PIKKU KERTOELMIA

Kirj.

Theodolinda Hahnsson

Hämeenlinna, Hämäläisen osake-yhtiön kirjapaino, 1878.

Sisällön-luetteloa:

Pitkän-niemen synty (alkuperäinen) Rikas köyhänäkin (alkuperäinen) Katri (mukailema) Tekla (mukailema) Kalastaja-Lassi (mukailema) Onnen Kukkaset (suomennos)

Pitkän-niemen synty.

(Tarina.)

Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järwen pohjoispuolella korkean Kappolanwuoren takana eräs mahtawa hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kaswot werewät, ja kähäräiset hiukset walkoiset kuin ketopellawat. Aimo oli hywä metsästäjä, metsot ja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekiwät hänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasiwat ja palweliwat ja kunnioittiwat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella Mantereenwuoren takana asui myöskin mies: kowa, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palwelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä oliwat warjelemassa hänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, wapaana kuin lintunen, ja missä hän wain joutui muitten ihmisten pariin, oli hän terwetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiolla katsellut soreaa Aimoa, waan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsä eikä sulohuulensa woineet Aimon sydäntä kahlehtia — wapaus ja metsästäminen oli hänelle aina wain rakkahinta.

Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo wäsyneenä oli palannut metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanwuorelle lepäämään. Täällä hän katseli nyt mielihywällä Katumaan wälkkywää wedenpintaa ja tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järweä; mutta siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuwan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenwuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen suloisella äänellä: "Aimo, sorea, wäkewä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista!" Ilta-aurinko laski wiimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: "Lempi, minä sinut pelastan, waikka wiimeiset woimani menettäisin!"

Nämät sanat huusi Aimo warsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli ympärilleen — ilta-aurinko säteili wielä läntisellä taiwaanrannalla, mutta Mantereenwuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja katseli taas wuorelle päin, waan eipä Lempeä näkynyt. "Minä hohko!" huudahti nyt Aimo, "olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on wienyt rauhani." — Näin ajatellessaan hän kuuli warsin läheltä metsiköstä laulun äänen, ja laulun sanat kuuluiwat:

"Ensin on metsä, ja sitten on wettä, ja sitten on korkea wuori, ja sen korkean wuoren takana on neito kaunis ja nuori."

"Mistäpä tuo laulaja on?" sanoi itseksensä Aimo, "eipä hän minun wäkeni joukosta ole." Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki nuorukaisen, joka istui puun juurella.

"Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?" kysyi Aimo.

Nuorukainen wastasi: "Paljon sinä kyselet, wäkewä Aimo, mutta wielä enemmän tahdon sinulle wastata: Lauloinpa sen wuoksi, että laulullani toiwoin woittawani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä luoksesi. Kowan Kammon palweluksesta tulen. Olen siellä wähän aikaa ollut, waan en wiihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla Mantereenwuoren takana on neito niin ihana kuin kewäinen aamu. Kammo on ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois wankeudestansa, mutta Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat. Tyttö raukka ei pääse laweammalle yksin kulkemaan kuin tuonne Mantereenwuorelle, sillä Kammon wartijat owat hänet niin ahtaalle piirittäneet; mutta wäkewä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja mahtawa, pelasta Lempi Kammon kahleista!"

"Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?"

"Onpa niin."

"Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen, oman ihanteeni nähdä?"

Nuorukainen wastasi: "Joka ilta wähän ennen auringon laskua tulee Lempi Mantereenwuorelle itseänsä ulkoilmassa wirkistyttämään. Ole niihin aikoihin täällä wuorella, silloin hänen saat nähdä."

"Sen teenkin", sanoi Aimo iloisesti, "mutta mene sinä, nuorukainen, takaisin Kammon palwelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita hänelle, että Aimo, waikka sydänwerensä wuodattaisi, on hänet pelastawa Kammon kahleista. Tulewana iltana, ennenkuin aurinko on maillensa mennyt, pitää minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna. Lähde nyt; toimita tehtäwäsi, ja onnea matkallesi!"

Nuorukainen meni, jättäen Aimon sywiin mietteisiin. Kun toisen päiwän aamu koitti, kokosi Aimo kaikki wäkensä Kappolanwuorelle, kertoi heille, mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: "Mikä nyt olisi paras pelastuskeino?"

Yksi joukosta wastasi: "Pian on wene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä Lempi."

"Ei sowi", sanoi Aimo. "Kammo ja Ahti owat yksissä liitoissa; pian hän, weden isäntä, karille weneen wiskaisi ja muruiksi musertaisi. Parempi neuwo tarwitaan." Taas tuumattiin, ja wihdoin Aimo lausui: "Nyt olen keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtäwä."

"Viisas Aimo on keinon keksinyt", sanoiwat miehet, "kaunis nurmipolku on Lemmelle tehtäwä."

Nyt ruwettiin järween ajamaan kiwiä ja kantoja, multaa ja soraa. Sukkelaan joutui työ, waan illan tultua, kun aurinko juuri oli laskemaisillansa, jätti työwäki hämmästyneenä työnsä ja huusi osottaen sormillansa Mantereenwuorelle päin:

"Katso, wäkewä Aimo! Tuolla on Luonnotar!"

"Se on warmaankin Tellerwo, metsän kaunis tyttö!" huusiwat muutamat.

"Ei, ei, se on Lempi suloinen", wastasi Aimo. "Minä hänet tunnen, unelmani kaunottaren." Sitte hän huusi: "Lempi, sinun wapautesi hetki lähestyy!" — ja kaiku wei sanat Lemmelle.

Päiwä kului; jo oli polku niin pitkälle walmistunut, että se kauniina, pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt pitemmäksi saatukaan, — työntekijät koettiwat työtänsä jatkaa, mutta turhaan, — järwi oli sywä ja pohjaton, sitä ei woinut täyttää. "Pois, pojat", sanoi Aimo, "Älkää turhaan työtä tehkö, jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti ei suwaitse työtämme, hän on tehnyt järwen pohjattomaksi; waan eipä tästä niemen päästä ole pitkä Mantereenwuorelle. Katumaa on nyt tywen, ja Ahti nukkuu, minä uin Mantereelle ja tuon Lemmen wapaana tänne."

"Tee se, wäkewä Aimo", sanoiwat hänen seuralaisensa, "silloin olet suurimman urhotyösi tehnyt."

Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taiwaanrantaa. Järwi lepäsi tyynenä, wälkkywänä. Aimo katseli Mantereenwuorelle päin ja jopa näki, mitä toiwoi näkewänsä, sillä Lempi seisoi wuorella.

