Produced by Tapio Riikonen
KAUPPANEUVOKSEN HÄRKÄ
Nelinäytöksinen komedia
Kirj.
Teuvo Pakkala
Otava, Helsinki, 1922.
Ystävälleni ROBERT KILJANDERILLE
Teuvo Pakkala
HENKILÖT.
PORMESTARI.
PORMESTARINNA.
ALEKSANDRA | heidän tyttäriään.
ELLEN |
KAUPPANEUVOS.
ROUVA DANELL, leski.
NEITI SALMELA.
HURMERINTA, sanomalehdentoimittaja.
NAATUS, kolleega.
KANTTORI.
POMMERI, värjärimestari
RAUTIAINEN, kauppias.
HILLERI, vahtimestari.
TARJOILIJANEITI.
PALVELIJA.
PAINOPOIKA.
TALONPOIKA.
DAVID, harpunsoittaja.
Juhlavieraita ja lapsia.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Juhlapidot kaupungin seurahuoneella.
Suurehko huone somistettuna ja oven päällä kauniste kirjoituksella: »Terve tuloa!» Perällä ovi avoinna saliin, josta näkyy juhlapukuista yleisöä. Vasemmalla toinen ovi. Oikealla kaksi ikkunaa, ja tällä puolen sohvaryhmikkö, sohva viistossa, takana kasveja ja jokunen kipsikuva. Vasemmassa nurkassa suuri toalettipeili.
Salista kuuluu silloin tällöin tanssimusiikkia pianolla.
Esiripun noustessa HILLERI, frakkipuvussa, pyyhinliina kainalossa, puuhaa kyypparin toimissa, PORMESTARI, KANTTORI ja POMMERI seisovat keskilattialla lasit käsissä.
KANTTORI (kohottaen lasia). No ei muuta kuin heimanblok, eläköön raittius!
PORMESTARI. Mitäs sanotte uudesta sanomalehdentoimittajasta?
POMMERI (suuret, kultasankaiset silmälasit päässä, seisoen hajasäärin, poltellen sikaria, tarkoittavan kehuvasti). Puhuja! Hyvä puhuja, oikein hyvä puhuja. Ollapa, kanttori, meilläkin sellainen puhelahja!
KANTTORI. Ei hän nyt niin erinomainen puhuja ole, on epäkonsekventti lausuessaan ja mitä sisältöön tulee, niin ei ole tarpeellista— tarpeeksi—rutiinia. Mutta hänellä tuntuu olevan erinomaisen tarkka silmä observeeraamaan itsekunkin kykyä ja talangia. Minusta tuntui, kun puhelimme, että hän minut, Pommeri, tunsi jotakuinkin hyvin. Erinomaisen tarkka silmä.
PORMESTARI. On paikkakunnallemme suuri onni ja kunnia, että saimme hänet tänne!
KANTTORI. Rohkeniskohan mennä esittämään hänelle intiimituttavuutta.
Joko setä on juonut veljenmaljat?
PORMESTARI. En ole vielä, mutta minähän aina ehdin, kun hän asuu meillä.
POMMERI. Minä kyllä uskallan lähteä.
KANTTORI. Eipä sen vuoksi, ettei uskalla. Mikäs minun on uskaltaissa, kun olen johtokunnan jäsen ja siis hänen prinsipaalinsa. (Menee saliin.)
POMMERI. Kanttori rinsipaali! Mikä se minä sitten olen, kun minä olen johtokunnan puheenjohtaja. (Yrittää menemään saliin.)
HILLERI (menossa vasemmalle). Pommeri! Pommeri! Elä mene, Pommeri!
Sinun nenäliinasi on taskusta tipahtamaisillaan. (Menee vasemmalle.)
POMMERI (kääntyy takaisin, katsoo vihaisesti Hilleriä). Sinun nenäliinasi! (Pormestarille.) Se on tyhmä tuo Hilleri! Kerran, miten minä lienen leikilläni hänelle esittänyt, että juodaan veljenmalja, niin se otti sen todeksi.
PORMESTARI. Mistä Hilleri raukka sen ymmärtäisi, hän kun on vähän…
(Pyörittää sormea otsallaan.)
POMMERI. Ja minä olen koettanut selittää sille ja hyvällä jos pahalla muistuttaa, että se ei passaa seurassa hänen sinutella minua. Kahdenkesken kyllä saisi, vaan ei seurassa. Mutta ei se ymmärrä.
PORMESTARI. Mutta minua se ei sinuttele kahdenkeskenkään ollessamme.
POMMERI. Kahdenkesken sillä ei minulle olekaan koskaan mitään sanottavaa. Mutta annahan, kun on muita tahi niinkuin nytkin kun ollaan seurassa, niin silloin se minulle löytää asiaa myötäänsä. (Matkien.) Kuule, Pommeri! Pommeri, kuule! Sinä Pommeri! Veli Pommeri! (Äkäisesti.) Mitä ne sen taas ovat tänne ottaneetkin, aivan kuin kiusaksi minulle!
