VAARALLA

Kuvia laitakaupungilta

Kirj.

Teuvo Pakkala

1891.

1

Pieniä eläjiä olivat.

Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen, ikkunat olivat seiniä pitkin kasvavan heinäisen penkereen tasalla, niin että näytti siltä kuin talo olisi maan sisään vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen pää rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillä se oli sinnepäin isosti könöllään. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin olisi niitä hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Siellä oli halpasempiakin, niin että Nikkilän talon ei tarvinnut huonouttaan hävetä.

Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa päässä kamari, jossa hyyryläisiä pitivät. Navetta oli, pieni saunan kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi vielä tilkun verran potaattimaaksi.

Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan.

»Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä kun joskus epäili elämistä. Ja kun ahtaalle otti ja itseäänkin mietitytti, niin uskoi hän, ettei kuitenkaan vielä hätää ole, kunhan tästä nikarasta vain pääsee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka jälestä kerrassaan helpottaa.

Mutta semmoista se oli ollut elämä, että kun yhdestä nikarasta pääsi, niin oli toinen edessä. Nikarasta nikaraan oli elänyt monta herran vuotta, siitä saakka kun Nikkilä työhön kykenemättömäksi tuli. Viime aikoina oli eläminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut pelottaa, että miten hiljan hitainkin käypi. Mutta epäilys ei kuitenkaan ollut valtaa toivolta saanut vielä koskaan. Tiukemmassakin kohdassa uskoi hän, että kyllä he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilä elää. Sepä olikin hänen toivonsa pää, että hän jaksaisi taloutta pystyssä pitää ja Nikkilän hoitaa, kunnes kuolema hänet korjaa, tarvitsematta heittäytyä köyhäinhoitoon.

»Ehkäpä tuo raukka piankin pääsee täältä pois», ajatteli emäntä, »minä kyllä jaksaisin itseni elättää».

Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emäntä odotteli kesää, aikaa parempaa. Vaan olivat nikaransa hänellä silloinkin.

Heti alkukesällä pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitänyt saada lunastetuksi lehmälle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen tarvitsi, vaan ei ollut penniäkään, eikä ollut toivoa saamisistakaan tähän hätään. Oli sitä vailla, ettei pitänyt koko lehmä hävittää, paras tulolähde. Viion leski, hyvä ihminen, hankki rahan ja maksoi etukäteen hyyryn ja niin pääsi Nikkilän emäntä siitä nikarasta.

Hyvässä toivossa oli hän, että saa alkaa koota kassaan, mitä maidolla saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara. Palosyynimiehet kaatoivat eräänä päivänä tuvan uuninpiipun ja ropostelivat uuninkin niin pahasti, että siitä oli monta vertaa suurempi työ kuin mitä korjuu alkuaan olisi vaatinut.

Hiljaa oltiin sinä päivänä Nikkilän tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiä molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emäntä katsellessaan hävitettyä uunin kiuasta:

»Olipa se.»

Vaan Nikkilä ei mitään virkkanut, ja emäntä tiesi miksi: Nikkilä oli niin täysissään, ettei saanut sanaa suustaan.

»Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei niitten olisi tarvinnut noin repiä ja raastaa», arveli emäntä. »No mitäpä siitä, se korjataan, sillähän siitä päästään», sanoi hän niin kuin se olisi helpostikin tehty.

Hän ymmärsi mitä oli tehtävä. Maito piti myödä tarkempaan, niin että ukollekaan ei jäänyt kuin iltasella pieni märkä, siksi että sai suunsa maidolle maistumaan. Yötään täytyi emännän lyhentää entistä enemmän ja ruokaansa vähentää. Mutta sitä varmemmin hän aina sanoikin:

»Noo, tästä nikarasta kun minä pääsenkin!»

Ja nyt hän siitä oli päässytkin. Uuni oli eheä ja uusi, piippu törrötti katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Hänellä oli velkakirja, jossa maksettavaa oli kahden hengen viiniraha à 12 penniä hengeltä = 24 penniä; 1 miehenpuoli à 2 markkaa, 1 vaimonpuoli à 1 markka; kuitin lunastus 4 penniä. Summa 3 markkaa 28 penniä. Tämä velka oli jo julistettu maksettavaksi, tänään juuri rumputettu rästinkanto tapahtuvaksi huomenna edellä puolisten.

»Käy köyhäinhoidolle sanomassa, että ottakoot nahkan ja tavaran», sanoi Nikkilä emännälleen ynseästi.

»Elä ole isä milläsikään, kyllä me vielä elämme. Ei vielä ole hätää, ei ole hätää. On aikoja pahempiakin eletty», lohdutteli vain emäntä.

Mutta hän oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole näin ahtaalle ottanut, tullut noin puute puutteen selkään, ettei kerennyt henkeä vetäistä niitten välissä. Kesästä oli vain loppu jäljellä ja ansiot olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin pääkälettä säästössä, ei varastossa huomisen päivän tarpeita. Lehmä oli ehtynyt ja ehtyi yhä enemmän laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vähentynyt, jotta lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi lähestyi. Alkoi jo tunkeutua hänelle se ajatus mieleen, että ei pääse nyt mihinkään, vaan köyhäinhoito heidät perii piammiten. Ja se häntä kammoksutti yhtä paljon kuin jos olisi nähnyt pimeässä huoneessa kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan.

»Ei meillä ole hätää. Tämä kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan menoja sitten. Ja kesää on vielä jäljellä ja minulla on valmiita lakkeja, joista lähtee rahaa, kun ne myödyksi saan. Ja jos saadaan vielä lehmä jonkun ketoon, hyvälle ruualle, niin pois edestä köyhyys. Onhan ennenkin toimeen tultu. Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää», selitti emäntä toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilää.

Nikkilä huokasi syvään ja kääntyi sängyssään seinään päin maata.

»Kun tulisi kuolema», lausui hän pitkäveteisesti.

Sitähän emäntäkin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilä itse lausui tuon toivomuksen, koski se emännän sydämeen kuin puukolla vihlaisten. Kyyneleet tuppasivat yhtäkkiä silmiin ja mielen täytti kummallinen kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilä olisi jo ollut ruumiina tuossa. Entinen elämä, heidän onnensa aika rupesi kulkemaan hänen muistoissaan, vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa sängyssä tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, että hän tahtoi sen kanssa vielä kauan elää.

»Kunhan minä tästä nikarasta pääsen», lausui hän itsekseen niin lujalla äänellä ja sillä äänellä, että kun hän siitä nyt pääsee, niin pääseekin iäksi kaikista nikarista. Niin hän todella taas uskoikin ja uskonsa tueksi tapaili mitä suinkin sai. Hän teki niin kuin suolla kulkija, joka katselee varakseen mätäskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvässä luulossa pienelle heinätupsullekin.

»Onhan niitä huonompiakin eläjiä kuin me. Elääpähän Viion leskikin, omin varoinsa on toimeen tullut, elättänyt itsensä ja tyttärensä, eikä suinkaan ole muuta kuin mitä kynsistään saa kankaan kutomisella. Meillä tässä on talot ja lehmät», supisi hän itsekseen.

Ja emännästä tuntui näin ajatellessaan, että heillä ei ole mitään hätää, kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkäpä hän saa jostakin lainaan siihen asti, kun saa Viion leskeltä hyyryrahan. Ja hän päätti lähteä Latulta kysymään.

Sieltä he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana. Ne olivat hyväsydämisiä ihmisiä. Eikähän muissakaan naapureissa ollut moitetta, kyllä ne avuliaita olivat, vaan köyhempiä vähän, etteivät paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi arvaamallakin, kun oli heillä veronmaksu itselläänkin.

Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut tälläkään kertaa.

»Jauhon osto oli meillä eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole pennin pölyä. Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi Latun emäntä.

»Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan.

»Niinhän se on. Niitä tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi kypikyllin, sillä meidän pienten eläjäin toimeentulo on kuin kerjäläisen nuttu: reikä rikkeimän vieressä.»

»Paljon reikiä ja vähän vaatetta, ettei tiedä minkä reijän ensin paikkaa», lisäsi Nikkilän emäntä ja nauraa kikatti vertaukselleen.

»Aivan niin», myönsi Latun emäntä. »Hyvin oli meilläkin tuumimista, kun oli taas tänä kesänä lyhennettävä Lindbomille velkaa, joka otettiin tämä talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisäksi muut tarpeet. Meitä isän kanssa jo mietitytti. Ei enää olisi viitsitty pyytää lykkäystä maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllähän patruuni olisi vielä myöntänyt, sillä hän oli viime kerralla sanonut isälle: elä hätäile, Lattu, ei minulla ole kiirettä, ja minä tiedän että sinä maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllä minä sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari hampaisiisi ja mene tiehesi, sillä minulla on kiire tässä», kertoi Latun emäntä ja koetti matkia patruunin karkeaa ääntä ja äkäistä puhetapaa ja nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: »Vaan kuule Lattu», oli patruuni ikkunasta pihalle isän jälkeen huutanut, »laittauppa tänne jonakuna joutilaana päivänä katsomaan minun uutta orittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinä aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinä surit niin, ettet moneen päivään syödä saattanut.»

Ja molemmat taas nauroivat patruunille.

»Se on niin mukava ukon kärikkä se patruuni, ja tuiki hyväsydäminen. Vaan ei isä olisi voinut mennä siltä enää pyytämään maksun lykkäystä, ei vaikka. Tuumailtiin että koetetaan lainata muualta. Vaan mistä sitä olisi saanut, ja vielä lisäksi pelotti, että jos patruuni olisi saanut tietää, että isä on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan. Niinhän se teki silloinkin, kun me tätä taloa hommasimme ostaa ja kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isä patruunin luo. Vaan kun se oli kuullut, että on muualta tahdottu, niin sitäkö oli myrtynyt: 'Pirunako sinä, Lattu, minua pidät, kun vasta viimeksi minun luo tulet. Häh? Siltähän siltä viimeksi apua haetaan', oli heti äystämään ruvennut ja pitänyt semmoisen myräkän, ettei ollut isä saanut selityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi lainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: 'Mistä sinä, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikä olisi käynyt isän sanominen, että ansainnut. Lanttu ei valehtele koskaan, eikä sen patruunin edessä kuulu vale menestyvän. Silmistä kuului näkevän heti, ja se katsookin niin terävästi silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi rupeavan, jos näkee vilppiä hiventäkään.»

»Vai niin.»

»Joo. Ei se vinoa meininkiä salli.—Niin, niin tuota, meillä kävi tuumat hyvin pyöreiksi, että mitä tehdä. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinä valtakirja nostamaan hänen kahden kuukauden palkkansa konttoorista. Poika oli säästänyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitä ennen ilmoittanut mitään. Kirjeessään sanoi, että kohtahan se on maksun aika patruunille, ja kun isällä on luultavasti ollut yhtä vähän ansiota sen jälkeen kuin hän lähti, niin tarvitsette nyt. Sitä varten on hän säästänyt joka pennin.»

»Vai on Janne taas kirjoittanut?» kysyi Nikkilän emäntä, vaikka oli jo muualtakin kuullut, että Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse oli Nikkilälle sitä kertonut. Hän kysyi vähän niinkuin önkyissään ja oli hyvin vakavan näköinen.

»Joo. Toissa päivänä me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa käydä sitä näyttämässä», selitti Latun emäntä anteeksi pyytävällä äänellä. »Ja minä luen sen teille nyt kun olette täällä.»

»Lukekaa, vaan saattepa käydä Nikkilällekin lukemassa, kun saatte aikaa», sanoi Nikkilän emäntä ja oli jo hyvän tuulen näköinen.

Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina ennenkin:

»Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi sille elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne teidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla. Ja minä muistan aina, kun meidän Janne puheli isänsä kanssa ja kehui, että hänestä tulee merimies, ja sanoi: 'Atlantille tämän pojan mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä!' Mistä lie kuullut merimiehiltä tuon hokeman», ja Nikkilän emäntä nauroi ja silmät räpätti ja vielä sitten kertoi: »Atlantille tämän popin mieli tekee, siellä ei risut silmään pistä.»

Vaan nauru häipyi muodoltaan, miettiväisen näköiseksi painui, asetti käden leuan tueksi ja nyökytteli ruumistaan. Silmät vesistyivät ja kyyneliksi herahtivat vedet silmänurkkiin. Kämmenpäihinsä hän ne kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivät lähteä poskipäitä kostuttamaan, nousi seisaalleen ja sanoi:

»Tottapa se ei ollut niin sallittu.»

Latun emäntä ymmärsi täydellisesti hänen ajatuksensa ja sanoi lohduttaen:

»Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle.»

»Niin kai, niin kai.—No hyvästi.»

»Hyvästi, hyvästi.—Sepä oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan ukko saisi sieltä työpaikastaan, vaan on siihen vielä aikaa», sanoi Latun emäntä säälin äänellä ja lopuksi: »Mistähän te poloinen sen nyt saatte.»

»No, ehkä minä jostakin saan», arveli Nikkilän emäntä.

Vaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili miten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään.

»Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene, etten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan», tuumi hän hiljaa supattaen itsekseen.

Hänen mieleensä johtui taas Karénin rouva. Siitä tiedettiin, että se on upporikas leski ja köyhät sitä kehuivat, sillä se jouluna jakoi köyhille ruokaa. Ja Nikkilän emäntä oli jotakin kuullut semmoista, että Karénin rouva on päänä jossakin rouvain yhdistyksessä, joka auttaa tarvitsevia. Hän oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennä pyytämään tältä rouvalta lainaa, vaan jäänyt menemättä tähän asti, kun sai muulta tai muuten neuvottelemalla pääsi tinkapaikan sivu. Nyt hän taas mietti mennäkseen ja se tuli tehdyksikin.

Hyvä toivo tempasi hänet lähtöön, ettei hän huomannut olevansa matkalla rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missä oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan hän ei tiennyt tuon hyvän ihmisen asunnosta kuin että se on iso, komea talo keskikaupungilla.

Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeä ei tuntunut kuin katujen risteyksessä mieto löyhähdys. Ja kaupunki näytti täällä autiolta ja tyhjältä. Siellä täällä asteli joku herra keppiään venyttäen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi täällä parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivät milloin mihinkin kadun kulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitä kuunnellut. Jos joku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin ei päätään kääntänyt, meni vain menojaan. Turhaan täällä rumputettiin verojen rästi-ylöskantoa.

Nikkilän emäntä kuleksi tietämättä minnepäin oikein menisi, eikä sattunut ketään lähelle, keitä olisi kysynyt. Lähempänä ei nähnyt muita kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttösen, jotka tulivat muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen lähtivät juosta hilkuttelemaan kadunkulmaan, missä paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen nähtyään astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat vähän ajan perästä. Autiot kadut jäivät entistä autiommiksi. Emäntä poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikä näyttäisi Karénin rouvan talolta, ja odotteli, että jonkun tapaisi, jolta kysyä. Ei viitsinyt mistään talosta mennä kysymään ja autioitahan nuo useimmat olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikä ristin sielua näkynyt kartanolla. Kiire hänellä oli, poltteli se toivo, että rouvalta saa avun.

Hän kuvitteli, että Karénin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on hyvin ystävällinen, käskee istumaan, kyselee ja kun hän sitten kertoo asiansa, niin rouva heti, että: »joo, tokihan sitä nyt tuon verran sopii auttaa vaikka ketä».

Tuntui vähän oudolta, kun hän vihdoin sai tietoonsa Karénin rouvan talon ja lähti kulkemaan sinne. Mieli vähän epäilyttämään. Vaan kun hän ajatteli, että miksipähän ei rouva häntä auttaisi, kun se muitakin auttaa, ja hän ei tahdo kuin lainaksi, niin hävisi kaikki epäilys, niin että keittiön portaita noustessaan hän oli aivan varma menestyksestä ja mieli kuvitteli, että rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin ja niinkin.

Keittiössä oli piika vain ja liehtoi kuni siivilä. Vilkaisi vähän karsaalla silmällä tulijaa, vaan ei virkkanut mitään, eikö liene joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa puvussa. Hän silmäsi kulmat kurtussa emäntää ja kysyi piialta:

»Mikä tuo ihminen on?»

»Minä olen Nikkilän emäntä, olisi vähän asiaa Karénin rouvalle», alkoi emäntä puhella hämillään ja silmät tiheään räpättivät ja suu oli hymyssä.

»Mitä teillä on asiaa?»

»Minulla olisi vähäisen Karénin rouvalle.»

»Jaa, jaa, mitä teillä on asiaa?» tikasi rouva, niin kuin tyhmänsekaiselle tikastaan.

»Minä, tuota, läksin rukoustamaan rouvalta rahaa vähän, että saisin verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniä tarvitsisin… Minä, tuota, maksaisin…»

»Eei, ei minulla ole», ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta.

Nikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua pani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan.

Häntä hävetti niin äärettömästi.

»Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen», jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat.

»Niin kuin sitä ei muka olisi jo kuultu jo, että rästit ovat maksettavat. Ja ketä se täällä koskee? Täällähän asuu vain rikkaita, joilla on maksaa vaikka kaksikymmentä markkaa miehenpuolelta, jollei kaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkä meikäläiset penneissä.»

Hän astui pylkkäsi kiivaasti, etunojassa, kengät kivihin kopisi ja suu supatti myötäänsä.

Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus, joka tahtoi purkautua itkuksi.

Karvas mielensä lieventyi sekin, kun hän pääsi keskikaupungilta, sen autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileät katuvieret ja viheriä nurmikko siellä täällä, ja jossa lapsia leikki kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia ääniä. Ja tuulen henkikin sopi täällä käymään, että oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli näkyi pilviä, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistä taivasta vasten.

Kun hän kotiportille tuli ja Mirri häntä pystyssä vastaan juoksi, kaula kenossa puski häntä ja kehräsi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi turhasta retkestä ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut.

Vähän alakuloisena istui hän työhönsä, vaan arveli päättävästi:

»No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi nuljahtamaan.»

Kamarista porstuan perässä kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki, polkimet narahtivat ja sukkula heti jälkeen surahti. Syvempään kumartui Nikkilän emäntäkin ompeluksensa ääressä ja liikutteli neulaansa vinhemmasti.

Nikkilä ätyröi sängyssään. Emäntä oli jo siihen tottunut, monta herran vuotta kun oli sitä nähnyt, vaan hänen kävi nyt sääliksi ja mieltä kirveli, jotta muutamia vesiä silmiin herahti.

»Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitään hipleämpää palaa moneen aikaa, ei lehmän antiakaan kuin tipan iltasella. Kun pääsisi tästä vähän viljemmälle.»

Mutta miten päästä? Ei näkynyt mitään keinoa päästä tästä nikarasta, ja sehän se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille.

Nikkilä ähki ja puhkuili yhtäläiseen.

Emännän mieleen johtui patruuni Lindbom.

»Jos olisi siltä mennä pyytämään lainaan, se kun on niin somaluontoinen mies. Vaan mikäpä sitä oudolta. Eihän tuo Karénin rouvakaan, vaikka sitä on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi auttaa. Jos isä olisi renkinä ollut jonkun herran luona, niin se auttaisi varmaan, sillä Nikkiläkin on rehellinen mies ja hyvä mies kaikin puolin. Paras timperi hän oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja oli siellä viittä laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut rakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt eläisi, niin kyllähän se auttaisi, niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet silläkin, mutta meillä oli sen takana säästössä… Janne kun eläisi, niin ei olisi hätää. Niin elettäisiin kuin herran kukkarossa köyhiä autellen. Niin elettäisiin kuin Lattukin ja vielä paremmin… Meillä oli jo talo velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivät. Vaan piti onnettomuus tavata tuota isää ja kuolo temmata Jannen… No se oli niin sallittu.»

Mutta siitä hän palautui ajattelemaan, mitä juuri oli ajatellut, että kun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Hän ajatuksissaan kulki kuin eksyksissä kiertyen aina samaan kohti.

Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminää ulkoa ja huoneeseen tunkeutui hämärä. Lasten ääni kadulla vaikeni, kuului vain jalan töminää, kun leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama välähteli yhä tiheämpään ja jyrisi kovasti.

»Jeesus siunatkoon!» lausui emäntä aina välähdykselle.

Viion leski tuli tyttärineen tupaan.

»Lähdimme tänne, kun niin kammottaa tuo hirveä ilma. Herran voimahan se on ja hänen hallussaan, niin ettei sitä pelätä tarvitse, vaan tuntuu se niin oudolle», sanoi leski hiljaisella äänellä.

»Niin, niinhän se on. Istukaa—Jeesus siunatkoon!»

»Minä sitä jo ajattelinkin, että eiköön siitä tule ukkonen, kun oli niin tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen», puhella kärisi Nikkilä.

»Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettäkin, saati sitten sairasta. Mitenkä Nikkilä muuten nyt jaksaa?» kysyi Viion leski hiljaisella äänellä.

»Niinkuin märkä palaa», tokaisi kysytty.

»Tosiaankin niinkuin märkä palaa», toisti emäntä vakavasti. »Eihän siitä meidän isän jaksannasta ole isosti taikaa.»

»Yksin päivinpähän eletään», arveli Nikkilä. »Vastahan se on tiistai muilla niinkuin minullakin.»

»Eihän meillä ole muilla kuin maanantai», selitti Viion leski.

»No sitten minä olen edelläkin, kuluu minun aikani hopummin kuin teidän», tuumi Nikkilä leikin viistoon ja vähän aikaa mietiskeltyään jatkoi:

»Miten se minun päähäni on paneutunut, että nyt on tiistai? Kun minä vielä olen ajatellut, että tänään ovat ne verotkin maksettava».

»Ei isä kulta, tänään vasta rumputettiin.»

»No niin, eihän se yksi pää pidä kesää talvea.»

»Huoleksipa se on isällekin paneutunut», sanoi emäntä ja alkoi selittää vieraalle, että on heillä vielä kirkollisverot maksamatta.

»On ollut muita reikiä, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on saatu, että verot on pitänyt jättää viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan nytkin, ei aavistustakaan mistä saisi, ja huomiseen saada pitäisi. Se ajatteluttanut jos jonnekin päin ja huolettanut hyvinkin.»

»Noo, huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallansa», puhui Viion leski niin vakuuttavasti, että Nikkilän emäntä jäi kallellapäin katselemaan ja oli sen näköinen kuin että: tosiaan! Ja sitten kallisti hän päänsä toiselle puolelle ja oli kuin että: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan.

»Minä olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28 penniä, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut pääni mistä saada, vaan en ole keksinyt», selitti lopulta emäntä.

Viion Elsa kääriytyi emäntää vyötäryksiin ja kuiskaten sanoi:

»Minä rukoilen illalla Jumalaa, niin hän huomenna lähettää teille.»

Emäntä myhähti ja silitti Elsan päätä, vaan ei virkkanut mitään.

Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi kiihtymistään, ja hämärä huoneessa synkkeni. Salamat välähtelivät sakeaan, näytti välisti kuin koko maailma olisi yhtenä liekkinä ollut, ja sekaan jyrisi, että huone vavahteli ja ikkunalasit helinänä soivat.

»Jeesus siunatkoon», lausui pelon äänellä Nikkilän emäntä.

»Herran voima on suuri», supisi Viion leski.

»Kylläpä ryskää», sanoi Nikkilä ja nousi virkeän näköisenä istualleen sängyssä.

Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivät alas, että kimmahtivat koko korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, että hiekka kupli. Samassa tälläkin puolen jo kattoa pieksivät, luuli katon puhki menevän. Salamat sekaan välähtelivät ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi taivaan kantta ratkonut.

Latun emäntä tuli kuin paiskaten sisään.

»Kyllähän ne nuo pihtipielet vielä tuosta teidän ovesta sinkoilevat, kun minä niitä päälläni aina jymäyttelen. En muista koskaan, että se on matala tuo ovi ja minä niin pitkä. Touhuissani vielä sitten kulen.—Hyvää päivää kuitenkin.»

»No oletpa sään aikana liikkeessä.»

»No hyvä hyvään sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minäkin tähän ilmaan.»

»Istukaa.»

»Enpä istu, eipä muutkaan istu, enkä istu jos muut istuisivatkin.»

»No, no?

»No minä olen sillä hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa vain vahtina, pian karkaa ja jättää puuron kuohumaan. Ihan väkisin sain sen seisomaan padan ääreen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillä ehdolla sain, että juoksun vilkkaa tulen tänne ja jo samaa kiirettä silpasen takaisin.—Lähdin tuomaan teille rahoja. Käydessänne en muistanut Liisan säästöjä, enkä olisi vieläkään muistanut, vaan kun huokailin, että onkohan se Nikkilän emäntä saanut mistään verorahoja, niin Liisa kehumaan, että hänellä on, jos ei ole muualta saanut. Liisa on, näet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniä, kun on niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidän asioitaan juossut, ja laivarannassakin kuuluu joskus käyneen matkustajain kapsäkin kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin tällöin noukassut—ja missä tuo kolunneekaan, eihän sitä rasavilliä tiedä—isäkin on antanut pennin tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki säästänyt saadakseen talvella oikein hyvät sukset. No, sieltä Liisan kassoja kun katseltiin, niin löytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensä 3 markkaa ja 16 penniä. Ne ovat ihan pennejä nuo kuusitoista. No tuohon saa täytteen, sen 12 penniä, jos ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota, elä muuta kuin minä juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitä tänne, että jos ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia», laski Latun emäntä puhetta kuin köyttä ja lopetti sitten siihen, katsellen Nikkilän emäntää ikäänkuin että otatko vai juoksutanko takaisin.

Nikkilän emäntä oli suu hymyssä ja silmiään räpytellen kuunnellut tyynesti puhetta loppuun ja sanoi:

»No se nyt vasta oli. Minä olen ajatellut jos jonnekin päin. Ja juuri tässä kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo hän: noo huomiseen on vielä aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Hän antaa avun ajallaan.—Enhän minä ole mistään saanut ja mistä sitä osaakaan täällä Vaaralla mennä, niillä kun on maksuja itselläänkin. Karénin rouvalta kävin rukoustamassa…»

»Karénin rouvalta?» Latun emäntä hotasi ja Nikkiläkin silmänsä pyöristi.

»Niin.»

»No tuota, onko se teille tuttu?»

»En ole ihmistä nähnyt milloinkaan.»

»Se juoksee reppasee tuo meidän äiti, hakee tutut ja tuntemattomat», kärisi Nikkilä.

»No niinhän se on, että hakeva hakee povestaankin», puolusti Latun emäntä.

»Minä olen kuullut, että se olisi ja eikö se olekin semmoisessa yhtiössä, joka auttaa köyhiä?»

»Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin», nauroi Latun emäntä. »Ei se ole meitä varten se yhdistys eikä köyhempiäkään varten, vaan pakanoita. Nehän ompelevat ja kutovat ja rahoja keräävät tuolla Ohampua eli Kahampua eli mikä maa se lienee—Viioskahan sen paremmin tietää, kun teidän mies on paljon merta kulkenut?»

»En minä tiedä.»

»No mitenkä kävi?» kysäisi Latun emäntä uteliaana Nikkilän emännältä.

Nikkilän emäntä kertoi koko jutun alusta aikain, miten hän oli kuvaillut, miten se kävi ja miten häntä hävetti ja suututti. Latun emäntä nauroi että vatsa hytkyi.

»Niin se vain sanoi, ettei hänellä ole, ja meni tiehensä kiireesti, että silkkinen hame kahisi», toisti emäntä.

»Olisit mennyt köyhäinhoitoon» tuumi Nikkilä.

»Viimeksi minä sinne menen.»

»No tosi se on, että viimeksi siihen kelkkaan istuu», toisti Latun emäntä. »Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.—Eikä vielä hätä tämän näköinen.»

»No sitähän olen tässä minäkin isälle vakuutellut, ettei meillä hätää ole», yhtyi Nikkilän emäntäkin vieraan arveluun ja lausui kovalla äänellä, oikein innostuksissaan ja sitten vähän tyynemmin jatkoi jyrinän jälkeen:

»Ei todellakaan hätä ole tämän näköinen.—Kuulkaa, istukaa nyt vähän, ettette kaikkea unta vie.»

»Elkää houkutelkokaan», tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti paremmaksi vakuudeksi kieltävästi käsillään.

»Tuossa on meidän Jannen kirje, toin sen Nikkilälle luettavaksi. Kyllä sinä saat selvän siitä, joka olet mainio kirjamies.—Hyvästi vain.»

»Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vain nyt ensinnäkin. Oli siunattu asia, että sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi. Kiitoksia paljon vain ensinnäkin», evästeli emäntä hyvää vierasta, joka jo laskeusi rappusia ja päätään pidellen tiuski Viion leskelle, joka jäljestä meni:

»Se on ihme ja kumma, etten muista, että olen päätäni pitempi muita.»

»Se oli siunattu asia», hyvitteli Nikkilän emäntä. »On niitä hyviä ihmisiä maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja tämä tytön tyllerökin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille», hyväili emäntä Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilälle selitti:

»Tämä äsken kuiski minulle, että minä rukoilen Jumalaa, niin se lähettää teille rahaa.»

»Joko sinä rukoilit?» kysyi Nikkilä.

»En minä vielä, illalla minä olisin rukoillut», selitti Elsa ujostellen ja vähän pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin hän kerkesi rukoilla.

Emäntä asettui työhönsä suu makeassa hymyssä ja silmät räpättivät. Nikkilä makasi selällään kädet ristissä pään alla ja katseli miettiväisenä kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmäili ulos. Oli aivan kuin ei kellään olisi ollut sanaa sanottavaa.

Ilma oli selkeämpi, vaan vielä näkyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkä pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja kaunisvärinen sateenkaari näytti kannattelevan.

»Nikkilä, ette usko!»

»No mitä?»

»Niin kaunis sateenkaari.»

»Ohhoh.»

»Jos minä olisin enkeli, niin minä juoksentelisin tuota sateenkaarta myöten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin tänne maahan ja heiluttelisin jalkojani.»

»Niinkö ne enkelit tekevät?»

»En tiedä, vaan niin minä tekisi.»

»Etkö muuta tekisikään?»

»Joo. Kävisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minä tahtoisin Jumalalta rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun ruskeassa samettinauhassa…»

Emäntä nauroi sydämensä pohjasta ja Nikkiläkin koetti, minkä ryinnältään saattoi.

»Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitä. Verolippu pitää lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka Jumalan maahan se on, jossa lehmät laitumella käyvät.»

»Minäpä sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitä toista. Mutta kuulkaapa vielä. Minä toisin lakkiverkaakin ja…»

»Sinä olisit hyvä enkeli», arveli Nikkilä.

»Ja minä kävisin täällä usein, äidin luona ja teidän, ja sanoisin äidille isältä terveisiä ja teille Jannelta.»

»Kun toisit Jannen tänne meille, niin se vasta olisi. Meidän olisi niin hupainen sitte olla ja helpompi elää. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte verorahoja tuoda, terveyttä vain», tuumasi Nikkilä.

»Ei Jannea saisi sieltä tuoda.»

»Miksi ei?»

»Sen pitää veisata Jumalalle kiitosta.»

Nikkilä ei virkkanut siihen mitään, laittausi vain istumaan mukavasti ja rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettä.

»Niin on onni onnellisten kuin keväinen päivän nousu», sanoi Nikkilä hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin.

»Nikkilä», havautti hänet Elsa.

»Mitä», tikasi Nikkilä.

»Jopa olette taas yrmynä.»

»Enpähän ole.»

»No kertokaa sitten taas jotakin.»

»No mitä minä kertoisin?»

»Jotakin.»

»No minä kerron», sanoi Nikkilä ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa rupattaessaan. Ja vähän mietittyään kertoi hän:

»Oli pieni tyttö, jonka isä ja äiti olivat kuolleet, eikä ollut koko maailmassa ketään, joka olisi häntä elättänyt ja hoitanut. Hän lähti yksin kävelemään metsään. Käveli koko päivän, ja kun ilta tuli, niin haki hän pehmeän sammalmättään ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun näkivät, että pieni sievä tyttö siinä makasi, niin kokoontuivat kaikki siihen puuhun, jonka juurella se mätäs oli, jossa tyttö makasi, ja alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen ääneen, ettei tyttö eikä kukaan ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttö sitten nukkui. Aamulla kun heräsi, aurinko paistoi ja linnut vieläkin lauloivat.

Mutta tytöllä oli nälkä. Hän aikoi lähteä kävelemään ajatellen, että kyllä sieltä joku talo löytyy, kun vielä pikkuisen menee eteenpäin. Sieltä pyytää ruokaa. Mutta kun siinä nousi istumaan ja juuri oli lähdössä, näkikin hän siinä puussa kaksi pientä tyttöä. Ne olivat hyvin, hyvin pieniä, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, näkyi niillä hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja nauroivat. Sitten ne sille tytöllekin nakkasivat niitä omenia, ja kun sillä oli nälkä, niin haukkasi hän heti ja se oli niin makeaa, ettei hän ollut koskaan syönyt mitään niin makeaa.

Sitten ne pikkutytöt lentivät pois siitä puusta ja päätään nyökäyttelivät ja nauroivat sille tytölle ja tyttökin lähti kävelemään, kun oli tarpeekseen syönyt niitä omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun tyttö oli hyvin kauan kävellyt, tuli hän muutamaan taloon. Ja hänellä taas oli nälkä, niin sanoi sen talon emännälle, että: 'antakaapa emäntä kulta mulle ruokaa'.

Se emäntä sanoi että: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiä', ja antoi ruokaa ja sitten tyttö jäi siihen taloon paimeneksi.

Kun hän kulki lehmäin kanssa metsässä, niin lauleli hän aina. Vaan lähti sitten kerran kävelemään ja jätti syömään lehmät. Kun oli vähän kävellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi hyvin kauniita kukkia niin paljon, että päälle täytyi astua, ja omenapuita siellä oli myös sen lammen ympärillä. Siihen tyttö istui rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin kaunista. Sieltä kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun tyttö sinne katsoi, niin näki hän siellä kauniin puutarhan. Ja siellä puutarhan keskellä istui poika ja soitti kannelta. Punainen samettiviitta sillä oli hartioilla ja musta, kiherä tukka valui valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin kaunis, ettei tyttö saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten pikimmältään katsahti lammelle, niin näki kauniin valkoisen joutsenen uivan siihen rantaan, jossa hän istui. Ja se poika siellä toisella rannalla tuli lähemmäksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin kauniilla äänellä:

Ällös sä tyttöni pelkää istua joutsenen selkään, hänpä sun kaunoisen tuo kaipaavan ystävän luo.

Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytön tykö ja tyttö istui sen joutsenen selkään ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli. Eikä tytöltä kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievästi piti selässään ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytön sen pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytön morsiamekseen ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinä puutarhan keskellä, ja siellä ne elävät…

Mutta se oli hyvin hyvä tyttö, aina ollut tottelevainen äidilleen.»

Päivä hulmahti paistamaan täydeltä terältään. Valoisaksi muuttui tupa, ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle.

Emäntä avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten hilpeitä ääniä.

2

Poliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä.

Väkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla ryhmässä puhelemassa.

»Ne veivät sen putkaan.»

»Putkaanpa tietenkin.»

»Varmaankin sakotetaan.»

»Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut varoituksella.»

»No onhan noita sitten edes yksi vähempi.»

»Ei ne vähene noin yksittäin.»

»No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?»

»Keväällä pääsi lastenkodista.»

Niin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä.

Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä. Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet valmiiksi käärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan—ei niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja onkivesistä—vaan Tolpan Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla, jotka kadulla puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat tytöt leikkivät »Tolpan Annaa» ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti. Ja tytöistäkin jotkut sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät, ettei tule, arvellen että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä vaivaisia. »Tolpan Annan» leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta leikkiessä puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät.

Viion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet meteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli heistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla hyvin usein.

Latun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta.

»Se oli aika sota», sanoi Nikkilän emäntä.

»Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset—en sano paremmin—rupeavat riitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla häntä ruoskimaan ja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa tilassa, siitä kimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää hyvät ihmiset pois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan. Minä komensin pojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä päästyään se olisikin rauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs että akat olisivat malttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillä tavallahan siitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut sen kummempaa, kuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa väkisille. Lapset sitä nyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon lentänyt usein. Se oli siihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi.»

»En tiedä, vaan surkeata meteliä oli», huokasi Viion leski.

»Niinhän se oli. Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin katsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma, poikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön takia», sanoi Latun emäntä valittaen. »Kyllä olette te Viioska onnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.»

»Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa», sanoi Nikkilän emäntä.

»Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy», vakuutti hän samassa Latun emännälle.

»Huolta niistä on lapsista», lausui Viion leski vakavana.

»Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin nytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla jälellä», sanoi Latun emäntä.

»Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se hänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin», tuumi Nikkilän emäntä.

»Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua», selitti Latun emäntä.

»Ei se sukuun kuulu», väitti Viion leski. »Useinhan näkee että huonoilla vanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja. Vaan se on Jumalan kädessä.»

»Niin, niinhän se on», myönsi Nikkilän emäntä.

»Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?» kysyä tokaisi Latun emäntä. »Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin syöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.»

»Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi…» tuumi Nikkilän emäntä taas toisakseen.

»Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille itselleen ja varoitukseksi muille», selitti tarkemmin Viion leski.

»Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi…»

Joo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei yhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan niin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos hän rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian ankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on tehnyt suurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta rangaistusta.»

»Niin, siivo tyttöhän se oli…»

»Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen. Rangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on sen sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut hänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan hylätä ja pilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut tätä raskasta rangaistusta hänelle», puolusti Viion leski ja Nikkilän emäntä arveli:

»Tottapa on syytä ollut …»

»Mutta ajatelkaapas Annan äitiä», Latun emäntä lausui, »mitä tuskaa hän tuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän vihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!»

»Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee…»

»Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille. Kreetakin oli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän ajallisen elämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.»

»Niin, maailman turhuudessa…»

»Kuulkaa Viioska—kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllähän Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistä päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitä saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina, joka oli ryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla köyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö ollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä lapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!» lausui Latun emäntä purskahtaen itkuun.

»Kovasti on häntä kuritettu», lausui Nikkilän emäntäkin surullisena.

»Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi niin paljon kuritusta», vakuutteli yhä Viion leski.

»Niin vihastuttanut Jumalan päällensä …»

»Paljon hän on tietysti rikkonut», myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa pyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: »äärettömästi tietysti joka päivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin muut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin Jumala olisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni, tavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala muutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen onnen, kun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia täydellistä onnea täällä ajassa.»

»Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä heidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen pimeyteen», ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa kun Viion leski sanaton oli.

»Ei, ei sitä niin saa käsittää», sanoi Viion leski. »Jumala tahtoo tehdä kaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin eri tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista toisella.»

»Niin, kukapa sen oikein käsittänee», lausui Latun emäntä.

Äänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski tuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän emäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi.

»Niin se on tässä maailmassa», huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen Viion leski vastasi: »Niin se on.» Ja sillä puhein erosivat he.

Kangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän lynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti vanhaa tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän navetan katolla.

Tuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne.

»Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!»

Hän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi pelännyt, että kude karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta ja lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen niistä, mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten usein käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin kiertämään tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä, kiertää aikansa ja kiertää yht'äkkiä kopiksi hippaan.

»Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa? Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla. Työteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala rankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi. Kaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa kaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä onnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?»

Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen viiriin.

»Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?»

Hän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla vakuutuksella oli lausunut Latun emännälle.

»Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja syntisiä ihmisiä ollaan kaikki.—Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on hyvä puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On talo ja hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako näin jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää lapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat pahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän tekisi, jos niin voisi tehdäkin…

Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten parasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan kuin kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän on niin ankaraa kuritusta ansainnut.»

Hän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja kertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin vakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä väkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin.

»Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhäisöä? Otsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja tyttärensä syöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne olivat kaikki nuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu…

Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia tapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita ihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto? Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin, muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi oikea kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella. Koetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu nukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta. Tyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus on paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen turmeltunutta luontoaan…

Minne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!»

Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä kysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin pääsi lähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen hän vihdoin pääsi pysähtymään:

»Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko maailman meno.»

Ja mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta ajatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille, jotka häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja autuuteen.

Hän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään Jumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili sitä ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän kaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen.

Ja niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla siitä, että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista.

Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi sitä poliisit veivät, kun se oli huono ihminen, sillä poliisit olivat vieneet muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia, jotka kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan, että ne Ovat huonoja ihmisiä.

»Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?»

»Vankilaan.»

»Viedäänkö ne kaikki?»

»Viedään.»

Elsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin suinkin.

Usein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen käsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili hartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli hän sitäkin, että kun rovasti on hänen kumminsa, niin ei Jumala tee hänestä huonoa ihmistä, sillä Pietilän Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivät oli hyvä ihminen ja rovasti oli sen kummi. Tämmöisissä tapauksissa kuin nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen.

»Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivät rukoile?» kysyi hän äidiltä.

»Jumala voi rangaista monella tavalla.»

»Tekee sorakieliseksi.»

»Vaikka niinkin.»

»Rankaiseeko Jumala niitä mitenkään, jotka rukoilevat?»

»Ei.»

»Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtään huonoa ihmistä, eikä sorakieltä?»

»Sorakieliä ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiä ei olisi yhtään, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elämään hänen käskyinsä mukaan.»

»Miksikään sitten eivät kaikki rukoile?»

»Kun ovat unohuttaneet Jumalan.»

Elsalle tuli tunnon hätä. Hänkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen kerrassaan. Ei hän ollut varma siitä, jäikö eilenkin illalla. Niin tuntui paremmin kuin olisi jäänyt. Häntä pelotti kauheasti, että jos hän on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka että pian tulee.

Hän tiesi kyllä, että Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin hän oli kuullut sanottavan, ja ainahan hän rukoillessaan iltasella maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitä oli tietensä pahaa tehnyt ja mitä oli tietämättään. Vaan hänellä oli nyt semmoinen pelko, että piti vielä vakuudeksi kysyä äidiltä, että antaako Jumala sitä anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen.

»Kyllä Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydämellä sitä anoo ja totisesti lupaa häntä rakastaa ylitse kaikkea.»

Elsa ei ollut oikein selvillä vielä. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli niin tuttu lause hänelle, sillä hän oli lukenut sen monta kertaa katekismostaan. Vaan hän ei ollut sitä koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt se pystyi mieleen, vaan hän ei sitä ymmärtänyt, ei sitä »rakastaa» eikä myöskään »ylitse kaikkea».

»Niinkuin äitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan tulee olla sinulle mieluisempi kuin äiti ja kaikki muu maailmassa. Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitään muuta», koetti äiti selittää.

Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiä ollut porstuassa. Kun hän oli käämejä saanut vähän tehdyksi, meni hän toimettomana olemaan niin lähelle äitiä, että esteeksi usein oli. Ja kuuma oli hänellä niin, että herneiksi hiki huuleen ja nenän varteen kohosi, eikä hänellä haluttanut mitään tehdä, jos äiti jotakin käski hänet siitä tiellä olemasta muualle saadakseen.

Hän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan hylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan luopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä hakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja ulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen hakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä.

Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli entisellään. Mielensä ei ollut niin arka, kun hän kotiin tuli. Mutta kun hän oli Helunalle vähän ruohoja nyhtänyt ja äidille muutamia käämejä aamuksi valmiiksi pyöräyttänyt, teki hän vuoteen ja laittautui maata. Kiireesti vetäytyi hän peitteen alle ja pani kätensä ristiin. Tällä tavoin hän teki, kun hän tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun äiti oli kipeä ja joskus kun ei ollut leipää.

Hän rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi hänestä huonoa ihmistä eikä sorakieltä.

Vaan häntä pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun äiti maata tuli siihen viereen ja Elsa kätensä äidin kaulaan kiersi, poistui pelko. Varmuudeksi supisi hän muutamia r:llä alkavia sanoja koetteeksi sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltä tuntunut, että olisi sorahtanut pääsi aivan levolliseksi.

Hän oli hyvillään ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tai hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse.

»Rakasta ylitse kaikkea», supisi hän pitkät ajat itsekseen, ja ajatteli äidin selitystä. Hän käsitti että piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja sentähden rupesi hänen kuvailemaan, minkä näköinen Jumala oli istuessaan siellä, ylhäällä taivaassa enkelein keskellä ja Jeesus oikealla kädellä, kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja lähetteli enkeleitä asioilleen tänne maan päälle.

Hän kääntyi katselemaan että jos sattuisi näkemään enkelin laskeutuva kartanolle pihlajaan tai lentelevän taivaalla.

Ruskotti vielä vähän uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun linnun liverryksiä pihlajassa kartanoikkunan luona.

Se on tullut vissiin hänelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei hänellä olisi äitiä ja hän menisi metsään ja panisi nukkumaan siellä jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan? Tulisivat kai ne, niinkuin sille köyhälle tytölle, onhan hänkin ollut tottelevainen äidille. Ja sitten aamulla kun hän heräisi, niin olisi enkeleitä puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat hänellekin. Ja sitten hän lähtisi kävelemään ja löytäisi talon, johon hän pääsisi paimeneksi. Ja siellä hän sitten menisi hyvin kauas, vielä kauemmaksi kuin se köyhä tytär. Ja siellä olisi toinen kuninkaan pojan linna…

Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen selässä, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellä oli niin kaunista, ettei missään ollut niin kaunista, ja siellä oli kesyjä lintuja ja…

Silmäluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian vaipui herttaiseen uneen.

Mutta äiti valvoi vielä, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen.

Jos hän kuolisi Elsan tuolla iällä ollessa… Elsa raukalla on silloin sama kohtalo edessä kuin muillakin, monella sadalla köyhällä, orvolla lapsella: huutolaisen kamalat päivät.

Tämä oli leskestä niin varma asia, ettei siitä päässyt yli eikä ympäri. Tähän asti hän kuitenkin oli tätä ajatellessaan lopuksi turvautunut siihen toivoon—mistä hän sen oli saanut, sitä hän ei tiennyt itsekään—että Elsa pääsisi lastenkotiin, jos orvoksi jäisi. Sekään ei ollut täysin tyydyttävä, sillä lastenkodissakaan ei ollut äitiä, vaikka kuinkakin hyvä olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, että lastenkodista tulee paljon tuollaisia.

Kun Jumala antaisi hänelle terveyden päiviä niin kauan kuin Elsa on kykenemätön toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli hän taas, vaan aivan kuin varkain. Hän oli kerran näin rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan sitten huomannut, että se rukous oli väärä ja syntinen. Sillä parempihan turva Elsalle oli Jumalassa kuin hänessä, heikossa ihmisolennossa. Ja hän sentähden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli kuitenkin uudelleen, oli jokapäiväinen vieras—taikka oikeammin sanoen: se ajatus oli hänen mielensä varsinainen asukas.

»Voihan Elsa sittenkin, jos minä eläisin vaikka kuin vanhaksi, joutua turmeluksen tielle», ajatteli hän pyyhkäistäkseen pois tuota toista ajatusta. »Vaan jos hän Jumalassa pysyy, niin ei horjahda.»

Ja hän lähetti hartaan rukouksen Jumalalle.

»Opeta häntä sinua tuntemaan, neuvo häntä, tue, pidä hänen sydämensä puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!»

3

Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensä. Eikä suinkaan äitinsä sitä vastaan pannut.

»Niin se on», myönsi hän niille, jotka Liisaa hänelle ilkeäksi moittivat, »niin pahankurista lasta ei ole kenelläkään ihmisellä maailmassa».

Ja hän kuritti Liisaa ankarasti hänen pahuuksistaan, niin ankarasti ettei kukaan muu Vaaralla. Sen hän oli kuulut sanottavan ja tiesi itsekin, vaan eipä muilla ollutkaan semmoista lasta.

Tepon isäntä oli syytänyt kerran Latun emäntää, sanonut:

»Sinä rääkkäät lastasi ja sillä sen turmelet.»

Siitä syntyi viha heidän välilleen, niin ettei Latulta käyty Tepolla eikä Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emäntä olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvä tuttu.

Latun emäntä syytti Teppoa että se heidän Liisan oli pilannut. Pienempänä oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut päiväkaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistä milloinkin. Vaan suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla käydä, niin päivä päivältä tuli rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijät kontata. Siellähän se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitä tahansa tekivät siellä, vaikka verissä päin olisivat tapelleet, niin Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielä vähemmin muitten. Hyvällä sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin kehui ja kiitti kupliksi veden päälle. Siitähän se vauhtia sai.

Siihen suuntaan hän ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan itsekin ajatteli, että hyvällä sanallahan sitä etupäässä pitäisi koettaa kasvattaa lasta, ja tuntui mielessä että on ehkä liiaksi tullut kuritetuksi ja ehkä usein syyttäkin. Tuli ajatelleeksi vielä minkälainen villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvällä sanalla saikin hänet taipumaan, eikä riitaa tullut juuri koskaan.

»Ehkäpä se siitä todellakin mieltyy vielä, niin kuin Nikkiläkin arvelee», ajatteli Latun emäntä ja oli hyvässä toivossa.

Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli siellä nyhtämässä ollut Tolpan Annaa. Puolet siitä oli heti anteeksi annettu, kun vanhemmat ihmiset eivät olleet kieltäneet siitä, paremmin käskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu.

Itkemättä oli äiti torunut eikä ollut valitellut, senpätähden se Liisasta ei tuntunut niinkään kovalta. Paremmin siivolla äänellä ja neuvolla oli sanonut:

»Mikä se on siinä makuna, että sinä et menesty muitten tyttöjen seurassa ja leiki heidän kanssaan. Tyttöhän sinä olet etkä poika.»

Tyttöjen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellään, kun nämä olivat hautajaisilla. Vaan muita heidän leikkejään hän ei viitsinyt leikkiä. Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivät tytöt olleet, ja jos joskus olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidän kanssaan viitsinyt Liisa olla, ainakaan enemmän aikaa. Ja pojat häntä aina hakivat joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt hän oli päättänyt, ettei hän mene, eikä mennytkään. Tyttöjen kanssa hän oli enemmän kuin ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitä pidettiin milloin missäkin ja nyt oli semmoiset päätetty pitää Kyttösillan luona ja oikein herrasväen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu astioihin, se oli viiniä. Itsekukin oli pyytänyt kotoaan sokuripalan, ja jos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun ne yhteen kasattiin. Liisan oli äitinsä evästänyt kahdella suurella leipäjuuston palasella.

Kytösillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja ruvettiin järjestämään. Latun Liisa johti koko hommaa, sillä hän se parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja veljensä.

Mutta nämä olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentähden vieraat pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin että ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla.

Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, hänen miehensä ei ollut muka kotona. Heillä oli tytär Amanda, ja se oli nyt kuollut ja hautajaiset pidettävät. Latun Liisa määräsi kullekin tehtävät. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttöjen hankita ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku pantiin, havuttaa tie haudalle, järjestää hautajaistavarat. Liisa itse kantoi hautajaishuoneeseen kiviä istuimiksi ja liehui sen lisäksi joka paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa, josta heitä Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona hän vakavana ja juhlallisena lausui:

»Terveisiä lannssihteerskalta ja herralta, että olkaa niin hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.»

»Sanokaa terveisiä ja kiitoksia», vastasi kutsuttu hänkin, niin juhlallisesti että oikein.

Vimparin Aappo kutsuttiin:

»Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiä pastorille, että olkaa hyvä ja tulkaa saattamaan heidän rakasta tytärvainajaansa Amandaa hänen viimeiseen lepokammioonsa.»

Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, että sanokaa kiitoksia ja terveisiä, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria papilliseen pukuun.

Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivät lanssihteerskaa vakavina ja istuivat kädet ristissä. Viimeisenä tuli pastori kapassa ja krajissa. Kappana oli Latun Liisan vyöliina ja krajiksi oli pistetty kaksi paperipalasta, jotka Liisa oli sitä varten tuonut—paljaita jalkoja, rikkinäisiä housuja ja karvalakkia, jotka eivät kuuluneet papilliseen pukuun, varsinkaan näin herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan. Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kätellen.

Nyt Liisa toi pienellä lastun palalla sokuripalasia—muka kahvia—ja tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin alkoi hautaustoimitus. Virren värsyn veisattua lähti surusaatto kierrellen ja kaarrellen, että tie tulisi pitemmäksi. Haudalla taas veisattiin virren värsy ja pastori sanoi: »maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman» ja viskasi kolmasti multaa hautaan. Sen enempää hän ei osannut, vaan siellä se väittikin. Kädet silmillä seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vähän väliä sylellä silmiään ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniä ja vieraat lähtivät hyvästellen, niin oli hautajaiset pidetty.

»Eikö ollut lystiä?» kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiä ja esiteltiin, että pidettäisiin toisetkin yhtäperää.

Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan pormestarinna.

Kaikki oli pian taas järjestyksessä. Amanda oli kaivettu haudasta ja lepäsi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietäväksi toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseään ihaillen suruhuoneessa ja hänen terveisiään kuletti Latun Liisa arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikössä hajallaan mikä milläkin mättäällä tai kivellä.

Vaan äkkiä hyökkäsi vandaaleja tähän rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa mitään aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilän Heikki ja Lapin Mikko sekä muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilän Heikki, joka sattui lähemmäksi pormestarin asuntoa ja huomasi pormestarinnan, astui seinän yli katottomaan saliin, ja kun hetken virnisteltyään rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta sisustan suuhunsa yhdestä astiasta ja toisen tarjosi lähimmälle miehelleen, sekä sitten pistelivät sokuri- ja nisupalat päälle. Lapin Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta hän tarttui sitä sääreen ja hihkaisten viskasi ilmaan tähdäten sitä petäjään, jonka oksiin se sekosikin ja jäi sinne. Siitä innostuneina alkoivat toiset hävittää kaikkea mitä hävitettävää luulivat olevan, riehuivat aivan kuin hautajaisviinit olisivat päähän nousseet.

Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikä saanut sanaa suustaan. Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin hänkin päästi kimakan huudon ja syöksyi juoksuun muitten mukaan.

Vaan Latun Liisa kävi kohti poikalaumaa, pystönä kuin ruhtinatar. Muut pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jäivät paikoilleen vielä kädet nyrkissä uhkasivat:

»Tuleppa tänne, Litulatu!»

Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitä jälkeä siellä oli tullut sekä pistäytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta nähtyään hävityksen kauhistuksen syöksyi hän kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiä, jotka löysivät jalat alleen. Mikon, joka vähän jälkeen jäi Heikistä, tapasi Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinä hyvän aikaa miestä, joka rääkkyi kuin syötävä.

»Teetkö vasta ilkeyttä?» kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut entisestä.

»Teetkö vasta?»

»En.»

»Sano vielä toinen kerta!»

»En.»

»Mitä et?»

»Tee.»

»Mitä et tee?»

»Ilkeyttä.»

»No sano kokonaan.»

»En vasta tee ilkeyttä.»

»No sillä puhein pääset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin.»

Itkeä nyhertäen läksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo päästyään kääntyi ja huusi:

»Karhumaija, Karhumaija, poikatyttö, Litulatu.»

Ja Heikki alkoi viskellä kivillä.

Vaan Liisa sydäntyi myös uudelleen ja kuin vihuri kiiti hän poikain jälkeen ja katosi heidän mukanaan metsään.

Muut tytöt kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli metsän peitosta, jossa pensaikkoon kätkeytyneenä oli piiloitellut poikain pilkkaa ja raastanut itseltään papilliset merkkinsä. Päivitellen seisoivat kaikki ja katselivat hävityksen jälkiä. Vaan kun Tyyraa menivät katsomaan, niin pääsi itku Lampan Eedlalta, kun sitä ei näkynytkään.

»Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun», viittaili entinen pormestarinna.

Siellä se olikin puussa, lehvällä lepäsi vatsallaan, tirkistellen alas puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtä punaposkinen, silmät suurena ja suu hymyssä kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttöjen kävi sääli raukkaa ja Lampan Eedla itki, kun pelkäsi että havut siihen pistävät ja kun kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat lohduttaa sillä, että Liisa antaa niille pojille hyvästi selkään ja kun tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin.

Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenästä. Oli Heikki viskannut jollakin, joka oli sattunut nenään. Levollisesti hoiteli Liisa nenäänsä ja sitä kädellään puristellessaan katseli ylös Utin Elliä. Säälitti häntäkin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi, miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenä herkesi vuotamasta, kapusi hän kohta pelastamaan Elliä, ja tyttöjoukko riemuitsi.

Liisaa miellyttääkseen ja palkitakseen esittelivät kaikki, että vielä leikittäisiin hautajaisia.

Herraspitoja ei voinut nyt pitää, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet ja syöneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa mukamasten kahvia tarjottiin ja' Liisa saisi olla emäntä. Ja niin saatiin kaatunut asia taas kohdalleen.

Talonpoikaishautajaiset olivat yhtä lystit kuin herrashautajaiset, niin että pidettiin semmoiset heti toiset peräkkäin. Ja Liisa hommasi ahkerasti ja täydellä toimella aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia lähdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin. Ei kuullut toisten tyttöjen pilpatusta eikä vastannut heidän kysymyksiinsä, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytöt arvasivat asian ja kysyivät:

»Saatko sinä taas piiskoja?»

»Saan, jos tulevat kantelemaan äidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivätkö olleet pojat ilkeitä?»

»Olivat», myönnettiin yhdestä suusta.

»Eivätkö sietäneet saada selkäänsä?»

»Sietivät.»

Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut.

»Jos oikein olisi, niin sietäisivät pojat vanhemmiltaan saada nuhteita, eikö niin?» kysyi hän vielä vakuudeksi.

»Joo, ja piiskoja.»

Vakuutettuna siitä, ettei hän ollut väärin tehnyt, kulki Liisa iloiten muitten kanssa. Vaan kotia lähestyessään väheni rohkeus vähentymistään. Kotiportilla pysähtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli.

Jos ovat käyneet äidille kantelemassa ja äiti taas itkee… Vaan hän kertoo äidille asian, miten se oli, ja pyytää anteeksi… Ja hän käypi vaikka Terilällä ja Lapillakin ja pyytää niiltäkin anteeksi, Heikiltä ja Mikolta, jos ei äiti itke… Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos hän on väärin tehnyt…

Sykkivin sydämin astui Liisa portaita ylös ja arkana avasi oven.

»Jopas sinä sieltä tulet», sanoi äiti kiivaasti ja Lapin emäntä, joka istui sohvalla peräseinällä Mikko vieressä lisäsi:

»Pyydä nyt anteeksi Mikolta, mitä olet sille tehnyt, ja sitten Mikon äidiltä, minulta…»

»Sietää se saada piiskojakin, ei se sillä ole hyvä, että anteeksi pyytää», intosi pauhaavalla äänellä Latun emäntä.

»Piiskoja tietysti, vaan pyydä nyt ensin anteeksi», komensi Lapin emäntä.

Liisa seisoi pystynä ja uhkaavana katsoen silmää räpäyttämättä Mikkoa.

»Pyydä joutuin anteeksi!» komensi äiti ja sysäsi hartioista Liisaa lähemmäksi Mikkoa.

Lapin emäntäkin toimitti Mikkoa lähemmäksi Liisaa, niin että vastakkain seisoivat lähellä toisiaan sovitettavat.

»Pyydä nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyönyt», sanoi Latun emäntä.

»Syyttömästi lyönyt», lisäsi Latun emäntä. »Eihän Mikko tehnyt mitään?»

»En», vastasi Mikko kysyttynä.

Liisa samassa töykkäsi Mikkoa, niin että se hoipertui äitinsä syliin.

»Seekatti!» sai vain Liisa sanotuksi ja yhä uhkasi Mikkoa vielä siihen äitinsä syliin kädet nyrkissä.

»Herra Jeesus!», siunasi Lapin emäntä kämmentä lyöden ja päätään heiluttaen.

»Kuule, Liisa!» Ja sen tien meni äitinsä ulos ja palasi piiskakimppu kädessä.

»Jeesus siunaa vitsat, että lapsesta tulisi hyvä ihminen», sanoi äiti nöyrästi rukoilevalla äänellä niinkuin aina, kun hän ryhtyi kurittamaan.

Liisa tiesi, että nyt ei ollut enää mitään muuta toimitusta, kuin että ryhdytään piiskaamaan heti. Hän oli aivan masentuneena, hävetti niin että kuumaksi posket karahti ja mieltä somasti käänsi: se hävetti, kun vieraitten nähden, Lapin emännän ja Mikonkin nähden paljastettiin…

Mutta kun äitinsä tarttui häneen ruvetakseen piiskaamaan, pyörähti Liisa tarttuen äitinsä kaulaan ja koetti kuiskata:

»Piiskataan äiti porstuassa!»

»Niin muka», sanoi Lapin emäntä, joka kuuli hyvästi Liisan pyynnön.

»Ei missään muualla kuin niitten nähden, joitten edessä olet pahoin tehnyt.»

»Äiti kuulkaa … porstuassa, rakas äiti…»

»Osaakin se», arveli Lapin emäntä.

»No ei kun tässä, sisso!» sanoi äiti, irtautti Liisan kädet kaulastaan ja taivutti Liisaa niskasta alas.

Vaa Liisa pyörähti pois käsistä, kun äiti rupesi paljastamaan, ja karjaisi: »Ei saa!»

»Vaan kun saa!»

»Ei saa!» karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa.

»Taivaan Jumala!» siunasi Lapin emäntä.

Latun emäntä tempasi Liisaa kiinni lujalla kädellä, kuori hameet ja piiskasi. Vaan kun hän lopetti ja heitti irti, niin kääntyi Liisa heti Lapin emäntään, polkasi jalkaansa ja väräjävin äänin tikasi»

»Saatana!»

»Kuulitteko! Voi, voi, voi!» päivitteli kauhuissaan vieras.

Latun emäntä kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan taas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi hän jäykkänä ja katseli Lapin emäntää uhkaavasti silmästä silmään.

»Kylläpä on, kylläpä on», kummaili Lapin emäntä.

»Semmoinen se on», sanoi Latun emäntä masennuksissaan ja sitten Liisalle komentavasti: »Pyydä nyt anteeksi!»

Silmiään räpäyttämättä seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn päästyään paneutui samaan asemaan ja oli kuin kivettynyt.

»Etkö pyydä vieläkään anteeksi?» kysyi äiti piiskoja huiskuttaen.

»En!» tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta.

»Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllä on jo paatunut sydän. Ei tuosta oikia kapine tule», sanoi vieras.

»Ei siitä ihmistä tule, minä olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut», lausui Latun emäntä ja rupesi itkemään. »Sitä ei jaksa kurittaakaan niin paljon, että se pehmiäisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinä jo niin suuren vallan».

»Kyllä se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enää oikia laita, kun sen suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja», alkoi selittää Lapin emäntä uskoen, että pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisälle, ja ajatteli, että kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu vajavaisuus ollut kasteessa, tai että kun jostakin pahahenki on manattu ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielä ollut kastettu. Ja hän alkoi jo kertoa Latun emännälle jostakin lapsesta, jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emäntä kerkesi ruveta puhelemaan Liisalle:

»Sinun ilkeyksistäsi saa myötäänsä kuulla ja saa nähdäkin ja hävetä ihmisten edessä silmänsä täyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta hyvää ihmistä tule, sitä ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitä luulet isänkin taas sanovan, kun hän illalla työstä ja kuulee millainen olet ollut?»

Liisa seisoi asemillaan, vaan päänsä oli vaipunut alas ja silmänsä luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinä.

»Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta», rupesi Lapin emäntäkin neuvomaan unehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen ylistää Viion Elsaa Latun emännälle. »Se Elsa se on erinomainen lapsi.»

»Joo, Elsa on kiltti lapsi», myönsi Latun emäntä.

»Joo. Harvassa niitä on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin näöltään kuin tavoiltaankin. Kyllä se ei tee mitään, jossa olisi moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elää, se on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.»

»Hyvin kasvatettuhan se on Elsa», huokasi Latun emäntä. »Ja siivon luontoinen lapsi sitten. Ei sen näe riitelevän koskaan, ei mitään vähintäkään pahaa tekevän. Erinomainen lapsi. Onhan niitä aina joitakuita hyviä.»

»Onhan se hyvä Ojanniemen Marikin», sanoi Liisa, joka kuunnellessaan Elsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja siirtyi nyt istumaan tuolille pöydän päähän.

»Niin, Ojanniemen Mari myös», sanoi äiti.

»Joo, Mari on hyvä tyttö, kaunis tyttö, tottelevainen äidilleen niin tottelevainen ja nöyrä. Otappas sinä siitä opiksesi», sanoi Lapin emäntä. »Vertaappas itseäsi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut semmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinä, polkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi.»

»Meneppäs nyt sinä pyytämään anteeksi, pyydä nyt kaikilta, Mikolta ensiksi», kehotteli äiti uudelleen.

Liisa painoi silmänsä alas. Teki mieli pyytää, vaan hävetti.

»Tule nyt ensin pyytämään Mikolta, jota sinä olet lyönyt, ja sitten äidiltäsi, kun olet vastustellut äitiäsi ja noitunut», sanoi Lapin emäntä.

»Niin ja Mikon äidiltä myös, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene nyt.»

»Tule nyt.»

»Mene, mene.»

Odotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi päänsä syvempään.

»Ei, ei ole vielä saanut tarpeeksi kuria», arveli Lapin emäntä.

»Mene nyt heti.»

»Ei, eihän se rupea, näkeehän sen. Se haluaa vielä piiskoja.»

»Haluatko sinä vielä! Menetkö vai pitääkö vielä piiskata? Mene nyt tai äiti piiskaa.»

Liisa kohotti päänsä ja syrjäsilmällä katseli äitiä.

»Jo on taas uhkaavan näköinen», sanoi vieras.

»Sinä haluat siis piiskoja?» Ja äiti otti taas käsille Liisan, ja kun ei ollut apua sittenkään, niin siunasi hän piiskat ja kuritti Liisaa.

Piiskauksen jäljestä taas koeteltiin anteeksi pyytämään saada. Vietiin lähelle Mikkoa ja pantiin Liisan kädet Mikon kaulaan, vaan Liisa riuhtaisi kätensä irti ja jäi syrjäkarein seisomaan ja vihaisesti silmäili Mikkoa. Ja kun yhä pakotettiin vain anteeksi pyytämään niin sanoi Liisa:

»Nokan alustakin märkänä, turjakkeella.»

Latun emäntä oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidätetyksi toki, kun Lapin emäntä suuttuneella äänellä rupesi Liisalle pauhaamaan pyyhkiessään Mikon nokkaa vyöliinaansa.

»En minä saa sitä taipumaan», sanoi Latun emäntä.

»Antaa olla iltaan asti, kun isä tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti arestiin. Saat nyt mennä konttuuriin ja olla siellä yksinäsi ajattelemassa miten pahanilkinen olet ollut.»

Itkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu häntä arestiin pantu, ja se tuntui nyt kauhealta.

»Jaa, jaa, ei se auta», sanoi äiti, eikä siinä auttanut mikään, konttuuriin sulki hänet äiti.

Liisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitä pahasta hengestä, josta oli puhuttu, ja että hänestä tulee huono ihminen. Hän koetti rynkyttää ovea auki pois päästäkseen. Vaan äiti kävi kieltämässä uhaten pitää yönkin, jos ei ole hiljaa.

Kun sitten silmät tottuivat vähän, niin ei pimeä kovin ollutkaan konttuurissa. Tyynesti istahti hän vintin rappusille ja itki siinä hyvät itkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, että ajatus juosta alkoi, mietti hän, että jos pääsisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja selittäisi Tepon isännälle ja emännälle asian ja kysyisi, onko hänessä paha henki ja tuleeko hänestä huono ihminen.

Ja hän rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti Jumalalta anteeksi… Vaan ei Mikolta eikä Lapin emännältä…

Hän tunsi niitä kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpä äitiäkin kohtaan.

Hän menisi metsään ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin äiti saisi itkeä…

Hän katseli ylös vintille ja nousi sinne sitten, käveli ihan perälle hyvin hiljaa ja seinävierelle pani maata.

Siinä nukkuu hän vaikka kuinka kauan, niin kauan, että nälkään kuolee, ja kun isä ja äiti tulevat hakemaan, niin hän on kuollut ja saavat sitten itkeä ja Jannekin saa merellä itkeä…

Ja Liisa itse purkautui itkemään, itki kauan sydämensä pohjasta, kunnes kuivui kyynelten lähteet. Vaan sitten tuntui hyvälle ja oli hauska olla.

Maatessaan siinä katseli hän pienestä ikkunan reijästä sinistä taivasta ja valkoisia pilviä, jotka hiljakseen kulkivat siellä hyvin korkealla. Jos hän tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, että pian kuolisi ja pääsisi taivaaseen. Hän ei huolisi kenestäkään. Yksinään olisi ja hyppisi taivaasta noille pilville…

Siinä hänen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset verkkoonsa sekä painoi hänen silmänsä umpeen.

Latun emäntä vieraitten mentyä jäi mietteisiinsä. Ei se tainnut olla hyväksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissä muissakin lapsissa olla syytä. Vaikka eihän tuota tiedä, sillä Tepolla kun on niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydäminen se on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt.

Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli julkea Liisan käytös.

Kun sillä jo on tuommoiset tavat, mitä sitten, kun se tulee vanhemmaksi. Ei tiedä vaikka tulisi…

»Hyvä Jumala varjele! mikä se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan.»

Vaan ihmekö oli, jos tulivat, kun näki myötäänsä ihmisten lapsia, jotka sille jäljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet jo, ja kaikki sanoivat, että oikeaa ihmistä ei Liisasta tule…

Latun emännän mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkäpä Jumala näin nyt rankaisee häntä Liisan kautta. Antaa hänelle samanlaisen palkan kuin Kreetalle. Ja Latun emäntää kauhistutti ajatus.

»Herra Jumala, elä rankaise minua vihasi jälkeen ja ansioni mukaan!»

Mutta syytönhän Liisa olisi vielä? Millä hän olisi ansainnut sen rangaistuksen kuin Tolpan Anna?

»Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen», lausui hän ääneen.

Mutta millä hän olisi rikkonut Jumalan mielen enemmän kuin muutkaan. Niin no, millä Kreetakaan?

Ja rohkea ja jänteväluontoinen Latun emäntä pelkäsi niin, että jäsenet vapisivat.

Jos häneltä menisi mies, poika, koko onnellinen elämä, ja Liisa joutuisi huonolle jälelle.

Hänen piti lähteä taas pistäytymään Nikkilään.

»En minä tiedä, mihin minä joudun sen tytön kanssa», sanoi hän valittaen ja selitti, mikä muokka se on taas ollut.

»No, elä sinä niin huolehdi», sanoi Nikkilä. »Kyllä se Liisa siitä mieltyy. Ja muistappas itseäsi millainen rajupää olit. Monta selkäsaunaa minäkin sinulta sain, eikä sinusta silti ole kovinkaan huono tullut», sanoi hän hymyillen.

»Kovinkaan huono», toisti Nikkilän emäntä nauraen ja vakuutti hänkin omasta puolestaan, että kyllä Liisa mieltyy vielä.

»Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vähän kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytä ollut: pojat ovat vallattomia. Antaa lasten sopia keskenään. Nehän ne parhaiten tietävät asiansa. Vanhempi, joka syrjästä sekaantuu eikä tiedä asioista eikä ymmärräkään, tuomitsee väärin. Minä uskon, että Liisa on kerrassaan kelpo tyttö, ja usko sinäkin se, anna muitten sanoa mitä tahansa», vakuutti Nikkilä.

»Hyväähän sitä mielellään uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta, niinpä minäkin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista», arveli yhä emäntä.

»Se nyt on satu, että Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitä olla huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvä tahansa.»

»No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion Elsakin on».

»Elä sano sitä», sanoi vakavasti Nikkilä. »Minä luulen, että Viioska hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllä se ymmärtää huolehtia. Elsa on hyvä lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti—vaan niitä timantteja juuri mieluummin ryöstetään. Ei ne huonot ihmiset ole huonoja lapsia olleet, ne ovat paraita olleet».

»Paraat ja kauniimmat», arveli Nikkilän emäntä.

»Niin, niinpä se taitaa olla», arveli Latun emäntä ja ajatteli, että Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketä vain muisti, olivat kauniita ihmisiä. Tolpan Annan hän ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo tytön. Ja hänestä nyt tuntui oikein hyvälle, että Liisa ei ollut kaunis, vaikka usein oli sitä moittinut, että kun Liisan piti tulla häneen eikä isäänsä, joka oli kaunis mies.

Lohdutetuin mielin lähti Latun emäntä. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja todelta tuntui, mitä Nikkilä sanoi. Viisaana miehenä häntä pidettiinkin Vaaralla ja viisas hän onkin. Kyllä kaikki suunsa tukkivat ennen miesjoukossa, kun Nikkilä rupesi puhumaan, eikä siinä ollut muilla korjaamista hänen puheessaan. Kova onni, että hänen piti joutua tuolla tavoin elämäänsä viettämään. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos joutuu köyhäinhoitoon, ja sinnehän ne joutuvat, eihän ne miten voi kauan omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emäntä raukka siinä ansaitsijana ja hänkin hyvin jo hitaaksi käynyt. Silmät näkyy huononevan ja niin se on muutenkin vanhentunut.

Mitähän varten Jumala niitäkin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se heidän poikansa edes saanut elää, niin huolettomina saisivat elämänsä iltaansa odottaa. Tahi Nikkilä siltä tapaturmalta suojautunut.

Vasta kotia päästyään muisti Latun emäntä oman kohtansa. Hän oli taas vakuutettu, että kyllä Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole. Mutta mielensä oli masennuksissa. Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen polttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä. Tuntui niin pahalta ja painavalta.

Tuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa … ja Nikkilässä vain luu ja nahka.

»Auta hyvä Jumala heitä», lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia.

»Hyvä Jumala, varjele heitä siltä tieltä», lausui hän huoaten, ja heltyneenä, mieli pehmoisena kuin vaha, lähti hän Liisaa kutsumaan.

Vaan Liisa oli omilla teillään.

Herättyään unestaan ja selvittyään, missä hän oli ja mitä varten, painui mielensä alasyrjälle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia ääniä, niin siirtyi hän ikkunareijän ääreen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi, poistui noloisuuskin mielestä.

Kadulla kulkevat ihmiset näyttivät pieniltä ja somilta. Ja lapset, jotka leikkivät tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniä myttyjä. Mutta vasta somalta näyttivät pojat, jotka pallilla olivat tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltä näyttivät. Ei erottanut toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului kyllä ja hyvästi saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille näytti.

»Nyt lyöpi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyömään. Omalla lyönnillään se aina juoksee. Nyt Terilän Heikki. Se on huono lyömään, vaikka on suuri poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska lähti juoksemaan. Eikö mitä, vaan se lähti muuten … mutta jos menettää linnan… Joo menettipään kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue kerääntyi linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettää linnan tahallaan, vaan jos muut menettävät vahingossa, niin haukkuu ja räkyää ja pienempiään pieksääkin. Seekatti, jos minä olisin ollut… Nyt lyöpi Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyöjä. Lapin Mikko ottaa tuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta, karutsapalliakin se ottaa… Eipä saanut, koska Terilän Heikki sitä tarjottelee… Sen läskikäpälä, huusi Heikki. Niin mikä hän itse on? Vaan aina sen pitää muita sortaa… Peijakas, kun minä olisin!»

Ja Liisa katseli ikkunasta seinää pitkin ulos.

Kiviä on ja kova maa.

Vaan jos pääsisi katolle.

Ei voinut kurkottaa niin pitkälle, että olisi saanut päätylaudasta kiinni. Vaan hän työntyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin nojasi, ja kun niin oli ulos päässyt, niin kohosi taas ikkunan pielestä pitäen, sai nyt päätylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan laitahirrelle. Siitä kiepsahti katolle, solan yli hyppäsi naapurin puuvajan katolle ja sieltä pihalle ja juoksujalassa pallinlyöntipaikalle.

Mielessä kiehui vain Terilän Heikin vääryyden teko, kun menetti linnan ja muita uhkaa, jos eivät saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan.

Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan.

»Joku pois ja Latun Liisa sijaan!» huudettiin.

»Tule meidän puolelle.»

»Tule vainkin meidän puolelle!»

»Tule meidän puolelle, pannaan Lapin Mikko pois», sanoi Terilän Heikki. »Mikko kun kävi kantelemassa äidillesikin.»

Mikko jo alkoi väistyä paikoiltaan.

»Elä mene Mikko, ollaan me yhdellä puolen», sanoi Liisa, kun aina muulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvä koppia ottamaan. Mitään entisiä vihoja hänellä ei ollut, aivan kuin ei olisi muistanutkaan. Mitäpä niissä olikaan muistelemista.

»Terilän Heikki pois», sanoi hän.

»Terilän Heikki pois», huusivat kaikki kuin yhdestä suusta.

Ja pallin lyönti alkoi nyt eri innolla, eikä kukaan uskaltanut vääryyttä tehdä eikä pienempiään sortaa, eikä haluttanutkaan kellään. Säännöllisesti kävi kaikki, ei pienintä intostakaan ollut, ja hauskaa oli.

Tehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa työpaikoissa kellot soida, heittivät pojat leikkinsä. Silloin isät töistä tulivat, pienemmät lapset leikkipaikoiltaan lähtivät kukin isäänsä vastaan, ja isommat kerääntyivät kotia höyryävän ruuan ääreen, odottamaan ikävällä milloin pääsee ruuan kimppuun.

Vaan Liisa lähti Tepolla käymään ensiksi. Ei pelottanut häntä, vaan muuten tuntui niin pahalle mielessä, ettei saattanut kotia mennä.

»No mikä sitä Liisaa vaivaa?» kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja istuutui syömään. »Kovinhan sinä olet vakava.»

»Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidän viinit ja söivät sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran puuhun ja särkivät kaikki.»

»Ohhohhoh! Sepä on ollut hävitystä. Kylläpä tekivät pojat pahasti.»

»Niin», ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki järjestään, miten hän noituikin kotona.

»Kylläpä olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytä muissakin, niin on ollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas äiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isäsikin, jolle äitisi varmaankin on kertonut. Eikös äitisi itkenyt?»

»Itki.»

»Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha.»

Liisa vakavana istui tuolin nurkalla alla päin ja kostein silmin alta kulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emäntää ja Iikkaakin, joka niin tyytyväisenä söi siellä pöydän takana isänsä ja äitinsä keskellä.

»Etkös ole tehnyt pahasti?» kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle mietintöaikaa.

»Olen minä kyllä.»

»No, mene sitten ja pyydä kauniisti anteeksi.»

Liisa lähti heti ja kiireellä aivan kuin olisi hänelle pistetty jotakin käteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia eläkä suinkaan pudota.