"Nyt on pelastuksen hetki!" huudahti Aimo, ja Lempi wiipoitteli punaista ruususeppelettä wastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järween ja pikaisesti ui toiwottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä oli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottawaa, etteiwät huomanneet, että se aika, jonka Lempi wuorella sai olla, jo oli kulunut. Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:

"Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!"

Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järwen helmaan. Mutta samassa tuli Kammo wuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt oli toisen omana, julmistui hän kowasti ja kirkasi: "Aimo! Lempi! Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät järwen sywyyteen upottawa."

"Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo", wastasi Aimo, uiden eteenpäin. Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järwelle, ja jota enemmän Aimo pyrki Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet weiwät toisaalle. Vielä Kammo kerran kirkasi: "Lempi, palaja, taikka waiwut järwen pohjaan!" — mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä:

"Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla woi!"

Samassa tuli suuri laine, peittäen järwen sywyyteen Aimon ja Lemmen, mutta kaiku wei Lemmen sanat metsään, joka järweä ympäröitsi. Tapio, metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kaswatti siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi waipuiwat, kauniin saaren. Vaan Kammo seuroinensa läksi wihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta saaressa puut kauniina kaswawat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on wienyt niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on wuosien kuluessa niistä kaswattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen nuorukainen tywenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee hän puitten latwoista hiljaisen huminan — se kuiskaa hänen korwiinsa Lemmen sanat: "Vapaus ja rakkaus, — niitten eestä kuolla woi!"

RIKAS KÖYHÄNÄKIN.

T——n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa waunuissaan eräs rikas, ylhäinen nuori rouwa. Kaksi somasti waatetettua lasta istui hänen kanssaan waunuissa.

"Äiti", sanoi näistä wanhempi, "ajakaamme maalle, siellä jo kaikki lehdikot owat wiheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."

"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuwansa kaupungin lähellä."

Rouwa kysyi palwelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?" Palwelija wastasi tietäwänsä, ja nyt he ajoiwat, niin että kiwikadut tärisiwät, pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouwan nuoremman lapsen hoitajana. Silloin hänellä oli iso palkka, hywät waatteet ja hywä ruoka, mutta wapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palwelija. Annan kunnollisuus ja hywä luonne saattoiwat hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttawaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin ja sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi wuotta. Tämän entisen palwelustyttönsä asunnolle rouwa nyt käski palwelijansa ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa palwelija seisahdutti waunut wähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen wieressä kaswawien pihlajain lehewiin oksiin.

"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouwa.

"Niin, tässä", wastasi palwelija, ja aukaisi mökin owen, pyytäen herraswäkeänsä astumaan sisälle.

Komea rouwa meni lastensa kanssa matalasta owesta tupaseen ja katseli säälien nuorta waimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaawaa pientä lastansa.

"Voi Anna parka!" huudahtiwat tytöt, "tämä sinun kotisipa ei ole paljon isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo."

"Vaiti, waiti, lapset!" sanoi rouwa, "älkää noin puhuko, Anna raukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui meidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea." Mutta Anna meni ilosilmin wieraitansa wastaan ja sanoi:

"Rouwa hywä, teidän luonanne oli minulla hywä palweluspaikka, mutta te ette saata aawistaakkaan, kuinka suuriarwoinen oma koti on sille, jonka aina on täytynyt toista palwella. Tämä wähäinen mökki on minun oma kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."

Rouwa katseli kummastellen nuorta waimoa. Annan kukoistawat posket ja onnesta loistawat silmät todistiwat, että hän oli totta puhunut; mutta rouwan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin tukehutti, ja pian hän taas istui waunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluiwat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen, hänen miehensä oli työssä, ja kolme wähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyiwät, eikä huomannut, että waunut oliwat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin owi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.

"Kah, minun hywä rouwani!" huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä otsastansa hän sanoi: "Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän tuloanne. Käykää istumaan — lapset, menkää pois tieltä, että pikku neiditkin istumaan pääsewät."

"Voi Anna", sanoi rouwa, "on sinulla paljo wastuksia warmaankin. Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottiwat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt."

"Rouwa hywä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hywän päiwäpalkan, ja minä, kun tämän kankaani walmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hywästi elatukseksemme."

Rouwa antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hywästi ja läksi pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia wuosia kulunut, ja nämät wuodet oliwat Annalle monta kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä wuosia ollut, jonka wuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päiwänä, kun he kulkiwat T——n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät tapasi ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. "Voi Anna hywä!" sanoi tyttö, "tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa." Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selwästi se aika, jolloin hän ennen siellä palweli.

Rouwa tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa wanhoja waatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti ne wastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouwa: "Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kowin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiwiä elänyt?"

"Rouwa hywä", wastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas, mutta onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki wastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, owat iäiseksi onnekseni; ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon. Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?"

"Äidin rakkaus!" sanoi rouwa. "Oikein sanoit, se on wäkewä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kowaa olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa — ja päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leiwintupamme takana olewaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle äidin rakkaus."

Annan silmistä wieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä emäntäänsä. Mutta rouwa sanoi:

"Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytywäinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön, waikka minulla on maallista tawaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin antaa, mutta hywällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle parempaa tawaraasi: sitä täydellistä tyytywäisyyttä, joka kaikissa elämänwaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee."

Katri.

1.

Kirkkaana paistoi aurinko taiwahalla, laskein kultaista loistettaan aamu-tuulessa hiljaisesti liikkuwille joen aalloille, ja kaste-helmet kimalteliwat puissa sekä ruohossa. Joen-äyräällä oli kankaita walkenemassa, ja näitä katsomaan tuli nyt eräs kahdeksantoista-wuotinen neito. Hän oli hoikka warreltansa, waan kaswonsa ymmyrkäiset ja werewät, ja hänen waaleat hiuksensa oli pantu kahdelle kauniille palmikolle, jotka pehmeinä putoiliwat hänen hartioillensa. Neito kantoi olallansa pari kankaan mittaa, joita hän taas alkoi laskea walkenemaan; hän ennätti net jo lewittää äyräälle ja aikoi niitä juuri ruweta nappuloimaan, kun maantieltä kuului ratasten jyrinä. Tyttö tuskin ennätti katsoa taaksensa, ennenkuin kuuli tutun äänen huutawan:

"Kas niin, Katri! Tuo on hywä, laita wain kapiot walmiiksi, sillä nyt minä jo pian tulen."

Tämä puhuja oli Anttilan Antti, yhdenkolmatta-wuotinen poika. Hän oli kylän nuorukaisista kaikkein kelwollisin ja oli ollut Katrin rippikoulu-kumppani. Antti wei nyt puukuormaa kaupunkiin, ja nähtyänsä Katrin äyräällä koetti hän saada tämän kanssa naimis-kauppaa alkuun, mutta Katri wastasi:

"Mitäs tuommoisia puhut? Luuletpa warmaankin minua hywin herkkä-uskoiseksi."

