Kaksi

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

Kaksi

Kirjoittanut

Th. Hahnsson

Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1893

I.

"Mitä Valva tuolta kaukaa salolta etsii? Katsopppas, Maila, tuossa hän on istunut akkunalla ja katsellut metsään päin siitä asti, kuin saunasta tulimme."

"Kukapa tietää; ehkä odottaa, että joku tulee metsäpolkua pitkin tänne."

"Kentiesi vartoo Tuomelan Mauria?"

"Älä taas rätitä, Kerttu", sanoi Valva, nuori kaksikymmen-vuotias tyttö, joka auki olevasta akkunasta oli katsellut ulos avaruuteen.

Salovaaran rusthollin uhkean rakennuksen ylikerrasta, jossa talontyttärien kammari sijaitsi, oli avara, synkän-ihana näkö-ala. Saarikas Salojärvi mutkaili korkeitten äyräitten välissä, jotka paikoin kohosivat vuoriksi, paikoin petäjiköiksi ja muutamin kohdin hymyileviksi lehdiköiksi. Siellä ja täällä näkyi muutamia yksinäisiä torppia, mutta taloja ei ollut likimaillakaan.

Valva ihaili luontoa, kun hänellä vain oli siihen aikaa, mutta talon vanhimpana tyttärenä täytyi hänen pitää huolta emännän toimista, sillä äiti oli 16 vuotta ollut maan povessa; hän oli kuollut heti nuoremman tyttärensä, Kertun, syntymisen jälkeen. Poikia oli talossa ainoastaan yksi; hän oli tyttäriä vanhempi ja toimi isänsä apuna kotona.

Oli lauantai-ilta. Kello kuusi oli lakattu työtä tekemästä ja koko väki oli päässyt kylpemästä. Maila ja Kerttu suorivat hiuksiansa ylikammarissa, mutta Valva katseli, miten laskeva aurinko loi kultaliepeitä taivaanrannalla hiljaa liiteleviin pilviin.

"Rätitä, sanot sinä; tottapa sieltä jotakin odotat, kun niin tarkkaan katselet, ettet muista päätäsi kammata."

"Kyllä siihen on vielä aikaa, ei se kauankaan kestä. Tule vain katsomaan, eikö luonto täällä ole niin ihmeen kaunis, että sitä voisi ihailla niin kauan, että nälkä tulisi. — Katso, minkälainen tyyni rauha kaikkialla! Oikein on kuin luontokin pyhää viettäisi. Ja tuo metsäpolkukin — näetkö miten sujuvasti se polveilee?"

"Sepä se polku onkin viehättävin, sitä pitkin tänne on usein tullut hartaasti odotettuja vieraitakin —." Kerttu nyhäsi Mailaan ja molemmat rupesivat nauramaan.

"Kun tuossa viitsitte virnistellä," sanoi Valva ja astui alas lattialle, aukasi sitten uhkean palmikkonsa ja rupesi hiuksiansa suorimaan.

Valva ei ollut mikään kaunotar, mutta hänen vartalonsa oli soma, olentonsa erinomaisen sievä ja miellyttävä, ja jotakin arvokasta oli koko hänen käytöksessään.

Kammattuaan ja puettuaan päällensä meni hän alakertaan asettamaan illallista pöytään. Tässä talossa isäntäväki ei atrioinnut palvelusväkensä kanssa yhdessä, vaan heille katettiin pöytä isoon ruokasaliin ja palvelusväelle kyökkiin. Mutta yht'aikaa piti ruoan olla pöydällä sekä ruokasalissa että kyökissä, ja yht'aikaa soitettiin kaikkia aterialle.

Kun talonväki oli kokoontunut illalliselle, kysyi isäntä, kutka kirkkoon aikoivat.

"Minä olen aikonut", vastasi Valva, "mutta ketä muita tulee?"

"Tässä kun tuonaan kävin kunnan kokouksessa kirkolla, niin tapasin Tuomelan Maurin, ja hän pyysi meitä huomenna tulemaan heille. Sanoi vanhan isännän pyytäneen, että ne, jotka kirkolle menevät, tulisivat jo päivälliselle."

Valva punastui, vaan nousi äkkiä pöydästä, otti vadin ja meni kyökistä ottamaan lisää ruokaa.

"Minäkin lähtisin kirkolle, että pääsisin Tuomelaan aikaisemmin", sanoi
Kerttu.

"Jaakko, lähde sinä Valvan ja Kertun mukana; minä ja Maila tulemme sitte iltapäivällä."

"Minä jätän sitte ison mustan ja ruskean tamman vesijätölle; renki-Kallu saa viedä muut hevoset hakaan."

"Niin, paras se."

Valva tuli sisälle ja laski ruokavatinsa pöydälle.

"Vanha Tuomela on jo tehnyt talonkirjat Maurille, sen vuoksi kai Mauri sinne huomenna käski", sanoi isäntä.

"Maurinkin tulee kiire naimaan, kun talon saa", virkkoi Jaakko.

"Kyllä Helena ja Anna talon toimet hoitavat ja tätikin heitä vielä neuvoa jaksaa", vakuutti Valva.

"Kuinka kauan luulet heidän siinä olevan, naima-iässä kun ovat. Kai maar he pian viedään", sanoi Maila.

"Kukapa heistä, köyhän talon tytöistä, huolisi", tokasi Salovaara.

"Onnipa on, että ovat köyhiä", sanoi Valva.

"Kuinka niin?"

"No eipä heidän sitte tarvitse perinnöstään myydä itseänsä. En minä ainakaan aio mennä sellaiselle miehelle, joka minua tahtoo rahojeni takia."

"Ei, paras onkin. Minä otankin sinulle miehen sellaisen, jolla on ainakin yhtä suuri omaisuus kuin sinulla. Sellaisen, joka ei rahoja tarvitse."

"Jolla paljo on, se vielä enempi pyytää. Ja sitä paitsi, jos minä miehen otan, valitsen hänen itse."

"No niin, tässä meitä on kaksi lujaa, mutta kyllä minun tahtoni, luulen, kuitenkin loppupäätöksen tekee."

"Ei tuollaisista tulevaisuuden asioista ole tarvis puhua nyt vielä."

"Isä kulta, ota minulle hyvin rikas, hyvä ja sievä poika sulhaseksi", sanoi Kerttu nauraen, "saat varmaan valita mielesi mukaan, jos sellaisen löydät. Ja iloinen täytyy hänen myöskin olla."

"Ole vaiti, sinä olet lapsi vielä."

Seuraavana päivänä Salovaaran nuoret läksivät kirkolle. Aurinko loisti lempeästi, kastehelmet kimaltelivat kuusikossa, pieni tuulen leyhkä levitti tuoreen, pihkaisen tuoksun metsään. Kesä oli luonnossa, mutta kevättä Valvan sydämmessä, ja hän virkkoi sisarelleen:

"Tämä ilma tuntuu minusta niin ihmeen kevätmäiseltä."

"Mitenkä niin?" sanoi Jaakko, "kesältä se minusta tuntuu ja kesähän nyt onkin."

Jaakko ei vielä tietänyt, että ihmis-sydämmessä joskus saattaa tuntua keväältä, vaikka olisikin synkkä syksy ympärillään.

"Minusta kuitenkin tuntuu siltä", vastasi Valva, "vaikka en tiedä, mistä se tulee."

