaansa. Sitten hän mutisi itsekseen:
— Niin, sellaisissa vanhoissa kartanoissa… sellaisissa vanhoissa kartanoissa.
Mutta samassa koirat alkoivat murista ja vainuta. Molemmat miehet kuuntelivat vavisten. He odottivat saavansa kuulla jälleen kamalan naurun.
Mutta sen sijaan he kuulivat tieltä kulkusten kilinää. Hans Kristian säpsähti.
— Se tulee tännepäin, sanoi hän. — Kuulen ajosta, että se on kilpa-ajoreki. Kuka se yksinäinen vieras saattaa olla, joka tulee meille näin myöhään yöllä?
Kulkusten kilinä läheni.
V LUKU.
Kenraali tulee.
Koirat juoksivat porttia kohti täyttä laukkaa. Ne katosivat pimeään, mutta niiden vihaisen haukunnan saattoi kuulla puunrunkojen välitse. Kulkusten kilinä taukosi. Ajaja oli pysähtynyt.
Hans Kristian koetti houkutella koiria jälleen luokseen, mutta ne jatkoivat haukkumistaan. Vastoin tahtoaankin tunsivat molemmat miehet, jotka juuri olivat vaeltaneet läpi aution talon ja huomanneet salaperäisen olennon läsnäolon, tapahtuman tekevän heihin salaperäisen ja eriskummaisen vaikutuksen. Nyt vieras tuli lisäksi keskellä yötä. Kuka se oli? He kuulivat ainoastaan kulkusten kilinän, silloin tällöin piiskaniskun ja koirien äkäisen haukunnan.
Hans Kristian kutsui ne jälleen luokseen.
Mutta nyt kuului pimeästä karhea miehenääni, joka huusi:
— Ettekö voi saada pois noita petoja. Minä en uskalla avata porttia.
Hevonen pelkää.
— Kuka siellä on? huusi Hans Kristian vastaan.
— Pikasähkösanoma, vastattiin.
— Keneltä?
— Sitä en tiedä.
— Minusta on kuin tuntisin äänen, mutisi Hans Kristian kahlatessaan lumessa.
Pappi seisoi paikoillaan lyhdyn vieressä. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Mitä oli tekeillä, kun pikasähkösanoma oli lähetetty?
Hän kuuli, että molemmat miehet kohtasivat toisensa portilla ja että portti avattiin. Puhuvien äänestä hän saattoi ymmärtää, että Hans Kristian tunsi tulijan. Muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli hevosen hirnuntaa ja kuopimista; reki kääntyi. Kulkusten kilinä, joka vähitellen haihtui pimeään, vakuutti hänelle, että äskentullut ajoi pois jälleen. Hans Kristian läheni pihan poikki koirien hypellessä hänen ympärillään.
Hans Kristianilla oli sähkösanoma kädessään.
— Se on minulle, sanoi hän ihmetellen. — En ole eläissäni saanut sähkösanomaa. Tahtooko pastori olla ystävällinen ja avata sen, niin minä valaisen lyhdyllä.
Pastori tarttui sähkösanomaan.
Hän luki ensin päällekirjoituksen.
— Oletko nähnyt mitä tähän on kirjoitettu? sanoi hän. — Siinä on:
Hans Kristian, Jernegaard. Sen täytyy olla kenraalilta.