PORMESTARI. Eihän tuo neiti yksinään nyt olisi ehtinyt mihinkään.
POMMERI. No eivätkö ne voi saada ketään muuta auttajakseen kuin tuon
Hillerin?
PORMESTARI. Isäntä tykkää Hilleristä, sanoo vikkeläksi ja taitavaksi.
POMMERI. Kieltäisit sinä tulemasta.
PORMESTARI. Mitenkä minä voin kieltää?
POMMERI. Onhan hän sinun vahtimestarisi.
PORMESTARI. Niin, mutta ei minulla silti ole mitään oikeutta kieltää häntä muista toimista, jos hänellä on aikaa.
POMMERI. Olkoon sitten, mutta kantaalin se tekee. Niinhän se monastikin tekee.
PORMESTARI. Minä häntä varotin, ettei hän räppäisi nyt, ja hän lupasi, ettei hän maista ollenkaan.
POMMERI. Minusta näyttää, että on jo maistanut. Silmät jo vilkuilivat. Saat nähdä, että kantaalin se tekee. Häpäisee koko kaupungin nyt, kun on uusi toimittaja täällä. Mutta ei ole minun häpeäni. (Nauraa hohottaa ja menee saliin.)
HILLERI tulee vasemmalta tarjotin kädessä.
PORMESTARI. Muistaahan Hilleri, mitä Hilleri lupasi?
HILLERI nauraa omituisesti, joka on samalla itkua ja naurua.
PORMESTARI (hämmästyen). Hilleri on jo niin humalassa, että itkee!
HILLERI (alamaisesti niinkuin aina pormestaria puhutellessaan). Kyllä minä nauran nyt, herra pormestari.
PORMESTARI. Se on niin kiusallista, kun sitä ei koskaan tiedä milloin
Hilleri nauraa ja milloin itkee!
HILLERI. Jos herra pormestari tahtoo, niin minä voin herra pormestarille vasta sanoa aina edeltäpäin, milloin minä nauran ja milloin itken. Nyt minä kyllä nauroin.
PORMESTARI. No mikä Hilleristä oli niin lystiä?
HILLERI. No kun herra pormestari kysyi, että muistaako Hilleri mitä
Hilleri lupasi.
PORMESTARI. Herra isä, kun Hilleri on tyhmä! Ymmärtääkö Hilleri, miten tyhmä Hilleri on?
HILLERI. Ymmärrän, herra pormestari.
PORMESTARI. Minä painan vielä Hillerin mieleen: ei tippaakaan! Ja
Hillerin pitää lähteä täältä pois yhtä aikaa kuin minä.
HILLERI (kumartaa). Pyytäisin nöyrimmästi, herra pormestari, että saisin lähteä hiukkasen aikaa ennen kuin herra pormestari.
PORMESTARINNA (tulee salista). Alfred, kuule!
HILLERI poistuu.
PORMESTARINNA. Muistathan sinä, mitä lupasit, Alfred?
PORMESTARI. Mutta mamma kulta, enhän minä vielä ole maistanut tippaakaan. Juuri otin tämän lasin käteeni lähteäkseni juomaan veljenmaljan. Vaan onko sekin sinusta liikaa?
PORMESTARINNA. Mutta kultaseni, ymmärräthän sinä, mitä minä tarkoitan!
PORMESTARI. Minä en ymmärrä.
PORMESTARINNA. Minä en tahdo mitään muuta kuin sen vain, että sinä, pappa, aina pitäisit mielessäsi, että sinä, pappa, olet paikkakunnan korkein ja arvokkain virkamies.
PORMESTARI. Onko sinusta sitten sopimatonta, että minä juon veljenmaljan hänen kanssaan? Sinähän olet hänet hommannut ja sellaisella touhulla meille asumaan ja olet ollut niin—
PORMESTARINNA. No pappa, pappa! Mitäs me nyt joutavia. Mene sinä nyt vain skoolaamaan hänen kanssaan. Ja me Aleksandran kanssa lähdemme pian kotia, mutta sinä voit tulla sitten hänen kanssaan. Mene nyt, pappa, mene.
PORMESTARI. Minä tuskin joudan olemaan niin kauan kuin hän viipyy, ja minä luulen, että minun pitää lähteä jo ennen kuin tekään joudutte, sillä minulla on huomenna maistraatin istuntokin. (Lyö näppiä.) Minun pitää muistaissani sanoa Hillerille, että Hillerin pitää huomenaamuna välttämättömästi julistaa muuan kuulutus kaupungilla. Se on jäänyt aivan viime nipukkaan.
PORMESTARINNA. Sano, pappa, samalla, että Hillerin pitää tulla nuohoamaan meille aamulla, sillä tänään oli tulla nokivalkea.
