Produced by Tapio Riikonen

SALAPERÄINEN VIHOLLINEN

Kertomus salapoliisi Asbjörn Kragin elämästä

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suomentanut

I. A. [Ilmari Ahma]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

I. Ensimäinen merkillinen päivä.
II. Sähkösanoma.
III. Epäluulo.
IV. Lain nimessä.
V. Kuulustelu.
VI. Hevosen selässä.
VII. Dagny.
VIII. Jälki.
IX. Eräs tapaaminen.
X. Huuto.
XI. Syyllinen.
XII. Tuleeko hän.
XIII. Kuulustelu.
XIV. Kumpi?
XV. Asianajajan asunnossa.
XVI. Kohtaus.
XVII. Uusi murhamies.
XVIII. Kuka on murhaaja?
XIX. Sininen kirjekuori.
XX. Salaperäinen olento.
XXI. Ikkuna säpäleiksi.
XXII. Kello 12.
XXIII. Salaperäinen.
XXIV. Käänne.
XXV. Ketjun viimeinen rengas.
XXVI. Nyt hän tulee.
XXVII. Päivä koittaa.
XXVIII. Kohtalo kostaa.

ENSIMÄINEN LUKU.

Ensimäinen merkillinen päivä.

— Sinä siis todella rakastat häntä? kysyi Asbjörn Krag ja katsoi ystäväänsä sivulta, tutkivasti.

Ystävä hypähti pystyyn tuoliltaan.

— Sinä tunnet minut, sanoi hän, ja tiedät, etten rakasta suuria sanoja, kaikkein vähimmin silloin kun mieskohtaiset tunteeni ovat kysymyksessä. Minua sanotaan harvapuheiseksi ja hiljaiseksi ihmiseksi, ja se olenkin. Olen kulkenut omia teitäni siitä asti, kun tulin täysikasvuiseksi ja riippumattomaksi. Mitä tekemistä minulla olisikaan ihmisten kanssa? Matkoillani Aasiassa ja Afrikassa olen oppinut antamaan arvoa toiminnalle ja halveksimaan mahtipontisia sanoja, jotka eivät kuitenkaan mitään merkitse. Sinä siis ymmärrät, että puhun täydestä vakaumuksesta, kun sanon, että rakastan häntä. Olen täysin selvillä siitä, että elämässäni nyt tapahtuu jotakin ratkaisevaa. Minun täytyy voittaa hänet omakseni, muuten käy hullusti.

— Käy hullusti? kysyi Asbjörn Krag. — Mitä tarkoitat?

Toinen astui ikkunan luo. Oli toukokuun-iltapäivä. Ulkona näkyi lehtokuja hienossa, vaaleassa kevätvihannuudessaan.

Ystävän ääni sai syvän ja surumielisen soinnun.

— Olen nyt kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen paljon harhaillut maailmassa. Minä uskon, että nyt olen löytänyt onneni, mutta jos tämä onni minulta riistetään, tulee minusta — sen tunnen varmasti — ikiajoiksi onneton mies. Minä olen vaeltava paikasta paikkaan kuin rauhaton. Tyyni alistuminen kerta kaikkiaan ei kuulu minun luonteeseeni. Silloin valitsen ehkä jonkun toisen keinon. Keinon, mikä paremmin soveltuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa, mutta pysyttänyt ihmiset loitolla itsestään.

Hän istuutui äskeiselle paikalleen vastapäätä Asbjörn Kragia ja jatkoi samalla syvällä vakavuudella:

— Mutta nyt olen tahtonut neuvotella sinun kanssasi, koska tiedän sinut viisaaksi ja teräväpäiseksi ja uskon, että olet ystäväni. Olen ajatellut ja mietiskellyt tätä asiaa unettomina öinä ja surullisina päivinä ja tullut nyt lopulta siihen käsitykseen, että jokin salaisuus on kohonnut hänen ja minun välilleni. Ja se on tapahtunut yhtäkkiä, niinkuin poutapäivänä taivas peittyy pilviin. Tahdotko auttaa minua?

— Sinähän lasketat huimaa vauhtia, vastasi Asbjörn Krag. — Kaikessa, mitä nyt olen kuullut, en toistaiseksi voi nähdä muuta kuin onnettoman rakkausjutun. Sinä rakastat tyttöä, ja hän rakastaa sinua.

— Niin, sen hän tekee.

— Hyvä. Hän on sanonut sinulle sen.

— Hän on uskonut sen minulle, vastasi toinen kiihkeästi. — Hän on uskonut sen minulle monta kertaa, riemusta säteillen ja onnellisena.

— Hyvä. Kauanko olet tuntenut hänet?

— Puolisen vuotta. Kohtasin hänet viime syksynä eräänä aamuna, vähän sen jälkeen kuin olin ottanut haltuuni isä-vainaan talon. Sitten me tapasimme usein toisemme ratsastusmatkoilla. Kuten tiedät, olen innokas ratsastaja, ja kun hänen laitansa oli samoin, antoi yhteinen harrastus meille alunpitäen puheenainetta. No niin, päivät kuluivat. Mutta minä vakuutan sinulle, että jo ensi hetkestä olin selvillä siitä, että nyt olin kohdannut elämäni suuren rakkauden. Niinhän aina sanotaan, tuumit sinä. Ei, niin sanon ainakin minä vain tämän ainoan kerran. Tiedän sen. Minä tunnen itseni ja olen tutkinut sydämeni.

— Mitä ukko sanoi siitä? Tietysti hän näki teidät yhdessä.

— Tarkoitat everstiä?

— Niin, tytön isää.

