Viinantehtailia.
Näytelmä kahdessa näytöksessä.
Kirjoittanut:
T. H. [Theodolinda Hahnsson]
Ensimmäisen kerran julkaistu 1877
Viinantehtailia.
Näytelmä kahdessa näytöksessä.
Kirjoittanut:
T. H.
Jäsenet:
Hoikka, viinantehtailia. Rouva, hänen vaimonsa. Alfred, heidän poikansa. Markku, Alfredin palvelia. Jukka, mökin ukko. Erää ompelia. Onni, Olli ja Rölli, yli-oppilaita. Vieraita viinantehtailioita ja palvelioita.
Tapaus: Eräässä kaupungissa sekä sen lähistössä muutama päivä ennen joulua.
Ensimmäinen Näytös.
(Näytelmä-paikkana on viinantehtailian sali, jossa on komeat huone-kalut ja kauniita tauluja seinässä. Hoikka istuu noja-tuolissa ja Rouva sohvassa, molemmat teetä juoden. Pöydällä on kartuusi ja piippu.)
Ensimmäinen kohtaus.
Hoikka, Rouva.
Hoikka (iloisena hieroen käsiään). Rahaa kokountuu aina vain. Viinaa on mennyt kelpo lajilla, ostajien määrä puodissa lisääntyy ja tänä vuonna olen jo saanut 35 tuhatta markkaa puhdasta voittoa.
Rouva. Tuosta viinan tekemisestä nyt jutellaan jo kaikissa sanomalehdissäkin, että se muka olisi joku paha työ, mutta kuinkahan se oikein lienee — onhan sitä lupa tehdä — mutta kummallista — en ymmärrä, miksi tuo viinan-poltto aina saattaa mieleni levottomaksi. (Laskee kuppinsa pöydälle ja ottaa sukka-kutimen).
Hoikka. Hm, niin, sen asian minä pian selitän. Teillä vaimoilla ei ole oikein selvä käsitys asioista, te uskotte kaikki, mitä luette ja kuulette, sekä olette liika herkkä-luontoisia, joten heti tunnette levottomuutta sydämmessänne, kun vain joku osaa hyvin kauniisti lörpötellä. Te puhutte aina tunteistanne ja tunnette hullusti, mutta me, miehet — me tiedämme, että, mitä laki on määrännyt ja säätänyt, se on aina paras, ja siinä on meillä ohje.
Rouva. Mutta — tuntoni —
Hoikka (äkäisesti toistaen.) Mutta — tuntoni — Vaimo-väen suusta ei mutta minua miellytä; tunto ja tunto, en sitäkään viitsi kuulla näissä asioissa — vaan jutellaan nyt muista. (Laskee kuppinsa pöydälle.) Kuuleppa kultaseni, parin päivän päästä on meillä joulu-aatto, ja minä olen hankkinut sinulle hyvän joulu-lahjan, ketun-nahkaisen kapan.
Rouva (iloisesti.) Ja silkki-päällisen varmaankin!
Hoikka. Tietysti! Oikein atlaskia. Kohta tulee ompelia sinusta mittaa ottamaan, jotta sen jo jouluksi saat valmiiksi.
Rouva. Oi Hoikkaseni, kuinka sinä olet hyvä! Noh, olemmehan rikkahimpia koko kaupungissa, eihän minun sopisikkaan kulkea muussa kuin atlaski-kapassa. (Ompelia tulee sisälle.) Ah, Röökinä! Olipa hyvä, että tulitte heti. Laittakaa nyt kaikella muotoa kappani jouluksi valmiiksi!
Ompelia (ottaa muotilehden ja levittää sitä pöydälle.) Tässä on muoti-lehti. Minkä mallin mukaan minä tuon kapan nyt laitan? (Osoittaa yhtä mailia.) Tämmöisen minä laitin Maaherran rouvalle.
Rouva (vilkasee muoti-lehteen.) sepä juuri on minunkin mieleiseni. Katsoppa Hoikka! (osoittaa muoti-lehteä), tuommoinen se pitää tehtämän, semmoinen on Maaherran rouvankin.
Hoikka (pistää tupakkaa piippuun ja haukottelee.) Aivan semmoinen kuin on Maaherran rouvankin. (Lähtee kamariinsa, joka on oikealla puolella.)
