E-text prepared by Jari Koivisto

LEO MECHELININ ELÄMÄ

Kuvaillut

TH. REIN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

ALKUSANAT.

Kun Leo Mechelin viime vuoden alussa kuoli, tunnustettiin yleisesti, että Suomi hänessä oli menettänyt parhaita poikiaan, miehen, joka ansaitsee maamme hartaimmat kiitokset siitä, että hän pitkän ja monivaiheisen elämänsä aikana omisti suuren kykynsä, harvinaisen tarmonsa sen hyväksi sekä koettelemuksen päivinä rohkeasti asettui maamme oikeutta puolustamaan. Sellaisen miehen elämäntyö on epäilemättä koko runsaudessaan ja monipuolisuudessaan säilytettävä jälkimaailman muistossa. Saatuani kehotuksen laatia hänen elämänkuvauksensa olen arvellut, ettei minun tulisi siitä kieltäytyä; kuitenkin on tehtävä mielestäni vielä tätä nykyä mahdoton täydellisesti suorittaa, vaan on se uskottava vastaisen historiantutkimuksemme huoleksi. Elämäkerta, joka täydellisesti ja seikkaperäisesti kuvailisi Mechelinin koko elämäntyön, kysyisi liian laajoja esitöitä, voidakseen valmistua minun käytettävänäni olleen lyhyen ajan kuluessa, siihenkään katsomatta että sen erinäiset puolet eivät vielä näy olevan sopivia julkisesti kuvailtaviksi. Ennen kaikkea on Mechelinin elämäntyö meitä vielä liian lähellä, jotta kuvailija voisi siitä saada eheän kuvan ja tajuta koko sen merkityksen.

Olen kuitenkin arvellut, että jo nyt julkaistu vähäisempi elämänkuvaus ei olisi vallan arvoa vailla yleisöllemme, joka siitä saisi ainakin yleiskäsityksen manalle muuttaneen suurmiehen elämästä. Toivoen tämänkin laatuisen lyhytpiirteisen kuvauksen voivan herättää jonkin verran mielenkiintoa ja olevan joksikin hyödyksi olen rohjennut tarjota lukevalle yleisölle tämän vähäisen teoksen, vakuutettuna, että täydellisempi kuvaus on ilmestyvä, kun olot sallivat, ja kun tehtävän ottaa suorittaakseen henkilö, joka on täysin sen tasalla.

Käytettävänäni olleista lähteistä on mainittava, paitsi Mechelinille läheisten henkilöjen antamia tietoja, hänen Valtioarkistossa säilytetty runsas jälkeenjättämiensä paperien kokoelma, jota en kuitenkaan ole ehtinyt täydellisesti tarkastaa. Mieluisa velvollisuuteni on tunnustaa saaneeni ohjausta tohtori, neiti Tekla Hultinin "Nuoressa Suomessa" v. 1899 julkaistusta kirjoitelmasta, joka on sitä arvokkaampi, kun se sisältää Mechelinin itsensä tekijälle antamia tietoja. Rouva Helmi Krohnin aikakauslehti Otavan maaliskuun vihkoon 1913 laatimaa Mechelinin lapsuus- ja nuoruusajan kuvausta olen niinikään voinut käyttää, minkä kiitollisuudella tunnustan.

Helsingissä, syyskuussa 1915.

Th. Rein.

SISÄLLYS.

I luku 1839-1856

Suku ja vanhemmat Lapsuudenaika. Kotielämä, matkat, koulunkäynti ja kotiopetus. Haminan seuraelämä.

II luku 1856-1864

Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.

III luku 1864-1874

Alkava julkinen virkaura. Avioliitto, matkoja, maanviljelysharrastuksia. Alkava valtiopäivämiestoiminta. Tieteellinen kirjailijatoiminta.

IV luku 1874-1882

Opettaja- ja tieteellinen kirjailijatoimi. Komiteain jäsenenä, kunnallismiehenä. Keisarivierailu, aateloiminen, 1877-78 vuoden valtiopäivät. Liberaalinen ohjelma. Keisari Aleksanteri II:n kuolema. Muutoksia Suomen hallituksessa. 1882 vuoden valtiopäivät.

V luku 1882-1890

Senaatin jäsenenä. Hallitustoimia. Valtiopäivät v. 1885, 1888.
Diplomaattinen tehtävä Espanjassa. Kodifioimiskysymys. Hyökkäyksiä
Suomen valtiosääntöä vastaan Venäjän kiihkokansallisten taholta.
Toiminta niiden torjumiseksi. Postijulistuskirja. Ero senaatista.

VI luku 1890-1898

Kunnallisia ja muita julkisia tehtäviä. 1891 vuoden valtiopäivät.
Kodifioimiskysymys, Bungen komitea. 1894 vuoden valtiopäivät.
Hallitsijanmuutos. 1897 vuoden valtiopäivät. Kirjallinen tuotanto,
Suomen oikeuksien puolustus.

VII luku 1898-1903

Routavuodet. Ylimääräiset valtiopäivät 1899. Helmikuunjulistuskirja, kansanadressi. Mechelinin valtiollisia julkaisuja. Hänen kuusikymmenvuotispäivänsä. 1900 vuoden valtiopäivät. Uusia laittomuuksia. Maastakarkoitus.

VIII luku 1903-1905

Maanpakolaisena. Bobrikoffin ja Plehwen murha. Asema Venäjällä. Järjestelmä lievenee. 1904 vuoden valtiopäivät. Maastakarkoitettujen paluu. Suurlakko. Marraskuun-julistuskirja, laillisuus palautettu.

IX luku 1905-1908

Toistamiseen hallituksen jäsenenä. Uudistusohjelma. Eduskuntauudistus. Muita hallitustoimenpiteitä. Uuden hallitusmuodon sekä muiden yhteiskunnallisten parannusten ehdotuksia. Taantumus pääsee jälleen valtaan. Ero senaatista.

X luku 1908-1914

Viimeiset elinvuodet. Uudistunut valtiollinen kirjailijatoimi. 1910-1913 vuoden eduskunnan jäsenenä. "Valtioperuskirjan" ehdotus. Oikeuteen perustuva rauha. Loppu. Jälkimaine.

I LUKU.

1839-1856.

Suku ja vanhemmat. Lapsuudenaika. Kotielämä, matkat. Koulunkäynti ja kotiopetus. Haminan seuraelämä.

Mechelinin suvussa kulkevan perinnäistiedon mukaan on suku kotoisin Mechelnin kaupungista Alankomailta, mutta siirtyi, asuttuaan jonkin aikaa Saksassa ja silloisessa Ruotsin alusmaassa Pommerissa, 1600-luvulla Ruotsiin ottaen alkuperäisen kotipaikkansa muistoksi nimekseen "Mechelinus" tahi "Mechelin". Suvun erään jäsenen, Jacob Mechelinin, kerrotaan asuneen Suomassa, Helsingissä, ja olleen ammatiltaan kauppias. Hänen poikansa Henrik tuli papiksi ja Kuopion pitäjän kappalaiseksi sekä jätti jälkeensä poikia, joista nuorin, Henrik, 1700-luvun ensi vuosikymmeninä raivoavan Isonvihan ja koululaitoksen silloisen rappiotilan johdosta ei päässyt opin tielle, vaan rupesi talonpojaksi. Hänen pojastaan Adamista, joka asettui Juvan pitäjään asumaan, tuli puuseppä, rakennusmestari ja sahankirjuri.

Adam Mechelinin poika Henrik Johan, syntynyt v. 1774; osotti aikaisin lukuhalua, pantiin kouluun, tuli ylioppilaaksi Turussa sekä filosofian maisteriksi ja tohtoriksi, vihittiin papiksi, tuli Kesälahden kappalaiseksi, v. 1818 Viipurin läänin Jaakkiman kirkkoherraksi, Sortavalan rovastikunnan lääninrovastiksi ja kuoli v. 1840. Avioliitossaan Maria Kristina Costianderin kanssa hänellä oli monta lasta, muiden muassa pojat Gustaf Johan ja Henrik Adolf, joka viimeksi mainittu sittemmin toimi Venäjän pääkonsulina Kristianiassa, nimitettiin Suomen senaatin jäseneksi, aateloitiin v. 1886, merkittiin Suomen ritarihuoneen jäsenluetteloon N:o 265:n kohdalle ja kuoli v. 1899. Tyttäristä vanhin oli nimeltään Charlotta. Kirkkoherra H.J. Mechelin oli perin oppinut mies ja pani paljon huolta lastensa kasvatukseen; opettipa hän muun muassa ei ainoastaan pojilleen, vaan Charlotta tyttärelleenkin latinaa, jota tämän mainitaan käyttäneen keskustellessaan veljiensä kanssa, minkä tähden häntä oli tapana nimittää "Latina-Lotaksi". Runojakin hän sepitteli. Avioliitossa kappalaisen, sittemmin rovasti P.F. Brofeldtin kanssa tuli hänestä kirjailija Juhani Ahon isoäiti.

Mainituista veljistä vanhempi, Gustaf Johan, tämän elämäkerran esineen isä, oli syntynyt v. 1807 Kesälahdella ja tuli, Savonlinnan silloisen saksalaisen koulun käytyään, ylioppilaaksi, filosofian maisteriksi ja tohtoriksi Turussa. Hänen sanotaan aikoneen antautua yliopistonopettajan uralle, mutta Turun palon takia luopuneen tästä aikeestaan. Sen sijaan hän tuli Haminan kadettikoulun opettajaksi, saman laitoksen opetuksen tarkastajaksi ja sai valtioneuvoksen arvonimen. Hän oli laajatietoinen mies ja opetti monta ainetta: luonnontieteitä, sielutiedettä, maantietoa, historiaa ja Suomen lainoppia sekä ruotsia, suomea ja venättä. Suomen kielen opetus otettiin kadettikoulussa käytäntöön 1830-luvulla, ja Mechelin antoi ensimäisenä opetusta tässä aineessa, jonka tuntemista pidettiin tarpeellisena vastaisille upseereille heidän joutuessaan tekemisiin kotimaisten sotamiesten kanssa. — Muissa julkisissa oppilaitoksissamme suomen kieli otettiin opetusaineeksi vasta 1840-luvun alussa. — Mechelin kirjoitti myös yleisen kieliopin oppikirjan, joka tarkastettuna painettiin valtion kustannuksella ja otettiin kadettikoulussa käytäntöön valmistuksena varsinkin uusien kielien opiskeluun. Hän oli jonkin verran perehtynyt lääketaitoonkin ja kuuluu muun muassa kerran parantaneen erään sukulaisensa polvivian sähköllä. Soitannollisiakin taipumuksia hänellä oli. Hän oli muuten käytöstavaltaan maailmanmies, vartaloltaan ryhdikäs ja täyteläinen, kuuluupa olleen aika väkeväkin. Kerrankin oli raju härkä, päästyään kuljettajaltaan karkuun, kadettikoulun puistossa hyökännyt Mecheliniä vastaan, mutta hänen onnistui pistämällä sauva härän sarvien väliin kaataa hurja elukka kumoon. — Valtioneuvos G.J. Mechelin kuoli v. 1863.

Hän oli nainut Amanda Gustava Sagulinin, Viipurin pitäjän kruununnimismiehen, sotakomisarius Benjamin Sagulinin ja tämän vaimon Gustava Stålhandsken tyttären. Amanda tytär kasvoi Viipurin kaupungissa ja nautti opetusta sikäläisessä hyväksi tunnetussa saksalaisessa tyttökoulussa. Hän joutui kahdesti naimisiin, ensi kerran Lappeen tuomiokunnan tuomarin G.J. Costianderin, toisen kerran tämän sisarenpojan G.J. Mechelinin kanssa. Hänellä oli ensimäisestä avioliitostaan kaksi poikaa, Robert ja Torsten, joista niinmuodoin tuli hänen jälkimäisen miehensä poikapuolet ja Leo Mechelinin velipuolet. Rouva Amanda Mecheliniä pitivät kaikki, jotka häntä lähemmin tunsivat, varsin älykkäänä naisena. Hän oli sukkelasanainen, kielitaitoinen ja sangen musikaalinen. Asuessaan Turussa leskenä ensimäisen miehensä kuoltua hän antoi soitonopetusta, ja mentyään toisiin naimisiin v. 1837 sekä muutettuaan Haminaan hän otti osaa tämän paikkakunnan soitannollisiin rientoihin. Hän oli erittäin uuttera, piti kotinsa hyvässä kunnossa, mutta toimi sen ohessa kaikenlaisissa yleishyödyllisissä yrityksissä, perusti Haminaan köyhäin lasten koulun ja naisyhdistyksen, joka hankki varattomille työtä.

Tässä avioliitossa syntyi marraskuun 24 p:nä 1839 poika Leopold Henrik Stanislaus, perheen keskuudessa tavallisesti kutsuttu Leoksi, jonka nimen hän myöhemminkin sai lähemmässä toveripiirissään pitää. Perheessä, johon paitsi Leoa kuului hänen neljä täysisisarustaan (kolme sisarta ja veli) sekä molemmat Costiander velipuolet, jotka kumpikin saivat suorittaa kadettikoulun kurssin ja antautua sotilasuralle, vallitsi mitä ystävällisin suhde jäsenten kesken. Hieno sivistys, joka oli saanut leimansa sekä tieteen ja kirjallisuuden että taiteen harrastuksesta, oli ominaista tälle kodille, missä nuoren Leon runsaat luonnonlahjat saivat otollisissa olosuhteissa kehittyä. Puhekielenä käytettiin perheessä enimmäkseen saksaa, kuten vielä siihen aikaan useissa Kaakkois-Suomen sivistyneissä perheissä oli laita. Ruotsiakin sentään puhuttiin Mechelinin perheessä. Eräät tallessa olevat Leo M:n muistiinpanot hänen poikavuosiltaan osottavat hänen jo silloin täydellisesti tainneen sekä saksaa että ruotsia. Mutta sen lisäksi hän nuoruudessaan oppi käytännöllisesti sekä ranskaa äidiltään, joka oli siihen kieleen hyvin perehtynyt, että venättä isältään. Suomen kieli oli siihen aikaan, kuten tunnettua, säätyläisten keskuudessa syrjäytetyssä asemassa, ja lapset oppivat sitä enimmäkseen palvelusväen kanssa puhellessaan. Leokin saavutti siinä nuoruudessaan jonkinlaisen taidon, jota hän sittemmin opetuksen ja opintojen avulla lisäsi, pääsemättä kuitenkaan niin pitkälle kuin olisi halunnut. Eräässä ylioppilasaikanaan kirjoittamassaan kirjeessä velipuolelleen Torsten Costianderille hän lausuu: valitettavasti minä, kuten tiedät, olen niitä monia onnettomia, jotka osaavat kaikkea muuta paremmin kuin oman maansa kieltä ("als ihre Landessprache").

Perhe, joka Haminassa asui eräässä kadettikoulun kylkirakennuksessa, vietti tavallisesti kesänsä kaupungin lähellä olevassa pienessä Malina nimisessä huvilassa, kauniin järven rannalla ja siimeisen puiston reunassa. Siellä lapset pääsivät viettämään ulkosalla hauskaa elämää maalaisaskareineen ja leikkeineen. Leon varhaisimpia lapsuudenmuistoja sanotaan olleen kaunis valkoinen hevonen, jonka hänen isänsä oli saanut isältään Jaakkimasta. Se oli lasten suosikki ja salli heidän ratsastaa selässään. Suru oli sen vuoksi suuri, kun eräänä talvena heidän rakas hevosensa putosi heikkoihin jäihin ja hukkui.

Toisinaan tehtiin matkoja, jolloin nuoret saivat oppia tuntemaan maamme eri seutuja. Kesällä 1845 perhe teki matkan Turkuun ja sieltä Pöytyän pitäjän Yläneen kappelissa olevalle Uudenkartanon maatilalle, jonka omisti isän ystävä ja opettaja, professori Carl Reinhold Sahlberg, tunnettu etevänä luonnontutkijana ja "Pro fauna et flora fennica" seuran perustajana. Hänen vanhin tyttärensä oli rouva Mechelinin läheinen ystävä. Professori Sahlberg oli Yläneelle perustanut erinomaisesti hoidetun, aikoinaan Suomen suurimman ja varsinkin omenistaan ja hyötymansikoistaan kuulun hedelmäpuutarhan. Kaksitoistavuotiaana Leo sai omaistensa mukana tehdä toisen matkan, tällä kertaa Itä-Suomeen, perheen vanhaan kotiseutuun Jaakkimaan, missä valtioneuvos Mechelinin lanko, kruununnimismies Savander, omisti luonnonihanan Rantalan maatilan. Tällä matkalla käytiin myös Saimaalla ja Imatralla, jotka nuoren pojan mieleen jättivät pysyväisiä vaikutelmia.

Leo Mechelinin luonnonlahjat herättivät aikaisin huomiota, ja isä pani erikoista huolta hänen kasvatukseensa, totuttaen häntä työhön, järjestykseen ja ankaraan velvollisuuden täyttämiseen. Muun muassa isä neuvoi häntä aina sanomaan sanottavansa sievästi, ei huolimattomasti eikä töykeästi, ja tämä tapa juurtuikin poikaan koko elämän ajaksi. On vielä tallella pieni paperipalanen, johon kymmenvuotiaan pojan lapsellisella käsialalla on kirjoitettu:

'Täten allekirjoittanut sitoutuu aina huolellisesti pitelemään kirjojaan ja olemaan jättämättä läksyjään viime hetkeen, vaan lukemaan ne kohta kotiin tultuaan. Niinikään hän lupaa pitää luetteloa kirjoistaan. Jos hän tämän rikkoo, alistuu hän mihinkä rangaistukseen hyvänsä.

Marraskuun 18 p:nä 1849.

Leop. Mechelin.'

Saatuaan lyhyen aikaa opetusta Forsblomin neitien johtamassa, aikoinaan hyväksi tunnetussa yksityisessä oppilaitoksessa, joka pääasiallisesti oli aiottu tytöille, mutta johon poikiakin otettiin, ja sitten jonkin aikaa oltuaan isänsä oppilaana suoritti Leo vuosina 1851-53 kahden ylemmän luokan kurssin Haminan niin sanotussa suurkoulussa eli yläalkeiskoulussa. Eräs tästä koulusta annettu lukukausitodistus osottaa opettajain havainneen hänen tietojensa miltei kaikissa aineissa ansaitsevan korkeimman arvosanan. Hän jatkoi vielä tämän jälkeen jonkin aikaa lukujaan ylioppilastutkintoa varten, taaskin enimmäkseen isän johdolla. Ainoastaan matematiikassa antoi hänelle erityistä opetusta tämän tieteen silloinen opettaja kadettikoulussa, etevänä matemaatikkona tunnettu Edvard Neovius. Isä oli jonkin aikaa aikeessa lähettää poikansa johonkin lukioon, mutta koulun rehtori esteli, koska nuorukainen pian pelkillä kotiopinnoillakin kykenisi suorittamaan loistavan ylioppilastutkinnon.

Leon erinomainen ahkeruus tuotti toisinaan hänen omaisilleen hieman huoltakin. Niinpä äiti alkukesästä 1854 kirjoittaa pojalleen Torstenille: "jos hän [Leo] kauan jatkaa nykyiseen tapaansa, menee hänen terveytensä pilalle, sen vuoksi saa hän kesällä hoitaa sitä ja huvituksiaan niin paljon kuin me voimme saada aikaan". Toisessa kirjeessä hän kirjoittaa: "Leo on kaikkien ilo ja kaikkien huvi tasaisen, hyvän mielenlaatunsa tähden, joka ei häntä milloinkaan petä. — — Hänen hellyyttään minua kohtaan on suloista tuntea."

Paitsi taipumusta ja halua opintoihin oli Leo Mechelinillä soitannollisiakin lahjoja, ja laulutaidon hän oppi luultavasti äitinsä johdolla. Ja että hän nuorukaiseksi varttuneena täytti kaikki vanhempainsa toiveet, käy ilmi eräästä todistuksesta, jonka isä kirjoitti pojan täyttäessä 15 vuotta. Todistus, saksaksi kirjoitettu, on suomennettuna seuraava:

'Rakkahin Leoni!

Tänä tärkeänä hetkenä, jolloin täytät 15 vuotta, en voi antaa sinulle parempaa muistolahjaa kuin tämän:

Liikutetuin mielin kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle sinut. Sinä olet ollut minulle sydämellisen rakas poika. Milloinkaan et ole tuottanut minulle huolta, paitsi kun sairastuit, tai kun ajattelin, etten kenties voisi tarpeeksi huolehtia sinun tulevaisuudestasi. Olen vakuutettu sielusi ja sydämesi puhtaudesta. Jumala on suonut sinulle runsaat luonnonlahjat, ja sinä olet tähän asti rehellisesti, ahkerasti ja miltei kaikin puolin parhaalla menestyksellä kehittänyt niitä. Sinä ansaitset kiitosta ja tunnustusta pyrkimyksistäsi. Olen varma siitä, että edelleenkin jatkat näin — ilman itserakkautta, ilman itsekylläistä uskoa omaan täydellisyyteen. Olkoon aina vaatimaton sävyisyys sinulle ominaista. Mutta esiinny miehuullisesti siinä, missä totuuden ja velvollisuuden tunto kaipaa ääntäsi. Multum didicit, qui tacere, plus qui dicere didicit. [Paljon on se oppinut, joka oppi vaikenemaan, enemmin se joka oppi puhumaan.] Opi niin kauan kuin elämääsi kestää. Tule oppineeksi, tule viisaaksi, mutta älä silti laiminlyö kaunotaiteita ja sivistyneen, jalostavan seuraelämän iloja. Kehitä itseäsi ihmisenä kaikinpuolisesti hyvässä, — niin ei sinulta enää riitä aikaa eikä halua pahaan. Siten olet joka päivä varmasti edistyvä maallisen onnen ja ikuisen elämän tiellä ja aina tekevä onnellisiksi hellät vanhempasi, joiden korkein, hartain toivomus maallisessa elämässään on lastensa menestys. Onneksi olkoon! Älä unohda hyvää, kunnianarvoisaa isoisääsi! Kaikki tämä täydestä, rakastavasta sydämestä

isäsi.'

Sotakesä 1854 vietettiin taas professori Sahlbergin luona, joka oli kutsunut Mechelinin perheen Uuteenkartanoonsa turvaan sodan häiriöiltä. Seuraavana kesänä 1855 vihollisten sotalaivoja taas liikuskeli Suomenlahdella, ja todellakin sattui heinäkuun 20 p:nä, että ranskalaisia sotalaivoja lähestyi rannikkoa Haminan seutuvilla pari tuntia pommittaen sikäläisiä venäläisiä rantapattereita, jotka vastasivat tuleen. Perhe oli silloin huvilassaan Malinassa, ja nuoret katselivat kalliolta laukausten vaihtoa sekä näkivät, miten haavoittuneita venäläisiä ja suomalaisia sotilaita vietiin sairaalaan.

Toivomus, jonka isä edellä esitetyssä kirjeessään oli lausunut 15-vuotiaalle pojalleen, ettei tämän tulisi vähäksyä sitä hyötyä, minkä sivistynyt ja jalostava seuraelämä tarjosi hänen kehitykselleen, ei suinkaan jäänyt täyttämättä. Haminan seuraelämä oli näihin aikoihin sangen hienoa ja sivistynyttä. Huvituksina olivat tanssi, musiikki ja seuranäytännöt. Sikäläisen seurapiirin keskipisteenä oli humaani ja hyväntahtoinen kenraali, vapaaherra J. Reinhold Munck, joka oli kadettikoulun johtajana vuosina 1843-1855, sekä hänen perheensä. Vapaaherra Munck, joka aikaisemmin palvellessaan Venäjän pääkaupungissa oli hyvin perehtynyt sikäläisten ylhäisten piirien elämään, tahtoi suomalaisia kadetteja kasvatettavaksi seurustelutaitoisiksi ja kykeneviksi esiintymään ei vain kasarmissa ja sotilasrivin edessä, vaan salongeissakin. Usein pantiin senvuoksi toimeen kutsuja ja tanssiaisia, joihin nuorisoa pyydettiin karkeloimaan kadettikoulun juhlasalissa. Tietysti sai Leo Mechelinkin oppilaitoksen opettajan poikana usein ottaa osaa näihin seurahuveihin. Vaikka isä olikin määrännyt hänet toiselle kuin sotilasuralle, sai hän läheisiä ystäviä nuorten kadettien joukosta, niistä sellaisiakin, jotka myöhemmin kohosivat varsin huomattavaan asemaan maassamme. Näitä olivat esim. Waldemar von Daehn, josta tuli kenraali, senaattori ja Suomen ministerivaltiosihteeri, sekä Johan Galindo, sittemmin aatelinperimyksen nojalla vapaaherra Cronstedt, tunnettu taitavana finanssimiehenä, Suomen suurimman yksityispankin, Yhdyspankin johtajana. Mechelinin nuoruudenystäviä oli myös Robert Lagerborg, joka suoritti kadettikoulun kurssin ja v. 1854 alotti sotilasuransa, minkä hän kuitenkin pian jätti siirtyäkseen sanomalehtialalle, jolla Mechelin jälleen tuli hänen kanssaan läheisiin väleihin. Mechelin sai niinmuodoin monenlaisia vaikutelmia kadettikoulun elämästä ja siellä vallitsevasta hengestä. Se ympäristö, jossa hän kasvoi, se seuraelämä, johon hän jo aikaisin otti osaa, kehitti osaltaan hänessä jo kodissa saavutettua maailmanmiehen esiintymistapaa, joka sittemmin aina oli hänelle ominaista ja joka, kun hän sen lisäksi kykeni lausumaan ajatuksensa monella kielellä ja oli ulkomuodoltaan komea, saattoi hänet varsin sopivaksi sivistyneen Europan edessä edustamaan pientä, syrjäistä maataan ja siten hyödyttämään tätä. Haminan seuraelämän vaikutus ei suinkaan heikontanut, vaan pikemmin elähytti nuoren miehen päätöstä koettaa käytettävinään olevilla luonnonlahjoilla hyödyttää isänmaataan. Sillä niiden ulkonaisten muotojen alla, joissa sotilaskorkeakoulun elämä liikkui, kyti aina harras isänmaallinen mieli. Tällä oppilaitoksella katsottiin — ja täydellä syyllä — olevan suuri isänmaallinen merkitys, koska sille oli uskottu upseerien kasvatus, joiden tehtävänä osittain oli johtaa kotimaista sotaväkeämme, osittain Venäjän sotapalveluksessa ylläpitää kansamme hyvää mainetta Venäjällä. Kuten tunnettua oli kenraali Munck palvelusaikanaan siellä saavuttanut silloisen perintöruhtinaan, sittemmin keisari Aleksanteri II:n suuren luottamuksen, joka soi hänelle tilaisuutta monasti hyödyttää isänmaataan.

Tammikuussa 1856 Leo matkusti isänsä kera Helsinkiin suorittamaan ylioppilastutkintoa. Siihen tarvittiin koulutodistus, minkä hän — arvatenkin suoritettuaan yksityistutkinnon — sai Helsingissä silloin toimivan yksityisen n.s. "ylioppilasleipomon" johtajalta, tohtori Robert Lagukselta. Kerrotaan että Leo, levottomana ylioppilastutkinnon tuloksesta, oli miltei sairas. Levottomuus osottautui kuitenkin turhaksi, sillä hän suoritti tutkintonsa loistavasti ja sai korkeimman, "laudatur"-arvosanan 33 äänellä, minkä jälkeen hänet kirjoitettiin historiallis-kielitieteelliseen ylioppilastiedekuntaan valmistautuakseen maisterinarvoa varten. Vastoin vallitsevaa tapaa, jonka mukaan tapahtumaa vietettiin toverikemuilla, hän matkusti samana iltana Haminaan ilahuttamaan omaisiaan uutisella saavuttamastaan ylioppilaslyyrystä. Parin päivän kuluttua hän kuitenkin palasi sieltä yliopistokaupunkiin alottaakseen akateemiset opintonsa.

II LUKU.

1856-1864.

Ylioppilasvuodet. Työ ja huvitukset. Toverielämä ja ystävät. Tilapäisrunoilua. Lainopilliset opinnot. Alkava sanomalehtimiestoiminta. Yleinen valtiollinen kanta.

Mechelinin tullessa ylioppilaaksi vallitsi maassamme varsin toivorikas aika. Edellisenä vuonna oli hallitukseen ryhtynyt keisari Aleksanteri II, jolta meillä odotettiin muuttunutta, vapaamielisempää sisäpolitiikan suuntaa, mikä toive toteutuikin. Maaliskuussa 1856 keisari saapui Helsinkiin m.m. ylioppilaiden tervehtimänä soihtukulkueella ja laululla. Vain paria päivää myöhemmin tehtiin Parisissa rauha, minkä johdosta hallituksen kävi mahdolliseksi häiriintymättä kääntää huolenpitonsa sisäisiin yhteiskuntakysymyksiin. Toiveita alkoi olla valtiopäiväin kokoonkutsumisesta, ja niitä julkituotiin m.m. siinä pontevassa puheessa, minkä professori F.L. Schauman syksyllä 1856 piti yliopiston keisarinkruunauksen johdosta viettämässä juhlassa. Yliopiston hallinnossa oli jo ennen sodan loppua johonkin määrin vapaampi suunta päässyt vallalle kenraali Munckin tultua nimitetyksi sijaiskansleriksi. Edellisen hallituksen vainooma Juhana Vilhelm Snellman nimitettiin filosofisten tieteiden professoriksi, mitkä tieteet olivat jonkin aikaa olleet yliopistosta kokonaan karkoitettuina; ylioppilaiden valvonta kävi vähemmän ankaraksi, univormupakkoa lievennettiin, ylioppilastiedekunnat saivat oikeuden kurinpidollisesti valvoa jäsentensä käytöstä.

Verraten virkeämmän mielialan ilmauksena käy pitäminen, että vanhat ylioppilasosakunnat, jotka oli lakkautettu v. 1852, uudestaan elpyivät, vaikka aluksi pelkkinä yksityisinä toveriseuroina. Näitä oli uusmaalainenkin osakunta, johon Mechelin kirjoittautui jäseneksi. Opinnoitaan kandidaattiarvoa varten hän harjoitti uutterasti ja menestyksellä. Muun muassa hän kuunteli Snellmanin luentoja, mistä on todistuksena säilynyt vihko muistiinpanoja Snellmanin kevätlukukaudella 1857 filosofisesta oikeustieteestä pitämistä luennoista. Aine, joka vieläkin enemmän kiinnitti hänen mieltään, oli kaunokirjallisuus, jonka historiaa Fredrik Cygnaeus luennoi lukuisalle ja hartaalle kuulijakunnalle. Mechelin oli jo poikana kotonaan lukenut paljon kaunokirjallisuutta, varsinkin saksalaista, josta eritoten Schillerin sanotaan häntä miellyttäneen, ja hän jatkoi tätä lukemistaan ylioppilasaikanaan. Hän lienee yhteen aikaan ajatellut valmistautua estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden opettajan toimeen yliopistossa, mutta sittemmin luopunut tästä aikeestaan m.m. siksi, ettei katsonut voivansa kilpailla siitä vanhemman ystävänsä Carl Gustaf Estlanderin kanssa, joka sai tohtorinarvon samassa promotsionissa, missä Mechelin tuli maisteriksi. Taiteen- ja runoudenharrastuksensa hän kuitenkin säilytti koko elämänsä ajan.

Silloisessa ylioppilaspolvessa tehtiin alotteita monenmoisiin uusiin yrityksiin. Niinpä oli ylioppilaiden kesken perustettu näytelmäseura, joka esitti pieniä teatterikappaleita ja yksityisiä kohtauksia suuremmista. Mechelin esiintyi joskus niissä, osottaen melkoisia taipumuksia näyttämötaiteeseen, kuten esim. August Blanchen "Matkustava teatteriseurue" nimisessä hauskassa huvinäytelmässä, jossa M., varsin naurattavalla tavalla esitti vanhan teatterinjohtajan Sjövallin osaa. Keväällä 1858 esitettiin "Oelzen salongissa" suuremmalle yleisölle moniosainen teatterikappale "Dramatiskt ditt och datt" (Näytelmällistä sekalaista), josta ainakin enimmän osan oli kirjoittanut ylioppilas, kreivi Carl Mannerheim. Se esitti ylioppilaita, joille jalkamatkalla ollessaan oli pistänyt päähän näytellä teatteria Sortavalassa, ja jotka näyttelivät siellä muutamia pieniä kappaleita, muun muassa erään "Esivanhemmat" (Anoma) nimisen. Tämän kappaleen, johon Karl Collan oli säveltänyt musiikin, katsottiin sisältävän jonkinlaisia viittauksia silloisen, varsin vähän suositun kenraalikuvernöörin, kreivi Bergin nuoreen sukupuuhun ja hänen puolisonsa, italialaisen kreivittären Cicognan vanhaan sukujuureen. C.G. Estlander kertoo tästä "Ungdomsminnen" (Nuoruudenmuistelmia) nimisessä kirjoituksessaan [Finsk Tidskrift, toukokuun vihko 1913]: "Jonkinlaisessa ruumisalttarin tapaisessa Leo Mechelin, silloin kahden vuoden ylioppilas, makasi laulaen esivanhempain osaa tavattoman kumealla ja vahvalla, haudankolkolla bassoäänellä."

Näiden ylioppilasnäytäntöjen tarkoituksena oli varojen kerääminen ylioppilastalon rakentamiseen, josta asiasta päätös oli tehty vähän aikaisemmin yleisessä ylioppilaskokouksessa maaliskuun 13 p:nä 1858. Yrityksen toteuttaminen vaati kokonaista kaksitoista vuotta, jolla aikaa varoja kerättiin monella tavalla, dramaattisilla näytännöillä, arpajaisilla, ylioppilaskonserteilla, kirjallisilla esitelmillä y.m. Muun muassa esitettiin toukokuussa 1858 Helsingin teatterissa Z. Topeliuksen kaksinäytöksinen laulunäytelmä "Saaristolaisseikkailu", jossa amiraali Ankarstormin osaa esitti Mechelin. Eräässä kirjallisessa iltamassa, joka samassa tarkoituksessa pantiin toimeen Helsingissä rakennusyrityksen jo ollessa toteutumaisillaan, hän piti maaliskuun 29 p:nä 1870 esitelmän "Camillo Cavourista ja Italian yhdistymistaistelusta".

Useissa soitannollisissa juhlatilaisuuksissa Mechelin esitti lauluosia, joissa hänen bassoäänensä esiintyi sangen hyvin edukseen. Lausujanakin hän esiintyi, esimerkiksi joulukuussa 1858 ylioppilaiden lauluseuran iltamassa, joka yliopiston juhlasalissa pantiin toimeen 1808 vuoden sotavanhusten hyväksi ja jossa, kuten August Schauman kertoo [Från sex årtionden, II s. 291], "19-vuotias ylioppilas L. Mechelin pontevasti lausui Topeliuksen kirjoittaman prologin". Kun Helsingin uusi teatteritalo marraskuun 28 p:nä 1860 vihittiin, lausui hän Fredr. Cygnaeuksen sepittämän, päivän merkitystä tulkitsevan prologin, ja eräässä ylioppilastalon rakennusvarojen keräämiseksi toimeenpannussa kirjallisessa iltamassa, jossa C.G. Estlander esitelmöi Artus-tarusta, hän lausui "Pilven veikon".

Mechelinillä oli suuri kyky pitää tilapäispuheita, jotka aina esitettiin hyvin ja olivat muodoltaan moitteettomia, selviä ja loogillisia. Hänellä oli nopea käsityskyky, ei hän milloinkaan joutunut ymmälle odottamattomissa tilanteissa, hän oli kekseliäs tekemään vastaväitteitä keskusteluissa ja sanakiistoissa, mistä hänen ystävänsä Montgomery sai aihetta sanoa: "Mechelin on kuin kissa, aina hän putoo jaloilleen."

