Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

MUISTOJA NAANTALISTA

eli

Vanhan Tädin Kertomus

Kirj.

THEODOLINDA HAHNSSON

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1874.

Ensimmäinen Luku.

Minä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta sisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomaksi jäimme. Useasti kyllä näin äitini ja sisareni itkusilmissä tuumailevan keskenänsä, vaan kun kysyin: "Mitäs itket, äiti kulta?" silloin hän hymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen surunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas tyytyväinen.

Isäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään perintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja koska armo-vuodet olivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli äitini saanut toimeen meille uuden vähäisen kodon, joten saimme asua oman katon alla.

Vaikka äitilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas, sillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen sydän. Sisareni opetti hän tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki tulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin varakkaimmissa taloissa, vaan minua, joka olin nuorin ja kehnoin, säästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana niin heikko ja vähänen, että olisi saattanut luulla minua kahdeksan-vuotiseksi. Useasti äitini sanoi: "Mitenkä sinä, Elsaseni, maailmassa toimeen tulet, kun olet noin heikko ja pieni", mutta kun enoni, joka usein meillä oleskeli, sen kuuli, sanoi hän: "Älä murehdi! Elsa ja minä olemme hyvät ystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut äitin silmäin alla, pääsee hän minun kasvatikseni. Kyllä minä takaan, että Elsasta saan hyvän vanhain päivieni hoitajan. Eikö niin Elsa?"

Minä hyväilin enoani oikein hyvästi ja lupasin aina olla hänelle kuuliainen ja avullinen, mutta äitini sanoi: "Älä vielä, veliseni, puhu vanhoista päivistäsi, ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin mieheksi tulit. Kyllä sinä vielä naimisiin joudut, joll'et yhtä saanut, niin on toinen ja kolmas jäljellä."

"Ei sisareni! niin ei ole minun laitani", vakuutti eno, "unelmani raukesivat kuin unelmat — mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun virkani sekä taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni; silloin toivon, että aikani kyllä kuluu; vanhoista muistoista ei puhuta, sillä kipeältä tuntuu, kun haavaa koskee".

Minä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta ei hän sallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella uteliaisuudella kysyin äitiltäni; "Mitä muistoja net ovat, joista ei eno anna puhua?" vastasi äiti; "Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan hyvä ja kuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista muistoista, sillä silloin hänelle murhetta tuottaisit".

Tästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista; joka ilta maata pantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä kaikkia tuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesi, mutta jota ei minulle sopinut sanoa. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää tuon salaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui uteliaisuutenikin. Minä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen siitä, että oli saanut minun enoni turviin. Enoni olikin kovin hyvä minulle, ja aikani kului oikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä hyvin harvoin oli vieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.

Enollani oli kaunis puu-tarha, jossa hän itse työtä teki ahkeraan, sillä hän piti paljon kaikista kasvista, ja siinä puu-tarhassa minäkin yhdessä hänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä enoni mailla ja talvis-aikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni tahtoi kaikin tavoin voimiani vahvistaa; hän oli lääkäri, ja tiesi, mikä terveyttäni paraiten hyödytti.

Minä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoista-vuotias, kun hän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: "Kuules Elsa! kylpeminen olisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt viedä sinua Naantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun. Kirjoita nyt sisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun kanssasi valmistaa sinulle mitä kylpymatkaasi tarvitset".

Tämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut pääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni tulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään ja parin viikon kuluttua olimme matkalla.

Päivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän, mutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuota "Armonlaaksoa", tuota kuuluisaa Naantalin kaupunkia, sillä silmissäni näytti tämä enemmän isomman kirkon-kylän, kuin kaupungin näköiseltä.

Me ajoimme nyt leski-rouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja eno oli jo ennen pyytänyt saada jättää minua hänen turviinsa. Rouva P. otti meitä ystävällisesti vastaan, ja minä sain vähäisen siistin kamarin asumakseni.

Enoni ei joutunut kauan viipyä Naantalissa, vaan kun minä olin saanut kaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään sanoen:

"Nyt, Elsa, jäät ensi-kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän olemaan omassa vallassasi kuin ennen, mutta pysy toki samankaltaisena kuin tähänkin asti. Täällä on monen-laisia ihmisiä, paljon näet täällä turhuuttakin, mutta varo, ett'ei sinun tee mieli kaikkia, mitä silmäsi näkee", ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: "turhuus on vienyt monen nuoren onnettomuuteen".

Näin puhuttuaan läksi enoni pois, ja minä jäin vähäiseen kamariini. Ikävä oli minun nyt yksin jäätyäni, ja ilma huoneessani tuntui raskaalta ja tukehuttavalta, jonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja annoin iltatuulen virkistyttää itseäni. Tuokion aikaa istuttuani akkunan ääressä, näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin, vetäen raskaita vaunuja perässään; ne lähenivät ja samassa poikkesivat pihaan. "Nuot matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa", ajattelin minä, sillä kapu-säkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin juuri, ketä nämä vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli käskemään minua iltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin paronitar S:n, hänen tätinsä ja hänen veljensä pojan. Olin kovin väsynyt, jonka vuoksi ei minun tehnyt mieli iltaselle mennä; minä sentähden vain kiitin emäntääni käskystä, sanoen, ett'ei minua haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin maata ja olin pian unen helmoissa.

Aamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivahalla, ja minä luulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti pu'in päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja kaunis. Minä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei korkealle mäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin siellä olevan lavean näkö-alan.

Vähän matkaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin muutamia lapsia, jotka riipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: "Mikä tämän vuoren nimi on, ja mihinkä tämä tie menee?"

"Vuoren nimi on Kupari-kallio", vastasi lapset, "ja tämä tie vie salmen rantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli Luonnonmaan saarelle".

Tämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin hyvin kaunis näkö-ala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria, kukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen tässä oltuani päätin mennä aina salmelle asti. Polku vei vähäisen männistön läpi. Lintuset laulelivat männistössä, ja minä heitä kuunnellessani kuljin niin ajatuksissani, ett'en huomannutkaan olevani matkani päässä, ennenkuin näin kaksi naista edessäni; ne istuivat jyrkän äyrään syrjällä olevalla kalliolla. Nähtävästi olivat nämätkin tulleet tänne ihailemaan luonnon kauneutta, sillä ne istuivat siinä varsin vaiti katsellen mertä, joka olikin hyvin ihana, sillä se oli varsin tyyne. Kaukana näkyi veneitä purjehtivan; niissä oli meren-saarelaisia, jotka palasivat Turusta kauppaa tekemästä, ja juuri edessämme oli salmi, joka eroitti ihanan Luonnonmaan saaren mannermaasta.

Toinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaa-päinen nainen, vaan toinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saatti arvata, että hän jo aikaa oli jättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan kolmenkymmenen vuoden paikoilla, mutta hän oli vielä viehättävän kaunis; ihonsa oli valkoinen kuin lemmenkukka, eikä yhtään punaa rusottanut hänen poskillaan, hänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät kuin metsä-lampi, ja hänen suuret mustat silmänsä katselivat ikään kuin uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea vartalonsa oli puettu mustiin vaatteisin, jonka vuoksi hänen valkoinen ihonsa vielä paremmin silmiin pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen matkaa heistä, mutta kaunis näkö-ala ei enään yksistään vetänyt huomiotani puoleensa, sillä aina enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja hänen vanhaa kumppaniansa, vaan hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen nuoremmalle:

"Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle".

He menivät nyt molemmat ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin, hoksasivat vasta minun, mutta sanaakaan sanomatta menivät he eteenpäin, vaan minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte menin myös minä pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin kaipasi minua.

Kotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka käski minua eineelle. Minä menin ja sisälle tultuani hämmästyin varsin, kun näin samat naiset, jotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meitä toisillemme, sanoen: "Neiti Lehtonen, paronitar S, ja neiti Tuovi". Mutta vanha neiti tuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen:

"Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme yhdessä joka-päiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin minua tädiksi mainitsisi". Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha täti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi, mutta paronitar ei monta sanaa kanssani vaihettanut, vaan hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli sen siaan varsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja paronittaren seurassa, ja aina enemmän mielistytti minua paronittaren lempeä, suloinen olento. Enimmiten jutteli hän pikku Tommin kanssa, ja heidän puheistaan kuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen isänmaallisia tunteita istuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä näin, mutta kerran toki hänen mustat silmänsä loistivat ilosta, kun hän tädillensä sanoi: "katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun poika-vainajani näköinen".

Paronitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen suureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa muisti hän kaipauksella vieläkin.

Toinen Luku.

Naantalin kylpy-laitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis sali, jonka seinät ovat melkein vallan akkunoina. Salin edustalla on ihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpiät tavallisesti oleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin eräänä päivänä loukossani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä enentyi enentymistään. Täällä tapasivat monet nuoruuden ystävät toisiansa vanhoina harmaa-päisinä; monessa oli luonto, niinkuin muotokin, muuttunut vuosien kuluessa.

Minä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs toinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle kumppanillensa: "Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikoina minun ystävänäni, vaan nyt, vaikka hän tietää, kuka olen, ei hän ole minua tuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän".

Tämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi, mutta sitte näin taas erään vapaa-sukuisen korkea-arvoisan virkamiehen tulevan rantaan päin; hän oli varsin harmaa-päinen, mutta hänen korkea vartalonsa oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo. Tultuansa käytävälle katseli hän vähän ympärillensä ja läheni sitte vanhan-puolista pappis-miestä sanoen:

"No totta! joll'ei silmäni petä, olet veli A., vanha koulu-kumppanini. No nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'" — ja vanhukset juttelivat nyt entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa vielä nuoruuden ystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas paremmalle mielelle.