— Hän oli alussa ja pitkän aikaa eteenpäinkin varsin suopea. Hän kutsui minut kotiinsa, ja mikäli ymmärsin, näki hän sangen mielellään, että Dagny ja minä lähestyimme toisiamme. Saattoipa hän joskus laskea leikkiäkin ja sanoa jotakin siihen suuntaan, että meistä tulisi kaunis pari.

— Miksi et sitten pyytänyt tyttöä häneltä?

— Minä tein sen.

— Niinkö! Ja hänkö vastasi kieltävästi?

— Eipä suinkaan. Mutta hän keskeytti minut hyvin ystävällisesti selittäen, että siitä asiasta saimme puhua joskus myöhemmin sopivassa tilaisuudessa. Sekä Dagny että minä pidimme asian niinmuodoin ratkaistuna, eikä meidän jokapäiväinen seurustelumme kohdannut pienintäkään estettä. Me olisimme kyllä tahtoneet mennä naimisiin heti, mutta kun eversti piti kiinni vanhoista muodoista, päätimme tehdä hänen mielikseen ja suostua sopivaan kihlausaikaan.

Mutta sitten everstin käytös yhtäkkiä muuttui.

Miten selvästi muistan sen päivän! Oli ilta noin kaksi viikkoa sitten. Aurinko oli juuri laskenut, ja ilma tuntui viileältä. Käskin satuloida "Eevan", uuden hevoseni. Ajattelin ratsastaa everstin kartanoon vaihtaakseni jonkun sanan morsiameni kanssa. Me olimme kohdanneet toisemme aamupäivällä, eikä meillä ollut mitään aikomusta tavata sittemmin ennenkuin ratsastusmatkalla seuraavana aamuna. Mutta minä olin saanut kummallisen aavistuksen, että jotakin oli tekeillä. Rinnassani tuntui ikäänkuin raskas paino. Minä kannustin hevostani, ja se saapui höyryten ja hikisenä perille.

Juuri kun laskeusin satulasta, tuli everstin pehtori luokseni. Hänen nimensä on Hansen. Minä näin heti hänen kummallisesta käytöksestään, että jotakin oli tapahtunut.

— Everstiäkö haluatte puhutella? kysyi hän.

— Niin, vastasin minä totuttuun tapaani, vaikka Dagnyahan minä oikeastaan olin tullut tapaamaan enkä everstiä.

— Tulenko ehkä sopimattomaan aikaan? kysyin sitten ja odotin tavanmukaista vastausta: "Ette suinkaan." Sillä tavallisesti en koskaan tullut sopimattomaan aikaan, istuipa eversti sitten työpöytänsä ääressä tai puuhaili talon asioissa tahi oli kutsunut luokseen pienen, hauskan peliseuransa.

Mutta minä sain odottamattoman vastauksen:

— Eversti ei ota vastaan tänään.

— Niinkö — miksi ei?

— Minun käskettiin tuoda terveiset ja sanoa, ettei hän voi hyvin. Hän on sairaana. Niin minun käskettiin sanoa, sillä hän itse näki ikkunasta teidän tulonne.

Vai niin, ajattelin minä, tuo on joku ukon päähänpisto. Sille ei voi mitään.

— Tahdotteko sitten ilmoittaa neidille tulostani?

— Neitikään ei voi ottaa vastaan.

Minä hämmästyin tästä vastauksesta niin, että pudotin suitset kädestäni. Ensimäinen ajatukseni oli, että kenties Dagnykin on vilustunut tässä koleassa kevätilmassa.

— Onko hän makuulla? kysyin.

— Ei.

— Sitten tahdon joka tapauksessa käydä tervehtimässä häntä.
Pidelkäähän "Eevaa" niin kauan.

Mutta Hansen ei näyttänyt aikovankaan noudattaa pyyntöäni. Hän oli ihan onnettoman näköinen, ja minusta tuntui, että hän mieli asettua tielleni.

Tämä oli minusta aivan käsittämätöntä. Aivoissani vilahti joukko irrallisia ajatuksia. Olinko sanonut tai tehnyt jotakin, joka oli ehkä herättänyt paheksumista? Mutta mitään aihetta tällaiseen epäsointuun en keksinyt. Yhden seikan ymmärsin kuitenkin heti. Minä en voinut lähteä täältä saamatta selkoa asiasta. Sanoin senvuoksi Hansenille:

— Menkää heti paikalla everstin luo sanomaan, että minä haluan puhutella häntä. Ennen en täältä lähde.

Hansen mutisi jotakin, että hänen täytyi vain totella saamiansa käskyjä. Mutta sitten hän läksi kuitenkin. Hetken kuluttua hän palasi ilmoittaen, että eversti odotti minua.

Minä astuin oitis everstin työhuoneeseen, ja näky, jonka siellä kohtasin, kauhistutti minua.

Olin viimeksi nähnyt everstin muutama tunti sitten. Silloin hän oli vielä ollut terve ja hyvällä tuulella, eikä hänen pyöreillä, hauskoilla kasvoillaan ollut näkynyt pienintäkään varjoa.

Mutta nyt! Mies oli aivan murtuneena edessäni. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, hän oli kalpea ja näytti siltä, kuin olisi vastikään itkenyt. Syvä murhe kuvastui selvästi hänen kasvoillaan. En kai ole milloinkaan nähnyt ihmisen ulkomuodon niin äkkiä ja surkeasti muuttuvan.

Niin, hyvä Krag, kuinka voisin kertoa sinulle mitä me siinä puhuimme. Kaikki syöksyi ylitseni kuin tulva. Muistan ainoastaan miten me molemmat seisoimme hämmentyneinä vastakkain.