Vaan se putosi kuitenkin. Kun hän tuli sisään, jossa isä ja äiti istuivat syömässä, niin isä ilvehtien kysyi:

»Missäs se meidän mamselli on ollut?»

»Lennossa», vastasi Liisa ja istuutui syömään hilpeällä mielellä.

Niinhän se aina kävi, että kun hän Tepolta lähti katuvaisella mielellä ja täydessä aikeessa pyytää anteeksi pahuutensa, jäi se tekemättä äidin ankaruuden takia tai isän leikkiin unehtui.

Mutta koskaan ei jäänyt pyytämättä Jumalalta anteeksi maata pannessaan. Niinpä hän nytkin teki ja kääri sitten hellästi kätensä äidin kaulaan ja nukkui.

4

Nousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun Viion leski jo työlleen kyhäysi. Hän nousi nyt tavallistaan varemmin saadakseen hyvissä ajoin päätökseen loppuvan kankaansa ja päästäkseen sitten vielä tämän päivän nimelle uutta kehimään.

Mielensä tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmäsi hän kangaspuihin istuessaan, mitä vielä oli tekemättä ja mitä jo tehtyä. Hienoina suikaleina enää vannehtivat loimet pölkkyä, jonka hamppuvaate paistoi kuin kerjäläisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinä puolikymmentä kyynärää enää. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun vaatekääryyn, vähän vailla sataviisikymmentä kyynärää kaunista nelivartista oli siinä.

Siinä oli ankaran työn ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat eivät enää tuntuneet, näkyi yksistään niitten hedelmä. Uutta kangasta ajatellessaan, minkä vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo sataviisikymmenkyynäräinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentähden antautui hän sydämen halulla kiittämään Jumalaa, joka oli häntä auttanut huojentaen hänen työtään. Ja samalla hartaudella rukoili hän, että Jumala antaisi hänelle terveyttä ja voimia yhäkin niinkuin tähänkin asti. Ja ajatuksissaan siinä kääntyi hän tietämättään katsomaan nukkuvaa lastaan.

Tuossa se raukka lepäsi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kädet posken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli.

Jos hän olisi rumakaan… Tai kun hän kuolisi… Taivas hänet perisi, sillä tuollaisten on taivaan valtakunta… Jumalan luo lentäisi, sielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon…

»Vaan jos sinä Jumala olet viisaudessasi määrännyt hänelle elämän päiviä, niin auta häntä aina oikealle tielle», rukoili äiti hartaasti ääneensä.

Elsa heräsi. Mutta hän ei malttanutkaan vielä nousta, kun oli juuri nähnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita tähtiä täynnä, keskellä niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympärillä enkeleitä, suurempia ja hyvin pieniä. Kaikilla oli valkoiset siivet. Isoilla enkeleillä oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja pitkä tukka, pienimmillä enkeleillä ei ollut vaatteita, pulleat posket ja kihara tukka. Hän halusi vielä nähdä sitä unta ja painoi siinä toivossa silmänsä umpeen ja nukkui uudelleen.

Hän nukkui pitkään. Vasta heräsi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja kadulta kuului lehmänkellojen kalke. Eikä herättämättä herännyt silloinkaan.

»Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jättää», herätteli äiti. »Emäntä kävi jo kysymässä sinua.»

Raukaisi Elsaa vielä ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitä mitenkään.

»Heluna jättää sinut», muistutti yhä äiti. »Ja käämitkin loppuvat minulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi.»

Miten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi häntä puskenut kylkeen, ja sentähden vastenmielistä oli lähteä sitä viemään. Samassa kun muisti, että tytöt olivat aikoneet mennä tänä päivänä hiekkatöyräälle Karjasillan taakse leikkimään, aamusta päivin jo lähteä, niin päätti hän, ettei hän nyt lähdekään viemään Helunaa, sillä piti käämejäkin tehdä äidille oikein paljon, että saisi huoletta olla vaikka iltaan asti. Vieköön nyt kerran emäntä itse Helunan.

Mutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, että mitähän se Heluna ajattelee, kun hän ei ole sitä viemässä. Ja niin tuo mielelle paneutui, että piti lähteä kiireimmän kautta.

Navetassa oli jo parsi tyhjänä ja kytky remotti lattialla. Kärpäsiä lentää surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vähällä itku tulla, semmoisen ikävän paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Hän lähti juosten karistamaan jälkeen toivoen tapaavansa vielä, ei saanut rauhaa muuten.

Kadulla kulki lehmiä häkille päin: Montinin Kultaruusu, Omena ja Torstikki, Lepistön Punikki ja etempänä tuolla meni Kujalan Onnentähkä, vaan Nikkilän Helunaa ei näkynyt. Elsa sai juosta häkille asti ja siellä vasta tapasi, kun emäntä oli palaamassa. Vaan Elsa lähti vielä etämmäksi saattamaan, kun kävi Helunaa niin sääliksi.

Heluna näytti hänestä ylpeältä, ei katsonutkaan häneen, käveli vain ja pää kekkasi. Kontinkankaan vähän tälle puolen Elsa saattoi raukan, taputteli kaulalle puhellen, että illalla hän tulee hakemaan ja säästää sille leipää, ja palasi sitten tyytyväisenä hyvässä uskossa, että Heluna jo oli leppynyt.

Mutta myöhäseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielä ja käämit tehtävä, ennen kuin pääsi lähtemään. Hyvästi hän kuitenkin vielä arveli kerkiävänsä muitten tyttöjen lähtöön. Sieväänhän se oli käämivasu ennenkin täytensä saanut, ei siinä ollut kuin pyöräyttää.

Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa käämien teko. Vyyhti oli niin sotkuinen, että alinomaa säkeytyi. Ketterin sormin koetti hän selvitellä ja solmiella ja kiertää käämille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa päätä, vaan eipä löytynyt. Joku pää näytti juoksevalta, mutta kun alkoi sitä käämille kiertää, niin pian se säkeytyi ja pirskahti poikki. Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti.

»Tästä ei tule kerrassaan mitään, kun ei saa kuin solmita ja solmita.»

Elsa sanoi sen niin tiukasti, että äitikin sieltä työnsä kesken katsahti ja kysäisi:

»Mitä sinä siellä äyhkit?»

»Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikään.»

»Onhan sitä vastusta. Minullakin tässä viime nipukassa rupesi estelemään: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi käyneet», puheli äiti solmiessaan uutta niittä. Vaan kun taas pääsi kutomaan, niin helskytteli semmoisella kiireellä, että harvoin. Vilahteli sukkula pujahtaessaan kädestä toiseen ja piti alinomaista surinaa juoksuttaessaan lankaa loimien väliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon, kun äiti jo rapsautti uuden käämin sukkulaansa.

»Minä otan, äiti, toisen vyyhdin koetteeksi», pyysi Elsa. »Äiti kuulkaa.»

»Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen panee.»

Niinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä järjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan kysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät.

Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään. Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän pitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen pitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala uutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se koetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja juossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin lanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan siihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa.

Se olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa minkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on kiroilemista.

Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi. Jumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai sorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat.

Säikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo paljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala varmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja niinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa merkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein pelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti oli sanonut.

»Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on semmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan.»

Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut sanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei rohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin sanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo.

Vaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön, arveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä hyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia.

Milloinka sitä sitten pääsee?… Huomenna ei ole ajattelemistakaan, siihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei pääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin.

Mieli painui vähän alakuloiseksi, kun ei päässyt muitten joukkoon, ja kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heräsi. Nyt olisi käämit jo tehty aikoja sitten. Eikä kumminkaan nähnyt enää sitä kaunista unta, toista vain, mitä lie ollut huonoa…

Mutta ylihuomenen perästä oli pyhä. Silloin pääsee. Heti kirkon-ajan jälkeen mennään hiekkatöyräälle ja ollaan koko päivä. Ja mennään vaikka Montinin kaukavainioille asti. Siellä se onkin koivikkokunnaalla vähän eritoista!

Siitä se mielipaha vähän lauhtui, ettei niin ikävältä tuntunut enää. Tyytyväisempänä selvitteli hän vyyhtiä. Hän rupesi tarkemmin kuvailemaan, mitä he tekisivät siellä kaukavainiolla, ja miten siellä olisi hauska. Vaan hän huomasi vielä hauskempaa kuin koivikkokunnaalla, hyvin hauskaa. He menisivät johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon taakse, jossa lehmät laitumella kulkivat. Hän ei ollut siellä koskaan käynyt, eikä muutkaan tytöt, vaan lehmäin kanssa menisivät. He menisivät lehmiä paimentamaan, hän ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat Marin kanssa.

Semmoinen ilon ja riemun puuska täytti rinnan, että vaikealle tuntui istua yhdessä kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyöriä ja taputtaa käsiä, vaan ei viitsinyt, kun pelkäsi, että äiti nauraa ja sanoo:

»Iso tyttö ja niin lapsellinen.»

Niinhän se äiti usein sanoi ja se hävetti Elsaa. Hän pysyi sen tähden tyynenä ja rupesi kuvailemaan minkälaista siellä olisi paimenessa. Semmoinen tasainen kenttä olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellä lehmät ovat jyrsimässä. Vaan sen takana olisi kaunis metsä: korkeat puut ja tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten välissä viheriää sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivät. Syvemmällä metsässä olisi suuri kivi, sammalpeitteinen. Siellä he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut tulisivat siihen ympärille eivätkä pelkäisi heitä, vaan tulisivat aivan lähelle, aivan kädelle istumaan. Mutta vähän matkan päässä olisi talo, jossa asuisi … tai sitä taloa ei olisi, vaan etempänä olisi kuninkaan linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkässä metsässä, ja sieltä linnasta tulisi kuninkaan poika ja näkisi heidät, kun he siinä kivellä istuisivat ja laulaisivat ja kummallakin lintu kädellä, ja se kuninkaan poika…

»No jopahan alkoi vyyhti juosta», sanoi äiti.

Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitä ollut huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Lähti nyt lankaa. Käämi täyttyi, täyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinä ohetessaan kävi vyyhti yhä selvemmäksi. Pian alkoi annella minkä rukki suinkin nieli. Väliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti.

Suristen pyöri rukki ja kerinlaudat räklättivät ja vyyhti kiertää sylkytteli purkaen lankaa, minkä Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta ylös toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti hyppysiin ja luiskahti käämille kiertymään niine sotkuineen. Siinä oli vähän selvittelemistä, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, että pääsee vieläkin toisten joukkoon, jos ei lähtöön juuri, niin pian jälkee.

Uutta vyyhtiä laitteli hän kiireellä kerinlautoihin. Selvä näytti tämä vyyhti olevankin. Heti alusta pitäen lähti juosta vönkälehtämään ihan puhtaasti.

Käämejä syntyi ja lennähteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin että se kävi kuin ennenkin ja vielä vähän paremmin, sillä Elsa koetti parastaan joutuakseen. Pitkäänkö siinä meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myöten pulleita käämejä, ei kuin siunaama hetki. Eikä olisi kauan kaakastellut, vaikka olisi pyöräyttänyt käämille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihän sitä toki enää malttanut mitenkään, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset menneet. Ja vasullisesta sitä oli ennenkin ollut äidille kutoa toviksi aikaa, saati sitten nyt, kun näytti vastustavan. Illan suuhun pitäisi nyt riittää hyvinkin. Eikä suinkaan siellä kauan oltukaan, ja jos toiset olivatkin, niin saattoihan hän lähteä ennemmin.

Ja niin lähti hän leikkiin hyvällä mielellä.

Oh, oh miten hyvälle oli tuulen käynti kuumille poskille ja hiestyneelle kaulalle. Ja niin tuntui mielestä hauskalle, että piti taputtaa käsiä ja muuan kerta pyörähtää huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta pääsi lähtemään.

Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät nauraneet koskaan. Siellä sai ottaa huivinkin päästäään ja avopäinkin kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla.

Elsa meni juoksuhyppyä, liehutti huivia kädessään ja hoki:

»Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti …»

Pöly tuprahti joka askeleelta. Hän rupesi oikein taiten pölyytämään, että pilvenä kohosi hänen jäljessään. Hän levitti kätensä ja oli nyt muka pilvessä lentävä enkeli.

Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi!—Jos olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi enkeliksi.

Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinä. Pilvissä saisi lentää ja missä tahansa. Hän lentäisi aina illalla ruskopilven laidalle ja katseli pieniä lapsia. Ja Jumala aina käskisi mennä noutamaan jonkun lapsen taivaaseen tahi lähettäisi ruokaa jollekin. Hän tahtoisi Jumalalta äidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipää… Olisi niin hauska…

Vaan silloinpa hän ei saisikaan äidin vieressä nukkua eikä päivälläkään olla äidin luona, kun pitäisi olla taivaassa… Ja kuka äidille tekisi käämejä.

Tuli sitten lisäksi mieleen Ojanniemen Mari, että sekin jäisi eivätkä saisi yhdessä leikkiä, eikä saisi Helunaakaan viedä laitumelle ja noutaa.

Kun koko hänen maailmansa kuvautui jääneenä, niin tuntui Elsasta, ettei olisikaan lysti olla enkelinä…

… Jos kuninkaan poika veisi hänet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen linnaan, niin he kävisivät sitten hakemassa äidin sinne ja heillä olisi niin hauska siellä, että. Sillä kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he ostaisivat Helunan. Nikkilä ja Nikkilän emäntä kävisivät vieraina … tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kävisi siellä aina leikkimässä. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietäisiin komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Åströmin se komea hevonen… Olisi niin lysti…

Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietä ja ottaisi hänet…

5

Elsaa tarttui joku kiinni käsivarresta ja puristi kipeästi, vaan Elsa säikähti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen katsomatta.

»Sinä aika vauhake olet», kuului tuttu, Latun Liisan huutava ääni. »Kun menee töröttää, vaikka minä huusin. Etkö kuullut?»

»En.»

»Herra nähköön sinua, nahkakorva! Ja minä rääkyin, minkä sielu sieti.»

»Eivätkö toisetkaan ole vielä menneet?»

»Jo apposten aikoja, vaan minä kävin Vimparin Aappoa käskemässä, ja se oli kerennyt mennä kerjuulle, niin piti lähteä sitä hakea humppasemaan. Sain käydä varmaankin kymmenessä kartanossa vahtailemassa. Lindholmin luona tapasin—tiedätkös sinä missä Lindholmi on? Se on siellä hiidessä, toisessa päässä kaupunkia. Siellä tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa, kun vielä vähän saa paloja lisää, jo sillä olikin vasu puolillaan.— Sitten kun minä lähdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minä tulin, häntä torvella vilistin.—Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun poskiani … ja kaulaa … ja katso eikö ole selästä leninki märkänä.»

»Ja varpaastasi veri tulee!»

»Kiveen löin, vaan ei se tapa.—Katsohan, minulla on kaksi näin suurta palasta nisuleipää, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla. Minä vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa Heikkilän hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellä, niin ei kestänyt Heikkilän tamma Viitasen mustalle, ei yrittääkään. Seekatti kun se meni vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minä rapsin vain suitsiperillä kahta puolta. Vaan vielä parempi menijä oli Ketolan viimevuotinen ruuna, jonka Ketola möi joulumarkkinoilla torniolaisille.—Kuule, onko sinulla sokeria?»

»Ei minulla ole.»

»Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytöillä on.»

»En minä tiennyt…»

»Tiesithän sinä, kun eilen illalla sanottiin, että lähdetään Karjansillan taakse hiekkatöyräälle hautajaisille ja jokaisen pitää ottaa sokeria.»

»Ei sitä olisi tainnut äidillä ollakaan.»

»No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan tämä kahtia», ja Liisa puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle.

Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Hän pelkäsi taas kovasti Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan näköinen siinä hänen rinnallaa.

Kontinkankaan kuvetta kulki metsätie Karjansillalle. Mutta siellä kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytöt pelkäsivät Mikkoa. Siitä kerrottiin kaikenmoista, että se on hirveän ruma, sillä on ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syö sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, että se oli linnan lukkari. Samoin pelkäsivät he Kivelän Ristoa, kun Mikko asui Kivelässä ja Risto joka päivä kävi Mikolle kahvin viennissä ja oli sorakieli. Tytöt kiersivät aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen taitse. Ja niin etäältä eivät kiertäneet, etteivät olisi pelonalaisina kankaalle tähystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki tietä suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennä metsäänkin.

Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet Karjansillalle, ottanut Marin syliinsä ja kantanut väkisten tietä ja käyttänyt metsässäkin. Elsa pelkäsi samaa, ja kun Liisa lähti astua reuhottamaan tietä, seurasi Elsa kuin tunnotonna jäljessä.

Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla äänellä. Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto näkyi kulkevan siellä edellä, niin vavahti Elsa säikähdyksestä, sydän rupesi lyömään ja hän tarttui Liisaa käteen ja henkeään pidätti.

Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen. Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysähtyi tarkastelemaan muuatta isoa kiveä tien vierellä. Sitä jonkun aikaa silmäiltyään lähti hän astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtäkkiä kyykistyi tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen. Mutta kun huomasi tytöt jäljessään, heittäytyi hän äänettömäksi, poikkesi tieltä ja painui kiireesti metsään.

Liisa nauroi ja esitteli, että ruvettaisiin härnäämään Ristoa.

»Voi ei ruveta», kielteli Elsa pelästyksissään ja rukoillen, »kuule, ei ruveta, Liisa rakas».

Mutta varsin vain sentähden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten pojatkin hokivat:

»Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellä rliihestä noutamaan.»

Liisa hoki sitä niin kauan kuin Ristoa vähänkään vilahteli puitten välistä ja aina kovemmalla äänellä. Vasta kun kerrassaan näkyvistä häipyi, katosi metsän peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielä kerran ja lujasti.

Elsa oli alussa kuin jähmetyksissä, vaan sitten purskahti häneltä itku.

»Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minä sanon, että sinä se olit, joka härnäsit Ristoa», tirskui Elsa ja uskoikin, että jos Tolo Mikko tulee, niin se ei tee hänelle pahaa kun hän on ollut siivolla.

»Sano, sano. Minä raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minä sanon, että Tolo Mikko, tölö nokka, Tolo Mikko, tölö nokka.» Ja Liisa alkoi hokea sitä lujalla äänellä lähettääkseensä kivenhakkaajan kuultaviin sanansa.

Elsa ei enää tyytynyt kävelemään, vaan lähti juosta silpomaan minkä ennätti sydän kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei kolkutusta kuulunut.

Siellä vasta saattoi hän vapaasti hengittää, vaan sydän löi kiivaasti. Ja hän tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi hänelle pahaa. Toivoi, että Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iäksi. Eikä hän enää välittänyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Hän sanoikin Liisalle kuin toivotuksena:

»Sinusta tulee huono ihminen.»

Sitä ei ollut Liisalle vielä muut sanoneet kuin akat ja niitten puheisiin hän oli jo paatunut, niin ettei niistä juuri välittänyt muuta kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi häntä arvaamatta takaapäin niskaan lyönyt, ja sentähden hän äkkiä synkistyi, puristi nyrkkiänsä ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi kyyristyksissään ja yhdessä kohti kuin olisi kivettynyt.

»Jos minä sivaltaisin sinua, niin ei jäisi kuin märkä sija», sanoi Liisa hammasta purren.

Siinä seisoivat vastatusten vähän aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti kovaan itkuun.

»Se on vale, että minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinä valehtelet ja kaikki valehtelevat.»

Nyrkeillä silmiään hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydämensä pohjasta.

Elsan rupesi käymään sääliksi Liisaa ja kaduttamaan ja häpeämään sanojaan. Hän koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa ei kuunnellut enää, astui kiivaasti tietä ja itki ääneen.

Lähempänä Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltä ja kulki metsää kiertääkseen Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveä, jonka takana usein oli herraspoikia, Montinin Jori ja Fågelbergin pojat väijymässä ja syöksyivät sieltä yhtäkkiä ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitä pahempi, kun tytöt pelkäsivät, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin oli Lampan Eedla kuullut äitinsä kerran puhuvan ja Eedla sen selitti muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myös kertonut, että jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan.

Kerran oli Fågelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja suudellut, vaan kun Jenni pääsi irti ja juoksi pakoon ja oli heti löytänyt muutamassa mättään kolossa vettä ja siinä pessyt, niin oli auttanut. Öisin oli hän kyllä pahoja unia nähnyt, kerran hyvin pahaa, että oli huutamaan yöllä ruvennut, vaan kun äitinsä oli siunannut, niin ei ollut sitten sen perästä nähnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja kauheasti pelättiin herraspoikia.

Elsa tähysti Liisan kulkua ja pelkäsi, odotti joka silmänräpäys, että nyt sieltä syöksevät pojat esiin. Ja itse hän kulki varoen, vaikka niin etäältä kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtäkkiä ilmestyivät hänen eteensä Tepon Iikka ja Lahdenperän Santeri, jotka nousivat katajapehkon takaa. Siinä seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmästä sisään, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kädet nyrkissä ja uhkaavana alkoi:

»Miksi sinä minua kerran härnäsit?»

»En minä ole sinua koskaan härnännyt…» koetti Elsa sanoa, vaan Santeri samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin että Elsa silmälleen lankesi.

»Vieläkö vasta härnäät? Häh? Vieläkö vasta?» teuhusi Santeri innoissaan ja painoi Elsaa niskasta maahan.

Elsa luuli, että hän kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu täyteen, eikä tahtonut saattaa hengittää. Vaan yhtäkkiä tunsi hän painon kohoavan päältään, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin kimeästi rääkkyvän. Ja kun hän jaloilleen pääsi, näki hän Liisan pyörittävän Santeria ja Santerin sitten syöksyvän pakoon ja yhä rääkkyvän kuin syötävä.

Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin.

»Miksi sinä, Iikka, annoit Santerin lyödä Elsaa?»

»Mitähän Elsakin on härnännyt Santeria.»

»Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, että se haukkuu kaikkia. Oletko sinä Elsa koskaan härnännyt sitä?»

»En.»

»Niin no! Mitäs sinä pieksätit Elsasta? Häh?»

Siinä syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli.

Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmärsi, että Liisa tappiolla on, ja itki yhä katkerammin hädissään eikä osannut mitään tehdä avuksi. Hetken perästä nousivat ylös, vaan Liisa tarttui uudestaan kiinni ja syntyi entistään ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan päällä läiski ja taputteli minkä kerkesi.

Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessään haikeasti itki.

»Elä huoli Liisa.»

Liisa ei ollut enää kuulevinaankaan Iikkaa, lähti vain sanatonna astumaan matkansa mukaan.

Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin vesilintu sukkelosta ja alkoi:

»Tuleppas tänne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttö, litulatu, litulatu…»

»Seekatti! Menenkö ja vähän hatuutan?» kysyi Liisa kääntyen takaisin ja oli nyrkit puristuksissa.

»Elä mene», pyysi Elsa, joka vielä pelkäsi, että jalat tutisi.

»Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysäytän ja kysyn, kenen olet poika», uhkaili Liisa.

Sen kanssa he lähtivät taas matkaansa päin. Liisa kyseli oliko Elsa loukkaantunut ja kuleksi sitten äänetönnä ja allapäin.

Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvää ja koetti kaikin tavoin miellyttää häntä.

»Saa kai niitä härnätäkin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia», sanoi Elsa.

Liisa ei puhunut mitään, ajatteli vain itsekseen, että hän kysyy Tepolta sitä, ja mietteissään asteli puhumatta sanaakaan.

»Vaan jos Iikka käypi kantelemassa äidillesi?» arveli Elsa vihdoin äänettömyyden katkaisten.

»Ei käy. Iikka ei ole niitä poikia. Isälleen se kyllä sanoo, vaan isänsä toruu—toruu se minuakin…»

Liisa painui taas äänettömäksi miettimään ja sitten omaksi puolustuksekseen arveli:

»Mitähän Iikka antoi Santerin tehdä ilkeyttä, Iikka suurempi poika ja ymmärtäväisempi, että olisi voinut kieltää Santeria», selitti Liisa aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan.

Mutta ei hän sittenkään saanut tyydytetyksi täydellisesti itseään. Hän katseli jälkeensä, että jos näkyisi Iikkaa, niin hän sanoisi, että sovitaan pois Iikka.

»Sen Santerin olisi sietänyt saada, se on semmoinen että se on aina pienempäinsä niskassa ilman mitään syytä», selitti Liisa.

Leikkipaikka oli jo lähellä. Tuolla näkyi hiekkatöyräs vähän matkan päässä ja siellä tytöt leikkivät. Ne panivat kuperkeikkaa töyrästä alas. Rinnakkain lähtivät töyräältä, huiskahtelivat sikin sokin, että jalkoja oli pystyssä kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keräytyivät rinteen alle ja siitä kun selvisivät jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka, nauru ja huuto. Sitten taas rinnettä ylös ja huiskeikkaa alas.

Liisa pysäytti toverinsa ja kysyi:

»Eiköstään minusta tule huono ihminen?»

»Ei», vastasi Elsa empimättä ja vakuuttavasti ja hävetti häntä nyt mahdottomasti, että oli sanonut Liisalle äsken niin.

»Kun rukoilee Jumalaa, niin eihän tule?»

»Ei.»

»Minäpä rukoilen aina. Ja minä tykkään sinusta.»

»Liisa ja Elsa», huudettiin tyttöjoukosta.

Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, että kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kädestä ja molemmat lähtivät kuin tuulispää olisi heidät temmannut. Hyppyä juoksivat ja Liisa tahdiksi lauloi:

Rim min nällä reen evers perran pee litvik likka vee litvik likka vee vuotok rassassee unter riivantee.

Ja riemulla ottivat heitä toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyväiltiin, sillä Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejä.

Elsa esittelikin heti uutta leikkiä: enkelisille. Kukaan ei tiennyt vielä miten sitä ollaan, vaan halukas oli jokainen.

»Me olisimme muka enkeleitä ja lentäisimme alas maahan», selitti hän ja näytti miten piti hypätä. Kädet piti olla levällään ja toinen jalka vähän koukussa taakse.

Sievältä se näytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin että pian oli suuri parvi enkeleitä lentämässä töyrään äyräältä alas maahan, josta kiipesivät äyräälle ja taas enkeleinä alas.

»Katsokaa minua!» huusi jokainen lähtiessään lentämään ja koetti olla miten paraiten enkelin näköinen.

Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitä noudattivat heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen.

»Tytöt, tytöt! nyt minä tiedänkin miten vasta ollaan oikein kuin enkeleitä … nyt minä tiedät… Näin.»

»Voi, joo joo!» huusivat kaikki ja ehättivät riisuutumaan paitasilleen.

Nythän sitä vasta näytti oikein enkeliltä, jalatkin kun paremmin näkyivät. Ja näin oli lystimpääkin.

»Katsokaa, tytöt, katsokaa minua!» huudettiin taas. Ja tosiaan katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitää päänsä, jalkansa ja kätensä.

Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitä, sillä se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentää kyllä olisi jaksanut, vaan kiivetä ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kärttämään hautajaisille.

Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin, murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillä ei ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan Sievä Siviänä ja taas kaivettiin ylös vietäväksi uudelleen jonakin muuna, vaan jäi kuitenkin tällä kertaa taas sikseen.

Elsa esitti, että ruvettaisiin leikkimään kuninkaan pojan morsianta. Siihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset.

»Minä rupean morsiameksi», ehdotteli Latun Liisa, yhtä halukas hääpuuhiin kuin hautajaisiinkin.

»Minä rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika», ehdotti Takun Hanna.

Vaan Elsa selitti, että se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei vielä olisi täällä, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi sen hyvin kauas täältä, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin kauniissa metsässä, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja metsässä kasvoi viheriä sammal, että oli aivan kuin viheriää samettia olisi siinä. Linnan ympärillä on ruusupensaita, niin kauniita, ettei muualla koko maailmassa.

Ja siellä on aina kesä ja linnut ja kaikki eläimet ovat aivan kesyjä. Eikä siellä ole muita ihmisiä kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin kaunis.

Jokaisessa syntyi halu päästä sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta he sitä arvoa pyysivät. Hänen ympärillään hyppivät, taputtivat käsiään ja kilvan kärttivät. Liisa enin hokelsi ja väkivetoon tahtoi, että hänen pitää päästä morsiameksi, muuten hän ei rupea.

Ojanniemen Mari oli Elsan mielestä sopivin, se kun oli sievin ja pienin ja se kuninkaan poika oli myös pieni.

»Sinä olisit, Liisa, muka sen morsiamen äiti ja se kuninkaan poika veisi sinut mukaansa, ja sinä saisit siellä ruokaa laittaa ja hoitaa kaikkea… Mari olisi morsian.»

Molemmat olivat tyytyväisiä ja sulasta hyvästä mielestä rupesi niin morsian kuin morsiamen äiti pyörimään ja taputtivat käsiään. Vaan toisetkaan eivät tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitä tointa millekin. Helpostihan niitä löytyi ja tyytyivät ne, kunhan jotakin saivat ja pääsivät mukaan tuonne hyvin kauas.

Vimparin Aapolle ei huomattu mitään tehtävää. Hautajaisia he eivät osanneet leikkiä pastoritta, vaan häissä he eivät sitä koskaan tarvinneet. Joku kyllä ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei huolinut. Hän olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenä. Ja hän närkästyi kun ei päässyt, uhotteli lähteä pois ja lähtikin, lähtiessään viskaten lähellä olevaan vesikuoppaan Sievä Siviän, jonka viimeisen lepokammion hän äsken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta pääsi haikea itku ja muutkin tytöt päivittelivät, kun Aappo syyttömälle raukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jälkeen, joka tiesi, että nyt hän on helisemässä, ja päästi rämäkän huudon jo ajoissa. Vaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapäästä kiinni ja hatuuttaessaan arveli: »Vai tämä pastori!»

Liisa kun onki Sievä Siviä raukan kuopasta ja puisteli ja toi omistajalleen ja joku esitteli että tullaan huomenna Karjasillan luo pyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessä muka keitettäisiin kahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista hauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensä.

Ja nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin perhoset liikkuivat tytöt ympäriinsä ja poimivat kukkia helmat täyteen. Niistä sidottiin kruunu ja seppeleitä. Sitä tehdessä puhuttiin siitä kuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia.

Se oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja linna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja siinä oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinät kristallista ja samettimatot lattialla.

»Eikö olekin siellä metsässä semmoinen lasitörmä ja sen alla pumpuleita, joihin saa hyppiä siltä törmältä?» kysyi Latun Liisa ja toiset myönsivät ja kyselivät kukin omia mieluisiaan.

Variksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja vyötäryksen ympäri, vyölinöistä puku kaikenmoisille laskoksille ja niin, että käsivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja oikeassa kädessä pieni kukkakimppu.

Semmoisissa koristuksissa pantiin hän istumaan vasenta kättään vasten nojalleen ja sinnepäin katsomaan mistä odotettiin kuninkaan poikaa. Toiset tytöt laskeusivat töyräältä alas sieltä katsomaan ja odottamaan sulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat täynnä ja onnellisuutta jokainen, saati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, että milloin tulee kuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja kaikki kullasta. Metsän laitaan tähystelivät, että alkaako jo välähdellä, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, että kyllä se kohta tulee.

Vaan kun toiselta puolen ilmestyi töyräälle Montinin Jori ja Vimparin Aappo, niin lähtivät tytöt puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja muitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jäi yksinään töyräälle eikä osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan.

Montinin Jori nauroi ja huusi:

»Flickor, kom då si!»

Muutamia tyttöjä kapusi töyräälle ja kummissaan katselivat pakenevia, vaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan.

»Pappa o' mamma, kom då si!» huusi joku tytöistä.

Pappa ja mamma tulivat lähemmäksi töyrään alle ja joku rouva kolmantena. Nauroivat hekin nähdessään nyt sen kumman.

»Flickor, fråga hva' låss hon vara», huusi rouva.

»Kuka sinä olet?» kysäisi muuan.

»Mari.»

»Nii vaa mikä sinä lossa olla?» kysyi toinen.

Mari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot käsivarsien peitossa.

»Mikä se ole?», kysyi muuan tyttö Vimparin Aapolta, joka siinä seisoi kädet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin.

»Se on Ojanniemen Mari.»

»Mari, miksi sinä olet kranssi päässä?» kysyi joku muita viisaampi.

»Kun mi-nä o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian.»

»Se on muka kuninkaan pojan morsian», alkoi Aappokin nyt häveltää ja selitti se niin reimalla äänellä, että pappa ja mamma ja rouva töyrään alla kuulivat.

»Ah morsian», lausui mamma.

»Jaja!» sanoi pappa. »Kuninkaan pojan morsian, eipä vähempää. Mutta kaunis morsian.»

»Juu, sievä tyttö näyttää olevan», myönsi mamma ja toinen rouva sanoi:

»Erinomaisen sievä.»

Latun Liisa jo palasi takaisin, terhakan näköisenä seisahtui Marin viereen, ikäänkuin että tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltä alhaalta ja kysyi Maria, kenen se on tyttö, huusi Liisa:

»Se on Ojanniemen Sannan.»

Sillä äänellä hän sen lausui ikäänkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei kuulu teihin.

»Ojanniemen Sannan… Mari on siis…» sanoi rouva toiselle ja tämä nyökäytti päätään, että hän ymmärtää.

»Synti tyttöparkaa», sanoi rouva.

Herra piirteli kepillään santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin, jonka antaisi Marille.

Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi hänkin antaa.

»Kenenkä sinä olet, sinä iso tyttö?» kysyi se toinen rouva Latun Liisaa ja otti rahakukkaronsa.

Liisa häpesi, kun häntä sanottiin isoksi tytöksi, ja vetäytyi häpeissään töyrään toiselle puolelle ja painui maahan, ettei näkyisi.

»Se on Latun Liisa», huusi Jori, ja Liisaa yhä enemmän hävetti, niin että koetti vetäytyä likemmäksi maanpintaa, kun vielä luuli näkyvänsä. Muuan tyttö tarjotteli hänelle rahaa, vaan hän ei ilennyt ottaa, ei vaikka. Niin ujosteli.

Toisetkin tytöt nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina tiedustelivat, mitä herrasväki oli sanonut. Mari kertoi ja näytteli kahta viisipennistä, joita jokainen katseli käsistään.

»Ketä kaikkia siinä oli?» kyselivät, jotka eivät olleet uskaltaneet niin lähelle pysähtyä, että nähneet olisivat.

»Montinin herra ja rouva ja Karénin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri ja Lotta, Strömbergin Liisi ja Betti ja Gröndalin Fraiju ja Montinin piika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa», selitti Liisa ja arveli, että ne menivät Montinin kaukavainiolle leikkimään.

Sinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasväen mukaan, ja arvelutti tyttöjä, että jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, että lähtisivät katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitä ei huomattaisi.

»Noustaan puihin istumaan siinä vainion aidan takana. Kierrettään tuolla metsää jo edelle päin. Voi seekatti! Lähdetään! Nähdään kuin niillä on niin komeasti.»

Toiset eivät olleet suostuvaiset tähän. Tuntui jo monella nälkä.

Elsalle tuli mieleen äiti ja alkoi huolettaa, että jos sitä on vastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen sääli ja kaipauksen tunne, että tahtoi heti lähteä.

Marille tuli myös kiire kotia.

»Minun pitää lähteä näyttämään äidille näitä rahoja», sanoi hän.

»Ostetaan niillä nisua ja tullaan huomenna pitämään oikein herrasväen hautajaisia. Niillä saadaan niin paljon, että varmaankin viidet hautajaiset saadaan pitää», sanoi joku.

»Ostetaan, jos äiti ei tarvitse», sanoi Mari.

Ja sillä puhein lähdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettä kuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertämään. Liisa siellä vain yksinään meni suoraan ja mennessään lojusi jotakin muka kasakkain laulua, niin että kangas raikui.

6

Semmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten joukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellä. Portilta juoksujalassa sisään töytäisi ja sydän vavahteli ovea auki kiskaistessa.

Äiti oli rukin ääressä.

»No nytkö jo tulet?» sanoi äiti nyreästi. »Kun et viipynyt koko iltaakin ja yötäkin.»

Ja käämin valmiiksi saatuaan istuutui hän kangaspuihinsa ja vihaisella äänellä vielä sanoi:

»Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut käämiä kylliksi tehdä, vaan pitää minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmän työtä kuin tehdä jaksaisikaan.»

Hämmästyksissään seisoi Elsa keskeellä lattiaa, ei osannut mitään.

»No seiso nyt vielä siinä, tee edes muutama käämi, että saan rauhassa tämän kankaan päätetyksi.»

Elsa istui nöyrästi rukin ääreen käämin tekoon. Ajatteli sanoa, että hän ei uskonut kankaan näin pian loppuvan, luuli vasta huomenna.

Vaan äiti niittä solmiessaan sanoi:

»Minä koetin ehättää, että saisin tämän loppuun, ja loppuun tämän olisin saanutkin ennemmin, vaan kun piti vielä rukin ääressäkin lanttasta käämin teossa. Mikä kiire sinulla olikin sinne juoksuun … ja kehtaakin iso tytön torvelo.»

Elsan sydäntä jo puri, hävetti ja suututti häntä, että posket kuumina karehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, että jos vielä äiti sanoo, niin hän vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitä. Ja hän mietti, mitä sanoisi. Vaan kun ei äiti mitään puhunut, niin istui Elsa ääneti, murjotti vihassa. Kauan hän ei kuitenkaan vihaansa pitänyt, sillä kun hän tuli katsoneeksi äitiin, joka koetti kutoa minkä suinkin kerkesi, niin siirtyi ynseys mielestä, meni kuin lumi Siljalta jäältä tuulen puhaltaessa. Sääli ja rakkaus lämmitti mieltä ja muutamiin kirkkaisiin kyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Hävetti kovasti, että oli pahaa ajatellutkaan.

Kun kudonta oli loppunut ja äiti alkoi lappaa kangasta, puheli hän leppyneenä:

»Et sinä olisi joutanut sinne koko päiväksi purjastamaan. Rikkailla on aikaa, vaan köyhän lapsen pitää jo pienestä pitäen oppia työtä tekemään, muuten on nälkäkuolema edessä. Pitäähän sinunkin jo sen ymmärtää. Ja tiedäthän sinä, kuinka lujasta meille leipä lähtee. Minun pitää tehdä työtä minkä suinkin jaksaa. Sinunkin pitäisi koettaa auttaa minua. Mihin sinä lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jättyy. Maailman jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinä hyvin tiedät…»

Vaan siihen jäi puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskänkohtaus. Niin rajuksi ratkesi ryvintä, että henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei päässyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitä kesti, enemmän aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan, vaan tukehduttaa siihen paikkaan.

Viimein kuitenkin yskä tuntui vähän väsäytyvän, ja kun pahin puuska oli sivu, niin siitähän se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei, ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielä ja odottaa voimain palautumista.

»Kyllä minä tässä suoriudun hiljalleen ja kykenen lähtemään», puhui äiti rykäysten seasta ja paineli sydänalaansa.

Vasta kun äiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtäkkiä ja ryntäsi kuin sulkunsa särkenyt tulva. Hän ei olisi voinut sitä pidättää, vaan ei halunnutkaan. Heittäytyi vuoteelle, painoi kasvonsa pään alustaan ja antoi itkulle täyden vallan. Hän ei voinut mitään ajatella, ajatukset ikäänkuin juoksivat vetenä. Hetken perästä tuli mieleen kuvia, jotka vaihtuivat nopeaan, ja hän näki ne aivan kuin silmissään: äiti käämiä tekemässä … äiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin … äiti kuoli…

Kuolleen äidin kuva pysähtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne täytti Elsan sydänalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei henkikään päässyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein pääsi tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.