PORMESTARI. Ai ai! Se taitaa Hilleri vähän huolimattomasti hoitaa sitä nuohoojantointa. (Menee vasemmalle ja heti oven aukaistuaan.) Hilleri! (Vetää oven kiinni jälkeensä.)
ALEKSANDRA (tulee salista). Mamma, mamma, kun on hauska! Minä olen saanut niin paljon tanssia. Ja minut on jo pyydetty kolmanteen franseesiin, jos vielä tanssitaan.
ROUVA DANELL (mustissa, tulee salista). Voi, kun herra—herra—mikä se taas olikaan hänen nimensä? Minä en tahdo sitä millään muistaa!
PORMESTARINNA. Hurmerinta. Onhan se tunnettu nimi. Eikö Josefine ole lukenut sanomalehdistä? Niissähän on kuulemma paljon kirjoitettu hänestä.
ROUVA DANELL. Vai niin! Tämäkö se nyt on se, joka sen suuren rosvon ja murhamiehen otti kiinni ja kuoli?
PORMESTARINNA (nauraa pitkään). Tämäkö se kuoli?
ALEKSANDRA. Nyt minäkin hoksaan, mitä mamma nauraa! Miten se täällä tanssisi, jos se kuollut olisi? Hihihi.
ROUVA DANELL. Mutta minusta hän on aivan kuin se.
PORMESTARINNA. Tämä on runoilija.
ALEKSANDRA. Hän on kirjoittanut noin paksun kirjan.
PORMESTARINNA. Ja aivan runoa kuulemma.
ALEKSANDRA. Hän lahjoitti minulle kirjansa. Ja hän oli kanteen kirjoittanut, että—miten se mamma olikaan?
PORMESTARINNA. Se oli runoa, alussa Aleksandran nimi, ja sitten hänen nimensä: Urho Armas Hurmerinta.
ROUVA DANELL. Minä en tiedä ketä hän muistuttaa.
ALEKSANDRA (huomaten yht'äkkiä). Hän on aivan kuin niissä meidän muutamissa korteissa ruutukuningas.
ROUVA DANELL. Hänessä on jotakin niin paljon—minä en osaa sanoa mitä se on. (Lähtee äkkiä saliin.)
ALEKSANDRA. Me olemme jo sinut. Armaaksi häntä kutsutaan.
PORMESTARINNA. Vai niin! Mitä hän puhelee?
ALEKSANDRA. Kysyi, kuinka monta veljeä minulla on, niin minä sanoin ettei yhtään, ja sitten hän kysyi montako sisarta, niin minä sanoin että kahdeksan, ja että pappa ja mamma aina—
PORMESTARINNA. Kenen muitten kanssa hän näyttää enimmin puhelevan?
ALEKSANDRA. Neiti Salmelan kanssa.
PORMESTARINNA (ihmeissään). Neiti Salmelan kanssa?
ALEKSANDRA. He ovat vanhat tutut. Helsingissä ovat tutustuneet.
PORMESTARINNA. Vai niin. Minä ajattelinkin, että mikäs nyt, kun neiti
Salmelakin tuli ihmisten joukkoon.
ALEKSANDRA. Neiti Salmela kuului olevan hyvin rikas. Hänen isänsä on jonkun suuren ja vanhan aateliskartanon omistaja.
PORMESTARINNA. No mitä hän sitten on tullut tänne konttoristiksi?
ALEKSANDRA. Tuossahan on muuan nenäliina. Neiti Salmela äsken haki nenäliinaansa. Minä menen kysymään, onko tämä hänen.
PORMESTARINNA. Ei tarvitse! Sinun ei tarvitse hieroa hänen kanssaan mitään läheistä tuttavuutta ja ystävyyttä. Hän rupeaa sitten meillä hyppäämään. (Ottaa nenäliinan Aleksandran kädestä ja viskaa sohvalle.) Hakekoon itse! Kylläpähän sen tuosta löytää.
ROUVA DANELL (salin ovelta). Tantti ja Aleksandra! Tulkaa, tulkaa!
Herra—herra—hän taas pitää puhetta!
ALEKSANDRA. En minä viitsi puheita kuunnella!
PORMESTARINNA. Mutta sinun pitää olla siellä, kun herra Hurmerinta pitää puhetta. (Ottaa Aleksandraa kädestä ja vetää hänet mukanaan saliin.)
HILLERI (tulee vasemmalta, ilman pyyheliinaa, lasi kädessä, nuortuneen näköisenä, liikkeet hillityt ja sujuvat, laulaa hiljaa ja tunteellisesti).
Oi ruusunen,
sä suloinen,
oi etten sua nähnyt ois!
TARJOILIJANEITI (pöyhkeästi ja koreasti puettu, hyvin ylpeä, tulee vasemmalta kädessä tarjotin kahvineen ja punssipulloineen jäämaljassa). Kas niin! Siinä se nyt oli! (Vie tarjottimen pöydälle.)
HILLERI panee lasinsa pöydälle, istahtaa tuolille lynkäpäisilleen polviaan vasten, peittäen käsillä kasvonsa, nauraa nauruaan.