Kun astuin hänen huoneeseensa, tuli hän minua vastaan ja ojensi minulle molemmat kätensä.

— Tehän vapisette, sanoin minä pelästyen. — Onko Dagny neidille tapahtunut jotakin? Jos hän on pahasti sairaana, niin ilmoittakaa minulle totuus.

— Ei, vastasi eversti änkyttäen. — Dagny ei ole sairas.

— Mutta miksi minä sitten en saa tavata häntä?

— Siksi että se on tänään mahdotonta. Te ette voi saada sitä.

Minä kysyin, olinko käyttäytynyt pahasti. Mutta silloin hän tarttui käsiini ja sanoi:

— Ette, ette suinkaan, me pidämme molemmat teistä hyvin paljon. Mutta nyt teidän täytyy lähteä täältä.

Sitä en olisi tahtonut tehdä. Olin syvästi masentunut. Mutta lopulta eversti pyysi minua liikuttavasti ja äänellä, joka ilmaisi, että kyynelet pyrkivät esiin.

— Kello on nyt seitsemän, sanoi hän. — Tänä iltana ennen kymmentä saatte kuulla tarkemmin… Kaikki kyllä järjestyy vielä.

Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta läksin talosta raskain mielin ja tuntien, että jotakin odottamatonta ja hirveää oli varmaan tapahtunut.

Mutta mitä?

Nousin satulaan ja ajoin pitkin maantietä ikkunoiden ohi.

Sivuuttaessani Dagny neidin ikkunan näin vaalean puvun häämöttävän huoneessa ja ikkunaverhojen liikahtavan. Pysäytin hevoseni. Mutta silloin hahmo katosi, ja minun täytyi ratsastaa eteenpäin. Alkoi hämärtää.

Rakas Krag, tämän kaiken sain nähdä ja kokea tuona ensimäisenä merkillisenä päivänä. Mutta vielä kummempaa tapahtui sitten.

TOINEN LUKU.

Sähkösanoma.

Ratsumestari Ivar Rye — se oli Asbjörn Kragin ystävän nimi — istui hetkisen ääneti, synkkiin mietteisiinsä vaipuneena. Krag ei tahtonut häiritä häntä, mutta tarkasteli sillaikaa tutkivasti ystävänsä kasvoja. Omituista, kuinka äkkiä tuo mies oli näöltään muuttunut ainakin kymmentä vuotta vanhemmaksi.

— Illalla kello kymmenen tienoissa sain vihdoin selityksen, kertoi Rye. — Everstin luota tuli lähetti tuoden kaksi kirjettä, toisen everstiltä, toisen hänen tyttäreltään.

Molemmat kirjeet huokuivat syvää surua.

Eversti kirjoitti, että hänellä oli tänään ollut elämänsä raskain hetki. Kirjeen muistan vielä melkein sanasta sanaan.

Hän oli tuttavuutemme aikana oppinut pitämään minua arvossa, kirjoitti hän, ja jos asiat voisivat tulevaisuudessa järjestyä sille kannalle, että me vielä saisimme tavata toisemme, olisi hän siitä sanomattoman iloinen.

Mutta toistaiseksi hänen oli mahdoton puhua kanssani.

Eikä avioliittoa tyttären kanssa käynyt enää ajatteleminenkaan.

Hänellä ei ollut pienintäkään aihetta moittia minua mistään, kirjoitti hän edelleen. Ainoastaan olosuhteet, joille kumpikaan meistä ei mahtanut mitään, olivat eron syynä.

Hän tiesi kirjoittavansa gentlemannille, joka antaa arvon niille syille, jotka pakoittavat hänet vaikenemaan. Mutta avioliitto oli ja pysyi mahdottomuutena. Hän oli neuvotellut tyttärensä kanssa, ja tämä oli suostunut luopumaan onnestaan.

Dagnyn kirje oli kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa, joka liikutti minua omituisen voimakkaasti. Saatoin suorastaan tuntea, millaisen hämmennyksen vallassa tyttö parka oli ollut kirjoittaessaan nuo rivit. Kaiken täytyi olla lopussa. Oli parasta, ettemme enää tapaa toisiamme. Tuhannet terveiset. Hän oli muistava minua viime hetkeensä asti.

Sinä ymmärrät, rakas ystävä, etten minä sinä yönä ummistanut silmäänikään. Kaikki tuntui niin tuiki käsittämättömältä. Oli kuin minut yhtäkkiä olisi temmattu pois elämästä ja koko olemassaolosta. En käsittänyt niin mitään. Miten oli selitettävissä tämä äkillinen ja aiheeton välirikko? Minä uuvutin aivoni lukemattomilla kysymyksillä, mutta mitään selvitystä en löytänyt.

Aloin kuitenkin jälleen tehdä tavanmukaisia ratsastusmatkojani. Ja niinpä eräänä aamupäivänä — siitä on nyt kolme päivää — tapasin Dagnyn.

Hän oli mustassa puvussa ja näytti hyvin kalpealta. Hänen hevosensa oli märkänä pitkästä ja kiivaasta ratsastuksesta.

Me tulimme vastakkain tien polvekkeessa emmekä voineet päästä siitä sivuuttamatta toisiamme.

Minä tervehdin. Hän nyökkäsi vastaukseksi, ja hehkuva puna peitti hänen kasvonsa.

En voinut enää hillitä itseäni, vaan tartuin hänen hevosensa suitsiin.

— Dagny, sanoin, sinun täytyy antaa minulle selitys. Pian matkustan pois, mutta en saata lähteä, ennenkuin tiedän mikä meidät on eroittanut.

