Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

SÄILYKEKUNINGAS

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1921.

SISÄLLYS:

I. Biljardissa.
II. Säilykekuningas.
III. Merellä.
IV. Uiva ruumisarkku.
V. Haaksirikkoinen.
VI. Paroni de Nozier.
VII. Salapoliisipäällikön luona.
VIII. Valokuva.
IX. Kaunis amerikatar.
X. Saimlerin oppilas.
XI. Vanhan hyenan ulvomista.
XII. Keltaiset ruusut.
XIII. Tohtori Fjeldin luona.
XIV. Taistelu.
XV. Rohkea nainen.
XVI. Tunturien yläpuolella.
XVII. Porokentällä.
XVIII. Kuutamossa.
XIX. Ariadne-langan pää.
XX. Tarkastus.
XXI. Pulassa.
XXII. Yksin.
XXIII. Lassonheittäjä.
XXIV. Muuan elämänkohtalo.
XXV. Eräs etu.
XXVI. Portugalilainen.
XXVII. Ulapalle.
XXVIII. Lähetyssaarnaaja.
XXIX. Kalastajalaiva.
XXX. Yllätys.
XXXI. Merkillinen vieras.
XXXII. Eräs keskustelu.
XXXIII. Ribeiran haamu.
XXXIV. Odotellessa.
XXXV. Neljän kesken.
XXXVI. Sokea jättiläinen.
XXXVII. Biljardinpelaaja.
XXXVIII. Paillardin luona.
XXXIX. Pettynyt.
XL. Paroni de Nozier'n akvariumi.
XLI. Nozier'n hauta.

I.

BILJARDISSA.

Joka on matkustanut pitkin Norjan rannikkoa, on varmaankin huomannut Stavangerin kirkon vieressä olevan hauskan vanhanaikaisen rakennuksen, jossa säilykekaupungin hienosto pitää seurahuvejaan sillinpyynnin väliajoilla. Tuossa rakennuksessa, jossa ystävä ja vihamies kohtaavat toisensa keltaisen kansallisjuoman ääressä, ei ole päältä nähden mitään juhlallista. Ei sillä ole mukavuuksia eikä muodikkuutta, mutta kaiken kuluneisuuden takana on siinä jonkinlaista vanhanaikaista kodikkaisuutta, joka vuosien vieriessä on käynyt yhä selvemmin näkyviin.

Ajan hampaan merkkejä on biljardisalissakin, eikä se muuten näytä olevan kovin ahkerasti käytetty. Biljardipöydän verka on kulunutta ja on siinä monta paikkausta ja reikää. Pallot näyttävät olevan jaloa tekoa, mutta ovat kuhmuiset ja vierivät lyötäessä niinkuin itse lystäävät.

Sinä päivänä, jona tämä kertomus alkaa, heilutteli kaksi herraa biljardimailojaan salissa suurella taituruudella. Mutta pelistään he eivät tuntuneet olevan erikoisen innostuneita. Toinen heistä oli pitkä, tukevavartaloinen, päälaella hieman kaljunalkua. Hänellä oli sileiksi ajellut, miellyttävät kasvot ja niillä väreili tyyni ja ystävällinen hymy, joka harvoin tuntui häipyvän hänen suupielistään. Hänen piirteistään saattoi ehkä huomata, että häneltä puuttui luonteen lujuutta, mutta tämän puutteen korvasi kaksi terävää silmää, jotka näyttivät valvovan silloin kun kasvot muuten värjöttivät eräänlaisessa turpean miellyttävässä laiskuudessa. Niinkuin useimmat lihavat ihmiset, pelasi hänkin biljardia erinomaisesti, mutta varoi ilmeisesti kokonaan hämmentämästä vastapeluriaan, jolla oli lyhyt, vaalea tukka ja päivän puremat kasvot ja joka muuten oli tyypillinen germaani. He olivat kumpikin noin kolmenkymmenen ikäiset. Ensinmainittu oli nähnyt päivänvalon Vendéessä. Hänen nimensä oli Jean Baptiste Courbier. Toisen nimi oli kaikessa lyhykäisyydessään Grönneland. Hän oli yhdistyneitten säilyketehtaitten sillinpyyntilaivaston kapteeni ja tarkastaja.

Ranskalainen oli tullut Stavangeriin puolivälissä elokuuta armon vuonna 1923 opiskelemaan tuoreen kalan säilytyksessä noudatettavia uusia menetelmiä. Mutta hän otti tehtävänsä sangen kevyesti. Hän heittäytyi hyvin pian iloisen Stavangerin helmaan ja otettiin ystävällisen ja herttaisen esiintymisensä vuoksi vastaan avosylin. Alussa säilyketehtailijat olivat osottaneet kelpo Baptistea kohtaan vihamielistä kylmyyttä. He eivät periaatteen vuoksi pitäneet ranskalaisista, jotka tahtoivat tutkistella tehtaiden työtapoja. Mutta kun Courbier, huomattuaan kerran tulleensa syrjäytetyksi, näytti kokonaan jättäneen tuoreen kalan oman onnensa nojaan antautuakseen kokonaan Stavangerin seuraelämän iloihin ja suruihin, tunnustettiin hänet kaikissa piireissä. Hän piti esitelmiä Mussetin runoudesta Alliance Francaisessa, soitti huilusooloa soitannollisen seuran konsertissa, tanssi tangoa ja fadoa kaupungin hyvin kauniitten nuorten naisten kanssa ja menetti silmää räpäyttämättä pari sataa kruunua Stavangerin intohimoisimmille skruuvinpelaajille.

Courbier oli itse asiassa hauska mies, vaikka hänessä olikin omat vähäpätöiset ja vaarattomat vikansa ja virheensä. Vanhan Bjellandin mielestä hän tosin oli varsin arkipäiväinen olento, mutta ranskalaisen notkea ja pyöristetty herttaisuus ei kuitenkaan jättänyt tekemättä häneen vaikutusta.

Mutta yksi vika Jean Baptistella oli. Hän ei voinut oppia norjankieltä — se kaikui hänen gallialaisissa korvissaan hevosen hirnunnalta. Se tietenkin jossakin määrin rajoitti hänen seurapiiriään, mutta kun hän osasi englantia ja saksaa, oli kuitenkin kyllin paljon semmoisia, jotka saivat nauttia hänen henkilökohtaisesta sulostaan.

Kaupungin ylhäisimmät perheet eivät kuitenkaan, kuten näytti, tuntuneet oikein hyväksyvän hänen näköjään lämmintä ystävyyttään kapteeni Grönnelandia kohtaan. Kapteeni Grönneland oli kyllä — herra nähköön! — kelpo mies. Mutta hän ei ollut kyllin hieno. Hän oli purjehtinut enimmäkseen Ranskan satamissa ja puhui Voltairen kaunista kieltä niin siekailematta ja häpeilemättä, että se lienee tehnyt hienostuneeseen ranskalaiseen korvaan sangen omituisen vaikutuksen.

Nyt nämä herrasmiehet pelasivat biljardia paitahihasillaan, viereisessä huoneessa toisiaan vastaan kilistettävien totilasien yksitoikkoisen kaiun hiljaa säestäessä vilkasta keskustelua.

"Tästä kyllä tulee meidän viimeinen pelimme", Grönneland virkkoi, laskien mailan kädestään. "Olin luullut, että olisin voinut lyödä teidät edes kerrankin, mutta ei näy käyvän. Tehän pelaatte biljardia kuin mestari."

"Minulla on ollut hyviä opettajia", ranskalainen vastasi vaatimattomasti. "Oure ja Ducasse ovat Parisissa opettaneet minulle taitoni. Se ei tosin ole mikään suositus. Hyvät biljardinpelaajat ovat huonoja liikemiehiä. He ovat päästäneet tilaisuudet sivu suun…"

Courbier otti takin ylleen.

"Tapaamme siis huomenna samaan aikaan", ranskalainen virkkoi.

"Se on ikävä kyllä mahdotonta."

"Kuinka niin?"