"En luulekkaan, mutta sanon wain, että jos joku minua ennen tulee pyytämään sinua omaksensa, niin älä häntä ota. Kuule! Teetkö niinkuin pyydän?"

"Saadaanpa nähdä."

"Ihmiset sanowat, että Mattilan Mikko sinusta paljon pitää."

"Sanowatko niin? Eikö he myöskin sano, mitä minä Mattilan Mikosta pidän?"

"Puhutaanpa, ettet sinä hänestä huoli."

"Silloinpa ei ihmiset walehtele."

"Oikein on harmillista, että tämä talo on näin lähellä maantietä."

"Miksi? Etkö luule, että kotoni pihassa olewat wahterat ja pihlajat suojelewat meitä maantien pölystä?"

"Sinä nyt olet sillä tuulella, ett'et tahdo sanojani ymmärtää. Minä tarkoitan sitä, että Mattilan Mikko pääsee liian helposti tänne, sillä hän käy usein kaupungissa, ja silloin on aina sopiwa poiketa näin lähellä maantietä olewaan taloon."

"Entäpäs tätä; anna hänen tulla, kyllä hän minun puolestani saa tulla ja mennä, en suinkaan minä hänestä huoli."

"Sinä, Katri, olet toki wiisas tyttö. Sen kyllä huomaa, että sinä olet kaupungin koulua wähän käynyt."

"Wai niin."

"Niin, ei se haita, että tiedät wähän sitä ja tätä, jota eiwät nuot meidän kylän tytöt tiedä. He owat niin tyhmät kinkereillä, ett'eiwät ymmärrä ikään mitään papille wastata."

"Tieto ei ikänä taakkana ole. Kyllä minä saatan kankaani kutoa siinä, kuin joku muukin, waikka jouto-aikana luen ja wähän kirjoitustakin harjoittelen, mutta älä sinä tuosta kaupungin koulusta mitään puhu, sillä se puhe on wain pelkkää pilkkaa."

"Hywästi sitte! Kukatiesi saan sinua nähdä, kun kaupungista palaan?"

"Mahdollista kyllä. Hywästi nyt!"

Antti lähti, waan Katri jäi nappuloimaan kankaitansa. Hänen sydämmensä käwi surulliseksi. Hän katseli sinne päin, johon Matti lähti, waan pian oli matkustaja joutunut mäen taakse, ett'ei Katri häntä enään nähnyt. Aallot loiskiwat, perhoset lenteliwät kukkien ympärillä, ja sääski-parwi tanssi; koko luonto oli ylen ihana, mutta Katri toki surullinen, sillä hän muisti isäänsä, jota hän wain wuosi takaperin oli saattanut hänen wiimeiseen lepo-kammioonsa, hautaus-maahan.

"Tietänewätkö kuolleet eläwistä mitään?" ajatteli Katri. "Nähneekö isäni minua nyt, kun tässä yksin kuljen?" Katrin mieleen muistui, miten hän lapsena joka ilta sai nukkua isän weisatessa ehtoo-wirsiä, sekä ne hetket, joina hän kesällä pyhä-iltoina oli isänsä seurassa ollut niittu-mailla; isä oli silloin puhunut rakkaasta luojasta, joka oli tehnyt koko luonnon wiehättäwän ihanaksi ja tullut ihmiseksi kaikkein syntisten tähden. Katrin näitä muistellessa nousi kyyneleet hänen silmiinsä ja hän ajatteli taas: "Äitini on kelwollinen työ-ihminen, mutta ei hän lue eikä weisaa, sen saan nyt wain yksin tehdä, sillä isäni on poissa, i'äti poissa!"

Katri lähti äyräältä ja meni kotiinsa. Kamarinsa akkunalla oli hänellä wähäinen kaswawa myrtti sekä palsamiinikukka, ja tuosta Katri nyt ilostui, että palsamiini oli täydessä kukassa. "Kun Matti tulee kaupungista tänne, niin saapa hän nähdä, että olen hywin hoitanut kukkaseni", ajatteli Katri.

Ilta-puolella palasi Matti muutamien kyläläisten seurassa. Katri tuli juuri lehmiä lypsämästä, ja Antti huusi: "Hywää iltaa, Katri!" sekä heitti hänelle samassa pari omenaa; sitte lisäsi hän wielä: "Nyt on minun kiiru kotia, muista wain, mitä aamulla sanoin." Wastausta odottamatta ajoi hän nyt aika wauhtia pois.

2.

Katrilla oli kaksi weljeä, jotka asuiwat lähimmässä kylässä toisella puolen jokea. Heillä oli molemmilla wähäinen talo ja punaiseksi maalattu asunto. Toinen heistä ei toki awioliitossaan oikein onnellinen ollut, sillä hänen waimonsa ei muusta lukua pitänyt, kuin ruo'asta ja waatteista, mutta Katrin weli ajatteli niinkuin hänen isä-wainajansakkin, että ihmisen elämällä on parempi tarkoitus. Hän ei toki ikänä koto-oloistansa mitään puhunut, sillä hänen oli ajatuksensa, että miehen ja waimon ei sowi toisiansa moittia. Usein tämä weli käwi äitiään ja sisartaan terwehtimässä ja nytkin tuli hän eräänä lauwantai-iltana heidän tykönsä. Katri meni weljeänsä wastaan, iloisesti huutaen: "Heikki! Olipa" — Muuta ei hän ennättänyt sanoa, sillä samassa hän hämmästyi, kun näki Heikin kanssa toisenkin miehen, Mattilan Mikon, tuon, joka yks-päisesti pyrki Katrin sulhaseksi.

Katri aukaisi tuwan owen ja wieraat astuiwat tupaan, jossa talon emäntä heitä mieli-hywällä wastaan otti, mutta Katri riensi pois kyökkiin.

Emäntä piti paljon Mikosta ja olisi halusta hänen ottanut wäwykseen, sillä Mikko oli rikas sekä kokosi tawaraa, miten wain saatti, ja tämäpä juuri oli emännän mielen mukaista. Hän oli sen wuoksi Mikon tulosta warsin hywällä tuulella ja käski Katrin keittämään maito-puuroa illalliseksi sekä paistamaan raswaista sian-lihaa.

