Pimeyden ääniä: Romaani

PIMEYDEN ÄÄNIÄ

Romaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomentanut

Antti Rytkönen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

SISÄLLYS:

I. Vanha palvelija. II. Pölyn haju. III. Nauru. IV. Kulkusten kilinä. V. Kenraali tulee. VI. Vaarallisia aseita. VII. Hämärässä. VIII. Takkavalkean ääressä. IX. Valot sammutetaan. X. Askelia. XI. Jäljet. XII. Koirat. XIII. Seuraavana päivänä. XIV. Vieras. XV. Pilkkaan-ammunta. XVI. Kuka kandidaatti oli? XVII. Yövaeltaja. XVIII. Insinööri Stener. XIX. Vieras ihminen. XX. Melua salissa. XXI. Kuka? XXII. Ehdotus. XXIII. Vierailu. XXIV. Se jota odotetaan. XXV. Huuto. XXVI. Näky. XXVII. Kiire. XXVIII. Saappaat. XXIX. Vainaja. XXX. Verinen taivas. XXXI. Mies aitauksen ääressä. XXXII. Jääkylmä metsä. XXXIII. Vaanijat. XXXIV. Aitauksen yli. XXXV. Konttorissa. XXXVI. Agronomi. XXXVII. Poissa. XXXVIII. Puhelin. XXXIX. Salkkumies. XL. Kirjoituspöydän ääressä. XLI. Nimetön. XLII.

I LUKU,

Vanha palvelija.

— Miten vanha olet, Hans Kristian?

— Olen kyllä pian kuudenkymmenen ikäinen, herra pastori, ja tukkani on harmaantunut kenraalin palveluksessa. Kysykää häneltä itseltään hänen kotiin tultuaan, olenko valehtelija vai kunnon mies.

— Mutta kuudenkymmenen korvissa oleva mies saattaa helposti nähdä väärin, Hans Kristian. Minä olen nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, ja silloin tällöin tulee varjoja silmiini. Keskellä kirkasta päivää saattaa ympärilleni tulla niin ihmeellistä kuin hämärässä, ennenkuin olemme saaneet lamput sytytetyiksi. Minä tunnen sinut, Hans Kristian, enkä epäile, että olet kunnon mies, mutta saattaahan erehtyä, saattaahan erehtyä…

— Herra pastori!

— Niin, minä kuulen.

— Minulla on vielä silmät kuin korpilla. Kaksi kuukautta sitten minä sain kultamitalin pilkkaanammunnassa yli viidensadan metrin päästä. Pastorihan itse minua onnitteli.

Vanha pappi pudisti valkohapsista päätänsä.

— Niin, niin, mutisi hän. Mutta mitä minä vastaan sinun kertomuksiisi. On surullista, että taikausko on niin levinnyt kansan keskuuteen.

Hans Kristian iski yhteen kantapäänsä, hän näet oli vanha soturi.

— Jääkää hyvästi, herra pastori.

— Lähdetkö?

— Lähden. Enkä enää tule pastorin luokse.

Pappi ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.

— Oletko suuttunut minuun? kysyi hän.

Hans Kristian rykäisi.

— Suuttunut? sanoi hän kummastuneena. — En, miten saattaisin olla pastoriin suuttunut. Mutta minä tulin tänne, koska en tiennyt ketään muuta, jonka luokse voisin mennä kenraalin poissa ollessa. Pastorihan tuntee minut. Voin sanoa pastorille, että ajattelin kauan puoleen ja toiseen, ennenkuin rohkenin tulla tänne. Minä en odottanut, että minut otettaisiin vastaan vanhana juorukonttina. Minä menen nyt takaisin pitämään silmällä kartanoa, kunnes herrani tulee kotiin, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä näytän, että minulla on tarkka silmä ja että käteni eivät vapise, vaikka olenkin kuusikymmenvuotias.

Pastori käännähti tuolissa. Hänen kirjoituspöytänsä lamppu loi himmeän hohteen vanhaan työhuoneeseen. Valo kohtasi papin kasvoja; ne olivat voimakaspiirteiset rotukasvot, joiden ympärillä lumivalkoinen tukka aaltoili. Kultasankaisten silmälasien takaa, paksujen kulmakarvojen alta loistivat lempeät, miettiväiset silmät. Pappi lepuutti vasenta käsivarttaan pöydänkannella, joka oli täpöisen täynnä kirjoitettuja papereita. Tilavan työhuoneen seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, siellä täällä välähteli muutamia kullattuja kirjaimia lampun hohteessa. Hyllyjen yläpuolella, aivan lähellä katonrajaa, oli tummissa mahonkikehyksissä muutamia kirkonmiesten muotokuvia: Luther kirjoineen, Melankton, Grundtvig, Hans Nielsen Hauge. — Suuri määrä raskaita kirjoja, vakavat raskaat papinkasvot, matto permannolla, heikko, keltainen lampunhohde, joka ei osunut pimeimpiin nurkkiin — ja sitten hiljaisuus, kaikki yhdessä loivat tähän työhuoneeseen omituisen rauhan ja syrjäisyyden leiman. Etempänä oven ääressä seisoi, hattu kädessä, Hans Kristian, vanhan ajan palvelija, samalla kertaa arvokkaana, hartaana ja reippaana.

Näkyi, ettei pappi missään tapauksessa aikonut niin pian jättää Hans Kristiania. Juuri kun miehen piti laskea kätensä ovenripaan, sanoi hän:

— Odota vähän.

Hans Kristian jäi paikalleen.

— Istu, sanoi pappi ystävällisesti ja osoitti tuolia.

— Kiitos, pastori, sanoi Hans Kristian, mutta jäi yhä seisomaan.

— Minä mietiskelen mitä olet minulle kertonut, alkoi pappi harvakseen — oli kuin hän olisi enemmän puhunut itsekseen kuin toiselle —, joku luonnollinen selityshän täytyy olla näille ihmeellisille tapahtumille.

— Se on minunkin ajatukseni, vastasi Hans Kristian, ja senvuoksi tulin pastorin luokse, joka on minua viisaampi. Mutta kun pastori ei ota kuullakseenkaan, niin minulla ei ole muuta keinoa kuin olla vaiti.

— Mutta minulla lienee kai oikeus pitää epäilyni, huomautti pastori ärtyisästi. — Tässä sinä kerrot jutun, joka ei ole hitustakaan vanhoja ryövärikertomuksia parempi. Sinä olet nähnyt kummituksen, sanot, salaperäisen haamun kiertelevän öisin kenraalin talossa. Tahdotko siis tosiaankin, että minä heti otan tämän vakavalta kannalta? Ei ole enää ketään, joka uskoisi kummituksia, Hans Kristian, ei ketään, vanhoja akkoja ja joitakin liian heikkohermoisia henkilöitä lukuunottamatta. Sinä kai et pelkää kummituksia, vanha ruudinhaistelija.

— En pelkää kuolemaa enkä perkelettä.

— Hans Kristian! huudahti pappi ankarasti.

— Niin, anteeksi, herra pastori.

Hän iski jälleen kantapäänsä yhteen.

— Mutta kuitenkin väität, että olet vanhassa talossa nähnyt kummituksen.

— Minä olen nähnyt jotakin, vastasi Hans Kristian.

Ja hän sanoi sen niin vakavasti kuin vanhain ihmisten tapana on, kun heidän edessään on salaperäisyys ja he ovat nähneet jotakin.

— Olet nähnyt aaveen kulkevan yöllä huoneitten läpi.

— Olen.

— Oliko se mies?

— Niin, mies se oli, vastasi Hans Kristian epävarmasti ja epäselvästi.

— Mitä sanot?

— Se oli nainen.

— Luullakseni sanoit, että se oli mies.

— Toisen kerran haamu oli miehen, toisen kerran naisen kaltainen.

— Pitkä?

— Lyhyt.

— Siis pienikasvuinen?

— Niin, tai pitkä.

Hans Kristian hypisteli hämillään hattuaan.

— Hans Kristian, sanoi pappi, miten luulet minun saavan tästä mitään selkoa?

— Minä en sitä itsekään ymmärrä, sanoi Hans Kristian. — Siellä joko vaeltaa kaksi aavetta tahi siellä on ihmeellinen olento, joka saattaa muuttaa itsensä mielensä mukaan. Se vaihtaa muotoaan.

— Milloin näit sen ensi kerran?

— Yöllä viikko sitten.

— Ja viimeksi?

— Se oli viime yönä kello kaksi. Minä tulin rautatieasemalta. Kulkiessani ikkunoiden ohi näen kuutamossa aaveen, joka kulkee halki ensimäisen kerroksen ison salin. Se käy hitaasti ovelta ovelle.

— Aivan äänetikö?

— Niin. Se katseli ympärilleen aivan hiljaa, mutta minä en kuullut mitään askelten ääntä.

— Sitten menit sisään.

— Menin. Minulla on avaimet. Minä avasin ensiksi suuren oven ja astuin sisään niin hiljaa, kuin minulla olisi ollut varas kiinniotettavana. Sen jälkeen lukitsin ison salin oven. Mutta minä en nähnyt sisällä ketään. En elävää sielua! Saattaako pastori sitä ymmärtää?

— Mutta siellä on toinen ovi?

— On kyllä, mutta se oli lukossa. Eikä avaimia ole kenelläkään muulla kuin minulla.

— Entä ikkunat, Hans Kristian?

— Kaikki ikkunat olivat suljetut ulkopuolelta.

— Mitä sitten teit?

— Sitten kuljin läpi kaikkien tyhjien huoneiden.

— Etkä huomannut mitään?

— En mitään.

— Mutta siellähän saattoi olla varkaita?

— Sitä minäkin olen ajatellut, ja olen tänään tutkinut koko talon ullakosta kellariin asti, mutta mitään ei ole poissa, kaikki on paikoillaan.

— Se on tosiaankin ylen ihmeellistä, mutisi pappi, ylen ihmeellistä ja järjetöntä. Mitä nyt aiot tehdä?

— Nyt menen takaisin kartanoon.

— Entä sitten?

— Ja sitten kierrän uudelleen kaikki huoneet. Minä en pelkää.

Pappi istui hetkisen ja mietti. Sitten hän kysyi:

— Onko ulkona tänään kylmää, Hans Kristian?

— Kylmää ja kirkasta.

— Sitten otan turkin ylleni.

— Mitä pastori tarkoittaa?

— Minä tulen mukanasi, vastasi pappi ja nousi seisoalleen.

II LUKU.

Pölyn haju.

Pappi katsoi kelloaan.

— Kello on jo puoli yksitoista, sanoi hän. Tahdotko odottaa täällä hetkisen, niin tulen heti takaisin.

Hans Kristian nyökäytti päätään. Hän jäi seisomaan ovelle.

Pappi kulki läpi asuntonsa, jossa oli useita vanhanaikaisesti kalustettuja huoneita. Hän jätti työhuoneensa oven auki, niin että keltaisen työlampun hohde saattoi valaista hänen tietänsä.

Ruokailuhuoneessa hänen vaimonsa tuli häntä vastaan.

— Menetkö nukkumaan? kysyi rouva. — Onkin jo myöhäistä.

— En, vastasi pappi. — Hans Kristian kenraalin kartanosta odottaa minua. Minun täytyy mennä hänen mukanaan.

— Onko joku palvelusväestä vaarallisesti sairastunut?

— Ei, vastasi pappi, mutta muutamat ihmeelliset tapahtumat talossa ovat häntä säikähdyttäneet.

Pastorin rouva katsoi mieheensä pelästyneenä.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

— Kenties siellä on varkaita tahi ehkä muut ilkeät ihmiset harjoittavat temppujansa. Kuten tiedät, lupasin kenraalille pitää silmällä hänen taloansa hänen poissaollessaan. Hans Kristian väittää, että siellä on öisin äkkiä ruvennut kummittelemaan.

— Oh, nuo vanhat jutut. Että viitsitkin niihin puuttua. Mene pikemmin levolle.

— Nuo vanhat jutut? kysyi pappi.

— Niin, tiedäthän, että jokaisella vanhalla herraskartanolla on kummituksensa. Niin on tälläkin.

— Jotakin on joka tapauksessa täytynyt tapahtua. Muutoin ei Hans Kristianin kaltainen järkevä mies olisi kääntynyt minun puoleeni.

— Onko hän tullut tänä iltana?

— Niin, hän tuli puoli tuntia sitten. Minä menen sinne joka tapauksessa. Luonnollisesti en usko ämmäinjuttuja, rakas vaimoni, mutta Hans Kristian on nähnyt aaveen asumattomissa huoneissa. Ja olennon, joka on lihaa ja verta, minä kyllä pidän kurissa. Menen sinne, jollen muun vuoksi, niin rauhoittaakseni palvelijoita.

Nyt papinrouva tuli hieman miettiväiseksi.

— Niin, jos Hans Kristian on levoton, niin täytyyhän siinä olla joku syy, mutisi hän. — Miten kauan siellä viivyt?

— Tunnin ajan.

Rouva auttoi vanhalle miehelleen turkkia päälle ja kääri hänen kaulaansa pienen kaulaliinan, jota ensin lämmitti uunin ääressä. Hän seurasi miestään työhuoneeseen ja tervehti ystävällisesti Hans Kristiania.

— Et saa pitää häntä kauan, sanoi hän puoleksi leikkiä laskien. — Muista, että hän on vanha mies.

— Minun tarkoitukseni ei ollut ollenkaan, että pastori tulisi mukaan, änkytti vanha palvelija. — Tahdoin vain selvittää asian pastorille saadakseni häneltä jotakin neuvoa. Minä kyllä itse pidän kurissa kartanon, sillä sen minä voin rouvalle sanoa, etten pelkää kuolemaa enkä…

Pappi kääntyi äkisti häneen päin.

— No, sanoi hän.

— Niin, niin, herra pastori, vastasi Hans Kristian.

— Menemme siis, sanoi pastori lyhyesti ja avasi oven.

Vaikka pastori Winge oli melkein seitsemänkymmenvuotias mies, kantoi hän ikänsä kuin sankari. Kun hän nyt kulki tietä paksussa turkissaan, ei hän oikeastaan näyttänyt miltään ikäkululta pappismieheltä, vaan pikemmin upealta rusthollarilta. Hän oli suoraselkäinen ja astui varmoin askelin. Ja Hans Kristian kulki hänen vasemmalla puolellaan, askelta jäljempänä, kuten alempiarvoiselle sopii esimiestään seuratessaan.

Kun ovi heidän takanaan sulkeutui, olivat he äkkiä ulkona keskellä pimeää ja kylmää talviyötä. Tähdet tuikkivat taivaalla. Oli kylmä ilta. Suoraan edessään he saattoivat nähdä kosken vieressä olevan tehtaan savupiipun. Piippu kohosi kuin uhkaava, pikimusta etusormi kohden talvitaivasta. Ja jos he olisivat katsoneet taaksensa, olisivat he kauimpana etelässä huomanneet heikon sarastuksen; se oli lyhtyjen kajastus lähimmästä kaupungista, joka oli viiden kilometrin päässä. — —

He eivät kohdanneet ketään routaisella tiellä, ei jalka- eikä hevosmiestä. Joskus he menivät ohi talon tahi mökin, jonka ikkunat olivat suljetut ja mustat. Kaikki ihmiset olivat menneet levolle.

Kun molemmat vanhat miehet olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdessä, tarttui pappi Hans Kristianin käsivarteen, ja näin he kävelivät edelleen.

— Mitä kartanon väki sanoo tästä? kysyi hän. — Mitä Stina, vaimosi sanoo, mitä Abraham sanoo, ja mitä uusi renki sanoo? Sinä kenties et ole tätä heille kertonut?

— Niin, minä en ole kertonut mitään siitä, mitä itse olen nähnyt, vastasi Hans Kristian, mutta minä saatan päättää heistä päältäpäin, että itsekukin on siellä nähnyt tahi kuullut jotakin ihmeellistä. Renkituvassa puhutaan iltaisin paljon ja matalalla äänellä. Vanha Abraham väittää kuulleensa asumattomista huoneista ihmeellistä naurua.

— Naurua?

— Niin, eräänä iltana joku aika sitten. Hän kulki päärakennuksen ohi, ja silloin hän kuuli jonkun sisällä nauravan.

— Mutta, rakas Hans Kristian, siellä on varmaan joku veitikka.

— Kuka se olisi? kysyi palvelija. — Kun Abraham naurun kuultuaan tuli renkitupaan, oli siellä koolla koko kartanon väki, sekä miehet että naiset. Eikä vieraita tule pihaan sitten kun portti on suljettu. Ei ainakaan huoneisiin?

— Mutta oliko Abraham sitten aivan varma siitä, että nauru kuului huoneesta?

— Sitä minä olen häneltä usein kysynyt. Hän on siitä varma. Ja nauru kuului niin kamalalta. Abraham itse sanoi, että se ei ollut mitään iloista naurua.

Äkkiä pappi pysähtyi, ikäänkuin olisi saanut loistavan ajatuksen.

— Mutta tuhat tulimaista, Hans Kristian, huudahti hän, kun emme ole sitä ennen keksineet: koirat, mies, koirat! Kartanossahan on kaksi isoa koiraa. Niidenhän pitäisi pitää kauheata elämää, kun tällaista tapahtuu.

Hans Kristian käänsi pois kasvonsa ja mutisi puoleksi itsekseen, nolona ja neuvotonna:

— Koirat eivät hiiskahdakaan.

Pappi ei vastannut tähän mitään. Molemmat he menivät hiljaa edelleen.

Vaellettuaan kymmenen minuuttia pappilasta he poikkesivat oikealle ja kääntyivät syrjätielle. Tuokion kuluttua he seisoivat korkean rautaportin edessä, jonka Hans Kristian avasi. Ruostuneet rautasaranat vonkuivat surkeasti. Samassa tunkeutui lumipeitteisen pensasaidan läpi tien viereltä esille kaksi mustaa varjoa, ja pahaenteinen murina rupesi kuulumaan. Ne olivat talon koirat.

Hans Kristian kutsui molempia koiria, ja äkäinen murina muuttui heti iloiseksi haukunnaksi.

Vähän sen jälkeen valo virtasi lumiselle tielle. He tulivat ohi suuren vanhan rakennuksen. Se oli ainoastaan yksikerroksinen, ja sen tavattoman suuri kalteva katto oli niin jyrkkä, ettei lumi voinut siinä pysyä. Kahdessa etelänpuoleisessa ikkunassa oli tuli.

— Se on minun huoneeni, selitti Hans Kristian.

Pappi nyökäytti päätään. Hän tiesi sen. Rakennus, jossa oli terävä, kalteva katto, oli väenasunto.

Muutamien minuuttien kuluttua molemmat kulkijat seisoivat suurella pihamaalla. Päärakennus oli kaksikerroksinen, ja siihen kuului kaksi siipirakennusta. Kaikki ikkunat olivat kiinni ja pimeät, mutta pääty loisti kylmänä ja sinervänä tähtien valossa. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt pihalla, ainoatakaan ääntä ei kuulunut.

— Menemmekö sisälle? kysyi Hans Kristian kuiskaten.

— Menkäämme, sanoi pappi, mutta hanki lyhty.

Hans Kristian ohjasi papin portaille, missä hänellä näkyi olevan lyhty valmiina. Hän raapaisi tikulla tulta ja sytytti lyhdyn. Tulitikun punaisessa valossa saattoi pappi nähdä, että vanhan palvelijan kasvot olivat tavattoman vakavat.

Vaikkakin molemmat miehet koettivat olla herättämättä minkäänlaista melua, eivät he kuitenkaan saattaneet estää portaita narisemasta askeltensa alla. Pappi kulki raskaasti.

Hans Kristian taas kilahutti avainkimppuaan. Etsittyään hetkisen löysi hän vihdoin oikean avaimen, jonka pisti lukon reikään. Pappi astui sisään. Hans Kristian hätisti pois koirat, seurasi pappia ja lukitsi jälleen oven.

Koirat jäivät seisomaan ulkopuolelle. Ne nuuskivat ja vainusivat ovenraossa ja päästivät valittavan, mutta heikon ulinan.

Molemmat miehet olivat tulleet eteiseen. Hans Kristian kohotti lyhtyä.

— Täällä ei ole ollut ihmisiä pitkään aikaan, sanoi pappi. — Täällä on pölyn haju.

III LUKU.

Nauru.

Vanha pappi oli oikeassa. Mikäli loimuavassa lyhdynvalossa saattoi nähdä, oli tällä huoneella pitkän asumattomuuden leima. Se oli eteinen, mutta se oli niin suuri, että sitä saattoi verrata englantilaismalliseen halliin. Leveät portaat veivät toiseen kerrokseen. Portaiden vieressä oli suuri, avoin takka, joka epäselvässä kynttilänvalossa ammotti pimeänä ja kamalana kuin kuilunsuu. Tästä eteisestä vei ovi käytävään, joka kulki läpi koko talon ja jakoi ensimäisen kerroksen kahteen osaan, niin että huoneita oli molemmin puolin. Mutta eteläisen siipirakennuksen kohdalla johti käytävä suureen saliin.

Pappi ja palvelija jäivät hetkeksi seisomaan eteiseen. Hans Kristian korjaili lyhtyä, joka ei ottanut oikein palaakseen, ja pappi muisteli monia loistavia juhlia, joita täällä ennen vanhaan oli vietetty. Tässä huoneessa loimuavan takkavalkean ääressä viipyivät vieraat muutamia minuutteja riisuttuaan päällysvaatteensa. Sitten ovi avautui ja kenraalitar… Mutta se tapahtui aikoja sitten. Ja nyt oli kenraalitar jo kuollut ja kenraali matkoilla.

— Milloin kenraali tulee takaisin? kysyi pappi kuiskaten. — Tiedätkö siitä mitään, Hans Kristian?

— Vuosi sitten kuulin hänestä viimeksi, vastasi Hans Kristian. — Ja silloin kenraali luuli pian tulevansa kotiin.

— Nyt hän on ollut pitkän aikaa poissa.

— Niin, kolme vuotta.

— Ja sillä ajalla hänen veljentyttärensä Louise on varmaankin kasvanut isoksi tytöksi?

— Hän on nyt kahdeksantoistavuotias, vastasi Hans Kristian. — Kas niin, nyt lyhty on kunnossa, nyt saatamme mennä eteenpäin, herra pastori.

Hans Kristian avasi oven. Hän kulki koko ajan edellä, pappi seurasi aivan hänen kintereillään. He kulkivat halki käytävän, avasivat uuden oven ja tulivat huoneeseen, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin.

Kuu, joka tähän asti oli ollut pilven peitossa, kumotti punaisena ja metallihohtoisena puunlatvojen yläpuolella; sen sininen valo virtasi ikkunoista ja sekaantui lyhdyn punaiseen. Syntyi omituinen valaistus, ja huonekalujen varjot häilyivät haavemaisina ja villeinä pitkin lattiaa ja seiniä. Ensimäisen kerran vanha pappi tunsi itsensä liikutetuksi katsellessaan ympäristöä.

— Näettekös, pastori, kuiskasi Hans Kristian, täällä on kaikki niinkuin olla pitääkin, kaikki huonekalut paikoillaan, kas tuolla taulut riippuvat paksuissa kultakehyksissä, kas tuossa ovat kirjat. Ei mihinkään ole koskettu. Täällä ei ole ollut varkaita.

— Menkäämme eteenpäin, pyysi pappi.

Hans Kristian avasi seuraavan oven.

He tulivat suureen huoneeseen, joka oli muodoltaan pitkähkö. Siinä oli neljä isoa ikkunaa, jotka kaikki olivat puutarhaan päin. Vastakkaisella seinällä riippui joukko perhemuotokuvia. Ne esittivät enimmäkseen sotureita, joista jotkut olivat kolmikymmenvuotisen sodan, toiset uudemman ajan univormuissa. Mutta kaikilla oli kunniamerkkejä. Suku oli kuuluisaa.

Tämän huoneen matto oli poistettu permannolta, ja kulkijain askeleet kuuluivat selvästi hiljaisuudessa. Vihdoin he tulivat isoon saliin. Siellä oli korkeaselkäisiä, nahkalla päällystettyjä tuoleja rivissä pitkin seiniä, nurkissa oli pieniä mahonkipöytiä, muita huonekaluja ei ollut. Lattia oli vahattu.

Pappi ja palvelija kulkivat pari kertaa läpi salin, mutta mitään ihmeellistä ei näkynyt. Pappi katsoi varmuuden vuoksi, että ikkunat olivat suljetut ja kaikki säpit kiinni. Ilma sisällä oli pölynsekaista ja painostavaa.

Isosta salista molemmat kulkijat tulivat siihen huoneriviin, jonka ikkunat olivat pihamaan puolella. Ne olivat suuria huoneita, korkeakattoisia ja tilavia, jommoisia vielä tavataan jossakin pohjoismaiden herraskartanossa. Mutta ne tekivät aution ja hyljätyn vaikutuksen, koska esillä olivat ainoastaan raskaat, kookkaat huonekalut, ja kaikki ne pikkuesineet, jotka tekevät huoneen asutuksi ja kodikkaaksi, olivat korjatut pois.

— Tässä minä näin aaveen, sanoi Hans Kristian. — Seisoin pihalla ja katselin, miten se kulki hitaasti ohi ikkunoiden.

— Näitkö kasvot?

— En.

— Mutta se näytti sinusta naiselta?

— Niin, viime kerralla se näytti minusta varmasti naiselta.

Pappi pudisti päätään.

— Mutta oletko varma siitä, ettei kuutamo sinua pettänyt? kysyi hän. — Hämärässä huoneessa kuun säteet saattavat usein näyttää liikkuvilta verhoilta.

— Ei, minä en anna sellaisen itseäni pettää, herra pastori, ja sitäpaitsi kuu ei kumota näistä ikkunoista. Täällähän on aivan pimeää, kuten pastori näkee.

— Ja mihin se aave meni, Hans Kristian?

Palvelija viittasi.

— Aave, sanoi hän, pannen painoa sanoilleen, meni juuri suoraan edessämme olevasta ovesta.

— Näitkö siis oven aukenevan?

— En, sitä en nähnyt. Mutta ikkunasta minä näin aaveen viereisessä huoneessa, ja sitten se katosi.

Pastori viittasi kädellään.

— Tuonne?

— Sinne. — Ja ihmeellisintä, herra pastori, on se, että ovi oli tavallisuutensa mukaan lukossa, kun minä tulin tänne sisälle nähdäkseni mitä oli tekeillä.

Pappi pudisti päätään.

— Niin, minä en sitä ymmärrä, mutisi hän. — Minä en epäile sanojasi, Hans Kristian, mutta itsehän näet, että täällä on nyt aivan hiljaista ja rauhallista.

Pappi otti Hans Kristianilta avaimet, avasi oven ja meni hänen edellään huoneeseen. Ensi silmänräpäyksessä hän aivan vaistomaisesti vetäytyi takaisin, sillä sisällä oli pilkkopimeä. Verhot olivat lasketut alas, niin ettei yön valo päässyt sisälle. Mutta Hans Kristian tuli hänen luokseen lyhtyineen. Punainen valonsäde karkeloi hänen edellään ja loi valoaan huonekaluille.

— Tunnetko, Hans Kristian, sanoi hän, — on kuin tässä huoneessa olisi hieman lämpimämpi?

— Niin, sen kyllä tunnen. On kuin sitä olisi äsken lämmitetty. Ilmakaan ei ole niin kuiva ja pölyinen kuin toisissa huoneissa.

— Pidä lyhtyä ylhäällä, Hans Kristian.

Samassa tuli viereisestä, heidän juuri jättämästään huoneesta kylmä tuulahdus, joka sammutti kynttilän.

— Huu, huudahti pappi hapuillessaan pimeässä. — Miksi sammutit kynttilän, Hans Kristian?

— En minä sitä sammuttanut. Sen teki veto.

— Raapaise nopeasti tuli tikkuun. Tämä pimeys on sietämätön.

— Sen teen heti, herra pastori. Odottakaa hieman.

Hän kaiveli taskustansa tulitikkuja.

— Mistä tämä tuuli tulee? kysyi pappi vapisevalla äänellä. — Tunnen kylmää ranteissani ja kaulassani.

— Minä en tiedä, pastori. Ovesta vetää.

— Silloin jonkun on täytynyt avata ikkuna tahi ovi. Kuka se mahtaa olla?

— Ei kukaan, herra pastori. Kaikki ovet ovat lukossa ja kaikki ikkunat myös. Eikä täällä ole meitä lukuunottamatta ketään ihmistä.

Hans Kristian raapaisi tikkuun tulen, mutta se sammui vedossa. Hän sytytti uuden, sekin sammui, mutta sekunniksi leimahtavassa valossa molemmat miehet tuijottivat sinne tänne huoneessa nähdäkseen, olisiko sisällä muita ihmisiä. Mutta he eivät nähneet muuta kuin vanhat huonekalut. Kun pimeys heidät jälleen ympäröi, tuntui heistä kolkolta tässä suuressa ja tyhjässä rakennuksessa.

Vihdoin Hans Kristianin onnistui saada lyhty uudelleen sytytetyksi.

Pappi piti kiinni hänen käsivarrestaan.

— Nyt menemme takaisin samaa tietä, jota olemme tulleet. Tavalla tahi toisella on jonkun täytynyt avata ikkuna.

Palvelija meni muutamia askelia eteenpäin. Äkkiä hän pysähtyi.

— Mitä se on? kysyi pappi.

— Minä olin kuulevinani… mutisi Hans Kristian.

Molemmat kuuntelivat. Mutta ei kuulunut mitään muuta kuin heidän hengityksensä ja koirien ulina etäällä ulko-ovella.

He kulkivat jälleen eteenpäin. Mutta sitten he molemmat pysähtyivät kauhusta herpaantuneina.

He kuulivat naurun.

IV LUKU.

Kulkusten kilinä.

Ensin he kuulivat kovaäänistä naurua, kovaäänistä ja ivallista naurua, ja sitten tuli täysi hiljaisuus. Hans Kristian kohotti lyhtyä ja katsoi eteensä läpi puoli pimeän huoneen ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä miehen, joka nauroi lähistössä.

Sillä se oli miehen naurua. Se tuntui tulevan kaukaa, mutta oli kuitenkin aivan lähellä, ja sillä oli vieras ja kaukainen sointu, ikäänkuin se olisi ollut vuosisadan vanhojen haalistuneiden tapettien kätkössä ja nyt äkkiä päässyt valloilleen kuin kaiku.

Molemmat miehet katsoivat ääneti toisiansa, ja se pelko, jota he vastoin tahtoaan tunsivat, ilmeni heidän silmissään, heidän kasvojensa piirteissä. Pappi kohotti käsivarsiaan ikäänkuin manaukseen tahi kiroukseen ja sitten hän huusi voimakkaalla metalliäänellään:

— Jos täällä on ihmisiä, niin tulkaa esille.

Ei mitään vastausta. Kuului ainoastaan lyhdyn sihinä, ja sitten hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Pappi huusi jälleen:

— Onko täällä ihmisiä?

Molemmat kuuntelivat. Ja papin täytyi vastoin tahtoaan huudahtaa tarttuessaan palvelijan käsivarteen:

— Suuri Jumala!

Sillä nauru kuului jälleen. Sama ivallinen ja kamala nauru, ha-ha-haa! Hätähuuto ei saata olla sydäntäsärkevämpi kuin sellainen nauru, mieletön ja tärisyttävä iloisuus, ivan ja pahuuden ja kärsimyksen riemu. Mutta tällä kertaa nauru kuului kauempaa, ikäänkuin nauraja olisi vähitellen poistunut.

Naurun lakattua vallitsi suuressa talossa jälleen täydellinen hiljaisuus.

Mutta nyt oli vanha ruudinhaistelijakin suuttunut. Hän veti esille taskustaan valtavan avainkimppunsa.

— Jos siellä on ihminen vehkeilemässä, huusi hän hammasta purren, niin minä muserran hänet, ja jos siellä on perkele nauramassa, niin minä näytän hänelle, että Hans Kristian ei pelkää.

Hän aikoi hyökätä eteenpäin avainkimppu toisessa kädessään ja lyhty toisessa, mutta pappi hillitsi hänet.

— Minun perästäni, sanoi hän käskevästi.

— Tahtooko pastori mennä edellä? kysyi Hans Kristian.

— Minä menen edellä, vastasi pappi, mutta sinä saat näyttää minulle lyhtyä. Pidä se korkeammalla. Kas näin. Mistä nauru kuuluu?

— On kuin se olisi tullut isosta salista.

— Sitten menemme sinne.

Pappi avasi lähimmän oven ja astui pelkäämättä viereiseen huoneeseen.

— Valaise, Hans Kristian!

Palvelija kohotti lyhtyä. Mutta mitään muuta ei näkynyt kuin huonekalut, mykät seinät ja isot, himmeät kristalliset kynttiläkruunut, jotka riippuivat katossa kuin jättiläismäiset pisarat.

Pappi kulki hitaasti läpi huoneen, ja Hans Kristian seurasi häntä. Tultuaan seuraavan oven lähelle he kuulivat naurua kolmannen kerran. Nyt he ymmärsivät, että sen täytyi tulla isosta salista, mutta se ei ollut tällä kertaa niin äänekäs ja kaikuva kuin molemmilla edellisillä kerroilla. Oli kuin naurajalla olisi ollut peitto pään ympärillä.

Pappi kulki hitaasti edelleen ja pysähtyi isoon saliin vievän oven ääreen. Hän naputti oveen.

— Onko ketään sisällä? kysyi hän.

Ei mitään vastausta.

— Väännä ovi auki, Hans Kristian.

Seuraavassa tuokiossa ovi oli avattu, ja papin kiellosta huolimatta Hans Kristian astui ensimäisenä kynnyksen yli. Hän heilutti uhkaavasti suurta avainkimppuaan.

— Tuleppa, huusi hän, tule miten lähelle hyvänsä, tässä minä, Hans Kristian, seison!

Pappi hyssitti hänelle ja otti häneltä lyhdyn. Hän kulki halki salin, pitkin sen koko pituutta, mutta siellä ei näkynyt ketään. Ja hän valaisi seinät, nurkat, vieläpä taulutkin, mutta ei löytänyt mitään.

— Täällä ei ole ketään, sanoi hän vihdoin. — Me olemme ainoat ihmiset tässä salissa, Hans Kristian. Mies, joka nauroi, on paennut.

Palvelija nauroi.

— Hän ei ole paennut sitä tietä, jota me tulimme, sanoi hän.

— Mutta onko sitten olemassa joku toinen tie, joka vie tästä salista?

— On, toisessa päässä on ovi. Se vie suoraan ulos.

— Silloin miehen on täytynyt paeta sitä tietä. Tule avaiminesi.

— Silmänräpäys, vastasi Hans Kristian, niin olen heti valmis.

Hän tahtoi ensiksi sulkea sen oven, josta he juuri olivat tulleet.

— Kun minä nyt suljen tämän oven, sanoi hän, niin ei hän ainakaan voi päästä ulos tästä ovesta, jos hän kuitenkin olisi täällä.

Tultuaan avaimineen salin toisessa päässä olevalle ovelle pyysi hän pastoria katsomaan vähän lukkoa.

— Kas, kas, sanoi hän, tämä on vanhanaikainen lukko. Tätä ovea ei ole avattu vuosikauteen. Katsokaas, se on vielä paksussa pölyssä. Ja katsokaa avaimenreiän edessä olevaa levyä, sehän on suorastaan ruostunut kiinni lukkoon.

Hän koetti kädellä lykätä syrjään messinkikilpeä, mutta hänen täytyi käyttää työaseenaan erästä kellarin avainta, ja kilpi pysyi kuitenkin paikoillaan.

— Tunnustele ovea, käski pastori.

Hans Kristian ravisti ovea.

Se oli lukossa.

— Silloin on turhaa koettaa saada ovea auki, sanoi hän, sillä onhan päivänselvää, että ihminen ei ole voinut päästä ulos tästä, kun kilpi peittää avaimenreiän sisäpuolelta.

Se oli selvä asia Hans Kristianinkin mielestä.

— Mutta kun hän ei ole päässyt ulos tätä tietä eikä myöskään käytävään vievästä ovesta — mehän olisimme sen kuulleet — niin hänen täytyy kuitenkin olla täällä, tuumi palvelija itsepäisenä.

— Entä ikkunat, sanoi pappi.

Hans Kristianin näyttäessä valoa lyhdyllä tutki pappi nyt tarkoin jokaisen ikkunan. Kaikki säpit olivat kiinni.

— Mutta tämähän on suorastaan käsittämätöntä, mutisi pastori hämmästyneenä. — Minä uskallan vakuuttaa kunniani kautta, että nauru tuli tästä salista.

— Minä uskallan sen vannoa, sanoi Hans Kristian.

Pappi oli niin ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiotansa tähän pieneen virheeseen.

— Ja sitten veto, sanoi hän. — Se tuli avoimesta ovesta, se on varma. Mutta kuka täällä kulkee ovissa jättämättä jälkeäkään itsestään?

Äkkiä hänet valtasi eräs ajatus.

— Menkäämme ulos, sanoi hän.

He palasivat läpi huoneiden samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Pappi kulki reippaasti ja nopeasti katsomatta ympärilleen, oikeaan tahi vasempaan. Mutta muutoin niin peloton Hans Kristian ei voinut olla silloin tällöin luomatta huolestuneita katseita mustiin varjoihin, jotka liihoittelivat pitkin seiniä.

Heidän tultuaan pihamaalle sanoi pappi:

— Sammuta lyhty, täällä on kuitenkin kyllin valoisaa.

Palvelija puhalsi lyhdyn sammuksiin.

Sitten jatkoi pappi, joka oli innostumistaan innostunut ja unohtanut kokonaan väsymyksensä tällä öisellä vaelluksellaan:

— Nyt kierrämme koko talon seinät. Jos joku on hypännyt tahi mennyt ulos, niin meidän täytyy nähdä jäljet lumessa.

Koirat tulivat tälle retkelle mukaan hyppien ja heilutellen häntäänsä. Molemmat miehet kulkivat runsaan metrin päässä seinästä. Kuu loi kirkasta valoa lumelle; siinä ei näkynyt mitään jälkiä.

Heidän lopetettuaan vaelluksensa pappi sanoi Hans Kristianille:

— Nyt minä uskon sinua enemmän kuin koskaan ennen. Minä luulen, että näit sinä yönä elävän olennon. Nauru, jonka me kuulimme, tuli talosta. Mehän kuulimme sen kolme kertaa, niin ettei siitä ole mitään epäilystä, kas Hans Kristian, mitä meidän on tästä uskottava? Mitä täällä tapahtuu?

Hans Kristian ainoastaan pudisti päätänsä. Pappi katsoi sanattomana rakennukseen, pani kiinni turkkinsa ja otti kintaansa. Sitten hän mutisi itsekseen:

— Niin, sellaisissa vanhoissa kartanoissa… sellaisissa vanhoissa kartanoissa.

Mutta samassa koirat alkoivat murista ja vainuta. Molemmat miehet kuuntelivat vavisten. He odottivat saavansa kuulla jälleen kamalan naurun.

Mutta sen sijaan he kuulivat tieltä kulkusten kilinää. Hans Kristian säpsähti.

— Se tulee tännepäin, sanoi hän. — Kuulen ajosta, että se on kilpa-ajoreki. Kuka se yksinäinen vieras saattaa olla, joka tulee meille näin myöhään yöllä?

Kulkusten kilinä läheni.

V LUKU.

Kenraali tulee.

Koirat juoksivat porttia kohti täyttä laukkaa. Ne katosivat pimeään, mutta niiden vihaisen haukunnan saattoi kuulla puunrunkojen välitse. Kulkusten kilinä taukosi. Ajaja oli pysähtynyt.

Hans Kristian koetti houkutella koiria jälleen luokseen, mutta ne jatkoivat haukkumistaan. Vastoin tahtoaankin tunsivat molemmat miehet, jotka juuri olivat vaeltaneet läpi aution talon ja huomanneet salaperäisen olennon läsnäolon, tapahtuman tekevän heihin salaperäisen ja eriskummaisen vaikutuksen. Nyt vieras tuli lisäksi keskellä yötä. Kuka se oli? He kuulivat ainoastaan kulkusten kilinän, silloin tällöin piiskaniskun ja koirien äkäisen haukunnan.

Hans Kristian kutsui ne jälleen luokseen.

Mutta nyt kuului pimeästä karhea miehenääni, joka huusi:

— Ettekö voi saada pois noita petoja. Minä en uskalla avata porttia. Hevonen pelkää.

— Kuka siellä on? huusi Hans Kristian vastaan.

— Pikasähkösanoma, vastattiin.

— Keneltä?

— Sitä en tiedä.

— Minusta on kuin tuntisin äänen, mutisi Hans Kristian kahlatessaan lumessa.

Pappi seisoi paikoillaan lyhdyn vieressä. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt. Mitä oli tekeillä, kun pikasähkösanoma oli lähetetty?

Hän kuuli, että molemmat miehet kohtasivat toisensa portilla ja että portti avattiin. Puhuvien äänestä hän saattoi ymmärtää, että Hans Kristian tunsi tulijan. Muutamien minuuttien kuluttua hän kuuli hevosen hirnuntaa ja kuopimista; reki kääntyi. Kulkusten kilinä, joka vähitellen haihtui pimeään, vakuutti hänelle, että äskentullut ajoi pois jälleen. Hans Kristian läheni pihan poikki koirien hypellessä hänen ympärillään.

Hans Kristianilla oli sähkösanoma kädessään.

— Se on minulle, sanoi hän ihmetellen. — En ole eläissäni saanut sähkösanomaa. Tahtooko pastori olla ystävällinen ja avata sen, niin minä valaisen lyhdyllä.

Pastori tarttui sähkösanomaan.

Hän luki ensin päällekirjoituksen.

— Oletko nähnyt mitä tähän on kirjoitettu? sanoi hän. — Siinä on: Hans Kristian, Jernegaard. Sen täytyy olla kenraalilta.

— Kenraalilta, huudahti Hans Kristian. — Ah, minä aavistan, että jotakin on tapahtunut.

Pastori avasi sähkösanoman ja luki lyhdyn valossa:

"Minä ja veljentyttäreni ja eräs vieras tulemme kahden päivän perästä. Kenraali."

— Jumalan kiitos! huudahti Hans Kristian.

— Miksi niin sanot?

— Minä kun luulin varmasti, että joku onnettomuus oli tapahtunut.

— Onnettomuus?

— Niin, sellainen on asianlaita vanhoissa herraskartanoissa, näettekös pastori. Huoneista huomaa, milloin kuolema kohtaa jotakin herrasväestä.

Pastori polki jalkaa lumessa.

— Voi tätä rahvaan kirottua taikauskoa!

— Usko on usko, herra pastori, ja meillä täytyy olla oikeus pitää uskomme, koska näemme enemmän kuin te toiset ja näemme toisilla silmillä.

— Mutta nyt kai olet rauhoittunut. Sinä näet, että kaikki on hyvin.

— Siitä ei ole sähkösanomassa mitään mainittu. Mutta nyt minä luulen tietäväni miksi ovet sisällä liikkuvat.

Hän viittasi ikkunoihin, jotka loistivat jäänsinisinä kuutamossa.

— Miksi?

— Se on enne, herra pastori.

— Jälleen tämä taikausko! Ei ole olemassa mitään enteitä.

Mutta Hans Kristianilla oli omat ajatuksensa.

— Nyt minä menen kotiin, sanoi pastori. — En voi kuulla kauemmin tätä.

Hän lähti liikkeelle, ja Hans Kristian seurasi häntä lyhtyineen.

— Enne, enne… Henkiä ja kummituksia… mutisi pappi suuttuneena.

— Haamu kuljeksii tuolla sisällä, vastasi Hans Kristian juhlallisesti ja kauhuissaan. — Kenties se nyt istuu sinisessä huoneessa rouva-vainaan tuolilla. Enteet eivät ole hyviä sille vieraalle, joka tulee.

— Saata minut kotiin, Hans Kristian.

— Niin, niin, mutta mitä arvelette, herra pastori, siitä, mitä olette kuullut ja nähnyt tänä iltana?

— Jos tahdot tietää, niin minä uskon, että täällä on ihmisiä liikkeellä. Sinun tulee pitää hyvin silmällä kartanoa, Hans Kristian.

— Sen olen tehnytkin.

— Mutta sinun pitäisi tarkastaa sitä, ikäänkuin tietäisit olevan tekeillä pahoja hankkeita.

— Ketä vastaan?

— Mistä minä tiedän, Hans Kristian. Mutta minusta on kummallista, että nämä salaperäiset asiat tapahtuvat juuri kun kenraali on kotiin tulossa. Se on sattuma, joka näyttää ajatukselta, kuten sanotaan. Eikö kenraalilla ole rahoja talossa?

— Ei nyt, kun hän itse ei ole kotona. Nyt siellä on ainoastaan huonekalut ja gobeliinit ja muut korut.

— Mutta kenraalihan on hyvin rikas.

— Niin, asuessaan kartanossa hänellä on usein mukanaan paljon rahoja, sen minä tiedän, sekä käteisenä rahana että arvopapereina. Ja sitten on tietysti vanhan rouvan koristeet, ne, jotka neiti on saanut. Ja sitten neidin omat jalokivet.

— Niin juuri, niitä sinun täytyy pitää silmällä, Hans Kristian. Muista, että aikamme on vaarallinen ja että ihmisten pahuus on suuri.

Näin haastelivat pappi ja Hans Kristian kulkiessaan samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Mutta oli epäilemätöntä, ettei papin puheessa ollut vakaumuksen voimaa. Kulkiessaan hän ajatteli koko ajan kuulemaansa kamalaa naurua, tuulenhenkeä, joka kohtasi jääkylmänä hänen kaulaansa ja ranteitaan, kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut ja mitä hän ei voinut itselleen selvittää.

Kotinsa ulkopuolella hän sanoi jäähyväiset Hans Kristianille ja pyysi hartaasti ilmoittamaan, milloin jotakin epäilyttävää tapahtuisi. Pappi oli kenraali Hugo Jernen hyvä ystävä ja tahtoi kaikin mokomin estää mitään pahaa tapahtumasta hänelle ja hänen kodilleen.

Pastorin tultua työhuoneeseensa oli puoliyön hetki jo aikoja sitten ohi, mutta vaikkakin vanha mies tarvitsi lepoa, jäi hän kuitenkin ennen levollemenoa syvissä mietteissä istumaan kirjoituspöytänsä ääreen.

Mutta Hans Kristian kiiruhti takaisin kartanoon.

