Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe

PIKKU IHMISIÄ

Teuvo Pakkala

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1913.

VELI

ENSIMÄINEN LUKU.

Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän ikkunan ääreen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä hämmästykseksi sanoi:

»Osta, äiti, tuo minulle.»

Se oli kyllä sievä nukke, jonka saattoi asettaa istumaan tahi seisomaan, kädet erilaisissa asennoissa. Mutta äidin mielestä siellä oli paljon kauniimpia ja sellaisia, jotka puhuivatkin lausuen muutamia sanoja. Hän niitä tarjotteli, vaan Laura ei huolinut kuin siitä, jota oli osottanut.

Kun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattui olemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentä yhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:

»Lehtori, katsokaa! Rouvanne koulutyttönä, ihan ilmetty.»

Lehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, oli tutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hän otti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoi hymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Ei hän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen, että aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leena nähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta ettei Leena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelle ominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimman ystävällisellä äänellä:

»Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen näköiseksi.»

Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt siihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan näköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:

»Mikä minua taas höpsytti?»

Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon, jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui:

»Todellakin! — Todellakin vaimoni näköinen.»

Hymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli hempeän vakava, hieman surumielinen ilme.

»Soma nukke», ihasteli lehtori hyväntuulisena.

Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka miellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan saadakseen nukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen rakennuksen, jossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria nukelle, täydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli sijoitettu lehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä mukaiseen järjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:

»No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun. Ja niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.» Omin valtoinsa pulpahteleva naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessa lattialla tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.

Laura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystä ikkunasta, ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleen lattialle. Lehtorin rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtä helppoa kuin Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähän ikämies, ei auttanut muu kuin lattialle mahalleen!

»Todellakin», sanoi lehtori äänellä, joka ilmaisi, että vaivan maksoikin näkemänsä.

Pienestä ikkunasta tirkistäissä näkyi verhopeitteisestä oviaukosta vain vähäinen osa nukkelan sänkykamaria häämöittäen salaperäisessä valossa, joka sinne tunkeutui sen värikkäiden ikkunain läpi. Mutta saliin oli avara näköala. Katsojan vastaisella seinällä oli sohva. Siinä istui nukke omissa onnellisissa ajatuksissaan ja kasvoilla hymy, kirkas ja iloinen kuin peipon viserrys keväällä. Sohvan yläpuolella oli tauluna muuan Lauran äidin valokuva nuorena tyttösenä, sekin hymyilevä. Päätyseinässä olevista kahdesta ikkunasta, joiden välissä oli suuri kuvastin, paistoi päivä helakasti. Luonnossa oli kaunis syksyinen päivä, mutta tuon leikkimaailman pienessä talossa oli täysi kesän tunnelma.

»Kiitoksia», lausui lehtori noustuaan ja otti Lauran syliinsä. »Isä pyytäisi saada ehdottaa nukkelan nimeksi: Päivölä. Mutta mikä on nuken itsensä nimi?»

»Kirsti», vastasi Laura.

»Todellakin! Äidin kaima.» Lehtori suuteli tytärtään.

Laura makasi Päivölän edessä joka päivä. Väliin tuntimääriä liikahtamatta.

»Mitä sinä siellä näet?» kysyi kerran äiti uteliaana paneutuessaan hänen viereensä lattialle.

»Katso, äiti. Kirsti on aivan kuin ajattelisi jotakin hyvin hauskaa.
Eikö ole?» sanoi Laura.

»Niin on.»

»Mitähän se ajattelee?»

»En tiedä, kultaseni.»

»Minun niin haluttaisi tietää, mitä se ajattelee. Koeta sinä, äiti, sanoa.»

»Rakas kultaseni, ei äiti osaa sanoa.»

»Se muistelee jotakin hauskaa, jota sille on tapahtunut.»

»Niin», myönsi äiti.

»Mitähän hauskaa sille on tapahtunut?»

Ei äiti osannut sanoa.

»Mitä hauskaa sinulle on tapahtunut tuossa sinun kuvassasi?» kysyi taas
Laura.

»Ei äiti enää muista.»

»Koeta muistaa.»

»Ehkä minä olin saanut hyvän todistuksen koulusta.»

»Ei se ole mitään erinomaista», sanoi Laura halveksuen. »Isähän sanoo, että hyvän todistuksen saa, kun viitsii vähänkään lukea.»

»Ehkä minulle ei ollut tapahtunut mitään erikoista», sanoi äiti nolostuneena onnistumattomasta yrityksestään.

»Minkä vuoksi sinä sitten olet niin iloinen tuossa kuvassasi?»

»Minulla yleensä oli hauska.»

»Mitä hauskaa sinulla oli, äiti?»

»Äiti oli silloin nuori. Nuorena odottaa ja toivoo. Ja se tekee elämän hauskaksi.»

Laura jäi miettimään katsellen ison aikaa äänetönnä Päivölään niinkuin äitikin. Sitten hän äkkiä sanoi:

»On aivan kuin Kirstikin odottaisi jotakin. Eikö niin sinustakin?»

Siltä todellakin näytti kuin Kirsti, seisoessaan verhojen välissä sänkykamarin ovella tulossa saliin, olisi odottanut jonkun tulevan siinä silmänräpäyksessä. Ja äiti aivan kuin poistaakseen syntyneen mielikuvansa ehätti sanomaan:

»Kirsti odottaa veljeään.»

»Eihän Kirstillä ole veljeä», sanoi Laura sillä äänellä kuin olisi hän samalla sanonut, että äiti puhuu aivan mahdottomia.

Äiti pääsi pulasta, kun lehtori tuli käskemään häntä telefoniin.

»Tule sinä, isä, sanomaan, mitä Kirsti odottaa ja toivoo», käski Laura.