Talossa oli iso hopea-pokaali, joka ainoastaan pidoissa taikka kihlauksissa otettiin esille, ja senpä emäntä nyt toi pöytään täynnä waahtoawaa olutta. Mikko katseli mieli-hywällä pöytää, miten siihen tuotiin yhtä ja toista lisäksi, ja kun Katri käymältä tuli sisälle, silloin Mikko wilkasten Katriin sanoi:

"Minä olen nyt uuden huone-rakennuksen saanut talooni, ja karjaa on enentynyt; rahaa on minulla säästö-pankissa, mutta säästänyt olenkin kelpo lailla, että pelkkää sekuli-leipääkin olemme syöneet, waan kyllä nyt onkin talo hywässä kunnossa." Näin sanoen hän aina wilkasi Katriin, mutta Katri meni kyökkiin puuroa sekoittamaan, ajatellen itseksensä:

"Jumalan sanassa sanotaan: mitä se ihmistä auttaa, jos hän woittaa kaiken maailman ja kuitenkin saattaa kadotuksen sielullensa." Näin miettien seisoi Katri puuroa sekoittaen, kun hänen weljensä tuli sisälle, sanoen:

"Kyllä kai sinä Mikon asian tiedät?"

"Hm, kai hänellä on tuo wanha asia taas?"

"Niin on, tottahan siitä joskus pitää päätös tehtämän; mutta en minä toki usko, että sinä hänelle olet waimoksi sopiwa, sillä hänpä on oikea mammonan orja. Tätä en suinkaan sano häntä panetellakseni, waan sen wuoksi, että asian oikea laita on semmoinen."

"Niinpä onkin. Hän on warmaankin unhoittanut, että hänellä on kuolematoin sielu, joka ei ole sillä autettu, että hän markkoja säästö-pankkiin panee."

"Et suinkaan sinä hänestä huoli?"

"Minä? En mar! Minäpä tulen isääni, eikä hän ikänä ahneista ihmisistä pitänyt."

"Mutta äiti ottaisi halusta Mikon wäwykseen. Oletko huomannut, että hän on tuonut hopea-pokaalin esille, sepä on jo ikään kuin lupauksen merkki, sillä eihän siitä ole olutta juotu paitsi kesteissä ja kihlauksissa."

"Kyllä minä pokaalin lasken kaappiin takaisin, ennenkuin iltaselle menemme, ja toiwonpa, että Mikko siitä ymmärtää, mitä tarkoitan."

Kun iltanen oli walmistettu, otti Katri pokaalin ja laski sen kaappiin paikallensa, mutta Mikko huudahti:

"Katri! Anna pokaalin olla pöydällä."

"En, sillä tänään se on sopiwampi kaapissa."

"Minulla on myöskin tuommoinen kotona. Ei minulta nyt enään mitään muuta puutu paitsi yksi hewonen ja pari mullikkaa sekä juuri kupari-kattila, jota tarwitaan olutta pannessa ja pyykkiä pestessä. Täällähän on kyökissä semmoinen, ja Katri sen, tiemmä, saakin myötäjäisiksi."

"Jos saankin, mikäpä hyöty sinulla siitä on", lausui Katri kaappia tukitessaan.

"Niin, eipä olekkaan", wastasi Mikko, "sillä sinä et warmaankaan tahdo sitä walkealle panna, mutta meidän omaksihan se toki tulee ja jää perintö-kappaleeksi sukuumme."

"Enpä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", wirkkoi Katri.

"Syödään nyt iltaista ensin", sanoi emäntä', "niin saamme sitten selwemmin puhua asiasta."

Mikkoa ei tarwinnutkaan kahdesti käskeä. Nyt ruwettiin siis iltaselle, ja emäntä lausui: "Mikolla on nyt uusi huone-riwi walmiina."

"Sehän mahtaa olla hupaista Mikon mielestä", wastasi Katri.

"Pian minä sen walmiiksi laitan, mitä työkseni otan", kehui Mikko.

"Anna muitten kiittää, jos sinussa kiittämistä on", pilkkasi Katri.

"Enpä wäliä pidä, waikka tuon itsekin sanon, että semmoisia poikia ei olekkaan monta, kuin minä olen; kyllä niitä tytöt saa hakea."

Katri, jota tuo Mikon ylpeys harmitti, wastasi: "Sen kyllä minäkin luulen, sillä taitawatpa tämän-aikuiset pojat tawallisesti edes sisältä kirjaansa lukea, kun kinkereillä owat, waan sitä ei taida Mattilan Mikko."

"Mutta mitä owat he Mattilan Mikon rinnalla?" pakisi Mikko. "Sen sanon, että minä taidan työtä tehdä kuin orja ja säästää rahojani taidan myöskin."

"Kyllä tuo on tunnettu asia", wastasi Katri.

"Mutta jos joku hywä ystäwä tulee luokseni, niin Mattilan Mikolla on wieraan-waroja kylläksi; silloin ei puutu ruokaa eikä olutta."

"Mikko hywä, ei siareni ole sinulle waimoksi sopiwa, sillä hän ei ole tottunut orjan tawalla työtä tekemään", sanoi Heikki.

"Niin kylläpä on paras, että waimoksesi haet jonkun toisen naisen, sillä et sinä minua saa omaksesi etkä myöskään kupari-kattilaa."

"Wai niin, mutta sen minä takaan, ett'ei yksikään waimo koko kylästä lähde kirkkoon niin uljaalla hewosella eikä niin kiiltäwissä, heiluwissa kääseissä kuin minun waimoni", kehui Mikko.

"Enpä minä hänen onneansa kadehdi", wastasi Katri.

"Katri! Mieti asiaa wielä, ennenkuin päätöksen teet", sanoi äiti.

"Saanko luwan kysyä, miksi et minusta huoli?" wirkkoi Mikko.

"Miksi - sitä en juuri tiedä, mutta olkoon syy mikä hywänsä, minä en sinulle sowi, Mikko, sillä sinä olet kowin ahne ja ajattelet wain, miten saisit tawaraa koottua, etkä muista, ett'ei koko haluansa saa kiinittää semmoiseen, joka on katoowaista, jota koi ja ruoste raiskaa."

"Wai siltäkö nyt tuntuu. Tyhmäpä olinkin, kun en ottanut puhe-miestä, sillä minä sanon aina totuuden ja puhun suoraan mitä ajattelen."

"Sepä on hywä hänelle, joka sinun waimoksesi tulee, että hän saa tiedon ajatuksistasi ja tawoistasi, niin tietääpä hän ottaa mukaansa muutaman wartaallisen ruis-leipää, jota hänen silloin sopii nauttia, jolloin sinä häntä waadit sekuli-leipää syömään."

"Älä tee minusta pilkkaa, sillä minua parempaa poikaa saat kyllä hakea", ärjäsi Mikko ja löi nyrkkiään pöytää, mutta emäntä lausui:

"Toiwonhan, että Mikolle sekä Katrille wielä on elon-päiwiä suotu; saatamme toiste paremmalla onnella tästä asiasta puhua."

"Tiedänpä warmaankin, ett'ei Mikko minusta huolisi, jollen saisi sitä wertaa myötäjäisiksi, kuin saan; mutta sen sanon sinulle, Mikko, että minua warten ei sinun tarwitse tänne toiste tulla, ei yksin eikä puhe-miehen kanssa, sillä se olisi tuiki turhaa."

"Saanpa jonkun toisen", wastasi Mikko ja läksi, hywän werran olutta wielä juotuaan, talosta pois.

3.

Kesän päiwät oliwat menneet, ja syksy oli jo tullut, kun Katri eräänä sunnuntai-aamuna läksi kirkolle. Hän ennätti sinne liian aikaisin, ja päätti mennä siksi, kuin jumalan-palwelusta aljettaisiin, hautaus-maalle. Sinne tultuansa meni Katri isänsä haudalle ja pisteli sen kummulle sinne tänne kukkia, joita oli kotoaan kädessänsä tuonut. Hautaus-maalla ei ollut muita ketään kuin Katri eikä sinne tuntunut mitään maailman tohinaa. Muutto-lintujen parwi lensi kirkon tornin ylitse, ja heidän siipeinsä suhina kuului, mutta hetkisen wain; sitte oli taas kaikki hiljaista, äänetöintä. Katri katseli haudoilla olewia ruohoja ja kukkia, jotka hänen mielestään aamu-tuulessa noikkasiwat, ikään-kuin olisiwat tahtoneet tarinan kertoa noista kumpujen alla lepääwien elämästä. Tässä hänen istuessaan kuului portin narina, ja Antti tuli hautaus-maalle. Nähtyään Katrin sanoi hän:

"Kas sinäkö täällä istut; kiitoksia wiimeisestä!"

"Kiitoksia kiittämästäsi! Minä wartoon täällä yhteen soimista."

"Pian kyllä jo soitetaankin. Kuinka sinä nyt olet jaksanut."

"Hywin wain, mutta tahtoopa olla isääni wähän ikäwä."

"Hän lepää rauhassa."

"Niin hänen ruuminsa lepää rauhassa, ja toiwonpa, että hänen sielunsa on autuas, sillä hän eli kuin oikia kristitty ihminen. Ei hän palwellut jumalaa ainoastaan suullaan, waan sydämmellään. Hänen töistänsä sen huomasi, että hän jumalan sanaa sekä luki että uskoi."

"Jaa sen hän teki. Hän oli hywänä esimerkkinä muilllekkin; ja minä luulen, ett'ei semmoinen jumalan-pelko ole totinen, joka ei ihmistä tee kelwolliseksi, sillä joka jumalaa rakastaa, hän koettaa elää jumalan tahdon mukaan. Etkö muista, että prowastikin rippi-koulussa meille niin sanoi."

"Muistan, mutta jopa yhteen soitetaan."

Katri aikoi nyt mennä kirkkoon, mutta Matti wirkkoi:

"Wartoopa wähäsen, Katri! Oletko muistanut mitä minä sinulle sanoin silloin, kun kaupunkiin puu-kuormaa wein?"

"Hm, enpä juuri ole tahtonut sitä muistaa, koska sinulla on monta sataa markkaa enemmän kuin minulla."

"Niin, mutta kun sinä ja minä laskemme markkamme yhteen, tuleepa siitä toki silloin enempi."

"Kun en wain sitte aina wäliin saisi kuulla, että minulla oli wähempi kuin sinulla?"

"Etpä saakkaan, sillä en minä wiina-päissä kulje."

"Ethän korttiakaan lyö, tiemmä?"

"En. Semmoisista huwituksista en ole milloinkaan huolinut; silloin, kuin en kelwollisten ihmisten seuraa saa, luen minä kirjojani, joita minulla on montakin, ja saanhan niitä lainastosta lisäksi. Saatanpa myöskin käydä katselemassa luontoa, se on kyllä hywä kirja sekin ja siitä saa paljon oppia."

"Sinä ajattelet juuri kuin minäkin."

"Tuleppa sitte omakseni, Katri!"

"Hm, minun täytyy ensin puhua äidilleni ja weljilleni asiasta; mutta sinäpä, Antti, olet mielestäni warsin isä-wainajan tapainen, ja semmoisen minun sulhoni pitääkin oleman."

"Tänä iltana, Katri, tulen isäni kanssa teille."

"Terwe tultua wain!"

Näin keskusteltuaan meniwät he nyt molemmat kirkkoon.

* * * * *

Ilta-puolella tuli Antti ja hänen isänsä Katrin kotia, eikä Katrilla silloin ollut mitään sitä wastaan, että hänen äitinsä otti hopea-pokaalin esille.

Muutama kuukausi tämän jälkeen oli Antin ja Katrin häät. Antti jäi koto-wäwyksi ja rakensi anoppi-muorillensa oman kauniin huoneen. Siellä he usein kesä-iltoina hywässä sowussa muorin kanssa istuiwat, katsellen wiljawia peltojansa sekä joen wälkkywiä aaltoja ja jutellen siksi, että aurinko laski wuorien taakse.

Tekla

Tekla oli seitsentoista-wuotinen neito, kaunis kuin juuri puhjennut kukka, ja nykyään kihlattu morsian. Hän seisoi au'aistun akkunan ääressä, kädessään piteli hän kaunista helmi-nauhaa ja sanoi, sitä katsellen, itseksensä:

"Morsian! Tämä sana korwiani miellyttää, waan sydäntäni se ei lämmitä, ja kuitenkin olen minä huomannut, että kun ystäwistäni on joku morsianna ollut, niin on hänen sydämmensä kowemmin sykkinyt, hänen silmänsä kirkkaammin loistaneet ja poskensa puna kauniimpana hohtanut sulhon häntä lähestyessä; waan kun Sakari minua lähestyy, ei sydämeni syki tawallista taajempaan. Jos hän menee taikka tulee, on sydämmeni yhtä lewollinen; miksi olen niin? Onko tämä rakkautta? — Minun wanha hywä sulhoni antaa minulle kalliita lahjoja ja koristeita yltä kyllin, ja nyt wiimein antoi hän tämän kalliin helmi-nauhan, joka hää-päiwänä on minun kaulaani pantawa, mutta — helmiä en tahdo hää-päiwänä kaulassani kantaa, helmet eiwät hywää merkitse — kun niitä unissakin näkee, niin saa itkeä."

Peippo lauleli iloisesti somassa häkissään; Tekla kuunteli sitä, ja hänen sydämmensä selwitti laulun sanoiksi: "Rakkaus on nuori, se on auringon ja kewään lapsi. Lemmetär ei suosiele harmahia hiuksia, hän ei wiihdy wanhan helmassa eikä anna sitoa itseänsä koruilla eikä kalleilla helmillä." — "Niinkö sinä laulat, sinä luonnon ja wapauden lapsi", sanoi Tekla, "warmaankin sinun kulta-häkkisi on sinulle liian ahdas; lennä sinä wapaana kumppaniesi luo." Näin sanottuansa laski hän häkistä lintusen, ja riemuiten lensi se ulos lemmittyänsä hakemaan.

Teklan wielä lintua katsellessa aukeni owi, ja nuori meri-mies astui sisälle. Hänen kaswonsa oliwat auringon polttamasta ruskettuneet ja mustat hiuksensa oliwat kähäröillä, hänen silmänsä säihkyiwät, ja sydämmensä aaltoili niin, kuin se riehuwa meri, josta hän juuri olit tullut; hän kiiruhti Teklan luo sanoen:

"Tekla! Minun orpanani, minun lapsuuteni morsian! Nytpä toki wihdoinkin sinun nähdä saan. Tiedätkö? siitä asti kuin kodostani lähdin, olet sinä mielessäni ollut. Kun meren aaltoja purjehdin, jos murskyissä taikka kauniilla säällä, aina oli sinun kuwasi mielessäni, ja nyt näen sinun edessäni kauniimpana, suloisempana, kuin saatin aawistaakkaan. Tekla! Minulla on nyt laiwa, minulla on koto, ja pyydän saada sinua tämän kotoni haltiattareksi, pyydän sinua omakseni, mutta — woi minua, jos liika myöhään tulen! —"

Teklan posket oliwat walkoiset kuin lumi, hänen kätensä wapisiwat, ja hän wastasi: "Myöhään, Pentti, tulet", ja näyttäen kihla-sormustansa lisäsi hän: "Katso! tämä kahle, jota kannan, ja joka minulle nyt ylen raskaalta tuntuu, otin wapaalla tahdolla wastaan, en aawistanut silloin, että elämäni onni olisi ollut minua näin lähellä; nyt olen minä wanhan kunnioitetun Sakarin oma, ja hän on minua wihki-tuolille saattawa."

"Hywästi Tekla", sanoi Pentti kolkosti, "minä lähden pois, waan en merelle, mutta mereen. Meren kylmät aallot saawat jäähdyttää minun polttawaa rintaani!"

"Ei, Pentti, älä puhu noin, ole mies ja kärsi kuin mies äläkä tee minua syy-pääksi kuolemaasi. Hae onnesi wieraista maista ja unhota minua."

Nuorten näin puhuessa oli heidän huomaamattansa wanhan-puolinen mies astunut sisälle; hänen wartalonsa oli sorea sekä muotonsa jalo ja miehuullinen. Hän läheni nyt Penttiä sanoen:

"Nuorukainen, sinä joka nykyään olet mereltä tullut niin riehuwa-sydämmisenä, kuin ne kuohuwat aallot, joita purjehtimassa olet ollut, ota sinä tämä loistawa morsian, sinua hän rakastaa, mutta minua ei; te olette elämänne kewäimessä, minun sitä wastaan on matkani lyhyt wiimeiseen koto-paikkaan. Tyhmä minä olinkin, minä wanha, joka luulin elämäni ehtoolla saawani, mitä ei minulle suotu sen aamuna eikä sen päiwänä, tyhmä minä olin, joka niin luulin; mutta woi sinua, nuorukainen, jos ei sinun rakkautesi kestä niin kauan, kuin sinussa sydän sykkii. Muista, ettäs rakastat häntä elämäsi loppuun asti, ja tästä lähtien olkoon Tekla minun kaswatti-tyttäreni, hän periköön omaisuuteni; helmi-nauhan pitäköön hän hää-päiwänä kaulassaan muistoksi siitä wanhuksesta, joka ainoastaan tahtoi olla hänen onnensa perustajana."

Kalastaja-Lassi.

Eräällä lahdella näkyi yksinäinen wene, jota sousi nuori hartewa mies. Soutajalla oli myötä-tuuli, ja pian oli hän joutunut mihin pyrki: lahden toiselle rannalle. Hän astui nyt maalle ja riensi mäen päälle olewaan mökkiin päin. Eipä haita, waikka lähemmältä tarkastelisit tämän nuorukaisen muotoa, sillä silloin huomaisit, että noissa ahwettuneissa kaswoissa on oikein rehellisyyden ja tunnollisuuden kuwa. Wähän alakuloiselta hän nyt toki näyttää, kulkeissaan mökkiin wiewää polkua pitkin.

Oli lauwantai-ilta, ja wanha Kalastaja-Lassi istui mökin edustalla olewalla lawitsalla, werkkoa kutoen. "Hän on itse-päinen", sanoiwat naapurit, ja niin kyllä olikin, sillä mitä muut mieliwät tehdä, sitä ei hän mielinyt, hän wain aina piti omaa päätänsä. Lassi oli warallinen mies ja halweksi kaikkia, jotka eiwät, niinkuin hän, saattaneet koota tawaraa arkkunsa pohjalle.

"Noh, oletko nyt siellä, uneksia!" huusi Lassi, kun näki poikansa tulewan polkua pitkin. "Olet kaiketi taas tuota tyttö-renttua ollut kurkistamassa, waikka sinulla täällä kyllä olisi työtä ollut, mutta muista mitä minä olen sanonut: juokse sinä, Pekka, mitäs juokset, ja ajattele mitäs ajattelet, mutta siitä asiasta ei mitään walmistu."

"Niin te, isä, olette sanonut", wastasi Pekka säwyisesti, waan warsin wakawalla muodolla, jota wanhus ei toki huomannut, "ja kuitenkin tahdon minä wielä kerran teille puhua Hannasta sekä pyydän, että tywenellä mielellä sanojani kuuntelisitte. Isä kyllä tietää, että minä olen kaikissa asioissa koettanut mieltänne noudattaa ja siitä asti, kun äitini kuoli, teille apua tehnyt niin paljon, kuin olen jaksanut. Nyt olen minä wuoden ollut Hannan kihloissa ja monta kertaa teitä rukoillut, että edes kerran saisin saattaa Hannan tänne, näyttääkseni, minkä-moisen miniän teille kauppaan, waan te ette ole sanojani korwiinnekaan ottanut. Te sanotte: hän on köyhä, mutta minä sanon, että hänessä itsessänsä on rikkautta kylläksi. Teillä, isä, on tawaraa enemmän, kuin tarwitsette, ja täällä mökissä on kyllä tilaa meille kaikille. Mitäpä se sitte, waikka hän onkin köyhä."