Hän kysyi tuskaisella ja hämmentyneellä äänellä:

— Lähdetkö pois?

— Lähden. Ei sen pitäisi kummastuttaa sinua.

— Lähdetkö kauaksi?

— Lähden, Dagny. Etkö tahdo vastata kysymykseeni?

— En. En voi. Sinä et saa kysyä minulta.

— Onko jotakin tapahtunut?

— On. Jotakin on tapahtunut. Sellaista, mikä ei enää ole korjattavissa.

— Ei edes hyvällä järjellä, lujalla tahdolla ja kahdella vahvalla nyrkillä?

Hän ei vastannut mitään, hymyili vain. Hermostunutta hymyä. Hänen huulensa värisivät.

— Etkö enää rakasta minua, Dagny? Etkö myöskään tahdo antaa minun tietää sitä?

Ensin hän pudisti päätänsä. Mutta sitten näytti, kuin hän olisi tehnyt päätöksen.

— Päästä ohjakset, sanoi hän, — päästä ohjakset, niin vastaan sinulle.

Minä päästin ohjakset.

Hän kumartui minua kohden ja sanoi vapisevalla äänellä:

— Olen aina rakastanut sinua. Ja rakastan sinua vielä nytkin ja olen aina rakastava.

Hän kannusti hevostaan ja karahutti pois. Minä huusin hänen jälkeensä, hän kääntyi satulassaan, viittasi minulle, ja minä kuulin hänen huutavan:

— Emme saa enää nähdä toisiamme.

Sittemmin en olekaan nähnyt häntä. En tiedä, vieläkö hän on kartanossa. Mutta ehkä hän sentään on siellä. Minä teen edelleenkin ratsastusmatkani, joista en voi luopua, mutta ratsastan nyt toisia teitä.

Ja nyt, hyvä Krag, olet saanut kuulla mitä on tapahtunut.

Minä pyydän sinun apuasi.

Teen sen, koska tiedän, ettei tässä ole kysymyksessä mikään tavallinen rakastumisjuttu, mikään ohimenevä kuhertelu.

Se merkitsee paljon meille kummallekin. Tai ainakin minulle.

Hän nousi ja astui pitkin askelin ikkunan luo.

— Se merkitsee niin paljon kuin sellainen ylipäänsä voi merkitä, lisäsi hän, ja ääni sai ihmeellisen raukean soinnun.

— Ja toisenkin asian vuoksi olen tullut luoksesi. Sinä kai käsität nyt, miten täysin ymmällä minä olen tämän salaperäisen asian suhteen. Se johtuu kenties siitä, että tämä onnettomuudentunne painaa minua ja että rakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta en tosiaankaan voi käsittää, mitä on saattanut tapahtua. Mieleni on täynnä aavistuksia, ja kaiken yllä häilyy jokin salaisuus. Salaisuus, jota minä en kykene paljastamaan, mutta jonka sinä kenties voit tyynemmällä katseellasi älytä. Ja kun ajattelen vanhan everstin murheellisia kasvoja, jotka näin, kun viimeksi puhuin hänen kanssaan, niin minusta tuntuu, kuin voimani pettäisivät. Sillä mikä, mikä kamala tapaus voi jättää sellaiset poistamattomat jäljet ihmisen kasvoihin?

Ivar Rye oli toimittanut asiansa.

— Takkini, sanoi hän. — Minä lähden nyt.

— Odottamatta vastaustani? kysyi Asbjörn Krag.

— Sinä tiedät asuntoni, sanoi Rye. — Voit tulla milloin haluttaa. Pidän huoneen valmiina sinua varten. Mutta sinun täytyy tulla viikon kuluessa.

— Miksi niin pian?

— Sillä viikon päästä lähden matkalle.

Seuraavassa tuokiossa Rye seisoi päällystakki yllään.

— Tahdon tehdä sinulle vain kaksi kysymystä, sanoi Krag.

— Ole hyvä.

— Kenestä luulet tämän johtuneen? Tyttärestäkö vai isästä?

— Luulin sen asian käyneen selvästi ilmi kertomuksestani, vastasi Rye. — Luja vakaumukseni on, että isä, vanha eversti, on meidän onnemme tiellä. Mutta hän tekee sen vertavuotavin sydämin ja joidenkuiden ulkonaisten seikkojen pakoituksesta.

— Pidätkö sinä vanhusta kunnon miehenä?

— Hän miellyttää minua suuresti, ja pidän häntä todellisena kunnon miehenä.

— Hyvä on. Ja sitten kysymys naapureista. Tietävätkö naapurit tästä jutusta mitään?

— Niin, näetkös. Siinä juuri mainitsit seikan, joka sekin jouduttaa lähtöäni. Tietysti naapurit saivat tietää meidän kihlauksestamme. Ja miksi sitä olisi pitänytkään salata. Kaikkihan oli jo ratkaistuna, häitä vain vailla. Luonnollisesti on nyt tullut tiedoksi, että kihlaus on purettu, ja ihmiset ovat saaneet puheenainetta. Se on ikävää, mutta sille ei mitään mahda.

Kun Rye oli lähdössä, pysäytti Krag hänet vielä kysymyksellä:

— Nyt sinä olet kertonut minulle everstistä ja Dagny neidistä. Onko mahdollisesti olemassa ketään kolmatta?

— Mitä tarkoitat?

— Onko mahdollisesti olemassa ketään kolmatta? Nimittäin paitsi sinua.

Rye puristi poliisimiehen kättä.

— Ei, sanoi hän, ketään kolmatta ei ole. Sen voin vannoa.