Vähän aikaa vielä loukossani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan tädin ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat paronitarta, mutta ikään kuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki hän käytävällä. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli ylpeä, mutta minä tiesin heidän väärin luulevan.

Paronitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli hän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä meni hän kylpemään, ja nytpä tuli monta niistä, jotka eivät ennen minua huomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut. Hyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani puhunut, mutta pian jättivät he minun toki, sillä nyt tuli rantaan veneitä, joissa kylpiät pääsivät purjehtimaan.

Seura oli päättänyt mennä Luonnonmaan saarelle, jossa heidän oli aikomus pitää kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpy-seura, ja soittajia oli myös muassa. Minä en saattanut seurata muita tuolle huvi-matkalle, sillä minä en voinut hyvin. Tuuli toi soiton säveleet korviini, ja minä surulla ajattelin sitä iloa, josta minun täytyi olla poissa.

Ikävissäni menin saliin ja ai'oin ruveta pianoa soittamaan, mutta samassa kuulin jalan astuuvan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi minulle:

"Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelee ilo ja ikävyys sydämmessäni".

"Minun on myskin kovin ikävä", vastasin minä, "sillä halusta olisin muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin, että kukatiesi siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut".

"Minun nuori ystäväni! kentiesi oli tuo sinulle joksikin hyväksi, että pois jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit", sanoi täti ja lisäsi vielä: "Sisareni tytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa vanhan seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan kahvi-pannun mukaani, kukatiesi kahvi ja ulko-ilma piankin saattaa pääsi terveeksi".

Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi pipar-kakkuja. Paronitar taputti lasta sanoen: "kuinka äitisi voi?"

"Hän on paljon parempi ollut nyt sitte, kun te, rouva hyvä, lääkityksiä toitte", vastasi lapsi, "mutta hän ei vielä jaksa leipoa".

Kotia tultuamme läksi paronitar sairaan luo, vaan täti ja minä latoilimme kahvi-pannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä ostamaan pipar-kakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani, mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni, miten paronitar täällä laittoi piparkakku-taikinaa, enkä saattanut olla huudahtamatta: "Paronitar!" Paronitar vähän hymyili sanoen:

"Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi päässyt, taas rupeisi itseänsä rasittamaan".

Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: "Kuinka vähän ihmiset ulko-muodosta toki tuntevat toisiansa! häntä sanovat ylpeäksi, vaan kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!"

Kakut ostettuani läksin kotia, josta minä tädin ja pikku Tommin kanssa menin salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean kahvi-pannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä olin yhä vain ala-kuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä, se purjehti aivan lähellä rantaa ja minä tunsin, että net, jotka veneessä istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpy-vieraita ja niitä, jotka tavallisesti pitivät itsiänsä muitten seurasta erillään, ikään kuin olisivat olleet eri kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului kukkulalle, jossa me istuimme, ja minä kun olin ikävissäni, oikein kadehtien kuuntelin heidän nauruansa ja sanoin niin, kuin en ennen enkä sen jälleen olisi sanonut: "Voi kuinka onnelliset nuot rikkaat ja ylhäiset ovat!"

Täti katsoi minuun, lausuen: "Elsa! luuletko sinäkin niin? Ei, ei, lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää näytteliän elämää, kuin me tavalliset ihmiset; heillä on särky sormessa ja toki hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän ja toki makea kieli, siinä on koko eroitus. Minä olen vanha ja olen paljon nähnyt; minä tahdon kokemuksistani sinulle vähäisen kertomuksen kertoa".

"Oi! sepä on hupaista", sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään tietänyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla, kahvi-pannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.

Kolmas Luku.

Vanhan tädin kertomus.

Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon yli-kerrassa herras-miehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa. Leski oli kovin köyhä, hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin pipar-kakkuja, mutta eipä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.

Silloin, kuin kylpiöitä ja veden juojia oli kaupungissa, täytyi lesken ko'ota talvi-varansakin, mutta niukalla tahtoi tavarat talvella olla, vaikka kylpiät kesällä tavallisesti aina ostivat lesken pipar-kakkuja enemmän kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja myymässä, ja ken vain näki nämät ihanat lapset, ei saattanut olla heiltä ostamatta. He olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla, niin ihanat ja yhden näköiset. Kukkaan en tahdo heitä verrata, sillä heidän ihonsa oli kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän poskillensa; mutta ken kerran katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi vielä toisenkin kerran niitä nähdä.

Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika Naantalilaisilla, kaikki toivoivat he hyvää kesän tuloa.

Köyhä leski yli-kerrassa leipoi pipar-kakkujansa ja lapset pukivat yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen pipar-kakkuja myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin neljäntoista-vuotinen, mutta Hilja ainoastaan kymmen-vuotias.

Niilo kävi Tuntu koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän olikin kaikin tavoin ahkera, sillä kun hänellä lukemisestaan oli vain vähänkin loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesä-puita hakkaamassa. Tämä porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten kynttilöitä, joten Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin taisi hän muitten avulla pyrkiä eteenpäin, mutta ruoka tahtoi toki olla niukalla, vaikka äitikin koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona ollessaan kävi Niilo pipar-kakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen i'ässään oleva poika olisi tätä työtä häpeänä pitänyt; mutta Niilon äiti oli aina sanonut: "Kaikki työt tuottaa arvoa tekiällensä, kunkin pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin hän jaksaa ja ymmärtää, silloin Jumala kyllä siunauksensa antaa", ja äitinsä sanoihin luotti Niilo, sillä hän rakasti kovin äitiään.

Tyytyväisenä meni hän nytkin Hiljan kanssa myymään pipar-kakkuja. He menivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän paremmin kuin venäjän virstan päässä. Siellä on kaunis huone-rakennus, jossa on sali, kamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus. Tästä lähteestä silloin juotiin terveyden vettä. Vahti-palvelia ammensi vettä klaseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkoittivat ylpeät röökkinät hienoja sormen-päitään. Nämät veden-juojat aamuisin enimmiten ostelivat pipar-kakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hilja sinnekin riensivät.

Lämmin oli kesäinen aamu, kaste-helmet kimaltelivat puissa ja ruohossa. Kissan-käpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt kukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he joutuivatkin Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja lehti-majoja oli tehty vedemjuojien huviksi.

Paljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä. He näkivät Niilon sekä Hiljan tulevan ja huusivat näitä lähemmäksi. Lapset lähenivät, ja pian vähentyi kakut koppasista. Niilolla ei enään ollut mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt käytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin koppansa tyhjäksi tulisi. Kissan-käpälät oli hänellä vielä kädessä ja hän sitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään katseli hän aina välimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: "Mistä nuot tehdyt mahtanevatkaan olla, kun ne noin loistavia ovat". Hänen näin ajatellessaan tuli eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa, kysyen:

"Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot".

Hilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän katseli vain neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä, kuin kesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän tuota kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili alhaisesti, vaan kysyi sitte toisen kerran: "Sano nyt, minun kaunis tyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?"

Hilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen, vaan kiehkuran laski hän päähänsä ja meni sitte hyppien pois kumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:

"Tulkaatte katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka pipar-kakkuja myy; minä ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella vähän aikaa".

"Mennään", huusivat kaikin, ja nyt näki Hilja, miten monta neitoa tuli hänen luoksensa. Kaikki tahtoivat he ostaa hänen kakkujansa, ja sillä aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät ylhäiset neitoset ja kuiskailivat toisillensa: "Ah! tuopa vasta on ihana lapsi". Hilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja sepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin sydämmeen.

Lapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotia, vaan toisena päivänä menivät he taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät kopat takaisin. Näin oli jo enempi puoli kesää kulunut, kun eräänä päivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia männistöstä. Herras-väki osti halusta metsän kukkia: sirkun-kellot olivat heille hyvän hajunsa vuoksi erittäinkin mieluisia, ja näitä lapset nyt poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo koko joukko sirkun-kelloja, ja hän meni istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa kukkia vähille kimpuille; sen tehtyänsä sitoi hän vielä itsellensä kiehkuran, laski sen päähänsä, niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen tekevän kissan-käpälä-kiehkuralla, ja otti sitten kukkakimppunsa polvillensa. Meren aallot loistivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja Hiljan suuret mustat silmät katselivat niitä, mutta toiveensa ja ajatuksensa lensivät kauas tulevaisuuteen, vaan samassa tuli hänen veljensä huutaen:

"Hilja! mitäs siellä teet? istut kökötät, kuin vanha kanto metsässä".

"Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla hyvin hupainen oltava; ne ostavat pipar-kakkuja niin paljon, kuin vain tahtovat, kun me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin niistä, jotka ovat enimmän rutistuneet taikka palaneet; ja noilla ylhäisillä on niin kauniita vaatteitakin, että, että — voi kuinka hupaista mahtaneekaan olla semmoisissa vaatteissa!"

"En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun minä talvella puun hakkuusta olen makson saanut ja sillä itselleni ruokaa ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, ett'eivät pipar-kakut suinkaan paremmalta maistuisi, ja sitten saatan taas iloisena lukea, ja kun äitiämme saatamme auttaa, eikö meidän aina ole silloin ollut hupainen oltava — niin hupainen, ett'ei rikkailla ole niin paljo iloa, sillä jos jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain palkka-ihmisiä töitänsä tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet, antavat he makson, eikä se heille iloa tuota; minä en ymmärrä, että niillä saattaa mitään suurta iloa olla".

"Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla".

"Niin, tytöt toivovat aina kaikkia, mitä silmiin pistää", mutisi Niilo, "mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä hänellä on; vaan tule nyt kotia, että saamme sitte mennä kukkasia myymään".

Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun kotia tulivat, sanoi leski, että tarvitsi Niiloa halkasemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi Hiljan oli yksin lähteminen.

Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon kulki hän, kukka-kimput kädessänsä, edestakaisin käytäviä pitkin; ei ketään nyt näkynyt lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssi-salia kukkakiehkuroilla, koska illalla oli tanssi tuleva. Hilja olisi halusta sisälle mennyt, mutta ei uskaltanut, vaan istui simehesen puun juurelle. Siinä lapsi katseli miten sääski-parvi tanssi, ja perhosia, jotka lentelivät kukasta kukkaan; mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan silmät vaipuivat kiini. Näin unen helmoissa näki hänen kenraalinna Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää pitkin, ja kenraalinna huudahti:

"Ah katsokaa! tuohon on meidän pikkunen kukkakauppias nukkunut nurmikolle. Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa ihanin. Tämä suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan tuumaillut, että jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen kasvatikseni".

Kenraalinnan puhuessa heräsi Hilja, ja lempeästi katsellen häntä sanoi kenraalinna: "Lapseni, anna nyt minulle nuot sirkun-kellot, niin saat taas vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hyvin hupaista saada rahaa?"

"On, sillä äitini saa sitte taas ostaa puita, maitoa ja kaikenlaista, mitä hän tarvitsee".

"Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, ja äitisi ei niitä tarvitsisi, mitä niillä sitte tekisit?"

"Antaisin net veljelleni, ett'ei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun hän koulua käy".

Kenraalinnan silmissä vesi-helmet kimaltelivat, ja hän sanoi: "Oikein tekisit, lapseni, mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?"

"Tahtoisin", vastasi Hilja loistavin silmin, "Jos olisi äitilläni, veljelläni ja minulla semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi hupaista!"

Kenraalinna hymyili lapselle, lausuen: "Mene nyt kotiasi ja ilmoita äitillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä".

Hilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen äitillensä olisi.

Neljäs Luku.

Ylikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt pipar-kakkunsa, huone oli siivottu, ja lapset olivat saaneet paremmat vaatteet yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan ääressä sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla saattaisi olla, kun samassa jo kuului silkki-hameen suhina vinnin portailta. Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.

Istuttuansa lausui kenraalinna: "Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä, olevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa lapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut, ja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että halusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä lapsella mitään tätä vastaan olisi. Suokaa anteeksi, että tätä teille ehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte".

"Ansaitsematon hyvyys vento-vierailta on kyllä kummallista", sanoi leski kyynel-silmin ja lisäsi vielä: "Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä tulee, ymmärrän toki sen hänelle onneksi olevan, että hän kodosta pois pääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja! tuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä hänen kasvatiksensa?"

Hilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään, mutta Niilo huudahti: "Hilja otettaisiin meiltä! ei äiti, ollaan vaan kaikki yhdessä; minä hakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äitin tarvitse minusta paljonkaan murhetta pitää".

"Mutta äitilläsi olisi toki helpompi oltava", lausui kenraalinna, "jos hän ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää, ja kukatiesi minäkin sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä".

Kenraalinnan puhuessa oli Hiljan kyyneleet la'anneet vierimästä ja hän sanoi vakavasti:

"Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äitilläni ja veljelläni on silloin paljon parempi oltava; veljeni ei enään tarvitsisi nälkäisenä kouluun mennä, ja täti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt aina on minulle säästänyt".

Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja kun kerran ymmärsi, että hänen pois lähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä päätöksessään.

Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin hyvä, että kasvatiksensa otti hänen lapsensa, mutta kenraalinna vastasi:

"Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen, ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kuin minä hänen apuansa tarvitsen". Sitte sanoi hän, että muutaman päivän päästä olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti kenraalitar hyvästi ja läksi pois.

Suru ja ilo taisteli yli-kerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui Hiljan poismuuttaminen, mutta toivo oli toki, että lapsi ylhäisessä kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona ja tämä toivo tuotti levon heidän sydämillensä.

Pian oli ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä vietti Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai kenraalinnalta uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai näihin pukeutua; mutta kun hyvästi-jättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana vuosivat; tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä, vielä enemmän kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti oli hän ollut tätinsä hoitamana; mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka oli Turkuun menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät nyt kaikin rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein meni sinne myös kenraalinna, taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki silloin, jolloin laiva hänen eroitti kotirannasta, ei se ikänä hänen muotoansa unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella, raitis tuuli heilutteli hänen mustia kähäröitään, vaan se ei saanut ruusuja hänen kalpeille poskillensa; lapsen syvä-mieliset mustat silmät katselivat hänen rakkaita omaisiansa, joidenka kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun leivän pala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.

Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittamaan. Laiva vihelsi viimeisen kerran ja läksi sitte matkallensa.

Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä istui Hilja eräässä vähäisessä kamarissa, jonka kiiltävissä huone-kaluissa hän näki kuvansa, jos vaikka minne päin katseli, mutta kaikki nämät loistavat kapineet, jotka häntä ensi päivinä tässä kodissa olivat ihastuttaneet — ne olivat nyt unohduksissa, sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas hänen entiseen, köyhään kotiinsa. Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa ja avasi heitä muistellessansa vähäisen piirongin laatikon sekä otti sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka olivat hänen säästämiänsä. Nämä jakaili hän nyt kolmeen osaan; samassa kenraalinna tuli sisälle, ja Hilja sanoi:

"Täti, katsokaa! minä olen säästänyt kaikki makiaiseni, ja tahtoisin ne lähettää kotia Naantaliin; pikkuisen olen niistä kaikista maistanut, mutta eihän se mitään tee?"

Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: "Ei suinkaan. Sinä olet kiltti lapsi, joka muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste makiaisesi, sillä täältä on liika pitkä matka näitä lähettää, mutta nyt menee pian tuli-laiva Turkuun ja minä lähetän äitillesi yhtä ja toista; silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin heille paljon iloa tuottavat. Mutta mene nyt, lapseni, maata, että huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna".

Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli lapsi unen helmoissa.

Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan, sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista, ett'ei hän enään saattanut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni sitte kenraalinnalle hyvää huomenia sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit, mutta ne kuluivat toki, ja Hiljalle tuli kouluun menon aika.

Lepposesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi kouluun. Kenraalinnan kanssa oli hän jo ennen käynyt opettajattaren luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä muistaessansa ilo-mielln riensi eteenpäin, mutta hänen astuessaan portaita ylös, sykki sydämmensä toki tavallista pikaisemmin. Hän aukasi oven ja meni sisälle. Siellä oli jo paljo koululapsia, mutta opettajatar ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä, mutta samassa loisti hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten lasten joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen kanssaan leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen nimensä oli Anna K. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, vaan Anna purskahti nauruun ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli kummastellen Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä tervehtimään, ja kysyi viattomasti: "Eikö Anna minua tunne?"

"Tunnen", vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, "olethan sinä piparkakun-myyjä Naantalista. — Onko sinulla nyt kyllä paljo pipar-kakkuja". Hän nauroi taas ja kuiskaili kumppaneillensa, mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että Anna häntä pilkkasi ja halveksi.

Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulko-muodoltaan ovat varsin vähäpätöisiä, toki vaikuttavat voimallisesti hänen luontoonsa, koko hänen elin-ajaksensa. Niitä tapauksia oli tämä nykyään mainittu.

Hilja tunsi Annan puheesta pisteen, joka tunkesi syvään hänen viattomaan sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka nykyään loistivat lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleillä täytetyt, mutta hän koki estää kyyneleitänsä vierimästä. Eräs vähäinen valko-tukkainen tyttö, Alma Tuomi nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte ystävällisesti tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi nyt, mistä Hilja oli, ja Hilja, joka Alman ystävällisestä kohtelemisesta tuli rohkeammaksi, kertoi, että hän Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli äiti, veli ja täti, ja että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi kenraalinna Simssi nyt oli ottanut hänen kasvatiksensa. Alma kysyi vielä, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi sen kuultuansa: "Minun nimeni on Alma". Sitte jutteli hän myös, että äitinsä oli kauppamiehen leski, jolla oli iso talo, mutta että hän vuokrasi useammat huoneet ylioppilaisille. Näin oli nämät kaksi tyttöä nyt tutuksi tullut, ja siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja katseli tuota sini-silmäistä Almaa ikään kuin jotakin korkeampaa olentoa, joka tuli häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että kaikki hänen hylkäsivät.

Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja puhui, että Hilja oli rikkaan kenraalinna Simssin kasvatti-tytär; mutta opettajatar tuli sisälle, ja kaikki puheet jäivät toistaiseksi.

Opettajatar alkoi nyt virren: "Sun haltuus rakas isäni" j.n.e., johon lapset yhdistyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti, ja tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen oli hän monta kertaa kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sitte saivat he kukin lähteä kotiansa.

Kun Hilja meni kotia päin, juoksi Alma hänen perässään huutaen: "Hilja! Hilja! odotas, minä tulen kanssasi, minun kotoni on sielläpäin, kuin sinunkin kotosi".

Hilja odotti siksi, että Alma hänen saavutti; sitte menivät tytöt yhdessä ja päättivät että he myös yhdessä kouluun palaisivat.

Kun Hilja kotia tuli, ei hän enään muistanut puhua, mitä koulussa oli tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään, mutta illalla kun hän istui yksin kamarissaan eikä enään lukea nähnyt, silloin muisti hän taas miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat, ja miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! hän oli itse kuin lehti, jonka tuuli on temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että lapsi oli surullinen, ja kysyi:

"Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?"