"Soh, Musta, lähdeppäs nyt laukkaamaan, että kirkolle ennätetään." Jaakko nytkäsi ohjista; ruoskaa hän ei käyttänyt. Musta kohotti päätään ja läksi juoksemaan, kun huomasi, ettei nyt ollut aikaa kulkea tavallisen kuormahevosen tavoin.

Kirkolle ennätettiin hyvään aikaan.

"Pappi näkyy olevan ruumiita siunaamassa par'aikaa", sanoi Kerttu.
"Menemmekö mekin katsomaan?"

"Ei. Tuolla ovat Tuomelan tytöt, mennään heitä tapaamaan."

Tuomelan tyttärien vieressä seisoi nuorukainen, joka oli erittäin miellyttävä. Hänen ihonsa oli kaunis kuin naisen, mutta koko hänen olentonsa oli miehuullinen ja arvokas. Tämä nuori mies oli Tuomelan Mauri, pitäjän tyttöjen lemmikki.

Salovaaran ja Tuomelan perheet olivat aina olleet ystävykset keskenään, ja pitäjässä kuiskattiin kaikkialla, että Salovaaran Valvasta varmaankin tulisi emäntä Tuomelaan. Pitäjän nuorilla tytöillä erittäinkin oli asiasta paljon tekemistä, he kun salaa toivoivat, että joku tietäisi tuon kuiskeen perättömäksi. Mutta eipä kukaan tietänyt tehdä asiasta selkoa, ja niin kauan kuin ei mitään varmasti tiedetty, oli Tuomelan Mauri kaikkien tyttöjen erinomaisessa suosiossa. Mutta kun heidän naisellinen kainoutensa esti heitä suorastaan osottamasta Maurille suosiotaan, saivat Maurin sisaret sitä suuremmassa määrässä kokea heidän ystävyyttään.

Tuomelan Helenan ja Annan ympärillä oli koko tyttöparvi, kun Salovaaran neitoset vielä lisäksi tulivat. Valva kätteli Tuomelaisia ja noikkasi toisille. Kerttu sekaantui tyttöparveen, mutta ikäänkuin ehdottomasti jäivät Mauri ja Valva juttelemaan toistensa kanssa. Pitäjän tytöt katselivat heitä uteliaina, mutta mitäpä he siitä viisastuivat, sillä eivät he noissa kahdessa nuoressa siinä kirkonmäellä ainakaan mitään erityistä huomanneet. Puhuivat vain, että ilma oli kaunis ja keväinen, erinomaisen herttainen! Oli ollut kovin hauska ajaa kirkolle. — Valva kysyi, oliko viimeiset tuulet ravistaneet raakilat Tuomelan omenapuista, ja Mauri vastasi, ettei sentään aivan pahoin —.

"Vai niin, olipa hyvä etteivät rapisseet. Teillä onkin aina tullut paljon omenia. — Jopa tuolla pappi näkyy tulevan ruumiita siunaamasta."

"Niin näkyy. — Tulette kai sitte päivälliselle?"

"Kiitoksia vain, kyllä tulemme." Toiset myöskin lupasivat iltapuolella tulla. "Lieneekö kirkossa paljon kuulutuksia tänään?"

"Ei kuulu olevan; kysyin lukkarilta, kun tapasin hänet tuossa ennenkuin laulamaan meni."

No eihän tuosta puheesta mitään selvinnyt. Pitäjän tytöt jäivät yhtä tietämättömiin Maurin ja Valvan suhteesta toisiinsa, kuin ennenkin, ja heidän toiveensa olivat ollet huonommat eikä paremmat.

Jaakko oli pannut hevosensa kiinni ja yhtyi nyt myöskin joukkoon, mutta samassa kirkonkellot rupesivat yhteen soimaan, ja Valva sanoi:

"Lähdetäänpä mekin jo kirkkoon."

He kävelivät kaikin hiljakseen Herran huonetta kohti. Kirkon porstuassa vielä vähän vedettiin silkinsolmua kireämmälle ja lykättiin pois joku vallaton hius-suortuva, jonka tuuli oli silmille tuonut.

Kirkonmenojen loputtua riensi kansa kukin eri haarallensa, muutamat jalkasin, toiset veneellä ja toiset hevosella. Tuomelaiset ja heidän vieraansa läksivät hevosella. Kahden-istuttavissa kääseissä ajaa heilutettiin siihen aikaan; vasta kymmenen vuotta myöhemmin nappularattaat tulivat käytäntöön.

Matka kirkolta ei ollut pitkä, ja pian oltiin perillä. Mauri otti hevoset hoimiinsa ja vieraat menivät talon tyttärien muassa sisään.

Lattialle ripotetut tuoreet katajat tuoksuivat vastaan kaikkialla, ja tuvan suuressa, valkoiseksi kalkitussa tiili-uunissa oli kauniita kuusenoksia. Huoneessa tuntui raittiilta ja vilpoiselta.

Vanha isäntä ja emäntä sanoivat vieraillensa ystävälliset tervetuliaiset ja vähän päästä Maurikin tuli sisälle.

Höyryävää kahvia tarjottiin, ja kotona leivottuja hyviä vehnäsiä oli mukana. Näin ensin hyvin alustettuina syötiin sitte vankka päivällinen. Siinä oli juurilaatikkoa ja perunalaatikkoa, paistia ja sianlihaa, muikkuja ja kuhia, rusinakeittoa, pannukaakkua ja kermakaakkua jälkiruoan muassa.

Päivällisen jälkeen läksivät nuoret pihalle keinulavitsalle suuren pihlajan alle istumaan. Siinä sitten juteltiin vähän aikaa ja sitte lähdettiin puutarhaan katsomaan omenapuita ja marjapensaita. Viinamarjat jo punottivat ja omenapuissa oli paljon raakiloita.

Mauri ja Valva joutuivat vähän muista erilleen.

"Olen ostanut Tuomelan alitalon myöskin", sanoi Mauri, "minulla on nyt koko talo hallussani. Luuletko isäsi suostuvan liittoomme?"

"En tiedä; minä en kuitenkaan kenellekkään muulle mene. Sinusta olen pitänyt lapsuuden ajoista asti. Mutta isäni tahtoa vastaan en mitään voi — —."

"Mauri, Salovaarasta tultiin", huusi Helena ja Valvan vastaus keskeytyi;
Maurin täytyi rientää vastaan.

Kohteliaasti hän pyysi Salovaaran mahtavaa isäntää astumaan tupaan ja toi esiin polttoneuvoja sekä tupakkaa mitä parasta, oikein vaakunaa.

Kylästä tuli enemmän vieraita. Koko joukko nuoria talontyttäriä ja poikia sekä muutamia vanhoja ukkoja. Tuomelan tyttäret pyysivät vieraitaan sisälle kahvia juomaan.

Kahvia tarjottiin ja juotiin ja sillä välin ukot pistivät piippuunsa ja rupesivat tupakoitsemaan. He juttelivat Maurin talonkaupasta, vuodentulon toiveista y. m. Ja nuoret puhuivat ompeluseuran toimeenpanemisesta. Valva ja Maila olivat erittäinkin innostuneet asiaan ja sanoivat, että jos toimeen ryhdyttäisiin ja ommeltaisiin arpajaisvoittoja, saataisiin pian alkukassa, ja sitte jatkettaisiin tointa aina eteenpäin, jotakin hyvää tarkoitusta varten; tarpeita oli pitäjässä kyllin. Ja kuin alkuvarat kerran olisivat koossa, menisi asia kyllä itsestään.