Toveripiireissä hän herätti huomiota lahjakkuudellaan, kookkaalla, komealla vartalollaan ja käytöstavallaan, joka erinäisissä kohdin erosi siihen aikaan yleensä tavallisesta. Hänen ei milloinkaan kuultu kiroilevan, ei myöskään huomattu hänen hilpeässä seurassa liiaksi nauttineen Bakkuksen antimia. On sentähden ymmärrettävissä, että häntä muutamilla tahoilla pidettiin liian isoisena eikä kyllin "kansanomaisena". Hän saattoi joskus keskustelussa olla toiselle hieman ivallinen, mutta mikäli hänestä riippui, ei tämän tarvinnut häiritä ystävyyttä, sillä pohjaltaan hän aina oli hyväntahtoinen, ei suonut kenellekään pahaa, ei milloinkaan ollut pitkävihainen eikä kostonhaluinen. Hänen seurustelutovereistaan ylioppilasvuosina ja lähinnä seuraavana aikana mainittakoon Robert Montgomery, Carl Gustaf Estlander, Anders Herman ja Johan Jacob Chydenius, Thiodolf Saelan, Lorenzo Runeberg, Carl Mannerheim, Karl Fogelholm [sittemmin lääkäri Oulussa], August Schauman, Robert Lagerborg, Fredrik Idestamin [sittemmin tehtaanomistaja] huonetoverina hän ylioppilaana oli pitemmän aikaa. Useat mainituista henkilöistä luettiin siihen ryhmään, jota oli tapana nimittää "verettömiksi" [de blodlösa] ja jonka mielipiteet kansallisissa ja valtiollisissa kysymyksissämme poikkesivat J.V. Snellmanin "Litteraturblad'issaan" ajamasta suomalaiskansallisesta suunnasta, minkä johdosta Snellman ahdistelikin heitä. Vaikka Mechelin olikin monen tämän ryhmän jäsenen personallinen ystävä ja joskus otti osaa heidän seuroihinsa, ei häntä kuitenkaan luettu varsinaisesti siihen kuuluvaksi, eikä hänen nimeänsä liioin ole sen vastalauseen allekirjoittajain joukossa, minkä "verettömät" keväällä 1858 suuntasivat Litteraturbladia vastaan lehden hyökkäyksen johdosta. Otaksumaan, että hän milloinkaan olisi hyväksynyt Emil von Qvantenin tapaisten valtiollisia haaveiluja Suomen uudesti-liittymisestä Ruotsiin, mitkä ainakin osittain herättivät vastakaikua silloisessa ylioppilasnuorisossa, on sitäkin vähemmän aihetta, kun hänet kotonaan oli kasvatettu aivan toiseen katsantotapaan ja hän, terävä-älyinen kun oli, varmasti käsitti, että tämänsuuntaiset yritykset tosioloissa vain tuottaisivat Suomelle turmiota.

Muiden taitojensa ohessa oli Mechelinillä kyky sepittää runoja. Hänen nuoruudenajoiltaan on niitä tallessa, osin alkuperäisiä, osin käännöksiä. Itse ei hän näihin tuotteisiin pannut mainittavaa arvoa, mutta koska ne eivät näytä aivan ansiottomilta säilytettäviksi, esitettäköön niistä tässä suomennoksina muutamia näytteitä. Runo, joka nähdäksemme todistaa hänen mielensä herkkyyttä luonnonvaikutuksille, on nimeltään:

Kevätpuro.

Lystikkäästi luikerrellen
Puro juoksi juoksuaan,
Usein tuota tarkastellen
Ihantelin kulkuaan.

Kuohahdellen laineet loiski,
Pyörrepäissä pakeni,
Vedenpisaroita roiski,
Kiilteli ja hohteli.

Kiven kaulaan joskus syntyy
Siellä täällä koskikin,
Kohta kuitenkin se tyyntyy,
Laskee alas aaltoihin.

Lintu nokkasensa kasti
Usein veteen viileään,
Viserrellen viisahasti
Lehahti se lentämään.

Joskus aivan aavistellen
Puro korvaa kohistaa,
Kohta jälleen riemahdellen
Lorisee ja loiskuaa.

Aatoksissa astuskelin
Puron vartta vihreää,
Mielelläni mietiskelin
Ystäväni elämää.

Kului aikaa jonkin verta,
Kauas jäi mun puroni,
Kunnes kotipuistoon kerta
Taas mun poikkes polkuni.

Lähden lemmittyni luokse,
Keväällisen kultasen.
Mitä! Eikö enää juokse,
Niinkuin ennen, puronen?

Turhaan tutkin veden uomaa,
Etsin paikkaa purosen,
Lainetta ei luojan luomaa!
Vaienneet on laulut sen.

Puro pieni päiväsestä
Pohtavast' on nääntynyt,
Kesän kuuman heltehestä
Kuolon laaksoon kääntynyt.

Runolahjaansa Mechelin enimmäkseen käytti mielialan ilmaisuun perhejuhlissa ja muissa hupaisissa tilaisuuksissa. Muuan ylioppilaskemujen johdosta sepitetty runoelma seuraa tässä:

Kerran "kestissä".

Pois nyt huolet, mieliala musta,
Virkistykää, mielet myrtyneet!
Haarikoista saadaan huojennusta,
Häätäkää te tunteet tyrtyneet.

Tora tohtoreitten, rikkiviisas,
Oppikammareitten kankeus,
Kyllä sitä kerraksi jo piisas —
Sijan saakoon leikki, huvitus.

Pois nyt politiikka joukostamme,
Siin' on usein nurjan mielen syy,
Siit' ei huoli, pojat, puhuamme,
Että kerran sappi selventyy!

Riemu raikukoon ja soitot soikoon!
Ilolaulun teille, veljet, luon!
Nuoruus-aikaa kukin kunnioikoon —
Senpä muistoks juhlamaljan juon!

Terve teille, haaveet vastaisuuden,
Terve mietteet kullanhohtoisat,
Rinnoissamme kodon, aina uuden,
Saatte, armahaiset unelmat.

Terve teille, neidot rakkahamme,
Joihin sydämemme syttyivät,
Terve, tulisilmät tuttavamme,
Ylioppilaista ystävät.

Pian kyllä meiltä riemut raukee,
Tullen, mennen ilo pilkahtaa,
Huomisaamu ankarana aukee,
Suru sydämissä asustaa.

Suru siitä, että päivän varjos
Meiltä erhetykset elon pois;
Vaikka pojat isänmaalle tarjos
Henkensä ja kuolla sille sois.

Helmikuun 20 p:nä 60.

Leo.

Vieläkin muuan sepitelmä, joka ei kuitenkaan liene Mechelinin yksin laatima, vaan hänen ja muutamain ystäväinsä yhteistyötä, pantakoon tähän näytteeksi tässä piirissä vallinneesta hengestä. Tämä leikillinen runo on alkuisin edellisiä hiukan myöhemmältä ajalta, sillä se sepitettiin v. 1867, sen johdosta että maisteri August Schauman, Hufvudstadsbladetin silloinen toimittaja, aikoi solmia avioliiton. Se lienee laulettu Schaumanin "poikamieskekkereissä", jotka Schaumanin ystävät panivat hänen kunniakseen toimeen aivan häitten edellä. Runo on suomennettuna seuraava:

Hufvudstadsbladin-myyjäiset.

Korpin kertomuksia. [Tarkoittaa E.F. Jahnssonin novellisarjaa
"Korpens berättelser" jota julkaistiin Hufvudstadsbladetin
kaunokirjallisessa osastossa.]

Mies aatoksissa
Käy katuviertä
Kuin murehissa
Ois mieli vain.
On ryhti poissa
Ja katseet, joissa
Kuin salamoissa
Ol' liekki ain.

Ja huolissansa
On ruokamuori,
Kun oveansa
Hän jyskyttää:
Ei tee hän työtään,
Ei nuku yötään,
Ei syö, mut vyötään
Vain kiristää.

Ei muori arvaa,
Hän mitä aikoo,
Ja missä harhaa
Nyt miettehet.
Ei viihdy missään,
On ikävissään,
Kuin näännyksissään
Ois aatokset.

Hän palstat täyttää
Vain muiden töillä,
Vaikk' Otto näyttää [Otto Schauman, Augustin vanhempi veli]
Jo hampaitaan.
Mut a-ï-a! elää, [Adelaide Ehrnrooth, kirjailijatar]
Ja kannel helaa —
Ei tehne tenää
Se milloinkaan.

Ja posti tuopi
Myös avustukset,
Ne Svedberg luopi,
[Kansakoulunjohtaja, valtiopäivämies Anders Svedberg
kirjoitleli taajaan Hufvudstadsbladetiin.]
Mies Munsalon.
Näin vuottavalla
Ja ahkeralla
On latojalla
Työ loputon.

Yleisöltä.

Arkisävel.

Kas, uljaan uutisen äsken kaupunki kuuli,
Sen ehkä ensiksi a-ï-a vääräksi luuli,
Se kiinnitti kaikki mielet (bis)
Ja pani liikkeelle kahvitanttien kielet.
Se kuului: "Maisteri Schauman kihloissa lie nyt,
Ja rauhan mieheltä neiti Kuhlman on vienyt.
Ois miehemme, vailla vertaa, (bis)
Jo saanut morsion monen montakin kertaa.
Mut eipä huolinut sitä maisteri, joskaan
Ei ylenkatsonut sukupuolta hän koskaan.
Ja siksipä onkin juuri (bis)
Nyt tämä kihlaus oikein uutinen suuri!"

Nuortenmiesten kuoro.

Sävel: Laps' Hellaan…

Äl' August Schauman vaihda, oi,
Sun osaas ihanaa!
Ei naineen miehen elo voi
Näin olla rattoisaa.
Ei rauhaa hälle yökään suo
Ja tyyten kuivuu riemun vuo.
Äl' August j.n.e.

Sä nuorenmiehen päivät nää
Siis muista ainiaan!
Ei ihanaksi elämää
Mies nainut sanokkaan.
Jos minne tiensä olkohon,
Niin kätkyt jalkain juuress' on.
Sä nuorenmiehen j.n.e.

Yhteinen kuoro.

Pois nyt pila, muistakaamme
Laulun määrää oikeaa!
Maljaa riemuin maistakaamme,
Schauman neitoineen sen saa.
Maljas veikko vaan!
Kaikki riemuitaan.
Lempi onnen teille ohjaa,
Siksi juodaan malja pohjaan!

Ylioppilasaikanaan Mechelin oleskeli suuren osan vuotta 1859 kreivi Stewen-Steinheilin omistamalla Karhunsuon maatilalla Viipurin lähellä kreivin kymmenvuotiaan pojan kotiopettajana, ja vakuutetaan hänen saaneen perheen puolelta varsin ystävällistä kohtelua osakseen. Hänellä oli siellä hyvä tilaisuus harjoittaa omiakin opinnoitaan, mutta hän näkyy tänä aikana antautuneen enemmän mielikuvitteluihin — kenties jonkinmoisten rakkaushaaveilujen johdosta — kuin vakaviin tutkintolukuihin. Torsten veljelleen saman vuoden keväällä kirjoittamassaan, sävyltään hieman surunvoittoisessa (saksankielisessä) kirjeessä hän sanoo: "Tunnen, että kouluaikainen rautainen ahkeruus on minussa häviämistään hävinnyt. Mielikuvitukseni ja ajatukseni ovat ylimalkaan levottomia, lukiessa pyörii päässäni usein niin monenlaista, että minun huumaantuneena täytyy panna kirja pois. Ja semmoinen saattaa monasti todella kiusata — vaikka tämä haavemaailma toisaalta usein tuottaa paljon nautintoakin arkiolojen levottoman hyörinän viihdykkeenä." Mechelin lähettää kirjeen mukana veljelleen muutamia runokokeitaan, lisäten: "Runoileminenkin on taito, johon täytyy olla tottunut, jos mieli onnistua panemaan paperille enemmän kuin sisäisten kuvien pelkän varjon." Näytteenä näistä runoista esitämme tässä sepitelmän:

Keväällä.

Lämmin henkää etelästä,
Päivä paistaa Suomellen,
Kohta haihtuu hanget tästä,
Saapuu suvi suloinen.

Kylmän kahleet murtuu, haihtuu,
Laineet laukoo rikki jään,
Talven valkovaippa vaihtuu
Toivon väriin vihreään.

Siintävältä taivahalta
Leivon riemulaulut soi,
Päästi ahdistuksen alta,
Uutta uskallusta loi.

Sumehista silmistäni
Pois ma kuivaan kyyneleet.
Kaikki huolet, ikäväni
Viekööt kevätvirran veet.

Sulakaa te hanget, hallat
Päivän kuumaan suuteloon!
Pois te murheen valjut vallat!
Surun muistot suistukoon!

Kukkain kanssa, joita tuhlaa
Kevään kyllyydestä maa,
Sydämeni viettää juhlaa,
Toivo taasen virkoaa.

Rakastaa ma taasen tahdon,
Elon aamu-unelmaan
Vaihtaa myrskysäitten vahdon,
Päästä rauhan valkamaan.

Osa Mechelinin tämänaikuisia runoja on käännöksiä Goethen, Heinen ja Emanuel Geibelin teoksista. Alkuperäisistä on osa kirjoitettu saksaksi, enimmät kuitenkin ruotsiksi.

Eräälle nuoruudenystävälleen antamansa vuodelta 1861 olevan muotokuvan selkäpuolelle on M. kirjoittanut seuraavan mietelmän:

Jos unelmain on kaunis vain,
Niin lyhyt olkoon tuo,
Mut kuohuinen ja kiireinen
Kuin kevätvirran vuo.

Keväällä 1860 Mechelin, kuulustelut käytyään, tuli toukokuun 18 p:nä kandidaatiksi historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa saaden arvosanan laudatur estetiikassa ja nykyiskansain kirjallisuudessa, magna cum laude historiassa, suomen kielessä ja filosofiassa sekä approbatur latinassa. Hänen kandidaattiansa varten suorittamansa kirjallinen koe oli käsitellyt Schillerin merkitystä lyyrillisenä runoilijana. Maisterinvihkiäisissä toukokuun 31 p:nä hän vastaanotti laakeriseppeleen silloisen promoottorin, professori E.J.W. af Brunérin kädestä.

Luovuttuaan varhaisemmasta aikeestaan antautua opiskelemaan esteettisiä tieteitä Mechelin päätti kääntyä lainopilliselle alalle ja kirjoittautui maisteriarvon saavutettuaan lainopilliseen tiedekuntaan. Tämän elämänuran käänteen vaikuttimista sisältää eräs hänen vanhemmilleen kirjoittamansa kirje näiltä ajoilta tarkempaa selvitystä: "Olen", hän kirjoittaa, "kunnianhimoinen, haaveilin voivani saada aikaan jotakin suurempaa, jotakin merkityksellisempää kuin mitä enimmät voivat. Mielikuvitukseni tahtoi minusta tehdä kirjailijankin. — Olen kehittynyt kypsemmäksi ja havaitsen, 1) ettei milloinkaan saa arvata kykyään liian suureksi, 2) että aikana, jolloin paljon kirjoitetaan, toiminta on ainakin yhtä hyödyllistä kuin kirjoittelu ja niinmuodoin kelvollinen virkamies yhtä hyvä kuin kynäilijä, 3) ettei millään ehdolla saa antautua ytimettömäksi ja veltoksi kaunosieluksi siinä, missä pikemmin täytyy aukaista itselleen ura todellisuuden maailmassa."

Lainopillisista tieteistä hän erityisesti kiinnitti huomionsa ja harrastuksensa valtio-oikeuteen ja siihen liittyviin tieteenhaaroihin. Kameraali- ja politialainopin sekä valtiotieteen professorina oli v:sta 1860 Johan Wilhelm Rosenborg, sama mies, jonka vähää ennen 1863 vuoden valtiopäiväin kokoontumista julkaisema teos "Om riksdagar" on osaltaan tuntuvassa määrässä selvittänyt säätyvaltiopäiviemme oikeuksia ja velvollisuuksia ja siten ollut suureksi hyödyksi näiden toiminnalle. Rosenborg on epäilemättä melkoisesti edistänyt Mechelinin kehittymistä Suomen valtiojärjestyksen tieteelliseksi selvittäjäksi.

Tähän suuntaan kohdistetulle elämäntoiminnalle avautui näihin aikoihin, niinkuin jo mainittiin, varsin lupaavia työaloja. Määräävissä piireissä tosin vielä 1860-luvun alussa oltiin epäröivällä kannalla Suomen kansaneduskunnan uudestielvyttämiseen nähden. Huhtikuun 10 p:nä 1861 annettiin julistuskirja sittemmin n.s. "tammikuun-valiokunnan" kokoonkutsumisesta, joka toimenpide, niinkuin tunnettu, valtiosäätyjen lainsäädäntöoikeutta loukkaavana herätti yleistä tyytymättömyyttä. Helsingissä Henrik Borgström nuoremman luona pidettyihin kokouksiin, joissa keskusteltiin tilanteen vaatimuksista sekä päätettiin hallitsijalle toimittaa maassamme vallitsevaa yleistä levottomuutta ilmaiseva adressi, otti Mechelinkin osaa. On vieläkin tallella niiden henkilöjen nimiluettelo, jotka sitoutuivat takuuseen yleisen nimienkeräyksen aiheuttamista kustannuksista, ja joukossa on Leo Mechelininkin nimi. Niinkuin tunnettua, julkaistiin kuitenkin kohdakkoin julistuskirjan selitys, joka siltä poisti sen valtiosäännönvastaisen luonteen, minkä johdosta adressi kävi tarpeettomaksi ja jätettiin sikseen.

August Schaumanin vuosina 1859 ja 1860 toimittamassa "Papperslyktan" nimisessä sanomalehdessä Mechelin alotti sanomalehtimiestoimintansa julkaisemalla erinäisiä vähäisiä kirjeitä ja saksan kielestä kääntämiään runoja. Syksyllä 1861 Ernst Linder julkaisi Helsingissä "Barometern" nimistä viikkolehteä, joka käsitteli taloudellisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä vapaamielisessä hengessä. Mechelin kirjoitteli siihen kronikkoja päivän tapahtumista. Lehti lakkasi vuoden lopussa, mutta seuraavan vuoden alusta ilmestyi "Helsingfors Dagblad", jonka edeltäjänä Barometern-lehteä käy pitäminen. Dagbladiakin, jolla sanomalehtikirjallisuudessamme on ollut huomattava sija, Mechelin avusti kirjoitellen siihen sangen ahkerasti valtiollisista ja taloudellisista kysymyksistä, minkä vuoksi hänen v. 1882 tullessaan hallituksen jäseneksi lehden silloinen päätoimittaja Robert Lagerborg lausui, että tämä oli tuntuva tappio Dagbladille, joka siten kadotti uutteran avustajan. Mechelin lienee senkin jälkeen silloin tällöin kirjoitellut mainittuun lehteen. Niinikään kirjoitteli hän Aug. Schaumanin v. 1864 perustamaan "Hufvudstadsbladet" lehteen. A.H. Chydeniuksen vuosina 1864-65 julkaisemassa "Litterär tidskrift" nimisessä aikakauskirjassa, Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa, joka alkoi ilmestyä v. 1865, "Finsk Tidskrift'issä", jonka perustajia hän v. 1876 oli, Taloudellisen seuran julkaisusarjassa sekä myöhempinä aikoina "Nya Pressen" lehdessä on Mechelin julkaissut lukuisia kirjoitelmia.

Ne sanoma- ja aikakauslehdet, joiden avustajana Mechelin toimi, olivat tuontuostakin kynäsodassa J.V. Snellmanin kanssa maamme yleisistä kysymyksistä. Personallisesti ei Mechelin kuitenkaan ollut vihamielisissä väleissä Snellmanin kanssa, muun muassa siitä päättäen, että hän — arvatenkin Snellmanin pyynnöstä — avusti viimeksi mainittua kääntämällä ranskaksi Venäjän valtiopankin uudistussuunnitelman, jonka Snellman oli Venäjän raha-asiainministerin kehotuksesta 1860-luvun keskivaiheilla laatinut. [J. V. Snellmanin elämä, kirjoittanut Th. Rein, II, s. 566 toinen painos.]

Esimerkkinä Mechelinin varhaisemmasta sanomalehtimiestoiminnasta mainittakoon pari Litterär tidskriftissä julkaistua kirjoitelmaa, jotka osottavat mitä asioita hän näihin aikoihin erikoisesti harrasti. Muuan "diplomatiaa" käsittelevä kirjoitus — alkuaan M:n pitämä esitelmä, joka sittemmin julkaistiin painosta — selittää diplomatian olevan se elin, jonka avulla eri valtiot yhteisissä asioissa vaihtavat mielipiteitä siten valvoakseen etujaan. Historiallisesti näytetään toteen, ettei diplomatia suinkaan aina ole menetellyt niin kuin sen tehtävä olisi vaatinut, vaan että se on toiminut toisinaan hyvin, toisinaan huonosti. Diplomatian tulee, täyttääkseen tarkoituksensa, työskennellä valtiosääntöä noudattaen kansakunnan ja sen edustajain toivomusten mukaisesti. Toinen samassa aikakauskirjassa julkaistu kirjoitus käsittelee "maaveroa". 1863-64 vuoden valtiopäivillä oli tästä keskusteltu, jolloin varsinkin talonpoikaissäädyssä oli ilmaistu tyytymättömyyttä maassamme voimassa oleviin maaveroihin ja vaadittu niiden poistamista tai ainakin huojentamista. Mechelin asettaa kysymyksen pohjaksi sen peruskäsityksen, että kunkin kansalaisen on suhteellisesti varojensa (= puhtaiden tulojensa) mukaan otettava osaa valtion menoihin. Mutta tämä periaate ei ole käytännössä toteutettavissa maaomaisuuteen nähden. On yritetty veronvähennyksellä tasoittaa maanomistajia sangen epätasaisesti rasittavaa maaveroa, mutta tästä on ollut vain vähän apua. Parasta sen vuoksi olisi, hänen käsityksensä mukaan, poistaa koko maavero ja panna sijaan tulovero.

Mechelin oli valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vapaamielinen; hänen toiveittensa päämääränä oli aina sellainen hallitusmuoto ja lainsäädäntö, jotka ovat kansan eduskuntansa kautta ilmilausuman tahdon mukaiset ja takaavat jokaiselle yksityiselle kansalaiselle mahdollisimman suuren vapauden, s.o. vapauden, joka ulottuu niin laajalle kuin muiden vapaus sallii. Vapaamielisyyden kannalta on vapaus yleisen menestyksen, sekä aineellisen hyvinvoinnin että henkisen kulttuurin elinehto. Vapaamieliset aatteet, jotka Ranskan vallankumousaikaa seurannut taantumus 1800-luvun alussa oli työntänyt syrjään, elpyivät pian jälleen ja saavuttivat yhä suurempaa jalansijaa Europan sivistyspiireissä sekä purkautuivat ilmoille 1830 ja 1848 vuosien vallankumouksissa. Meidänkin maassa levisi vapaamielinen ajatuskanta valtiollisissa kysymyksissä sivistyneisiin piireihin, sitäkin enemmän kun oli kyllästytty maamme hallinnossa jo kauan vallinneeseen virkavaltaiseen järjestelmään.

On oltu, eikä luullaksemme syyttä, sitä mieltä, että 1800-luvun alkupuoliskolla Europan yleisessä ajatussuunnassa vallinnut liberalismi oli taipuvainen arvostelemaan asioita hieman liian optimistisesti. Antaa, niin arvelivat liberaalit, vain antaa ihmisten vapaasti hoitaa asioitaan oman mielensä mukaan, hallituksen niihin puuttumatta ja lainsäädännön niitä mahdollisimman vähän säännöstelyn, niin kaikki on kääntyvä parhain päin. Kansantalouden alalla kannatettiin Adam Smithin perustamaa ja muiden edelleen kehittämää oppia, että yksityisten, niin yksilöjen kuin yhteiskuntaluokkainkin, on itsensä saatava valvoa etujaan, valtiovallan sekaantumatta asiaan, vapaan kilpailun tulee vallita, niin kaikkien edut tyydytetään. Näin kannatettiin "taloudellisten voimien sopusoinnun" teoriaa. Valtion tuli toimia noudattaen periaatetta "laissez faire, laissez passer" (antaa tehdä, antaa mennä). Kansallisuuskysymyksiin sovellettiin samallaisia näkökohtia. Samaan valtiolliseen yhteyteen kuuluvain eri kansallisuuksien pyrkiessä saavuttamaan tunnustusta ja vaikutusvaltaa toistensa rinnalla katsottiin tätä olevan sallittava niin pitkälle kuin kunkin voimia riitti; vapaa keskinäinen kilpailu muka takaisi hyvän tuloksen. Johdonmukaisissa vapaamielisissä piireissä senvuoksi usein suhtauduttiin jokseenkin välinpitämättömästi oman maan kansallisuus- ja niiden yhteydessä oleviin kieliharrastuksiin. Antaa niiden, niin arveltiin, mennä menojaan miten parhaiten voivat; niihin ei katsottu olevan syytä vaikuttaa puoleen eikä toiseen. Mutta kokemus osotti pian, että tämänlaatuinen vapaamielisyys oli puutteellinen siinä, ettei se pannut tarpeeksi huomiota tosioloihin. Osottautui, että vapaa kilpailu, johon valtiovalta ei millään tavoin puuttunut, monasti vei siihen, että varakkaampi, vahvempi luokka tahi kansallisuus kohtuuttomasti sorti heikompaansa, ja että valtiovallan, turvatakseen oikeuden vaatimuksia, täytyi ryhtyä positiivisiin lainsäädäntötoimenpiteisiin. Kävi tarpeelliseksi säätää yhteiskunnallisia lakeja ruumiillista työtä tekeväin luokkain taloudellisten etujen turvaamiseksi ja heidän suojelemisekseen kapitalistien näännytykseltä. Ja samaten osottautui tarpeelliseksi erityisillä lainsäädäntötoimenpiteillä turvata niiden kansallisuuksien oikeus, jotka historiallisten olojen johdosta olivat joutuneet sellaiseen tilaan, etteivät yksistään omin voiminsa kyenneet vapaasti kehittymään. Näiden kokemustensa johdosta on liberalismi vähitellen omaksunut vähemmän abstraktisen, enemmän todellisuuteen perustuvan suunnan. Se on pysynyt perusajatuksessaan kaikkien oikeuden vaatimusten mukaisesta vapaudesta. Mutta se on yhä enemmän tunnustanut välttämättömäksi ettei saa luottaa yksistään "vapaan kilpailun" elähyttävään voimaan, vaan että on koetettava positiivisin keinoin korjata yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia. Se köyhempäin luokkain tilan parantamista tarkoittava yhteiskunnallinen lainsäädäntö, joka sivistysmaissa on vapaamielisten puolueitten avulla pantu alulle, vaikkakaan sitä ei vielä kokonaan ole toteutettu, on tästä todistuksena. Englannin vapaamielisen puolueen aikaansaama Irlannin "homerule"-laki on esimerkkinä konkreettisen vapaamielisyyden soveltamisesta kansallisuuskysymyksiin.

Tällaista liberalismin kehitystä on meidänkin maassa ollut havaittavissa. Ja Mechelinin valtiollisen katsantokannan kehitystä käy tässä kohden pitäminen tyypillisenä. Lähtien vapaamieliseltä peruskatsantokannalta, jolla hän aina pysyi, vakaantui hän vakaantumistaan siinä käsityksessä, että oli tarpeellista lainsäädäntötoimin järjestää sekä maamme eri yhteiskuntaluokkain että kieliryhmäin väliset olot siten, että kaikkien oikeutetut vaatimukset täyttyisivät eikä kukaan kärsisi sortoa. Hän asettui siten tavallaan yhteiskunta- ja kielipuolueiden ulko- ja yläpuolelle. Mutta hänen tärkeimmäksi silmämääräkseen jäi, että kansamme ennen kaikkea tuli säilyttää valtiollinen itsemääräämisoikeutensa. Ja todella täytyy kansan, joka, vaikka kansatieteellisesti katsoen käsittääkin eri kansallisuuksia, historiallisen kehityksen johdosta on tullut valtiolliseksi kokonaisuudeksi ja tahtoo semmoisena pysyä, saada itse säätää lakinsa tahi olla osallisena niitä säätämässä, jos mieli sen yhteisten tarpeiden tulla tyydytetyiksi tarkoituksen ja oikeuden mukaisella tavalla. Jos lainsäädäntö on vieraan kansan lakiasäätäväin laitosten käsissä, niin pääsevät epäilemättä sen suuntaa määräämään näkökohdat, jotka ovat vieraita niille, joita se koskee, ja senvuoksi sopimattomat. Kansalla, joka muodostaa yhtenäisen subjektin ja sivistystasonsa puolesta kykenee itse hoitamaan asiansa, tulee olla oikeus tehdä se, mikäli se ei siten loukkaa muiden kansain itsemääräämisoikeutta: tämä on oikeuden mukaisen vapausperiaatteen vaatimus. Oli siis täysin Mechelinin koko valtiollisen katsantotavan mukaista, että hän asetti elämänsä päätehtäväksi toiminnan Suomen valtiollisen autonomian turvaamiseksi, semmoisena kuin tämä autonomia oli maallemme v. 1809 ja sittemmin useamman kerran juhlallisesti taattu.

Hän oli tällä välin jatkanut lainopillisia lukujaan. Helmikuun 23 p:nä 1864 hän suoritti lakitieteenkandidaattitutkinnon, saaden siinä aineessa, johon hänen harrastuksensa parhaasta päästä oli kiintynyt, nimittäin valtio-oikeudessa ja siihen liittyvissä oppiaineissa, korkeimman arvosanan, "laudatur".

III LUKU.

1864-1874.

Alkava julkinen virkaura. Avioliitto, matkoja, maanviljelysharrastuksia. Alkava valtiopäivämiestoiminta. Tieteellinen kirjailijatoiminta.

Kohdakkoin sen jälkeen kuin oli maisteriksi vihitty, otettiin Mechelin Suomen Tiedeseuran apulaissihteeriksi ja hoiti pöytäkirjanpitoa lokakuun 1 p:stä 1860 seuraavan vuoden loppuun, minkä ohessa hän kevätlukukauden 1861 toimi yliopiston konsistorin amanuenssina. Lakitieteenkandidaatiksi tultuaan hän kirjoittautui auskultantiksi Viipurin hovioikeuteen huhtikuussa 1864, tuli ylimääräiseksi kopistiksi senaatin talousosastoon saman vuoden lokakuussa ja valtiovaraintoimituskunnan kopistiksi heinäkuussa 1865, ollen viimeksi mainitussa toimessa toukokuuhun 1867.

Hänen työkykynsä salli hänen kuitenkin näiden toimien rinnalla hoitaa muitakin, kuten meri- ja vekselioikeuden opettajan tointa Helsingin merikoulussa lukuvuonna 1864-65. Niinikään hän jonkin aikaa antoi opetusta neiti Elisabeth Blomqvistin yksityisessä tyttökoulussa, jossa aikoinaan oli varsin runsaasti oppilaita. Tutkiakseen Ruotsin vallan aikaista Suomen raha-asiain tilaa oleskeli Mechelin elo- ja syyskuun 1864 Tukholmassa harjoittaen sikäläisessä kamariarkistossa tutkimuksia, jotka kuitenkin täytyi keskeyttää silmätaudin takia. Hän oli Tukholmassa myös tutustunut tilastollisen toimiston työjärjestykseen ja toimintaan, "mikä", kuten hän kirjeessä sedälleen H.A. Mechelinille mainitsee, "suuresti kiinnittää mieltäni".

Syksyllä 1865 hän meni naimisiin helsinkiläisen kauppiaan, kauppaneuvos Johan Henrik Lindroosin ja hänen vaimonsa Cecilia Meyerin tyttären Aleksandra Elisabeth Lindroosin kanssa, joka oli syntynyt v. 1844. Kohta häiden jälkeen teki nuori pariskunta ulkomaanmatkan. Mechelin oli tällöin jonkin aikaa sairaana Genfin järven rannalla sijaitsevassa Clarensin parantolassa Sveitsissä, mutta hänen toivuttuaan he viettivät talven 1865-66 Parisissa, missä Mechelin jatkoi valtiotieteellisiä opintojaan ja kirjoitteli matkakirjeitä Helsingfors Dagbladiin.

Kotimaahan palattuaan hän rupesi appensa kuoltua hoitamaan tämän omistamaa Helsinginpitäjässä sijaitsevaa Botbyn tilaa alaikäisen lankonsa Johan Fr. Lindroosin puolesta ja oli siinä toimessa kymmenen vuotta, kunnes lanko oli tullut täysi-ikäiseksi. Mutta sen lisäksi hän v. 1868 osti anopiltaan toisen, Hollolan pitäjässä sijaitsevan Laitiala nimisen tilan, jonka hän vasta 1880-luvun alussa möi langolleen. Tietenkään ei Mechelin voinut yksityiskohtia myöten antautua hoitamaan molempia suuria maatiloja, mutta hän valvoi kuitenkin niiden hoitoa ja koetti myös hankkia siihen tarvittavat tiedot tutkimalla maanviljelyskirjallisuutta. Täten perehtyneenä maanviljelyksen eri haaroihin hän kykeni toimimaan Uudenmaan ja Hämeen läänin maanviljelysseuran johtokunnan jäsenenä vuosina 1870-75. Vielä myöhempänäkin elinaikanaan hän joutui valvomaan maatilan hoitoa. Hänen anopillaan oli nimittäin toinenkin tila, Löyttymäki Janakkalassa. Kun siellä 1880 vuoden vaiheilla tulipalo hävitti päärakennuksen ja miltei kaikki muutkin rakennukset, täytyi Mechelinin ottaa valvoakseen niiden uudestirakentamista, ja anopin kuoltua v. 1899 hän ryhtyi hoitamaan tilaa. Kesät hän vietti puolisoineen ja tyttärineen Botbyssä ja Laitialassa sekä sitten kun viimeksi mainittu tila oli myyty, muutamina vuosina leipurimestari Ekbergin omistamassa Edishemin huvilassa Uudenmaan saaristossa, jonkin matkaa Helsingistä itään päin, ja sen jälkeen Löyttymäellä, kunnes se myytiin v. 1907.

* * * * *

Valtiopäivälaitoksemme jälleen tultua henkiin herätetyksi v. 1863 ei kestänyt kauan, ennenkuin Mechelinin työkykyä alettiin siinä käyttää. 1867 vuoden valtiopäivillä hän tuli yhdistetyn valtio- ja suostuntavaliokunnan sihteeriksi sekä suoritti tämän tehtävän tavalla, joka herätti huomiota ja sai osakseen suurta tunnustusta. Valtiopäiväin jo ollessa loppumassa annettiin säädyille toukokuun 9 p:nä hallituksen esitys rautatien rakentamisesta Riihimäeltä Pietariin. Se lähetettiin talous- sekä valtio- ja suostuntavaliokuntaan. Asia käsiteltiin mitä joutuisimmin, niin että viimeksi mainitun valiokunnan sihteerillä Mechelinillä jo kahden päivän kuluttua oli valmiina asiasta annettava parin painoarkin laajuinen mietintö ja viidentenä päivänä se ruotsiksi ja suomeksi painettuna voitiin jakaa säädyille, joten nämä vielä samoilla valtiopäivillä ehtivät lopullisesti käsitellä asian. Mietintö, jossa puollettiin radan rakentamista, hyväksyttiin, ja tämän tuloksen katsottiin suureksi osaksi johtuneen mietinnön taitavasta perustelusta, mikä seikka on sitä enemmän luettava tekijän ansioksi, kun rautateiden hyötyä ei vielä tuohon aikaan maassamme yleisesti tunnustettu, vaan päinvastoin monella taholla epäiltiin. Asiaa käsiteltäessä ritaristossa ja aatelissa lausuivat useat puhujat erittäin kiittäviä sanoja mietinnöstä ja sen onnistuneesta muodosta. [Edv. Bergh, Vår styrelse och våra landtdagar I s. 709 sanoo mietintöä "hyvin perustelluksi".]