TARJOILIJANEITI. On ilveitä hullulla!
HILLERI. (nousee seisomaan ryhdikkäänä, kädet housuntaskuissa, ja katsoo tarjoilijaneitiä aivan kuin aikoisi jotakin sanoa, mutta kääntää päänsä pois hänestä ja heiluttaen hänelle käsiteräänsä.) Liian matala!
TARJOILIJANEITI (tyrkkää). Korjaa täältä luusi! (Menee vasempaan ja ovelta ärsyttävästi.) Hullu! (Vetää oven kiinni.)
HILLERI (seisoo jonkun aikaa tuijottaen, ottaa lasinsa ja ryyppää pohjaan). Se on samantekevä, mitenpäin muna on padassa. (Ottaa punssipullon pöydältä ja se kädessä lähtee saliin päin, mutta pysähtyy ovensuuhun kuuntelemaan puhellen pausseilla.) Aivan niin!—Ideaali!— Korkealle, korkealle!—Periaatteet!—Ne ovat tätä nykyä paljon huonommassa hinnassa kuin lankut!—Luja periaatteenmies!—Muista kauppaneuvoksen härkää!
Salista kuuluu eläköönhuutoja.
HILLERI astelee sohvan taakse, jonne istahtaa näkymättömiin.
HURMERINTA, toisella puolen POMMERI, toisella KANTTORI ja jälessä
PORMESTARI, tulevat salista, kaikilla boolilasit kädessä.
POMMERI (taputtaen olalle Hurmerintaa). Kiitoksia, veli, siitä puheesta! Se oli puhe se, miehen suusta.
KANTTORI (taputtaen olalle). Kiitoksia ideaaleista! Kiitos! Niitä on vähän, joilla on ideaaleja.
POMMERI. Kiitoksia periaatteista! Periaatteet ne ovat—ja niitten pitää olla just lujat.
KANTTORI. Mutta ideaali! Ideaali! Ja niinkuin veli konstateerasi, ja niinkuin se oikein olla pitääkin, ja niinkuin minä olen aina puolustanut, että korkea ideaali!
HILLERI (sohvan takana hihkasee). Hih! Huh! Apinamarkkinat!
PORMESTARI. Mikä se oli?
KANTTORI. Joku tuolla ulkona huusi. (Menee ikkunaan ja katsoo ulos.)
Mitä lienee ollut poikia.
PORMESTARI (Hurmerinnalle). Minusta tuo booli selvittää vain! Minä tilasin senvuoksi vähän punssia ja kahvia. Juoko veli punssia?
HURMERINTA. Kiitoksia, setä. Kyllä minä olen joskus sitäkin maistanut.
PORMESTARI (kummastellen). Tässä on kyllä kahvit ja jäämalja, vaan ei mitään punssipulloa!
POMMERI (taputtaa pormestaria olalle) Sen on korjannut sallimuksen käsi.
KANTTORI. Katsos vain Pommeria, kun tekasi sukkeluuden. Lähteekö sitä katajastakin tervaa?
POMMERI. Lähtee muutakin! Saanko minä herroille tarjota samppanjaa?
KANTTORI. No kun ehti ennen minua!
PORMESTARI. Mutta taitaisi olla parasta, että menisimme johonkin toiseen huoneeseen, tämä kun oikeastaan on naisia varten.
POMMERI. Niin, mennään vain. Onhan täällä huoneita.
POMMERI ja PORMESTARI menevät vasempaan.
NAATUS (tulee perältä, pidättää Hurmerinnan). Herra Hurmerinta! Saanko teiltä ryöstää muutaman minuutin? Pari minuuttia vain.
KANTTORI (vasemmalle mennessä). Mutta elä viivytäkään koko iltaa! Herra
Hurmerinta kuuluu meidän seuraamme. (Menee.)
NAATUS. Pari minuuttia vain. Siinä pikku puheessa, joka illan alussa minulla oli kunnia pitää, tapahtui sellainen seikka, että minä unohdin itse pääasian. Mutta, ollen se minulla kirjoitettuna (ottaa taskustaan kaksi pitkää paperiliuskaa) olen minä tilaisuudessa lukemaan sen nyt tässä. Luenko ehkä kokonaan, että tulee yhteys näkyviin?
HURMERINTA. Minä olisin varsin kiitollinen, jos minä saisin tuon muistoksi tästä kunniakkaasta illasta.
NAATUS. Kyllä. Mutta siinä tapauksessa minä ensin tässä silmään pikimmältään, olisiko mahdollisesti jotakin vaillinaisuutta taikka epäselvyyttä kuin myöskin huomaamattomuutta. Ja ikäväkseni näen heti alussa muutamassa sanassa jääneen t:n viivan pois. Onko mahdollisesti herra Hurmerinnalla lyijykynää?
HURMERINTA. Valitettavasti ei.