Kaikki tytöt innostuivat puuhaan ja päätettiin aluksi ainakin ottaa markka jäsenmaksuksi. Talontyttäret lupasivat ensi kerraksi kukin tuoda vähän sukkalankaa, jotta sukista aljettaisiin ja jäsenmaksuilla ostettaisiin sitte hienoimpia aineita. Salovaaran tytöt puhuivat niin vilkkaasti asiasta, että miehetkin jo rupesivat kuuntelemaan heitä, ja Jaakko sanoi:

"Totta miehetkin saavat tulla mukaan, ellei muuta tekemään niin ainakin kahvia juomaan."

"Otammeko miehiä?" kysyi Tuomelan Anna.

"Tietysti", sanoi Maila, "saadaanhan enemmän jäsenmaksuja."

"Niin", virkkoi Valva, "eikä heitä toimettomina pidetä. Saavat keriä sukkalankaa tahi pitää vyhtiä, kun me kerimme langan."

Ja niin tuli päätökseksi, että ompeluseura oli toimeenpantava ja miehet saivat olla mukana. Tämän selville saatuaan eivät nuoret enään malttaneet sisällä venyä, vaan riensivät ulos kesä-ilmaa nauttimaan, jättäen ukot tupaan tupakoitsemaan ja suloisesti hikoilemaan.

Ulos päästyään he menivät parisille, sitten kätkivät sormusta, ja vihdoin rupesivat piirisille. Oli jo laulettu monta laulua ja Mauri ja Valva olivat useasti olleet piirissä, ja ottaneet kumppaniksensa piirin sisälle kenen kulloinkin, mutta sitten, kun vihdoinkin laulettiin:

"Niityn pintaan, mäen rintaan
Majani minä rakennan.
Sinä olet kuin ruusunkukka,
Sinua minä rakastan."

niin silloin, ikään kuin komentoa totellen he katsoivat toisiinsa, ja Mauri pyysi Valvaa piiriin.

Ilta kului. Jo laulurastas raksutteli iltalauluaan ja käki kukahteli metsässä, vaan yhä vielä kuului nuorten iloinen laulun ääni Tuomelan pihasta. Mutta vihdoin tuli Salovaara portaille ja sanoi:

"Soh, lopettakaa nyt tuo leikki, meidän on jo aika lähteä kotia."

Hevoset valjastettiin ja Salovaaralaiset pukivat päällysnutut ylleen. Jäähyväiset ja lämpimät kiitokset lausuttiin molemmin puolin; ilta oli ollut erittäin hauska!

II.

Salovaaran emäntä, nuori Valva, pyyhkieli tomua huoneissa, meni sitte puutarhasta ottamaan kukkasia, jotka hän asetti pöydälle vesimaljakkoon, katseli huonetta ja näkyi olevan tyytyväinen. Talon lähellä olevaan metsään hän vielä riensi ottamaan kuusenhakoja portaitten eteen ja juoksi sitten yläkertaan pukemaan itseään. Omakutoisen uuden pumpulihameen hän otti yllensä, ja sievän esiliinan.

Kaikki muu väki paitsi Valva ja hänen isänsä oli lehtiä taittamassa. Valva riensi alas, kun oli valmiiksi puettu, aukaisi akkunan ja katseli etsivästi ulos maantielle päin, ikään kuin se, joka odottaa jotakuta tulevaksi. Hän katseli kohti metsäpolkua ja maantietä, vaan ei mitään näkynyt. Harakka siellä aidalla hyppiskeli — nauraa kikottikin. — Valva veti akkunan kiinni jälleen, mutta katsahti vielä kerran maantielle päin, ja sielläpä näkyi tomupilvi — oliko se hän, joka siellä tuli? — Nytpä täytyi kiirehtiä panemaan kahvia pannuun — olihan vesi jo kiehumassa — pian se tulisi valmiiksi.

Valva meni ruokasaliin. Siellä Salovaara seisoi akkunan ääressä ja sanoi: "Tuolla tulee joku vieras, kuka lienee? Hevonen on juuri kuin Tuomelan Maurin rautio. Katsoppas!"

Valva katsoi ulos — "On se Maurin rautio ja on siinä Mauri itsekkin."

"Mitä asiaa hänellä lienee?"

Mauri ei riisunut hevostansa, sitoi sen vain portintolppaan ja rupesi astumaan taloa kohti.

Ukko meni porstuaan vastaan ja käski Mauria tulemaan sisälle.

"Mitä nyt teidän kylästä kuuluu?" kysyi ukko.

"Ei juuri mitään erinomaisia, oli vähän asiaa."

"Valva, laita kahvia meille."

"Kiitos vain, ei sillä väliä olisi ollut."

"Totta kai, eihän sinun niin kiirettä liene, ettei tässä kahvia jouduta juomaan?"

"Eipä erittäin. Pysyis tuo rautio alallaan tuolla." Mauri kurkisti akkunasta pihalle päin ja pyyhkieli nenäliinallaan hikistä otsaansa. "Kyllä tästä sentään näkee, jos rupeaisi reuhtoamaan."

"Kaunis hevonen tuo, oma kasvattamasi. Onko sillä hyvät tavat?"

"Kyllä. On se vähän irstas, kuten nuoret hevoset ainakin, mutta kyllä se ohjia tottelee."

"Meidän on väki kerpoja tekemässä."

"Vain niin, meillä on jo oltu lehdessä, mutta täytyi kesken jättää, kun heinä rupesi kiirehtimään."

Valva tuli sisälle ja toi tarjottimella kahvia vieraalle.

Mauri katseli ihastunein silmin tuota somaa tyttöä, jota hän niin kauan oli lempinyt. Hän otti kahvikupin, mutta sanoi kuitenkin: "Tämä nyt on kuumaa kuuman lisäksi."

"Sanotaanhan kahvin kuumassa jäähdyttävän", virkkoi Valva, ja laski sitten tarjottimen pöydälle, kun Mauri ja Salovaara olivat kuppinsa ottaneet.

Kahvinsa juotuaan sanoi Salovaara: "Olihan sinulla asiaakin; ehkä tarvitset rahoja lainaksi, koska talon puolikkaan olet ostanut?"

"En tarvitse, enkä tahdo mitään lainata. — Omakseni haluan sitä, mitä pyytämään tulin. En ottanut puhemiestäkään, kun hyvin minun sekä oloni tunnette, ja…"

"Mitä joutavia sinun päähäsi on pistänyt, jopa nyt kuuseen kurotitkin. — Kyllä meidän Valva jo kartanoihinkin olisi viety, mutta eipä ole huolinut. — Vai niin vaan — parhaassa vievän mieli. — Siitä ei veli kulta tule mitään."

"Isä, Mauri ja minä olemme jo viisi vuotta olleet salakihloissa, enkä minä ketään muuta ota, turhaan saatte sitä odottaa."

"Salakihloissa! — Kukapa olisi saattanut aavistaakkaan tuollaisia tuhmuuksia. Noh, lapset tekevät lasten töitä —. Mutta nyt te olette aika-ihmisiä molemmat, ja nyt tehdään asiasta loppu."

"Mitäpä teillä on minua vastaan? En ole milloinkaan tietääkseni teitä loukannut. Omaa mainettani en myöskään ole koskaan häväissyt…"

"Noh, soh, eihän tässä mitään puolustuksia tarvita. Minä tahdon tyttäreni suurempaan ja rikkaampaan taloon. Siinä se on koko asia. Älä nyt enään turhia puhu, vaan ollaan ystävät kuten ennenkin. Eihän naiset omaa parastaan ymmärrä — holhouksen alaisiapa he ovatkin — ja minun täytyy lapseni etua valvoa."