»Ei ole kuollut!» huudahti Elsa tuskan äänellä, vaan vihaisestikin, ikäänkuin sille kuvalle sanoen: sinä valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhä mielessä, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan köyhäinhuutokauppa. Siinä muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran nähnyt. Mutta itse seisoi hän nyt korkealla tuolilla ja myötiin,—ruma akka ojensi käsiään ottaakseen häntä.

Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan hänen vieressään. Ruumista karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikä olisi ollut! Kääri vain kätensä päänalustan ympäri ja painoi päänsä sitä vasten. Koetti puristaa silmänsä umpeen lujasti, että se kuva poistuisi mielestä, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmä karsi ruumista. Vasta kun pisti päänsä päänalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka muu ruumis kaulaa myöten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltä päänalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun näki, ettei ollutkaan sitä akkaa, niin hävisi pelko. Vierestä tuolilta sai äidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan.

Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne äskeiset kuvat vielä mieleen pyrkiä, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta huoneelle ja silloin näki, ettei siellä ollut mitään, ei äitiä kuolleena eikä sitä rumaa akkaa vuoteen vieressä. Sillä tavoin niitten kuvien täytyi aina poistua, ja harvemmin ne enää pakkausivatkaan.

Mutta siellä saalin alla tuli ikävä äitiä ja rupesi ajatteluttamaan, että jos äiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa, vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitä enemmän rupesi vaivaamaan, kuta enemmän ajatteli ja koetti vakuutella, että on se jaksanut. Lopulla pani se niin levottomaksi, että piti lähteä katsomaan.

Juoksujalassa kulki hän katuja, ei joutanut arvelemaan, että mitä ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkään. Huolena oli vain äiti.

Sitä menoaan tuli hän Montinin portille ja oli levollisempi, kun äitiä ei ollut kadulla näkynyt, että tottakai se sitten on jaksanut. Vaan varmuudeksi halutti nähdä. Sisään ei kuitenkaan viitsinyt mennä eikä kartanollekaan oikein, että jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori ja tytöt tulemaan. Hiljalleen vetäytyi seinänviertä ja pidätteli nyyhkytystä, joka aika ajoin vielä pulpahti kuin pore vedenpintaan. Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyökin ikkuna sopikin näkymään verannan kulman takaa, kun pitkäksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti edessä, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten välistä näki alaruudut. Ja sieltäpä nyt näkyi vähän äidin päätä, toinen puoli takaraivoa ja vähän olkapäätäkin. Äiti se oli. Tuntui äkkiä hyvälle, posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetäytyi. Kerran näkyi akkunasta toista kättä, huivin kun kaulalta nosti päälaelle. Ja nyt oli ihan varma tosi, että se oli äiti. Ja semmoinen mielihyvä syntyi, että naurun hykähdys tuli ääneen. Ja helpolla mielellä saattoi palata takaisin.

Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja nöyrä. Hän päätti, ettei hän enää mene leikkimään kauas, vaan on kotona ja tekee äidille käämejä, niin ettei äidiltä koskaan lopu. Ja hän rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa jota myy ja saa rahaa, että elävät äidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta rukoilee, että metsästä löytäisi aarteen, josta aina käy rahaa hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilän emännällekin. Ja on niin lysti olla, että vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytökseen, niin ei lähtisi. Sittenkin kun hän suureksi tulee, on hän äidin tykönä.

Kotona hän haki tiuhtanansa ja käpynsä valmiiksi, että kun äiti tulee ja antaa lankaa, niin rupeaa hän kutomaan.

Mutta äiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa olivat tyhjänä. Pölkyltä riippui alusvaate ja polkimet repottivat lattialla, tiuhtavarvat olivat pystössä loukossa, jousi ikkunalla ja sukkula, jossa oli vielä puolinainen käämi. Istuimella oli äidin arkihame ja röijy ja lipokkaat vierekkäin istuimen alla. Kello naksutti kovasti, ja kun löi tuntimäärää, niin pelotti oikein. Tuntui yksinäiselle ja oudolle, että itku pyrki tulemaan.

Pojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytöt hyppäsivät nuoralla. Elsaa ei haluttanut katsoakaan heitä. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki vieraita. Ei välittänyt lehmistäkään, joita kulki häkiltä, ei Helunastakaan, jonka Nikkilän emäntä oli itse hakenut. Meni istumaan kangaspuille, painoi poskensa äidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen itkuun, tietämättä mitä oikein itki.

Itkun lähteet vähitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan kun hän taas katseli ympärilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat äidistä, palautui kaipauksen tunne ja silmät uudelleen kastuivat. Hän painoi uudelleen poskensa äidin vaatteisiin ja ääneensä rukoili Jumalalta anteeksi, että oli ollut semmoinen.

Ja kun äiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava ilon puuska, niin että hän huudahtaen syöksyi äitiään vastaan kadulle ja tarttui äitiä vyötäryksiin.

»Hohoi», huokasi äiti istahtaessaan tuolille raukeana.

»Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitä vaille, ettei tarvinnut kadulla levähtää. No hyvä onkin, että saa nyt huoletonna olla vähän aikaa: Montinilta en nyt saanutkaan enää kudottavaa, vaan huomenna tuodaan Jäntiltä», selitti hän tyytyväisenä ja laihat kasvot vähän kuin punoittivat.

»Tuossa on silliä», sanoi hän sillä äänellä, kuin olisi se ollut jotakin harvinaista herkkua, ja levitti kaapin päälle paperikääryn, jossa läjässään rotkotti puolikymmentä suurta sillin lahnaketta ja löyhkäsivät härskiä hajua.

»Ja onpa minulla muutakin hyvyyttä», sanoi hän, taskustaan kaivaen toisen paperikääryn, pienen kouransilmään menevän.

»Siinä on teetä.»

Elsa katseli uteliaana ja hyvillään. Teetä hän ei ollut koskaan saanut, ainakaan muistanut. Hän ei tiennyt miten sitä syödään ja mille se maistuu.

»Eipä sanota persolle, se on makeaa», sanoi äitikin ensiksi nauraen, kun Elsa häneltä sitä kyseli, vaan kuitenkin sitten lisäsi: »No kohtapa tiedät; me keitämme sitä tänä iltana.»

»Jopa minä tiedänkin, jopa tiedänkin», päkelsi hän iloissaan, vaan se selittänyt tarkempaan. Mielessään kuvitteli, että sitä juodaan kuin kahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitä sanottiikin, josta kahvia juotiin. Mutta tuntui, että tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi.

Äiti katseli rahojaan, luki kämmenellään hopeoitaan ja muutamia lantteja. Kaksi kymmenpennistä antoi, joilla käski Elsan mennä sokeria ostamaan, ja jäi itse yhä katselemaan kämmenelleen. Ei ollut iso läjä, minkä oli saanut pitkänä kankaasta. Eihän siinä ollutkaan kaikki, kun oli jo etukäteen pitänyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut kyynärältä viittä penniä vähemmän kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei kannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliä ja teetä ja oli sanonut, että harvat kutovat niin hyvää vaatetta kuin Viioska.

Hyyryrahan kun maksoi näistä, niin ei paljon jäänyt jäljelle. Mutta tulipa hyyry jo etukäteen maksetuksi, ja Jäntin emäntä lupasi hyvän kutomapalkan.

Hän koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja sanoi:

»No, ota tuon edestä soikeita korppuja. Käsketään Nikkilän emäntäkin teelle.» Ja itsekseen jäi vielä tuumailemaan, että kun sai tuota teetä, että ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa häntä muutaman korpun.

»No nyt me saamme herkutella», sanoi äiti hymyillen Elsaa, kun tämä oli tullut asialtaan. »Tule nyt syömään, niin juomme sitten teetä korpun kanssa päälle, että suu jää makeaksi.»

Leipää, kylmiä potaatteja ja silliä oli ruuaksi. Vaan sillit eivät maistuneet Elsalle, ne olivat kesäytyneitä ja haisivat. Hän jykersi leipää ja söi muutaman potaatin. Mutta mielensä oli iloinen ja tyytyväinen, sitä enemmän kun äiti oli suostunut hänen nauhankutomispuuhaansa, josta hän oli heti kertonut.

»Hyvähän se on, että jotakin koettaa. Saahan tuota sitäkin koettaa», sanoi äiti.

Hyvillään kertoi Elsa aikeensa Nikkilän emännälle, käydessään häntä teelle kutsumassa.

»Niin vainkin, niin vainkin, apuun päin se on», sanoi Nikkilän emäntä ja kammariin tultua sanoi Viion leskelle:

»Kyllä Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se valtaa istuimen äidiltään. Kun se vielä vähän kasvaa, että jalat polkimiin yltää, niin ei tarvitse äidin kuin vähän ohjailla aluksi ja sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne».

Viion leski hengähti ja sanoi:

»Vielä saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikä sillä niihin ole kiirettä vielä, kun Jumala minulle terveyttä ja voimia suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa Jumala on nähnyt jotain Elsankin varalle.»

»No joo, onhan se niinkin», myönsi Nikkilän emäntä.

»Istukaa emäntä.»

»Eihän se kankaankutominenkaan helppoa ole», sanoi Nikkilän emäntä istuttuaan.

»Ei ole, sen minä tunnen ruumissani. Hyvin se on syönyt minun voimiani, eikähän tuosta ala saada palkkaakaan.—Tulkaapa ottamaan emäntä teetä.»

»Oikeinko tässä teetkin.»

»Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkään vuoksi olisi, vaan Montinin rouva antoi vähän teelehtiä.—Ottakaa korppukin, onhan siinä siksi.»

»Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiä.»

»Se on niin hyväsydäminen se rouva», alkoi Viion leski ylistellä. »Kun kuuli minun rykivän, niin sanoi, että teilläpä kuulustaa olevan paha yskä, minä annan teille vähän teelehtiä, että saatte teevettä, se on hyvää rinnalle. Ja puodista kävi paperikääryn, luodin verran minkä lie pannut.»

»Sillä lailla.»

»Hyvänsuuntainenhan se on… Poismenossa olin portilla, niin piika juoksutti jälkeeni ja pisti käsiin paperimytyn. Siinä oli sillejä useampia nauloja.»

»Isoja sillejä», sanoi Nikkilän emäntä ja tirkisteli kellastuneita, suuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilän emännänkin nenään, että kipristeli.

»Niin. Ovat ne vähän kesäytyneitä, vaan kyllä niitä syöpi meikäläinen, jonka on pitänyt oppia ruoka järestään syömään», sanoi Viion leski, vaikka väkinäistä oli hänellekin niitten syönti ja sen maulla saanut muutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvän tahdon antia.

»Taitaapa olla antelias ihminen», arveli Nikkilän emäntä.

»Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhän siinä on jo koko etu, että se toimittaa työtä köyhille.»

Elsakin puuttui puheeseen ja kertoi, että Montinin herra oli antanut Ojanniemen Marille kymmenen penniä.

»Missä?»

»No nehän menivät Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasväkiä Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatöyräällä. Me olimme kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui töyräällä, ei kerennyt, vaan jäi siihen ja herra antoi tyttäriensä Marille viedä kymmenen penniä.»

»Kuninkaan pojan morsiamisilla», nauroi Nikkilän emäntä. »Ne häntä kuvittelee nuo lapset.»

Viion leskikin hymähti ja yltyi kiittämään Montineja ja toivotti heille Jumalan siunausta, iankaikkista hyvää ja ajallistakin onnea.

»Minkään maallisen tarpeessa he eivät olekaan, vaan suokoon Jumala, että he näkisivät iloa lapsistaan.»

»Joo, sehän se olisi hyvä asia, että lapsista tulisi vanhemmille iloa», sanoi emäntäkin.

»Ottakaa lisää teetä», käski Viion leski.

Nikkilän emäntä yritti kiittelemään, että ei toki enää, ja katseli kuin kahden vaiheilla. Mietti, että hän ei juo, vaan Nikkilälle vie tämän kupin, jos kehtaisi sanoa.

»Tulkaa ottamaan.»

»Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittää yksikin kuppi.»

»On sitä täällä. Tulkaa vain juomaan, niin viedään sitten Nikkilällekin.»

»Te nyt lääkkeenne juotatte minulle, minä vien tämän Nikkilälle, minun osalleni kyllä yksikin riittää», väitti nyt tiukasti emäntä. Eikä se siitä parantunutkaan, vaikka Viion leski vielä tarjoili, kun emäntä toi kupit ja kiitteli Nikkilän puolesta.

»Ei makeaa mahan täydeltä», sanoi emäntä ja nauroi.

Viion leski maksoi huoneen vuokran.

»Pitää maksaa rahojen aikana.»

»Eihän se ole kuukauden päätäkään vielä», arveli emäntä jotakin sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillään saaliista, että saa velkansa maksaa ja saa Nikkilä raukalle vähän mieluista ruokaa pitkästä kotvasta.

»Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat käsissä, ja teille se voi olla hyväänkin tarpeeseen.»

»Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille joskus että ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minä etemmäksikin.»

Niin, sillä tavallahan se sopii.»

»Niin autetaan mekin huonot tässä toisiamme voimaimme mukaan. Niinhän sitä sanotaan, että ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikä niin köyhää, joka ei auttaa voi.»

Siitä lähti puhe kulkemaan siihen suuntaan, että pienellä eläjällä on monta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht'äkkiä aukeaa umpiperä.

»Mitenkäs kävi minulle tänä päivänä», selitti Viion leski.

»Montinin rouvalta en saanut enää työtä, se kun aikoi lopettaa tykkänään kankaitten kudottamisen. Minä ajattelemaan, että…»

»Mitä nyt nykitään, kun parta loppui», ehätti emäntä väliin nauraa hekattaen.

»Minne mennä työtä kysymään», jatkoi leski vakavasti.

»Tuntui kamalalle ajatellessa, että jos työtönnä häätyy olemaan vähemmänkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, että kyllä Jumala huolen pitää. Kotiin tullessani tulee Jäntin emäntä vastaan ja kyselemättä rupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, että sitä vailla olen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiätte, sanoi.»

»Sillä lailla.»

»Minä ajattelin, että noin Jumala huolta pitää.»

»Niin», myönsi emäntä vakavan näköisenä.

»Ja monta kertaa on illalla syöty viimeinen leipäkannikka, eikä ole ollut tietoa, mistä huomenna saadaan, vaan saatu on aina.»

»Niinhän se on, että usein syö köyhä viimeisensä, vaan elää kuitenkin.»

»Elää, kun panee luottamuksensa häneen, jolta kaikki hyvyys tulee.»

»Joo», myönsi emäntä nyökyttäen ruumistaan.

»Hänen armollaan minä nämä leskivuoteni olen elänyt, en suinkaan omin voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan hän on voimia antanut, joka kuormankin on pannut.»

Nikkilän emäntä istui vakavana, käsi poskella mietteissään. Omalle kohdalleen hän ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikä nytkään ajatellut. Hän ei ollut elämässään huomannut mitään ihmeellisempää. Lehmästä ja lakinteolla oli hän hankkinut toimeentulon ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli hänen mieleensä pystynyt, kun Latun emäntä toi verorahat, kun hän ei osannut ajatella mistä saisi ja Viion leski näytti hänestä olevan Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitää ja jonka sanan Jumala täyttää muillekin. Itsensä tunsi hän niin mitättömäksi tuon Jumalan valitun edessä.

Viion leskikin istui hetken ääneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut hänen elämäänsä joka kohdassa. Hän tahtoi Nikkilän emännällekin sen näyttää.

»Kun Viio hukkui, näytti minusta elämä kamalalta. Näytti kerrassaan mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivät elämätään, hommasivat ja hurisivat kuin kesällä nuo mettiäiset kedolla. Minä olin aivan haluton elämään, kun poissa oli nyt se, jota olin enin rakastanut.»

»Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle tuntuu kun lapsen viepi tuoni», keskeytti emäntä. »Kun meiltä Janne kuoli, niin se vähän koski meitä kumpaakin Nikkilän kanssa, se pahalle tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena, semmoinen pyöreämuotoinen ja pystynokkainen…»

»Meillä eläminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistään. Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, että miten minä heikko nainen tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmän kuin tuo aavalle meren selälle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa vesi vetelä.»

»Niin.»

»Vaan minä löysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minä en ollut koskaan häntä muistanut, kun hyvät päivät olivat, olin maailmaan kiintynyt, iloiten onneani, rakastin tätä elämää ja ylitse kaikkea Viioa, pidin häntä Jumalanani.»

»Jumala otti hänet pois, näyttääkseen että on se vielä parempi», täydenteli emäntä lesken puhetta.

»Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle tämän kurituksen, että minä näkisin, että hän on ylitse kaikkea ja häntä tulee rakastaa ja häneen luottaa.»

Nikkilän emännän pää kallistui enemmän käden varaan ja yhä totisemmaksi kävi muotonsa. Hän ei ollut pitänyt muuna kuin vahingon tapauksena sitä, että Nikkilä putosi laivan rakennustelineeltä ja siinä ruhjoutui tuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli Jumalaa asiaan sekoitetuksi, ei hän tarkoittanut eikä muitten puheista ottanut ymmärtääkseen muuta kuin jotakin semmoista, että Jumalan sallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi ollut voima ja valta estää tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, että Jumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan hänelle samaa kuin Viion leskelle. Hänkin oli kai rakastanut Nikkilää liiaksi. Ja sen vuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitä rakastivat. Hän sen nyt ymmärsi hyvin ja uskoi.

»Sen vuoksihan Jumala käski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, että näkisi rakastaako Abrahami enemmän häntä vai poikaansa», tuli emännältä ääneen.

»Niin, hän uskoi ja luotti Herraan», lausui leski. »Minä en Jumalaa tuntenutkaan, hän oli vieras minulle. Kyllä minä häntä rukoilin, varsinkin myrskyjen aikana, että hän varjelisi Viioa, vaan se rukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minä pelkäsin kauheasti juuri rukoiltuanikin. Minä Viioa kehoittelin rupeamaan maalla asuksimaan, senkin puolesta että minulla oli niin äärettömän ikävä, kun hän oli pitkät ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen tähden, että mielestäni oli turvallisempi elämä maalla kuin merellä. En ajatellut sitä, että Jumala on kaikkialla yhtä voimakas Jumala. Jos minä olisin luottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vähemmän ja Jumalaa enemmän, niin hän olisi antanut Viionkin elää», lausui leski ja painui mietteisiinsä. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt eläisivät yhdessä Jumalaa rakastaen. Hänen silmänsä kostuivat ja välähtelivät kirkkaasti.

Kun olisi Jumala kutsuessaan käyttänyt muita keinoja ja antanut Viion elää, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti… Vaan Jumalahan tiesi mitä kuritusta kukin tarvitsee. Hän oli ehkä niin synnin uneen vaipunut, ettei muulla keinolla olisi herännyt.

Nikkilän emäntäkin mietiskeli, että toisin voisivat heilläkin olla asiat. Janne elää vielä ja Nikkilä terveenä olla ja työssä kulkea niinkuin muutkin. Vaan kun hän oli huomannut, että Jumala oli ohjaillut heidänkin elämäänsä, syntyi hänessä usko, että Jumala auttaa häntäkin niinkuin Viion leskeäkin. Kaikkiahan se auttaa, jotka häneen turvaavat. Hänestä näytti kirkkaalta elämä. Oli kuin olisi pilvessä ollut tähän asti ja hän odottanut aina auringon pääsevän paistamaan ja silloin tällöin nähnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittänyt. Mutta nyt oli selvänä taivas, pilvet kaikki katoamassa. Hän uskoi, että Jumala voi parantaa vielä Nikkilän, ja toivoi sitä. Saihan Jobikin takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitä oli menettänyt.

»Ei, pitää lähteä, toisinaan siellä isä kaipailee», sanoi emäntä, kun oli asiansa ajatellut hyväksi ja äänettömyys tuntui pitkälliseltä. Kiitellen ja hyvästellen lähti ja mennessään vielä lupaili, että hän auttaa puolestaan, kun sopii.

Tyytyväisenä puuhaili Viion leski pieniä kotiaskareitaan hyvitellen aina uudelleen mieltään sillä, kun sai työtä Jäntin emännältä. Huomenna tuo emäntä langat. Se sopikin hyvin, että sai tämän iltaa rauhallisesti levähtää, ei olisi malttanutkaan olla kehimistä aloittamatta, jos tänään olisi ainekset saanut. Levähdys tuntui hyvältä, mieli oli hilpeä ja iloinen. Ja elämän taas näin helpolta tuntuessa kiitteli hän ajatuksissaan Jumalaa, joka hänestä tuntui olevan armosta rikas, suloinen ja laupias, joka elättää, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin rakas isä.

Oli aivan hiljaista pienessä kamarissa, sillä Elsakin myyrästi omissa ajatuksissaan. Hänestä tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta. Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut.

Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua paljaaltaan nakertaen katseli hän ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla.

Jos tuonne asti kiipeäisi, niin näkisi varmaan kauas merelle, sinne jossa isä hukkui.

Hän muisteli muuatta kertaa, kun isä oli kotona ja hänen kanssaan leikki. Äiti uunin edessä ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa. Tämän muisti aina, kun äiti jotakin isästä puhui, tai kun näki jossakin keitettävän riisiryynipuuroa. Heillä sitä ei ollut sen jälkeen ollut.

»Äiti.»

»No, lapseni?»

»Kun minä kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetään riisiryynipuuroa ja te kerrotte sitten oikein paljon isästä.»

Äiti purskahti nauramaan helakasti.

»Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isästä?»

»Niin kun…» Sen enempää ei osannut selittää.

»Isä on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, että Jumala ottaisi meidätkin täältä pian sinne isän luo.»

Niin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin hän kuitenkin toivoi sitä, että he saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isäkin silloin tulisi kotia.

7

Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillään aivan kuin olisi lehmän saanut. Alkoi selittää höveltää retkestään ja oli semmoista kerrottavaa, että äitinsäkin oikein istahti kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siskonsa ja veljensä seisoivat hänen ympärillään, suu auki ja silmät renkaina.

»Minä sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja ja pritsässiä ja kaikkia … ja konvehtia …», luetteli Aappo yhteen henkäykseen.

Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa kertomusta kaupungilta, joista heillä oli siis oma käsityksensä.

Sinne heillä paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat äitiään laskemaan heidät kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnäkkö. Niin paistoivat he kaikki yhdestä suustaan haluaan äidille, etteivät suinkaan kipeimmässä nälässään sen kiivaammin leipää karttaneet. Isommasta pienimpään mankuivat hätäisinä kuin kissanpenikat lihan hajuun päästyään.

»Eihän teistä ole vielä. Eksyisitte ensimmäisessä kadunkulmassa», koetti äiti rauhoittaa.

»Minä en eksy», väitti Ville, Aapon jälestä vanhin joukosta, vaan melkein matalin, sillä hänen pituutensa oli läjäytynyt hartioitten alle suureksi kyttyräksi.

Tiukasti väittivät muutkin ja terhentelivät.

»Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei kuule omaa ääntään. Ei pääse yksikään. Kyllä sinne kerkiätte.—Mitä sinä sanoit, Aappo?»

Aappo kertoi että Karénin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla käymään täällä. Lapset ymmärsivät, että hekin saavat nyt nisua ja kahvia ja niitä muita, mitä Aappokin oli saanut. Äiti taas toivoi vaatteen apua parastaan.

Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat nuo lapset niin alastomia. Vaan eihän niistä herrasväen käynneistä ollut useinkaan apua. Kävivät ilman aikojaan katsomassa, pistivät lantin jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipä sillä että se olisi köyhänkään lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan tai vaatteen puolesta. Vaan kun hän oikein ajatteli, niin ei ollut odotettavissa mitään, ja vastenmieliseltä alkoi tuntua koko rouvan tulo ja melkein pelotti. Herrasväki oli semmoista mahdikasta ja olivat nyrpyllä nenin aina köyhän luona.

»Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon», sanoi hän silmäillen ympärilleen.

Puhdasta hänkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki hänen aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi ansiokseen. Ja siitähän sitä oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin kanssa.

»Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinä et ole saanut homehtunutta äyriä», alkoi aina Vimpari.

»Liekö noita semmoisia vaimoja», arveli toinen.

»Montakin», väitti Vimpari ja luki esimerkkejä, miten se ja sekin vaimo saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elättää miehensäkin, ettei sen muuta tarvitse kuin olla.

»Lapsettomia ihmisiä, kummako niitten. Jaksavat tehdä.»

»Et suinkaan sinäkään niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin.»

»Jos jaksaisinkin, niin en kerkiä. Tuommoinen liuta lapsia, jotka kärhäävät ja paahtavat alinomaa ympärillä, nyhtävät ja polttavat, että olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi välistä päätäni sammuttamaan.»

»Mitä olet niitä niin viljalta rakennellut», hotasi Vimpari kylläyksissään.

Ja siitä se lähti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin kiistelemään siitä, kenen syy oli, että he olivat tulleet naimisiin. Lopuksi kaapattiin asia mikä tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytös toista kohti, ettei mitään olisi velaksi jäänyt.

Riidan perästä koetti vaimo hommata jotakin työtä, vaan ei siitä tullut tuon parempaa. Ulkotöihin ei päässyt ja vaikea oli saada kotitöitä. Jos joskus saikin sitten, niin ei se päässyt valmistumaan, niin että teettäjä nouti työnsä keskentekoisena. Siitä sai Vimpari aina lisää aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myös, vieraisiin, syntyi luulo ja levisi puheena, että Vimparin vaimo on laiska ja saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin köyhiä olisi, jos se akka viitsisi työtä tehdä.

»Se sinun äitisi ei taida muuta tehdä kuin ristissä käsin istua ja odottaa, että sinä palan suuhun tuot», oli kerran muutamassa talossa sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missäkin. Aappo kuljetti terveiset kotia ja ne kipeästi koskivat äitiin. Ja sen ne aina vaikuttivat, että hän heitti siivoomisen neliölleen, antoi asunnon olla, niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdä ja tolskata, haki työtä ja sen ääressä myyräsi. Vaan sen pitempää vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten puheilla ollut kuin miehensä syytöksillä. Ne unehtuivat jonkun ajan kuluttua, ikään kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka syntyi nopeasti hänen kätensä ja silmänsä muussa työssä ollessa.

Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Hän oli saanut kehruuksia ja istui työssään puuliiterissä, siellä toivoi rauhassa saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti muuttuneet sitten kuin hän puolen päivän aikana lähti ja silloin sivumennen korjata hotasi. Ja aivan äskenkin kävi asettelemassa melua ja siirteli paikoilleen yhtä ja toista liikuteltua esinettä.

Sängystä oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli päänalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin että ei ollut jäljellä kuin paikkainen olkimatrassi, joka levällään siinä kirjavana paistoi ja muuan nurkka törrötti pystyssä kuin ilmaa nuuskien. Vaateriekaleita oli ympäriinsä lattialla kuin olisi niitä kylvetty. Likavesiämpäri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympärillä oli luudan tynkiä: lehmät kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio, jonka äiti senkin seitsemän kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota pöytänä käytettiin, oli mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressä piimäkuppi, jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kädet ja muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimässä. Alarikilla oli isän vanhat saappaat jalassa ja takki päällä ja lakkinsa, jossa oli punainen vuori, nurin käännettynä, sillä hän se oli herra, joka ajeli kasanskireellä. Ville oli paljain säärin, hän oli ripustanut housunsa muutaman seipään nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai ostaa, tietysti mitä vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin, sitä varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestään: rojua kaikki tyynni, saatu mistä sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitä tahansa. Jonkun verran arvoa olisi äitikin niille voinut antaa, vaan näin vierasten käetessä ei hän saattanut muuta kuin siunailla sitä siivoa ja komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat kiireimmiten viemään tunkiolle.

»Rupea, Aappo kulta, sinäkin siivoamaan, että näyttäisi vähänkään ihmisten asunnolta», pyyteli hän.

Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karénin rouva toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle.

He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivät muutamasta ovesta, vaan Aappo huusi tallin ovelta:

»Täällä me asutaan.»

Kämmeniään yhteen lyöden he siunailivat ja päätään nyökyttivät tallin ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikäänkuin että untako he näkevät vai ilmissäkö ovat ja sitten taas siunailivat. Vähän selvittyään päätäysi Karénin rouva kyselemään:

»Eikö tämä ole talli?»

»Talli», vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. »Tämä on tuon Kurolan talli.»

»No kuinka te tallissa?»

»Tallissako asutaan.»

»Niin.»

»No, se kun on köyhällä pakko olla miten milloinkin. On tulot niin niukat, niin täytyy tyytyä asuntoon huonomman näköiseenkin.»

»No, onhan teillä mies.»

»On mies semmoinen roskatyöntekijä vain, halpapalkkainen. Ja tähän nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, että välistä ei ole työtä huonoakaan. Kädestä kärsään köyhän saalis, minkä meilläkin, että pitää koettaa muussa päästä niin vähällä kuin suinkin, että saisi ruokaa hengen piteiksi. Ja näin kesäaikana sitä tuleekin asunnon puolesta toimeen, kunhan on katosta ja vähän seiniä sateen ja tuulen suojaksi», selitteli eukko.

»Montako teillä on lasta?»

»Tässähän nämä on kaikki, kahdeksan niitä pitäisi olla.»

»Onko teiltä kuollut yhtään?»

»Ei. Eihän nuo ole edes kuolevaa sorttia.»

»No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, että ne elävät.»

»Jos tuo lienee.»

»Kuinka te sanotte jos, kyllä se on», sanoi rouva hyvin vakavasti.

»Sanotaan, että vaivaisen kaikki lapset elää, vaivaiselta kaikki kuolee», arveli vaimo.

»Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo», vakuutteli rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen todisti:

»Juu, kyllä se niin on kuin Jumala tahtoo.»

»Vaan te ette varmaan luota Jumalaan», alkoi rouva udella. »Ette pidä hyvänä mitä hän antaa?»

»Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin köyhällä. Ja se tulee ottaa, mikä annetaan, vaan sitä näissä oloissa tulee välistä ajattelemaan jos jotain.»

»Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Käyttekö te kirkossa koskaan?» tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.

»Ei tuota ole tullut käydyksi tiheään. Eihän sitä pääse siirtymään tuolta pätinäkunnalta, paljo portista ulos päkähtämään.»

»Kyllä sitä sen verran pääsee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa hoitamaan.»

Vimparin vaimo ei puhunut mitään, alkoi poimia muutamia ryysyjä lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenään. Äänestä ja viittauksista saattoi vaimo arvata mitä ne puhelivat ja häntä hävetti, niin että posket kuumana karehti.

»Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?» kysyi se toinen vieras.

»Harvoinhan nuo tuon näköisiä ovatkaan. Minä olin tuolla työssäni liiterin nurkassa vähän aikaa, niin sillä aikaa ovat täällä rypeneet ja pahnastaneet.»

»Niin vähän pidetään huolta puhtaudesta. Jos sitä on köyhäkin, niin ei siltä ole pakko liassa olla», sanoi Karénin rouva nuhtelevalla tavalla.

Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, että eivät ne ymmärrä kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipä hän niin tai näin, niin kaikkialla on aita matala hänen päälleen.

Vieraat raukoittelivat Villeä, joka kyyrötti keskilattialla pää melkein hartioitten sisässä ja sääret paljaina.

»Onko se vaivainen tuo poika?» kysyi Karénin rouva haikeasti.

»Onhan se semmoinen kyyryselkä.»

»Hyvä isä raukkaa! Miten se on tullut?»

»Siinä oli syöjä pienempänä, ja se sen noin läjään kääri.»

»Ette vissiin aikanaan käyneet lääkärin luona?»

»Ei käyty ollenkaan.»

Vieraat kummastelivat keskenään päätään heilutellen ja Karénin rouva sanoi:

»Minä sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkä kuoliakin käymättä lääkärin luona.»

»Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen», sanoi vaimo kylmäkiskoisella äänellä.

»Herre Gud», siunailivat vieraat. He päättelivät keskenään, että jos menisi lääkärin luo ja selittäisi, että on köyhä ja lapsi sairastaa, niin varmaan lääkäri auttaisi eikä vaatisi maksua. Ja onhan köyhäinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi kansa on semmoista: ei välitä. Niillä ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen vertaa, että ne viitsisivät jotakin toimia. Samanlaista se on niitten opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistä tulee pahantekijöitä ja huonoja.

»Käypikö näistä yksikään koulua?»

»Ei käy.»

»Jaa», nyökkäsi rouva päätään kumppanilleen ja tuimansekaisella äänellä kääntyi vaimolle puhumaan:

»Sitä vartenhan kansakoulut ovat, että köyhä kansa saa panna niihin lapsiaan.»

»Sitä varten ne mahtavat olla, ja monen köyhän lapsi niissä käypikin, vaan ei ole meiltä sopinut panna yhtään, kun nuo muut eivät kykene portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se.»

»Tuskin niitä on kotonakaan opetettu lukemaan.»

»Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhäilee melkolailla, ja yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillä ollut opetuskirjoja muita kuin Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja tuhranneet.»

»No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitä saisi ostetuksi, jos kuin köyhä olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan», sanoi jäykästi rouva.

Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllä hänkin mielestään myönsi, että totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan ja oli hän sitä sanonut monta kertaa Vimparille, että sen sijaan kun kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen. Vaan ei hän nyt vieraille tahtonut ruveta miestään moittimaan.

»Eikö se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista pahantekijöitä», sanoi rouva.

»Tulevan näkyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvät ja kirjoja kainalot täynnä», puolusteli vaimo. »Se on Herran kädessä, eikä ihmisen vallassa.»

»Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat edesvastauksessa niitten elämästä. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestä, rakkaudella kohdella, rakkaudella rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitä minä en luule, sillä se ei siltä näytä», puhui rouva jo vähän nyreyksissään vaimon vastauksista.

Ei yhtään päivää kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan. Iltasella kun ne toinen toisensa perästä vetäytyivät vuoteelle ja pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinä vielä sipattelivat kierähteli äidin hiljainen siunaus heitä ja kohosi Jumalan luo rukous heidän puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjöttivät paljaina peitteet pois potkittuaan, niin äiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin hyvää osaa tässä elämässä. Ja usein päivälläkin, kun he telmivät ja mellastivat, niin äidin ajatuksen kulkivat heidän elämänsä polkua. Hän kuvaili heille mitä parasta osasi. Pojistaan näki minkä käsityöläisenä, minkä reippaana, uljaana merimiehenä tai muuna kunnon ihmisenä, tyttärensä hyvinä palvelijoina. Hän ei tullut koskaan ajatelleeksikaan, että niistä tulisi pahantekijöitä ja huonoja ihmisiä yhdestäkään. Vaan nyt heräsi hän kuin unesta.

»Eihän tuota tiedä, mitä niistä voi tulla. Pahuuteen en ole heitä neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkä vain olen voinut ja ymmärtänyt, hyvään ohjailla. Vajavaista se on kyllä ollut ja puutteellista. Eikä ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitänyt, vaan on usein päässyt paha sisu ja turmeltunut luonto näkymään ja vaikuttamaan», selitti hän itkien.

Lapset alkoivat keräytyä äitinsä ympärille ja vieraita karsaasti katsella.

Vaan Karénin rouva oli tyytyväisen näköinen, kun oli saanut sanansa vaimoon vaikuttamaan. Säälitellen puhui hän toverilleen lapsista, joitten täytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillä se on heidän oma syynsä, vaan kun viattomain lasten täytyy kärsiä vanhempain kelvottomuuden tähden.

Hän vahvistui nyt päätöksessään ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin oli nähnyt, mistä kurjuudesta pelastaa tämän pojan ottaessaan sen. Olihan siitä huojennusta vanhemmillekin jo täällä ajassakin.

»Kyllä se olisi Jumalalle otollinen työ», vakuutteli toinen rouvasihminen huokaavalla äänellä, joka ilmoitti, että hänkin tekisi samanlaisen Jumalalle otollisen työn, jos voisi.

»Ei suinkaan vanhemmilla ole mitään sitä vastaan, että minä otan Aapon kasvatikseni», sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessään vastaukseksi: kiittäkäät taivaallista isää.

Vaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan mietittyyn asiaan:

»Mitä tuo sanonee Vimpari.»

Karénin rouva oli aivan hämmästyksissään ja toinen rouvasihminen katseli semmoisella muodolla, joka merkitsi, että mitä ihmettä!

Pitkän äänettömyyden perästä kysyi Karénin rouva:

»No mitä te itse arvelette?»

»Hyvä kai se Aappo raukalle olisi päästä hyvien ihmisten turviin, siellähän ei olisi hätäpäivää.»

»Minä ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin», selitti rouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi että eikö äidin muoto sittenkään muuttuisi.

»Liiaksi sitä siinä olisi», sanoi äiti jäykällä äänellä ja levollisesti kuin äskenkin. »Se jo olisi hyvää parempi, kun saisi Aappo asiapojan paikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinähän tuo oppisi vähän ihmisyyttä, jota ei tuolla kerjuuretkillä liene opittavissa.»

»Vaan minä ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni», tokotti yhä rouva, ikäänkuin tuo äiti ei olisi ymmärtänyt vieläkään oikein asiaa.

»Liian paljon ottaisi rouva vaivaa päälleen. Sillä mahtaisiko tuo taipua parempien ihmisten tapoihin näin halvasta kodista lähtenyt ja aivan halpaisista vanhemmista. Työpaikan kun saisi jonkun, niin siinähän se Aappo olisi lähempänä säätyään. On sitä ollut Vimparin kanssa puhettakin joskus, että pitäisi käydä tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai mihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihän niissä köyhissä ole toimittajaa, minkä meissäkin. Ei ole useinkaan työtä Vimparille itselleenkään. Eikä se Aappo tosin ole joutanutkaan vielä. Kun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitänyt käydä lisää elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielä siihenkään toimeen», selitti äiti seisoen keskilattialla, lapset ympärillään hameesta kukin kiinni pitäen. Aappo yksin seisoi erillään, lakki takaraivolla ja kädet taskussa.

»No kysykää Vimparilta, suostuuko hän siihen, että minä otan Aapon», sanoi Karénin rouva, joka jo alkoi kyllästyä vaimon epäyksiin ja selityksiin. Mutta hänen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentähden hän oikein painokkaalla äänellä lisäsi:

»Sanokaa, että minä otan hänet aivan kuin omaksi lapsekseni.»

»Saatanhan minä sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin hyväntahtoinen.»

Kiitetty ei enää ajatellutkaan: kiittäkäät taivaallista isää. Eikä kasvoiltaankaan näkynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan mahtavuus vain. Hän oli nyreällä mielellä siitä, ettei tuo vaimo ollut toisella tavoin vastaanottanut hänen hyväntahtoisuuttaan. Kylmällä äänellä sanoi hän hyvästin eikä päätään kääntänyt, vaikka vaimo syyti kiitoksia ja Jumalan siunauksia hänen jälkeensä. Ei ollut kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla kuuntelemattakaan.

Vimparin vaimo jäi ajatuksiinsa. Hänen mielensä oli iloa täynnä, vaan ei niin täynnä, ettei vähän huoltakin olisi mahtunut. Että Aappo pääsisi ihmisiin ja koulua käymään, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri hyvä, että tuskin saattoi uskoa sitä oikein todeksikaan, vaikka uskoihan sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikävältä tuntui ajatella, että lapsi tulisi hänestä erilleen. Rakasti hän kaikkia lapsiaan, vaan Aappo oli häntä lähinnä. Aappohan oli elatustoimiin suurta osaa ottanut ja hänellä apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltä puolustella häntä isänkin vihamielisyyttä vastaan. Vähin sanoillakin, vaan varsinkin käytöksessään oli osoittanut äitiä suosivansa. Ja nyt vietäisiin tämä perheen toimekkain jäsen, melkeinpä elatusisä, apumies, ystävä, se josta oli enin ja lähin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo pääsisi lukuteille, niin hänestä oli enemmän syytä toivoa, että hän pian voisi ruveta auttamaan vanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestä ei äiti pojastaan osannut toivoakaan, vaan jotakin pienempää herraa. Se olisi jo hyvä.

Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti hänelle, että Aappoa on käyty kysymässä ottopojaksi, niin luuli Vimpari että eukko höpsii. Vaan kun Aappokin sen todeksi intti ja äiti takitilaan selvitti koko jutun, niin Vimpari sanoi:

»No antaa mennä! Onhan noita meillä lapsia jäämäänkin asti. Kun ottaisivat jokaisen, niin päästäisiin mekin muorin kanssa vähän väljemmille vesille. Eikä tiedä, jos kouluttaa Aapon papiksi», latosteli isä.

»Ajattele, ettei ole köyhällä valtaa: pannaan vaikka papiksi», naurahti vaimo.

»No ei se niin kumma olisi. On niistä ennenkin köyhän pojista tullut suuria virkamiehiä. Ja kun Aappo pääsee kouluja ja akatemioita kulkemaan, niin eihän siinä auta muu kuin totuus, että pappina se Aappo vielä köröttää», torisi Vimpari ja sitä hän jäi yhä jauhamaan, kun Aappo lähti ilmoittamaan, että lupa on valmis.

Aappo alussa oli ajatellut sitä, että kun hän pääsee sinne herraskylään, niin saa syödä lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytäisi vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isän puhe hänen papiksi tulemisestaan ei mennyt hänen päähänsä. Häntä oli alkanut jo kyllästyttää pappina olo tyttöjen leikeissä ja muusta hän ei osannut papin arvoa ajatella. Mutta koulunkäyntiä hän ajatteli mielellään ja se tuntui mukavalle. Hän näki itsensä herraspoikana, sievissä vaatteissa ja kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, että mitähän toiset pojat sanovat, kun saavat tietää. Entä tytöt? Viion Elsalle, jolle hänellä oli kanimieltä siitä, ettei se häntä kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli lähteä sanomaan onneaan. Ja sen kautta hän kulkikin, että jos Elsa sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei hän nähnyt Elsaa ulkona, vilaukselta vain akkunan edessä korppu kädessä.

»Saan sitä minäkin vielä», huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa menemään, mielessään kuvaillen jo tänä iltana saavansa hyvyyttä jos jonkinlaista.

Mutta toisin oli mielensä illalla, kun hän makasi Karénin rouvan kyökissä tuoleille tehdyllä vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja alastomalle kuin päänsäkin, josta tukka oli kolittu melkein päänahkaa myöten. Hän häpesi päätänsä, sillä ainahan hän niinkuin muutkin härnäsi niitä, joilla oli lyhyt tukka: kolipää kiven raossa, kolipää kiven raossa. Hän itki jo senkin tähden. Vaan muutenkin oli paha. Oli nälkäkin. Illalliseksi hän oli saanut pienen voitaleivän ja hienon viipaleen lihaa, kupin teetä ja sen kanssa pienen korpun ja pullan. Enempää ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei anneta kuin vähäsen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei nälkää poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta ärsytyksestä.

Voi, kun hän halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syödä jauhopuuroa ja piimää. Ikävä oli kotia sinne talliin kaikin puolin.

Ikävä oli siskoja, äitiä ja isääkin. Tuntui, että niillä olisi paljon lystimpi. Hän itki, itki kunnes nukkui.

Useita päiviä oli Aappo, ettei käynyt entisessä kodissaan, pistäytynytkään. Eikä hän liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa kodissaan kyökissä. Ja siellä hän sai opetusta enimmäkseen piialta, vaan usein rouvalta itseltäänkin, neuvoja miten ei saa tehdä ja olla, kävellä ja katsoa, istua ja seisoa, syödä ja juoda, suutaan pitää, käsiään pitää, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitä teki, niin kuuli hän: ei noin… Mutta sai hän myös neuvoja enemmän kuin muistaa jaksoi, miten pitää. Aappo oli aina iltasella väsynyt neuvojen kuuntelemisesta ja yöllä näki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli painajaisena ahdistelemaan.

Niin kauan Aappo sai asua kyökissä ja olla piian opetuslapsena, kuin tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun hän oli peseytynyt vielä ja pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, vei rouva hänet sisälle ja kohteli häntä hellästi hyväillen. Puhui kauniisti siitä, että Aapon tulisi olla tottelevainen hänelle, tarkasti mieleen panna, mitä hän neuvoo, ja käski kutsua häntä tädiksi ja sanoi Aappoa nimittävänsä Abeksi. Suuteli ristiäisiksi ja antoi namusia.

Makeisia purren kulki Abe tädin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa sai nähdä kuvatauluja ja muita kauniita esineitä, joita ei ennen ollut nähnyt. Täti selitteli niitä nimeltään ja viraltaan.

»Tässä on sinun kamarisi», sanoi täti, kun tulivat muutamaan pieneen huoneeseen. »Tässä sinä saat nukkua yösi, tuossa sängyssä, täällä pitää kirjasi tuossa hyllyllä ja täällä lukea läksysi.»

Abe katseli sievää rautasänkyä, jossa oli kullan näköiset koristukset ja lumivalkoinen peite sänkyvaatteitten päällä. Makea hymy levitti hänen suunsa pitkäksi viivaksi ja silmäkullat tulivat suuriksi kuin suitsirenkaat. Täti antoi vielä anteeksi tämän Aben ruman hymyilemistavan, ei hennonnut häiritä lapsen hyvää mieltä, jota nähdessään hän itsekin tunsi mielensä iloiseksi.

Ei ollut joutanut Abe tähän asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli teki. Silloin tällöin kerkesi pikimmältään silmäämään kenkiään ja niihin hän ei ollut tyytyväinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla kiinni, mielestään tyttöjen kengät. Vaan nyt vei täti hänet salissa suuren peilin eteen ja sanoi:

»Katsoppas nyt itseäsikin. Katso kuin olet sievä.»

Täti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kädet kaulaansa ja omat kätensä kiersi Aben vartalon ympäri.

»Katso, lapseni peiliin», sanoi hän, kun Abe ujostellen painoi päänsä alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli hän äkkiä Abea: puristi rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiä ja riensi sitten kamariinsa.

Abe jäi katselemaan itseään yksinään kuvastimeen. Hän ei tahtonut uskoa kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti, eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin moitteenalaista. Kerjäläisenä oli hän tottunut toisenlaisiin vaatteisiin, suuriin, joissa oli väljyyttä joka suunnalle, pituutta ja leveyttäkin. Oli hänellä ollut välistä pituutta housuissa niin, että oli kääriä pitänyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei hän koskaan sitä ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja puseronsa hihojen lyhyyttä. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli hänen puvussaan, ja punaisista sukista ei hän pahaa pitänyt, ne olivat niin tuiki mieluiset, ettei niistä tahtonut silmä erota.

Täti tuli kamarista ja sanoi:

»Nyt Abe saat mennä vanhempiesi ja siskojesi luona käymään. Mutta missä sinun lakkisi, sitä ei ole vielä koetettu.»

Täti huusi kyökkiin piialle:

»Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikö se ole siellä.»

»Tämä uusiko?» kysyi Stiina varmuudeksi.

»No mikäs sitten? Kaikkia Stiina kysyy.»

»Mihinkäs ne vanhat vaatteet pannaan?»

»Takakartanolle», tiuskasi rouva sillä äänellä, kuin että se olisi pitänyt tietää kysymättäkin.

Täti asetti Aben päähän sievän lakin ja katseli miten se sopii.

»No mutta nyt sinun pitää oppia tervehtimään oikein, että osaat jo, kun menet vanhempiesi luo kylään», sanoi täti ja selitti, miten pitää sanoa, ja näytti miten lakkia nostaa ja kumartaa.

»No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin ulkoa ja tule tervehtimään minua», neuvoi täti.

Ja harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kävi tyydyttävästi. Ja kotvanen aikaahan siihen meni.

»Harjoitellaan sitten lisää. Mene nyt, vaan sano minulle ensin hyvästiä.»

Abe antoi kättä ja kumarsi.

»Sano että: hyvästi, täti.»

»Hyvästi, täti», sanoi Abe ujosti, sillä koko homma oli outoa ja ensi kertaa sanoi hän tädiksikin.

»Hyvästi, hyvästi, Abe», vastasi täti ja suuteli. »Mene nyt ja muista tervehtiä, niin kuin täti on sinua neuvonut. Eläkä viivy kauan.»

Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysähtyi katselemaan pukuaan. Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivät hänen mielensä kirkkaaksi, vaan kun muisti kolipäänsä, niin kulkeusi käsi takaraivolle ja mielen kirkkaus vähän tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissään ja häpeissään, riensi hän kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti hän ovelle ujona, sanaa puhumatta. Ei hän olisi viitsinyt tervehtää niinkuin oli opetettu, ei vaikka.

»Aappo», lausui äiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen lapsensa. »Jopa sinua siellä on tarkkaan pidetty, kun et ole käynyt käymäseltäsikään.»

Kaikki lapset keräytyivät, mikä mistäkin juoksi, yhteen joukkoon kuin lampaat ja katsella ällistelivät Aappoa kuin vierasta kummaa.

»Jopa sinä olet sievä, aivan kuin herraspoika», sanoi äiti hymysuin. Mutta vähän pitempään katsellessaan laskeutui hänen kasvoilleen surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno väre lammen tyynelle pinnalle.

Sillä aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli hän jo näkemällä nähnyt miten tarpeellinen Aappo oli. Käsityönsä oli hänen pitänyt jättää kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan hänen voimansa eivät riittäneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli hän saanut kuulla monta vertaa enemmän kuin ennen, kun ei ollut nyt niin leipäpaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Häntä itseäänkin oli nälkä vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitänyt yhä vähennellä sen suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin työhön lähtenyt ja illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi. Sentähden äiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa kuin köyhämökkiläinen katsellessaan lehmänsä lautasessa äsken tehtyä vierasta tervakirjainta.

Mutta enin suru sydämeen toi ajatus, että hänen lapsensa oli nyt toisen. Hän tunsi nyt niin selvästi, että oli auennut hänen ja poikansa välille juopa, joka oli levenevä levenemistään. Aappo ei ollut enää hänen kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvänä, mitä hän muutamia päiviä sitten vain vaistonsa mukaan aavisti.

Lapset olivat ikävissään kyselleet myötäänsä Aappoa isoimmat enin. Sillä ruuan anto tapahtui siinä järjestyksessä, että pienemmille koetettiin parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vähemmällä kuikuttaa ja sen tähden heillä olikin ikävä. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta he eivät nyt tunteneet veljeään ja elättäjäänsä. Suu auki töllistelivät vain.

»Se on Aappo. Ettekö tunne?» sanoi äiti.

»Eipään ole», inttivät muut nyreinä, vaan Ville raukka purskahti leveään itkuun ja huusi:

»Eipäää ooo Aaappo.».

Se olisi pitänyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitänyt kädessä olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu poika tuo Villen mielestä, eikä hän minkään edestä ottanut uskoakseen sitä Aappoksi, vaikka äiti olisi kuinka vakuuttanut. Hänellä oli kova nälkä, kun oli monta päivää saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla, ja polttavalla ikävällä odotteli hän oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko toistenkin lasten, niin luja kuin nälkä kova.

Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistään talliin, kun näki herraspojan selän. Arveli, että mitähän vieraita siellä taas on, ja jo pakkausi toivo, että on taasen lapsen hakijoita. Vaan kun tuli ovelle ja näki pojan yksinään, niin sanoi:

»Mikäs prissi täällä on? Eihän lie meidän Kristiina ryökkynälle jo kosija tullut.»

»Oma poikasihan se on», sanoi vaimo.

»No, ettäkö ei ole Aappo! Sun vietävä, kun on aivan kuin parempain ihmisten lapsi, ei veistä väliä. Vieläkö muori väität, ettei siitä voi pappi tulla? Vähintään siitä pappi tulee, sen minä sanon», lopotteli Vimpari toimessaan.

»Saahan tuon sanoa, vaikkei sitä uskoa tarvitse», arveli vaimo.

»Minä uskonkin sen ja usko ei anna häpeään tulla. Eihän sen ole kummempi koulussa ja akatemioissa käytyään papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmätkin ne …» rupesi Vimpari todistelemaan, vaan vaimo katkasi hänen puheensa ja kysyi:

»Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?»

»Takakartanolle.»

»Tunkiolle! Hyvänen aika. Niistähän olisi Ville saanut hyvät vaatteet, sillä kun ei ole takkia ensinkään eikä housuistakaan ole paljon taikaa», valitteli äiti.

»No, saatathan nuo käydä hakemassa sieltä», sanoi Vimpari.

»Kuka se kehtaa?»

»Kehtaa, eihän tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkä muut ovat hylänneet.»

»Mihin siivoon lienevät sattuneet.»

»Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen!—Onhan tuota vettä, millä huuhtoa ne pestyäkin puhtaammiksi. Käy vain ja hae pois mätänemästä», sanoi Vimpari sillä äänellä, että se oli tehtävä.

»Käypi heidät sitten illan hämyssä, en suinkaan minä päiväsydännä viitsi mennä ihmisten tunkioita ruuskaamaan», selitti vaimo.

»On korkea sydän sinulla, ei ole köyhyys vieläkään ylpeytesi pyrstöä leikannut», ivasi Vimpari ja kysyi:

»Onko sitä pureksittavaksi mitään puuta pehmeämpää?»

Vaimo toi kätköistään leipäpaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin päätä, sekä kannun, jossa oli tilkka piimää.

Halukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli nähdessään, kun isä pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean kuuloisesti. Vaan eivät ääntä päästäneet tahtoakseen hekin palasta, vaikka niin mieli teki. Eivät tohtineet, kun tiesivät että isä olisi ärjäissyt, ja ymmärsiväthän jo vanhimmat, että pitäähän jotakin saada isä raukankin, joka työssä kulkee, sillä sen he olivat kuulleet äidin suusta joka kerta, kun lisää ruokaa pyysivät.

Vimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jäänyt. Näytti siltä, että hän ei olisi suuttunut, jos olisi enemmänkin ollut. Mutta kun ei ollut, niin vältti se silläkin, kun sai kipeimpään nälkäänsä. Jonkun piimähallin ja leipänaulapuolikkaan voimalla sokasi hänen nälkäänsä mielihyvä, joka hänessä oli syntynyt nähdessään Aapon. Niin että Vimpari oli tyytyväinen kuin hyvänkin aterian syönyt ja pyyhki suunsa, sivautti kädellään rennosti kuin kukkurapää jyvämitan.

»Sinä se taidat saada paljasta nisua syödäksesi?» arveli Vimpari Aapolle puoli leikkiä toinen totta.

»En minä saa», sanoi Aappo nurkumielellä, vaan tyytyväisemmällä äänellä lisäsi: »Ei minulle anneta paljon ruokaa, että vatsa pienenisi.»

»Niillä on konstinsa», sanoi äiti, jonka mielen mukaista tämmöinen ei tuntunut olevan. »Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syödä se määränsä, eihän enempää söisi kuitenkaan.»

»Elä sinä lorise tyhjää, kun ei ymmärrä kuitenkaan», myrähti Vimpari ja leikinsekaisesti marmatti lisäksi: »Jos lastakin apattaisi kuin koiranpenikkaa, niin siitä tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei se söisi kuin vähän tyhjää. Millä keinoin ne sitten saisivat komean virkamahan? Saatko päähäsi?»

»Sinä puhut etkä tahdo pilkkaa», sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, että eihän vain ollut käynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellä.

»Mitä katsot, luuletko nälän olevan?» murahti Vimpari huomatessaan millä silmällä vaimonsa häntä katseli.

»Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni», arveli vaimo leikillään, tyytyväisenä että hänen miehensä oli kuitenkin viinaton, ja alkoi Aapolle neuvoella:

»No koeta, lapseni olla siivo ja nöyrä, että sinusta kunnon mies tulisi. Pidä mielessäsi Jumala ja muista häntä kiittää, sillä hän sinulle on tämänkin hyvän toimittanut.»

Kyyneleet herahtivat äidin silmiin ja kirkkaina helminä vierivät laihoja poskia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun hän puristi häntä poveaan vasten.

»Muista myös aina vanhempiasi ja siskojasi eläkä koskaan heitä ylönkatso, jos köyhiä ja halpoja ovatkin», lausui hän ja pyyhki kyyneleet kämmenpäihinsä.

Aapoltakin itku pääsi ja hän meni ulkopuolelle, tallin oven taakse seisomaan, jossa itki hyvätkin itkut. Äiti jäi seisomaan keskilattialle ja rupesi uudestaan silmistään vesiä purkamaan. Vimpari istui arkun kannella ja katseli hiljakseen ympäri tallia ikäänkuin etsien sijaa, mihin silmänsä panisi, ja pysäytti viimein katseensa kenkäinsä kärkiin laskeutuen lynkäpäisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin isää vuoroin äitiä, viimein pillahti Ville itkemään ja hänen jälessään toisetkin.

»Saa tuon jo lopettaa», sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsäsi päätään, otti puukkonsa ja rupesi sillä muuatta seinän rakoa kaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin tärkeä tehtävä.

Hän ajatteli, että enemmän Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyötyä. Jo hän muutamana iltana, kun työstä tuli eikä ollut ruuan murua syödäkseen, ärjäisi: niinhän tämä eläminen on kuin olisi yksi suu lisääntynyt, vaikka olisi vähetä pitänyt.

Vaikka Vimpari sen syytöksen sanoi silloin vaimolleen, myönsi hän sen mielessään, että Aapon meno ruuan vähyyteen oli vikana, ymmärsi sen heti silloin ja näki sen todeksi joka päivä. Ja sitä nyt arvelutti, että miten vain edelleen tässä elettäneen. Eilen oli Kurolan isäntäkin ilmoittanut, että talli ei jouda enää kuin pariksi viikoksi korkeintaan, sillä hän ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui kohta. Kohtahan tuo oli kesäkin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen ja talven kanssa työttömyys.

Hänestä alkoi näyttää kerrassaan kamalalta eläminen. Hampaita kiristäen työnsi hän puukon seinän rakoon niin syvälle kuin meni ja jäi synkkänä tuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmät pullistuneina ja sieraimet tohisivat. Hän seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia välähteli hänen mielessään, välähtelivät nopeaan kuin salamat, niin että hän ei niistä kiinni saanut.

Hetken perästä heräsi hän kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa, ikäänkuin sieltä olisi ollut hyvä neuvo saatava. Siinä kaivellessa tulikin mieleen, että onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa heti alkaa opetella. Ja jos talvella hätä tulee, niin menee köyhäinhoitoherran luokse ja sanoo että jos ette tahdo nälkään tappaa minua, vaimoani ja seitsemää lastani, niin toimittakaa työtä ja työstä palkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset kyetä edes kerjäämällä omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden päiviä ei tarvitse pelätä, sillä Aappo kyllä kykenee jo silloin avuksi.

Vimpari pisti puukon tuppeensa ja ärjäsi sikiöille:

»Suu kiinni!»

Vaimolleen hän marisi:

»Sinäkin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on ihmisiin päässyt. Nauraahan tuosta sun pitäisi.»

Ja Aapolle sanoi hän:

»Ala lekkasta sinä jo taloosi.»

Lapset pidättivät itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsä ja puskeutuivat äitinsä suojaan, minkä suinkin pääsivät.

Äiti silmäsi vielä Aapon jälkeen, joka mennä kipitti portilla. Tuntui hänestä kuin poikansa iäksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt näkyvistä häipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyörähtivät uudelleen, vaan hän pyyhki ne kämmenpäihinsä ja rupesi töihinsä tyynnyttääkseen läikkyvää mieltään.

Aappo mennessään itkeä nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle oli isä hänet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikä olisi siis haluttanut niin heti uudestaan lähteä. Mutta silloin hän itki mielikarvauttaan, vaan nyt sydämen hellyyttänsä. Ikäänkuin syvemmältä lähtivät nyt kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vierähtelivät poskia pitkin. Eikä itku tahtonut lakatakaan, piti pysähtyä portin pieleen kivijalan juureen nojalleen ja siinä odotella, kunnes asettuisi. Ja niin mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon päässä, ja vieraalta Karénin rouvan kauniit huoneet, että halutti palata takaisin eikä mennä ollenkaan uuteen kotiin.

Vimpari meni työhönsä ja tapasi vielä Aapon portinpieluksessa silmiään hieromassa. Häntä arvelutti, että pojalla taitaa olla paha mielessä, ja sentähden hän äkäisesti tiuskaisi:

»Täälläkö sinä yhä seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on mentävä. Mikä hyvä sinulla täällä on? Kiitä kun olet päässyt ruuan ääreen, ettei tarvitse kiertää talosta taloon. Pääsetkö vai pitääkö minun jouduttaa?»

Aappo lähti astua nyrkkäsemään ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla suljettu.

Mielestä haihtui alakuloisuus melkein jäljettömiin, kun Aappo tapasi Latun Liisan joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellä alkoi aasta ööhön koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi hän ei antanut elävää rauhaa Aapolle, ennen kuin tämä lähti näyttelemään itseään muillekin tytöille. Ja kädestä pitäen talutti hän Aappoa toisen tytön luota toisen luo, jotka kukin yhtyivät Aappoa ihmetteleväksi saattojoukoksi. Niin että kun tulivat Nikkilän kartanolle, oli tyttöjä Aapon ympärillä kihisemään asti.

Liisa meni kutsumaan Elsaa.

»Tuleppa Elsa katsomaan», huusi hän oven raosta ilonhätäisellä äänellä.

»Voi tule, Elsa», huusivat tytöt, kun Elsa porstuassa tuli. »Voi tule katsomaan», hätäilivät aivan kuin olisivat pelänneet, ettei Elsa kerkiä nähdä.

Hän tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se näytti niin oudolta, että hän katseli sitä kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein.

»Eikö ole Aappo sievä nyt?» kysyivät toiset.

»Onhan tuo», sanoi Elsa välinpitämättömällä äänellä. Hän ei ollut koskaan lukua pitänyt Aaposta, enemmän kuin hautajaisleikistä, jossa Aapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivät niinkuin ainakin leikkitoveristaan ja olivat sentähden hyvillään hänen hyvästään. Aappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkään veroiselta. Kuta tarkempaan hän silmäili ja kuta enemmän toiset tytöt ylistelivät, sitä himmeämmäksi kävi Aapon sievyys hänen silmissään. Mutta kun tytöt esittelivät, että lähdettäisiin leikkimään kuninkaanpojan morsianta ja Aappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei näyttänyt enää Elsasta ollenkaan sievältä, vaan päinvastoin, Elsa alkoi löytää rumia kohtia Aapossa toisen toisensa perästä verratessaan häntä kuninkaan poikaan. Kuninkaan pojalla oli pitkä kiharainen tukka, joka valui hartioille, vaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun näytti rumalta! Eikä Aapolla ollut sen näköiset silmätkään ja likaiset vielä päällepäätteeksi. Ja käsissä oli Aapolla syyliä. Puserokin oli ruma, kuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa rumaa kiireestä kantapäähän, Senpä tähden Elsa kielsi jyrkästi:

»En minä viitsi lähteä.—Enkä minä joudakaan, pitää nauhaa kutoa.» Ja hän vetäytyi jo takaisin sisään mennäkseen.

»Lähdetään me», tuumivat innokkaasti toiset tytöt. »Lähdetäänhän, Aappo?»

»En minä lähde, pitää mennä tädin luo … se sanoo minua Abeksi», ilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenäliinan taskustaan ja niisti nenänsä, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan, kumarsi, sanoi hyvästi ja lähti kiireesti pois.

Tytöt jäivät seisomaan Nikkilän portille ja katsomaan Aappoa ja niin kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmäsi aina vähän väliä taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja oli hyvillään. Mutta hyvämielensä ei kestänyt enemmän kuin matkakaan, sillä täti torui heti, kun hän sisään pääsi.

»Abe!» sanoi täti ja puristi sormiaan. »Vähän aikaako sinä nyt olet ollut, niinkuin täti sinun vain lupasi.—Ja voi sinun silmiäsi, rapakossako olet kastellut … ja käsiä!» päivitteli täti otettuaan käsistä kiinni ja katsellen niitä. »Ja hihoja… Katso… Eikä sinulle ole neuvottu, ettet saa nenää pyyhkiä hihoihin, eikä muuhun kuin nenäliinaan, sitä vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!…»

Abe katseli häpeissään lattiaan eikä ruvennut hihojaan silmäämäänkään, vaikka täti pani ne aivan nenän eteen.

»Seiso nyt siinä ja häpeä», sanoi täti asettaessaan Aben kyökin ovensuuhun, vaan piialle sanoi hän hiljempään:

»Se on itkenyt, näkee sen silmistä, vissiin kotona itkettäneet. Eivät ole vissiin tahtoneet lasta tänne päästää.»

»Mitä sinulle kotona sanottiin?» kääntyi täti kysymään.

Abelta työntyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla. Täti säikähti että hätä tuli.

»Hyvänen aika, Abe raukkani, elä itke, elä itke», ja piikaan kääntyen sanoi hän suuttuneella äänellä:

»Enkö minä arvannut, että ne ovat kotona sitä itkettäneet. Kuinka ne saattavat olla semmoisia… Elä ole lapseni milläsikään, ei sinun tarvitse vasta käydä kotona… Koeta olla itkemättä, niin Stiina pesee sinun silmäsi ja kätesi ja pannaan uusi pusero päälle… Elä itke», koetti täti parastaan.

Abea itketti rajusti ja pitkään, tyyntyi vasta omia aikojaan.

8

Kiittäen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa.

Montinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vähän kutomapalkkaa, että sillä hädin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen söi suolavettä ja leipää. Vaan hyvähän oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivän murua aina ateriakseen. Ja hyvästä sydämestään oli rouva työtä antanut, auttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vähää maksua, pistäen välistä jotain hyvän murua kouran silmään, niinkuin viimeksikin teelehtiä ja silliä. Viion leski ei olisi viitsinyt sentähden kieltäytyä vastaanottamasta työtä Montinin rouvalta, jos tämä olisi vielä tarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmän maksavan. Olisi ollut se kiittämätöntä. Mutta Jumala oli nähnyt hänen tarpeensa nytkin ja asettanut viisaasti, että Montinin rouvalta loppui työ ja muut tulivat tarjolle.

Sen oli hän tässäkin taas saanut kokea, että Jumala pitää ihmisestä huolen, niin pienemmissäkin asioissa, ajatteli yhä Viion leski. Mutta ihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttä.

Jäntin emäntä oli luvannut hyvän kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan mitä maksaa, vaan pianhan tuon näki, sillä tämä oli lyhyt kangas, jonka kutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee, ajatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkä välttämättömiin tarpeisiin kuluukin.

Mutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellä aina kävi, vaan tähän asti oli mahdottomana pitänyt karkoittaa: että saisi Elsaa kouluttaa vielä tämän vuotta kansakoulussa. Ja hän alkoikin toivoa, että tarkasti pitäen saisi sen verran säästymään yli muitten tarpeitten, minkä vähäisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin, paperiin, kyniin, ja ainahan pitää parempi pukukin olla kuin kotosalla, jossa välttää vähemmälläkin.

Eihän Elsa tuossa kotosalla opi mitään. Nykyään kuitenki vaaditaan ihmisiltä enemmän oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi katkismuksensa. Eikä kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen hänkin oli, kun oppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa. Häpeänä melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmän kuin muut. Niinpä häntäkin kiusoiteltiin, kun hän alkoi kirjoitustaitoa opiskella, vanhemmat pitivät sen turhuutena ja toverit pilkkasivat. Aivan kuin varkain piti hänen harjoitella, milloin liiterin katolla, milloin vintissä tai jossakin yksinäisessä paikassa. Oppimatta se olisi jäänyt, jos ei hänellä niin ikävä olisi ollut Viioa, joka merillä vuosikausia yhteen menoon viipyi eikä voinut sille yhtään sanaa lähettää. Mutta niinpä hän oppi kuin oppikin. Ja kylläpä sitten oli hänen taitonsa käyttäjiä. Alinomaa tuli hänen luokseen merimiesten morsiamia ja vaimoja kirjoituttamaan kirjeitä. Niinhän se on, että kaikesta opista on hyötyä itselleen ja muille. Olisipa hän kirjoitustaidon opittuaan ja kun veljeltään, joka kävi alkeiskoulua, oppi laskentoakin, päässyt puotineitsyeksikin.

Puotineitsyen tointa toivoi Viion leski tyttärelleen. Muuta hän ei osannut ajatella sopivampaa. Ompelijan työ oli rasittavaa ja ompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiä muutamat olivatkin, herrain kanssa seurustelivat… Vaikka olihan niitä hyviäkin niissä, kerrassaan kelpo ihmisiä. Se olisi siinä, minkälaisten seuraan Elsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen voisi Elsa piankin päästä, kunhan vähän vanhenee. Vaan nekin tehtaan naiset olivat huonossa huudossa. Tupakkatehtaassa oli muuan hänen toverinsa ollut, niin kaunis ja hyvä tyttö, ja se nyt oli—juoppo ja monta reissua tehnyt.

Ei ihminen elä horjahtamatta missään, jos ei hän turvaa etsi Jumalalta, eikä horjahda paholaistenkaan keskellä, kun Jumalassa kiinni riippuu, päätti leski aina. Mutta kuitenkin viimeinen ajatus, ja jos ei juuri selvä ajatus, niin valtava tunne jäi semmoinen, että Elsalle olisi turvallisinta puotineitsyenä jossain hyvässä kauppamiehessä. Muualla voisi hän joutua suurten viekotusten alaiseksi.

Niin oli kasvanut taas kiihkeä halu saada Elsa koulutetuksi, että se olisi kykenevä tuohon toimeen.

Viion leski nousi yhä varemmin työlleen kuin ennen. Pikimältään söi ateriansa aina ja taas kangaspuihin, niin että kudonnan luske kuului melkein lakkaamatta aamusta varhain myöhään iltaan. Tyytyväisin ja iloisin mielin kalskutteli hän pitkät päivänsä.

Mielissään oli hän myös siitä, että Elsa oli noin vakaantunut ja tullut aikuisemmaksi. Elsa oli jo suuri tyttö hänen mielestään, vaan tuiki lapsellinen ollut vielä tähän asti.

Äitiinsä, ajatteli hän taas toisakseen. Niinhän hänkin oli lapsellinen, vielä rippikoulun käytyään, oli ajattelematon hulikka, kaikkea joutavaa kuvitusta päässä, vaan ei aikuisten ajatuksia. Kunpa Elsa malttaisi vain noin työssään nuhjata kotosalla, niin siinähän se vakaantuisi ja mieltyisi. Unehtuisi vähitellen lapsellisuus.

Elsa nousikin työhönsä yhtä varhain kuin äitikin ja istui ahkerasti nauhaansa kutomassa. Ei leikkeihin yrittänytkään, vaikka toiset tytöt kävivät kutsumassa. Ei lähtenyt Ojanniemen Marinkaan kanssa, johon Elsa oli mieltynyt ja joka osasi aina tyttöjä leikkiin houkutella tavalla semmoisella, ettei sitä voinut kukaan vastustaa: hän esitti itsekullekin sitä leikkiä, mitä tämä mieluummin leikki.

»Voi voi Elsa. Tule Karjansillan taakse, voi voi. Leikitään taas kuninkaanpojan morsianta. Minä tiedän muutaman paikan siellä metsässä, aivan metsän keskellä kauniin, viheriän kedon, jossa kasvaa niin kauniita kukkia, että voi voi. Ja siellä metsässä muutaman kuusen juurella on aivan kuin huone, jossa on sammaleisia kiviä penkkeinä. Siinä kuusessa laulaa linnut, ja enkelitkin käyvät siinä levähtämässä, voi voi. Kuninkaan poika käy siinä majassa joka päivä. Voi voi Elsa, tule.»

Tuntuivat ihan totiselta todelta Marin kertomukset ja viehättäviltä, jotta halutti niin sanomattomasti lähteä. Mutta makealle tuntui myöskin Elsan mielessä Nikkilän emännän sanat, joita hän oli kuullut, kun ahkerasti äidin kanssa kangasta kehi, ja sitten joka päivä, kun hän nauhaansa kutoi. Se on niin hyvä lapsi tuo Elsa. Se tekee työtä ahkerasti ja niin vakava siitä on tullut, että on kuin täysi ihminen. Ei riehu leikeissä ja niissä aikaansa kuluta, niinkuin muut tytöt, vaan äitinsä avuksi tuossa nyhertää. On kai onni, kenellä tuollainen kaunis ja hyvä lapsi.

Elsasta tuntui, ettei hän enää olisi kaunis ja hyvä lapsi, jos hän menisi leikkimään. Ja niin hän jäi kotiin.

Tyydytystä sai hän täysin työssään. Hänellä oli nauhaa jo paljon ja monenlaista. Kun vielä vähän kutoi, niin luuli hän jo saavansa paljon rahaa. Ja sitten keitetään riisiryynipuuroa.

Hän mietti, ettei hän sano äidille edeltäpäin mitään, vaan nauhan kaupalta palatessaan ostaa ryynit, ettei äiti tiedä, ennen kuin hän ne tuopi.

Tuossa suloisessa toivossa sujui työ ja kului aika. Ja muutenkin kotosalla olo alkoi tuntua aina vain hauskemmalta. Varsinkin oli hupainen aamupäivällä, ennen kuin lapset nousivat ja kadulle ja kartanolle räyhäämään kerääntyivät. Varhain aamulla, kun aurinko paistoi vasta rakennusten katoille ja maassa varjo oli, oli niin hiljaista, että saattoi ajatella enkelien vielä olevan maassa. Sitten kun paiste maahan laskeutui, niin kastehelmet niin kauniisti kimaltelivat ruohistossa kartanolla ja potaatin lehdillä.

Niitä olivat enkelit kylväneet, ne kylvivät niitä hyvien ihmisten iloksi. Ihme kuin ne näyttivät kauniilta.

Ja linnut alkoivat sirkutella. Muuan leppäkerttu lenteli aina siinä kartanolla, sillä oli kai pesä siellä jossain. Se lentää suikaili paikasta toiseen ja vihelteli niin omituisesti. Usein oli sillä nokassa jotakin, kun se lensi navetan katolle istumaan.

Hyit ddaadda huit ddadda huithuit huit ddadda ddadda ddadda ddadda, niin se vihelteli ja naksutti iloisesti silloin ja kiepsahti navetan taakse solaan. Ja sieltä hetken perästä taas ilmestyi lentelemään ja vihelteli. Se varmaankin pojilleen huuteli:

»Täällä minä olen, poikani armaat, odottakaa, niin kohta taas tuon ruokaa.»

Niin päättelivät he äidin kanssa.

Niillä mahtoi olla hauskaa noilla linnuilla.

»Niin on kaikilla luoduilla. Ihminen vain syntisyydellään turmelee elämänilonsa», selitti äiti.

Elsa ymmärsi sen niin, että huonot ihmiset turmelivat ilonsa, vaan kaikilla muilla oli hauskaa niinkuin noilla lintusilla.

Kun miehiä astui akkunan ohi raskain askelin ja kumaraharteisina, eväsvasu kainalossa ja toisessa kädessä auringonpaisteessa välähtelevä kannu, niin tuntui hänestä, kuin olisi niilläkin ollut mahdottoman hauska ja ainoastaan hauskuudesta työhön menneet.

»Työ on pakosta, sillä elääkseen täytyy työtä tehdä», selitti äiti. »Mutta onhan kaikilla ahkerilla työmiehillä hauska. Jos ovatkin raskasta työtä päivän tehneet ja väsyneinä illalla kotia palaavat, niin virkistää se heitä, kun kotona hyvät lapset ilolla vastaanottavat isänsä. Olethan sinä nähnyt, kun Juuruksen lapset juoksevat illalla aina isäänsä vastaan, miten iloinen on Juurus. Jussi kantaa hänen eväsvasuaan, Mari kannua ja pikku Ikku istuu isänsä olkapäillä. Äiti on portailla vastassa. Eikö näytä hauskalle?»

Voi voi! Hauskalle se oli näyttänyt Elsastakin, vaikka nyt selvemmin sen huomasi. Ja nyt hän vasta ilomielin katselikin miehiä aamulla, kun ne työhön menivät, ja sitten iltasella, kun palasivat ja lapset vastaan tulivat.

Jos hänelläkin olisi isä! Tai jos Nikkilä työssä kulkisi, niin hän veisi sille kahvia ja illalla menisi vastaanottamaan.

Ja hän tarkasteli miehiä, että kenen tyttö hän mieluimmin olisi.

Muuan mies meni aina työhön toisaalle päin kuin muut.

Se aina katseli hyvin pitkistään ikkunaan ja jopa kerran nyökäytti päätään Elsalle ja hymyili.

Kukahan se oli?

Äiti sanoi sen olevan Mikko Tolosen, kivenhakkaajan.

Tolo Mikko! Mutta eihän sillä ollut silmä keskellä otsaa, niinhän se oli melkein kuin muutkin miehet…

Nyökäytti sitten kerran hänelle päätään ja nauroi! Onkohan hänestä tullut huono ihminen?

Elsaa todella pelotti, että kyllä hänestä on tullut huono ihminen. Mitähän hän on tehnyt? Ei uskaltanut äidillekään puhua mitään, vaan kiihkeästi odotti iltaa, että pääsisi Jumalaa rukoilemaan. Äiti puheli ahkerasti kaikkea, niinkuin ennenkin, vaan Elsa oli vakavana ja arkamielisenä. Vaivoin sai itkunsa pidätetyksi.

Mutta sinä päivänä tuli Jäntin emäntä taas kuteita tuomaan ja hän puheikseen Elsaa kiittelemään:

»No, jos koska käypi, niin aina tuo tyttö työssä kököttää. Työkkyri ihminen tulee Elsasta, äitiinsä hyvä tyttö. Noin jos kaikki tyttölapset kotosalla työssä nyhertäisivät, äidin silmäin alla ja neuvottavana, niin ei olisi tuommoisia, joita täällä Vaaralla on näin viljavalta.—Oletteko kuulleet, kun viime yönä on ollut semmoinen tappelu Mustosen kartanolla, herrain ja merimiesten välillä, että ovat tahtoneet maailman kaataa.»

»No mitä varten?»

»No se Lammin Kaisahan siellä on ollut syöttinä. Ja kuulkaapas, kun se on houkutellut kumppanikseen Lehtisen Heleenan.»

»Tuon vielä lapsen?»

»Niin, nuorihan se on, ja jo kauan on siitä huonoa huhuttu, vaan ei siitä olisi uskonut, että se noin olisi kypsynyt. Vaan kun niitä on tovereita, jotka taluttavat köydestä.»

Huokauksien valtaan joutui taas Viion leski. Ilon ja tyytyväisyyden piirteet kasvoiltaan hävisivät kerrassaan.