"Ei, kiitoksia wain, en minä mitään nurkka-hiiriä tarwitse - Sinä tahtoisit näyttää häntä! — mukamaakin näytettäwää — kaikki ne owat yhtäläisiä. Ei, yhden minä olen nähnyt, sen sinä kyllä tunnet, joka minulle sopii miniäksi — se on sepän Liisa. Hänen isällänsä on talo sekä sekä paljo irtainta tawaraa, ja tyttö itse on myöskin kelpo ihminen, mutta Hanna on perin köyhä, eikä hän äitinsä, tuon ylpeän lesken, kuoltua myöskään mitään peri."

"Tuossa teette wäärin, isä, että pidätte noin paljon maailmallisesta tawarasta", wastasi Pekka, "waan olisiko mahdollista, että tahdotte kostaa Hannalle ja minulle sen, että teidän nuorena ollessanne Hannan äiti halukkaammin otti köyhän renki-miehen kuin rikkaan Kalastaja-Lassin, joksi teitä kutsutaan? Se olisi, isä, teille häpeäksi! Mutta nyt tahdon myöskin minä sanoa teille wiimeiset sanani. Isäni kyllä tietää, että maailma on lawea, sekä että minulla on tilaa muuallakin, kuin kalastajan mökissä. Minulla on wankat kädet ja luottamus jumalaan. — Mutta — enpä nyt tahdo kanssanne kinata tänä iltana, sillä nytpä on lauwantai-ilta, ja huomenna menemme yhdessä rippi-kirkkoon. Antakaa minulle werkot, että menen niitä laskemaan; kauan en poissa wiiwy."

Pekka wiskasi werkot olallensa ja lähti rannalle. Hetken kuluttua kuului airojen hiljainen loiske lahdelta.

Kalastaja-Lassi pisti tupakkaa piipun-nysäänsä, sytytti sitä ja mumisi itseksensä: "Hm — tyhjää puhetta — turhia hullutuksia - hm." Näin sanottuaan waipui hän sywiin ajatuksiin. Mitäpä hän mietiskeli? — Kukatiesi ajatteli hän poikansa sanoja: Maailma on lawea, ja muuallakin on tilaa kuin kalastajan mökissä. — Kentiesi ajatteli Lassi, että hänen yksin jäätyänsä tuntuisi mökki hänestä hänelle kowin tyhjältä. Miettiessään puhalteli ukko sakeita sawu-pilwiä, jotka haihtuiwat ja katosiwat ilta-tuuleen.

Hanna oli kaunis tyttö, sen kyllä kaikki myönsiwät, ja hän oli myöskin iloinen sekä lempeä. Häntä sanottiin köyhäksi, mutta Pekan mielestä hän oli rikas, eikä tuo ollut ihmettäkään, sillä hänen äänensä oli heleä kuin hopea, terweytensä raitis sekä taitonsa hywä, ja paras puhtain kulta löytyi kätkettynä hänen sydämmestään — senpä wuoksi oli Hanna Pekan silmissä kalliimpi kuin hohtawin timantti.

Aurinko kaunistutti loistollaan koko seutua, kun kirkon-kellot pyhä-aamuna rupesiwat kajahduksellansa ihmisiä kokoon kutsumaan. Kirkon-mäelle seisattui sinne tänne eri joukkoihin wäkeä, waan kun yhteen soitettiin, riensiwät kaikin kirkkoon.

Saarnastuolin lähellä istui Hanna äitinsä wieressä, hän katseli kirkkain silmin opettajaa, tarkasti kuunnellen hänen opetuksiaan. — Taaempana kirkossa istui Kalastaja-Lassi sekä Pekka. Kun pappi saarnassaan puhui siitä tawarasta, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, tuntui Lassin mielestä, ikään-kuin olisi kaikki häneen katsoneet. Jumalan palweluksen päätettyänsä tuli pappi kuorin laattialle ja ilmoitti kansalle, että hänelle oli lähetetty Piplia, joka oli lahjoitettawa seurakunnan taitawimmalle ja siweimmälle neidolle, ja kun Kirkkoherra nyt mainitsi Hannan nimen sekä wiittoi häntä tuota kallista lahjaa ottamaan, silloin katsoi myöskin Kalastaja-Lassi kuoriin päin. Mitäpä hän siellä näki? Nuoren naisen, jonka ihanille kaswoille aurinko juuri laski kultaiset säteensä, ja joka seisoi siinä nöyränä, kiitollisena. Mitä näki hän seurakunnan silmissä? Kunnioitusta - ja kun hän katsoi Pekkaan sekä näki hänen silmissään ilo-kyyneleitä, silloin hän ymmärsi poikansa sanat, että Hannalla olisi rikkautta kylläksi. "Itse-päinen" painoi päänsä nöyrästi alas, ja hänen sydämmensä pehmeni kuin jää kewäisen auringon loisteessa.

Kirkon-menot oliwat loppuneet, mutta kirkon-mäellä tunkeusiwat Hannan tuttawat hänen ympärillensä, waan Pekka wähän etäämpänä seisoi odottaen, että hänkin wuorostansa pääsisi Hannan tykö. Silloin Kalastaja-Lassi hiljaa löi häntä olalle, kuiskaten: "Mitäs tässä katselet, mene kohta tytön luokse ja ilmoita hänelle, että miniää, jota poikani on minulle tarjonnut, odotan minä tänä iltana." Näin sanottuaan riensi ukko pitkillä askeleilla kotia.

Miniä tuli kalastajan mökkiin, eikä pitkiä aikoja kulunutkaan, ennenkuin hän jo sinne jäi emännäksi; ja maailma on lawea ja tilaa on kyllä muuallakin, mutta Pekan maailma on kalastajan mökki. Iloisena laskee hän werkkojansa lahteen, ja hänen nuori waimonsa istuu tyytywäisenä weneessä, laulaen:

Airoillani lykkelen Weneheni wesillen, Kiidän mielell' iloisella Wälkkywillä lainehilla, Aatellen: ei parempi Saattais olla onneni.

Armahani seurassa Rauhaisessa kodissa Werkkoani kutoelen Muistojani miettielen, Aatellen: ei parempi Saattais olla onneni.

Eikä ole haittana Mulle maailman tohina. Olla saatan onnellisna, Rikkaana, jos tyytywäisnä laulan: eipä parempi Saattais olla onneni.

Kalastaja-Lassi mökkinsä edustalla usein istuu puhaltaen sawu-pilwiä ja hartaasti kuunnellen, kun miniänsä lukee pipliasta, jonka sai kirkkoherralta, ja silloin ajattelee hän, että kulta, joka löytyy sydämmestä kätkettynä, on toki suuremmasta arwosta ja tuottaa enemmän korkoa kuin se, jota tallennetaan arkun pohjalla.

Onnen Kukkaset.

Satu.