Hilja purskahti itkuun ja puhui sitte, miten Anna K. oli itseänsä käyttänyt häntä vastaan.

Kenraalinna tuli vakavaksi; hän näkyi miettivän jotakin ja lausui ikäänkuin itseksensä: "Taisinpa tyhmästi tehdä kun hänen kouluun panin. —" Sitte sanoi hän Hiljalle: "Minä puhun opettajattarelle, ett'ei sinun enään tarvitse kouluun mennä, sillä minä otan sinulle jonkun kelvollisen opettajan tänne kotia".

Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, käskein hänen unhottaa koko asian, ja sanoen: "Vaikka Anna käytti itsensä tyhmästi, saithan sinä Alman sen siaan ystäväksesi. Alma pitää usein pääsevän sinun tykösi, ja minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla ystävänäsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ett'ei hän sinua tänään niin kohdellut kuin Alma".

Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani, yhtään ikävää muistoa enään estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.

Viides Luku.

Kirkkaasti paistoi aurinko Toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät, iloiten kesän tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin, vaan eipä he tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään pajukertun suloista viserrystä, ei, tänään oli ihmis-joukko kokoontunut kuuntelemaan Suomen yliopistolaisten neli-äänistä laulua. Kauniisti kaikui nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kuunteli kansa, sillä Suomen ylioppilaat ovat kaikkein suosimat, ja heitä odottaa kansa toteuttamaan meidän tulevaisuutemme toiveita.

Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Ja taas näkyi käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja menivät istumaan erääsen lehti-majaan. Ylioppilaiset katselivat ihastuksella näitä ja alkoivat sitten laulun:

"Näki poika ruusuisen, ruusun kankahalla" j.n.e.

Kuuntelijat lehti-majassa olivat kenraalinna Simssi, hänen kasvatti-tyttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut Helsingissä. Sillä aikaa oli hän kerran käynyt äitinsä luona, sillä vuosi takaperin kävi kenraalinna Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki tyttärensä viattomana ja kukoistavana sekä kuuli Niilon ensi kerran saarnaavan. Täti oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljaa, sillä Hilja oli aina ollut hänen lempimänsä, ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa taloudellensa hoitajaa ja täksi pyysi tätiä, oli hän heti valmis tulemaan, eikä tähän ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että hän silloin saatti olla Hiljan lähellä.

Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin; siellä hoiti hän kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän saatti olla eroitettuna maailman tomusta.

Hilja oli nyt kuudentoista-vuotinen neito, ja Toukokuun ensi päivä oli hänen syntymä-päivänsä. Onnellisena istui hän lehti-majassa kenraalinnan ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa hänen veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut yliopistolaisena ja asui Alman kodissa.

Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja useasti heitä nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla oli koti-opettaja. Tässä istuivat he nytkin lehti-majassa yhdessä, kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän seuransa, sillä Niilo tuli toisen yliopistolaisen kanssa heidän luoksensa. Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen muotonsa oli miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo, mutta vartalonsa oli sorea, miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoista-vuotisena oli hän tullut yliopistolaiseksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi; tämä olikin hänen onnensa, sillä hän oli köyhä poika, ja Hiljan opettajana oli hänellä kenraalinnan tykönä koto, saattipa hän vielä itsekkin opittavansa oppia, koska kenraalinna luku-kauden ajat asui Helsingissä.

Paavo oli nyt jo vapaa opettajan-virastansa, sillä Hilja ei enään opetusta tarvinnut, mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään siksi, kun Hiljan syntymä-päivä oli ohitse, ja tämän teki Paavo halusta; hän viipyi, sillä Hiljan lähellä oli hän onnellisin. Hilja piti myös paljon Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä, kun hän Paavon ja Niilon tullessa lehti-majaan meni Paavoa tervehtimään, sanoen:

"Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli laulamassa minun syntymä-päiväni kunniaksi, eikö niin?"

"En saata yksistäni sitä ansiokseni ottaa", vastasi Paavo, "vaikka minä sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli vähäinen joukko soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla siksi, että kello oli lähes yksitoista, vaan sitte menimme saaressa olevaan torppaan; siellä söimme iltaista, ja kun kotia läksimme, oli kello jo kaksitoista. Minä muistutin kumppaniani, että oli syntymä-päiväsi, ja nyt päätimme kaikin mennä sinulle laulamaan, vaan ensin läksimme Niilon tykö, ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä lisäksi menimme kello kahden aikana laulamaan".

"Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat kutsumuksen meille Hiljan syntymä-päivän illaksi", sanoi kenraalinna.

"Aivan kernaasti sen teen", vastasi Paavo.

Kenraalinnalla ei enään ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi hän päätti lähteä kotia, mutta neitosten ei suinkaan tehnyt vielä kotia mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, sinertävä taivas, keväinen ilma, viheriöitsevä puisto ja ylioppilasten laulu olivat kaikki sopivia miellyttämään näitä kuusitoista-vuotisia neitosia, jotka juuri olivat elämänsä keväimessä. Vähän vastahakoisesti menivät he siis pois, mutta illaksi oli kutsuttu paljo vieraita, sillä kenraalinna tahtoi isosesti viettää kasvatti-tyttärensä syntymä-päivää, ja senpä vuoksi heidänkin oli meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kylläksi tekemistä.

Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, vaan palasivat sitte takaisin kumppaniensa luo.

Kotia tultuaan näki Hilja pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka nimi oli; "Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä". Kun hän tämän aukasi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu: "Muista aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku — ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus".

Hilja katseli tuota vähäistä paperia, muutama kyynele vieri paperille, ja hän sanoi itseksensä: "Paavo! Paavon antamat ovat nämät muistot". Hän riensi vanhan tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli niitä lausuen:

"Sinä olet hyvän lahjan saanut, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa".

Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä saanut oli, ja kenraalinna katseli kirjaa sanoen: "Varsin kaunis lahja, oikein somasti sidottu kirja". Sitte nousi hän istualta ja meni vaatehuoneesensa, otti sieltä uudet valkoiset hohto-vaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kulta-kellon vitjoinensa ja antoi net kaikki Hiljalle, lausuen: "Minun tyttäreni! nämät tahdon sinulle antaa syntymäpäivä-lahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun net uudistaman".

Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä ei toki kenraalinnan lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä tähän asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan, kuin hänen kasvatti-äitinsä.

Kenraalinna oli hyvän-luontoinen ihminen, Hän ei ollut ylpeä, mutta turhamainen; koreutta ja kauneutta rakasti hän ylellisesti. Tämän tunsi Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdattamaksi juuri nyt, kuin hän alkoi oloansa maailman näyttö-kentällä. Paavo rakasti Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja oli ylen nuori, jo Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä täytettävänä, ennenkuin hän saatti saavuttaa pää-maalinsa, sillä hän pyrki lääketieteen tohtoriksi.

Paavo oli jalo nuorukainen, hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi, olisi senlainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen, kuin tanssi-salien muoti-nukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon sydämmessä löytyisi palava isänmaan rakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut, mutta oliko tämä sytyke sammuva maailman tohussa — siihen sai tulevaisuus vastata.

Kuudes Luku.

Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin loistavaan vieras-saliin, jossa Hilja kulki edes-takaisin, odottaen vieraitten tuloa. Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat kasvatti-tytärtä, ja tyytyväinen hymyily lepäsi hänen huulillansa, kun hän katseli tätä ihanaa neitosta. Hila oli pukenut itsensä uusiin valkoisiin vaatteisinsa, ja hänen mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina putoilivat hänen lumi-valkialle kaulallensa, oli oikealle puolelle pistetty valkoinen ruusu; tässä pu'ussaan oli hän viehättävän suloinen.

"Tänään, minun tyttäreni", sanoi kenraalinna, "pitää sinun olla kohtelias kaikkia vieraita vastaan, et saa enemmän olla Alman, kuin muitten nuorten parissa".

"Voi jospa minä vain muistaisin ja taitaisin", vastasi Hilja naurahtaen, "mutta pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon seuraan". Enempää ei Hilja joutunut puhua, sillä vieraat jo rupesivat tulemaan. Kynttilä-kruunut viritettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin enentyi vieraita enentymistään, joista toinen joukko oli pu'ussaan toistansa loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle; he tulivat Hiljalle onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja toista mitätöintä lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.

Paavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän verran noista onnen-toivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi Niilolle: "Minua inhoittaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia päiväkaudet kuuntelee tästälähin, niin sen takaa, ett'ei hänkin vielä tule niitten monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa seura-elämässä, ja joidenka onni katoo silloin, kuin heidän poskensa ruusut lakastuvat".

"Ei Paavo", sanoi Niilo, "sitä en saata uskoa; paremmin on sinun hyvä kylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni".

Paavo ravisti päätään, mutta samassa tuli Hilja hänen luoksensa, sanoen:

"Noh; miksi noin alakuloisena?"

Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: "Kun Hilja on hyviä siemeniä kylvänyt taimi-lavaan ja näkee kana-lauman sotkevan niitä sikin sokin ja rapsivan riipin-raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja pelkäät että paljon noita siemeniä hukkaan joutuu".

Hilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:

"Älä pelkää, Paavo, siemenet on syvään kylvetty, ei niitä kanat poijes rapsi". Muuta hän ei sanoa joutunut, sillä samassa tuli nais-väkeä tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli häntä nyt Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, vaan meni sitte rouvien kanssa juttelemaan.

Hilja sanoi Paavolle: "Totta paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin noilla muilla vierailla, koska hän ei minulle mitään mitätöintä maininnut". Tähän ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten joukkoon.

Anna K., joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksien kohdellut, koetti nyt päästä Hiljan ystäväksi, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten parahiten saatti.