Ystävykset sanoivat hyvästit toisilleen. Rye läksi suoraa päätä rautatieasemalle matkustaakseen kotiinsa. Asbjörn Krag istui kauan paikallaan syvissä mietteissä. Tämä oli joka tapauksessa merkillinen juttu. Se ei ollenkaan muistuttanut niitä asioita, joita hänellä ennen oli ollut selvitettävänä.

Hän teki itselleen kysymyksen, oliko hänellä ylipäänsä syytä sekaantua tähän juttuun.

Mihin hän oikeastaan voisi ryhtyä?

Tässähän ei ollut tapahtunut mitään laitonta, eikä hänellä ollut poliisimiehenä enemmän kuin yksityishenkilönäkään minkäänlaista aihetta tunkeutua vanhan everstin ja hänen perheensä asioihin.

Mutta saattoihan hän joka tapauksessa pistäytyä tervehdyskäynnillä ystävänsä Ivar Ryen luona ja viipyä siellä jonkun päivän. Sopihan sanoa käyneensä siellä lepäämässä.

Kahden päivän kuluttua hän sai kirjekortin:

"Hyvä ystävä!

Olen pannut huoneen kuntoon sinua varten.

Ivar."

Mutta hän epäröi vieläkin.

Silloin sattui tapaus, joka sai hänet tekemään ripeän päätöksen.

Päivää myöhemmin kuin oli saanut postikortin, hän tapasi etsivän poliisin päällikön, joka näytti hänelle sähkösanomaa.

— Tässä on ehkä jotakin teille, sanoi hän. — Se näyttää omituiselta.

Asbjörn Krag luki sähkösanoman, joka kuului:

"Eversti Anders Holger on löydetty metsästä talonsa läheltä hengenvaarallisesti haavoittuneena joko päällekarkauksesta tai tapaturmasta. Olosuhteet hyvin epäilyttävät. Nimismies on pannut tutkinnan alulle."

— Eversti Anders Holger, sehän on juuri sama vanha eversti, Dagnyn isä.

Tunnin kuluttua Asbjörn Krag istui junassa.

KOLMAS LUKU.

Epäluulo.

Rautatiematkalla Asbjörn Krag oli levottomuudentilassa, jollaista hän oli harvoin tuntenut. Yhä uudelleen ja uudelleen hän luki tuon arvoituksellisen sähkösanoman.

Vanha eversti oli löydetty puolikuolleena talonsa läheltä. Epäilyttävissä olosuhteissa. Hänestä oli tuntunut hieman kummalliselta, ettei Ivar Rye ollut lähettänyt tästä mitään tietoa, mutta surullinen tapaus oli arvatenkin vallannut liian voimakkaasti hänen ajatuksensa.

"Olosuhteet hyvin epäilyttävät." Nuo sanat sisälsivät jotakin kammottavaa. Niiden alla piili varmaan joku synkkä tarkoitus, muuten sähkösanoma tuskin olisi saanut tuollaisen sanamuodon. Tiedon oli lähettänyt eräs sähkösanomatoimiston kirjeenvaihtaja. Luultavasti olivat Kristianian lehdet jo saaneet väkeä liikkeelle, mikä ei suinkaan miellyttänyt salapoliisia. Hän halusi mieluimmin työskennellä hiljaisuudessa. Hän kulki kaikkien vaunujen läpi, mutta ei tavannut yhtään sanomalehtimiestä. Hän oli siis ainakin puolen vuorokautta edellä.

Muuan matkustaja ryhtyi puheisiin hänen kanssaan. Vanhanpuoleinen, hyväluontoisen näköinen herra. Hän oli vakuutustarkastaja ja oli virkamatkalla. Keskustelun aikana Asbjörn Krag tuli maininneeksi onnettomuudesta, joka oli kohdannut everstiä, ja silloin vakuutustarkastaja heti vilkastui ja osoitti mielenkiintoa. Kävi ilmi, että hän oli monta vuotta sitten tutustunut everstiin.

— Minä pidin paljon siitä miehestä, sanoi vakuutustarkastaja. — Hän oli noita vanhan ajan sotilaita, vanhoillinen ja jäykkäniskainen, mutta pohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vieraanvaraisuutensa oli suurenmoinen.

— Hän oli sitten kai rikas mies? kysyi Krag.

— Hän sai periä jonkun verran isältään, vastasi vakuutustarkastaja, mutta itse hän on lisännyt varallisuutensa moninkertaiseksi. Hän oli erittäin etevä liikemies. Hän on ollut osakkaana monessa tehdaslaitoksessa, kuivannut soita ja muokannut maata. Luullakseni hänen omaisuuttaan on meidän oloissamme sanottava suureksi, ja hänen tulonsa ovat sangen huomattavat. Meikäläisissä oloissa hyvin huomattavat.

Puhelias tarkastaja kertoi koko joukon asioita everstistä, ja Asbjörn Krag kuunteli tarkkaavaisesti. Hän tarvitsi kaikki tiedot, mitä voi saada tuosta miehestä. Kuulemansa asiat hän kätki aivoihinsa, missä ne olivat järjestyksessä ikäänkuin kukin omassa lokerossaan.

Iltapäivällä juna pysähtyi pienelle asemalle. Krag ei ollut sähköttänyt Ivar Ryelle tulostaan, eikä ystävä ollutkaan häntä vastassa. Oli leuto ja kaunis ilma, ja Asbjörn Krag ajatteli ihastuneena hauskaa hevosmatkaa asemalta Ivar Ryen kartanoon. Hän meni kauppapuotiin tilaamaan kyytiä.

— Vai niin, herra menee sen miehen luo, sanoi kauppias tyynesti ja tarkasteli vierasta.