»Tuskin Kirsti osaa odottaa ja toivoa mitään», sanoi lehtori, luullen tällä vastauksella pelastuvansa nyt, kun hänellä oli kiire.

»Mutta silloin sen olisi niin paha olla kuin minun on», sanoi Laura tiukasti.

Lehtori hämmästyi ja unohutti kiireensä.

»Onko sinun paha olla?» kysyi hän kuin säikähtyneenä.

»On.»

»Minkä vuoksi sinun on paha olla?»

Laura mietti etsien sanoja saadakseen sanotuksi sen, mitä hän tarkotti. Hän tapaili ja tapaili, vaan ei saanut mieleistään muotoa sanottavalleen ja lopuksi hänen täytyi tyytyä vastaukseen:

»Sen vuoksi minulla on paha olla, kun minulla ei ole niin hauska kuin
Kirstillä.»

Lehtori naurahti ja, paneutuen pitkälleen lattialle tirkistääkseen
Päivölään, sanoi:

»Mikä se sitten Kirstillä on niin hauska?»

»Sitäpä minä en tiedä ja haluaisin niin tietää.»

Olisipa lehtori itsekin halunnut tietää, mistä tuo iloinen onnellisuus, joka loisti Kirstin koko olennossa siellä Päivölässä, jossa oli niin yksinäistä ja hiljaista, että mieltä ahdisti katsellessa. Lehtori ei keksinyt aiheen atuakaan ja sanoi neuvottomuudessaan:

»Eikö äitikään tiennyt?»

»Äiti sanoi, että Kirsti odottaa veljeään», vastasi Laura huulet pitkällä.

»Niin todellakin», sanoi lehtori ihastuneena selitykseen, joka hänen mielestään oli sukkelasti keksitty.

Laura katsoi pitkään. Hän luuli, että muut näkevät sellaista, jota hän ei näe, ja sanoi isälle:

»Näytä, missä se veli on.»

»Veli ei ole vielä tullut. Hän on ulkomailla», alkoi lehtori selittää kuin todellista asiaa ainakin. »Veli on ollut Roomassa. Siellä, jossa on Pietarin kirkko. Meillähän on kuvia Rooman Pietarin kirkosta.»

»Joko on lähtenyt Roomasta?»

»Jo on lähtenyt sieltä kulkien Sveitsin kautta, joka on hyvin kaunista vuorimaata. Olethan nähnyt kuvissa Sveitsin maisemia alppimajoineen ja vesiputouksineen?»

»Sielläkö veli on vielä Sveitsissä?»

»Ei enää. Sieltä veli on mennyt Parisiin.»

»Onko siellä hauskaa?»

»On siellä hauskaa. Siellä on kauniita puistoja, joissa lasten on hauska leikkiä. Muutamassa suuressa eläin- ja kasvitarhan puistossa on lapsille kaikellaisia huveja. Siellä on pienen pieni omnibus, jolla lapset ajelevat ympäriinsä puistossa. Siellä saa ratsastaa pienen pienillä hevosilla tahi suuren suurella elefantilla tahi kamelilla. Ja saapa siellä kyytiä vaunuissa, joita vetää kamelikurki.»

»Sielläkö veli on vielä Parisissa?»

»Ei. Kyllä on lähtenyt jo matkalle sieltä.»

»Milloin veli tulee?»

»Sitä en voi varmaan sanoa.»

»Tuleeko huomenna?»

»Tjah!» Lehtori joutui vähän hämilleen, mutta jatkoi sitten: »Veli tulee Ruotsin kautta ja sieltä laivalla Helsinkiin. Isä menee katsomaan sanomalehdestä, tuleeko huomenna laivaa.»

Niin lehtori pääsi. Hän meni ja selitti asian vaimolleen:

»Nyt pitää saada lisäksi poikanukke», sanoi hän nauraen. »Käy ostamassa mahdollisimman pian, sillä sitä odotetaan jo huomenna tulevaksi.»

Lehtorin rouva kulki kaikki lelukaupat, mutta poikanukkea ei ollut saatavissa. Kauppiailla oli vain vanhojen varastojen jätteitä, uusia odottivat vasta joulun alle.

Lehtori sai keksiä syitä Kirstin veljen viipymiseen ja pitää maantieteellisiä esitelmiään Lauralle harva se päivä. Ei olisi ollut aina aikaa, ja vaikea oli saada esitelmiin uutta mielenkiintoa sekä keksiä loppua, joka Lauraa tyydytti. Niin että lehtori oli helisemässä, kuten hän päivitteli.

Tukholmassa olivat jo niin kauan viipyneet, että kumpikin oli kyllästyksissään. Kuninkaan linnassa vierailu ei huvittanut Lauraa ollenkaan. Lehtori seuraavaksi päiväksi keksi keinon: osti joitakin leluja ja antoi Leenan viedä ne Päivölän Kirstille veljen tavaroina, jotka hän on jo etukäteen lähettänyt. Se oli uutta ja tyydytti jonkun aikaa. Mutta sitten tuli taas kova ikävä:

»Missä Kirstin veli viipyy?»

Leena tuli lehtorin avuksi satulippaineen.

Hän otti Kirstin veljen haltuunsa Tukholman kuninkaallisesta linnasta. Sieltä olikin helppo lähteä satumaailmaan. Ja täällä oli avaruutta liikkua. Eikä tarvinnut veljen tuloa kiirehtää, hän sai nyt viipyä huoleti joululahjaksi. Joulun aaton aattona loppui Leenan viimeinen kertomus:

»Niin kulki poika suistumatta Surman suuhun. Sillä hän oli reipas. Niin astui kaatumatta pahan Kalman kartanolle, sillä hän oli rohkea ja iloinen poika. Sitten tuli hän suureen kaupunkiin, jossa talot olivat koreasti valaistut ja sisältä kuului kaunis soitto, mutta taloissa ovet olivat lukossa, ettei minnekään päässyt. Sinne valaistujen ikkunain ääreen raukka olisi kuollut, mutta joulupukki tuli ja koppoi pojan konttiinsa. Ja huomenna hän tulee, kun joulukuusi on sytytetty. Sen pituinen se.»