Eräässä kauniissa laaksossa asui muuan maan-wiljeliä waimonsa ja lastensa kanssa. Hänen maa-tilansa ei ollut suuri, mutta ahkeralla työn-teolla sai hän toki tarpeeksi elatusta wähäiselle perheellensä. Tässä asui hän tyytywäisenä, ja hänen asuntonsa ympärillä kaswoi runsaasti onnen kukkasia.

Onnen kukkaset oliwatkin erinomaisia kukkia. Lapset eiwät tietäneet, kuka niitä oli istuttanut, ja kun he tätä isältänsä kysyiwät, niin hän wastasi:

"Me olemme ne saaneet lahjaksi ylhäältä, ijankaikkisen onnen herralta."

Eräänä iltana istuiwat nuorimmat lapset leikitellen pihalla; he kuunteliwat koiran haukuntaa, joka silloin tällöin metsässä wuorten wälistä kajahteli, sillä kartanon herra oli metsästämässä, mutta äkkiä juoksi nuori hirwi metsästä oikoiseen lasten luo, se katseli heitä rukoilewin silmin, ikään-kuin olisi heiltä apua pyytänyt, sillä sitä wainottiin — wiattomuus turwasi wiattomiin.

Lapset hywäiliwät hirweä, mutta samassa he peljästyiwät, sillä metsästä tuli ratsastaja ajaen aika wauhtia; tämä oli itse kartanon herra, ja hänen aluettansa oli tuo laaksossa olewa wähäinen maa-tilakin. Hän oli uljaasti waatetettu, mutta hänen silmänsä katsanto oli synkkä, hänen otsassansa sywiä ryppyjä, ikäwyys ja onnettomuus oli ne siihen liika aikaisin kaiwanut.

Kartanon herra näki nyt uhrinsa ja aikoi juuri ampua, mutta samassa sattuiwat hänen silmänsä näkemään onnen kukkasia, jotka ystäwällisesti hänelle noikkasiwat. Hän laski heti pois pyssynsä, ja silmänsä loistiwat lempeästi, kun hän astui alas hewosen seljästä ja kiiruhti talon tupaan päin. Maamiehen waimo tuli portailla häntä wastaan, ja lapset meniwät kaikin äitinsä ympärille, jossa he sitte uuteliaasti katseliwat wierasta.

"Noh! Jopa toki wiimein löysin nuo kukkaset", sanoi kartanon herra, "niitä olen hakenut ympäri maailmaa ja olen antanut isot raha-summat saadakseni edes yhden ainoan näitä kukkasia, mutta kaikki hakemukseni on ollut turhaa, ja nyt löydän ne minä täällä köyhimmällä alustalaisellani ja noin runsaasti; minä tahdon ne kullalla maksaa ja istuttaa ne puutarhaan kartanoni ympärille."

"Armollinen herra", sanoi wiimein maan-wiljeliän waimo, "ei mikään kulta ole niin suuressa arwossa meille kuin nämät kukkaset, ja ne lakastuisiwat teidän puutarhassanne, sillä nuot menestywät ainoastaan silloin, kuin ijankaikkisen onnen herra ne meille lahjoittaa."

Silloin wihastui kartanon herra; hän tempasi juurinensa muutamia kukkasia maasta, ja läksi wihoissaan pois.

Kotia tuntuansa istutti hän kukkaset hopea-astioihin, kasteli ja hoiti niitä, mutta ne surkastuiwat wain ja pian warsin lakastuiwat somissa hopea-astioissaan.

Silloin kartanon herra kiroten nousi istualta, käski palweliansa satuloida hewosen ja ratsasti sitten ikään-kuin tuuliais-pää maamiehen laaksoon.

Aurinko oli juuri laskenut, kun hän ennätti taloon; pienet lapset oliwat jo menneet lewolle, ja wanhin tytär istui tuwan peräisessä kamarissa wanhempainsa seurassa. Kun maamies näki herransa tulewan, kiiruhti hän jo portaille wastaan ottamaan, mutta seisahtui tässä warsin peljästyksissään, sillä hänen herransa silmät pyöriwät wihasta.

"Orja!" huusi kartanon herra, "sinun matalan asuntosi ympärillä kaswaa kukkasia, jotka heti lakastuwat minun komioissa huoneissani; sen wuoksi olen nyt päättänyt, että sinun pitää ennen auringon nousua perheinesi muuttaman pois tästä talosta, sillä minä tahdon itse asua näitten kukkasten keskellä, joita ei kaikella kullallanikaan saa menestymään kartanossani."

Suotta rukoili maamies ja hänen waimonsa, joka myöskin oli tullut ulos, kartanon herraa päätöksestään luopumaan, hän oli taipumaton.

Silloin tuli maamiehen nuori tytär tuwan owesta ulos ja lankesi polwillensa kartanon herran jalkain eteen ja huudahti: "Herra, herra! Älkäätte ajako meitä pois kodostamme, sillä silloin saatte ijankaikkisesti kaiwata niitä kukkasia, joita nyt omaksenne tahtoisitte. Katsokaatte wain ympärillenne, ne lakastuwat jo! Mutta jos osoitatte laupeutta ja armollisuutta kaikille, silloin on teillä näitten kukkasten siemen omassa sydämmessänne."

Kun kartanon herra näki tämän ihanan neitosen kyyneleiset silmät, heräsi hänen hekumallinen, syntinen, kowa sydämmensä ja hänen silmissään kimalteli kaksi kirkasta helmeä — katumuksen kyyneleet, sillä hän suri nyt entistä elämäänsä, turhuudessa wietettyjä päiwiänsä. Hän huokasi sywään, nousi hewosensa selkään ja riensi takaisin kartanoonsa.

Muutamia wiikkoja oli kulunut, ja kartanon herra wei maamiehen nuoren tyttären morsiamenansa komeaan kartanoonsa. Päiwät, wiikot, kuukaudet kuluiwat, jopa wuosikin joutui loppuun, ja kartanon herra tunsi itsensä ylen onnelliseksi, sillä maamiehen tytär oli hywä ja lempeä waimo, ja rauha oli häntä seurannut kartanon uljaisiin huoneisiin.

Kartanossa oli iso ilo, sillä herran waimo oli miehellensä lahjoittanut pojan, josta herra oli sanomattoman onnellinen; hän meni puutarhaansa saadaksensa oikein hartaasti Jumalaa kiittää onnesta, ja katso! Siellä kukoisti nyt koko kartanon ympärillä onnen kukkasia. Nähdessänsä näitä rakkahia kukkia, itki kartanon herra ilosta ja laski itsensä polwilleen kiittäen ijankaikkisen onnen herraa tästä hänen lahjastansa, ja siitä asti kaswoiwat nämät harwinaiset kukkaset aina kartanon puutarhassa.