Jäntin emännän kertomuksesta lisääntyi pelko ja äidin surullinen muoto hävittivät viimeisenkin sulun Elsan itkumieleltä. Niin että Jäntin emäntä tuskin oli saanut oven jälkeensä suljetuksi, kun Elsa purskahti valtavaan itkuun juosten äidin kaulaan.

»Herra Jumala, mikä sinulla on lapseni?»

Elsa ei kyennyt pitkään aikaan saamaan sanaa suustaan. Vasta monien kokeitten perästä sai hän sanotuksi, että äiti keräilemällä sai lauseen:

»Tolo Mikko on nyökyttänyt päätään hänelle ja nauranut.»

Mutta siitä äiti ei ymmärtänyt mitään.

»Minusta on tullut huono ihminen, kun Mikko on paha mies», koetti Elsa selittää.

»Tyynny, tyynny, kultaseni ja selitä, että ymmärrän.»

Pitkään viipyi, ennen kuin Elsa sai ymmärrettävästi selitetyksi.

»Hyvänen aika, kun sinä olet lapsellinen. Ethän sinä siitä ole tullut huonoksi ihmiseksi, että Mikko sinua tervehtii. Huono ihminen on se joka…»

Äiti ei tiennytkään miten hän selittäisi. Häntä kauhistutti koko ajatus.

»Jumala varjele», lausui hän tietämättään oikeastaan mitä ajatteli, vaan aivan kuin pelon tunne syöksyi mieleen ja häneltä purkautui itku. Syliinsä tempasi Elsan kuin ryöstäjän käsistä. He itkivät sitten molemmat syleillen sydämellisesti toisiaan.

Mutta kun Viion leski lakkasi itkemästä, oli mielensä raikas. Niin oli kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet sen puhtaaksi kaikista synkistä ajatuksista, joita sinne työntyi ja niin monenlaisia, ettei hän kerennyt niistä selvääkään saada, vaan jotka yhteisesti ahdistivat raskaasti kuin painajainen. Ei hän ymmärtänyt, minkä tähden hän oli oikeastaan itkenyt, eikä sitä ruvennut pitemmältä ajattelemaankaan. Tuntui niin hyvälle ja viehkeälle ja mielessä pyöri jotakin: kyllä Jumala varjelee Elsan. Tuntui kuin joku muu olisi sen hänelle vakuuttanut.

»Ei Tolonen ole mikään paha mies. Päinvastoin hän on hyvä», rupesi hän selittämään Elsalle.

»Vaan onhan se linnan lukkari?»

»No mitä pahaa siinä on. Tolonen käy noille raukoille lohdutusta tarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiä. Hän sen tekee rakkaudesta langenneita lähimmäisiään kohtaan. Kun Jumala on antanut hänelle kauniin äänen, niin tahtoo hän käyttää tätä Jumalan lahjaa lohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliä. Siinä hän tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan rakennuksessa kiittää Tolosta.»

Elsa kuunteli hämillään. Tämä oli niin kovin outua, että hän ei ymmärtänyt, ennen kuin itse kyselemällä kyseli kaikista kertomuksista, joita tytöt olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan tahtonut kuulla, mitä äiti hänestä kertoi. Ja äiti tiesikin hänen hyvyydestään kertoa paljon, miten hän oli auttanut ja aina auttoi köyhiä, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipäpalan kädestään kerjäläiselle.

»Kun kaikki olisivat niin hyviä ihmisiä kuin Tolonen», sanoi äiti.

Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Hän ei enää muista niin välittänytkään.

Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Pärevasu oli kainalossa.

Jos ei se nyt katsokaan tänne…

Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensä maahan.

Jos se on suuttunut, kun hän ei eilen sille vastannut…

Samassa käänsi päänsä, nauroi ja nyökkäsi.

Elsa niiasi syvään. Hänestä tuntui somalle, poskia poltteli.

»Äiti, äiti, Mikko meni ja nauroi ja nyökytti minulle päätään», sanoi Elsa käsiään taputellen.

»Mitäs sinä?»

»Voi minä en tainnut tehdä mitään!»

»Sinun olisi pitänyt vastata tervehdykseen.»

»Niiasinko minä, en minä tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna minä niiaan … vaan jos Mikko suuttui, kun minä en…?»

»Ei suinkaan se ole suuttunut.»

Paraita ihmisiä Elsasta oli ollut tähän asti rovasti, hänen kumminsa, Montinin rouva, jota äiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilän emäntä ja Nikkilä. Nyt tuli lisäksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitä hän nyt ajatteli koko päivän.

Kenelläkään ei ollut hänen mielestään niin lysti kuin Mikolla. Mikolla oli hänen mielestään sen tähden lysti siellä metsässä, että se näki siellä pikkulintujen pesiä, oravia ja kaikkia eläimiä ja ne varmaan olivat niin kesyjä Mikolle, että ihan luokse tulivat, linnut kädelle, oravat olkapäille ja jänikset kivelle istumaan.

Niin asuksi Elsan ajatukset Mikon luona siellä metsässä päivät päästänsä. Ja illalla tuntui ikävä, jos Mikko sattui menemään niin ettei hän sitä nähnyt. Aamulla hän muisti hänet ensimmäiseksi ajatuksekseen. Ja aamusella hän piti varansa, ettei Mikko näkemättä ohi päässyt. Ja nauroivat toisilleen tervehtiessään oikein ystävällisesti. Elsa saattoi Helunankin nyt aina etemmäksi niin kauas, että kuuli kolkutuksen metsästä.

Nyt jos joskus menisi Karjasillan taakse, niin hän ei kiertäisikään, vaan menisi suoraan ja kävisi Mikon luonakin. Sitten kun hän on saanut nauhansa kudotuksi, että vähän aikaa tulee, niin käypi hän Mikon luona ja ottaa Ojanniemen Marin mukaansa.

Jos hän olisi Mikon tytär, ajatteli hän usein ja kuvaili, miten olisi hauska hänellä.

»Onko, äiti, Mikolla lapsia?» kysyi sitten kerran.

»Ei, eihän sillä ole vaimoakaan.»

Se ei Elsasta tuntunut miltään, ettei Mikolla vaimoa ollut, vaan se säälitti, ettei hänellä ollut tyttöä tai poikaa.

»Voi jos minä olisin Mikon tyttö! Minä kävisin aina hänen luonaan siellä kankaalla ja illalla menisin vastaan ottamaan aivan sinne öljymakasiinien luo. Kantaisin eväsvasua. Ja meillä olisi niin hauska, että.»

»Hauskahan sinusta taitaisi olla, jos isä sinullakin», sanoi äiti.

Enemmän Elsa ajatteli sitä puolta, että Mikolla olisi tytär, vaan ajatellessaan, että hän juuri olisi Mikon tytär, tuntui hauskalta.

»Voi voi, se olisi niin hauska, että.»

Syntinä oli leski pitänyt ajatella miestään, sillä Jumalaa hänen tuli ajatella ennen kaikkea ja aina. Vaan näin kun puheeksi tuli, joutui hän vasten tahtoaankin kuvailemaan, miten onnellinen heidän elämänsä olisi, jos Viio eläisi.

»Jos Jumala olisi aikeemme hyväksi nähnyt, olisi meillä oma talo, lehmä ja pelto ja isä, eikä isä enää merillä kulkisi, vaan kotona työskentelisi.»

Viehätystä oli sillä, mitä Elsa isästään muisti. Ja sentähden hän ahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja äidin isästä kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehätystä himmentänyt, että Elsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syömään tuota riisiryynipuuroa. Miellyttävä oli tuo äidinkin kuvailu isästä, vaan tutummalta tuntui kuitenkin vielä Mikko. Ja sentähden hän kyseli isästä Mikkoon verraten.

Äiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isästä kaikkea päiväkaudet. Kun oli kerran alkuun päässyt, niin jatkui se aivan hänen tietämättään. Vähitellen sai Elsa sen käsityksen, että parempi isä oli kuin Mikko, paras kaikista ihmisistä.

Yhä uusia ja uusia asioita oli äidillä kertoa. Ja usein hän hyväili Elsaa, useammin kuin ennen ja hellemmästi. Näin äiti muuttui hänestä tutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isästäkin selveni. Mutta ei äiti yksinään tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessä kamarissa kaikki esineet, sillä niistä oli äidillä mainitsemista isästä kertoessaan.

Isän valokuva, joka oli seinällä skailettikellon alla, ei enää ollut litteä kuva, vaan näytti kuin se olisi välistä silmiäänkin räpäyttänyt, välistä naurahtanut ja välistä oli se senkin näköinen, kuin olisi sanonut niin ja niin. Kello, jonka isä oli mereltä tuonut, naksutti eri lailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvään erotti, että se panee:

»Isä laulaa lapsellensa, sirkuttelee sievällensä, hyvällensä hyräileepi, pilpattaapi pienellensä»,

niinkuin isä oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai:

»Tilu tilu talla, taivahan alla ei ole toista Elsani moista.»

Niin oli isä rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja kun kuunteli, niin aivan sillä lailla se kello naksutti.

Elsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeämmin, toisia ihan selvään. Ja hän kertoili niitä vuorostaan äidille.

»Nyt minä muistankin, kun isä minun kanssani kerran tanssi», sanoi Elsa taas kuunneltuaan kauan aikaa kellon naksutusta. »Meillä oli muitakin miehiä silloin. Oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti. Ja kuulkaapa. Oli semmoinen pinnaselkäsohva niinkuin tuolla seinällä ja siitä sohvalta minä hypin isän syliin», kertoi Elsa iloisena.

Äiti selitti sitä tarkemmin, missä he silloin asuivat. Isä oli syksyllä tullut mereltä ja jäi talveksi kotia, ei lähtenyt merille, vaikka muut merimiehet houkuttelivat. Kaikki merimiehet, jotka olivat Viion kanssa olleet, olivat häneen mielistyneet. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa, vaan Viio oli vain sanonut, että pitää sitä kotonakin saada yksi talvi olla.

»Silloin toi isä nuo teekupit ja muita posliiniastioita tuliaisia. Minä muistan, kun isä niitä arkustaan nosteli, ja tuon kulhon kun otti, niin sanoi: tästä me nyt syömme yhdessä joulupuuron. Ja niinhän me syötiinkin.»

»Minä muistan, äiti. Isä kiikutteli minua jalalla, otti sitten polvilleen istumaan ja pyyhki parrallaan minun poskiani. Isällä oli suuri musta parta. Ja minä muistan, kun isä nauroi, kun minua parta kutkutti. Te seisoitte, äiti, uunin edessä ja ammensitte padasta valkeaa puuroa, riisiryynipuuroa. Silloin oli ilta.»

»Se oli jouluaatonilta. Ainoa joulu, jonka me yhdessä saimme viettää isän kanssa. Seuraavana kesänä lähti isä merelle ja kuoli Leverissä.»

Leski muisti tuon joulun tarkkaan, kuin eilisen päivän, niin monta vuotta kuin siitä olikin. Ja mieluiselta tuntui muistella. Oikein halulla antoi hän muistonsa valaista noita ajan hämärään kadonneita onnen aikoja. Ei ne ennen niin selvinä ja rakkaina ilmaantuneetkaan kuin nyt, kun oli toinenkin, joka muisteli.

»Tulevaan jouluun kun eletään, niin keitetään riisiryynipuuroa», sanoi äiti, nyt ymmärtäen miksi Elsa sitä halusi.

Vaan Elsa tahtoi että keitettäisiin heti, kun hän nauhoistaan rahaa saa.

Äiti kun lopetti kankaansa, niin ei Elsakaan malttanut enempää kutoa nauhaa, ja johan sitä mielestään olikin koko joukko ja tarpeeksi monenlaisia.

Tyytyväisenä vyyhti hän nauhoja lastoille, lähteäkseen niitä kaupalle. Äiti puheli vilkkaasti, vaan Elsa tuskin kuunteli puoliakaan, ajatteli vain saaliitaan. Nikkilän emäntä oli kiitellyt nauhoja kauniiksi ja Jäntin emäntä. Kyllä kai herrasväki sitten osti ja maksoi niistä paljon. Ei hän tiennyt itse hintaa määrätä.

»Niin paljon kuin annetaan», sanoi hän Nikkilän emännälle, kun tämä kysyi, paljonko kyynärä maksaa.

Kiirein askelin ja hyvässä toivossa astui Elsa kaupungille. Hän ei tuntenut siellä juuri muita kuin Montinin. Sinne hän ei viitsinyt mennä, vaan päätti käydä muissa taloissa, missä sattui. Komeimpia hän kuitenkin katseli.

Ensimmäisessä talossa, johon hän yritti, makasi suuri koira kartanolla kyökin rappusien edessä. Ja kun Elsa läheni, katsoi se syrjäsilmällä ja murisi aivan kuin olisi sanonut: elä tule. Ja kun Elsa vain pyrki edelleen, niin nousi koira pystöön, kävellä vönki Elsaa kohti, nuuski tulokasta ja meni taas paikoilleen, kiertyi makuulleen ja murisi. Tarkoitti kai: ei pidä tulla, parasta kuin hyvällä menet pois.

Elsa seisoi neuvotonna hetkisen, vaan kun koira yhä katseli häntä vakaisin silmin, pyörti hän takaisin ja koira nousi ja saattoi hänet muristen portille. Toisessa talossa oli avain poissa kyökin ovelta eikä yhtään ihmistä näkynyt. Kolmannen talon kartanolla leikki lapsia ja ne keräytyivät hänen ympärilleen kyselemään kaikkea. Muutamat heistä luulivat häntä mustalaistytöksi ja se häntä hävetti, että oli itku tulla, kun pääsi kadulle.

Talosta taloon kulki hän, saamatta kaupaksi vähintäkään. Kaikkialla ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään. Ei tarvitse, sanoivat, katsomattakaan nauhaa.

Muutamassa talossa rouva kuitenkin katseli ja vei Elsan sisähuoneeseen. Siellä oli rouvalla nauhaa kudottua ja kudottavilla monenlaista.

»Kuka rouvalta ostaa?» kysyi Elsa, toivoen että hänkin saa myydyksi.

»En minä kaupaksi kudokaan, lystikseni. Minä panen nämä näytteille maanviljelysnäyttelyyn, joka pidetään syksyllä täällä.»

»Saako sieltä mitään?»

»Ei sieltä rahaa saa, vaan kiitoslauseen, jos on hyvää työtä.—Minä ostan sinulta vähän tätä nauhaa, paljonko sitä maksaa?»

»En minä tiedä.»

Rouva leikkasi pienen palan ja antoi kaksi penniä.

Elsa lähti hyvillään. Rouva oli muutenkin ollut hyvä ja vielä ostanut vähäsen. Hän alkoi taas toivoa uudestaan.

Muutamassa talossa istui paljon rouvia ulkona puutarhassa, toiset ompelivat ja toiset kutoivat sukkia. Elsa meni sinne. Siellä oli Montinin rouvakin.

»Ostetaanko nauhaa?» kysyi hän ujostellen ja syvään ensin niiattuaan.

»Nauhaa. Jaha. Kaunista nauhaahan sinulla onkin. Kenen sinä olet tyttö?»

»Tämähän on Viion tyttö», sanoi Montinin rouva.

»Vai niin. Minä muistelinkin, että kenen näköinen tämä on. Minä tunnen Viioskan. Missä äiti on?»

»Kotona.»

»Mitä se tekee?» kysyi Montinin rouva.

»Kutoo kangasta.»

»Joo, sehän kuuluu olevan mainio kankuri», sanoi muuan.

»Viioskahan se on kutonut meidän seurallemme kankaita», selitti Montinin rouva.

»Mitä varten sinä olet tätä kaupittelemassa?» kysyi muuan rouva.

»No, että saan rahaa.»

»Mitä sinä rahalla teet?»

Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

»Ostan riisiryynejä, että keitämme riisiryynipuuroa.»

Toiset päästivät helakan naurun ja toiset katselivat pitkistään toisiaan hyvin hämmästyneen näköisinä. Elsa luuli, että hän on jotakin rumaa sanonut, ja karahti poskiltaan kuumaksi. Rouvat alkoivat kiivaasti puhella keskenään, josta Elsa ei ymmärtänyt, kuin se oli ruotsia. Vaan hyvin kummastelevilta rouvat näyttivät.

Viimein sanoi muuan rouva:

»Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidän seuralle, joka kokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin että käytät turhuuteen.—Onko äitisi terve?»

»On, kiitoksia», vastasi Elsa, joka luuli, että sitä kysyttiin niinkuin tavallisesti.

»No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkä sinäkään.»

Ja sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestä ja pakanoista, joille pitäisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei ymmärtänyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku:

»Sinäkin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit nämä nauhat sitä varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitä ja palkitsisi sen sinulle monin kerroin.»

Elsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka näin sanoi, sillä mielellä kuin olisi se pitänyt antaa.

»Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö», sanoi rouva taputellen Elsaa poskelle, ja toinen rouva antoi hänelle nisuleipävasusta pari pientä makean näköistä kakkaraa.

Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.

»Sano äidille, että sinä olet antanut nauhasi pakanaseuralle», lausui Montinin rouva.

Siinä uskossa Elsa oli, että hän teki jonkun hyvän työn, kun rouvat häntä kiittelivät ja hyväilivät, vaan sen enempää hän ei ymmärtänyt. Mutta riisiryynit jäivät nyt saamatta ja siitä oli paha mieli.

Allapäin asteli hän kotiinsa päin kouran silmässä kaksi penniä. Kirkkaita ne olivat, vaan eihän niillä saanut riisiryynejä. Ei hän tiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi hän niitä luuli, että vähintään pitää olla kai kymmenen penniä.

Matkalla tapasi hän Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta Snellmanin rouvan koliikitroppia äidilleen, joka oli kipeä.

»Tiedätkö, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?»

»Tiedän, veikkonen, monta monituista kertaa olen käynyt meidän talon emännälle ostamassa. Viisi naulaa markan», selitti Mari.

Elsa melkein kuin hämmästyksissään katseli pennejään.

»Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtään ryyniä», sanoi Mari kovalla äänellä.

Tiesihän sen Elsakin jo ja yhä masentuneemmaksi mieli painui. Häntä vaivasi Marin iloiset kertomukset, missä he olivat olleet leikkimässä ja mihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi hän toiselle kadulle päästäkseen Marista. Vaan tämä tuli myös samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin kiintyneenä kertomukseensa. Vyötäryksistä piteli hän Elsaa ja kertoa rupatti. Hyvää ja hauskaa hänellä oli kerrottavaa, sillä hän voivotti myötäänsä.

»Voi voi Elsa, katso!» sanoi hän äkkiä pysähtyen ja viitaten maahan.

Siinä oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitä kuin koreata matoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat.

»Ole sinä Elsa tässä, minä juoksen kysymässä minun äidiltä ja sinun äidiltä, että saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinä saat markan ja minä markan», häkelsi Mari toimessaan ja niin läksi juoksemaan, että kintut vilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan.

Elsa seisoi rahan ääressä ja odotti sykkivin sydämin Maria takaisin. Moneen kertaan kerkesi hän ostaa viisi naulaa riisiryynejä ja keittää ne puuroksi ja iloita siitä, mitä äiti kertoisi isästä. Kun Mari näkyi jo tulevaksi etäältä, juoksi ja polvet vilkkui, niin teki mieli ottaa raha ja lähteä vastaan.

Vaan jos ei olekaan luvattu, ajatteli hän ja seisoi toimetonna.

Montinin Jori ja muita poikia astui sieltä takaapäin. Kun Elsa heidät huomasi, pelotti häntä kovasti, että oli jättää rahan siihen ja lähteä kävelemään pakoon. Mutta Marikin oli jo lähellä. Elsa jäi paikoilleen ja pani jalkansa rahan päälle.

»Aha!» sanoi muuan poika. »Kenen olet tyttö?»

Elsa ei vastannut.

»Kenen olet tyttö? Sanotko vai tahdotko selkääsi?»

»Viion», sanoi Elsa ja koetti siirtyä uhkaavan pojan edestä pitäen kuitenkin toista jalkaa paikallaan.

»Mitäs sinulla on jalan alla?»

»Raha, jonka löysimme Ojanniemen Marin kanssa. Mari meni kysymään, saako sen ottaa.»

»Vai niin. Saa sen ottaa», sanoi se uhkaava poika, töykkäsi Elsaa ja otti rahan.

Toiset pojat olivat riemuissaan.

»Pojat, ostetaan karamelleja», huusi muuan.

Mutta Montinin Jori otti pojalta rahan ja toi Elsalle, joka apealla mielellä astui juoksevaa Maria vastaan. Hyvillään olivat molemmat tytöt, se on tietty, ja Joria toisilleen kiitettiin.

»Emmekö tykkää Jorista?»

»Tykkäämme.»

Ja Jorista he sitten puhelivat unehuttaen löytämänsä rahan melkein tykkänään.

»Sinun äitisi ei ollut kotona, vaan minun äitini sanoi, että saa sen rahan ottaa, vaan sitä pitää säilyttää jonkun aikaa, jotta jos sattuisi kuulemaan keneltä se on pudonnut.

Eihän sitä tiedä, vaikka olisi pudonnut joltakin köyhältä tyttöraukalta, joka oli menossa asialle. Niin sanoi minun äitini.»

Mari ja molemmat olivat hyvin toimessaan, että joo, kyllä se pitää tallessa pitää.

»Vie sinä äidillesi tämä, minun äitini käski antaa Viioskalle sen talteen», lisäsi Mari.

Hyvillä mielin sen Elsa veikin, vaan mieli oli kuitenkin surullinen, sillä eihän nytkään voinut saada riisiryynipuuroa, kun piti odottaa ja jos joku tuli perimään.

Mutta äiti käskikin rahan viedä kokonaan Marin äidille.

»Marin äiti on köyhempi kuin minä ja kivuloinen ihminen. Ja kun sen Mari löysikin, niin sen Jumala Marin äidille on tarkoittanut», sanoi äiti. »Meillä on mitä tarvitsemme, sillä minä olen terve ja kykenen työhön.»

Äiti oli niin iloinen, ettei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä niin iloisena.

Jäntin emäntä oli maksanut enemmän kuin Viion leski osasi toivoakaan.

»Noin hyvästä kankaasta kannattaa maksaa», oli Jäntin emäntä sanonut ja luvannut työtä niin paljon kuin Viion leski ehti tehdä.

»Nyt minä voin ansaita niin paljon, että saat kulkea vielä koulussa tämän vuoden», sanoi äiti hyväillen Elsaa.

Hyvähän sekin oli Elsan mielestä, vaan se, mitä hän niin kiihkeästi oli toivonut, jäi saavuttamatta, ja se mieltä alensi.

Melkein itkien sanoi hän äidille siitä, kun ei saanutkaan rahaa, että olisi riisiryynipuuroa saatu ja että hänellä oli ikävä isää.

»No minne sinä nauhasi panit?»

»Annoin niille pakanarouville.»

»Mille pakanarouville?» kysyi äiti nauraen.

»Joille tekin olette kutonut kangasta», ja Elsa selitti minkä taisi.

Äiti ymmärsi pian asian, vaan uutta hänelle oli se, että hän oli ollut seuran palveluksessa tietämättään. Se ei kuitenkaan päässyt himmentämään isosti hänen hyvää luuloansa Montinin rouvasta, sillä olihan rouva siinä tehnyt hyvin, että oli hänelle kankaat kudottaviksi toimittanut.

»No elä ole, Elsa milläsikään. Hyvinhän se oli tehty, että annoit nuo nauhat niille rouville. Ne keräävät varoja lähettääkseen Jumalan sanan saarnaajia niihin maihin, joissa vielä elää ihmisiä, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä, vaan palvelevat jumalinaan kiviä, puita, elimiä, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Kyllä Jumala palkitsee antisi.»

Niinhän ne olivat rouvatkin sanoneet ja sitähän Elsakin oli luullut, kun rahan löysivät, että Jumala salli sen nyt palkinnoksi löytää. Mutta nyt hän uskoi kuitenkin, että Jumala oli sallinut sen Ojanniemen Marin äidille, kun Mari oli sen rahan huomannutkin. Ja Elsa sääli Marin äitiä, joka oli köyhä ja kivulloinen. Niin oli raukka laiha nytkin, kun Elsa kävi siellä. Ja kiitteli paljon ja siunaili Elsan äitiä. Ja hänellä oli hyvä mieli siitä, että raha oli annettu Marin äidille ja että hän oli nauhansa antanut niille rouville. Mutta kuitenkin tuntui kuin jotakin olisi ollut poissa. Rauhaton oli eikä tiennyt mihin ryhtyä.

Lapset leikkivät ulkona tuulen kanssa. Kuului iloisia huutoja ja valkoisia leijoja pilkotti korkealla sinistä taivasta vasten.

Elsa istuutui portaalle koottuaan höyheniä, niitä laskeakseen lentämään. Kun hän päästi höyhenen hyppysistään, nousi se suoraan ylös räystään korkeudelle ja lähti kulkemaan poikki kartanon, jossa se rakennuksen kohdalla taas kohosi ylös ja lensi sinne katon taa. Elsa nousi tikapuille räystään tasalle ja sieltä laski menemään. Nyt höyhen nousikin vasta korkealle, lensi yli kartanon, kiertyen aina korkeammalle. Siellä hyvin, hyvin korkealla se liipotteli ja painui tuonne merelle päin, kauas, ettei kuin pikkuisen pilkotti, ja lopulta se katosi näkyvistäkin. Niin ne menivät kaikki.

Minnekähän ne menivät?

Tuonne merelle ne vissiin lensivät, tuonne asti, jossa näkyy saaria ja vielä etemmäksi, aivan Atlantille asti varmaankin… Jos isä vielä eläisi ja nuo höyhenet lentäisivät siihen laivaan. Jos hän ja äiti olisivat hyvin, hyvin pieniä ja istuisivat suurelle höyhenelle ja sillä lentäisivät isän luo laivaan ja isä tulisi myös höyhenelle ja he lentäisivät hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellä. Siellä ei olisi muita ketään ja siellä olisi niin hauskaa… Siellä heillä olisi oma talo ja lehmä, ja siinä talossa olisi hyvin sievä puutarha. Kävisivät hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilän emännän ja Nikkilän ja Ojanniemen Marin ja äidin, ja rovasti tulisi joskus käymään, höyhenen päällä sekin lentäisi, ja Montinin rouva ja Jori…

Tuuli oli syöntynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta hiekkaa, ja kuletti pyrynä pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja taas kiinni paiskasi, että alituinen pauke kävi. Lasten riemuhuudot kovenivat, kun he ihastuksissaan ääntelivät, pojat heittäessään lakkejaan ilmaan ja tytöt päästellessään paperikiekkoja pyörimään.

Elsalta olivat höyhenet lopussa ja hän katseli merelle, kun siellä kaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi näkyä laivan purjeet.

»Nyt Toivo lähtee!» huusi poika Pietilän katolta. Pian kiipesi sinne muitakin lapsia ja Pietilän emäntäkin.

»Nyt Toivo menee», sanoi emäntä ja lapset jäljessä. »Hyvästi, hyvästi!!»

Tytöt huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan.

»Toivo menee», sanoi Elsakin Nikkilän emännälle, joka juuri tuli ulos, ja äidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan käskien Elsaa alas laskeutumaan ja sitten tuli sitä varten ulos rappusille.

»Siellä se Pietilän timperikin taas menee», sanoi Nikkilän emäntä. »Tuolla näkyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhä sinne kiipeää», nauroi hän ja hihitti.

»Kyllä tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin näkee valkoisen pilkunkaan», sanoi Viion leski.

»Toivo menee, Toivo menee», kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä kapusi katolle.

»Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen», luettiin tuttavia, ja lakkeja ja huiveja huiskui.

»Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi», sanoi Nikkilän emäntä itsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä.

»Hurraa!» huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja maassa olijatkin nostivat kättään ja hurrasivat.

»Hurraa!» huusi Nikkilän emäntäkin, täydessä toimessa, aivan kuin Jannekin olisi siellä ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle, että minäkin tässä muka, vaikka ei ole meiltä menevää.

Vaan niin siinä Viion leskikin seisoi kuin menevää saattaen. Mieleen oli palannut ne ajat, jolloin Viio lähti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan tuommoista. Hän meni kamariinsa ja ratkesi itkemään. Ja kun Elsa tuli sisään, otti hän hänet syliinsä ja suuteli tulisesti.

Elsakin kääri kätensä äidin kaulaan ja puristi lujasti. Isästä vain puheltiin koko se päivä ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt kaivannutkaan.

9

Nyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia. Kaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä kauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan syksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä.

Ja syksy syöntyi vain. Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi lehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan perässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti.

Ihmiset häntä odottivat päästäkseen synkästä syksystä, ja johon olikin aika hänen vallalle päästä. Varhain oli kevät, kesäkullan poika, hänet karkoittanut ja kesä niin ylpeä ollut, ettei Jaakon päivillekään häntä kutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissä oli yhtämittaa olla saanut pääsemättä käymään edes hetteillä ja soilla. Ja niin kauan oli sitten vielä kesä viipynyt, ruvennut toistamiseen kukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpä oli sen valta loppunut, kun syksy syöntyi. Ja nyt oli syksykin hänen mielestään tarpeekseen mellastanut, ja hänen vuoronsa tullut. Hän lähetti pohjatuulen maita kylmäämään.

Eikä se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmöinen, kuin yhden yön seudun, kun maa jo kovana kappasi ja lätäköt kaikki riittaan pani.

»Talvi tulee», sanottiin, ja siihen vastattiin:

»Jo tuon on aika tullakin.»

Kylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös nousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat:

»Ka talvi!»

Ja äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: terve tuloa!

»Ka talvi!» lausui Vimparikin tallista ulos pistäytyessään, ja hänenkin äänessään oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei mennyt hymyyn eikä silmät kirkastuneet niinkuin muilla.

Se oli sunnuntai.

Ja kaunis päivä tuli silloin. Aurinko kohosi heleänsiniselle taivaalle ja kirkasti heleäksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja rakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeät lumilevät, joita ne olivat koonneet alastomuutensa peitteeksi.

Lauhkeuttakin päivyt kulta levitti ilmaan, ja missä se tuulen hengen käyttämättömälle paikalle paistoi, tuntui siinä leppoisa lämmin.

Talliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin lämpimiksi päiväkullan paistetta, mikä remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellä ensimmäistä talvista sunnuntaipäivää.

Muutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat lapset ryysyihin käärittyinä yhdessä joukossa, pää päässä kiinni, ja katselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen lukivat siitä lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillä heitä oli sunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen näköisiä olivat, ja kesäisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kädet paistoivat punaisina ja puhtaina, sillä isä oli pienempiä itse lumella pessyt ja isommilla itsellään pesettänyt puhtaiksi kasvot ja kädet pyhäpäivän kunniaksi.

Äiti oli pitkällään sängyssä huojutellen vivun nenässä riippuvassa vasussa suurta ryysymyttyä, jossa oli pieni pikkuruinen pojan tuiretuinen.

Vimpari istui arkun kannella lynkäpäisillään piipunnysä suussa ja tuijotti mietteissään lattiaan.

Puuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi Vimparille melunnut, että pois tallista.

Niin se tuntui Vimparista, sillä vaikka Kurola oli hyväluontoinen mies, sanonut jo syksyllä, kun hevosen osti, että eihän ihmisiä voi ajaa paljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidät kylmäin tultua tupaansa, jos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa talveksi, niin tuntui Vimparista ilkeältä, niinkuin aina oli tuntunut, olla toisten ihmisten vastuksena.

Mitä tehdä, minne mennä? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen.

Hän oli käynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan. Asuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille kuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vähääkään.

Mistä voi lehmättömille. Mistä heillekään 3 tai 5 markkaa rahaa kuukaudessa hyyryyn ja puihin lisäksi, kun ei ollut ansiota senkään vertaa, että leipää ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut. Huonekumppaniksi ei heitä kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitä niin suuri perhe.

Hän oli käynyt muutaman piirimiehen luona pyytämässä, että köyhäinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai puut, tai antaisivat asunnon heille köyhäinkasarmilta. Ja kun se ei tiennyt luvata, meni hän itse johtokunnan kokoukseen.

»Terve, riski mies, tehkää työtä», siellä sanottiin.

Tosihan se oli, että hän oli terve ja väkevä, ajatteli hän nytkin. Terve kuin pukki. Ja voimaa hänellä oli. Hän olisi voinut, niinkuin siellä johtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa kädessä, rintapielestä kartanolle, niin ettei niillä varpaatkaan olisi maata hiponeet. Harva mies oli hänen pituisensa ja niin väkevä. Sepä se häntä niin hävetti ja sydämelle kävi, kun hän ei silti kyennyt perhettään tuon paremmin elättämään.

Kyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi työtä riittävästi ollut ja siitä annettu palkka…

Ja hän muisteli mitä sanoi siellä johtokunnassa.

»Kunnian herrat, antakaa työtä. Kyllä minulle kelpaa. Minä rupeaisin vaikka teille, Tikleenin komesrootti, hevoseksi: vetäisin tavaranne laivarannasta kauppaanne. Ja lyödä saisi, jos laiskaksi näkyisin. En minä työtä säikähdä. Toimittakaa vain vaikka alustan luontia, sitä minä olen tehnyt ja vesi on suussa herahdellut sitä tehdessäni, kun olen ajatellut, että tämänkin työn palkkana on leipäpala suuhun lapsilleni. Olipa työ nenälle tai hartioille käypää, kyllä minä teen ja iloisella mielellä, kun vaimoni ja lapsiraukkani ruokaa saavat, ettei tarvitse niiden nälkään kuolla.»

»Vaan ymmärtäähän Vimpari, että jos täällä ruvettaisiin apua antamaan, elättämään terveitä, työhön kykeneviä miehiä, niin saisivat kykenemättömät nälkään kuolla. Meillä on valta auttaa ainoastaan kykenemättömiä», selitti joku.

»Niin kuuluu ja niin on. Ja Jumala paratkoon, minä olen terve ja riski. Vaan työhön kykenemätön minäkin olen, kun ei ole työtä. Ja minulla on suuri lapsilauma.»

»Mitä laittelee viattomia kärsimään, kun niitä ei kykene elättämään, se on synti», sanoi komesrooti Tiklen mahtavasti, ja toiset lausuivat siihen hyväksymisensä ja jotka eivät lausuneet, olivat sen näköisiä, että komesrooti oli viisaasti sanonut.

Silloinpa teki Vimparilla mieli liikutella noita herroja. Kiehui ja kuohui sydämessä. Sanojaan hän ei voinut pidättää, vaikka hyvin tyynellä ja ivallisella äänellä puhuikin.

»Eipä komesrootikaan elätä sitä Ojanniemen Sannan tytärtä, joka on teidän lapsenne. Köyhä ja kivulias äiti sen elatuksesta saa huolen pitää. Ja köyhäinhoitolahan sen maksaa siitä teidän kuuromykkä-poikanne hoidosta, jonka Sederholmin neitsyt…»

Silloin Vimpari toimitettiin ulos.

Nyt hän tuota muistellessaan katui. Mitä hänen tarvitsi mennä muistuttamaan ketään. Eihän se hänen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja hänen syynsähän se todellakin oli, että noita viattomia oli tullut maailmaan kärsimään. Vaan sitä tulee sanotuksi vihassa ja kyllästyksissään, niinkuin hän oli vaimoaankin syyttänyt tuosta samasta, mistä johtokunnan herrat häntä. Kaikkein vähin syytä vaimossa oli. Eikä hän sitä koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillä äänellä tuli sanoneeksi.

Katumamielellä hän oli kovalla, että oli niin vaimoaan kohdellut, ja ajatteli, miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun se häneenkin niin pistäen ja vihloen pani. Ja tuosta hän tuli ajatelleeksi taas koko entistä elämää. Minkä vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitä hyötyä siitä oli ollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos oli pakko kuolla niin kuoltiin.

Hän katseli syrjäsilmällä vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja kuihtuneena, vaan tyytyväisenä makasi ja hellin silmin katseli vähäväliä vasuun.

Vaimo raukkani!

Ja tuonne hän sitten silmäsi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli hupiaan pitäen. Ville, kyssäselkä, kuiskaten alkoi juuri lukea muille:

»Arabiassa muinoisin Mies, vanha Amru, eli; Hän oli köyhä, kuitenkin Luojaansa turvaeli. Hätänsä, huolens ainian Hän heitti haltuun Jumalan.

Joelle kerran tultuaan Hän huomas kiven täällä, Mi kiilteli kuin loistossaan Ves'helmi kukan päällä. Hän korjas kiven lystikseen, Vei kummaksi sen lapsilleen.

Leluna lasten oltuaan Se nurkkaan viskattihin, Vaan pantiin lakeen riippumaan, Kun loistons keksittihin. Ei Amrull' ollut kynttilää, Siis lyhtynä sai olla tää.

Illalla tuli kauppamies Ja kiven kirkkaan keksi: 'Tuo kivi myyppäs, tai kenties Sen annat ilmaiseksi.' 'No,' vastas Amru, 'ota vaan, Jos nauhan rinkeliä saan'.

Mies kiven otti kaunoisen, Pääkaupunkihin läksi. Sen kauppas kultasepillen Taas muille myötäväksi. Niin rikast' vaan ei kohdannut, Jok' ois sen ostaa mahtanut.

Näet, kun oikein saatihin Kirkkaaksi kulmiltansa, Se timantiksi nähtihin, Isoimmaks lajiansa; Kuningas kruunuuns osti sen, Siit' tuhansia maksaen.

Hän pidot piti köyhillen Nyt kruunun kunniaksi, Myös Amrun lapset kerjäten Tulivat vierahiksi. 'Lyhtymme', huusit, 'katsoppas, Pitävi päässään kuningas'.

Kuningas tämän kuultuaan Luo viittas kauppiasta, ja päätti kohta, tultuaan Selville asiasta: 'Sä rahat anna Amrullen, Saat rinkelisi jällehen.'»

Muuan tytöistä alkoi sitten selittää, että kun he kasvavat suuremmiksi ja pääsevät kauas kulkemaan, niin menevät joen rannalle ja sieltä löytävät kiven ja se kivi on timantti.

»Mutta me emme annakaan sitä kauppamiehelle, vaan viemme kuninkaalle itselleen», keskeytti Ville.

Ja toiset myönsivät ja joku taas jatkoi:

»Niin kuningas antaa meille hyvin makeaa leipää ja voita niin paljon kuin jaksamme syödä»—»ja hernevelliäkin»—»ja siirappivoileipää»—»ja nisuleipääkin».

Niin luettelivat herkkujaan lapset vuorostaan kukin ja viimeksi sanoi pieni Laurikin paraan luulonsa mukaan: »ja kukon munia ja muun linnun maitoa».

Toiset rupesivat nauraa kihattamaan ja sanoivat, ettei niitä ole kukon munia ja linnun maitoa. Lauri intti ja rupesi viimein itkua tekemään, jolloin toisten täytyi myöntää ja rupesivat itsekin luettelemaan kaikenlaista.

Mutta Vimpari istui syvissä ajatuksissa taas. Hänkin ajatteli timantin löytöä. Ei niin, että hän tuommoisen kiven löytäisi, vaan että hänkin hädässään aina luottaen Herraan saisi avun. Jumalalla oli monta keinoa, monenlaisia timantteja. Ehkä juuri Aapon kautta osuu heille apu. Olihan tuo jo hänen mielestään kummallinen sattumus, että Aappo pääsi ottopojaksi noin aivan aavistamatta. Ja kun se rouva oli luvannut Aapon kouluttaa. Tokohan Aappo sitten varakkaana virkamiehenä muistaisi köyhiä sukulaisiaan.

Kunhan sitä sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo sulaa.