Valtio- ja suostuntavaliokunta antoivat valtiovaraston tilastakin mietinnön, joka säädyissä tunnustettiin taitavasti laadituksi. Mutta kun siinä lausutut moitteet erinäisistä hallituksen toimenpiteistä olivat herättäneet paheksumista senaatissa, sai Mechelin päälliköltään, senaattori Thiléniltä kuulla, ettei sen, jolla oli kunnia valtiovaraintoimituskunnan kopistina palvella keisarillisessa senaatissa, sopinut semmoista kirjoittaa. Kun Mechelin ei kuitenkaan ollut mietintöön kirjoittanut muuta kuin mikä oli hänen vakaumuksensa mukaista eikä tahtonut sitoutua vastedeskään menettelemään toisin, vaikka kunnioitus senaattia kohtaan näyttäisi sitä vaativankin, pyysi hän ja saikin eron kopistinvirastaan. Ennen pitkää hän kuitenkin sai toisen toimen, jossa pääsi käyttämään raha-asiain tuntemustaan. Oltuaan nimittäin jonkin aikaa Robert Montgomeryn sijaisena Yhdyspankin keskushallituksen jäsenenä, valittiin hänet Montgomeryn erottua vakinaiseksi tähän toimeen mainitussa Suomen ensimäisessä yksityispankissa, ja hän pysyi siinä joulukuusta 1867 kesäkuuhun 1872, aika ajoin hoitaen pääjohtajankin tehtäviä.

1872 vuoden valtiopäivillä oli Mechelin porvarissäädyn jäsenenä yhtenä Helsingin kaupungin neljästä valitusta edustajasta. Sekä näillä että kaikilla seuraavilla valtiopäivillä, joihin hän otti osaa, herätti hän huomiota sujuvalla puhelahjallaan, sukkelasanaisuudellaan väittelyissä ja laajoilla tiedoillaan varsinkin valtio-oikeudellisissa ja raha-asioissa, mitkä ominaisuudet eritoten tulivat näkyviin niissä valiokunnissakin, joihin hänet valittiin ja joissa hän aina pääsi johtavaan asemaan. Ensi työkseen 1872 vuoden valtiopäivät päättivät lähettää keisarille kiitosadressin 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksen vahvistamisen johdosta. Adressia laatimaan valittiin kustakin säädystä jäsen, porvarissäädystä Mechelin. Adressin antoivat puhemiehet kenraalikuvernöörille, kreivi Adlerbergille, joka sen toimitti hallitsijalle. Samoilla valtiopäivillä Mechelin oli valtio- ja pankkivaliokunnan jäsenenä sekä yleisen valitusvaliokunnan varajäsenenä. Muuan hänen tekemänsä anomusehdotus herätti sekä sisällyksensä että käsittelynsä johdosta varsin suurta huomiota. Porvarissäädyn täysi-istunnossa helmikuun 20 p:nä Mechelin nimittäin ehdotti anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa suvaitsisi antaa valtiosäädyille sellaisen säätyjen itseverottamisoikeuden kehitystä tarkoittavan lakiehdotuksen, että ne jokaisilla lakimääräisillä valtiopäivillä saisivat vahvistaa valtion tulo- ja menoarvion ensintuleviin valtiopäiviin asti — mikä toimenpide johdonmukaisesti seurasi valtiosäädyille perustuslaissa myönnetystä suostuntaoikeudesta ja nyttemmin oli toteutettavissa, koska lakimääräiset valtiopäivät uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaan kokoontuisivat määräajoin, ainakin joka viides vuosi. Porvarissääty hyväksyi puolestaan ehdotuksen ja pyysi muita säätyjä siihen yhtymään. Mutta sekä maamarsalkka että pappis- ja talonpoikaissäädyn puhemiehet kieltäytyivät esittämästä asiaa, koska ehdotus heidän käsityksensä mukaan loukkasi keisarin hallitsijaoikeuksia ja sen vuoksi oli niin arkaluontoista laatua, ettei sitä ollut otettava käsiteltäväksi. Kolmessa viimeksi mainitussa säädyssä panivat lukuisat jäsenet vastalauseen tätä puhemiesten perustuslaintulkintaa vastaan, joka todellisuudessa oli omansa riistämään maan edustajilta oikeuden tärkeissä kysymyksissä esittää hallitsijalle kansan toivomukset, jota vastoin alamaisen anomuksen, jonka hallitsija oli oikeutettu hylkäämään, ei olisi pitänyt voida katsoa tietävän hänen oikeuksiensa loukkausta. Mainita sopii, että vastalauseeseen yhtyi useita, jotka monessa kohden olivat toisella kannalla kuin Mechelin, esimerkiksi aatelissäädyssä J.V. Snellman, pappissäädyssä G.Z. Forsman ja talonpoikaissäädyssä A. Meurman. Porvarissääty oli kuitenkin lähettänyt Mechelinin ehdotuksen valtiovaliokuntaan, jonka oli siitä annettava lausunto ja toimitettava se kaikille säädyille, jolloin puhemiehet luultavasti uudistaisivat epäyksensä. Mechelin silloin pyysi saada peruuttaa ehdotuksensa, ei sen vuoksi ettei hän yhä edelleenkin olisi ollut vakuutettu anotun uudistustoimenpiteen oikeutuksesta ja suotavuudesta, vaan ehkäistäkseen puhemiesten menettelyn aikaansaamasta tärkeätä uuden valtiopäiväjärjestyksen kohtaa koskevaa, vastaisuudessa vahingollista ennakkotapausta. Tähän hänen pyyntöönsä porvarissääty suostui.

Mechelinin toiminnasta näillä valtiopäivillä mainittakoon vielä, että hän ynnä kaksi muuta Helsingin kaupungin edustajaa (Öhrnberg ja Kiseleff) tekivät anomusehdotuksen ruotsin ja muinais-pohjoismaisten kielten professorinviran perustamisesta yliopistoon. Ehdotus hyväksyttiin aatelissa ja porvarissäädyssä, mutta hyljättiin molemmissa muissa säädyissä. Aateli ja porvarissääty päättivät esittää anomuksen kummankin säädyn erityisenä toivomuksena, ja tulos oli, että kesäkuun 16 p:nä 1876 annetun julistuksen kautta perustettiin ruotsin kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professorinvirka. Samoilla valtiopäivillä Mechelin ehdotti myönnettäväksi 60,000 markan suuruisen määrärahan seitsenjäsenisen suomalaisen tiedeakatemian perustamiseksi. Muissakin säädyissä tehtiin ehdotuksia määrärahain myöntämisestä tieteellisen tutkimuksen edistämiseksi, ja säätyanomus saatiin toimeen, josta oli lopputuloksena, että tiedeseura sai yleisistä varoista jonkin verran korotetun apurahan. Eräs Mechelinin tekemä, niiden vanhettuneiden säädösten kumoamista tarkoittava ehdotus, jotka asettavat juutalaiset maamme asukkaitten noudatettavan lain ulkopuolelle, saavutti yleisen valitusvaliokunnan kannatuksen ja porvarissäädyn hyväksymisen, mutta hyljättiin kolmessa muussa säädyssä, joten asia raukesi. Mechelinin puoltamista ehdotuksista mainittakoon lisäksi eräs hallituksesta riippumattoman, erottamattomista jäsenistä kokoonpannun korkeimman oikeuden perustamista tarkoittava, ja toinen, joka tarkoitti korkorajan poistamista eli 6 prosenttia korkeamman koron ottamista koskevan kiellon kumoamista. Jälkimäisen ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei talonpoikaissääty), mutta Hänen Majesteettinsa lausui, ettei se "tätä nykyä" aiheuttanut toimenpidettä.

Valtiosäädyille oli annettu kertomus valtiovarain tilasta, joka lähetettiin valtiovaliokuntaan, missä Mechelin ehdotti, että valiokunta tulevaksi viisivuotiskaudeksi laatisi täydellisen laskelman valtion tuloista ja menoista, jotta valtiosäädyt sen perusteella voisivat päättää, oliko ja missä määrin tarpeellista myöntää suostuntaveroja maan tarpeisiin. Valiokunta kuitenkin piti laskelman laatimista mahdottomana ja hylkäsi ehdotuksen, tyytyen antamassaan mietinnössä lausumaan erinäisiä toivomuksia valtionkirjanpitoon ja sen ehdotetun uudistuksen jouduttamiseen nähden. Mutta asiaa ritaristossa ja aatelissa esiteltäessä maamarsalkka, vapaaherra Nordenstam selitti, että kertomus valtiovarain tilasta oli valtiosäädyille ainoastaan "näytettävä", niiden saamatta siitä keskustella, ja ettei valiokunnalla ollut aihetta antaa siitä lausuntoa. Vastalauseita pantiin tätä käsitystä vastaan, niiden kuitenkaan voimatta taivuttaa maamarsalkkaa muuttamaan mieltään. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä puhemiehet seurasivat maamarsalkan esimerkkiä. Ainoastaan porvarissäädyssä salli puhemies Zilliacus keskustelua. Mechelin perusteli tällöin tarkemmin valiokunnan katsantokantaa ja selitti valtionkirjanpidon epätyydyttävän tilan olleen syynä siihen, että valiokunta oli katsonut mahdottomaksi laatia tiliasemaa, josta selvästi kävisi ilmi, oliko suostuntavero tarpeen valtion menoihin vai ei. Sääty päätti H.M:lleen lähettää kirjelmän, jossa lausuttaisiin suotavaksi, että ehdotettu valtionkirjanpidon uudistus piakkoin pantaisiin toimeen. Mutta kun porvarissääty jäi yksinään kannattamaan tätä päätöstä, merkittiin valtiopäiväpäätökseen vain, että valtiovaliokunta oli tarkoin tutustunut valtiovarain tilaan ja valtionkirjanpitoon sekä ne tarkastanut.

* * * * *

Mechelinin opettaja ja personallinen ystävä, professori Rosenborg kuoli kesällä 1871. Aavistaen läheistä kuolemaansa oli hän kehottanut Mecheliniä hakemaan professorinvirkaa sen avoimeksi tultua. Mechelinille tämä oli tuntuva taloudellinen uhraus, koska hänen silloin oli pakko luopua paljon parempipalkkaisesta toimestaan Yhdyspankissa, mutta hän päätti siitä huolimatta noudattaa kehotusta. Yhdyspankin hallinto ei häntä mitenkään tahtonut menettää, ja muuan pankin kannattajapiirin lähetystö saapui hänen luokseen saadakseen hänet luopumaan aikeestaan. Pankin silloisen johtajan August Törnqvistin täytyisi kivulloisuuden tähden luultavasti pian erota, ja Mechelinille tarjottiin hänen paikkansa, minkä ohessa palkka luvattiin korottaa 14,000:sta 24,000 markkaan. Mutta Mechelin pysyi kerran tekemässään päätöksessä, koska tunsi, ettei hän kuitenkaan voisi samalla mielenkiinnolla antautua pankkialalle kuin siihen toimintaan, johon avoimeksi joutunut yliopiston opettajapaikka viittasi.

Aika, joka hänelle suotiin valmistuakseen virkakelpoiseksi, jäi tosin varsin niukaksi, sillä kohta professorinvirkaa haettuaan täytyi hänen valtiopäiväin jäseneksi valittuna ottaa näihin osaa. Kesällä 1872 hän teki opintomatkan Tukholmaan ja Upsalaan, sairasteli kotimaahan palattuaan jälleen jonkin aikaa, mutta ehti kuitenkin ajoissa suorittaa säädetyt opinnäytteet. Tammikuussa 1873 hän julkaisi sen väitöskirjan, "Svenska riksrådets statsrättsliga ställning från Gustaf I till 1634", joka tuotti hänelle lakitieteenlisensiaatti- ja -tohtoriarvon. Tehtyään samana vuonna matkan Berliniin ja Wieniin, missä hän kirjoitteli matkakirjeitä Dagbladiin, mutta etupäässä tutki vastaperustettujen liittovaltojen, Saksan valtakunnan ja Itävalta-Unkarin valtiollisia ja oikeudellisia oloja, julkaisi hän syyskuussa opinnäytteenä professorinvirkaa varten väitöskirjan "Om statsförbund och statsunioner, första häftet." Valtiolla, sanotaan teoksessa, on semmoisenaan suvereniteetti, sikäli että sillä on oikeus päättää omista asioistaan. Mutta suvereniteetti voi olla osittainen, kuten valtiounionissa, missä toinen valtio vain toisen yhteydessä määrää ulkopolitiikkansa tahi missä tämän määrää jokin yhteenliittyneiden valtioiden yhteinen laitos. Tutkimuksen tarkoituksena on esittää nykyajan tärkeimpäin valtiounionien valtiosääntöjen peruspiirteet, ja näistä tekijä erikoisesti tekee selkoa Pohjoisamerikan Yhdysvaltojen valtiosäännöstä. Hän sanoo aikovansa näissä tutkimuksissa lopuksi ottaa tarkastaakseen kysymyksen Suomen ja Venäjän keisarikunnan keskinäisestä valtiollisesta asemasta, mikä aikomus ei kuitenkaan tässä teoksessa toteutunut, syystä että ensimäiselle viholle ei ilmestynyt jatkoa. Muissa teoksissaan hän sitä vastoin on laajasti ja perusteellisesti käsitellyt tätä kysymystä. Siinä väitöstilaisuudessa, jossa vastamainittua teosta tarkastettiin, Mechelin piti alustavan esitelmän "kansainvälisistä sovinto-oikeuksista", mikä osottaa hänen huomionsa jo tähän aikaan kiintyneen aatteeseen rauhantilan pysyttämisestä valtojen kesken oikeuden pohjalla, jonka aatteen innokkaana esitaistelijana hän myöhempänä elinaikanaan esiintyi. Mainitussa esitelmässä, joka on julkaistuna Lainopillisen Yhdistyksen aikakauskirjassa, sanotaan: Kansainvälistä oikeustilaa täytyy pitää heikkona ja uhanalaisena, niin kauan kuin kansainoikeudelliset perusaatteet eivät ole velvoittavana ja noudatettavana lakina kaikille valtioille, suurille ja pienille, niiden keskinäisissä suhteissa — niinkauan kuin oikeuden voimaansaattamiskeinona vain poikkeustapauksissa on muu kuin sota. Valitettavasti täytyy kansainoikeuden sekä käytännössä että teoriassa vielä tunnustaa sota luvalliseksi keinoksi valtioiden saattaessa oikeuksiaan voimaan. Mutta silti ei ole epäoikeutettua pyrkiä siihen, että sotien oikeutus rajoitetaan yhä ahtaampaan, niin että niitä vihdoin pidetään rikoksena kansainoikeutta vastaan. — Tekijä viittaa siihen, että Englannin parlamentissa oli tehty ehdotus pysyväisen sovinto-oikeuden perustamisesta ratkaisemaan valtioiden välisiä riitoja ja että parlamentin enemmistö oli kannattanut tätä aatetta. Sellainen valtioiden riitakysymysten lykkääminen kansainväliseen sovinto-oikeuteen on saatava pakolliseksi ja tulee olla olemassa kansainvälinen kirjoitettu laki. Kansainvälisellä sovinto-oikeudella tulee olla toimeenpanovaltakin. Sotia on mikäli mahdollista ainakin rajoitettava.

Mechelinin pidettyä syksyllä 1873 suomenkielisenkin näyteluennon ja hänen molempain kilpahakijainsa, W. Lavoniuksen ja W. Enebergin, peruutettua hakemuksensa nimitettiin hänet helmikuun 14 p:nä 1874 kameraali- ja politialainopin sekä valtio-oikeuden professorinvirkaan.

IV LUKU.

1874-1882.

Opettaja- ja tieteellinen kirjailijatoimi. Komiteain jäsenenä, kunnallismiehenä. Keisarivierailu, aateloiminen, 1877-78 vuoden valtiopäivät. Liberaalinen ohjelma. Keisari Aleksanteri II:n kuolema. Muutoksia Suomen hallituksessa. 1882 vuoden valtiopäivät.

Yliopiston opettajatoimeensa Mechelin ryhtyi maaliskuun 28 p:nä 1874 pitäen virkaanastujaisesitelmänsä budjettikysymyksestä nykyajan valtio-oikeudessa — siis aineesta, joka alati kiinnitti hänen mieltään, varsinkin sen merkityksen johdosta, mikä sillä oli meidän maahan nähden. Hän alotti opettajatoimensa seuraavalla syyslukukaudella luennoiden kurssin Suomen valtio-oikeudesta, johdantona yleiskatsaus valtio-oikeudelliseen kehitykseen 19:nnellä vuosisadalla. Hänen luentonsa käsittelivät sittemmin osittain Suomen valtio-, finanssi- ja hallinto-oikeutta, osittain yleistä valtio-oikeutta, finanssioppia ja kansainvälistä oikeutta. Kansataloustieteen professorin Axel Liljenstrandin erottua v. 1877 hoiti Mechelin muutaman vuoden tämänkin aineen opetusta ja luennoi siitä. Päätehtävänään hän kuitenkin piti maamme valtio-oikeudellisten olojen selvittämistä, jatkaen siten Nordströmin, Palménin ja Rosenborgin työtä. Hänen luentonsa olivat kuulijain todistuksen mukaan pirteitä, selviä ja mielenkiintoisia. Esitys ei ollut siinä määrin kuin näissä oppiaineissa usein lienee tapana juridisesti rakentelevaa, vaan enemmän historiallista kehitystä valaisevaa, erityisesti silmällä pitäen sitä, mikä käytännölliseltä kannalta katsoen oli olennaista. Hänen käsityskantaansa kuvaava on "poliittisia opintoja" käsittelevä esitelmä, jolla hän alotti luentonsa syyslukukaudella 1875. ["Album utgifvet af Nyländingar", VI. 1875.] Hän huomauttaa politiikan eli sen tieteenhaaran merkityksestä valtiotieteiden joukossa, joka käsittelee valtiotarkoitusten toteuttamisen keinoja ja tapaa — valtiotaidon perusaatteita. Kansakunnan edut eivät, mikäli ne ovat valtion elinten valvottavina, ole sillä tyydytetyt, että olemassa olevia lakeja asianmukaisesti käytetään ja noudatetaan. Valtioelämä vaatii myös toimintaa edistyksen ja kehityksen hyväksi. Pelkkä lain täyttäminen, voimassa olevain säännösten noudattaminen, ei ole poliittista toimintaa, mutta tällaista toimintaa on alotteiden tekeminen tai myötävaikuttaminen uusiin, yleishyvää tarkoittaviin yrityksiin lakien ja valtiotalouden parantamiseksi, samoin kuin saavutettujen oikeuksien ja etujen valpas valvonta ja lujittaminenkin. Epäilemättä on myönnettävä, että voimassa olevain lakien tunteminen on se kulmakivi, johon kaiken valtiotoiminnan tulee perustua. Mutta poliittisella alalla ei laintuntemus, eipä valtio- ja hallinto-oikeudellinen laintuntemuskaan yksinään riitä. Poliittisen tieteen avulla on opittava käsittämään ne periaatteet ja näkökannat, joiden perusteella käy arvosteleminen, onko maaperä otollinen ehdotetuille lainsäädännön ja valtiolaitosten uudistuksille tai muille toimenpiteille valtioelämän alalla, onko näillä toteutumisedellytyksiä ja mitkä keinot parhaiten vievät toivotuille perille. — Käytännöllinen valtioviisaus, kyky suorittaa hyvin harkittu poliittinen tehtävä, ei tosin ole saavutettavissa yksinomaan tuntemalla poliittisia teorioja eikä perehtymällä valtiotieteisiin yleensä. Valtiomiehet eivät ole pelkkiä jonkin opinsuunnan noudattajia. Heille on tarpeen, paitsi elämän koulussa saavutettua kokemusta, sellaiset ominaisuudet — terävä äly, itsensä hillitseminen, suunnittelukyky, kestävyys, notkea käytöstapa, antaumus asiaan —, jotka ominaisuudet eivät ole saavutettavissa yksistään opinnoilla, jos taipumusta puuttuu. Mutta varmaa on toisaalta, että suurinkin valtiollinen kyky voi mennä hukkaan tahi harhaan, jos arvostelukykyä valaisevat ja vahvistavat tiedot eivät ole sitä tukemassa. Omasta puolestani, — jatkaa M. — en ainoastaan tahtoisi olla varottamatta, vaan päin vastoin hartaasti kehottaisin itsekutakin opiskeluaikanaan harjoittamaan poliittisiakin opintoja. Arvostelukyvyn kehittäminen valtiollisissa kysymyksissä, käsityksen selventäminen ja varmentaminen siitä, mikä valtiollisen elämän vaiheissa on totta ja oikeata ja viisasta, se se on, vaikkakin vaikeata, kuitenkin tavoittelemisen arvoista. Varsinkin on maissa, joilla on eduskunnallinen vakiomuoto, erinomaisen tärkeätä, että valtiollista sivistystä on levinnyt mahdollisimman laajoihin piireihin. — —

Suhteessaan opiskelevaan nuorisoon tutkijana ja muutoinkin oli Mechelin hyvänsuopa ja humaani, saattoipa joskus olla leikillinenkin. Vuonna 1877 hän julkaisi — osittain rovasti Fr. Hjeltin avustamana — "Suomen Suuriruhtinaskunnan perustuslait, liitteineen". J. Ph. Palménin v. 1861 julkaistua kokoelman Suomen perustuslakeja olivat 1869 vuoden valtiopäivä- ja ritarihuonejärjestyksen sekä erinäisten muiden eduskuntalaitoksemme uudesti henkiin herättämisen jälkeen annettujen asetusten ilmestymisen johdosta perustuslakimme siinä määrin muuttuneet, että uusi, Palménin teoksen tapainen kokoelma oli tarpeen, sitä enemmän kun viimeksi mainittua teosta ei enää ollut kirjakaupassa saatavana. Erinäisissä muissakin kohdin täydensi tätä Mechelinin ruotsiksi ja suomeksi julkaisema teos, jota on paljon käytetty valtiomuotoamme tutkittaessa. Uusi laitos siitä julkaistiin v. 1891 jonkin verran muutetun suunnitelman mukaan.

Jos Mechelinin aikomus lienee ollut professorina antautua kokonaan yliopistonopettajatoimeensa ja tieteellisiin harrastuksiin, ei tämä aikomus toteutunut, sillä hänen suurta työkykyään kysyttiin taas monenlaatuisissa julkisissa toimissa. Itsensä kuultiin hänen myöhempänä elinaikanaan joskus valittavan, että olosuhteet olivat estäneet häntä antautumasta niihin tieteellisiin tehtäviin, jotka aikaisemmin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Hallitus määräsi hänet jäseneksi erinäisiin komiteoihin, joille oli annettu toimeksi ehdotusten tekeminen taiteellista ja kirjallista omistusoikeutta, elinkeinovapauden laajentamista, kalavesien rauhoittamista tehdasjätteiltä, uskonnonvapauden laajentamista ynnä eriuskolaisten asemaa ja käännyttämistä koskeviksi laeiksi. Vuonna 1876 hän oli kultakannan voimaan saattamiseksi asetetun komitean jäsenenä, mikä uudistus oli käynyt välttämättömäksi hopean epävakaisen ja kultaan verraten alenevan arvon takia. Mechelinin ehdotus lienee pääasiallisesti pantu pohjaksi sille kultakannan käytäntöön ottamista rahalaitoksessamme koskevalle esitykselle, joka annettiin 1877 vuoden valtiosäätyjen käsiteltäväksi ja jonka ne hyväksyivät, minkä jälkeen asetus asiasta julkaistiin samana vuonna.

Kun uusi 1872 vuoden valtiopäivien hyväksymä kaupunkien kunnallisasetus, joka julkaistiin v. 1873 astumaan voimaan vuodesta 1875 lähtien, otettiin käytäntöön Helsingissä, valittiin Mechelin kaupunginvaltuusmieheksi ja tuli näiden ensimäiseksi puheenjohtajaksi. Vastavalitut edustajat kokoontuivat juhlaan Seurahuoneelle helmikuun 15 p:nä 1875, johon tilaisuuteen kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg sekä joukko muita henkilöitä oli kutsuttu. Tässä juhlassa lausui Mechelin saksaksi kenraalikuvernöörin tervetulleeksi sekä piti sitten ruotsiksi puheen Helsingille ja sen tulevaisuudelle. Hän lausui julki kutsujain ilon sen johdosta että kaupunkien hallinnossa toimeenpannun uudistuksen kautta kunnallisen itsehallinnon periaate oli astunut niin tuntuvan askeleen eteenpäin ja vakuutti kaupunginvaltuusmiesten tekevän voitavansa suorittaakseen heille uskotun kunniatehtävän.

Mechelin oli kaupunginvaltuuston puheenjohtajana vuosina 1875, 1876 ja 1878. Tältä ajalta on merkittävänä useita pääkaupunkimme kehitykselle tärkeitä toimenpiteitä. Vuonna 1875 liitettiin viiteen vanhaan kaupunginosaan eteläinen kaupunginalue sekä Katajanokka eli nykyinen 6, 7 ja 8 kaupunginosa. Kysymys kaupungin eteläisen osan (Punavuorenseudun) käyttämisestä tehdastonteiksi evättiin — sen parempi, sillä kaupungin muille osille olisi, jos ehdotus olisi toteutettu, koitunut moninaista haittaa tehtaansavusta ja noesta. Kaupunki omisti uudella alueella suuren joukon vuokralle annettuja tontteja; noudattamansa tonttipolitiikan johdosta, jonka mukaan vuokratontit myytiin ja kauppasumman suoritus jaettiin useammalle vuodelle, kasvoi kaupunki ripeästi, veronmaksajien ylen määrin rasittumatta. Vesijohtolaitoksen, jonka eräs ulkomaalainen yhtiö oli perustanut, osti kaupunki v. 1877 ja viemärijohtoverkon suunnitelma laadittiin v. 1878. Kansankirjaston, joka alkujaan oli yksityishenkilöiden perustama, otti kaupunki haltuunsa v. 1875. V. 1877 perustettiin rahatoimikamari, joten kaupungin taloudellisten asiain hoito keskittyi erityiseen virastoon.

Muista tämän aikuisista tapahtumista mainittakoon Suomen ensimäisen henkivakuutusyhtiön Kalevan perustaminen v. 1874, jossa yrityksessä Mechelinkin oli osallisena. Kesäkuussa 1875 otti Mechelin professori Aug. Ahlqvistin, parin nuoremman yliopistonopettajan ja moniaiden ylioppilaiden kera Suomen yliopiston edustajana osaa Upsalassa pidettyyn pohjoismaiseen ylioppilaskokoukseen. Kokouksen aikana Dannemoran kaivoksille tehdyllä huvimatkalla julkilausui Mechelin oman ja toveriensa kiitoksen kutsusta ja heille osotetusta vieraanvaraisuudesta, ilmaisten samalla heidän ystävälliset tunteensa Ruotsia kohtaan. Muuan henkilö, joka tuolloin oli tutustunut Mecheliniin, on siitä kertonut [Professori K. Warburg, eräässä L. Mechelinin kuoleman johdosta "Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningissä" julkaistussa muistokirjoituksessa]: Ensi vaikutukseksi Mechelinistä jäi valtava voima, komea ulkomuoto ja ylhäinen arvokkuus. Mutta tähän osaksi synnynnäiseen, osaksi saavutettuun ylhäisyyteen oli yhtynyt harvinainen rakastettavuus; hänellä oli "sovittava käsi"; hän tahtoi miellyttävällä personallisuudellaan rakentaa rauhaa ja hyvää sopua yksityisessäkin yhdyselämässä, kaikkialla, minne hän tuli.

Alkukesästä 1876 hän oleskeli jonkin aikaa Kristianiassa ja Tukholmassa tutkimassa osin Norjan ja Ruotsin kameraalioloja, osin näiden molempain maiden välisiä unionisuhteita.

Samana kesänä pidettiin Helsingissä heinäkuusta syyskuuhun ensimäinen ja tähän asti ainoa yleinen Suomen teollisuus- ja taidenäyttely, jota keisari Aleksanteri II puolisoineen ja tyttärineen sekä perintöruhtinas puolisoineen kunnioittivat vierailullaan. Näyttelyrakennukset oli tehty Kaivopuistoon. Kaupunki oli upeasti koristettu kunniaporteilla, lipuilla, kukkaislaitteilla, ilotulituksineen iltaisin, ja väkijoukot osottivat innokkaasti suosiotaan korkeille vieraille. Linnaan saapui kaupunginvaltuuston lähetystö, jonka puheenjohtaja esitti keisarille ja hänen perheelleen kutsun kansanjuhlaan, jonka valtuusto aikoi toimeenpanna Töölön puistossa. Kutsuun suostuttiin ja juhla, jossa esitettiin laulua y.m., havaittiin varsin onnistuneeksi. Todistuksena siitä, että käynti Helsingissä, missä vastaanoton onnistunut järjestely tietenkin melko suurelta osalta oli luettava kaupunginvaltuuston puheenjohtajan Mechelinin ansioksi, oli korkeisiin vieraisiin tehnyt mieluisan vaikutuksen, saanee pitää sitä, että Mechelin kohta sen jälkeen korotettiin aatelissäätyyn. Hänen järjestysnumerokseen ritarihuoneessa tuli 252, ja vaakunakilpeensä hän valitsi avatun lakikirjan kuvan ajatuskantaansa kuvaavine tunnuslauseineen: "pro lege" (lain puolesta). Yleensä katsottiin näyttelyn onnistuneen hyvin, minkä tähden sen päätyttyä joukko kansalaisia toimeenpani juhlan näyttelytoimikunnan kunniaksi. Toimikunnan puheenjohtajana oli senaattori, vapaaherra J.A. von Born. Mechelin piti mainitussa tilaisuudessa juhlapuheen, kiittäen toimikuntaa sen työstä.

* * * * *

Tammikuussa 1877 kokoontuivat säädyt valtiopäiville, jotka keskeytyen vain kesäkuukausiksi jatkuivat seuraavan vuoden alkupuoleen. Mechelin, joka nyt oli ritariston ja aatelin jäsenenä, valittiin säädyn valitsijamieheksi, jäseneksi valtiovaliokuntaan, yhdistettyyn valtio- ja talousvaliokuntaan sekä asevelvollisuusvaliokuntaan ja varajäseneksi pankkivaliokuntaan. Tärkein asia näillä valtiopäivillä oli hallitsijan esitys yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa. Eri mieliä vallitsi tästä kysymyksestä niidenkin kesken, jotka yleensä lukeutuivat samaan ryhmään. Suomalaisessa puolueessa, jossa muutamat, kuten esim. A. Meurman, alkuaan eivät kannattaneet yleisen asevelvollisuuden aatetta, yhdyttiin kuitenkin sitä puoltamaan, jota vastoin ruotsinmielisessä puolueessa ei saatu eriäviä mielipiteitä sovitetuiksi. Yleisen asevelvollisuuden kannattajia oli Mechelin, joka asevelvollisuusvaliokunnan jäsenenä kenraali Christian Oker-Blomin ja professori G.Z. Forsmanin kera lienee suurimmalta osalta laatinut valiokunnan mietinnön, jossa puollettiin esityksen hyväksymistä, vaikkakin erinäisin muutoksin, jotka tarkoittivat muun muassa sen epäkohdan poistamista, että asevelvollisuusrasitus varsinaisesti kohtasi vain niitä harvoja, jotka arvan nojalla kutsuttiin vakinaiseen sotapalvelukseen, kun sitä vastoin enemmistö luettiin nostoväkeen, jolla ei ollut mitään harjoitusvelvollisuutta rauhanaikana. Valiokunta ehdotti että kaikki, joita ei ollut arvan nojalla kutsuttu vakinaiseen palvelukseen, olisi kolmena vuotena peräkkäin kutsuttava harjoituksiin, yhteensä 90 päiväksi. Sen ohessa ehdotettiin, että eräät pykälät julistettaisiin perustuslain luontoisiksi, koska uuden lain oli määrä astua 1772 vuoden hallitusmuodon 18 §:n sijaan, jossa säädettiin, "että valtakunnan sotavoima jää entiseen ruotujakoonsa". Säädyssä Mechelin varsin taitavasti puolusti valiokunnan mietintöä, jonka kaikki säädyt hyväksyivät pääkohdiltaan ja keisari valtiosäätyjen hyväksymässä muodossa vahvisti.

Valtiopäiväin ulkopuolellakin koetti Mechelin toimia yleisen asevelvollisuuden hyväksymisen puolesta, esim. "Finsk Tidskriftissä" syksyllä 1877 julkaisemassaan kirjoitelmassa "Synpunkter i värnepliktsfrågan". Sodan hän myöntää pahaksi, mutta kansojen on kuitenkin oltava valmiita puolustautumaan tarpeen vaatiessa. Jos Suomi Venäjän ja jonkin muun vallan välisessä sodassa joutuisi hyökkäyksen alaiseksi, ei olisi asian eikä kansamme arvon mukaista jättää maamme puolustusta kokonaan venäläisen sotavoiman huoleksi. Valtiona on Suomen pakko ylläpitää sotaväkeä omaksi turvakseen ja keisarikuntaan yhdistettynä sen on velvollisuus ottaa osaa yhteiseen puolustukseen. Vanha ruotujakolaitoksemme on vanhettuneena kelpaamaton sotalaitoksen perustaksi ja pelkällä pestauksella ei riittävä sotavoima ole kokoon saatavissa.

Aatelissa teki Mechelin samoilla valtiopäivillä esityksen, että hallitsijalta anottaisiin seuraaville valtiopäiville ehdotusta 1772 vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan lainsäännösten tarkistamiseksi tahi ainakin kodifioimiseksi, koska nämät vanhat perustuslakimme osin eivät enää olleet semmoisinaan voimassa, osin olivat erinäisiltä kohdin muutetut, osin taas eivät olleet aivan selviä ja täydellisiä, esimerkiksi mikäli koski varsinaisen lainsäädännön ja hallinnollisen määräysvallan välisiä rajoja sekä valtiosäätyjen toimivaltaa valtionbudjetin järjestelyssä. Lakivaliokunta puolsi anomusehdotusta tekijän esittämillä perusteilla. Valiokunnan mietinnön hyväksyivät aateli ja porvarissääty keskustelutta, mutta se hyljättiin pappis- ja talonpoikaissäädyissä, joissa oltiin sitä mieltä että, vaikka perustuslaeissa olikin puutteellisuuksia, ei aika nyt ollut sopiva säätyanomuksen tekemiseen asiasta, mistä ehkä syntyisi vaikeuksia, joita oli vältettävä; toimenpide oli sen vuoksi mieluummin jätettävä toistaiseksi. Asia siis raukesi. Tätä tulosta täytynee pitää valitettavana, sillä perustuslakiemme uudistus niin sisällyksen kuin muodonkin puolesta olisi puheenalaisena aikana luultavasti ollut paljoa helpommin toteutettavissa kuin myöhemmin, ja vaikkei se olisikaan turvannut perustuslaillista valtiomuotoamme kaikilta hävitysyrityksiltä, olisi se niitä ainakin vaikeuttanut, vanhojen perustuslakisäännöstemme osittainen epäselvyys kun on ollut omansa helpottamaan vihollistemme hyökkäyksiä. Mahdotonta ei ole, että tällaiseen säätyjen anomukseen silloin olisi suostuttu, koska keisari Aleksanteri II itse avatessaan 1863 vuoden valtiopäivät oli lausunut perustuslakiemme olevan uudistuksen tarpeessa ja myöhemmin maininnut sen seikan, että 1867 vuoden säädyille annettiin ainoastaan uuden valtiopäiväjärjestyksen, mutta ei uuden hallitusmuodon ehdotusta, johtuneen vain siitä, että tuollainen työ vaikean laatunsa takia vaati pitkällistä harkintaa eikä vielä ollut siihen määrään edistynyt, että keisari olisi voinut toteuttaa alkuperäistä aikomustaan jo silloin esittää ehdotuksen valtiosäädyille. Venäläiseltä taholta valtiojärjestystämme vastaan myöhemmin tehtyjä hyökkäyksiä on, niinkuin tunnettu, yleensä perusteltu sillä — tosin väärällä — väitteellä, etteivät Aleksanteri I ja hänen seuraajansa ole tunnustaneet vanhaa hallitusmuotoamme sitovaksi. Sellaista väitettä olisi tuskin voitu tehdä keisari Aleksanteri II:n itsensä julkaisemasta ja allekirjoittamasta hallitusmuodosta.