NEITI SALMELA tulee peräovesta.
NAATUS (kumartaa). Naatus—kolleega.—Onko neidillä lyijykynää?
NEITI SALMELA. Salmela—neiti.—Ei.
NAATUS menee saliin.
HURMERINTA. Mutta onpa teistä, neiti Salmela, tullut juhlallinen!
NEITI SALMELA. Juhlahan nyt onkin.
HURMERINTA. Minkä vuoksi ette tanssi? Tanssittehan Helsingissä?
NEITI SALMELA. Minä haen hävinnyttä nenäliinaani.
HURMERINTA. Missä minä näinkään jonkun nenäliinan? Tuolla on sohvassa.
Ehkä se on tämä?
NEITI SALMELA. Kiitos.—Hyvästi, herra Hurmerinta.
HURMERINTA. Joko te lähdette? Elkää toki vielä!
NEITI SALMELA. Tuskin täällä kuitenkaan tulee enää muuta kuin tanssia.
HURMERINTA. Mutta istukaa nyt toki hetkiseksi, minä pyydän. Tuskin olemme kahta sanaa saaneet vaihtaa. Minä lähden sitten teitä saattamaan, saanko luvan?
NEITI SALMELA. Teillä on velvollisuuksia.
HURMERINTA. Minä toivon, että minulla on sekä velvollisuus että oikeus liittyä hetkiseksi seuraanne, kun te kerran olette tullut minun tervetuliaisjuhlaani vieraaksi. Ja siitä aivan odottamattomasta kunniasta, jota minulle on osoitettu tällä hämmästyttävällä vastaanotolla, on minulla epäilemättä velvollisuus lausua kiitokseni etupäässä teille.
NEITI SALMELA (hämmästyen). Minulle? Herra Hurmerinta, te puhutte käsittämättömiä!
HURMERINTA. Eihän minua täällä ole kukaan muu tuntenut kuin te, ei ainoakaan sielu.
NEITI SALMELA. Hyvä herra Hurmerinta, minulla ei ole tähän teitä hämmästyttävään kunnianosoitukseen mitään muuta osaa kuin vähäpätöinen läsnäoloni. Vaikka keväästä asti olen paikkakunnalla ollut, olen täällä aivan outo kaikille. Minä en olisi voinut mitään vaikuttaa, jos olisin tahtonutkin. Kaikki on vain teidän oman maineenne ansiota, yksistään. Eilen näin listan, jossa ilmoitettiin teidän tänään tulevan ja vastaanottojuhlan olevan nyt illalla. Siinä kaikki mitä tiedän.
HURMERINTA. Tämä on hämmästysten päivä.
NEITI SALMELA. Iloisten hämmästysten päivä.
HURMERINTA. Kun minä olin parahiksi saapunut kaupunkiin, sain ystävällisen kutsun yksinkertaiseen illanviettoon. Ja kun minä tulen yksinkertaiseen illanviettoon, niin—(katselee ympärilleen) niin mitä näenkään! En tahtonut uskoa silmiäni astuessani saliin ja näihin huoneisiin. Ja ihmiset uppo-outoja, vaan rientävät vastaan kuin minä olisin ollut… (levittää kätensä).
NEITI SALMELA. Kuningas.
HURMERINTA. Ja minä jouduin ihan haltioihini!
NEITI SALMELA. Sen kuuli puheistanne.
HURMERINTA. Mutta siinä kuitenkin kaikitenkin oli ja on osa teilläkin.
NEITI SALMELA. Sittenkin?
HURMERINTA. Muistatteko, missä näimme toisemme ensi kerran?
NEITI SALMELA. Minä näin teidät eräässä iltamassa, jossa lausuitte muutaman erittäin kauniin runonne.
HURMERINTA. Minä näin teidät Suomalaisessa teatterissa eräänä iltana, kun näyteltiin—mikä se nyt olikaan?
NEITI SALMELA. »Ei lempi leikin vuoksi.»
HURMERINTA. Niinhän se taisi olla. Meidät sitten esiteltiin lämpiössä.
NEITI SALMELA. Kolmas kerta.
HURMERINTA. Mitä kolmas kerta?
NEITI SALMELA. Meidät silloin esiteltiin.
HURMERINTA. Minä todella en muista, että meitä sitä ennen olisi esitelty.
NEITI SALMELA. Olisitteko muuten runoilija!
HURMERINTA. Mutta silloin kiintyi koko mieleni ja kaikki ajatukseni teihin.
NEITI SALMELA. Kolmas kerta toden sanoo!
HURMERINTA. Minkä vuoksi olette niin ivallinen? Ettehän koskaan ennen ole ollut.
NEITI SALMELA. Jos niin käsitätte, pyydän anteeksi.
HURMERINTA. Kaikessa tapauksessa tuntuu teissä nyt jotakin kylmää ja katkeraa. Aivan toinen olitte ennen. Olitte aina kuin lämmin, virkeä kevättuuli. Aina innostunut ja innostuttava.