Mauri huokasi ja nousi, lähteäksensä pois, mutta Salovaara sanoi hyvin ystävällisesti:

"Älä nyt kiirehdi, juo toinen kuppi kahvia ensin."

"Kiitos ei minua maita."

Mauri sanoi jäähyväiset ja läksi. Valva seurasi häntä vielä portille ja vakuutti, ettei hän kuitenkaan koskaan unhottaisi Mauria. "Ehkäpä isän mielipiteet vielä muuttuvat", sanoi hän.

Salovaara kulki kammarissaan edes takaisin ja ajatteli itsekseen: "Kummallista, pienen talon poika — velkahinen tietysti. — Mikä pitää päähän pälkähtämänkin, kun tulee meidän Valvaa kosimaan. — Tyttö tulee toimeen vaikka minkälaisessa kartanossa. — Valvasta pienen Tuomelan talon emäntä! Hui hai! Ei, ei siitä, poika, mitään tule. Tytöt pilanneet pojan niin itserakkaaksi, että punaisien poskiensa vuoksi luulee saavansa kenen hyvään. Ei siitä mitään tule, ei!"

Ukko istui pitkään, valkoiseksi maalattuun ja mustalla nahalla päällystettyyn sohvaansa, sytytti piippunsa ja rupesi polttelemaan. — "Viisi vuotta salakihloissa — sellaisia lasten kujeita, eikä ole minulla ollut asiasta aavistustakaan!"

Pitäjällä tuosta kaikki kuiskasivat, mutta mahtava Salovaara yksin oli sokea. Hän piti asiaa niin mahdottomana, ett'ei hän milloinkaan tullut sitä ajatelleeksikaan.

Ukko poltteli vähän aikaa, vaan asetti jälleen piippunsa paikalleen hyllylle, sitte kun hän ensin oli koputtanut tuhan uunin pesään. Hän kurkisti kyökkiin, jossa Valva silmät punasina valmisti ruokaa.

"Täytyy tästä lähteä maitani katsomaan", sanoi ukko ja otti kepin käteensä sekä lähti menemään. Hän kulki, katsellen uhkeakasvuista, aaltoilevaa laihoa pelloillansa ja vehmaita heinämaitansa. Lähellä taloa oli pienehkö niittymaa, jota koti-aroksi nimitettiin. Siinä oli heinänkasvi huonomaista, enimmäkseen pelkkiä harakankukkia, puna- ja sinikelloja sekä suolaruohoja, mutta tämän niityn loistavuus miellytti ukkoa. Kun Jaakko kerran sanoi, että se olisi kynnettävä ja kylvettävä, vastasi ukko, että hänellä oli vara pitää tuollainen niitynpätkä silmäinsä ihastuksenakin. Siinä hän sitä nytkin kauan katseli. Näistä kukista hänen mieleensä muistuivat lapsuuden ajat, miten vanha Kaisa, joka jo kymmeniä vuosia oli turpeen alla maannut, oli hänelle laittanut kissoja harakankukista. Nuot vanhat muistot tekivät ukon sydämmen niin kumman helläksi; silloin hän ei olisi tahtonut olla kova kenellekkään, mutta nyt oli hänen kuitenkin täytynyt olla kova omalle lapselleen. Se vaivasi häntä. Hän olisi tahtonut poistaa mielestään nuot ajatukset, mutta Maurin ja Valvan rakkaus kuvautui hänen eteensä hänen lapsuuden muistoissaan, nuoren laihon nuokkuvissa tähkäpäissä, käen kukunnassa ja aaltojen surullisessa loiskinassa. Hän palasi hiljakseen kotiinsa jälleen, lohdutellen itseänsä näin: "Olenhan valvonut lapseni parasta!"

III.

Pari viikkoa edellisen tapahtuman jälkeen oli ompeluseura koossa kunnian-arvoisan lautamiehen, Rantalan luona. Puitten siimekseen oli sinne tänne asetettu pöytiä, joitten ympärillä nyt istui joukko sekä nuorta että vanhempaa väkeä. Täällä ommeltiin, naurettiin ja puhuttiin, ja välimmiten tarjottiin virvoituksia.

Siinä istuttiin vähän eri ryhmissä, ja ne, jotka keskenään olivat läheisimmät tuttavat, asettuivat saman pöydän luo.

Muutamien pöytien ääressä oli puhe iloista, toisien vähän meluavaakin, muutamassa kävi puhe melkein kuiskeeksi.

Lautamies Rantala oli komea mies ja hyvin iloinen ja leikkisä. Hän oli nainut kaupungista porvarin tyttären, ja tämä hänen vaimonsa oli hyvin hiljainen ja kivulloinen, mutta molemmat, sekä isäntä että emäntä, olivat pitäjäläistensä suuressa suosiossa.

"On erittäin hauskaa ja oikein virkistävää kerran taas olla iloisessa seurassa, kun olen monta viikkoa perätysten istunut kotona, ettei kukaan ole käynyt katsomassa", sanoi Rantalan emäntä.

"Noh, vieläkö Tuomelan tyttäret ompeluseuraan ennättävät?" virkkoi
Rantala.

"Mitenkä niin?" kysyi Helena.

"Huhu kertoo, että molemmat olette kihloissa, ja sittehän pitäisi oleman kiire kopioita valmistamaan."

"Ei siinä huhussa perää ole", sanoi Anna, "ja jos oikein arvaan, on se juttu lautamiehen oma keksimä vain."

"Mitä vielä! ja kyllä siinä perää on, koska Anna noin punastuu. Sitä paitsi lautamies on tottunut asioita tarkalleen arvaamaan. Katso vain, Mauri, sinäkin eteesi, että kaikki kolme vietätte häitä yht'aikaa."

"Ei ole kiirettä, siitä syntyisi liikaa puuhaa, varsinkin, jos kaikki tässä yht'aikaa häitä viettäisimme", sanoi Mauri ja raappasi tikulla tulta piippuunsa.

Erään pöydän ääressä, jossa puhe kävi ihan hiljaa, istui Mattilan Taava ja virkkoi: "Kumma, että Salovaaralaiset ja Tuomelaiset ovat noin hyviä ystäviä, vaikka sanotaan Valvan antaneen rukkaset Maurille. En minä sentään tiedä, onko se totta."

"On se totta", sanoi suntion Maiju, joka istui saman pöydän ääressä, kuin Taavakin. "Mäkipään torpan Tilta, joka on ompelia-Hannan hyvä tuttava ja usein siellä käy ompelemassakin, kun Hannalla on kova kiire, sanoi, että ihan samana päivänä kuin Mauri oli käynyt kosimassa, oli Valva ollut Hannan luona valittamassa surujansa. Hän näes puhuu kaikki asiansa Hannalle. Valva kun on vanhin tyttö ja jo aivan nuoresta on ollut sisariensa kasvattajana, ei voi pitää heitä niin kumppaneinaan, että uskoisi heille salaisuuksiaan. En minä ole tahtonut asiasta mitään puhua, mutta kun nyt tässä kuulin, että sen jo muutkin tietävät, niin eihän se haittaa, vaikka minäkin tuosta puhun. Nähkääs, se oli niin, että Salovaara oli kovasti häväissyt Mauria, kun hän, joka muka oli köyhä poika, tuli Valvaa kosimaan, ja siinä oli syntynyt sellaiset kiistat, että Mauri sanoi Salovaaran häväisseen hänen maineensa ja tiesi mitä Mauri vielä oli sanonut, mutta ukko oli niin suuttunut, että ajoi Maurin ulos, ja Valva oli sitte mennyt portille vielä isänsä puolesta Maurilta anteeksi pyytämään, ja tottapa sitte sopivat, koska noin hyvältä väli näyttää."