Niin tulikin. Mukana oli ristimätodistus, nimenä: Veli Erkki.

Se oli reippaan näköinen poika. Katse avonainen ja rohkea ja suu sellaisessa hymyssä kuin olisi hän sanonut: Mehän olemme vanhoja tuttuja. Sillä oli vaaleanharmaja töyhtöhattu, lyhyt, tummanviheriä samettitakki, hopeanvärinen vyö, mustat polvihousut, punaiset sukat ja kiiltonahkakengät.

»Missä minä olen tuon nähnyt?» jäi lehtori tuumimaan nukkea katseltuaan.

»Missäpä sinä sen olisit nähnyt!» naurahti rouva leikkisästi.

»Olen minä jossakin nähnyt», vakuutti lehtori pannen käden otsalleen. Sitten jonkun ajan kuluttua sai hän irti muististaan, että muuan hänen entisiä oppilaitaan oli ollut tuon nuken näköinen. »Mikä hänen nimensä taas olikaan?» Lehtori koetti saada nimeä kiinni. Huomaamatta, että Leena, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä, tarjosi teetä, lehtori vain katsoi häneen otsa kurtussa ja kummasteli ääneen: »Mikä kumma hänen nimensä olikaan?»

»Veli Erkki, Veli Erkki», vastasi Leena tokottamalla aivan kuin koettaen sitä iskettämällä iskettää lehtorin muistiin.

Lehtorin rouva ei voinut olla purskahtamatta nauramaan Leenan erehdykselle ja hänen hassunkurisuudelleen opettaessaan lehtoria. Mutta lehtori hymähti vain ja pehmoisella äänellään selitti Leenalle:

»Minä tässä vain muistelin muutaman oppilaani nimeä. Tuo Veli Erkki on hänen näköisensä.»

»Nii-iin», lausui pitkään Leena nauraen itsekin erehdykselleen. Mutta sitten alkoi puolestaan selittää: »Minusta tuo Veli Erkki vähän muistuttaa muuatta tohtoria, vai lieneekö ollut vielä aivan valmis tohtori?» Leena kääntyi kuin lehtorin rouvalta kysyäkseen, mutta tämä siirtyi toiselle puolen joulukuusta korjaamaan muuatta kynttilää, joka oli vähän, vaan ei ollenkaan haitalle asti, kallellaan. Ja Leena jatkoi: »Kumminkin se jo tohtoroi lomalla ollessaan. Mutta sitten se otti ja kuoli…»

»Eihän vain tapaturmaisesti?» kysyi keskeyttäen lehtori, josta alkoi tuntua, että Leena on samalla polulla kuin hänkin.

»Tapaturmaisesti!» vastasi Leena. »Tapaturmaisestipa hyvinkin. Sairaan luo oli haettu, hevosella, niin se hevonen pillastunut ja siinä rytäkässä…»

»Mikä hänen nimensä oli?» keskeytti taas lehtori.

»Niin, sanokaa te minulle!» huudahti Leena. »Sen minä vain muistan, ettei se kumminkaan Palotorninmäki ollut. Mutta rouva sen muistaa?»

»Tarkottaako Leena Vartiovuorta?» kuului rouvan ääni kuusen takaa.

»Vartiovuori juuri!» sanoi lehtori yhteen ääneen Leenan kanssa. »Erkki
Vartiovuori. Vai sieltä hän oli teidän pitäjästä.»

»Ei ollut», kuului rouvan lyhyt vastaväite.

»Naapuripitäjästä hän oli, Selän toiselta puolen», selitti Leena.
»Kanttorin poika.»

»Todellakin. Hänellä olikin kaunis lauluääni», sanoi lehtori. »Hän esiintyi usein iltamissa täällä soololaulajana. Hänen bravuurilaulujaan oli tuo, jonka sinäkin, Kirsti, niin hyvin laulat: 'Tuonne taakse metsämaan'. Hyvin miellyttävä, kelpo poika.»

»Sitäkö lehtori tarkotti?» kysyi Leena.

»Juuri häntä», vastasi lehtori.

»Heti minunkin silmääni pisti, että tuopa on sen tohtorivainajan näköinen», sanoi Leena ja ihmetteli: »Se on soma, kun nukeissakin voi tavata jonkun ihmisen näköisyyttä.»

»Eihän se ihme ole», sanoi lehtori. »Nukethan on ihmisen muotoisiksi muovailtukin. Mutta voi sanoa eläimistäkin, koirasta, kissasta tahi muusta eläimestä, että tuo on sen tahi sen henkilön näköinen.»

»On totta», hyväksyi Leena lähdössä salista. »Mutta», lausui hän hämmästyneellä äänellä ja pysähtyi ovelle, »eikö Laura tykkääkään Veli Erkistä?»

Laura oli panemassa nukkea laatikkoon. Hän oli hyvin vakavan näköinen. Painettuaan kannen kiinni hän vei laatikon etehiseen, aivan kuin jättääkseen sen lahjan joulupukille takaisin.

Lehtori ja rouva hämmästyivät. Laurahan oli koko päivän puhunut Kirstin veljestä, ollut iloinen laatikon tultua ja vielä iloisempi avattuaan sen.

»Minä tahdon maata», sanoi Laura etehisestä palattuaan.

Tuli hätä, että Laura on sairas. Mutta Laura pudisti päätään kyseltäessä, eikä hänellä ollut kuumetta lainkaan, kun mitattiin. Lehtori moittien itseään päätteli, että hän oli liiaksi jännittänyt Lauran mielikuvitusta kertomuksillaan Kirstin veljestä ja arveli, että miten lienevät Leenankaan sadut olleet valiten kerrottuja.