Äänettömyys.
HURMERINTA. Te katositte aivan yht'äkkiä Helsingistä? (Odottaen hetkisen vastausta.) Minä kirjoitin kotianne teille.
NEITI SALMELA (ehättäen keskeyttämään). Minä tulin tänne melkein suoraa päätä Helsingistä.
HURMERINTA. Mitähän lieneekin, mutta laivan tänään lähestyessä rantaa minulle yht'äkkiä johtui mieleen ajatus, että olisipa somaa, jos näkisin teidät laivasillalla. Arvaatte hämmästykseni, kun sitten salinovesta astuessani näin teidät. Eikö ole ihmeellistä?
NEITI SALMELA. Sattuuhan sellaista paljon.
HURMERINTA. Mutta saavutettuani teidät nyt näin yhtä äkkiä, kuin minulta katosittekin, minä nyt—
NEITI SALMELA. Herra Hurmerinta!
HURMERINTA. Minä tahdon saada sanotuksi, että minä teitä rakastan.
NEITI SALMELA. Ajatelkaa, missä olemme, ajatelkaa toki!
HURMERINTA. Vastatkaa minulle ratkaiseva sana, yksi ainoa sana. Minä en tahdo jäädä epätietoon.
NEITI SALMELA. Nyt ei ei ei. Ei nyt. Sitten kun tulette minua saattamaan.
HILLERI nauraa.
HURMERINTA. Se oli vain joku tuolla ulkona.
NEITI SALMELA. Se on muuan hullu! (Rientää saliin.)
HURMERINTA kiiruhtaa katsomaan ikkunasta ulos.
HILLERI (nousee seisomaan sohvan taakse, enemmän hutikassa kuin edellä;
Hurmerinnan kääntyessä päin). Saanko minä laulaa pienen laulun?
HURMERINTA (ystävällisesti). Kernaasti minun puolestani.
HILLERI (nuotittomasti, pitkäveteisesti, alussa hiljaa). Tääääää kylä on yks (kovasti) pikkainen kaupunkiiiiii. (Puhuu.) Eikö niin?
HURMERINTA. Pieni kaupunki tämä on, mutta minkä minä olen nähnyt, erittäin kaunis kaupunki, idyllinen!
HILLERI. Kyllä minä tämän tunnen!
HURMERINTA. En minä sitä sen vuoksi sanonut, ettei veli tuntisi—
HILLERI (nostaa kätensä). Top top top!—Top!—Herra sanoi, että veli?
HURMERINTA. Emmekö ole vielä tehneet lähempää tuttavuutta?
HILLERI (pudistaen päätään). Emme.
HURMERINTA. Anteeksi. Minun on tietysti vaikea muistaa kenen kanssa olen, kenen en. Saanko korjata tuhmuuteni esittämällä nyt veljenmaljan?
HILLERI. Toinen tuhmuus!
HURMERINTA. Te ette suvaitse?
HILLERI. En. Sitä tuhmuutta minä en tee ikinä!
HURMERINTA (ivallisen kohteliaasti). Pyydän anteeksi tuhman tungettelevaisuuteni ja uhkarohkeuteni.
HILLERI. Jää anteeksi saamatta, uskon minä!—Ettekös te ole Suomen suurin runoilija?
HURMERINTA. Kömpelöä pilaa.
HILLERI. Moittikaa sanomalehtiä, niitä minä siteeraan.
HURMERINTA. Puhuttiin vain jotakin minun lahjoistani tahi muuta sellaista.
HILLERI. Sitä on siinäkin. Mutta—minäkin olen tehnyt runon.
HURMERINTA. Oo!
HILLERI. Tahdotteko kuulla?
HURMERINTA (kumartaa). Mikä suuri kunnia minulle!
HILLERI (katsoo kattoon, sitten jonkun ajan kuluttua). Yks muurahainen tallattiin—(jää katsomaan Hurmerintaa silmiin äänettömänä).
HURMERINTA (pitkän äänettömyyden perästä). Entäs sitten?
HILLERI. Ei sitten mitään!
HURMERINTA (pilkallisen vakuuttavasti). Mikä jylhän kaunis runo!
HILLERI. Ja kuitenkaan sanomalehdet eivät ole minusta puhuneet mitään.
HURMERINTA (ivallisella uhalla). Ehkä minulla tulee olemaan kunnia puhua teistä lehdessäni.
HILLERI. Minkä vuoksi te sanotte, että ni?
HURMERINTA. Mitä ni?
HILLERI. Että lehdessäni?
HURMERINTA. Niin sanoessani tietysti tarkoitan vain lehteä, jonka toimittajaksi olen valittu.
HILLERI. Onko teillä sitten sellainen kontrahti, että voitte sanoa ni?
HURMERINTA. Kaikesta päättäen olette lakitieteen tohtori.
HILLERI. Minä olen profeetta.
HURMERINTA. Tarkoitatte varmaan professori?
HILLERI. Se nyt lempoa, etten minä koskaan saa tarkoittaa sitä, mitä sanon! Minä olen profeetta. Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!
HURMERINTA. Puhukaa, profeetta. Otan nöyrällä sydämellä vastaan.
HILLERI. Te, herra runoilija, äsken puhuitte tuolla salissa, mitäs te puhuittekaan? Minä en oikein saanut kiinni. Teillä ajatus lensi, lensi niin korkealle. Mutta minä ajattelin että antaa sen lentää, kyllä routa porsaan kotiin ajaa.
HURMERINTA. Sehän vasta kaunista runoa!
HILLERI. Päinvaston, rumaa, sillä se on totta. Minä profeteeraan aina totta.—Tiedättekö te mikä porsas on?
HURMERINTA. Olen nähnyt silloin tällöin.
HILLERI. Se on kauppaneuvoksen härkä.
HURMERINTA. Miten järkevää!
HILLERI. Tunnetteko kauppaneuvoksen härkää?
HURMERINTA. Minulla ei ole sitä kunniaa.
HILLERI. Saanko minä esittää?
HURMERINTA. Se on aivan liian suuri kunnia minulle.
HILLERI. Minä olen tuuminut, että se voisi olla teille hyödyksi. Teidän on kuitenkin pakko tutustua siihen.
HURMERINTA. Jos se on se, joksi otaksun, niin varmaan pääsen siitä pakonalaisuudesta.
HILLERI. Tupultti erehdys. Pruu priimuu, niinkuin herra pormestari sanoo, se on varma kuin kuolemanne, että teidän täytyy tutustua siihen. Ptruu sekunduu, kauppaneuvoksen härkä ei ole se, joksi otaksutte. Mutta minulla on kuva siitä (kopeloipi taskuaan).—Perhanan eukko—nimittäin minun eukkoni.—sai sen sittenkin varastetuksi. (Vikkelästi.) Mutta minä toimitan sen teille huomenna.
HURMERINTA. Minä olen kiitollinen, vaikka en ymmärräkään asian tärkeyttä.
HILLERI. Ymmärryksen puute on paha vika, sydämen puute vielä pahempi.
HURMERINTA. Viisaasti haastettu.
HILLERI. Siihen teitä auttakoot kaikki jumalat. Ja nyt minä tahtoisin juoda onneksenne hyvällä sydämellä. Saanko luvan?
HURMERINTA. Kiitoksella vastaan otetaan.
HILLERI kumartuu sohvan taakse.
NAATUS (tulee perältä paperiliuskat kädessä). Nyt on niin, että minä heti tässä alussa huomasin muutamia aukkoja, jotka minä mielelläni tahtoisin täyttää. Senvuoksi pyytäisin, että minä saisin tämän pitää huomiseen, jolloin toisin tämän. Jos suinkin mahdollista?
HURMERINTA. Olkaa niin hyvä.
KANTTORI (lasi kädessä vasemmalta, heti ovessa). No niin! (Kääntyy huutamaan kamariin) Niinkuin sanoin. Naatus on jaaritellut koko ajan. Täällä seisovat samoilla jalkainsa sijoilla.
POMMERI (vasemmalta, lasi kädessä). Tule sinäkin, Naatus, tänne samaan sakkiin. Ei meiltä tärpätti lopu!
PORMESTARI (vasemmalta, lasi kädessä). Mutta emmekö saa lauluksi?
Kanttori, mitä virkasi vaatii!
KANTTORI. Niin tosiaan. (Hurmerinnalle.) Laulaako veli?
HURMERINTA. Ei ole laulunääntä enemmän kuin sammakolla, mutta minä kuuntelen.
KANTTORI. Naatus laulaa ensi tenoria, Pommeri bassoa, minä toista tenoria ja setä pormestari—meidän solisti!—mitä ääntä hyvänsä.
PORMESTARI (kohottaen lasia laulaa).
Den andra bägaren, hurra,
Kamrater, skall kungen ha!
Siihen, kun pormestari on saanut lauletuksi, on salista rientänyt muutamia juhlapukuisia herroja, jotka ovat istuttaneet Hurmerinnan tuolille, ja heidän nostaessaan häntä kannettavaksi saliin PORMESTARI, KANTTORI, POMMERI ja NAATUS kertaavat yhdessä:
Den andra bägaren, hurra,
Kamrater, skall kungen ha!
HILLERI (joka tällä aikaa on noussut seisomaan toalettipeilin pöydälle, lasi kädessä, matkien soiton säestystä). Tatatutatitutatii!
Kaikki kääntyvät katsomaan, ja kantajat kääntävät samassa Hurmerinnan
Hilleriin päin.
HILLERI (kohottaa lasin). Terve tuloa—hulluinhuoneeseen!
KANTTORI (kiireellisesti huutaen). Porilaisten marssi. Porilaisten marssi!
Saatto lähtee laulaen saliin.
PORMESTARI (jääden huoneeseen, seisoo peilin edessä, jonka pöydällä Hilleri on). Hilleri! Hilleri! Hilleri! Hilleri ei ole enää raastuvan vahtimestari. Ja vikkelästi alas ja ulos.
HILLERI (ylpeänä). Kuka se on, joka minulle puhuu?
PORMESTARI. Minä se olen. Pormestari!
HILLERI (alamaisesti). Vai herra pormestari. Nöyrimmästi anteeksi. Mutta jos se olisi joku muu, niin minä en tulisi. Vaikka olisi itse kauppaneuvos, niin en tulisi. Mutta kun herra pormestari käskee, niin minä heti tottelen. (Laskeutuu alas.) Enkö ole aina totellut herra pormestaria?
PORMESTARI. Totteliko Hilleri, kun minä sanoin, että Hilleri ei saa maistaa? Hilleri on kuitenkin maistanut.
HILLERI. Ja ryypännyt, herra pormestari. Minä tunnustan suoraan herra pormestarille, että herra pormestari näkee tässä aika vahtimestarin ja viiden lapsen isän. (Toverillisen pyytävästi.) Mutta herra pormestarin ei tarvitse muille sanoa.
PORMESTARI. Minkä vuoksi Hilleri sitten maistaa, kun Hilleri tietää, ettei pysy rajoissaan?
HILLERI. No eihän se monta kertaa satu. Vai sattuuko?
PORMESTARI. Se on kyllä tosi, ettei se satu monasti.
HILLERI. Ja kun minä olen sellainen kuin minä olen, niinkuin pormestarinna sanoo.
PORMESTARI. Se on lieventävä asianhaara kyllä. No puhutaan sitten huomenna, kun Hillerikin on selvillään.
HILLERI. Niin, herra pormestari, puhutaan huomenna. Minä lähden siis nyt, herra pormestari?
PORMESTARI. Niin, Hilleri menee nyt. Mutta Hilleri menisi siivosti ja sievästi.
HILLERI. Herra pormestari, minä ajattelin, että jos, kun minulla on niin huono veri, taas tuolla (viittaa saliin) sattuu jotakin, olisi se hyvin paha.
PORMESTARI (miettien, kekseliäästi). Hilleri voi mennä ikkunasta.
HILLERI. Sitä minä en olisi huomannutkaan. Mutta jos kadulla on kauppaneuvoksen härkä.
PORMESTARI (menee katsomaan ikkunasta). Ei ole.
HILLERI (menee ikkunan luo ja nousee ikkunalle). Herra pormestari ei siis tule yhtä aikaa, niinkuin herra pormestari minulle määräsi?
PORMESTARI. Minä viivyn vielä hiukkasen aikaa.
HILLERI. No minun ei siis, herra pormestari, tarvitse sitä tärkeää kuulutusta—?
PORMESTARI. Kyllä, kyllä! Hillerin pitää muistaa se!
HILLERI. Ja pormestarinna oli käskenyt nuohoamaan.
PORMESTARI. Niin, Hilleri nyt muistaa!
Salista kuuluu eläköön-huutoja.
HILLERI. Hyvästi, herra pormestari.
PORMESTARI. Hyvästi, Hilleri.
HURMERINTA syöksyy kiireesti salista, ottaa pöydälle heittämänsä boolilasin ja yrittää kiiruhtamaan saliin takaisin.
HILLERI nauraa nauruaan.
HURMERINTA säpsähtäen pysähtyy ja huomaa Hillerin ikkunalla.
HILLERI. Minä olen se profeetta! (Hyppää alas kadulle.)
HURMERINTA. Setä, minä tuota miestä pelkään.
PORMESTARI. Ei sitä tarvitse pelätä. Se kyllä on … (pyörittää sormea otsallaan), vaan hyvin siivo. Ainoastaan joskus kun maistaa, on vähän kiusallinen.
HURMERINTA (uhkaavasti). Kyllä minä hänet vielä—! (Yrittää menemään saliin.)
PORMESTARI. Minne sinä menet?
HURMERINTA. Minä vielä pidän pienen puheen.
KANTTORI (tulee salista, lasi kädessä, paatoksella). Veli Hurmerinta! Minä pyydän tässä vielä omasta puolestani lausua muutamia, ainoastaan muutamia sanoja.—Jos vakavuutta, voimmepa sanoa, jos hellyyttä, jos löytyy vielä, niinkuin minä tahtoisin sanoa—
POMMERI tulee puoliruumista myöten näkyviin vasemmanpuoleisesta ovesta ja katsoa tirkistelee.
KANTTORI (huomattuaan Pommerin, tarkoituksella)—huolimatta siitä, että jotkut ja voinpa sanoa, niinkin paljon, että joku tahtoo intrigeerata—
POMMERI (kankealla kädenliikkeellä). Pruur Hurmrint! Kom port! Kom para port! Häär fins toist sort!
Esirippu.