Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.

KOTIKUUSEN KUISKEHIA

Kertoellut
Theodolinda Hahnsson

Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1884.
Digitalisoitu kolmannesta painoksesta,
jonka on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1920.

Nämä "Kotikuusen Kuiskehet" tuovat terveisiä kirjallisuutemme varhaisilta aamuajoilta. Sellaisina ne varmaan vielä löytävät ystäviä, jotka ymmärtämyksellä osaavat niitä kuunnella. "Kansani hyväksi ne kirjoitin", lausui kirjan tekijä kuolinvuoteellaan.

Kirja on painettu melkein muuttamattomana toisen painoksen mukaan; vain silmiinpistävimpiä kielellisen kehityksen ja oikeinkirjoituksen y. m. vaatimia pieniä korjauksia on hellävaroen tehty.

SISÄLLYS:

I. NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA:

Kuuselan Kukka……………………………..9
Kaksoisveljekset…………………………..77
Muistoja Naantalista………………………189
Mäkelän Liisu…………………………….291
Haapakallio………………………………354
Torpan tyttö……………………………..397
Pitkänniemen synty………………………..414
Rikas köyhänäkin………………………….421
Juhannusaatto mummon luona…………………426
Köyhäinmajassa……………………………444
Mitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee?….452

II. NÄYTELMIÄ:

Ainoa hetki………………………………459
Savonjääkäri……………………………..483
Viinantehtailija………………………….512

I

NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA

KUUSELAN KUKKA.

1. NIEMEN UKKO.

Pohjois-Suomessa oli meren rannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi kuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, mutta sen haltija oli kuitenkin rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä tehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnillä rikastunut, sillä kalansaalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa monta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin.

Vanhanpuolisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin ja hempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon vaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsijana talossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin taloon tuli. Hän oli vankka mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja koska isäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen jääminen; mutta emäntä oli heikko ja tuli liiasta työstä vielä heikommaksi. Naapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän liioin rasittaa itseänsä, mutta silloin vastasi ukko: »Lapseni (niin nimitti hän tavallisesti vaimoansa) annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja seuratkaatte muutkin esimerkkiäni.» Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian täytyi isännän saattaa hänen kalpea ruumiinsa hautaan.

Valitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa vakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kun hän haudalta palasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen poikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmissänsä kiilsi jotain oudon näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita kyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: »Lapseni, paljon on Jumala minulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta. Suloinen, hellä äitisi on poissa, jä jäljellä vain kova, jäykkä isä.» Mutta vuoden vanha lapsi kätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään.

Hellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa tätä lasta kohtaan oli suuri, näytti ikäänkuin hän olisi lapsellensa tahtonut kahdenkertaisesta osottaa sitä rakkautta, jota ei hän lapsen äidille ollut näyttänyt.

Vuodet vierivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi, soreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä kuin kotonakin. Luonnoltaan oli hän helläsydäminen, niinkuin äitivainajansa, sekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös havaittiin isänsä vakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja kun hän pyssy olalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa aina oli enempi taikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni oli hänellä myös kalanpyynnissä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää uimaria kuin Mikki; hänpä taisi niinkuin sorsa uppoutua veden alle ja taasen hiljaa uiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki miehet pitivät häntä hyvänä kumppanina, ja tytöille hän oli oikea sydänkäpynen. Tälle pojallensa koki nyt Niemi koota tavaraa niin paljon kuin mahdollista oli; hän luuli sillä oikein perustavansa lapsensa onnen.

Vähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakennettu töyräälle, vähäisen järven rannalle. Muutamia kivenheittoja talosta oli aukea meri, ja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean kuusikon lävitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi halusta ostanut sen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän kerran oli isännäksi tuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut taloansa myydä; hän oli hyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin ettei hänen ollut mitään pakkoa erota talostaan. Mutta Niemi oli nyt kerran saanut sen päähänsä, että nämät talot olivat yhdistettävät, ja hän läksi eräänä päivänä taas Kuuselaan kauppaa tekemään. Hän korotti hintaa ehtimiseen, vaan viimein sanoi Kuusela:

»Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi tyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain talojen omistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on ainoastaan yksi poika ja minulla yksi tytär.»

»Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21 vuoden vanha, mutta ei saattaisi olla hullumpaa.»

»Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan», sanoi Kuusela, »ja pari vuotta hän on myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä tuo mitään tee.»

»Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa parastansa», vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein ystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa hän sanoi pojallensa:

»Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis on talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi sopivaa.»

»Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä täällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii.»

»Poikani, sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne tahdo; minä vaadin paljoa, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää, että asuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana — sitä en kestäisi, sillä, poikani, vaikka olenkin kova, niin sinä olet kumminkin ainoa, jonka vuoksi vielä täällä elää tahdon.»

Mikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua hän sanoi: »Isäni, ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isäkään nuorena nainut.»

»Siinä ei sinun ole isästäsi esimerkkiä ottaminen; parempi olisi ollut ja enemmän olisin rakastetun äitivainajasi mieleen taipunut, jos olisin nuorempana nainut, ja 'silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta on kuumana, ja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuden aikana'».

Mikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut, ja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä olivat kirkkaat, kun hän vähän punastuen sanoi: »Isäni, kun minä otan vaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekin isänä, niinkuin minulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä voisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja hän on oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän kotonne, on myös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne hän on teitä hoitava.»

Nytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka innokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ettei Mikin sydämmessä ollut kaikki vallan entisellään. »lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani miellyttänyt? Sepä olisi hupaista», ajatteli ukko; vaan samassa hän muisti, miten Mikki oli vakuuttanut, ettei kukaan talon töitä paremmin tekisi kuin se, joka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö, ja hidas — eipä se ollut hän. »Ei», arveli ukko, »rakkaudesta vain minua kohtaan poikani noin lämpimästi puhui.»

Niin luuli ukko. Jos hän olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän pojallensa tässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli hairahtunut. Mutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen:

»Sinun täytyy mennä huomenna aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutavatko maanantaiaamuna tulemaan kalamajoille.»

»Menen kyllä kernaastikin», vastasi Mikki iloisesti; vaan ukko katseli häntä tarkasti ja läksi sitte pois mumisten itseksensä: »Kumma, miten hän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään, eikä muita talontyttäriä ole likimaillakaan. Mutta Lyyli — ei, mitä vielä, köyhä tyttörentukka ja minun rikas komea poikani, se ei sovi, rikkaan pitää Mikin vaimon olla.»

Näin ajatteli Niemen ukko ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa, luullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.

2. KUUSELAN KUKKA.

Aurinko paistoi kirkkaasti pyhäaamuna, kun Mikki riensi metsän läpi Kuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamukaste kimmelsi kuusen oksilla, tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua katkaisivat aina välimmiten pienet iloisesti lirisevät merenjuovat, joiden poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei siltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten porisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena hän riensi Kuuselaa kohti. Tultuansa sinne hän meni tupaan, jossa Kuuselan väki juuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä vastapäätä istui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:

»Hyvää huomenta, naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu, mene tuomaan oluthaarikka ja tarjoo meidän nuorelle naapurillemme.»

Kaisu nousi punastuen ja meni mielihyvillään kotikaljaa tuomaan sorealle Mikille, mutta Mikki sanoi: »Ei, istukaa rauhassa, minulla vain oli vähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalansaalis, ja me puolestamme olemme valmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain sopii tulla.»

»Kyllä me tulemme», vastasi Kuusela, »mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin täytyy myös sana saada. Noh naapuri, juoppas nyt meidän Kaisun tekemää vaahtoavaa olutta.»

Kaisun vaaleat silmät tirkistelivät mielihyvällä Mikkiä, ihonsa hohti punaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakin lävitse, ja hymysuin otti hän tarjotun oluthaarikan vastaan, kun Mikki, antaen sen takaisin, sanoi oluen olleen hyvää.

Mikki jätti nyt hyvästi, lausuen: »Minä menen kraataritädin luo ja samalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme nuotalle.»

»Hyvä, hyvä», vastasi Kuusela, ja Mikki läksi.

Hän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena hän kulki, sillä tämä polku oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa ajoista. Nyt hän oli ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot kastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan päässä oli sileällä nurmella pieni punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruohopihaa kaksi lehevää pihlajaa varjosi. Näitten pihlajain siimeksessä oli Mikki monta kesäistä päivää viettänyt, sillä täällä hän kävi lapsena »kraataritädin» luona lukemassa.

Mökin asukas oli räätälin leski. Hänen miehensä oli eläessään rakentanut huoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle kaikki räätälintyöt, mitä isäntä tarvitsi. Räätäli itse oli jo kauan maannut turpeen alla, vaan leski eli kraataritäti (niin häntä tavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apupäiviä Kuuselaan, aina kun niitä vaadittiin. Kotonaan hän teki räätälintyötä sekä opetti lapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.

Kraataritädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes osasi aapisensa, katkismuksensa ja piplianhistorian; muuta ei tätikään taitanut. Lomahetkinä Mikki oli saanut vähäisessä ruohopihassa leikitellä kraataritädin ainoan tyttären pienen Lyylin kanssa. Tuossapa oli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli kevätiltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se levolle meni; ja kun se oli laskenut eikä enää muuta näkynyt kuin punertava taivas aukean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi iloisesti:

»Aurinko nukkuu meressä, minä näin kun se levolle meni.»

Päivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulunkäynti loppui, ja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraataritädin luona kulki hän yhä vain.

Mikki oli äiditön lapsi, mutta hänen rakastavainen sydämmensä kaipaili äidin hellimistä, ja täti häntä helli niinkuin äiti, sillä hän oli ollut Mikin äitivainajan paras ystävä.

Mutta Pohjanlahden rantamökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä voimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne — siellä oli silmäpari kirkkahampi kuin tyyni merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin aamurusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikkikumppani, kraataritädin kahdeksantoistavuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja häntä nimitettiinkin »Kuuselan Kukaksi.»

Lyyliä nyt pyydettiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli iloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska Niemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita ylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin veisaavan:

»Ne niitun kukat korjat, Ja laiho laaksossa, Niin ylpiät yrttitarhat, Puut vihriät verassa, Ne meillen muistuttavat, Suurt' hyvyytt' Jumalan», j. n. e.

»Niin; paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää», sanoi Mikki itseksensä. Hän istui portaille, ja hänen tietämättään vaipuivat hänen kätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä oli onnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle; täälläkin oli onnellisia ihmisiä.

Kraataritäti oli kyllä koetellut maailmaa, hän oli nähnyt päiviä sekä kirkkaita että pilvisiä, mutta hän oli näinä päivinä koonnut itsellensä hyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan; vaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut onnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun hän meni kättelemään ystäväänsä.

Mikki sanoi: »Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan kuin veisasitte tuolla portailla ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen teitä.»

»Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän kauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä morsiuspuvussaan.» Näin lausui täti ja läksi kaljaa tuomaan sisälle.

»Lyyli, koska me häitämme pidämme?» sanoi Mikki.

Lyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: »Siihen on vielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä.»

»Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta vuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan.»

»Voi Mikki! Kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen? Tuota aina väliin ajattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt kaikki mietteet toistaiseksi, varmana, että se aika vielä olisi kaukana.»

»Eipä olekkaan niin. Tiedätkö, isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että minun pitää toimittaman emäntä taloon eikä jättämän naimista vanhuuden päiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani, että minulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani, mutta en tiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka tiedänkin olevani hänelle rakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja vaikka hän on minulle sinua lähinnä kallein, en rohkene sentään paljon koskaan hänelle asioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni, olisi, ja jollei täti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki tunteeni tuulelle tarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äidillesi, Lyyli, tahdon ilmoittaa, että olemme kihloissa.»

Täti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus oli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli tapahtuva.

»Täti,» sanoi nyt Mikki, »te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan suokaa anteeksi, olen ollut teille kiittämätön lapsi, sillä minä olen omistanut kalleimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!»

Kraataritäti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: »Tuon on äidin silmä jo kauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka rakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onnea teille tuota, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, ei hän Lyyliä tahdo Mikkinsä, silmäteränsä vaimoksi.»

»Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän kuin ketään muuta maailmassa, — äitini, rakas äitini — vielä enemmän kuin teitäkin; rakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin, ja häntä tahtoisin helliä. Kuinka hän saattaisi minulta ryöstää minun onneni?»

»Lyylini, sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet kulkenut kuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut poimii, sitä okaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota miettinyt, mutta minun olisi ollut niin mahdotonta teidän rakkauttanne estää, kuin olisi ollut mahdotonta sanoa, koska se alkunsa sai; sentähden ajattelin: tämä varmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte murheeksi taikka iloksi, niin on se parhaaksenne. Mutta Niemen ukko ei tätä suvaitse. Hän rakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että suuri rikkaus on Mikille parhaan onnen tuova, vaan tässä on kyllä hänen rakkautensa joutunut harhatielle, itsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran päähänsä saanut, siitä hän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi.

Älä pahastu, Mikki, vaikka näin suoraan puhun; tahdoin vain sanoa sen tietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi olisi parasta ollut, että jo ennenkin olisin puhunut, vaan pelkäsin, että rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja päätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte.»

»Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisivat Lyylin kukoistavat posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä sydämmeni vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman kaiken saisin, en mä sinusta erii, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun sittenkin perin'». Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella morsiantaan.

»Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua», sanoi Lyyli, »minä en sitä voi uskoa», mutta siitä huolimatta vieri kyynele toisensa perään hänen silmistänsä, ja täti lausui:

»Nuoret, taivaallanne on pilviä — onko ukkosen, rakeen vai sateen pilviä, sitä emme tiedä, kukatiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä, jotka pian haihtuvat pois, — mutta mitä ovatkin ja mitä tulleekin, niin ottakaa nöyryydellä vastaan, kysellen kaikessa Jumalan sanaa ja omaatuntoanne, ja jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana kuitenkin oikealle tielle.»

»Kiitoksia, täti, neuvostanne», vastasi Mikki. »Mutta minähän olen nyt viipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua kutsumaan Lyyliä maanantaina nuotalle.»

»Kyllä minä valmis olen», vastasi Lyyli. »Voi, jospa tulisi nyt oikein kaunis ilma! Silloin meidän olisi hupainen merellä olla. Mutta lähde nyt jo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa.»

»Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun», sanoi Mikki ja läksi kotiin kulkemaan.

Hän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa taivaalla, vaan kulki eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki. Ainoastaan matkan keskivälissä, siinä missä Surmasalmi yhdistää Kuuselan vähäisen järven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hiljakseen kulkea portaitten yli, koska salmen syvyys ammotti hänen sivullaan; vaan sitte hän riensi taas kiireesti polkuja pitkin, kunnes joutui kotiin. Niemen ukko tuli häntä vastaan, sanoen: »Kauan olet viipynyt.»

»Niin, minä olin Kuuselassa ja kraataritädillä.»

»Hm, oli kai hupainen olo Kuuselassa?» Ukko katseli terävin silmin Mikkiä sekä jatkoi: »Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne ainaiseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi — häh?»

»Kaisun? Häntä en ikänä ota!»

»Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita päättämään. Ajattele nyt tätä asiaa. Kaisu on hyvä tyttö, ja vaikka ei hän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen. En sinua tietysti tähän naimiseen pakota, vaikka se olisi mieleni mukainen, löytyypä niitä muitakin rikkaita talontyttäriä.»

Tätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä lienevät nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta, kun hän lausui: »Niin on laita, mieti asiaa.»

3. KALAMAJOILLA.

Kirkkaana paistoi päivä maanantaiaamuna, kun Niemen kalastajat laskivat veneensä rannalta. Veneessä istuivat Mikki, piika ja renki. Mikin vankat kädet tarttuivat airoihin, ja keveästi kuin vesilintunen järvessä kiiti nyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut saarelle, jossa Niemen sekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä otettiin nyt eväät ja vietiin majaan.

Näillä merenrannan asukkailla on kaikissa saarissa kalamajat, joissa kalastajat asuskelevat niin kauan kuin kalansaalis on hyvä. Huonekaluina majoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla pöytä. Vuoteet ovat kiinnitetyt seinään toistensa yläpuolelle; niissä on tavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä vain vanha nuotanrepale raitina, — mitä milläkin on. Majassa on heillä myös vähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpimän saavat, sillä kalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka vuoksi he hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan.

Niemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä heillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä ulko- että sisäpuolelta mitä siisteimpiä.

Mikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt näkyikin. Muutamia hetkiä kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki auttoi Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mielihyvissään niin, että olisi saattanut laskea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat tallella. Kaikki he nyt läksivät Kuuselan majalle. Miehet oikoilivat sitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä toimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka heillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.

Nämät kalassakäynnit ovat oikein herkkupäiviä merenrannan asukkaille, sillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika parhaana pitää, nimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa. Vähävaraisemmilta saa kyllä viili kotiin jäädä ja piimä vain mukaan viedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää viilipiimää, että se ikäänkuin suopa oli lusikasta takaisin luiskahtamaisillansa.

Syötyänsä tytöt menivät saarelle kuljeskelemaan. Siellä he taittelivat vihdaksia, sillä juhannusaatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi heidän oli kotiin meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat saunassa juhannusaattona. Tytöt katkoivat oksia, eivätkä huomanneet, että Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.

»Tiedättekö», sanoi Kaisu, »minä en juhannusaattona näistä ota vihtaa, kun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puulajista oksan ja teen siitä vihdan. Sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein siistiksi ja menen vihdallani lakaisemaan polkua, jossa on kolme tienhaaraa. Silloinpa näen sulhaseni — niin sanoi eräs tietäjä, joka täällä tavasta kuljeskelee.»

»Kylläpä tiedän», virkkoi Niemen piika Sanna, »se on tuo mies tuolta pohjois-Hämeestä. Hän on mainio tietäjä. Minunpa myös tuota täytyy koettaa.»

Mikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: »Enpä minä vain vastaanne tule», mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: »Lyyli, tuletko sinäkin onneasi koettamaan?»

»Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän käy.»

»Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa», vakuutti Sanna, »mutta Lyyli pelkää, hän ei uskalla olla yksin tienhaaralla juhannusaattona, se on koko asia se.»

»Minäkö pelkäisin?» lausui Lyyli. »En pelkääkkään, mutta tuo on taikauskoisuutta. Vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin leikin vuoksi tuonne saatan mennä lakaisemaan, jotta tomu tuoksuu, niin näette etten pelkää.»

»Silloinpa olen varallani», sanoi Mikki itseksensä; »että joudun tienhaaralle, kun Lyyli tietä lakaisee.» Nyt meni hän tytöistä vähän toisaalle ja huuhueli heille, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, missä olivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.

»Vihtojako nyt teette?» kysyi hän ja rupesi heille oksia taittamaan. Hän kuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessansa:

»Saa nähdä, onko meillä nyt hyvä kalaonni. Isäni on luvannut, että minä saan kaikki rahat, mitkä tänä vuonna kaloista saamme.»

»Onpa varmaankin sinulla onni», kuiskasi Lyyli vastaukseksi, »näyttääpä ilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin.»

Näin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa. Sannakin jo vähäisen heille ilvehteli, eivätkä Kaisun hampaat enää näkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulilta poissa.

Ilta tuli, ja kalastajat läksivät merelle; he laskivat nuottansa, vetivät apajansa ja saivat kiiltäviä silakoita. Tätä tekoa he tekivät puoliyöhön asti. Täällä ei hämärä heitä estänyt työstä, sillä yö on valoisa niinkuin päiväkin; aurinko unohtaa levolle laskea Pohjan kauniina kesäyönä.

Kun toisen päivän aamu koitti, palasivat kalastajat runsaine saaliineen majoillensa, joissa nyt keitettiin tuoreita kaloja merivedessä ja pantiin vielä aika voinkönkkä sekaan. Nämät kalat nyt maistuivat kalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkkuruoka ylhäisten pöydällä. Ruokansa nautittuaan he levittivät nuotan kuivamaan ja menivät väsyneinä levolle.

Toisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin nuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti, jolloin taas oli palattava kotiin.

Kalat ja kapineet kannettiin veneisiin, ja viimein menivät kalastajatkin. Vieno myötätuuli liikutteli laineita, ja veneet purjeinensa olivat ikäänkuin joutsenet aalloilla.

4. JUHANNUSAATTO.

Juhannusaaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisana taivaalla kello neljältä, jolloin Sanna, Niemen emäntäpiika, heräsi. Sanna kiiruhti askareillensa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat puhtaaksi huuhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan täydessä työssä, hymyili hän sanoen:

»Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. 'Aamutyö kultaa kukkaroon kuljettaa.'»

»Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei ole piika emännän verta — mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin tulee.» Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi pala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi sanoen:

»Niin, kyllä Mikki jo naimaiässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa eikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita talontyttäriä.» Näin puhuttuansa ukko läksi pois. Mutta samassa tuli eräs itsellisakka, joka asui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle nyt Sanna pakisi:

»Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut tietävät, että kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja ylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin Lyyli on? Ei yhtään parempi kuin piikatyttö; ei hänellä mitään rikkautta ole.»

»Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä lopun tekee», vastasi akka.

»Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon», mutisi Sanna.

»Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään tyytyy — noh, kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita — minä tässä tuonain sanoin miehelleni, että tuo Sanna vasta olisi komea emäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot sinä hyvin teet.»

»Minä? Mitäs minusta. Mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon, että kyllä minä siinä työt teen kuin Lyylikin.»

»No niin, vai ei. Kun muistan sitä kaakkua, jonka sinä leivoit, niin oikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt juhannuskaakku leivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutuisa.»

»Tottahan nyt jo! Eilen aamulla sentään vasta kalasta kotiin tulin. Tulkaa nyt, muori, niin saatte kaakun.» Muori seurasi Sannaa, ja saatuansa kaakun hän pyysi vielä:

»Tiukkase, Sanna kulta, vähän maitoa tähän kiviastiaan, otin sen mukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa.» Akka sai, mitä pyysi, ja meni sitte matkoihinsa.

Sanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin morsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään aprikoida, sillä ukko tuli samassa. Sanna nielaisi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: »Ettepä tiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian.»

»Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä.»

»Niin, kyllähän sen kaikki jo tietävät, vaikka ei kukaan ole teille sitä puhunut, että Mikki on kihlannut kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä sen nyt sanon.»

»Olisit säästänyt sen siksi, kuin tapaat toisia juoruämmiä, sopisipa se puhe jutuksi heille; muut kaikki kyllä ymmärtävät, että Niemen Mikki saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo juoruja minulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä hänen tunnen kuin te juoruämmät.» Näin lausuttuansa ukko jätti Sannan, joka lavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huuhtoi, ja läksi oikoisena pois.

Ukko meni tuvan perässä olevaan kamariin. Siellä oli leveä keinutuoli, johon ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain tärkeätä tuumattavana, ja niinpä nytkin. Hän keinutti tuolia, jotta lattia jyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä kovin harmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei sitä epäillyt enää, vaikka ei hän tahtonut muille näyttää, että hän sen uskoi, eikä hän sitä ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle mitään kanneltiin. Tuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut juoruämmien paneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia olisi autettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle. Ukko katseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi:

»Katso, poikani! Tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat vahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka laineet auringon loistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalansaalis hyvä. Niityt kasvavat apilaheinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain Herra hallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt ajatellen, että sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni». Ukko oli hetken ääneti, mutta nyt hän jatkoi vakavalla äänellä: »Yhtä kumminkin vaadin sinulta, ennenkuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti! Kunniallinen talontytär pitää sinun taloon emännäksi tuoman, tuosta kraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä olet kihlannut Lyylin, on akkojen juorujuttuna; ole sen vuoksi paremmin varoillasi, kun Lyylin seurassa olet.»

»Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin posket hohtavammat kuin apilaniitty, ja hänen sydämmensä on parempi, on minulle kalliimpi kuin Niemen talo.»

»Tyhmä poika, kyllä vielä toisin ajattelet. Muista, että minä en sanojani muuta», sanoi ukko ja läksi pois, paiskaten oven kiinni.

Mikki jäi surumielin kamariin, surumielin hän meni päivälliselle, eikä maistunut ruoka; vaan illan tultua hän läksi Kuuselaan päin, mennäksensä muitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.

Mikki kulki alakuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ettei isänsä turhaan sanoja sanele; mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. »Mutta minäkin olen päättänyt», ajatteli Mikki, »minä olen perinyt isäni luonnon: mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni tuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen hänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta täytyisikin jättää kotoni ja muualta hakea leipääni. Minä ja Lyyli osaamme molemmat työtä tehdä.»

Näin ajatellen Mikki läksi eteenpäin kaunista metsäpolkua, ja surunsa haihtui haihtumistaan, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi. Lintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja täällä näkyi valkea korkealle leimuavan palavista tervatynnyreistä. Mikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa kolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja kraataritädille. Tässä hänen täytyi odottaa Lyyliä. Hän piilotteli pensaan takana ja näki hetken kuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näistä hän pian erotti sorean Lyylin.

Lyyli oli siisteissä kotikutoisissa vaatteissa; ainoastaan vaaleanpunainen esiliina, jonka tummanpunaisia silkkinauhoja tuuli heilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa riippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joiden päät myös olivat tummanpunaisilla silkkinauhoilla solmitut. Muut olivat melkein samaten puetut. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä puunlajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus lakaista kolmihaaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni kuului joukosta, kun hän sanoi:

»Meneppä nyt Lyyli lakaisemaan, kyllä me sinut onnellisesti tänne olemme saattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinua täältä takaisin saattaa.»

Lyyli naurahti sanoen: »Menkää nyt ja tulkaa vähän ajan päästä takaisin, ei minua täältä kukaan saata.» Tytöt menivät, mutta samassa kuului rapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät, että Mikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin he kääntyivät takaisin huutaen: »Kuinka nyt kävi?»

»Kompastuin polulla olevaan puunjuureen», vastasi Lyyli, »eikä nyt tullutkaan koko lakaisemisesta mitään. Parasta se olikin.»

»Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki», kuiskasi Sanna kumppaneillensa, »mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää tiedä, joku onnettomuus siitä seuraa.»

Sannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin ikäänkuin odottivat jotain näkymätöntä pahaa, eikä heitä ketään haluttanut mennä luutinensa tienhaaralle.

Mikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vaan merelle menoa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: »Nyt, Kaisu, lähdemme Kuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?»

»Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii», vastasi Kaisu.

He menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän seurassansa oli myös viulunsoittaja. Useita tyhjiä tervatynnyreitä otettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi kahvipannua, mikä vehnäleipiä, mikä sokuria ja kahvia. Näin he menivät rannalle, jossa Lyylin koti oli. Lyyli pyysi heitä odottamaan häntä rannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiinsa.

Jouduttuansa porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puhetta. Samassa aukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos tuvasta. Ukko säikähtyi vähän, kun noin äkkiarvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti hän vähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki äitinsä itkussa silmin; hän kysyi: »Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen ukko teille puhunut?»

»Lapseni, älä pelästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle puhui. Hän vakuutti, ettet sinä ikänä Mikkiä saa, tai kukatiesi Mikin, mutta ilman Niemen kartanoa, ja mikä vielä pahempi, ilman isän siunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta.»

»Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini, Jumalaan on toivoni, minä odotan vaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina.»

Äiti pudisti päätänsä lausuen: »Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi muuttuisi!»

Lyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo. Hän oli vaalea, kun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän oli nähnyt isänsä tulevan kraataritädin mökistä ulos. Mutta eipä hän nyt joutunut surullisia asioita miettimään, koska vene lykättiin rannalta, ja oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän ennättänyt, viskattiin palavat tervatynnyrit mereen, jossa niitten valo korkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja nuoret soutivat saarelle, jossa sitten juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin leskisillä ja ruohonäkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki nuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona olivat maahan pistettävät pihalle portaitten viereen, ja tytöt poimivat kukkasia ja lehtiä, koristaaksensa tupain seiniä ja lattioita.

Näin viettää Pohjan nuoriso juhannusyön.

5. LEIKKUUPELLOLLA.

Kesän kukkaset olivat jo vähenneet, ja kellastuneet vaimot ilmoittivat syksyn tuloa. Raskaina, täysinäisinä seisoivat tähkäpäät Niemen pellolla. Valmiina sirpillä olivat ne olleet jo pari päivää, mutta kaikella työväellä oli kiire, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli kumminkin Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui Kuuselasta sekä likikylistä.

Niemen ukko meni leikkuuväkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla niemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia pitempi. Ukko katseli mielihyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri, mutta kasvu oli vahva ja hyvä; vaan nyt hän näki uhkaavia pilviä taivaalla, ja hänen muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuuväkeensä päin hän sanoi:

»Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani leikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä enemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä. Kyllä Niemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö.»

»Kyllä!» huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli kuuntelivat surumielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja. Mutta kauan he eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:

»Tuo yksi sarka on toisia paljon pitempi. Paraat leikkaajat menkööt sille, ja muut noille toisille saroille. Mikki, sinä saat yhdeksi mennä, äläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni etupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka vuoksi poikani saa olla sijassani. Noh, kuka nyt menee Mikin kumppaniksi?»

Talolan Hanna, eräs iso, harteva talontytär, meni oitis saralle, sanoen: »En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka tänä päivänä menestyy.»

Lyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen ja Mikin silmäykset toisiansa, ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli saralle; mutta samassa tuli Sanna sanoen:

»Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille, minä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan.» Ja naurahtaen hän jatkoi: »Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty; se päältänikin näkyy, ettei minulta voimia puutu.»

Lyyli vähän punastui harmista. Hän oikaisi sorean vartalonsa, vastaten: »Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää.» Sitte hän alkoi vikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään ollut aikaa jutella, hikipäässä vain leikattiin.

Päivä oli jo joutunut iltapuolelle, eikä sadetta tullutkaan, pilvet olivat kaikki haihtuneet pois. Mielihyvällä katseli Niemi, miten kuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan loppupuolella, huusi hän leikkuuväelle:

»Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaa juomaan, kyllä nyt vähäisen virvoitusta tarvitaan.»

Haluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun olivat puolipäivästä asti lakkaamatta kilpailleet.

Nyt juotiin vaahtoavaa kotiolutta, ja ukko, joka oli oikein »hyvällä tuulella», käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: »Kohta saamme kahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään satua kertoa ajanvietteeksi? Tytöt, jutelkaa nyt, tehän aina parahiten satuja tunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisevät.»

Tytöt nauraa hiivistelivät, ja yksi sanoi: »En minä suinkaan osaa.»

»En minäkään muista», virkkoi toinen. Mutta Lyyli, joka istui vähän etäämpänä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä olevalle kivelle, lausuen:

»Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin pitkäkään.»

Lyyli oli aivan vaalea, hänen poskiensa kukoistavat ruusut olivat ikäänkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: »Oli ennen eräs ihana niitty; keskellä niittyä kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui korkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät talvet myrskyisellä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana, mutta vihdoin hän sentään rupesi vanhenemaan. Silloin puhkesi hänen juureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta kauniimmaksi. Se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa laatua; ja niittomies antoi heidän olla niittynsä kaunistuksena. Mutta myös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen. Se kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen leheviä oksia, vaan paras kaikista oli kumminkin, että hän Pohjan kylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa nuoren hongan turvissa. Mutta onni vaihtelee — vanha honka oli ylpeä, hän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: 'Tuo koivu, miksi se meidän turvissamme kasvaa? Se ei meihin kuulu, me olemme honkia ja hän vain koivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen joukkoon.'

Nuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: 'Isäni, minä ja koivu olemme yhdessä kasvaneet; jos koivu revitään pois, silloin minunkin juureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja jos minä kuolen, niin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saanut, ja pian sinun korkea latvasi kaatuu. Anna siis, oi isä, meidän rauhassa elää yhdessä!'

Minun satuni on nyt loppunut», sanoi Lyyli, »sillä satu ei kerro, mitä vanha honka vastasi.»

Hän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkooväki oli ääneti, ikäänkuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he olivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen. Mutta ukon muoto oli synkkä, ja hän sanoi:

»Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu.»

Kahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian terävät sirpit olivat kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi saran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä hän läksi väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä kukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä kalja. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat itseänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian aleni kukkura ruoka-astioista ja väheni kalja haarikoista, joita aina välimmiten täytettiin.

Ruoalta päästyä otti viulunsoittaja viulunsa, laski sen leukansa alle virittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan iloiset säveleet kutsuivat nuorisoa tanssimaan. Ei tunteneet nuoret, että olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan loppuun asti eivätkä huomanneet, että oli aika kotiin palata.

6. KÖYRIMARKKINOILLA.

Marraskuun ensi päivän aamuna löi kello vasta kolme kraataritädin huoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukaisi alaluhdin oven, nouti sieltä leipää, juustoa ja voita ja laski ne vähäiseen vakkaseen. Sitte hän meni yliluhtiin, jossa hänen vaatteensa olivat, ja otti arkustansa ison valkoisen villahuivin, jossa oli punakukillinen reunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt päähän pantava, sillä tänään oli Kokkolassa köyrimarkkinat. Näistä markkinoista eivät annakat ole tietäneet, mutta Kokkolan lähipitäjät kyllä niistä tietävät. Silloin menee kaikki nuori väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin aikeissa lähteä. Kuuselan Kaisu oli luvannut, että Lyyli pääsisi heidän hevosellansa markkinoille.

Lyyli lukitsi luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani villahuivin päähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiinni, mutta päät hän sitoi vyötärölle. Nyt hän oli valmis lähtemään ja meni, sanoen jäähyväiset äidillensä, — ovesta ulos.

Syksy ja talvi taistelivat ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan vanhat kuusetkin olivat valkoisina lumesta. Mutta eipä Lyyli ilmasta huolinut. Iloisena, punaposkisena hän vain riensi eteenpäin, kunnes joutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istuivat Kaisu sekä Lyyli rattaille. Kuuselan renkipoika Jaakko, joka oli ajajana, istui heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin he nyt läksivät markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi tarttui pyöriin kiinni niin, ettei hevonen jaksanut juosta, mutta vähitellen edennyttiin sentään. Eipä ollut enää pitkä Kokkolaan; jopa näkyi patruuna Roosin kivimuurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko huimasi vähän piiskalla hevosta, ja pian he joutuivat määränsä päähän.

Kaupungissa oli vilkas väen liike. Maamiehillä ei ollut paljo myytävää tavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edestakaisin nuoria tyttöjä ja poikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä millekin mieluista oli. Nisuleivänmyyjiä istuskeli joukottain torin syrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.

Niemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa pitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikäänkuin hän olisi jotakuta hakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä nyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa kauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan. Vihdoin hän meni kumminkin.

»Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi», sanoi Mikki, »minä ostan sinulle semmoisen, jota parahiten haluat.»

Lyyli ujosteli vähän, mutta valitsi kumminkin vihdoin yhden, josta Mikki maksoi 20 markkaa. Sitte he kulkivat taas yhdessä katua pitkin. Lyylin posket punottivat ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki pitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli niin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat häntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän matkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulkivat, tuli heitä kohden kaksi nuorta miestä. He lähenivät, ja toinen huusi:

»Hör du flicko der! Ä' du svensk?» (Kuuletko tyttö siellä! Oletko ruotsalainen?)

»Ole sinä vaiti, venskalainen», vastasi Mikki, »taikka mene pois venskas kanssa.»

Hän meni Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse, mutta miehet kääntyivät takaisin ja toinen sanoi taas:

»No ä' he en stjyni grannan flicko ti' vara finnflicko» (Kyllä tuo on hyvin korea tyttö suomalaiseksi tytöksi). Näin sanottuaan alkoi hän suomea puhua, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä, ja siellä kyllä suomeakin osataan.

Mikki vei Lyylin nisuleivänmyyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä. Kokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut vastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: »Siitä ei saa selvää.» Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta, joka vähän aikaa oli Lyylin kanssa jutellut:

»Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?»

»Ettekö häntä tunne?» vastasi akka. »Se on Kuuselan Kukka, kaikkein kaunein tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki sentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän kerran määrää, sitä ei kukaan muuta.» Tämän vastauksen kuultuansa läksi Kokkolainen pois. Hän oli kyllä useasti kuullut puhuttavan Kuuselasta, että se oli varakas talo, ja päätti akan puheesta, että Lyyli oli Kuuselan tytär, ja ettei Kuusela Mikille antaisi tytärtään.

Nyt hän meni mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan peiliin — olivatpa hänen vaaleankeltaiset hiuksensa kauniit, kähäräiset, ja hän itse — noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan Kukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa saattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppapuodin portaitten viereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt hän pyysi »Kuuselan Kukkaa» torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjä. Lyyli punastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin, ja vastasi:

»Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat kielet, minun on kiire pois, sillä me lähdemme heti kotiin.» Näin sanoen Lyyli meni kortteriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa seurassa läksi paluumatkalle.

* * * * *

Kuukausia oli kulunut siitä, kuin köyrimarkkinoilla oltiin. Ne olivat jo varsin unhottaneetkin, kun eräänä kauniina pyhäiltana ison kellon ääni kuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuorta miestä astui reestä; he sitoivat hevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät Kuuselan asuintupaa kohti. Kuusela sytytti kynttilän, tuli vieraitansa vastaan ja sanoi, kun ei hän näitä tuntenut:

»Hyvää iltaa! Mistä kaukaa ollaan?»

»Kokkolasta», sanoi toinen.

»Vai niin», vastasi Kuusela, »käykää istumaan. Mitä nyt Kokkolasta kuuluu?»

»Hyvää vain», sanoi Kokkolainen.

»Yhtäpä toki puuttuu», virkkoi kumppani naurahtaen. »Paras puhua suoraan asiansa. Tällä on talot ja tavarat, mutta emäntä taloon tarvittaisiin.»

Kokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte: »Niin, minulla on hyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja paimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä ilman aurinkoa. Senpä tähden minäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin tyttärenne köyrimarkkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen tullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä tuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä minulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa, sillä laidun on heti talon vieressä, ja niin hyvä onkin, että eläimet sarvista saakka heinässä käyvät.»

»Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään päättää, ennenkuin kuulen, mitä tyttäreni vastaa.» Näin sanoen meni Kuusela tuvasta pois, aukaisi porstuanperäisen kamarin oven ja huusi: »Kaisu! Täällä on vieraita, tuo kaljaa.» Kuusela meni taas vieraittensa luo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa vierailla oli, katsoi ensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin, jossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa kotiolutta haarikkaan. Sitte hän riensi haarikka kädessä tupaan päin, mutta portailla oli Lyyli häntä vastassa.

»Kävin sinua hakemassa meille», sanoi Lyyli, »mutta kuulin, että teillä on vieraita; et nyt taida tullakkaan.»

»Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö», vastasi Kaisu ja riensi sisälle.

Tupaan tultuansa hän meni, punastuen korviin saakka, vieraille olutta tarjoamaan. Vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, ja kummastus oli selvästi nähtävänä heidän kasvoissansa. He joivat kuitenkin olutta, jota Kaisu tarjosi, ja kehuivat sitä; vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä selvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätääntyi Kokkolainen ja nousi istualta sanoen:

»Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko hevoseni, se on hyvin irstainen.»

Kuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo puikahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: »Mitä tämä merkitsee? Tuossa tytössä ei ole rahtuakaan sen Kuuselan Kukan näköä, jonka minä markkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär.» — Kokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa hän näki Lyylin, joka seisoi portailla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:

»Ahhaa, täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempi tytär, mutta ei siitä, ukko mitään tule.» Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:

»Hyvää iltaa, Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi minä olen tänne tullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain puhuin, että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni oli suuri, kun sijastasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähääkään näköisesi, mutta —»

Lyyli keskeytti hänen puheensa, sanoen: »Kuuselalla ei ole muuta tytärtä kuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette suinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotini on Kuuselan maalla oleva matala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo eikä muuta kultaa kuin auringon kultainen loiste.»

Nytpä Kokkolainen tuli kovaan pulaan; hän oli joutunut yhdestä pahasta toiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: »Niin, kyllä sen näen, Rusko parka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli, ja Kuuselan Kukka minut hylkää; hullu että tänne tulinkaan!»

»Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette tekään huoli Kuuselan köyhästä kukasta, vaan se olematon, se rikas, josta haaveksitte, se olisi kelvannut.»

Kokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neidon niin kauniin ja suloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestänsä: »Tyttö, minä tahdon sinut omakseni, vaikka olisit köyhempi kuin oletkaan. Minä hain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan rikkaudestani, jos sinut omakseni saisin.»

Lyyli hymyili surullisesti, vastaten: »Puhuuko suunne mitä sydämmenne ajattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla.» Sitte hän sanoi hyvästi eikä odottanut enää Kaisua, vaan läksi kotiin.

Kokkolainen näytti vähän alakuloiselta, mutta rohkaisi nyt mielensä, ikäänkuin olisi miettimisessään joutunut päätökseen. Hän meni taas tupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli heti Kokkolaisen mentyä sanonut: »Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini omaksensa tahtoo. Eikö täällä toista ole?» Vaan kuultuansa, että ei toista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: »Muistaakseni kumppanini häntä nimitti Kuuselan Kukaksi.»

»Se oli Lyyli!» huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta. Juuri silloin tuli Kokkolainen sisälle. Ikäänkuin taakka putosi hänen sydämmeltään, kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:

»Suokaa anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi. Sen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin tuolla ulkona, mutta hän ei ollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne.»

»Kyllä me jo tiedämme kaikki», vastasi Kuusela, »enkä tiedä parempaa neuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne tarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne aiotte pyytää.»

Tämän lausuttuansa hän sanoi jäähyväiset vieraillensa, jotka eivät mitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan tienoilta. Pian he istuivat reessä. Kokkolainen huimasi piiskalla hevostansa, ja hyvää kyytiä he läksivät pois. Vähän aikaa vielä kuului ison kellon ääni, vaan aina etäämmälle se joutui ja taukosi viimein vallan.

7. SURMASALMELLA.

Talvi oli kulunut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä nyt oli elokuun ensi päivä. Kraataritädin huoneessa Lyyli istui kangaspuitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui syvissä mietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan. Vihdoin hän puhkesi puhumaan, sanoen:

»Oi äitini! Tänä päivänä Mikki lupasi isällensä sanoa, että hän on päättänyt ottaa minut vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ettei ukko siihen päätökseen suostu. Kumma ukko, että hän köyhyyteni tähden minua noin vihaa. Mutta vaikka emme toisiamme saisikaan, niin rakastan kuitenkin aina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse hänen isänsä tavaroita, koska meillä on voimia ja osaamme työtä tehdä. Isä saa jäädä yksin taloonsa, ja me voimme itsekin kodin itsellemme valmistaa, näin sanoi Mikki.»

»Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujina seiso, eikä onni siinä kodissa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän Mikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän sen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko teille siunaustansa anna.»

»Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvavana matona, polttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun täytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne kuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut.»

»Mene, lapseni, ja muista, että missä ei ole vanhempien siunausta, siinä ei ole Jumalan siunausta.»

Lyyli pyyhkieli silmiänsä esiliinallaan ja läksi surullisena
Surmasalmelle päin.

Niemen vierastuvassa Mikki kulki edestakaisin lattialla. Hänen otsansa oli tuskan hiessä, ja puoliääneensä hän sanoi: »Ei, tästä pitää loppu tuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota rakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää? Hän sanoo, että hän koko elinaikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minut kerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä! Erilainen muista olet aina ollut, ja niinpä on sinun rakkautesikin. Minä tiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minut onnelliseksi mielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt satu olemaan sitä laatua, kuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä kuin jää.» Mikki katsoi kelloansa, se oli kuusi. »Lyyli minua jo odottaa,» ajatteli Mikki, ja nyt läksi hänkin Surmasalmelle.

Lyyli oli jo ennen siellä, ja kun Mikki tuli, näki tyttö heti sulhonsa vakavasta muodosta, ettei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui: »Minä näen, ettei isäsi ole pyyntöösi suostunut.»

»Ei ole», vastasi Mikki synkästi, »mutta vähätpä tästä, meillä on terveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme lampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeeseen ja olemme siellä siksi kuin isäni viha lauhtuu, ja —»

»Mutta sitä saatte odottaa», keskeytti Niemen ukon ääni. Jos olisi salama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat he vähemmän hämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkkiarvaamatta ilmestyi heidän välillensä. Lyyli tointui ensiksi tästä hämmästyksestä; hän kääntyi ukon puoleen, ja hänen sinisilmänsä olivat kesätaivasta suloisemmat, kun hän sanoi:

»Oi sulhoni isä, miksi minua vihaatte? Minä tahtoisin ja voisin teitä rakastaa niinkuin lapsi isäänsä, mutta te vihaatte minua minun köyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin, Jumalalta.»

»En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!» ärjäsi Niemi.
Mutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi:

»Minun omani pitää hänen olla niin totta kuin tässä olen. Minä olen mies ja pidän sanani, minä olen luvannut hänet vaimokseni ottaa.»

»Mikki, kuinka uskallat minun kuulteni noin puhua?» huudahti Niemi.
»Oletko raivossa, poika?»

»Minulla on luja ja vakava luonne», vastasi Mikki, »sen minä olen perinyt isältäni, ja semmoinen luonne onkin miehen kunnia.»

Ääneti Niemi katseli soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi jotain kimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattavat, mutta aurinko vetäytyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi, kylmäksi jääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen kova sydämmensä pehmennyt, ja samassa hän taas oli kylmä, jäykkä, niinkuin ennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: »Pois saat mennä talostani, et äyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani. Minulla ei enää poikaa ole.»

»Jääkää siis hyvästi!» vastasi Mikki kolkosti. Mutta Lyyli, joka ääneti oli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt:

»Ei, Mikki! Minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon aina, aina rakastaa, vaan omaksesi en voi tulla, sillä meillä ei onnea olisi; isäsi viha sen tuhaksi polttaisi.»

»Lyyli!» sanoi Mikki. »Tahdotko sinäkin minut hyljätä? Eikö siinä ole kyllä, että isäni on minut hyljännyt?»

»Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille siunauksensa antaa», vastasi Lyyli.

Mikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä, kun hän huudahti: »Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu, joka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän — kun minäkin olen köyhä, niin en enää kelpaa — siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? — Isäni, minä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta, vaikka se onkin kummallinen.»

»Mikki», sanoi Lyyli, »älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua! Mutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota isän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta.»

»Niin, hän ei antaisi, kun en enää ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi vain, Lyyli, ei minulla enää morsianta ole.» Näin sanoen aikoi Mikki isänsä seurassa lähteä kotiin. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli oli enemmän rakastanut tavaroita kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo halpeni hänen mielestänsä niin, että hän luuli voivansa hänet unhottaa. Mutta Lyyli raukka — hän seisoi toivotonna, tätä ei hän odottanut. Haikeasti hän huusi vielä Mikin jälkeen:

»Oi Mikki, unohda minut, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain tähden sinun morsiamesi olin!»

Mikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu. Lyyli väänsi tuskissaan käsiänsä; hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa vapisi, kun hän riensi kotiin päin. Mutta jouduttaansa pölkkysillalle, joka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin varovainen olla, kuin tarvis olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa kuului loiskahdus salmesta. Se ennätti vielä Mikin korviin, ja nuolen nopeudella oli Mikki rannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä veden päällä Lyylin palmikoista toisen, mutta samassa se katosi. Vaan Mikki oli myös heti salmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän nytkin teki.

Niemen ukko, joka tuli Mikin perässä, pelästyi kovasti nähdessänsä, miten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen ja juosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun. Tiellä kohtasi hän kraataritädin, joka levotonna siitä, että tyttärensä viipyi, oli aikonut lähteä häntä hakemaan.

Niemen ukko tarttui tädin käsivarsiin kiinni, huutaen kovasti: »Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule! Minun Mikkini uppoutui, joudu auttamaan!» Sitte hän meni taas kiireesti Kuuselaan päin, jättäen kraataritädin, joka pelästyksestä oli uupumaisillansa. Äidin rakkaus piti hänet kumminkin pystyssä, ja hän riensi Surmasalmelle; vaan ennenkuin hän sinne joutui, kuuli hän rapsahduksen metsästä. Hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä makaavan nurmikolla lehevän leppäpuun suojassa, ja Mikin, joka häntä siinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova, vaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi heidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa maan päällä, ja lapsi hengitti vielä.

Lyyli makasi nurmella niinkuin kuollut, vaan yhtäkkiä aivasti hän, ja vettä purskahti vielä suusta. Sitte aukaisi hän silmänsä ja sanoi, nähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: »Sinun olisin, vaikka olisit kerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla» — samassa Lyyli näki äitinsä, ja silloin hän näkyi ikäänkuin miettivän, missä hän oli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni sekä muita ääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli pyysi tuskaantuneella äänellä:

»Oi auttakaa minut kotiin! Viekää minut toista polkua, en tahdo nähdä noita.»

Hän nousi ylös ja pääsi äitinsä ja Mikin avulla kotiin; vaan silloin hänen voimansa olivat loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni hänelle ottamaan kuivia vaatteita, sanoen Mikille: »Mene sinä Surmasalmelle sanomaa viemään, etteivät suotta rupea hukkuneita hakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi. Tule sentään pian takaisin», lisäsi hän vielä, vähän kovakkaalla äänellä, »sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska näen, että lapseni ei jaksa puhua.»

Mikki riensi Surmasalmelle. Siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita hakemassa; vaan nähdessään Mikin he kirkasivat hämmästyksestä, kuin eivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen. Mutta Mikki sanoi: »Älkää suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä korjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette.»

Kun he nyt näkivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat he kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä sateli jokaisen huulilta, mutta Mikki vastasi: »Lyyli putosi pölkkysillalta.» Muuta hän ei nyt asiasta joutanut puhua, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi rientää kotiin vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen hän sanoi: »Isäni, menkäämme kotia, että minä saan kuivat vaatteet.»

Niemi meni poikansa kanssa. Hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa niin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän mielenliikutuksista aivan voimattomaksi tullut.

Ihmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin taas kotiinsa, mutta paljo oli heillä puhumista. He arvelivat sinne tänne eivätkä kuitenkaan selvälle saaneet, mitä salmella oli tapahtunut. Että Mikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta miten Niemen ukko sinne oli tullut — siitä nyt kävi kummia huhuja, sillä ukko vihasi Lyyliä — kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas sillalta — vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itsensä? — Näin tuumattiin, mutta asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut arvata.

Tietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa äitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli valkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vain hiljainen hengähdys ilmoitti kumminkin, että ei kuolema vielä ollut häntä saavuttanut, hän vain makasi horroksissa. Vihdoin hän aukaisi silmänsä ja katseli pienen huoneen ympäri, ikäänkuin hän olisi kaipaillut jotakuta, vaan kun ei kaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellansa, lausuen:

»Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minut pois täältä maailmasta, niin tahdon mielelläni lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle antaa sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minut kaikista synneistäni. Rakas äiti, et usko, kuinka tyhjältä maailma tuntuu minusta, sillä Mikki halveksii minua.» Sitte hän kertoi kaikki, mitä Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein hän sanoi: »Kun onnetonna salmen ylikäytävälle jouduin, musteni maailma silmäini edessä, minä hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä kedolla silmäni aukaisin ja näin teidät — ja näin, että Mikki oli se, joka minut vaarasta oli pelastanut. Mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle hyvänsä, jonka hän vaarassa olisi nähnyt. Äitini, se minua raskaasti painaa, että Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen.»

»Ei, lapseni», vastasi kraataritäti, »ei Mikki saata niin luulla. Hän on äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyynellä mielellä miettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä minä olen vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen nuorten mielen.»

»Oi äiti, jospa minä hänen huuliltansa kuulisin, ettei hän usko niin kuin hän sanoi, silloin olisi minulla rauha.»

Lyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas vuoteellensa, silmät vaipuivat kiinni, hän oli kalpea, vaan kaunis kuitenkin, suloinen kuin keväällä valkovuokko.

Näin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki katseli Lyyliä silmillä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän aikaa, vaan sitte vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja ennenkuin kraataritäti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin käteen, huutaen:

»Lyyli, herää, katso, minä olen taas tykönäsi!» Lyyli aukaisi silmänsä, ja Mikki sanoi: »Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin sinusta. Minä tunsin sinun ja saatoin kuitenkin epäillä; siinä tein kovin pahasti. Oi Lyylini, anna minulle anteeksi!»

Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen huulillansa. Silloin äiti lausui: »Jumalan rauha olkoon teidän välillänne!»

8. MUUTTO.

Muutamia päiviä oli kulunut siitä kuin onnettomuus Surmasalmella tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.

Nyt oli lauantai-ilta, ja Lyyli lakaisi puhtaaksi vähäistä ruohopihaa pyhän tuloksi. Ruusut kukoistivat taas hohtavina hänen poskillansa, ja hän näytti onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja meni iloisesti Mikkiä vastaan; sitte he istuivat portaille, sillä ilta oli ihana. Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyynelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti: »Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?»

»Minä en sitä vastaan ole», vastasi Lyyli, »jos äitini vaan lupauksensa antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minut Jumalan avulla kuolemasta pelastit.»

»Mennään äitisi luo», sanoi Mikki. »Minä vielä tänä iltana tahtoisin mennä kuulutusta ottamaan.» He menivät sisälle, ja Mikki lausui: »Täti hyvä, Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos sitä vastustaisitte, koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi saattaisi.»

»En tiedäkkään, se on tosi», vastasi äiti, »enkä häntä kellekkään niin halusta antaisi kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan. Vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli. Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni eloon saattoi. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni moninkertaisesti; ehkä äidin siunaukset saattavat johonkin määrään isän puuttuvan siunauksen korvata.»

Kiitollisin sydämmin nuoret syleilivät äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä puhua isänsä kanssa. »Mutta», sanoi hän, »jos isäni tekee niin taikka näin, tahdon kumminkin tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan.»

Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jäähyväiset ja läksi kotiin. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä huoneeseen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: »Isäni, kasvattajani! Viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikää ja punnitkaa asiaa, älkää kieltäkö, sillä tänä iltana minä otan kuulutuksen ja viimeisen kerran pyydän teidän suostumustanne. Katkeraa on jättää koti, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni — jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto — ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän kotini, jos te, isä, niin vaaditte, jos ei teidän sydämmenne pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeeseen, jossa hänen äitinsä serkkukin asuu.»

Ukko ei mitään puhunut, hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä kanssa, mutta vihdoin hän sanoi kuitenkin:

»Mitä sanonut olen, sen olen sanonut. Ei pidä kenenkään lausuman Niemen ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häilyy.»

»Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniaton, huikentelevainen sanansa syöjä», vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: »Joka väärin tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanaani katuisin, silloin vasta väärin tekisin.» Sitte hän otti taskustansa kukkaron käteensä sanoen: »Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän kalansaaliista.»

»Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota, etkä sinä minulta mitään saa — sen olen minä sanonut.»

Ukon ääni vapisi. Sydämmestään hän olisi toivonut, että niitä rahoja, jotka hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän; mutta nyt ei hän enää tahtonut niitä lisätä — sitä ei hänen ylpeytensä antanut myöden.

Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte hän sanoi sorretulla äänellä jäähyväisensä ja meni.

Niemen ukko kulki edestakaisin kamarinsa lattialla. Hänen omatuntonsa vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää, ajatellen itseksensä: »Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi viimein myöntyä — vaan sitä en minä tee, en.» Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin surraksensa pannut, vaikka hänen täytyi kotinsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä taito ja työvoima — siinäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja tyytyväisenä hän läksi kuulutusta ottamaan.

Pyhänä, jolloin nuori pariskunta kirkossa kuulutettiin ja Mikin ja Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli jotakin kuiskattavaa toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että kuulutus oli otettu. Että kirkko kohisi — se hyvää merkitsi, sillä se pariskunta rikastuu, jota kuulutettaissa kohina kirkossa nousee.

Pyhäiltana tuli Lyylin tuttavista monta kraataritädin huoneeseen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: »Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin pieli.»

»Jos se on liukas, niin kyllä mä sannoitan», vastasi Lyyli ja meni pois
Sannan tyköä.

Sannan ei tehnyt mieli olla kraataritädillä, kun oli saanut johonkin määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden: »Ei, kyllä minun, jo täytyy mennä kotiin iltatoimiani tekemään.» Sitte hän kääntyi Mikkiin kysyen: »Koska sinä tulet kotiin?»

Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ettei hän enää voinut kotiin tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: »En tiedä.»

Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kuin Mikki ja Lyyli kuulutettiin. Kraataritädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti. Lattialla oli riivittyjä katajanhakoja ja kukkakiehkuroita huoneen seinillä, mutta kaunein kukka huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli nyt morsiuspuvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin sopivaa hänen päänsä koristuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä kiillekoruista ja kiekuroista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu. Leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli sidottu vyötäröille.

Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein tapahtuu, että morsiuspari jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa vihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä suurempi oli kansanpaljous, joka jäi kirkkoon katselemaan morsiusparia, sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.

Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hääsaattue taas Lyylin kotiin, jossa päivällinen oli valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone oli pieni, eikä muutoinkaan morsiuspari oikein saattanut iloita, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä jättävä hyvästi kaikki tuttavansa. Se kumminkin häntä lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraataritäti oli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan, serkkunsa tykö, sillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.

Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuria; siellä kukin itse hoitaa omaisuutensa. Mutta Hämeessä usein talolliset pitävät lampuoteja, ja senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.

Hääpäivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jäähyväisiänsä. Kaikki he olivat kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä, istuivat Mikki ja Lyyli portaille. He tahtoivat vielä viimeisen kerran sieltä katsella ilta-auringon loistoa.

»Muistatko, Lyyli, vielä», sanoi Mikki, »kuinka lasna ollessamme täältä katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jos yhdessä saimme olla.»

»Muistan», vastasi Lyyli, »ja mitä iloa minulla vain oli, sitä minun täytyi sinullekin ilmoittaa, muuten en voinut olla tyytyväinen. Nyt olemme aina yhdessä, ja toivon, että tulemme onnellisiksi, vaikka jätämmekin lapsuutemme kodit.»

»Ja kerran, se toivo on minulla varma», lausui Mikki, »me vielä tänne takaisin palajamme.»

Näin kuiskailivat nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun koittaessa oli kaksi, kuormaa valmiina pihalla. Kraataritäti lukitsi huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois onneansa hakemaan.

Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula. Siinä istui vanha mies. Vaan kun matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko istualta ja läksi syvästi huoaten Niemelle päin.

9. VANHUS.

Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se ei kuin jälkiä jättämättä. »Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa», sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin Mikki nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä oli kraataritädin ovi lukossa, ja lukko oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt oli kesäkuun alkupuoli.

Vieno tuuli tuuditteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi laineilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan hän veti veneensä maalle. Veneestä hän otti ongen ja vähäisen koppasen, jossa oli kaloja, ja istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikäänkuin syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja pitkä valkoinen parta riippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään, ajatellen itseksensä:

»Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä isäntänä olin? En olekkaan. — Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi kraataritädin tyttö sadussansa? — 'Silloin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saava, ja sinun korkea latvasi kaatuu'. Niin, se kaatuu», lausui ukko ja nousi istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulivatkin rattaat pihaan. Rattailta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi kraataritädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli vanhentunut tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat hiukset olivat valkoisiksi tulleet.

Kraataritäti koetti vääntää ovensa lukkoa, vaan se oli ruostunut ja kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä siksi, että tämä hänet huomasi. Sitte hän läheni kysyen: »Tunnetteko vielä minua?»

Täti katseli ukkoa ja sanoi sitte: »En tunne.»

»Niin», vastasi ukko, »'murhe tuopi mustan muodon', ei ole Niemen ukko enää sama kuin kuusi vuotta takaperin.»

»Niemi!» huudahti täti, »no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut teitä!»

»Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä. Taloni paloi poroksi, enkä minä enää jaksanut sitä rakentaa, sillä vanhuus tuli ja nurkkamieheni oli poissa» — ukon ääni vapisi vähän. — »Minä myin taloni, ja rahani tallensin huoneeseeni, mutta eräänä iltana, kun kotiin tulin, oli huoneeni ovi auki ja rahat poissa, muuten oli kaikki paikoillansa. Minä saan kyllä kohtuullisen muonan talosta, niin ettei minulla hätää ole.» Nämät viimeiset sanat sanoi ukko äänellä, jossa vielä vanha pöyhkeys ilmeni.

»Kylläpä teillä murheita onkin ollut», vastasi täti. »Pojallanne sitä vastoin on kaikin tavoin ollut menestystä. Hän pääsi ensin lampuodiksi vähäiseen taloon, joka oli serkkuni oma, vaan sitte hän sai vuokrata erään everstin virkatalon, jossa hän on hyvin toimeen tullut. Siellä ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki mieleni omaa pesääkin vielä katsella. Kaksi kaunista lasta Mikillä on; nuorempi varsinkin on kaunis, sillä se on niin ympyriäiskasvoinen kuin nisukakku. Niitä lapsia oikein ikäväni tulee, sillä aina he ympärilläni pyörivät.»

Näin puhuttuansa täti meni taas tupansa oven lukkoa vääntämään, ja ovi aukeni. Hän kutsui nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä pudisti päätään, sanoen, että hänen täytyi kotiin lähteä. Ukko aikoi mennä, mutta kraataritäti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:

»Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?»

»Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin», vastasi Niemi ja läksi sitte pois.

Kraataritäti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli itseksensä: »Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole pehmittänyt ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä — nyt vihdoinkin on nuija koskenut — mutta pelkään, että vieläkin vanhaa ylpeyttä ukossa asuu, koska ei hän tupaani tullut. Hänellä oli kyllä aikaa — mihinkäpä hänen olisi kiirettä ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän pojastansakaan olisi kysynyt, jollen vain muuten olisi puhunut.»

Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneeseensa, mutta Niemen ukko kulki syviin mietteisiin vaipuneena metsäpolkua pitkin Niemellepäin.

Kotiin tultuansa ukko istahti vuoteensa laidalle, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: »Yksin olen aina, aina yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin kutsunut hänet takaisin, kun kerran olin ajanut pois — se ei mitenkään olisi sopinut.» Hänen omatuntonsa kuiskasi kyllä välistä: »Joka ylpeää luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös nöyrtyä, jos parannuksen tahtoo tehdä. Nämät tunteet hän kumminkin tukehutti pian ja ajatteli: »Minä lähden poikani luo: varmaankaan ei hän minua tunne eikä ikänä saa tietää, että entinen mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä, on kerjäläisenä tullut häntä katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja jo iltakin joutuu, elämäni ilta. Minä tahdon vielä nähdä poikani, ennenkuin päiväni päättyvät.» Näin ukko ajatteli ja meni väsyneenä levolle.

10. MATKUSTAJA.