Asbjörn Kragin mielestä katse tuntui omituiselta.

— Ettekö luule hänen olevan kotona? kysyi hän.

Kauppias hymyili.

— Mitä vielä, kyllä kai hän kotona on. Eikä taida piakkoin lähteäkään matkoille. Ei ainakaan pitkille.

Kragin mielestä sanat tuntuivat epäilyttäviltä, ja uudelleen hän tunsi ruumiissaan kummallista levottomuutta.

— Hän on minun parhaita ystäviäni, sanoi hän.

— Niinkö — niinkö, vastasi kauppias innokkaasti. — Niin, onhan hän kunnon mies kaikin puolin, Ivar Rye, kuten kerrotaan. Ja niin paljon matkustanut. Sanovat että ihan maan ympäri.

— Niin, sen hän on tehnyt.

— Jaa-a. Vieraalla maalla on ihminen oma itsensä, tuumi kauppias mennessään ulos ilmoittamaan kyydistä.

Näistä sanoista Krag ymmärsi, että juoru oli jo liikkeellä. Selvää oli myöskin, että tuuli oli täällä epäsuotuisa Ivar Ryelle.

Kyytimiehekseen Krag sai vanhan, parrakkaan talonpojan.

Alkumatkasta ukko oli vaitelias ja umpimielinen, mutta suli hiukan saatuaan ystävänlahjaksi pötkyn tupakkaa ja alkoi vastailla yksikantaan.

Vihdoin hän jo kysäisikin:

— Tuota… kaupungistako ollaan?

— Sieltäpä niin, Kristianiasta.

— Ja ollaan menossa Ivar Ryen luo?

— Sinne juuri.

— Onko hän tuttu?

— Ei, vastasi Krag mietittyään tuokion.

Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten talonpoika taas kysyi:

— Herra taitaa olla semmoinen… semmoinen… jonka pitäisi tulla tänne?

— Mikä niin? kysyi Asbjörn Krag.

— Semmoinen sieltä poliisilaitoksesta, sanovat…

— Ei, en minä ole semmoinen, mutta olen tullut eversti Holgerille sattuneen onnettomuuden johdosta.

Talonpoika nyökkäsi.

— Arvasin.

— Elääkö hän vielä?

— Vielä. Ja kukaties hän siitä toipuukin, vaikkei ole vielä tullut tajuunsa.

Talonpoika kävi salaperäiseksi ja mutisi itsekseen jotakin käsittämätöntä.

— Saattaa olla onnikin yhdelle tai toiselle, ettei hän ole vielä tullut tajuunsa, jotta voisi selittää asian.

— Tunnetteko Ryen? kysyi Asbjörn Krag.

— Tunnen toki. Isänsäkin tunsin. Kelpo mies olikin. Osasi haastella ihmisten kanssa. Mutta tämä ei virka montakaan sanaa.

Krag ymmärsi hyvin, ettei Ivar Ryen tapaisella karulla ja umpimielisellä miehellä ollut edellytyksiä päästä näiden ihmisten suosioon.

Hetken kuluttua talonpoika kysyi:

— Mikäs se tää herra sitte niinkuin on?

Krag ei ensin tiennyt mitä olisi vastannut. Poliisimieheksi hän ei tahtonut sanoa itseään.

— Reportteri, sanoi hän sitten.

— Mikä se on?

— Semmoinen, joka kirjoittaa sanomalehtiin, selitti salapoliisi.

Silloin asia kyytimiehelle valkeni.

— Jaa kolportööri, sanoi hän, jassoo…

Krag antoi selityksen mennä täydestä. Talonpoika osoitti kädellään muutamien puunlatvojen yli ja sanoi:

— Näkeekö herra tuota kellotapulia?

— Näen.

— Siellä on everstin kartano.

— Taitaa olla suuri kartano?

— On kyllä, suurin näillä main.

Tie kulki pitkin aukeata tasankoa, jonka laidassa kohoili metsäisiä, sinertäviä harjanteita.

— Tahtooko herra nähdä paikan? kysyi talonpoika.

— Minkä paikan?

— Sen, missä se tapahtui, mistä hänet löydettiin.

— Ei kiitos, en vielä. Kuka hänet löysikään?

— Insinööri.

Talonpoika viittasi taas kädellään.

— Tuon tiilitehtaan insinööri. Se kun käveli tästä iltapäivällä, niin näki hänet puun alla makaamassa. Sitten nimismies sai tietää sen. Ja sitten he veivät everstin kotiin hevosella. Mutta nyt ollaan perillä.

Rattaat pysähtyivät vanhanaikaisen talon luo, joka sijaitsi ylhäisen vaatimattomana syrjässä, korkean pensasaidan ja suuren hedelmäpuutarhan ympäröimänä. Krag maksoi kyydin ja lähetti ukon menemään.

Hän astui pihalle, jossa ei näkynyt yhtään elävää olentoa, mutta sitten alkoi koira haukkua ja muuan mies tuli paitahihasillaan ulos.

— Minä etsin kartanon herraa, sanoi Krag. — Onko hän kotona?

Mies katseli vierasta hetkisen.

— Kyllä hän kotona on, mutta en tiedä, ottaako hän vastaan.

Mutta samassa Krag kuuli naputettavan erään pihanpuolisen ikkunan ruutuun. Hän huomasi ystävänsä kasvot ikkunan takana. Hän tunsi ruumiissaan vavahduksen. Rye oli sen näköinen, kuin olisi valvonut monta yötä.