Anna oli kaunis neito, vaan myöskin suuri kiekailia ja menetti sen vuoksi paraan osan kauneudestansa, mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.

Anna istui Hiljan vieressä, hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja hän sanoi Hiljalle: "Ah! tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty kuvasi".

Hilja ei tähän mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin. Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa toki hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä näkevinään; sitte meni hän taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli kaikkein ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain sanomista, ja hän taisi juuri niin osaavasti sanojansa sovitella, että sopivat jokaisen luonnon mukaan. Neitosia puhutteli hän harvoin, vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkasteli, mutta neitoisten suurin ihastus tanssi-salissa oli paronin kanssa jutteleminen ja tanssiminen, sillä koska tämä tapahtui harvoin, tuotti se heille sitä suuremman kunnian, ja tanssi-salissa on kunnian-himo pian syntynyt kaunotarten sydämmiin — onnellinen hän, jos sieltä lähtee, ennen kuin se on tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!

Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi ylpeilemistä, mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi joutuva.

Paroni istui jutellen Annan äitin kanssa, ja tämä rouva sanoi: "Paroni hyvä! kuinka saatatte olla noin kylmä-sydämminen, että tuskin huomaattekaan tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni nähnyt niin somaa naista, kuin kenraalinnan kasvatti-tytär on. Minä olen kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsä ja ottanut hänen perilliseksensä".

Jos joku ihmis-muodon tuntia nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka hän olisi selittänyt näin: Tässä on minulla jotakin voitettavana. Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen vastasi hän rouvalle:

"Oh! täällä on monta kaunotarta, vaan aikani on aina paremmin kulunut rouvien seurassa kuin neitosten parissa — mutta", lisäsi hän vielä, kun soitto-niekat astuivat saliin ja alkoivat soittaa, "täytyypä toki neitostenkin seuraan mennä".

Paroni meni nyt lattian poikki ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa tanssissa, mutta katrillin tanssi hän Annan kanssa, ja Anna oli niin onnellinen, ett'ei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat Hiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia, sillä häntä nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä hänessä tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili, ajatellen itseksensä: "Eipä paroni turhan-päiten minun kanssani ensi katrillia tanssinut".

Syntymä-päivä kului hupaisesti, sillä kaikki olivat iloiset. Paavokin oli kovin ilo-mielinen, sillä vieläpä hän sai nähdä Hiljan viatoinna, suloisena — semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, ja hän kuiskasi Niilolle: "Niilo katso sisartasi, kuinka hän on hempeä, vaatimatoin ja toki noita loistavia neitosia paljoa kauniimpi".

"Niin", vastasi Niilo, "tämäpä juuri onkin hänen suurin kauneutensa, ett'ei hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K. olisi kyllä ihana, mutta hän on kiekailia, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on kauneutensa suurin ihailia, ja katso, miten hän nytkin paronin edessä teeskentelee".

Paroni istui taas jutellen Annan vieressä, sillä hän oli illan loppu-puolella paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi, että rouvat kuka-tiesi sen olisivat huomanneet sekä tehneet tämän johdosta päätelmiä tulevista ajoista, ja viedäksensä tätejä harha-teille oli hän taas mennyt Annan kanssa juttelemaan, vaan heidän puheensa ei kauan kestää saanut, sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan jo olevan käsissä.

Tyytyväisinä iltaansa läksivät vieraat pois, mutta tyytyväisin kaikista oli kenraalinna, sillä hän oli huomannut, että paroni oli ihaillut Hiljaa, mutta kenraalinna parka! hän ei tietänyt, mikä tämän ihailuksen oli vaikuttanut; sen tuo tanssi-salien oloihin oppinut keikari kyllä ymmärsi salata.

Vieraitten mentyä tuli kenraalinna Hiljan luo. Hän silitti Hiljan pehmeitä kiharoita, lausuen:

"No, minun tyttäreni! eikö tämä ollut hupainen ilta".

"Olipa varsinkin, en saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi ollut niin suuressa seurassa, kuin meillä nyt oli. Paavokin oli ilo-mielisempi kuin ennen".

"Mitäs nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias".

"Sitä en minä ollenkaan havainnut".

Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: "Mene nyt jo maata, kyllä sinä olet tanssistakin väsynyt".

Hilja meni, vaan läksi toki ensin vanhan tädin kamariin ja luki siellä ilta-rukouksen kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. Muutama hetki tämän jälkeen oli kenraalinna Simssin loistoisat huoneet varsin pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki eräs nuorukainen kiireillä askeleilla siitä sivutse; hetkisen katseltuaan kenraalinnan somaa taloa, sanoi hän itseksensä: "Onpa tuossa koko suuri omaisuus — jaa, minunpa pitää hänen saaman!" Sitte meni hän taas eteenpäin, kunnes joutui yhteen ravintolaan. Siellä istui hän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: "Olipa hyvä, että paroni tuli".

Pian kortit lentelivät edes-takaisin pöydällä, ja niihin kiinitettynä oli kortin-lyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa ravintolassa siksi, kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta — tämmöinen näkö inhoittaa, ja senpä vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan.

Seitsemäs Luku.

Paavo oli suorittanut kandidaati-tutkintonsa ja oli seuraavana päivänä valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa aukaisi hän akkunansa, josta raitis ilma tulvasi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi toki, sillä tänään oli hänen muuttaminen pois, eikä hän sitten enään koko kesänä saisi nähdä Hiljaa, koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo. Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maan-kartanoonsa, joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.

Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun palvelus-tyttö tuli käskemään häntä eineelle, ja Paavo meni. Kenraalinna oli jo ruoka-salissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja sisälle, kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan toisillensa menivät he eineelle. Vaiti istuivat he pöydän ääressä, mutta kenraalinna katkasi toki vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle: "Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne ajatellessakin ikävältä tuntuu".

Kenraalinna kaasi nyt viiniä laseihin, käski Paavon juoda ja kiitti häntä kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli nähnyt Hiljan tähden niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut heillä. Hilja joi myöskin Paavon muistoa, vaan hän ei saattanut mitään sanoa, mutta ikäänkuin kaste-helmi kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin välkkyivät pari kiitollisuuden kyynel-helmeä Hiljan pitkissä silmä-ripsissä, ja niiden merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.

Eineeltä päästyänsä sanoi Paavo: "Katso, Hilja! miten ilma on ihana ja raitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään".

"Varsin halusta", vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää kahvipannun kuumana siksi, kuin kotia palaisivat.

Hilja puki vain päällys-vaatteen yllensä ja meni sitte Paavon kanssa Kaisanienten puistoon. Aurinko laski keltaisen hohteen puitten latvoille, joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti jo siellä täällä muutamia orvokkia sekä vilu-kukkia. Koko luonto oli viehättävän ihana, ja Paavo lausui:

"Hilja, kuule lintusten laulua, he ovat jo tulleet ihailemaan maatamme. Vaikka meidän talvemme on kylmä, etteivät silloin saata täällä säilyä, rientävät he toki kevään tullessa tänne. Oi jospa ihmisetkin kaikki rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! — mutta valitettavasti monet ja kukatiesi useimmatkin enemmin muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin tämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta".

"Saattaa olla niin", vastasi Hilja, "mutta mielestäni ei kenenkään olisi mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut sitä kesäisessä loistossaan".

"Ja sanoihisi lisään minä vielä", sanoi Paavo: "Ken vain on nähnyt sitä kurjuudessaan, nälkä-vuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi kivestä, jollei hän voimiensa takaa koettaisi työtä tehdä tämän maansa hyödyksi".

"Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella rakkaudellamme emme voi juuri mitään matkaan saattaa".

"Sanomattoman paljon voitte tehdä, vaan niitä kaikkia en nyt saata luetella, tahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin huomasit, miten siinä seurassa, joka vietti syntymä-päivääsi, melkein kaikki olivat ylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme kannata. Jos olisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä, mitä heidän vaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut koko joukko — ja tämä oli ainoastaan vähäinen seura, arvaatpa sitten miten paljo tavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme kaikki turhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat".

"Mutta minä luulen", vastasi Hilja, "että miehet tuhlaavat enemmän kuin naiset".

"Se ei vähennä naisten vikaa; vaan minä en tahtonutkaan teitä meihin verrata, sillä aikomuksenipa olikin vain mainita yhden tavan niistä monista, joilla saatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura tuotti tämän esimerkin mieleeni; tämä asia kukatiesi ei mielestäsi ole suuresta arvosta; mutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on saanut kelvollisen miehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin oiva nainen on saanut tuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi". Naurahtaen lisäsi Paavo vielä: "Näin suuri on teidän voimanne, ja sen vuoksi onkin tärkeä asia, että tätä voimaanne hyvin käytätte".

"Paavo hyvä! turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää, mutta eipä tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joidenka pariin joudun".

"Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita hedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin koko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki paljon hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi vaikutus-ala hänellä on".

Tarkasti kuuteli Hilja Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan viimeisen kerran, jona Paavo näin opettamalta häntä puhutteli. Hänen sydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui hän innostuneena: "Paavo! minä ymmärrän sanasi sekä tiedän ne todeksi ja koetan työtä tehdä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun työ-alakseni on maailmassa suotu. — Mutta menkäämme nyt jo kotia, sillä meitä jo varmaankin odotetaan".

Kiirehtien läksivät he nyt kotia. Siellä kenraalinna heitä jo oli kaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvi-pöydän, jonka ääreen nyt kaikin istuivat, vanha tätikin oli joukossa, mutta ei kenelläkään ollut paljo sanomista, olipa ikään kuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä tuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, ja kokosi siellä vähät kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä sanomaan, Silloin kenraalinna antoi hänelle muistoksi kulta-kellon, jonka Paavo kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä vastaan otti. Katkeralta tuntui Paavosta hyvästi-jättäminen, sillä kuutena vuotena oli hänellä ollut koto kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi sanoi, silloin nousi hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän saattanut estää sinne tulemasta.