"Onkohan se oikein totta?"

"Kyllä, tästä puhui laveammin heidän oma palvelustyttönsäkin. Mutta enhän minä sentään näkemässä ollut, jos muut valehtelevat niin minäkin valehtelen."

"Ihmettelen minä vain sitä sopua. Eiköhän tuuli mahtane kääntyä; ehkäpä
Salovaara vielä mielensä muuttaa."

"En usko, hän on luja ukko."

Miesten kesken tuumattiin, ketä lukkariksi valittaisiin niistä kolmesta, jotka vaalissa olivat olleet. Tuommoinen asia on aina vaikea päättää, sillä yhdellä on yksi etu, toisella toinen, ja kun ei miehiä sitte tunnekkaan, niin ihmekkös on, että aiasta tuumata saa. Muutamat arvelivat, että Peltosen ääni oli kaikkein paras, mutta toiset sanoivat että Mantellillakin oli moitteeton ääni ja sitä paitsi hyvä muoto. Peltosen silmissä oli kireä katse.

Tuomelan Mauri piti Siirosesta. Siironen oli Tuomelassa ollut yötä, joten Maurin oli tilaisuus tutustua mieheen, ja hän tuntui heveliltä puheissaan ja oikein kaikin puolin tasaiselta mieheltä.

Naiset olivat Maurin kanssa samaa mieltä ja vakuuttivat, että Siirosen ääni oli vielä sulavampi kuin Peltosen, vaikka yhtä väkevä.

Rantalan emäntä katkaisi puheen, ehdottamalla, että mentäisiin vähän kävelemään, koska kaikki olivat istuneet ylen ahkerasti työssään. "Metsäpolku rantaan päin on viileä ja kaunis, menkää nyt vähän virkistämään itseänne, nuoret."

Melkein koko seura läksi nyt kävelemään metsäpolkua rantaan päin, mutta
Valva sanoi: "Kyllä minä jään tänne tädin kumppaniksi."

"Älä minun tähteni jää, mene sinä vain muitten nuorten joukkoon."

"Ei minua haluta", sanoi Valva.

Toiset läksivät kaikin, jättäen emännän ja Valvan kahden kesken.

"Kuules Valva, onko totta, mitä puhutaan", kysyi emäntä, kun toiset olivat menneet. "Sanovat että Salovaara on pakottanut sinua antamaan rukkaset Maurille?"

Tälle vanhemmalle ystävällensä ei Valva saattanut puhua toisin kuin asian laita oli. Hän siis kertoi kaikki niin kuin tosi oli.

"Kyllä arvasin, että tähän oli pantu siivet ja saparat lisää. Hyvä että sain kuulla asian oikean laidan. Älä toki liikaa sure, kyllä isäsi tavallaan tarkoitti parastasi. Itsekkäisyytemme tekee meitä usein sokeiksi, ja niin on se ukonkin tehnyt tällä kertaa. Luota kuitenkin siihen, että taivaallinen ystäväsi tämänkin voi parhaaksesi kääntää."

Valvan silmistä vieri muutama kyynel ja hän vastasi:

"Sanotaanhan, että vuosien kuluessa pahimmatkin haavat arpeen menevät, mutta mahdottomalta se minusta tuntuu. Olen mieleltäni parissa viikossa käynyt niin välinpitämättömäksi kaikesta, etten tunne itseäni."

"Sinulla on paljon työtä kodissasi, ja työ sekä Jumalan sanan tutkiminen antaa parahiten lohdutusta."

Seura, joka oli ollut kävelemässä, palasi nyt ja siten emännän ja Valvan keskustelu loppui.

Ompelua jatkettiin vielä vähän aikaa, mutta ilta rupesi käymään kosteaksi, joten seuraa kutsuttiin sisälle teetä juomaan, ja sitte koottiin ompelukset kokoon ja kukin läksi kotia eri haarallensa.

IV.

Kolme vuotta oli kulunut siitä, kuin Rautalan ompeluseurassa viimeksi tapasimme tuttavamme. Tuomelan tyttäret ovat jo molemmat joutuneet naimisiin, vaikka Salovaara oli ennustanut, ettei heistä kukaan huolisi, kun olivat köyhiä. Salovaarassa sitä vastoin on kaikki entisellään. Sulhaset saavat palata takaisin. Päästä pinokin aljetaan, ja Valvaa kaikki mielivät, mutta turhaan. Mäkipään torpan muija ennusti, että: "vanhapiika siitä Valvastakin pian tulee, kun siinä sulhasia suotta kiusaa. — Maasta ei oteta eikä taivaasta anneta, niin tulee kun tuleekin, vanhapiika."

Mutta Valva ei heidän puheestaan huolinut, jos niitä joskus sattuikin hänen kuuluviinsa. Hän oli rakkaudellensa uskollinen ja se häntä esti miehelään menemästä.

Mauri oli myöskin vielä nuorimies, mutta hän kuitenkin tuumi, että hänen ehkä täytyisi lähteä naimaan, sillä äiti valitti vanhuuttaan ja sanoi, ettei hän enään mitenkään jaksanut talon toimia hoitaa.

Tuomelassa oli elukoilla yleensä kuiva laidun, ja keskikesällä, kun oli kuuma, kuivuivat lammikot niin, että lehmille täytyi illoin antaa juomaa, kun metsästä kotia palasivat. Mutta eräänä pyhänä, Elokuun alkupuolella, kun Mauri oli lähtenyt kävelylle maitansa katselemaan, olivat palvelustytöt hätimiten lypsäneet lehmät, mutta jättäneet ne juottamatta, ja lähteneet kylään tanssiaisiin. Karja ammui tarhassa ja nuuski kuivia ruuhiaan. Vanha emäntä oudoksui tuota ammuntaa ja läksi katsomaan, mikä elukoita vaivasi. Hän tarkasteli ruuhia ja havaitsi niiden olevan ihan kuivia.

"Mitä äiti täällä tyystii?" kysyi Mauri, joka lukkari Piirosen seurassa palasi kävelymatkaltaan.

"No hyvä, että tulit. — Hyvää iltaa kanttori! — Täytyyhän tässä tyystiä ja tarkastella, kun ei ole muitakaan tyystiöitä. — Lehmät ammuvat janoissaan, kun tytönräppänät ovat tanssiin pötkineet ja jättäneet lehmät juottamatta. Ruuhet ovat ihan kuivana, niissä ei tänä iltana ole veden tilkkaa ollut. Saisit sinäkin vain emännän taloon toimittaa."

"Tuo on se vanha veisu, jota äiti aina veisaa minulle, kun hätääntyy. Menkää nyt, äiti hyvä, Siirosen kanssa tupaan, kyllä minä lehmistä huolen pidän."

Emäntä läksi vieraansa parissa, ja Mauri jäi itse lehmiä juottamaan.

"Istukaa, kanttori hyvä", kehotti emäntä. "On niin vastus, kun ei se poika lähde naimaan. Ei noista nuorista palkollisista ole muuta kuin harmia vain, kun ei oikeata emäntää ole."

"No onhan emäntä itse täällä vielä käskiänä."