Asbjörn Krag astui hänen työhuoneeseensa. Seinät olivat suorastaan peitetyt hyllyillä, jotka olivat täynnä kauniisti sidottuja kirjoja. Ikkunan edessä oli suuri kirjoituspöytä. Sen ääressä Rye oli istunut ja nähnyt Kragin tulon.

He tervehtivät ikäänkuin olisivat tavanneet toisensa tunti sitten.

— Minua ilahuttaa, että sinä kuitenkin tulit, sanoi Ivar Rye. —
Istuin juuri ja ajattelin sähköttää sinulle.

— Minä tulin tuon onnettomuuden johdosta.

Ystävän kasvot synkistyivät.

— Oletko puhutellut ketään?

— Puhelin parin täkäläisen miehen kanssa.

— Sitten kai ymmärrätkin jo?

— Niin, minä aavistan, että asemasi on nykyään vaikea.

— Ei pahempi kuin tavallisesti, vastasi Ivar Rye puristaen ystävänsä kättä. — Eroitus on vain se, että nyt minua epäillään murhasta.

Asbjörn Krag riisui päällystakkinsa.

NELJÄS LUKU.

Lain nimessä.

Asbjörn Krag istuutui vastapäätä ystäväänsä.

— Onko hän kuollut? kysyi hän.

— Ei, hän elää vielä, mutta on tajuttomana.

— Onko toivoa?

— Ei tiedetä. Sähköteitse on kutsuttu parhaat lääkärit.

— Hänethän löydettiin metsästä?

— Niin, vain jonkun sadan metrin päässä omasta talostaan. Kahtena viime viikkona hän ei ollut ensinkään käynyt talonsa ulkopuolella, mutta eilen hänellä oli jotakin asiaa ulos. Joku oli pyytänyt häntä tulemaan.

— Kuka oli pyytänyt häntä tulemaan?

— Minä, vastasi Rye levollisesti.

Salapoliisi istui tuokion ääneti. Sitten hän kysyi:

— Sinä olet kai ollut aivan epätoivossa viime ajat?

— Sen voit arvata, vastasi ystävä. — Olen ollut hirveän masentunut.

— Kaikki on näyttänyt toivottomalta?

— Kaikki. Ja minä jo valmistausin lähtemään täältä. Myymään talot ja tavarat ja lähtemään pois ikipäiviksi.

Salapoliisi silmäili häntä tutkivasti. Ja nähdessään ystävänsä kuumeisen hehkuvan katseen Asbjörn Krag tunsi puistatuksen ruumiissaan.

Hän astui ystävänsä luo ja laski kätensä hänen olalleen.

— Sinä olet matkustanut paljon, sanoi hän. — Olet nähnyt toisia ihmisiä ja toisia rotuja kuin täällä ympärilläsi jokapäiväisessä elämässä. Olet nähnyt kiihkeitä intohimoja ja ehkä olet saanut vaikutuksia toisenlaisista ajatustavoista ja toisenlaisesta moraalista. En tunne sinua niin tarkoin, että voisin vastata sinusta. Tai oikeammin sanoen: minä tunnen sinut. En tahdo mitään niin mielelläni kuin auttaa sinua. Mutta yhdessä tapauksessa en voi tehdä muuta kuin lähteä tieheni ja jättää sinut oman onnesi nojaan. Nyt tahdon kysyä sinulta — ja sinun täytyy ymmärtää mitä kysymykseni merkitsee — onko minun jäätävä tänne vai lähdettävä pois?

Ivar Rye nousi ja puristi voimakkaasti ystävänsä kättä.

— Jää, sanoi hän. — Minä olen nyt ypö yksin, ja sinun tulee auttaa minua. Ymmärrän kyllä mitä sinä ajattelet. Mutta minun ei tarvinne sanoa muuta, kuin että olen täysin syytön tähän onnettomuuteen tai rikokseen. Uskotko sanani? Jollet usko, niin parempi on, että heti lähdet.

Äänessä ei ollut mitään rukoilevaa. Pikemmin jotakin alistuvaa ja toivotonta. Asbjörn Krag tunsi hänen voimakkaan kädenpuristuksensa ja tiesi, että edessään seisoi mies, jolla oli voimakas ja kelpo luonne. Ja hän uskoi hänen sanansa.

— Minä jään, sanoi salapoliisi.

— Uskot siis?

— Uskon.

— Ja uskot kaikessa vastakin?

— Niin teen.

— Mutta asemani on hyvin vaikea.

— Sitä parempi, niinpä saan minäkin jotakin tehtävää.

— Mutta minun täytyy salata sinulta eräs seikka. Asbjörn Krag säpsähti.

— Onko se yhteydessä asian kanssa?

— Kenties.

— Mutta sellainen vaikeneminenhan tekee vain asemasi pahemmaksi.

— Se ei ole autettavissa. Minä en voi puhua.

— Etkö edes siinä tapauksessa, että vaikenemisesi osaltaan estää todellisen syyllisen ilmituloa?

— Sitä se tuskin tehnee. Ei ainakaan mikäli minä voin nähdä.

— No niin, saamme joka tapauksessa koettaa tulla toimeen ilman sitä seikkaa, jonka pidät salaisuutenasi. Tahdotko nyt kertoa minulle koko asian? Olen todella hyvin halukas tietämään mitä on tapahtunut.

Ja Ivar Rye kertoi.

— Kuten tiedät, aloitti hän, eivät täkäläiset ihmiset katso minua juuri suopein silmin. Ei ollut isänikään erityisen suosittu, mutta hän tuli kuitenkin toimeen paikkakunnan väestön kanssa, kun heidän harrastuksensa olivat osittain samat. Isäni näet oli innokas maanviljelijä.