Ompelia (ottaa hätäisesti mittaa nauhalla ja kumartaa sitten nöyrästi.) Kiitoksia. Kyllä minä laitan tämän valmiiksi pian. Hyvästi Rouva hyvä!
Rouva. Hyvästi! — (Ompelia menee ja Rouva huutaa hänelle vielä): Muistakaa vain, että laitatte kapan juuri semmoiseksi kuin Maaherran rouvan on. (Lähtee vasemmalle kamariinsa.)
Toinen kohtaus.
Hoikka, Rouva ja Jukka.
Hoikka (kurkistaa kamarinsa ovesta saliin, huutaen): Rouvaseni, onko ovi lukossa?
Rouva (vastaa toisesta ovesta.) Ei, vaan Hoikkaseni, lukitse se. (Jukka puikahtaa samassa sisään.)
Jukka (on vähän pöhnässä ja katselee ympärillensä.) Hohho, kuin täällä kynttilät loistavat. Näin valoisaa ei köyhällä ole jouluna edes. Kylläpä tämä on komea asunto, ja kaikki nuot taulut ja koristukset ovat viinalla kootut — hahha —
Rouva. Huh — hän on pöhnässä. Mitäpä hän täällä tekee. (Istuu ja rupeaa taas sukkaa kutomaan.)
Jukka (kumartaa.) Tackar som frågar, juon vaikka vähän lisää, jos Rouva niin suvaitsee. Kyllähän viinantehtailialla tuota makusaa viinan nestettä löytyy; senhän vuoksi tulinkin, että saisin sitä vähän joulukseni.
Hoikka. Mene tiehesi. Mitäs täällä teet!
Jukka (ei ole kuulevanaan.) Kelpo tavara tuo viina muuten, mutta vähän epä-tasaisesti se rikkautta jakaa; kun yksi rikastuu, silloin tuhansia köyhtyy.
Hoikka (kiivaasti.) Menetkö kohta tiehesi! Minä en kärsi juomareita.
Jukka (ivaten.) Vai niin! Viinantehtailia ei kärsi juomareita, hahhah — vai niin — mutta niitä kolikoita, jotka juomarin taskusta tippuvat pois ja täyttävät teidän taskunne — niitä varmaankin kärsitte, vai kuinka, häh? Ette suinkaan muuten rakentaisi noita viekottelevia viina-puoteja, jotka niin herttaisesti tarjoamat vilustuneelle lämmitystä, että ei sivuitse pääse, jos suinkin vähän kilinää taskussa kuuluu.
Hoikka (näyttää ulko-oveen päin.) Tuolla on ovi, josta sisälle tulit. Mene — taikka keppini näyttää sinulle tien.
Jukka. Enkä joulukseni rikkaalta saa edes ryyppyä. (Hoikka menee kamaristansa noutamaan keppiä.) Antakaa, Rouva kulta, kakun pala pojalleni. Teillähän myöskin on poika, niinkuin minullakin, mutta se eroituksena, että teidän poikanne on aika veitikka, joka tuhlaa mitä isä viinalla kokoo, vaan minun pieni Mattiseni hakee tassuttelee ruokansa, kun isä rahjus juo eikä saata hänelle leipää toimittaa.
Rouva. Sitten saat, kuin selkeällä päällä tulet pyytämään; nyt sinä olet niin hävytöin, että et ansaitse mitään.
Jukka. Oi teitä! ja minulla on toki kolme lasta, joille murusia pyydän; olisin edes Matille saanut. (Puoli-ääneensä.) Ei viina-rahoissa siunausta ole, jollei ensi, niin kyllä jo toisessa polvessa hukka ne on perinyt. (Menee. Alfred tulee samassa ja Hoikka kamaristansa, keppi pystössä.)
Kolmas kohtaus.
Hoikka, Alfred, Rouva.
Hoikka. Jopa hän meni, tuo hävytöin. Olisipa saunan ansainnut.
Alfred. Noh mitäpä täällä nyt on tapahtunut?
Hoikka. Tuo lurjus, joka täältä läksi, oli niin hävytöin, että minun täytyi keppiäni näyttää.
Alfred. Jukka, se juoppo-ralli, mikä hänen nyt hävyttömäksi teki; tavallisesti hän on tyytyväinen, kun vain ryypyn ja muutaman hopea-rahan saa.