Ennenkuin astui kenraali Jernen herraskartanoon vievään tuuheaan puistokäytävään, loi hän katseensa yli seudun, joka nyt lepäsi äärettömässä rauhassa kuun lempeässä hohteessa. Pakkanen oli lisääntymässä. Kosken varrella olevassa tehtaassa oli sytytetty tuli pariin ikkunaan. Tehtaassa alkoi työ jo kello neljältä. Hans Kristian arveli, että mikään ei häirinnyt seudun rauhaa, ennenkuin tämä tehdas tuli ja nieli kosken lakkaamattoman pauhun. Puhuttiin jo uusista tehtaista, uusista, valtavista, jyrisevistä rakennuksista, joita oli kohotettava kosken rannalle. Kristian huokasi astuessaan pimeään, kuusten suojaan. Ja sitten hän edelleen ajatteli juuri saamaansa sähkösanomaa. Miten ihmeellistä, että kenraali tahtoi kotiin juuri keskellä ankarinta talvea. Ja sitten hänen veljentyttärensä Louise, joka oli kesänlapsi ja joka värisi, kun tuli ensimäinen kylmä usvineen ja routa jääti maan.

Mutta nyt tuli vanhaan kartanoon eloa ja vilkkautta. Hans Kristian joudutti tahtomattaan askeliaan ajatellessaan mitä nyt oli tehtävä. Huoneissa oli kaikki saatava kuntoon, matot asetettava lattioille, tulisijat siistittävä. Kaikkialla oli pestävä ja puhdistettava. Talli oli tarkastettava, rekien piti olla kunnossa.

Mutta entä vieras, kolmas, kuka se oli? Oliko se mies vai nainen? Tämä vieras, jonka nimeä ei oltu mainittu, oli jo joutunut Hans Kristianin mielessä salaperäiseen valoon. Oli kuin hän jo olisi lähettänyt sanoman läsnäolostaan, ikäänkuin hänen askeleensa jo kuuluisivat talossa ja vieraan kädet hapuilisivat ovenlukkoja. Kun Hans Kristian kerran oli muodostanut itselleen ajatuksensa, ei häntä helposti saanut siitä luopumaan.

Kulkiessaan herraskartanon ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli. Mutta kaikki oli hiljaa.

Palvelijain rakennuksessa Hans Kristianilla oli kaksi omaa pikku huonettaan. Saavuttuaan vihdoin asuntoonsa hän huomasi vanhan vaimonsa Stiinan lepäävän valveilla.

— Siellä on ollut levotonta, kuiskasi Stiina. — Ja koirat ovat haukkuneet kauheasti.

— Minä tiedän sen, vastasi Hans Kristian.

Hän ei antanut vaimolleen mitään muuta selitystä.

Ripustaessaan kellonsa piirongin yläpuolella olevaan koukkuun hän huomasi sen olevan kaksi.

— Kello on kaksi, sanoi hän. — Siksi en voi nukkua kuin pari tuntia. Minut on herätettävä kello neljä.

— Miksi nouset niin varhain? kysyi vaimo hämmästyneenä.

Ja Hans Kristian, vanha soturi, antoi vastauksen, joka torjui kaikki vastaväitteet, voimakkaimmatkin. Hän sanoi:

— Kenraali tulee.

VI LUKU.

Vaarallisia aseita.

Kahta päivää myöhemmin oli herraskartanossa kaikki kunnossa omistajan, hänen veljentyttärensä ja uuden vieraansa vastaanottamiseksi. Kenraalin huoneet olivat ensi kerroksessa. Tärkein oli hänen suuri, kaari-ikkunainen työhuoneensa, puiston puolella. Hans Kristian oli vartioinut tätä huonetta kuin pyhäkköä. Mitkään vieraat kädet eivät saaneet pyyhkiä pölyjä hänen mahonkiselta leijonanjaloilla varustetulta työpöydältään, kukaan muu ei saanut puhdistaa lukuisia kiväärejä, miekkoja ja muita aseita, joita riippui ristissä yltympäri kaikilla seinillä. Mutta huone olikin täsmälleen siinä kunnossa, mihin kenraali oli sen jättänyt, ja lattialla oli valtava tiikerinnahka, jonka ammottava kita toivotti tervetulleeksi.

Neiti asui eteläisessä siipirakennuksessa, rouvan vanhassa asunnossa. Täällä naisväki oli kahtena viime päivänä kääntänyt kaikki ylösalaisin, ja joka kerta, kun Hans Kristian hieman nuristen tahtoi lähestyä silmäilläkseen taistelukenttää myöskin tältä puolelta, ajettiin hänet äkkiä pois. Vanha Stiina oli korkeimman omassa persoonassaan ollut kaupungissa ja kalliilla hinnalla hankkinut ruusuja, joita hän tiesi neidin rakastavan. Sitäpaitsi oli rouva Winge, papin rouva, lähettänyt ruusuja, niin että pienet huoneet tuoksuivat kuin myöhäiskesällä.

Vanha Hans Kristian oli ollut pulassa vieraan, nimittäin sen kolmannen vuoksi. Oliko se nainen vai herra? Yhä uudelleen ja uudelleen hän teki itselleen tämän kysymyksen. Stiina vakuutti, että sen täytyi olla nainen, luonnollisesti neidin hyvä ystävä, sanoi hän, nainen Ranskan maasta tahi jostakin muusta ihmeellisestä valtakunnasta. Mutta Hans Kristianilla oli tässäkin kohdassa omat ajatuksensa. Hän harkitsi kaikin puolin, ja hänen ajatuksenjuoksunsa liittyi nikama nikamalta seuraaviin seikkoihin: Neiti on kahdeksantoistavuotias, tässä iässä Jernen perheessä aina mennään kihloihin, miksi kenraali tulisi kotiin nyt, keskellä talvea, jollei viettääksensä juhlaa joulunpyhinä, kihlausten autuaana aikana?… Ja kaikkien näiden harkintain tuloksena oli, että Hans Kristian laittoi kuntoon herran-asunnon toisessa kerroksessa, Siihen kuului kolme huonetta — huoneista näet tällaisessa kartanossa ei ollut puutetta — yksi oli makuuhuone, toinen työhuone, jonka seinillä oli aseita — aseita oli kenraalin talossa riittävästi — ja kolmas salonki päällystettyine huonekaluineen ja avoimine takkoineen. Hans Kristian tunsi nuorten herrojen parantumattoman taipumuksen valvomiseen viineineen, tupakoineen.

Ja kellon lähestyessä kahta päivällä Hans Kristian kulki läpi talon, loi viimeisen katsauksen valmiiseen työhön ja huomasi kaiken olevan kunnossa.

Huoneita oli viime päivinä lämmitetty, tuuletettu ja uudelleen perinpohjin lämmitetty. Nyt ei tuntunut pölyisestä ilmasta jälkeäkään. Lauha, miellyttävä lämpö monista uuneista ja avonaisista takoista levisi huoneisiin ja käytäviin, ja keittiötä lähestyessään kuuli sieltä heikkoa sihinää, ja suloinen tuoksu tunkeutui ovenraoista. Palvelukseen äsken otetut neitsyet sipsuttivat ympäri kokettimaisissa esiliinoissaan ja tukka käherrettynä ja ottivat vastaan hyviä neuvoja Stiinalta ja vanhemmilta, jotka tiesivät mitä herrasväki tahtoi. Gabriel ajuri, joka oli otettu palvelukseen kuukausi sitten, oli saanut uuden ajopuvun ja harjoitteli nyt pihamaalla upeilla, hopeahelaisilla tallimestaripiiskoilla. Nuori Hans Kristian, vanhan Hans Kristianin nuorin poika, seisoi ovella kädet valkoisissa hansikkaissa ja tuijotti landoota, joka nyt vedettiin esille jalaksilleen asetettavaksi. Nuoren Hans Kristianin oli tänään astuttava elämän näyttämölle avaamalla vaununovi itse kenraalille. Ja ajatellessaan tätä hän vapisi.

Mutta hitto vieköön — entä lippu! — Kiireessä oli Hans Kristian vähällä unohtaa sen. Ja samalla kuin landoo, kaksi kiiltomustaa hevosta aisoissa, ajoi puistotietä noutaakseen kenraalin asemalta, nosti Hans Kristian lipun tankoon. Köydet vinguttivat ruosteisia pyöriä, pitkä aika oli kulunut siitä, kun Jernen kartanossa oli juhlittu ja lippuja nostettu.

Vanha palvelija tunsi sydämessään liikutusta nähdessään kenraalin harmaat hapset mustan karvalakin alta. Landoo ajoi hitaasti ja juhlallisesti pihaan. Siinä istui neljä henkeä, yksi nainen ja kolme herraa. Hans Kristian ajatteli ensiksi: tuliko kartanoon kaksi vierasta? Mutta seuraavassa tuokiossa hän näki, että yksi herroista oli pastori Winge, joka oli mennyt asemalle vastaan ja jonka kenraali luultavasti oli kutsunut mukaansa kartanoon. Etuistuimella istuivat turkkeihin käärittyinä kenraali itse ja hänen veljentyttärensä. Kolmas herra oli selin, niin ettei Hans Kristian saattanut heti nähdä hänen kasvojansa, mutta hän ymmärsi, että se oli nuori herra, Ja niinpä hän oli ollut aivan oikeassa. Hän oli ajatellut oikein laittaessaan kuntoon poikamiehen asunnon toiseen kerrokseen.

Vaunut pysähtyivät, ja nuori Hans Kristian avasi kiiltävänmustan landoon — se tapahtui toisen kerran, nyt hän osasi sen jo paremmin eikä ollut enää saamaton. Hans Kristian tuli esille ja asettui perusasentoon hattu kädessä. Hänen arvokas asentonsa meni hieman pilalle, kun Louise kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti:

— Sinä kelpo Hans Kristian! Mutta sinähän et ole vanhentunut vähääkään.

Ja vanhuksella oli kyynelet silmissä, kun kenraali puristi hänen kättänsä.

— Tervetultua, herra kenraali, sanoi Hans Kristian.

— Kiitos! jyrisi kenraali ja ravisti häntä. — Onpa suloista päästä kotiin jälleen. Minun jäseneni ovat niin kankeat kuin olisin ratsastanut levähtämättä neljätoista peninkulmaa. Olen tärissyt rautatiellä kaksi vuorokautta, mitäs siitä sanot, Hans Kristian?

Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen.

— Siitä minä sanon: Hyi helkkari, herra kenraali!

— Hyvä, vastasi kenraali ja vilkutti silmäänsä pastori Wingelle, joka ei ollut kuulevinaan. Mutta sitten tuli vieras esille. Hans Kristian katsoi häneen uteliaana.

— Tässä on luutnantti Rosenkrantz, esitteli kenraali, ja tässä on Hans Kristian, ainoa Hans Kristian koko maapallolla.

Luutnantti hymyili ystävällisesti ja puristi vanhuksen kättä.

— Olen kuullut teistä puhuttavan, sanoi hän, ja olen iloinen saadessani tavata niin kelpo miehen.

Luutnantti Rosenkrantz saattoi olla kolmenkymmenen korvissa. Hän oli turkissa, paksussa sopulinnahkaturkissa, mutta näytti siltä, kuin hänellä olisi vilu. Hänen kasvonsa olivat hienot ja laihat, melkeinpä sairaalloiset, mutta hänellä oli suuret ja iloiset silmät.

Herrasväki meni sisälle, ja kun kenraali tuli rakkaaseen huoneeseensa, jossa kaikki oli täsmälleen siinä kunnossa, johon hän oli sen jättänyt, tuli hän vielä hilpeämmäksi. Hän kulki puoleen ja toiseen ja tunsi heti itsensä kotiutuneeksi, istui hieman tuoleilla, katseli tauluja, mutta pistäessään päänsä keittiön ovesta ja tuntiessaan paistinhajun hän kääntyi Hans Kristianin puoleen ja sanoi:

— Hans Kristian, jos minä olisin yksinvaltias kuningas, niin sanoisin saman mitä vanhoilla kuninkailla oli tapana sanoa tällaisissa tilaisuuksissa: Minä teen sinut aatelismieheksi.

Hans Kristian hymyili onnellisena saamastaan tunnustuksesta.

Stiina vei nuoren neidin hänen huoneisiinsa, luutnantti Rosenkrantz taas vaipui väsyneenä eräälle kenraalin työhuoneessa olevalle mukavalle, pehmeälle tuolille. Hän oli avannut turkkinsa, istui koivet ristissä ja piti hattua ja hansikkaita polvellaan.

Kenraali löi hilpeästi laihaa nuorta miestä hartioihin, niin että pamahti.

— Eikö totta, Rosenkrantz, sanoi hän. — Täällä tulee talvella hauska. Upea talo. On vain ihmeellistä, että olen voinut olla niin kauan poissa.

Luutnantti ei vastannut tähän mitään. Hän katseli uteliaana kenraalin asekokoelmaa.

— Tuo tikari tuossa, sanoi hän viitaten siihen, on hieno ase.

— Olette oikeassa, Rosenkrantz, mutta tässä näette kaksi revolveria. Ne ovat Hänen Majesteettinsa lahja, kuningas-vainajan. Jumala siunatkoon hänen muistoaan.

Kenraali tarttui molempiin upeisiin aseihin, jotka olivat kirjoituspöydällä — leijonanjalkapöydällä.

— Nämä revolverit, selitti kenraali, ovat aina minun kirjoituspöydälläni. Ja ovat siinä olleet koskemattomina kolme vuotta, eikö totta, Hans Kristian?

— Niin, herra kenraali, vastasi Hans Kristian. — Kukaan ei ole koskenut kenraalin kapineihin, siitä minä kyllä olen pitänyt huolen.

— Ovatko ne latingissa? kysyi luutnantti Rosenkrantz.

— Eivät, luonnollisesti eivät. Miksi ne olisivat latingissa? Luuletteko sitten, että tämä on ryövärimaa?

Luutnantti heilautti hansikkaitaan. — Pankaa ne pois, sanoi hän.

— Miksi?

— Siksi että ne eivät ole latingissa. Lataamattomat aseet ovat ainoat, joita minä pelkään.

Kenraali säpsähti ja avasi makasiinin. Hän kääntyi hämmästyneenä Hans Kristianiin.

— Hyi helkkarissa! huusi hän. — Joku on joka tapauksessa pidellyt aseitani. Revolverihan on ladattu.

— Siitä sen näette, mutisi luutnantti Rosenkrantz. Lataamattomat aseet ovat vaarallisimmat.

Mutta vanha Hans Kristian, mies parka, seisoi neuvottomana.

VII LUKU.

Hämärässä.

Kenraali tuijotti ensin aseeseen, sitten luutnantti Rosenkrantziin, sitten Hans Kristianiin ja jälleen aseeseen. Hän käänteli koneistoa.

— Täydessä latingissa, mutisi hän, — sepä ihmeellistä.

Luutnantti Rosenkrantz ojensi laihan, valkoisen kätensä tarttuakseen aseeseen, ja kenraali antoi sen hänelle.

— Oivallinen, sanoi luutnantti ja katseli tarkoin revolveria. — Minä antaisin tällaisesta esineestä mielihyvällä viisisataa frangia.

— Mutta sehän on latingissa, sanoi kenraali.

— Niin, entä sitten, sehän on vain hyvä se, herra kenraali. Ladattu ase ei ole koskaan vaarallinen.

— Se nyt on teidän viisasteluanne! jyrisi kenraali. — Ettekö ymmärrä, että tämä on aivan salaperäistä. Nämä aseet ovat aina olleet lataamattomina minun kirjoituspöydälläni.

— Se merkitsee, rakas kenraali, että te jätitte ne kolme vuotta sitten. — On varma, ettei ase itse ole varustanut itseään luodeilla, siitä siis saamme olla huoleti, mutta on ajateltavissa, että joku utelias on saattanut väliajalla kosketella näitä upeita kapineita.

— Mitä sinä, Hans Kristian, siitä sanot? kysyi kenraali.

— Minä sanon hyi helkkari, herra kenraali.

— Niin, se on kyllä hyvä, mutta sillä emme pitkälle pääse. Sinä itse olet aina puhdistanut minun aseeni, eikö totta?

— Olen.

— Silloin olet myöskin pitänyt hoidossasi nämä revolverit?

— Niin, sen olen tehnyt. Ja viimeksi kun puhdistin revolverit, eivät ne olleet latingissa.

— Milloin se tapahtui?

— Kolme päivää sitten.

Hans Kristian kuumeni ajatellessaan, että se tapahtui sen yön jälkeen, jolloin hän ja pappi olivat tehneet kamalan vaelluksensa autiossa talossa. Hän katseli pastoria, mutta tämä vain pudisti valkohapsista päätänsä, jonka piti merkitä, että Hans Kristian ei saanut sanoa mitään. Luutnantti Rosenkrantz nousi ja pani revolverin pöydälle.

— Mutta entäs toinen? kysyi hän. — Nyt on saatava tietää, onko toinen revolveri hengenvaarallinen vai eikö.

Kenraali tarkasti toista revolveria.

— Ei, sanoi hän, se ei ole latingissa.

— Siis hengenvaarallinen. Pankaa se pois.

Pappi nauroi, eikä kenraalikaan saattanut olla vetämättä suutansa hymyyn.

— On siis lähdettävä siitä, huomautti luutnantti Rosenkrantz, riisuen hitaasti ja veltosti turkin yltään, — on lähdettävä siitä, että on olemassa ihminen, jolla on ollut hyötyä ladattuun revolveriin turvautumisesta. Onko kartanossa kenties tapahtunut jotakin kolmen viimeisen vuorokauden kuluessa?

— Ei mitään, sanoi pappi nopeasti.

— Ei mitään, sanoi Hans Kristian myöskin, mutta se tuli epävarmasti.

— Hyvä on, sanoi kenraali ja heitti pois revolverin. — Se on arvoitus, mutta se on pienimpiä varsinaisia arvoituksia, emmekä sitä enää ajattele. Kas tässä on Louise. Huu, millainen tuuli!

Nuori tyttö hyökkäsi sisälle ja toi mukanaan pakkasen ja tuulen raittiin henkäyksen. Hän oli jo kiertänyt tallissa ja hyväillyt hevosia, vanhoja ystäviään. Hänen silmänsä säteilivät.

— Ajatelkaas, ne tunsivat minut, vakuutti hän. — Ne hirnuivat, kuuletko, setä!

Kenraali tarttui hänen käteensä ja suuteli häntä.

— Kaiketikin siis olet iloinen, kun olet tullut kotiin, sanoi hän.

— Hirveän iloinen, setä, ja miten hauskat minun huoneeni ovatkin, siellä on kukkia kaikkialla. No, mitä paroni sanoo?

Luutnantti Rosenkrantz kumarsi.

— Tästä päivästä lähtien en ole enää paroni, sanoi hän. — Olen tullut kansanvaltaiseen maahan. Rakas neiti, nyt muitta mutkitta olen luutnantti Rosenkrantz, monsieur X.

Nuori tyttö vilkaisi häneen häijysti.

— Niin, se on kyllä toista kuin olla Jockeyklubin juhlittu leijona. Mutta lähimpään klubiin ei olekaan pitkä matka. Kaupunkiin on ainoastaan puolen tunnin rautatiematka. Pastori Winge pitää kyllä huolen, että teidät ilmoitetaan "Ystävysten" klubin jäseneksi. Varjele taivas, millaista huomiota te herätätte joulutanssiaisissa! Teistä tulee suurin kukko tunkiolla.

— Neiti, sanoi luutnantti kumartaen, minä en tanssi näillä leveysasteilla.

— Ette minunkaan kanssani?

— Tehän tiedätte, sanoi hän, että olen orjanne.

Kenraali nauroi ääneen.

— Toden totta hän on kohtelias mies, tämä luutnantti Rosenkrantz, huudahti hän silmäten samalla veitikkamaisesti pastori Wingeen, ikäänkuin sanoakseen: Se on hän! Ja pastori ymmärsi puolesta sanasta. Hän muisti kenraalin kerran vannoneen, ettei kukaan muu kuin soturi saa hänen veljentytärtänsä vaimokseen. Tämä mies oli soturi, mutta pastori oli aina ajatellut toisenlaista tyyppiä. Tämähän näytti niin hennolta, että pohjan puhuri olisi voinut viskata hänet kumoon. Mutta samalla hänen lempeissä silmissään oli silloin tällöin teräksenharmaa välähdys, jota todisti tahdonvoimaa. Hän miellytti pastoria.

Sillä aikaa kuin Louise oli huoneissaan riisumassa matkapukuansa, ohjasi Hans Kristian luutnantin toiseen kerrokseen.

Luutnantti tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä, miten huoneisto oli hänelle laitettu kuntoon, ja kaikki kävi aivan niin kuin Hans Kristian oli odottanut. Luutnantti Rosenkrantz istuutui heti leveään, mukavaan nahkatuoliin, avoimen takan ääreen, ja laski jalkansa takanreunukselle.

— Oivallista, mutisi hän.

— Haluaako luutnantti muutoin mitään? kysyi hän. Me syömme tunnin perästä.

— En, en mitään, rakas ystävä, vastasi Rosenkrantz, joka istui silmät puoliummessa. — Minä olen matkasta väsynyt ja mielin tässä vähän istua ja levätä. Ovatko matka-arkkuni kannetut ylös?

— Matka-arkut ovat makuuhuoneessa, herra luutnantti.

— Hyvä on.

— Sytytänkö lampun? kysyi Hans Kristian.

— Kiitos, ei, vastasi Rosenkrantz, minä pidän hämärästä.

— Mutta hetkisen kuluttua tulee aivan pimeä.

— Minä pidän pimeästäkin.

Hans Kristian meni ovelle.

— Odota vähän, pyysi luutnantti.

Hans Kristian pysähtyi. Hän ei nyt nähnyt nuoresta luutnantista muuta kuin loistavat kiiltonahkasaappaat. Luutnantti istui painuneena korkeaselkäiseen tuoliin. Mutta hän saattoi kuulla luutnantin äänestä, että nuori mies oli väsynyt.

— Mitä herra luutnantti käskee?

— Se revolveri, Kristian, miten asianlaita oikeastaan oli?

Tuli pysähdys. Hetken kuluttua Hans Kristian vastasi:

— Sitä minä en tiedä, herra luutnantti.

— Minä näin, jatkoi Rosenkrantz laimeasti ja väsyneesti, — minä näin teidän vaihtavan katseita valkohapsisen herran, papin kanssa.

— Näkikö luutnantti sen?

— Minä luulen teidän tietävän tästä enemmän kuin mitä tahdotte myöntää.

— Herra luutnantti erehtyy.

— Tässä on varmasti joku salaisuus, eikö totta?

— Ei, ei suinkaan, herra luutnantti.

Rosenkrantz haukotteli.

— Sepä ikävä, sanoi hän. — Jääkää siis hyvästi, Hans Kristian.

— Jääkää hyvästi, herra luutnantti.

Hans Kristian meni.

Tunnin kuluttua illallinen oli pöydässä.

Kun kenraali tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän ja keittäjättären, rouva Andersenin, sekä höyryävät vadit, hykersi hän tyytyväisenä käsiään.

— Kas niin, nyt menemme pöytään, sanoi hän, mutta missä luutnantti on?

— Luutnantti lepää, vastattiin.

Louise neiti meni eteiseen ja huusi portailta:

— Paroni, paroni! Nukutteko, Jernegaardin vanhat viinit odottavat tuntijaansa.

— Minä tulen, kuului luutnantin ääni. Vähän ajan kuluttua kuuluivat hänen askeleensa portaissa, ja hänen solakka vartalonsa ilmestyi pimeästä.

Mutta hänen tultuaan ruokailuhuoneen valoon kenraali säpsähti vastoin tahtoaan.

— Tehän olette sairas, luutnantti Rosenkrantz? sanoi hän. — Olette kovin kalpea.

— Minun päätäni kivistää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. Ja hän oli ihmeellisen totinen.

VIII LUKU.

Takkavalkean ääressä.

Kenraali oli odottanut, että erinomainen ruoka ja hyvät viinit olisivat rahtusen kohottaneet luutnantin mielialaa, mutta hän oli ihmeen hiljainen ja vähäpuheinen koko aterian ajan. Ja luutnantti Rosenkrantz kuului niihin hemmoteltuihin, mukavuutta rakastaviin luonteisiin, jotka eivät voi salata mielipahaansa eivätkä mielihyväänsä.

Louise neiti kiusoitteli häntä edelleen latelemalla hänelle pistopuheitaan. Ja Rosenkrantz taipui tähän kohteluun enkelimäisellä kärsivällisyydellä. Ainoastaan silloin, kun Louise tuli ylen pahanilkiseksi, katsoi luutnantti häneen puolittain surumielisesti, puolittain rukoilevasti hymyillen. Ja silloin Louise neiti loi häneen säteilevän silmäyksen ja nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään. He olivat keskenään sotajalalla, mutta tämä sotatila oli kaikkein rakastettavinta laatua, kuten aina on asianlaita, milloin kaksi ihmistä, jotka pohjaltaan pitävät toisistaan, haluavat toisiaan hieman kiusoitella.

Louise neiti nimitti häntä paroniksi, vaikka tiesi, että toinen oikeastaan oli sitä vastaan.

— Herra paroni on saanut päänkivistyksen meidän kovassa ilmastostamme, mutta me toiset sanomme sitä joksikin muuksi.

— Miksi "me toiset" sanomme sitä? kysyi luutnantti.

— Koti-ikäväksi, vastasi toinen veitikkamaisesti.

— Koti-ikäväksi, neiti! Mutta nythän minä olen kotona.

— Pyh, tätäkö te muka sanotte kodiksi. Te kaipaatte kyllä takaisin Pariisiin Montmartren taiteilijakabaretteihin, Lulun ja Tutun luokse — — —

— Älkää siitä puhuko, neiti. Minä olen sulkenut silmäni Pariisille.

— Mutta sehän mahtaa olla kauhea päänkivistys, rakas Rosenkrantz. Minä en ole koskaan nähnyt teitä noin kalpeana. En sen koommin…

Tällöin eräs muisto juolahti kenraalin mieleen, ja kääntyessään pastori Wingen puoleen hän jatkoi:

— Ei, en ole sen koommin kuin eräänä iltana kaksi vuotta sitten nähnyt luutnantti Rosenkrantzia näin kalpeana. Se oli Jockeyklubissa. Ah, olisittepa silloin nähnyt hänet, herra pastori. Harvoin olen ollut niin ylpeä kenestäkään ranskalaisesta kuin luutnantti Rosenkrantzista sillä hetkellä.

Luutnantti koetti estellä, mutta kenraali jatkoi hänestä välittämättä:

— Juuri siten kuin luutnantti Rosenkrantz esiintyi tässä tilaisuudessa, on gentlemannin ja upseerin käyttäydyttävä. Siitä sen näkee, että hänessä on vanhaa aatelia. Ja miten meidän viheliäiset siviilihenkilömme tähän aikaan esiintyvät? Kiitos vaan, tapellapa sovintolautakuntain ja asianajajien kanssa, hyi helkkaria! Ei, meidän nuoressa ystävässämme on toinen veri, maljanne, Rosenkrantz.

— Kenraali, vastasi luutnantti, te olisitte sellaisessa tapauksessa käyttäytynyt samalla tavalla.

— Niin, sanoi kenraali. — Aivan niin minä olisin käyttäytynyt, sen voitte vannoa, pastori.

Pappi ravisti hieman päätänsä, mutta kenraali jatkoi:

— En ikinä unohda sitä hetkeä, jolloin luutnantti Rosenkrantz nousi pelipöydästä, heti kun kuuli puhuttavan alentavaisesti eräästä nimeltään mainitusta naisesta. Hän kääntyi levollisesti puhujaan ja sanoi: "Monsieur, kuulinko oikein?" — "Monsieur", sanoi ranskalaisen toveri, "minä sanoin sen ensiksi." Silloin tämä nuori ystäväni sanoi: "Hyvät herrat, teitä tulee siis kaksi. Kumman kanssa saan ensiksi mitellä miekkaa?" — Ja silloin hän oli kalpea.

— Sen saatan kyllä ymmärtää, huomautti Louise.

Luutnantti hymyili jälleen alakuloisesti, mutta kenraali löi kätensä pöytään.

— Louise, huusi hän ankarasti, nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että luutnantin kalpeus johtui yksinomaan hänen harmistaan. Minulla oli kunnia olla hänen sekundanttinaan seuraavana aamuna. Hitto vieköön, hyvät herrat, minä en kernaasti tahtoisi seistä tämän nuoren miehen kalvan edessä.

Kenraali tuli äkkiä lempeäksi ja sanoi ivallisen leikillisesti:

— Mutta minä tiedän toisen, joka oli sinä aamuna kalpea. Pikku Louise se silloin levottomana ja jännityksestä vapisten kulki edestakaisin huoneissaan.

Louise puri huultaan ja lensi hehkuvanpunaiseksi. Luutnantti Rosenkrantz nosti raskaita silmäluomiaan ja vilkaisi häneen. Sitten hän kumartui lautasensa yli ja oli kuin ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään.

Luutnantti voitti nyt hitautensa ja ohjasi keskustelun toisille ja yleisemmille aloille. Ateria lopetettiin juttelemalla politiikkaa, ja kenraali, joka vähitellen oli tullut viinistä tavallista pirteämmäksi, ilmaisi muutamilla mahtipontisilla lauseilla, ettei hänellä ollut ollenkaan aavistusta päivän valtiollisista kysymyksistä, vaan että hänen ajatuksenjuoksunsa oli vielä Kaarle viidennentoista ajoissa.

Kun herrat puolta tuntia myöhemmin istuivat maistellen kahvia ja keskustelu oli melkein loppumaisillaan, kysyi luutnantti Rosenkrantz äkkiä:

— Kauanko tämä ihana kartano on ollut teidän hallussanne, kenraali?

— Kymmenen vuotta, vastasi kenraali.

— Onko veljenne kuolemasta niin pitkä aika?

— On, mutisi kenraali, niin pitkä aika on hänen kuolemastaan.

— Emmekö lähde huomenna ajelulle? huomautti Louise neiti äkkiä väliin. Hän puhui niin kiireisesti, että Rosenkrantzin olisi täytynyt ymmärtää, että hän tahtoi ohjata hänet pois tästä aiheesta. Kenties hän sen ymmärsikin, mutta joka tapauksessa hän tekeytyi aivan ymmärtämättömäksi.

— Ja miten kauan kartano oli veljellänne? kysyi hän.

— Isäni kuolemasta alkaen, kaksikymmentä vuotta.

— Veljenne ei ollut soturi?

— Ei.

— Mutta hän oli innokas metsästäjä, eikö totta?

— Oli.

Luutnantti jatkoi välittämättä siitä, että kenraali tuli yhä totisemmaksi.

— Eikö hän ollut hyvin umpimielinen luonne?

— Oli, hän puhui harvoin vieraiden kanssa.

— Pitkä, laiha, tumma mies, eikö totta?

— Niin, mistä sen tiedätte?

— Te olette kerran näyttänyt minulle hänen muotokuvansa. Musta parta, vai miten? Ja silmälasit?

— Niin.

Mutta nyt pastori Wingen onnistui kääntää puoleensa luutnantin katse. Pappi asetti sormen suulleen, ja luutnantti kääntyi heti Louise neidin puoleen.

— Niin, neiti, onpa hauska päästä ajelulle huomenna. Ovatko kelkat kunnossa?

— Minä sanon Hans Kristianille.

Louise neiti läksi huoneesta. Vähän ajan kuluttua kenraali läksi jonkun mitättömän verukkeen nojalla. Hän oli äkkiä tullut ihmeen hiljaiseksi. Luutnantti Rosenkrantz ja pastori jäivät kahdenkesken.

— Teidän tulee olla varovainen, sanoi pastori, heti kun oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei kenraali ollut kuulomatkan päässä. — Ettekö nähnyt miten alakuloiseksi hän tuli?

— Näin.

— Niin, minä annan teille vain hyvän neuvon. Minä tunnen olosuhteet, olen kenraalin vanha ystävä, — on olemassa henkilö, josta puhumista teidän pitää karttaa tässä talossa.

— Hänen veljensä?

— Niin.

— Mutta hänhän on kuollut aikoja sitten, ja kenraali on itse puhunut minun kanssani hänestä kerran.

— On toinen asia, kun kenraali itse hänestä puhuu.

— Miten sitten oli tuon veljen laita?

— Hän oli onneton ihminen.

— Miksi niin?

Pappi kohautti olkapäitään.

— Sitä ei kukaan tiedä, vastasi hän, mutta hän oli paljon yksikseen, vihasi ihmisseuraa, kävi enimmäkseen yksin metsällä koirineen. Hän oli yleensä synkkä ja suljettu luonne, ja minä luulen, että hänessä oli paljon raskasmielisyyttä. Te tiedätte, tuollaisten vanhojen perheiden laita on niin kummasti.

Tuli pysähdys.

Hetkisen kuluttua luutnantti kysyi:

— Oliko hänen kuolemassaan jotakin erikoista?

Pappi rykäisi.

— Tehän olette kenraalin ystävä? kysyi hän.

— Vanha kenraali on paras ystäväni, vastasi luutnantti.

— Siinä tapauksessa voin sen teille sanoa. Kenraalin veli ampui itsensä. Ja sitten te kyllä ymmärrätte.

— Miksi hän sen teki?

— Sitäkään ei kukaan tiedä. Hänen kuolemansa oli arvoitus, kuten hänen elämänsäkin oli ollut.

— Tapahtuiko se tässä talossa?

— Tapahtui.

Jälleen tuli pysähdys. Luutnantti puhalteli sikarinsavua suurina, leijailevina kiemuroina.

— Hyvä pastori, sanoi hän vihdoin. — Kun äskettäin heräsin keveästä unesta, näin hiiltyneen takkavalkean hohteessa huoneessani kenraalin veljen.

IX LUKU.

Valot sammutetaan.

Pappi nousi äkkiä ja harasi sormillaan valkoista tukkaansa.

— Sen mitä te puhutte täytyy olla hullutusta, sanoi hän. — Sellaista ei tapahdu, hyvä herra.

— Luuletteko minun valehtelevan?

— En, vastasi pappi jurosti, mutta luulen teidän nähneen varjoja pimeässä.

— Silloin minä kerron teille jotakin. Istukaa, hyvä pastori, ja kuulkaa minua. Te näette, että minä puhun tästä asiasta yhtä levollisesti kuin mistä jokapäiväisestä asiasta hyvänsä.

Pappi istuutui jälleen, mutta oli selvästi hermostunut.

— Älkää sitten puhuko noin kovaa, pyysi hän. — Joku saattaisi kuulla.

Luutnantti alensi ääntään.

— Kuten äsken sanoin, on kenraali kerran näyttänyt minulle veljensä muotokuvaa. Se oli valokuva hänen nuoremmilta päiviltään, ja siinä hän oli seurapuvussa. Siinä tilaisuudessa kenraali mainitsi veljestään aivan äkkiä, eikä hän ole aikaisemmin eikä myöhemmin puhunut minulle hänestä enempää. Minä en edes tiedä tämän veljen nimeä. Hän ei ole ollenkaan kiinnittänyt minun mieltäni, ei ole koskaan ollut ajatuksissani. Mutta voitteko selittää, pastori, miten minä tiesin, että veljellä oli tapana käydä metsästyspuvussa?

— Se on teidän täytynyt kuulla jossakin tilaisuudessa, jota itse ette voi muistaa.

— Minä en tavallisesti unohda, sanoi luutnantti. — Ja minä tiedän kertoa metsästyspuvusta siksi, että näin hänet huoneessani pimeässä pari tuntia sitten.

— Minä en käsitä tätä.

— Minä tunsin hänen kasvonsa, vaikka ne olivat muotokuvaa jonkun verran vanhemmat. Hänellä oli vyö vyötäisillään. Vyössä oli hopeasolki.

— Pitää yhtä, kuiskasi pappi.

— Ja hänellä oli vaaleanruskeat, suurinappiset säärystimet.

— Pitää yhtä. Sellaisia hän käytti eläessään.

— Tahdotteko nyt kertoa minulle, mitä tässä talossa tapahtuu?

— Minä en tiedä sitä itsekään, vastasi pastori.

— Oletteko koskaan täällä kokenut mitään samanlaista?

— En… en oikeastaan.

— Ette oikeastaan?

— Minä olen eräänä yönä vähän aikaa sitten kuullut ihmeellistä ja selittämätöntä naurua asumattomista huoneista, siinä kaikki.

— Toisin sanoen, sanoi luutnantti, minä olen tullut mielenkiintoiseen vanhaan taloon.

Hän oikoi mukavasti jäseniään.

— Hermoni iloitsevat edeltäpäin, sanoi hän.

Pastori katsoi häneen, tutki tarkoin hänen kasvojansa, ja papista tuntui, kuin näiden laihojen, tummien kasvojen ilme ei olisi ollut sopusoinnussa hänen ylimielisen pilansa kanssa.

— Nyt minun on aika lähteä, sanoi pastori ja ojensi hänelle kätensä. — Saanko toivottaa teille hyvää yötä? Ja olemmeko samaa mieltä siitä, että tapahtukoonpa mitä hyvänsä, kummituksia me emme usko?

— Minä en missään tapauksessa usko kummituksia, vastasi luutnantti, mutta en myöskään epäile silmiäni.

— Ettekä myöskään hermojanne?

— En hermojanikaan.

Pappi ajatteli kenraalin kertomusta kaksintaistelusta ja nyökäytti päätään myöntävästi. Sitten hän läksi sanomaan kenraalille jäähyväisiä. Luutnantti Rosenkrantz jäi istumaan. Hän kuuli kenraalin ja papin äänet kenraalin työhuoneesta. Vähän ajan kuluttua Louisen kirkas ääni sekaantui toisten matalaan. Hän kuuli kenraalin nauravan. Vanha mies oli siis varmaankin tullut jälleen hyvälle tuulelle.

Hetkisen kuluttua Louise neiti tuli huoneeseen. Hän sanoi aikovansa mennä aikaisin levolle, koska oli matkasta väsynyt.

— Entä te, luutnantti? kysyi hän. — Te ette luultavasti ole väsynyt, sillä tehän olette jo nukkunut.

— Minä en ole vähintäkään väsynyt, vastasi Rosenkrantz. — Tiedättehän, neiti, että tähän aikaan illasta minun päiväni tavallisesti varsinaisesti alkaakin.

— Kello puoli yksitoista, sanoi toinen. — Sepä kauheata. Siihenkö aikaan päivästä teillä on tapana mennä Jockeyklubiin?

— Hohhoo! Ei, te erehdytte kokonaan. Kello puoli yhdeksän minulla Pariisissa on tapana mennä teatteriin. Siihen aikaan viimeinen näytös alkaa. Jockeyklubin jäsenelle ei sovi mennä teatteriin ennen viimeisen näytöksen alkua.

— Silloin ette saa suurtakaan käsitystä kappaleesta?

— Kappaleesta? kysyi luutnantti hämmästyneenä. Sitten hän pudisti päätänsä. — Rakas neiti, mitä te tarkoitatte? sanoi hän. — Kappaleesta?

— Oo, te olette sietämätön keikailija, vastasi tyttö. — Te teette aina itsenne huonommaksi kuin olette.

— Niin, silloin en joudu ainakaan pettymisen vaaraan.

— Tiedättekö, luutnantti Rosenkrantz, sanoi Louise, setä tahtoo, että meidän pitäisi mennä naimisiin. Herra jumala, millainen sietämätön mies teistä tulisi.

Toinen kumarsi.

— Siitähän olemme jo ennen puhuneet, vastasi hän, mutta siitä ei tietenkään voi tulla mitään.

— Miksi ei?

— Siksi, etten luule teidän huolivan minusta.

Louise nauroi.

— Kenties ette ollenkaan halua mennä naimisiin, neiti?

— Tahdon kyllä.

— Mutta ette minun kanssani?

— En, en teidän kanssanne.

— No niin, siitä ei siis tule mitään.

Näytti muutoin siltä, kuin tämä ei olisi mikään harvinainen keskusteluaine heidän välillään, sillä Louise siirtyi helposti toiseen.

— Ja mitä teette sitten, kun olette ollut teatterissa? kysyi Louise.

— Siitä olen teille kertonut niin monasti. Sitten minä syön illallisen.

— Entä sitten?

— Sitten kello vihdoin tulee kolme.

— Entä sitten?

— Ja sitten minä menen klubiin lukemaan aamulehdet.

— Uh! Hyvää yötä, sietämätön paroni.

— Hyvää yötä, neiti. Älkää unohtako huomista ajelua.

Seuraavan tunnin aikana kenraali ja luutnantti keskustelivat kaikenmoisista Pariisin asioista. Senjälkeen kenraalikin meni levolle, ja sitten suuressa rakennuksessa valo toisensa jälkeen sammui.

Kun luutnantti mennessään huoneeseensa kulki eteisen läpi, kohtasi hän Hans Kristianin, joka vaelsi sinne tänne sytytetty lyhty toisessa ja avainkimppu toisessa kädessä.

— Myöhään vuoteelle, varhain ylös, sanoi luutnantti.

— Niin, nyt minä teen viimeisen kierrokseni, herra luutnantti.

Hän aikoi jatkaa kulkuaan, mutta luutnantti piti häntä kiinni napinreiästä.

— Tahdotteko ilmoittaa minulle erään asian? sanoi hän. — Asunko yksin toisessa kerroksessa?

— Aivan yksin, herra luutnantti.

— Entä toiset huoneet?

— Niitä käytetään ainoastaan silloin, kun meillä on kutsuja tahi enemmän vieraita.

— Entä palvelijat, missä he nukkuvat?

— Osa palvelijoista eteläisessä siipirakennuksessa. Loput väen rakennuksessa.

— Entä te, Hans Kristian, missä te vietätte yönne?

— Kenraalin ollessa kotona minä nukun eräässä etelänpuoleisen siipirakennuksen huoneessa. Jos herra luutnantti haluaa jotakin, niin soittakaa vain.

— Ja jos minä soitan?

— Silloin minä tulen heti, herra luutnantti.

— Heti, Hans Kristian, se ei ole oikea sana. Jos minä soitan yöllä, niin teidän täytyy tulla silmänräpäyksessä, lupaatteko sen minulle?

— Herra luutnantti on merkillisen vakava. Pelkääkö luutnantti, että jotakin tapahtuu?

— Minä en pelkää mitään taivaan ja maan välillä, vastasi Rosenkrantz, mutta minä tahdon, ettette unohda, mitä minä nyt olen sanonut. Se on määräys.

— Minä en sitä unohda.

Kun luutnantti oli portailla, huusi Hans Kristian hänelle alhaalta:

— Minä olen sytyttänyt kynttilän herra luutnantin huoneessa.

Rosenkrantz tuli pieneen asumukseensa ja lukitsi oven. Hän pysähtyi muutamiksi minuuteiksi ensimäiseen huoneeseen, katseli ympärilleen ja meni senjälkeen avoimen takan luo, jossa rupesi hämmentelemään hiiliä, niin että tuli leimahteli. Hän katseli kelloaan; se oli pian kaksitoista. Hän meni makuukamariin. Molemmat huoneet olivat erinomaisen hauskat ja miellyttävän lämpöiset. Hänen yövaatteensa olivat asetetut kuntoon tuolin yläpuolelle sängyn laidalle. Eräässä koukussa riippui hänen samettinuttunsa, ja kun hänen silmänsä osuivat siihen, vihelsi hän tyytyväisenä. Hän riisui heti takkinsa ja pani ylleen samettinutun, heitti pois saappaansa ja pisti jalkaansa villavuoriset karvatohvelit.

Sitten hän otti esille avainkimpun ja avasi suuren matkalaukun, joka oli asetettu seinäviereen, ja siitä hän nyt otti peräkkäin joukon tavaroita, postipaperia, mustetta, kynän, vaatetustarpeita, valokuvia, jotka levitti pöydälle vastoin yksinkertaisimpiakin järjestyssääntöjä.

Äkkiä hän keskeytti, kuunteli ja käänsi kasvonsa oveen päin.

X LUKU.

Askelia.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti melkein minuutin. Sitten hän laski varovaisesti pois käsissään olevat esineet, meni reippaasti toiseen huoneeseen ja avasi eteiseen vievän oven.

Mitään valoa ei ollut enää käytävässä, ulkona oli pilkkopimeä. Hän ei nähnyt askeltakaan eteensä. Yhtäkaikki hän meni eteiseen ja pysähtyi sinne hetkiseksi levottomana kuuntelemaan. Mutta kun hän ei kuullut mitään, meni hän jälleen sisälle ja sulki oven. Hänen kasvonsa olivat saaneet miettiväisen ilmeen.

— Sepä vasta ihmeellistä, mutisi hän. — Ja kuitenkin minä olin aivan selvästi kuulevinani askelia.

Heti senjälkeen hän rupesi jälleen järjestämään kapineitaan, ja sikäli kuin hän laukkunsa syvyydestä nosti rakkaan esineen toisensa jälkeen, näytti hän pian unohtavan pikku tapahtuman. Hän vihelsi muutamia säkeitä viimeisistä pariisilaissävelmistä. Saatuaan esille jonkun valokuvan hän pyyhkäisi siitä pölyn samettihihallaan, katseli sitä silloin tällöin ja mutisi joitakin sanoja, kuten: "Kiitos viimeisestä, pienokainen, se oli hauska matka", — tahi: "No mutta siinäkö sinä olet, Lulu, mitenkä asiasi ovat kaukaasialaisen ruhtinaan kanssa, petätkö häntä edelleen?"

Valokuvat hän asetti riviin kirjoituspöydälle, niin että kirjoittamista varten jäi aivan pieni paikka. Saatuaan kaikki valmiiksi hän katseli rykmenttiä. Hän nauroi ja pudisti hyväntahtoisesti päätänsä. Ne olivat kaikki tyynni naisia, pieniä pariisilaiskokotteja, muotiompelijoita; useimmissa valokuvissa oli hellät päällekirjoitukset, ja kaikki muistuttivat häntä iloisista ja huolettomista hetkistä.

Vihdoinkin hän siis oli mielestään laittanut kaikki kuntoon. Toisin sanoen, hän oli hajoittanut kaikki ympäri huonetta mitä suloisimpaan sekamelskaan. Mutta vasta nyt hän alkoi tuntea itsensä kotiintuneeksi. Nyt hän saattoi mielihyvällä ryhtyä täyttämään tehtäviään yhteiskunnan jäsenenä; hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, kastoi kynänsä ja alkoi kirjoittaa ensimäistä kirjettään; hän kirjoitti sirolle, paksulle arkille, jonka toisessa yläkulmassa oli kullattu vaakuna. Se oli Lolalle. Rakas Lolani, kirjoitti hän. Mutta etemmäksi hän ei päässyt, sillä yhtäkkiä hän heitti pois kynän ja nousi niin äkkiä, että tuoli, jolla hän oli istunut, oli vähällä keikahtaa kumoon.

Hän katsoi jälleen nopeasti oveen päin.

— Sepä hittoa, mutisi hän. — Tällä kertaa en ainakaan erehdy.

Hän oli kuullut askelia ulkoa, sipsuttavia askelia, ikäänkuin joku olisi hiipinyt eteisessä.