Laura makasi ääneti, vaikka ei nukkunut. Hän kyllä piti silmänsä kiinni, mutta vähän väliä raotti katsahtaen äitiin, joka istui sängyn ääressä. Vasta kun illalliselle käskettiin ja lehtorin mentyä äiti jäi yksikseen hänen luokseen, kuiskasi hän:

»Äiti, oliko se hyvin paha mies?»

»Kuka, kultaseni?» kysyi äiti kummastuen ja alkoi hänkin pelätä Leenan satujen vaikutusta. »Mikä mies?»

»Se tohtori.»

»Mikä tohtori?»

»Se Vartiovuori.»

Äiti hämmästyi niin, että hätkähti kuin säikähdyksissään.

»Hyvä Jumala, mitä sinä, rakas lapseni, puhut?»

»Sinä punastuit, kun puhuttiin, että Veli Erkki on hänen näköisensä. Ja sinä itkit siellä kuusen takana. Minä näin kyyneliä silmissäsi. Minä näin.»

Äiti tunsi, ettei hän nyt voi hallita ilmeitään, ja salatakseen itsensä
Lauran katseelta hän kumartui ja painoi poskensa Lauran poskea vasten.
Siinä he sitten puhelivat kuiskaten kuin salaripissä.

»Miten hän oli paha?» kysyi Laura, ripittäjä.

»Ei hän ollut paha», vastasi ripitettävä, äiti. »Päinvastoin hän oli hyvä. Kuulithan, mitä isäkin sanoi hänestä.»

»Minkä vuoksi sinä sitten itkit?»

»Hänen kuolemaansa.»

»Oliko hän *sinulle* hyvä?»

»Oli, hyvä hän oli.»

»Hänellekö sinä kuvassasi hymyilet?»

»Nuku nyt, rakas kultaseni.»

Laura herkesi äänettömäksi ja hetken kuluttua äiti meni kuvastimen eteen ja seisoen selin Lauraan järjesteli tukkansa, sormenpäillä pyyhkieli otsansa, silmäluomet, silmänalustat ja posket. Kääntyi sitten sivuttain kuvastimen edessä ojentaen ryhtiään. Silloin hän näki kuvastimessa Lauran istumassa sängyssään.

Ja he kuvastimen kautta hymyilivät toisilleen.

»Kuule, äiti.»

»Mitä, kultaseni?»

»Tuo Veli Erkki tänne minulle.»

Kun äiti lähti hakemaan sitä, huusi Laura jälkeen:

»Elä tuo laatikkoa, tuo vain itse poika.»

Nuken saatuaan Laura katseli sitä vähän aikaa ja sanoi:

»Minä pidän tästä.»

Hän käski äidin mennä illalliselle.

»Ei minua nyt haluta», vastasi äiti.

»Mene vain, ettei isän ole ikävä», sanoi Laura.

Kun lehtori ja rouva palasivat kamariin, niin Laura nukkui punaposkisena ja hymysuin. Veli Erkki makasi päänalustalla. Lehtori tuli iloiseksi ja hymyillen katsoen vaimoonsa sanoi:

»Ei niitä ymmärrä noita lapsia.»

TOINEN LUKU.

Seuraavana päivänä esitettiin Päivölässä Veli Erkin kotiintuloa, juuri sitä hetkeä, kun hän on astunut huoneeseen.

Lehtorin mielestä siinä todellakin olisi ollut hauska taulun aihe: Kirsti odottaen tulijaa on viimeistelemässä somisteluaan. Hän seisoo kuvastimen edessä selin katsojaan, mutta hänen kuvaimensa näkyy edestäpäin vähän sivuttain. Hienohipiäinen poski rusottaa ja pitkäripsiset silmät säteilevät kohti Veli Erkkiä, jonka kuvain on äkkiä ilmestynyt Kirstin näkyviin salin ovella seisovana, hymyillen niinkuin hymyillään iloiselle yllätykselle.

Päivölässä ennen oli ollut lehtorin rouvan mielestä niin kaihoisan hiljaista ja painostavan yksinäistä, että hänen oli ollut kerrassaan tuskallista katsella tuota alati hymyilevää Kirstiä, mutta nyt siellä näytti niin vilkkaan eloisalta noiden kahden elämäniloisen olennon näkyessä neljänä, että hän omasta halustaan makasi pitkät ajat Lauran vierellä lattialla kuin samanikäinen leikkitoveri.

Leena ei saanut tarpeekseen katsotuksi kerralla eikä kahdella.

»Sanon minä», vakuutti hän puhellen itsekseen maatessaan Päivölän edustalla kaikessa rauhassa, rouvan ollessa kävelyllä Lauran kanssa. »Sanon minä, että se on sitten mallevaa, puntista prikkuun. Ei tässä maailmassa somempaa. Herrattu noita nuoria! Jo ovat onnellisia, ovat. On tullut se, jota neitonen on odottanut, on tullut ainainen kaivattu, pitkäin päiväin ajatus, toteutunut on öitten uni. Ja toinen tuolla ovensuussa autuaana ajattelee: Tuossa on kaunis katsottuni, herttaiseni, nurmenkukkani. — Onnellisia olette, jo vain olette. Kunpa kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia…»

Leena vaikeni, hän nieleskeli itkuaan.

Laura, joka oli palannut kävelyltä, tuli kamariin.

Leena nousi ja sanoi heltyneellä äänellä:

»Herra lahjoittakoon sinulle, rakas Laura, kirkkaita päiviä.»

»Mitä Leena tarkottaa?»

Leena jäi vähän aikaa miettimään tehden itselleen selkoa, mitä hän oikeastaan tarkotti. Sitten, tahtoen peittää tarkotuksensa, sanoi:

»Onnea, onnea ja menestystä, kullannuppu.»