Mutta minä — minullahan ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Enkä minä itse asiassa ole heidän kanssaan missään tekemisissä. He ovat kyllä kelpo ihmisiä, mutta minä en sovi heidän joukkoonsa. Ja kuten ehkä tiedät, on herännäisyys ja maallikkosaarnaaminen täällä hyvin yleistä. Minä olen pari kertaa esiintynyt tämän hysteerisen liikkeen vastustajana tavalla, joka on herättänyt ihmisissä suuttumusta.

Sanalla sanoen: minä olen kansan silmissä jumalaton mies, epäilyttävä henkilö. Sitäpaitsi on karu ja luoksepääsemätön olemukseni loukannut heitä. Minua pidetään ylpeänä…

Rye hymyili.

— Ja kuitenkaan ei mikään ole luonteelleni vieraampaa kuin sellainen ylpeys, jota nämä ihmiset tarkoittavat. No niin, minä siis olen aikojen kuluessa manannut esiin eräänlaisen itseäni vastaan tähdätyn yleisen mielipiteen, joka suoraan sanoen oli minulle varsin yhdentekevä ja jolla oli vain se vaikutus, että se teki minut vielä hillitymmäksi ja suljetummaksi kuin oikeastaan olisi ollut tarpeen. Luulenpa, ettei ole olemassa mitään pahaa, jota täkäläinen kansa ei minusta uskoisi. Koko tuo salattu tyytymättömyys, koko heidän kiehuva vihansa pyrkii nyt purkautumaan. Olen tuntenut sen ilmassa parin viikon ajan, olen lukenut sen kaikista synkistä katseista, joita olen kohdannut. Rakas ystävä, en voi tosiaankaan auttaa, että olen niin paatunut, että koko tuo vihamielisyys on mennyt jälkiä jättämättä pääni yli. Olihan minulla sitäpaitsi muitakin asioita ajateltavana, ja olenhan itsenäinen mies ja oma herrani. Miksi piittaisin siitä, mitä ihmiset sanovat ja uskovat?

Sinä siis ymmärrät, etten minä ole suosiossa. Päinvastoin. Minulla ei ole yhtään ystävää. Minulla oli yksi. Kenties hän on tällä hetkellä kuollut. Tarkoitan everstiä. Mutta näetkös, everstillä on aina ollut kansa puolellaan. Häntä ja hänen tytärtään on suorastaan jumaloitu. Ja syystä kyllä, sillä rakastettavampaa perhettä ei voi ajatella.

Niinpä siis tieto, että minun piti mennä naimisiin everstin tyttären kanssa, herätti kaikkialla tyytymättömyyttä ja paheksumista. Pidettiin sopimattomana, että sellainen jumalaton ihminen pääsi tuohon kunnon perheeseen, ja huhu tiesi kertoa, että minä olin joillakin metkuilla ja juonilla saanut everstin pimitetyksi. Eipä edes maltettu olla vihjailematta, että koko asia oli minun puoleltani pelkkä rahanhankkimisyritys. Minä muka olin matkoillani hävittänyt omaisuuteni ja velkaantunut. Sinulle voin tämän johdosta mainita, että matkoillani olen kyllä pannut menemään paljon enemmän kuin perintöni, mutta myöskin että olen onnistuneilla liikeyrityksillä hankkinut itselleni omaisuuden, joka on paljon suurempi kuin perimäni. Tämä on minun salaisuuteni. Sinulta en sitä kuitenkaan peittele. Kerron kaiken niinkuin se on, jotta saisit oikean käsityksen kaikista niistä asianhaaroista, jotka vähitellen ovat johtaneet minut siihen, että nyt seison aivan kuilun partaalla. En tahdo salata, että vanha eversti alussa katsoi minua epäluuloisin silmin. Mutta hän sai varsin pian minusta toisen käsityksen. Ja hän koetti puolestaan herättää tuttavissaan suopeampaa mielialaa minua kohtaan. Mutta siinä hän ei onnistunut.

Ihmiset väittivät edelleenkin, että minä olin vain sukeltautunut everstin suosioon teeskentelyllä ja liehakoinnilla.

Mutta eversti, joka luotti omaan arvostelukykyynsä, antoi muiden puhua mitä halutti.

Siihen aikaan minä olin onnellisin ihminen auringon alla.

Sitten tuli tuo kauhea ja odottamaton käänne. Olen kertonut sinulle mitä tapahtui tuona suruisena, sade-itkuisena päivänä, joka on lähtemättömästi painunut mieleeni.

Olen sittemmin paljon mietiskellyt asiaa, mutta mahdotonta on ollut keksiä selitystä.

Miksi meidän piti niin äkkiä erota?

Miksi kaiken täytyi näin loppua?

Mutta paikkakunnan väestön ei ollut vaikea älytä asian oikeata laitaa.

Vihdoinkin — kulki puhe miehestä mieheen — vihdoinkin on ukko saanut silmänsä auki. Vihdoin hän toki on tullut huomaamaan, mikä jumalaton ja huono ihminen minä olen.

Kun minä tuon päivän jälkeen kävin entistä umpimielisemmäksi ja synkemmäksi, selittivät he sen niin, että minä haudoin kostoa.

Nuoren tytön itkettyneet silmät todistivat heidän mielestään vain rakkauden sokeutta.

Se käsitys oli siis tullut yleiseksi, että eversti oli jyrkästi kieltänyt tytärtänsä kohtaamasta minua enää, että minut oli ajettu ulos ja että eversti pysytteli kotosalla ainoastaan päästäkseen näkemästä minua.

Sitten tapahtui äkkiarvaamatta tämä eilinen.