Suomen kielen oikeuksien laajentamisesta esitettiin samoilla valtiopäivillä useita vaatimuksia. Pappis- ja talonpoikaissäädyssä tehtyjen ehdotusten mukaisesti puolsi yleinen valitusvaliokunta anomusta, jossa pyydettiin ryhdyttäväksi sellaisiin toimenpiteisiin, että oikeus käyttää suomen kieltä tuomioistuimissa ja virastoissa astuisi voimaan, niinkuin oli luvattu 1863 vuoden keisarillisessa käskykirjeessä, kahdenkymmenen vuoden kuluessa eli ennen 1883 vuoden loppua. Osa valiokunnan jäsenistä vastusti kaikkia asiasta tehtyjä anomuksia. Helsingfors Dagbladin aputoimittaja, vapaamielinen Anders Chydenius sitä vastoin ehdotti tekemässään vastalauseessa, että suomen ja ruotsin kielen käyttäminen virastoissa järjestettäisiin hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymällä lailla, joka saattaisi kielet tasa-arvoisiksi. Asiaa esiteltäessä aatelissa puolsi muiden muassa Mechelin Chydeniuksen vastalausetta. Snellman teki, neuvoteltuaan Dagbladin ryhmän jäsenten kanssa, pääkohdiltaan samansuuntaisen ehdotuksen. Tämäkin ehdotus sai kannatusta, mutta maamarsalkka, vapaaherra von Born kieltäytyi esittämästä sekä Chydeniuksen että Snellmanin ehdotusta, koska ne hänen käsityksensä mukaan koskivat kysymystä, joka oli luettava "valtakunnanhoitoon kuuluviin asioihin", joissa päätösvalta oli hallitsijalla yksin. Tätä maamarsalkan menettelyä vastaan panivat useat säädyn jäsenet, muiden muassa Mechelin, vastalauseen. Säädyt eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta, minkä vuoksi ei syntynyt yhteistä anomusta, mutta pappis- ja talonpoikaissääty tekivät kumpikin yksityisen anomuksen, joista oli seurauksena asetusten julkaiseminen asiasta.

Suomalaisen väestön keskuudessa oli kauan vallinnut suurta tyytymättömyyttä sen syrjäytetyn aseman johdosta, jossa suomen kieli oli korkeamman koululaitoksen alalla, ja tämä tyytymättömyys tuotiin ilmoille samoilla valtiopäivillä kaikissa säädyissä anomuksissa suomen kielen saattamisesta käytäntöön opetuskielenä ylemmissä oppilaitoksissa sekä useiden uusien suomenkielisten lyseoiden perustamisesta. Valiokunta puolsi näiden toivomusten mukaista säätyanomusta, ja pitkien sekä osittain sangen kiivaiden keskustelujen jälkeen saatiinkin aikaan pääkohdiltaan valiokunnan mietinnön mukainen säätypäätös. Mechelin oli niitä aatelin jäseniä, jotka myönsivät suomen kieltä suosivalta taholta lausutut toivomukset oikeutetuiksi, mutta kannatti kuitenkin sitä säädyssä ehdotettua ja hyväksyttyä lisäystä, että uusia suomalaisia kouluja ei ollut perustettava niiden ruotsalaisten koulujen sijaan, joissa oli riittävästi oppilaita. Erästä anomusta, jossa ehdotettiin asetettavaksi komitea esittämään toimenpiteitä naissivistyksen kohottamiseksi, oli valiokunta ehdottanut hyljättäväksi, mutta Mechelin y.m. puolustivat sitä aatelissa. Kahden muun säädyn hylkäämänä anomus kuitenkin raukesi.

Sen johdosta että hallitus oli pyytänyt suostuntaa vankeuslaitoksen uudistusta ja uusien vankilarakennusten teettämistä varten, vaikka riittäviä varoja oli vakinaisessa valtiorahastossa, esitti Mechelin asiaa säädyssä keskusteltaessa sangen pontevasti periaatteena, jota valtiopäiväin alati tulisi noudattaa, että vakinaisen valtiorahaston varoja aina oli ensi sijassa käytettävä valtion tarpeisiin ja että suostuntaan oli turvauduttava vain silloin, kuin vakinaiset varat eivät riittäneet tarkoituksiin, joita säädyt katsoivat kannatusta ansaitseviksi. Hän viittasi tämän tueksi valtiopäiväjärjestyksen 36 §:ään, jonka mukaan valtiovaliokunnan on annettava mietintö, miten varoja on hankittava maan tarpeiden täyttämiseksi, "jollei valtiovaraston vakinaiset tulot siihen riitä". Saman tärkeän ja huomiota ansaitsevan katsantokannan hän esiintoi useiden muidenkin asiain käsittelyssä. "Me olemme täällä", hän lausui, "valvomassa veronmaksajain oikeuksia ja hallituksen avustajina toteuttamassa valtion tarkoitusperiä, mutta emme vain hankkimassa valtiolaitokselle mukavaa varojen ylenpalttisuutta".

Niinkuin ylempänä mainittiin, oli edellisten valtiopäiväin valtiovaliokunta katsonut mahdottomaksi toteuttaa Mechelinin valiokunnassa tekemää ehdotusta täydellisen budjettilaskelman laatimisesta kulloinkin seuraaviin valtiopäiviin asti kuluvalta ajalta. Osottaakseen että sellainen yritys ei ollut niin mahdoton kuin oli arveltu, ryhtyi Mechelin 1877 vuoden valtiopäivillä ollessaan uudestaan valtiovaliokunnan jäsenenä omin päin tekemään sellaista laskelmaa lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi. Näytettyään yksityisesti laskelmansa valiokunnan puheenjohtajalle, vapaaherra S.W. von Troilille ja eräälle sen jäsenelle, J. Kurténille sekä saatuaan heidät vakuuttumaan siitä, että tehtävä oli ainakin likimäärin suoritettavissa, esitti hän laskelmansa valiokunnalle, jonka sen johdosta täytyi luopua entisestä kannastaan. Ja Mechelinin laskelmasta oli säädyille hyötyä, ne kun nyt katsoivat voivansa evätä tahi vähentää muutamia hallituksen pyytämiä suostuntaveroja, osottamalla tehtyjen laskelmain perusteella näiden tarpeettomuuden.

Eräs vuonna 1868 annettu asetus oli vapauttanut Suomen kaupan ja elinkeinot muutamista entisaikain rajoituksista, mutta paljon oli vielä jälellä säännöksiä, jotka liiaksi supistivat kansalaisten vapautta näillä toimialoilla. 1872 vuoden valtiopäivillä oli porvarissääty sentähden anonut erinäisiä muutoksia tehtäväksi mainittuun lakiin. Keväällä 1876 pidettiin Helsingissä yleinen teollisuudenharjoittajain kokous, jossa Mechelin senaatin määräyksestä toimi puheenjohtajana ja jossa päätettiin anoa lisäuudistuksia vapaamieliseen suuntaan. Hallituksen tämän johdosta asettama komitea, Mechelin puheenjohtajana, valmisti lakiehdotuksen, joka esitettiin 1877 vuoden valtiosäädyille ja pääkohdissa saavutti niiden hyväksymisen, minkä jälkeen julkaistiin 1879 vuoden elinkeinolaki, joka tuntuvasti laajensi Suomen kansalaisten, niin miesten kuin naistenkin, oikeutta rehellisellä työllä ansaita toimeentulonsa.

Valtiopäiväin koolla ollessa syttyi se Venäjän ja Turkin välinen sota, joka johti Bulgarian vapauttamiseen turkkilaisten vallasta. Syyskuussa lähti Suomen kaartinpataljoona Helsingistä ottamaan osaa sotaan, minkä johdosta kansalaiset panivat toimeen jäähyväisjuhlan alipäällystölle ja miehistölle kaartinmaneesissa ja upseeristolle Kaivohuoneella. Jälkimäisessä tilaisuudessa lausui Mechelin pääkaupungin jäähyväiset ja onnentoivotukset kutsuvieraille sekä sen lujan toivon, että Suomen kaartimme miehuullisesti ja järkähtämättä oli täyttävä sille uskotun tehtävän. Niinkuin tunnettu, ei tämä toivo pettänyt.

Jatkuvaa luottamustaan osottaakseen valitsi porvarissääty 1877 vuoden valtiopäivillä entisen jäsenensä Mechelinin pankkivaltuusmieheksi lähinnä seuraavaksi viisivuotiskaudeksi.

* * * * *

Moninaisista muista tehtävistään huolimatta jatkoi Mechelin kirjailijatoimintaansa. Sen johdosta että eräässä valtiollisia vaalijärjestelmiä käsittelevässä ranskalaisessa teoksessa oli esitetty virheellisiä tietoja Suomesta — tekijä mainitsee maamme edustajalaitokseksi ainoastaan senaatin (!) — lähetti Mechelin erääseen arvossa pidettyyn ranskalaiseen lainopilliseen aikakauskirjaan Suomen valtiosääntöä oikealta kannalta selvittelevän esityksen. Kotimaiseen sanomalehdistöön hän edelleenkin kirjoitteli. Muun muassa on Lainopillisen yhdistyksen aikakauskirjassa hänen laatimansa "kansalaistuttamista" käsittelevä tutkielma, jossa hän koettaa todistella, että Suomen kansalaisuudesta voimassa olevat säännökset osittain olivat epäselviä ja vaillinaisia, minkä vuoksi niiden sijaan oli saatava uusi hallitsijan ja valtiosäätyjen hyväksymä laki. Finsk Tidskriftissä hän julkaisi lukuisia kirjoitelmia. Niistä mainittakoon arvostelu W. Laguksen kirjoittamasta J.J. Nordströmin elämäkerrasta. Arvostelussaan Mechelin koettaa osottaa, että Nordström oli vapaamielisempi ja vähemmän yksipuolisesti vanhoillinen, kuin minä häntä oli Ruotsissa muutamilla tahoilla pidetty. Juuri vapaamielisyys, huomauttaa Mechelin, saattaa joskus johtaa vanhoillisuuteen, kun pyritään mikäli mahdollista säilyttämään vanhastaan olevaa, kansalaisvapautta turvaavaa yhteiskuntalaitosta kumoukselliselta mielivallalta. Se oli Nordströmin kanta hänen Suomessa ollessaan. Ruotsissa olivat olot tosin osittain toisellaiset. Toinen Mechelinin Finsk Tidskriftissä julkaisema kirjoitelma käsittelee "neljää säätyä" ja huomauttaa varsin tärkeitä edistysaskeleita uudessa 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä olevan sen ensimäisen §:n nimenomaisen säännöksen, että säädyt "edustavat Suomen kansaa", eikä siis — niinkuin aikaisemmin käsitettiin — kukin sääty vain omaa yhteiskuntaluokkaansa, ja että kolmen aatelittoman säädyn äänioikeutta oli laajennettu. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että uusi valtiopäiväjärjestys oli vain väliaste, sillä nelisäätyjärjestelmä oli kuin olikin vanhettunut eikä vastannut uuden ajan vaatimuksia. — Lämmin muistokirjoitus v. 1877 kuolleesta piispa Frans Ludvig Schaumanista esittää tämän merkillisen miehen ansioita perustuslaillisen tietoisuuden herättämistyössä maassamme ja vanhan kirkkolakimme uudistuksessa.

Elokuussa 1878 otti Mechelin kutsuttuna osaa Tukholmassa pidettyyn yleiseen vankeinhoitokongressiin, missä mielenkiinnolla kuunneltiin hänen lausuntojaan erinäisistä kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, esimerkiksi niistä kokemuksista, joita oli saatu muutamien rikoksentekijöille määrättyjen rangaistusten vaikutuksesta rangaistuihin. Pohjoismaiden, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen, edustajat pitivät yksityisiäkin kokouksia, joissa Mechelin valittiin Suomen ryhmän varapuheenjohtajaksi. Kongressin osanottajain Upsalaan tekemällä huvimatkalla pidettiin yhteiset päivälliset, jossa tilaisuudessa hän, silloisten ruotsalaisten sanomalehtien kertomuksen mukaan, "puhui pontevasti totuuden, oikeuden ja vapauden puolesta", minkä jälkeen laulettiin "Maamme". Kotimaahan palattuaan teki hän Finsk Tidskriftissä selkoa kongressissa käsitellyistä kysymyksistä, valittaen että Suomen hallitus oli laiminlyönyt lähettää Tukholmaan virallisen edustajan.

Yleisen asevelvollisuuden toimeenpanon sekä erinäisten muiden seikkain johdosta oli odotettavissa niin suurta valtion menojen lisääntymistä, että valtion tulojenkin lisääminen kävi välttämättömäksi. Heräsi kysymys, miten tämä olisi parhaiten aikaansaatavissa, ja kysymystä selvittelemään asetettiin syksyllä 1879 n.k. "suuri verokomitea", jossa Mechelin taaskin oli puheenjohtajana. Valmistautuakseen tehtäväänsä teki hän kesällä 1879 matkan Tukholmaan. Marraskuussa 1880 komitea antoi mietintönsä, jossa ehdotettiin kannettavaksi osin kulutusveroa mallasjuomista ja tupakasta, osin suostuntaveroja kiinteistöistä ja tuloista, mitkä ehdotukset hallitus eräin muutoksin esitti seuraaville välipäiville.

Niinkuin jo olemme havainneet, oli Mechelin tarmokkaasti toiminut paremman järjestyksen aikaansaamiseksi niihin valtion tuloja ja menoja osottaviin laskelmiin, joiden nojalla valtiosäätyjen oli päätettävä, mitä ja minkä suuruisia suostuntaveroja oli myönnettävä valtion tarpeiden täyttämiseksi. Hänen oli onnistunut saattaa tehtävä ainakin lähemmäksi ratkaisuaan. Mutta niin kauan kuin valtiopäivät kokoontuivat vain joka viides vuosi, vaikeutti tietenkin tuo pitkä ajanjakso, mikä laskelmain tuli käsittää, täysin tarkkojen tulosten saavuttamista. 1869 vuoden valtiopäiväjärjestyksessä oli säädetty, että säädyt oli kutsuttava kokoon "ainakin joka viides vuosi", joten niiden kokoonkutsuminen useamminkin ei ollut vastoin valtiopäiväjärjestystä. Mechelin laati komitean mietintöön johdannon, jossa hän osotti, miten varsinkin valtion budjetin laatimisen takia oli tarpeellista kutsua säädyt useammin koolle, ja komitea yhtyi tähän, esittäen että säädyt yleensä kokoontuisivat joka kolmas vuosi. Tämä toive toteutuikin, sillä kutsuessaan koolle 1882 vuoden valtiopäivät hallitsija ilmoitti aikomuksensa olevan sallia säätyjen kokoontua joka kolmas vuosi, ja koko ajanjakson 1882-1900 tätä menettelytapaa todella noudatettiinkin. Vuodesta 1882 lähtien säätyjen tiedoksi annetut budjettilaskelmat samoinkuin näiden suostuntakysymyksistä tekemät päätöksetkin voivat niinmuodoin nojautua entistä parempiin perustuksiin, mikä epäilemättä on ollut veronmaksajillekin hyödyksi. Mechelin on huomattavassa määrässä edistämällä valtionbudjettimme laadinnan ja käsittelyn oikeiden perusteiden selvittelemistä kieltämättä tehnyt maallemme tärkeän palveluksen.

1877-78 vuoden valtiopäivät aiheuttivat tavallaan valtiollisten puolueidemme uuden ryhmityksen. Siinä puolueessa, jota oli tapana sanoa "ruotsalaiseksi", oli tosin jo aikaisemminkin vallinnut erimielisyyttä äärimäisyysryhmän eli "viikinkien" — nimi johtui 1870-luvun alussa ilmestyneestä "Vikingen"-lehdestä — ja maltillisten välillä, joiden jälkimäisten pää-äänenkannattajana oli Helsingfors Dagblad, mutta joiden keskuudessa myös oli erinäisiä puoluevivahduksia. Maltillisiin luettiin muuan LXI (kuusikymmentäyksi) niminen valtiollis-kirjallinen seura, joka oli ottanut nimensä 1861 vuoden valiokuntajulistuskirjan johdosta syntyneen adressipuuhan muistoksi ja jonka johtomiehiä Mechelin oli. Erimielisyys ruotsalaisen puolueen jyrkän ja maltillisen ryhmän välillä esiintyi entistä selvemmin 1877 vuoden valtiopäivillä, jolloin Dagbladin ryhmän enemmistö oli yhtynyt suomenmielisiin asevelvollisuusasiassa ja kielikysymyksessäkin osottautunut taipuvaiseksi suostumaan näiden toivomuksiin. Viikinkien taholla katsottiin Dagbladin ryhmän olleen liian myöntyväinen ja varsinkaan Mecheliniä ei pidetty kielikysymyksessä täysin "luotettavana". Dagbladin ryhmä puolestaan alkoi ajatella järjestäytymistä erityiseksi valtiolliseksi puolueeksi omine ohjelmineen ja käyttämällä nimeä "liberaalinen puolue". Mechelin oli tämän aatteen innokkaita kannattajia. Eräs hänen Finsk Tidskriftin 1879 v:n helmikuun vihossa julkaisemansa kirjoitelma "De politiska partierna" puoltaa aatetta, että kaikki ne, jotka maassamme tahtovat edistää kehitystä vapaamieliseen suuntaan kaikilla yhteiskunnan toimialoilla, lähemmin liittyisivät yhteen. Hän toivoo, että eri puolueiden maltillisista aineksista voidaan muodostaa uusi keskustapuolue, joka kielikysymyksessä omaksuu ohjelmakseen molempain kielten tasa-arvoisuuden ja hylkää kumpaisenkin sortamisen. "Suomen ruotsinkieliset eivät ole mikään Ruotsin lisäke, vaan elimellinen osa Suomen kansaa; mutta maamme sivistynyt sääty tarvitsee kumpaisenkin kotimaisen kielen taitoa." Arvostellen suomalaista puoluetta hän havaitsee siinäkin olevan sekä jyrkkiä että maltillisia aineksia ja pitää viimeksi mainittujen ja liberaalisen ryhmän yhteistoimintaa mahdollisena, kunhan vain suomalaisella taholla opitaan oikein tuntemaan liberaaliemme ja yleensä liberalismin todelliset tarkoitusperät, joita hän tarkemmin selvittelee tehtyjä hyökkäyksiä torjuen. — Tätä kirjoitelmaa arvostelivat suomenmieliseltä taholta ankarasti G.Z. Forsman ynnä muut, mutta tämä ei estänyt Mecheliniä yksissä neuvoin R. Lagerborgin ja R. Castrénin kanssa laatimasta varsinaista ohjelmaa, joka julkaistiin Helsingfors Dagbladissa joulukuun 5 p:nä 1880 53 kansalaisen allekirjoittaman kiertokirjeen seuraamana. Ohjelma vaatii laitostemme, varsinkin valtiollisten, kehittämistä, kuitenkin äkkiä siirtymättä aivan uusiin oloihin. Perustuslaillinen järjestelmä on maassamme varmemmin ja täydellisemmin toteutettava. Tärkeimmät toimenpiteet tämän päämäärän saavuttamiseksi ovat valtiopäiväkausien lyhentäminen, painovapauslain säätäminen, valtiosäätyjen toimivallan laajentaminen valtion rahahallinnon alalla sikäli, että menoarvion vaihteleva osa kokonaan tulee niiden myötävaikutuksen varaan ja ettei hallitus yksin saa määrätä minkäänlaista veroa, n.s. hallinnollisen lainsäädäntövallan tarkempi rajoittaminen, hallituslaitosten tarkoituksenmukaisempi järjestely, Suomen ja keisarikunnan unionisuhteen selvempi määrittely. — Liberaalinen puolue tahtoo panna taloudellisiin ja raha-asiallisiin kysymyksiin enemmän huomiota kuin niiden osaksi on tähän asti tullut. Puolueen periaate, että yksilöt itse ovat taloudellisten etujensa parhaat valvojat, ei tiedä sitä, että valtion on noudatettava täydellistä passiivisuutta taloudellisen elämän kysymyksissä, vaikkakin valtion tulee olla mitenkään häiritsevästi puuttumatta yksityiseen yritteliäisyyteen. Valtion on edistettävä maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa parantamalla niiden yleisiä ehtoja. Teknillisiä ja kauppaoppilaitoksia perustamalla, kulkuneuvoja parantamalla, järkevällä taloudellisella lainsäädännöllä, kauppasopimuksilla y.m. valtio osaltaan edistää aineellista hyvinvointia rajoittamatta yksilöjen toimintavapautta. — Liberaalinen puolue omaksuu kansanvaltaiset periaatteet, mikäli ne tarkoittavat kaikkien tasa-arvoisuutta lain edessä sekä sääty- ja henkilöetuoikeuksien poistamista, mutta hylkää demagogian karkeaa, abstraktista tasa-arvoisuutta tavoittelevan vaatimuksen, joka pyrkii poistamaan ne luonnonlahjojen, kasvatuksen, sivistyksen, varallisuuden ja vaikutuskyvyn aikaansaamat eroavaisuudet, mitkä luonnonlakien ja kaikkien kansojen kokemuksen mukaan aina ovat olleet olemassa, ja josta olisi seurauksena kaikkien ihmisten vajoaminen yhteiskunnan alimmalle tasolle. — Puolue myöntää empimättä tarpeelliseksi, että perustetaan riittävästi suomenkielisiä lyseoita, mutta tätä tarvetta ei ole tyydytettävä supistamalla tahi sortamalla niitä kouluja, joissa ruotsi on opetuskielenä. Kieli- ja kansallisuuskysymys ei saa olla valtiollisen puoluejaon perustana eikä liioin määrätä valtiollisten harrastusten suuntaa ja sisällystä. Liberaalien kanta tässä asiassa on se, että kumpikin kieli on tunnustettava yhtä oikeutetuksi maassamme ja että tähän on pantava tarpeeksi huomiota niin koululaitosta järjesteltäessä kuin valtioelämässäkin. Ruotsi on kotimainen kieli, joka ei ainoastaan ole sivistyneen säädyn enemmistön, vaan osittain rahvaankin kieltämätön ja luonnollinen äidinkieli, ja tulee sen saada säilyttää tämä asemansa. Se läheinen suhde länsimaiden henkiseen elämään, johon olemme joutuneet sen johdosta, että maamme toista kieltä ymmärretään Skandinavian maissa ja että Suomessa esteettä voimme seurata näiden maiden kulttuuria ja käyttää hyväksemme sen ilmauksia, vahvistaa meitä eristetyssä asemassamme. Mutta ruotsinkielinen säätyläisluokka ei silti saa osottautua nurjamieliseksi niille harrastuksille, jotka tarkoittavat suomen kielen aseman kohottamista ruotsin kielen tasalle. Itse se varsin suureksi osaksi polveutuu suomalaisesta rahvaasta, se on solidaarinen koko kansakunnan kanssa; yhteinen historiallinen kehitys on yhdistänyt kaikki Suomen asujamet yhdeksi kansaksi, yhtenäiseksi valtiolliseksi kansakunnaksi. Suomen sivistyneen säädyn, yleensä kaikkien kansalaisten, joiden toiminnalla on jotakin merkitystä ruotsalaisen tahi suomalaisen kotiseudun piirin ulkopuolellakin, on osattava maamme molempia kieliä. Suomen kielen käyttäminen oikeuksissa ja virastoissa on toteutettava suomea puhuvan väestön oikeutettujen vaatimusten ja tarpeiden mukaisesti. Liberaalinen puolue tahtoo kielikysymyksessäkin työskennellä sen kumpaisenkin kansanaineksen keskinäisen kunnioituksen ja hyvän sovun puolesta, joka antaa jokaiselle kelvolliselle isänmaalliselle työlle tunnustuksensa siihen katsomatta, käytetäänkö tässä työssä ruotsin vai suomen kieltä.

Liberaalisen puolueen tarkoitusperää, kumpaiseenkin kielipuolueeseen kuuluvain henkilöiden yhdistämistä yhteiseen toimintaan vapaamieliseen suuntaan maamme yhteistä parasta koskevissa kysymyksissä, ei kuitenkaan saavutettu. Suomenmieliseltä taholta tehtiin kiivaita hyökkäyksiä ohjelmaa vastaan, jonka Snellman julisti sisältävän vain joutavaa lorua. Hänen mielestään tuli sivistyneen luokan ja kansan suomenkielisen pääosan sulautua yhdeksi kansakunnaksi, ja sitä varten oli edellisen omaksuttava jälkimäisen kieli. Siinäkin osassa suomenmielistä puoluetta, missä ei tehty yhtä pitkälle meneviä vaatimuksia, peljättiin että yleinen liittyminen liberaaliseen ohjelmaan liiaksi syrjäyttäisi ja viivyttäisi sitä kieliolojen järjestelyä, jonka pikaista toteuttamista pidettiin ylen tärkeänä. Se 20 vuoden aika, jonka kuluessa v. 1863 annetun lupauksen mukaan kysymys suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa oli saatava ratkaistuksi, läheni loppuansa, ja peljättiin, etteivät liberaalit valtaan päästyään tässä kysymyksessä osottaisi tarpeellista pontevuutta. Tuskin käynee kieltäminen, että suomenmielisellä taholla annettiin liian vähän tunnustusta liberaaliselle ohjelmalle ja ettei tarpeeksi myönnetty sen laatijoilla olleen vakavaa tarkoitusta järjestää kielten asema kohtuuden periaatteiden mukaisesti. Ruotsinmieliselläkään taholla ei ohjelma saavuttanut yleistä kannatusta; sen katsottiin liian paljon myöntyvän "fennomanian" vaatimuksiin ja sen osaksi suomenmieliseltä taholta tulleesta kohtelusta saivat tietenkin kiihkoruotsinmieliset yllykettä. He saivat v. 1883 Nya Pressenistä oman äänenkannattajansa. Puolueen perustaminen, joka isänmaan yhteistä etua silmällä pitäen asettuisi puolueettomaksi kumpaankin kielipuolueeseen nähden, oli kuitenkin, vaikkakin ehkä silloin liian aikaisin herätetty, huomiota ansaitseva ajatus, jonka myöhempi historiamme yhä selvemmin on osottanut oikeaksi. Omasta puolestaan Mechelin edelleenkin jäi liberaalisessa ohjelmassa esittämälleen kannalle, ja tämä oli omansa saattamaan hänet valtiollisten olojemme käytyä uhkaaviksi varsin sopivaksi esiintymään sinä koko kansakuntamme edustajana, jona hän viimeisinä elinvuosinaan kieltämättä oli.

* * * * *

Sanoma, että Suomen jalo hallitsija, keisari Aleksanteri II, oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä maaliskuun 13 p:nä 1881, herätti täällä tietysti suurinta hämmästystä. Yleisesti tunnustettiin maamme suuri kiitollisuudenvelka vainajalle. Hautajaisissa, jotka pidettiin saman kuun 27 p:nä Pietari-Paavalin tuomiokirkossa Pietarissa, oli Mechelin professori Ahlqvistin kera yliopiston edustajana, jolloin he laskivat kaksi muistoseppeltä, toisen koko yliopiston, toisen ylioppilaskunnan puolesta. Sen ohessa esitti säätyjen lähetystö Mechelinin laatiman, Suomen kansan surua ilmaisevan adressin.

Nihilistinen liike ja tuon tuostakin tehdyt murhayritykset, jotka vihdoin johtivat keisarimurhaan, synnyttivät Venäjällä vastavirtauksen, joka vahvisti sitä vapaamielisyydelle vihamielistä suuntaa, jonka edustajia olivat Pobedonostseff ja hänen kaltaisensa. Meidän maahamme nähden kulki uuden hallituksen politiikka kuitenkin lähinnä seuraavina vuosina edellisen hallituksen noudattamaan perustuslailliseen, Suomen erikoisaseman tunnustavaan suuntaan. Erinäisiä muutoksia tapahtui kuitenkin maamme korkeimman hallituksen jäsenistössä. Kesäkuun 2 p:nä 1881 erosi kreivi Adlerberg kenraalikuvernöörinvirasta ja hänen sijalleen astui kreivi Feodor Logginovitsch Heiden. Saman vuoden syyskuussa vapautettiin omasta pyynnöstään vapaaherra Emil Stjernvall-Walleen ministerivaltiosihteerinvirasta ja hänen seuraajakseen nimitettiin salaneuvos Theodor Bruun.

Kohta keisari Aleksanteri III:n ryhdyttyä hallitukseen julkaistiin käsky valtiopäiväin kokoontumisesta seuraavan vuoden alussa. Näihinkin Mechelin otti osaa ritariston ja aatelin jäsenenä, jossa säädyssä vapaaherra Samuel Werner von Troil oli maamarsalkkana. Mechelin oli sen ehdotuksen allekirjoittajia, jossa esitettiin muistopatsaan pystyttämistä Aleksanteri II:lle, joka patsas sukupolvesta toiseen oli todistava Suomen kansan kiitollisuutta. M. valittiin näilläkin valtiopäivillä valtio- ja asevelvollisuusvaliokunnan jäseneksi ja oli niiden kumpaisenkin puheenjohtajana. Säädyssä hän taaskin teki erinäisiä anomusehdotuksia. Eräässä niistä hän ehdotti, että keisari antaisi valtiosäädyille hallituslaitosten uudistusta koskevan lakiehdotuksen. Senaatin talousosastoa ei enää olisi rasitettava vähäpätöisillä asioilla, jotka sopivammin olisivat alempain keskusvirastojen ja senaatin eri toimituskuntain lopullisesti ratkaistavia. Ehdotus lähetettiin lakivaliokuntaan, joka ei kuitenkaan ehtinyt sitä käsitellä. Toivomus toteutui kuitenkin jonkin ajan kuluttua Mechelinin itsensä ollessa hallituksen jäsenenä. — Toinen anomusehdotus koski komitean asettamista kehittämään suomalaista virkakieltä. Yleinen valitusvaliokunta puolsi toimenpidettä, mutta säädyt eivät päässeet yksimieliseen päätökseen, joten asia raukesi. — Kolmas hänen tekemänsä ehdotus tarkoitti maaverojen muuntamista määrätyksi rahasummaksi ja perustui syihin, jotka jo oli esitetty 1877 v:n valtiosäätyjen vastauksessa veroparselien muuntamista koskevaan esitykseen. Ehdotuksen hyväksyi kolme säätyä (ei pappissääty), mutta keisari ei katsonut "tätä nykyä" olevan syytä suostua siihen; hän antoi kuitenkin seuraaville valtiopäiville veroruplanosotuksen muutosta koskevan esityksen, jonka säädyt hyväksyivät ja josta oli seurauksena maaverojen tuntuva huojennus. — Valtiovaliokunnassa käsiteltäessä kysymystä suostuntavaroista myönnettävistä määrärahoista yhtyi vähemmistö, Mechelin ynnä eräät muut, vastalauseeseen, jossa esitettiin, etteivät valtiosäädyt antaisi suostumustaan siihen, että leimapaperivero suoritetaan yleiseen valtiorahastoon, koska laskelma osotti tämän rahaston tulojen ilman mainittua veroakin riittävän menoihin. Tähän käsitykseen valtiosäädyt yhtyivät, ja siten joutui leimapaperivero valtiosäätyjen käytettäväksi.

Valtiopäiväin vielä jatkuessa julkaistiin toukokuun 11 p:nä senaatin uusi valtalupa, jolloin monta uutta miestä astui hallitukseen. Näiden joukossa oli Mechelin, joka tuli valtiovaraintoimituskunnan apulaispäälliköksi Viktor von Haartmanin jälkeen, joka taas määrättiin Pietarissa olevaan valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain komitean jäseneksi. Jo aikaisemminkin oli ollut puhetta Mechelinin sijoittamisesta korkeimpaan hallitukseemme. Ministerivaltiosihteerin apulaisen Kasimir Palmrothin kuoltua joulukuussa v. 1880 oli nimittäin senaatti esittänyt kenraalikuvernööri Adlerbergille toivomuksen, että tämä ehdottaisi keisarille Mecheliniä avoimeen toimeen, mutta ennenkuin ehdotus saapui asianomaiseen paikkaan, oli virkaan ehditty nimittää toinen henkilö, nimittäin Theodor Bruun. Mechelin astui nyt sen sijaan senaattiin. Samalla kertaa nimitettiin prokuraattoriksi Robert Montgomery, Mechelinin läheinen ystävä ja niinkuin hänkin ajatuskannaltaan vapaamielinen, kenties kallistuen johonkin määrin enemmän ruotsinmieliselle puolelle. Mutta samalla kertaa nimitettiin kamaritoimituskunnan päälliköksi suomalaisen puolueen johtomies, professori G.Z. Forsman, joka kohdakkoin sen jälkeen aateloitiin ja otti nimekseen Yrjö-Koskinen. Sota-asiaintoimituskunnan päälliköksi tuli kenraali Oker-Blom, joka oli tehokkaasti toiminut asevelvollisuuden hyväksymiseksi v. 1877 ja joka hänkin oli suomalaisuuden harrastajaksi tunnettu. Kun siten valtiopäiväin valtapuolueiden etevimmät edustajat astuivat maamme hallitukseen, voitiin syyllä katsoa tämän saaneen parlamenttaarisemman luonteen kuin sillä milloinkaan aikaisemmin oli ollut.

V LUKU.

1882-1890.

Senaatin jäsenenä. Hallitustoimia. Valtiopäivät v. 1885, 1888.
Diplomaattinen tehtävä Espanjassa. Kodifioimiskysymys. Hyökkäyksiä
Suomen valtiosääntöä vastaan Venäjän kiihkokansallisten taholta.
Toiminta niiden torjumiseksi. Postijulistuskirja. Ero senaatista.

Muuan kirje, jonka Mechelin kesälomansa lopulla Laitialasta kirjoitti ystävälleen Robert Lagerborgille, kuvailee elävästi hänen mielentilaansa siihen aikaan, jolloin hänen oli astuttava maamme hallitukseen. "Minun on suotu", hän kirjoittaa, "täällä maalla jonkin verran nauttia ihanata syyskesää… Täällä olen nyt kuljeskellut ja uurastanut maataloutta, laatinut sikolättien piirustuksia ja määräillyt tunkioiden kokoumusta, mitannut viljaa luuassa ja antanut rohtoja sairaille elukoille, sanalla sanoen toiminut tilanhoitajan sijaisena; samalla kuitenkin rohjeten kuunnella n.s. henkiääniä metsän huminassa ja ulkoparvekkeellani pitkät ajat haaveillen silmäillä päivänpaisteista maisemaa — —. Kaivannut olen Sinua sekä Montgomerya ja Castrénia. Juuri teidän kolmen kanssa olisin näinä aikoina useasti tahtonut keskustella."