"Minun täytyy lähteä huomenna", Grönneland jatkoi, "sillä silloin silli nousee."

Ranskalainen katsoi häntä pitkään.

"Sitä olette puhunut jo kauan, kapteeni Grönneland", virkkoi hän välinpitämättömästi.

"Niin, mutta nyt se todellakin nousee", norjalainen vastasi. "Joka puolelta on tullut ilmoituksia, että merellä on huomattu suuria parvia. Se ei olekaan totisesti liian varhain. Kaikki aluksemme ovat lähtökunnossa. Kalastajamme ovat saaneet varoituksen. Minä voin saada lähtökäskyn milloin tahansa. Onneksi on näihin aikoihin päivisin hyvä ilma."

"Se on omituinen kala, tuo silli", ranskalainen nauroi. "Epävakainen ja oikullinen."

"Oo, sillä on kyllä määrätyt tapansa, silläkin. Muuten hukka perisikin kalastajamme. Parin päivän perästä tehtaat ovat täynnä silliä. Silloin saatte nähdä, että anjovis-kalastajat saavat kiirettä."

"Mutta jospa silli ei nousisikaan", ranskalainen lausui omituisesti korostaen sanojaan, niin että norjalainen kapteeni katsoi häntä silmiin.

"Niin", hän virkkoi, "niin onnettomasti on käynyt ennenkin. Ja silloin tulisi kovat ajat säilyketehtaillemme ja koko Stavangerille. Kaupungin elinhermo on nyt kerta kaikkiaan säilykkeet ja kaikki, mitä niihin kuuluu. Jos kalastus epäonnistuu, niin se hermo katkeaa, olipa kysymys brislingistä, anjoviksesta taikka sardineista."

"Sardinit", ranskalainen alkoi… mutta ei jatkanut ajatustaan.

Biljardisaliin syöksyi muuan tehtaan kirjanpitäjä ja meni suoraan
Grönnelandin luo.

"Nyt se tulee, kapteeni", hän lausui hengästyneenä. "Siitä ilmoitetaan kaikista vuonoista. Eikä olekaan mitään pieniä joukkoja…"

"All right", kapteeni huudahti iloisena, hykertäen käsiään. "Oikeinpa ennustin. Hyvästi, monsieur Courbier, nyt silli nousee."

Hän syöksyi ulos. Ranskalainen jäi syviin ajatuksiin vaipuneena seisomaan biljardin eteen.

"Ei se niin vallan varmaa ole", hän murahti itsekseen.

Sitten hän astui odottamassa olevan totilasinsa ääreen kädet housuntaskuissa.

II.

SÄILYKEKUNINGAS.

Stavanger oli järjestänyt oman kalastajalaivaston, pienen nopeakulkuisen laivueen, joka ensimäisen viestin saapuessa voitiin lähettää vuonoihin. Sitä paitsi oli ulkosatamissa odottamassa pieniä höyrylaivoja ottaakseen vastaan ensimäisen hyökkäyksen, kun silli nousisi. Yhtyneillä säilyketehtailijoilla oli kaikkialla etuvartijoitaan, jotka tiedottivat joka merkin, mikä ilmaisi sillin tuloa.

Kapteeni Grönneland oli tämän laivaston päällikkö. Hän piti kädessään kaikkia niitä lankoja, jotka vuodesta vuoteen olivat lisänneet Stavangerin taloudellista valtaa ja vaikutusta.

Kaupunki oli jännityksessä. Kaikki oli valmiina antamaan meren varmalle ja ikävöidylle vieraalle lämpimän vastaanoton. Tehtaat olivat puhtaiksi pestyt ja savupiiput nuohotut. Läkkilaatikot olivat valmiina vastaanottamaan meren rikkauksia ja muuttamaan ne rahaksi. Ja anjovistytöt kuljeksivat hihat ylös käärittyinä odotellen saalistaan.

Mutta mihin oli silli hävinnyt?

Kapteeni Grönnelandin toiveet eivät olleet toteutuneet. Silli näytti tällä kertaa välttävän tavallisia vuonojaan. Aavalta mereltä tiedotettiin, että silli aivankuin kiehui ulapan reunalla, mutta kalastajalaivueitten päästyä paikalle osottautuivat silli-näyt olleen pelkkiä unennäköjä.

Kapteeni Grönnelandilla ei ollut muuta tehtävää kuin luopua asemiltaan ja vetäytyä takaisin Stavangeriin koettelemaan kärsivällisyyden vaikeata taitoa.

Kaupunki alkoi käydä levottomaksi. Sillinpyynti näytti menevän myttyyn koko länsirannikolla. Ei oltu saatu kymmentä tynnyriä silliä Lindesnesin ja Aalesundin väliseltä rannikolta.

Kapteeni Grönneland oli toivoton. Hän koetti haihduttaa huoliaan lammaspaistiannoksella Grand Hotel'issa. Ja kun tämä erikoinen Stavangerherkku oli nimenomaan hänen himoruokiaan, onnistui hänen hetkeksi vaimentaa kaihomielisyytensä ja pettyneiden toiveitten synnyttämä surunsa. Tyytyväisenä rykäisten hän tyhjensi ruokaryyppynsä ja katseli mietteissään onnistuneen ruokalajin tähteitä.

Silloin hän äkkiä kuuli melua eteisestä. Sieltä kuului useitten askelten töminää.

Grönneland heristi korviaan ja heitti pois tulitikun, jonka jo oli vienyt puolitiehen sikaariaan kohti. Olisikohan siellä viesti vuonoilta?

Ovelle koputettiin. Hotellinisäntä astui huoneeseen odottamatta vastausta. Hänellä oli ilmeisesti kiire.

"Salissa on eräs herra, joka haluaa puhutella teitä", sanoi hän läähättäen.

Grönneland rypisti kulmakarvojaan.

"Kuka se on?" hän kysyi ja raapasi tulta uudella tulitikulla.

"Se on herra Bjelland", hotellinisäntä vastasi melkein riemuiten.

Kapteeni viskasi toistamiseen pois tulitikkunsa, ennenkuin se oli kerinnyt sikaariin saakka ja nousi nopeasti tuoliltaan.

"Kuolema ja kirous", hän murahti, päästäen lautasliinansa putoamaan lattialle. "Mitähän hän minusta tahtoo?"

Norjan säilyketehtaiden vanhin, Christian Bjelland, istui kauniissa pikku salissa ja rummutti hermostuneena pöytäliinaa. Muhkea vanhus, jolla oli levolliset ja älykkäät kasvot ja terävät silmät, hymyili huomatessaan kapteenin hämmingin.

"Hämmästytte nähdessänne minun tulevan tänne", hän sanoi. "Niin! Mutta siihen on syynsä. Näinä päivinä on monta silmäparia vartioimassa konttorini ovea. Ja muuten on pieni kävelymatka minulle mieleen."

"Olen käytettävänänne", Grönneland vastasi kunnioittavasti.

"Käykää istumaan, kapteeni Grönneland", Bjelland jatkoi, "ja sytyttäkää sikaari. Sitten voimme paremmin keskustella."

Kapteeni kumarsi hieman hämillään ja sytytti sikaarin käyden istumaan,
Bjellandin katsellessa sillä aikaa ikkunasta.

"Kysymys koskee tietysti silliä", hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen, "silliä, joka välttelee meitä juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki viittaa niin loistavaan pyyntikauteen. Teidän on myönnettävä, kapteeni Grönneland, että minulla on tällä alalla laaja kokemus. Minä tunnen — uskallan sen sanoa — sillin tavat paremmin kuin useimmat muut. Mutta tällä kertaa järkeni seisoo. Viikko takaperin olisin sanonut: tänä vuonna tulee loistava saalis, ja olisin uskaltanut panna kokonaisen omaisuuden vetoon, että olin oikeassa. Mutta nyt — —?"

"Voihan tulla vieläkin", Grönneland virkkoi hiljaa. "Niinkuin vuonna 1916."

Bjelland kohautti olkapäitään.

"Se on mahdollista", hän virkkoi. "Mutta silloin pitää ihmeen tapahtua. Silli on tällä kertaa kulkenut meidän ohitsemme."

Grönneland oli käynyt sangen kalpeaksi.

"Ettehän toki totta tarkoita?" hän virkkoi.

Bjelland kumartui eteenpäin. Hänen kasvoillaan oli yhä tyyni ja ystävällinen ilme. Vain sormet rummuttivat hermostuneesti vihreätä pöytäliinaa.

"Olen tänään saanut erään ilmoituksen", hän sanoi painavasti, "jonka merkitystä en voi arvostella. Muuan kauppias Utsirestä tuli minua tapaamaan, täysin luotettava ja vakava mies. Hän kertoi pari päivää sitten olleensa kalastusretkellä ulkona merellä katselemassa makrillia. Noin neljä peninkulmaa lounaaseen Utsirestä hän oli huomannut omituisen aluksen, joka näytti olevan vähintäin kymmenen tai viidentoista tuhannen tonnin suuruinen. Oikeastaan se ei ollut mikään laiva, Jonassen sanoi. Se muistutti pikemmin leveätä uivaa telakkaa, jota kuletettiin diesel-moottorilla. Suoraan tämän aluksen eteläpuolella oli tavallinen höyrylaiva, joka näytti olevan yhteydessä valtavan moottorijättiläisen kanssa. Ne olivat melkein hiljaa paikoillaan. Jonassen ei ole uteliaampi kuin muutkaan ihmiset, mutta hänen mielestään tuo jättiläislaiva näytti ansaitsevan lähempää tarkastelua. Hän ohjasi sitä kohti. Mutta hän ei ollut päässyt pitkälle, kun äkkiä pohjoisesta noussut rajuilma pakoitti hänet palaamaan kotiin."

Kapteeni Grönneland oli kuunnellut päällikkönsä kertomusta tavallaan hartaalla kunnioituksella. Mutta se, mikä herätti huolia Bjellandissa, ei näyttänyt tekevän häneen mitään syvempää vaikutusta.

"En oikein ymmärrä", hän virkkoi tavalla, joka ilmaisi hänen esimiehelleen, että hän ei ollut ainoastaan tarmokas, vaan myöskin kovapäinen.

Bjelland nojasi tuolinsa selustaa vasten.

"On mahdollista, että näen näkyjä keskellä kirkasta päivää", hän lausui. "Mutta minä luulen, että tuo ihmeellinen uiva telakka ja sillin merkillinen käyttäytyminen ovat jossakin keskinäisessä yhteydessä toisiinsa."

Hän vaikeni äkkiä. Hän oli huomannut hymyn välähdyksen Grönnelandin silmissä.

"Nyt hän kai luulee minun tulevan uudestaan lapseksi", hän mietti mielessään.

Grönneland nousi seisomaan.

"Asia tutkitaan perinpohjin", hän lausui kumartaen. "Lähden itse merelle ottamaan selkoa asiasta. Saatte vastaukseni huomenna iltapäivällä."

Bjelland nousi istuimeltaan. Hänen kauniille vanhoille kasvoilleen oli tullut väsynyt ilme.

"Luotan siihen", hän sanoi lyhyeen ja astui verkalleen ovea kohti.

Kynnyksellä hän kohtasi nuoren miehen, joka kumartaen pyysi anteeksi ranskaksi.

Bjelland tervehti päännyökäyksellä. Hän lähti Kirkkokatua kotiinsa.

Nuori mies katseli ivallisesti ukon jälkeen. Sitten hän meni
Grönnelandin luo.

"Kuinka on biljardin laita?" hän kysyi, yhä ranskaksi.

"Vai niin, tehän se olette, Courbier", Grönneland vastasi hajamielisesti. "Ikävä kyllä on minun lähdettävä merelle."

Ranskalainen näytti pettyneeltä.

"Tänään on kaunis ilma", hän sanoi, "tekisipä melkein mieleni tulla mukaan."

Grönnelandin kasvot loistivat ilosta.

"Niin, tulkaa pois", hän virkkoi, "niin saamme panna laivassa hieman nakiksi."

III.

MERELLÄ.

Kalastuslaiva "Fejesten" lähti täydellä vauhdilla Stavangerin satamasta. Paksusta savupiipusta tuprusivat sankat savupilvet, ja lyhyt, leveä runko ähki ja puhki höyrykoneen iskuista.

Keskilaivan kajuutassa istui Grönneland pelaamassa nakkia ranskalaisen kanssa. He eivät näyttäneet välittävän ikkunan takana olevasta ihanasta näköalasta. Ja kuitenkin olivat meri ja saaristo ihmeen ihanat tänä elokuun päivänä, jolloin Stavangerin rikoshistoria tuli yhtä salaisuutta rikkaammaksi.

Mereltä näkyi Hvidingsön majakka kuin laajalti säteilevä pilari sinitaivaan temppeliholvissa. Etelässä loisti Jederin valkea hiekkaviiru ja etempänä lännessä näkyivät Rot-saaret, joitten luotsit ovat piirtäneet nimensä tämän vaarallisen rannikon onnettomuuksien historiaan.

Vedenpinnalla väreili heikko pohjoistuuli meren lainehtiessa pitkissä, hitaissa mainingeissa.

Kajuutassa olivat herrat järjestäneet olonsa mahdollisimman mukavaksi. He istuivat paitahihasillaan juoden absinttia, joka yhtäkkiä oli tullut muotijuomaksi Stavangerissa. Grönnelandin mieliala, joka oli ollut nollapisteen alapuolella, alkoi vähitellen kohota. Ja onnistuen voittamaan pelin toisensa jälkeen muuten niin voittoisalta ranskalaiselta, loisti hän viimein kuin aurinko.

"Tästäpä tulee hauskempi matka kuin olin kuvitellutkaan", hän lausui omituisella merimiesranskallaan.

"Varmasti", murahti ranskalainen.

Grönneland nauroi vallan aiheettomasti.

"En voi unohtaa Bjelland-vanhusta", hän virkkoi. "Hän uskoo merellä olevan jonkun laivan, joka pelottelee häneltä sillit muille markkinoille."

Courbier'n hymy ja ystävälliset piirteet jäykistyivät äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi vihreä varjo. Vai oliko se vain lasissa poreilevan vihreän juoman heijastusta?

"Laiva", hän sanoi äänellä, joka oli tavallista hiukkasen terävämpi. "Sepä merkillistä. Minä luulin, etteivät ihmiset eivätkä eläimet enää säikähdä laivaa."

"En muista niin tarkoin, mitä hän sanoi", jatkoi Grönneland huolettomasti. "Joko se oli laiva tai uiva telakka. Joku Utsiren kauppias oli säikytellyt häntä. Minun piti luvata tutkia asiaa. Ja siitä olen hänelle kiitollinen. Emmehän olisi voineet pitää klubissa sen hauskempaa kuin täällä merellä."

Courbier naurahti.

"Olemme siis todellisella tutkimusretkellä", hän sanoi. "Luuliko hän, että telakka, vai mikä se nyt oli, pelottelee sillin pois näiltä vesiltä?"

"Hitto vieköön, jos tiedän, mitä hän luuli", Grönneland vastasi. "Onhan lapsellista otaksua, että silli säikähtäisi jotakin laivaa, kun ei edes valaskaan saa sitä muuttamaan tavallista suuntaansa."

"Bjelland on viisas mies", ranskalainen virkkoi hajamielisesti.

"Niin onkin", Grönneland vakuutti. "Hän on mies paikallaan ja on
kohonnut askel askeleelta kuin amerikkalainen sanomalehtikuningas.
Tuskin on hänen vertaansa. Mutta tuo riivatun uiva telakka, jonka
Jonassen on pannut hänen päähänsä — — no, en sano sen enempää."

"Minä pidän ihmisistä, joilla on hiukkasen mielikuvitusta", Jean Baptiste tokasi. "Ihmisistä, jotka eivät käsitä muuta kuin mitä voivat saada kouriinsa, ei ole juuri mihinkään. Minusta ei olisi mikään ihme, jos Bjelland olisi oikeassa."

Ovelta kuului koputus ja laivan kapteeni pisti päänsä ovenraosta.

"Suuri laiva alahangan puolella, herra tarkastaja", hän tiedotti, "ja hiton hassunkurinen laiva onkin".

"Onko se uivan telakan näköinen?" Grönneland kysyi ja naurahti tarkoittavasti ranskalaiselle.

"Juur' jämttist'!" vastasi kapteeni ihmetellen. "Oikea Noakin arkki."

Grönnelandin kasvoille valahti sama hämmästyksen ilme, jonka huomatessaan hänen esimiehensä päivällä oli tuntenut jonkinlaista mielipahaa.

Ranskalainen nousi seisomaan.

"Nyt minä ymmärrän, kuinka asiat ovat", hän virkkoi. "Laiva, josta tässä on puhe, on hyvin tunnettu Ranskan vesillä. Se on Monacon ruhtinaan uusi merenmittauslaiva. Olen nähnyt siitä valokuvia. Rauhallisempaa laivaa ei voi olla olemassa. Se saattaa kenties säikytellä Utsiren moukkia, mutta silliä se ei pelota."

Grönneland nauroi.

"Sittenhän koko juttu on selvä. Bjelland-ukko saa luvan luopua kuvitelmistaan. Missä olemme nyt, kapteeni?"

"Melkein Karm-saaren kohdalla. Skudesnesin sataman talot ovat näkyvissä."

"Ja laiva?"

"Se näkyy taivaanrannalla. Otaksun sen olevan neljän tai viiden meripeninkulman päässä ulapalle päin."

"Hyvä. Ohjatkaa laivaa kohti ja antakaa minun tietää, kun tulemme sen luokse. Oletteko nähnyt silliä, kapteeni?"

"En!"

"Pitäkää hyvä tähystys ja tulkaa tänne, kun on jotakin tiedotettavaa
— — Minun työni. Olkaa hyvä ja nostakaa, monsieur!"

Ranskalaisen katseessa oli nyt jotakin vierasta. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi. Grönnelandista tuntui kuin olisi häntä vastapäätä nyt vallan uusi mies — mies, jolla on luja ja raaka tahto, joka ei väistä mitään.

Mutta se oli vain kevyt pilvi, joka lennähti nuoren elostelijan kasvoilla. Seuraavassa hetkessä hän oli jälleen entinen vanha Jean Baptiste, iloinen seuratoveri, joka antoi Herramme kaikessa rauhassa pukea maan kedon kukkasilla eikä puuttunut elämän vakaviin puoliin.

"Tosiaankin kaunis päivä", hän sanoi. "Päivä, jonka minä olen muistava kauan. Laskekoon aurinko nauraen ja leikkiä lyöden ja kuolkaamme rauhassa, kun hetkemme on tullut!"

"Sepä kuului juhlalliselta."

"Kertaan vain erään ystäväni sanoja. Hänen nimensä oli van Huysmann ja hän kirjoitteli kauniita runoja. Hän on kuollut. Rauha hänen muistolleen!"

IV.

UIVA RUUMISARKKU.

Siihen, mitä nyt tapahtui, ei ole yhtään todistajaa. Mutta niistä niukoista tiedoista, joita onnistuttiin puristamaan Jean Baptiste Courbier'ltä, voi pahemmitta vaikeuksitta hahmotella sen murhenäytelmän, joka esitettiin merenselällä muutamia peninkulmia Skudesnesin-satamasta Norjan rannikolla.

Kalastajalaiva "Fejestenin" tultua noin neljännespeninkulman päähän uivaa telakkaa muistuttavasta laivasta, Grönneland laski hämmästyneenä kaukoputkensa alas.

"Mikä on?" ranskalainen kysyi, heittäen savukkeensa mereen.

"En ymmärrä tätä oikein", kapteeni vastasi, "mutta näyttää siltä kuin tuolla etempänä olisi silliparvi. Meri melkein kiehuu noin puolen peninkulman levyisellä alueella. Ja katsokaahan merilintuja!"

Näky oli todellakin omituinen. Sitä mukaa kuin "Fejesten" lähestyi tuota merkillistä alusta, sen kaikki yksityiskohdat kävivät selvemmin esiin. Ennen kaikkea saattoi havaita suunnattomat laumat kalalokkeja, jotka valkoisten lumihiutaleiden tavoin leijailivat taivaanrantaa vasten mustana ja uhkaavana kohoavan synkän möhkäleen ympäri.

Mutta paitsi kalalokkeja poreili merenpinta salaperäisen laivan ympärillä tavalla, jonka Grönneland tunsi paremmin kuin useimmat muut Vesi tuntui kiehuvan. Ja tämän jättiläismäisen kattilan keskellä kimalteli kuin kuunhohde hienosti väreilevän järven pinnalla.

Grönnelandin huulilta pääsi kirous.

"Luulenpa, piru vie, että Bjelland on oikeassa", hän huudahti.

"Mitä tarkoitatte?" ranskalainen kysyi, luoden ikävöivän katseen kajuuttaan, jossa kortit vielä olivat pöydällä.

Grönneland rypisti äkäisesti kulmakarvojaan.

"Eikö teillä sitten ole silmät päässänne?" hän lausui äänellä, joka sangen heikosti soveltui ranskalaisiin kohteliaisuussääntöihin. "Tuollahan on juuri se, jota olemme tähystelleet monet viikot."

"En ymmärrä — —"

Grönneland ravisti ranskalaista käsivarresta.

"Tuolla on silli", hän kirkui. "Se on hylännyt rantamat ja lähtenyt selälle. Ja luulenpa, Jumala minua armahtakoon, että tuo suuri laivanhirviö on piirittänyt sillin. Mutta semmoiset rosvouskeinot me pian pysäytämme — vaikkapa tuo jättiläinen olisikin Monacon ruhtinaan omaisuutta. Norjan tykkiveneillä ei ole ollut paljon tekemistä viime aikoina. Tästä tulee niille lihava suupala. Onko moista nähty: varastaa silli meidän rantamiltamme! — — On parasta aivan heti antaa siitä viranomaisille tieto."

Ranskalaisen tummissa silmissä vilahti levottomuus. Mutta se oli vain kuin pieni pilventuppura, joka nopeasti livahtaa auringon ohi.

"Se on tosiaan hassunkurinen laiva, tuo tuolla", hän virkkoi pitkäveteisesti. "Kun kerran olemme näin kaukana merellä, niin olisipa hauska ottaa se silmättäväksi vähän lähempää. Eipähän tuo purre!"

"Jumala ties', mitä se tekee", Grönneland murahti. "Minä en pidä tästä jutusta. Laiva näyttää aivan uivalta ruumisarkulta. Minulla on semmoinen aavistus, että kaikki ei ole aivan järjestyksessä — olkaa varma siitä!"

Ranskalainen nojasi nauraen kaidetta vasten. Grönneland oli huomaavinaan hänen pyöreillä kasvoillaan halveksivan ilmeen.

"Olen aina ollut utelias", hän virkkoi. "Paksunahkainen kenties, mutta täynnä tiedonhalua. Eipähän tuossa mitään vaaraa liene, vaikka tarkastellaan tätä laivaa hiukan perinpohjaisemmin. Ja jos laiva on Monacon ruhtinaan, niin voitte olla varma siitä, että tähän merkilliseen sillin saartamiseen ei ole perusteena mikään rikos. Hän on varsin kunniallinen mies. Kunhan vain asia tulee selville, niin huomataan kai, että kysymys on vain mielenkiintoisesta tieteellisestä kokeilusta. Olen varma, että monsieur Bjelland ei olisi hyvillään, jos palaisitte Stavangeriin viemättä asiasta täydellistä selvitystä. Epäluulot ovat usein vain puutteellisen henkisen toimintakyvyn ilmauksena."

"Niin, mutta — —" Grönneland murahti hajamielisenä.

Ranskalainen tuijotti häneen silmät suurina.

"Niin, mutta ette suinkaan te pelkää, ystävä hyvä?" hän lausui vakavana.

Grönneland säpsähti. Jos tällä kelpo merimiehellä jotakin oli tarpeeksi, niin oli hänellä rohkeutta. Säilyketehtaiden kalastustarkastaja ei ollut ehkä niin kovin lahjakas, mutta hän oli sen lajin norjalaisia merimiehiä, jotka menevät eteenpäin arvelematta.

"Joutavia", hän virkkoi ylimielisesti. "Jos teillä on niin kova halu nähdä lähempää tuota kaunista kummituslaivaa, niin kernaasti minun puolestani. Minä en pelkää. Mutta teidän tulee muistaa, että minä olen voimaton, jos kävisi selville, että tuo uiva kummitus harjoittaa luvatonta kalastusta. Siitä tulee aluksen väelle vain varoitus, ja kun sitten viranomaiset tulevat, huomaavat he linnun lentäneen tiehensä."

"Tuskin", ranskalainen vastasi. "Eipä tuo uiva telakka pääse tiehensä niin nopeasti, että tarvitsisi pelätä sen katoavan. Ja sitäpaitsi — —"

"No niin", Grönneland keskeytti hänet äkisti, "saatte heti nähdä, että minä en pelkää."

Hän kääntyi ympäri ja antoi päällikölle käskyn heti kääntää salaperäistä laivaa kohti.

"Fejesten'in" miehistö oli kerääntynyt keulaan. Miehet tuijottivat ihmetellen ja levottomina tuota merkillistä näkyä.

"Tuon näköinen oli varmaan Lentävä hollantilainenkin", eräs heistä virkahti.

"Se on itse paholainen", muuan toinen sanoi. "Se on nyt silliä pyytämässä."

Nyt saattoi nähdä kummituksen yksityiskohdat. Se oli rakennettu uivan telakan tapaan, mutta erosi siitä sen kautta, että kummallakin puolella oli kaksi sikaarin muotoista uloketta. Valtainen runko oli mustaksi maalattu ja pyöristetyt kyljet tekivät sen kamalassa määrin uivan ruumisarkun näköiseksi. Aluksessa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Sen toisella puolella oli kolmen tai neljän sadan tonnin suuruinen huvipursi. Tämä oli loistava alus, mutta toisen rinnalla se muistutti vain tavallista laivavenettä.

Nyt näkyi silliparvikin, joka ulottui salaperäisestä laivasta suunnattoman pitkälle etelään päin. Koko meri kiehui ja kuohui melkein neljännespeninkulman laajuudelta jättiläismäisessä pohjanuotassa.

"Siinä on kaikki silli, mikä meidän piti saada", Grönneland sanoi kiivaasti nyrkkiä puiden. "Ne ovat sen houkutelleet meiltä, mutta varokoothan vain — — Jos tekisin oikein, niin särkisin nuotan ja päästäisin sillin menemään tavallisia teitään."

Ranskalainen kohautti olkapäitään ja laski kaukoputkensa alas.

"Keskilaivalla näkyy köysitikkaat", hän sanoi. "Ehkäpä voisimme suunnata niitä kohti?"

Grönneland ei vastannut. Häntä kuohutti ilmeisesti ankara suuttumus, sillä hänen voimakkaat kasvonsa olivat kuparinkarvaiset ja kaulasuonet paisuivat kovasti.

"Fejesten" meni nyt suoraan jättiläistä kohti, joka nuotan muodosta päättäen tuntui olevan hiljaisessa, melkein huomaamattomassa liikkeessä. Grönneland astui keulaan tähystämään edessään korkeana ja uhkaavana kelluvaa valtaista alusta.

Silloin tapahtui jotakin omituista. Jättiläinen avautui yhtäkkiä, oli kuin jättiläishummeri olisi ojentanut saksensa tarttuakseen johonkin vaaralliseen saaliiseen.

Samassa ranskalainen hyppäsi mereen.

"Fejesten" oli nyt tullut aukkoon, ja ennenkuin Grönneland ehti komentaa takaisinpäin, kauhea kita verkalleen painui umpeen, sulkien "Fejesten'in" sisäänsä.

Kuului kamala ryske ja räiske ja ihmisten kuolinhuudot kaikuivat yhtenäisenä parkumisena.

Kalastajalaiva katosi aivankuin simpukka jättiläismäisen meripedon kitaan.

V.

HAAKSIRIKKOINEN.

Stavangerin höyrylaivaosakeyhtiön matkustajalaiva "Kong Haakon" ajoi täyttä vauhtia Karm-salmea kohti. Kapteeni Gude seisoi komentosillalla selittelemässä rannikon nähtävyyksiä eräälle tiedonjanoiselle matkailijalle.

Ensimäinen luokka oli täpösen täynnä. Matkustajien kesken puhuttiin monta kieltä ja eri kansallisuudet yhtyivät erityisiksi seurueiksi.

Etumaisena kävelykannella seisoi komea vaalea nainen, jolla oli levolliset, siniset silmät Hän katseli haaveksien taivaanrannalle, missä Vidingsön majakka valkean pilarin tavoin kohosi harmaitten saarten keskeltä.

Hänen vieressään seisoi nuori poika. Hän oli pitkä ja voimakas rakenteeltaan ja hänen siniset silmänsä, joissa kuvastui kauniin maiseman jokainen värähdys, olivat ihmeteltävässä määrässä äidin silmien kaltaiset. Hänet olisi voinut luulla kahdentoistavuotiaaksi, mutta itse asiassa hän oli vasta äsken täyttänyt kahdeksan vuotta. Hänen hieman säännöttömien kasvojensa ilme oli hento ja lapsellinen, mutta hänen silmiensä syvä vakavuus vaikutti, että hän näytti vanhemmalta kuin todella olikaan.

Poika seisoi hiljaa ja ääneti. Hän heitti tuon tuostakin silmäyksen äitiinsä, kuitenkaan sanomatta mitään. Yhteenpuristetut huulet ilmaisivat kahdeksanvuotiaan omaksuneen itselleen hyveistä kaikkein kauneimman, vaikenemisen taidon.

Mutta yhtäkkiä liikkumattomat pojankasvot vilkastuivat ja hänen siniset silmänsä muuttuivat teräviksi ja synkiksi.

Äiti katsahti häneen.

"Mikä sinun on?" hän kysyi.

Poika nousi varpailleen ja katseli ulapalle, varjostaen kädellä silmiään.

"Tuolla kaukana on meressä joku ihminen", hän sanoi, osottaen
Karm-salmelle päin.

Pojan ääni oli pehmeä ja lapsellinen, mutta siinä oli tyyni voima, joka tuskin muistutti lapsen ääntä.

Matkustajien kesken syntyi kova hälinä. Uteliaimmat hyppivät pöydille ja penkeille nähdäkseen haaksirikkoisen, jonka huomattiin olevan miehen. Ihmisystävälliset matkailijat huusivat ja rupattivat kaikki yhteen ääneen. Muuan helläsydäminen herra tarttui pelastusrenkaaseen, joku nuori nainen yritti pyörtyä, ja eräs vanha täti kopeloi esiin hajupulloaan.

Samassa kuului komentokello kilisevän konehuoneessa. Komentosillallakin oli huomattu haaksirikkoinen, joka kellui pelastusrenkaassa keskellä laivaväylää.

Laivan tullessa lähemmäksi mies kohotti toisen kätensä, joka kuitenkin heti hervottomana putosi alas. Hän näytti olevan äärimmäisyyteen asti väsynyt.

Laivasta laskettiin pelastusvene ja muutaman minuutin perästä oli mies tuotu höyrylaivan kannelle. Hän oli noin viidenkolmatta ikäinen, kuuluen ilmeisesti sivistyneeseen yhteiskuntaluokkaan. Hänen vettä tippuvat vaatteensa, jotka olivat takertuneet aivan kiinni lyhyeen, voimakkaaseen ruumiiseen, olivat hienointa englantilaista kangasta.

Mies saatiin laivaan kaikesta päättäen viimeisessä hetkessä. Hänet oli kannettava ylös köysitikkaita. Hän makasi aivan tiedotonna matruusien vahvoilla käsivarsilla.

Kun haaksirikkoinen oli kääritty lämpöisiin villahuopiin, kieriteltiin häntä edestakaisin kannella, jotta vesi olisi valunut ulos. Muuan perämiehistä hieroi häntä saadakseen hänet virkoamaan.

Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen ympärilleen kerääntyneitten naisten tuntema osanotto vilkastui huomattavasti. Hän oli miellyttävän näköinen ja hänelle oli eduksi esiintyä näännyksiin saakka väsyneenä. Hänen päänsä painui alas ja hänen omituisen punaisilta huuliltaan kuului valittava voihkiminen. Mies oli kovin näännyksissä, mutta ilmeisesti hyvässä vauhdissa virkoamaan päin.

Äkkiä tuntui hänessä heräävän kauhea muisto.

"Hirmuista", hän kuiskasi ranskaksi.

Matkustajat kurottautuivat varpailleen.

"Mitä hän sanoi", saksalaiset naiset huusivat.

"Nähtävästi hän on ulkomaalainen", perämies vastasi. "Luulen nähneeni hänet Stavangerissa."

Sillä välin haaksirikkoinen oli noussut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli nyt ympärilleen.

Kapteeni Gude kumartui hänen puoleensa.

"Kuka olette?" hän kysyi norjankielellä.

Mies pudisti päätään.

Kapteeni toisti kysymyksensä englanniksi.

Muukalainen yritti puhua, mutta se tuntui olevan hänelle kovin vaikeata.

"Olen ranskalainen", hän sanoi viimein huonolla englanninkielellä. "Nimeni on Courbier — Jean Baptiste Courbier. Olin huvimatkalla höyrylaivalla 'Fejesten'. Sen koneistossa lienee tapahtunut joku onnettomuus."

Mies parka näytti aivan murtuneelta ajatellessaan kauheata tapausta.

"Fejesten", kapteeni virkkoi pitkäveteisesti. "Sehän oli säilyketehtaitten uusin kalastajalaiva."

Ranskalainen nyökkäsi.

"Olin kapteeni Grönnelandin vieraana laivassa", hän jatkoi raukeasti.
"Istuimme kajuutassa pelaamassa korttia, kun onnettomuus tapahtui.
Konehuoneesta kuului hirveä räjähdys. Laiva repesi kahtia ja upposi
silmänräpäyksessä. Minä jouduin sen mukana meren helmaan."

Hän ummisti silmänsä.

"Oo, se oli kauheata", hän kuiskasi. "Onneksi sain kiinni pelastusrenkaasta. Katselin ympäriltäni toisia — — mutta ketään ei näkynyt — — Grönneland, ystäväni, on kuollut — —".

Ranskalainen peitti kasvonsa käsillään ja valitti ääneen. Avattuaan jälleen silmänsä hän näytti kokonaan unohtaneen, mitä oli aikonut sanoa. Hän katsahti vakaviin, tutkisteleviin pojansilmiin, jotka näyttivät tahtovan lukea hänen sieluunsa kätketyt salaisuudet. Courbier nousi hiljaa seisomaan.

"Antakaa minun olla yksin", hän sanoi kulmakarvojaan rypistäen.
"Tarvitsen lepoa ja kuivat vaatteet."

Hänen ympärilleen muodostunut piiri hajaantui. Hänet autettiin hyttiin ja häntä hoidettiin mahdollisimman hyvällä huolella. Illallisella Courbier näyttäytyi uudestaan — väsyneenä, osanottoa herättävänä ja murheellisena. Hän ei tosin ollut suorittanut mitään sankarityötä, mutta oli kuitenkin päivän sankari — —.

Nuori poikanen seisoi äitinsä vieressä katsellen auringonlaskua. Joku vanhanpuoleinen norjalainen herra oli istunut heidän viereensä. Äkkiä poika kääntyi äitiinsä.

"Hän narrasi", poikanen virkkoi vieressään seisovalle nuorelle naiselle. "Olen varma siitä, äiti. Näin sen hänen silmistään. Hän on huono mies."

Vanhahko herra tuijotti ihmetellen poikaan.

"Eikö olekin omituista?", hän virkkoi nuorelle naiselle. "Minä itse mietiskelin juuri samaa. Mies näytteli ilveilyään melkein liian hyvin — — Sanohan, nuori teräväjärkinen ystäväni", hän jatkoi poikaan kääntyen, "mikä on nimesi".

Poika katsoi häntä suoraan silmiin.

"Olen Jonas Fjeld", hän vastasi.

VI.

PARONI DE NOZIER.

Kalastajalaiva "Fejesten'in" onnettomuus herätti suunnatonta huomiota. Onneksi ei tapahdu joka päivä, että höyrylaiva häviää aivan jäljettömiin tyynellä ilmalla ja keskellä päivää. Ja merkillisintä oli, että tapausta ei nähnyt yksikään toinen kuin Jean Baptiste Courbier raukka, joka pelastui puolikuoliaana. Ja kuitenkin oli "Fejesten" tuhoutunut aivan keskellä väylää, mistä useita laivoja kulki läpi vuorokauden.

Sanomalehdissä lausuttiinkin ihmettely siitä, että laivan jäleltä ei löydetty mitään tavaroita eikä jätteitä. Tämä oli sitäkin omituisempaa, kun räjähdyksestä tavallisesti on seurauksena, että osa kannella olevista tavaroista menee sirpaleiksi.

Kokonainen laivue lähetettiin etsimään ruumiita, ja, mikäli mahdollista, ottamaan selville, mihin paikkaan "Fejesten" oli uponnut. Mutta kaikki oli turhaa. Ja tämä kamala tapaus häipyi vähitellen selvittämättömien salaisuuksien hämäryyteen.

Courbier'ltä ei saatu tietää paljoa. Hän makasi sairaalassa heikkona ja murtuneena ja nautti yleisestä ja yksityisestä osanotosta.

Ranskalaiselle ei ollut koitunut tapaturmasta mitään suoranaista vauriota. Mutta hän tunsi itsensä niin liikutetuksi ja oli niin masennuksissa ystävänsä, kelpo kapteeni Grönnelandin kuolemasta, että ei mielellään halunnut esiintyä ihmisten ilmoilla ennenkuin hänen hermostonsa oli hyvien hoitajattarien huolellisesta hoidosta tullut täysin kuntoon.

Hänen ilmoituksensa poliisille olivat selvät ja täsmälliset. Itse tapaus saattoi kylläkin näyttää jokseenkin hämärältä, mutta selitys oli varsin luonnollinen. Joko oli kamalan erehdyksen kautta hammasrattaisiin tullut jotakin räjähdysainetta taikka oli akselijohto mennyt poikki ja särkenyt höyrykattilan alta pohjan. Courbier'n tiedonannot räjähdyksen ja laivan tuhoutumisen välisestä yhteydestä näyttivät tekevän edellisen vaihtoehdon luultavimmaksi. Mutta toiselta puolen ei saanut kiinnittää liian suurta huomiota monsieur Courbier'n selityksiin, koskapa "Fejesten" oli vajonnut pohjaan muutamien sekunttien kuluessa, joten siis havaintojen tekemiseen joko ei ollut lainkaan mahdollisuutta taikka oli ainoastaan hyvin vähän.

Kului muutamia päiviä ja kamala tapaus, joka oli kuohuttanut koko Stavangerin kaupunkia, alkoi vähitellen menettää mielenkiintoaan. Hukkuneiden jälkeläisille kerättiin muutamia tuhansia kruunuja ja kapteeni Grönnelandista kirjoittivat paikkakunnan lehdet myötätuntoisia muistosanoja.

"Fejesten'in" matkan tarkoituskin joutui unhoon eikä uivan telakan tapaisesta aluksesta, jonka eri henkilöt olivat nähneet Skodesnesin sataman ja Utsiren välisellä väylällä, muistettu enää keskustellakaan.

Stavangerissa olikin muuten aivan toisia asioita ajateltavina. Kun sillin saalis oli tyrehtynyt aivan tykkänään, uhkasi kaupunkia arveluttava taloudellinen ahdinko. Kalastuslaivat lojuivat toimettomina vuonojen rantamilla. Säilyketehtaiden työläiset maleksivat toimettomina pitkin katuja ja anjovistyttöjen hyvä tuuli oli myrtymässä.

Yksinpä klubissakin oli mieliala painuksissa. Tullessaan parannuttuaan noin viikon kuluttua sinne, Courbier kohtasi vain rypistettyjä kulmakarvoja ja huolestuneita katseita. Ranskalainen näytti väsyneeltä ja kärsivältä eikä tehnyt mitään suurempia ponnistuksia kohottaakseen tunnelmaa. Hän ei tahtonut enää pelata biljardiakaan. Muisto hänen viimeisestä pelistään kapteeni Grönnelandin kanssa sai hänen sydämensä vuotamaan verta.

Edesmenneen klubitoverin muistoksi juotiin kuitenkin useampi kuin yksi malja ja Courbier'n nimi oli ensimäisenä listalla, jolla kerättiin avustusta hukkuneiden omaisille, eikä hänen lahjoittamansa summa vallan vähäpätöinen ollutkaan.

Mennessään illalla satamassa olevaan hotelliinsa hän kohtasi salissa erään herran, joka oli siellä häntä odottamassa.

Tämä oli hintelä, vanhanpuoleinen mies, jolla oli kultasankaiset nenälasit ja veltot piirteet. Hänellä oli jokapäiväiset kasvot, jotka olivat kuin suolahapolla pestyt.

Hän oli silmiinpistävän hienosti puettu ja näytti lähinnä sellaiselta elostelevalta ranskalaiselta paronilta, jotka heittäytyvät naisten ryöstettäviksi Parisin yökahviloissa.

Hän nousi puolittain seisoalleen Courbier'n tullessa saliin ja teki kohteliaan liikkeen kädellään.

Courbier seisahti hämmästyneenä kynnykselle. Sitten hän sulki tarkoin oven perästään, astui huoneen ympäri ja vilkaisi ikkunaverhojen taakse. Sen jälkeen hän kääntyi.

"Hyvää iltaa, rakas paroni", hän sanoi äänessä jonkinlaista kunnioitusta. "Oletteko te täällä?"

Vieras oli vajonnut takaisin tuoliinsa. Hän nyökkäsi.

"Ei käy kieltäminen, että olen täällä", hän vastasi. "Olen odottanut puolitoista tuntia eikä kärsivällisyyteni kestä minuuttiakaan kauempaa. No, kuinka käyvät asiat?"

Courbier oli jäänyt seisomaan kuin mies, joka on valmis kuulemaan nuhdesaarnan. Kuultuaan paronin kysymyksen hän veti tuolin pöydän ääreen ja kävi istumaan.

"Ne käyvät aivan laskujen mukaan. Kukaan ei täällä aavista mitään.
Tämän kaupungin voisi muuttaa tuhkaksi ennenkuin huomattaisiin mitään."

"Ja kuinka voitte kylvyn jälkeen?"

Paronin nenään kajahtavassa äänessä oli ivallinen värähdys, joka tuskin saattoi jäädä huomaamatta hänen ystävältään.

"Se oli vaarallinen, mutta viisas leikkaus", Courbier vastasi olkapäitään kohauttaen. "Kävi aivan niin kuin olin ajatellut ja uskonpa suoriutuneeni pelistä hyvin."

Paroni katseli epäröiden sikaariaan.

"Mutta ette kyllin hyvin", hän sanoi ystävällisellä äänellä.

Courbier hätkähti.

"Mitä tarkoitatte?" hän kysyi.

Vieras mies tarkasteli syvällä osanotolla sikaarinsa tuhkaa. Kaikesta päättäen hän hyvin käsitti taidepaussin vaikutuksen.

"Luulen", hän virkkoi viimein, ja nyt oli ääni terävä ja kova, "että arvaatte liian vähäiseksi eräitten ihmisten arvon tässä kaupungissa. Luotatte liian paljon itseenne. Olette tuiki nuori mies. Vauhtia teissä on hiton paljon. Mutta teiltä puuttuu tuo hyvin harkittu viisaus, joka tekee suuren miehen vieläkin suuremmaksi — nimittäin suureksi pahantekijäksi."

Courbier teki kädellään tuskin huomattavan torjuvan eleen.

"En ole koskaan nähnyt vertaistanne", paroni jatkoi hieman säveämmin, "kun suunnitelma on pantava täytäntöön. Nauraen te toimitatte vihollisenne toiseen maailmaan. Olette miellyttävä ja häikäilemätön. Teillä on pelurin tunnottomuus. Mutta joka tapauksessa, rakas Courbier, olette aina kulkeva tulivuoren reunalla. Jonakin kauniina päivänä teidät varomattomuutenne takia hirtetään. Olette, voisin sanoa, aika vauhtia menossa hirsipuuhun."

Courbier naurahti.

"Tuskin", hän sanoi.

"Älkää sanoko niin, Courbier, älkää sanoko! Ettehän esimerkiksi tiedä, että ukko Bjelland, säilykekuningas, nykyisin on Kristianiassa etsimässä käsiinsä miestä, joka voi kytkeä nuoransilmukan Jean Baptiste Courbier'n paksun ja pyöreän kaulan ympäri — —".

Ranskalaisen kirkkaat silmät eivät menettäneet vähääkään tyyneydestään, mutta hänen kätensä vavahteli vihreällä pöytäliinalla.

"Onko se totta?" hän kysyi.

Pikku paroni kääntyi suoraan häntä kohti.

"Se on totta", hän vastasi. "Mutta Stavangerin kelpo herrasmiehet eivät silti vedä meitä nenästä. He seisovat kallioseinän edessä, joka on kaatuva ja murskaava heidät. Ja sitten on tuleva kaikkien toisten vuoro tämän sillinsyöjäin itsetietoisen varman ja ylpeän maan rannikolla. Yksi mies heitä kaikkia vastaan. Yksi tahto satojatuhansia kalastajia vastaan. Meren valtias meren orjia vastaan. Tulkoot koukkuineen, verkkoineen ja nuottineen. Paroni de Nozier on murskaava heidät kaikki."

Kiihkoon saakka kiivastunut pikku mies muuttui yhtäkkiä vakavaksi.

"No", hän virkkoi nauraen, "minä innostun liikaa. Vuosien vieriessä käy ihminen puheliaaksi. Ryhtykäämme nyt neuvottelemaan!"

VII.

SALAPOLIISIPÄÄLLIKÖN LUONA.

Salapoliisipäällikkö nousi kirjoituspöytänsä ääressä olevasta leveästä nojatuolistaan. Tämä voimakasrakenteinen, sotilaallisella ryhdillä esiintyvä mies, jolla oli terävät, siniset silmät ja vaalea huuliparta, katsoi suoraan eteensä.

"Olen hyvin iloinen, että olette kunnioittanut minua luottamuksellanne, herra Bjelland", hän sanoi vastapäätään istuvalle vanhemmalle herralle. "Ja teidän epäluulonnekin ymmärrän, vaikka en voikaan olla siinä kanssanne yhtä mieltä. Olen tutkinut asiaa perinpohjin, mutta en voi huomata muuta, kuin että se on sattuma, tuo onnettomuus, joka on kohdannut länsirannikkoa. Riippuuhan kalaonni sattumasta. Onni on nyt meille vastainen."

"Mutta mitä sanotte niistä suurista sillimääristä, jotka juuri näinä päivinä on viety ulkomaiden markkinoille?"

"Ehkäpä skotlantilaiset ovat olleet onnellisemmat kuin me."

Bjelland pudisti tarmokkaasti päätään.

"Ei", hän virkkoi. "Meillä on erikoiset asiamiehemme, jotka lähettävät meille tietoja siitä asiasta joka päivä. Skotlannissakin on sillinpyynti tänä vuonna epäonnistunut. Minulla on tässä taskussani kirje eräältä liiketuttavaltani Leithistä. Hän kirjoittaa, että heistä tuntuu siellä ikäänkuin silli olisi suorastaan varastettu heidän käsistään."

"Myönnätte kai", salapoliisipäällikkö väitti naurahtaen, "että asia kuulostaa hiukan kummalliselta, kun ajattelee, kuinka hyvin skotlantilaiset osaavat puolustaa aluerajojaan kaikelta vieraalta sekaantumiselta."

"On mahdollista, että olen erehtynyt", Bjelland jatkoi. "Olen vanha mies, jonka on vaikea luopua ennen omaksumistani mielipiteistä. Mutta minulla on aivan samanlainen tunne kuin skotlantilaisella ystävälläni. Rannikoillamme on liikkeellä joku saatanallinen, salainen voima. Ja kapteeni Grönnelandin onnettomuus on vahvistanut minun epäluulojani. On aivan liian epätodennäköistä, että täysin kunnollinen höyrylaiva tuhoutuisi aivan ääntä päästämättä."

"On mokomaa kuultu ennenkin."

"Ei", toinen virkkoi vilkkaasti. "Tämä on vallan ainutlaatuinen tapaus. En usko sanaakaan, mitä se riivatun ranskalainen on kertonut. En yhtään ainoata sanaa. Hänellä on joku kamala salaisuus, jonka kernaasti tahtoisin saada puserretuksi hänestä ulos."

Salapoliisipäällikkö katseli ikkunasta, ikäänkuin etsiäkseen jotakin muististaan.

"Asia on kieltämättä ihmeellinen", hän sanoi viimein. "Ette te ole ainoa, joka haudotte epäluuloja. Niitä on myöskin eräällä kahdeksanvuotiaalla pojalla."

Bjelland rypisti kulmakarvojaan.

"Älkää ymmärtäkö minua väärin", salapoliisipäällikkö jatkoi. "Selitän teille, kuinka asia on. Tunnetteko kuuluisan tohtori Jonas Fjeldin?"

"Ainoastaan nimeltä."

"Minä juttelin hänen kanssaan muuan päivä sitten 'Fejestenin' tapahtumasta. Hän kertoi rouvansa ja pikku poikansa olleen laivassa sinä päivänä, kun 'Kong Haakon' pelasti Courbier'n hyvin nääntyneessä tilassa. Ja omituisuutena hän mainitsi kahdeksanvuotisen poikansa syvässä vakavuudessa selittäneen, että ranskalainen ei puhunut totta. Hän saattoi nähdä sen miehen silmistä, poika oli sanonut. Ne olivat kavalat ja häijyt — —. Myönnän, että nauroin pojan epäluulolle. Se tuntui tekevän tohtori Fjeldiin vastenmielisen vaikutuksen. Hän kysyi jokseenkin kylmästi, enkö ollut koskaan huomannut, että lapsilla on mitä terävin vaisto, kun kysymys on hyvien ja huonojen ihmisten välisestä erosta."

Bjelland oli kuunnellut tätä kertomusta mitä suurimmalla jännityksellä.
Nyt hän nousi äkkiä istuimeltaan.

"Niin", hän virkkoi, "mitä tuo nuori poika tunsi, on minun varma vakaumukseni. En tunne mieskohtaisesti Courbier'tä, vaikka hän seurustelee Stavangerin parhaissa perheissä. Kuuluu olevan hauska seuramies, hyvin rakastettava henkilö, joka ei milloinkaan ole sekaantunut, mikäli tiedetään, semmoisiin asioihin, jotka eivät ole koskeneet häntä, jos ei olisi tullut tuota Grönnelandin murhenäytelmää."

"Niin, mutta vaikka Courbier olisikin jollakin tavalla ollut syynä Grönnelandin kuolemaan, niin todistamatta jää kuitenkin vielä, että hän olisi syyllinen myöskin kalastuksen epäonnistumiseen. Eihän toki silliä voi estää tulemasta Norjan vuonoihin! Ja jos semmoistakin vielä kävisi ajatteleminen — niin mikähän osuus Courbier'llä olisi siinä? Eihän toki silliä voi pelotella pelaamalla biljardia ja juomalla totia Stavangerin klubissa!"

Bjellandin pää painui kumaraan.

"Jos olisin voinut vastata joihinkin näistä kysymyksistä, herra salapoliisipäällikkö", hän virkkoi hiljaa, "niin minun ei olisi tarvinnut kääntyä poliisin puoleen. Tämä juttu on liian mutkikas tavallisen maallikon selvitettäväksi. Mutta kun minun epäluuloani eivät kannata muut kuin eräs kahdeksanvuotias poika, niin saan kai panna pillit pussiini."

Salapoliisipäällikkö mietti hetkisen.

"Sanokaahan, herra Bjelland", hän virkkoi, "ettekö haluaisi puhutella tuota poikaa?"

Stavangerin säilykekuningas nousi hitaasti seisomaan.

"Teettekö minusta pilkkaa, herra salapoliisipäällikkö?" hän kysyi jäykästi.

"En suinkaan. Mutta sillä tavalla saisitte tilaisuuden puhutella pojan isää. Ja jos saisitte hänet innostumaan asiaan, niin olisitte löytänyt miehen, joka ei hellitä, ennenkuin on päässyt asian perille."

"Onko tohtori Fjeld salapoliisi?"

"Ei. Hän on kirurgi — vieläpä maamme etevimpiä. Mutta hänellä on aivan erikoinen kyky selvitellä rikosasioita. Hänellä ei ole mitään erityisiä salapoliisilahjoja, mutta aivan ainutlaatuinen ihmistuntemus, joka käsittää heidän tekonsa ja tunteensa. Hän on hyvin teräväjärkinen erittelijä, mutta hänen etevin ominaisuutensa on se rohkeus ja varmuus, jolla hän löytää tien asian ytimeen. Niin, hän on merkillinen mies, jota minun usein vasten tahtoanikin on ihailtava. Hänen perheensä on juuri nyt palannut Bergenistä tekemältään vierailulta. Itse hän tuli toissa päivänä Berlinin suuresta lääkärikongressista. Ehkä olisi edullista puhua hänen kanssaan asiasta. Ja nyt, kun hänen poikansa on tavallaan sekaantunut juttuun, hän itse varmaan ottaisi sen hoitaakseen. Tosin olen kuullut, että hän juuri nyt on saanut erään vieraan — — nuoren amerikattaren — — mutta voittehan ainakin yrittää. Tämä on viimeinen neuvoni teille."

Bjelland näytti hyvin masentuneelta.

"Niin", hän virkkoi, "kyllä käsitän tulleeni tänne Kristiaaniaan suotta. Kukaan ei tahdo minua kuulla. Pian kai sanotaan, että ukko Bjelland on tullut uudestaan lapseksi. Tekisin kai viisaimmin jättäessäni koko jutun sikseen. Mutta sitä ei voida koskaan sanoa, että olisin jättänyt mitään keinoa yrittämättä. Hyvästi!"

Hän meni. Salapoliisipäällikkö katsoi hänen jälkeensä säälivästi hymyillen.

VIII.

VALOKUVA.

Kahdeksanvuotias Jonas Fjeld istui huoneessaan Homansbyenissä kehittäen syvimmässä vakavuudessa eräitä valokuvia. Hän oli juuri tullut ullakolle järjestetystä tilapäisestä pimeästä huoneesta ja kuivaili nyt spriissä erästä levyä.

Tuon tuostakin hän nosti levyn valoa kohti, minkä jälkeen hän pisti sen huuhtelu-kulhoon. Mutta hänen hieman suurille ja epäsäännöllisille lapsenkasvoilleen levinnyt tyytymättömyyden ilme osotti, että hän ei ollut työhönsä tyytyväinen.