»Leena on erehtynyt», huomautti Laura. »Ei nyt ole minun syntymäpäiväni eikä nimipäiväni.»

»Ei olekaan mikään päiväsi, kyllä Leena tietää, mutta muuten vain Leena toivottaa onnea.»

»Kirkastako?»

»Niin, rakas Laura, kirkasta onnea, kirkasta oikein.»

»Minkälaista se kirkas onni on?»

Leena joutui hämilleen. Taas oltiin samassa kuin äsken. Mutta sitten hänelle äkkiä johtui mieleen mutka. Hän istahti kyykylleen Lauran eteen, mairehymyssä suu ja sellaisella äänellä kuin olisi luvannut jotakin, josta Laura riemastuu, hän sanoi:

»Sellaista kirkasta onnea, että Lauralle veli!»

Laura vähän aikaa mietittyään kysyi:

»Eläväkö?»

»Elävä veli, reipas ja rohkea ja iloinen poika», lupaili Leena.

Taas mietittyään vähän aikaa Laura sanoi:

»Sen pitää olla tohtori.»

Se oli niin vakavasti sanottu, että Leenaakaan ei naurattanut, vaan hän yhtä vakavana myönsi:

»Niin, tohtori! Siitä tulee varmasti tohtori. Lukemallahan tohtoriksi pääsee.»

Laura alkoi jo mielistyä lahjaan, jota Leena tuntui hänelle toimittelevan ja tarjottelevan. Uteliaana hän kysyi:

»Roomastako niitä tuodaan?»

Leena hölmistyi. Oli aivan tietämätön, mitä vastata. Laura katsoi häntä vakavana silmiin ja odotti vastausta. Ei ollut Leenalla muuta neuvoa kuin antaa mennä:

»Roomasta niitä tuodaan.»

»Joulupukkiko tuo?»

»Tuo väliin joulupukkikin.»

»Tuoko muukin?»

»Tuo muuan kiltti täti.»

Leena oli kuin tulisilla hiilillä, kun keskustelu oli saanut tämän käänteen. Hän pelolla odotti uusia kysymyksiä ja mietti, miten nyt pääsisi pian irti koko jutusta. Kun Laura jäi vähäksi aikaa ääneti, niin Leena käytti hyväkseen tilaisuutta ja lähti kiireellä pois. Mutta kun hän oli ovella menossa, kuuli hän Lauran äänen:

»Leena.»

Leena kääntyi ja sanoi:

»Laura kulta, Leenalla on jo kiire keittämään.»

Laura sanoi sulalla isänsä suulla:

»No, Leena on hyvä ja toimittaa sen asian, niin minä olen kiitollinen.»

»Minkä asian, kultaseni?»

»Sen pojan, sen elävän veljen sieltä Roomasta.»

Leena pyörähti ja meni kyökkiin, jossa ratkesi nauramaan, ettei tahtonut loppuakaan tulla.

Leena parka ei aavistanut, että siitä asiasta tuli hänelle vielä ankara asia.

* * * * *

Syksyllä Veli Erkki kuoli. Kuoli tapaturmaisesti. Ollessaan retkeilyllä salissa se joutui Leenan jalkoihin ja musertui Leenan kengänkoron alla.

Leena säikähti niin, että lysähti istualleen. Hän ei itkenyt, vaan voivotteli. Lehtori, joka oli yksin kotona, tuli kamaristaan katsomaan. Hän luuli, että Leenalle oli sattunut joku taudinkohtaus, ja kysyi:

»Mikä Leenaa vaivaa?»

Leena osotti nukkea ja tukkaansa repien huudahti:

»Minä senkin hevonen!»

»Todellakin», lausui lehtori kumartuessaan katsomaan nukkea. »Todellakin surullista. Mutta minä pelästyin, että täällä oli kysymyksessä jotakin vakavampaa.»

»Kyllä tämä on tarpeeksi vakavaa», voivotteli yhä Leena kuin suurissa tuskissa.

»Ehkä nuken voi vielä korjata», lohdutteli lehtori ja kokoili palasia lattialta.

»Ei, ei, ei! Ei sitä mestaria tule, joka sen korjaisi, mikä kerran on ollut minun kompuran jalkani alla», vakuutti epätoivoinen Leena.

»Ei todellakaan», myönsi lehtori katsellessaan onnetonta Veli Erkkiä ja sen irtonaisia paloja. »Mutta ostetaan toinen nukke, sillähän vahinko on täysin korvattu.»

»Ja luuleeko lehtori, että se Lauralle kelpaisi?» sanoi Leena kuin ihmetellen, että lehtori sellaista puhuukaan.

»Samallainen nukke, minä tarkotan», selitti lehtori.

»Mutta, hyvä lehtori, jos se onkin samallainen, niin se ei kuitenkaan ole sama. Entinen on särkynyt, kuollut, saanut surmansa kauhealla tavalla! Laura itkee niin, että tulee sairaaksi, ja kun sattuu, niin kuolee, sen saatte nähdä, lehtori. — Voi minua vaivaista, syntistä.»

»Niin todellakin», sanoi lehtori miettivästi. Hän ei ollut tuota tullut ajatelleeksi, että Laura voi onnettomuuden panna pahakseen, että se voi koskea häneen hyvinkin kovasti. »Mikä tässä nyt neuvoksi keksittäisiin?»

»Ei mitään neuvoa, ei mitään keinoa. — Voi minua, minkä onnettomuuden sain aikaan.»

Lehtori lohdutti Leenaa, että Leena ei ollut yksin syyllinen onnettomuuteen, vaan oli hänelläkin suuri osa siihen. Hän oli leikkinyt Lauran kanssa nukeilla, kunnes Lauralle oli tullut aika lähteä lastentarhaan kesken leikin. Hänen huolekseen oli Laura jättänyt saattaa nuket Päivölään, mutta hän oli unohuttanut ne tuohon: Kirstin Runebergin puistoon odottamaan Veli Erkkiä, joka oli mennyt käymään yliopiston kirjastossa.