Rouva (istuu syvissä ajatuksissa, sanoen itseksensä): En saa noita ukon sanoja mielestäni.
Hoikka. Sen kyllä uskon, että hän silloin on tyytyväinen, kuin ryypyn ja rahaa saa, mutta en minä hänelle rahojani jakelemaan ruvennut, viinaan hän net heti olisi pannut.
Alfred. Ja isäni olisi rahansa takaisin saanut, hahahaa!
Hoikka (närkästyneenä.) Vaiti poika!
Alfred (äitiinsä kääntyen.) No äitiseni, oletteko vallan peljästyksissä vielä, koska ette mitään virkkaa. (Kävelee laattialla.)
Rouva (itseksensä.) Hän sanoi: Jollei ensimmäisessä, niin toisessa polvessa hukka net perii — Alfred — Alfred! oletko sinä tuhlaaja-poika?
Alfred. Mitä sanotte, Äitini?
Rouva (herää ajatuksistaan.) Mitäs kysyt, lemmittyni?
Alfred. Kysyn vain, mikä teitä kaikkia nyt vaivaa? Mökin ukko on teidät vallan noitunut.
Rouva. Niin totta tosiaankin olen varsin peljästyksissä vielä.
Alfred. Mutta isäni, ettekö häntä tuntenut? Hän on monta kertaa tuolla viina-tehtaalla minulle jutellut, kuinka hän ennen muinoin oli isäni leikki-kumppanitta, ollessaan juoksu-poikana isäni kodissa.
Hoikka (laskee sormensa nenänsä päälle.) Ah! nyt muistan. Olisiko tuo rahjus sama Jukka — hm — hän oli sorea, hilpeä poika, kun meni naimisiin ja muutti pois appensa torppaan, ja nyt —
Rouva. Ja nyt on hänellä juomarin muoto, huh —
Hoikka (katsoo kelloansa.) Ah! minun täytyy lähteä jo, meillähän on kokous kauppias Pohatalla. (Menee.)
Neljäs kohtaus.
Alfred. Rouva.
Alfred (äitiinsä kääntyen.) Äitiseni, kotia tullessani tapasin muutamia yli-oppilaita, entisiä koulu-kumppaneitani, minä kutsuin heitä tänne illalliselle. He sanoivat, että heidän on kiirut matkalle jälleen, mutta minä vakuutin, ett'ei heiltä mene paljonkaan aikaa hukkaan, sillä täällä eivät tapaa ketäkään muita paitsi minua ja saattavat siis tulla vain matka-puvussaan.
Rouva. Kyllähän illallisen saavat, milloin vain tulevat. Jahka menen toimeen, minä lähetän palvelian pöytää kattamaan — näkeväthän, että sinulla on oma palvelia — ja mitä juomia tahdot? noh kilistä vain kelloa ja lähetä Markulla sana, niin kyllä kohta annan tuoda mitä tahdot.
Alfred. Kiitoksia äitiseni! te olette aina hyvä.
Rouva. Niin, poikani, sinähän olet meidän ainoa ilomme, sinulle me kokoomme, sinun hyväksesi kaikki te'emme. (Lähtee pois, sanoen itseksensä): Kumma! olen niin levotoin, ett'ei tuo ketun-nahkainen kappakaan enään oikein saata minua miellyttää.
Viides kohtaus.
Alfred, sitten Markku.
Alfred. Lieneekö isäni jo saanut kirjeen velkojaltani, koska äitini näytti niin surulliselta? — Tuo minuun aina vähän koskee, kun vain äitini surullisena näen, mutta — täytyyhän sitä nuorena elää — oojah — elää sitä täytyy ainakin — kun rahat tulee ja menee, sehän hupaista! (Markku tulee tuoden asettimella ruokia.)
Markku. Joko saan pöytää kattaa?
Alfred. Jo kyllä (katsoo kelloansa.) Heti paikalla ovat täällä. (Kopina kuuluu.) Jo tulevat, joudu nyt. (Yli-oppilaat tulevat sisälle.)
Kuudes kohtaus.
Entiset. Onni, Olli ja Rölli.
Onni. Hyvää iltaa! Tässä nyt ollaan; (he kättelevät.) mutta kuten jo sanoin, kauan emme joudu viipymään.
Olli (katselee ympärillensä.) Täällähän sinä asut kuin prinssi.
Rölli (katselee pöytään päin.) Vieläpä syötkin kuin prinssi.
Alfred. No niin, istutaanpa nyt maistamaan, miltä ruoka maistuu. (He istuvat ruoalle.) Kuules Rölli, osaatko vielä tepposia tehdä yhtä kuin ennenkin?
Rölli. Aina vähän väliin, mutta kyllä sinä niistä tänään saat vapaana olla.
Alfred. Syökäätte, syökäätte nyt ystäväni. Ettehän toki tänä iltana edemmäksi mene!
Olli. Totta-kaiketi, iltasen syötyämme kohta matkalle taas.
Rölli. Täällä on paljon lämpösempi kuin yöllä matkalla.
Olli. Vaikka! — Rientää täytyy toki kotia, joulu tulee.
Rölli. Ja morsian vartoo, siinä temppu, joka puolensa pitää.
Alfred. Ah, joko niin pitkälle olet joutunut? (Markku kauppaa paistia.) Vai on Ollilla morsian!
Onni. Onpa kyllä. Siinä hän on joutunut edemmäksi meitä muita, vaikka onkin nuorin.
Rölli. Senpä vuoksi on pojan täytynyt lukea itsensä noin laihaksi — toista minun on, joka olen päättänyt jäädä nuoreksi mieheksi; — en ole liiaksi itseäni rasittanut.
Olli. Usko hänen puheitaan, kyllä on pojat työtä tehneet tämän lukukauden; ei ole kukaan meistä joutilaana ollut.
Alfred (Markulle.) Samppanjaa muutama potti! (Markku menee ja palaa kohta, tuoden klaseja ja kolme pottia samppanjaa asettimella, jonka hän laskee pöydälle ja lähtee taas pois.) Noh juokaamme nyt! Onnea ja menestystä Ollille, ja teille kaikille matkallenne. (He juovat kaikin ja nousevat ruo'atta.) Mutta ystäväni, älkää lähtekö tänäiltana.
Onni. Lähdemme kyllä. Totta puhuen kaikin toivomme pian päästä matkamme perille, sillä lepoa tarvitsemme, ja hauska on kotikin tulla, varsinkin koska työmme on hyvin menestynyt.
Alfred. Minä en vain viitsisi aivujani vaivata tuolla lukemisen työllä, eikä se liioin leipää tuo.
Onni. Semmoinen työ kantaa tulevaisuudessa hedelmiä, ja ne hedelmät ovat kansamme valistukseksi.
Alfred. Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin.
Rölli (ivaten.) Kas niin, tuo on oiva mieli-lause. Mitähän sinä työskentelet, kun noin mukavalla mieli-lauseella toimeen tulet? Tahtoisinpa halusta kumppaniksesi ruveta.
Alfred. Työni tietysti on isäni viina-tehtaassa.
Olli. Viinantehtailia! hyi!
Onni (päätään pudistaen.) Voi pahanen!
Alfred (kummastellen.) Oletteko hulluja! onhan se laillinen ammatti.
Rölli (kylmästi.) On se, valitettavasti kyllä, mutta enpä enään tahdo kumppaniksesi ruveta, sillä mitä nämät ystäväni (osoittaa kumppaneitansa) koettavat valistaa, sitä minä silloin koettaisin myrkyttää ja pimittää. — (Markku tulee sisälle.)
Markku. Kyyti-miehet odottavat tuolla ulkona.
Onni. Sano, että heti tulemme. (Markku menee ja ylioppilaat sanovat jäähyväiset.)
Alfred. Tulkaa toistekkin katsomaan.
Onni. Jahka sinä paremman ammatin valitset. Hyvästi! (He menevät.)
Seitsemäs kohtaus.
Alfred, sitten Markku.
Alfred. Paremman ammatin valitset — nuot puoli-hullut! Tuommoiseksi koulut ja prowessorit tekevät viisaat ihmiset — (Kilistää kelloa. Markku tulee sisälle.) Korjaa pois iltanen. (Markku rupeaa ruokia korjaamaan.) Markku, tuo minulle tyyny tänne sohvalle pääni alle.
Markku. Paikalla. (Lähtee vasemmalle ja palajaa kohta, tuoden tyynyn muassaan.)
Alfred (panee tyynyn päänsä alle.) Kas niin, nyt on hyvä. (Laskee levolle sohvalle ja rupeaa ääneensä lukemaan sanomalehteä): "Tuota turmelevaa viinaa tulvailee viina-tehtaista" — Hohho — täällähän vedetään samaa virttä kuin äsken nuot pojat; viitsis tätä lukea, parempi, kun käännyn kyljelleni. (Laskee pois sanomalehden. Markku menee. Hoikka tulee.)
Kahdeksas kohtaus.
Hoikka. Alfred.
Hoikka (menee pöydän luo ja nostelee samppanja-potteja.) Mitä nämät merkitsee? — Keitä täällä on ollut?
Alfred. Kah, isäni! (Nousee seisoalle.) Minä luulin vain Markun siellä toimitteleman. Täällä oli luonani muutamia ylioppilaita, entisiä koulu-kumppaneitani, he söivät illallista ja sitten joimme muutaman potin samppanjaa.
Hoikka. Vai samppanjaa, vai samppanjaa, niinkuin ei mitään muuta olisi herroille kelvannut.
Alfred (huolettomasti.) Entäpä — muutama potti samppanjaa — mutta voi kuinka minua naurattaa (nauraa.) Kun kuulivat, että isälläni on viinatehdas, ja että minäkin siellä välistä työskentelen, silloin sanoivat viinantehtailiat kansan myrkyttäjiksi ja mitä kaikkia saarnasivat, että minun muka tarvitsisi hankkia itselleni parempi ammatti. Minä vain viisaasti tein, kun lukiosta eron otin, sillä muuten varmaankin olisin tuommoiseksi puoli-pöhköksi tullut kuin nuot ylioppilaat.
Hoikka. Lopussa kiitos seisoo. Huono kukkaron hoitaja olet kumminkin.
Alfred. Enpä liioin — (Itseksensä.) Täytyy lähteä pois, sillä muuten saan hyvät torat, tuossa oli vain alku-lause. Ei ukko hyväksynyt, kun sai maksaa velkojalleni viisituhatta markkaa. Viisituhatta markkaa — ei tuo suurikaan raha ole. (Ääneensä.) Nyt täytyy minun yöksi lähteä tehtaalle. Hyvästi isäni. (Menee.)
Hoikka. Minä en saata häntä oikein nuhdella, en ymmärrä, mikä siinä vikana lienee. Ja hän on toki viisi-tuhatta markkaa taaskin menettänyt tietämättömiin. Hm — noh, tosi on, ettei nuot minun kukkarooni suurta lovea te'e — mitäpä noita ajattelen, ne häiritsevät vain lepoani. Kello on jo paljon, paras että menen maata.
(Esirippu lasketaan.)
Kuvaus.
(Metsäinen seutu kaupungin lähellä. Talvinen yö, kuu-valo, metsä-tien varrella lumi-kinoksia. Etäällä metsässä näkyy vähäinen mökki ja toisaalla vilkuttaa komea viina-tehdas. Pieni mieron-tietä kulkeva poika makaa kinoksella pussoinen olalla. Jukka tuulee tietä pitkin.)
Jukka. Hyi kuin on kylmä, enkä edes ryyppyä saanut lämmityksekseni. Tuo plakkari pahanenkin on aina tyhjä — juuri kun siellä jotain kilisee, niin ne riivatut menevät tuonne krouviin, mutta eipä Jukka tällä kertaa kaikkia menettänytkään viinaan, onpa kelpo vehnänen Matille taskussani. Poika raukka on monta leipä-palaa isällensä antanut, mutta nytpä Matin silmät tulevat iloisiksi. (Seisattuu ja ottaa vehnäsen taskustansa.) Onpa tämä oikein makusa kakku pojalle. (Pistää taas leivän taskuun ja katsoo lumi-kinokseen päin.) Mitä! Mikä hiisi tuolla on? (Hieroo silmiänsä.) Mitä näen! Ei ole mahdollista — enkö ole pöhnässä — viinahan tuo kaikenlaisia näköjä, mutta voi! näkö ei muutu, (laskee kätensä pää-laellensa) ja pääni on nyt aivan selvä. (Lankee polvillensa ja painaa kätensä kuolleen lapsen sydämmelle.) Voi minun poikani, minun poikani! myöhään sinulle antimia säästin, kun en ennen sitä tehnyt. Mieron-tiellä kulkenut, nyt olet vilusta ja väsymyksestä uupunut. (Nousee seisoalle ja lyö nyrkkinsä vasten rintaansa.) Isä, Isä! huonosti olet lapsiasi hoitanut — viina on sinun vimmannut — (näyttää kuollutta) ja tuossa jo on toinen uhri. Äiti oli ensimmäinen. (Kääntyy viina-tehtaan puoleen puristaen nyrkkiänsä.) Te kirotut viina-tehtaat, jotka myrkkyänne maailmalle viekotellen jakelette, te olette myöskin syypäät noihin viinan-uhreihin. Oi poikani, sinä olet kaikista viettelyksistä lepoon päässyt, mutta tässä sinun muistoksesi tupaan minä, ett'en ikänä enään viinaa maista. (Ottaa lapsen syliinsä.) Oi poika, kylmä — kylmä olet. (Menee torppaan päin.)