Hevonen hirnui liiterissä kimakasti.

Niin, mistä saadaan nyt asunto? Mikä hilja hitainkin eteen tulee?

Ja niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin pimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä haihduttanut.

»Luepas Ville vielä siitä Amrusta.»

»Arabiassa muinoisin Mies, vanha Amru, eli, Hän oli köyhä, kuitenkin Luojaansa turvaeli. Hätänsä, huolens ainian Hän heitti haltuun Jumalan.»

Ja Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun täydeltä. Lapset kuuntelivat henkeään vetämättä ja äitikin seurasi lukua hymyhuulin. Kallella päin katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras sanankuulija hyväsanaista pappia. Tuo ensimmäinen värssy kuitenkin valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Ja yhä vain jotakin semmoista liikkui hänen mielessään, että timanttia hän ei voi löytää, vaan voi saada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos teki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitään muuta hän ei osannut kuitenkaan ajatella kuin Aappoa, että sieltäpäin se oli tuleva onnen aika.

Kirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitä hetkisen rupesi lukemaan ääneen. Joka sunnuntai hän luki niinkuin nytkin päivän evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitään hänen kohdalleen niissä ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota hän ei ymmärtänyt eikä ottanut edes tarkemmin sitä ajatellakseen. Vaan hän kävi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vähän laajemmalta. Ja itsekseen hän sitä luki ja kotvasen ajan sen ääressä istui. Iloisella mielellä hän oli lopettaessaan lukunsa. Siellä oli ollutkin niin paljon lohdutusta.

Piiskuinen alkoi vasussa kiristä. Vimpari meni sitä katselemaan ja alkoi sille luritella:

»Ohhoh, sitä miehen rutkaletta. Se on pian yhtä suuri kuin isäkin. Aika jätkä sinusta tulee.»

Toiset lapset tulivat loukostaan vasun ääreen katselemaan veikkoaan, jonka enkeli oli taivaasta tuonut. Ja kaikki olivat naurusuin.

»On meillä pulskia miehen alkuja», sanoi isä lapsijoukkoon katsellen.

Ville, joka kiitoksen parhaiten ymmärsi, seisoi terhakkana, aivan sen näköisenä, että hän se parasta on joukossa, hänethän oli luvattu kohta päästää kaupungillekin.

»Ville raukan on tauti syönyt, vaan onhan tässä näitä pulskeita poikia puoli tusinaa. Tusinastahan se kruunu palkinnon antaa. On vähän liian korkea määrä kruunulla. Jo se saisi näistä antaa.»

»Sinä latelet», nauroi vaimo. »Hevosen varsoista maksetaan palkinnoita, vaan ei ihmisten lapsista.»

»Maksaa se kruunu palkinnoita kahdestatoista pojasta, kun ovat terveitä. Ja mikä kumma se olisi. Tarvitaanhan niitä hyviä työmiehiä niinkuin hyviä työhevosiakin.»

»Eipähän tarvita sinuakaan. Työtönnä saat olla ikäsi aikasi.»

»Niin no, jos ei työmiehiksi, niin sotaväkeen», selitti Vimpari ja alkoi epäillä itsekin koko juttua. Mielihyvä, joka oli syntynyt katsellessaan reipasta lapsijoukkoaan, hälventyi. Mitä siitä oli hyvää, että olivat suuria ja terveitä. Nälkäähän ne häätyvät kuolemaan. Mitä hänkään voimillaan teki? Eipä enempää kuin muuan rikas mies kultasäkillään autiossa saaressa.

Hän istui taas arkun kannelle.

Siellä Amerikassa kuului voima kelpaavan. Länkinenkin kuuluu olevan rikas mies, maatilan haltija. Aivan kuin herra olikin se puettuna täällä käydessään. Paljas jätkä oli täällä. Ja halonhakkuuta se kuului siellä tehneenkin ensiksi ja sitten olleen muissa urakkatöissä. Muutamassa vuodessa oli rikastunut. Jos hänkin pääsisi Amerikkaan, pääsisi oikein raatamaan…

»Mikähän se siinä oli seikkana, että siellä työtä saa ja työllä rikastuu, ja täällä pitää nälkään kuolla. Tottapa siellä on vähemmän tekijöitä. Täällä noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitäisi maksaa kyytirahoja köyhille työmiehille, että pääsisivät Amerikkaan liiat pois täältä. Ja onhan sillä kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen kansan, niin jäisi vain rikkaat jäljelle. Saisivat sitten koettaa paraansa mukaan toimeen tulla, kyllä me siellä Amerikassa elettäisiin. Siellä on lääniä kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minäkin kun siellä rystäisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin vähän, millä maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan, niin että rytinä kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun työhön tarttuisi, niin jälkeä siinä pitäisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo kykenisivät toimeen, se tuo jätkän lapsi niin pian voimistuu, herrasväen lapset pysyvät honteloina elämän ikänsä.»

»Mitäs se isä siinä tuumailee?» kysyi vaimo.

»Tuumailenpahan vain, että kun mekin tästä Amerikkaan olisi päästy, niin ei sitä näin tallin nurkassa nyhjötettäisi, vaan talo olisi asuttavana.»

»Mistäpä ne meille sieltä talot?»

»Meillekö? Mistäkö? Sieltä meille kuin muillekin. Onpahan Länkinenkin saanut, vaikka oli tyhjä mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja kun täällä kesällä kävi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellä kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten työhön pystyvät. Mutta vähät minä siitä herruudesta. Sitä kuvailen vain, että kun olisi oma talo, siinä kirjat ja karjat. Minä isäntänä raataisin tuon pulskan poikajoukkoni kanssa, ja sinä emäntänä hyörisit. Siellä korvessa elettäisiin kuin paratiisissa.»

Vaimo nauroi.

»Ettäkö ei?»

»Joo, joo!»

»No mitä naurat sitten?»

»Sitä lystiä», sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensä mahdottomia kuvailuja. Vaan hän ei siitä huomauttanut miestään, sillä siinähän se raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se näin kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan unohuttaa, vaikka eihän tuo nykyään kyllä ryypiskellyt hänen viimeisillä ollessaan ja lapsen saatuaan!

Mutta Vimpari huomasi itse, heräsi kuin makeasta unesta kamalaan todellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa jossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heräsi, ettei ole hänellä työtäkään eikä leipää hituakaan perheelle.

Pää painui taas alemmaksi, jäykkä, eloton katse silmissä tuijotti hän kuollutta sittipörröä, joka selällään keuvotti lattialla kynnyksen alla.

»Eihän sitä tiedä, mitä neuvoja Jumala meidän hyväksemme pitää. On kai hänellä meidänkin varalle hyvyyttä», sanoi vaimo nähdessään miehensä vaipuvan synkkänä mietteisiinsä. »Eipä tiedä, jos kohtaisi joku onni meitä, niinkuin Amruakin.»

»Eipä kyllä tiedä», sanoi Vimpari kohoten suoraan istualleen ja kartanolle katseltuaan jonkun aikaa sanoi: »Eipä ole se Aappo käynyt meitä katsomassa.»

»Ei ole käynyt. Somaa on kun se ei ole kertaakaan sen jälkeen käynyt kuin silloin uusissa vaatteissaan. Luulisipa sen käyvän nyt, kun tietäisi että on uusi veikko hänellä, tulisi sitä katsomaan. Aappohan aina oli mielissään, kun sai veikon tai sisaren. Mutta se ei tiedä.»

»Mistäpä se sen tietää. Mutta mikä se lienee ollut siinä, kun se piika silpasi avaimen kyökin oven suulta juuri kun minä sinne yritin. Portilla tulin ja näin nurkan takaa käden, joka avainta tavoitteli ja sen pois riuhtaisi.»

»Olisiko pelännyt sinua joksikin juopoksi?»

»Rouva katsoa muristeli ikkunasta varjostimen takaa, kun minä siinä kartanolla töllistelin.»

»Se ei ole sinua tuntenut, vaan luullut joksikin rötkäleeksi, ne ovat niin pelkureita herrasväki.»

Niin siinä tuumittiin, vaan lapsijoukossa oli alkanut levoton liike heti kun kuulivat Aaposta mainittavan. Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa kokeneet, ettei Aaposta siedä heidän kuullen puhua, sillä silloin alkaa itku ja mangunta. Vaan eivät aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidätti suurempaa ääntä puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipäivän hiljaisuutteen. Muuan pienempiä vetäytyi kuitenkin äidin luo ja käärien kätensä äidin kaulaan ja tukkien päätään äidin pään alle rupesi nyyhkimään koettaen raukka pidättää itkuaan. Toisilla leuka värisi ja silmät kosteina katselivat vuoroin isää, vuoroin äitiä pyytävin katsein.

Isä ymmärsi yhtä hyvin kuin äitikin lasten mielen ja katsoi kysyvästi vaimoansa silmiin.

»Anna, isä raukoille.»

Vimpari avasi arkun, josta otti puolipaksun leivän puolikkaan. Eilen oli Ojanniemen Sanna tuonut leivän ja vähän keittoa sairaalle. Keiton oli äiti syönyt antaen kuitenkin kullekin lusikallisen maistiksi, leivästä oli puoli jaettu lapsille. Vimpari ei ollut itse jumalanjyvää suuhunsa pannut eilispäivänä.

»Taita itsellesi nyt siitä ja jaa loput lapsille.»

Vimpari taittoi palan ja sanoi:

»Tämä säästetään äidille ja lapset saavat tämän. Säästetäänkö tämä äidille?»

»Säästetään», kuiskasivat lapset, jotka olivat kerääntyneet isän eteen ja kirkkain silmin ja hymyssä suin katselivat niska kenossa isäänsä silmiin.

Äiti väitti, ettei hän tarvitse, ja kehotti miestään ottamaan palan itselleen.

»Sinä raukka et ole moneen päivään saanut muuta kuin tyhjää piippuasi imeä.»

Vimpari jakoi lapsille leivän puolikkaasta ja äidille aiotusta palasta nipisti itselleen pariksi suupalaksi ja lopun pani arkkuun takaisin.

Lapset menivät taas pilttuuseen auringon paistamalle paikalle ja siinä mittailivat leipäpalojaan ja katselivat ja pyörittelivät niitä käsissään, ennen kuin haukkasivat aluksikaan. Hitaasti sitten söivät, aivan kuin säästäen, ja tyytyväisinä kuiskivat keskenään.

Vimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti heidän tyytyväisyytensä hänen silmänsä. Hän kääntyi äkkiä katsomaan ulos kartanolle, aivan kuin ei olisi kestänyt enempää katsella lapsijoukkoaan. Mielensä olikin liikutuksissaan, että väkinäisesti kykeni pidättämään itkun ja naurun sekaista hykähdystä, mikä pyrki ylös pulpahtamaan.

Lapsiparvi köyhän särvin, tuli hänen mieleensä.

Kartanon yli tuli Ojanniemen Sanna. Hänellä oli se hyvä sanoma, että Nikkilät ovat luvanneet saunansa Vimparin asunnoksi eivätkä tahdo hyyryä.

»Saankos maksaa, jos joskus jaksan?» kysyi Vimpari iloisena.

»No se on tietty», vastasi vieras.

»Tuhansia kiitoksia toimistasi, hyvä Sanna. Jumala sinulle palkitkoon ja Nikkilän emännälle ja isännälle», lausui Vimparin vaimo ja heltyi itkemään.

»No nytkö sinä itkemään rupeat, kun suoja saatiin ja kuoleman kynsistä pakenemaan päästiin», sanoi Vimpari, vaikka itsekin pyyhkäisi takin hihaan silmiään.

»Latun emäntä oli minulle tiukkana, kun en ole hänelle tullut sanomaan, että sinä olet lapsen saanut», kääntyi vieras Vimparin vaimolle puhelemaan. »Kuoleehan se onneton», sanoi emäntä ja kiireimmän kautta toimitti pataa tulelle. »En minä joutanut katsomaan, mitä se keittelemään rupesi, sillä kun kyselin, että mistä saisi asuntoa teille, niin mietti ja mietti hetkisen ja sanoi, että Nikkilässä on sauna, ja toimitti että juoksun vilkkaan menisin sieltä kysymään.—Etteköön ala heti hommata muuttoa, sillä kyllä sinne saa jo muuttaa. Viion Elsa toimitti puita sinne ja rupesi lämmittämään ja Mari jäi hänelle kumppaniksi. Hyvin toimessa olivat tytöt», selitti Sanna.

Vimparin vaimo itki. »Jumala heitä siunatkoon hyviä ihmisiä. Jumala Siunatkoon …», lausui hän vähä väliä. »Jumala on antanut minulle enemmän kuin olisi uskaltanut pyytääkään. Kiitetty ole hyvä Jumala!» ja hän tyrskyi itkien.

»No … voi … elä nyt …», tyynnytteli miehensä.

Lapset kerääntyivät äidin sängyn ääreen ja suurin silmin katselivat vuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitään hätää kun eivät huomanneet, pysyivät he itkutta.

»Kiittäkää Jumalaa, lapseni. Hän on meille hyvyyttänsä osoittanut taaskin. Hyvät ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me pääsemme uuteen asuntoon», selitti hän lapsilleen. »Kiittäkää Sannallekin.»

Lapsissa tuli iloista liikettä, vaan he pidättivät riemunsa osoitukset muistaen sunnuntaipäivän hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyväisesti, kun eivät tienneet, miten sitä Jumalaa piti kiittää, ja se jäi tekemättä. Kristiina arveli vähän aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan luo ja niiasi, aivan kuin herrasväellekin, kun ne käydessään jotakin antoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmät pojat pakkautuivat hänen jäljestään ja niiasivat. Sanna syleili pienempiä hellästi.

Ori hirnaisi liiterissä.

»Joo, joo», sanoi Vimpari. »Kyllä kuullaan. Vaan odotahan, että kirkon aika ohi menee.»

Kun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat uteliaita kyselemään, asettuivat kuitenkin mitään kysymättä joukossa istumaan ja keskenään puhelivat uudesta asunnosta.

Vaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun kannella ja katsoi ulos.

Taivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetäytyivät idän taivaalle, palailivat kylvöretkiltään. Kadulta kuului kulkusten helinä ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lenteleväin lintujen siipien suhina ja sirityksiä. Päivä paistoi lämpöisesti, sen paisteessa loisti kirkkaana maa ja taivas.

Nyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja raikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elämä olisi alkanut.

Vaimo viittasi häntä luokseen ja kuiskasi:

»Minun onneni olisi ylenmääräinen, jos saisin nähdä Aapon.»

»Aappoa minunkin mieleni kaihoo.»

»Vaan kiitetään Jumalaa siitä, mitä on saatu, paljon hän on jo meille antanut.»

Vimpari istahti tavalliselle paikalleen ja alkoi hiljalleen veisailla karkealla äänellä:

Hyvä Jumala! Jolt' kaikki hyvyys tulee—

10

Pakkasta ja pyryä oli tullut vuorotellen koko alkutalven. Yhtämittaa oli nyt taas pyryttänyt viikkokauden ja yhä sitä jatkui.

Sakeasti syyti lunta, jota pakkasvihuri kuljetti pyörteissään ylös ja alas kiertäen ja kiidättäen, syösten sitten kartanoille jonkun seinän suojamaan, johon kasvatti kinoksen, ja alas kaduille, jossa se juoksutti sitä paikasta toiseen, kasaten sinne tänne pieniksi mykkylöiksi, joista taas, kun aika antoi, kiskoi irti ja kuljetti muualle mieluisempiin paikkoihin, joihin se rakenteli korkeat vallit, paikoin niin korkeat kuin matalimmat talot täällä Vaaralla.

»Siellä on semmoinen ilma, ettei sinne panisi koiraansakaan», sanoivat ihmiset katsellessaan ulos, ja jotka olivat ulkona käyneet, vakuuttivat:

»Se on niin vihainen tuo tuulikin, että on ihan purra pistää, sitä vailla ettei silmiä silpase.»

Vihaiselta se näytti näin katsellakin. Piipuista ulos pyrkivän savun tempasi sitätehden kuin sitä tuli ja ryöpsäytti alas puolelle ja toiselle aivan kuin olisi tahtonut sillä maata pieksää. Piipuissa humisi, liekit uunissa imi välistä ihan perälle ja toisinaan taas tuupsautti ne uunin suupieliä nuoleksimaan, jolloin savua pullahti huoneeseen. Ja kun sillä ei mitään häveriä saanut, niin vihoissaan syyti lunta vasten ikkunoita ja seinän varaukset kaikki täyteen sulloi. Kinosten harjanteilla pelmuutti lunta aivan kuin olisi aikonut siitä alkaa sisälle syytää.

Lapset kotona istuivat ikkunain ääressä katselemassa, ei ollut heillä halua ulos, vaikka muuten aina mielellään teuhasivat kinoksissa. Uhkarohkeimmatkaan eivät olleet tämän sään aikana kuin kerran, korkeintaan kahdesti yrittäneet kahlaamaan jonkun kinoksen harjanteelle, vaan puolivälistä jo palanneet, kun tuuli viuhtoi joka puolelta ja pieksi lumella ja oli siihen paikalle kylmettää. Kasvot sinisinä ja hampaat lotisten kiiruhtivat he takaisin eivätkä joutaneet porstuassa kopistelemaan lumia saappaistaan, vaan syöksyivät niineen sisään ja tempasivat sukkelaan oven jälkeensä kiinni aivan kuin peläten, että vihainen pyry perässä tulee. Töissä häärivät vanhemmat koettivat, mikäli mahdollista, karttaa ulkotoimiaan ja sisään tullessaan käsiään hieroen ja ruumistaan puistatellen sanoivat:

»Kiittää kun saa olla sisällä lämpimässä», ja lisäsivät puita uuniin tai jouduttautuivat peltejä kiinni saamaan.

Nikkilä istui, vanhat turkkirehjut yllään ja suuret huopasaappaat jaloissa, kadunpuoleisen ikkunan ääressä ja katseli ulos.

Paljoa ei näkynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessä ja sen harjan yli harmaja taivas. Vaan niinkään paljoa hän ei ollut moneen herran vuoteen nähnyt, kun ei ollut sänkyään etemmäksi liikkumaan päässyt.

Vimparin vaimo oli häntä hieronut, joka päivä nyhjystellyt siitä saakka, kun olivat Nikkilän saunaan muuttaneet.

»Ei teistä aivan tervettä saa», oli vaimo sanonut, »vaan siksi teistä mies tulee, ettei tarvitse teidän tuossa sängyssä kyhjöttää ikänne aikanne, kun minä teitä hieroa kyhnystelen».

»Ei tule tuohesta takkia», oli Nikkilä vastustellut. »On koeteltu jos jotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo äiti alussa minua hoiteli, syötti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedä mitä kaikkea, voitelutti yhdeksänmiehenvoimalla, sääsken ihralla, kuppautti ja toppautti. Eipä ole auttanut.»

»Ei ne auta ihmisten keinot», sanoi Nikkilän emäntä tuomiten syntiseksi nuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei hän luota Vimparinkaan vaimon keinoon. »Terveys on Jumalan lahja, hän sen voi ottaa ja antaa.»

»Niinpä niin, vaan tuleehan sitä ihmisen itsensäkin koettaa», arveli vaimo. »Eikähän tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minä siitä uskon apua olevan ja niin mielelläni tahtoisin puolestani jotenkin palkita hyvyyttänne, niin antakaa minun ne tehdä.»

Sen enempää kyselemättä meni hän Nikkilän luo ja alkoi toimensa tuumien:

»Näin vain nyhjyttelen, ja jos siitä apua alkaa utautua, niin joka päivä sitä teen hyvästä sydämestäni ja jos niin tahdotte niin saunan hyyryksi.»

Ja näinä päivinä oli Nikkilä päässyt huoneeseen vähin liikkumaan ja istuinpaikkaansa muuttelemaan.

Olihan tuo elämälle kepeämpi, vaan ei mielen iloksi. Sillä mitä siitä oli hyötyä. Hän ei pystynyt työhön kuitenkaan. Söi vain ja kulutti, kulutti enemmän nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa kuin nyt. Hän oli ulompana nyt kuolemasta, jonka hän oli sängyssä maatessaan toivonut viimeinkin nitistävän hänet, odottanut sitä joka päivä.

Somaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee hengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen, syödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään aavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa tavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri kuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi pelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan … en tapa … tapan … en vainkaan tapa … tapan vainkin … no en sentään … mene, saat mennä … eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se oli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille…

Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen…

Työnnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi oli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se paraiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä siitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut näin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen tullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa elellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys hoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut riehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule tarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan huononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin lapsellisesti…

Siinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa yltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja vetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle, halkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa.

Nikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota seurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet.

Emäntä etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviä. Tuuli pieksi huivin lievettä niskassa ja kiersi hameet tiukalle säärien ympäri. Niihin hän väliin sotkeutui ja väliin horjahti tasapainosta pehmeän pohjan pettäessä, niin että kädet piti varalla pitää, ettei suistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta hän kinokseen kämmertyikin kyynärvarsia myöten. Niin taivalta tehden kulki hän ohi ikkunan ja kelkka jäljessä aika ajoin nytkähteli eteenpäin, vuoroin enemmän vuoroin vähemmän, kyntäen hankeen syvät jälet, siitä näytti niin vastahakoiselta kulku.

»Noin se on Kaisa raukka pitkät ajat saanut vetää retuuttaa minua hylkyä kelkankarilasta jäljessään umpitietä pitkin matkaa», lausui Nikkilä katsellessaan kelkkaa, joka nytkähteli vähitellen näkyvistä, ja jäi mietteissään tuijottamaan kelkan kynnöksiä ja vetäjän polkemia jälkiä, joissa tuuli lunta pyöritteli ja umpeen niitä ajoi, aivan kuin vihoissaan hangen pahnaamisesta.

Mutta emäntä oli kelkkoineen toimessa.

»Näin me tässä mennään, ihan kuin ei mitään», supatti hän.

Vaan väsytti taas niin, että piti vielä siinä portille pääsemässä levähtää.

»Hun, huh. No eihän tässä ole kuin tämä nikara. Kylläpä siinä olikin kinosta. Tuota toista puolta olisi päässyt paremmin. No päästyhän on tästäkin, eikä tässä ole kuin tämä nikara.»

Ja niin alkoi hän taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei enää kinosta ollut niin vaivaksi asti.

»Odota vähän, Heluna», jupisi hän, kun kuuli lehmänsä ammuvan. »Täältä saat vähän aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan», sanoi hän aivan kun hyvitellen.

Portaitten päähän kelkan saatuaan otti hän heinätukon kainaloonsa ja juoksunkynttä meni navettaan.

»Heluna kultani, oma ämmäsi», puheli hän jo navetan ovia avatessaan.

Lehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren.

»Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni», hyvitteli emäntä antaessaan heiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka halukkaasti purra rauskutteli heiniä.

»Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille», lohdutteli hän lopuksi sitä.

Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse sisään pääsi:

»Mitenkäs täällä isä jaksaa?» Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät.

»Mikäs se on valmiilla jaksaissa», vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa hihitti.

»Valmiilla hihi hii», pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään.

Iloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi.

»Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.»

Syödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan ei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman tyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää, mikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut.

Emäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys.

»Kiitoksia, isä, ruuan edestä», sanoi hän miehelleen niiaten samalla.

Se oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin ivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä mitään, vaikka ensin aikoi.

»No mitenkäs kauppa kävi?» kysyi hän vain.

»Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin … menin, no mikä se nyt onkaan se teurastaja?»

»Et sitä muista?»

»No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut muististani nyt sen.»

»Voi äiti raiska!»

»Mitä?»

»Rahikainen.»

»Niin, Rahikainen … eikö se nyt ole hullua, etten minä sitä muistanut, niin tuttu mies?»

»Sitähän minäkin tässä ihmettelen.»

»Mitä?»

»Niin että mitäs sitte?»

»Niin. Niin se tuumaa, että ei sovi hänen ostaa, kun se on poikiva lehmä, niin ei siitä ole teuraseläimeksi, ja navetalle hänen ei kannata ottaa, kun hänellä on tarpeeksi lypsylehmiä ja paraita laatuaan, ettei niistä raahi menettää, vaikka joku niissä onkin, joka on myöhäinen. Mutta siellä oli lihan ostossa Pirilän Fiina, joka on Montinilla piikana, ja se sanoi, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän. No minä sinne heti ja siellähän syntyi kaupat.»

»Valmiit kaupat?»

»Niin.»

»No miten ne sian säkissä ostivat?»

»Mitä?»

»Että miten ne näkemättä ostivat?»

»Niin, no eihän siinä muuta ollut, kuin että rouva kyseli, onko se hyvä lehmä, niin minä selitin miten vanha se on, mitä lypsää ja sanoin että Pirilän Fiina myös tietää, tuntee lehmän yhtä tarkkaan kuin minä. Ja Fiina vakuutti, että se on semmoinen kuin minä olen sanonut.»

»No, ja niin hinnastakin sovittiin?»

»Niin, kysyi hintaa, niin minä sanoin, että en minä häntä osaa sanoa oikein, että otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikä sitä millään hinnalla myötäisi vielä, vaan on pakosta, kun on köyhyys, ettei ole heiniä ostaa ja lehmä ei anna mitään, että rouvahan itse tietää mitä kannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa lehmästä, kun on huono heinävuosi?»

»Huono heinävuosi, niinkö se rouva sanoi?»

»Niin sanoi.»

»Yhy. No mitä sinä siihen?»

»En minä mitään, ajattelin vain, että paremminhan ne herrasväki tietää.»

»Joo, nehän tietää. No paljonko se lupasi?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa.»

»Kokonaan!»

»Niin, jos lehmä on niin hyvä kuin minä sanoin, vaan pitää maksaa kymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvä. Niin minä sanoin, että saa rouva sen takaisin ja enemmänkin, jos liiaksi olen kehu…»

»Voi äiti rukka sinun kauppojasi!»

»Mitä?»

»Niin, että olisihan siitä Helunasta saanut kahdeksan kymmentä markkaa puhtaasti maksaa…»

»Joo, sitä minäkin vähän ajattelin», myönsi emäntä. »Vaan taas toisekseen ajattelin, että kun se on niin hyväsydäminen ja köyhille aulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkä suinkin kannattaa.»

»Et ole äiti ollut kaupoissa herrasväen kanssa, sen kuulee.»

»No mitenkäs sitte.»

»Ne ilkiävät ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minä olen nähnyt sinun ostavan luutia tinkimättä, vaan olen nähnyt rouvain tinkivän.»

»Kuka sitä nyt luudankaupassa tinkisi.»

»No minä olen sen omin silmin nähnyt ja omin korvini kuullut ja monta kertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin mieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan ressulta, niin tinki ja tinki eikä ottanut ennen kuin sai käsiluutaparin neljällä pennillä—ei viittä raahtinut maksaa, ison äveriään rouva. Viisi paria osti ja säästi siinäkin viisi penniä. Työmiehen palkoissa ja kaikissahan ne tinkivät.»

»Enpä minä uskoisi.»

»Et ole ollut tekemisissä, niin et tiedä etkä voi uskoa. En minä välitä, että kaikki ovat semmoisia, että juuri tinkisivät ihan, vaan kun ajattelee niitten rikkauksia ja miten sitten köyhempiään kohtelevat, niin tuskinpa kelpo kalua löytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein nylkijää.»

Ja Nikkilä alkoi kiivastua. Vaan hän salpasi sanatulvansa. Kääntyi ulos katselemaan ja silmät liekehti… Millä ne olisivat rikkaat rikastuneet, jos ei köyhän hiellä ja väellä. Tuhansia markkoja ne keräävät itselleen köyhän raukan käsillä, vaan köyhä orja pysyy köyhänä ja usea menettää terveytensäkin, mutta rikas ei silloin enää märkää sormeaankaan ojenna…

»Niin kyllähän minä sitä vähän ajattelin, että kahdeksankymmentä markkaa Helunasta sietäisi saada», sanoi emäntä jonkun hetken perästä ja lisäsi heti: »Vaan eikö se ollut ihmeellistä, että piti sattua sen Montinin piian sinne teurastajalle?»

»Mikä ihme se sitten oli?»

Emäntä ei sitä sen enempää ruvennut selittämään, kun tiesi, ettei Nikkilä välitä semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, hänelle iloansa ilmoittamaan.

»No minä sain lehmäni myydyksi», sanoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.

»Vai nii. No kenelle?»

»Arvatkaapas?»

»En osaa.»

»Ettekö osaa?» kysyi emäntä ja hymyili ja katseli sillä muodolla, että saisipa nähdä osaako arvata.

»En, en minä arvaa.»

»No, Montinin rouvalle», sanoi emäntä molempia käsiään huiskauttaen aivan kuin että: oletteko kummempaa kuullut!

»Vai Montinin rouvalle.»

»Joo, siellähän minä sain myydyksi», kertoi emäntä niin tyytyväisenä ja iloisena, kuin olisi lehmän saanut eikä menettänyt.

»Miten te sinne arvasitte mennä kaupalle?»

Se oli kysytty niinkuin haluttu.

»Enhän minä olisi arvannut mitenkään, vaan se kävi niin somasti. Ajatelkaapas eikö se ollut somaa, kun minä menin sinne teurastajalle… joka ennen on meiltä pari kertaa lehmän ostanut … tuon tuon … mikä sen nimi nyt taas onkaan … katsoppas kun en nyt muista taas… Ettekö te muista sitä teurastajaa?»

»Lampela.»

»Eei.»

»Puupponen.»

»Ei Puupponenkaan.»

»En minä sitten tiedä.»

»Sepä nyt somaa, kun en muista … minäpä pistäyn isältä kysymässä.»

»Samahan se nyt on, kuka se on», yritti Viion leski sanoa, vaan emäntä jo kerkesi mennä.

Hyvänen aika, ajatteli Viion leski, mitenkähän ne nyt tulevat toimeen, kun on pitänyt lehmänsä menettää, josta heillä oli paraiten tuloja: särvintä itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipää ja muuta taas saivat. Kyllähän se emäntä raiska koettaa sillä lakinteolla ansaita, vaan eihän niillä tunnu voittoja saavan, kun on paljon tekijöitä, nuorempia, jotka ovat vikkelöitä ja koneilla ompelevat, niin kannattaa heidän helpolla myydä. Yökaudet istuu usein raukka työnsä ääressä, ihan on ihme miten hän jaksaakin, ettei uuvukkaan…

»Rahikainen», viskasi Nikkilän emäntä teurastajan nimen jo ovenraosta ja itse sisään päästyään jatkoi:

»Eikö se nyt ole hullua etten minä muista sitä, niin tuttu mies, joka on.»

»Vai Rahikainen, en minä tunne.»

»Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minä menen sille kauppaamaan lehmää—tiesin minä, ettei se teuraseläimeksi ota poikivaa lehmää, vaan että navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennä tarjottelemaan—niin sanoo … se … se teurastaja … olipa sen nimi mikä tahansa … sanoo, että hänen nyt ei sovi ostaa. Mitä nyt? kerkesin minä ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinä Pirilän Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän.»

Hymyssä suin ja kallella päin jäi emäntä katselemaan Viion leskeä, että mitäs se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitään, sanoi hän itse:

»Jumala asetti sen niin, että Fiinan piti sattua juuri siihen ilmoittamaan, että Montinit tarvitsevat lehmän. Enhän minä muuten olisi tiennyt.»

»Eipä suinkaan», myönsi Viion leski jotain sanoakseen.

Mutta sekin kuului Nikkilän emännästä samaan asiaan ja olikin pääihme, että juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken auttaja, tuli hänenkin auttajakseen, lehmänsä ostajaksi. Ja sitä hän tarkoitti sanoessaan:

»Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti.»

»Paljonkos saitte Helunasta?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa. Isä sanoi, että olisi siitä sietänyt saada enemmän, kahdeksankymmentä markkaa, ja sitä minäkin aioin teurastajalta pyytää ja vähän itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun rouva ei enempää tarjonnut ja sanoi ettei enempää kannata antaa kuin sen kuusikymmentä viisi, niin minä ajattelin, että tottapa ei sitten. Se on Montinin rouva niitä ihmisiä … ja kun sitte asiat oli näin ohjautuneet…»

»Hyvästikö rouva jaksoi?»

»Hyvästi se näytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin puhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minä sanoin, että siellähän se meillä Viioska asuu, niin se että, vai siellä se asuu. Ja yhtä ja toista siinä puheltiin ja lopuksi käski piian kahvit antaa minulle.»

»Niinhän se on.»

»Ja niin se on. Kyllä se on … minä kun mainitsin vain, että jos sopisi nyt antaa rahaa minulle, että saisin samalla matkalla ostaa puita ja leipiä, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi.—Ja kun minä sanoin, että ei ole meillä heiniä ollenkaan enää ja että jos ei näin pahalla säällä tahdota tulla lehmää hakemaan, niin minä vaikka vien samalla heiniä, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, että pannaan hakemaan sitä heti, kääritään peitteillä lehmä, niin kyllä se tarkenee. Pääsee lehmä heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitä minä kuulin heti, että se on eläimellekin hellä.»

»No toittehan te heiniä?»

»Toin minä vähän, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia odottaessaan.»

»Eikös se pian poikisi Heluna?» kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa olivat olleet ääneti.

»No jouluksi.»

»Eipäs kauan olisi enää.»

»Eihän sitä olisi. Sentähden sitä sääli oli menettää vaan kun ei mitenkään sovi pitää. Velalla on pitänyt jo heiniä ostaa, ja tuli tässä nyt tarpeet niin tiukat», selitti emäntä. »Mutta sillä rahalla, minkä nyt saimme, elämme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitää, hänellä on monta neuvoa», sanoi emäntä lopuksi hyvin tyytyväisenä ja katseli Viioskaa sitten kallella päin ja vakavana aivan kuin että: eikö niin?

Viion leski ei vastannut mitään.

Pitkä äänettömyys syntyi. Nikkilän emännälläkään ei ollut enää mitään erityistä sanottavaa ja hän palautui uudelleen muistelemaan, miten lehmän kauppa kävi.

Viion leski oli keskeyttänyt työnsä ja kääntyi katselemaan ulos, tuttua tuulenviiriä, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja viittasi yhä sinnepäin, jonne uskollisesti oli viitannut ties kuinka monta vuotta—ehkä siitä saakka, kun Nikkilä oli työhön kykenemättömäksi tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja väliin kumartui syvään, vaan viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset kävivät samaan suuntaan kuin ennenkin Nikkiläisten kohtaloa ajatellessaan.

Köyhäin huutokaupassa hän näki heidät aina lopuksi, vaikka ei tahtonut sitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelastaa nuo vanhat raukat siitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan ei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko. Hän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että hän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut emännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopulta köyhäinhoitoon? Hän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi, että Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta, ajatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa miksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi. Sillä mitä se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat jakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on yhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään, koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen. Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää emäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan hän itki katkerasti kerran, kun miehensä tiukemmasti käski häntä menemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä elämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin.

»Jumalaltahan se on apu odotettavissa», sanoi Viion leski ruveten kutomaan viuhasti.

»Mitä?» tuli emäntä oikein läheltä kysymään ja katsoi tarkasti silmiin.

Viion leski hämmästyi, ei saanut äskeisiä sanoja muistoonsa, koetti niitä tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepäin sanoakseen kuin äskenkin:

»Niin että … kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

»Niin, niin, jopa niin, aivan. Minä luotan ja huolta hän on pitänytkin: Nikkilä on parantunut ja lehmä saatiin noin hyvästi myödyksi. Ja kyllä hänellä on vastakin neuvoja meidän varalle. Minä luotan, ja Nikkilä paranee ihan terveeksi…»

Viion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilän emäntä hymysuin lähti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja.

»Kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

Porstuassa sattui joku häntä vastaan, ilmestyi äkkiä kuin loihdittu. Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilän emäntä oikein tyrmistyi. Sitä olisikin luullut enkeliksi yht'äkkiä sekin, joka oli hylännyt uskonsa enkeleistä, vaikka se ei ollutkaan kuin Viion Elsa. Yltäpäältä lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu heleänvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien välke täydensi sitä puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin usein heloittaa vanhempien ihmeeksi.

»Ettehän ole vain emäntä Helunaa myönyt!»

»Ihmislapsi, kun olet kaunis», sanoi Nikkilän emäntä oikein toinnuttuaan ja meni lähempää Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, että olihan se ainakin Elsa eikä mikään ylhäältä lähettiläs, jonka tarkoituksia hän oli kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elämän ennustajaksi, koko elämän ajalle avun tuojaksi, Nikkilän terveeksi tekijäksi, samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilän kutsujaksi rauhan majoille…

»Sanokaa, oletteko myönyt?»

»Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni», vastasi emäntä ja vieläkin puoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä elossa.

»Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'äkkiä vastatusten sattuessamme ihan ihko enkeliksi», selitti emäntä miehelleen.

»Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin…»

»Mitä?»

»Ja kun silmäsikin alkavat pettää.»

»Mikä muu paikka minussa sitten on pettänyt?»

Nikkilä hymähti, kääntyi poispäin vaimostaan ikäänkuin ikkunasta ulos katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkäisi silmästä pyrkivän kyyneleen lausuen itsekseen:

»Äiti raukka.»

Elsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun saunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa pitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa senkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta.

Nikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut Elsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi hän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä katsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa. Hänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka. Pystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja katse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva. Nikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi terän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin kaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään kauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä.

Elsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen lempeän katseen.

»Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?»

»Mitä, lapseni?»

»Että eiköstään Helunaa ole myyty?»

»On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti Nikkilä kuin anteeksi pyytäen.

Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle. Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei haluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan, niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli ollut välinpitämätön.

Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan lattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan seisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä, toisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli. Kasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta, pimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon.

»Prastui, kappusivai», sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä Nikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi hyvän päivän.

»Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet uskollisesti purjehtinut?» puhui hän Nikkilälle. »Meidän äiti kertoi, että sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.»

»Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan terveeksi mieheksi», arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli kuunnellut Vimparin puhetta.

»Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?» arveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää.

»Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti», arveli Nikkilä.

Emäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle se on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon:

»Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.»

»Niinpä niin», myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi: »Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä kotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.»

Nikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun hetken perästä hyvästeli ja lähti.

Elsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla, loimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut kuin yksi kirja.

Nuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki, katseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen katsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla olevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas katseensa.

»Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi», luki poika leipiä ja viittaili niitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää.

»An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me», luki toinen innolla ja toimessa.

Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt paljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi.

»Mikä sinulla?» joutui emäntäkin siihen. »Polttiko poukka?»

Poika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan.

»Mikä siellä?» kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika näkee. »Mörkö vai enkelikö?—Jeesus siunaa!» Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että eihän sitä ole vain tultu noutamaan.

»Anna sille leipää, sitä se itkee», sanoi Nikkilä, joka oli seurannut pojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan.

Emäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja viimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja kuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi toimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen. Molemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja kasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät kämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää.

Nikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä.

Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla äänellä, melkein huutaen luki hän:

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi…»

»Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan», ajatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut ilmoeläissään kuullut.

»Ja elä johdata meitä kiusaukseen…»

Nikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo runoilijat… Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät joutuisi vielä…

»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras totinen rukous tulee.

Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:

»Mutta päästä meitä pahasta.»

Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen, syvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan, vaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi kuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän tutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi kasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein Elsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa muillekin.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», luki poika.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», kertasi emäntä hymysuin ja nousi toimiinsa.

»Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä», pyysi Nikkilä.

»Minkä tähden?» kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää.

Nikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen mustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle sormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo:

»Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.»

Elsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain tuomitsevammalta.

Hän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi häntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen katselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä tuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä.

Lapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin yrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä alle kuoren pyrki.

Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa.

»Oma kultani, oma ämmäni», puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan selkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän emäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle.

Kartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan päästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.

Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jäätyi varmaan koko hyvämieli, sillä lehmä asettui vakaiseksi ja ammoa rönkäsi vain ja katsoi emäntää ikäänkuin että mitä varten minua tähän tuotiin. Emäntä antoi leipäpalan suuhun.

»Mene nyt, Heluna kultani, oma ämmäni», toimitti hän ja saattoi portin suulle asti.

Tupaan mentyään Nikkilän kanssa ikkunasta katseli, kun lehmää ohi kuljetettiin.

Haluttomasti Heluna kulki, pysähteli vastakynttä pitämään, että talutusköysi pingollaan tärisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syöksähti se vähän eteenpäin päätään puistaen, vaan pysähtyi taas, rönkäsi kovasti ja asettui vastakynteen.

»Tuo minua … tuo korea peite», nauraen Nikkilän emäntä. »Kyllä Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se myödyksi juuri Montinille.»

»Sinne se nyt meni», sanoi emäntä ja laskeutui työhönsä. Tuntui oudolle ja vähän pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli. Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut…

Nikkilä katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei olisi ketään kulkenutkaan.

Nikkilä siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet hiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertävät liekit leikkivät, leikkivät—pian sammuakseen. Ikävä nähdä!

Oli niin hiljaista tuvassa, että kuului aivan selvään kun hiilet poksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta taistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilän kasvoille. Hän siirtyi ulommaksi uunista.

Hiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja hiilet siellä täällä mustuivat. Muutamin paikoin oli vielä aukko, josta hiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta.

»Mikä se olikaan sen teurastajan nimi?» kysyi emäntä yht'äkkiä.

»No Rahikainen», vastasi Nikkilä yrmynä.

»Kyllä se oli somaa, että piti sen Pirilän Fiinan sattua siihen», puhui emäntä itsekseen ja hymyssä suu ja silmät räpättivät.

Mustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilä nousi ja heittäytyi vuoteelleen, katseessa kylmä välinpitämättömyys, kylmempi kuin ennen. Auenneeseen reikään teki riittaa.

11

Vaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettä. Rikkaat ja rikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, köyhät taas jalkaisin kulkivat, ja kiire näytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillä nyt oli joulun aatto ja aaton aamunahan sitä on hommaa: rikkailla vielä hirveän paljon hankittavaa, köyhillä kaikkensa.

Suurissa laumoissa kulkivat köyhät katuja, millä vasu, millä kannu, pussi tai muu riepu kädessä, muutamilla kaikki nämä varustukset. Touhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle, niinkuin lintulaumat syksyllä lentelevät puusta puuhun, puistosta toiseen etsien marjaisinta puuta.

Ne olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi muutoksitta mene, niinpä aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista lähteistä kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan: jonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentähden nytkin oli avut etsimisessä ja tuli turhanpäiten näyttäydytyksi toisissa paikoin, joista kiireellä piti takaisin palata ja rientää toiseen tunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain hyvän toivon takana ja mennessä piti siis pistäytyä yhden ja toisen pohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellä armeliaisuus ja hyvä tahto näkymässä.

Näin kulki joukko hajallaan, kunnes löytyi hyvä talo, johon sitten keräytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan, joka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja jos se oli uusi ja uhkuva lähde, niin lähti neuvottu kiireellä sinne, ja hänen mukaansa lyöttäytyi koko lauma. Toisinaan taas yht'äkkiä erosi tästä suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja lähti eri teille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempänä kulkevaan.

Toisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiä, muutamissa puuroa tai hernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla rähisten ja riidellen.

Käsiä oli kymmenittäin ojennettuna ylös ja pyytäviä, rukoilevia sanoja lausuttiin seisoessa kylki kyljessä kiinni makasiinin edessä, jonka yliseltä hyvyyttä jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiä. Ja aina kun pala putosi, syöksyi joukko sitä tapailemaan, survien ja tyrkäten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitä, joka pudotetun palan onnistui saamaan! Hän muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut, oli koko kesän ollut tienistissä, sai köyhäinhoidolta apua tai jotakin muuta syytä oli. Ja syytä oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan, niin että jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi tarvinnut kenellekään antaa.

Kovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen koetti etukynteen pyrkiä ja astiansa ojentaa täytettäväksi. Panettelua oli kaikkia kohtaan, väittelyä ja riitaa.

Vaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva katselemassa, ja jos ei millään muotoa joutanut koko aikaa istumaan, niin ainakin kävi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin silmäilemässä ja kuvaili mielessään niitä ilontunteita, joita noissa tuolla ulkona mahtoi syntyä ja olla, ja niitä Jumalan siunauksia, joita he varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina näkymään joku tuommoinen, joka toista tyrkkäsi syrjään ja itse annin anasti. Silloin syntyi katsojassa viha, joka pani ajattelemaan, että tuo on peto, jolle ei tarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkään, koska se semmoinen on, että toisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta, niin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuääni, joka oli manaava:

Uuhh!

Ja jokaista menevää ja saanutta arvosteli silmä, olisiko tuon tarvinnut saada.

Oli muutamia miehiäkin. Miesten ei olisi tarvinnut saada … ja kun kehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja miehiä…

Näin Karénin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri mies, Vimpari, ja astui kartanon alakyökin luo, jossa joukolle jaettiin hernekeittoa. Tyhjä pussi oli hänellä lutistuksissaan kainalossa. Rouva vetäytyi pois ikkunasta ja katseli etempää, kun Vimpari hetken katseltuaan kääntyi takaisin ja meni pois töllistellen kartanon yli kulkiessaan ikkunoihin.

Näytti oikein iljettävältä mieheltä tuo Vimpari, aivan kuin mikähän rötkäle. Leveä oli otsa ja poskipäät pongottivat korkealla, kasvot olivat harmajat ja karkea parran sänki leukapielessä ja huulessa. Silmät olivat pienet, katse hidas, vaan etsivä. Tuntui rouvasta kuin olisi Vimpari katsellut, mitä ikkunasta hän yöllä parhaiten pääsisi. Huonossa puvussa hän oli, joka lisäsi kaameutta hänen muodolleen. Nuttu oli aivan kuin paikoista tehty, tummansinisistä, mustista ja harmaista, ja muutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan näytti hyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle, jotta kintut näyttivät hyvin ohuilta, kun vielä jaloissa oli suuret töppöset. Päässä oli liasta kiiltävä kesälakki, jonka alta riippui pitkä tukka niskaan ja poskille korvat peittäen. Hartiat olivat kumarat ja käynti notkahtelevaa.

Rouvasta tuntui oikein hyvältä, kun Vimpari meni.

Hyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan näköisiä. Pelottaa kaukaa nähdessäänkin niin, että vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen … tai yöllä murtautuisi sisään. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi häntä pelottikin, että Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein värisytti. Minkähän tähden piti olla tuommoisia ihmisiä. Poliisien pitäisi hyvin tarkasti vartioida tuommoisia, sillä ne milloin tahansa voivat ahdistaa rauhallisia ihmisiä.

Soma se oli, että Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut … niin siivo ja kiltti, niin erittäin siivo.

Rouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen.

Abe oli niin sievä. Pienet hänenkin silmänsä olivat, vaan niin sävyisät. Kasvoissa oli jotakin karkeata vielä, aivan kuin ei olisi ahva vielä lähtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis niska, että rouva ei malttanut olla suutelematta sitä. Käsissä oli muutamia syyliä, vaan hipiä oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka näkyi Abessa vielä yhtä ja toista merkkiä entisyydestä, oli hänessä kuitenkin niin paljon jo sievistynyttä näössä ja käytöksessä, että saattoi olla varsin tyytyväinen ja varsin hyvillään.

»Mitä, täti?» kysyi hän uudelleen ja heittäytyi tätiä vasten nojaamaan laskien toisen käden kaulaan ja toisella nyplien tädin röijynnappia.

»Minä vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua köyhille», sanoi täti hymyillen, käärien kätensä Aben vartalon ympäri ja vetäen häntä yhä lähemmäksi itseään. Ja he molemmat katselivat sinne ulos.

Siellä oli muutamia poikia, jotka olivat entisiä tuttuja Aapolle, kannut kädessä seisoivat odotellen ja vähän väliä pyrkien tunkeutumaan jostakin raosta joukon keskelle.

Viime jouluna oli hänkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada, tiesi hän. Muutamat eivät saaneet mitään, kun eivät päässeet lähelle. Vaan hän sai. Hän muisteli saaliitaan. Kahdestikin kävi hän Pahlmanilta herneitä ja monen tytön astialla nouti hän Ursinilta puuroa. Akat aina häntä pukkivat ja töykkivät ja miehet noituivat ja sanoivat, että tuo poika on jo saanut monesti, mitä sitä muille jää, kun yksille annetaan. Hän vain otti…

Hän hymyili itsekseen, kun muisti miten hän tunkeutui. Ja oli melkein kuin hän nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssä, aivan kyyryssä pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten vasta, kun etunenään pääsi, nousi pystöön ja ojensi astiansa… Leipiä kun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni hän seinän vierelle seisomaan väkijoukkoon päin, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin kyykistyä ja ottaa, sillä aikaa kun lähellä olevat siinä tyrkkivät ja töykkivät toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa.

Ja missä jaettiin alalattialta kädestä käteen ojentamalla, niin ojensi rengille kätensä ja sanoi: vassakuu, johon lisäsi vähän rumaa, että renkiä nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet niin viisas.

Teki mieli mennä noille pojille nyt hankkimaan hernettä heidän kannuihinsa. Vaan kun täti oli kieltänyt häntä olemasta vähääkään kerjäläispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes koettanutkaan pyytää lupaa.

Kartanolle tuli muutamia tyttöjä, heilläkin kannut kädessä. Aappo tunsi tytöt heti ja oli sanoa ja sanoikin jo että; ka … vaan täti kysyi:

»Kenen tyttöjä nuo ovat?»

»Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina», vastasi Aappo aivan kuin jatkaen äsken keskeytettyä huudahdustaan ja hyvillään että sai nyt jatkaa.

Täti ei aluksi ajatellut tyttöjen nimiä, sillä hän katseli kahta niistä, jotka olivat sievän näköisiä. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu, pienempi huonossa puvussa, saaliin käärittynä, vaan se oli sievempi kuin tuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmät, pyöreät, säännölliset kasvot, kehittymättömät vielä, vaan lapselle erittäin kauniit. Ja nuo silmät jo yksin.

»Kenen sinä sanoitkaan?»

»Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina.»

»Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievä puku, ja tuo kaunis?»

»Viion Elsa», vastasi Abe heti sitä yhtä, vaan sitä kaunista hän tapaili, ne kun hänen nähtensä olivat yhtä kauniita kaikki, kun olivat yhtä tuttuja, ja vasta muitten tädin merkkien mukaan sai hän erotetuksi Ojanniemen Marin joukosta.

Tytöt kulkivat lähelle joukkoa ja jäivät siinä seisomaan, Elsa ja Mari kynkitysten, ja katselivat toimettomina ympärilleen.

Rouvan mielessä oli heti tytöt nähtyään, nuo molemmat sievät, tullut ajatus, että niille raukoille pitäisi antaa. Hän ajatteli panna Aben sanomaan jakajalle, että noille tytöille ensin antaa, ja vaikka Aben itsensä käskeä viedä tytöt lähelle ja omasta kädestään antaa heille hernevellillä täytetyt kannut. Hän oli kerennyt jo ajatella, että se olisi niin kaunista ja hänen hauska nähdä täältä ja Abesta itsestään hauskaa. Ja sitä ajatusta hän kypsytteli yhä mielessään katsellessaan noita sieviä tyttöjä. Vaan häntä alkoi vähän epäilyttää tuo tyttö, joka oli sievästi puettu, että eihän se ollut vain jonkun varakkaamman, kun se oli niin sievästi puettu. Lähettiväthän ne varakkaatkin lapsiaan avuille.

Ne olivat semmoisia alhaisessa kansassa…

»Viion Elsa», muisteli hän ääneen.

»Niin», vastasi Abe, luullen että täti häneltä kysyi.

»Täti, saanko minä mennä noille tytöille noutamaan hernettä?» kysyi hän innoissaan ja oli jo ajatellut miten hän tunkeutuisi väkijoukon jaloissa ja toisi vuoroon kullekin tytölle ja miten tytöt hyvillään nauraisivat hänelle, kun hän toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja töykkisivät häntä.

Vaan täti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensä jotakin, josta ei kuitenkaan sen selvempää saanut kuin pimeässä käteen saadusta oudosta esineestä, jota tunnustelee ja tunnustelee.

»Onko sillä isää?»

»Ei, sen isä on Leverissä kuollut.»

»Leverissä?»

»Niin.»

»Liverbuul se on, rakas Abe.—Se on siis merimiehen lesken tytär?»

»Niin, Viion lesken.»

»Ai Viion, nythän minä muistan, joka kutoo kangasta?»

»Niin, Elsan äiti se kutoo.»

»Joo, joo», jo nyt rouva muisti. »Joo, joo», vakuutti hän vielä. Ja nyt hän muisti Elsan, joka oli käynyt nauhaa kaupalla, että saisi riisiryynipuuroa keittää. Hän muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillä siitä oli ollut puhetta rouvasväen seurassa. Tämä tapaushan hyvin kuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole varojakaan, ja miten sillä tavalla opettavat lapsiaankin… Ylellinen se näytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttöään. Ja sitten vielä panee hänet jouluavuille.

Rouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, että Viion leskeä joku oli maininnut hyväksi, jumaliseksi ihmiseksi. Kaikkea! Teeskentelijä varmaan oli koko ihminen…

Mitä lienevät nuo muutkin lapset…?

»Onko sillä isää tuolla—mikä se olikaan tuo kaunis tyttö?»

»Ojanniemen Mari.»

»Niin, onko sillä isää?»

»Ei.»

»Kuollutko se on?»

»Ei sillä ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka…»

»Tsyy…»

Abe meni noloksi, sillä häntä aina hävetti, kun oli sanonut jotakin semmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan tädin sanovan, että mikä siinä oli rumaa. Vaan täti ei puhunut mitään, oli vain vihaisen näköinen.

Rouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa jouluavuille kootakseen arkipäivän ruokaa runsaasti ja sitten herkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen … huono ihminen … semmoisille ei tarvitsisi kenenkään antaa.

»Täti, saanko mennä noutamaan tytöille hernettä?»

»Ei—Abe ei mene. Ne eivät tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne ovat …» ja rouva selitti Abelle ylellisistä, huonoista ihmisistä.

Alakyökin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja väkijoukko hajautui. Ilman jääneet riensivät kiireesti pois, juoksunkynttä, mutta jotka olivat saaneet, astelivat tyytyväisinä ja huomattuaan rouvan ikkunassa kiittelivät hänelle.

Lyhyt talvinen päivä loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin että se kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire keskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinä, jota ilma oli täynnä ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin että yksityistä ääntä saattoi nyt seurata päästä päähän: siitä saakka kun se vähän kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni, himmeni ja kuoli.

Vaan tiukkaa ääntä ne pitivät, jotka olivat ääntä pitämässä. Ne oli vain yhdet, joilla oli vielä kai hirveän paljon hommaa, vaan niillä mahtoi ollakin kauhean paljon.

Väkijoukot olivat kadonneet kokonaan päivän sammuessa, sillä makasiinien ja keittiöitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten lähimmäisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa rakkautta omaisilleen ja ystävilleen sekä omalle itselleen.

Kotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltä tai täältä ollut vielä joku pienillä ostoksilla. Ja joulu tuli tänne niinkuin muuallekin, aaton ilta astui sisään.

Lasten oli lysti, köyhimpienkin, sillä aina joku murunen jouluiloa pirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitä köyhän lapsi tarvitsi riemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa, jolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota lähteä katsomaan. Vaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein riisiryynipuuro. Ja missä sitä sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui olevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestä ollut niin oikea, ettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillä sen he myönsivät käydessään toistensa luona puhelemassa joulusta.

Latun Liisan mieli väittämään, että heillä on oikea joulu, aivan oikea, ettei missään oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkästi vastaan:

»Ohoh!»

Keskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin!

»Onpa meilläkin», selitti Liisa.

»Tyhjä kuusi.»

»Eipään. siinä on kynttilä ja kaksi piparkakkua.»

»Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon nisua ja kynttilöitä ja koreita papereita.»

»Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka paljon», väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla.

»Vaan eipä teillä käy joulupukki.»

»Käypipään, on jo käynyt.»

Puolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty, että minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että nakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki. Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta ei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa, vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin heikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen, että se oli oikea.

Toistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä lähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään.

Joulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi, ikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan, etteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla. Sillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua.

Parvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille ihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan kristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet erityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn, senkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei omenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan yhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli kaunista.

Latun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea joulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää hänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten mitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun täällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi piparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli intoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli inttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa keskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa, joille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi hän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi.

Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo aikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa.

»Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?» sanoi Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt toisin.

Elsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina ihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista näkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen, kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja kuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta.

Tytöt viittasivat holhokeilleen.

»Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!»

Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun suuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat muualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku tähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet sinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he:

»Aappo tuolla!»

Ja syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja jonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän selityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan kylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät kaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon.

He tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen mielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä sisällä, että Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi!»

Tytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli seinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat kauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne keräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia.

Tytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä näkikin hyvästi.

Salin ovi, joka oli vastaisella seinällä, aukesi ja sisään astui—niin, mikä lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytöt salissa tervehtivät vastaan niiaten. Se oli varmaan joulupukki, päättivät tytöt kinoksella. Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystö kuin mies. Hyvin kummallinen se vain oli. Se seisoi vähän aikaa yhdessä kohti, ettei kuin vähän pää liikkui ja käänteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytöt salissa räpyttää käsiään ja vanhemmat ihmiset nauroivat.

Tytöt kinoksella myös nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua.

Suuren kontin selästään pyöräytti pukki lattialla eteensä, siitä otti jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi. Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi. Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen, milloin joku lapsi kävi tarjotun hakemassa.

Tytöt kinoksella kaula pitkällä katselivat silmiään räpäyttämättä ja henkeään pidättäen.

»Vimparin Aappo!»

Aivan kuin yhdestä suusta huudahtivat sen tytöt, ja lapset kelkassa samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan vieressä, alkoivat silmäillä ympärilleen ja kun eivät mitään Aapon näköistä nähneet, niin suu auki töllistelivät tyttöjä. Hetken perästä muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli äänessä, johon yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkään puheet eivät nyt auttaneet, lapset eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan ja tuskinpa lienevät kuulleet omaa ääntäänkään, yhteisääni oli niin vahva.

Liisan täytyi ottaa kelkan jutkosta ja lähteä vetää kituuttamaan, juosten aluksi lasten tyynnyttämiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa kanssa reppasivat jäljessä. Sillä tavoin hynttyytettyään jonkun matkaa tyyntyivätkin lapset, ettei kuin silloin tällöin kuului joku nikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysyläjästä.

Tytöt saivat nyt aikaa puhella keskenään. Aaposta oli puhe.

Miten hän oli kaunis niin sievässä puvussa… Mahtoi hänellä olla hauska …

Ja saunassa kertoivat tytöt vanhemmille että he olivat nähneet Aapon Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipäpala käteen, eivät olleet tietävinäänkään enää, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat.

»Ja Aappo kumarsi niin sievästi», selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi».

»Aapolla oli musta takki.»

»Hyvin, hyvin sievä.»

»Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.»

»Niin, niinkuin herraspojilla.»

»Niin, voi, voi.»

Ja selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja minkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan, vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.

Hän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina vähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti!

Vimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan. Hän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät loistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja hänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos tynnyttelemään.

Vimpari ei ollut saanut mitään avuilla käydessään, ei kerrassaan mitään. Taloihin sisälle ei ilennyt mennä, eikä olisi päässytkään, sillä joka talossa oli keittiön oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei hän ilennyt ryöstää eikä toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli hän kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvää ei ollut ja pitkät Jumalan juhlapäivät edessä. Lapset itkivät nälkäänsä, sen paremminkin olisi kestänyt, vaan heidän pyytävät katseensa, niitä ei voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo raukka, joka oli odottanut ja toivonut…

Herra Jumala … Auta, hyvä Jumala… Sinähän annat rikkaillekin, muista köyhää kurjaa…

Mutta siitäkään ei ollut toivoa, vaan näitä lauseita kertasi hän seisoessaan portailla nojaten Nikkilän tuvan seinään, uskaltamatta lähteä sisälle saunaan.

… auta … auta … auta.

Hänen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella aivan kuin etsien kiiltävää hopearahaa.

… tai lähetä tappava tauti.

Mutta kuitenkin pelkäsi hän, jos siellä saunassa on joku kuollut.

»Jopa isäkin tulee», lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan raivostua. Karkea kiroussana oli pudota hänen huuliltaan ja toinen oli valmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli hän karjaista, että olkaa hiljaa, minä taon sen pään seinään, joka ensiksi ääntää. Mutta jokainen lapsi äänsi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmän tyytyväisyyden äänellä: isä! Ja käsiä ojennettiin:

»Isä, katsokaa.»

Heillä oli jokaisella korppu kädessä.

Vaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin.

»Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä», lausui vaimo. Istuttuaan hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän kauan tyynenä.

»Minä en saanut mitään», sanoi hän jurosti.

»Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.»

»Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?»

»Niin, en olisi osannut odottaakaan.»

»En minäkään», ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. »En osannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.»

Sydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen hiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten.

Hän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään.

Pihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä tasaantui mieli.

Miten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista pilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista.

Hän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen aivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut sanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään Jumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän tunsi kiitollisuutta.

Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin olisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen ennenkuin pääsi saunaan sisäänkään.

Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja kuiskivat:

»Nytpä on joulu.»

»Ja lysti.»

Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat pitävän sitä mahdottomana.

12

Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa joulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen. Hekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi jouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani viisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen laatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui, sitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun juhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus.

Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi Nikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan sitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika valmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja Vimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös Ojanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu hänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut nähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi, sillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin perheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli hänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin vaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla hänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu. Vimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki, vaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin Vimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle: Nikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa, mitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin.

Aaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen puistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa valmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut puhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe, että jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat saavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja kun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin paljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea. Sillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä ja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut. Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan heti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut, niin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön nousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli kelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti tätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli asiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen, jota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana.

Aattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä hän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut laskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa.

Elsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla—avuilla käynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen. Tuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä oli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea Olli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään, vaikka kuinka paljon antaisi.

Tästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä hämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että ei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan sitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin, eikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä, jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä.

Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat Vaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen olivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei antanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän oli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja sitä hän itki.

Mitähän syntiä hän oli tehnyt?

»Et ole uskonut rukoillessasi?»

»Uskoin minä.»

»Olet ollut tottelematon äidillesi?»

»En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen anteeksi.»

Ei Marikaan voinut saada selville, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, vaan jotakin hän oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin.

Marista erottuaan asteli hän hiljalleen kotia päin ja mietti, mieli katkerana. Selvää ei hän voinut synnistään saada. Mutta jos äiti tiesi, kun hän sille kertoo. Varmaan äiti tietääkin.

Se ajatus huojensi vähän mieltä, vaikka vielä pelottikin, että jos on tehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin lähti hän kotia.

»Missä sinä lapsi kulta olet koko päivän ollut? Et ole syönyt einettä et puolista. Riisiryynitkin ovat vielä noutamatta ja puuro pitäisi olla kohta tulella.»

Olikohan riisiryynipuuro syntiä?… Se on syntiä… Ne pakanarouvathan kesällä sanoivat…

»Äiti, eikö riisiryynipuuro ole syntiä?»

Elsa teki sen kysymyksen melkein itkuäänellä ja hätäilevästi.

Äiti naurahti, katsoi pitkästään Elsaa ja muuttui vähitellen vakavan näköiseksi.

Elsa tuli vakuutetuksi, että syntiä se on, vaan äiti ei ole sitä huomannut. Hän selitti, että he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet Jumalaa, eivät olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin syntistä ajatelleet tahi tehneet.

Äiti kuunteli miettiväisenä.

»Ei keitetä, äiti», kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi. »Annetaan raha Marin äidille.»

Viion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava ihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni häneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset.

Viion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa muistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut hänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli hän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä tavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain siitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle kansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä— ylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon ihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa.

»Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun ette saaneet mitään», sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin anteeksi pyytäen jotakin.

Elsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia ollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan korvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan Marille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli hauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa ovea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan noin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla joulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut enää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa liitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin, jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset mukaan.

Äiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin paljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat kokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety vinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä oli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat kartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt ja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen ikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja joka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla.

Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili pientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan nojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään puhelemista.

Saunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo. Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja siellä häärättiin toimessa, näki varjoista.

Olikohan siellä riisiryynipuuroa?… Oli kait, kun siellä syötiin muulloinkin sitä…

Sinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin valtoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin:

»Kun isä eläisi vielä!»

»Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin, kun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme», vastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista Jeesuksen syntymisestä.

Siinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja opettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi kuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa laidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt. Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä. Heillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen kiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas punotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja metsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten ilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain korkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa kirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös pilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa.

Elsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli luettanut hänellä Testamenttia.

»Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.»

»No lueppas», sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa.

Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku oli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä lyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti tuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi niitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan lukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu.

»Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini», sanoi isäntä, ja emäntä taputteli Elsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen.

Se kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti kuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän, jonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota entistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi silmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin. Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua. Kun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa, kertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen kynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä, niin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti silmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä.

Elsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi ruvennut miettimään ja ajattelemaan.

Oli niin ikävä, eikä koskaan ollut näin tyhjältä tuntunut.

Minkähänlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna hän oli ollut kipeä, niin ettei hän silloin ollut katsomassa, eikä hän sitä edellisistä muistanut muuta kuin paljon kynttilöitä ja kimaltelevan kuusen. Uteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitä ikävämmältä. Ei tiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennä uudelleen Nikkilän puolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltä. Eihän sielläkään ollut ollut mitään. Jos kiusasi Nikkilää jotakin kertomaan. Siihen oli Nikkilä tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytä, niin oli sanonut:

»Tosi on rumaa ja kaunis valetta.»

Suurella kärttämisellä sai hänet kertomaan, kun kiusasi pitkän aikaa. Sentähden kertominen oli melkein jäänyt kerrassaan, ja kauan siitä olikin, kun Nikkilä viimeksi kertoi.

Siitä kertomuksesta ei Elsa ollut pitänyt, sillä siinä oli kaunis kuninkaan poika ilkeä ja ruma hyvä, olisi pitänyt olla kaunis ja hyvä ja ruma paha. Sentähden ei Elsa ollut senjälkeen kertaakaan pyytänyt Nikkilää kertomaan.

Jos nyt pyytäisi ja hän rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikävää, niinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis kuninkaanpoika oli niin ilkeä ja rumaa oli sääli. Ei, ei hän tahtonut kuulla semmoista, vaan hän kuitenkin päätti lähteä käymään Nikkilän puolella, muuten vain.

Uuni oli lämpiämässä. Se valaisi vastaisen seinän, vaan perimmällä sivuseinän puolella oli pimeän hämy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta palamasta, Nikkilä istui tuolilla tulen äärellä mietteissään ja emäntä peräseinällä sohvalla nyökkästen ja käsi poskella. Ei kuulunut muuta ääntä kuin palavien puitten räiske. Entisestä eroavaa ei huomannut muuta, kuin että lakkipölkky oli loukkoon joutanut ja kaikki nahkapalaset, joita muulloin oli ympäriinsä joka paikassa, olivat nyt aivan näkymättömiin menneet!

Täällä Elsasta tuntui joululta vielä vähemmän kuin heidän kamarissaan. Niin että teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui että kotona kuitenkin oli hauskempi. Sitä paitsi aina kun hän muulloinkin tuli käymään Nikkilän puolelle, oli hänellä heti jotakin sanomista, vaan nyt oli hän kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa.

»Noo Elsa», lausui Nikkilä tarkoittamatta mitään, hyväilyn vuoksi vain.

Elsa siirtyi Nikkilän luo ja jäi häneen nojaten katselemaan uunissa leikkiviä liekkejä ja poukkia, jotka väliin singahtivat kauas keskilattialle ja siinä sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui katse halkojen välissä hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin tällöin johonkin pihisemään puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi pikimmältään saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyväili palavien puitten pauke ja räiske ja lieskan humina. Niin että ajatusten oli helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista. Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilä ja Elsa, ajellen ajatuksillaan.

Nikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen oli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu, sievä tihrusilmä… Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja riisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä työmies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona ja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti. Sitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä, vaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin sitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella. Joulu oli joulu. Ja nyt näin!

»Nyt on joulu», sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten irralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät.

»Niin.—Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?»

Nikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut sitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa heilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei myös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli?

»Mitä sinä naurat?» tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä hillitsemään itseään. »Kysyppäs meidän äidiltäkin», kehotti Nikkilä Elsaa.

»Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?» huusi Elsa emännälle vielä hämillään vähän.

Emäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja vuoroon Nikkilää ja viimein kysyi:

»Mitä se oli, minä en oikein kuullut?»

Nikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan.

»Elkää te minua vanhaa narratko», sanoi emäntä leikillisen näköisenä. »Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi, te joukkoa olette.»

Nikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut, ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen Montinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja synniksi tuominneen.

»Vai niin, vai niin», arveli emäntä vakavaksi muuttuen. »Tottapa se sitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.»

Sitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on suuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei saanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua, ettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena:

»Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.»

Nikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan.

Äiti raukka, äiti raukka… Hyvä Jumala, ota minultakin järkeni, jos tarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää… Armahda sillä minua laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa osoittaa muille pahoille pelotukseksi…

»Rukoiletteko te, Nikkilä?»

Nikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein ennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen mielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen vuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan.

»En minä osaa rukoilla», sanoi Nikkilä.

»Ohhoh! Ja noin vanha mies.»

»Niin, vanhathan ne eivät osaakaan rukoilla, lapset vain.»

»Osaapahan äitini.»

Nikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän hymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti lähteä pois, vaan Nikkilä kysyi:

»No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?»

»Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin äidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.»

»No mitäs teillä on iltaseksi?»

»Leipää ja silakkaa ja on kai sitä maitoakin.»

»Meilläpä ei ole maitoa.»

»Äitipä aikoi tuoda teille.»

»Yhy. Vaan maitokinhan on syntiä?»

»Maito? Jo nyt horisette, Nikkilä kulta. Ei maito ole syntiä. Te ette tiedäkään, mikä syntiä on.»

»Tiedätkö sinä?»

»Tiedän. Syntiä on … synti on … mikä on synti?… Kaikki kuin sotii Jumalan tahtoa vastaan,»

»Kyllä minäkin olisin sen tiennyt, vaan tiedätkö sinä aina, mikä on Jumalan tahtoa vastaan?»

»Tiedän.»

»Kaikki mikä ei ole hyvää ja oikeaa, eikö niin? Mutta…»

»Mitä mutta?»

»Ei mitään, lapsikulta, minä tässä yritin horisemaan omiani, tekemään syntiä.»

»Mutta syntihän sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan.»

»On. Suuri synti onkin, kauhea synti.»

Elsaa rupesi pelottamaan, niin että hän siirtyi ulommaksi.

»Rukoiletko sinä ahkerasti?»

»Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidänkin puolesta joka ilta, ja kun olette kipeämpi, niin aamullakin.»

»Mitä sinä olet rukoillut minulle?»

»Terveyttä, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiänne, kun ette osaa rukoilla… Voi, voi, ettekö te koskaan ole rukoillut? Ettekö pienenäkään?»

»Olen pienenä, silloin osasin. Nyt minä rukoilen vain sinun puolestasi.»

»Mitä te rukoilette minulle?»

»Kaikkea hyvää.»

»Miten?»

»Minä rukoilen: Elä johdata häntä kiusaukseen.»

»… mutta päästä hänet pahasta. Sillä Sinun on valta, voima ja kunnia. Amen»,—jatkoi Elsa siirtyessään taas nojaamaan Nikkilää vasten ja sanoi: »Ettekö te sitäkään asti osaa loppuun? Minä rupean opettamaan teitä…»

»Vai sanoi Montinin rouva, että riisiryynipuuro on syntiä», tuli emäntäkin puhelemaan. »En minä olisi tiennyt sitä.—Ei se rouva mitään Helunasta puhunut?» kysyi emäntä uteliaana, suu naurussa ja silmät räpättivät.

»Eihän se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesällä milloin lie ollut», selitti Nikkilä.

»Vai niin, minä luulin tavanneen nyt, avuilla kun kävivät. Kyllä kai Heluna on jo poikinut, vai mitä luulet isä?»

»Vähättelen.»

»Mitä?»

»Olkoon kun on tai ei, sama minulle on.»

»Vaan eipäs ole rouva käynyt kymmentä markkaa hakemassa», hyvitteli emäntä ja katseli Nikkilää ja Elsaa vuoroon hyväntuulisena. Kun kumpikaan ei puhunut mitään, sanoi hän: »Eikös me, isä ruveta jo syömään?» ja lähti puuhaamaan illallista supisten, että se oli viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.

Nikkilä taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kääntyen pois toivotti hyvää yötä luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilää rukoilemaan.

»Rukoiletko sinä tänä iltanakin minun puolestani?»

»Rukoilen.»

»Minä rukoilen sinun puolestasi…»

Sääli Elsan oli Nikkilää ja pelkokin, kun hän kotona ajatteli, ettei Nikkilä osaa rukoilla, ei Isämeitää. Hän selitti äidillekin asian aivan kuin sen vuoksi, että äidiltä olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta äiti selitti, että Nikkilä osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut.

Itsekseen jäi leski miettimään Nikkilän kohtaa. Hän on raukka saanut paljon kärsiä. Jumala vitsoo häntä, vaan hän ei ymmärrä, napisee vastaan ja on jäykkä, kauhean jäykkä ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi tahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiä, kun Hän vitsoi häntä. Mutta kyllä taipuu vielä, Jumala näkyy valinneen hänet itselleen… Valaise, Jumala, hänen mielensä pian ymmärtämään Sinun hyvyyttäsi, valaise meidän kaikkein…

Kuu paistoi kamarin ikkunasta sisään, köyhäin joululamppu, se valaisi pienen kamarin, niin että erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitä toimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska katsella ulos, kirkkautta siellä.

Kuu tuolla ylhäällä oli niin vakavan näköinen, vaan tähdet välähtelivät kauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat kiivaasti, ja väliin pisti pitkä säie keskitaivaalle saakka. Elsasta tuntui kuin olisi tuolla ylhäällä liikkunut hyviä henkiä, niinkuin enkelit olisivat lennelleet tähtien luona leyhytellen revontulia siivillään ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja puhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Täällä ei enkeleitä näkynyt, vaan varmaankin lentelivät ne keskikaupungilla… Miksikähän eivät täällä?… Jos lentäisi tuohon kadulle joku, tai tuonne katolle… Miksikähän ei tullut?… Kyllä niitä oli siellä keskikaupungilla… Minkähänlaista siellä oli?

Sitäpä hän sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta, ajatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista unta.

Missään ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikä sielläkään muualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitä hän joululta oli odottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellä kaikki olivat niin iloisia ja niin kauniita. Hän kadehti niitä tyttöjä, jotka siellä olivat.

Kun hänkin olisi päässyt ottotytöksi sinne keskikaupungille. Joku joka on kaikkein rikkain, ottaisi hänet… Jos hän menisi Bergbomin herran luo ja pyytäisi, että se ottaisi hänet ottotytökseen… Kyllä se ottaisikin, se oli niin hyvä, ettei kukaan. Se kerran nosti hänet ylös, kun hän lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jälkeen hän aina niiasi sille ja se nyökytti päätään ja nauroi ystävällisesti. Hän olisi oikein hyvä ja hänellä olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Hän olisi hyvin sievässä puvussa, niin sievässä ettei yksikään muu tyttö: hänellä olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanväriset sukat, tukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli päälaen… Aappo tykkäisi enin hänestä ja kaikki muutkin.

Miten hänkin voisi olla niin hyvä kuin Aappo, että pääsisi ottotytöksi… Mutta Aappo tuntui niin hyvältä, ettei hän voi olla niin… Hänen äitinsä oli aina kertonut niin hyvää Aaposta ja itkenyt muistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli niin paljon saanut kärsiä kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten ylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan kerjäilemässä siskoilleen ruokaa. Valmis oli hän kuitenkin lähtemään matkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut mitään mielitekoa, jota hän ei olisi jättänyt, kun oli ruokaa siskoille saatava. Hän oli niin helläsydäminen. Miten iloinen hän oli tultuaan jakaessaan osia. Elsankin äiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, että hänestä tulee vanhain päiväin turva vanhemmilleen, ja että Jumala on niin tahtonut palkita Aapon, kun hän on ollut hyvä lapsi… Ja nyt, kun Elsa oli hänet nähnyt, niin ei hänen mielestään ollut ketään sellaista kuin Aappo.

Maata pannessaan rukoili Elsa, että hänestä tulisi hyvä tyttö, oikein hyvä. Hän muisti kertomuksen siitä köyhästä tytöstä synkässä metsässä, joka antoi kaikki muille, ja tähdet lensivät äkkiä tytön ympärille ja muuttuivat pelkiksi koviksi hohtaviksi markoiksi. Kaikki vaatteensakin hän oli lahjoittanut, ja huomasi olevansa puettu uusiin. Hän poimi markat helmaansa ja pääsi elinpäivikseen rikkaaksi… Jos hänellekin niin kävisi…

Ikkunasta näkyi siihen vuoteelle tähtiä. Ne vilkkuivat ja välähtelivät ja olivat kuin irti lähdössä… Jos aamuksi putoilisivat kartanolle … ja uusi puku ilmestyisi tuonne tuolille vanhan sijaan… Aappo tulisi huomenna käymään kotonaan…

Silmät pyrkivät kiinni, vaan hän koetti pitää auki nähdäkseen noita tähtiä, jos ne putoilevat. Navetan harjan yli näkyi hyvin kirkas tähti, se oli kuin katolle putoamassa… Jos se uppoaa lumeen katolla eikä löydy… Kun siirtyisi tännemmäksi.

Mutta se tähti muuttuikin hyvin suureksi, laidat muuttuivat viheriäksi ja keskusta tulipunaiseksi. Sitten se hajosi pieniksi, keltaisiksi, sinisiksi ja viheriäisiksi tähdiksi, jotka kaikki kokoontuivat suureen koivuun Montinin kaukavainion koivikkokunnaalla, jossa oli kaunis rakennus. Siinä rakennuksessa oli satoja kynttilöitä palamassa ja seinillä suuret peilit. Siellä oli paljon herrasväkeä. Hän oli myös siellä, vaan hän oli alasti, ettei ollut muuta kuin päässä se isän mereltä tuoma harsohuivi, jossa oli valkoiset tähdet … uudet vaatteet oli joku kätkenyt häneltä. Äiti itki ja selitti herrasväelle, että Elsa on syntiä tehnyt… Kaikki nauroivat, vaan Aappo tuli hänen luokseen ja sanoi:

»Elsa on hyvä tyttö.»