"Mitä minusta; olen jo kuten lahonnut kanto. Kun olemme jo antaneet talomme pois ja olemme, niin sanoakseni, talon takana, niin eivät he enään minun sanastani välitä, ja kyllä he minun silmäni piankin pettävät, enkä minä enään mitään jaksa. Mutta Mauri vain riippuu tuossa nuoruuden rakkaudessaan, josta ei kuitenkaan ikänä mitään tule."

Mauri astui sisälle.

"Nyt olen juottanut kaikki lehmät, ja äiti saa olla niistä huoleti."

"No, se hyvä. Tässä juuri olen kanttorille puhunut, että kyllä sinun vain täytyy toimittaa emäntä taloon."

"Mistäpä sen emännän tässä nyt otan. Olenhan sitäkin jo koettanut saada, mutta eipä onni ole suotuisa ollut."

"Hyvänen aika, ei suinkaan maailma niin tyhjä tytöistä ole, ettei sinuakin varten joku ole luotu. Kyllä vain niitä on. Kanttori, ettekö te tunne siellä teidän pitäjäässä sopivaa kelvollista tyttöä, joka meidän Maurille sopisi?"

"Jahka minä tuumaan —"

"Suotta se vaiva on."

"Ei maar, kuules, on siellä todellakin Ruoholan talossa kaksi tyttöä. Se on varakas talo ja tyttäret tekevät ankarasti työtä. Miina on valkoverinen ja vähän häiläkkämäinen, mutta Reeta on tasaista luontoa ja ahkera. Hän on tummanverinen ja paremmin herrassäätyistä muotoa. Pitkä ja sorja, kauniit silmät, käynti melkein sama kuin Salovaaran Valvan. Ei talo ole aivan suuri, mutta se on lihava, ja Ruoholalla on hyvästi rahaa lainassa. Se tosiaankin sopisi. Reeta on hyvänluontoinen tyttö."

"No mutta kanttori rupeaa nyt oikein toden teolla puhemieheksi."

"Minun täytyykin pian lähteä K-veden pitäjään. Siellä on vähän saatavia minulla vielä muutamin paikoin, ja sen vuoksi sinne on meneminen. Tule, Mauri, mukaani, saatathan sitte katsoa tyttöä, jotta tiedät, voitko häneen mieltyä."

"Sama se, vaikka näkemättänikin rupeaisit puhemieheksi. Minä tarvitsen emäntää ja hän pääsee emännäksi."

"No, älä noin katkerasti puhu", sanoi lukkari, "kukapa sinua sellaiseen naimiseen kehottaisi. Täytyyhän sinun ne nähdä, kentiesi sinä enemmän pitäisit Miinasta —"

"En minä pitäisi heistä enkä muista."

"Mene edes kerran katsomaan", ehdotti äiti. "Paras vain, että lähdet, vaikka et heistä huolisikaan. Tulet täällä kotinurkissa ihan alakuloiseksi."

Seuraavana päivänä tuli lukkari Tuomelaan ja Maurin rautio asetettiin uusien kääsien eteen. Muori siunasi poikansa matkalle ja toivotti onnea. Sitte miehet lähtivät.

Vähän ennen auringonlaskua he lähenivät Ruoholaa, johon isosta maantiestä poikkesi tie vähän sivulle päin.

"Katsoppas näitä maita", sanoi Siironen, "nämät ovat kaikki Ruoholaan kuuluvia. Niistä huomaa heti, että talossa työtä tehdään, muuten ei kaikki olisi noin hyvässä kunnossa."

"Olisivathan maat hyvät, mutta kun on tyttökin vielä kaupanpäällisiksi. En minä sitä paitsi näitä maita saisikkaan, emännän minä vain saisin ja sitäpä en haluaisi."

"Niin, mutta näes, kun saat toimekkaan emännän ja vielä kolmekymmentä tuhatta kohta kouraasi."

"Tokkohan?"

"Saat varmaan."

"Mutta ellei huolikkaan minusta —"

"Kaikki tytöthän sinusta huolivat, vanhat ukot sinulle vaan rukkasia antavat."

Jo nyt oltiin punaiseksi maalatun Ruoholan talon kohdalla, joka valkoisine nurkkineen paistoi puitten välistä oikein somalta.

Mauri sitoi hevosensa; hänestä tuntui ikään kuin raskas taakka olisi pantu hänen kannettavakseen, kun hän astui ylös portaita. Mutta samassa hänen mieleensä johtuivat kaikki harmit, joita hänen täytyi emännän puutteessa kärsiä, ja hän astui taas tyytyväisemmällä mielellä lukkarin jäljessä tupaan.

Tuvan perässä oli kaksi kammaria, toinen oli vierashuone ja toinen tyttärien kammari, ja siinä istui talon nuorempi tytär kangasta kutoen. Vierashuoneen akkunat olivat pihaan päin, mutta tyttöjen kammarin olivat puutarhan puolella, joten Reetan ei sopinut nähdä vieraita, kun pihaan ajoivat. Kammarin ovi oli auki ja tyttö kutoi, että jyskyi. Röijynsä hihat oli hän käärinyt kyynärpäänsä taakse, jotta sukkulan viskaaminen paremmin sujuisi. Hänen tummat, uhkeat hiuksensa olivat mustan nuolen ympäri kiedottuina, ja ahkera työ oli tuottanut punaa hänen poskiinsa.

Näin Mauri hänen näki astuessaan tuvan ovesta sisälle.

"Terveeksi! Kas vain, miten vikkelästi sukkula täällä lentää", virkkoi lukkari.

Reeta kiirehti kangaspuista pois, veti hihansa alas ja sivalsi äkkiä kädellään vähän tomunhöytyjä röijystään, sekä tuli sitte tervehtimään vieraita.

"Tämä matkakumppanini tässä on meidän pitäjään Tuomelan talon nuori isäntä. Minulla oli tänne pitäjälle vielä vähän asioita ja pyysin Tuomelaa mukaani matkakumppanikseni; hän näet on meidän pitäjässä ensimmäisiä ja parhaita ystäviäni ja toivon, että täällä molemmat saamme kortteerin."

"Kyllä tietysti! Tehkää hyvin ja käykää istumaan. Isä on ulkona, mutta minä juoksen hänelle sanaa viemään."

"Ei ole tarpeellista, kai hän jo muutenkin pian tulee. Kello jo näkyy olevan puoli kahdeksan."

"Kyllä minä sentään lähden, ei hän ole kaukana."

Reeta meni ja lukkari kuiskasi Maurille:

"Noh, miltä näyttää tyttö?"

"En minä häntä niin tarkoin katsellut", vastasi Mauri hymyillen.

Hetken perästä tuli emäntä sisälle. Hän oli lihavanläntä nainen ja näytti hyvin voivalta, kuten äidit usein ovat silloin, kun lapsiparvensa ovat saaneet kasvatettua siihen ikään, että voivat olla apuna kodissa, jossa äidin yksin ennen täytyi toimeen tulla.

Tervetuliaiset lausuttuaan sanoi emäntä: "Mitä teidän pitäjästä kuuluu?
Kuinka kanttori on uudessa paikassa viihtynyt?"

"Aivan hyvin, kyllä olen hyvin tullut toimeen sekä ihmisten kanssa että tulojeni puolesta."

"Ovatko hekin sieltä teidän pitäjästänne, tämä vieras?" kysyi emäntä, osottaen pään nyökähdyksellä Mauria.

"Kah, en muistanut ilmoittaakkaan, että tämä Tuomelan isäntä, joka on matkakumppaninani, on meidän pitäjän nuoria talonmiehiä —"

Ruoholan isäntä ja Reeta astuivat samassa sisälle ja nyt syntyi lukkarin ja isännän välillä oikein iloinen tervehdys ja sitte lukkari esitti Maurin, ilmoittaen, että hän oli pitäjän talonomistajista miltei paras nuori mies, ja sitte lisäsi hän vielä: "Minä sain hänen matkakumppanikseni — nähkääs, onhan aivan tarpeellista, että nuori mies saa vähän katsella muitakin ihmisiä eikä ainoastaan niitä, jotka kotinurkissa kasvavat."

"No niin, terve tultuanne vain. Onko tuo rautio isännän vai kanttorin?"

"Tuomelan on, en minä enään tarvitse sulhas-hepoa."

"No kanttori nyt aina on kekseliäs. Pannaan se talliin, taikka, ehk'ei se ole aituri?"

"Ei, ei sillä mitään pahoja tapoja ole. Kyllä se sen puolesta saattaa ulkonakin olla."

"Paras on, ettei pannakkaan talliin kärpästen kanssa taistelemaan.
Reeta, meneppä viemään se niittyhakaan."

"Ei suinkaan", sanoi Mauri, "kyllä sen itsekkin vien, kun vain näytätte missä päin haka on."

"Kyllä Reeta on monta monituista kertaa hevoset hakaan vienyt, kai hän sen nytkin tekee."

"Tokkohan uskallan käydä käsiksi vieraan hevoseen?"

"Näkyyhän sillä olevan siinä apetta, saattaisi se olla siksi, kuin miehet tulevat ruoalle, mutta käske Miinaa menemään, hän kyllä ottaa oikein miehen tavalla kiinni; hän ei pelkää ensinkään."

Reeta meni ulos ja hetken perästä näkyi pihassa pitkävartaloinen, pulska tyttö, joka tottunein käsin päästi riimunvarren irti pihan aitauksesta, talutti hevosen tikapuitten eteen, nousi parin askeleen tikapuille ja hyppäsi hevosen selkään sekä ajoi hyvää vauhtia pois niittyhakaan.

Miehet katsoivat akkunasta ja Mauri aikoi mennä auttamaan, mutta jäi siihen ensin ihmettelemään, ja sitte kuin ennätti ulos, oli Miina jo lähtemässä, niin että Mauri vain näki, miten miehekkäästi hän istui hevosen selässä.

Mauri palasi takaisin tupaan. Emäntä ja Reeta menivät illallista pöytään asettamaan, ja samassa jo näkyivät talon rengit tulevan työstä kotia. Isäntä läksi toimittamaan kääsit suojaan ja niin jäivät Mauri ja lukkari kahden tupaan.

"No mitä tuumaat? Eivätkö näytä reippailta tytöiltä?"

"En minä vain tuosta husaarista huolisi, joka hakaan hevoseni vei, vaikka hän kullasta kiiltäisi."

"Ohoh! No entä toisesta sitten?"

"Hän minua enemmän miellyttää. Jos minun täytyy joku ottaa, niin — miksikä en häntä ottaisi yhtä hyvin kuin jotakuta muuta."

"Katsele nyt tänään ja puhutaan huomenna asiat puhtaaksi. Isännän sopii sitte tulla Tuomelaan taloa katsomaan."

"Kiirettä pidätkin, — mutta eihän se juuri vitkastelemisestakaan parane."

Isäntä tuli sisälle ja sanoi: "Olen jo pannut kääsit suojaan. Pistetään tässä nyt tupakkaa illallista odottaessamme."

Lukkari ja Mauri sytyttivät piippunsa ja istuivat sitte savuja vetelemään.

"Onko Tuomelan isännällä talo hallussaan jo?" kysyi Ruohola.

"On. Isäni ja äitini ovat vanhoja, joten eivät enään tahdo talon ohjissa olla, vaan tekivät minulle talonkirjat."

"Sitä paitsi tämä osti ali-Tuomelan vielä lisäksi, joten hänellä nyt on koko talo hallussaan."

"Hm, vai niin. Poikamiehenä vielä ollaan?"

"Niin. Ei ole ollut kiirettä naimaan, kun ei ole paljo ikääkään vielä."

"Onko paljokin teitä sisaruksia?"

"Kolme meitä on. Minä ja kaksi sisarta."

"Niin, mutta sisaret ovat molemmat naimisissa", selitti lukkari.

"No tämä on sitte yksin kotona hallinnossa?"

"On ihan", vastasi lukkari taas. "Sepä se juuri vaikeuttaa isännän toimia, kun ei ole kumppania; emäntää tarvittaisiin."

Ruoholan emäntä tuli illalliselle käskemään, ja tätä kutsumusta meidän matkustajamme halusta noudattivat. Selitykset talon oloista saivat jäädä toiseksi päiväksi.

Illalla, kun tytöt maata panivat, sanoi Reeta sisarelleen: "Miina, mitä meidän nuoresta vieraastamme pidät?"

"En minä tiedä hänestä mitään, enemmän pidän hänen hevosestaan."

"Hyi, kuinka tuhmasti puhut!"

"No totta se on. Hänen rautionsa on kaunis ja juoksee niin tasaisesti, että selässäkin istuin kuin tuolissa vain. Jos tuo rautio olisi minun hevoseni, niin en maar minä sitä Tuomelaan vaihettaisi."

"Älä hulluttele, puhu nyt säällisesti."

"Mitäpäs kysyt, kun et vastaukseen tyydy."

"Minun mielestäni hän on erinomaisen kaunis, ja muodossaan on jotakin niin kelvollista, vakavaa, melkeinpä vähän surumielistä. Mutta ihmekkös se on, kun ihan yksin on täytynyt olla sekä isäntänä että emäntänä."

"Eläväthän vanhemmat vielä."

"Niin, mutta he eivät enään kuulu jaksavan talontoimia hoitaa."

"Oikeinhan taidat olla mieltynyt nuoreen isäntään."

"Niin, kun minä miehen otan, niin sellaisen sen oleman pitää."

"No uneksi sitten Tuomelasta, minä panen maata enkä uneksi mitään."

Seuraavana päivänä käytiin talon maita katselemassa, ja kun jälleen oli kotiin tultu, tarjosi Reeta kahvia. Mauri uskalsi nyt ensi kerran oikein katsahtaa tyttöä silmiin. Reeta punastui ja näytti niin suloiselta, että Maurikin tunsi jonkunlaista lämpöä, joka ei suorastaan kahvista syntynyt.

Kun Reeta oli poistunut, kysyi lukkari hiljaa Maurilta, rupeisiko hän jo puhumaan, ja Mauri suostui.

"Niin, tuota noin", alkoi lukkari. "Eikö sopisi, että teidän tämä nuorin tyttärenne tulisi Tuomelaan emännäksi? Tämä nuori isäntä on, niin, hän on, suoraan sanoen, mieltynyt Reetaan — ja hyvään taloon tyttö pääsisi."

"Onko sellaiset tuumat isännällä?"

"Kyllä", vastasi Mauri melkein alakuloisesti.

"Saattaahan asiaa sitte ajatella. Onko montakin nautaa talossa!"

"Kaksitoista lypsävää ja sitte vielä nuorta karjaa. Laidun on vähän kuivanlainen, mutta maata on viljalti, jota aion muokata heinämaaksi. Vanhat ovat antaneet kaiken olla vanhoillaan, mutta vähitellen täytyy parannuksia tehdä, sen mukaan kuin varat riittävät."

"Oikein, siitä minä pidän, tuosta puheesta: sen mukaan kuin varat riittävät. Niin juuri sitä tehtämän pitää." Sitten täytyi Maurin vielä tehdä selkoa kylvöstä ja Ruohola puolestaan ilmoitti, että hänen tyttärensä molemmat saisivat 30,000 myötäjäisiksi.

Kun Reeta toi toisen kupin kahvia, sanoi hänen isänsä: "Kuules Reeta, tämä isäntä tässä pyytää sinua Tuomelaan emännäksi, mitä sinä asiasta ajattelet? Minun täytyy itse lähteä talonkatsojaisiin jo ehkä tulevalla viikolla, jos sinä suostut hänen pyyntöönsä". Lukkarin ja Maurin puoleen kääntyen lisäsi hän: "Olen sitä mieltä, että lasten tulee saada itse tällaisissa asioissa päättää, jos suhteet muuten ovat mieleni mukaiset. Minä en heitä pakoita naimisiin."

"Sopiihan asiaa tuumata", virkkoi Reeta, jonka sydän oikein riemuitsi.
Hän ei niin oitis tahtonut suostuvaa vastausta antaa.

Kun nyt asiat näin oli hyvään alkuun saatu, päättivät lukkari ja Mauri lähteä pois.

Hyvästijättäissä sanoi Reeta: "Kai maar isä sitte tulevalla viikolla tulee talonkatsojaisiin."

"Kiitos", sanoi Mauri, ja loi tyttöön lempeän katseen.

Puhemies ja sulhaspoika astuivat kääseihin ja läksivät ajamaan kotia päin.

V.

Tuomelan vanhukset olivat erittäin tyytyväisiä Maurin matkaan, mutta Mauri itse ei ollut oikein hyvillä mielin, eli hän ei tyytynyt itseensä. Hänen omatuntonsa ei ollut oikein rauhallinen. "Mitä sanoisi Valva", ajatteli hän, "kun tämän tietäisi. — Mutta entäpä, hän on antanut rukkaset, pitäisikö minun sen vuoksi olla naimatta, emännättä? — Mutta mitä sanoisi Reeta, jos tietäisi, etten vieläkään ole Valvaa unhottanut? — että vain täytymyksestä menen naimisiin? — Niin, täytymyksestä sen teen. Vaan kentiesi — kentiesi voin vähitellen unhottaa — kentiesi voisin vastedes pitää Reetasta —?"

Tuomelan vanha emäntä tuli huoneeseen.

"Kuules, Mauri, minä päivänä ne tulevat sieltä Ruoholasta talonkatsojaisiin?"

"En tiedä, tulevalla viikolla vain lupasivat tulla."

Suntion Maiju kurkisti ovesta sisälle.

"Hyvää päivää, Maiju, käy tupaan."

"Päivää, luulin täällä vieraita olevan."

"Ei, Maurin kanssa tässä vaan juttelimme. Mitäs Maijulle kuuluu?"

"Kiitoksia kysymästänne, ei mitään erinomaista. Olen matkalla Salovaaraan. Tytöt ovat aina kutsuneet minua sinne, mutta ei ole tullut mentyä, kun on sitä kiirettäkin kestänyt, vaan päätin, että kerran täytyy ottaa joutu kiireestäkin, ja lähdin matkalle. Kuumassa tässä rupesi niin janottamaan, että päätin poiketa vähän juomaan, kun muutenkin oikaisen tästä metsäpolkua pitkin."

"On tässä kaljaakin tuopissa, kyllä se on juuri kellarista tuotua, mutta näin kuumilla se on ehkä liikaa päässyt happanemaan."

"Kiitos, kyllä se vain oli hyvää; olikin niin kovin jano. Hyvästi."

Maiju meni. Tuomelan palkolliset olivat kertoneet, että isäntä lukkarin parissa oli lähtenyt naima-matkalle, ja Maiju päätti mennä Salovaaraan uutisia viemään, mutta poikkesi, kuten näimme, Tuomelaan juomaan. Silloin sattui hän juuri kuulemaan, kun emäntä kysyi, minä päivänä Ruoholasta tullaan talonkatsojaisiin.

Maiju kulki metsätietä pitkin oikein rivakkaasti ja tuumi vain, mitä Valva sanoisi — hän, joka Maurin tähden kaikki sulhaset hylkäsi. Matkaa kesti yksin kulkea, joutui siinä tuumata jos jotakin. Neljä virstaa pitkä se metsätiekin oli, vaikka paljon oikaisi. Maantietä pitkin olisi kestänyt kulkea paljon enemmän. Mutta olihan hauska olla ensimmäisenä uutisten tuojana. — "Eiköhän Valvakin nyt miestä ota, kun ei Mauria enään toivoa voi —" ajatteli Maiju itsekseen. Hän kulki yhä kiireemmin ja pyyhkieli otsaansa hiestä, mutta jopa hän nyt ennättikin perille.

Maiju astui tupaan, jossa tytöt par'aikaa kaikin olivat. Valva leikkeli kankaasta lakanoita, joita Maila ja Kerttu ompelivat.

"Päivää, täälläpä ollaan ahkerassa työssä!"

"Terve tultuasi! Onhan tässä työt leveillään. Kiiruhdamme ompelemaan lakanoita valmiiksi, kun pian ruvetaan pyykille."

"No sittehän tulin hyvään aikaan; minäkin rupean tässä talkooseen osaa ottamaan."

"Kiitos vain. Mutta mitä sinä nyt rupeaisit ompelemaan, kun juuri vierailemaan tulit."

"Sehän on hauskaa vain, anna tänne yksi lakana, niin rupean ylenluomaan."

"No tuossa on sitten. Onhan teillä nyt kaikilla tarpeeksi työtä, minä menen suun-avausta toimittamaan."

"Laita meille hyvää kahvia", maukui Maila.

"Ei, paista lättyjä", kehotti Kerttu.

"Ei toinen hyvä toista pahenna", vastasi Valva, ja läksi toimeen.

Valvan mentyä kysyi Maila Maijulta:

"Mitä teidän puolelta kuuluu?"

"Ei juuri erinomaisempaa. Jaa niin, ehkä sentään jotakin, ellei se jo ole vanha uutinen — Tuomelan Mauri on käynyt naimaretkellä."

"Mitäs sanot! Emme ollenkaan ole kuulleet. Missä hän on käynyt?"

"Lukkarin kanssa hän oli lähtenyt, ja olivat yötäkin olleet matkalla. Piiat sitä ensin kertoivat, vaan eivät tietäneet, missä asti Mauri oli ollut; mutta kyllä minä sen nyt jo varmalta taholta olen kuullut, että hän on käynyt K-veden pitäjässä Ruoholan talossa, josta isäntä tulevalla viikolla tulee talonkatsojaisiin. Nähkääs, se on sieltä, josta lukkarikin tänne tuli, samasta pitäjästä."

"Vai niin, vai aikoo Mauri nyt naimisiin mennä."

Valva tuli sisälle; tytöt olivat hetken ääneti, tuntui siltä, kun ei kukaan olisi ensiksi tahtonut ruveta tuota uutista kertomaan. Valva teki sijaa kahvitarjottimelle ja laski sen pöydälle sekä käski tyttöjä ottamaan, mitä tarjolla oli.