(Esirippu lasketaan.)
Toinen Näytös.
(Viinantehtailian sali.)
Ensimmäinen kohtaus.
Hoikka, sitten eräs Palvelia.
Hoikka. Tuosta pojastani pelkään tulevan aika tuhlarin. Hän viettää paljon aikaa ravintoloissa ja kallistaa pulloa luulen liiemmäksi — ei ole hyvä - Vaimoni puhuu aina noista Jukan ennustus-sanoista, että viinasta tullut raha ei siunausta tuota — hm, entä jos se olisi niin — — — Minä olen tyhmä, joka tuommoisia ajattelen, vallanhan olen ämmämäinen — taika-uskoinen, kuin vaimoni, mutta — kumma levottomuus minussa vallitsee — hm, tuo on vain ilman vaikuttamaa; päivä on ollut niin pilvinen ja synkkä, että tuskin tätä hämärää päiväksi saattaa kutsuakkaan. (Kilistää kelloa. Palvelia tulee.)
Palvelia. Mitä tahdotaan?
Hoikka. Valkeaa kynttilään, minä odotan tänne vieraita, kaksi viinantehtailiaa. (Palvelia sytyttää pari pöydällä olevaa kynttilää ja menee.)
Toinen kohtaus.
Hoikka, sitten Jukka.
Hoikka. Noh nytpä huone vähän iloisemmalta näyttää. Missä nyt vaimonikin lienee? Hänellä on aina niitä joulu-toimia. (Kopina kuuluu.) Kuka siellä porstuassa kopistaa? Häh! (Jukka tulee sisälle siistissä vaatteissa.)
Jukka. Suokaa anteeksi, että tulen sisälle, mutta -Joulu tulee niin köyhälle, kuin rikkaalle, vaan minulla ei ole lapsilleni mitään jouluksi ja teidän Rouvanne lupasi minulle antaa almua, jos selkeällä päällä häneltä sitä anoisin. Nyt olen varsin selkeä, eikä kukaan enään ole näkevä, että Jukka viinaa ryyppää.
Hoikka. Ja sinä olet sama Jukka, joka Mannilan torppaan vävyksi meni?
Jukka. Sama — ja myöskin sama, jollekka te lapsena ollessanne lupasitte, että, kun kerjäläisenä tulisin almua anomaan, antaisitte minulle juustoa ja voita-leipää. Muistatteko sitä vielä?
Hoikka. Kyllä. (Ottaa rahaa kukkarostansa.) Tuossa sinulle muutama markka, mutta pahoin pelkään, että ne viinaan menetät.
Jukka. Vai pelkäätte — se on turhaa! Viinasta olen jo kylläni saanut, sepä on minun mieron-tiellekkin saattanut.
Hoikka. Kuinka olet tuohon tilaan joutunut?
Jukka. Kertomus elämästäni on kyllä surullinen. Niin kauan, kuin Mannilassa olin, kävi kaikki hyvin, mutta sitte muutin tänne kaupunkiin ajajaksi; vilu tuli tuolla ulkona, ukko viina-puodin ovi-taulussa kehoitti, pikari kädessä, minua lämmitystä ottamaan, ja kerta menin ensi kerran, sitten tiesin tien, ukko pikari kädessä nauroi, kun ajoin sivuitse, tiesinhän poiketa taaskin. Viina-tehtaista tulvaili viinaa, jota puodeissa ja krouveissa kaupattiin, ja miehistä on tullut juomareita. Vaimoni koetti elättää ja vaatettaa lapsiamme, mutta minun oli viinan-himo valloittanut niin, että join hänen vaatteensakkin. (Äänettömyys. Jukka pyhkii silmiänsä.) Vaimoni sai levon haudassa, vaan silloin omaa-tuntoani pisti, koska tiesin olevani syypään hänen aikaiseen kuolemaansa.
Hoikka. Noh, tuon ymmärsit etkä vain lakannut tuosta ilkeästä juomisesta —
Jukka (kolkosti.) En, yhtä ahnaasti join viinaa, kuin viinantehtailia kokosi rahaa, mutta — viime yönä, kun pieni Mattiseni jäätyneenä makasi lumi-kinoksella, silloin vihdoinkin sai sydämmeni kolauksen, semmoisen, että teidän viinanne, herra, ei minulle enään maistu.
Hoikka. Sinä olet hävytöin, mitä se minuun koskee, että sinä olet juomari?
Jukka. Herra! Lakatkaatte aikanansa viinalla rahaa kokoomasta, sillä kerran täytyy teidän ja krouvarin, yhtä hyvin kuin juomarinkin, tehdä työstänsä tiliä. (Kovasti.) Herra, teidän työnne kylvää kyynelettä, jotka kuumana kerran polttamat sydäntänne. Älkää myöhästykö parannuksessa niinkuin minä! (Ompelia tulee sisälle.)
Kolmas kohtaus.
Entiset. Ompelia, Rouva, Palvelioita ja vieraita viinantehtailioita.
Ompelia. Hyvää päivää. Tässä on rouvan kappa, se on nyt valmis ja varsin hyvin sopii, sen vakuutan. (Rouva tulee juosten sisälle.)
Rouva (huutaa): Voih! minun poikani! (Vaipuu tuolille.)
Ompelia. Mikä Rouvaa vaivaa? Tässä on kappanne.
Rouva (kiljasee): Viekää pois, pitäkää itse tuo, minä en siitä huoli, se on viina-rahalla ostettu. Oi Hoikka, mihin vietiin minun Alfredini, vosikalla hän vietiin akkunani ohitse, hän makasi re'essä aivan kuin kuollut. (Vääntelee käsiään.)
Ompelia. Tämähän kumma! Sen vain tiedän, ett'en koskaan työstäni näin hyvin ole tullut palkituksi. (Ottaa kapan päällensä, kumartaa ja lähtee ulos.)
Hoikka (vapisten.) Kuule, sinä — et varmaankaan nähnyt oikein.
Rouva. Oih! kuules — (Ääniä kuuluu.) jo tulevat. (Juoksee vasemmalle puolelle. Ovi avataan ja Alfred kannetaan näyttämön yli myöskin vasemmalle puolelle.)
Hoikka (pitäen tuolista kiinni.) Onko hän kuollut?
Yksi palvelia. Ei, hän vain humala-päissään ajoi niin riivatusti, että reki kumoon kaatui, ja sai siinä semmoisen pamauksen, että pyörtyi. Kyllä hänen vielä toki sydämmensä sykkii.
Jukka (osoittaa kamariin päin, johon Alfred vietiin.) Siinä taaskin yksi viinan-uhri. (Kaksi viinantehtailiaa tulee sisälle.)
Hoikka (nostaa kätensä ohauksillensa, huutaen raivoisasti): Pois täältä! kaikki on viinaa — viina-potit tanssivat seinillä. Voi onnetointa! ei ne anna minulle rauhaa, ennen kuin koko viina-tehdas on hajotettu. (Juoksee pois kamariinsa.)
Viinantehtailijat. Mikä herran on? — Mikä herran on?
Jukka. Hän raivoaa, maan myrskyt ja raju-tuulet puhdistavat ilman ja sitte seuraa tyyne, kirkas päivä; mutta teille, hyvät herrat viinantehtailiat, tässä vielä sanon:
"Te viinalla viettelette Ja ihmislapsia juottelette, Ah! kuinka tuntunee teitille, Kun kerran kutsutaan tilille. Sitä ajatelkaa aikanansa."