»Ja tuolla Kirsti vielä odottaa tietämättä kauheasta onnettomuudesta», voivotteli Leena. »Tuolla se hymyilee vain, niinkuin hymyilee Laurakin kotia tullessaan. Mutta sitten?» Ja Leena ratkesi niin haikeaan itkuun, ettei lehtori tiennyt mitä tehdä.

Tuli toki rouva kotia.

Hän säikähtyi ensin. Mutta sitten lohdutti Leenaa samoin kuin itseäänkin:

»Sillä aikaa, kun Laura on lastentarhassa, minä käyn ostamassa kaupasta samallaisen nuken. Se pannaan Päivölään, ja kun Laura tulee, ei hän tiedä mitään.»

Lehtorin rouva lähti heti päällysvaatteita riisumatta. Ja Leena sai elämäntoivoa, mutta oli säikähdyksestä niin rampautunut, ettei kyennyt jaloilleen lehtorin auttamatta.

Rouva palasi tyhjin käsin kaupungilta. Nukkeja ei ollut enää kaupassa. Oli sanottu, että uusi lelutilaus saapuu näinä päivinä ja ehkä tulee silloin niitäkin nukkeja, vaan ei ollut varmaa. Ja rouva heittäysi tuoliin surullisena.

»Oli se ikävä ja surullinen tapaus», sanoi lehtori istuen ja jääden oikein tarkemmin tapausta ajattelemaan nyt, kun Veli Erkki tuntui lopullisestikin menneeltä mieheltä. Ja hän muisteli vainajaa. Oli jäänyt mieleen monta hauskaa ja kaunista kohtausta, aivan ihmiselämän todellisia kohtauksia Kirstistä ja Veli Erkistä. Tuossa vielä äsken, kun olivat leikkineet, hän kuljettaen Veli Erkkiä, Laura Kirstiä, olivat nuket puhuneet heidän suullaan tulevaisuuden toiveista. Olivat olleet kirkkaita toiveita. Kirsti oli ehdottanut, että Veli Erkki lukisi tohtoriksi ja sitten he yhdessä retkeilisivät ulkomailla. Veli Erkki oli luvannut. Ja oli kuvailtu jo tulevia matkoja ja hauskoja aikoja.

Lehtorin silmät sattuivat Kirstiin, joka istui muutaman kukkajalustan juurella — Runebergin puistossa — odottamassa Veli Erkkiä. Toinen elossa, toinen kuollut — niin, todella kuollut. Lehtori huokasi.

»Mutta jos siellä kaupassa sanottiin, että niitä ehkä tulee pian, niin silloinhan on vielä toivoa», sanoi lehtori lohdutettuna ja lohduttaen. »Ja sitä paitse: totta kai niitä tilaamalla voi saada ainakin tehtaasta, jossa niitä on valmistettu. Eihän tässä hätää ole. Ei Veli Erkki olekaan kuollut!»

Lehtori alkoi selittää, miten asia järjestetään niin, ettei Laura onnettomuudesta aavistakaan. Se käy varsin sukkelasti ja helposti: hän jatkaa vain leikkiä siitä, mihin Lauran kanssa olivat lopettaneet.

Lauran kotiatuloon oli lehtorilla kaikki järjestetty. Kirsti oli Päivölässä hymyilevänä, ja lehtori esitti Lauralle kirjeen Veli Erkiltä, joka selitti, että hän on mennyt maaseudulle viikoksi tahi pariksi lukemaan ahkerasti, suorittaakseen tohtorintutkinnon. »Koeta nyt pitää hauskaa yksinäsi sen aikaa, rakas sisko», niin loppui kirje.

»Onnistui erinomaisesti», hymyili lehtori vaimolleen, kun oli esittänyt asian Lauralle.

Mutta kun lehtori oli jo jättänyt mielestään koko tapauksen ja istui työssään, tuli Laura hänen luokseen ja sanoi:

»Oletko, isä, kuullut siitä kauheasta tapaturmasta?»

»Mistä kauheasta tapaturmasta?» kysyi lehtori, luullen että Laura on jonkun kyökissä kävijän kuullut puhuvan jostakin aivan äsken tapahtuneesta onnettomuudesta.

Laura kertoi:

»Maaseudulle mennessään Veli Erkki on joutunut pillastuneen hevosen jalkoihin ja siinä rytäkässä kuollut.»

»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi vähän harmistuneena lehtori, luullen että Leena oli asian Lauralle ilmoittanut, vaikka oli kielletty sitä tekemästä ja kehottamalla kehotettu olemaan aivan kuin hänellä ei olisi vähintäkään tietoa koko Veli Erkin onnettomuudesta.

Laura näytti Veli Erkin hattua ja hopeista vyötä ja muutamia posliinipaloja, jotka tunsi Veli Erkin poskikappaleiksi ja jotka hän oli löytänyt salista läheltä yliopiston kirjastoa.

Lehtori oli jähmetyksissään ja jännityksissään. Odotti vain milloin Laura itkuun räjähtää. Mutta Laura ei räjähtänyt. Aivan levollisena hän lähti kerrottuaan tuon kauhean tapauksen. Ja päivällistä syödessä Laura puheli iloisesti ja usein itsekseen hymyili, mikä hänelle oli tullut omituiseksi tavaksi.

»Meidän neidistä taitaa tulla sellainen tyttö, joka ei pojista välitä», sanoi lehtori vaimolleen ihmetellessään tälle sitä kummallista seikkaa, ettei Laura itkenyt lainkaan Veli Erkin onnettomuutta.

»Niin, en ymmärrä», sanoi rouva. »Päivölän Kirsti kuitenkin näkyy surevan», jatkoi rouva purskahtaen itse itkuun.