Kyyti-mies huusi, että hevonen jo tahtoi käydä malttamattomaksi, ja Paavo riensi pois. Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta Paavon, kun hän kaupungista ajoi, vaan pian ei enään näkynyt mitään, ja silloin sanoi Hilja huo'aten: "Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja tyhjältä kotoni nyt tuntuu!"

Kahdeksas Luku.

Tammi-pakkanen paukkueli ulkona, vaan kenraalinna Simssin salissa paloi valkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneesen. Suuren seinä-peilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän vieressä seisoi Hilja. Hän koetti uutta vaalean-sinistä silkkipukua, jonka ompelia juuri nykyään oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta oli kulunut siitä, kuin Hilja täytti kuudennentoista vuotensa; silloin oli hän vielä ikään kuin juuri puhjennut kukka, tietämättä kauneudestaan, vaan ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä tarkasteli uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen soreaan vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja mieli-hyvällä viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa oli hän tullut tanssi-salien loistavaksi kaunottareksi, ja tämä oli hänessä vaikutuksen tehnyt, sillä Hilja loisti halusta. Hän katseli kaunista pukuansa, joka valkoisilla silkki-pitseillä oli koristettu, ja ajatteli:

"Tämä on toki kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina somemmissa vaatteissa kuin te, ja toki voitatte kauneudessa hänen, vaan kerran tahtoisin nähdä teitäkin oikein somissa vaatteissa; kuinka viehättävä silloin olisittekaan!' — vaan nytpä minulla on oikein soma puku". — Näin ajatellessaan Hilja, ikään kuin peljäten, että joku hänen ajatuksensa kuulisi, katsoi taaksensa ja näki — Paavon. Paavo oli juuri tullut sisälle.

"Ah!" huudahti Hilja, "minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut panna ovea salpaan".

"Tuskin sinua tunnen tuossa pu'ussa", sanoi Paavo, "sepä kahiseekin ikään kuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän talvi-pakkasessa kulkee —"

Paavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaa-tuntoansa pisti vähän, mutta Paavolle lausui hän toki hymyilevin silmin: "Noh, eikö tämä ole kaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?"

"Hilja! Sinä olet ihana, tämän sanon ensi kerran sinulle, vaan samassa täytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa pu'ussa, jossa ei noin paljo turhuuksia löytyisi".

"Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia vaatteita pukemaan ylleni".

Hilja meni, ja Paavo jäi yksin, vaan vähän ajan perästä tuli Hilja sisälle tavallisessa siistissä pu'ussa. Samassa kuului kadulta lapsen itkevä ääni, joka huusi; "Voi äiti, minun on vilu! on niin kovasti vilu!"

Paavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: "Hilja! Sinun kasvatti-äitisi on rikas, ja sinä saat häneltä mitä ikänä tahdot; oletko muistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä auttamassa?"

"Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus ollut heitä katsomassa, vaan nyt en toki muutamaan aikaan — minä en ole juuri joutunutkaan — — mutta, Paavo, siitä asti kuin lääke-tieteellisen tutkintosi suoritit, olet sinä aina minua moittinut, välistä yhdestä, välistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että sinä nytkin olet pahoillasi siitä, ett'en itse ole joutunut mennä köyhäin tykö".

"Hilja! Jos olisitkin talvi-pakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden majoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkki-pu'un ostamatta. Minä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita, mutta net ovat joutuneet vähän harha-tielle, vaan Hilja, rakas Hilja, älä pahastu, vaikka näin puhun".

Hilja oli tuntenut vähäisen piston omassa tunnossaan ja tunsi sen nyt vielä paremmin, mutta hän oli toki harmissaan ja sanoi Paavolle: "Jos minä tahdon itseäni niin vaatettaa, kuin muutkin, enhän minä siitä pahene — mutta totta et sinä enään pidä minusta mitään, koska aina olen silmissäsi moitteen-alainen".

Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: "Hilja! sinun paras ystäväsi tahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, jolloin lapsena olit. Jollen ystäväsi olisi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan".

"Eipä se ystävyydeltä näytä", arveli Hilja. "Kyllä minulla on toisellaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus vähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla, ett'ei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä ymmärtäväinen mies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja varmaankin oikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret, häntä kiittävät".

Paavo oli ääneti hetken aikaa, vaan lausui sitte vähän vapisevalla äänellä: "En tahdo sinua moitteellani enään vaivata. Jää siis tuon paremman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!"

Paavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä tykytti levottomasti, Ikään kuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja ajelee, niin riehuivat ajatukset Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä Paavoa anteeksi anomaan, vaan seisoi kuitenkin paikallansa, hän kuuli miten Paavo eteis-huoneessa päällys-saappaat yllensä otti, ja aikoi huutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta aina vieläkin seisoi Hilja paikallansa, vaan nyt toki meni hän hitaasti kamariinsa. Hän tunsi erinomaisen tuskan, poskensa kuumottivat ikään kuin kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi net pakkasesta kylmettyneesen akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä pehmeni, ja hän ajatteli itseksensä: "Paavo on toki paras ystäväni; miksi pahoitin hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta — miksi hän aina minua nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!"

Hiljan näin ajatellessa tuli kenraalinna, joka oli ollut erään tuttavan luona, kotia. Hilja meni häntä vastaan ja puhui, että Paavo oli ollut heillä.

"Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiiru oli?" kysyi kenraalinna.

"Meillä oli vähän riitaa", vastasi Hilja, "minä sain uudet vaatteeni kotia ompelialta ja koetin niitä juuri kuin Paavo tuli; nuot vaatteet olivat hänen mielestänsä varsin turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti minua niin, että minun täytyt vähän puolustaa itseäni; senpä vuoksi ei hän täällä viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni".

"Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman päivän päästä varmaankin jo taas tänne". Mutta tässä luulossaan kenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät sekä viikot kuluivat, mutta aina vieläkin pysyi Paavo poissa.

Eräänä päivänä istui Hilja ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ, sillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä, vaan vihdoin nousi hän istualta, sanoen itseksensä: "Alman luo menen minä. Hän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enään tänne tule". Hilja puki kiiruusti itsensä päällys-vaatteisinsa ja läksi sitte Alman tykö.

Alma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: "Oi Hilja! Olipa hyvä, että tulit; minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin, että olit minun jo unhoittanut, kun näin harvoin tulet luokseni; minä päätin myöskin olla tykösi tulematta, vaan tänään olisin kuitenkin lähtenyt sinulle uutisia puhumaan, sillä tiedätkö Hilja! Niilo ja minä olemme kihloissa!"

"Olipa tämä iloinen sanoma! Odottamatoin ei se toki ollut, sillä jo kauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet. Koska häitänne aiotte viettää?"

"Sitte vasta, kuin Niilo saa oman papin-tilan".

"Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevanne?"

"Tietää, hän oli nykyään täällä".

"Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä, mutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti pahastuvan". — Hilja puhui nyt ystävällensä, mistä Paavo oli suuttunut, ja Alma vastasi:

"Kyllä hän vielä leppyy, mutta sinun täytyykin häneltä anteeksi anoa, sillä sinussa syy oli. Oi Hilja! varo, ett'et kadota hänen ystävyyttänsä eli rakkauttansa, sillä se on totinen. Usein olen mieli-pahalla näinä viimeisinä aikoina nähnyt sinua kävelemässä paronin seurassa ja" — —

Hilja keskeytti Almaa, vastaten: "Älä usko paronin minusta huolivan, vaan jos hän sen tekisikin, eihän sitä saattaisi sanoa muuksi kuin onneksi, sillä hänpä on maamme jaloimpain sukujen lapsia ja on varmaan itsekkin jalo, koska häntä kaikki kiittää. Jos näin mahtavan miehen vaimoksi tulisin, kykenisin hänen avullaan kukatiesi moniakin jaloja pyrinnöitä edistämään".

"Oh Hilja! tuo puhe kyllä kuuluu kauniilta, vaan vieläkin varotan sinua: älä liiaksi ihaile paronin somaa käytöstä; tällä on hän kaikki tädit miellyttänyt, ja kovasti pelkään, että hän tällä vielä sinunkin kietoo, mutta Hilja! varo, ett'et vasta silloin, kuin se jo on myöhäistä, huomaa, että lapsuuden rakkaus on sydämmessäsi kätkettynä!"

"Älä pelkää. Mitäs minä Paavosta huolisin, eipä hänkään minusta mitään pidä. Hän ei ikänä ole sanonut minua rakastavansa".

"Älä sano, Hilja, ett'et sitä tiedä; sinä näet kyllä, kun hän vikojasi ojentaa, miten hän sen rakkaudesta tekee, vaan sinä olet nyt närkästynyt Paavoon sen vuoksi, että jo olet tottunut noihin hunaja-huulisten tanssisali-keikkarien puheisin".

Hilja naurahti surullisesti ja sanoi: "Paavolla on sinussa hyvä puhe-mies, mutta jätetään tämä asia nyt, sillä minun täytyy jo lähteä kotia".

Alma meni Hiljaa saattamaan, vaan tultuansa kenraalinnan talon kohdalle, erosivat ystävät ja menivät kumpikin kotiansa.

Yhdeksäs Luku.