"Olen joutunut käännekohtaan, sitä ei käy kieltäminen. Toiminta hallituksen jäsenenä on toista, kuin mitä julkisen sanan, sanomalehdistön palveluksessa, opettajana tahi puhujalavalta harjoittaa. Kumpaisessakin tapauksessa tosin on taisteltava aatteiden ja periaatteiden puolesta — tässä kohden ei hallitukseen astuminen aikaansaa mitään muutosta. Mutta kuinka erilainen onkaan kiistakenttä! Ja samaten toiminnan välineet. Aatteidensa levittäminen ja valtaansaattaminen siivekkäin sanoin on toimintaa, joka tyydyttää ja elähyttää meidän kaltaisiamme ihmisiä tietenkin monin verroin enemmän kuin jonkin kollegin salaisessa tai puolisalaisessa istunnossa osittain eri kannalla olevain parissa sovitteleminen ja luoviminen, saadakseen perille ajetuksi osankaan siitä, minkä tahtoo toteuttaa, — eikä sitten olla millänsäkään kohdatessaan sellaistakin vastarintaa, jota ehdotuksia vastaan tehdään muillakin kuin asiallisilla syillä. — —"

"Mitä tukea voimme me, R. M(ontgomery) ja L. M(echelin), saada Dagbladilta? Siinä yksi niistä asioista, joista täällä olisin halunnut neuvotella. Nyt voin vain esittää oman käsitykseni, aivan lyhyesti:"

"Parasta on, että taloudellinen osallisuuteni Dagbladiin loppuu, mutta siitä ei johdu, että henkisen yhteyden tarvitsee lakata. Päin vastoin olen halukas, milloin vain vaadit, neuvottelemaan käsiteltävistä kysymyksistä. Senaatti ei ole mikään puoluehallitus, se voi joutua vuoroin moitteen, vuoroin kannatuksen esineeksi, Dagbladin joutumatta kieroon asemaan. Ja jos minun läheiset suhteeni Dagbladin johtomiehiin jatkuvat, on tämä täysin sovitettavissa virka-asemaani, jonka tietysti olen ottava huomioon siten, etten ilmaise neuvospöydän salaisuuksia. Mutta tässä kohden minä nojaudun ensinnäkin siihen tosiasiaan, etteivät, niin kauas taaksepäin kuin muistini ulottuu, keskusteluihimme siitä kannasta, mille Dagbladin kussakin tilassa olisi asetuttava, milloinkaan ole päässeet vaikuttamaan mitkään henkilöpoliittiset syrjäajatukset, eikä milloinkaan niillä ole ollut muuta tarkoitusperää kuin tämän maan etu. Tämän tietäen ja samalla tuntien maltillisen, arvokkaan ja tosioloihin perustuvan tapasi arvostella esillä olevia kysymyksiä, jota niin tarkkanäköisenä olet Dagbladissa noudattanut, en suinkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta vähäistä sijaa Sinunkin neuvostossasi, milloin nähnet suotavaksi kuulla minun ajatuksiani jostakin kysymyksestä — samoinkuin minäkin toisaalta toivon saavani sinulta hyviä neuvoja tapauksissa, jolloin minä, omalla alallani, olen epätietoinen oikeasta ratkaisusta."

"Lopuksi tahtoisin ilmoittaa että, vaikken voikaan pysyä Dagbladin avustajana, kuitenkin aion silloin tällöin pyytää tilaa taloudellisia kysymyksiä käsitteleville kirjoitelmille — jotka mieluimmin haluaisin saada julkaistuiksi ilman nimimerkkiä — toimituksen omina."

"Sanalla sanoen: toivon siten saavani edelleenkin olla siivekkään sanan miesten yhteydessä."

"Tämä on minulle, yksityiseltäkin kannaltani katsoen, ehdoton sieluntarve. Meidän iällämme ei enää solmita uusia ystävyyssiteitä, kaikkein vähimmin julkisessa asemassa, joka pakottaa olemaan varsin varuillaan kaikkia kohtaan, joita ei perin pohjin tunne."

"Niinpä niinkin, rakas ystävä, alamme vanheta. Kuuluu jo menneeseen aikaan se elämänjakso, jolloin ystäväpiiri tuon tuostakin kokoontui elähyttäviin keskusteluihin. Ajatukset ja sanat kohosivat rohkeasti kaikkiin korkeuksiin ja laskeutuivat kaikkiin syvyyksiin, vapaamielinen parhaassa mielessä oli henki, vapaasti ja hilpeästi pilapuheet säkenöivät, vähentämättä aatteiden vakavuutta. Omituinen on tuo piiri ollut: alati kiintynyt politiikkaan ja siinä toiminut, eikä kuitenkaan koskaan personallisen kunnian- tai vallanhimon ohjaamana — voittaja suurin piirtein nähtynä, sillä yhteiskuntamme vapaamielinen uudistus v:sta 1861 lähtien on kuitenkin olennaisesti meidän piirimme työtä — eikä kuitenkaan käytä tätä voittoa omaksi hyödykseen, ei ylöspäin eikä alaspäin! Tämä ei juuri ole uusimman polven harkitsevan realismin eikä itsekkyyden mukaista."

"No niin, antaa nuorten menetellä omalla tavallaan, — me pysymme sellaisina kuin olemme olleet. Vaikka pilan ja ilon lähde pulppuaakin entistä niukemmin, ei liberaalien pohjasävy milloinkaan hälvene."

"Omasta puolestani katson tulevaisuuteen ylenmääräisiä toiveita rakentelematta. Olen laatinut toimintaohjelmani, ja olen kaikella tarmollani koettava panna sen toimeen. Nopeasti se ei voi tapahtua, vain askel askeleelta. Ilman sitkeyttä ja kärsivällisyyttä ei sellainen ohjelma kuin minun ole toteutettavissa. Mutta elleivät voimat petä, pääsee päämäärään vihdoin ja saavuttaa sen ilon, minkä velvollisuuden täyttäminen tuottaa. Sinä tunnet jotakuinkin tämän ohjelman. Mitä sinulta pyydän, ei ole vain neuvoja ja toimia, vaan kärsivällisyyttäkin, jos mielestäsi asiat edistyvät liian hitaasti."

"Addio! Parin päivän kuluttua olen jälleen kaupungissa. Vanha ystäväsi
Leo M." —

Senlaatuinen yhteistyö Lagerborg ystävän kanssa, jota Mechelin oli ajatellut jatkuvaksi sen jälkeen, kun hän itse oli tullut hallituksen jäseneksi, kävi kuitenkin mahdottomaksi, sen johdosta että Lagerborg jo saman vuoden marraskuun 5 p:nä kuoli leikkauksen jälkeen, joka oli toimitettava hänen saamansa vaarallisen luumurtuman johdosta. Hänen lähin seuraajansa Dagbladin toimittajana, Robert Castrén, eli hänen jälkeensä vajaan vuoden, mistä lähtien lehden nauttima suosio ja vaikutus yleiseen mielipiteeseen väheni, kunnes lehti jonkin vuoden kuluttua kokonaan lakkasi ilmestymästä. Kieltämättä on se vapaamielinen ryhmä, joka voimakkaimmillaan ollessaan lähinnä kannatti tätä lehteä, sen avulla tehokkaasti myötävaikuttanut niihin "voittoihin", joita vapaamieliset aatteet saavuttivat valtiopäivämme niihin aikoihin toimeenpannessa useita siihen suuntaan käyviä uudistuksia.

* * * * *

Kohta nimityksensä perästä Mechelin sai tehdä matkan Venäjän pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten vallanpitäjäin kanssa eräästä Suomen raha-asioita koskevasta tärkeästä kysymyksestä. Se koski Viipurin ja Pietarin välisen rautatien Venäjän puoleisen osan lunastamista Suomen valtiolle, jonka lunastussumman määrä nousi puoleenkolmatta miljoonaan hopearuplaan. Mechelinin neuvotellessa rahaministeri Bungen kanssa vaati tämä rahamäärän laskettavaksi Suomen kultarahassa ja maksun suoritettavaksi ulkomaisille pankeille asetetuilla vekseleillä sekä, mikäli mahdollista, kuukauden kuluessa. Eipä senvuoksi Bungen hämmästys ollut vähäinen, kun Mechelin tähän vastasi, että rahat maksettaisiin viimeistään 8 päivän kuluessa. Sopimus, jonka Mechelin jo edeltäkäsin oli laatinut, allekirjoitettiin heti, yöllä hän palasi Helsinkiin, seuraavana päivänä vekselit kirjoitettiin ja kolmantena päivänä ne jo olivat Bungen käsissä. Bunge kävi tämän johdosta Suomen ministerivaltiosihteerin luona kiittämässä, vakuuttaen ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt tämänlaisia asioita niin nopeasti selvitettävän.

Mechelin, joka Pietarissa käydessään oli päässyt keisari Aleksanteri III:n puheille, suoritti samalla matkalla toisenkin Suomen valtiolaitosta koskevan asian, nimittäin Kivennavan pitäjässä sijaitsevan Lintulan lahjoitustilan oston toiminimi Meyer & Kump:lta. Hän sai sittemminkin senaattoriaikanaan sangen usein tehdä matkoja Venäjän pääkaupunkiin neuvotellakseen venäläisten ministerien kanssa tulli- ja muista asioista.

Valtiovaraintoimituskunnan apulaispäällikkönä Mechelin joutui läheisiin suhteisiin toimituskunnan vakinaiseen päällikköön Klas Herman Molanderiin. Tämä oli mies, joka aina suurimmalla huolella ja tunnollisuudella suoritti virkatehtävänsä, mutta lienee kuitenkin harvoin itsekohtaisesti tehnyt alotteita tärkeämpiin uudistuksiin, mikä sitä vastoin paremmin sopi Mechelinin luonteelle. Heidän välinsä olivat aina parhaimmat. Apulaispäällikön tehtävänä oli pääasiallisesti käsitellä sellaisia asioita, jotka sittemmin siirrettiin kauppa- ja teollisuustoimituskunnalle. Mechelin koetti pontevasti toimia varsinkin kaupan, merenkulun ja teollisuuden edistämiseksi, ja moni tärkeä uudistus näillä aloilla on hänen työtään. Kauppa-, teollisuus- ja käsityöläiskouluja perustettiin, polyteknillisen opiston pääsyvaatimuksia korotettiin. Teollisuushallitus perustettiin v. 1884, mistä muun muassa seurasi teollisuustilaston perinpohjainen uudistus ja parannus. Luotsilaitoksessa pantiin toimeen suuria uudistuksia, lukuisia uusia loistoja rakennettiin, loistolaivojen ja luotsihöyrylaivain lukua lisättiin, merenmittaukset, joita aikaisemmin oli suoritettu Venäjän meriministeriön valvonnan alaisina, vaikka Suomen valtiovaroilla, siirrettiin Suomen luotsilaitokselle. Uusi höyrylaiva ja uusia työkoneita hankittiin mittauksia varten. Täten kävi entistä paljon suurempia alueita vuosittain mittaaminen. Talvilaivaliikenteen aikaansaamiseksi hankittiin Mechelinin toimesta ensimäinen jäämurtajalaivamme "Murtaja" v. 1889.

Kun valtiovaraintoimituskunnan toinen osasto v. 1888 muodostettiin erityiseksi kauppa- ja teollisuustoimituskunnaksi, nimitettiin Mechelin sen päälliköksi. Tässä toimessa hän v. 1889 senaatissa ehdotti asetettavaksi komiteaa laatimaan ehdotusta ylemmän kauppaoppilaitoksen perustamiseksi, ja senaatti yhtyi tähän. Komitean ehdotuksen mukaisesti senaatti sitten teki hallitsijalle esityksen asiasta, mutta kenraalikuvernööri oli toista mieltä, mistä oli seurauksena, että esitys evättiin.

Jo ennen Mechelinin senaattiin tuloa oli päätetty rakentaa se talo, joka "Ateneumin" nimisenä on pääkaupunkimme kaunistuksia. Hallituksen jäsenenä hän otti huolekseen tämän rakennusyrityksen toteuttamisen, piirustukset laadittiin ja vahvistettiin tammikuussa 1885, minkä jälkeen rakennustyö alkoi, päättyen syksyllä 1887. Talon on valtio sittemmin maksutta luovuttanut taideyhdistyksen ja taideteollisuusyhdistyksen käytettäväksi. Taiteen edistämisharrastustaan Mechelin niinikään osotti uutterasti myötävaikuttamalla sen yleisen taidenäyttelyn toimeenpanemiseen, joka järjestettiin Helsingissä v. 1885 ja jota avustettiin valtiovaroilla.

Mechelinin laatimia olivat ne kaksi ehdotusta, jotka senaatti teki v. 1884 ja joista toinen koski sahausmaksun ja toinen käräjäkappain määrän alentamista sekä jälkimäinen hallituksen esityksenä annettiin 1885 vuoden valtiopäiville ja sai näiden hyväksymisen. Edelleen Mechelin toimi hallituksessa köyhäinhoidon parantamiseksi, aikaansaaden lokakuun 2 p:nä 1888 vahvistetun köyhäinhoidontarkastusta koskevan asetuksen, joka tuntuvasti paransi köyhäinhoitoa maassamme ja saattoi sen inhimillisemmäksi. Toukokuun 28 p:nä 1889 annetulla asetuksella järjestettiin kunnallinen mielenvikaisten hoito. Mielipiteet olivat viimeksi mainitussa kysymyksessä olleet senaatissa eriäviä, Yrjö-Koskinen oli vastustanut, koska arveli kuntain siitä liiaksi rasittuvan, mutta Mechelinin onnistui saattaa mielipiteensä voitolle. Naisten laillisten oikeuksien laajentamista koskevia kysymyksiä hän aina harrasti ja myötävaikutti muun muassa sen elokuun 6 p:nä 1889 julkaistun asetuksen aikaansaamiseen, joka soi naiselle oikeuden tulla valituksi köyhäinhoitohallituksen jäseneksi.

Kohta hallitukseen tultuaan Mechelin sai laatia lausunnon, jossa senaatti puolsi 1882 vuoden valtiopäiväin tekemää painovapauslain anomusta. Korkeimmassa paikassa anomus evättiin, mutta senaatti sai toimekseen lausunnon antamisen siitä, oliko muutosten tekeminen sanomalehdistöä koskeviin asetuksiin olojen vaatima. Mechelin laati tämän johdosta painolain ehdotuksen, jonka senaatti lähetti vahvistettavaksi, sen kuitenkaan viemättä toivottuun tulokseen.

Asioita, joihin kotimainen hallituksemme näihin aikoihin pani erityistä huomiota, oli tullioloja, varsinkin Suomen ja keisarikunnan välisiä, sekä näiden järjestämistä koskeva kysymys. Niihin lukuisiin ja pitkällisiin neuvotteluihin, joita tästä asiasta pidettiin sekä senaatissa että tämän ja muiden koti- ja ulkomaisten virastojen kesken, otti Mechelin, jonka työalaan tämä kysymys lähinnä kuului, tietenkin uutterasti osaa. Tavaton määrä kirjelmiä luonnoksineen senaatin esityksiksi näistä kysymyksistä, konsepteja senaatin kirjelmiksi erinäisille hallituslaitoksille ja virastoille sekä tehtailijoille y.m. on tuohon aikaan hänen kynästään lähtenyt. Ja alati käytti hän kaiken kykynsä valvoakseen Suomen etuja.

Sen jälkeen kun maamme v. 1809 oli yhdistetty Venäjään, oli venäläisiä tavaroita enimmäkseen tullivapaasti saanut tuoda Suomeen, kun sitä vastoin oikeus viedä suomalaisia tavaroita Venäjälle oli varsin rajoitettu. Mutta v. 1859 oli tähän aikaansaanut muutoksen uusi, molempain maiden välisiä kauppasuhteita järjestävä asetus, joka johonkin määrin tasoitti molemminpuolisia tullimaksuja ja laajensi suomalaisten valmistajain oikeutta viedä tavaroitaan Venäjälle. Tämä asetus sekä 1869 v:n tullitaksa, jossa tullimääriä oli entistä paremmin sovitettu täkäläisten olojen mukaisiksi, edisti sekä teollisuus- että maanviljelystuotteiden vientiä, minkä johdosta taas kotimainen työ elpyi ja maamme varallisuus lisääntyi. Meillä vanhastaan voimassa olevaa suojelustullijärjestelmää vieraihin maihin nähden, josta muun muassa oli se turmiollinen seuraus, että se yllytti salakuljetukseen, lievennettiin ainakin osittain, ja siten kasvava tuonti lisäsi osaltaan valtion tullituloja, jotka seuraavana aikana tuntuvasti kohosivat.

Suomen valtiopäivillä oli tullikysymys usein ollut käsiteltävänä, ja oli silloin lausuttu toivomus, että valtiosäädytkin saisivat olla määräämässä tullijärjestelmää tahi ainakin lausua mielensä tästä kysymyksestä, joka koski verotuslaitosta ja jolla siinä oli sangen huomattava sija. Tätä toivomusta piti se hallitus, jonka jäsenenä Mechelin oli, oikeutettuna. Alussa vuotta 1884 senaatti alisti, että valtiopäiväin sallittaisiin lausua mielipiteensä tullijärjestelmästä ennen sen vahvistamista, ollen kuitenkin perustuslakiemme mukaan hallitsijan vallassa tehdä lopullinen päätös oman harkintansa mukaan. Mutta tähän esitykseen ei päätösvaltaisella taholla suostuttu.

1885 vuoden valtiopäiville hallitus ilmoitti aikovansa vähentää sellaisia veroja, jotka erityisesti tuntuivat köyhemmästä väestöstä rasittavilta. Todella alennettiinkin tässä mielessä suolan tullimaksua. Samaten alennettiin sahausmaksua ja puutavarain vientitullia. Senaattimme aikomus lienee ollut jatkaa samaan veroja huojentavaan suuntaan, mutta näille aikeille nousi pian esteitä muuttuneiden valtiollisten olojen johdosta.

Venäjällä olivat teollisuudenharjoittajat alkaneet valittaa, että muutamat suomalaiset tuotteet olivat arveluttavasti alkaneet kilpailla heidän teollisuustuotteidensa kanssa, minkä vuoksi he vaativat molemminpuolisia tullioloja muutettaviksi. Suomalaisille tuotteille oli Venäjälle tuotaessa pantava korkeampi tulli ja eräiden tavarain suurinta luvallista tuontimäärää vähennettävä tahi niiden tuonti kokonaan kiellettävä. Niinikään vaadittiin sitä tullivapautta poistettavaksi, joka oli myönnetty erinäisistä teollisuudessa tarvittavista raaka-aineista ja koneista niitä tuotaessa vieraista maista Suomeen ja jonka tullivapauden johdosta suomalaiset teollisuustuotteet olivat verraten halpoja ja saavuttivat helpommin menekkiä Venäjän markkinoilla. Venäjällä oli jyrkästi suojelevaan suuntaan käyvä tullijärjestelmä saatettu käytäntöön v. 1882 ja sitä vaadittiin ulotettavaksi Suomeenkin. "Suomen erioikeudet", joiksi Suomen omia yhteiskuntalaitoksia sanottiin, olisi poistettava ja tulliyhdistys kummankin maan välillä toimeenpantava. Tätä aatetta kannatti innokkaasti Venäjän kansalliskiihkoinen sanomalehdistö.

V. 1884 kokoontui Pietarissa komitea, rahaministeri Bunge puheenjohtajana, järjestämään Suomen ja Venäjän välisiä kauppasuhteita. Mechelin oli niitä komitean jäseniä, jotka oli kutsuttu Suomen puolelta ottamaan neuvotteluihin osaa. Bungen kysymyksen johdosta, eikö Venäjän ja Suomen tullien yhdistystä suomalaisten kannalta olisi pidettävä suotavana, esitti Mechelin perusteellisesti syyt, miksi niin ei ollut laita ja miksikä Suomen tullitaksaa ei ollut kytkettävä Venäjän tullitaksaan. Jos tulli vieraista maista Suomeen tuotavista tavaroista korotettaisiin samaan määrään kuin Venäjällä, saattaisi siitä ehkä muutamissa kohdin koitua hyötyä Suomen teollisuudelle, mutta toisaalta korottaisi se lukuisain köyhälle väestölle tarpeellisten kulutustavarain hintoja. Molempain maiden tullilaitoksen yhdistämistä ei ollut toimeenpantava, koska kummallekin maalle oli edullisinta, että niillä oli oma, olojensa ja taloudellisten etujensa mukaan sovitettu lainsäädäntönsä, viimeksi mainitut kun olivat monessa kohden erilaatuiset ja vaativat erilaisia säädöksiä. Tullista sai Suomen valtio sitäpaitsi sangen suuren osan tuloistaan; jos siis Suomen ja Venäjän tullilaitokset yhdistettäisiin, menettäisi edellinen maa nämä tulonsa, ja vaikka koko valtakunnan yhteisistä tullituloista annettaisiinkin jokin osuus Suomen valtiolle korvaukseksi, kävisi mahdottomaksi löytää varmaa perustetta tämän osuuden oikean määrän laskemiselle. Bunge ei liene ollut aivan taipumaton ottamaan huomioon näitä syitä.

Näitä ja näiden tapaisia näkökohtia Mechelin esitti muulloinkin, milloin siihen oli aihetta. Muun muassa lienee hän siten koettanut vaikuttaa kenraalikuvernööri Heidenin kantaan tullikysymyksessämme. Se vastavuoroisuuden periaate, jonka toteuttaminen oli alotettu v. 1859, oli Mechelinin vakaumuksen mukaan oikea ja oli hyödyttänyt sekä Venäjää että Suomea. Sen aiheuttama lisääntynyt vienti Venäjälle oli kohottanut Suomen varallisuutta, mutta juuri siten saattanut mahdolliseksi venäläisten tuotteiden tuntuvasti suuremman menekin Suomessa. Venäjällä valitettiin, että eräät suomalaiset valmisteet olivat aiheuttaneet Venäjän teollisuudelle vahingollisen kilpailun, mutta Mechelinin mielestä se ei tällaisissa tapauksissa ollut vältettävissä, ja sitä paitsi oli tällä seikalla jokseenkin pieni merkitys. Toinen maa saa paremmin kaupaksi toisia, toinen toisia tavaroita, mikä johtuu erilaisista luonnonsuhteista ja muista edellytyksistä. Suomi vie paljon paperia Venäjälle, Venäjä paljon vaatetavaraa Suomeen. Täydellinen tullien yhdistäminen oli mahdoton jo senkin takia, että Suomen tullihallinnon yhdistäminen Venäjän tullilaitokseen olisi vastoin Suomen perustuslakeja. Venäjällekin se olisi vahingoksi. Suomen saaristo lukemattomine saarineen, salmineen ja maihinnousupaikkoineen olisi alati yllyttävä venäläisessä tullitaksassa korkeasti verotettujen tavarain luvatonta tuontia.

Ei kuitenkaan onnistuttu taivuttaa venäläisiä vallanpitäjiä täydellisesti hyväksymään Suomen puolelta esitettyjä näkökohtia. Hallinnollista tietä ja valtiosäätyjä kuulematta vahvistettiin, suomalaisten jäsenten vastalauseesta huolimatta, tullikomitean venäläisen enemmistön ehdotus, minkä jälkeen julkaistiin uusi tulliasetus, jolla syyskuun 1 p:stä 1885 lähtien kumottiin vuodesta 1859 tullivapaa paperitavarain, raudan, vuotien, nahkojen, lasivalmisteiden y.m. tavarain tuonti Suomesta ja näille tavaroille pantiin osittain varsin korkea tulli. Erinäisiä muitakin tullikysymyksiä koskevia asetuksia annettiin 1880-luvun jälkipuoliskolla, jotka nekin vaikeuttivat suomalaisten tavarain menekkiä Venäjällä. Kotimaisen hallituksemme ja varsinkin niiden henkilöiden, joille raha- ja kauppa-asiain hoito oli uskottu, oli kuitenkin yleensä onnistunut ainakin joksikin ajaksi saada meille tuhoisimmat vaatimukset lepäämään. Tullien yhdistämishanke jätettiin toistaiseksi sikseen, ja samalla kun Venäjän teollisuuden edut tyydytettiin, otettiin meidänkin teollisuutemme tarpeet yleensä huomioon. Tullitulot kohosivat vahvasti, v:sta 1886 v:teen 1890 13:sta miljoonasta 21:een miljoonaan markkaan. Tähän olivat syynä edulliset liikeolot ja hyvät vuodentulot, mutta myös eräiden tavarain kohtuullinen tullinkorotus. Tullilaitoksessa pantiin v. 1885 annetulla ja muilla sen yhteydessä olevilla asetuksilla toimeen hallinnon ja hoidon uudistus, jota pidettiin edistysaskeleena. [E. Bergh. Finland under det första årtiondet af kejsar Alexander III:s regering, siv. 189.]

Niihin valtiopäiviin, jotka pidettiin Mechelinin senaattorina ollessa, hän otti osaa säätynsä jäsenenä, esiintyen siellä hallituksen puhetorvena, tehden selkoa sen toimenpiteistä ja puolustaen niitä muistutuksilta ja väärinkäsityksiltä, erittäinkin tietysti niiden kohdistuessa raha-asiainhoitoon ja sen yhteydessä oleviin kysymyksiin, mutta muulloinkin. Hän edisti siten osaltaan sen hallituksen ja kansaneduskunnan yhteistoiminnan kehitystä maassamme, joka on parlamenttaarisen valtiomuodon kulmakiviä. Tietenkin saattoi nelisäätyjärjestelmän voimassa ollessa mielipiteiden vaihto jonkin hallituksen jäsenen ja kansaneduskunnan välillä tapahtua ainoastaan vaillinaisesti, se kun yleensä kävi päinsä vain enintään yhdessä ainoassa säädyssä. Kaikkien säätyjen yhteinen täysi-istunto — n.s. plenum plenorum — pidettiin vain kahdesti säätyvaltiopäiviemme aikana. Aatelissa Mechelin puolsi 1885 hallituksen ehdottamaa metrisen mitta- ja painojärjestelmän käytäntöön ottamista, jonka ehdotuksen valtiosäädyt hyväksyivät, ja asetus asiasta julkaistun v. 1886. Niinikään hän puolusti hallituksen esitystä lääninkäräjäin järjestämisestä, jotta saataisiin itsehallinnon elin kunnallisen ja koko maan käsittävän säätyedustuslaitoksen välille. Niitä valitettavasti ei kuitenkaan saatu aikaan. Paloviinakaupan järjestämistä koskevan hallituksen esityksen johdosta M. puolsi raittiutta edistäviä toimenpiteitä. Näitä hän piti tarpeellisina, mutta täydellistä kieltoa ei olisi pantava voimaan, koska se varsin suuressa määrin aiheuttaisi lainrikkomuksia; sivistyksen avulla, kasvattamalla ihmisiä valistukseen ja itsensä hillintään raittiutta parhaiten edistettäisiin.

Samoilla valtiopäivillä tehtiin, eli oikeammin uudistettiin anomukset, että valtiosäädyille myönnettäisiin oikeus tarkastaa ja arvostella hallituksen toimenpiteitä, joista jokaisille valtiopäiville oli annettava kertomus. Vapaaherra V. von Bornin tästä asiasta aatelissa esittämää ehdotusta vastaan teki Mechelin erinäisiä muodollisia muistutuksia: tarkastuksen tuli olla asiallinen, ei henkilökohtainen, sille ei ollut annettava personallisen puoluepolitiikan luonnetta. Kuitenkin hän hyväksyi anomuksen yleisen tarkoituksen ja puolsi asian lähettämistä valiokuntaan. Professori J. Forsman oli pappissäädyssä niinikään ehdottanut valtiosäädyille myönnettäväksi oikeutta tarkastaa hallituksen toimenpiteitä, vaikka hänen ehdotuksensa oli erinäisiltä kohdin toisin muodosteltu kuin von Bornin. Lakivaliokunta puolsi von Bornin ehdotusta, ja sen antama mietintö hyväksyttiin kolmessa säädyssä, mutta hallitsija ei suostunut anomukseen.

Lähinnä edelliset valtiopäivät olivat anoneet porvarissäädyn vaalioikeutta koskevan valtiopäiväjärjestyksen pykälän muuttamista, osin sen selventämiseksi ja täsmällisentämiseksi, sitä kun eri kaupungeissa oli tulkittu ja noudatettu eri tavoin, osin vaalioikeuden ja vaalikelpoisuuden ahtaiden rajain väljentämiseksi jossain määrin. Tämän anomuksen johdosta annettiin asiasta 1885 vuoden valtiosäädyille esitys, jossa ehdotettiin alimmaksi vaalioikeuden tuottavaksi vuosituloksi 800 markkaa kaikissa kaupungeissa sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä kunnalliselta veroäyriltä — jonka määrä eri kaupungeissa oli erisuuruinen — laskettavaksi yhden äänen, korkeimman äänimäärän ollessa 25. Lakivaliokunta ehdotti, että jokainen, jolla oli 800 markan tulot, saisi yhden äänen vaalioikeuden, sekä lisäksi kultakin sen yli menevältä 400 markan suuruiselta tulomäärältä yhden äänen 25 ääneen asti. Mutta tämä mielipide, jota valiokunnassa aatelin ja porvarissäädyn valitsemat jäsenet olivat kannattaneet, oli päässyt voitolle ainoastaan syrjään pannun lipun avulla. Pappis- ja talonpoikaissäädyn jäsenet olivat yksimielisesti äänestäneet melkoista laajemman vaalioikeuden puolesta, jonka mukaan jo 400 markan vuositulo tuotti vaalioikeuden ja korkein äänimäärä oli 10. Muutamat vastalausujat halusivat päin vastoin saada korkeimman äänimäärän säädetyksi 30:ksi.

Asia otettiin käsiteltäväksi huhtikuun 11 p:nä pidetyssä säätyjen yhteisessä täysi-istunnossa, jossa maamarsalkka von Troil johti puhetta ja joka kesti runsaasti 12 tuntia, k:lo 1/2 6:sta i.p. k:lo 1/2 6:teen seuraavana aamuna. Mechelin puolusti siinä hallituksen esitystä. Säädyt eivät kuitenkaan päässeet yksimieliseen päätökseen ja asia raukesi. Riita johtui pääasiallisesti puoluenäkökohdista, ruotsalainen puolue kun halusi edelleen pitää äänten enemmistön porvarissäädyssä, suomalainen tahtoi mikäli mahdollista saada sen itselleen. On kieltämätöntä, että suomalainen puolue sillä kertaa oli verraten vapaamielisemmällä kannalla. Mutta vaikka hallituksenkin esitys olisi hyväksytty, olisi parannus entiseen verraten saatu aikaan.

Yleensä kävivät tähän aikaan sekä valtiopäivillä että niiden ulkopuolella kielitaistelun aallot korkeina. Sittenkun yritys vapaamielisen puolueen perustamiseksi kielipolitiikasta riippumattomalle pohjalle oli rauennut, olivat molemmat kielipuolueet jälleen järjestäytyneet ja niiden välinen taistelu käynyt kiivaammaksi. Suomalaisen puolueen vaikutusvalta oli kasvanut, sen johdosta että puolueen johtomiehiä oli astunut hallitukseen ja kenraalikuvernööri, kreivi Heiden, oli päin vastoin kuin edeltäjänsä kreivi Adlerberg osottautunut taipuvaiseksi kannattamaan heidän edustamaansa suuntaa. Jo lopulla vuotta 1883 julkaistiin hallinnollista tietä asetus ruotsin ja suomen kielen käyttämisestä oikeuksissa ja virastoissa, ja siinä säädettiin, että alempain virastojen toimituskirjat oli laadittava sillä kielellä, jota käytettiin paikkakunnan kunnallisten asiain käsittelyssä, ellei asian vireillepanija ollut pyytänyt sen laatimista toisella kotimaisella kielellä. Tähän asetukseen, jonka katsottiin syntyneen kenraalikuvernöörin avustuksella, oltiin suomalaisella taholla tyytyväisiä. Yrjö-Koskisen korottamista aatelissäätyyn 1884 pidettiin niinikään todistuksena hänen ja hänen puolueensa nauttimasta luottamuksesta korkeammalla taholla.

1885 vuoden valtiopäivillä tehtiin erinäisiä anomusehdotuksia kotimaisten kielten käyttämisestä virastoissa, mutta mielipiteet olivat liian ristiriitaisia, jotta olisi voitu päästä yhteiseen päätökseen. Suomenmielisellä taholla oltiin kiihdyksissä muun muassa sen johdosta, että keskusvirastot olivat sakottaneet alempia virkamiehiä siitä, että nämä kirjeenvaihdossa virastojen kanssa olivat käyttäneet suomen kieltä. Vaadittiin sen vuoksi, että virastoissakin ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa tuli mikäli mahdollista olla määräävänä sen paikkakunnan vallitsevan kielen, missä virasto sijaitsi. Ruotsinmielisellä taholla sitä vastoin tahdottiin antaa virastoille itselleen päätösvalta tässä asiassa. Kohdakkoin valtiopäiväin päätyttyä sai senaatin suomenmielinen ryhmä vahvistusta, kun K.F. Ignatius tuli kamari- ja tilitystoimituskunnan päälliköksi, jonka toimituskunnan Yrjö-Koskinen jätti siirtyäkseen oman toivomuksensa mukaan kirkollisasiaintoimituskunnan päälliköksi. Kenraali Woldemar von Daehn, joka oli tullut sivilitoimituskunnan päälliköksi, liittyi niinikään senaatin suomenmielisiin jäseniin. Puolueissa vallitsi eri mieliä siitä, olisiko kysymys virastokielestä ratkaistava valtiopäivien myötävaikutuksella vai katsottava hallinnolliseksi asiaksi ja semmoisena ratkaistava. Lakimiehillä oli tästä ollut eriäviä käsityksiä. Nyttemmin kannatettiin ruotsinmielisellä taholla edellistä mielipidettä, suomenmielisellä ei oltu yksimielisiä, mutta enemmistö kallistui kannattamaan hallinnollista menettelyä, koska arveltiin että valtiopäivät, kahden säädyn jäädessä kahta vastaan, eivät voisi päästä tyydyttävään tulokseen.

Tässä riidassa asettui Mechelin, perustuslaillis-vapaamielisen käsityskantansa mukaisesti, senaatissa sille puolelle, joka piti kysymystä yleisenä lakikysymyksenä ja siis kumpaisenkin valtiomahdin yhteistoimin ratkaistavana. Asiallisesti hän oli sillä kannalla, että kumpaistakin kieltä oli sallittava käyttää virastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa, mutta että niiden itsensä tuli saada valita kielensä. Jokaisella kansalaisella täytyy, sitä mieltä oli Mechelin, olla oikeus vaatia, että hänen kieltään käytetään kaikissa niin oikeudellisissa kuin hallinnollisissakin asioissa, joiden takia hän kääntyy viranomaisten puoleen. Mutta mikäli asia koskee virastojen sisäistä toimintaa, vaatii yhteiskunnan etu, että virkamies saa käyttää sitä kotimaista kieltä, jolla hän parhaiten kykenee lausumaan ajatuksensa. Hän uskoi luonnollisen kehityksen aikaa voittaen lisäävän suomen kielen käyttämistä. Senaatti oli laatinut ehdotuksen armolliseksi esitykseksi asiasta, mutta sitä ei kuitenkaan annettu valtiosäädyille. Liberaalinen puolue oli valtiopäivillä pyrkinyt sovitteluihin suomalaisen puolueen kanssa, mutta ei ollut tässä yrityksessään onnistunut, syystä että viimeksi mainitun puolueen jyrkempi ryhmä oli päässyt voitolle maltillisemmasta, sovitteluihin taipuvaisesta ryhmästä. Kun valtiopäivät eivät olleet päässeet yksimieliseen päätökseen, oli asema käynyt varsin otolliseksi hallinnollisille toimenpiteille, ja vallassa-olijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Maaliskuun 18 p:nä 1886 annettiin keisarillinen käskykirje, jossa julistettiin, että maamme kaikkien hallituslaitosten ja virastojen sekä viranomaisten sallittiin asioiden käsittelyssä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käyttää sekä ruotsia että suomea, minkä ohessa senaatin käskettiin laatia ehdotus tarkemmiksi säännöksiksi asiasta. Senaatin suomalainen ryhmä laati tämän johdosta ehdotuksen, joka kenraalikuvernöörin puoltamana sai hallitsijan vahvistuksen ja julkaistiin keisarillisena asetuksena huhtikuun 4 p:nä 1887. Siinä säädettiin, että paikallisten alempain viranomaisten ja virkamiesten oli asioita virastoissa käsiteltäessä ja virallisessa kirjeenvaihdossa käytettävä sitä kieltä, jolla sen kunnan pöytäkirjat laadittiin, missä virasto sijaitsi, jota vastoin ylemmät viranomaiset ja hallituslaitokset, joiden toimiala käsitti useampia eri pöytäkirjakieltä käyttäviä kuntia, saivat käyttää sitä kotimaista kieltä, jota pitivät sopivimpana.

Yleistä tyytyväisyyttä herättävä tulos 1885 vuoden valtiopäiväin työstä oli säätyesitysoikeus, joka, sittenkun armollinen esitys siitä oli annettu valtiopäiville ja saavuttanut näiden hyväksymisen, myönnettiin valtiosäädyille kesäkuun 25 p:nä 1886 annetulla julistuskirjalla. Keisari Aleksanteri II:n jo 1863 vuoden valtiopäiväin avajaisissa antama lupaus oli siten hänen seuraajansa toimesta täyttynyt ja tärkeä askel perustuslailliseen suuntaan astuttu. Tosin oli, eikä syyttä, vallalla se käsitys, että Venäjän uusi hallitus oli hengeltään vähemmän vapaamielisyyteen taipuva, enemmän itsevaltiuteen kallistuva kuin edeltäjänsä, mutta maallemme myönnetty säätyesitysoikeus oli kuitenkin ilahuttava todistus siitä, että korkeimmalla taholla edelleenkin oltiin taipuvaisia täydelleen tunnustamaan valtiopäiväimme perustuslailliset oikeudet.

V. 1883 oli senaatti Venäjän ulkoasiainministeriöltä saanut ilmoituksen, että Venäjän, Suomi siihen luettuna, ja Espanjan välinen kauppasopimus oli irtisanottu jälkimäisen maan puolelta ja ettei Espanja uudistaisi sitä, ellei Venäjä suostuisi alentamaan espanjalaisten tavarain tullia. Suomelle tämä oli ankara isku, koska sen vienti Espanjaan, joka oli suurempi kuin keisarikunnan ja käsitti pääasiallisesti puutavaroita, joutuisi siitä pahasti kärsimään. Mechelinin laatiman ehdotuksen mukaisesti päätti senaatti kenraalikuvernöörin välityksellä ilmoittaa Venäjän ulkoasiainministeriölle, että Suomelle olisi erittäin tärkeätä, että sen kauppasuhteet järjestettäisiin sopimustietä tavalla, joka ei liiallisilla tullimaksuilla rasittaisi Espanjaan vietäviä suomalaisia tavaroita. Kun Venäjä omia etujaan valvoakseen päätti alottaa keskustelut uuden kauppasopimuksen solmimisesta mainitun maan kanssa, hyväksyttiin senaatin esitys, ja tammikuun lopulla 1887 valtuutettiin Mechelin Venäjän Madridissa olevan lähettilään, ruhtinas Mikael Gortschakoffin kera ottamaan osaa neuvotteluihin sekä niissä erityisesti valvomaan Suomen etuja. Mechelin matkusti helmikuussa Pietarin kautta Madridiin puolisoineen ja tyttärineen. Keskusteluissa, joita kesti kolme kuukautta, maaliskuusta kesäkuuhun, ja joihin ottivat osaa Espanjan ulkoasiainministeri Morety Prendergast sekä valtiosihteeri Aguera, onnistui Mechelinin saada aikaan Suomelle edullisia ehtoja, nimittäin alennetut tullimaksut puutavaroille, paperille, lasille, voille, paloviinalle ja tärpätille näitä Suomen tuotteita Espanjaan vietäessä, jota vastoin Espanja sai korvaukseksi tullinalennusta viineille, öljyille, suolalle ja korkille sekä täydellisen tullivapauden rautamalmille, korkkipuulle ja ruovonpäille. Espanja olisi suostunut myöntämään, niinkuin oli myöntänyt Ruotsille, väkiviinatullinkin alennusta mutta Suomen hallitus ei tahtonut hyväksyä tarjousta, jottei siten lisäisi väkiviinan valmistusta maassamme. Sittenkun Venäjän hallitus ja Suomen senaatti olivat tarkastaneet kauppasopimuksen ehdotusta, allekirjoitettiin se heinäkuun 2 p:nä 1887 ja vilkastutti huomattavasti Suomen ja Espanjan välisiä kauppasuhteita. Yleensä oltiin sitä mieltä, että Mechelinin neuvotteluissa osottama pontevuus melkoisesti oli jouduttanut niiden saattamista onnelliseen päätökseen. Hän olikin koko ajan ollut uutterassa kirjeenvaihdossa Helsingissä olevan virkaveljensä Molanderin kanssa ja saanut senaattimme joutuisasti käsittelemään sille kuuluvan osan asiasta.

Koko Madridissa olonsa aikana sai Mechelin osakseen suurta kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta espanjalaisten puolelta. Ruhtinas Gortschakoffin kera hän pääsi puolisoineen ja tyttärineen hallitsijakuningattaren Maria Kristinan puheille, joka puolisonsa kuoltua 1885 hoiti hallitusta poikansa Alfonso XIII:nnen valtaistuimellenousuun saakka. Mechelin kirjoittaa tästä eräälle kotimaassa olevalle henkilölle: "Meidät vietiin pienehköön vastaanottohuoneeseen. Kuningatar pyysi meitä istumaan ja piti meitä luonaan 3/4 tunnin ajan. Mitä meille ennen oli kerrottu hänen miellyttävästä olemuksestaan ja hyvistä luonnonlahjoistaan osottautui aivan todeksi." Kuningattaren kälyn, infantitar Eulalian puheille Mechelin niinikään pääsi perheineen. Huomattavista henkilöistä, joihin Mechelin tutustui ja jotka kunnioittivat häntä vierailullaan, mainittakoon pääministeri Sagasta. Venäjän lähettilään ruhtinas Gortschakoffin ja Mechelinin välillä lienee joskus ilmennyt erimielisyyttä, vaikka jälkimäinen tietenkin teki voitavansa noudattaakseen sitä diplomaattista varovaisuutta, jota Suomen asema kauppasopimuskysymykseen nähden vaati. Mielipiteiden eroavaisuudet eivät johtaneetkaan vakavampaan epäsopuun. Ruhtinas kuuluu kerran lausuneen: "Mistä johtuu, että Te viipymättä saatte vastauksen Helsinkiin lähettämiinne kirjelmiin, kun minun täytyy odottaa vastausta niin kauan. Ja minä olen kuitenkin isäni poika." Mikael Gortschakoff oli Aleksanteri II:n aikuisen Venäjän ulkoasiainministerin, tunnetun ruhtinas Aleksander Gortschakoffin poika. Mechelin lienee huomauttanut olevansa hänkin isänsä poika.

Espanjassa olonsa loppupuolella Mechelin teki omaisineen matkan Sevillaan ja kävi pikimmältä Cadizissa. Sevillassa hän sairastui hermosärkyyn, joka häntä ankarasti vaivasi kolmen viikon ajan. Toivuttuaan hän palasi kotimaahan Pietarin kautta. Venäjän raha-asiainministeri Wyschnegradski onnitteli häntä niiden etujen johdosta, mitkä hän taitavuudellaan oli maalleen hankkinut.

"Moskovskija Vjädomosti" lehdessä julkaistiin näihin aikoihin eräs lehden Barcelonassa olevan kirjeenvaihtajan lähettämä kirje, jossa muun muassa sanottiin [Uusi Suometar toukok. 19 p:nä 1887]: "Täytyy valittaa, että uusi kauppasopimus Espanjan kanssa on tehty liian kiireellisesti ja asiaa ennakolta perin pohjin valmistelematta. Suomen etuja on erinomaisella tavalla valvonut varta vasten valtuutettu henkilö, joka saapui tänne täysin perehtyneenä kysymyksen kaikkiin puoliin. Suuren Venäjän huomiota ansaitsevat edut olivat tietenkin kokonaan tuntemattomat Suomen edustajalle, joka ei edes taida venättä, ja näitä etuja ei kukaan asiantunteva henkilö ole valvonut. Seuraus siitä on että Suomen hyötyessä tästä sopimuksesta Venäjä siitä kärsii vahinkoa. Suomalaiset voivat pitää itseään onnellisina, sen johdosta että ovat yhdistettyinä Venäjään eivätkä Englantiin tahi Saksaan; heidän etunsa eivät silloin olisi päässeet ensi sijalle, vaan olleet kaukana jäljessä toisella sijalla." Epäilemätöntä on, että Mechelin — joka kyllä puhui venättä — innolla ja taidolla suoritti osansa tehtävästä. Olivatko mainitun venäläisen lehden ruhtinas Mikael Gortschakoffia vastaan tekemät ankarat syytökset, että hän oli laiminlyönyt hänelle uskotun tehtävän, Venäjän etujen valvomisen — jotka syytökset lehti teki jo ennenkuin sopimus oli lopullisesti vahvistettu — todella oikeutettuja vai ei, jääköön tässä sikseen.

Eräs tallella oleva ranskankielinen kirjekonsepti, Mechelinin laatima kotiin palattuaan syksyllä 1887 ja osotettu "Mon cher Princelle" — epäilemättä ruhtinas Gortschakoffille — kertoo kokemuksista, joita kirjoittajalla oli ollut heidän erottuaan ja kuvailee hänen etelämaissa saamiaan vaikutelmia. Hän oli kotiin palattuaan käsitellyt valtion rahakysymyksiä, ottanut osaa armollisten esitysten valmistamiseen tuleville valtiopäiville y.m. Keisari Aleksanteri III oli puolisoineen tehnyt matkan Suomen saaristoon ja Mechelin oli päässyt heidän puheilleen Pietarhovissa. "Mutta tunnustan", hän lisää, "että toisinaan vaivun unelmiin, kuulen kaukaista soittoa — se on Cadiz-marssi tahi Sevilla-katrilli; ummistan silmäni, näen 'Castellanan' (bulevardin) lukemattomine komeapukuisia naisia kuljettavine vaunuineen; hengitän akasian ja oranssin tuoksuja; näen 'Retiron' (puiston) ja sieltä silmän kantamiin ulottuvan laajan maiseman, — luulen olevani Sevillassa, kärsien enemmän kuin milloinkaan olen kärsinyt. Ja sitten havahtuen en voi olla valittamatta, etten paremmin voinut käyttää hyväkseni Espanjassa oloni loppuaikaa." — Toinen, Edishemissä elokuun 18:ntena 1888 päivätty kirjekonsepti on osotettu herra Agueralle, jonka kanssa neuvotteluja edellisenä vuonna oli pidetty, ja siinä Mechelin kiittää saamastaan kirjeestä. Mechelin toivoo Espanjan ja Suomen välisten kauppasuhteitten kehittymistään kehittyvän ja mainitsee muun muassa, että Madridissa oli nostettu kysymys höyrylaiva-yhteyden aikaansaamisesta molempain maiden välillä. Nyt oltiin hankkeissa rakennuttaa kaksi ensiluokkaista höyrylaivaa ylläpitämään suoranaista kulkuyhteyttä toisaalta Pietarin ja Helsingin, toisaalta Barcelonan välillä.

* * * * *

Mechelinille tähän aikaan uskottuja tehtäviä oli muiden muassa senaatin edustaminen Turussa v. 1886 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Hän toimi siellä puheenjohtajana siinä valiokunnassa, jonka tuli laatia ehdotus kokouksen annettavaksi lausunnoksi eriuskolaislain eli "vieraan kristityn uskonopin tunnustajia Suomessa ja heidän uskonnonvapauttaan koskevan asetuksen" ehdotuksesta. 1869 vuoden uuden kirkkolain 6:ssa § säädettiin, että sitä, joka vakaumuksensa johdosta haluaa erota luterilaisesta kirkosta siirtyäkseen toiseen kirkkoyhdyskuntaan, ja saamastaan opetuksesta ja kehotuksesta huolimatta aikeessaan pysyy, ei ole kirkon toimenpiteillä siirtymästä estettävä. Mutta vierasuskoisten oikeus perustaa itsenäisiä kirkkoyhdyskuntia kaipasi tarkempaa järjestelyä erityisen lain kautta, ja sellaisen lain tarpeellisuudesta olivat valtiosäädyt useilla valtiopäivillä huomauttaneet. Hallituksen kirkolliskokoukselle antama, mainittua tarvetta tyydyttämään tarkoitettu lakiehdotus ei kuitenkaan ensinkään koskenut kreikkalais-venäläisen uskonopin tunnustajia; ainoastaan tällä ehdolla oli lupa voitu saada eriuskolaislain ehdotuksen esittämiseen. Kirkolliskokouksen asettamassa valiokunnassa syntyi jyrkkää erimielisyyttä siitä, oliko sallittava siirtyminen luterilaisesta kirkosta roomalais-katoliseenkin kirkkoon vai ei. Enemmistö ei pitänyt tätä ensinkään suotavana, ja valiokunnassa ilmeni melko suurta nurjamielisyyttä roomalais-katolista kirkkoa kohtaan, jota moitittiin suvaitsemattomaksi, koska se itse ei sallinut siirtymistä toiseen uskontokuntaan, minkä ohessa lausuttiin arveluja, että luterilaisille myönnetty lupa kääntyä katolisuuteen houkuttelisi jälkimäisen opin edustajia täällä järjestämään maallemme vahingollisen käännytystoiminnan. Valiokunnan enemmistö oli sen vuoksi sitä mieltä, että lain tulisi koskea ainoastaan protestanttisia eriuskolaisia. Mechelin jäi valiokunnassa miltei yksin edustamaan vapaamielisempää kantaa ja liitti valiokunnan mietintöön vastalauseen, jota hän kirkolliskokouksen täysi-istunnossa kaunopuheliaasti puolusti moniaita maamme huomatuimpia jumaluusoppineita vastaan.

Hän huomautti, että säännös, joka kielsi Suomen kansalaisia siirtymästä roomalais-katoliseen kirkkoon, oli räikeästi vastoin sitä jo kirkkolaissa julkilausuttua periaatetta, joka myönsi jokaiselle vapauden oman vakaumuksensa mukaan valita sen kirkkoyhdyskunnan, johon halusi kuulua — jommoisen vapauden kaikki todelliset sivistyskansat olivat jäsenilleen suoneet. Jos me, hän lausui, asetumme sille kannalle, että vasta tarkoin tutkittuamme eri kristittyjen uskontokuntain oppeja katsomme voivamme päättää, onko kääntyminen niihin sallittava, voisi käydä niin, että jokin protestanttinenkin uskonlahko olisi pantava mustaan kirjaan ja luettava niihin, joihin kääntyminen ei ole sallittava. Sellainen menettely on todella vastoin uskonvapauden periaatetta. Se seikka että roomalais-katolinen kirkko kieltää siirtymästä muuhun kirkkoyhdyskuntaan on esillä olevassa tapauksessa käytännöllistä merkitystä vailla, koska Suomen hallitus ei tunnusta sellaista kieltoa eikä tämän laatuista kääntymistä siis täällä voida estää. Puheena olevan lain tulee sen vuoksi koskea niin katolisia kuin protestanttejakin. Erinäisissä muissakin kohdin pani Mechelin vastalauseen valiokunnan enemmistön mielipidettä vastaan. Mainittu enemmistö oli ehdottanut evättäväksi hallituksen ehdotuksessa olevan säännöksen, että vieraan kristityn uskonopin tunnustajain välisiä avioliittoja erinäisissä tapauksissa saisi solmia maallisen viranomaisen edessä, jota vastoin Mechelinin mielestä oli siviiliavioliitto sallittava. Kirkolliskokous kuitenkin hyväksyi tässäkin kohden valiokunnan mietinnön. Hallituksen esitys asiasta annettiin sitten 1888 vuoden valtiopäiville, joilla ilmeni varsin eriäviä mielipiteitä eri säätyjen välillä, mutta yhteensovittamalla vihdoin päästiin päätökseen, jonka mukaisesti eriuskolaislaki julkaistiin marraskuun 11 p:nä 1889 pääasiassa yhtäpitävästi kirkolliskokouksen mielipiteiden kanssa.

Aikaisemmilla valtiopäivillä olivat valtiosäädyt anoneet annettavaksi lakia työväen suojelemisesta teollisuustyöstä johtuvilta vaaroilta. Tämän johdosta Mechelin sai toimekseen laatia ehdotuksen, joka hallituksen esityksenä annettiin 1888 vuoden valtiosäädyille, jolloin hän itse esiintyi sitä puolustamassa erinäisiä talousvaliokunnan siihen ehdottamia muutoksia vastaan. Niinikään hän samoilla valtiopäivillä vastusti herra V. von Wrightin aatelissa tekemää, normaalityöpäivän säätämistä koskevaa ehdotusta. Yleensä ovat, hän lausui, työnantajan ja työntekijän edut yhteen kytkeytyneet. Taloudellisen lainsäädännön tulee rakentua vapaamielisille periaatteille. Lakien kautta ei ole rajoitettava sopimusten tekoa täysi-ikäisten ihmisten kesken. Hän myönsi kuitenkin, että oli hyödyllistä säätää nuorille henkilöille jokin pisin luvallinen työaika. Valtiosäätyjen päätöksen mukainen asetus työntekijäin suojelemisesta annettiin huhtikuun 15 p:nä 1889. Samoilla valtiopäivillä Mechelin puolusti hallituksen esittämää ehdotusta laiksi tavaraleimoista. Niinikään hän esiintyi käsiteltäessä valtiovaliokunnan mietintöä valtiovaraston tilaa koskevan kertomuksen johdosta, jolloin hän antoi tietoja hallituksen uudistusaikeista ja selityksiä kirjanpitomenetelmistä, valtion rahastojen jakautumisesta ja budjetin laadinnasta.

Viimeksi mainitussa säätykokouksessa tehtiin niinikään anomuksia työntekijäin olojen turvaamisesta vakuutuksen avulla, minkä johdosta hallitus asetti komitean valmistamaan lakiehdotusta asiasta. Tässä kysymyksessä kerrotaan syntyneen erimielisyyttä kenraalikuvernööri Heidenin ja Mechelinin välillä, edellinen kun tahtoi Bismarckin Saksassa toimeenpaneman yleisen vanhuusvakuutuksen otettavaksi Suomessa malliksi, jota vastoin Mechelin piti tätä järjestelmää vielä liian vähän koeteltuna meillä toteutettavaksi.

Mainittu erimielisyys lienee osaltaan vaikuttanut, että kreivi Heidenin ja Mechelinin välit, jotka jo jälkimäisen valtiollisen kirjailijatoiminnan johdosta olivat johonkin määrin kylmenneet, kävivät entistäänkin kireämmiksi.

* * * * *

Mechelin oli, niinkuin edellä mainittiin, jo 1877-78 vuoden valtiopäivillä tehnyt ehdotuksen perustuslakiemme tarkistamisesta eli kodifioimisesta. Hänen senaattoriaikanaan otettiin kysymys uudelleen esille, ja hän sai tilaisuuden tehokkaasti ottaa osaa tämän asian käsittelyyn, jota hän aina piti maallemme erinomaisen tärkeänä. Kenraalikuvernöörille oli erään hänen toimenpiteensä johdosta — venäläiset santarmit olivat hänen käskystään toimittaneet kotitarkastuksen erään virkamiehen, maisteri P. Leontjeffin luona, joka oli venäläissyntyinen, mutta Suomen kansalainen — saapunut keisarillinen kirjelmä, joka esiteltiin senaatissa lokakuun 17 p:nä 1882 ja oli seuraavaa sisällystä: "Saatuani alamaisesta kirjelmästänne mielipahakseni tietää, että Teidän on ollut pakko eräässä asiassa ryhtyä toimenpiteisiin, jotka eivät ole täysin Suuriruhtinaanmaassa voimassa olevain asetusten mukaisia, olen nähnyt hyväksi käskeä Teidän vastedes, kun sattuvissa tapauksissa lainsäännösten puutteellisuuden tahi epäselvyyden johdosta voi syntyä epäilyksiä säännösten oikeasta tarkoituksesta, hankkia Suomen senaatin prokuraattorin lausunnon, jota paitsi Teidän on yksissä neuvoin senaatin kanssa minulle tehtävä esitys siitä, miten Suomen lait olisi asianmukaisesti kodifioitava." — Kenraalikuvernööri ilmoitti samalla Hänen Majesteettinsa toivoneen, että asia käsiteltäisiin mikäli mahdollista kiireellisesti.

Senaatti asetti tämän johdosta keskuudestaan asiata valmistelemaan nelimiehisen valiokunnan, johon Mechelinkin tuli jäseneksi. Mietintö laadittiin ja esiteltiin senaatissa joulukuun 22 p:nä s.v. Mainiten että erinäisiä Suomen perustuslakien kodifioimista tarkoittavia ehdotuksia, jotka sen lisäksi sisälsivät asiallisiakin uudistuksia, oli keisarillisesta käskystä jo 1860-luvulla laadittu, mutta että vain yksi näistä ehdotuksista, uutta valtiopäiväjärjestystä koskeva, oli johtanut lopulliseen tulokseen, huomautti valiokunta sekä perustuslakien että yleisen lain kodifioimisen tarpeellisuudesta, lausuen mielipiteenään että jälkimäisen kukin eri osa olisi kodifioitava erikseen, ensi sijassa ne, joiden alalla uudistusten tarve oli tuntuvin. Tätä tarkoitusta varten oli komitean mielestä tarpeen perustaa erityinen lainvalmistelukunta, johon kuuluisi kolme senaatin valitsemaa jäsentä. Valiokunnan mietintöön senaatti yhtyi, mistä oli seurauksena, että "lainvalmistelukunta" todellakin perustettiin v. 1884. Perustuslakien kodifioimisesta määrättiin samalla, että oli asetettava erityinen komitea järjestelmällisesti yhdistelemään kaikki Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat, voimassa olevat säännökset, ollen komitean samalla huomautettava, mitä oikeuskäytännössä oli noudatettu nyttemmin soveltumattomain tahi puutteellisten perustuslakisäännösten sijasta. Tämän johdosta asetettiin maaliskuun 9 p:nä 1885 komitea, johon lääninsihteeri A. von Weissenberg määrättiin puheenjohtajaksi ja neljä muuta henkilöä jäseniksi. Komitea, joka sihteerikseen otti professori J. R. Danielsonin, sai työnsä suoritetuksi 1886 vuoden loppuun mennessä, minkä jälkeen mietintö, joka sisälsi "Ehdotuksen hallitusmuodoksi ja säätyprivilegioiksi" perusteluineen, sekä komitean jäsenen, professori R. Hermansonin laatiman laajahkon vastalauseen, julkaistiin painosta. Asian käsittely senaatissa vaati paljon aikaa, ja eri mieliä ilmaantui käsittelyn jatkamistavasta. Komitea oli, sananmukaisesti noudattaen saamaansa määräystä "yhdistellä" Suomen valtio-oikeudellisia oloja koskevat "voimassa olevat säännökset", arvellut vanhojen säännösten sisällystä esitettäessä niiden muodonkin mikäli mahdollista olevan säilytettävä. Senaatissa vaadittiin kuitenkin sanonnan laatimista yksinkertaisemmaksi ja täsmällisemmäksi. Mechelin yhtyi tähän mielipiteeseen ja katsoi, että senaatin tulisi ehdottaa kehityksen tarpeellisiksi osottamia asiallisiakin muutoksia. Muun muassa olisi otettava esille kysymys senaatin järjestysmuodon uudistamisesta.

Senaatti suostui tähän ja teki alistuksia, jotka todellakin johtivat toivottuun tulokseen. Elokuussa 1887 julkaistiin asetuksia, joiden kautta paljon aikaa kysyvää työtä senaatissa säästyi, kun talousosaston toimituskuntain oikeutta lopullisesti ratkaista vähäpätöisempiä asioita, jotka ennen oli lykätty senaatin täysi-istunnon päätettäviksi, laajennettiin ja erinäisiä muita asioita annettiin senaatin alaisten virastojen lopullisesti ratkaistaviksi.

Jonkin aikaa myöhemmin Mechelin teki erinäisiä korkeimman hallituslaitoksemme lisäuudistuksia tarkoittavan ehdotuksen. Oikeustoimituskunta olisi perustettava talousosastoon käsittelemään oikeushallintoon kuuluvia asioita. Erityinen kollegi olisi senaatin keskuudesta asetettava ratkaisemaan hallinto-oikeudellisia asioita, ja kuuluisi siihen puheenjohtajana talousosaston puheenjohtaja sekä jäseninä kaksi talousosaston ja kaksi oikeusosaston jäsentä. Senaatin oikeusosasto kokoontuisi talousosaston kanssa täysi-istuntoon vain tärkeämpiä asioita käsittelemään. Talousosaston toimituskuntain luku olisi lisättävä 6:sta 8:ksi. Osastojen nimet olisi muutettava, oikeusosaston "Korkeimmaksi oikeudeksi" ("Högsta domstol"), talousosaston "Hallitusneuvostoksi" ("Regeringsråd") ja hallinto-oikeudellisia asioita käsittelevä kollegi saisi nimekseen "Kamarioikeus" ("Kammarrätten"), Talousosaston puheenjohtajaa oli nimitettävä "valtioministeriksi" ("statsminister"), koska hänen asemansa ja tehtävänsä vastasivat sitä mitä muualla tällä arvonimellä tarkoitettiin. Oleellisia muutoksia senaatin järjestysmuotoon ei kuitenkaan olisi tehtävä valtiosäätyjen myötävaikutuksetta, koska niiden Porvoon valtiopäivilläkin sallittiin lausua mielensä sen hallituskonseljin ohjesäännöstä, joka sittemmin sai nimekseen "keisarillinen senaatti". Ehdotusta kannattivat Mechelinin virkaveljet ainakin osittain, ja se aiheutti — kuitenkin hallinnollista lainsäädäntötietä — elokuun 9 p:nä 1888 annetun asetuksen, jolla talousosastoon määrättiin perustettavaksi kaksi uutta toimituskuntaa: kansliatoimituskunta sekä kauppa- ja teollisuustoimituskunta. Mechelinin ehdottama oikeustoimituskunta perustettiin sekin, kuitenkin vasta v. 1892, jolloin hän itse jo oli senaatista eronnut.

Perustuslakien kodifioimisasian käsittelyä Mechelin koetti jouduttaa ja esitti senaatin täysi-istunnossa 1888 pöytäkirjan sivuitse, että asiaa valmistamaan mahdollisimman pian asetettaisiin senaatin keskuudesta valiokunta. Mutta puheenjohtaja, vapaaherra J. Ph. Palmén oli toista mieltä, ja kodifioimiskysymyksen käsittely lykkäytyi toistaiseksi.

* * * * *

Tällä välin oli maamme valtiollinen asema melko suuressa määrässä kääntynyt pahempaan päin. Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä oli Suomelle vihamielisiä pyrkimyksiä alkanut ilmaantua ja voittaa alaa. Jo keisari Aleksanteri II:n aikana on siellä venäläinen kansalliskiihko ruvennut viriämään, lähinnä 1863 vuoden Puolan kapinan synnyttämän katkeruuden lietsomana. Ja tämän mielialan valtaamina olivat Katkoffin tapaiset kohdistaneet hyökkäyksensä Suomen perustuslailliseen oikeuteen olla itsenäinen lainsäädäntöalue, vaikkakin Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi yhdistettynä. Vuonna 1875 sisälsi venäläinen aikakauskirja "Sobesednik" taas Suomea vastaan hyökkäyksen, jossa esitettiin se sittemmin lukemattomia kertoja toistettu väite, että Suomen ja Venäjän välisen yhdyssiteen laatua ei ollut määrätty Porvoon valtiopäivillä, vaan Haminan rauhanteossa, ja että Suomi siten oli saatettu Venäjän itsevaltiuden alaiseksi, väite, joka muun muassa sivuuttaa sen seikan että itse Haminan rauhansopimuksen 6 §:ssä viitataan siihen, että maamme sisäinen hallitustapa oli vahvistettu jo aikaisemmin, nimittäin Porvoon sopimuksessa. Ministerivaltiosihteeri, vapaaherra Stjernvall-Walleen kehotti senaattia toimituttamaan näiden väärien väitteiden kumoamisen, ja tehtävä uskottiin silloiselle valtio-oikeuden professorille Mechelinille, joka sen suorittikin. Stjernvall-Walleen oli luvannut pitää huolta kirjoituksen julkaisemisesta, mutta se kävi tarpeettomaksi, syystä että keisari itse oli kiinnittänyt huomionsa mainitussa venäläisessä lehdessä olleeseen hyökkäykseen ja paheksunut sitä, minkä jälkeen koko lehti lienee lakkautettu. Vuonna 1879 oli Peterburgskija Vjädomosti lehdessä jälleen kirjoitus, jossa väitettiin keisari Aleksanteri I:n myöntäneen Suomelle ainoastaan "hallinnollisen", ei lainsäädännöllistä autonomiaa, ja senkin vain osittaisen, ja kiellettiin Suomelta valtion ominaisuudet. Mechelin kumosi tämän esityksen Helsingfors Dagbladissa (s. v:n n:o 119) julkaisemassaan kirjoitelmassa.

Keisari Aleksanteri II:n kuoltua uudistuivat hyökkäykset entistään kiihkeämpinä. Alussa vuotta 1883 teki kolme venäläistä lehteä, Peterburgskija Vjädomosti, Novoje Vremja ja Svjät, yhteisen hyökkäyksen "Suomen etuoikeuksia" yleensä ja erityisesti tulliolojamme vastaan. Niiden kirjoitukset kumottiin virallisesti Venäjän Hallituksen Sanansaattajassa. Osottautui kuitenkin yhä tarpeellisemmaksi saada aikaan koko valtiollista oikeusjärjestystämme valaiseva esitys, jonka avulla muukalaisetkin voisivat saada siitä oikean käsityksen. Vuonna 1884 sai senaatti ministerivaltiosihteeri Bruunilta kehotuksen toimituttaa lyhyen venäjänkielisen esityksen Suomen valtio-oikeudesta venäläisten virastojen varalle. Tehtävä annettiin Mechelinille, senaattori K.G. Ehrströmille ja prokuraattori Montgomerylle, joista kukin laati oman erikoisen osansa. Teos painatettiin, paitsi venäjäksi, myös suomeksi ja ruotsiksi, mutta Bruun ei liene ollut siihen täysin tyytyväinen, minkä tähden sitä ei päästetty julkisuuteen, vaan koko tuo kolmella kielellä painatettu laitos joutui hylkypaperina senaatintalon ullakolle. Vaikkei vailla suomalaista isänmaallista mieltä lienee Bruun yleensä ollut verraten vähän perehtynyt maamme oloihin ja jotenkin vieras täällä vallitseville ajatussuunnille. Mechelinin suhde Bruuniin, joka alussa oli ollut ystävällinen, kylmeni tämän johdosta aikaa myöten. — Bruun kuoli syyskuun 3 p:nä 1888 ja hänen seuraajakseen tuli kenraaliluutnantti Kasimir Ehrnrooth, jonka apulaiseksi nimitettiin W. von Daehn.

Mechelin jatkoi edelleen maamme valtiosäännön selvittelemistä muukalaistenkin tajuttavaksi. Parisissa ilmestyvässä "Bulletin de la société de législation comparée" nimisessä aikakauskirjassa hän v. 1885 julkaisi tästä kirjoitelman, ja seuraavana vuonna hän toimitti painosta samaa kysymystä käsittelevän, niinikään ranskankielisen teoksen "Précis du droit public du Grand-duché de Finlande". Ollakseen varma siitä, ettei teokseen ollut pujahtanut virheitä, luetutti hän sen ennen painattamista senaattori Alexander Brunoulla, jota pidettiin lakiemme erinomaisena tuntijana. Asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että teos sekä sisällyksensä että muotonsa puolesta erinomaisesti vastasi tarkoitustaan ja on helpottanut ulkomaalaisten tutustumista Suomen valtiollisiin oloihin, sen valtiosääntöön ja hallintolaitoksiin, joista heidän aikaisemmin oli ollut varsin vaikea hankkia tietoja. Vielä samana vuonna ilmestyi uusi ranskankielinen laitos; 1887 julkaistiin teos venäjän-, 1889 englanninkielisenä. Englanninkielisen käännöksen suoritti Englannin silloinen Helsingissä oleva sijaiskonsuli Charles Cooke, ja varustettiin se selittävillä muistutuksilla sekä liitteellä, joka muun muassa sisälsi Suomelle annetut hallitsijavakuutukset.

Teos tuotti sekä tekijälleen että maallemme uusia hyökkäyksiä vastustajamme taholta. K. Ordin julkaisi jo v. 1887 teoksesta käännöksen, varustettuna muistutuksilla, joilla yritettiin todistaa Mechelinin esitys vääräksi, ja Venäjän taantumukselliset lehdet, toinen toisensa jälkeen, yhtyivät Ordiniin. Mechelin vastasi Ordinin väitteisiin aikakauskirjassa Vjästnik Evropij, Ordin puolestaan vastasi Novoje Vremjassa ja Russkij Vjästnikissä, väittäen muun muassa, että keisari Aleksanteri I:sen Porvoossa antama juhlallinen vakuutus maamme uskonnon, perustuslakien ja säätyerioikeuksien säilyttämisestä oli pelkkä olosuhteiden mukaan sovitettu korulause. Vuonna 1889 samainen Ordin julkaisi kaksiniteisen, "Suomen valloitus", nimisen teoksen, joka oli täynnä valheita ja vääristelyjä, mutta siitä huolimatta sai Venäjän tiedeakatemian palkinnon. Vastatakseen näihin Ordinin hyökkäyksiin esiintyivät meidän puoleltamme muiden muassa professori J.R. Danielson, julkaisten historiallisen teoksensa "Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan" (1890), joka ilmestyi kolmena painoksena ja usealla kielellä, sekä professori R. Hermanson kirjasellaan "Finlands statsrättsliga ställning" (1892).

Keväällä 1889 ilmestyi Marquardsenin teoksessa Handbuch des öffentlichen Rechts Mechelinin laatima laajahko esitys Suomen valtio-oikeudesta, sisältäen pääasiallisesti samaa kuin "Précis du droit". Hän osottaa, objektiivisesti esittämällä tosiasioita, että keisari Aleksanteri I Porvoon valtiopäivillä vahvisti ja vakuutti valtiomuodon, joka oli erityisen valtion valtiosääntö, ei vain maakuntahallitusmuoto, ja jota ei kansaneduskunnan suostumuksetta voida kumota eikä muuttaa, ja että keisari itsekin oli siten käsittänyt asian. Suomen yhdistäminen Venäjään ei ollut anastus vaan unioni, ei kuitenkaan personallis-, vaan realiunioni. Suhteissa vieraisiin valtioihin jää kuitenkin unioneille ominainen valtio-oikeudellinen kaksinaisuus syrjään kokonaisuuden tieltä sikäli, että keisari koko valtakunnan nimessä johtaa ja ratkaisee ulkoasiat.

On kieltämätöntä, että Mechelin näillä valaisevilla esityksillään on ansainnut isänmaansa kiitollisuuden, vaikka eräissä yksityiskohdissa käyneekin oikeustieteelliseltä kannalta puolustaminen eriäviä mielipiteitä. Onko Suomen yhdistämistä Venäjään sanottava "realiunioniksi" vai muuksi, onko Suomella katsottava olevan "osittainen suvereniteetti", nimittäin sisäisissä, mutta ei ulkoasioissa — ne ovat pelkkiä teoreettisia kysymyksiä, käytännöllistä merkitystä vailla olevia nimikysymyksiä. Pääasia on että Suomi, vaikkakin erottamattomasti yhdistettynä Venäjän keisarikunnan kanssa yhdeksi valtakunnaksi, kuitenkin on sisäisesti itsenäinen, sillä kun on oma lainsäädäntönsä ja itsehallinto-oikeus. Puolueettomasti arvosteleva tiede onkin tunnustava Mechelinin käsityksen Suomen v. 1809 säädetystä valtiollisesta asemesta pääkohdiltaan oikeaksi. Maallemme vihamielisellä taholla on väitetty tämän käsityksen olevan vain Mechelinin "keksintöä". Tähän käy kuitenkin huomauttaminen, että mainitun mielipiteen esitti jo ennen Mechelinin aikoja muiden muassa Israel Hwasser v. 1838 — vuotta ennen Mechelinin syntymää — julkaisemassaan kirjasessa "Allianstraktaten emellan Sverige och Ryssland 1812". Lukuisat sekä koti- että ulkomaiset tutkijat niin aikaisemmilta kuin myöhemmiltäkin ajoilta, joukossa eteviä valtio-oikeuden tuntijoita, jotka kylläkin ovat voineet perustaa mielipiteensä omiin tutkimuksiinsa, ovat kannattaneet samanlaista käsitystä. Se seikka että Mecheliniä ennen muita on pidetty oikeustaistelumme keskeisenä henkilönä ja että itäisten vihamiestemme kiukku ensi sijassa on purkautunut häneen, todistaa vain, että hän on suuremmalla sitkeydellä, perinpohjaisemmalla selvittelyllä ja perustelulla sekä selvemmin ja vakuuttavammin kuin kukaan muu puolustanut Suomen oikeuksia aikansa sivistyneen maailman edessä.

1880-luvun lopulla viskattiin maatamme vastaan uudistumistaan uudistuvia syytöksiä. Niinpä tehtiin esimerkiksi Pietarin poliisilaitokselle ilmiantoja, että Suomesta tuotu voi oli margariinilla sekotettua. Tuskin oli tämä väite analyysien nojalla osotettu vääräksi, kun Suomen valtionrautateiden hallintoa vastaan tehtiin uusi ilmianto, että Pietarissa halkojen punnitsemiseen käytetty vaaka oli väärä. Tämäkin syytös havaittiin tarkemmin tutkittaessa aiheettomaksi. Näiden alituisten hyökkäysten johdosta senaatti päätti Mechelinin ehdotuksesta esittää kenraalikuvernööri Heidenille, että tämä ryhtyisi toimenpiteisiin aiheettomain syytösten torjumiseksi, ja Heiden suostuikin todella Hallituksen Sanansaattajassa (toukokuussa 1889) julkaisuttamaan tuollaisen selvityksen keisarille-suuriruhtinaalle annettuna raporttina. Mutta Venäjän vaikutusvaltaisissa piireissä kasvoi kiihkokansallinen virtaus yhä voimakkaammaksi, ja Heiden muutti tämän mukaisesti kantaansa, minkä johdosta hänen ja senaatin suomenmielisen ryhmän välillä aikaisemmin vallinnut verraten luottavainen suhde katkesi.

Venäläiseltä taholta vaadittiin Suomen posti-, tulli- ja rahalaitoksen yhdistämistä vastaaviin Venäjän laitoksiin, ja tammikuussa 1890 ilmoitettiin virallisesti, että keisari oli käskenyt asettaa kolme komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, käsittelemään näitä kysymyksiä. Komiteain jäseninä oli sekä venäläisiä että suomalaisia. Jälkimäisiä olivat valtiovaraintoimituskunnan päällikkö, vapaaherra Molander, ministerivaltiosihteerinapulainen v. Daehn ja senaattori Tudeer. Molander, joka oli tulli- ja rahalaitoskomiteain jäsenenä, vastusti enemmistön vaatimaa näiden suomalaisten laitosten yhdistämistä venäläisiin laitoksiin esittäen perusteelliset vastalauseet, joita varten Mechelin, joka Molanderin poissaollessa oli valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä, hankki tälle asiallisia tietoja. Rahalaitoskysymystä koskeva komiteanmietintö, jossa ehdotettiin ruplaa yhteiseksi rahayksiköksi, lähetettiin lausunnon saamista varten Suomen senaatille, joka antoi lausunnon laatimisen Mechelinin tehtäväksi. Tämä pani kaiken kykynsä epäävään suuntaan käyvän lausunnon laatimiseen, jonka senaatti hyväksyi ja puolestaan lähetti Pietariin, missä sen sanotaan saaneen aikaan, että rahaministeri Wyschnegradski, luopuen entisestä käsityksestään asiassa, oli keisarille esittänyt ehdotuksen sikseen jätettäväksi.

Yleinen mieliala Suomessa oli näiden uhkaavien hankkeiden johdosta tietenkin kiihdyksissä, ja 1890 vuoden lopussa matkusti maamarsalkka, senaattori V. von Haartman muiden 1888 v:n valtiopäiväin puhemiesten kera Venäjän pääkaupunkiin hallitsijalle esittämään maamme huolia. Mutta ainoastaan arkkipiispa T.T. Renvallin onnistui hetkiseksi päästä hallitsijan puheille.

Suunnitellut toimenpiteet jäivät kuitenkin osittain toteuttamatta. Rahalaitosta koskevasta asiasta annettiin elokuun 14 p:nä 1890 keisarillinen julistus, jolla Venäjän setelien ja Venäjän vaihtorahan vastaanotto maksuja Suomessa suoritettaessa järjestettiin, mutta Suomen ja Venäjän rahalaitoksen yhdistäminen sai raueta. Kysymys Suomen tullilaitoksen yhdistämisestä Venäjän tullilaitokseen jätettiin toistaiseksi sillensä. Sitä vastoin ei senaatin epäävästä lausunnosta huolimatta onnistuttu estää postilaitoksen venäläistyttämistä, mikä toteutettiin kesäkuun 12 p:nä 1890 annetulla postijulistuskirjalla, joka asetti mainitun laitoksen Venäjän sisäasianministerin ja Venäjän postilaitoksen päällikön valvonnan alaiseksi.

Samalla kertaa kun postijulistuskirja virallisissa lehdissä julkaistiin heinäkuun 7 p:nä, ilmoitettiin näissä, että Mechelin omasta pyynnöstään oli saanut eron senaattorinvirastaan. Erimielisyys mainituissa kolmessa komiteassa käsitellyissä kysymyksissä, etenkin postikysymyksessä, oli saattanut hänen ja kenraalikuvernöörin välit entistäänkin kireämmiksi, ja hän sai viimeksi mainitulta kehotuksen pyytää eroa, minkä hän katsoikin olevan tekeminen ja jätti erohakemuksensa jo toukokuun lopussa. Hakemus kuitenkin oli ehdollinen, mutta siihen suostuttiin ilman muuta kesäkuussa. Sanoma tästä herätti maassamme yleistä alakuloisuutta, sen kun katsottiin todistavan valtiollisen aseman arveluttavuutta. Mechelin sai eronsa johdosta kansalaisiltaan vastaanottaa lukuisia kiitollisuudenosotuksia hyvin suoritetusta työstä, — adresseja, tervehdyslähetystöjä, sähkösanomia — minkä ohessa häntä tervehdittiin laululla monilukuisen väkijoukon läsnäollessa. Syksyllä, lokakuun 1 p:nä, pitivät senaatin jäsenet hänelle jäähyväispäivälliset, joissa talousosaston varapuheenjohtaja S.W. von Troil julki toi entisten virkatoverien kunnioituksen ja ystävyyden tunteet Mecheliniä kohtaan. Kiittäen tästä lausui viimeksi mainittu ilonsa sen johdosta, että neuvostossa oli miltei poikkeuksetta vallinnut yksimielisyys niihin periaatteisiin nähden, joiden mukaan maamme oikeudelliselle asemalle tärkeitä kysymyksiä oli arvosteltava. Poikkeus perustuslaeista, hän jatkoi, on säädetty (postijulistuskirja), mutta tämä poikkeaminen ei ole voinut tehdä tyhjäksi perustuslakien oikeata sisällystä eikä velvoittaa meitä vastedes tulkitsemaan niitä toisin kuin ennen. On joskus lausuttu, ettei senaatti ole ollut kyllin diplomaattinen eikä notkea esitystavassaan. Totta onkin, että valtiollisessa toiminnassa muotokin on tärkeä. Me olemme alati katsoneet korkeimman vallan ratkaistaviksi alistettavissa asioissa olevan selvästi esitettävä käsityksemme lain sisällyksestä ja suoraan lausuttava mielipiteemme siitä, mikä maallemme on hyödyllistä. Epäilemättä on juuri tämä menettely oikea, ainoa oikea. Sillä ainoastaan siten voivat oikeat tiedot suuriruhtinaanmaan asioista päästä hallitsijan kuuluville. Suora puhe ei estä sävyisää muotoa. Epäävä neuvo ratkaisemattomassa asiassa ei ole sopimatonta vastustusta. Mutta mielistelyn ja myöntyväisyyden luikerrukset olisivat sellaisissa oloissa varmaan kaikkein turmiollisin keino.

Samalla kertaa kuin Mechelin oli prokuraattori v. Weissenbergkin pyynnöstään saanut eron, ja kohdakkoin sen jälkeen erosi Montgomery Suomen valtiosihteeristöön perustetun komitean jäsenyydestä. Seuraavana vuonna v. Troil luopui senaattorin virastaan. Kaikki nämä tapahtunut lisäsivät tietenkin osaltaan maassamme vallitsevaa levottomuutta, koska niitäkin täytyi pitää johtuvina siitä uhkaavasta asemasta, johon idässä alotettu yhteensulattamispolitiikka oli isänmaamme saattanut.

VI LUKU.

1890-1898.

Kunnallisia ja muita julkisia tehtäviä. 1891 vuoden valtiopäivät.
Kodifioimiskysymys, Bungen komitea. 1894 vuoden valtiopäivät.
Hallitsijanmuutos. 1897 vuoden valtiopäivät. Kirjallinen tuotanto,
Suomen oikeuksien puolustus.

Senaatista erottuaan Mechelin ei suinkaan heittäytynyt toimettomaan lepoon eikä vain hoitamaan yksityisasioitaan, vaan jatkoi herkeämättä työtään yleisten etujen hyväksi, vaikkakin hänen toimintansa osin sai toisen muodon. Jo Helsingin kunnallisvaalissa joulukuussa 1891 hänet valittiin uudestaan kaupunginvaltuusmieheksi, ja vuodesta 1892 lähtien hän oli valtuuston puheenjohtajana, mikä toimi hänelle sitten vuosittain uskottiin aina vuoteen 1899 asti, jolloin hän, 60 vuotta täyttäneenä, siitä kieltäytyi. Tässä toimessa hän taas, samaten kuin 1870-luvullakin, taitavasti ja uutterasti työskenteli pääkaupunkimme kehittämiseksi. Kaupunkiin yhdistettiin v. 1893 uusia alueita: Siltasaaret, Pohjoissataman ja Itäisen viertotien välinen ranta-alue sekä kaupungin ostama Kumtähden allodisäteri. Uusia kansakouluja perustettiin, kaupunkia kaunistettiin erinäisillä istutuksilla. Syksyllä 1891 oli Mechelin Helsingin talonomistajayhdistyksen toivomusta noudattaen ja sen toimesta tehnyt matkan Tukholmaan, Parisiin ja Brysseliin koettaakseen ulkomaisten rahamiesten välityksellä saada obligatsionilainan hypoteekkipankin perustamiseksi Helsinkiin, mikä yritys ei kuitenkaan rahamarkkinoilla silloin vallitsevain epäsuotuisten olojen takia onnistunut. Mutta kesällä 1892 hän hankki 4 1/2 miljoonan markan lainan kaupungin juoksevain velkain vakauttamiseksi sekä satama- ja laiturirakennuksia varten. Helsingin satamarata, jonka kaupunki rakennutti vuosina 1892 ja 1893, saaden avustusta valtion varoista, on epäilemättä tuntuvasti edistänyt Helsingin kehitystä merikaupunkina.

Pääkaupunkimme työväenluokan aseman parantamiseksi teki Mechelin tärkeän alotteen, helmikuun 17 p:nä 1896 kolmen muun kaupunginvaltuusmiehen, C.E. Holmbergin, G. Nyströmin ja R. Heimbergin kera esittäessään asetettavaksi komitean laatimaan ehdotusta toimenpiteiksi, jotka olisivat omansa alemman työväenluokan ja säännöllistä työtä vailla olevan nuorison hyväksi edistämään erinäisiä esityksentekijäin mainitsemia tarkoitusperiä. Esitysehdotuksessa, joka ilmeisesti on Mechelinin kynästä lähtenyt, sanotaan muun muassa: "Käsitämme kylläkin, että tässä mainitsemamme yhteiskuntatehtävät kuuluvat niihin, joihin nähden ei helposti eikä äkkiä voi saavuttaa tyydyttäviä tuloksia. Ainoastaan uuttera ja pitkällinen työ voi tässä kantaa hedelmää. Mutta silti ei ole syytä olla kokonaan yrittämättä sellaisia toimenpiteitä, joihin edellä olemme viitanneet. Yhteiskunnan itsehallinto ei osota elinvoimaansa ainoastaan säännöllisesti suorittamalla velvollisuutenaan lain mukaan olevat tehtävät, vaan myös ottamalla harkittavakseen ja pyrkimällä poistamaan yhteiskunnassa ilmeneviä puutteita ja epäkohtia, sikäli kuin kunnan toimenpiteet tässä yleensä voivat olla hyödyksi." — Kaupunginvaltuusto suostui esitykseen ja asetti komitean, jonka toimintaan Mechelin itsekin otti osaa ja joka laati ehdotuksen työväenasiain lautakunnan, työnvälitystoimiston sekä laiminlyötyjen lasten kasvatuslaitoksen perustamiseksi ynnä kaupungin työväestön alkeiskurssien järjestämiseksi. Työväenasiain lautakunta perustettiin v. 1898 ja on suorittanut monessa kohden hyödyllisen työn. Sen alotteesta on ryhdytty toimenpiteisiin työttömyyden vastustamiseksi, käsiammattiliikkeiden ja työpalkkain tarkastuksen järjestämiseksi, kunnan tarjooman oikeusavun parantamiseksi, kunnan työväenasuntojen rakennuttamiseksi sekä aikuisten työläisten opetuksen ja koulutyöpajojen ynnä köyhäin lasten hoidon ja opetuksen aikaansaamiseksi. Ehdotettu kunnan työnvälitystoimisto saatiin toimeen jonkin aikaa myöhemmin, nimittäin 1904 vuoden alusta. Työväenasiain lautakunnasta on v. 1913 muodostettu n.k. sosialilautakunta, jonkin verran laajennetuin toimialoin. Työväen opetuskurssit on hiljattain järjestetty n.s. kunnan työväenopistoksi, jossa on suomalainen ja ruotsalainen osasto ja jolle kaupungin on aikomus rakennuttaa oma talo.

Kesäkuussa 1890 pidettiin Pietarissa kansainvälinen vankeinhoitokongressi, johon Mechelin otti osaa ja jossa hän senaatin puolesta kutsui satakunta kongressin jäsentä huvimatkalle Suomeen. Matka, joka alotettiin kesäkuun 25 p:nä, suunnattiin Viipuriin, Saimaan kanavan varrella sijaitsevaan Juustilaan, missä Mechelinin opastamina silmäiltiin kanavan perustajalle pystytettyä muistomerkkiä, Imatralle ja Lappeenrantaan sekä jatkui Helsinkiin. Täällä käytiin katsomassa Sörnäsin kuritushuonetta sekä muita kaupungin nähtävyyksiä, minkä ohessa vieraille kaupungin puolesta toimeenpantiin juhlapäivälliset sekä pataljoonain soittokuntain antama konsertti. Päivällisissä seurahuoneella Mechelin piti vilkkaiden suosionosotusten keskeyttämän puheen kunniavieraille, lausuen julki Suomen kansan myötätunnon sitä toimialaa kohtaan, jolle kongressi oli omistanut työnsä. Ei millään inhimillisen toiminnan alalla, hän lausui, lainsäädäntö ole siinä määrin puhtaasti tieteellisten tutkimusten varassa kuin vankeinhoitolaitoksen alalla, jonka päämääränä ei ainoastaan ole valtion vallalla pakottaa yksilöjä noudattamaan lakeja, vaan myös, ihmisrakkauden elvyttämänä, koettaa ratkaista kysymys, miten rikollisia ja kurjia henkilöitä on kohdeltava, jotta heidät saataisiin palaamaan inhimillisen yhteiskunnan helmaan, sekä vihdoin ehkäistä rikoksia. Suomen pääkaupungille oli kunniaksi ja iloksi, että se oli vieraikseen saanut joukon eteviä miehiä, jotka olivat antautuneet tätä jaloa tieteenhaaraa tutkimaan, selvittelemään sitä vaikeaa kysymystä, miksi muutamat yksilöt olivat rikollisia; tavallisesti on syy siinä, etteivät he kotonaan milloinkaan ole saaneet päivänpaistetta, ei milloinkaan rakkautta, ei milloinkaan sitä kasvatusta, joka ihmisistä tekee hyödyllisiä kansalaisia. — —

Ohimennen mainittakoon, että tähän Suomeen tehtyyn huvimatkaan muiden muassa otti osaa italialainen rikosopin tutkija, professori Brusa, joka myöhemmin on ansainnut maamme kiitollisuuden sillä, että hän muiden eteväin ulkomaalaisten miesten kera oli osallisena siinä lähetystössä, joka kesällä 1899 lähti Pietariin toimimaan Suomen hyväksi.

Mechelin oli vankeinhoitokongressin jäsenten Helsingissä käydessä jo kesäkuun 20 p:nä saanut eron senaattorin virastaan, vaikkei sitä vielä ollut virallisesti ilmoitettu. Itse lienee hän saanut tiedon siitä ollessaan senaatin puolesta Pietarissa järjestämässä kongressin jäsenten vastaanottoa heidän matkallaan Suomeen.

* * * * *

Heinäkuussa 1893 tuli Mechelin toistamiseen Yhdyspankin keskushallituksen jäseneksi, ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1896, jolloin hän siitä luopui, sekä oli sen jälkeen Yhdyspankin pankkivaliokunnan jäsenenä vuoteen 1903 asti. Hänen aikanaan perustettiin pankkiin hänen laatimansa ohjelman mukaisesti erityinen kiinteistölainaosasto kaupunkitaloja varten. Hän oli lisäksi Suomen taideyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana 1896-1903 sekä Antellin kokoelmain valtuuskunnan jäsenenä. Niinikään hän oli Suomen talousseuran puheenjohtajana 1896-1899. Hän oli vuonna 1894 perustetun taloudellisen seuran varsinainen luoja ja valittiin 1895 sen ensimäiseksi puheenjohtajaksi sekä sittemmin useamman kerran uudestaan, otti vilkkaasti osaa seuran keskusteluihin ja piti sen kokouksissa usein esitelmiä taloudellisista kysymyksistä, esimerkiksi Suomen valtiolainain edullisimmista sijoituspaikoista, yleisestä tuloverosta, rautatiepolitiikastamme, suunnitellun yleisen Suomen teollisuusnäyttelyn hyödystä, kuntain raha-asioista, nykyajan kauppapolitiikasta, työväenkysymyksestä. Niinikään hän julkaisi kirjoitelmia seuran aikakauslehdessä. Hän harrasti innokkaasti taloudellisia kysymyksiämme, koska hänen vakaumuksensa mukaan kansamme kyky säilyttää autonominen asemansa melkoiseksi osaksi on sen varassa, voiko se perustua kyllin lujalle taloudelliselle pohjalle. Niillä tahoilla, missä tarkemmin on seurattu tätä Mechelinin toimintaa, on lausuttu, että hän taloudelliselta katsantokannaltaan aikaisemmin oli niin jyrkkä vapaamielisten aatteiden kannattaja, niin lujasti vakuuttunut siitä, että hyvän valta maailmassa omalla sisällisellä voimallaan on pääsevä voitolle, ettei hän voinut uskoa hyödylliseksi koettaa minkäänlaisin pakkokeinoin ohjata taloudellista elämää määrätyille urille, mutta että hän myöhempänä elinaikanaan oli taipuvainen tuntuvassa määrässä luopumaan tästä katsantokannasta, semmoisena kuin sitä olivat edustaneet Adam Smith ja tämän seuraajat. Siitä on todistuksena muun muassa hänen mielenkiintonsa työväenkysymykseen ja sen ratkaisemiseen positiivisin keinoin. [Taloudellisen seuran aikakauslehti 1914, 3:s vihko.]

Niinkuin jo havaitsimme, sai Mechelin lukuisissa julkisissa tilaisuuksissa tulkita läsnäolevissa vallitsevat mielialat ja tunteet. Niinpä hän kuvanveistäjä Erland Stenbergin tekemän Franzénin pronssisen rintakuvan juhlallisessa paljastustilaisuudessa Oulun kirkkotorilla kesäkuun 30 p:nä 1881 oli pitänyt juhlapuheen, jossa ilmeni runoilijan tuotannon syvää ymmärtämystä ja lämmintä myötätuntoa sitä kohtaan. — Kun Z. Topeliuksen 70-vuotispäivänä tammikuun 14 p:nä 1888 hänen kunniakseen pantiin toimeen juhla Helsingissä ylioppilastalolla, piti Mechelin ruotsinkielisen juhlapuheen. — Suomen kansanvalistusseuran Turussa kesäkuun 21 p:nä 1892 toimeenpanemassa laulu- ja soittojuhlassa hän piti vilkasta mieltymystä herättävän puheen, jossa hän ylisti työn kunniaa ja huomautti, miten yhteiskunnan eri luokkia ja yksilöjä yhdistää toisiinsa yhteisvastuullisuus, kunkin tunnollinen työ kun ei hyödytä vain häntä itseään ja hänen kaltaisiaan, vaan kaikkia, samaten kuin sen laiminlyöminen vahingoittaa kaikkia. — Suomen valtiosäätyjen päätöksen mukaan pystytetyn keisari Aleksanteri II:n muistopatsaan paljastustilaisuudessa Helsingin senaatintorilla huhtikuun 29 p:nä 1894 vastaanotti Mechelin kaupunginvaltuusmiesten puheenjohtajana pääkaupungin puolesta lukuisan väkijoukon ja kokoontuneiden valtiopäivämiesten läsnäollessa pääkaupungin hoitoon uskotun muistopatsaan. Samana päivänä Helsingin kaupunki pani kaartinmaneesissa toimeen juhlapäivälliset hallituksen ja valtiopäiväin jäsenille sekä niille lukuisille edustajille, joita kaikista maamme ääristä oli saapunut ottamaan osaa patsaan paljastamiseen. Mechelin piti tässä tilaisuudessa tervehdyspuheita kutsuvieraille.

Elokuussa 1897 hän ranskankielisessä puheessa lausui tervetulleiksi yleisen geoloogikongressin jäsenet, jotka olivat saapuneet Suomeen ja kutsutut heidän kunniakseen toimeenpannuille päivällisille. Saman vuoden marraskuun 1 p:nä hän piti avajaispuheen juhlassa, joka pantiin toimeen Turun entisen akatemiatalon juhlasalissa Suomen talousseuran 100-vuotispäivän johdosta, jossa puheessa hän lyhyesti kuvaili seuran tärkeäarvoista työtä kuluneen vuosisadan aikana.

Hallituksesta erottuaan voi Mechelin taas tehokkaammin ottaa osaa valtiopäivätyöhön, jolloin hänen lausuntojaan alati, niinkuin ennenkin, tarkkaavasti kuunneltiin ja ne usein määräsivät ensimäisen säädyn päätökset. 1891 vuoden valtiopäiviä avattaessa tammikuun 24 p:nä oli yleinen mieliala edelleenkin hyvin kiihdyksissä hallituksen toimenpiteiden johdosta. Näitä oli muiden muassa se, että 1888 vuoden valtiosäätyjen hyväksymä ja joulukuun 19 p:nä 1889 vahvistettu ja julkaistu uusi rikoslaki, jonka olisi pitänyt astua voimaan 1891 vuoden alusta, oli peruutettu ja sen voimaan astuminen lykätty toistaiseksi. Tämän asian yhteydessä olevat toimenpiteet olivat aiheuttaneet Montgomeryn eron valtiosihteeristöön perustetun Suomen asiain komitean jäsenyydestä. Itse komiteakin lakkautettiin kohdakkoin sen jälkeen, toukokuun 13 p:nä 1891, valtiopäiväin koolla ollessa.

Jo valtiopäivien avajaisissa valtaistuinsalissa lausuivat puhemiehet ilmi kansan huolet. Tämä aiheutti kenraalikuvernöörille osotetun keisarillisen käskykirjeen, joka luettiin julki kaikissa säädyissä maaliskuun 19 p:nä ja jossa selitettiin valtiopäiväin epäilyjen johtuvan väärinkäsityksestä ja että hänen majesteettinsa aikomus oli muuttumattomina säilyttää maamme sisäisen hallitusjärjestyksen periaatteet. Käskykirje rauhoitti mieliä jossain määrin, mutta ei täydellisesti. Säädyissä tehtyjen ehdotusten mukaisesti päättivät valtiosäädyt yksimielisesti tehdä anomuksia tulli- ja postikysymyksestä. Edelliseen nähden huomautettiin, että tullilaitosten yhdistäminen, joka ehdottomasti aiheuttaisi Suomen tullitaksan kohoamisen Venäjän tullitaksan tasalle, olisi maallemme vahingoksi. Tämä esitys lienee osaltaan saanut aikaan, että kysymys tullilaitosten yhdistämisestä sai raueta, vaikka pääsyynä siihen luultavasti kuitenkin oli, että erinäisillä venäläisillä tahoilla peljättiin siitä johtuvan Venäjän teollisuudelle turmiollisia seurauksia. Postikysymyksen epäsuotuisan ratkaisun johdosta ehdotettiin aatelissa anottavaksi postijulistuskirjan selitystä tahi muodostelua. Eräs säädyn jäsen, presidentti L. von Hellens, tahtoi ehdotusta sikseen jätettäväksi, mutta Mechelin vaati sen lähettämistä valiokunnan käsiteltäväksi ja sai säädyn enemmistön puolelleen. Yleinen säätyanomus saatiin aikaan, jossa huomautettiin, että Suomen postivirkamiesten alistaminen Venäjän viranomaisten alaisiksi oli vastoin Suomen hallitustavan voimassa olevaa järjestystä. Anomus ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen. Säätyjen keskusteluissa annettiin hyväksyviä lausuntoja niiden suomalaisten valtiomiesten menettelystä, jotka Mechelinin tavoin olivat puheenalaisten hallitustoimenpiteiden johdosta omasta ehdostaan virastaan eronneet, jota vastoin niitä moitittiin, joiden katsottiin myötävaikuttaneen noihin toimenpiteisiin tahi jotka eivät ainakaan kyllin pontevasti olleet niitä vastustaneet; jälkimäisiä olivat ministerivaltiosihteeri Kasimir Ehrnrooth, joka oli varmentanut rikoslain peruuttavan julistuskirjan, ja hänen apulaisensa v. Daehn, joka taas oli varmentanut postijulistuskirjan. Olivatko ja missä määrin näihin miehiin kohdistetut moitteet oikeutettuja, sen voinee tosin vain historiallinen tutkimus varmasti selvittää.

Rikoslakikysymys sai kuin saikin monen mutkan perästä ratkaisunsa. 1891 vuoden valtiosäädyille annettiin hallituksen esitys, jossa säätyjä pyydettiin suostumaan erinäisten venäläisellä taholla epäilyjä herättäneiden lain kohtain muuttamiseen. Edesvastuu valtiorikoksista oli saatettava enemmän Venäjän rikoslain vastaavain säädösten mukaiseksi, varsinkin oli kovennettava rangaistusta valtiopetoksesta sekä majesteettirikoksista ja väkivallanteosta Hänen Majesteettinsa persoonalle. Lakivaliokunta puolsi yleensä muutoksiin suostumista, mutta pani samalla vastalauseen erinäisiä esityksessä olevia, Suomen valtiollista asemaa koskevia vääriä väitteitä vastaan. Mietintöä säädyssä käsiteltäessä esiintyi Mechelin, joka mietintöön yhtyen pääasiassa kannatti ehdotettujen muutosten hyväksymistä, mutta samalla huomautti, että asiaa valmistellut venäläinen komitea oli käsittänyt väärin Suomen ja Venäjän lainsäädännön keskinäiset suhteet, mikä oli aiheuttanut esityksen muotoon epätarkkuuksia, jotka oli poistettava. Suomen rikoslakia oli katsottu "paikalliseksi laiksi" Venäjän rikoslakiin verraten, mutta Mechelin osotti, ettei asianlaita ollut näin siinä mielessä mitä keisarikunnan perustuslait tarkoittivat "paikallisella lailla". Mechelinin mielipiteeseen valtiosäädytkin yhtyivät. Niiden hyväksymä oikaistu lakiteksti ei saavuttanut hallitsijan hyväksymistä, mutta 1894 vuoden valtiopäiville annettiin asiasta uusi esitys, ja säätyjen silloin hyväksymässä muodossa laki vahvistettiin samana vuonna, joten rikoslakiselkkaus vihdoin oli saatettu suotuisaan ratkaisuun.

Mechelin oli 1891 vuoden valtiopäivillä pankki- ja toimitusvaliokunnan puheenjohtajana. Hänen muusta toiminnastaan näillä valtiopäivillä sopii mainita, että hän maatilojen ositusta ja maavuokrasopimuksia maalla koskevaa hallituksen esitystä käsiteltäessä, kannattaen esityksen yleistä tarkoitusta, maan osittamisen helpottamista, samalla ehdotti valtiosäätyjen anottavaksi, että Hänen Majesteettinsa teettäisi ja antaisi säätyjen käsiteltäväksi maaverotusta koskevan lain ehdotuksen, joka sisältäisi järjestelmällisen kokoelman puheenalaisesta asiasta voimassa olevia lakisäännöksiä. — Omasta puolestaan hän teki anomusehdotuksen maamies- ja emäntäkoulujen perustamisesta, mitkä koulut, kansakoulun kurssiin liittyen, joka oppilaiden tuli ensin suorittaa, tarjoisivat näille jonkin verran laajempia tietoja, varsinkin sellaisia, joista maamiehelle semmoisenaan sekä kansalaisena ja kunnallismiehenä on käytännöllistä hyötyä. Tytöt saisivat oppia sellaista, mikä vastaisille perheenemännille on erityisen hyödyllistä, niinkuin taloudenhoitoa ja terveysoppia. Näitä kouluja olisi ylläpidettävä valtiovaroilla. Ehdotusta vastustettiin muutamilla tahoilla, koska peljättiin sen toteuttamisesta koituvan estettä kansanopistoille, joiden avustamista valtiovaroilla samoilla valtiopäivillä niinikään oli anottu. Valiokunta käsitteli molempia ehdotuksia, niin Mechelinin tekemää kuin kansanopistojakin koskevaa, toistensa yhteydessä ja puolsi kumpaistakin. Valtiosäädyt päättivät pyytää hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin maalaisnuorison opetuskurssien aikaansaamiseksi, joissa tämä kansakoulusivistyksen lisäksi saisi käytännölliseen elämään sovitettavia tietoja. Sen ohessa olisi kansanopistoja avustettava. Näihin tarkoituksiin valtiosäädyt myönsivät 90,000 markkaa maksettavaksi kolmena vuonna, 30,000 markkaa kunakin. Anomus, jonka kolme säätyä hyväksyi — pappissääty oli tehnyt muodollisesti, vaikkei oikeastaan asiallisesti eriävän päätöksen, — johti osittain tulokseen, sikäli että hallitus antoi erinäisiä määräyksiä jatko-opetuskursseista, jota vastoin se katsoi maamies- ja emäntäkouluja parhaiten olevan perustettava yksityisten alotteesta, mutta kuitenkin käyvän valtiovaroilla avustaminen.

* * * * *

Niinkuin jo mainittiin, oli Weissenbergin komitean laatima ehdotus Suomen perustuslakien kodifioimiseksi annettu senaatille, jossa sen käsittely, Mechelinin jouduttamisyrityksistä huolimatta, venyi varsin pitkälliseksi. Keväällä 1889 Mechelin, ollessaan vielä hallituksen jäsenenä, kuuli silloiselta senaattorilta v. Daehniltä, että kenraalikuvernööri Heiden, jolle oli toimitettu Weissenbergin komiteaehdotuksen venäjänkielinen käännös, aikoi pyytää siitä lausuntoa Venäjän oikeusministeriltä Manasseiniltä ja Venäjän valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päälliköltä, valtiosihteeri Frischiltä. Daehnin kehotuksesta Mechelin kävi kenraalikuvernöörin luona huomauttamassa, että oli sopimatonta sekottaa venäläisiä virkamiehiä asiaan, ennenkuin ehdotus senaatin käsittelemänä oli saanut sen virallisen muodon, jommoisena se alistettaisiin korkeimman vallan hyväksyttäväksi. Heiden ei kuitenkaan taipunut, vaan tiedusteli mainittujen venäläisten virkamiesten mielipidettä, joka oli jokseenkin saman suuntainen kuin Ordinin ja niinmuodoin törkeästi tulkitsi väärin perustuslakejamme.

Mechelin koetti taas jouduttaa asiaa senaatissa ja huomautti maaliskuussa 1890 kiireellisen käsittelyn tarpeellisuudesta. Senaatti asetti nyt salaisessa istunnossa valiokunnan, jonka puheenjohtajaksi määrättiin senaattori Th. Cederholm ja jäseniksi muiden muassa Mechelin. Tämä valiokunta piti tarpeellisena erinäisiltä kohdin muodostella toisin Weissenbergin komitean ehdotusta, minkä johdosta Mechelin aluksi laati hallitusmuodon tärkeimpäin säännösten luonnoksen. Mutta senaatinkomitea ei ehtinyt päättää työtään ennen kesäkauden alkua, ja Mechelin sai, niinkuin mainittiin, eronsa kesäkuussa. Luonnoksen laatijana hänet kuitenkin kutsuttiin ottamaan osaa tarkistukseen, joka suoritettiin syksyllä lokakuun alussa. Vihdoin toukokuussa 1891 senaatti lähetti vahvistettavaksi lopullisen ehdotuksensa perustuslakien kodifioimiseksi, jonka Weissenbergin komitean ja Mechelinin esitöiden pohjalla pääasiallisesti lienee laatinut taitavana ja asiantuntevana pidetty senaatin esittelijäsihteeri Th. Bergelund. Korkeimpaan paikkaan lähetetty ehdotus sisälsi myös perinpohjaisen arvostelun Venäjän oikeusministerin ja valtakunnanneuvoston kodifioimisosaston päällikön lausunnoista.

Senaatin aikomus oli, että sen ehdotus, saavutettuaan hallitsijan hyväksymisen, annettaisiin hallituksen esityksenä valtiosäätyjen käsiteltäväksi, astuakseen kumpaisenkin valtiomahdin hyväksymänä lakina vanhan 1772 vuoden hallitusmuotomme, 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan sekä erinäisten myöhemmin syntyneiden, perustuslainluontoisten säännösten sijaan. Mutta asia sai valitettavasti aivan toisen käänteen. Kenraalikuvernööri oli kulkenut omia teitään senaatista piittaamatta. Jo syksyllä 1890 oli hänen kehotuksestaan asetettu venäläisistä ja suomalaisista jäsenistä koottu komitea, johon hän itse tuli puheenjohtajaksi. Yksimielisyyttä ei syntynyt, edelliset kun asettuivat herrojen Manasseinin ja Frischin kannalle, jota vastoin jälkimäiset, erinäiset Suomen senaatin jäsenet, yksimielisesti pitivät kiinni maassamme vallitsevasta oikeuskäsityksestä, jolloin heillä kuuluu olleen suurta hyötyä eräästä Mechelinin laatimasta selvästä perustuslakiemme sisällyksen yleiskatsauksesta. Komitea ei sen vuoksi päässyt mihinkään tulokseen. Kun senaatti sittemmin antoi lopullisen kodifioiinisehdotuksensa, ei kenraalikuvernööri siihen yhtynyt, vaan liitti siihen erityiseksi lausunnoksi ehdotuksen "Suomen suuriruhtinaanmaan läänien hallinnon ohjesäännöksi", niinkuin sen omituinen nimike kuului, ja jonka sanottiin olevan pietarilaisten kynäniekkain laatima. Voidakseen arvostella tämän tekeleen henkeä on ainoastaan tarpeen tietää, että sen 2 §:ssä muun muassa säädettiin, että "korkeimman hallituksen valtaa koskevat Valtakunnan perustuslait ovat koko laajuudessaan Suomen suuriruhtinaanmaassa voimassa". Tämän käsityksen mukaan olisi siis Suomen hallitusmuoto itsevaltainen, eikä perustuslaillis-yksinvaltainen! Saman ehdotuksen 6:s kohta sisälsi, että lait, jotka ovat Suomen suuriruhtinaanmaalle ja Venäjän muille osille yhteisiä, säädetään valtakunnan perustuslakien määräämässä järjestyksessä.