Luutnantti Rosenkrantz kiiruhti ovelle ja aikoi avata sen, mutta malttoi mielensä. Hän muisti pilkkopimeän eteisen. Jos hän avaisi oven, joutuisi hän itse seisomaan valaistuksessa.

Hän meni varpaisillaan makuuhuoneeseensa ja avasi pienen, piirongilla olevan mahonkilippaan. Lippaassa oli kaksi revolveria. Hän tarttui toiseen, mutta ei välittänyt katsoa, oliko se ladattu vai eikö.

Revolveri toisessa ja sytytetty lamppu toisessa kädessä hän hiipi käytävään. Hän avasi oven ja astui äkkiä ulos.

Hän saattoi nyt nähdä käytävän koko sen pituudelta, mutta se oli tyhjä.

Luutnantti kiroili jälleen puoliääneen, meni portaille ja päästi valon virtaamaan alas. Siellä ei näkynyt ketään.

— Onko siellä ketään? kysyi hän.

Ei vastausta.

Sitten hän tuli takaisin ja koetti avata vastapäätä omaa huonettaan olevaa ovea. Mutta se oli lukossa. Hän meni seuraavalle. Sekin oli lukossa. Useampia ovia ei käytävässä ollut.

— Uskallan vakuuttaa pääni kautta, että kuulin askelia, mutisi luutnantti.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan käytävään ja katseli neuvotonna ympärilleen.

Sitten hän säpsähti. Jokin ääni kuului hänen korviinsa. Se kuulosti askelilta tai portaiden narinalta.

— Tämä vanha rakennusko se valittelee, mutisi hän, vai kierteleekö täällä joku ihminen?

Sitten hän laski lampun käytävän matolle ja rupesi kiertämään revolverinsa makasiinia. Ase ei ollut ladattu, mutta luutnantti sanoi puoliääneen:

— Hyvä on. Se on täydessä latingissa. Käykäämme vaaraa kohti.

Sitten hän nosti lampun lattialta ja meni portaita kohti.

Sen alipäässä ei nytkään näkynyt ketään, mutta kapea-askelmiset kierreportaat veivät toisesta kerroksesta ullakolle.

Luutnantti Rosenkrantz asetti jalkansa ensimäiselle portaalle, ja se päästi narisevan äänen, aivan samanlaisen kuin hänen äsken kuulemansa. Nyt hän oli varma asiastaan. Hän nousi edelleen portaita, jotka nyt olivat niin kapeat, että kaksi ihmistä töin tuskin saattoi niissä sivuuttaa toisensa.

Saavuttuaan melkein ylös hän kuuli aivan selviä askelten ääniä, jotka poistuivat ullakolle päin. Viimeiset portaat hän hyppäsi kahdella askelella.

Nyt hän seisoi ullakolla ja näki siellä palkkeja ja muuta romua täydessä sekamelskassa. Hän oli aivan levollinen, eikä lamppu vapissut vähääkään hänen kädessään.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei saattanut keksiä mitään. Valo ei myöskään päässyt ullakon kaikkein kaukaisimpiin ja pimeimpiin komeroihin.

Luutnantti Rosenkrantz jäi hetkeksi seisomaan portaille, mutta kun hän ei huomannut ympärillään vähintäkään elonmerkkiä, sanoi hän ääneen:

— Eikö se arvoisa henkilö, joka täällä kuljeksii, tahtoisi ilmaista itseään?

Ei mitään vastausta.

— Koska minun yörauhani on joka tapauksessa häiritty, tahdon kernaammin keskustella asianomaisen kanssa.

Hän kuunteli. Mutta kaikkialla oli äänetöntä ja hiljaista.

— Minulla on tuolla alhaalla pari hauskaa huonetta, sanoi hän. — Tuli palaa avoimessa takassa, siellä on hyvä ja lämmin olla, mutta täällä on tosiaankin hiton kylmä.

Hän odotti vielä hieman, mutta koska salaperäinen vieras ei vieläkään tahtonut ilmaista itseään, sanoi hän:

— Olkoon menneeksi, minun on siis pakko etsiä teidän piilopaikkanne. Minä olen vieraanvarainen ja lämminsydäminen mies, arvoisa herra, ja mielestäni tämä paikka on perin epämukava ihmisen olinsijaksi.

Hän kulki ullakon poikki ja jutteli, ikäänkuin vieras olisi ollut hänen edessään.

— Sitäpaitsi sanon teille, jatkoi hän, että minulla on öisin ikävä. Minä kaipaan klubia ja aamulehtiä, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, että pelattaisiin hieman piquetiä tahi shakkia. Voin teille vakuuttaa olevani kelpo shakinpelaaja. Hohoi, oletteko siellä?

Hän valaisi vanhaa kaappia, joka seisoi horjuen kolmella jalallaan.

— Te haluatte pistäytyä piiloon, jatkoi hän samaan hilpeään sävyyn. — Eikö se käy teistä ajan pitkään yksitoikkoiseksi?

Kulkiessaan eteenpäin luutnantti oli usein vähällä kompastua vanhoihin romuihin, joita oli hajallaan kaikkialla. Hän katseli ullakon kaukaisimpiin komeroihin, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Silloin tällöin hän potkaisi jotakin vanhaa arkkua.

— Oletteko siellä? kysyi hän. — Onko se mielestänne kummituksen ja gentlemannin olinsija? Hohoi! Vai oletteko tämän lämpöisen uuninpiipun takana?

Mutta arkut antoivat ainoastaan kumean tyhjän äänen, eikä piipun takana ollut ketään.

Vihdoin luutnantti Rosenkrantz oli jutellessaan olennolle, jota ei nähnyt ja joka ei ilmaissut itseään, tutkinut koko ullakon. Hänen täytyi vihdoin myöntää olevansa ällistynyt, todellakin ällistynyt ja neuvoton.

Hän oli aivan varmaan kuullut askelia, ensin eteisessä, sitten portaissa, ja vihdoin hän oli kuullut niiden aivan selvästi katoavan ullakolle. Hän oli kuullut ihmisen askelia, mutta missä ihminen oli? Tuokion hän ajatteli kattoa, mutta hänen täytyi luopua tästä ajatuksesta. Vihdoin hänen täytyi jättää jahti, ja laskiessaan jalkansa portaiden ylimmälle astuimelle hän sanoi kuin kohtelias mies ainakin:

— Jääkää hyvästi, herra. Pyydän saada toivottaa teille hyvää ja rauhallista yötä. Minä puolestani en anna teidän enempää häiritä itseäni.

Hän meni jälleen eteiseen, mutta hänen tultuaan sinne kiinnitti jokin muu hänen huomiotansa.

Portaissa lepatteli valo, joka ei tullut hänen lampustaan.

Luutnantti Rosenkrantz kuunteli.

Ja äkkiä hän juoksi portaita pitkin ensimäiseen kerrokseen, mutisten samalla hampaittensa välistä:

— Nyt et pääse kynsistäni.

XI LUKU.

Jäljet.

Ollessaan vielä portailla hän kuuli kenraalin äänen alhaalta:

— Hohoi, tekö siellä olette, luutnantti Rosenkrantz. Mitä helkkaria te juoksentelette?

Eteisessä seisoi kenraali Jerne pitkässä yönutussaan, jonka tupsut viistivät lattiaa. Hänellä oli kynttilä kädessään, ja hänen muutoin niin hyvin hoidetut valkokiharansa olivat epäjärjestyksessä. Hän oli ilmeisesti juuri noussut sängystä.

— Hyvä luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän puoleksi piloillaan, puoleksi suuttuneena, — alkaako teillä jo olla ikävä?

— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

— Koska näette hyväksi hälyyttää talon.

— Se oli sattuma, vastasi luutnantti. Pyydän anteeksi.

Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa.

— Hyvä luutnantti, vastasi kenraali suopeasti, esiintykää aivan kuten tahdotte, mutta muistakaa, että minä olen vanha mies ja tarvitsen joskus lepoa. Mitä te niin äkkiä pistitte taskuunne tullessanne portaita alas?

— Se oli nenäliinani, vastasi luutnantti. Mutta hän valehteli. Se oli hänen revolverinsa.

Kenraali katsoi häneen tutkivasti.

— Nenäliinanne, mutisi hän. — Mutta minä olin selvästi näkevinäni jonkin kiiltävän kädessänne. Herra jumala, Rosenkrantz, mitä teillä on mielessä?

— Se oli todellakin nenäliinani, vastasi luutnantti ja veti samalla taskustaan värillisen silkkinenäliinansa. — Kenraalihan voi itse nähdä.

Kenraali nauroi.

— Sellaista sanottaneen ontuvaksi todistukseksi, vastasi hän, mutta teidän pitäisi olla hieman varovaisempi, herra luutnantti.

— Kuinka niin, herra kenraali? Minä en oikein ymmärrä.

— Tänä yönä on viisitoista astetta pakkasta. Tällaisessa yössä ei kukaan kulje rankaisematta paitahihasillaan.

— Se on totta.

— Te luotatte liiaksi itseenne, herra luutnantti. Ette pääse oivallisen miekkannekaan avulla pitkälle meidän ankarassa ilmastossamme.

— Minä en olekaan aikonut ryhtyä mihinkään taisteluun talvea vastaan, se herättää minussa siksi suurta kunnioitusta.

— Lupaan teille vilustumisen huomiseksi.

— Miksi niin, herra kenraali?

— No, mitä hittoa, luutnantti Rosenkrantz, täytyykö minun lausua ajatukseni selvemmin. Mies, joka uskaltaa vaeltaa paitahihasillaan viidentoista asteen pakkasessa, on rangaistukseksi tuomittava kuukauden keuhkokuumeeseen.

— Mutta tämä kylmyyshän on ulkona, herra kenraali.

Kenraali jäi seisomaan suu puoliavoimena, niin ällistynyt hän oli tästä huomautuksesta.

— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

— Minä tarkoitan vain sitä mitä sanoin. Ulkonahan luonnollisesti on viidentoista asteen pakkanen eikä huoneessa.

— Oikein. Mutta miten silloin voi pistää päähänne mennä yöllä ulos paitahihasillanne? Te saatte luonnollisesti tehdä mitä tahdotte, mutta — —

— Minä en ole ollut ollenkaan ulkona. En ole ollut sekuntiakaan talon ulkopuolella siitä lähtien kuin tulin, herra kenraali.

— Kas niin, nyt tämä alkaa käydä salaperäiseksi.

— Katsokaa jalkojani, herra kenraali, katsokaa tohveleitani, niissä ei ole lumen jälkeäkään.

Kenraali löi kädellään otsaansa.

— Te olette oikeassa, sanoi hän, mutta mikä hitto sitten naputti minun ikkunaani?

— En ainakaan minä.

— Ette, mutta kuka sitten oli niin rohkea?

— Naputtiko sitten joku todellakin ikkunaan?

— Naputti, minä en uneksinut. En ollut vielä nukkunut, kun kuulin sipsuttelevia askelia lumessa ikkunani ulkopuolella. Heti senjälkeen joku naputti lujasti kolme kertaa ikkunaan. Ja huutaessani: "kuka siellä?" kuulin, miten sipsuttavat askelet nopeasti poistuivat pitkin talon etusivua.

— Ylen merkillistä. Ja tiedättekö, kenraali, miksi minä seison tässä?

— En, mutta minua huvittaisi kuulla, miksi te keskellä yötä juoksette edestakaisin lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Älkää kieltäkökään, rakas Rosenkrantz, te ette erehdytä minua tuolla nenäliinalla. Minä näin varsin hyvin revolverin.

— Minäkin kuulin askelia, vastasi luutnantti, oveni ulkopuolelta, ullakkoportailta ja ullakolta.

— Sepä hittoa. Sitten varmaankin saamme konnan kiinni.

— Mahdotonta, herra kenraali. Minä olen tutkinut koko ullakon läpikotaisin. Siellä ei ole ketään.

— Miten se lurjus on päässyt sisälle ja ulos? Kaikki ovethan ovat suljetut.

— Sitten jossakin toisessa paikassa täytyy olla salainen ovi. Mutta lumi, herra kenraali?

— Lumi?

— Lumessa täytyy olla jälkiä.

— Tuhat tulimaista, siinä olette oikeassa! Herättäkäämme Hans Kristian! Saappaani, takkini ja ratsupiiskani! Minä näytän noille hävyttömille ihmisille mikä mies kenraali Jerne on.

— Sallikaa minun tehdä eräs vastaväite.

— Antakaa kuulua, herra luutnantti, vastasi kenraali mennen takaisin makuuhuoneeseensa.

— Se koskee Hans Kristiania.

— Ette kai luule häntä siksi?

— En suinkaan, mutta hän säälittää minua. Saatammehan ajatella, miten paljon puuhaa hänellä on ollut viime päivinä. Hänen on noustava jo kello viideltä. Eikö ole hieman armotonta ajaa hänet unesta tällaisen turhanpäiväisen asian vuoksi? Me kaksi upseeria kai kykenemme selvittämään omin neuvoinkin tällaisen jutun.

Kenraali löi häntä hartioille.

— Nuori mies, sanoi hän, se on kunniaksi sydämellenne. Olette oikeassa, annamme Hans Kristianin nukkua.

Luutnantti auttoi häntä ratsastussaappaiden hakemisessa. Kenraali kiersi kaulaansa villaisen kaulaliinan ja otti ylleen takkinsa, paksun, lämpimän sotilastakin. Luutnantti meni eteiseen ja otti päälleen turkin. Hänen siinä seisoessaan tuli kenraali kiroten puoliääneen ja lyöden muutamia kertoja ratsupiiskallaan uhkaavasti pitkävartisiin saappaisiinsa.

Tuokion kuluttua molemmat seisoivat pihamaalla. Kuu loi hohdettaan yli seudun; puitten latvat kuvastuivat punasinervää tähtitaivasta vasten, ja puiston puitten ja rakennusten varjot laskeutuivat loistavalle lumipeitteelle. Oli tyyni mutta hyvin kylmä. Lumi narisi heidän jalkojensa alla, ja heidän puhuessaan leijaili huuru kuin tupakansauhu heidän kasvojensa edessä.

Molemmat miehet kulkivat talon seinäviertä ja katselivat lumeen. Mutta koko pihamaalla olivat jalanjäljet yhtenä ainoana sekasotkuna, niin ettei niistä ollut mahdollista eroittaa mitään erikoisia.

Mutta tultuaan toiselle puolelle, jossa puisto ulottuu rakennukseen asti, huomasivat he lumen korkeaksi ja puhtaaksi. Sinne tullakseen heidän täytyi kulkea läpi aitauksen. Eräässä paikassa oli lumi raaputettu pois aidan edestä, aivan kuin joku olisi kiivennyt siitä yli. Ja tästä paikasta selvät jalanjäljet veivät puistoon.

Luutnantti Rosenkrantz kumartui katsellakseen jälkiä.

— Tätä tietä hän on tullut, mutisi hän. — Näyttää siltä, kuin hän ensiksi olisi mennyt yli pihan, lumi on tässä hienoa ja rakeista, saatatteko nähdä kenraali, tästä on ihminen kulkenut aivan äsken.

Kenraali väitti vastaan:

— Mutta jäljethän eivät vie ollenkaan rakennukseen. Ne menevät puistoon. Ja meidänhän pitäisi löytää mies, joka naputti ikkunaan.

— Seuratkaamme vain jälkiä, niin saamme kyllä hänestä selon. Sen täytyy olla iso mies; näen, että hän astuu pitkiä askelia. Näyttää kuin hänellä olisi ollut jaloissaan lapikkaat. Hohoi!

— Mitä nyt? kysyi kenraali.

— Tässä hän on pysähtynyt. Tämän puun juurella hän on seisonut hetkisen ja katsellut taloon päin. On ihmeellistä, miten paljon tällaiset jäljet saattavat kertoa. Mutta tästä hän on mennyt eteenpäin, eteenpäin pitkin askelin.

Jäljet veivät yhä syvemmälle puistoon.

— Täällä hän on jälleen pysähtynyt, sanoi luutnantti Rosenkrantz äkkiä, täällä hän on seisonut hyvän aikaa ja polkenut jalkansa lämpöisiksi. Lumihan on aivan sotkettua. Mutta kaikissa jäljissä ovat varpaankärjet rakennusta kohti. Tuntuu siltä, kuin hän olisi odottanut, että tässä talossa tapahtuisi jotakin.

XII LUKU.

Koirat.

— Tapahtuisi? mutisi kenraali. — Mitä hittoa täällä tapahtuisi?

— Ei, se on aivan uskomatonta, mutta siltä todellakin näyttää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. — Jos minä tällä hetkellä olisin vieras henkilö, kenraali, niin minä vannoisin, että tuo salaperäinen mies on seisonut täällä odottaakseen rakennuksesta jotakin merkinantoa.

— Mitä ryövärijuttuja te sepittelette, luutnantti Rosenkrantz?

Mutta Rosenkrantz oli liiaksi kiintynyt jälkien tutkimiseen kiinnittääkseen huomiota vanhuksen väitteihin.

— Tässä hän on mennyt edelleen, sanoi hän. — Kylläpä hän on tässä ottanutkin valtavia askelia. Hän on juossut.

— Niin, sen minä näen. Mutta mihin suuntaan?

— Kartanoon päin. Kas nyt hän kulkee kartanoa kohti. Seuratkaamme häntä. Missä teidän ikkunanne ovat, kenraali?

— Tuolla, vastasi kenraali ja viittasi päätyyn.

— Ahaa, nyt minä näen, sisällä palaa tuli. Mutta siellähän on omituisen heikko valo.

— Niin, minä olen pannut varjostimen lampulle. Se on lapsuudestani asti säilynyt tapa; minulla täytyy olla hieman valoa makuuhuoneessani. Muutoin en voi saada silmiini ollenkaan unta.

Luutnantti Rosenkrantz oli tähän asti kulkenut jälkien yli kumartuneena. Nyt hän suoristautui äkkiä.

— Milloin panitte varjostimen lampulle? kysyi hän.

— Heti mentyäni sänkyyni, vastasi kenraali.

— Niin, mutta milloin? Mihin aikaan?

— Kellonlyöntiä minun on mahdoton täsmälleen tietää. Mutta se tapahtui juuri ennen kuin kuulin askelia ikkunaini alta.

Luutnantti naksautti sormiaan.

— Se oli omituinen sattuma, sanoi hän. — Te himmensitte valon juuri ennen kuin ikkunaan naputettiin. Se tapahtui samaan aikaan, kun mies seisoi lumessa ja odotti silmät taloon suunnattuina. Myöntäkää, kenraali, että se saattoi näyttää aivan merkinannolta.

— Merkinannolta, ärisi kenraali. — Minulla ei ole kenellekään merkkejä annettavana.

— Oikein, aivan oikein. Mutta kun nyt otamme huomioon mahdollisuuden, että mies luuli jonkun toisen olevan huoneessa?

— Silloin täytyy asianomaisen olla suuri pölkkypää. Kaikki täkäläiset ihmiset tietävät missä huoneissa minä asun. Missään tapauksessa ei voisi olla ajateltavissa, että kukaan palvelusväestä asuisi talon parhaissa huoneissa.

Rosenkrantz ei vastannut tähän mitään. Hän seisoi hetkisen miettien, sitten hän kumartui jälleen tarkastamaan jälkiä.

— Ei epäilemistäkään, mutisi hän. — Mies on juossut nopeasti rakennusta kohti. Kas, tässä hän on hetkiseksi pysähtynyt, sitten lähtenyt juoksuun jälleen.

Molemmat miehet seurasivat jälkiä aivan talon seinään asti. Siinä jäljet kertoivat seuraavaa:

Mies oli hiipinyt pitkin seinäviertä. Parissa paikassa jäljet osoittivat, että hän oli ryöminyt polvillaan kappaleen matkaa, arvattavasti siksi, ettei varjonsa näkyisi kuutamossa. Kenraalin ikkunan alla hän oli seisonut hiljaa, lumi oli pyyhkäisty pois reunalta, ruudussa oli hänen koputuksensa jälkiä…

— Mitä teitte kuullessanne koputuksen? kysyi luutnantti.

— Mitäkö minä tein? Niin kauan kuin kuulin ainoastaan sipsuttelevat askelet, pysyin levollisena. Mutta heti kun ruudulleni koputettiin, kavahdin luonnollisesti pystyyn.

— Entä sitten? Sitten te huusitte?

— En, minä en oikeastaan huutanut. Minä kirosin.

— Niin, luonnollisesti. Ja jokseenkin kovaa.

— Jokseenkin kovaa luonnollisesti.

— Sen saatan ymmärtää, sillä ulkopuolella oleva mies on hypännyt useita askelia taaksepäin. Kas niin. Hän on melkein syöksynyt päistikkaa. Ja kas tässä —

Luutnantti viittasi lumeen.

— Kas tässä hän juoksee tiehensä, sanoi hän. — Kas, millaisia pitkiä askelia hän harppaa.

Kenraali katseli jälkiä ja nyökäytti päätään.

— Se on kyllä aivan oikein. Mutta seuratkaamme häntä. Kenties se on ollut murtovaras.

Molemmat miehet olivat juuri lähtemäisillään eteenpäin seuraten jälkiä, mutta silloin heidän huomionsa kiintyi johonkin, joka liikkui aitauksen takana. Samalla he kuulivat äänen, matalan mutta pahaenteisen murinan.

Luutnantti kavahti pystyyn.

— Kenraali, sanoi hän. — Me olemme olleet sangen tyhmiä. Anteeksi, mutta me olemme ainakin olleet hyvin ajattelemattomia.

Hän viittasi varjoihin, jotka liikkuivat aitauksen takana.

— Tiedättekö mitä tuolla on? kysyi hän.

— Tuollako, vastasi kenraali. — Siellä ovat ainoastaan koirat.

— Tosiaankin. Ja minkä nimiset ne ovat?

— Stella ja Dixi, vastasi kenraali. — Ja siunattu asia tosiaankin, että tein jälleen tuttavuutta näiden petojen kanssa iltapäivällä. Muutoin olisimme nyt joutuneet varsin hauskaan asemaan.

Koirat murisivat edelleen.

Silloin luutnantti vihelsi ja kutsui niitä nimiltään. Tuokion kuluttua jokin varjo liiti yli aitauksen ja kohta sen jälkeen toinen. Siinä olivat molemmat koirat. Ne lähestyivät hieman epävarmasti, hiljakseen muristen, mutta nyt kenraalikin huusi niitä nimeltä, ja silloin ne heti tulivat hänen luokseen, nuuskivat häntä ja heiluttivat häntäänsä.

— Eikö tämä ole mielestänne ihmeellistä? kysyi luutnantti?

— Että koirat tulevat? Ei.

— Minä tarkoitan: eikö mielestänne ole ihmeellistä, etteivät ne ole tulleet ennen?

Kenraali oikaisihe.

— Niin, tuhat tulimaista, minä olen yhtä mieltä kanssanne.

— Koirat eivät olleet pihalla meidän tullessamme ulos, jatkoi luutnantti.

— Ei, se on totta.

— Ja missä ihmeessä ne ovat olleet välillä?

— Niin, missä ne ovat olleet? Tämä on tosiaankin enemmän kuin salaperäistä.

Rosenkrantz taputti koiria ja silitti niiden karheata turkkia.

— Ne ovat aivan kosteina hiestä, sanoi hän. — Niiden on täytynyt juosta pitkä matka. Ja saatatteko ymmärtää, kenraali, miksi ne eivät päästäneet ääntä hänen — tuon vieraan — hiipiessä ympäri?

Luutnantti otti toisen koiran pään käsiensä väliin.

— Viisaat silmät, mutisi hän, viisaat silmät. Voisinpa vain ymmärtää niiden kieltä.

— Seuratkaamme jälkiä, sanoi kenraali kärsimättömänä. — Tämä kiinnittää mieltäni yhä enemmän ja enemmän.

— Niin, seuratkaamme niitä, sanoi luutnantti. — Vaikkakaan en luule, että saamme mitään ratkaisua tähän arvoitukseen.

He kulkivat puiston läpi jalanjälkiä pitkin. Jäljistä päättäen mies oli juossut jokseenkin kiivaasti.

Jäljet veivät tielle, ja sinne ne katosivat muiden jälkien sekamelskaan.

— Tähän eikä kauemmaksi, sanoi luutnantti. — Juuri tätä minä itsekseni ajattelin.

Koirat hyppivät heidän ympärillään heiluttaen häntäänsä ja vainuten. Luutnantti koetti ohjata niitä jäljille, mutta ei onnistunut. Kenraali kirosi tavallisuuden mukaan suuttumuksesta.

— Kello on jo puoli neljä, luutnantti, eikä meillä ole nyt muuta tehtävää kuin mennä nukkumaan. Saamme odottaa, kentiespä huomispäivä antaa meille vastauksen arvoitukseen.

He kääntyivät ja kävelivät hitaasti kartanoon.

— Minä luulen, että se on aivan yksinkertaisesti ollut murtovaras, sanoi kenraali. — Uudet tehtaat tuolla alhaalla ovat varmaan vetäneet tänne jonkun epäilyttävän henkilön. Minun pitää ilmoittaa asia nimismiehelle. Mikä on teidän ajatuksenne, luutnantti?

— Minä en usko sen olleen murtovarkaan. Eikä minun mielestäni teidän ole tätä ilmoitettava. Eihän vielä ole mitään vahinkoa tapahtunut.

Kenraali ei antanut mitään varmaa vastausta. Vanha mies oli nyt hyvin väsynyt ja meni heti makuuhuoneeseensa. Luutnantti jäi muutamiksi minuuteiksi seisomaan eteiseen. Hän kuuli kenraalin penkovan jotakin huoneissaan.

— Kenraali, huusi hän sisälle. — Menettekö nukkumaan?

— Menen kyllä.

— Hyvää yötä, herra kenraali.

— Hyvää yötä, ystäväni.

Luutnantti Rosenkrantz meni lamppu kädessä portaita myöten omaan huoneeseensa. Levoton yö oli saattanut hänet omituiseen, hermostuneeseen tunnelmaan. Tultuaan toisen kerroksen käytävään hän nosti lamppua ja katseli ympärilleen. Siellä ei näkynyt mitään. Hän tuli omaan huoneeseensa. Ensimäinen oli hänen salonkinsa.

Avoimessa takassa hehkui vielä pari koivukalikkaa.

Hän kulki vielä tämän huoneen läpi, tuli makuukamariinsa ja pani lampun pöydälle. Sitten hän sulki molempien huoneiden välisen oven.

XIII LUKU.

Seuraavana päivänä.

Hän laski syrjään kirjeen, jonka oli juuri aloittanut, kun öinen vaeltaja häiritsi häntä. Kello oli nyt niin paljon, että hänen todellakin olisi täytynyt ajatella levollemenoa. Mutta sen sijaan hän rupesi järjestämään kirjoituspöytäänsä. Siinä tuskin oli tilaa niille kaikille pulloille ja tuubeille, joita hän veti laukkunsa syvyydestä. Ja peilipöytä muistutti vihdoin enemmän naisen kuin nuoren herran, saati sitten upseerin pöytää. Luutnantti Rosenkrantz piti melkein naisellisen tarkkaa huolta ulkomuodostaan eikä sietänyt mitään epäsäännöllisyyttä, asuipa sitten maaseudulla tahi suurten bulevardien kaupungissa.

Mutta näin askarrellessaan hän vaipui väliin ajatuksiinsa ja tumma pilvi kohosi hänen kasvoilleen. Sitten hän karkoitti hartioitaan kohauttaen ajatuksensa, vihelsi laulunpätkän ja jatkoi edelleen kapineittensa järjestämistä.

Äkkiä kylmä väristys kävi läpi hänen selkäpiinsä, ja hän nousi ja tuijotti oveen, joka eroitti hänen makuuhuoneensa salongista. Hän tuijotti oveen silmät selkoselällään, ja pullo, jota hän juuri piti kädessään, putosi lattialle ja särkyi. Mitä oli tapahtunut?

Hän oli kuullut naurun. Silmänräpäyksessä hän muisti mitä pastori oli kertonut salaperäisestä ja näkymättömästä nauravasta miehestä, joka kierteli talossa. Ja nyt hän kuuli aivan selvästi, että joku nauroi ulompana olevassa huoneessa. Nauru tuntui hänestä niin kamalalta, niin kylmältä ja sydämettömän julmalta, että hän jäi seisomaan aivan hiljaa, ikäänkuin paikalleen naulattuna. Tämä ihmeellinen iloisuus saattoi hänet muistamaan kuolemaa; se ei tuntunut olevan mitään inhimillistä.

Nauru oli alussa kovaäänistä, mutta heikkeni vähitellen ja lakkasi vihdoin kokonaan. Se ikäänkuin sulautui hiljaisuuteen.

Ja vasta silloin nuori mies vapautui lumoista. Hän astui askelen ovea kohti, mutta malttoi mielensä. Hän otti taskustaan revolverinsa, avasi makasiinin ja kiiruhti huoneen nurkkaan, missä laukkunsa oli. Koko ajan hän piti silmänsä oveen suunnattuina, mutta se ei liikahtanut, ja kaikki oli hiljaa toisessa huoneessa.

Hän otti laukustaan patruunakotelon ja latasi revolverin. Hänen kasvonsa ja tarmokkaasti kiinnipuristettu suunsa ilmaisivat hänen ajatuksensa. Nyt oli tuleva täysi tosi. Sitten hän meni, lykkäsi oven auki ja vetäytyi muutamia askelia takaisin. Mutta nähdessään pimeän huoneen, jota ainoastaan takan hehku heikosti valaisi, hän tuli ajatelleeksi, että oli itse valaistuksessa, ja hyökkäyksen sattuessa hän olisi epäedullisessa asemassa. Hän otti senvuoksi lampun ja meni reippaasti salonkiin. Siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli ennallaan, kotoista, hiljaista ja rauhallista. Luutnantti avasi käytävän oven ja valaisi ulospäin. Sitten hän laski lampun pöydälle, sulki oven ja jäi seisomaan keskelle huonetta. Hän oli jokseenkin ymmällä.

Hän tiesi, ettei ollut erehtynyt. Hän oli kuullut naurun. Ja nauru tuli tästä huoneesta, tuo julma, ivallinen nauru, joka oli värisyttänyt häntä ja jättänyt häneen epävarmuuden ja kauhun tunteen. Mutta eikö kukaan muu talossa ollut sitä kuullut? Hän kuunteli talon muiden asukkaiden ääniä. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä nyt kaikki tämä merkitsee? Rosenkrantz mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään ratkaisua. Hän ajatteli mitä kaikkea oli jo elänyt herraskartanoon tulonsa jälkeen. Ensiksi, hän oli hiipuneen takkavalkean hohteessa nähnyt haamun, jonka kuvauksen mukaan täytyi olla monta vuotta sitten kuollut Stig Jerne. Sitten hän oli kuullut salaperäiset askelet käytävässä ja ullakolla. Sitten jäljet lumessa. Ja nyt nauru. Niin, nauru, se oli kaikkein ihmeellisintä. Jollei se olisi ollut niin mahdotonta, olisi hän ollut taipuvainen uskomaan, että siellä kuljeksi joku hullu ihminen. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt mitä hänen olisi uskominen. Ja äkkiä hänen mieleensä johtui ajatus: entä jos Stig Jerne ei ollutkaan kuollut? Mutta seuraavassa tuokiossa se tuntui hänestä niin uskomattomalta, että hänen täytyi ääneensä nauraa sille. Hän kauhistui vastoin tahtoaan kuullessaan oman naurunsa ja tuli neuvottomaksi ja äänettömäksi.

Mitä nyt oli tehtävä? Sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ei hänellä ollut ollenkaan halua mennä nukkumaan. Hän odotti, että jotakin tapahtuisi, ja hän tahtoi olla valmistunut. Hän sulki makuuhuoneensa oven ja veti verhot eteen, niin että huone tuli miellyttävämmäksi. Sitten hän otti ylleen suuren yötakkinsa, sitoi nyörit vyötäisten ympäri, pani uuniin muutamia kelpo koivuhalkoja, jotka leimahtivat sihisten palamaan, lykkäsi erään nojatuolin takan ääreen ja istuutui siihen mukavasti. Vierellään hänellä oli tulitikkuja, paperosseja ja tuhkakuppi.

Siinä luutnantti nyt istui polttaen paperossin toisensa jälkeen, kunnes savupilvet olivat kuin sädekehä nojatuolin ympärillä, kuin usva, joka silloin tällöin loisti punertavana aina sitä mukaa kuin tuli takassa leimahteli ja heitti siihen hohdettaan…

Kun kenraali seuraavana aamuna tulla kompuroitsi portaita luutnantin huoneisiin, täytyi hänen kovasti naputtaa oveen, ennenkuin sai sen takaa vastauksen. Kun ovi vihdoin aukesi, säpsähti hän vastoin tahtoaan nähdessään Rosenkrantzin uniset ja hämmentyneet kasvot.

— Nyt jo ylhäällä! huusi kenraali. — Onpa siinä toden totta nuoruuden reippautta. Minä luulin teidän olevan vielä makuulla.

— Niin olinkin, vastasi luutnantti. — Toisin sanoen, minä lepäsin tuolilla.

— Mitä?

Kenraali katseli ympärilleen huoneessa. Se ei ollut enää yhtä hauska kuin edellisenä iltana. Luutnantti oli jo pannut sen siihen epäjärjestykseen, joka näyttää välttämättömästi liittyvän nykyaikaisen poikamiehen elämään. Huone oli kylmä, takka oli musta ja tuli loppuun palanut; talvipäivä tunkeutui sinisenä ja kylmänä ikkunasta sisään, ja lamppu paloi pöydällä tarkoituksettomana ja keltaisena.

— Ahaa, nyt minä ymmärrän, sanoi kenraali viitaten moniin paperossinpätkiin, joita oli siroiteltu tulisijan ympärille. — Uni on teidät yllättänyt. Pyydän onnitella, näytte olevan hyväuninen. Minä sain maata yöllä kauan valveilla tuon jutun jälkeen.

— Miten kauan? kysyi luutnantti.

— Ainakin pari tuntia.

— Mutta ette kai kuullut enää mitään?

— En vähintäkään. Varkaanlurjus ei kai uskalla takaisin.

— Luuletteko, että se oli varas?

— Olen siitä vakuutettu. Mikäs se muuten olisi?

— Niin, niin, mutisi luutnantti, olette kenties oikeassa. Oletteko puhunut Louise neidille?

— Veljentyttärelleni? kysyi kenraali hämmästyneenä.

— Niin, minä tarkoitan, vastasi luutnantti, että kenties ei maksa vaivaa saattaa häntä levottomaksi tällä jutulla. Sehän on itsessään aivan vähäpätöinen. Mutta nuoret naiset säikähtävät niin helposti.

— Silloin olemme puhumatta, vastasi kenraali. — Te olette muuten oikeassa. Kiitos huolenpidostanne.

Hän taputti nuorta miestä hilpeästi olalle ja kysyi tarkoituksellisesti hymyillen:

— Herra luutnantti, eikö ole tapahtunut mitään muutosta?

— Missä, herra kenraali?

— Eikö veljentyttäreni katsele teitä leppeämmin silmin?

— Leppeät hänen silmänsä ovat aina olleet. Meidän pienet kahakkamme eivät merkitse mitään. Käpälissä ei ole kynsiä, mutta kissat ovat sähköisiä.

— Niin, mutta tuhat tulimaista, toisenlaisilla silmillä sitten.

Luutnantti mietiskeli.

— Ei, minä en sitä luule, vastasi hän, ei ainakaan vielä.

Kenraali ravisti suuttuneena päätänsä.

— Hänellä on ihmeellinen luonne, tuolla pienellä taistelupukarilla. Hän ymmärtää varsin hyvin mitä minä häneltä odotan, mutta hän ei ole mistään valittavinaan. Mikään ei olisi minulle rakkaampaa, kuin jos saisimme jouluna viettää pientä merkkipäivää. Te ymmärrätte kyllä mitä minä tarkoitan, herra luutnantti.

— Tässä tapauksessa, vastasi luutnantti, riippuu se varsinaisesti siitä, mitä Louise neiti itse arvelee.

Kenraali laski kätensä tuolin selustalle.

— Uskaltaisiko hän ajatella ketään siviilimiestä? Mutta sitä en kuitenkaan usko. Ainakaan minä en ole vielä nähnyt mitään merkkejä siihen, mitä?

— En minäkään, herra kenraali.

Askelia kuului portaista.

XIV LUKU.

Vieras.

Tulijoita oli kaksi. Ne olivat Hans Kristian vanhempi ja Hans Kristian nuorempi. Pojalla oli sylyksellinen koivupuita. Vanha Hans Kristian iski kantapäänsä yhteen ja tervehti. Poika heitti halot takan viereen, jotta rysähti. Sitten hänkin tervehti.

— Hyvä, hyvä, sanoi kenraali. — Laita että täällä tulee pian lämmin. Täällähän on kylmä kuin koirankopissa.

— Oletteko nukkunut hyvin? kysyi luutnantti kääntyen Hans Kristianiin.

— Kuin tukki, herra luutnantti. Mutta niinpä en ollutkaan saanut unen hitusta silmiini kahtena edellisenä yönä.

Luutnantti avasi ikkunan. Raitis aamuilma virtasi sisään ja pani ikkunaverhot heilumaan.

Lausuen "aamiaispöydässä tavataan" läksi kenraali huoneesta, ja luutnantti meni sisälle pukeutumaan.

Aamupäivä kului levossa ja rauhassa, ja koska Louise neiti oli alinomaa lähistössä, eivät kenraali ja Rosenkrantz jutelleet keskenään yön tapahtumista. Sitävastoin luutnantti otti puheeksi toisen asian.

Hän sanoi:

— Kun minä nyt näin pitkän ajan kuluttua olen palannut kotimaahani, on aivan luonnollista, että joku vanha tuttavani haluaisi minua tervehtiä. Saanen senvuoksi kutsua jonkun heistä luokseni muutamiksi päiviksi.

— Se on aivan luonnollista, luutnantti Rosenkrantz, vastasi kenraali. — Minähän sanoin teille Pariisista lähtiessänne, että sehän teidän on tehtävä. Olkaa kuin koko kartano olisi teidän omaisuuttanne.

— Minä olen jo lähettänyt pikku Hans Kristianin viemään sähkösanomaa, vastasi luutnantti. — Saatan huoleti sanoa, että olen kutsunut parhaan Norjassa olevan ystäväni.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi Louise neiti uteliaana.

— Storm, Kai Storm on hänen nimensä.

— Luutnantti? kysyi kenraali.

— Ei, vastasi Rosenkrantz.

— Vai niin, kenties jo kapteeni?

— Ei, herra kenraali.

— Hitto vieköön, ei hän kaiketikaan ole —?

— On, vastasi luutnantti katsellen tarkoin saappaittensa kärkiä. — Hän on todellakin siviilihenkilö.

Kenraali nauroi hilpeästi ja taputti nuorta ystäväänsä olalle.

— No mitäpä siitä. Koska asia ei voi olla toisin, saamme ottaa siviilihenkilön.

— Mutta eihän se ole mikään toimi! huudahti Louise. — Mitä hän tekee? Onko hän lääkäri, liikemies, insinööri?

Tällä kertaa luutnantti ei katsellut saappaittensa kärkiä, vaan hänen huomionsa kiintyi kattoon, aivan valkoiseen, koristeettomaan kattoon.

— Hän on kandidaatti, sanoi hän.

Louise neiti nauroi veitikkamaista nauruaan.

— Ja miten vanha herra kandidaatti on?

— Kolmekymmentäviisivuotias.

— Eikä hän tee mitään muuta kuin on kandidaatti ja kolmekymmentäviisivuotias?

— Ei ollenkaan mitään muuta hyödyllistä, vastasi luutnantti järkähtämättömän totisena.

— Silloin saatan ymmärtää, että hän on teidän hyvä ystävänne, vastasi Louise neiti ja härnäsi häntä sormellaan. — Tekin olette kolmekymmentäviisivuotias, asevelvollinen luutnantti, ettekä tee mitään muuta. Niin, se on totta, tehän olette myöskin paroni, ja se vie teidän aikaanne jonkun verran.

Kenraali nyhjäisi Rosenkrantzia kylkeen.

— Ja kuitenkin te väitätte, ettei käpälissä ole kynsiä, sanoi hän.

— Rakas Louise neiti, vastasi luutnantti, ja hänen kasvonsa saivat tavallisen neuvottoman ilmeensä. — Miksi pitäisi tehdä jotakin ja ottaa toisten paikka? Täällähän on niin paljon työttömyyttä. Sitäpaitsi työtä ei enää ole olemassa sille, joka ei ole pakoitettu työtä tekemään. Työ on joko työtä — ja työ on aina kirottua — tahi se on myöskin iloa ja huvia, ja silloin se on jotakin muuta. Minulla nyt on toisenlainen huvittelemistapa. Mutta se on pikku asia, sen minä myönnän.

Sitten ei tästä asiasta enää puhuttu, ja kenraali määräsi, että uusi vierashuone oli pantava kuntoon.

Päivemmällä luutnantti ja Louise neiti läksivät ajelemaan. Hans Kristian oli ajamassa. Siitä tuli ihana retki halki lumisen, valkoisen seudun. Louise neiti oli ylen ihastunut ajaessaan ohi kaikkien tuttujen paikkojen. Ja Rosenkrantz ihaili hiljaa kauniita maisemia. Hänessä oli luonnontunnetta, ja hän saattoi iloita ympäristöstään, mutta hänen ilonsa ei koskaan puhjennut sanoiksi. Louise ärsytti häntä kyselemällä Pariisin klubeista ja yökahviloista. Eikö hänen mielestään talvi täällä kotona ollut ikävä ja eikö hän kaivannut takaisin maailman pääkaupunkiin?

Luutnantti vastasi kartellen ja hymyili — kuten tavallisesti.

Paluumatkalla lähestyessään kartanoa he kulkivat ohi tehtaan, joka oli kosken varrella. Suuret turbiinitorvet kulkivat jättiläismäisten käsivarsien tavoin yli virran.

Louise halusi katsella tehdasta lähempää ja sai Hans Kristianin pysähdyttämään hevoset.

— Mikä valtava yritys! sanoi hän. — Ja miten pian se onkin valmistunut. Kaivamiset oli tuskin aloitettu meidän lähtiessämme.

— Rakas neiti, sanoi luutnantti, kolme vuotta on pitkä aika nykyaikaiselle insinöörille. Siinä ajassa voisi panna pystyyn viisi tämänkaltaista tehdasta.

— Niin, eikö totta, huusi Louise neiti, se on suurenmoista.

Luutnantti rypisti kulmiaan.

— Te vasta olette aikanne lapsi, sanoi hän. — Te ihailette koneiden runoutta.

— Minä ihailen työtä, vastasi toinen vakavasti.

— Hyvä, hyvä, neiti, mutta kuka on mies, joka tuossa seisoo tervehtien?

Keskikokoinen, tumma, jonkun verran yli kolmikymmenvuotias mies oli ilmaantunut tehtaan portille. Hän tervehti kunnioittavasti ajajia. Louise neiti kumarsi, ja luutnantti nosti hattuaan.

— Se on insinööri Gabriel Stener, sanoi hän. — Hän on tehtaan johtaja.

Louise neiti huusi insinöörille:

— Me istumme tässä ihaillen upeaa tehdasta, insinööri Stener, sehän on kuin satua.

Insinööri tuli hitaasti reen ääreen.

Rosenkrantz katsoi häneen tutkivasti ja mieltyi ehdottomasti hänen miehekkäihin ja vakaviin, vaikka ei suinkaan kauniisiin kasvoihinsa. Louise neiti esitteli molemmat herrat, jotka ojensivat toisilleen kätensä lakeeratun reen-oven yli.

— Kun ajattelen vanhaa, rappeutunutta myllyä, joka oli täällä ennen, sanoi Louise, täytyy minun tunnustaa, että täällä on tapahtunut suuria muutoksia.

— Silloinpa neidin pitäisi nähdä kaupunkia iltaisin, sanoi insinööri. — Siellä on nyt sähkövalaistus kaikkialla, ja voima tulee täältä.

— Jospa saisimme sähkövalon kartanoonkin, mutta te tiedätte, että setä on vanhoillinen; hän tahtoo kernaimmin pysyä vanhassa. Mutta kyllähän lamput ovatkin kodikkaat, ettekö tekin ole samaa mieltä, luutnantti Rosenkrantz?

Luutnantti pudisti tarmokkaasti päätänsä. Hän oli vuosikaudet asunut hotelleissa.

— En, vastasi hän tehden kädellään kiertävän liikkeen ilmassa. — Nappuloita, nappuloita!

— Niin, teidän sedällänne on ylen merkilliset mielipiteet, sanoi insinööri, eikä hänen kanssaan pääse mihinkään.

Vaihdettiin vielä muutamia merkityksettömiä sanoja, ja sitten reki ajoi edelleen. Insinööri seisoi hetkisen paikoillaan ja katseli heidän jälkeensä; sitten hän meni jälleen tehtaaseensa.

Kun Rosenkrantz ja Louise neiti olivat tulleet kotiin, mainitsi luutnantti sattumalta kenraalille, että he olivat puhelleet insinööri Stenerin kanssa.

— Vai niin, sanoi vanhus, hän on siis vielä täällä.

Ja tämän jälkeen hän heti alkoi puhua jostakin muusta. Luutnantti Rosenkrantz sai sen varman vaikutelman, että kenraali tunsi insinööri Stenerin ennestään eikä pitänyt hänestä.

Uusi vieras tuli puoli kahdeksan junassa. Hans Kristian ja luutnantti olivat asemalla häntä noutamassa. Louise neiti ja kenraali olivat sillä aikaa mietiskelleet, minkähän näköinen mies mahtanee olla.

Kenraali, joka kiinnitti huomionsa "kandidaatti" arvonimeen, arveli, että hän on varmaankin herra, jolla on oppineen ulkomuoto ja silmälasit, kenties parrakas, puhuu kielitieteestä ja kenties latinaisin lauseparsin. Louise luuli, että hän pikemminkin olisi samantyyppinen kuin luutnantti itse, rakastettava, sorea, hieman elähtänyt, laiska. Molemmat pettyivät, jos saatamme käyttää sellaista sanaa.

Ensimäinen mitä kenraali ajatteli nähdessään hänet, oli:

— Mutta hänhän on aivan kuin nyrkkeilijä.

Ensimäinen mitä Louise ajatteli, oli tämä:

— Tuo mies ei ole mikään vetelehtijä. Luutnantti Rosenkrantz on narrannut meitä.

XV LUKU.

Pilkkaan-ammunta.

Louise oli koko päivän ihan ihmeellisellä tuulella. Näytti siltä, kuin hän aivan erikoisesti olisi koettanut tehdä ystävänsä luutnantin olemassaolon vaikeaksi. Mutta tämä ei menettänyt tasapainoaan. Oltuaan jossakin tilaisuudessa hänelle tavallista ilkeämpi ja ärsytettyään häntä kovin saattoi Louise neiti äkkiä tulla miellyttäväksi, katua, ojentaa luutnantille kätensä ja sanoa: anteeksi. Ja toinen, joka aina oli ritarillinen, suuteli hänen kättään ja kumarsi.

Päivemmällä näyttäytyi uusi vieras, kandidaatti. Hän oli suunnilleen luutnantti Rosenkrantzin ikäinen mies. Mutta päinvastoin kuin Rosenkrantz, joka oli pieni ja ketterä, melkeinpä naisellisen siro, oli uusi vieras pitkä ja harteva; hänellä oli puhtaat, luonteenomaiset piirteet, ja hän käveli rohkeasti ja varmasti.

Nuori tyttö katseli häntä uteliaana.

— Mitä te opiskelette, kandidaatti Storm? kysyi hän.

Kandidaatti Storm hymyili paljastaen loistavat hammasrivinsä ja vastasi päätäpahkaa:

— En mitään, neiti.

— Sitä arvelinkin, sanoi Louise viitaten samalla luutnanttiin. — Te olette luonnollisesti juuri samanlainen kuin hänkin. Mutta te ette osaa vielä puhua kuten hän. Luutnantti olisi epäilemättä vastannut sellaiseen kysymykseen (tässä hän matki luutnantin hieman sammaltavaa ääntä): Minä tutkin ihmisiä, neiti.

Louise nauroi. Kandidaattia huvitti nuoren tytön nenäkkyys, eikä hänen tulonsa aikaansaanut mitään keskeytystä hilpeään, hieman pisteliääseen, hieman vaaralliseen kuherruskieleen.

Nähtyään uuden vieraan uljaan ryhdin huudahti kenraali:

— Teidän vanhempanne ovat varmaan tehneet erehdyksen, herra kandidaatti.

— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?

— Teistä olisi pitänyt tulla soturi. Teidän kaltaisenne mies olisi kaunistanut mitä sotilaspukua hyvänsä, eikö totta, luutnantti Rosenkrantz?

— Epäilemättä, vastasi luutnantti, mutta eihän tarvitse olla juuri soturi harjoittaakseen kaikkia hyviä soturiurheiluja.

Kenraali rypisti otsaansa.

— Vai niin, oletteko te urheilija? kysyi hän. — Kenties potkija, jalkapallonpelaaja vai mitä se on?

— Enpä toki.

— Hiihtäjä?

— En sitäkään. Voin käyttää koipiani parempaankin.

— No no, kaikki tämä minua ilahduttaa. Minä en voi ollenkaan ymmärtää kaikkien Englannista tulleiden uusien urheilujen merkitystä.

— Sitä ei voi meidän luutnanttimmekaan, lisäsi Louise neiti. — Muistatteko jalkapallopeliä Cambridgessa viime kesänä, luutnantti Rosenkrantz?

Ja luutnantti loi vaatimattomasti silmänsä alas, ikäänkuin häntä jälleen olisi muistutettu jostakin hänen anteeksiantamattomasta synnistään.

— Puhunko minä siitä? kysyi Louise kiusoittavasti.

— Miten haluatte, vastasi luutnantti. — Minulla on uhrin kärsivällisyys.

— Niin, se juttu teidän on toki kuultava, herra kandidaatti, jatkoi Louise neiti. — Tiedättekös, että luutnantti, katseltuaan hetkisen peliä, sanoi niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: Minä en ymmärrä, sanoi hän, mitä tämä pyhittää. Sillä kun yksi potkaisee pallon yhdelle taholle, niin tulee toinen ja potkaisee sen takaisin.

Kuului kenraalin ja koko hänen seuransa uusi nauru.

Tämä keskustelu tapahtui tupakkahuoneessa illallisen jälkeen. Pastori Winge oli jälleen tullut vierailulle. Hän oli aina ollut jonkinlaisena kotipappina mahtavan ja rikkaan Jernen perheessä ja ilmestyi joka päivä kartanoon.

Kenraali oli erinomaisella tuulella ja oli kokonaan unohtanut edellisen illan merkilliset tapahtumat. Sitten hän vähitellen johtui omiin urotöihinsä. Hän oli ollut vapaaehtoisena ranskalais-saksalaisessa sodassa ja taistelukentällä saanut kunnialegioonan ristin. Kenraalin ei ollut vaikea hieman kehaista urotöistään, milloin oli sellaisella tuulella. Mutta hänellä oli syynsäkin siihen, sillä paljon juteltiin vanhan soturin rohkeudesta ja miehuudesta.

Hän oli nyt keskellä jutelmiaan.

— Revolverilla-ampuminen, hyvät herrat, sanoi hän, on hienoimpia ja yksilöllisimpiä sotilasurheiluja. Minä pidän sitä miekkailun veroisena, jolle myöskin annan jakamattoman kunnioitukseni. Jokaisen gentlemannin tulee elämänsä joka hetkenä olla valmis puolustamaan sanaansa ja kunniaansa, siispä hänen täytyy kyetä sekä ampumaan revolverilla että käyttämään kalpaa. Hän ei aina ole siinä asemassa, että kykenisi valitsemaan aseen. Nyt minä olen pian seitsemänkymmenvuotias, hyvät herrat, niin, minä täytän todellakin pian seitsemänkymmentä — ei kukaan sitä usko, mutta minä uskallan vannoa olevani vielä yhtä varmakätinen kuin kuka kolmi-, kymmenvuotias nuorukainen hyvänsä.

Sitten hän katsoi tuikeasti luutnanttiin ja loi senjälkeen silmäyksen kirjoituspöydälle, jossa kauniit revolverit olivat.

Louise neiti pani kädet korvilleen.

— Ah, nyt setä alkaa jälleen ampua, sanoi hän. — Silloin täällä ei voi olla pölyltä ja savulta.

Kenraali kavahti pystyyn.

— Etkö ole upseerin tytär? kysyi hän. — Pelkäisitkö laukausta tai paria?

Louise meni pois ja niiasi kuin koulutyttö.

— En, herra kenraali, vastasi hän, mutta kello on nyt puoli yksitoista, ja säädyllisen tytön pitää olla nukkumassa jo kello kahdeksan. Sinä kai sallit, että minä poistun taistelukentältä heti taistelun alussa. Minä olen todellakin hyvin väsynyt.

Hän toivotti kaikille ystävällisesti hyvää yötä ja läksi huoneesta, joka nyt oli tullut täyteen tupakansavua.

Mutta kenraali ei tahtonut luopua tuumastaan. Hän oli tullut viinistä hieman vilkkaalle tuulelle, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.

— Mutta kenties minä en uskalla kilpailla teidän kanssanne, luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän nostellen revolvereja.

— Rakas kenraali, tahdotteko jo ampua minut?

— En, mutta minä tahdon kernaasti näyttää herroille, miten melkein seitsemänkymmenvuotias gentlemanni saattaa pidellä tällaista pikku esinettä.

Vaikkakin pappi, luonnollista kyllä, näytti jokseenkin vastahakoiselta, sai kenraali kuitenkin vieraat mukaansa isoon saliin.

— Hans Kristian! huusi hän.

Ja Hans Kristian ilmaantui ovelle, harmaatukkaisena, mutta suorana kuin kirkonkynttilä. Kenraali ojensi revolverin.

— Panssarilevy, käski hän, ja patruunat, Hans Kristian. Muista, numero viisi.

Hans Kristian teki kantapäillään täyskäännöksen ja katosi, ja vähän ajan kuluttua hän tuli laahaten mukanaan paksua panssarilevyä, jonka asetti uunia vasten. Kenraali latasi sillä aikaa aseet salonkivarusteilla. Luutnantti Rosenkrantz katsoi kandidaattiin ja hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: antaa hänen tehdä tahtonsa, ei häntä maksa vaivaa hillitä. Pastori asettui huoneen toiseen päähän mahdollisimman etäälle panssarilevystä.

— Mihin nyt tähtäämme? kysyi kenraali.

— Hyvä kenraali, vastasi luutnantti Rosenkrantz ottaessaan esille jotakin lompakostaan. — Näytökseenhän kuuluu välttämättä pelikortti, mutta kenties on helpompi käyttää tätä nimikorttia. Saatammehan joka tapauksessa, ottamalla mielikuvituksemme hieman avuksemme, ajatella missä ässän paikka on.

Hän meni ja kiinnitti kortin levylle, kenraali mittasi askelillaan matkan, tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui kortin yläosaan.

— Mestarilaukaus, sanoi kandidaatti.

— Nyt te, tyrkytti kenraali innostuneena ja ojensi aseensa luutnantille.

Luutnantin laukaus osui myöskin korttiin, mutta alireunaan.

— Hyvä, huusi kenraali, nyt on teidän vuoronne, kandidaatti.

Kandidaatti otti revolverin ja sanoi:

— Neljä panosta vielä. Kun on revolveri, jossa on neljä panosta, ei koskaan tarvitse olla kiinnitysnastan puutteessa.

— Vai niin, vastasi kenraali ja katsoi tuimasti häneen, — herra kandidaatti, lisäsi hän.

XVI LUKU.

Kuka kandidaatti oli?

Kandidaatti ampui. Laukaus osui kortin toiseen kulmaan, ylimmäksi vasemmalle.

— Erinomaista, huusi kenraali. — Se osui kuin soturin laukaus, mutta ei kuitenkaan niin lähelle keskustaa kuin molemmat toiset.

Kandidaatti kohotti jälleen revolverinsa.

— Sallitteko, sanoi hän ja tähtäsi, että koetan tehdä sen vähän paremmin.

Hän laukaisi, ja tällä kertaa luoti osui oikeaan yläkulmaan.

Nyt kenraali sanoi ainoastaan:

— Sepä hittoa, jatkakaa.

Kandidaatti satutti kolmannen laukauksen vasempaan alakulmaan, ja silmänräpäyksen jälkeen oli viimeinen laukaus oikeassa alakulmassa. Siinä oli neljä kiinnitysnastaa, neljä merkillistä laukausta.

— Jäljellä ei ole, ikävä kyllä, useampia patruunia, sanoi ampumataituri vaatimattomasti, muutoin minä varmuuden vuoksi panisin yhden naulan keskelle.

Kenraali asettui ampujan eteen, pani kädet kupeilleen ja kysyi tuimasti:

— Kuka hitto te oikeastaan olette?

— Nimeni on kandidaatti Storm, vastasi puhuteltu jättäessään kenraalille aseen takaisin. Vanha mies oli vaiti hetkisen. Hän ei keksinyt kiireessään mitään muuta ihailunsa ilmaisukeinoa kuin sen, että pudisti toisen käsiä ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Olen hyvin iloinen siitä, että olette minun vieraanani.

Sali oli savua täynnä, ja ulkopuolelta kuuluva askelten töminä pani aavistamaan, että pommitus oli herättänyt huomiota. Hans Kristianin täytyi lähteä rauhoittamaan huolestuneita. Kartanoon oli tullut uusia palvelijoita, jotka eivät tunteneet kenraalin tapoja.

Herrat menivät takaisin tupakkahuoneeseen. Kenraali oli ylen ihastuksissaan kandidaatin loistavasta ampumataidosta. Vähän ajan kuluttua pappi läksi pois; hän oli tullut äänettömäksi ja hiljaiseksi viimeisen tunnin sotaisten urotöitten jälkeen, ja kun vanha soturi alkoi näyttää unisuuden merkkejä, tarttui luutnantti uuden vieraan käsivarteen ohjatakseen hänet hänen huoneeseensa. Kandidaatti Stormille oli osoitettu huone toisen kerroksen eteläsivustassa. Luutnantti itse asui pohjoisessa.

Heidän kulkiessaan portaita sanoi luutnantti:

— Minä kyllä tiesin teidän osaavan ampua hyvin, mutta että olitte täydellinen mestariampuja, sitä en aavistanut.

— Hyvä ystävä, vastasi kandidaatti, revolverilla ampuminen on minun ainoa todellinen huvitukseni. Milläpä tässä ikävässä maailmassa muutoin kuluttaisi aikaansa.

— Kas tässä on teidän huoneenne, sanoi luutnantti ja avasi oven. — Mutta arvelen, että menemme ensin minun huoneeseeni saadaksemme hieman jutella keskenämme, onhan se aivan välttämätöntä.

— Aivan oikein. — Vieras nyökäytti tyytyväisenä päätään nähdessään huoneen sisustuksen.

Heidän tultuaan luutnantin salonkiin, jossa koivuhalot räiskyivät avoimessa takassa ja lamppu levitti huoneeseen punaista lämmintä valoaan, sanoi kandidaatti äkkiä:

— Teidän tulee antaa minulle eräs selitys.

— Olette oikeassa, vastasi Rosenkrantz ja asettui selkä takkaa vasten. — Ette saata uskoa, miten nopea saapumisenne minua ilahdutti.

— Minä kiiruhdin matkaan heti saatuani sähkösanomanne.

— Oikeastaan minulla oli ollut toinen ajatus, sanoi Rosenkrantz. — Tehän tunnette asianajaja Kleistin, eikö totta? Hänet minä olin ensiksi aikonut kutsua. Minä tiedän, että hän pitää paljon siitä seuraelämästä, joka on talvisin vallalla tällaisissa vanhoissa herraskartanoissa. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka saattoi minut muuttamaan päätökseni.

Kandidaatti katsoi häneen tarkkaavaisena ja kuunteli huomattavalla mielenkiinnolla, mitä toisella oli sanomista.

— Minä pelkäsin, jatkoi luutnantti, ettei vanha sotilas pitäisi teistä, ja se olisi ollut hyvin ikävä seikka. Hän ei pidä uusista kasvoista, mutta on muuten hyvin kelpo mies. Tämänpäiväisten laukausten jälkeen ei kuitenkaan ole mitään vaaraa, te olette ainiaaksi valloittanut hänen sydämensä.

Uusi vieras nauroi.

— Kaikki tämä on varsin hyvää, sanoi hän, mutta minä en ole vielä paljoakaan viisastunut.

Luutnantti seisoi hiljaa hetkisen. Sitten hän lykkäsi erään mukavimmista nojatuoleista takan eteen ja sanoi:

— Rakas Asbjörn Krag, istukaa. — Ja vieras, joka ei näyttänyt vähintäkään hämmästyneen tästä uudesta ja yllättävästä puhuttelusta, istuutui tuoliin, ojensi jalkansa ja oli valmis kuuntelemaan. Luutnantti seisoi takan ääressä. Ja sitten hän alkoi:

— Hyvä Krag, minä olen lähettänyt teitä noutamaan sentähden, että tässä talossa on viime aikoina tapahtunut ylen ihmeellisiä asioita.

Sitten seurasi selvä ja tarkka esitys kaikesta mitä oli tapahtunut. Luutnantti aloitti kertomalla kamalasta näystään, kymmenen vuotta sitten kuolleesta tohtori Jernestä, kenraalin veljestä. Senjälkeen hän kertoi puhelun, joka hänellä oli ollut vanhan Hans Kristianin, papin ja kenraalin kanssa, edellisen yön tapahtumista, askelista, jäljistä lumessa, naputuksesta kenraalin ikkunaan ja naurusta. Asbjörn Krag ei keskeyttänyt ainoatakaan kertaa tätä kertomusta, hän istui paikoillaan koko ajan ja puhalteli sikarinsavua suurina, valkeina pilvinä, ja hänen täysin ilmeettömät kasvonsa näyttivät pikemmin osoittavan hajamielisyyttä kuin mielenkiintoa. Luutnantti lopetti sanomalla:

— Tämä on syy, jonka vuoksi kutsuin teidät. Ja mitä nyt arvelette?

— Oletteko taikauskoinen? kysyi Krag.

— En.

— Onko kenraali taikauskoinen?

— Ei.

— Hyvä, se saattaa tehtäväni paljoa helpommaksi. — Tunnetteko hyvin kenraalin ja miten kauan olette ollut hänen läheisyydessään?

— Minä tunnen hänet hyvin, pidän hänestä paljon, ja olen viime aikoina, nyt puolen vuoden ajan, alituisesti ollut hänen läheisyydessään.

— Miksi niin?

— Kenraali on sitä halunnut, eikä minulla ole ollut mitään sitä vastaan.

Luutnantti hymyili.

— Minä ymmärrän, sanoi Asbjörn Krag. — Milloinka tapahtumaa juhlitaan?

— Kenraali haluaa julkaista veljentyttärensä ja minun kihlauksen toisena joulupäivänä.

— Tahtooko tyttö?

— Väliin luulen sitä. Mutta joskus taas en luule.

— Entä jos hänellä on joku toinen?

— Suoraan sanoen, vastasi luutnantti, en minä itkisi, vaan hymyilisin surullisesti ja lunastaisin matkalipun Pariisiin. Mutta miksi tätä kysytte? Olin odottanut saavani kuulla toisia kysymyksiä, Asbjörn Krag.

— Miten monta palvelijaa on talossa?

Luutnantti laski.

— Luulen niitä olevan kymmenen tai kaksitoista, niiden joukossa viisi- kuusi miespuolista.

— Onko kenraalilla ketään kartanonhoitajaa?

— Hänellä on agronomi, joka hoitaa maanviljelystä.

— Tilahan on suuri?

— Hyvin suuri ja varsin arvokas. Mutta kenraali on visapää, ja hänellä on varoja olla sellainen. Metsät ovat hoitamatta, koska kenraali tahtoo pitää mieluummin hyvän ja hauskan jahtialueen kuin hyvän metsän. Suuret maa-alueet ovat hevoshakoina. Kenraalin veli oli omituinen mies; hän tahtoi pitää kaiken tällaisena, ja kenraali on uskollisesti jatkanut samaan tapaan. Tiedättekö, hän tuli aivan raivoihinsa, kun ensimäinen tehdas perustettiin joen varrelle, ja se oli ensimäinen syy siihen, että hän lähti täältä kolme vuotta sitten. Nyt hän on hieman leppynyt, mutta jos vaan tulee kysymys tehtaan savupiipusta, niin pelkään, että hän hankkii tykistön ja ammuttaa sen maan tasalle. Muistatteko hänen vanhempaa veljeänsä, Krag?

— Tuota omituista miestä? Muistan kyllä. Ja kaikenmoista. Hän ampui itsensä, eikö totta?

— Niin.

— Ja nyt hän haluaa kummitella, tuo vanha kummallinen veitikka. Minua ilahduttaa, että saan tavata häntä.

— Te näytätte ottavan asian varsin kevyeltä kannalta, sanoi luutnantti.

— Erehdytte, vastasi Asbjörn Krag, minä otan vain miettimisaikaa.

Seurasi vaitiolo, joka kesti monta minuuttia. Sitten Asbjörn Krag nousi, heitti sikarinpätkän tuleen ja ojensi Rosenkrantzille kätensä.

— Hyvää yötä, sanoi hän. — Kello on kaksi.

— Hyvää yötä, vastasi luutnantti hieman viivyttelevästi ja hämmästyneenä äkillisestä lähdöstä.

Krag meni. Luutnantti seisoi takan ääressä ja kuunteli hänen askeliaan, kunnes niiden ääni kokonaan lakkasi. Krag kulki varovasti, jotta ei herättäisi tarpeetonta melua.

Rosenkrantzin piti juuri mennä makuuhuoneeseensa, mutta silloin hän kuuli askelien palaavan. Hän tuijotti jännityksessä oveen. Sen avautuessa hän näki Kragin kasvot pimeästä.

Jotakin oli tapahtunut.

XVII LUKU.

Yövaeltaja.

Luutnantti Rosenkrantz meni ovelle.

— Mikä on? hän kysyi.

— Tulkaa mukaani, vastasi Krag.

— Oletteko nähnyt mitään?

Krag ei vastannut, ja luutnantti tahtoi ottaa lampun valaistakseen pimeätä käytävää, mutta Krag esti sen.

— Ei mitään valoa, sanoi hän. — Ja kulkekaa varovasti.

Suljettuaan Rosenkrantzin huoneen oven hiipivät molemmat miehet eteenpäin käytävässä. Suuressa rakennuksessa ei muutoin näkynyt mitään elonmerkkejä; kaikki olivat menneet levolle.

Asbjörn Krag ohjasi ystävänsä käytävän päähän asti, oman huoneensa lähelle. Siellä oli ikkuna lumipeitteisille kentille päin; kaukaa harjujen takaa näkyi vaalea kajastus lähimmästä kaupungista. Krag viittasi ikkunaan, ja Rosenkrantz katseli ulos, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Eikä Asbjörn Kragin tarkoitus kuitenkaan saattanut olla ohjata häntä tänne ainoastaan sitä varten, että hän saisi tilaisuuden katsella ihmeellisen kaunista maisemaa, tätä suurta ja äänetöntä sinivalkoista lumilakeutta ja sysimustaa metsänreunaa. Mitään eloa ei näkynyt, mistään yksinäisestä talosta ei noussut ystävällinen sauhu, mitään kulkusten kilinää ei kuulunut seinien ulkopuolelta.

Rosenkrantz katsoi salapoliisiin, jonka silmät olivat kiintyneet erääseen paikkaan maisemassa. Ja nyt hän ymmärsi, että jotakin täytyi joka tapauksessa olla tekeillä, sillä muutoin levollisissa kasvoissa oli jännittynyt ilme.

Krag viittasi kädellään.

— Katsokaapa tuonne alas, pyysi hän.

— Puistokäytävää kohti?

— Niin, kiinnittäkää silmänne siihen kohtaan, mistä puistokäytävä alkaa. Meillä on hyvä onni, kuu valaisee erinomaisesti tänä iltana.

Rosenkrantz tuijotti alas jännittyneestä. Vihdoinkin hän näki tumman varjon ilmestyvän puistikon hämärästä ja liikkuvan sinisellä lumitiellä.

— Se on koira, sanoi Rosenkrantz, eräs kartanon koirista, se ei ole mitään erinomaista.

— Odottakaa, sanoi Krag.

Kohta sen jälkeen ilmestyi uusi varjo, ja Rosenkrantz säpsähti.

— Ihminen, kuiskasi hän.

Asbjörn Krag ei vastannut, mutta piti koko ajan katseensa kiinnitettynä olentoon, joka hitaasti liikkui kartanoa kohti.

— Koira kulkee edellä, kuiskasi luutnantti.

— Ja mitä se osoittaa?

— Että tulija on tuttu. Mutta minä luulin, että koko talon väki oli mennyt nukkumaan.

— Koirat olivat ääneti, kuiskasi Krag, sinäkin yönä, jolloin kenraalin ikkunaan koputettiin. Tunnetteko sen, joka kulkee tuolla?

— En, hänen yllään on pitkä viitta. Minä en ole tähän asti nähnyt kartanossa ketään, jolla olisi tuollainen viitta.

Äkkiä Rosenkrantz tarttui Kragin käsivarteen.

— Suuri Jumala, sanoi hän. — Minulle tulee kauhea aavistus, sydämeni aivan värisee.

— Mitä te ajattelette?

— Minä ajattelen häntä, jonka näin pimeässä, takan ääressä, veljeä.

— Joka on kuollut kymmenen vuotta sitten.

— Mutta minä näin hänet aivan selvästi, Krag, eikä minulla ole koskaan harhanäkyjä. En eläessäni unohda hänen kalpeita, harmaapartaisia kasvojaan enkä hänen omituisia silmiään, jotka tuijottivat kultasankaisten silmälasien takaa.

— Oliko hän kookas?

— Ei, hän ei ollut pitempi miestä, joka nyt tuolla kulkee ja tulee rakennusta kohti.

Krag oli jälleen hetkisen hiljaa katsellen lähestymistään lähestyvää haamua, joka liikkui edelleen samalla tavalla, hitaasti, melkeinpä vaivalloisesti. Koira oli tullut pihalle. Äkkiä sanoi Krag, aivan kuin itsekseen puhuen:

— Kuolleet eivät enää kävele.

Rosenkrantz tahtoi vastata, mutta ei saanut puhutuksi, sillä hän huomasi samalla, etteivät salapoliisin kasvot olleet enää yhtä vakavat. Asbjörn Krag hymyili.

— Nauratteko? kysyi Rosenkrantz kauhistuneena.

— Minä vain hymyilen, vastasi Krag. — Tässä talossa on todellakin hauska kummitus; se muuttaa muotoaan kuin kameleontti. Toisena yönä se ilmestyy kalpean, harmaapartaisen, jahtipukuisen miehen hahmossa, toisena se kuljeskelee varkaana lumikinoksissa, kolmantena se on nainen.

— Nainen! huudahti Rosenkrantz.

— Älkää puhuko niin kovaa, sanoi Krag. — Ei ole tarpeen, että herätämme ketään nukkuvia.

Hän viittasi alas ja nyökäytti päätään.

— Niin, se on nainen, sanoi hän.

Luutnantti siristi silmiään. Haamu tuli pihamaalle, ja luutnantti saattoi nyt myöskin nähdä, että se todellakin oli nainen. Olento pysähtyi hetkiseksi ja katseli ympärilleen, ikäänkuin pelkäisi kohdata ketään, ja hiipi sitten edelleen varjossa pitkin puutarhan aitausta. Kun hän ilmestyi jälleen siniseen kuutamoon, näkivät he hänet ainoastaan silmänräpäyksen. Senjälkeen hän katosi heidän näkyvistään talonseinän taakse.

Luutnantti Rosenkrantz aikoi kiireesti jättää tähystyspaikan, mutta Asbjörn Krag pidätti häntä.

— Mihin aiotte mennä? kysyi hän tuimasti.

— Menen alas. Tahdon nähdä kuka se on.

— Odottakaa.

Krag kumartui ja kuunteli. Kaikki oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten he kuulivat alhaalta äänen; oli kuin vanhan rakennuksen seinät olisivat imeneet äänen itseensä — se oli heikko, kuiskiva, varovainen askelten ääni puuportailta. Sitten kovempi narina, ovi suljettiin varovasti. Sitten kaikki oli hiljaa. He kuuntelivat useita minuutteja. Kaikki oli edelleen hiljaa.

— Saatatte mennä, sanoi Krag. — Mutta se ei hyödytä kuitenkaan mitään, sillä te ette löydä mitään.

— Kenties hän tulee tänne, mutisi Rosenkrantz, tuijottaen pitkään käytävään.

— Ei, vastasi Asbjörn Krag varmalla äänellä, — sitä hän ei tee.

— Mutta minä tahdon antaa vuoden elämästäni nähdäkseni hänen kasvonsa.

Krag nauroi hillittyä, mutta hilpeää naurua.

— Se on tarpeetonta, sanoi hän. — Te saatte tietää kuka hän on, jos lupaatte mennä aivan rauhassa nukkumaan ja olla kertomatta kenellekään mitään siitä, mitä olette tänä yönä nähnyt.

— Mutta miten voitte sanoa minulle kuka hän on? Tehän ette ole nähnyt enempää kuin minäkään.

— Siksi että minä tunsin hänet, vastasi Krag. — Hän oli Louise Jerne, kenraalin veljentytär.

Luutnantti säpsähti.

— Hänkö! huudahti hän. — Mitä hittoa.

Mutta Asbjörn Krag laski rauhoittaen kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi:

— Hyvää yötä, Rosenkrantz, muistakaa lupauksenne.

* * * * *

Kun Asbjörn Krag seuraavana aamuna tuli aamiaishuoneeseen, näki hän ensimäiseksi Louise neidin vaaleat ja hilpeät kasvot. Louise tervehti teennäisen ja veitikkamaisen kunnioittavasti.

— Kuuluisa ampumamestari, sanoi hän. — Minulla on kunnia, mutta te teitte todellakin rakastettavasti, kun ette jatkaneet pommitusta koko yötä.

— Toivottavasti neidin yöuni ei ole häiriintynyt? kysyi Krag.

— Ei ollenkaan, herra kandidaatti, vastasi toinen, mutta minä soisin kernaasti, että se olisi häiriintynyt. Aivan kuin luutnantin.

Vasta nyt Krag huomasi, että myöskin Rosenkrantz oli huoneessa. Hän istui pimeimmässä nurkassa ja tuijotti eteensä alakuloisin katsein.

— Mitä neiti tarkoittaa? kysyi hän.

— Tarkoitan, että minäkin tahtoisin kernaasti nähdä kummituksen.

Asbjörn Krag rypisti otsaansa:

— Onko kevytmielinen ystäväni Rosenkrantz säikytellyt teitä, neiti?

Rosenkrantz ymmärsi varsin hyvin hänen tarkoituksensa ja kiiruhti senvuoksi vastaamaan:

— Ei, vaan neiti Louise on kuunnellut palvelustyttöjen juoruja. Minäkin olen kuullut nuo kyökkijutut.

— Miten hauskaa, jatkoi neiti Louise. — Aivan kuin oikein vanhassa ja viehättävässä linnassa. Ajatelkaapa, kummitus? Onkohan se harmaa nainen vai mikä? Minä iloitsen tästä pienestä säikähdyksestä. Toivon kummituksen olevan niin rakastettavan, että näyttäytyy minulle. Palvelijat puhuvat, että joku kuollut kummittelee. Kukahan se mahtaa olla? Keneksi te sitä luulette, herra kandidaatti?

— Minä en yleensä usko kummituksia, neiti Jerne, vastasi Krag ja läheni häntä hymyillen.

Tyttö meni heti nyrpeäksi.

— Hyi, miten juhlallista ja ikävää, sanoi hän.

Mutta silloin Krag tarttui hänen käsiinsä, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Jos voin tehdä sillä teille palveluksen, neiti, niin uskon kernaasti kummituksia.

XVIII LUKU.

Insinööri Stener.

Louise neiti katsoi silmänräpäyksen salapoliisiin, nopeasti, tutkivasti, ja tämän ainoan silmänräpäyksen hän oli totinen. Mutta sitten hän jälleen nauroi, löi Asbjörn Kragia leikillisesti käsivarrelle ja sanoi:

— Mutta hyvä herra kandidaatti, mitä te tarkoitatte, enhän minä pakoita teitä mihinkään.

Vähän ajan kuluttua hän läksi huoneesta, ja Asbjörn Krag ja Rosenkrantz jäivät kahdenkesken.

— Te näytätte miettiväiseltä, sanoi salapoliisi. — Onko tapahtunut jotakin ikävää?

— Ei, ei mitään, vastasi luutnantti, mutta minä olen puolen tuntia keskustellut tuon pikku paholaisen kanssa.

— Ja tuolla pikku paholaisella te luultavasti tarkoitatte Louise neitiä.

— Niin. Minä olen aina hieman väsyksissä puheltuani hänen kanssaan. En mielelläni rasita itseäni näin varhain aamulla, ja on todellakin rasittavaa vastailla hänen kokkapuheisiinsa.

Krag katseli ympärilleen.

— Vanhoja tauluja, mutisi hän. — Luultavasti hyvin arvokkaita taideteoksia.

Luutnantti nauroi.

— Tepä olette lystikäs! huudahti hän. — Sanotteko näitä vanhoiksi taideteoksiksi? Tässä on eräs Cézanne, tässä Corot. Kenraalin veli oli taideteosten kokooja.

— Vai niin. Onko tuo muotokuva?

Luutnantti katsoi häneen.

— Kuulkaa, rakas ystävä, sanoi hän, emmekö kernaammin puhuisi jostakin muusta?

— Hyvin kernaasti. Kuinka kauan luulette minun voivan pysyä täällä tuntemattomana?

— Niin kauan kuin itse haluatte.

— Mutta minähän kuulin juuri ohimennen, että tänne tulee vieraita illalla. Niitä kai tulee koko joukko, kenties joku tuntee minut.

— Sitä en luule, rauhoitti häntä luutnantti. — Tänne tulee ainoastaan pappi, kruununvouti, pari tilanomistajaa, tuttavallinen ja hyvin pieni piiri.

— Silloin kaikki on hyvin. Oletteko nukkunut hyvin viime yönä, luutnantti?

— Viheliäisesti.

— Miksi niin? Minä olen nukkunut erinomaisesti.

— Minä en ole tottunut salaperäisiin tapahtumiin, vastasi Rosenkrantz, ja minun mielestäni me näimme viime yönä sellaisen.

— Vai niin —.

Asbjörn Krag kiiruhti jälleen katselemaan tauluja.

— Oletteko varma siitä, että se oli hän?

— Se oli neiti Jerne.

— Mutta mitä hittoa hän vaeltelee yksin yöllä kaikessa salaisuudessa?

Krag ei vastannut.

— Hänkö se on kameleontti?

Krag katsoi häneen.

— Sitäkö olette tänä yönä ajatellut? kysyi hän.

— Sitä.

— Sitten on parempi, että nukutte toisen yön.

— Rakas Krag, vastasi luutnantti Rosenkrantz hieman ärtyneenä, — taulut näyttävät kiinnittävän teidän mieltänne enemmän kuin tämä salaperäinen asia. Aiotteko ruveta tutkimaan taidetta?

— Mahdollisesti. Sanokaapa minulle, kun täällä kerran on näin paljon tauluja, niin on täällä kaiketi myöskin kokoelma perhemuotokuvia.

— Suuri Jumala, tehän olette jo ne nähnyt.

— En suinkaan.

— Krag, minä aivan kauhistun teitä. Perhekuvakokoelma on suuressa salissa. Kenties revolverilla ampuminen eilen kiinnitti liiaksi mieltänne, niin ettette huomannutkaan taideteoksia.

Asbjörn Krag näpäytti sormiaan.

— Niin, siinä sen näette, huudahti hän. — Nyt on niinmuodoin aika, että hankin itselleni hieman tietoja siltä alalta.

Hän tarttui Rosenkrantzin käsivarteen ja pyysi häntä lähtemään perhekuvakokoelmaan. Ja kun molemmat tulivat isoon saliin, sai Rosenkrantz heti aavistuksen, miksi Asbjörn Kragissa oli herännyt tämä äkillinen harrastus. Hän kulki heti erästä isoa, merenvihreässä kehyksessä olevaa metsästyspukuisen herran muotokuvaa kohti.

— Tuossa hän siis on, käy hyvin yhteen.

— Mikä käy yhteen?

— Kenraalin veljen muotokuva sopii aivan teidän kuvaukseenne siitä ihmisestä, jonka näitte hämärässä takan edessä.

— Täydellisesti, vastasi luutnantti. — On kuin näkisin hänet jälleen. Nuo kummalliset silmät, harmaa parta, ankarat, surumieliset kasvot.

— Esiintyikö kenraalin veli aina metsästyspuvussa asuessaan kartanossa?

— Ei tietysti ihan aina. Mutta hän oli monessa suhteessa omituinen ihminen.

Krag laski kätensä Rosenkrantzin olkapäälle ikäänkuin kertoakseen hänelle jotakin tuttavallisesti ja sanoi:

— Minusta on varsin mieltäkiinnittävää, että kuollut esiintyy siinä puvussa, jossa hän on maalattu ja jossa kaikki nyt saattavat nähdä hänet.

Rosenkrantz säpsähti.

— Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

— Minä tarkoitan, vastasi Asbjörn Krag, että kenties kukaan ei tuntisi häntä muussa puvussa. Jos hän kummittelee, tekee hän varsin ystävällisesti esiintyessään niin, ettei kenenkään tarvitse olla epätietoinen siitä, kuka hän on. Kiitos, nyt minun mieltäni ei enää kiinnitä maalaustaide, lisäsi Krag ja kulki ystävänsä käsipuolessa läpi huoneiden.

Lähestyessään ruokailuhuonetta he kuulivat kovaa ääntä. Se oli kenraalin. He kuulivat hänen huutavan:

— Ei koskaan, ehdota mitä hyvänsä, mutta älä sitä. Ei koskaan!

Rosenkrantz joudutti askeliaan.

— Menkäämme vain sisään. Kun ukko on tällä tuulella, saattaa olla soveliasta häntä vähän häiritä.

Nähtyään molemmat miehet kenraali hyökkäsi heitä vastaan, kasvot punaisina, vapisten kiihtymyksestä. Louise neiti seisoi nolona astiakaapin ääressä ja hypisteli hedelmämaljakkoa.

— Ajatelkaapa, hyvät herrat, huudahti kenraali, minun veljentyttärelläni on kerrassaan merkillisiä päähänpistoja. Hän tahtoo savupiippumiehen tänne illaksi.

— Saatathan olla kutsumatta, setä, jollet tahdo. Miksi nostat siitä niin suuren melun? huomautti Louise.

— Kuka on savupiippumies? kysyi Rosenkrantz.

— Se on Stener, insinööri, kiiruhti Louise neiti vastaamaan. — Hän on rakentanut tuolla alhaalla olevan tehtaan, ja setä väittää, että mies on turmellut hänen näköalansa.

— Niin, hyvät herrat, huudahti kenraali, häntä minä en suvaitse, tuota viheliäistä siviilimiestä. Hän ei ole hankkinut minun niskoilleni ainoastaan tätä tehdasta ja kirotulla piipunsavullaan turmellut vanhan ihanan tilani, vaan hän on myöskin ollut niin röyhkeä, että on ehdottanut, että minä myisin maani, jotta hän voisi rakentaa niille vielä useampia savupiippuja. Se on aivan verratonta mielettömyyttä. Pikku Louise voi taivuttaa minut moneen asiaan, mutta ennen matkustan tieheni kuin otan Savupiipun talooni.

Louise neiti meni vanhan karhujörrin luokse ja kietoi kätensä hänen kaulaansa, kuten aina teki tahtoessaan saada häntä leppoisemmalle tuulelle.

— Rakas setä, sanoi hän, se oli vain minun päähänpistoni. Täällä ei, Jumala paratkoon, ole paikkakunnalla montakaan kavaljeeria (tällöin hän virnisti ja katseli luutnanttia). Täällä on vain pappi, tuomari, kuuro kruununvouti, tohtori, jolla on yhdeksän lasta, ja muita samanlaisia. Ainoa olet sinä, kenraali — senvuoksi minä ajattelin: onhan meidän vielä saatava insinööri. Hänhän on sitäpaitsi huomattava mies, setä. Eikä muutoinkaan enää hyödytä eristää tehtaanväkeä, insinöörit ovat jo valloittaneet nykyaikaisen maailman, setä, kaikista teistä sotureista huolimatta.

— Hyvä, mutta minä en antaudu.

— Ja minä kun luulin, että vanha riita tehtaan kanssa oli jo unohtunut.

— Minun ikäisenäni, vastasi kenraali, joka nyt oli rauhoittunut, — ei ole varaa unohtaa loukkauksia. Mutta kas, tuossa tulee kahvi, hyvät herrat. Menkäämme pöytään.

Louise neiti oli tullut aivan hehkuvaksi ja lämpöiseksi puhuessaan teollisuuden ja nykyaikaisten insinöörien puolesta. Asbjörn Krag katsoi häneen ja hymyili. Mutta insinööri Steneristä ei enää puhuttu.

Kun aamiainen oli syöty ja Hans Kristian oli pukenut meluavan ja jyryävän kenraalin, joka meni tapansa mukaan kiertokäynnille talleihin, juttelemaan hieman hevosille, jäi Asbjörn Krag istumaan tupakkahuoneeseen. Louise neiti läksi yksin ajelemaan ponylla ja luutnantti huoneeseensa kirjoittaakseen vihdoinkin kirjeet valmiiksi Pariisissa oleville pikku ystävättärilleen.

Juuri kun Asbjörn Krag ojensi kätensä tarttuakseen sanomalehtiin, ilmaantui Hans Kristian nuorempi ovelle.

— Eräs herra tahtoo puhutella luutnanttia, sanoi hän.

— Ilmoittakaa luutnantille, hän on huoneessaan, vastasi Krag.

Hans Kristian kääntyi ympäri, mutta Krag pysäytti hänet.

— Kuka se herra on? kysyi hän.

— Insinööri Stener, vastasi Hans Kristian nuorempi.

XIX LUKU.

Vieras ihminen.

Asbjörn Krag nousi.

— Odota vähän, sanoi hän, missä mies on?

— Isossa salissa, vastasi poika.

— Siellä missä kaikki muotokuvat ovat, taulut —?

— Niin, siellä missä kaikki vanhat herrat riippuvat kehyksissä.

— Miksi et ole vienyt häntä muuhun huoneeseen?

— Siksi että hän itse tahtoi odottaa siellä. Hän ei varmaankaan uskalla kohdata kenraalia.

— Hyvä. Mene nyt noutamaan luutnanttia. Mutta ota tämä kortti mukaasi.

Krag otti taskustaan nimikortin ja kirjoitti siihen kiireessä muutamia sanoja: "Tahdon kernaasti olla läsnä."

Kohta kun Hans Kristian oli kadonnut, meni Krag läpi ruokasalin, vierashuoneen, kenraalin työhuoneen ja viereisen huoneen. Jo pitkän matkan päästä hän saattoi huomata ison salin oven olevan avoinna. Hän hiljensi senvuoksi askeliaan ja tuli saliin niin hiljaa kuin mahdollista. Hän pysähtyi ovelle ja katsoi odottavaan mieheen.

Insinööri Stener ei ollut ollenkaan kuullut hänen tuloaan. Insinöörillä oli turkki yllä ja hattu kädessä. Hän seisoi selin Asbjörn Kragiin ja katseli tarkkaavaisena erästä muotokuvaa — vainajan, kenraalin onnettoman veljen kuvaa. Mutta Asbjörn Kragista tuntui kummalliselta, että hän seisoi niin lähellä taulua; oli kuin hän olisi katsellut nimikirjoitusta tahi tehnyt jotakin muuta tutkimusta.

Krag astui pari askelta eteenpäin, ja vieras kääntyi äkkiä, hän oli nähtävästi tullut yllätetyksi. Hän tervehti Kragia ja sanoi:

— Minä olen insinööri Stener tehtaalta. Tahtoisin kernaasti puhella paroni Rosenkrantzin kanssa.

— Rosenkrantz tulee pian, vastasi Krag, minä olen lähettänyt häntä noutamaan. Olen kandidaatti Storm, paronin ystävä — uusi vieras talossa. Minua ilahduttaa tehdä tuttavuuttanne.

Herrat puristivat toistensa kättä, ja Krag jatkoi rakastettavasti:

— On hauskaa nähdä uusien yritysten kohoavan. Tehän olette rakentanut oivallisen tehtaan. Tällä paikallahan ei ollut muutamia vuosia sitten muuta kuin vanha myllyrähjä.

— Ja nyt meillä on työssä kaksisataa ihmistä, vastasi insinööri. — Tehdas on tuottanut hyvinvointia moneen kotiin. Mutta sittenkään ei valitettavasti näytä siltä, kuin kaikki katselisivat leppein silmin sen toimintaa.

— Niin, te tarkoitatte kenraalia.

— Hän tuottaa meille monia vaikeuksia. Kaikkea mihin vain kykenee. Hän väittää, että olemme hävittäneet paikan kauneuden, ja siinä hän kenties on oikeassa. Mutta kysykää noilta kahdeltasadalta ihmiseltä, minkä he pitävät parempana, paikan kauneuden vaiko hyvän ansion, niin minä en luule, että vastaus antaa mitään epäilemisen aihetta.

— Sitä minäkään en luule, vastasi Krag. — Olen täysin samaa mieltä kuin tekin.

Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saliin. Hänen hämmästyneistä kasvoistaan saattoi Asbjörn Krag huomata, ettei pikku Hans Kristian ollut sanonut kuka odotti. Luutnantti tuli yllätyksestä iloisena insinööriä vastaan ja tervehti häntä. Hän pyysi vierasta istumaan, mutta insinööri jäi seisomaan.

— Minä en vaivaa teitä kauan, sanoi hän. — Tulen pelkän liikeasian takia.

— Silloin teillä on kenties jotakin sitä vastaan, että ystäväni on läsnä?

— Ei suinkaan. Kuten mahdollisesti olette kuullut, herra paroni, olen minä vähän aikaa sitten tehnyt kenraalille tilanostotarjouksen.

— Minä tiedän sen, vastasi Rosenkrantz, ja hämmästyin summan suuruutta. Kartanohan on kieltämättä jokseenkin rappiolla. Te tarjositte 300,000.

— Sen taksoitussumman, niin. Minä en ole saanut kenraalilta vastausta ja saatan kyllä arvella, ettei hän tahdo myydä.

— Sitä hän ei tahdo, hän pelkää uusia tehtaita.

— Oikein. Mutta nyt tulee lisäksi asia, että meidän täytyy, meidän täytyy, herra paroni, saada kenraalin tila tahi osa siitä. Tehdas on liian pieni, ja meidän täytyy saada uusia aloja laajentamista varten. Te ette aavista, mitä tällä paikalla voi luoda, valtavia arvoja, suurteollisuutta.

— Sitä en epäile.

— Koska kenraali ei tahdo myydä sitä minulle, niin olen päättänyt kääntyä teidän puoleenne, herra paroni.

— Herra insinööri, vastasi luutnantti, minä vielä vähemmin voin sitä myydä.

— Niinpä kyllä, mutta te voitte mahdollisesti auttaa minua taivuttamaan kenraalia. Anteeksi, että käyn suoraan asiaan, mutta tässä, kun on kysymys suurista arvoista, ei ole mitään muuta neuvoa.

— Silloin teillä kaiketikin on tehtävänä paronille joku selvä ehdotus? kysyi Krag ystävällisesti.

— Niin, minä ehdotan, että paroni liittyisi minun, osakeyhtiööni.

Rosenkrantz säpsähti.

— Minä en ole koskaan elämässäni toiminut liikeasioissa, sanoi hän, minulla ei ole aavistustakaan liikekeinotteluista.

— Sitä ei tarvitakaan, eikä tämä ole ollenkaan mitään keinottelua. Kaikki tyynni rajoittuu siihen, että te ostatte jonkun verran osakkeitamme, eikä teillä ole muuta vaivaa kuin voiton nostaminen. Me jaoimme viime vuonna 12 prosenttia. Mutta siten tulemme pääasiaan; me kaksi, herra paroni, me kaksi muodostamme konsortiumin Jernegaardin ostamista varten. Te tarjoatte tilan hinnan, te voitte huoleti tarjota 400,000, siis paljon yli taksoitusarvion, ja taivuttaa kenraalin ottamaan vastaan tarjouksenne. Ja jos teille onnistuu kartanon ostaminen, pannaan uusi työ käyntiin.

— Mutta herra insinööri, väitti Rosenkrantz vastaan, tällainen toiminta on mahdollisesti sopusoinnussa kenraalin todellisten etujen kanssa, mutta se olisi ainakin mitä suurimmassa ristiriidassa hänen yksilöllisten toivomustensa kanssa, ettekä te voi pyytää, että minä tässä asiassa asettuisin vanhan miehen toivomuksia vastaan. Minä saisin mahdollisesti ostaa tilan, mutta en siinä tapauksessa, että kenraalilla olisi aavistustakaan, että tänne rakennetaan uusia savutorvia, enkä minä tahdo salata mitään.

— Te voisitte joka tapauksessa ostaa kartanon. Minä annan tarpeelliset summat käytettäväksenne. Teidän ei tarvitse sanoa kenraalille mitään, hänen ei tarvitse tietää mitään. Pääasia on, että tila tulee teidän haltuunne eikä ole enää kenraalin.

Luutnantti Rosenkrantz mietti hetkisen.

— Tässä piilee jotakin.

— Ei mitään muuta kuin minkä jo olen sanonut, nimittäin että tässä on suuria mahdollisuuksia. Tahdotteko siis ajatella ehdotustani?

— Minä ajattelen sitä. Mutta minun täytyy ainakin neuvotella kenraalin veljentyttären kanssa, joka nyt on hänen perillisensä.

— Luonnollisesti.

— Ja sitten saatte kuulla minusta tarkemmin.

— Mutta jos, herra luutnantti, jos joku toinen tarjooja tulee?

— Toinen tarjooja?

— Niin.

— Saatte olla rauhassa. Kenraali ei tahdo myydä. Ainoat, jotka voivat taivuttaa hänet siihen, ovat hänen veljentyttärensä ja minä yhdessä. Mutta jos joku tarjooja tulee, niin pidämme silmällä teidän etujanne, niin pitkälle kuin se on mahdollista.

Insinööri kiitti ja lähti. Keskustelun loppuaikana hän oli tarkasti kiinnittänyt huomionsa Asbjörn Kragiin, joka oli ääneti istunut ja kuunnellut.

Hänen mentyään kysyi Rosenkrantz:

— No, mitä arvelette?

— Minä olen samaa mieltä kuin tekin, vastasi Krag.

— Missä asiassa?

— Että tässä piilee jotakin. On kyllä totta, että tehdas tarvitsee suuria laajennuksia, mutta tämä erinomainen kiire on silmäänpistävä. On selvää, että insinööri odottaa jotakin.

— Mitä.

— Hän odottaa, että jotakin tapahtuu. Rakas ystävä, saatatte olla aivan vakuutettu siitä, että tarjooja on jo tulossa.

— Toinen. Uskotteko sen?

— Uskon, ja kun hän tulee, tiedämme monesta asiasta enemmän kuin mitä nyt tiedämme.

Rosenkrantz meni hänen luokseen.

— Silloin me tiedämme enemmän, mutisi hän. — Nyt teidän ajatuksissanne oli jotakin muuta.

— Te olette oikeassa, vastasi Krag puoleksi omissa mietteissään. — Tietäisinpä vain kuka tuo toinen tarjooja on, tietäisinpä vain sen, tietäisinpä vain…

Hän jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

— Rakas ystävä, sanoi Rosenkrantz hetkisen kuluttua. — Minä luulin, että te ette erityisesti välittäisi näistä talon salaperäisistä tapahtumista, mutta nyt huomaan, että ne ovat alati ajatuksissanne.

— Alati, vastasi Krag.

Äkkiä hän nousi seisaalleen.

— Takka, huudahti hän, avoin takka?

— Mitä tarkoitatte takalla? kysyi Rosenkrantz.

— Teidän huoneenne takka, vastasi Krag selvästi yhäti omissa ajatuksissaan ja hajamielisenä. — Minun täytyy katsoa takkaa, jatkoi hän. — On joka tapauksessa omituista, etten ole sitä ajatellut ennen. Pysykää täällä. Minä tulen heti takaisin.

Hän meni nopeasti huoneiden läpi, portaita ylös ja avasi luutnantin asuntoon vievän oven.

Mutta kynnyksellä hän pysähtyi hämmästyneenä.

Sillä ikkunasta virtaavassa punaisessa kylmässä talvipäivän valossa hän näki vieraan ihmisen.

XX LUKU.

Melua salissa.

Tätä ihmistä Asbjörn Krag ei ollut nähnyt ennen. Nopealla ajatuskyvyllään, joka oli hänelle ominainen ja jota hän oli sitkeydellä harjoittanut, hän koetti nyt syövyttää tietoisuuteensa miehen ulkomuodon siinä silmänräpäyksessä, jolloin he kohtasivat toisensa. Mies oli keski-ikäinen, ja salapoliisi huomasi heti, että vieras hämmästyi hänen tulostaan, mutta koetti ihmeteltävällä mielenmaltilla hillitä ja salata tätä hämmästystään.

Mies oli keskikokoinen, parraton, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja ilmeettömät. Hänellä oli tumma, karkea tukka, joka oli suittu ylöspäin otsalta, ja hänen kulmakarvansa olivat myöskin tummat ja tuuheat, yhteenkasvaneet nenän yläpuolelta, kuten ihmisillä, jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan ovat määrätyt kuolemaan hukkumalla. Hänellä oli ohuet, melkein verettömät huulet, hänen kasvoillaan oli harmaankalpea ja sairaalloinen väri. Hän oli tavallisessa metsästyspuvussa, joka sopi huonosti hänen laihaan, luisevaan ruumiiseensa. Housunlahkeet olivat kierretyt suurten saappaanvarsien alle, jotka ulottuivat pohkeiden puoliväliin. Krag ajatteli heti; tuo on varmaankin kansakoulunopettaja. Mies siristi silmiään likinäköisten tapaan.

— Kuka te olette? kysyi salapoliisi.

Mies ei heti vastannut, mutta juuri tällä väliajalla Asbjörn Krag mitä suurimmalla mielenkiinnolla tutki hänen silmiään ja kasvojaan. Ja hän oli huomaavinaan, että mies etsi vastausta, että hän pinnisti aivojaan keksiäkseen keinon, millä pääsisi jostakin pulasta, että hän oli olevinaan huolettoman välinpitämätön, jommoinen hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut.

— Minä olen agronomi, sanoi hän.

— Vai niin, mitä tahdotte?

— Hevonen on valmis, vastasi hän.

Krag ei ällistynyt tästä vastauksesta, joka jokaisesta muusta olisi näyttänyt tarkoituksettomalta. Hän ei tiennyt mitä mies tarkoitti, mutta yhtäkaikki hän sanoi:

— Hyvä on.

Mies lähestyi ovea.

— Miten olette tullut tänne? kysyi Krag.

Mies hymyili omituista hymyä ohuilla, rumilla huulillaan.

— Ovista luonnollisesti, vastasi hän.

— Minä en tunne teitä, sanoi Krag, ja saatte antaa minulle anteeksi, mutta mielestäni puheessanne on merkillinen sävy.

— Minä olen kartanonhoitaja tässä talossa, herra luutnantti, vastasi toinen. — Hans Kristian on pyytänyt minua hankkimaan hevosen ratsastamista varten. Minä olen tullut tänne ilmoittamaan, että hevonen on valmis. Siinä kaikki.

— Hyvä. Mutta te erehdytte. Minä en ole luutnantti.

Toinen kohotti kulmakarvojaan.

— Sitten valitan erehdystä. Minä luulin tätä luutnantin huoneeksi.

— Se se onkin. Mutta minä olen kenraalin toinen vieras. Nimeni on Storm, kandidaatti Storm.

— Agronomi Bringe, vastasi mies. — Missä voin tavata luutnantin?

— Jollen erehdy, niin hän tulee juuri.

Kuului askelia käytävästä. Vähän sen jälkeen luutnantti Rosenkrantz tuli sisään. Hän oli ensin erittäin hämmästynyt huomatessaan, ettei Asbjörn Krag ollut yksin. Mutta tuntiessaan vieraan hän sanoi:

— Ah, se on agronomi. Herrat ovat kenties jo tuttuja.

Tilanhoitaja kumarsi.

— Hevonen, sanoi hän, se on valmis.

— Ah, kiitos, Bringe. Minä tulen heti.

Tilanhoitaja kumarsi jälleen Asbjörn Kragille ja läksi.

Mutta hän hymyili mennessään ihmeellistä ja melkein huomaamatonta hymyä.

Kun hänen askeliaan ei enää kuulunut portaissa, sanoi Asbjörn Krag:

— Se oli merkillinen mies, minä en pidä hänen kasvoistaan.

— Hän kuuluu olevan hyvin kelpo mies, sanoi Rosenkrantz.

— Minä en pitänyt hänen kasvoistaan, sanoi Krag. Ja sitten hän rupesi lähemmin tarkastelemaan takkaa. Se oli suuri, vanhanaikainen, avoin takka, sellainen, joka saattaisi niellä kokonaisen sylen halkoja.

Luutnantti istuutui isoon nojatuoliin ja laski jalkansa takan reunalle.

— Kun istun tässä, sanoi hän, en kadu ollenkaan, että olen lähtenyt Pariisista. Mitä ihmeellistä te olette löytänyt tästä takasta?

— En mitään muuta, vastasi Krag, kuin ratkaisun ainoalle todelliselle arvoitukselle tässä asiassa.

Rosenkrantz nousi hitaasti ja katsoi ystäväänsä.

— Vihdoinkin, sanoi hän. — Voinko saada tietää mitään?

Krag nauroi.

— Hevonen, hyvä ystävä, te unohdatte ratsastusretken.

— Ette siis tahdo vielä selittää asiaa.

— En, sillä minulla ei vielä ole mitään selitettävää.

Kello kahdeksalta kenraalin vieraat olivat saapuneet.

Heitä oli tuomari, suuri, paksu ja punainen, aina kumarteleva ja hymyilevä, pastori Winge, paksu ja kalpea, kasvoillaan tavanomainen hymy, pari tilanomistajaa, jotka meluavasti toivottivat kenraalin tervetulleeksi kotiin. Tunnelma tuli hyvin hauskaksi, sellaiseksi kuin se saattaa tulla tuttavallisessa piirissä, herraskartanossa ennen joulua. Louise neiti oli nuoruudestaan huolimatta oivallinen emäntä, joka varmuudella selviytyi vanhempien herrojen mielistelyistä. Nähtyään herrojen olevan hyvässä korjuussa tupakkahuoneessa laseineen ja sikareineen hän vetäytyi takaisin, ja sitten alkoi pitkä puhetulva nauruineen ja kaskuineen. Kenraali kertoi sotakokemuksiaan, tuomari nauratti seuraa kyläjuhlillaan, vanhoja muistoja virkistettiin, ja pastori Wingekin, joka tavallisesti oli tyyni ja hiljainen, otti osaa yleiseen hilpeyteen. Mutta siellä istui mies, jolla oli kauhean ikävä ja joka parhaan kykynsä mukaan koetti sitä salata, ja se oli Rosenkrantz. Joskus joku vanhempi herra suuntasi hänelle sanasen, ja hän vastasi — hymyillen, kuten aina, hämärällä lauseparrella ja käden viittauksella, joka antoi hänen sanoilleen sellaisen merkityksen, jota niillä ei ollenkaan ollut.

Mutta äkkiä puhe kääntyi toiseen suuntaan, joka herätti hänen mielenkiintoaan. Toinen tilanomistajista sanoi:

— Kesken kaiken, herra kenraali, mitenkäs on kummituksen laita?

— Kummituksen? kysyi kenraali, mitä se merkitsee?

— Teidän ollessanne ulkomailla on taloon tullut kummitus, ettekö sitä tiedä?

— En, siitä en ole kuullut yhtään mitään. Se on kai tavallista kyökkilorua.

— Jotakin siinä kai täytyy kuitenkin olla, kenraali, koska kaikki ihmiset siitä puhuvat. Paikkakunnalla kulkee huhuja.

Kenraali tuli vakavaksi.

— Sepä hittoa, sanoi hän, minä en pidä senkaltaisista puheista. Minkä muotoinen se kummitus on?

— Kuuluu olevan pitkä, vanhan puoleinen mies.

— Oh, silloinhan siinä ei ole mitään mieltäkiinnittävää. Herraskartanoissa on tavallisesti harmaa nainen tahi muuta sellaista. Miltä se mies muutoin näyttää?

— Hän esiintyy metsästyspuvussa.

Kenraali nousi.

— Entä vielä?

— Ja hänellä on harmaa parta ja kultasankaiset silmälasit!

Pappi sekaantui heti asiaan.

— Miten voitte jutella tuollaisia loruja, herra tilanomistaja, sanoi hän. — Sehän on luvatonta puhetta.

Kenraali läksi liikkeelle, ja mies, joka oli ottanut asian puheeksi, vaikeni ja kävi sanattomaksi huomatessaan olleensa ajattelematon.

— Hyvät herrat, sanoi kenraali yhä edelleen hyvin vakavana, — se mitä rahvas puhuu, ei koske minuun; minä en sekaannu väkeni juoruihin, mutta minä puhelen vastenmielisesti niistä perheessäni sattuneista tapahtumista, jotka ovat minulle kiusallisia.

Kenraalin puhetta seuranneen hiljaisuuden jälkeen kuului rakennuksen sisäpuolelta äkkiä kauhea jyrinä. Kaikki nousivat.

He katsoivat toisiinsa. Oli kuin jotakin kamalaa olisi heidän keskellään.

— Se oli isossa salissa, huudahti kenraali. — Mitä täällä tapahtuu?

Hän kulki reippaasti läpi huoneiden toisten herrojen seuraamana.

Astuttuaan kynnyksen yli isoon saliin he näkivät mitä oli tapahtunut.

Taulujen välissä seinällä ammotti suuri tyhjä sija.

Kenraalin velivainajan muotokuva oli pudonnut.

XXI LUKU.

Kuka?

Herrat lähestyivät varovaisesti pudonnutta taulua, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen eläin tahi ikäänkuin he odottaisivat lähellään tapahtuvan jotakin aavistamatonta ja kauheaa. Muotokuva oli puolittain seinän nojassa, ja sen viiston aseman vuoksi näytti siltä, kuin silmälasimiestä olisi kohdannut halvaus. Tapahtuma teki oikein pahan vaikutuksen. Se tapahtui omituisella hetkellä, juuri kun kenraalia oli muistutettu onnettoman veljensä kuolemasta, juuri sillä sanattomalla välihetkellä, joka seurasi kenraalin vakavia, liikutusta ilmaisevia sanoja. Kenraali asettui pudonneen taulun eteen, katsoi ensiksi seinässä olevaa tyhjää sijaa, senjälkeen muotokuvaa. Hän oli tullut hieman kalpeaksi; se ei ollut pelon kalpeutta, sillä pelkoa hän ei tuntenut, mutta ihmeellinen tapahtuma oli tehnyt häneen hyvin oudon vaikutuksen. Kenties hän nyt ensi kerran elämässään näki jotakin salaperäistä ja selittämätöntä.

Tilanomistaja, joka ensiksi oli ottanut puheeksi nämä jutut tietämättä itse mitä puhui, oli tullut aivan onnettomaksi ja pysyttäytyi kokonaan taustalla. Pappi oli keskellä seuruetta, sanatonna ja silmät ihmeellisen loistavina, ikäänkuin aikoen manata pois ne pahat voimat, joiden luuli tässä pitävän peliään.

Rosenkrantz seisoi kenraalin luona; hänkään ei sanonut sanaakaan, sikari riippui velttona suupielessä. Hän ei kadottanut koskaan mielenmalttiaan; hän näytti täysin välinpitämättömältä, mutta helppoa ei ollut päättää, oliko levollisuus tällä hetkellä ponnistelun tulosta.

Kandidaatti Storm kumartui muotokuvaa kohti ja nosti sen pystyyn. Hän käytti tilaisuutta tarkastaakseen sitä lähempää.

— Oivallinen taideteos, sanoi hän, todellakin oivallinen taideteos. Mikäli voin nähdä, ei se ole saanut mitään muuta vahinkoa kuin että kehys on vasemmasta kulmasta hieman vahingoittunut, mutta kehyshän ei ole pääasia tällaisessa taideteoksessa.

Hän naurahti hieman antaakseen läsnäolevien ymmärtää, että tämä kehysjuttu oikeastaan oli leikinlaskua. Kaikista tuntui helpoitukselta, kun "kandidaatti" keskeytti kiusallisen hiljaisuuden, mutta kukaan ei nauranut hänen sanoilleen.

Sitten hän koetti asettaa taulun uudelleen vanhalle paikalleen, mutta silloin hän huomasi, että suuri koukku, joka oli kannattanut vanhaa, raskasta muotokuvaa, oli katkennut keskeltä. Koukun katkennut osa oli permannolla, tynkä sitävastoin oli jäljellä seinässä. Krag otti koukun ja katsoi sitä tarkemmin.

— Ajan hammas kalvaa, sanoi hän. — Seinissä täytyy olla kosteutta, ruoste on syövyttänyt koukun.

Sitten hän pisti ikäänkuin erehdyksestä koukun palasen taskuunsa, asetti muotokuvan seinää vasten ja kysyi:

— Kenen kuva tämä on?

Ja nyt vasta kenraali sai jonkun sanan suustaan. Hän oli koko ajan seisonut ja tuijottanut tauluun ikäänkuin lumottuna. Ja hän vastasi suoraan Asbjörn Kragin kysymykseen. Hän sanoi:

— Kuka voi minulle tämän selittää? Nähtyäni kuvan tässä lattialla oli kuin olisin saanut luodin rintaani.

Hän kääntyi seurueeseen.

— Grorud, sanoi hän, mihin olette mennyt?

Tilanomistaja tuli esille.

— Juuri kun te muistutitte minua veljeni kuolemasta, putoaa hänen muotokuvansa. Hyvät herrat, minä en pelkää mitään taivaan ja helvetin välillä, mutta en voi kieltää olevani hieman liikutettu. Onko edessäni joku selittämätön sattuma vai konnankoukku?

Jälkimäisen mahdollisuuden paljas ajatteleminen ajoi raivon punaiset liekit kenraalin kasvoille. Nuori tilanomistaja nolostui nolostumistaan.

— Valitan, että tulin maininneeksi tästä, änkytti hän. — Mutta en todellakaan aavistanut, että oli kysymys kenraalin veljestä. Minä en olisi luonnollisesti maininnut siitä, jos —

Asbjörn Krag keskeytti hänet. Hän kääntyi kenraaliin ja sanoi viitaten seinään jääneeseen koukun tynkään:

— Herra kenraali, koukku on hitaasti ruostunut, siinä koko selitys. Ennemmin tahi myöhemmin täytyi taulun pudota lattialle. Sattuma oli ylen merkillinen, myönnän, mutta se on muuan niitä sattumia, joita tässä elämässä tapahtuu. Ajatelkaa, herra kenraali, tynnyriä, jossa on tuhansia mustia kuulia ja yksi ainoa valkoinen. Ajatelkaa sitten, että te silmät kiinni pistätte kätenne tynnyriin ja aivan ensi kerralla otatte siitä juuri valkoisen kuulan; siinä on samanlainen sattuma.

Luutnantti Rosenkrantz, joka ymmärsi, että Asbjörn Krag ainoastaan tahtoi johtaa kenraalin ajatukset pois kamalasta tapahtumasta, lisäsi nopeasti:

— Aivan oikein. Ja minulle tapahtui kerran Monte Carlossa, että sain tilaisuuden nähdä samanlaisen kohtalonleikin. Yltiöpäinen venäläinen ruhtinas Babin otti 32 punaista vetoa ja voitti joka kerta; siinä pelissä hän räjähdytti pankin monta kertaa. Jokainen tietää, miten ainoa laatuaan tällainen tapahtuma on, kolmekymmentäkaksi kertaa peräkkäin punaista. Sitten Babin lopetti pelinsä ja musta tuli esiin. Ruhtinas Babin oli päivän leijona ja sai Stanislain ristin suuriruhtinas Wladimirilta, joka myöskin oli läsnä. Siitä kuulette, hyvät herrat, että sellaisia erikoisen harvinaisia kohtalon oikkuja voi sattua, ja minä olen onnellinen nähdessäni jälleen sellaisen, vaikka toisessa muodossa.

— Ylen merkillistä, lisäsi Asbjörn Krag heti paikalla, ja minä neuvon teitä, kenraali, antamaan Hans Kristianin tutkia koukut, jotka kannattavat toisia tauluja. Talo on pitkät ajat ollut autiona, ja äkillinen lämmitys on synnyttänyt kosteutta (tämän hölynpölyn hän lasketti silmää räpäyttämättä). Taulut saattavat helposti vahingoittua pudotessaan lattialle. Ja täällähän on paljon kauniita teoksia. Mikä on esimerkiksi tuo, onko se —

Asbjörn Krag, joka edellisestä maalaustaidetta koskevasta keskustelusta muisti erään nimen, oli vähällä sen lausua, mutta Rosenkrantz, joka ymmärsi, mihin asia oli luisumassa, ehti pelastaa hänet häpeästä lisäämällä:

— Whistler, aivan oikein.

Tällä tavoin ja jatkamalla puhelua toisista tauluista onnistui molempien herrojen saada seurue toiseen mielialaan. Kenraali unohti mielellään tapahtuman, ja hetkisen kuluttua herrat olivat jälleen kokoontuneet pöydän ympärille kenraalin tupakkahuoneeseen. Rosenkrantz oli antanut taloudenhoitajattarelle viittauksen, ja höyryävä totivesi, maaseudun oivallinen seurajuoma, tuli sisään. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta keskustelu kävi nyt jokseenkin hitaasti. Kenraali esitti kyllä silloin tällöin jonkun jutun, mutta tapahtui, että hän hajamielisenä pysähtyi keskelle kertomustaan, ja hänen silmiinsä, tuuheiden kulmakarvojen alle, tuli etsivä, melkein säikähtynyt ilme. Seurue läksi aikaisin pois, ja jo yhdentoista ajoissa Asbjörn Krag ja paroni saattoivat nousta portaita omiin huoneisiinsa. Ennen vuoteelle-menoaan he keskustelivat takkavalkean ääressä luutnantin salongissa.

— Minä olin ajatellut, sanoi paroni, että teidän päivänne täällä kartanossa olisivat täynnä siunauksellista rauhaa ja ikävystymistä, mutta nyt alan uskoa erehtyneeni perinpohjin. Täällä eletään todellakin kaikenmoista. Kiinnitittekö huomiota kenraaliin?

— Niin, minä en luullut, että vanha soturi ottaisi tapahtuman tältä kannalta. Hän pelkäsi todellakin, ainakin tunsi hän itsensä erittäin liikutetuksi, se on selvä.

— Näin on usein vanhojen ruudinhaistajain laita, vastasi paroni. — He eivät pelkää ainoatakaan elävää olentoa, mutta heti kun he kohtaavat jotakin salaperäistä ja kamalaa, nousee heidän tukkansa pystyyn. Eikä tule myöskään unohtaa, että tilanomistajan kuolema tapahtui kamalissa olosuhteissa. Itsemurhan herättämä kauhistus huomataan perheissä kauan jälkeenpäin, vuosikausia — ja kun siitä vielä saa muistutuksen näin huomattavalla tavalla —

Paroni silitti kädellään otsaansa.

— Rakas Krag, sanoi hän, emmeköhän muitta mutkitta lakkaa uskomasta silmiämme ja korviamme? Minä olen muutama päivä sitten nähnyt kenraalin veljen ilmielävänä, ja tänä iltana tulee tällainen sattuma. Suoraan sanoen, oliko se sattuma?

— Ei, jos tahdomme olla rehellisiä.

Rosenkrantz säpsähti hieman.

— Minä en ole taikauskoinen, sanoi hän.

— On tarpeetonta vakuuttaa sitä niin monta kertaa, vastasi salapoliisi.

— Mitä sitten arvelette tästä uudesta arvoituksesta?

— Samaa kuin muistakin arvoituksista.

— Nimittäin?

— Nimittäin että ne johtuvat ihmisen toiminnasta.

— Ah, sepä oli hauska ratkaisu. Mutta minä en ole rahtuakaan viisastunut.

Salapoliisi otti taskustaan katkenneen koukun ja näytti sitä Rosenkrantzille.

— Katsokaa tätä tarkemmin, sanoi hän.

Luutnantti loi silmäyksen koukkuun ja huudahti heti:

— Kas, Krag, te olette loistava valehtelija. Te puhuitte vähän aikaa sitten, että rauta oli ruosteen syömä. Mutta tämähän on aivan äsken katkennut.

— Aivan oikein, vastasi Krag. — Koukku ei ole ollenkaan ruosteen syömä. Se on viilattu poikki.

— Viilattu poikki!

— Niin, ja se on tapahtunut aivan äsken, luultavasti eilen tahi tänä aamuna.

— Mutta kuka ihmeessä on uskaltanut tehdä tämän konnanjuonen?

— Niin, kuka? sanoi Krag. — Nyt meillä on mieltäkiinnittävä kysymys. Kuka?

XXII LUKU.

Ehdotus.

— Jos ymmärrän teitä oikein, sanoi Rosenkrantz, niin te tarkoitatte, että joku ilkeämielinen olento on täällä vehkeilemässä.

— Sitä en ole sanonut, minulla ei ole tapana sanoa enempää kuin mistä voin vastata.

Asbjörn Krag piti katkaistua koukkua kädessään.

— Mutta siitä olen joka tapauksessa varma, että tämän koukun on äskettäin viilannut joku ihminen, jonka selvänä tarkoituksena on ollut saada muotokuva määrätyllä hetkellä putoamaan lattialle.

— Mutta miksi, mikä on miehen tarkoituksena voinut olla?

— Miehen, vastasi Krag, minähän sanoin nimenomaan ihminen. Ja ihminen saattaa olla sekä mies että nainen.

Luutnantti nauroi.

— Nyt tiedän täsmälleen mihin te pyritte, sanoi hän, mutta voin teille vakuuttaa, rakas Krag, ettei terävänäköisyytenne tällä kertaa tuota teille suurta kunniaa. Viime yönä väititte, että haamu, jonka me näimme niin salaperäisenä ovesta hiipivän, oli kenraalin veljentytär, Louise neiti. Minä en uskalla väittää sitä. Niin paljosta vain olen varma, että se oli nainen. Ja varsin mahdollista on, että se oli Louise neiti. Mutta kun te nyt viittaatte siihen, että Louise neidilläkin olisi osa tässä muotokuvaa koskevassa ilkeässä konnanjuonessa, niin minä panen siihen vastalauseeni. Te ette tunne häntä kyllin hyvin. Minä tunnen hänet. Hänellä on hyvä pää ja hyvä sydän. Hän kiusoittelee mielellään ja on hieman pahankurinen, mutta se tekee hänet minun mielestäni vain viehättävämmäksi. Mutta ilkeä hän ei ole. Ennen kaikkea hän ei ole paha. Ja setäänsä hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Hänen päähänsä ei pistäisi tuottaa hänelle surua, eikä hän millään muotoa saattaisi olla osallisena niin ilkeässä konnanjuonessa kuin tämä kieltämättä on. En voi enää keskustella asiasta kanssanne, Krag, jos te edelleenkin asetatte Louise neidin nimen tämänkaltaisten ilkitöiden yhteyteen. Minä huomautan teitä nimenomaan, että puhun näin sen vuoksi, että kunnioitan tämän nuoren naisen luonteenominaisuuksia. Mitkään kuhertelut eivät ole sokaisseet silmiäni — — —

Asbjörn Krag oli hiljaa ja tarkkaavaisesti kuunnellut Rosenkrantzin pitkää puhetta. Nuori aatelismies oli todellakin innostunut, hän puhui varmasti ja päättävästi, tavalla joka ei jättänyt sijaa millekään vastaväitteille. Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Krag kiiruhti myöskin sanomaan:

— Minä olen samaa mieltä kuin tekin. Ja se se juuri tekeekin asian sotkuiseksi, että ilkityöntekijä saattaa olla joko mies tahi nainen, mutta Louise neiti se ei saata olla. Mutta nyt olemme tulleet yhteen keksiäksemme ratkaisun näille salaperäisille tapahtumille, eikö totta?

— Niin.

— No hyvä. Te suotte siis anteeksi, jos minä joskus teen kysymyksen, joka saattaa tuntua epähienolta. Jos minä sen teen, tapahtuu se yksinomaan mielenkiinnosta asiaan. Minua ei vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus.

Paroni nyökäytti päätään.

— Minä tiedän sen.

— Hyvä. Niinpä teen heti erään epähienouden. Rakastatteko Louise neitiä?

Rosenkrantz liikahti. Tämä suora kysymys oli hänelle nähtävästi vastenmielinen. Mutta hän vastasi:

— En voi ymmärtää, miten tämä kuuluu asiaan. Mutta koska tiedän, ettei teitä vaivaa yksityisluontoinen uteliaisuus, tahdon vastata teille toistamalla mitä aikaisemmin olen sanonut: Minä en itkisi, vaikkakin saisin yksin matkustaa Pariisiin.

— Kun nyt tämä asian puoli, sanoi Krag pannen painoa sanoilleen, on selvä, saatan siirtyä lähimpään. Koukku, joka kannatti taulua, on todennäköisesti viilattu poikki tänään. Kuka on saattanut sen tehdä, kuka pääsee isoon saliin?

— Kuka palvelija hyvänsä.

— Oikein. Mutta kellä palvelijalla hyvänsä ei ole etua tällaisen asian tapahtumisesta.

— Minä en saata ymmärtää, että tällaisesta asiasta olisi etua kenellekään, ja siksi saatte minun puolestani epäillä ketä hyvänsä.

— Ensiksi meillä nyt on Hans Kristian, sanoi Krag.

— Hänet voitte huoleti jättää laskelmista pois.

— Toistaiseksi otan kaikki lukuun. Ette saa unohtaa, että sen ihmisen, joka on viilannut koukut poikki, on täytynyt voida olla isossa salissa herättämättä huomiota. Asianomaisen on niinmuodoin täytynyt olla siksi tunnettu, että hän saattaa liikkua talossa missä hyvänsä kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota.

Luutnantti levitti kätensä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Ei, nyt minä heitän kortit! Asbjörn Krag ainoastaan hymyili ja jatkoi:

— Sitten meillä on agronomi eli tilanhoitaja, joksi häntä mahdollisesti myöskin nimitetään. Hans Kristianin ohella on hän ainoa tämän talon alamaisista, joka minulla on kunnia tuntea persoonallisesti. Tapasin hänet äsken teidän huoneessanne, jonne hän oli tullut ilmoittaakseen teille ratsuhevosesta.

— Häntä minä en erikoisesti tunne. Voitte epäillä häntä yhtä hyvin kuin ketä muuta hyvänsä.

Asbjörn Krag oli hetkisen ääneti pureskellen paperossiaan.

— Emme voi enää rajoittaa tutkimuksiamme ainoastaan talon omaan väkeen, sanoi hän.

— Niin, jospa voitte hankkia jonkun asiaankuulumattoman, joka on hiipinyt saliin, niin se herättää minun mielenkiintoani.

— Minä hankin kyllä teille tämän asiaankuulumattoman, mutta valitan, että minun täytyy ilmoittaa, ettei hän ole hiipinyt saliin.

— Vai niin.

— Hän on päinvastoin ollut sisällä luvallisella asialla. Ja te olette myöskin puhutellut häntä, rakas luutnantti Rosenkrantz.

— Ketä te sitten tarkoitatte?

— Insinööri Steneriä.

Luutnantti Rosenkrantz löi kämmenensä uunin reunaan.

— Insinööri Steneriä! huudahti hän hilpeästi. — Mutta ettekö tiedä kuka hän on. Etevimpiä insinöörejämme, tunnettu koko maassa. Suuren, miljoonapääomaisen tehtaan perustaja, ankara ja vakava mies, täpötäynnä tarmoa, suunnitelmia ja työhalua. Ja hänkö nyt antautuisi tuollaiseen pojankujeeseen, hänkö antautuisi vaaraan, että voisi koukkua viilatessaan milloin hyvänsä tulla ilmi. Anteeksi, mutta minä voisin kernaammin ajatella agronomia, vaikkakaan en käsitä, miksi hän —

— Teidän vastaväitteenne kiinnittävät mieltäni, keskeytti Asbjörn Krag levollisena. — Kun joukko uusia asianhaaroja tekee jokaisen mahdollisuuden rajoissa olevan ratkaisun mahdottomaksi, voi usein saada uusia ajatuksia kuulemalla innokkaita ja hyvin perusteltuja vastaväitteitä. Minä kiitän teitä. Te eroitatte siis asiasta insinöörin. Sallittakoon minun siis kertoa teille seuraavaa: Kun minä Hans Kristian nuoremmalta kuulin, että insinööri Stener halusi keskustella kanssanne, menin isoon saliin juuri tavatakseni insinööriä. Te muistatte myöskin, että minä lähetin teille tämän johdosta pienen kortin.

— Niin, sen minä muistan. Ihmeellinen kortti.

— Sattui niin onnellisesti, että minä pääsin isoon saliin insinöörin huomaamatta.

— Hän kenties ei ollut siellä sillä hetkellä.

— Hän oli kyllä siellä, mutta oli selin minuun. Hän oli innokkaasti tarkastelemassa erästä taulua. Ja se taulu oli juuri itsemurhaajan kuva, sama, joka illalla putosi lattialle.

Rosenkrantz rypisti otsaansa. Mutta Asbjörn Krag jatkoi selitystään levollisesti, ikäänkuin olisi kehitellyt jotakin filosofista kysymystä.

— Kun katsellaan jotakin taulua, ainakin sen kokoista taulua, mennään siitä tavallisesti muutamien askelten päähän, joskus kolmen, neljän askelen. Mutta insinööri seisoi aivan taulun edessä; minusta tuntui, kuin hän olisi tarkastanut nimimerkkiä. En tiedä miten kauan taulu täten oli ollut hänen huomionsa esineenä, mutta joka tapauksessa hänen mielenkiintonsa oli suuri niinä harvoina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin hän huomasi minun läsnäoloni.

Luutnantti pudisti vastahakoisena päätään.

— Tällaisilla perusteluilla saattaisi tulla mitä kummallisimpiin tuloksiin. Miksi ei pysytä kiinni ainoassa ja todenmukaisimmassa ratkaisussa: hän tahtoi nähdä nimimerkin.

— Mutta miksi, väitti Krag vastaan, hän nimenomaan pyysi, että hänet ohjattaisiin isoon saliin teitä odottamaan?

— Senhän olette kuullut. Hän ei tahtonut tavata kenraalia.

— Mutta miksi ei sitten johonkin toiseen huoneeseen? Liikekeskustelujahan ei pidetä taulugallerioissa.

Rosenkrantz käveli äkkiä kerran lattian poikki.

— Ei tapahdu ensi kertaa, kun teidän päätelmänne kohdistuvat insinööri Steneriin.

— Mistä sen päätätte?

— Äkillisestä mielenkiinnostanne häneen, heti kuultuanne hänen tulevan kartanoon. Siitä seikasta, että te pyysitte minulta saada olla läsnä keskustelussamme.

Melkein huomaamaton hymy ilmestyi Asbjörn Kragin kasvoille.

— Johtopäätöksenne on oikea, luutnantti Rosenkrantz.

— Silloin olette kai jo aikaisemmin tehnyt huomioita, jotka ovat saattaneet teidät ajattelemaan insinööri Steneriä.

Krag nosti päätänsä ja katsoi häneen.

— Olen, sanoi hän.

XXIII LUKU.

Vierailu.

— Miten kauan huomionne on ollut kiintyneenä insinööri Steneriin? kysyi Rosenkrantz.

— Eilis-illasta alkaen, vastasi Asbjörn Krag.

— Se kummastuttaa minua, vastasi luutnantti. — Eihän insinööri Stener ollut ollenkaan kartanossa eilis-iltana.

— Ei, eilis-iltana ei.

— Yleensä on hyvin pitkä aika siitä, kun hän on ollut täällä. Tehän tunnette hänen ja kenraalin välisen vihamielisen suhteen.

— Ja yhtäkaikki hän on ollut ajatuksissani eilis-illasta alkaen. Kun tämä merkillinen taulu tapahtuma sattui, täytyi minun kiinnittää huomioni häneen vielä enemmän.

— Tiedättekö, Asbjörn Krag, että ilmoituksenne tekevät minut levottomaksi. Minusta ei ole mitään järkeä siinä, että insinööri Stenerillä olisi mitään tekemistä näiden kartanon kamalain tapahtumain kanssa. Jos hän on saanut muotokuvan romahtamaan seinältä, on juuri hän kenties myöskin kummitus ja haamu.

Krag pudisti päätänsä.

— Ei, siinä kohdassa se ei pidä yhtä, sanoi hän.

— Ja arveletteko, että hän koettaa säikyttää kenraalia naputtamalla yöllä hänen ikkunaansa.

Krag kohautti olkapäitään.

— Ja saattaako hän esittää tuota kamalaa ja salaperäistä naurua, jota olen kuullut kaksi kertaa ja joka on saattanut minut kummallakin kerralla kauhistumaan.

— Ei, siinä kohdassa se ei myöskään pidä yhtä, vastasi Krag.

Salapoliisi nousi, heitti paperossin pois ja laittautui lähtemään.

— Ylipäänsä, sanoi hän, on tässä vielä joukko salaisuuksia ratkaistavana.

— Vielä? kysyi luutnantti hymyillen. — Oletteko kenties jo ratkaissut monta salaisuutta?

— En monta, vastasi Krag, mutta muutamia. Jääkää hyvästi, paroni, näemme toisemme huomenna. Ja huomenna alkaa tutkimusteni toinen osa.

— Olette siis suorittanut loppuun ensimäisen osan?

— Niin, siitä puuttuu vielä eräs pikkuseikka, mutta siitä luulen suoriutuvani huomenna aamupäivällä.

Rosenkrantz ei saattanut olla jälleen hymyilemättä.

— Te olette ihmeellinen mies, Asbjörn Krag, sanoi hän. — Te puhutte tutkimuksista. Saanko kysyä, mitä nämä tutkimukset ovat olleet?

— Tärkein osa on nyt melkein suoritettu, vastasi Asbjörn Krag järkähtämättömän vakavana. — Se on se osa, jota minä sanoisin kotitutkimukseksi.

— Todellakin; mutta mehän olemme aina olleet yhdessä, enkä minä ole huomannut, että te olisitte tehnyt vähintäkään muuta kuin minäkään, nukkunut, kävellyt hieman, syönyt, tupakoinut, jutellut, mielistellyt Louise neitiä.

— Teidän tulee muistaa, sanoi Krag, että minä olen täällä vieraana. Minä olen kandidaatti Storm. Vieraana ja kandidaatti Stormina en olisi voinut esiintyä toisin. Se on tietenkin vaikeuttanut työtäni, mutta minulla on joka tapauksessa täysi syy olla tyytyväinen tuloksiin.

— Mutta sanokaa minulle suoraan, Asbjörn Krag, ettekö ole nukkunut?

— Suurenmoisesti, erinomaisesti, vastasi salapoliisi pudistaessaan jäähyväisiksi toisen kättä. — Viime yönä nukuin yhdeksän tuntia, se on liian paljon miehelle, jolla on sellainen ruumiinrakenne kuin minulla, edellisenä yönä nukuin kahdeksan, sekin on liikaa; mutta minä otan nykyisin unta varastoon. Varaston voin tarvita myöhemmin.

— Odotatteko kenties unettomia öitä?

— Mahdollisesti, vastasi Krag tarttuessaan oveen.

Rosenkrantz nosti lampun pöydältä, jäi seisomaan avoimen oven ääreen ja näytti tulta käytävään.

— Kiitos, sitä ei tarvitse. Kuu on erittäin pyöreä ja loistaa kirkkaasti käytävänikkunasta. Mennään nyt nukkumaan, Rosenkrantz, kello on kaksitoista. Hyvää yötä.

Krag kulki varovaisesti matolla. Siinä missä hän nyt oli, oli aivan pimeä, mutta hän ohjasi kulkunsa suoraan sinervän kuutamon valaisemaa ikkunaa kohti, jonka luona hänen oma huoneensa oli. Tultuaan portaiden ohi hän pysähtyi tuokioksi ja kuunteli. Mitään ääntä ei kuulunut alakerrasta, kaikki olivat menneet levolle. Sitten hän meni ullakonportaille ja kuunteli, mutta sieltäkään ei kuulunut mitään. Kulkiessaan edelleen käytävässä hän mutisi itsekseen puoliääneen:

— Nauru, nauru. —

Hän pysähtyi myöskin suuren ikkunan kohdalle, jossa oli edellisenä iltana istunut Rosenkrantzin kanssa ja nähnyt naisen tulevan. Hän katseli ulos, mutta nyt ei mitään haamua ollut nähtävissä. Heikko kulkusten kilinä kuului sensijaan hänen korviinsa; reki liukui kaukana jäätyneellä tiellä.

Sitten hän meni omaan huoneeseensa. Hän avasi oven nopeasti, ja samalla kuin hän kulki yli kynnyksen, valaisi huoneen terävä, valkoinen tuli, väreilevä sädekimppu, joka läksi hänen vasemmasta kädestään. Valokimppu levisi yli koko huoneen ja valaisi sen pienimmänkin komeron. Hän oli huoneessa yksin.

Krag astui sisään ja laski salalyhdyn pöydälle, josta se lähetti valokeilan kattoa kohti. Kragin huone oli siipirakennuksen toisessa kulmassa. Hän ei saattanut keksiä parempaa tähystyspaikkaa. Hänellä oli kaksi huonetta; toinen oli pihamaan puolella, toisesta oli erinomainen näköala laajoille vainioille.

Hän kohotti tämän ikkunan verhot. Kuutamo tuli hiljaa ja aavemaisena sisään, sekaantui liidunvalkoiseen sähkövaloon ja synnytti haavemaisen ja oudon värivivahduksen. Tässä ihmeellisessä valaistuksessa Krag kulki edestakaisin ja loi sysimustia varjoja huonekaluille.

Hän aikoi laittautua kuntoon yötä varten. Huonekalujen joukossa oli leveä ja mukava nojatuoli, ja sen hän lykkäsi ikkunan luokse. Tuolin viereen hän asetti pienen pöydän ja laski tähän paperossikimpun. Sitten hän pani salalyhdyn lattialle pöydän viereen, niin että sen valo liukui pitkin lattiapalkkeja eikä minnekään muualle, kun taas muu huone jäi pimeään, lukuunottamatta sitä ikkunan ääressä olevaa paikkaa, joka loisti kuutamossa sinisenä ja kylmänä. Sitten hän itse istuutui nojatuoliin. Hän sytytti paperossin. Hän istui siten, että kasvonsa olivat koko ajan vainioille päin. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin hiljaa hän istui, mutta silloin tällöin hehkui paperossi.

Ja näin hän jäi istumaan pitkäksi aikaa liikkumatta paikoilleen, melkein kokonaiseksi tunniksi. Ja kenties hän olisi istunut siinä koko yönkin, ellei hän äkkiä olisi havahtunut siitä, että kuuli jotakin.

Vanha nojatuoli narisi. Krag nousi puoliksi ylös ja katsoi ovea kohti. Hänen terävät korvansa olivat kuulleet äänen, joka tuli jostakin paikasta isosta rakennuksesta.

Kuunneltuaan hetkisen, minuutin tahi kaksi, hän nousi varovasti nojatuolista jääden seisomaan kumaraan asentoon, yhä edelleen kuunnellen. Näky oli omituinen, musta huone vanhoine kookkaine huonekaluineen, jotka paraiksi saattoi eroittaa pimeässä, kuutamo, joka virtasi ikkunasta sisään, lattia, johon salalyhdyn häikäisevä valo loi hopeaisen hohteen. Ja keskellä kaikkea seisoi pitkä, tumma olento, etukumarassa, kuunnellen kuten vaaniva eläin. Vihdoin hän kumartui aivan lattiaa vasten ja tarttui salalyhtyyn. Hän asetti sen pöydälle siten, että valokeila kohtasi suoraan ovea. Sitten hän jälleen kuunteli.

Tällä kertaa hän kuuli askelia. Ne lähestyivät eteisestä ja tulivat yhä nopeammiksi. Oli kuin jotakin ihmistä ahdistettaisiin tahi hän juoksisi vaaraa pakoon, mutta Krag jäi edelleen yhtäkaikki seisomaan levollisena, katse kiintyneenä oveen, joka nyt oli niin häikäisevän kirkas, että hän saattoi lukea joka oksan vanhasta laudasta.

Nyt askelet olivat oven ulkopuolella. Kuului nopea ja hermostunut naputus, ja Krag sanoi: "Sisään."

Ovi aukesi, ja puolipukeissa oleva mies hoiperteli kynnyksen yli. Mutta hän kavahti heti takaisin; kauhea valo oli melkein sokaissut hänet.

— Onko täällä tulipalo? huusi ääni.

— Ei, vastasi Krag, tulkaa vain lähemmäksi.

Mies tuli pöydän ääreen.

Hän oli Rosenkrantz.

Mutta tällä kertaa ei pariisilaiskeikaria ollut paljoa jäljellä. Vähät vaatteensa hän oli nähtävästi heittänyt ylleen kaikessa kiireessä. Hänen silmänsä harhailivat säikähtyneinä, hänen tukkansa oli pörröinen ja riippui otsalla.

— Oletteko vielä ylhäällä? kuiskasi hän. — Sepä hyvä, Krag, sepä hyvä.

— Herra Jumala, miten kalpea te olette, mies, sanoi Krag. — Mitä on tapahtunut?

— Ettekö kuullut? kysyi luutnantti.

— Minusta tuntui siltä, kuin olisin kuullut jotakin.

— Niin, nyt nauru oli taas minun luonani, sanoi Rosenkrantz.

XXIV LUKU.

Se jota odotetaan.

Asbjörn Krag otti tuolin ja istuutui paronia vastapäätä.

— Rakas Rosenkrantz, sanoi hän, teissä ei ole todellakaan sellaista mielenmalttia ja kylmäverisyyttä kuin olin luullut. Teiltä puuttuu lujuus. Kohdatessanne ensimäisen harvinaisen tapahtuman te seisotte kylmänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Jo toisella kertaa teidän silmänne seisovat pystyssä ja kolmannella te saatte hermonne epäkuntoon. Te ette pelkää Pariisin parastakaan kalpaa, mutta te pelkäätte naurua, joka kuuluu vanhan, ränstyneen talon seinistä. Rakas ystävä, minä olen todellakin erehtynyt teistä.

Tämän ivallisen puhelun kestäessä päästi Asbjörn Krag salalyhtynsä valon armotta paistamaan paronin kasvoihin. Ja paroni huomasi sekä ivan että valon, mutta sai itsensä pakoitetuksi levolliseksi. Hän oli hyvin kalpea ja näytti vielä hämmentyneemmältä kuin todellisuudessa oli, syystä että oli ilman kiiltokaulusta ja oli vetänyt takinkauluksen pystyyn ja pannut sen nappiin kaulan kohdalta.

— Rakas ystävä, sanoi hän, te olette osittain oikeassa. Minä olen hetkeksi menettänyt mielenmalttini tämän talon uudistuvien salaperäisten tapahtumien vuoksi. Ne tulevat niin äkkiä ja odottamatta, että vihdoinhan hermojeni täytyy hieman järkkyä. Minä myönnän siis tämän; mutta minä kiellän pelänneeni. Ettekö tahtoisi nyt hieman kiinnittää huomiotanne siihen merkilliseen seikkaan, että salaperäinen nauru jälleen on kuulunut minun huoneistani.

Asbjörn Krag katsoi häntä tutkivasti, kuten lääkäri, joka tarkastaa potilastaan. Sitten hän käänsi salalyhdyn, niin ettei valo enää leikannut yhtä terävästi toisen kasvoja.

— Niin, sanoi hän, nyt tahdon kernaasti ruveta tutkimaan hieman tätä ilmiötä. Minun mielestäni se alkaa uudistua aivan liian usein.

— Liian usein, Asbjörn Krag. — Otatteko sen niin helpolta kannalta? Te ette näy myöskään erityisesti kiiruhtavan tämän erikoisen tapahtuman johdosta.

Krag hymyili.

— Kukaan ei ole minua nopeampi, sanoi hän, milloin tosi on edessä, mutta tässä tapauksessa oletan varmasti, että järkevintä on viettää aika levollisessa toimettomuudessa.

Hän kiinnitti kädenliikkeellä toisen huomion huoneessa vallitsevaan järjestykseen: ikkunan vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin, lamppuun, ylös kierrettyihin ikkunaverhoihin.

— Vartioimassa, mutisi luutnantti, se on hyvä. Sen minä ymmärrän. Saanko nyt kertoa teille —

Krag keskeytti hänet kädenliikkeellä.

— On tarpeetonta, sanoi hän, vallan tarpeetonta kertoa minulle, miten kaikki on tapahtunut. Tuntuu kenties vastenmieliseltä kehumiselta, rakas luutnantti, kun sanon tämän, mutta on hyvä, että me molemmat säästymme joutavasta juttelusta näin myöhäisenä iltahetkenä.

Luutnantti näytti aikovan lähteä.

— Hyvä, vastasi hän, lähden siis omalle puolelleni jälleen, ja minä lupaan teille, ettei mikään maailman remu vie loppuyöllä tasapainoani.

— Odottakaa vähän, pyysi Asbjörn Krag.

Luutnantti jäi istumaan.

Krag istui nojatuoliin ikkunan ääreen. Hän viittasi vainiolle, osoitti suurenmoista ja hiljaista, sinistä maisemaa.

— Minä tahtoisin vielä kerran kuulla tuon naurun, josta te puhutte, luutnantti Rosenkrantz, mutta minä en voi jättää paikkaani.

— Te olette kenties hieman runollinen, Asbjörn Krag, ettekä tahdo kadottaa hetkeäkään yön kauneudesta.

Salapoliisi ei vastannut. Hän laski salalyhdyn lattialle, huoneeseen tuli jälleen jokseenkin pimeä, kun taas lattialla lainehti hopeanhohtoinen valo. Kragin kasvojenpiirteet näyttivät teräviltä ulkopuolelta tulevaa kuutamoa vasten.

— En suinkaan, vastasi hän puoleksi omissa mietteissään. — Kuuletteko nyt mitään, luutnantti Rosenkrantz?

Paroni kuunteli.

— En, en vähintäkään.

Vähän ajan kuluttua Krag kysyi:

— Näettekö mitään?

Luutnantti nousi ja katsoi ikkunasta.

— En, en mitään.

— Hyvä, odottakaamme siis.

Istuttuaan hiljaa ja kuunneltuaan hetkisen tuli Krag varsin puheliaaksi.

— Nyt minä kerron teille miltä nauru kuului, sanoi hän. — Te olitte tullut makuuhuoneeseenne ja aloitte riisuutua. — Olitteko sulkenut salongin ja makuuhuoneen välisen oven?

— Olin.

— Ja silloin te kuulette äkkiä naurun. Ja se on niin selvä, kuin salongissa olisi ihminen.

— Se kaikki on aivan oikein.

— Nauru on mieletöntä, kovaa, uhkaavaa, kamalaa.

— On, kauheaa.

— Ihmeellinen nauru, mutisi salapoliisi.

Luutnantti säpsähti.

— Sepä omituinen sana, virkkoi hän. — Ihmeellinen nauru — onko moista kuultu.

Kiinnittämättä huomiota toisen muistutuksiin jatkoi Krag:

— Sitten tempaatte salongin oven auki, ja niin kauan kuin huoneessa on pimeä, kuulette naurun jälleen; mutta kohta kun huoneeseen tulee valoa, ette sitä enää kuule, ja te huomaatte silloin suureksi hämmästykseksenne, ettei huoneessa ole ketään. Te menette ovesta, joka eroittaa huoneen käytävästä. Tämä ovi on lukossa, te itse olette sen lukinnut. Ainoakaan ihminen ei ole päässyt huoneeseen. Mutta yhtäkaikki olette kuullut naurun sisältä. Voitteko selittää sen minulle, luutnantti Rosenkrantz?

— En.

— Eikö teistä tunnu ihmeelliseltä, että nauru taukoaa heti kun huoneeseen tulee valoa?

— Minusta kaikki tuntuu niin ihmeelliseltä, etten voi kiinnittää huomiotani mihinkään yksityiskohtaan.

— Sellainen nauru valaistussa huoneessa, jatkoi Krag aivan levollisena, selvittäisi kovin pian asian. Mies, joka nauroi, on todellakin järkevä. Hän, viisaasti kyllä, pysyttelee pimeässä.

— Te tarkoitatte siis, että huoneessa todellakin oli joku ihminen.

— En; miten pistäisi päähäni ajatella sellaista. Huonehan oli lukossa.

— Mutta nauru, nauru, Krag, se oli sisällä.

Krag kumartui häntä kohti.

— Aivan oikein, sanoi hän.

— Te saatte minut aivan kauhistumaan, Krag. — Otatteko siis kuitenkin yliluonnollisetkin olennotkin lukuun.

Salapoliisi nauroi ääneensä.

— Kuinka luulette minusta sellaista? sanoi hän.

— Siis elävä ihminen.

— Tietysti.

— Ja se oli minun huoneessani.

— Ei, kuulkaahan. Nyt teille kaiketikin täytyy pian selvitä mitä minä tarkoitan.

— Silloin minä en ymmärrä mitään, vastasi luutnantti. — Tiedän vain kuulleeni naurun huoneestani, siitä voin antaa vaikka pääni pantiksi.

— Siitä minäkin olen vakuutettu, vastasi Krag, ja nyt selitän teille asianlaidan: nauraja oli elävä ihminen, mies, mutta mies ei ollut teidän huoneessanne, hän lähetti naurunsa savutorvea myöten alas.

Luutnantti Rosenkrantz nousi heti.

— Mihin menette? kysyi Krag.

— Ullakolle, vastasi luutnantti, jos se mitä sanotte on totta, niin täytyyhän miehen olla siellä.

Krag pysähdytti hänet.

— Hän oli siellä, vastasi hän. — Hän ei ole siellä enää, mutta hänestä me saamme ajan mittaan selvän. Hän ei sitäpaitsi ole enää päähenkilö.

— Kuka sitten on päähenkilö? kysyi luutnantti Rosenkrantz.

Asbjörn Krag viittasi yli sinerväin kuutamoisten vainioiden.

— Se jota minä odotan, vastasi hän.

Eräs kysymys pyöri luutnantti Rosenkrantzin huulilla: ketä salapoliisi odotti? Mutta se jäi lausumatta.

XXV LUKU.

Huuto.

Keskellä hiljaisuutta, herraskartanon suurta rauhaa, kajahti äkkiä huuto. Se kuului villiltä ja viiltävältä, yksi ainoa hurja huudahdus, jonka näytti päästävän kuolintuskissa oleva ihminen.

Krag nousi tuolilta ja tarttui pimeässä luutnantin käsivarteen. Ensi kerran luutnantti huomasi, että Krag oli menettää tasapainonsa.

— Taivaan Jumala, änkytti salapoliisi, minä melkein luulen, että meidät on yllätetty. Paroni, mistä tämä huuto tulee?

Paroni itse oli kuin kivettynyt.

— Minä en voi sitä varmuudella päättää, vastasi hän nopeasti ja kuiskaten, mutta minusta tuntuu, kuin se tulisi kenraalin työhuoneesta.

— Huoneesta, jossa on pistooleja. Kiiruhtakaamme sinne, luutnantti, saattaa olla kysymyksessä ihmishenki.

Salapoliisi tarttui lattialla olevaan salalyhtyyn. Nopeasti hän kiersi auki sen lakin, niin että valo saattoi vapaasti virrata joka puolelle, ja huoneessa oli äkkiä niin kirkasta kuin päivällä.

Krag katsoi luutnantin kalpeihin, mutta päättäväisiin kasvoihin.

— Onko teillä aseita? kysyi hän.

Luutnantti pudisti päätänsä.

— Ei täällä, mutta huoneessani.

— Kiiruhtakaamme, vastasi Asbjörn Krag ja pisti kätensä pöytälaatikkoon ottaen sieltä revolverin, jonka ojensi paronille. — Ottakaa tuo!

Hän avasi oven ja meni eteiseen. Salalyhty valaisi kapean käytävän ja esti kokonaan kuutamon pääsemästä ikkunasta sisään.

Hän pysähtyi ja kuunteli hetkisen.

— Huuto on varmaan herättänyt jonkun, mutisi hän, mutta minä en kuule mitään ääniä enkä askelia.

Sitten hän meni nopeasti edelleen Rosenkrantzin seuraamana, joka piti revolveria lujasti kädessään odottaen kohtaavansa vihollisia. Kamala huuto väreili vielä hermoissa; se ennusti vaaraa, hengenvaaraa.

— Rientäkäämme nopeammin, kuiskasi hän.

Krag kulki myöskin nopeasti, läpi eteisen ja pitkin portaita ensimäiseen kerrokseen, mutta silloin tällöin hän pysähtyi sekunniksi kuunnellakseen, kuuluisiko jostakin melua, mutta kaikki oli aivan hiljaista.

Hän avasi ensiksi ruokasalin oven. Ei mitään nähtävää. Ikkunaverhot olivat kierretyt ylös, kuu kumotti korkeasta ikkunasta ja loi suurelle mahonkipöydälle jäänsinisen hohteensa. Ikkunoiden ohi kulkiessaan Asbjörn Krag loi tutkivan katseen puutarhaan, mutta hänen edessään oli ainoastaan erämaan rauha, lunta, hiljaisia puita, öinen valo. Viereisessäkään huoneessa ei ollut mitään elonmerkkiä, eikä näyttänyt siltä, kuin huuto olisi herättänyt ketään talon asukasta; molemmat miehet olivat ainoat, jotka olivat liikkeessä.

— Nyt me olemme kenraalin työhuoneessa, sanoi Krag kuiskaten, samalla kuin kohotti lyhtyä, — mutta ikkunat ovat kiinni ja ovi lukossa, täällä on kaikki hiljaista.

Hän meni kenraalin makuuhuoneeseen vievälle ovelle ja kuunteli. Sieltä hän kuuli vain säännöllisen hengityksen.

— Vanha soturi nukkuu hyvin, mutisi hän. — Huuto ei ole häntä herättänyt. Kenties pistoolinlaukaus voisi sen tehdä.

Sitten he menivät eteiseen ja kulkivat sitä, kunnes se päättyi isoon saliin.

— Saattaa myöskin olla mahdollista, sanoi luutnantti Rosenkrantz, että huuto on kuulunut salista. Teidän on muistettava, että se on juuri teidän huoneenne alapuolella, ja siksi me varmaankin kuulimme huudon niin selvästi, kun se taas ei herättänyt ketään muuta tässä talossa.

Asbjörn Krag näytti olevan aivan muissa ajatuksissa.

— Se oli ihmeellinen tie, mutisi hän, sitä en voi ollenkaan ymmärtää?

— Mitä ette voi ymmärtää?

— Odottakaa vähän.

Krag avasi isoon saliin vievän oven, ja molemmat miehet menivät hiljaa sinne.

Luutnantti Rosenkrantz peräytyi askelen ikäänkuin olisi nähnyt kummituksen.

Asbjörn Krag jäi seisomaan ja tuijotti eteensä.

Keskellä suuren salin lattiaa lepäsi haamu pitkällään.

Heikon valaistuksen vuoksi salapoliisi ei voinut päättää, oliko se mies vai nainen.

Hän meni lähemmäksi, ja Rosenkrantz seurasi perässä.

Haamu näytti lepäävän hengetönnä, molemmat kädet ojennettuina, kasvot tulijoihin päin. Pään yläosan peitti harmaa päähine.

Nyt salapoliisi näki, että se oli nainen… Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli polvillaan naisen vieressä, käänsi hänen kasvonsa valoa kohti, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuunteli sydäntä.

— Hän elää, sanoi hän.

Rosenkrantz seisoi kuin kivettyneenä tajuttoman naisen ääressä.

— Hänkö! huudahti hän. — Suuri Jumala, mitä täällä yöllä tapahtuu?

Asbjörn Krag ei vastannut heti. Hän tutki naisen vaatteita ja tunnusteli hänen valtimoansa.

Sitten hän nousi ja katsoi Rosenkrantziin.

— Te tunnette hänet, sanoi hän, se on Louise neiti.

— Minä näen sen; mutta miten hän on joutunut tällaiseen tilaan?

Krag viittasi pyörtyneen kenkiin.

— Ei yhtään lunta, sanoi hän. Hän ei siis päässyt tätä kauemmaksi. Tunnetteko nyt hänen puvustaan viimeöisen varjon.

Rosenkrantz nyökäytti päätään.

— Hänen on täytynyt ymmärtää jotakin, mutisi Krag. — Minä en niinmuodoin tehnyt oikein tähystäessäni siitä ikkunasta.

— Mutta mitä hän tahtoi täältä salista?

— Hän ei tahtonut täältä mitään. Hän tahtoi mennä etemmäksi.

Krag osoitti nurkassa olevaa pientä ovea.

— Hänen piti nähtävästi mennä tästä, sanoi hän.

— Ja sitten hänet on pysähdytetty.

— Niin.

Krag katsoi ympärilleen.

— Hän on kaatunut kirkaisten, vastasi hän. — Hän on nähnyt jotakin.

— Mutta mitä hän on nähnyt?

Krag viittasi itsemurhaajan kuvan tyhjään sijaan. Kuva oli nyt permannolla keltainen palttinakangas käännettynä ulospäin.

— Eikö ole ihmeellistä, että hän on kaatunut juuri kulkiessaan tämän muotokuvan tahi oikeammin sanoen kuvan tyhjän sijan ohi?

— Synnyttäisikö se hänessä ilman muuta sellaisen kauhistuksen? kysyi luutnantti epäillen. — Sitä minä en luule.

— En minäkään. Tuokaa vettä, pyysi Krag, mutta liikkukaa hiljaa, ettette herätä kenraalia.

Rosenkrantz katosi. Tultuaan takaisin ruokasalista, jossa oli löytänyt kylmää vettä karahvista, näki hän Asbjörn Kragin tutkivan lattiaa maahan romahtaneen taulun kohdalta. Salapoliisi otti lattialta jotakin, jota tarkasteli. Luutnantti ei voinut päättää, oliko se pölyä vai kalkkia seinästä.

— Virvoittakaa hänet tajuntaan, sanoi Krag.

Rosenkrantz kostutti vedellä pyörtyneen nuoren naisen kasvoja. Vähän ajan kuluttua hän avasi silmänsä; mutta hän oli vielä liian hämmentynyt voidakseen käsittää mitä Krag sanoi tullessaan takaisin lopetettuaan tutkimuksensa taulun ympärillä.

Salapoliisi sanoi:

— Onko täällä ollut muita ihmisiä?

XXVI LUKU.

Näky.

Sillä aikaa kuin Asbjörn tutki lattiaa suuren taulun ympäriltä, oli luutnantti Rosenkrantz kantanut nuoren tytön sohvalle ja kostuttanut hänen ohimojaan kylmällä vedellä. Tyttö alkoi silloin tointua, avasi silmänsä, katseli kummeksien ympärilleen, mutta sulki ne jälleen nopeasti, ikäänkuin peläten katseensa kohtaavan jotakin kauheaa.

Krag ei välittänyt mitään nuoresta tytöstä; sensijaan hänen huomionsa kiintyi kokonaan taulun ympärillä oleviin jälkiin. Hän oli huomannut lumen tähteitä, askelten merkkejä, ja kun hän yhdisti toisiinsa tämän seikan sekä sen, ettei nuoren tytön kengissä ollut vähintäkään lumen jälkeä, ei hänen ollut vaikeaa päättää, että joku vieras henkilö oli äsken ollut huoneessa.

Krag aikoi mennä Louise neidin luokse ja puhutella häntä, mutta juuri silloin hänen huomionsa kiintyi ulkoapäin kuuluvaan meluun. Joku ovi avattiin ja suljettiin taas.

Krag meni eteiseen ja tuli juuri paraiksi nähdäkseen pitkän olennon viitta yllä astuvan sisälle. Olento, jolla oli päähine korvilla ja punaliekkinen lyhty kädessä, ei nähnyt häntä heti. Hän aikoi mennä eteiseen, mutta pysähtyi äkkiä, kun Krag lausui hänelle terävästi:

— Kuka te olette?

Viittapukuinen katsahti ylös. Nyt Krag tunsi hänet.

Se oli agronomi Bringe, jonka hän aikaisemmin oli kohdannut luutnantti Rosenkrantzin huoneessa ja joka jo oli herättänyt hänen mielenkiintoaan.

— Mitä te teette täällä? kysyi Krag.

Agronomi vastasi viipymättä:

— Luulin kuulleeni sisältä melua ja näin valon leimahtelevan ikkunoissa, siksi päätin tulla katsomaan. Meitä on määrätty pitämään silmämme auki näinä aikoina.

— Onko teillä ulko-oven avain?

— On.

— Eikö olisi järkevämpää, että herättäisitte Hans Kristianin, sensijaan että itse kiertelette taloa tähystelemässä?

— Miksipä syyttä herättäisin vanhan miehen. Ensin tahdoin nähdä, oliko todella jotakin tekeillä, ja sitten kyllä ehtii hänet herättää. Hän ei tosiaankaan ole paljoa nukkunut viime aikoina, siksi suuri levottomuus on ollut kartanossa.

Asbjörn Krag katsoi tutkivasti mieheen. Hänessä oli herännyt merkillinen epäluulo, vaikka hän oikeastaan ei kyennyt itselleen selittämään mistä tämä epäluulo johtui.

— Kaiketikaan ei kuitenkaan ole mitään tekeillä? kysyi mies.

— Ei mitään mikä tekisi teidän apunne tarpeelliseksi, vastasi Asbjörn Krag.

— Ei, ei. — Mies heilutti ikäänkuin nolona lyhtyään. Minähän tarkoitin vain hyvää.

— Niin, sitä ei kukaan epäile.

— Voinko siis lähteä?

— Odottakaahan vähän. Laskekaa lyhty tuohon.

Salapoliisi viittasi peilipöytään, joka oli eteiseen vievän oven ääressä, ja agronomi laski lyhdyn tälle pöydälle.

— Kenties te tarvitsette lyhtyä? kysyi hän.

Krag ei vastannut.

— Saanko siis mennä?

— Ette, jääkää silmänräpäykseksi. Tahdotteko vastata pariin kysymykseen?

— Kyllä, mikäli voin.

— Missä huoneenne on?

— Väen rakennuksessa, tuolla ylhäällä.

— Nukutteko yksin?

— Nukun, minulla on oma huoneeni.

— Onko huone pihan puolella?

— On, pihan puolella.

— Te heräsitte melusta, sanoitte?

— Heräsin, ja katsoessani ikkunasta olin näkevinäni tulen loimuavan päärakennuksessa.

— Millainen melu teidät herätti?

— Lähinnä avunhuuto. Minusta ainakin tuntui siltä, että se oli ollut huuto tahi kirkuna. Sellaista ei voi niin tarkkaan tietää, kun kuulee jotakin unessa.

— Te nousitte heti?

— Nousin.

— Ja kiiruhditte tänne, eikö totta?

— Kiiruhdin, niin nopeaan kuin mahdollista, vastasi Bringe. — Sehän on selvää, koska minulla oli aavistus, että vaara uhkasi ja että joku lähimmäiseni tarvitsi apua.

Krag seisoi hetkisen ja mietti.

— Hyvä, sanoi hän. — Kiitoksia tiedonannoistanne. Nyt voitte jälleen mennä nukkumaan. Mikään vaara ei uhkaa.

— Saanko ottaa lyhdynkin?

— Tehkää hyvin.

Kun Gabriel Bringe oli ovella, kysyi Krag:

— Vielä yksi asia. Huomasitteko mitään epäilyttävää kulkiessanne pihan poikki?

— En, en vähintäkään.

— Kaikki oli hiljaista?

— Kaikki oli täysin hiljaista, vastasi Bringe.

— Hyvä on. Hyvää yötä.

Bringe läksi.

Asbjörn Krag katsoi hänen jälkeensä eteisen ikkunasta. Punainen lyhty kulki hitaasti heilahdellen pihamaan poikki, ja sen valo heijastui ylempänä olevista ikkunoista. Vähän sen jälkeen näkyi eräästä ikkunasta valo.

Krag astui miettiväisenä suureen saliin, jossa Louise neiti nyt istui sohvassa. Rosenkrantz tuki häntä tyynyillä. Hän oli täydessä tajussaan, mutta hyvin kalpea.

Kun hän näki Asbjörn Kragin, värähtivät hänen kasvonsa ikäänkuin ilmaisten vastenmielisyyttä.

— Oletteko tekin täällä? sanoi hän. — Täällähän on aivan kuin sairashuoneessa, jossa potilasta hoidetaan vuorotellen.

— Me kuulimme teidän huutonne, vastasi Krag, siinä kaikki. Voin teille vakuuttaa, että se oli oikein kamala. Oli kuin joku ihminen olisi ollut hengenhädässä, emmekä me hetkeäkään empineet. Mutta kenties meidän ei olisi pitänyt tulla.

— Koskapa ihminen oli hengenvaarassa, vastasi hän hymyillen katkerasti, oli se kaiketikin välttämätöntä.

Krag ei ollut kuulevinaan hänen sanojensa kärkeä.

— Tahdotteko kertoa meille, sanoi hän, mikä teitä pelästytti viime yönä, neiti?

Luutnantti Rosenkrantz lisäsi:

— Ja vielä hauskempaa olisi saada tietää, miksi neiti yleensä on lähtenyt tälle yölliselle kävelyretkelle.

— Siitä en todellakaan ole velvollinen tekemään teille tiliä, luutnantti Rosenkrantz. Minä kärsin hieman unettomuudesta, ja sitten minä mielelläni kävelen yksinäisiä ja hiljaisia teitä, siinä kaikki.

— Mutta te ette ole päässyt tätä huonetta pitemmälle, eikö totta?

— Miten sen tiedätte, herra kandidaatti? kysyi hän.

— Sitä ei ole vaikea nähdä, vastasi "kandidaatti". — Tällaisessa ilmassa ei voi olla tuomatta sisälle lunta ulkoa tullessaan. Teidän kenkännehän eivät missään tapauksessa ole olleet lumessa.

Krag osoitti tyhjää taulun sijaa.

— Tämäkö teitä kauhistutti? kysyi hän.

Louise neiti katsoi sinne, ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.

Sitten hän kääntyi luutnanttiin.

— Nukkuuko setäni?

— Nukkuu kyllä. Ei kukaan ole kuullut mitään.

— On, Gabriel Bringe, vastasi Krag, mutta minä lähetin hänet jälleen nukkumaan.

— Onko hän nähnyt minut?

— Ei.

Louise neiti katsoi seinään.

— Mutta onko tämä taulu otettu pois?

— Se putosi itsestään eilis-iltana.

— Itsestään?

Krag nyökäytti päätään.

— Sepä oli ihmeellinen sattuma, mutisi hän, mutta se ei kuitenkaan ole minua säikähdyttänyt; minulla on vahvat hermot.

— Mikä sitten? kysyi Krag.

— Minua säikähdytti se, vastasi Louise, että näin taulun tyhjällä sijalla tohtori Jernen, setä-vainajani, ilmi elävänä.

XXVII LUKU.

Kiire.

Nähtyään molempien herrojen hämmästyneet kasvot toisti Louise neiti:

— Minä näin hänet ilmi elävänä.

Hän viittasi sormellaan.

— Tuossa hän seisoi.

Rosenkrantz katsoi salapoliisiin ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Siinä sen kuulette. Tämä ei saata olla mitään silmäinhäikäisyä. Nyt on kuollut nähty jo toisen kerran tässä talossa.

Asbjörn Krag kysyi:

— Oletteko varma siitä, ettei näkemänne ollut kuolleen muotokuva?

Tyttö pudisti varmasti päätään.

— Mies liikkui, sanoi hän. — Sitäpaitsi minä muistan nähneeni aivan selvästi, miten kuollut liikkui taulun edessä.

— Liikkui, mutisi Krag, selvästi ihastuneena tästä tiedosta. — Muistatteko, neiti, mihin suuntaan kuollut liikkui?

— Ovesta ikkunaan päin, vastasi Louise neiti.

— Näittekö hänet heti sisään tultuanne?

— En, minä näin hänet tultuani suunnilleen keskelle lattiaa. Kiinnitin huomioni siihen, että jotakin liikkui seinän kohdalla. Minä luulin, että joku koira oli päässyt saliin, mutta aikoessani lähestyä, huomasin vieraan olennon. Ensiksi luulin sitä murtovarkaaksi, ja sitten ajattelin: Vihdoinkin olen tavannut sen miehen, joka on viime aikoina kummitellut.

— Pelästyittekö heti?

— En, en heti,

— Mitä sitten teitte?

— Minä kuljin lattian poikki vakaasti päättäen olla osoittamatta mitään pelkoa. Minä tiesin, että sedän työhuoneessa oli ladattuja revolvereja, ja minä olen ennenkin pidellyt revolveria vaarallisessa tilassa. Mutta — silloin oli kuin olisin saanut salamaniskun. Suuri Jumala, sehän on kuollut mies! Ja sitten minä katsoin häneen.

— Ja sitten te huusitte?

— Silloin minä huusin, ja sitten kaaduin kumoon. Minusta tuntui, kuin kuollut olisi tullut minua vastaan ja minä tunsin kylmän ilmanhenkäyksen käyvän toiselta puolelta. Se oli kauheata.

— Ettekö nyt tahdo mennä takaisin huoneeseenne? kysyi Rosenkrantz.

— Pian, vastasi hän, mutta minä tunnen itseni vielä hieman heikoksi.

Krag kysyi hymyillen:

— Ja edelleen on mahdoton tietää, mikä oli neidin vaelluksen tarkoitus.

— Selittäkää te minulle pikemmin, miten tämän kummituksen laita on.

— Siinä on paljon selittämistä, vastasi Krag.

— Todellakin?

Rosenkrantz katsoi häneen hämmästyneenä.

— Se ei näet ole ollutkaan mikään kummitus.

Louise neiti kohotti silmäripsiään.

— Ah, te tarkoitatte vanhaa lorua harhanäyistä. Minä en ole hermostunut. Minulla ei ollut mitään harhanäkyjä.

— Sitä minäkään en tarkoita, vastasi Krag, se ei ole ollut kummitus.

— Mutta mikä se on ollut?

— Se on ollut oikea ihminen, vastasi salapoliisi. — Seuratkaa minua, niin näytän teille hänen jälkensä.

Hän veti molemmat toiset taulujen luokse ja osoitti lattiaa.

— Luuletteko, että kummitus vetää mukanaan lunta pihalta? kysyi hän hymyillen. — Eiköhän aave kulje sentään kevyemmin. Ja katsokaa tässä, lumiläikkiä on oven edessä; ne näyttävät juuri sen tien, jota Louise neiti kertoi aaveen tulleen. Aave on tullut ovesta. Aave ei koskaan kulje ovesta.

Louise neiti oli nyt täydellisesti toipunut ja ahmi mielenkiinnolla salapoliisin selitystä.

— Herra kandidaatti, sanoi hän, teistä olisi pitänyt tulla poliisi. Te olette todella oikeassa.

— Kun ei ole taikauskoinen, vastasi Krag, vaihtaen samalla katseita Rosenkrantzin kanssa, — kun ei ole taikauskoinen, saattaa salaperäisimpiäkin asioita helposti selittää.

— Mutta se on ainoastaan puolinainen selitys, sanoi Louise neiti. — Teidän täytyy myöskin osata kertoa minulle kuka kummitus oli.

— Joskin olettaisitte, että minä voisin sen kertoa teille, vastasi Asbjörn Krag, niin ei kaikki kuitenkaan olisi siinä.

— Mitä muuta siinä olisi?

— Silloin minun myöskin pitäisi selvittää teille, miksi kummitus täällä kiertelee. Syy, neiti, se on tärkein.

— Ja arveletteko voivanne kertoa minulle kaiken tämän?

— Ajan pitkään, vastasi Krag, mutta en tänä yönä, neiti, sillä nyt kello on jo puoli neljä ja aika on mennä levolle, etenkin teidän, jolla on ollut näin järkyttäviä kokemuksia.

— Voin teille vakuuttaa, ettei minua enää vaivaa mikään. Mutta minä menen joka tapauksessa levolle.

— Olette siis luopunut tästä öisestä kävelyretkestä?

Louise neiti pysähtyi hämmästyneenä.

— Kävelyretkestä? kysyi hän. — Mitä sillä tarkoitatte?

Mutta sitten hänelle heti selvisi mitä toinen tarkoitti ja hän jatkoi hymyillen:

— Niin, tosiaankin. Kävelyretkestä. Siitä minä olen luopunut. Sehän johtui unettomuudesta. Ja sitäpaitsi minä olen jo hieman nukkunut.

Hän käänsi ylös takinkauluksen, niin että hänen pienet kasvonsa melkein katosivat.

— Hyvää yötä, sanoi hän. — Teidän ei tarvitse minua seurata, rakas Rosenkrantz. Koska kandidaatti on ottanut päiviltä kummituksen, en minä enää ollenkaan pelkää.

Ja näin hän läksi.

Molemmat herrat katsoivat toisiinsa.

— Uljas pieni olento, mutisi Rosenkrantz, mutta hänen retkissään on jotakin salaperäistä.

Krag nyökäytti päätänsä.

— Eikä se kuitenkaan ole niin salaperäistä kuin minä ensin luulin. Hän se ei saata olla.

Rosenkrantz säpsähti.

— Siinä taas ollaan, sanoi hän. — Mitä kauheaa epäluuloa te olette kantanut?

— Olen kantanut on oikea sana, sillä nyt minä en sitä enää kanna, ja silloin kai minun ei tarvitse siitä puhua teille.

Herrat kulkivat portaita kuiskaillen. Rosenkrantz oli hyvin väsynyt ja tahtoi heti mennä levolle.

— Entä te? kysyi hän.

— Minä menen myöskin nukkumaan, vastasi Krag. — Meidän tuskin tarvitsee odottaa, että meitä tänä yönä enää häiritään. Jääkää hyvästi, Rosenkrantz, nukkukaa hyvin.

Herrat erkanivat toisistaan eteisessä ja menivät kumpikin omille tahoilleen.

Mutta kun Krag tuli huoneeseensa, ei kuitenkaan näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut väsyksissä. Sensijaan että olisi ruvennut nukkumaan, hän jatkoi keskeytynyttä vakoilija-tointaan. Hän lykkäsi tuolin ikkunan ääreen ja istuutui mukavasti siihen.

Salalyhty oli lattialla ja levitti siihen valoaan.

Hän oli istunut noin tunnin ajan, kello oli viiden paikkeilla, kun hänen tarkkaavaisuutensa äkkiä heräsi.

Hän nousi ja katsoi ikkunasta yli vainioiden. Tiellä kulki musta olento varovasti eteenpäin.

Asbjörn Kragille tuli heti hirveä kiire.

XXVIII LUKU.

Saappaat.

Noustessaan Asbjörn Krag katsoi kelloaan. Kello oli nyt viiden tienoissa aamulla; alkoi jo olla ihmisten liikkumisaika. Kosken varrella oleva tehdas pantiin käyntiin kello puoli seitsemän, mutta jo kuuden ajoissa täytyi ensimäisten lämmittäjien olla höyrypannuja hoitamassa.

Krag pani ripeästi päällystakkinsa ylleen. Hän ei tavannut ketään eteisessä, ja vaikka oli pilkkopimeä, kulki hän kuitenkin hapuilematta. Hän oli tapansa mukaan edeltäkäsin laskenut askelet ja tiesi, miten pitkä matka oli hänen oveltaan portaille. Hän tavoitti kädellään kaidepuuta ja löysi sen heti. Portaat narisivat hänen astuessaan. Hän huomasi oven olevan lukossa, mutta hän otti avainkimpun taskustaan, ja vaikka siinä oli paljon avaimia — liian paljon tavalliselle matkustajalle — löysi hän pian sopivan. Hän lukitsi oven jälkeensä.

Tuskin oli kulunut kahta minuuttia siitä, kun hän näki olennon ikkunastaan, kun hän jo itse seisoi pihamaalla. Valepukuinen olento ei siis saattanut olla kaukana. Krag hiipi puistokäytävään, jossa ensimäiset puut loivat hangelle syviä mustia varjoja. Siellä hän seisoi hetkisen kuunnellen. Ja kun hän kuuli puistosta lumen narisevan askeleista, hiipi hän niitä kohti. Kun nyt heikko itätuuli oli alkanut puhaltaa ja sai jäätyneet lehdet heikosti suhisemaan, ei hänen tarvinnut pelätä, että omat varovaiset askeleensa kuuluisivat. Hän kulki varmuuden vuoksi pehmeässä lumessa ojaa pitkin. Mies, jota hän seurasi, sensijaan riensi suurine saappaineen keskellä kovaksipoljettua maantietä.

Kun olento muutamien minuuttien kuluttua tuli puistokäytävästä, oli Asbjörn Krag aivan hänen kintereillään.

Täällä mies kulki kuutamon valaistuksessa, ja Asbjörn Krag tunsi hänet. Se oli agronomi Gabriel Bringe. Hän kulki tehdasta kohti.

* * * * *

— Te haluatte puhella kanssani, sanoi luutnantti Rosenkrantz aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä — he istuivat yhdessä luutnantin salongissa. — Oletteko kokenut mitään uutta?

— Miten olette nukkunut? kysyi Krag, sytytti sikarin ja asettui mukavasti istumaan.

Luutnantti katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.

— Sen varmaankin itse tiedätte, vastasi hän. — Kaiken sen jälkeen, mitä yhdessä saimme kokea neljään asti, en voinut odottaa saavani mitään unta. Minä nukuin vasta kuuden aikaan, mutta levottomasti ja näin vain ilkeitä unia.

— Vai niin, mutta ettekö kuullut mitään?

— En, en niin mitään; mutta te, mitenkäs te olette nukkunut?

— En ole tähän saakka silmiäni ummistanut, vastasi Krag.

— Siinä määrin nämä tapahtumat siis ovat teihin vaikuttaneet?

— Ei, eivät ne tapahtumat, joita te tarkoitatte, vaan uudet.

— Uudet? On siis tapahtunut jotain muutakin?

— On, sen jälkeen kuin te menitte nukkumaan, on tapahtunut muutakin.

— Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.

— Rakas Rosenkrantz, vastasi Krag, koska te kerran olette kutsunut minut tänne, olen tavallani velvollinen tekemään teille selkoa retkestäni. Tänään on marraskuun 29 päivä, ja minä luulen, että me tänä päivänä olemme lähellä kaikkien arvoitusten ratkaisua. Mutta vielä ei ole tapahtunut kaikki, mitä on tapahtuva.

— Kun muistelen, vastasi luutnantti, että viimeöinen kummitus oli vähällä ottaa Louise neidin hengiltä, niin tulen vastoin tahtoani levottomaksi ajatellessani sitä uutta, mikä on tapahtuva.

— Tällä kertaa se koski Louise neitiä, sanoi salapoliisi miettiväisesti. — Toivokaamme, että se ensi kerralla koskee jotakin toista ja voimakkaampaa.

— Mitä te sitten olette kokenut? kysyi luutnantti. — Minä olen ylen utelias, olen suuressa jännityksessä saadakseni sen tietää.

— Minulla on, kuten kaiketikin olette huomannut, vastasi Krag, parina viime yönä ollut erikoinen halu istua ylhäällä.

— Niin, lisäksi ikkunan ääressä ja salalyhty lattialla. Pidättekö kuutamosta?

— Minä olen ollut tähystelemässä, vastasi Krag. — Kun harkitsette, niin huomaatte, että tämän kartanon salaperäiset tapahtumat ovat aina alkaneet pimeän tullessa. Pimeys on otettu avuksi, arvelin minä, ja silloin täytyy pitää vaaria, niin kauan kuin on pimeä.

— Sitenhän te ette koskaan saa nukkua, huomautti luutnantti, jollette tahdo herättää perheessä kiusallista huomiota lepäämällä vuoteessa päivisin.

— Kun minä tutkin jotakin, joka herättää harrastustani, vastasi Asbjörn Krag, niin en tarvitse paljoakaan unta; pieni lepo silloin tällöin riittää. Ja minusta tuntuu pikku levolta, kun saa, kuten nyt, istua tarinoiden valoisan ja kauniin aamupäivän. Rakas ystävä, kello viiteen asti yöllä olin sangen epätietoinen siitä, mitä kaikki nämä salaperäiset tapahtumat oikeastaan merkitsevät. Kaikesta en ole vieläkään selvillä; mutta niin paljon olen kuitenkin nähnyt, että olen saanut yleiskäsityksen asiain tilasta.

Kiinnittäkää huomionne seuraavaan, jatkoi Krag. — Lokakuun 7 p:nä vanha Hans Kristian saa tiedon, että kenraalia odotetaan kotiin kolmivuotisen poissaolon jälkeen. Tämän hän kertoo kaikille ihmisille, koko paikkakunta sen tietää, sehän on suuri tapahtuma. Tässä vanhassa, hauskassa kartanossa on näinä vuosina ollut täysin tyyntä ja rauhallista, ei ole tapahtunut mitään, joka ketään peloittaisi; mutta 12 päivänä alkavat sitten nuo salaperäiset tapahtumat, Hans Kristian kuulee askelia ja ihmeellisiä ääniä autioista huoneista, myöhään lokakuun 24 päivän iltana hän kääntyy perheen vanhan ystävän pastori Wingen puoleen. Pastori ja Hans Kristian kuulevat sitten ensi kerran naurun. Seuraavana päivänä tulette kenraali, hänen sisarentyttärensä ja te, luutnantti Rosenkrantz, ja sitten alkaa kummittelu täydellä todella. Tässä tahdon kiinnittää huomionne siihen ensimäiseen merkilliseen asianhaaraan, että tämän kartanon niin sanottu kummittelu — nimittäkäämme sitä mukavuuden vuoksi tällä sanalla — epäilemättä on kenraalin tulon yhteydessä. Kun minulla ensi kerran oli aihetta todeta tämä asia, ajattelin, että kartanoon oli kenties nyt tullut joku vihollinen ja että tämä salaperäinen neljäs on tullut muutamia päiviä ennen teitä.

Luutnantti Rosenkrantz huomautti:

— Se on todellakin ihmeellinen ajatus. Eihän tämä neljäs mies ole voinut olla kukaan muu kuin kuollut veli, joka ampui itsensä muutamia vuosia sitten.

— Minä myönnän, vastasi salapoliisi, ottaneeni lukuun tämän mahdollisuuden. Tunnen tapauksia, jolloin joku aivan tahallaan on julistanut itsensä kuolleeksi. Tarkoitus on saattanut olla erilainen; kerran eräs henkilö tahtoi, että hänen perheensä saisi käyttää hyväkseen hänen henkivakuutussummansa, toisessa tapauksessa oli kysymyksessä jonkin rikoksen salaaminen. Kun minä pian sain selville, ettei tässä saattanut olla tällaista eikä mitään muutakaan selitettävissä olevaa syytä seikkailuyrityksille, aloin etsiä jotakin toista ratkaisua.

— Löysittekö sitten tuon toisen ratkaisun?

— Löysin, vastasi Krag, minä löysin sen hyvin pian. — Mutta Louise neiti auttoi minua.

— Louise neiti! huudahti luutnantti kummastuneena.

— Juuri hän, vastasi Krag, juuri Louise neiti. Ja nyt me olemme tulleet siihen kohtaan, joka koskettelee Louise neitiä ja saappaita.

XXIX LUKU.

Vainaja.

— Rakas luutnantti Rosenkrantz, minulle selvisi hyvin pian, että Louise neidillä oli jotakin salaperäistä osaa näihin asioihin. Jos ajattelette yöllisiä tapahtumia, niin kyllä huomaatte, että minä voin olla oikeassa. Tähän asti te olette asettunut täysin epäävälle kannalle tässä asiassa.

— Mutta nyt olen tullut hieman epävarmaksi, vastasi luutnantti, ja siihen ovat syynä menneen yön tapahtumat.

Krag nauroi ja katseli toista härnäävästi.

— Ja minä voin teille vakuuttaa, sanoi hän, että yöllinen tapahtuma on saanut minut varmaksi siitä, että hänellä ei ole näiden tapahtumain kanssa tekemistä enemmän kuin minulla ja teilläkään.

— Sillä tavallako te lepäätte, kysyi Rosenkrantz, että teette minusta pilaa?

Asbjörn Krag rauhoitti häntä kädenliikkeellä, mutta luutnantti jatkoi:

— Miksi hän teki tämän yöllisen vaelluksen? Ja niin merkillisessä puvussa?

— Hän oli valinnut ihmeellisen pukunsa päähineineen, pölyviitta talvipuvun päällä, sentähden, että hän tahtoi olla tuntematon, vastasi Krag. — Mutta nythän te olette hyökkääjänä, rakas luutnantti Rosenkrantz, ja minun täytyy puolustaa häntä sillä tiedonannolla, että hänen salaperäisellä vaelluksellaan tänä yönä oli sama tarkoitus kuin viimekin yönä.

— Kiitos, mutta minä en siitä paljon viisastunut.

Krag sytytti uuden sikarin, kulki pari askelta edestakaisin permannolla, ikäänkuin epäröisi mitkä sanat valitsisi. Sitten hän sanoi:

— Nyt minä olen oikeassa kohdassa, rakas Rosenkrantz. — Minun täytyy varmaankin kertoa teille, että minussa on herännyt vahva epäluulo.

— Ja ketä tämä epäluulo koskee?

— Se koskee teitä. Ja minä epäilen, kestääkö oleskelunne täällä niin kauan kuin arvelette. Tapahtuu jotakin, josta johtuu, että te pian palaatte takaisin Pariisiin.

— Nii-iinkö; minä arvelin olla täällä ainakin jouluun asti. Mutta minua ilahduttaisi, jos saisin tietää, mikä saattaa minut matkustamaan.

— Te odotatte saavanne viettää täällä kihlajaisianne, eikö totta? Mutta kun te nyt saatte tietää, että Louise neiti rakastaa toista?

Luutnantti säpsähti. Hän astui Kragin eteen, katsoi häntä tiukasti silmiin ja kysyi:

— Sekö on se tapahtuma?

Salapoliisi nyökäytti päätään.

— Selittäkää tarkemmin, pyysi Rosenkrantz, minä en kernaasti suvaitse pilaa sellaisessa asiassa.

— Minun tarkoitukseni ei olekaan tehdä pilaa, vastasi Asbjörn Krag. — Minä päinvastoin en ole koskaan ollut vakavampi kuin nyt. Mutta pyydän teitä yhdistämään muutamia asianhaaroja. Muistatteko kertomanne ensimäisen kohtauksen insinööri Stenerin kanssa, — miten ihastunut ja innostunut nuori tyttö oli, muistatteko keskustelua päivällispöydässä, jolloin hän niin lämpimästi puolusti insinööriä setää vastaan, muistatteko vielä hänen yöllistä vaellustaan, tiedätte kai kenen luota hän silloin tuli?

— Uskallatteko väittää?

— Hänellä oli sovittu kohtaus insinöörin kanssa. — Rakas ystävä, ottakaa asia levolliselta kannalta, kiiruhti Krag lisäämään nähdessään toisen otsasuonten paisuvan vihasta. — Tehän olette itse sanonut, ettette itkisi verta, vaikkei asiasta mitään tulisikaan. Minä olen varma siitä, että molemmat nuoret, insinööri ja Louise, todella rakastavat toisiaan. Mikäli ymmärrän, lienevät he tavanneet toisensa vuosi sitten ulkomailla. Louise neiti tiesi, että kenraali ei koskaan kärsisi Steneriä talossaan, ja siksi hän oli kyllin ymmärtäväinen pitääkseen liittonsa kenraalilta salassa. Mutta kun kaksi nuorta sydäntä rakastaa toisiaan, on niissä vastustamaton veto toisiinsa, sen te kai tiedätte. Ei ole mitään sanomista siitä, että rakastavaiset ovat tahtoneet tavata toisiaan. Ensimäisenä iltana insinööri tuli tänne kartanolle, mutta kun hänellä oli huono onni, arvelivat he, että oli liian vaarallista tavata toisiaan täällä, ja sitten he sopivat toisesta, turvallisemmasta yhtymäpaikasta.

— Mikä huono onni insinöörillä oli? kysyi luutnantti.

Asbjörn Krag katseli häntä hämmästyneenä.

— Ettekö muista? vastasi hän. — Mies, joka koputti kenraalin ikkunaan, oli juuri insinööri Stener.

— Sitä minä en sano huonoksi onneksi; se oli röyhkeyttä eikä mitään muuta.

— Ja kuitenkin se oli huono onni, lisäksi vielä onnettomuus, jolla oli hieman koomillinen vivahdus. Luonnollisesti hän ei tahtonut ollenkaan kenraalin luokse, vaan veljentyttären, mutta hän erehtyi kylkirakennuksesta. Te muistatte, että kenraali, juuri ennen kuin häntä häirittiin, asetti varjostimen tulen eteen. Sen tuo ulkopuolella oleva mies käsitti merkinannoksi, jonka jälkeen hän juoksi ikkunan alle ja naputti. Kuultuaan sisältä kenraalin äänen hän luonnollisesti hämmästyi suuresti.

— Entä koirat? kysyi luutnantti Rosenkrantz. — Missä koirat olivat sillä aikaa, kenties voin saada selvityksen siihenkin?

— Se on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Asbjörn Krag. — Louise neiti, joka odotti insinöörin vierailua, oli teljennyt koirat huoneeseensa. Saatan nyt ilmoittaa, jatkoi Krag, että minä heti kuultuani näistä salaperäisistä tapahtumista, joista kartanon väki kertoi, arvelin niiden osittain johtuvan Louise neidin tahi insinööri Stenerin salaperäisistä vaelluksista kohtaamispaikoilleen. Uskoani vahvisti etenkin se seikka, että Louise neiti koetti koko ajan selittää näitä juttuja pelkiksi kyökkiloruiksi. Siksi päätin vakoilla häntä. Ensi kerralla olitte tekin, rakas Rosenkrantz, mukana; sinä yönä hän palasi kohtauspaikaltaan, toisella kertaa hän oli menossa sinne. Siitä selviää, että me tapasimme hänet isossa salissa; hän aikoi käyttää hyväkseen länteen päin olevaa pikku ovea.

Rosenkrantz oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut Kragin esityksen loppuosaa. Hänen kiihtynyt ja puoleksi loukkaantunut kasvojenilmeensä oli kadonnut ja jättänyt sijan tavalliselle herpaantuneelle levollisuudelle. Hänestä oli jälleen tullut maailmanmies, jonka tasapainoa ei mikään taivaan ja maan välillä saattanut järkyttää.

— Entä sitten vainaja? kysyi hän. — Minä olen nähnyt hänet omin silmin.

— Niinpä niin, sanoi Krag, nyt olemme siinä kohdassa. Nyt on kysymys saappaista.

XXX LUKU.

Verinen taivas.

Luutnantti Rosenkrantz oli yhä kasvavalla mielenkiinnolla kuunnellut ystävänsä kertomusta. Mutta kun Krag sanoi, että juuri Louise neidin kauhistus kamalan näyn häntä kohdatessa oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, ettei kenraalin veljentytär ollut kietoutunut tapahtumiin, pudisti toinen hämmästyneenä päätänsä.

— Sehän ei sovellu mihinkään muuhun asianhaaraan, sanoi hän. — Teidän selityksenne kuuluu hyvin todenmukaiselta, rakas Krag, ja jotta en saattaisi teitä levottomaksi, tahdon toistaa, ettei insinööri Steneriä koskeva huomionne ole tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Louise neiti menetelköön aivan niin kuin itse haluaa, ja minä tahdon käyttää ensimäistä suotuisaa tilaisuutta sanoakseni hänelle, ettei hänen tule vähimmässäkään määrässä ottaa minua lukuun, kun on kysymys hänen omasta onnestaan. Voimme senvuoksi lähteä siitä olettamuksesta, että useimmat näistä ilmiöistä suoraan johtuvat molempien rakastavaisten salaisista kohtauksista. Ne johtuvat kenties enemmän huonosta onnesta kuin laskelmista. Olettakaamme myöskin, että insinööri Stener koettaa kaikin voimin saada kenraalia kyllästymään taloon panemalla toimeen näitä yöllisiä ja kamalia näytelmiä. Mutta luuletteko te, että hän on kertonut puuhistaan Louise neidille?

— Se hänen on täytynyt tehdä.

— Oikein. Ja sen voi päättää myöskin siitä, että Louise neiti on koko ajan koettanut selittää tapahtumia paljaiksi loruiksi. Sitten hän itse näkee aaveen yöllä, sanokaamme sitä aaveeksi, Krag, ja kaatuu maahan pyörtyneenä. Mutta se taas pirstaa koko teidän järjestelmänne. Asian täytyy siis olla sittenkin niin, että Louise neiti on kaiken ulkopuolella.

— Ei, vastasi Krag. — Louise neiti tietää tästä enemmän kuin tahtoo tunnustaa. Mutta yhtäkaikki oli haamun ilmestyminen hänelle yllätys.

— Se saattaa siis ainoastaan merkitä…? kysyi luutnantti.

— Se saattaa siis ainoastaan merkitä, että meidän täytyy ottaa laskelmiimme toinen suuruus.

— Toinen suuruus, rakas ystävä, mitä te tarkoitatte?

— Tähän asti, vastasi Krag, olen laskenut pelissä olevan ainoastaan kaksi henkilöä, Louise neiti ja insinööri Stener. Nyt on meidän otettava lukuun kolmaskin.

— Vai niin, kenties kenraali.

Luutnantti rupesi nauramaan.

— Ei kenraalia, vastasi Krag.

— Kenties sitten vanha kunnon Hans Kristian. Niinhän aina tapahtuu romaaneissa. Se jota vähimmin epäillään, on osoittautunut rikoksentekijäksi.

— Ei Hans Kristiankaan, vastasi salapoliisi.

Luutnantti löi äkkiä kätensä yhteen ja tuijotti Asbjörn Kragia kasvoihin.

— Siunaa ja varjele, miten te olette vakava, huudahti hän, mutta nyt minä arvaan teidän ajatuksenne, rakas Krag. — Koska ette tarkoita Hans Kristiania ettekä kenraalia, niin varmaan tarkoitatte saapasjalkamiestä.

Krag katsahti ylös.

— Olette oikeassa, sanoi hän, juuri saapasjalkamiestä.

Luutnantti hymyili jälleen.

— Tämä saapasjuttu kuuluu ylen mieltäkiinnittävältä. Uskallanko kysyä, tunnenko miehen?

— Olette nähnyt hänet, tuskin häntä persoonallisesti tunnette. Minä luulen, että hänen nimensä on Bringe.

Luutnantti säpsähti.

— Agronomi? kysyi hän.

— Niin, juuri hän, joka asuu väenrakennuksessa. Minä en tiedä, onko hän pehtori vai metsänhoitaja. Hän on joka tapauksessa kiero mies.

— Mutta juuri hänhän tuli yöllä saapuville, kun Louise neiti huusi.

— Niin, hän se oli.

— Te lausutte sen niin ihmeellisesti.

— Teidän pitäisi kiinnittää hieman enemmän huomiotanne pieniin yksityiskohtiin, vastasi Krag. — Muistatteko mitä mies sanoi?

— Niin, hän sanoi, että huuto oli hänet herättänyt.

— Oikein, ja sitten hän oli tullut juoksujalkaa katsomaan mitä oli tekeillä. Mutta, rakas ystävä, mies, joka herää yöllä ja kuulee ilmeisesti hengenvaarassa olevan ihmisen kauhean huudon, sellainen mies ei jouda ensiksi panemaan jalkaansa pitkiä varsisaappaita ja huolellisesti pistämään housunlahkeita saappaan varsiin ja niitä kiinnisitomaan.

Luutnantti kohotti katseensa hämmästyneenä.

— Ei, siinä olette oikeassa, sanoi hän, miehen on täytynyt olla valveilla.

— Mitä nyt aiotte tehdä? kysyi luutnantti.

Krag katsoi kelloaan.

— Nyt minä menen makuulle, vastasi hän, nukun kolme tuntia ja nousen uuden päivän työhön.

Hän viittasi ikkunaan.

— Näettekö taivaanrannalla tuon punaisen ruosteenvärin, joka sekaantuu kuutamonhohtoon?

— Näen.

— Se on päivän ensimäinen sarastus.

— Se on kamala väri, mutisi luutnantti.

— Se muistuttaa verta, sanoi Krag miettiväisenä. — Tunnin kuluttua koko taivas on veripunainen.

— Te puhutte kovin vakavasti, Krag, se kuulostaa enteeltä.

Asbjörn Krag katsoi lakkaamatta taivaalle.

— Kukaan ei näe tulevaisuutta, vastasi hän. — Mutta niin paljon minä voin teille sanoa, luutnantti Rosenkrantz, että kun päivän sarastus vuorokauden kuluttua värjää tämän vanhan rakennuksen ikkunat veripunaisiksi, on jotakin tapahtunut.

— Te teette minut levottomaksi, rakas ystävä.

Krag laski ystävällisesti kätensä hänen hartioilleen.

— Älkää pelätkö, vastasi hän, tämä yö on loppunut.

* * * * *

Luutnantti Rosenkrantz ei nähnyt Kragia ennenkuin seuraavana aamupäivänä kello kaksitoista. Silloin hän tuli sisälle punaposkisena ja tyytyväisenä karistellen lunta päältään.

Louise neiti otti hänet vastaan eteisessä juosten innokkaana häntä kohti.

— Ymmärrätte kai, pyysi hän, ettei sedän pidä saada tietää mitään?

— Mistä? kysyi Krag häneltä hymyillen.

— Viime yön epämiellyttävästä tapahtumasta.

— Sen minä kyllä ymmärrän, rakas neiti. — Mitäpä syytä olisi tehdä vanha mies suotta levottomaksi.

— Kiitos.

— Miten itse voitte, Louise neiti?

— Erinomaisesti.

Krag katsoi hänen valvomisesta väsyneitä silmiään ja pudisti totisena päätään.

— Tiedättekö miksi? kysyi hän. — Miksi te nyt voitte niin erinomaisesti?

Louise neiti tuijotti kysyväisenä häneen.

— Siksi että nyt on selvä päivä. Varokaa öitä, neiti.

Samassa luutnantti Rosenkrantz tuli saapuville. Hän kysyi, missä Krag oli ollut koko aamupäivän.

— Kello kahdeksasta kymmeneen olen katsellut kartanoa, vastasi Krag. — Minua on huvittanut tämän vanhan herrastilan tarkasteleminen. Kello kymmenestä kahteentoista olen ollut sähkölennätinasemalla.

— Sepä pitkä sähkösanoma.

— Ei mikään sähkösanoma lainkaan, vastasi Krag.

XXXI LUKU.

Mies aitauksen ääressä.

— Te käytätte aikanne hyvin, sanoi luutnantti Rosenkrantz Kragille, — istutte kaksi tuntia sähkölennätinasemalla ettekä sähkötä sanaakaan. Sallikaa minun tehdä tämä leikillinen kysymys: Mitä sitten olette tehnyt?

— Sallikaa minun antaa leikillinen vastaus, sanoi Krag. — Sähkölennätinasemalla saattaa myöskin istua odottamassa sähkösanomaa.

— Te siis odotatte sähkösanomaa?

— Odotan.

— Onko se ehkä jo tullut?

— On, se on tullut, mutta ei minulle.

Luutnantti Rosenkrantz katsoi hymyillen ystäväänsä. Mutta Krag ainoastaan pudisti hieman päätään, ikäänkuin kaikki olisi ollut paljasta leikkiä.

— Minä menen sedän luokse, sanoi Louise neiti, hän ei voi oikein hyvin tänään.

— Mikä häntä vaivaa, neiti?

— Ei mikään erityisesti, luullakseni. Joskus hän tulee hieman pahoinvoivaksi, niin että hänen täytyy levätä vuoteella. Se kestää suunnilleen päivän. Ja silloin tuo vanha ruudinhaistaja on kauhealla tuulella. Hänen täytyy lakkaamatta nähdä ihmisiä ympärillään.

— Sitten teidän myöskin täytyy häntä lohduttaa, rakas neiti. Älkää lähtekö hänen luotaan.

Louise oli jo ovella, mutta Kragin lausuessa viimeisiä sanojaan hän äkkiä pysähtyi.

— Älkää lähtekö hänen luotaan, mitä se merkitsee?

— Se ei merkitse mitään muuta, rakas neiti, kuin että vanhaa miestä on aina huolellisesti hoidettava, milloin hän tulee sairaaksi. Etenkin pimeänä, kylmänä talvena.

Louise neiti säpsähti hieman, seisoi hetkisen hiljaa, mutta läksi sitten äkkiä heidän luotaan.

Asbjörn Krag tarttui ystävänsä käsivarteen, meni hänen kanssansa erääseen huoneeseen ikkunan luo ja viittasi ulos.

— Katsokaapa pientä sähkölennätinasemaa tuolla kaukana, luutnantti Rosenkrantz. Siinä pikku rakennuksessa minä vihdoinkin olen saanut arvoitukseeni ratkaisun.

— Niinpä kenties kerrotte minulle kuka täällä öisin kummittelee?

— En vielä. Hedelmä ei ole vielä kypsä.

— Mutta jos se on saapasjalkamies, Krag, mitä sitten?

Krag hymyili ihmeellistä hymyä.

— Niin, sitten, vastasi hän, sittenhän minun on myöskin kerrottava syy hänen esiintymiseensä, eikä minulla vielä ole mitään todistusta siihen, että ajatukseni siitä on oikea.

— Te etsitte niinmuodoin todistusta?

— Etsin.

— Milloin odotatte saavanne sellaisen?

— Sellaista tarvitsee harvoin kauan odottaa. Sanokaamme vuorokauden kuluessa.

Krag aikoi lähteä, mutta luutnantti Rosenkrantz tarttui hänen käsivarteensa.

— Entä Louise neiti? kysyi hän hieman levottomalla äänellä.

— Mitä siihen tulee, vastasi Krag, niin luulen, että voitte valmistautua lähtemään. Arveletteko edelleen matkustavanne kevyin sydämin?

— Kevyin, hieman alakuloisin sydämin.

— Hyvä, sitten ei ole mitään vaaraa. Voittehan lohduttautua Maximissa.

Krag meni huoneeseensa, jossa kirjoitteli kirjeitä monta tuntia.

Kenraali jäi vuoteeseen koko päiväksi. Luutnantti Rosenkrantz ja Asbjörn Krag saivat syödä päivällisen Louise neidin seurassa. Nuori tyttö osoitti ihmeellistä mielenmalttia. Ainoallakaan kasvojen ilmeellä hän ei osoittanut, että yölliset tapahtumat olisivat tehneet häneen vaikutusta. Kumpikaan herroista ei myöskään maininnut siitä mitään. He puhelivat kaikenlaisista muista asioista. Louise neiti kertoi kenraalin olevan kauhean huonolla tuulella sen vuoksi, että hänen täytyi olla vuoteessa.

Alkoi hämärtää varhain, ja se merkitsi levotonta yötä. Jo neljän aikana ajelehtivat tummat pilvet taivaalla, ja aurinko katosi. Koko maisema peittyi harmaaseen, villaiseen hämärään, joka tekee pohjolan talvi-illat niin lohduttomiksi. Viiden aikana sytytettiin tehtaan tulet, kerrottiin, että sillä oli suuria tilauksia, jonka vuoksi työmiesten täytyi tehdä ylityötä.

Kun Louise neiti jäi istumaan setänsä vuoteen ääreen ja Asbjörn Krag oli työnsä kimpussa, kuljeksi Rosenkrantz sinne tänne eikä tiennyt miten kuluttaisi aikaansa. Hän päätti kirjoittaa muutamia kirjeitä, mutta pian hän heitti pois kynän. Hän ei saattanut olla ajattelematta mitä oli tapahtunut ja mitä mahdollisesti tapahtuu — hänestä tuntui, kuin ilmassa olisi jotakin uhkaavaa. Hän antoi sytyttää kaikki lamput, niin että oli kuin Jernegaardissa juhlittaisiin. Ulkona tuuli ajeli pilviä yli lakeuksien ja ravisteli rakennuksen leveitä päätyjä.

Vihdoin hän otti turkin yllensä ja läksi kävelemään hieman ennen illallista. Kulkiessaan pihan poikki hän huomasi tulen palavan Asbjörn Kragin huoneessa. Hän jäi hetkiseksi seisomaan ja näki miten varjo liukui nopeasti ikkunan ohi; sitten kaikki oli jälleen hiljaista.

Luutnantti kulki läpi puistokäytävän, tuli siitä maantielle ja rupesi aivan sattumalta kävelemään pappilaan vievää tietä. Kun hän näki tulen ystävällisesti tuikkivan pappilan ikkunoista, heräsi hänessä äkkiä halu käväistä papin luona. Taloa ympäröi lankkuaitaus; se oli puutarhan sisällä, hieman tien syrjässä.

Luutnantti Rosenkrantz aikoi juuri avata portin, mutta silloin hänestä näytti, kuin jokin varjo olisi liikkunut puutarhan toisella puolella ohi papin huoneen valaistujen ikkunoiden. Hän seurasi varjon suuntaa, se liukui valkoista hankea myöten tummien puiden alle. Luutnantti Rosenkrantz oli näkevinään miehen, keski-ikäisen miehen, joka kulki etukumarassa, varmaankin siksi, ettei tahtonut koskettamalla jäisiä oksia synnyttää mitään ritinää. Tässä hiipivässä käynnissä puitten alla oli jotakin niin silmäänpistävän epäilyttävää, että Rosenkrantz tunsi sydämensä tykyttävän ja ajatteli itsekseen: Tapahtuukohan tässä rauhallisessa pappilassakin salaperäisiä asioita.

Hän vetäytyi hieman taaksepäin ja kumartui aitausta vasten, jotta häntä ei näkyisi. Raoista hän saattoi nähdä olennon liikkeet. Mies kulki hyvin varovasti. Hän pysähtyi monta kertaa, ikäänkuin olisi katsellut taaksensa, ja hyppäsi vihdoin nopeasti ja taitavasti aitauksen yli.

XXXII LUKU.

Jääkylmä metsä.

Nähdessään olennon katoavan aitauksen taa Rosenkrantz ajatteli tuokion, että se mahdollisesti saattoi olla varas. Hän aikoi juuri ruveta hälyyttämään, mutta hillitsi itsensä. Ellei se ollut varas ja jos miehen kummallisella esiintymisellä ja Jernegaardin salaperäisillä tapahtumilla oli jotakin yhteyttä, niin ei olisi järkevää huutaa väkeä liikkeelle. Hän hiipi senvuoksi pitkin aitausta tullakseen puutarhan loppukohtaan, jossa odotti näkevänsä miehen, koska ympärillä oli ainoastaan aukeita vainioita. Hetkisen kuluttua hän olikin siinä kohdassa, missä aitaus loppui. Hän kumartui eteenpäin. Ensi silmänräpäyksessä hän ei nähnyt mitään. Lumenpeittämät vainiot levisivät valkoisina ja hiljaisina niin pitkälle kuin silmä kantoi. Ja hän aikoi juuri lähteä eteenpäin, mutta huomasi jälleen liikettä. Aitauksen varjossa hän näki jotakin liikkuvan, ja vähän ajan kuluttua tumma olento hiipi eteenpäin. Se oli sama mies, joka oli hypännyt aitauksen yli, hän tunsi sen heti liikkeistä.

Ja nyt hän varmistui siitä, että tässä täytyi olla jotakin erikoista tekeillä, sillä salaperäinen yökulkija esiintyi varovaisesti ja ovelasti kuin sotaretkellä oleva intiaani. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kyyryssä ja ikäänkuin vaanien, hiipi pitkin aitausta ojaan, joka vei pappilan puutarhasta suoraan avoimen kentän poikki lähimpään metsänreunaan. Hän läksi kulkemaan sitä pitkin, ja kun hän liikkui kumarassa, oli häntä vaikea nähdä. Mitä oli Rosenkrantzin nyt tekeminen?

Luutnantti ymmärsi, että miestä olisi hyvin vaikea seurata, jos hän pääsisi metsään asti, sillä tie, joka tässä kiemurteli korkeiden kuusenoksien välitse, oli hyvin pimeä. Rosenkrantz ei harkinnut pitkää aikaa. Hän oikaisi itsensä ja kulki tietä, ikäänkuin ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään. Hän tiesi joka tapauksessa tulevansa vierasta vastaan, sillä metsän läpi oli tällä kelillä mahdoton kulkea. Vieraan täytyi tulla tielle. Luutnantti antoi sikarin hehkua osoittaakseen olevansa tavallisella kävelyretkellä ja näyttääkseen vieraalle kasvonsa. Pelkäsipä salaperäinen mies mitä vainoojaa tahansa, niin hän ei ainakaan saattanut pelätä häntä, luutnantti Rosenkrantzia.

Ehdittyään puunrunkojen suojaan ja tietäessään olevansa kokonaan pimeän peitossa Rosenkrantz säikähti hieman, sillä hän oli kuulevinaan aivan läheltään pari varovaista narisevaa askelta lumessa. Hän pysähtyi ehdottomasti, kuunteli ja katseli ympärilleen, mutta kun ei kuullut mitään, kulki hän reippaasti eteenpäin ajatellen, että kenties joku oksa katkesi pakkasessa. Sillä pakkanen oli todellakin tänä yönä ankara, ja purevana puhalsi tuuli hänen kasvoihinsa. Mutta tuskin hän oli kulkenut eteenpäin pariakymmentä askelta, ennenkuin hän jälleen kuuli saman äänen. Ja nyt oli aivan varmaa, että se syntyi todellisista askelista, jotka etenivät hänen edetessään ja pysähtyivät hänen pysähtyessään. Eivätkä ne millään muotoa saattaneet olla ojassa kulkevan miehen askeleita, sillä oli mahdotonta, että hän olisi jo ehtinyt tielle.

Nyt luutnantti Rosenkrantzin rohkeus rupesi hieman lannistumaan. Hän oli hyvin peloton mies, mutta viimeisten päivien tapahtumat olivat siitä huolimatta vaikuttaneet hänen hermoihinsa. Siksipä hän tahtoi päästä metsästä niin pian kuin mahdollista. Hän pisti kädet taskuunsa, puhalteli sauhuja sikaristaan ja kulki edelleen. Mutta jälleen hän kuuli askelia, ja tällä kertaa hänestä tuntui, kuin ne olisivat olleet aivan hänen selkänsä takana. Hän aikoi juuri kääntyä ympäri, mutta silloin hän kuuli äänen kuiskaavan pimeästä:

— Käykää eteenpäin!

Hän viivytteli.

— Käykää eteenpäin, käykää eteenpäin, hitto vieköön! kuiskasi ääni jälleen, ja tällä kertaa se kuului paljon kiivaampana.

Luutnantti Rosenkrantz joutui jonkun verran hämmennyksiin; hän oli tuntevinaan äänen, mutta ei siinä silmänräpäyksessä tiennyt, missä oli sen kuullut. Mutta huolimatta siitä, että se oli kuiskaava, oli sillä kuitenkin niin käskevä sävy, että Rosenkrantz ehdottomasti totteli. Hän kulki edelleen. Ja nyt hän kuuli askelet aivan selvästi takaansa.

Vain kerran hän pysähtyi.

Mutta silloin kiivas kuiskaus kuului jälleen:

— Eteenpäin!

Hän katsoi taakseen ja huomasi varjon, joka näytti hänestä haavemaisen korkealta ja leveältä, oli kuin jättiläisolento olisi seisonut hänen takanaan, ja hän kiiruhti tahdottomasti askeleitaan.

Ja vihdoin hänen edessään oli valoisampaa, hän oli jälleen lähellä aukeita vainioita. Mutta päästyään noin puolensadan askelen päähän valkoisesta lakeudesta kuuli hän saman kuiskaavan äänen käskevän:

— Pysähtykää!

Hän pysähtyi.

— Menkää metsään! kuiskasi ääni.

Luutnantti viivytteli.

— Kiiruhtakaa, metsään!

Tällä kertaa ääni kuului niin käskevältä, että Rosenkrantz ei saattanut olla vetäytymättä korkean puunrungon taakse. Mutta sitten häntä alkoi suututtaa, että hän antoi tuntemattoman käskeä itseään, ja hän kysyi senvuoksi nopeasti:

— Kuka te sitten olette?

Heti paikalla hän sai vastauksen:

— Ei sanaakaan! Seisokaa aivan hiljaa.

Rosenkrantz ymmärsi, että tosi oli kysymyksessä. Nyt hän myöskin kuuli taempaa tieltä askeleita, varovaisia askeleita.

— Se on pappilan puutarhasta tuleva mies, ajatteli hän.

XXXIII LUKU.

Vaanijat.

Luutnantti Rosenkrantz tunsi olevansa omituisen kauhun kietomana; se puhalsi häntä vastaan metsästä, se seisoi kylmänä ja pimeänä joka puolella, yksinpä pimeyden kuiluun katsova tiekin teki häneen kummallisen vaikutuksen. Vieras olento oli hänen läheisyydessään, tuskin parin askeleen päässä, ja hän luuli silloin tällöin kuulevansa hänen hengityksensä. Kymmenen kertaa ennemmin hän olisi seisonut pistoolinsuun edessä kuin keskellä tätä maailmaa, joka oli täynnä salaperäisiä askeleita, kuiskauksia ja ääniä.

Äkkiä hän tunsi, että joku tarttui voimakkaasti hänen vasempaan käsivarteensa. Ote oli luja, melkein raudankova; voimakas ihminen piti hänestä kiinni.

Luutnantti hapuili toisella kädellä revolveriaan. Hän ei tahtonut enää olla aseeton tätä salaperäistä ihmistä vastaan. Mutta oli kuin hänen vierellään oleva mies olisi arvannut hänen ajatuksensa; hän painoi suunsa aivan hänen korvansa viereen ja sanoi:

— Olkaa hiljaa, hitto vieköön! Ei ole mitään vaaraa.

— Kuka te olette? kysyi luutnantti kuiskaten. (Toinen vieras henkilö oli vielä jonkun matkan päässä heistä ja kulki hitaasti tietä eteenpäin.)

— Ystävä, vastasi ääni.

— Tunnenko teidät?

— Tunnette, te tunnette minut. Mutta nyt ei enää sanaakaan. Menköön mies ensin ohi.

Ja nyt tulija oli aivan lähellä. Tyytyväisenä luutnantti Rosenkrantz pani merkille, että mies kulki samalla puolen tietä, missä hän itse seisoi kappaleen matkan päässä kuusenrunkojen kätkössä. Kulkijan mennessä ohi saattoi luutnantti erinomaisesti nähdä hänen lunta vasten kuvastuvan hahmonsa. Hän huomasi heti miehen samaksi, joka oli kiivennyt pappilan aitauksen yli ja kulkenut ojaa myöten. Molemmat miehet seisoivat hiiskahtamatta. Muutamien sekuntien kuluttua vieras oli kulkenut heidän ohitsensa, mutta juuri kun hän oli häviämässä yön pimeyteen, päästi luutnantin kättä pitävä mies otteensa ja sanoi:

— Meidän täytyy seurata häntä, mutta menkää varovasti ojaan.

Tällä kertaa mies puhui puoliääneen, ja luutnantin sydän oli melkein jähmettyä hämmästyksestä, sillä nyt hän tunsi äänen.

— Suuri Jumala, kuiskasi hän, tekö se olette, Asbjörn Krag? Mutta miten se saattaa olla mahdollista?

Molemmat miehet läksivät kulkemaan pitkin ojaa ja niin nopeasti, että saattoivat seurata edelläkulkijaa. Silloin heidän välillään sukeusi seuraava keskustelu:

— Minusta ette ollut erittäin teräväaistinen, luutnantti Rosenkrantz, kun ette tuntenut minua.

— Rakas Krag, minä olin kyllä tuntevinani äänen, mutta minusta tuntui mahdottomalta, että te olisitte ollut siinä.

— Miksi niin? Kenties olette ollut liiaksi kiihdyksissä tästä merkillisestä vaelluksesta?

— Minä en vielä tiedä voinko sitä uskoa. Se ei sovellu yhteen, Krag, se ei sovellu yhteen.

— Miksi ei?

— Koska minä näin teidät ikkunassa.

— Ikkunassa, mitä te puhutte?

— Ulos mennessäni. Teidän ikkunassanne oli tuli.

— Oikein. Minä jätin tulen palamaan lähtiessäni.

— Mutta minä näin varjon liikkuvan ikkunaverhojen takana. Joku oli teidän luonanne, Krag.

— Minä läksin huoneestani tunti sitten, vastasi salapoliisi synkästi, niin etten ole voinut siellä olla. Oliko se miehen vai naisen varjo?

— Sitä en voi päättää. Miehen luullakseni.

— Hyvä, älkäämme enää sitä ajatelko. Meillä on muita asioita.

Asbjörn Krag ojensi kätensä miestä kohti, jota he seurasivat. Hän oli vihdoinkin tullut metsästä ja seisoi keskellä valaistusta. Hän katseli taakseen ikäänkuin peläten jonkun häntä seuraavan. Tässä silmänräpäyksessä Krag ja luutnantti seisoivat hiljaa. Mies alkoi jälleen kävellä, ja ystävykset kulkivat hänen perässään.

Vaanijain täytyi, jotta heitä ei huomattaisi, hiipiä nyt pitkin metsänreunaa kohti aitaa, joka kulki lähimmän pellon poikki. He kiipesivät aidan yli ja hiipivät eteenpäin, sen vieritse. Koko ajan he saattoivat pitää silmällä miestä, joka nyt nähtävästi kaikessa rauhassa kulki suorana maantiellä.

— Minne hän menee? kysyi luutnantti.

— Sitä en tiedä.

— Mistä hän tulee?

— Hän tulee Jernegaardista.

— Mutta minä näin hänen vähän aikaa sitten tulevan pappilasta.

— Niin, hän hyppäsi aidan yli. Sen minäkin näin.

— Mitä hän teki papin luona?

— Sitä en tiedä. En vielä. Ahaa, tuota tietä.

Mies, jota vaanittiin, oli kääntynyt oikealle ja kulki nyt pitkin matalaa harjannetta, jossa alastomat puut seisoivat ojentaen mustia oksiaan taivasta kohti.

— Hän kulkee joelle päin, sanoi Rosenkrantz.

— Seisokaa hetkinen hiljaa, niin saamme nähdä.

Mies kääntyi jälleen.

— Aivan oikein, mutisi luutnantti, joelle päin. Kenties hän aikoo toiselle puolelle eikä uskalla mennä yli sillan. Tähän aikaan kulkee paljon ihmisiä sillalla.

Krag pudisti päätänsä.

— Hän menee tehtaalle, sanoi hän.

— Insinööri Stenerin tehtaalle, sepä ihmeellistä. Tähän aikaan hän tuskin tapaa siellä ketään.

Krag ei vastannut. Hän kulki nopeasti eteenpäin pitkin aitausta, ja luutnantti seurasi häntä. Vihdoin he pysähtyivät niin lähelle tehdasta, että saattoivat nähdä kaiken, mitä sen lähistössä tapahtui.

Tehtaan ikkunat olivat pimeät. Ainoastaan siellä täällä näkyi valon pilkahduksia, jotka osoittivat, että vartijat tekivät kiertoretkiään. Heikko surina kuului nukkuvan jättiläisen sisustasta, moottorit olivat työssä.

Krag katsoi kelloaan.

— Vasta kolmen tunnin kuluttua työmiehet tulevat, sanoi hän. — Hänellä on aikaa.

Mies, jota vaanittiin, jäi hetkeksi seisomaan hiljaa aitauksen eteen. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin; hän seisoi tuijottaen lakkaamatta lähimpiin ikkunoihin.

— Sangen ihmeellistä, mutisi Krag. — Nyt hän seisoo tehtaan konttorin edustalla. Näyttää kuin hän odottaisi merkinantoa.

Äkkiä pilkahti valo. Krag näpähytti sormiaan.

— Insinööri Stenerin ikkunassa on tuli, sanoi hän. — Se oli varmaan merkinanto.

— Mutta kuka tuo mies on? kysyi luutnantti Rosenkrantz, viitaten mustaan olentoon, jota he innokkaasti olivat seuranneet.

— Se on kameleontti, vastasi Krag.

XXXIV LUKU.

Aitauksen yli.

— Kameleontti? kysyi luutnantti Rosenkrantz säpsähtäen. — Sepä on ihmeellinen, monimuotoinen olento, ja täälläkin hän näkyy liikkuvan.

— Se kuuluu nimeen, vastasi Krag. — Hän muuttaa muotoaan yhtä usein kuin vaihtaa toiminta-alaansa. Saammepa nyt nähdä mitä hän täällä aikoo tehdä. Minä olin olettanut hänen menevän toisaalle.

— Mihin?

Krag kohautti olkapäitään.

— No esimerkiksi sähkölennätinasemalle.

— Onko se kenties saapasjalkamies? kysyi Rosenkrantz mielenkiinnolla.

— Kameleontti on hänkin, vastasi Krag.

— Entä pappilassa? kysyi Rosenkrantz edelleen. — Olitteko odottanut hänen käyvän sielläkin?

— En, en ollenkaan.

— Siis uusia arvoituksia on syntynyt.

— Eipä juuri, vastasi Krag, ei ainakaan vielä.

Hän katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla suljetusta ikkunasta tulevaa valoa.

Se näkyi rakennuksen toisesta kerroksesta. Se kulki edestakaisin omituisen säännöllisesti.

— Nyt minä tiedän varmasti, sanoi Krag päättäväisesti, se on merkinanto.

— Ja merkki annetaan konttorista.

— Insinööri Stenerin yksityiskonttorista, oikaisi Krag. — Minä tunnen rakennuksen hyvin, olen käyttänyt ajan tarkoin viimeisinä kahtenakymmenenäneljänä tuntina.

— Mutta silloinhan merkinantajan täytyy olla insinööri Stener itse. — Kukaan muu ei missään tapauksessa voi päästä hänen konttoriinsa.

Krag pudisti monta kertaa miettiväisesti päätänsä, ja luutnantti Rosenkrantz kuuli hänen mutisevan:

— Ihmeellistä, peräti ihmeellistä.

Musta olento aitauksen ääressä seisoi pitkän aikaa aivan liikkumatta ja tuijotti ikkunaan. Hän odotti jotakin. Vihdoinkin molemmat vaanijat kuulivat hänen antavan merkin, terävän ja kimakan vihellyksen. Heti tulet sammuivat ylhäällä, ja sitten koko suuressa tehdasrakennuksessa vallitsi pimeys.

— Hyvä on, kuiskasi Krag, että olemme seisoneet aivan hiljaa. Tuo mies on näet viisaampi kuin olin ajatellutkaan. Hän on koko ajan seisonut ja kuunnellut, onko ketään vaanijaa lähistössä. Nyt hän vihdoinkin on vastannut merkinantoon.

Kun ystävykset olivat päässeet uhkaavan tehtaan mustassa varjossa aivan sen lähelle, pysähtyi Krag äkkiä. Hän oli nähnyt jotakin.

Hän oli nähnyt, että jokin esine heitettiin aidan yli ja että kameleontti meni aitauksen luokse ja tarttui siihen.

— Mikä se lienee? kysyi Rosenkrantz.

— Köysiportaat, vastasi Asbjörn Krag hetkisen mietittyään.

— Silloin kameleontti aikoo aitauksen yli.

— Nähtävästi.

— Mutta silloinhan sisäpuolella-olija ei mitenkään saata olla insinööri Stener.

— Kuinka niin?

— Hänhän olisi voinut avata portit.

— Miten olettekaan lapsellinen, vastasi Krag. — Portista ja ohi vahtikoirien, sitäkö tarkoitatte?

— Luuletteko että insinööri Stenerin tarvitsee esiintyä niin salaperäisenä omalla tehtaallaan.

— Saattaa olla tapauksia, jotka tekevät sen tarpeelliseksi, vastasi Krag. — Kas, nyt mies kapuaa köysiportaita, hän hiipii hiljaa, näppärästi kuin kissa. Kun hän ei vain vetäisi niitä aitauksen yli.

He odottivat pari minuuttia, mutta köysiportaat jäivät riippumaan.

Krag nykäisi niitä, ensin varovasti, sitten kovemmin, — ne olivat kiinnitetyt aitauksen toiselle puolelle.

— Nyt saamme olla levolliset, sanoi Krag tyytyväisenä, hän aikoo palata samaa tietä.

— Jäänkö minä tänne, kysyi luutnantti, vai tulenko mukaan?

— Voitte tulla mukaan, sanoi Asbjörn Krag. — On parempi, että meitä on kaksi tällaisessa asemassa. Sisäpuolella on vähintään kaksi, eikä ainakaan toisen kanssa ole leikkimistä.

Ikäänkuin tehtaassa käyminen öisin olisi kaikkein tavallisin asia, kapusi Krag köysiportaita ylös. Mutta mitä korkeammalle hän tuli, sitä alemmaksi hän painoi päänsä. Tultuaan aivan ylös hän kohotti äkkiä päänsä ja yläruumiinsa aitauksen reunan yli ja vetäytyi nopeasti takaisin. Tämä oli viisas varokeino. Yleensä Krag oli hyvin varovainen, silloinkin kun se ei ollut tarpeen. Ja tällä kertaa se näytti aivan tarpeettomalta, sillä mitään ei ollut huomattavissa.

Sekä aitauksen yli kiivennyt että hänen sisäpuolella oleva toverinsa olivat jo kadonneet ja luultavasti kaukana. Kun myöskin luutnantti Rosenkrantz oli tullut onnellisesti ja vahtien huomiota herättämättä toiselle puolelle — vartijain levollinen puhelu ja hitaitten askelten ääni kuului lähistöltä — veti Krag aivan levollisena alas köysiportaat.

— Vangittuna, mutisi hän, vangittuna kuin hiiri loukkuun.

Hän kietoi köysiportaat kääröksi ja heitti ne erääseen nurkkaan tehdasrakennuksen viereen. Sitten hän seisoi hetkisen ja odotti tuijottaen ikkunoihin. Pian lepattava tuli näkyi jälleen insinööri Stenerin yksityiskonttorin ikkunassa. Krag nyökäytti päätään tyytyväisenä.

Hän viittasi siihen suuntaan, mistä vahtien äänet kuuluivat.

— Jos menemme sinne, sanoi hän, niin pääsemme konttoriin pääovesta.

— Mutta jos se on lukossa, Krag?

— Tietysti se on lukossa.

— Mutta silloinhan emme pääse sitä tietä.

Krag ei vastannut. Hän vain helisti merkitsevästi avaimia, jotka olivat hänen taskussaan.

— Toisin on vahtien laita, mutisi hän. — Jos olisin ollut yksin, olisin liukunut heidän ohitsensa ääneti ja hiljaa kuin käärme. Mutta meitä on kaksi, minä en uskalla yrittää. Meidän täytyy mennä takaportaita, vaikka se on vaikeampaa.

— Mutta minähän voisin jäädä tänne.

— Pelkäättekö, Rosenkrantz?

— En vähintäkään. Minä teen ainoastaan mitä te haluatte ja pidätte paraana.

— Onko teillä revolveri?

— On, kuiskasi luutnantti pistäen kätensä taskuunsa. — Tarvitsemmeko sitä?

— Mahdollisesti, vastasi Krag, mahdollisesti olemme nyt siinä asian kohdassa, missä tarvitsemme tätä pikku kapinetta.

XXXV LUKU.

Konttorissa.

— Jääkää tähän, pyysi Krag, ja seisokaa aivan hiljaa, niin minä käyn sillä aikaa tarkastamassa, miten pitkälle yökulkijat ovat päässeet.

Luutnantti Rosenkrantz jäi seisomaan muurin viereen syvään pimeään, niin että häntä ei voinut nähdä. Asbjörn Krag hiipi eteenpäin. Luutnantin täytyi mielessään ihailla sitä ketteryyttä, millä hän liikkui. Hänen askeleensa eivät ollenkaan kuuluneet jäätyneessä maassa, ja hän hiipi ohitse kuin varjo. Vihdoin hän katosi pimeään. Rosenkrantz odotti jännittyneesti hänen palaamistaan. Hän ei pelännyt, että toverinsa keksittäisiin, siksi hyvin hän tunsi hänen varovaisuutensa, ja sitäpaitsi hän kuuli lakkaamatta pimeästä vahtien mutisevan keskustelun. Monta pitkää minuuttia kului, mutta vihdoinkin Rosenkrantz huomasi ystävänsä äkkiä vieressään. Salapoliisi oli liukunut takaisin yhtä äänettömästi kuin oli mennytkin.

— Näittekö mitään? kysyi Rosenkrantz.

— Kaikki on hiljaa, vastasi Krag, mutta porraskäytävän ovi on auki.

— Kävittekö sisällä?

— Kävin.

— Ohi vahtien?

— Niin. Eivätkä he huomanneet mitään. Siksi innokkaasti he pohtivat tehtaan tulevaisuutta. On ihmeellistä, miten tehtaan tulevaisuus täällä kiinnittää sekä suurten että pienten mieliä.

— Mutta mitä kameleontista on tullut?

— Hän on jo ehtinyt portaille. Meidän täytyy kiiruhtaa, jos mieli päästä ajoissa perille.

— Ajoissa, Krag, mitä te sillä tarkoitatte?

Krag tarttui hänen käsivarteensa ja ohjasi hänet vastakkaista tietä, mitä itse oli tullut.

— Tiedättekös, kuiskasi hän, minussa on syntynyt omituinen epäilys. Arvelen, että insinöörillä kenties ei olekaan mitään osaa näissä yöretkeilyissä. Ja siinä tapauksessa meidän on kiiruhdettava.

Rosenkrantz ymmärsi hänet ja vaikeni. Kun he olivat tulleet ovelle, joka vei rakennuksen toisesta päästä konttorihuoneeseen, kysyi hän:

— Onko vakavia asioita tekeillä?

— Niin vakavia kuin saattaa olla, vastasi Krag.

Ovi oli lukossa.

Krag murisi suuttuneena, että tämä oli ikävä viivytys.

Hän helähdytti jälleen avaimiaan, mutta kun hänellä ei ollut salalyhtyään mukanaan, meni aikaa ennenkuin hän löysi oikean avaimen. Pari minuuttia kului. Vihdoin lukko aukesi hieman naksahtaen, ja molemmat miehet olivat pian ahtaassa huoneessa. Heitä vastaan lehahtava kylmä ilma ilmaisi, että he olivat korkean ja kapean porraskäytävän pohjalla.

Krag alkoi heti nousta ylöspäin, mutta kun portaat kaikesta varovaisuudesta huolimatta narisivat kenkien alla, istuutui hän ja veti muitta mutkitta kengät jalastaan.

— Se on kylmää huvia, mutisi Rosenkrantz, mutta minä en välitä, minä seuraan teidän esimerkkiänne.

Hänkin veti kengät jaloistaan. Hetkisen kuluttua hän kysyi kummastuneena:

— Hyvä Krag, otatteko sukatkin pois?

— Ja vedän kengät jälleen jalkaani, vastasi salapoliisi ja veti sukat päällepäin. — On tarpeetonta saattaa itseään keuhkokuumeen vaaraan, ja sitäpaitsi ei ole varma, että palaamme tätä tietä.

Luutnantti Rosenkrantz seurasi viivyttelemättä Asbjörn Kragin esimerkkiä. Näin he saattoivat pehmeissä töppösissä nousta ripeästi portaita synnyttämättä minkäänlaista melua.

Suuri tehtaan konttori oli kolmannessa kerroksessa. Krag oli ollut siellä ennen, ja kun hänellä oli hyvä paikka-aisti, saattoi hän päästä perille pimeässäkin. Noustuaan portaita he pysähtyivät ja kuuntelivat hetkisen. Aluksi he eivät kuulleet mitään muuta kuin heikon surinan tehtaasta, se kuului kuin höyrykoneen sylkytys laivankannella. Ja Krag oli juuri menemässä eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän tarttui ystävänsä olkapäähän. He kuulivat katkonaisia kuiskauksia.

Krag kuunteli hetkisen ja hiipi sitten sille paikalle, missä eteinen teki mutkan ja vei ohi konttorinovien. Tähän molemmat miehet pysähtyivät. Krag kumartui voidakseen mahdollisesti keksiä jotakin, mutta hän ei huomannut mitään muuta kuin pimeän. Hän kuiskasi Rosenkrantzin korvaan:

— He ovat pääoven lukon kimpussa. Minäpä olin siis joka tapauksessa oikeassa.

— Murtovarkaita? kysyi Rosenkrantz.

— Ei, vastasi Krag.

Vähän ajan kuluttua he kuulivat metallin kalahduksen ja äänen ovesta, joka varovaisesti avattiin.

Rosenkrantz oli odottanut, että nyt olisi aika käydä molempien salaperäisten yökulkijain kimppuun, mutta näytti siltä, kuin salapoliisilla olisi ollut toiset tuumat. Hän lähestyi jälleen pienten portaiden suuta, mutta pitkin eteisen toisenpuolista seinää. Hän hapuili siinä olevalle ovelle, joka vei päällikön huoneen takana olevaan siipirakennuksen perimpään konttoriin. Rosenkrantz seurasi häntä. Tämän konttorin ovessa oli tavallinen lukko, ja Krag näytti sen tuntevan, sillä hän avasi sen heti avaimella, joka hänellä oli taskussa irrallaan.

Molemmat miehet tulivat sysimustasta käytävästä konttoriin, jossa he hyvin selviytyivät, koska sen suurista ikkunoista jo näkyi sarastavan aamun ensimäinen hohde. Seinävierillä oli päällekkäin joukko kääröjä; oli kuin he olisivat tulleet jonkinlaiseen arkistoon. Oikealla puolella oli lasiruutuinen ovi, joka vei päällikön konttoriin. Sisällä häämöitti hämärässä raskaita huonekaluja, puhelin ja muutamia seinällä riippuvia karttoja. He saattoivat myöskin katsoa suoraan toisiin huoneisiin, koska ovet olivat selkoselällään. Kaukaa äärimäisestä konttorihuoneesta häämöitti valkoinen tuli, joka silloin tällöin liikkui.

— Se on salalyhty, sanoi Krag.

Mutta äkkiä valo sammui, ja samalla he kuulivat eteisestä jonkin uuden, omituisen äänen. Se oli kuin raskaiden ketjujen kumea kalina.

— Työ varmaankin alkaa tehtaassa, kuiskasi Rosenkrantz. — Koneet pannaan käyntiin.

— Ei, vastasi Krag, hissi nousee ylös. Tänne tulee uusia ihmisiä.

XXXVI LUKU.

Agronomi.

Hissin synnyttämä melu vahveni. Krag seisoi jännittyneenä ja tarkasteli koko ajan mitä ulkokonttorissa tapahtui. Jokin ovi suljettiin siellä nopeasti, valo lepatteli viimeisen kerran, ja senjälkeen kaikki oli hiljaista ja pimeää.

— He pelkäävät tulijoita, kuiskasi hän. — Nyt he kätkeytyvät nurkkahuoneeseen.

Vähän ajan kuluttua hissi pysähtyi, ja he kuulivat jonkun tulevan käytävään. Kuului ääniäkin.

— Ja nämä jotka tulevat, jatkoi Krag kuiskaten, eivät pelkää mitään. Todennäköisesti siellä on insinööri. Hissinovi suljettiin, ja pian hissi ratisi jälleen alas.

Tulijat menivät konttorinovesta, joka oli aivan hissin vieressä, ja äänet kuuluivat selvemmin. Toinen oli matala, toinen korkeampi.

Krag käytti hyväkseen tilaisuutta ja painoi lasiovea nähdäkseen oliko se lukossa. Ovi oli lukossa. Salapoliisi nyökäytti päätänsä tyytyväisenä.

— Silloin me ehdimme joka tapauksessa päästä pois, sanoi hän, sillä käytävän ovi on auki.

Samassa sähkötuli syttyi sisällä. Krag ja Rosenkrantz väistyivät nopeasti lasioven edestä, jotta heidän kasvojansa ei näkyisi. Jokin olento ilmestyi konttorin ja etuhuoneen välille.

Mutta toinen olento näkyi hänen takanaan.

Luutnantti Rosenkrantz oli melkein ilmaista itsensä, niin suuresti hän hämmästyi nähdessään kuka se oli. Se oli Louise neiti harmaassa turkkiviitassaan; taaja musta harso peitti hatun ja pään yläosan.

Ulkona etuhuoneessa liikkui vielä joku olento, ja insinööri kuului huutavan:

— Voit jäädä sinne, Hans Kristian. Minun täytyy mahdollisesti lähettää hakemaan joku insinööri, silloin sinäkin olet kiltti ja lähdet.

Krag ei voinut päättää, kumpi Kristian se oli, vanhako vai nuori. Mutta se oli joka tapauksessa Jernegaardin miehiä. Varmaankin Louise neiti oli tullut hevosella.

Näytti siltä, kuin näillä molemmilla, insinööri Stenerillä ja Louise neidillä, olisi ollut tärkeitä asioita päätettävänä. He puhuivat hiljaisella äänellä, luultavasti siksi, että Hans Kristian ei kuulisi heidän keskustelujaan. Senvuoksi Krag ei myöskään voinut kuulla mitä he puhelivat, huolimatta siitä, että seisoi lähellä lasiovea. Luutnantti Rosenkrantz oli vetäytynyt hieman taaksepäin. Hän seisoi sanatonna ja katseli nuorta naista, joka istui hieman kalpeana ja nähtävästi hyvin väsyneenä.

Sitten kului aikaa puoli tuntia tai vähän enemmän, ja sillaikaa tapahtui seuraavaa: Insinööri Stener avasi erään seinävierellä seisovan kaapin oven, otti sieltä kirjan, kimpun arkkitehdinpiirustuksia ja muutamia muita papereja. Nämä hän levitti pöydälle Louise neidin eteen ja koetti hänelle selittää jotakin. Jonkun kerran Louise neiti katsoi häneen, ja hänen katseessaan oli silloin lämmin ilme, jota ei voinut väärinkäsittää.

Eräs seikka ilahdutti Kragia tämän tapahtuman aikana, nimittäin se, että uloimmassa huoneessa kuuntelijat eivät saattaneet nähdä eivätkä kuulla mitään koko asiasta. Mutta muutoin hän ei saattanut olla tuntematta aseman kiusallisuutta: tuossa istui kaksi ihmistä aavistamatta, että heitä urkittiin kahdelta taholta.

Vihdoin keskustelut näyttivät loppuneen, ja insinööri ja Louise antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisivat tulleet yksimielisiksi. Insinööri lukitsi senjälkeen paperit kaappiin ja pisti avaimet taskuunsa. Sitten Krag kuuli hänen huutavan viereiseen huoneeseen:

— Niin, kiitos, Hans Kristian, nyt me olemme valmiit. Minä en tarvinnut ketään insinööriä. Kaikki on selvitetty. Eikö totta, Louise, sinähän ymmärrät kaikki. Louise neiti nyökäytti päätään ja hymyili. Nämä sanat Krag ja luutnantti Rosenkrantz kuulivat aivan selvästi. Rosenkrantz tunsi pienen piston, mutta pysyi levollisena.

Sitten insinööri sammutti valon ja läksi konttorista. Hänen äänensä kuului käytävästä, kun hän seisoi odottaen hissiä. Sitten hissi ratisi jälleen alas, ja suureen rakennukseen tuli taas täysi hiljaisuus.

— Menemmekö? kysyi Rosenkrantz. Hänen äänessään oli jotakin ihmeellistä.

— Emme, vastasi Krag, nyt varmaankin tapahtuu se, mitä varten olemme tänne tulleet.

Hetkisen kuluttua valo jälleen alkoi tanssia edestakaisin ulompana, salalyhdyn lepattava valo. Valo tuli lähemmäksi, mutta se liukui pitkin lattiaa, jotta ei kuvastuisi ikkunoihin. Ihmisiä ei ollut kahta, vaan ainoastaan yksi, mies — ja kun hän tuli konttoriin, saattoi Asbjörn Krag nähdä kuka se oli. Krag tiesi edeltäkäsin kuka hänen edessään oli, Rosenkrantz ei sitä tiennyt. Mutta nyt hänkin sai samalla kertaa tietää kuka kameleontti oli.

— Agronomi, kuiskasi hän, agronomi, tuo kelpo mies, Bringe, — kuka olisi sellaista luullut?

Asbjörn Krag tarttui hänen käsivarteensa varoittaakseen häntä olemaan hiljempaa.

Mutta luutnantti Rosenkrantzin oli vaikea hillitä itseään.

— Nyt sen näette, minä olin oikeassa, hän on tavallinen murtovaras.

— Niin, mutta te ette näe mitä hän tahtoo varastaa, vastasi Krag, hän menee ohi rautakaapin, jossa varmaan on tuhansia. Ja hän menee suoraan mahonkikaapille, jossa on ainoastaan karttoja ja papereja.

— Hän tahtoo varastaa Louise neidin paperit.

— Niin tahi insinööri Stenerin.

— Mutta sehän meidän on estettävä. Kas, nyt hän murtaa oven, tuo heittiö.

— Annetaan hänen vain tehdä mitä hän tahtoo, vastasi Krag, hän ei voi missään tapauksessa päästä meitä pakoon. Ensiksikään hän ei tiedä, että kukaan on häntä vaanimassa, toiseksi hän unohtaa köysiportaat.

— Köysiportaat?

— Joita ei enää ole olemassa. Ilman niitä hän ei pääse muurin yli.

— Mutta apuri.

— Ennenkuin apuri ehtii, olemme saaneet hänet käsiimme. Ja toisekseen, minäkin tahdon nähdä paperit.

— Te.

— Niin, luonnollisesti. Ja minä en tahdo niitä varastaa.

— Nyt minä ymmärrän. Häneltä voitte aina saada paperit, mutta kaapista saaminen on epävarmempaa.

— Aivan oikein. Kas, nyt hän on saanut ne esille. Ja miten kiihkeästi hän puristaa ne kokoon. Nyt ne ovat hänen taskussaan.

— Kas, nyt hän menee.

— Ei, hän katsoo kelloa. Nyt hän odottaa.

Sisällä oleva mies jäi todellakin seisomaan ja odottamaan. Useita minuutteja kului. Krag mutisi:

— Mitä helkkaria hän nyt odottaa.

Mutta juuri silloin mies läksi liikkeelle. Nyt hänen aikansa näytti tulleen.

Ja samalla Krag sai arvoituksen ratkaisun. Äkillinen kilahtava soitto kuului ulkoa. Tehtaan suuri kello soitti päivän alkua. Krag näpähytti sormiaan.

— Hitto vieköön, sanoi hän, työmiehet tulevat. Hän tahtoo hävitä työmiesparveen. Hän ei tarvitse köysiportaita.

XXXVII LUKU.

Poissa.

Krag ja Rosenkrantz läksivät nopeasti konttorista ja riensivät käytävän läpi eteiseen. He kuulivat pakenijan askelet portaissa; hän kulki hitaasti ja hillitysti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään kiirettä. Ja samalla sekaantui tehtaankoneiden jymyyn ja kellon viimeiseen sammuvaan kaikuun pihamaalta kuuluva askelten töminä, kun kaikki työmiehet kiiruhtivat päivätyöhönsä.

Tällä kertaa ystävyksillä oli hyvä onni. Juuri kun he aikoivat seurata pakenevaa pitkin portaita, tuli hissi ratisten ylös. Eräs konttorihenkilö saapui. Hän tuijotti ällistyneenä molempiin miehiin ja tuntiessaan toisen hän nosti lakkiaan. Mutta Krag ei välittänyt hänestä vähääkään. Hän veti luutnantti Rosenkrantzin mukaansa hissiin ja laskeutui alas hänen kanssaan. Saavuttuaan pihamaalle he näkivät pakenevan miehen levollisena häviävän portista juuri sisälle tulevan työväen joukkoon. Hän kulki edelleen aivan levollisena, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiotansa. Mutta nyt Krag ja Rosenkrantz seurasivat aivan hänen kintereillään — ja heillekin oli nyt eduksi, että he saattoivat kätkeytyä työväen joukkoon, joka kopisevissa kengissään liukui suuren, jyrisevän hirviön holveihin.

Kameleontti kiiruhti kulkuaan — tällä kertaa hän ei ollenkaan hiipinyt vainioiden yli. Krag ja Rosenkrantz seurasivat häntä jonkun matkan päässä ja olivat innokkaasti keskustelevinaan.

— Minä näin hänen kasvonsa tuokion ajan, sanoi Krag. — Hän on naamioinut itsensä. Hänellä on musta piikkiparta ja sitäpaitsi hän on mustannut kulmakarvansa.

— Onko hän sitten todellakin agronomi Bringe?

— Se hän on.

— Minulle pysyy täydellisenä arvoituksena, mitä hyötyä hänelle on tästä ilveilystä.

— Se on hänelle elämänkysymys, vastasi Asbjörn Krag.

— Tavallinen agronomi, ylen kummallista.

— Niin, jospa hän olisi tavallinen agronomi. Mutta hän ei olekaan.

— Kuka hän sitten on?

— Hän on kameleontti, vastasi Krag, siinä kaikki mitä hänestä tällä hetkellä tiedän.

— Ja hänen tähtensä te olette istunut sähkölennätinasemalla monet tunnit?

— Niin, hänen tähtensä. Hän on saanut sähkösanomia.

— Jotka te olette lukenut?

Asbjörn Krag nyökäytti päätänsä.

Kameleontti kääntyi syrjätielle ja suuntasi kulkunsa suoraan Jernegaardia kohti. Tiellä ei nyt ollut ketään ihmisiä, niin että vaanijoiden täytyi olla varovaisia. Mutta kulkija ei katsonut taakseen ainoatakaan kertaa, ja sitäpaitsi Krag oli oikea mestari kulkemaan maantietä ja juttelemaan ikäänkuin olisi aivan sattumalta liikkeellä. Hän pysähtyi silloin tällöin viittaillen yli vainioiden ikäänkuin selittäen luutnantille jotakin syvämietteistä maanviljelystieteellistä kysymystä, ja luutnantti nyökäytti päätään kiitollisena tiedonannoista.

Saavuttuaan metsästä pappilan kohdalle he säpsähtivät aivan vaistomaisesti, sillä kaikissa pappilan ensimäisen kerroksen ikkunoissa oli tuli.

— Kello kuusi aamulla, mutisi Krag. — Jotakin täytyy olla tekeillä. Olipa hyvä, että tulitte mukaan. Nyt meidän täytyy mennä kahtaanne. Minä seuraan kameleonttia. Ja te menette papin luo.

— Mutta millä tekosyyllä?

— Voitte sanoa olleenne aamukävelyllä. Huomasitte pappilan kovin valaistuksi ja arvelitte jotakin olevan tekeillä, jonkun olevan sairaana esimerkiksi. Se kuuluu hyvin luonnolliselta.

Luutnantti Rosenkrantz ei pitänyt tehtävästä, mutta hän tahtoi kernaasti näytellä osansa loppuun, ja pappilan tiellä hän erkani Kragista. Salapoliisi seurasi kameleonttia, joka äkkiä joudutti askeleitaan päästäkseen nopeasti pappilan ohi, ja Rosenkrantz kulki puutarhan läpi valoa kohti.

Lähestyessään taloa Rosenkrantz kuuli sieltä ääniä ja tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että jotakin erinomaista oli tekeillä.

Hän tuli papin työhuoneeseen. Ovi oli auki. Siellä ei ollut ketään, mutta toisen huoneen ovi oli selkoselällään ja hän kuuli sisältä useita kiihtyneitä ääniä. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli.

Hän kuuli papin äänen. Vähän ajan kuluttua kuului insinööri Stenerin ääni. Hän säpsähti, mutta hämmästyi perinpohjin kuullessaan myöskin Louise neidin äänen. Hän aikoi juuri vetäytyä takaisin, mutta samassa insinööri Stener tuli huoneeseen. Hän jäi seisomaan ällistyneenä kynnykselle nähdessään kilpakosijansa, luutnantti Rosenkrantzin.

— Tekö täällä? kysyi hän.

Rosenkrantz kertoi hieman nolona juttunsa aamukävelystä ja sairaus-arvelustaan.

— Ei, rakas ystävä, sanoi pappi ilmeisesti pakoittautuen hymyilemään, — täällä me kaikki olemme terveinä. Mutta jotakin ikävää on tapahtunut.

— Mitä on tapahtunut? kysyi luutnantti.

— Jotakin hyvin ikävää, toisti pastori. Samassa Louise neiti tuli huoneeseen. Hänen silmissään oli omituinen loiste. Hän oli selvästi kiihdyksissä.

— Paroni Rosenkrantz aamukävelyllä, sanoi hän hymyillen, mutta hänen äänessään oli ivaa. — Ensi kerran nyt kuulen puhuttavan sellaisesta — ettehän vain liene iltakävelyllä? Eikös aamulehtiä Pariisin klubissa lueta tähän aikaan.

Rosenkrantz kumarsi.

— Kuten haluatte, neiti, sanoi hän. — Totta on, etten ole ollut vuoteessa.

Pappi katsoi ymmärtämättä toisesta toiseen. Louise neiti osoitti puhelinta ja sanoi kääntyen insinööriin:

— Telefonoikaa, se on varminta.

Insinööri läheni empien konetta.

Louise neiti ymmärsi hänet. Hän nauroi hermostuneesti.

— Oletteko mieletön, insinööri, sanoi hän. — Paroni on meidän perheemme uskollinen ystävä. Saatamme häneen huoleti luottaa. Hän on sitäpaitsi vaitelias, sillä hän on aatelismies.

— Kenties voisin auttaa, mutisi Rosenkrantz.

— Tuskin, vastasi Louise neiti, te ette ymmärrä tästä mitään.

— Mistä minä en ymmärrä?

Louise neiti näytti taistelevan itkua vastaan.

— Niin, kun minä nyt sanon teille, että kaikki on poissa, kaikki, niin ette kuitenkaan ymmärrä, mitä minä tarkoitan.

— Mikä on poissa? kysyi Rosenkrantz.

— Paperit, vastasi Louise neiti, kaikki paperit.

XXXVIII LUKU.

Puhelin.

Luutnantti Rosenkrantz oli todellakin tällä hetkellä pahassa pulassa. Hän ei tiennyt mistä papereista oli kysymys eikä myöskään miten paljon uskaltaisi ilmaista tänä yönä näkemiään.

Louise neiti seisoi pastorin kirjoituspöydän ääressä hypistellen hämillään siinä olevia sanomalehtiä.

— Minä voin ymmärtää, että jotakin ikävää on tapahtunut, ja minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin olla avuksi.

Toiset vaihtoivat katseita. Louise neiti nyökäytti myöntyväisesti päätään, ikäänkuin olisi lukenut pastorin silmistä sanattoman kysymyksen.

Sitten pastori alkoi puhua.

— Niin, rakas luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän, tietysti otamme tarjouksenne ilolla vastaan. Me olemme jo monta päivää epäilleet, että salaperäiset viholliset ovat meitä ympäröineet, ja tällä aamuhetkellä on epäluulosta tullut täysi varmuus. Pappilaan on yöllä tehty murtovarkaus.

— Ja sitten on varastettu joitakin papereita? kysyi Rosenkrantz.

— Niin, tahi paremmin sanoen, erittäin tärkeä asiapaperi, testamentti on varastettu.

— Kenen testamentti?

Pappi aikoi vastata, mutta insinöörin silmäys pidätti hänet. Hän epäröi ja sanoi viivytellen:

— Suokaa anteeksi, jos otan puheeksi toisen asian, ennenkuin jatkamme. Voiko teidän ystäväänne luottaa?

Rosenkrantz säpsähti hämmästyneenä. Hän oli melkein mainitsemaisillaan Asbjörn Kragin nimen, mutta sai itsensä hillityksi.

— Tunnen hänet varsin hyvin, me olemme koulutoverit. Ja jos voitte luottaa minuun, voitte luottaa häneenkin.

Louise neiti katsoi silmänräpäyksen häneen.

— Jatkakaa, pastori Winge, sanoi hän.

— No, hyvä, sanoi pastori, nähtävästi keventynein mielin. — Hävinnyt on, kuten sanoin, testamentti. Sen on nähtävästi varastanut sama vihollinen, joka on täällä hiipinyt viime öinä. Olen nähnyt hänen jälkiään lumessa aamuisin, mutta enhän voinut ajatella sitä mahdollisuutta että tarkoitus oli tämä. Teille tapahtuu luultavasti suuri yllätys, kun kuulette, että tämä testamentti riistää kenraalilta omistusoikeuden Jernegaardiin.

Luutnantti säpsähti.

— Kokonaanko? kysyi hän.

— Kokonaan.

— Mutta silloinhan kenraali ei enää ole rikas mies.

— Mitä siihen tulee, ei hän silti ole puilla paljailla.

Louise neidin silmiin tuli ihmeellinen välke.

— Entä jos hän nyt on tullut aivan köyhäksi? kysyi hän.

Luutnantti kohautti olkapäitään.

— Koska olette alkanut epäillä minua, Louise neiti, sanoi hän, niin en ihmettele, että olette voinut minusta ajatella sellaistakin kuin nyt.

— Mitä tarkoitatte?

Luutnantti Rosenkrantz loi insinööri Steneriin nopean silmäyksen, sitten hän katsoi Louise neitiä syvälle silmiin.

— En mitään, Louise neiti, vastasi hän, minullahan ei ole valitsemisen varaa. Ja te olette varmasti jo valinnut.

Liikutettuna hänen äänensä surumielisestä soinnusta Louise neiti meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.

— Me jäämme aina ystäviksi, sanoi hän. — Mutta emmeköhän kiiruhda hieman, pastori Winge.

— Niin, sanoi pastori ja kääntyen Rosenkrantziin jatkoi selitystänsä:

— Tämä testamentti tosin riistää kenraalilta omistusoikeuden Jemegaardiin, mutta samalla se tekee Louise neidin, joka seisoo tuossa, kartanon perijäksi. Hän tulee täysi-ikäiseksi kuukauden kuluttua, ja samasta hetkestä tila siirtyy hänelle. Minä en tiedä minkä arvoinen se on, mutta sen kai insinööri Stener tietää.

— Puolentoista miljoonan, vastasi insinööri.

Louise neiti nauroi.

— Siitä näette, luutnantti Rosenkrantz, minusta tulee hyvin rikas tyttö.

Luutnantti taivutti päätään, kuten hän aina teki toisen ollessa ivallinen.

— Se on ihmeellinen testamentti, mutisi hän. — Kuka sen on tehnyt?

— Stig Jerne, kenraalin veli.

Entä jos hän ei ollutkaan kuollut! Tämä huima ajatus lensi paronin aivojen läpi.

— Mutta hänhän kuoli kymmenen vuotta sitten.

— Niin, täsmälleen kymmenen vuotta sitten. — Hän jätti jälkeensä suljetun kirjeen, joka oli avattava vasta kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja jonka olemassaolon minä mitä ankarimmin olin velvoitettu pitämään salassa. Kaksi päivää sitten aika meni umpeen, minä avasin kirjeen ja löysin testamentin.

— Ja nyt se on varastettu?

— Niin, nyt se on varastettu.

Pappi viittasi ikkunaan, jonka pielet olivat rikotut.

— Varas on tullut tuosta, sanoi hän.

— Mutta kenelle on saattanut olla hyötyä tämän asiapaperin omistamisesta? kysyi Rosenkrantz kummastuneena.

— Ei kenellekään muulle kuin kenraalille, vastasi pappi, joten siis ymmärrätte, että hänestä ei voi olla puhetta. Louise neitihän on joka tapauksessa hänen ainoa laillinen perillisensä.

— Mutta nyt insinööri Stener väittää, jatkoi pastori, että kuitenkin on ihmisiä, jotka haluavat omistaa tämän testamentin.

— Ei omistaa, oikaisi insinööri nopeasti. — Minä sanoin nimenomaan, että on ihmisiä, joille saattaa olla hyötyä sen tuhoamisesta.

— Siinä tapauksessa, sanoi Rosenkrantz, se varmaankin on jo tapahtunut. Paperin voi helposti tuhota. Mutta minä en voi edelleenkään ymmärtää, että mitään erinomaista vahinkoa olisi tapahtunut. Louise neidillä tuskin on mitään halua ottaa kartanoa kenraalilta.

— Te suvaitsette laskea leikkiä, vastasi insinööri kylmästi. — Luonnollisesti ei voi olla puhetta mistään sellaisesta. Mutta on olemassa toisia asianhaaroja, joita te ette tunne.

— Hyvä. Sitten minä en virka niistä sen enempää. Mutta joka tapauksessa teen kaikkeni varkaan selvillesaamiseksi.

Insinööri tarttui puhelimeen.

— Luulen kuitenkin, että on paras ilmoittaa asia nimismiehelle, sanoi hän. — Sellaisen pitää tapahtua laillisten muotojen mukaan.

— Aivan oikein, vastasi Rosenkrantz, minä olen aina kuullut, että te olette täsmällinen mies.

Mutta juuri kun insinööri aikoi painaa nappulaa, soitettiin hänelle. Puhelin tärisi hänen sormiensa välissä pahaenteisesti suristen.

Hän tarttui torveen.

— Halloo.

Heti sen jälkeen:

— Niin, insinööri Stener.

Heti sen jälkeen:

— Niin, mitä tahdotte?

Puhelimessa kuului äänten heikko suhina.

Ja insinööri sai varmaankin tärkeitä tietoja, sillä hän tuli äkkiä ihmeellisen kalpeaksi.

XXXIX LUKU.

Salkkumies.

Äkkiä insinööri kuului sanovan puhelimeen:

— Kertokaa se uudelleen.

Jälleen kuului heikko surina, ja insinöörin kasvot tulivat vielä vakavammiksi.

Sitten hän lopetti keskustelun sanomalla:

— Sulkekaa portit. Älkää päästäkö ketään tehtaasta. Minä tulen heti.

Hän läksi puhelimen luota suurella kiireellä ja tarttui hattuunsa.

— Mitä on tekeillä? kysyi Louise neiti huolestuneena. — Ei varmaankaan ole tapahtunut mitään kauheata, te tulitte niin kalpeaksi, insinööri Stener.

— Kuka telefonoi? kysyi luutnantti Rosenkrantz. — Soitettiinko tehtaalta?

— Soitettiin.

— Onko varas ollut sielläkin?

Insinööri pysähtyi äkkiä?

— On, sanoi hän. — Miten saatoitte sen tietää?

— Koska tiedän sen, vastasi luutnantti.

Insinööri Stener laski hitaasti hattunsa kirjoituspöydälle. Hän meni Rosenkrantzin luokse ja katsoi häntä silmiin.

— Silloin te tiedätte tästä enemmän kuin minä itse.

— Minä tiedän enemmän kuin te.

Tuli usean sekunnin hiljaisuus. Kaikki olivat ällistyneinä.

— Nyt teidän täytyy selittää asia, luutnantti Rosenkrantz, pyysi Louise neiti.

Kääntyen insinööriin hän kysyi:

— Mitä on varastettu?

— Mahonkikaappiin on murtauduttu, vastasi insinööri. — Paperit ovat poissa.

— Suunnitelmat!

— Niin. Nyt testamentti on poissa ja suunnitelmat ovat poissa. Vihollisemme on tehnyt työnsä perinpohjin. Jospa olisin aavistanut hänen olemassaolonsa.

Insinööri Stener puristi kätensä nyrkkiin uhkaavasti.

— Onko todellakin tärkeää, että nämä paperit saadaan takaisin? kysyi luutnantti.

— Hyvin tärkeää?

Insinööri vei hänet ikkunan luo ja nosti kaihtimet ylös. Kaukaa häämöitti suuri tehdas satoine valaistuine ikkunoineen.

— Näettekö tuota laitosta, sanoi insinööri. — Siinä on nyt työssä kaksisataa ihmistä, mutta sillä on mitä suurimmat tulevaisuudenmahdollisuudet. Jos kaikki käy hyvin, saattaa se kolmen vuoden kuluttua antaa työtä tuhannelle ihmiselle. Se on suuriarvoinen ei ainoastaan tälle paikkakunnalle, vaan myöskin koko maalle. Tähän asti tämä yritys on meille maksanut neljä miljoonaa, me olemme valmiit uhraamaan vielä neljä, ja kun nämä miljoonat ovat lopussa, niin uusia on käytettävinämme.

Insinöörin ääni kohosi, se tuli lämpimäksi ja innostuneeksi. Kukaan ei uskaltanut häntä häiritä, sillä he kaikki ymmärsivät, että sydän sykki hänen sanoissaan.

— Ja kuitenkin on ihmisiä, jatkoi insinööri, jotka väittävät, että sillä ei ole mitään siveellistä arvoa, että tällaisessa tehtaassa ei ole mitään runoutta. Minulle tämä yritys ja se tulevaisuus ovat yhtä ainoaa runoa, jota minä kirjoittamistani kirjoitan. Kaikki ajatukseni ovat näet siinä päivisin, minä näen siitä unta nukkuessani. Ne ovat numeroita ja laskelmia ja jälleen laskelmia, mutta näistä numeroista kasvaa ihmeellinen maailma, koneet jyrisevät, me taltutamme luonnonvoimat, monet ihmiset ovat tulleet tänne taipumuksineen ja voimineen, me lastaamme laivat tuotteillamme. Katsokaa tuota satasilmäistä elävää olentoa, se ei nuku koskaan, se on nykyajan ihme, rakkaat ystävät. Mutta se on vielä lapsi. Se kuitenkin kasvaa ja tulee suureksi ja mahtavaksi, ja sen siunaus ulottuu kauaksi. Nyt te kaikki ymmärrätte, mitä minä tunnen tällä hetkellä tietäessäni, että kaikki tämä on vaarassa hävitä.

— Kuka sen hävittää? kysyi Rosenkrantz.

— Meidän salaperäinen vihollisemme. Se mies, joka on varastanut paperit, ja ne jotka ovat liitossa hänen kanssaan. Yksi mies ei mitenkään kykene tällaiseen yksin.

— Silloin paperit on hankittava takaisin.

— Mihin hintaan hyvänsä, sanoi insinööri Stener. — Meillä täytyy olla paperit tänään.

Mutta heidän puhellessaan ikkunan ääressä ja tuijottaessaan ulos ei kukaan heistä ollut kiinnittänyt huomiotansa nuoreen mieheen, joka oli tullut huoneeseen.

Mieheen, joka hymyili ja jolla oli musta salkku kainalossa.

— Minulla on paperit.

Kaikki neljä kääntyivät nopeasti ympäri. Louise päästi hämmästyksen huudahduksen. Luutnantti Rosenkrantz meni äsken tulleen luokse, joka oli Asbjörn Krag.

— Kandidaatti Storm! huudahti Louise.

Mutta insinööri Stener oli jo hänen luonaan ja tarttui hänen käsivarteensa.

— Mitä te sanotte? huusi hän. — Onko teillä paperit?

Asbjörn Krag nyökäytti päätänsä.

— On, enkö sanonut sitä kyllin selvästi. Minulla on paperit

— Mutta sehän on aivan käsittämätöntä.

Insinööri ojensi kätensä tarttuakseen salkkuun. Mutta Asbjörn Krag teki torjuvan liikkeen.

— Ottakaa asia levollisesti, sanoi hän. — Minä olen väsynyt, tahdon kernaasti hieman istahtaa.

Pastori tarjosi hänelle nojatuolin, Asbjörn Krag istuutui siihen. Ei näyttänyt siltä, kuin hänellä olisi ollut kiirettä. Hän hymyili pahankurisesti, laski laukun polvilleen ja sanoi luutnantille:

— Nyt sen näette, Rosenkrantz, että jotakin oli sittenkin pappilassa tekeillä.

Mutta insinööriin oli "kandidaatin" antama tieto vaikuttanut niin järkyttävästi, että hän ainoastaan mutisi:

— Se ei ole mahdollista. Ei mahdollista. Ne eivät voi olla oikeat paperit.

— Ovat kyllä, vastasi Krag laskien kätensä salkulle. — Tässä salkussa on eräs testamentti, jonka tilanomistaja Stig Jerne on tehnyt neiti Louise Jernen hyväksi.

— Aivan oikein.

— Ja lisäksi on siinä muutamia suurenmoisen tehdaslaitoksen suunnitelmia, viisi piirustusta ja seitsemän tiheäänkirjoitettua konseptilehteä.

— Mutta mistä ihmeestä olette ne saanut?

— Minä olen ne varastanut, vastasi Krag silmäänsä räpäyttämättä.

— Varastanut!

Kaikki paitsi Rosenkrantz joutuivat suunniltaan hämmästyksestä ja katsoivat ällistyneinä salapoliisiin.

— Keneltä? kysyivät he ikäänkuin yhdestä suusta.

— Luonnollisesti varkaalta, sanoi Krag nauraen.

— Varkaalta, mutta kuka sitten varas on?

— Luutnantti Rosenkrantz ja minä, vastasi Asbjörn Krag, joita te saatte kiittää siitä, että asia on saanut tämän käänteen, olemme hänelle antaneet omituisen nimen; me nimitämme häntä kameleontiksi. Ja te kaikki, hyvät naiset ja herrat, tunnette hänet.

— Missä hän nyt on?

Krag katsoi kelloaan.

— Tunnin kuluttua me matkustamme samassa junassa.

Hän avasi salkun.

XL LUKU.

Kirjoituspöydän ääressä.

Asbjörn Krag laski pöydälle tärkeän paperin toisensa jälkeen. Toiset läsnäolijat, insinööri Stener, Louise, pastori ja luutnantti Rosenkrantz, kokoontuivat jännittyneinä hänen ympärilleen. Insinööri loi silmäyksen papereihin, nyökäytti päätään ja sanoi:

— Aivan oikein, siinä ne ovat.

Mutta sitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja vaikeni. Hän ei ymmärtänyt mitään.

— Kello on nyt seitsemän, jatkoi Asbjörn Krag. Hän oli täysin levollinen, ja näennäisesti asia ei herättänyt ollenkaan hänen mielenkiintoaan. — Me ehdimme luoda silmäyksen asiaan, ennenkuin kenraali tulee.

— Kenraali, kysyttiin, tuleeko hän tänne?

— Niin, hän tulee. Minä olen puhellut hänen kanssaan hetki sitten, ja hän on nähnyt paperit.

— Mutta eikö hän enää ole vuoteessa? kysyi insinööri Stener kummastuneena.

— Ei, ei enää, vastasi Krag. — Voin teille ensiksi kertoa, hyvät naiset ja herrat, että kenraali Jernekin on nähnyt kameleontin.

— Sitä me emme ole ollenkaan tienneet, sanoi Rosenkrantz.

Louise neiti tuli äkkiä vakavaksi.

— Hän puhui kerran unissaan minun valvoessani eilen hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän. — Se oli aivan käsittämätöntä, mutta minussa heräsi epäluulo, että hän oli saanut tietää jotakin.

— Mitä hän sanoi, neiti?

— Hän puhui paljon jostakin tiedonannosta, ilmestyksestä tahi muusta senkaltaisesta.

Asbjörn Krag nyökäytti päätään kiintyneenä asiaan.

— Se sopii yhteen, mutisi hän. — Hän puhui tahdosta, joka ilmaistiin, eikö totta?

— Niin, kenen tahto se oli?

— Vainajan, vastasi Krag ja laski raskaasti käden asiakirjasalkulle. — Tätä tiedonantoa hän on odottanut monta vuotta ja nyt hän vihdoinkin on sen saanut.

— Niin, nyt me emme tiedä enää yhtään mitään, sanoi insinööri Stener. — Nyt teidän on selitettävä asia tarkemmin.

— Aivan oikein, jatkoi Krag, se on minunkin tarkoitukseni. Näinä päivinä on ollut seurattavana sangen mielenkiintoinen taistelu, ja minä myönnän, että olen väliin ollut varsin epävarma, ennenkuin vihdoinkin sain kiinni säikeistä, jotka veivät asian ratkaisuun.

— Taistelu? kysyi Stener. — Kutka sitten ovat taistelleet keskenään?

— Tähän taisteluun on kolme henkilöä ottanut osaa. Yksi olette ollut te, insinööri Stener, niin, älkää hämmästykö, te olette ollut yksi, ja minä myönnän, että huomioni ensiksi kiintyi teihin, kunnes löysin sen miehen, joka oli teidän vastustajanne.

— Ja kuka se oli?

— Agronomi Bringe.

— Taas tämä nimi, huudahti Stener. — Minun täytyy suoraan tunnustaa, että hän tähän asti on ollut minulle jokseenkin yhdentekevä ja tuntematon henkilö.

— Senvuoksi, että te kaikesta tarmostanne ja terävänäköisyydestänne huolimatta ette aavistanut, että hän oli vastustajanne. Nyt minä esitän teille kysymyksen, joka on kaikkien huulilla: Mitä varten tällainen toisen palveluksessa oleva mies ryhtyy moiseen peliin? Minä vastaan heti. Selitys on se, että hänen nimensä ei ole Bringe eikä hän ole mikään agronomi.

— Mutta hän on joka tapauksessa ollut kelpo mies, väitti vastaan Louise, niin ainakin Hans Kristian sanoo.

— Luonnollisesti hän valitsi, kun hänen piti salata itsensä, sellaisen aseman, jonka hän saattoi täyttää tyydyttävästi ja epäluuloa herättämättä.

— Nimi, nimi? pyysi insinööri Stener kärsimättömästi. Hän rypisti otsaansa ikäänkuin olisi alkanut ymmärtää.

— Nuorena tilanomistajanpoikana hän on käynyt Aas'in maanviljelyskoulun, vastasi Asbjörn Krag. — Sieltä hän on saanut tietonsa. Myöhemmin hän tuli Kristianiaan, joutui keinottelijain joukkoon, ansaitsi rahaa, paljon rahaa, mutta menetti kaiken huijausaikansa jälkeen. Hänen nimensä on Aslak Braasaeter.

— Samako, joka oli sekaantunut suureen pankkijuttuun?

— Juuri hän, vastasi Krag. — Te tunnette hänet, ainakin nimeltä. Toimelias mies, häikäilemätön huijari, joka kukistuttuaan on hankkinut toimeentulonsa enemmän tahi vähemmän epäilyttävillä keinotteluilla. Hän on ostanut ja myynyt metsiä ja maatiloja, yleensä harjoittanut sellaista keinottelua, joka nykyisin on ollut muodissa. Mutta hän ei ole saavuttanut oikein luottamusta, eikä hänellä ole myöskään ollut onnea. Sitten hän vihdoinkin puoli vuotta sitten asettui Suurkadun varrella olevan asianajotoimiston, Gunder & Isachsenin yhteyteen. Te tiedätte, että Kristianiasta on tullut suurkaupunki, eikä se ole voinut karttaa sellaisten toiminimien syntymistä, jotka löydettäisiin liian köykäisiksi, jos niitä arvostelisi kauppiassäädyn kaksitoistamiehinen neuvoskunta. Gunder & Isachsenin asianajotoimisto kuuluu juuri tähän luokkaan.

Asbjörn Krag hieroskeli tyytyväisenä käsiään. Hänen pikku heikkouksiinsa kuului tällainen pitkäveteinen asian kehittäminen, ja hän teki silloin monia syrjähyppyjä.

Niinpä nytkin:

— Minua ilahduttaa todellakin, sanoi hän, että olen tullut tekemisiin ihmisten kanssa, joilla on mielikuvitusta. Tällä Braasaeterillä, joka on talonpojan poika Brumunddalista, on alkuperäisen, luonnostaan lahjakkaan ihmisen mielikuvitus. Mutta nyt teidän, insinööri Stener, täytyy minulle kertoa, missä tilaisuudessa viimeksi kuulitte Braasaeterin nimen mainittavan.

— Se tapahtui puoli vuotta sitten, vastasi insinööri, meidän ollessamme neuvottelemassa ruotsalaisesta maa-alueesta. Hänen nimensä mainittiin välittäjänä, mutta minulla ei muutoin ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, eikä minun päähäni saattanut koskaan pistää, että hän ja hiljainen agronomi Bringe olisivat sama henkilö.

Tässä hän kääntyi toisten puoleen ja jatkoi:

— Me keskustelimme todellakin epätoivossamme erään suuren ruotsalaisen tilan ostosta; aioimme muuttaa sinne tehtaan ja koko liikkeen, kun kenraali kerran toisensa jälkeen osoittautui taipumattomaksi. Mutta suunnitelmista luovuttiin.

Asbjörn Krag nyökäytti päätään.

— Aivan oikein, sanoi hän. — Ja nyt jatkamme. Näissä neuvotteluissa ovela keinottelija sai selville mihin vaikeaan asemaan tehdas joutuisi, ellei se saisi laajempaa aluetta. Hän tutki tarkemmin asiaa, teki muutamia salaperäisiä matkoja geologina näillä seuduilla, ja saatuaan yleiskäsityksen kaikesta etsi hän Gunder & Isachsenin asianajotoimiston. Hänellä ei ollut silloin rahoja, mutta tämän liikkeen piti antaa hänelle liikepääomaa, sen tuli määrättynä ajankohtana esiintyä ostajana, ja toiminimi tukenaan hän aloitti vehkeilynsä.

Hyvät ystävät, aluksi tämä ihmeellinen näytelmä, jota näyteltiin vanhan kartanon ympärillä, tuntui sukumurhenäytelmän ja kummitusjuttujen sekoitukselta. Minut sekoitti myöskin ensi hetkestä alkaen se ihmeellinen, joka ympärilläni tapahtui, ja erittäinkin eräs aivan uusi ja mieltäkiinnittävä seikka, joka sekaantui entisiin. (Tässä salapoliisi hymyili kujeellisesti ja katsoi Louiseen, joka loi silmänsä alas.) Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin sain selville, ettei tässä ollut kysymyksessä sukumurhenäytelmä, vaan liikeasia, ymmärsin, ettei minun tullut laskea mukaan ainoastaan täkäläisiä ihmisiä, vaan myöskin Kristianian asukkaita. Tästä hetkestä alkaen mieltäni erityisesti kiinnitti sähkölennätinasema, eikä kestänyt kauan, ennenkuin sain ystävieni Gunderin ja Isachsenin sähkösanomaosoitteen. Tämä osoite on "Nobel". Ja "noobeleita" heidän suunnitelmansa todella olivatkin. Paha kyllä ovat liike-elämän asianajajat viime aikoina kehittyneet siten, että uusi näytelmälaji on luotu, liikedraama, jossa vallitsee amerikkalainen henki. Milloin sellaisia näytelmiä esitetään, voivat ihmishenget helposti joutua vaaraan.

Ja täällä minä myöskin äkkiä sain katsoa silmästä silmään tällaista näytelmää. Hyvät ystävät, näinä päivinä kenraalin henki on ollut vaarassa. Ja kun minä en koko aikana ole ollut asiasta selvillä, on vanhan kunnonmiehen elämä todellakin ollut vaarassa.

XLI LUKU.

Nimetön.

— Mutta nyt voitte olla aivan rauhassa, neiti Jerne, kiiruhti Asbjörn Krag lisäämään nähdessään Louise neidin kauhistuneen kasvojenilmeen, — nyt kenraali on varmassa turvassa.

— Sitten me tulemme keinottelija Braasaeterin hyökkäyssuunnitelmaan, jatkoi salapoliisi. — Se oli todellakin viisaasti ajateltu. Hän tiesi, ettei kenraali tahtonut myydä tilaa, ei edes tuumaakaan siitä, eikä ainakaan insinööri Stenerille, ja hän tiesi, että insinööri välttämättömästi tarvitsi lisää maata tehtaan laajentamiseen. Sitten hän otti selville, että kenraalia ja hänen veljentytärtään odotettiin kolmen vuoden poissaolon jälkeen, hän otti kartanossa agronomin paikan, ja kun hän nuoruudestaan tunsi työn, ei toimi ollut hänelle vaikea. Mutta Braasaeter oli myöskin salaisista lähteistään saanut tietää, että kenraalin veli, joka kuoli niin surullisella tavalla, oli pakoittanut kenraalin lupaamaan, ettei taloa paloiteltaisi eikä myytäisi eikä siirrettäisi kenellekään, ennenkuin vainaja muutamien vuosien kuluttua olisi antanut siitä selvän ilmoituksen. Kenraalihan ajatteli sitä mahdollisuutta, että onneton veljensä oli jättänyt jälkeensä asiapaperin, joka muutamien vuosien kuluttua tulisi hänen käsiinsä, mutta Braasaeter uskalsi ryhtyä siihen rohkeaan peliin, että tahtoi narrata vanhaa kenraalia. Hän se tekeytyi kartanon kummitukseksi, hän se nauroi niin kamalasti uuninpiipusta, hän se oli ladannut kenraalin revolverin, hän se oli viilannut poikki koukun, joka kannatti vainajan kuvaa. Kaikella tällä hän tahtoi saada aikaan: ensiksi, että kenraali kyllästyisi kartanoonsa siihen määrin, että tahtoisi sen myydä, toiseksi, että hän ajan pitkään onnistuisi uskottelemaan vanhukselle, että kuollut juuri tällä tavoin tahtoi ilmaista tahtonsa. Ja kun kaikki näin olisi kypsynyt, kun perhe olisi pelästytetty ja masennettu, esiintyisi hänen asianajotoimistonsa ostajana jonkun tilanomistajan puolesta, ja kun kauppa olisi päätetty, olisi miehen tarkoituksena ollut tulla teidän luoksenne, herra insinööri, ja sanoa: "Niin, hyvä herra, nyt maatila on myytävänä, mutta me määräämme ehdot." Se oli kaunis suunnitelma, ja kun ajattelemme kenraalin vastahakoisuutta teitä kohtaan, oli hänellä todellakin hyvät onnistumisen toiveet.

Mahdollisesti olisin jo varemmin saanut kaiken selväksi, jollei se seikka olisi vaikuttanut haitallisesti, että kartanoon oli ilmestynyt uusi kummitus tahi pikemmin sanoen uusia kummituksia.

Tässä Asbjörn Krag hymyili.

— Toinen kummitus olitte te, herra insinööri, joka tulitte salaa puhelemaan lemmittynne kanssa, ja toinen kummitus olitte te, Louise neiti, joka menitte kohtauksillenne. Tätä ei voinut välttää, ja nämä kolme kummitusta sekaantuivat, niin että näytti siltä, kuin olisi ollut vain yksi kummitus. Ja täten selkkaukset syntyivät.

Mutta nyt tulen näytelmän viimeiseen kohtaan. Braasaeter on ripeä mies. Hänestä tulee varmaan jotakin suurta, jollei hän vastoin luuloaan joudu vielä kerran minun tielleni. Minä oletan, ettette vaadi hänelle rangaistusta kotirauhan rikkomisesta. Te saatte siitä ainoastaan vaivaa ja herätätte vireille häväistysjutun, ja sitä on vaikea näyttää toteen. Mutta hän, kuten sanottu, on ripeä mies. Hän keksi ennen minua, että molemmat toiset kummitukset täällä pitivät peliään. Ja hän seurasi näitä kummituksia kuin varjo. Hän kuunteli teidän keskustelujanne, Louise neiti ja pastori, silloin kun pastori näytti teille testamenttia, kuolleen tiedonantoa, että Louise neidin heti tultuaan täysi-ikäiseksi piti saada kartano ja koko omaisuus haltuunsa, ja sitten hän uskalsi tehdä viimeisen mielettömän anastuksensa. Hän koetti varastaa sekä testamentin että insinöörin suunnitelmat tehdäkseen tyhjäksi sen ratkaisun, jota mikään maallinen mahti ei voi enää estää.

Tässä Asbjörn Krag nyökäytti päätään insinööri Stenerille ja Louise neidille, jotka ikäänkuin vaistomaisesti olivat asettuneet toistensa viereen. Louise neiti nojasi insinöörin käsivarteen.

— Mutta kenraali, sanoi insinööri Stener, miten hän ottaa vastaan tämän yllätyksen?

— Ensiksikin, vastasi salapoliisi, ei kenraalilla enää ole mitään sanomista, toiseksi hän tuskin asettuu holhokkinsa onnen tielle, kolmanneksi hän on valmistunut. Minä olen kertonut hänelle testamentista. Ja kuultuaan tämän hän ymmärsi, että ihmeellinen velivainaja vihdoinkin oli ilmaissut tahtonsa. Voimme odottaa häntä joka hetki.

— Mutta miten voitte tietää testamentista? kysyi insinööri.

— Te unohdatte minun mielenkiintoni sähkölennätinasemaan, vastasi Krag, samalla kuin meni ikkunan ääreen ja katseli ulos. Aamuaurinko virtasi yli valkoisen maiseman. Reen jalaksien natina kuului jostakin kaukaa.

— Se on varmaankin hän, mutisi pappi. — Mikä ihmeellinen käänne!

Mutta se ei ollut kenraali. Reki liukui maantiellä. Reessä istui huijari Braasaeter. Takana istui pikku Hans Kristian ja piteli ohjaksia.

— Hän lähtee samassa junassa kuin minäkin, sanoi salapoliisi. — Siten voin saada hauskan jutteluhetken matkalla ottaakseni selon niistä yksityiskohdista, jotka vielä näyttävät hämäriltä.

Mutta taempaa saapui kaksi miestä kävellen. Toisella oli turkki, toisen korvilla oli nahkalakki. Molemmat olivat vanhat ja harmaat. Siinä oli kenraali ja Hans Kristian, hänen uskollinen palvelijansa. Silloin tällöin he pysähtyivät. Kenraali viittoili kepillään ja näytti seuralaiselleen yhtä ja toista. Ja joka kerta Hans Kristian nosti kätensä nahkalakkinsa reunaan. Oli kuin olisi kuullut äänen sanovan: juuri niin, herra kenraali. Kun kenraali kulki noin selitellen, merkitsi se aina, että hän oli hyvällä tuulella.

Samalla kuin molemmat vanhat miehet aikoivat kääntyä tielle, joka vei maantieltä pappilaan, pysähtyi kenraali ja katsahti ylös. Pappi, Louise, insinööri, Rosenkrantz ja Krag seisoivat kaikki ikkunassa. Kenraali viittasi innokkaasti ja hymyili ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

— Minä tulen, lapset, minä tulen.

He viittasivat vastaan.

— Ja katsokaa tehdasta, insinööri Stener, huudahti Asbjörn Krag, se jylisee, se työntää savua taivaalle.

— Niin, vastasi insinööri liikutettuna, on kuin se olisi saanut hengen ja herännyt uuteen elämään.

Luutnantti Rosenkrantz seisoi tuijottaen laakson yli.

— Mitä te katselette, Rosenkrantz? kysyi Louise.

— Katselen etelään päin, vastasi Rosenkrantz. — Etelään päin, lisäsi hän alakuloisena.

Asbjörn Krag otti takin ylleen ja tarttui hattuunsa.

— Minun täytyy kiiruhtaa, sanoi hän, juna lähtee pian.

Äkkiä oli kuin Louise neidin päähän olisi pistänyt jokin ajatus.

— Herra kandidaatti, kuka te oikein olette? kysyi hän.

Pappi ja insinööri kääntyivät myöskin häneen päin.

— Niin, kuka te oikeastaan olette? kysyivät he.

— Minä, vastasi Krag hymyillen alakuloisesti, olen se mikä olen. Nimetön, joka tulee ja menee.