Oli Toukokuun alku-puoli, ja meri aaltoili taas vapaana jää-peitteestään. Huoneitten seinuksilla näkyi jo muutamia nokkos-ruohon ja koiran-putken alkuja, ja leivonen ilmassa viserteli, ilmoittaen, että kevät oli tullut. Ihmisiä kuljeskeli edes-takaisin kaupungin kaduilla, ja Hilja oli myöskin ulko-ilmaa nauttimassa muutamain ystäväinsä seurassa, mutta riensi nyt kotia, koska päivä oli jo puolessa, ja Hiljalla oli vielä yhtä ja toista valmistettavana illaksi, sillä hän oli kutsuttu kestiin Anna K:n vanhempien luo.

Illalla meni Hilja kamariinsa, aukaisi vaate-kaappinsa ja tuumasi, mitä puku hänelle nyt olisi sopivin. Hän valitsi kauan aikaa, sillä näistä vaatteista oli toinen toistansa somempi, ja otti sitte ne vaalean-siniset silkki-vaatteet, joita hän silloin sovitteli yllensä, jolloin Paavo niin äkki-arvaamatta sisälle tuli; nämät olivat vielä uudistamatta. Pikaisesti puki hän itsensä niihin ja sitoi mustiin kiharoihinsa valkoisen kukka-kiehkuran.

Kenraalinnan täytyt olla kotona, sillä hän ei hyvin voinut, ja Hiljan oli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi mennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteis-huoneesta kuului kellon helisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli sisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, että tuskin saatti hyvää päivää sanoa; hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onnetoin silkki-puku taas oli hänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen, Hilja huomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, vaan tässä hän erehtyi, sillä Paavo sanoi vain:

"Sinä olet näemmä kestiin menossa, mutta en kauan pyydäkkään sinua viivyttää, sillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska yli-huomenna ai'on lähteä ulko-maille".

"Ulko-maille!" huudahti Hilja,

"Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin".

"Tuota en ollenkaan saattanut ajatella", sanoi Hilja, "ja miksi näin kauan olet meiltä poissa ollut?"

Vakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: "Minulla on ollut niin paljo työtä, ett'en olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä minua kaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni". Tämän sanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä kirja-hyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän oli Hiljalle syntymäpäivän-lahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän tomua, jota Paavo pyyhkäsi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas Hiljaan, vaan ei puhunut mitään, mutta Hilja punastui, sillä hän tiesi, että tämä kirja oli monta päivää viljelemättä ollut. Hän oli maailman tohussa sen unhoittanut ja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon silmissä, vaikk'ei sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän kirjasen pois laski, sanoen:

"Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen vuoksi, että sinä olet minulle — että olen sinun ystäväsi, senpä tähden sitä tein".

Paavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän pidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla vielä ne omaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka hän omaksensa pyytäisi.

Hilja kurkotti kättänsä Paavolle, sanoen: "Ystävyytesi on minulle suuresta arvosta, ja minä tiehän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan sinun poissa ollessasi".

Vähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia ajatuksia, vaan vihdoin lausui hän: "Nyt täytyy minun jo mennä pois, että sinäkin pääset, kuhun ai'oit. Sano kenraalinnalle paljon terveisiä, koska en häntä nyt kohdata saa — ja hyvästi Hilja, muista minua!" Tämän lausuttuaan riensi hän pois, ikään kuin olisi hän peljännyt enempää sanovansa.

Hilja oli nyt yksin. Hänen sydämmessään tuntui tyhjyys ja ikävyys. Hän kulki laattian poikki, katsahtaen samassa sivulle päin, ja näki peilissä kuvansa; silloin seisahtui hän, sanoen itseksensä: "Oh, tuota turhamaista naista! Eipä Paavokaan sinua rakasta; jos hän sen tekisi, olisi hän rakkautensa varmaankin nyt ilmoittanut, kun hän pois läksi, —- ystävänänsä hän vain minua pitää; noh, samati olkoon hän vain ystävä minulle! Kuinka saattaisi Paavo minusta mitään pitää — olenko minä kalliin Suomen vaatimatoin hempeä neito? En, en. Pois nuot turhat koristukset!" — Hilja meni ja riisui kiiruusti pois kalliit vaatteensa, puki sitte itsensä valkoisiin hohto-vaatteisin ja oli nyt valmis lähtemään. Ensin meni hän toki kenraalinnaa katsomaan sekä sanomaan Paavon jäähyväisiä.

Mieli-hyvällä kenraalinna katseli Hiljaa ja toivotti hänelle hupaista iltaa. Hilja sanoi hyvästi ja läksi pois.

Hänen sydämmessään vallitsi nyt hänen hyvät hengettärensä, mutta maailman kosken tohinassa tämmöiset pian poijes karkoitetaan. —

Hilja tuli nyt Anna K:n loistavaan kotiin, jossa jo tanssittiin par'aikaa. Hän riisui päällys-vaatteet yltänsä ja kuuli tätä tehdessään eteis-huoneen vierisestä kamarista, miten eräs neito sanoi Anna K:lle: "Oletko huomannut, kuinka paroni on ollut vakainen tänä päivänä? Onkohan kumminkin totta, mitä puhutaan, että hän on rakastunut Hiljaan? Hän on monelta kysynyt, tietävätkö, miksi ei Hilja täällä ole".

"Paroni? Hän on kohtelias kaikille, vaan älä luulekkaan, että hän piparkakun-leipojan tyttärestä huolii. Kyllä paroni saa muitakin — Hilja on koko nätti tyttö, mutta" — enempää ei Hilja kuullut, sillä häntä inhoitti olla kuunteliana, jonka vuoksi hän kiiruusti otti päällys-vaatteet yltänsä ja läksi sitte tanssi-saliin. Kenenkään huomaamatta ei Hilja kuitenkaan saattanut saliin hiipiä, ei, pian kaikki tämän kaunottaren huomasivat.

Soreana, loistavana meni paroni laattian poikki Hiljan luokse ja pyysi häntä kanssaan katrilliin.

Nyt tuli Anna myöskin saliin, ja Hilja meni häntä tervehtimään. Anna tuli hymy-huulin häntä vastaan ja sanoi olevansa kovin iloisena siitä, että Hilja toki vihdoin tuli.

Katrillia aljettiin, ja paroni vei Hiljan tanssiin, kysyen: "Miksi näin myöhään tulitte? Me olemme kaikin teitä kaivanneet".

"Minun entinen opettajani oli minua hyvästi jättämässä, ja sepä minua viivytti", vastasi Hilja. "Hän lähtee huomenna ulko-maille".

"Ah Paavo, tuo suomi-kiihkoinen ylen-intoinen kirja-toukka" —

"Että suomalainen myös on suomen mielinen, siinä ei ole mitään moitittavaa, vaan jos toisin olisi, sitä vasta sopisi moittia".

"Ahaa, oppilas on oppia ottanut", ajatteli paroni, "noh annetaanpa myötä-tuulen puhaltaa" — ja nyt vastasi hän Hiljalle: "Sepä juuri on minunkin ajatukseni; ei Paavossa ole moitittavaa, enkä tiedä kuinka sanani kuuluvat, mutta minäpä aina olen häntä pitänyt suuressa arvossa juuri sen vuoksi, että hänen sydämmessänsä asuu palava isänmaan-rakkaus; tämä asia on meitä juuri toisiemme kanssa tutuksi tehnyt, mutta vähän ylen-intoinen hän on ja aina kirjoissaan kiini ikään kuin toukka, vaan tämä on kaikki kiitettävää, sillä kyllä tuo liiallinen intoisuus vielä jähtyy, ja ellei sitä edes jollakulla olisi, eipä eteenpäin jouduttaisikkaan".

Näin koetti paroni Hiljan mielen mukaan puhua ja onnistuikin. Kun tanssi oli loppunut, istui paroni vielä juttelemaan Hiljan kanssa, ja ensi kerran koetti nyt Hilja puheellansa paronia huvittaa, siltä hän näki, että Annan silmät heitä seurasivat, ja Hiljan mieleen muistui se hetki, jona hän pienenä tyttösenä kouluun tuli, ja jolloin Anna häntä halveksien kohteli; hän muisti ne sanat, jotka hän nykyään oli sattumalta kuullut Annan lausuvan ja ajatteli: "Entä jos leipojan tyttö toki paronin voittaa".

Kauan ei Hilja toki yksin saanut paronin kanssa jutella, sillä Anna lähestyi heitä; hänellä oli nyt paljo yhtä ja toista sanottavaa Hiljalle, ja samassa sai hän paroninkin kanssa puhella alkuun, vaan silloin jätti heidät Hilja ja meni juttelemaan muutamien neitosten kanssa, jotka eivät olleet ylhäisempää säätyä, mutta jotka muuten olivat suloiset jo sivistyneet. Vähän aikaa oli hän näitten kanssa puhunut, kuu Anna, jonka paroni juuri oli yksin jättänyt, tuli Hiljan luokse ja vei hänen muista vähän erilleen, sanoen:

"Tule, ystäväni, tuonne yli-puolelle salia, siellähän istuu kaikki vapaa-sukuiset, ja niiden joukkoon minä sinunkin luen, koska olet kenraalinnan kasvatti; ja ystäväni! kun vapaa-sukuisten parissa olet, silloin sinua suuremmassa arvossa pidetään".

"Minun arvoni seuraa minua, kuhunka menen ja kussa olen. Minä en tahdo teidän siipeinne varjoa enkä tarvitse teiltä loistoa itselleni lainata".

"Ohoh, sinun sanoistasi saattaisi luulla, että olisi yhden tekevä, vaikka mimmoisten ihmisten seurassa olisit".

"Niinpä onkin, sillä varmaan ei teidän paremmin kuin meidänkään seuraan oteta mitään epäkunniallista ihmistä", vastasi Hilja.