Pietarissa asetettiin sekä senaatin että kenraalikuvernöörin ehdotusta tarkastamaan neuvottelukunta, puheenjohtajana Venäjän ministerikomitean esimies Bunge, venäläisinä jäseninä kenraalikuvernööri Heiden, sotaministeri Vannovski, sisäasiainministeri Durnovo, valtiosihteeri Frisell ja oikeusministeri Manassein, sekä suomalaisina jäseninä — joihin kenraalikuvernööriämme ei luettu — senaattori, vapaaherra von Alfthan, ministerivaltiosihteeri von Daehn (joka oli tullut v. 1891 eronneen Ehrnroothin sijaan), ministerivaltiosihteerin apulainen V. Procopé ja prokuraattori Calonius. Neuvottelukunta alotti kokouksensa marraskuussa 1892. Venäläiset jäsenet saivat aikaan, että ensinnä otettiin käsiteltäväksi kysymys yleisen valtakunnanlainsäädännön eli sekä keisarikunnassa että Suomessa noudatettavain lakien säätämisjärjestyksen aikaansaamisesta. Ei nytkään päästy yksimielisyyteen, kun venäläiset jäsenet pysyivät käsityksessään että keisari Aleksanteri I ei ollut vahvistanut Suomen vanhoja perustuslakeja, minkä suomalaiset jäsenet väittivät tapahtuneen. Jälkimäisten monasti toistamaa huomautusta, että senaatin laatima perustuslakien kodifioimisehdotus oli tarkastettava, ennenkuin tehtiin päätös valtakunnanlainsäädäntökysymyksestä, koska neuvottelukunta ainoastaan sellaisen tarkastuksen avulla saattoi päästä selvyyteen valtakunnanlainsäädäntöehdotuksen suhtautumisesta Suomen perustuslakeihin, ei venäläinen enemmistö ottanut kuuleviin korviin. [Murrosajoilta, II s. 100.] Loppukokuksessa maaliskuun 5 p:nä 1893 päätettiin lähettää keisarin tutkittavaksi enemmistön hyväksymä valtakunnanlainsäädäntöehdotus suomalaisten jäsenten laatimine vastalauseineen, jossa esitettiin Venäjälle ja Suomelle yhteisten lakien säätämisen yleiset periaatteet, mutta siten muodosteltuina, etteivät ne loukanneet jälkimäisen maan perustuslakeja.

Bungen neuvottelukunnan asiakirjat annettiin Venäjän valtakunnanneuvoston kansliaan, ja siihen asian käsittely moneksi vuodeksi päättyi. Keisari Aleksanteri III lienee, tutustuttuaan sekä enemmistön ehdotukseen että vastalauseeseen, epäröinyt ja jättänyt asian ratkaisun toistaiseksi. Kenties tähän osaltaan vaikutti Suomen valtiosäätyjen 1894 vuoden valtiopäiväin alussa hallitsijalle lähettämä adressi, jossa uudestaan esiintuotiin kansan huolet oikeuksiamme vastaan tehtyjen hyökkäysten johdosta sekä kansamme toivo, ettei mitään muutoksia tehtäisi näihin oikeuksiin valtiopäiväin suostumuksetta.

Valtiopäiväin välisenä aikana Mechelin otti osaa 1893 vuoden kirkolliskokoukseen Hollolan tuomiokunnan edustajana, toimi siellä kirkkolakivaliokunnan puheenjohtajana sekä puolusti kirkollisissa kysymyksissä niinkuin ennenkin vapaa- ja edistysmielistä suuntaa.

1894 vuoden valtiopäivillä hän oli sen erikoisvaliokunnan jäsenenä, joka asetettiin laatimaan äskenmainittua, hallitsijalle osotettua adressia, joka lienee ollut pääasiallisesti Mechelinin laatima. Hän johti samoja valtiopäiviä avattaessa aatelin tervehdyslähetystöä talonpoikaissäätyyn, jolloin hän suomenkielisessä puheessa huomautti silloisen olotilan vaativan luottavaista yhteistoimintaa kansaneduskunnan eri osain välillä; uusia painavia kysymyksiä oli noussut, joiden edessä puolueriitojen oli tauottava. — Niinikään hän oli valtiovaliokunnan jäsenenä, ja ainoastaan arvan oikun johdosta hänestä ei tullut valiokunnan puheenjohtajaa. Niinkuin monasti ennen hän näilläkin valtiopäivillä teroitti mieleen, että valtiopäiväin oli myönnettävä suostuntaveroja vasta sitten kun valtiovaliokunta tekemäinsä laskelmain perusteella oli osoittanut valtiovarain tilan niitä vaativan ja suostuntavaliokunta sitten oli tehnyt ehdotuksen, miten ne sopivimmin oli hankittava, ja että kaikki sellaiset valtiosäätyjen esitykset, jotka aiheuttivat valtiomenoja, oli valtiovaliokunnassa käsiteltävä tullakseen rahalliselta kannalta oikein selvitellyiksi. Rautatiekysymystä käsiteltäessä hän huomautti, että tuskin mikään muu Europan maa oli rakennuttanut niin suuren osan rautatieverkkoaan verosäästöillä kuin Suomi.

Sen johdosta että kansakoulutarkastaja Y.K. Yrjö-Koskinen eräässä aatelin täysi-istunnossa oli käyttänyt suomea — tapaus oli ensimäinen laatuaan — syntyi säädyssä kiivas väittely, jossa jotkut puhujat väittivät ritarihuonejärjestyksen 36 §:n säännöksen, että aatelin keskusteluissa "maan virallista kieltä" oli käytettävä, kieltävän käyttämästä suomea. Mechelin sitä vastoin, tapansa mukaan tyynenä ja sovittelevana, lausui että, vaikka saattoikin olla epäilyksiä puheenalaisen §:n tarkoituksesta, se tulkinta kuitenkin oli pidettävä suotavampana, joka salli kumpaistakin kotimaista kieltä käytettävän. — Innokkaasti hän puolusti anomusta, jossa ehdotettiin naisille, sukupuoleen katsomatta ja heidän tarvitsematta hankkia erivapautusta, myönnettäväksi oikeus päästä valtionkoulujen opettajavirkoihin, ja kannatti K. Antellin tekemää painovapausanomusta, varsinkin siihen katsoen, että kesäkuun 18 p:nä 1891 oli annettu jokseenkin ahdashenkinen painoasetus, joka m.m. oikeutti kenraalikuvernöörin oman harkintansa mukaan kieltämään sanomalehtien julkaisemisen. Edelleen Mechelin puolsi hallituksen esityksiä maanosituksen helpottamisesta sekä työntekijäin vakuuttamisesta työssä sattuvien tapaturmain varalta ja työnantajain vastuunalaisuudesta. Joulukuun 5. p:nä 1895 annettu laki, koskeva työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta, oli 1894 vuoden valtiopäiväin tuloksia. — Hallituksen antamasta julistuksesta, jolla kiellettiin margariinin valmistus, Mechelin lausui moittivia sanoja, koska tämä julistus oli soveltumaton elinkeinovapauden periaatteeseen, joka kuitenkin oli 1879 vuoden elinkeinolaissa tunnustettu.

Keisari Aleksanteri III kuoli marraskuun 1 p:nä 1894. Pietarin-Paavalin tuomiokirkossa pidetyissä hautajaisissa oli Mechelin läsnä Helsingin kaupungin edustajain joukossa ja pääsi kahta päivää myöhemmin muiden Suomesta saapuneiden edustajain kera uuden hallitsijan puheille sekä sai antaa hänelle Helsingin kaupungin puolesta adressin, joka ilmaisi kaupungin surun kuolemantapauksen johdosta ja kunnioituksen ja onnentoivotukset uudelle hallitsijalle.

Hallitsijanvaihdoksen tapahduttua oli uusi keisari ministerivaltiosihteeri v. Daehnin esityksestä antanut hallitsijavakuutuksensa Suomelle tavanmukaiseen muotoon laadittuna. Lähinnä seuraavina vuosina olivat hyökkäykset Suomea vastaan vähemmän kiivaita ja ehdotetut valtiolliset mullistukset saivat olla sinällään, minkä johdosta maassamme vallitsi verraten levollinen mieliala. Kun Venäjän valtakunnanneuvoston kanslian päällikkö V.K. von Plehwe helmikuussa 1895 pyysi keisarilta ohjetta, oliko Bungen neuvottelukunnan ehdotus annettava valtakunnanneuvoston käsiteltäväksi, sai hän epäävän vastauksen. Kreivi Heiden erosi 1896 kenraalikuvernöörinvirasta ja seuraajaksi tuli hänen apulaisensa, kenraaliluutnantti Gontscharoff virkaatoimittavana.

1897 vuoden alussa kokoontuneilla valtiopäivillä valittiin salaisissa täysi-istunnoissa kustakin säädystä kolme jäsentä valtuuskuntaan laatimaan hallitsijalle lähetettävää adressia, jossa valtiosäädyt vakuuttaen uskollisuuttaan lausuivat toivomuksen, että Hänen Majesteettinsa suojelisi Suomen suuriruhtinaanmaataan ja johtaisi sen hallitusta kansan tosi parasta silmällä pitäen. Mechelin oli aatelin valitsemia valtuuskunnan jäseniä. Niinikään valittiin hänet valtiovaliokunnan jäseneksi ja puheenjohtajaksi. Säädyssään hän teki lasten ja alaikäisten henkilöiden harjoittaman katukaupan rajoittamista tarkoittavan säätyesitysehdotuksen, siten varjellakseen näitä siveellisesti vahingollisilta vaikutuksilta, minkä ehdotuksen valtiopäivät hyväksyivät; samaten toisen, jonka tarkoitus oli laajentaa naisen vaalikelpoisuutta kaupunkien kunnallisiin toimiin. Tästä jälkimäisestä asiasta keskusteltaessa hän huomautti, miten nykyaikaisessa yhteiskunnassa entistään paljon lukuisampain naisten oli pakko etsiä toimialansa kodin ulkopuolelta. Tämä ehdotus kuitenkin raukesi kahdessa säädyssä, aatelissa ja pappissäädyssä. Mechelin oli lähinnä edellisillä valtiopäivillä muiden mukana tehnyt anomusehdotuksen Helsingin ja Turun välisen rautatien rakentamisesta, jonka ehdotuksen valtiopäivät olivat hyväksyneet ja josta oli seurauksena hallituksen päätös rakennuttaa Turun ja Hangon radalla sijaitsevan Karjan aseman välinen rataosa. Mechelin ehdotti nyt anottavaksi Helsingin-Karjan rataosankin rakentamista, mikä ehdotus niinkuin tunnettu toteutuikin.

Muutamissa maamme suhtautumista Venäjän valtakunnanetuihin koskevissa kysymyksissä Mechelin, vähääkään tinkimättä maamme perustuslaillisista oikeuksista, osottautui mainittuihin etuihin nähden olevansa maltillisella, erinäisten jyrkkien piirien ajamasta suunnasta eriävällä kannalla. Eräs näistä kysymyksistä koski Venäjällä annettujen tuomioiden täytäntöönpanoa, jossa kysymyksessä hän puolsi jonkin verran myöntyvää kantaa. Toinen tämän laatuinen asia koski hevosten ottoa sotilastarpeisiin, johon nähden Mechelin huomautti Suomen velvollisuudesta sodan sattuessa ottaa osaa valtakunnan puolustukseen.

Erään valtiopäiväjärjestyksen uudistusta koskevan anomusehdotuksen johdosta Mechelin lausui, että kansaneduskuntamme muodostaminen kaksikamarijärjestelmän mukaiseksi oli päämäärä, johon oli pyrittävä, kuitenkin siten että samoja aineksia kuin ne, jotka silloin muodostivat valtiopäiväin neljä säätyä, tuli olla kumpaisessakin kamarissa. Mutta hän arveli tämän uudistuksen toteutumisesta voivan olla toiveita vasta sitten, kun kielellinen kahtiajako ei enää ollut määräämässä puoluejakoa eikä rikkomassa kansakunnan sisäistä sopua. — Hän, niinkuin näkyy, saattoi valtiollisesta selvänäköisyydestään huolimatta, yhtä vähän kuin kukaan muukaan siihen aikaan aavistaa, että valtiopäiväjärjestyksemme paljon perinpohjaisempi uudistus ennen pitkää oli tapahtuva.

Teollisuuden kehittymisen johdosta oli 1879 vuoden elinkeinolaki, joka aikoinaan tiesi suurta edistysaskelta Suomen taloudellisessa elämässä, erinäisiltä kohdin vanhettunut ja kaipasi parannuksia. Hallitus asetti sentähden alussa vuotta 1898 mainittua lakia uudistamaan komitean, jonka puheenjohtajaksi Mechelin määrättiin. Seuraavan vuoden kesällä komitea antoi mietintönsä. Julkisuuteen saatettuna ehdotus, joka, säilyttäen vanhan lain periaatteen elinkeinoelämän vapaudesta, oli pyrkinyt ottamaan huomioon uuden ajan vaatimukset, esim. kehittämällä ammattivaltuusmieslaitosta siihen suuntaan, etteivät ainoastaan työnantajat, vaan työntekijätkin olisivat siinä edustettuina, herätti vastaväitteitä niin työläisten kuin työnantajainkin taholla, sillä kumpainenkaan puoli ei katsonut omain etujensa tulleen siinä riittävässä määrässä huomioon otetuiksi. Sekä tämän seikan että uudistuksiin tähtäävälle lainsäädännölle yleensä epäsuotuisain olojen johdosta jätettiin asia toistaiseksi lepäämään.

* * * * *

Tärkein Mechelinin toiminnan puoli hänen senaatista erottuaan oli kieltämättä kuitenkin hänen uudelleen alottamansa valtiollinen kirjailijatoiminta. Jo jouluksi 1890 hän julkaisi kirjasen Står Finlands rätt i strid med Rysslands fördel?, joka myös ilmestyi venäjäksi ja suomeksi ja jonka venäjänkielinen laitos levisi keisarikunnan virkamiespiireihin. Lähinnä tarkoitettuna venäläisille lukijoille lienee tämä julkaisu, sanomalehtien lausunnoista päättäen, tehnyt siellä melko suuren vaikutuksen. Mechelin koettaa siinä todistella, ettei Suomen autonomia ole Venäjälle miksikään haitaksi. Meillä käsitetään varsin hyvin, hän sanoo, että, jos Suomen edut todella jossakin kohden ovat keisarikunnan ja valtakunnan etuihin soveltumattomia, on niiden väistyminen jälkimäisten tieltä. Mutta oikeutettu toive on, ettei Venäjällä katsota Suomen yhteiskunnallista toimintaa Venäjälle vahingolliseksi vain sen vuoksi, että se ilmenee monessa kohden toisen laatuisena kuin siellä. Ja oikeutettu on se Suomessa vallitseva käsitys, että keisarikunnan ja suuriruhtinaanmaan keskinäisiä suhteita koskevia kysymyksiä käsiteltäessä jälkimäisen maan perustuslakeja on noudatettava. Venäläiseltä taholta on sanottu että, koska Suomen valtiosäännön vahvistaminen oli keisarien vapaaehtoinen lahja, he saattoivat sen mielensä mukaan peruuttaa. Omituista logiikkaa, huomauttaa Mechelin, jonka mukaan ainoastaan pakosta annetut lupaukset ovat sitovia!

Finsk Tidskriftin 1891 vuoden ensimäisessä vihossa on häneltä kirjoitus: "Vid årsskiftet", jossa lausutaan toivomus, ettei Suomen kansa, maamme uhatun aseman aiheuttamasta suuresta levottomuudesta huolimatta, ole antautuva epätoivon valtaan eikä, kärsimiensä vääryyksien kiihottamana, itse poikkeava laillisuuden tieltä. — "Unsere Zeit" nimisen yleistieteellisen teoksen 8:nnessa vihossa vuodelta 1891 on Mechelinin kirjoitus: "Russland und Finnland", joka on ilmestynyt eripainoksenakin ja sisältää yleistajuisen supistelman hänen Suomen valtio-oikeudesta Marquardsenin käsikirjaan laatimastaan esityksestä.

Vuonna 1891 ilmestyi Venäjällä taas Suomen autonomiaa vastaan tähdätty, F. Jelenjeffin laatima kiihotuskirjanen: "Nykyinen Suomen kysymys", saman hengen ja suunnan lapsia kuin Ordininkin teos. Jo seuraavan vuoden lopussa sisälsi Venäjän ulkoasiainministeriön puolivirallinen lehti "Journal de S:t Pétersbourg" pääkirjoituksen, joka, nojautuen muun muassa Jelenjeffin teokseen, vääristellen esitti Suomen valtio-oikeudellisia oloja. Kun tämän laatuista oli esitetty puolivirallisessa lehdessä ja ilmeinen tarkoitus oli vaikuttaa ulkomaiden yleiseen mielipiteeseen, oli Suomen puolelta vastaus tarpeen, ja Mechelin laatikin sen ranskankielisessä, tammikuulla 1893 ilmestyneessä kirjasessa, "La question finlandaise, Lettre ouverte a M. le rédacteur responsable du Journal de S:t Pétersbourg" sekä varustettuna tunnuslauseella: "Audiatur et altera pars". Yllämainitun lehden kirjoituksessa oli muun muassa suositeltu erästä venäläiseltä taholta toimitettua suomenkielistä tendenssikirjasta "Suomen suhteista Venäjään", jonka tarkoituksena selitettiin olevan "Suomen yleisöön levittää terveempiä käsityksiä Suomen todellisesta suhteesta keisarikuntaan ja hälventää niitä väärinkäsityksiä, joita itsekäs, tarkoitusperäinen kiihotus siihen istuttaa". Tämä kirjanen oli todellisuudessa yhtä täynnä vääristelyjä kuin mainitun pietarilaisen lehden oma kirjoituskin. Mechelin osottaa taas selvästi ja sitovasti Venäjän keisarin ja Suomen valtiosäätyjen Porvoossa tekemän sopimuksen todellisen merkityksen. Journal de S:t Pétersbourgin kirjoitus, sanoo hän, sisältää niin monta erehdystä, että yrittäessään sitä kumota, kohtaa todellisen "runsauden yltäkylläisyyden". Lehden väitteeseen, että "vasta noin 30 vuotta takaperin" muutamat sanomalehtimiehet alkoivat Suomessa levittää isänmaansa valtiollisen itsenäisyyden oppia, että Suomen yhdistäminen Venäjään oli vain personallisunioni, vastaa Mechelin, ettei kukaan suomalainen sanomalehtimies ole väittänyt Suomen olevan personallisunionisuhteessa Venäjään. Mutta mikäli koskee Suomen oikeutta tulla sisäisissä asioissaan hallituksi omien perustuslakiensa mukaan, on se oppi paljon vanhempi 30 vuotta ja ovat sen omaksuneet sekä suomalaiset että ulkomaalaiset tutkijat. Niinpä on esimerkiksi ranskalainen sanomalehti- ja lakimies V.F. Angelot jo v. 1834 julkaisemassaan kirjoituksessa sitä nimenomaan puolustanut. Journal de S:t P:bourgin mukaan olisi sanalla "perustuslait" keisari Aleksanteri I:n vakuutuksessa tarkoitettu 1734 vuoden yleistä lakia ja sitä muuttavia myöhempiä asetuksia. Vastoin tätä Mechelin kumoamattomasti todistelee, ettei ainoastaan keisari Aleksanteri I, vaan seuraavatkin keisarit nimenomaan olivat perustuslaeiksi tunnustaneet v. 1809 olemassa olevat niiden luontoiset lait, nimittäin 1772 vuoden hallitusmuodon ja 1789 vuoden yhdistys- ja vakuuskirjan. Pietarilainen lehti, jonka esitys, niinkuin yleensäkin venäläisten yllyttäjäin, todellisuudessa tähtäsi valtiokeikkaukseen, kertoo lukijoilleen häikäilemättä sen hämmästyttävän tiedon, ettei vuodesta 1809 lähtien valtiopäiviä enää ole ollut kutsuttuina koolle Suomessa; — Mechelinin vastine, josta julkaistiin venäjänkielinenkin laitos ja jota levitettiin venäläisiin piireihin, lienee toimitettu sekä keisarille että perintöruhtinaalle.

Arvokkaassa venäläisessä aikakauslehdessä "Vjästnik Jevropijssa", ranskalaisessa "Révue politique et parlamentaire", englantilaisessa "English Rewiew", saksalaisissa "die Nation" ja "Finnländische Rundschau" aikakauslehdissä sekä lukuisissa ulkomaisissa sanomalehdissä, niinkuin "Le Temps" ja "L'Indépendence belge" lehdissä, on Mechelin samaten julkaissut kirjoitelmia ja puolustanut suomalaista oikeuskäsitystä.

Mechelinissä heräsi ajatus tehdä jollakin suuremmalla teoksella maamme, sen luonto ja kansa sekä kansan kulttuuri ja kansallinen erikoisuus laajemmin tunnetuksi omien rajojemme ulkopuolellakin, jotta maailma saisi tietää, mitä täälläkin voi olla arvokasta ja säilyttämisen arvoista. Jo alussa vuotta 1891 hän sen vuoksi ehdotti muutamille kotimaisille kirjailijoille ja taiteilijoille, että yhteistoimin julkaistaisiin tuon tapainen kuvallinen teos. Nämä suostuivatkin mielellään tähän. Yrityksen turvaamiseksi oli sen ohessa kolmisenkymmentä kansalaista edeltäkäsin sitoutunut sitä kannattamaan noin 90,000 markan rahamäärällä. Mechelin itse teki matkan Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Parisiin tutustuakseen siellä saman suuntaisiin ulkomaisiin teoksiin sekä teki taitavien kivipainajain-, puu- ja valopiirtäjäin kanssa sopimuksia kuvien valmistamisesta. Teoksen laatimisen oli laskettu vaativan noin 6 vuotta, mutta jo jouluksi 1893 ehti "Suomi 19:nnellä vuosisadalla" valmistua suomeksi ja ruotsiksi sekä seuraavana vuonna venäjäksi, saksaksi, ranskaksi ja englanniksi. Silloin elävien kaunokirjailijamme vanhin, Sakari Topelius, oli teokseen antanut kuvauksia maastamme ja kansastamme sekä varustanut sen alkusanoilla, joissa muun muassa lausutaan: "Tämä maa, niin valovoimainen ja vähän huomattu kuin se onkin rikkaampien maiden rinnalla, pyytää kuitenkin, vaatimattomasti, mutta empimättä, olla osallisena Europan sivistystyössä — — — Tätä maata ei saata lumi haudata, tätä kansaa ei saata kansakuntain joukosta hävittää, muuten syntyisi autio paikka Europan pohjanperillä ja sen kulttuurin heijastuksiin pimeä aukko."

Työhön otti osaa 28 kotimaista kirjailijaa ja 12 taiteilijaa, joukossa maamme ensimäisiä, niinkuin Albert Edelfelt ja Akseli Gallén-Kallela. Mecheliniltä itseltään on kaksi kirjoitusta: Valtiollinen katsaus lyhyine esityksineen maamme historiasta 1809 vuoden jälkeen ja sen valtiojärjestyksestä sekä Maanviljelys, teollisuus ja kauppa. Tietenkin oli tämä hänen oma kirjallinen avustuksensa vain vähäinen osa siitä suunnattomasta työstä, mikä hänellä oli yrityksen toteuttamisesta. Teoksen ilmestymisen johdosta toimeenpantiin tammikuun 6 p:nä 1894 juhla, jossa Carl Gustaf Estlander piti puheen alotteentekijälle, huomauttaen Mechelinin siten suorittamasta ansiokkaasta isänmaallisesta työstä.

Kansanvalistusseuran pyynnöstä Mechelin kesällä 1896 oleskellessaan anoppinsa maatilalla Löyttymäellä laati helppotajuisen, oivallisen kirjasen Suomen perustuslakien sisällyksestä. Teos ilmestyi seuran julkaisusarjassa kahtena painoksena kumpaisellakin kotimaisella kielellä sekä venäjäksikin.

Julkaisussa "Nyländingen", joka ilmestyi v. 1896 uusmaalaisen ylioppilasosakunnan rakennusrahaston hyväksi, on Mechelinin kirjoitelma "Jämlikhetsidealet", joka on siinä kohden mielenkiintoinen, että siitä ilmenee hänen silloinen kantansa kansanvaltaan ja sen ihanteisiin nähden. Laki, hän sanoo, on oleva kaikille sama, kaikilla tulee olla oikeus nauttia hyväkseen yhteiskuntajärjestyksen etuja sikäli, kuin kykenevät eikä muiden oikeuksia loukata. Mutta ihmiset ovat monessa kohden erilaisia, sivistyksen, kyvyn ja ansiokkuuden puolesta. On epäoikeutettua vaatia, että kaikilla olisi sama vaikutusvalta yhteiskunnassa katsomatta noihin erilaisuuksiin, joiden johdosta toinen on sopivampi palvelemaan yhteiskuntaa kuin toinen. Tekijä hylkää sen vuoksi sosialismin, varsinkin Marxin esittämässä muodossa. Myöntäen että valtio voi ja että sen tulee ohjaavasti ja kehittävästi puuttua taloudelliseen elämään, hän hylkää opin että valtion on otettava haltuunsa kaikki pääoma. Sen johdosta että ihmisissä on havaittavana erilaisia taipumuksia ja erilaista kykyä, syntyy varallisuudessakin erilaisuutta. Mutta kulttuurikansan köyhätkin jäsenet ovat rikkaita kuin kuninkaat alkuperäisessä tasa-arvoisuudessa eläviin villi-ihmisiin verraten. Valitetaan pääoman valtaa, mutta kulttuurimaissa edistää pääoma kaikkea hyödyllistä kehitystä ja avustaa osaltaan työväenluokan kohoamista; kapitalisti-työnantaja oppii yhä selvemmin käsittämään, että huolenpito työläisistä ja ystävällinen suhtautuminen heihin tuottaa molemminpuolista hyötyä. Kaikkialla on varakkaiden lahjoituksilla kustannettuja armeliaisuuslaitoksia, yhdistyksiä ja yrityksiä. Valistuksen ja tiedon yleiseksi saattamisen harrastus on aikakaudellemme ominaista. Suomessakin on 1860-luvulta lähtien alku tehty niiden laitosten poistamiseksi, jotka ovat olleet ilmauksena tasa-arvoisuuden periaatteesta poikkeamisesta. Aatelin useimmat etuoikeudet, edustusoikeutta lukuun ottamatta, on poistettu, ammattikuntalaitos lakkautettu, naisille myönnetty kunnallinen äänioikeus. Ajatuskanta ja tapa ovat lähentäneet yhteiskuntaluokkia toisiinsa. Tekijä toivoo kehityksen edelleenkin kulkevan tähän suuntaan.

Siitä että Mechelin vieraissakin maissa oli tullut tunnetuksi ja saavuttanut kunnioitusta on todistuksena muun muassa eräs Ruotsissa 1890-luvulla julkaistu "Autografier" niminen teos, jossa oli huomattavain pohjoismaisten miesten muotokuvia heidän itsensä laatimine näköisjäljennöksenä painettuine kirjoitelmineen. Tämän teoksen toisessa osassa on julkaistuna Mechelinin muotokuva sekä hänen laatimansa, joulukuun 5:ntenä 1890 päivätty kyhäys valtion poliittisen toiminnan oikeasta päämäärästä ja välineistä. Se aika, hän sanoo, ei liene kaukana, jolloin puolueittain järjestymisestä on luovuttu. Tämän enteenä on useassa maassa havaittava puolueiden särkyminen lukuisiin valtiollisiin ryhmiin, joita toisistaan erottavat tasoittumistaan tasoittuvat rajat. Eri puolueiden pyrkimysten arvoa koetellaan hetkinä, jolloin ulkonainen vaara uhkaa isänmaata. Jos siitä huolimatta puolueriidat jatkuvat, osottaa tämä, että itsekkyys on sammuttanut isänmaallisuuden liekin tahi että intohimo on sokaissut taistelevain silmät. Mutta jos puoluejako perustuu rehellisesti omaksuttuihin eriäviin mielipiteisiin, niin riidat jätetään sikseen vaaran hetkenä ja kaikki liittyvät yhteen yhteiseen puolustukseen. Sellainen sovinto loistaa kuin lämmittävä päivänpaiste ajan yössä.

Ilmeisesti oli hänen oma maansa ja sen silloinen asema hänen ajatuksensa esineenä hänen kirjoittaessaan nämä mietelmät. Suomessa, jos missään, oli tarpeellista maan asemaan katsoen sopia sisäiset puoluetaistelut, jotta kaikki voimat voitaisiin yhdistää yhteisen isänmaan puolustukseen.

Todistuksena Mechelinin tieteellisen kirjailijatoimen Ruotsissa saavuttamasta tunnustuksesta mainittakoon, että Upsalan yliopiston filosofinen tiedekunta v. 1893 vihki hänet filosofian kunniatohtoriksi. Niinikään oli hän erinäisten ruotsalaisten, saksalaisten ja ranskalaisten tieteellisten seurojen kunniajäsen.

1890-luvun keskivaiheilla vallitsivat muutaman vuoden verraten rauhalliset olot, mutta sitten saivat meille vihamieliset virtaukset Venäjällä jälleen uutta voimaa. Varsinkin oli meidän erikoinen sotalaitoksemme herättänyt suuttumusta ja sitä vaadittiin kokonaan yhdistettäväksi Venäjän sotalaitokseen. Vuonna 1898 ilmestyi F. Jelenjeffin kirjanen: "Mitä suomalaiset ovat saavuttaneet ja mitä he pyrkivät saavuttamaan yrittäessään irtautua Venäjän valtiovallasta." Niinkuin jo kirjan nimestä käy ilmi, syyttää J. suomalaisia, että he haluavat irtautua Venäjän yhteydestä. Suomen 1878 vuoden asevelvollisuuslain säännöksellä reservistä ja sen 90-päiväisestä harjoitusajasta oli J:n väitteen mukaan pyritty luomaan kansallinen maanpuolustusväki, jota suomalaiset separatistit voisivat sopivan ajan tultua käyttää Venäjän vallan poistamiseen. Tämän lentokirjasen johdosta Mechelin Finsk Tidskriftin joulukuun vihossa julkaisi kirjoituksen: "Fortsatta angrepp mot Finlands rätt", joka ilmestyi eripainoksenakin sekä venäjäksi käännettynä "Vjästnik Jevropij" lehdessä. Mechelin osottaa siinä, että valtiopäivät olivat asevelvollisuuslakiin lisänneet reservin harjoituksia koskevat säännökset siitä syystä, että asevelvollisuusrasituksen arveltiin käyvän liian epätasaiseksi, jos vähemmistön oli arvan nojalla palveltava vakinaisessa sotaväessä kolme vuotta ja sitten oltava kahdeksan vuotta reservissä, jota vastoin asevelvollisten enemmistö vain joutuisi nostoväkeen tarvitsematta ensinkään harjoitella. Säännös johtui oikeuden ja kohtuuden vaatimuksista, ei valtiollisista laskelmista. — Jelenjeff oli lausunut sen käsityksen että, kun keisari Aleksanteri I erinäisistä puheissa ja julistuskirjoissa oli sanonut säilyttäneensä "la constitution" ja "les lois fondamentales" (Suomen valtiosäännön ja perustuslait), tämä tosin oli keisarin silloisen ajatuskannan mukaista, mutta ettei hän ollut sitä vakavasti tarkoittanut, vaan ainoastaan tahtonut taata itselleen maan johtavain säätyjen uskollisuuden odotettavana olevissa taisteluissa Napoleonia vastaan. Sillä keisari Aleksanteri "viljeli niinkuin tunnettu mielellään koreita puheenparsia ja käytti niitä ovelan valtiomiehen tavoin tarkoituksiinsa". Mechelin varsin oikein huomauttaa, että Jelenjeff tämän laatuisilla väitteillä oli sokaissut keisari Aleksanteri I:n muistoa. Hän lisää, että keisari ei ollut ainoastaan julkisesti, vaan silloinkin kun ei ollut tarkoituksena julkisen kaunopuheisuuden tavoittelu, ilmaissut samanlaisen ajatuskannan, muun muassa kenraalikuvernööri Steinheilille v. 1810 annetussa salaisessa käskykirjeessä, jossa hän muun muassa lausuu, ettei "Suomen kansalle ollut säilytetty vain yhteiskunnallisia, vaan valtiollisetkin lakinsa". Keisari Nikolai I oli hänkin tunnustanut Suomen valtiosäännön, vaikka hän yleisen valtiollisen kantansa mukaisesti ei kutsunut koolle valtiosäätyjä; mutta hallitusmuodon mukaan ei näiden ollutkaan kokoonnuttava määrätyin väliajoin, vaan milloin hallitsija suvaitsi ne kutsua koolle. Senpä vuoksi ei lainsäädäntö keisari Nikolai I:n aikana edistynytkään muilla kuin hallinnollisella alalla. Totta on, että hän pari kertaa meni valtaansa ulommaksi antamalla asetuksia asioista, joissa valtiosäätyjen oikeastaan olisi tullut saada myötävaikuttaa; 1863 vuoden jälkeen saatettiin nämä asiat valtiopäiväin avulla oikealle tolalleen. Oikeutetulla suuttumuksella Mechelin torjuu Jelenjeffin tekemät, keisari Aleksanteri II:n muistoa loukkaavat syytökset, että tämä Suomi-politiikassaan olisi kokonaan kulkenut suomalaisten vehkeilijäin talutusnuorassa tietämättä mitä teki.

VII LUKU.

1898-1903.

Routavuodet. Ylimääräiset valtiopäivät 1899. Helmikuunjulistuskirja, kansanadressi. Mechelinin valtiollisia julkaisuja. Hänen kuusikymmenvuotispäivänsä. 1900 vuoden valtiopäivät. Uusia laittomuuksia. Maastakarkoitus.

Venäjän sotilasvaltaisten piirien pyrkimyksiä Suomen sotalaitoksen täydelliseksi yhdistämiseksi Venäjän sotalaitokseen jatkui keskeytymättä, ja kenraali Kuropatkinin onnistui, v. 1898 sotaministeriksi tultuaan, hankkia suostumus näihin vaatimuksiin. Keisarikunnan pääesikuntaan asetettiin komitea, kenraali Dandeville puheenjohtajana, joka laati yllämainittuun suuntaan käyvän ehdotuksen Suomen uudeksi asevelvollisuuslaiksi. Heinäkuussa 1898 julkaistiin käsky Suomen ylimääräisten valtiopäiväin kutsumisesta asiaa käsittelemään.

Siten alotettu valtiollinen suunta saattoi kenraali v. Daehnin pyytämään eroa ministerivaltiosihteerinvirastaan. Hän näyttää tähän virkaan tullessaan olleen verraten vähän perehtynyt Suomen valtio-oikeudelliseen järjestykseen, mutta oli vähitellen ja varsinkin Bungen komitean jäsenenä tarkemmin siihen tutustunut ja ruvennut sen puolustajaksi. Hänen virasta eroamistaan pidettiin sen vuoksi syyllä arveluttavana oireena. Todellisuudessa oli hänen vaikutusvaltansa Suomen asioihin vähenemistään vähentynyt ja viime aikoina ollut varsin mitätön. Kenraaliluutnantti Victor Procopé määrättiin virkaatoimittavaksi ministerivaltiosihteeriksi.

Elokuussa 1898 nimitettiin kenraali Nikolai Bobrikoff Suomen kenraalikuvernööriksi. Nimitystä seurasi kaikkein korkein käskykirje, jossa ilmilausuttiin keisarin luottamus, että vastanimitettyä uusien tehtäväinsä täyttämisessä ohjaisi pyrkimys johdonmukaisesti juurruttaa paikallisen väestön tietoisuuteen, miten tärkeä Suomen menestykselle oli sen läheinen yhdistyminen kaikkien uskollisten alamaisten yhteiseen isänmaahan. Kohta Helsinkiin tultuaan lokakuussa piti Bobrikoff vastaanottoon kutsutuille senaattoreille ja muille ylemmille virkamiehille puheen, jossa hän huomautti, miten tässä maassa valitettavasti oli päässyt leviämään väärä käsitys niistä perusteista, joille Suomen suhde keisarikuntaan rakentui, ja miten tämän käsityksen vahingollisesta vaikutuksesta muutamat suomalaiset eivät olleet suhtautuneet kyllin myötätuntoisesti niihin toimenpiteisiin, joihin oli ryhdytty Suomea Venäjän vallan muihin osiin yhdistävien siteiden lujittamiseksi. Tulisihan jokaisessa suomalaisessa, jolle isänmaan edut ovat kalliit, pyrkimyksen Venäjän yhteyteen aina olla luonnollinen tunne.