»Kirsti?» ihmetteli lehtori. »Sitäpä on soma nähdä.»

Hän meni tirkistelemään Päivölään.

Kirsti oli Päivölän salin sohvalla puoleksi makaavassa asennossa, niin että silmät olivat puolitiehen auki.

»Todellakin!»

Sen katse oli nyt hervakka ja kyyneleinen, niin kyyneleinen, ja suu itkunilmeinen. Hänen äänetönnä maatessaan siinä näytti kuin hän olisi ollut puoleksi tajuillaan, puoleksi tajutonna, niin synkän surun, niin mustan murheen vallassa, ettei voinut itkeä ääneen, ei edes valittaa.

Oli tuskallista katsoa.

Tuo syvän murheen kuva painui niin lehtorin mieleen, ettei se jäänyt silmistä mielenkiintoisimmassakaan työssä. Laura puuhaili iloisena itsekseen, lauleskeli ja kävi puhelemassa ja hymyilemässä, mutta sittenkin lehtori odotti malttamattomana uutta Veli Erkkiä, Kirstin vuoksi.

Pian saapuikin uusi Veli Erkki muutamana iltapäivänä. Lehtorin ja rouvan iloksi ja riemuksi Leenalle, joka kävi makaamassa melkein joka päivä Päivölän edessä hokien: minä vaivainen, syntinen.

Lehtori itse oli seremoniamestarina järjestämässä kuolleista nousseen
Veli Erkin kotiatuloa. Hän oli sepittänyt kirjeen, joka oli osotettu
Neiti Kirsti Päivölälle:

»Rakas Sisko.

Olen varma, että sinä olet itkenyt minua kuolleena. Lähellä kuolemaa olen ollutkin. Minulle sattui tapaturma, josta sitten sinulle kerron tarkemmin. Olen näin kauan maannut sairaalassa, jonne minut jo kuolleeksi luultuna oli kannettu. En ole ennemmin kyennyt kirjoittamaan. Mutta nyt olen terve ja saavun luoksesi pian. Sitten meidän taas on hauska. Odotan malttamattomana hetkeä, jolloin saan sinua syleillä, rakas sisko. Siis näkemiin.

Veli Erkki.»

Tämä kirje kädessä ja taskussa Veli Erkki, jonka sopivassa tilaisuudessa oli ilmestyttävä Päivölään, lehtori istahti illallispöytään ja asian valmistukseksi kysyi:

»Vieläkö Kirsti itkee?»

»Ei», oli Lauran lyhyt vastaus.

Hämmästyneinä katselivat vanhemmat toisiaan ja yhteen ääneen sitten kysyivät:

»Minkä vuoksi ei?»

»Kirsti on kuollut.»

»Onko sekin särkynyt?» huudahti lehtori katsahtaen vaistomaisesti Leenaan, joka seisoi ovella odottelemassa kirjeen lukua ja nähdäkseen sen vaikutusta.

Lauran vastaus kuului:

»Kirsti Päivölä lyhyen taudin sairastettuaan levollisesti nukkui kuoleman uneen tänään kello viisitoista minuuttia. — Kiltti äiti, voileipä ja pikkuruikkuinen pala juustoa, saanko?»

Lehtori syöksyi rouvan kamariin, sytytti sähkövalon vaaleanvihertävään kattolyhtyyn ja paneutui Päivölän eteen maata. Sen salissa oli pimeää, ainoastaan kuvastimen kohdalla kuumotti sen verran, että näkyi sen hyllylaudalla Veli Erkki vainajan hattu ja hopeinen vyö. Mutta Päivölän makuuhuoneeseen paistoi kattolyhdyn valo värikkäiden ikkunain läpi omituisella valaistuksella. Sinne tirkistäessään lehtori näki Kirstin valkoisessa puvussa makaavan sängyssä.

Kuollut?

Niin kalpea kuin kuollut.

Ennen avonaisina niin kirkkaat, iloa hymyilevät ja sitten raollaan syvää tuskaa kyynelöivät silmät olivat nyt ummessa ja syvä rauha lepäsi pitkäripsisillä silmäluomilla, rauha otsalla ja valkoisilla ohimoilla. Mutta kaunishuulisen suun ympärillä oli vakava, surumielinen ilme.

Ooh, miten se oli hänen vaimonsa näköinen!

»Kuollut!»

Lehtori painoi päänsä lattiaan.

Siinä hän makasi Kirstin kuolinhuoneen edustalla, kirje ja Veli Erkki taskussa, ja — itki.

KOLMAS LUKU.

Lehtorin rouva oli karkottunut kamaristaan niin, että joululahjatyönsäkin muualla teki. Leena kun kävi siellä jokapäiväistä siivousta pitämässä, itki tuhersi. Lehtorilla oli kamarissa käyntiä harvoin, poikkeustapauksissa vain, ja astui huoneeseen huoaten niinkuin sieltä lähtikin.

Päivölä oli hautakumpu, lehtorin rouvan kamari hiljainen hautuumaan puisto. Syksyn kauniit päivät sinne paisteellaan lisäsivät kaihoa, pilviset varjollaan loivat toivottomuutta.

Mutta silloin tällöin kuului kalmistosta peiponpojan visertelyharjotuksia: Laura siellä lauleskeli.

»En minä ymmärrä», sanoi lehtori vaimolleen, kun he istuivat salissa ja Lauran laulu kuului taas sieltä synkästä kamarista. »Me luulimme hänen itkevän itsensä kuoliaaksi, mutta hän laulelee iloisesti. Meihin koski, hän kylmäksi jäi. Tuleeko hänestä tunteeton ihminen?»

»Lapset kai eivät kuolemaa ymmärrä. Pappilain tyttölasten hautajaiset ovat yhtä mieluisia ja hauskoja leikkejä heistä kuin heidän häänsä ja ristiäisensä», selitti rouva. »Mutta muuten ei tapaus liene mennyt aivan jälkeä jättämättä Lauraankaan», jatkoi hän ja kertoi, että kun Laura, ollessaan tänään hänen kanssaan kaupungilla, oli huomannut kauppapuodin ikkunassa pojanhatun, joka oli Veli Erkin hatun näköinen, oli pyytänyt sen saadakseen ja itkun voimalla koettanut pakottaa ostamaan.

»Vai niin? Todellakin? Olisi pitänyt ostaa se», sanoi lehtori pehmoisella säälin äänellä. »Pelkään, että hän piti sinua sydämettömänä.»

»Mitä hän sillä olisi tehnyt, pojan hatulla?»

»Sepä olisikin ollut hauska nähdä, mitä hän sillä olisi tehnyt. Hänen kiihkeän halunsa takana täytyi olla jotakin muuta kuin äkillinen, haihtuva päähänpisto.»

Lehtorin rouva naurahti.

Lehtori punastui ohimoilta. Rouvan nauru ei hänen mielestään ollut paikallaan, sillä olihan tässä intresantti psykologinen kysymys, jonka perille oli hauska päästä. Lehtori tapaili muotoa huomautukselleen, mutta jokaisessa sanassa tuntui hänestä olevan loukkaava kärki, ja hän pelkäsi äänensäkin sävyä. Sanoakseen mieltä pahoittamatta tuon yksinkertaisen lauseen, ettei tässä ollut mitään naurettavaa, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin sanoa se vieraalla kielellä:

»Ma chère, il n'y a pas tant à rire.»

Rouva selitti naurunsa syyn: hänen oli yhtäkkiä muistunut mieleen lapsuutensa ajoilta muuan tapaus, kun hän oli pojaksi pukeutunut. Ja sen johdosta hän oli nyt ajatellut Lauraa, Veli Erkin hattu päässä.

»Sinäpä sen sanoit», lausui lehtori ilahtuneena ja mielen pohjalla katumus, että oli antanut itsensä ajatella vaimostaan loukkaavaa. Ja hymyillen hän jatkoi: »Olen ollut huomaavinani, että tytöt mielellään leikkivät poikaa. Arvelin jotakin tuon tapaista minäkin, että Laura tahtoo näytellä Veli Erkkiä. Kysymys on silloin, miten käy Kirstin. Eikö hän virkoa kuolleista? Minä olen niin utelias näkemään, että menen Lauran kanssa ostamaan tuon hatun. Tahi: ei! Sinä tietysti menet, etten minä sinun kustannuksellasi joudu parempaan valoon.»

»Mutta hatun saatuaan Laura alkaa pyytää muitakin Veli Erkin tamineita», huomautti rouva.

»Ne hankitaan tietysti.»

»Sitten olisi parasta yksintein teettää koko puku Veli Erkin puvun malliin», sanoi rouva, jota alkoi huvittaa ja haluttaa nähdä Laura Veli Erkkinä.

»Se on tosi. Silloin hänen kyyneleensä tulee runsaasti palkituiksi», myönsi lehtori.

Kumpikin oli niin huvitettu näkemään, mitä tuleman piti, että vaikka joulu oli jo lähellä, eivät malttaneet jättää pukua joululahjaksi. Ja lisäksi ostettiin vielä suuri leikkihevonen kärryineen, joihin Laura mahtui istumaan, kun Lauran mieluisimpia leikkejä oli ollut Kirstin ja Veli Erkin ajeluttamassa käyttäminen pienellä leikkihevosella.

Merkillistä!

Laura riemastui näistä tavaroista, mutta ei hän Veli Erkiksi pukeutunut, ei yrittänytkään. Ei sittenkään, vaikka tehtiin siihen suuntaan viittauksia ja lopuksi suorin sanoin kehotettiinkin. Hän säilytti puvun niineen kuin se oli laatikossa, jossa se oli tuotu, ja hevonen sai seistä jouten sievine kärryineen. Hän niitä katseli, vaan ei koskenut. Katseli hymyillen.

»Hän hymyilee kaikelle», sanoi lehtori. »Kaikelle ja aina, istuipa tai kulki tahi nukkui. Hän pulppuaa hymyä kuin pieni, mutta ehtymätön lähde vettä.»

Sitä pulppusi niin runsaasti, että Lauran aivan kuin helpotuksekseen täytyi tuon tuostakin käydä vuodattamassa hymyä isälle ja äidille. Kesken kaiken, aivan sanaa puhumatta hän juoksi heidän luo, katsoi silmiin aivan kuin jotakin kysyäkseen tahi sanoakseen, mutta sanojen sijaan tuli vain hymy, joka heti ilmaisi, ettei ollutkaan mitään sanottavaa.

Lauran äitiä tuo alkoi vähitellen vaivata, niin että kerran, kun Laura oli juossut hymyilemässä isälle ja sitten jonkun hetken kuluttua syöksyi hänen luokseen hymyilemään, juostakseen sitten taas takaisin puuhiinsa, äiti kysyi:

»Mitä sinä, kultaseni, tarkotat?»

Laura jäi ääneti aivan kuin miettimään, mitä hän tarkottaa.

»Mitä sinä hymyilet?» uudisti äiti kysymyksensä.

Laura hymyillen katsoi vuoroin isää, vuoroin äitiä, ja viipyi hetkisen aikaa, ennenkuin hän sai valituksi monista vastauksistaan:

»Kirkkaita päiviä.»

Vanhemmat ihastuneina ja hämmästyneinä katselivat toisiaan. Sitten isä otti tytärtään vyötäisistä, kohotti hänet monta kertaa korkealle ilmaan, puristi syliinsä ja suuteli:

»Isän ja äidin kirkas päivä.»

Tämä kirkas päivä peittyi pilveen iloisena jouluaattona.