"Ei suinkaan. Kuinka se olisi mahdollista?" sanoi Anna.

"Niin minäkin luulen", virkkoi Hilja, "ett'ei se mahdollista olisi, ja kun vain kunniallisten ja sivistyneitten ihmisten seurassa olen, on se mielestäni yhden tekevä, ovatko he vapaa-sukuisia vai ei".

"Mutta vapaa-sukuiset ovat toki suuremmassa arvossa pidettävät", sanoi
Anna ja korotti päätään.

"Ei yhtäkään", vastasi Hilja. "Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat net, jotka sielunsa omaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat saaneet vapaa-sukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista ulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä".

"Jaa, Hilja hyvä", lausui Anna, "minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä, joka olet köyhän, alhaisen äitin lapsi, tahdot tuolla puheellasi kunnioittaa äitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja että niin teet, se onkin oikein kaunista; senpä vuoksi en minäkään tahdo sinua vastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus". Näin lausuttuaan meni hän pois, eikä Hilja ennättänyt enään mitään vastata, mutta hänen sydämmessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret, sillä Annan ylpeys oli saattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja vaaralliseen aikaan, sillä Annan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse, ja Hilja ajatteli:

"Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole, hakee poroni toki seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että luontonsa puolesta". Hilja parka! Hän ei ollut ihmis-tuntia — ja mikä vielä pahempi — hän ei tuntenut itseänsä, ja tämäpä nyt olisi ollut suuresta tarpeesta, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla, ennenkuin hän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa. Tätä pyyntöä olisi tanssi-salin kaikki onnettaret kadehtineet Hiljalta, sillä niin yleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä; senpä paronikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta antaa, hämmästyi hän vähän, sillä tuota hän ei odottanut.

Hilja meni vähän aikaisemmin kotia kuin muut vieraat, sillä nytpä hänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä, mutta hyvästi-jättäessään sanoi hän sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että kenraalinna oli kipeä, vaan paronille kuiskasi hän: "Parin päivän päästä tahdon teille vastauksen lähettää".

Kun Hilja tuli kotia, oli kenraalinna vielä valveella, ja Hilja meni hänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi:

"Noh, pianpa tulit kotia. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi tarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minun täällä mitään hätää ollut, minä voin nyt koko hyvin ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos pahoinkin olisin voinut".

"Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin asian vuoksi. — Täti! paroni on minua omaksensa pyytänyt".

"Hilja! mitäs sanot? Oi, tuota olen kauan toivonut! Minun tyttäreni! sinä tuotat minulle paljon iloa. Sitä paronia, tämän uljaan miehen saan kasvatti-tyttäreni mieheksi, sepä tuottaa minullekkin kunniaa".

"Mutta täti — en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssi-salissakin, jossa hänestä aina enemmän, kuin muutoin, olen pitänyt, tuli toki mieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan; minä sanoin sen vuoksi, että vasta parin päivän päästä hänelle varman vastauksen annan".

"Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta hän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja vaatimatoin luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua omaksensa pyytäisi, vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos on elämällesi tuleva, olet sinä vähän levotoin".

"Levotoin! niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhatoin, sillä, täti — minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä rakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen on Paavo".

"Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä muistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ystäväsi ollut, mutta älä sekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä toivon, että jo huomenna paronille vastauksen annat".

Hilja meni, vaan unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja käänteli itseänsä. Kun aamu tuli, ja vanha täti heräsi, meni Hilja hänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta sydämmellensä, mutta vanha täti sanoi ainoastaan: "Hilja rakas, tutki tarkoin sydäntäsi, ennenkuin se on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden rakkauttasi voittaa". —

Hilja ei lohdutetuksi tullut. Alman tykö olisi hän vielä saattanut mennä, mutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului, ja Hilja ajatteli: "Entä jos en paronista huolisikkaan", mutta silloin oli paronin kuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että hän taas ajatteli: "Tämä olisi kiittämätöintä kasvatus-äitiänikin vastaan". Samassa katsoi hän kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain ylhäisten naisten seurassa kenraalinnan talon sivutse. Anna nyökähti vähän päätään Hiljalle, ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen peräänsä, sanoen itseksensä:

"Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haita. Kohta olen ylhäisempi sinua, mutta silloin näytänkin, ett'en ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään arvoa anna". Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille kirjoittamaan; ja muutaman päivän päästä tiesi kenraalinnan kaikki tuttavat, että paroni ja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut voiton.

Kymmenes Luku.

Lähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja nyt oli hän kolme kuukautta ollut naimisissa, Kenraalinna oli pitänyt loistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen kaltaistaan nähnyt, Kestiä pidettiin tämän nuoren parin kunniaksi, sillä heidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla tavalla kestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja vieraisiin mentiin, ja ompeliat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä paroni vaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.

Hilja eli nyt ainaisessa tohussa. Joll'ei hän kestissä ollut, ajeli hän paronin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa hevosta. Näin ajoivat he eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli köyhä mieron-tietä kulkeva vaimo lapsi sylissä; hän veteli kelkkaa, jossa istui vielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja, joka reessä istui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli surkutellen näitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat ohitse menneet, sanoi hän paronille: "Oi Herman! näetkö noita vaivaisia? Oikein on paha ollakseni kun ajattelen kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan tässä reessä on, eikä noilla pienillä raukoilla ole eheätä repalettakaan". —

"Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu", vastasi paroni.

"Mutta ylellisyyttä on meidän toki velvollisuus välttää. Tämä minun kallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa".

"Sinun opettajasi ylen-intoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut, mutta minä toivon tuon kyllä vähitellen katoovan".

Hilja ei puhunut mitään, mutta hänen sydämmensä kävi levottomaksi; hyvä siemen iti sydämmessä, maailman rikka-ruoho ei saanut sitä varsin tukehutetuksi.

Kotia tultuaan meni hän kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen olonsa tässä kodossa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän, joka olisi hänen sydämmellensä lohdutusta saattanut antaa ja hänen mielellensä johdutusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt, että paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä, pitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle puhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa otti Hilja muutamia kirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon antama rukous-kirja. Hilja aukasi sen, ja siitä putosi paperi, jossa oli Paavon kirjoittamat sanat: "Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatas, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus". Tämän luettuansa rupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, vaan sanoi sitte itseksensä: "Mitä itken minä? Oi! miksi on minun näin ikävä? Minä tahdon lukea! Oi Jumala! anna minun neuvoa sanastasi saada". Hilja katseli kirjaansa ja luki:

"Mailmallisten joukossa
Etsit turhaan onneasi;
Sillä mailman tohussa
Unohtuupi Jumalasi;
Ja ken ei muista Herraansa,
Hän kadottaapi onnensa".

"Niin — maailman tohussa olen unhottanut valani — minä en ole rukous-kirjaanikaan lukenut. Oi Jumala! ylpeys on varmaankin sydämmessäni asunut, vaan karkoita se pois, ja ota minua taas lapseksesi". Hilja käänteli kirjan lehtiä ja luki taas:

"Jos unhottaisi rakkaansa,
Äiti joskus poikansa,
Ei kuitenkaan Jumala
Sinua koskaan unhota",

Hilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen sydämmessään, ja jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista, että Hilja turvasi Häneen, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä nyt tuli kenraalinnan palvelus-tyttö Hiljan tykö, tuoden sanomaa, että kenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti tuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille sitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan luokse. Paroni oli heti valmis.

Hiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvatti-äitiinsä, ja paronin askeleita joudutti — — tavaran pyyntö. "Nytpä varmaankin saan nähdä, mitä hän meille on testamentissään määrännyt", ajatteli tämä tuhlaaja-mies.

Kenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen kamariinsa; hänellä oli kova polte ruumiissansa, vaan nähtyänsä paronin sekä Hiljan kurkotti hän heille kättänsä, sanoen:

"Herman hyvä! minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet hänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen toki jo aikaa päiviä tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaikki omaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt minulle ilon, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin sinun. Sinä aikana, jona likisemmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet sinä aina osoittanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos sinulle siitä!"

Paroni pyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta, joka myöskin istui huoneessa, kysyi hän:

"Mitä tästä kivusta luulette?"

Tohtori ei puhunut mitään, hän ravisti vain päätään.

Kun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa oli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että petollisista ystävistä.

Kovan murheen tuotti tämä kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli toki onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti toimitti peijaiset ja kaikki, mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut, niin että Hilja parka toki pääsi niistä murheista; Hän tunsikin aina suuren lohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan, jonka vuoksi hän, kun peijaiset olivat ohitse ja kaikki perintö-asiat selvällä kannalla, sanoi paronille: "Se on toki onni, että täti nyt on meillä".

"Hm, niin, minun mielestäni toki olisi sopivampaa, että joku vieras olisi talouttamme hoitamassa, sillä — kun hän on sinun tätisi, muistuttaa se aina — — aina —, että sinä olet — että ei kenraalinna ollut sinun äitisi".

"Herman! mitäs sanot! Senhän kyllä kaikki tietää — enkä tahtoisikkaan sitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti, joka on yhtä hyvä, kuin joku toinenkin, mutta Herman! saatatko sinä halveksia äitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole mahdollista!"

"Nyt joudun pahaan pulaan", ajatteli paroni, "mutta minä keksin keinon" — ja kääntyen Hiljaan lausui hän suloisimmalla hymyllänsä: "Oma Hiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin muistella häntä sinun äitinäsi, eikä tämä olekkaan ihmettä, sillä hänpä minulle kasvatti suloisen vaimoni, mutta jos tahdot, että tätisi täällä olisi, menen itse häntä pyytämään jäämään meille".

"Kiitos Herman", sanoi Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö, jolle hän lausui: