Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ROOMAN MIEHIÄ

Maailmankuva elämäkertoina

Kirj.

THEODOR BIRT

Suomentaneet

Weikko Pakarinen ja Lauri Pelkonen

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1917.

SISÄLLYS:

Tekijältä.
Johdanto.
Scipio Maior.
Cato Censorinus.
Gracchukset.
Sulla.
Lucullus.
Pompeius.
Caesar.
Marcus Antonius.
Octavianus Augustus.
Keisari Claudius.
Titus.
Traianus.
Hadrianus.
Marcus Aurelius.
Viiteselitykset.

Tekijältä.

Tämä kirja pyrkii lyhyyteen. Se tahtoo kuvailla henkilöitä, saattaa ihmiset meitä lähelle, ja periytyneiden historiallisten yksityisseikkain runsaudesta olisi sen vuoksi aina vain oleelliseen huomio kiinnitettävä, etteivät syrjäseikat sumentaisi itse piirrosta. Rooman valtiomiehistä, sotapäälliköistä ja keisareista antamani kuvaus kääntyy sivistyneiden laajan piirin puoleen; mutta ehkäpä myöskin oppineet ja ammattimiehet kiinnittävät siihen hetkiseksi huomionsa. Sillä kyseessä on tärkeä asia, oikea arvostelu noista kuuluista Rooman johtomiehistä, Hadrianuksesta ja Marcus Aureliuksesta, mutta myöskin Pompeiuksesta, Augustuksesta, Marcus Antoniuksesta ja muista suuruuksista, ja minulla on ollut aikoja se vakaumus, että tähänastiset esitykset, parhaimmatkin, ovat vailla selvyyttä, niin, myöskin vailla vakuuttavaa sisäistä totuutta, jollei suorastaan päähänpistoisia vääriä piirrelmiä ole esitetty. Sillä tarkoittamissani kirjoissa ihmiset, joista on kyse, kytketään liian tiukasti suuren valtiollisen historian kulkuun, johon yksin mielenkiinto niissä kohdistuu, ja he itse eivät elä silmissämme täysinä yksilöinä. Ei saa arvostella Caesaria tai Pompeiusta heidän saavutustensa perustalla tai sen mukaan, mikä edistävä vaikutus heillä on ollut kehityskulkuun, heitä on arvosteltava vain sen mukaan, mitä he ovat tahtoneet. Ainoastaan ken eristää heidät, etsii heidän persoonallista tuttavuuttansa ja terävästi heitä heidän elinjuuriansa myöten valaisee, voi heitä ymmärtää ja arvostella. Avuksi tarvitaan mukaan runollista tajuamista; ilman eläytymisvoimaista mielikuvitusta ei historiallinen henkilökuvaus ole kirjoitettavissa.

Jos en pety ja jos ne muotokuvat, jotka olen piirtänyt, voivat syyllä esiintyä näköisyysvaatimuksin, niin on voitettu vieläkin enemmän, ja itse historiankuva kokonaisenaan saa samalla siellä ja täällä oikaisunsa ja tulee sisäisesti todellisemmaksi. Sillä juuri siitä, mitä nämä miehet ovat tehneet tai tekemättä jättäneet, kaikki suuret tapahtumat alkunsa johtavat. Toisena tehtävänäni olen sen vuoksi pitänyt kutoa luonnekuviin yhtenäisen kuvan Rooman ja Rooman valtakunnan kehityksestä; ja tästä selvenee vielä eräs seikka. Tavallisesti ollaan sitä mieltä, että hyvät ja huonot hallitsijat vaihtelivat Roomassa satunnaisesti kuten sää. Silloin ei ymmärretä historiaa oikein. Minun historiankuvani näyttää, että henkilöiden vuoroittelussa päinvastoin on vallinnut sisäinen välttämättömyys; sillä he ovat ainoastaan sen yhteiskunnan tuotteita, josta he nousevat. Eetilliseen on välttämättä huomiota kohdistettava. Marcus Antonius ja Nero ruumiillistuttavat ainoastaan turmeltuneen ajanhengen, joka on heidän edellyttäjänsä. Sitä mukaa kuin Roomassa vähittäin ja yleisesti ihmisyys kohoaa, kohoaa myöskin hallitus, jalostuu hallitsevien henkilöiden luonne, Senecasta Marcus Aureliukseen. Sokealla sattumalla ei tässä ole osaa; ken sarjan kuvia piirtää, hänen on myöskin paljastettava niiden vaihtelun sisäiset syyt.

Marburg a. L., 31 p. heinäk. 1913.

Tekijä.

JOHDANTO

Rooman historia on yhtenäinen niinkuin elämäkerta, niinkuin yksityisen ihmisen historia, mutta se on samalla suuri, vailla vastinetta minkään kansan historiassa. Sillä se ulottuu yli yhdentoista vuosisadan, ja sen tuotos oli maailmanvaltakunta, jollaista, jos Kiinan jättää lukuunottamatta, ei koskaan ole nähty, maailmanvaltakunta, joka piiriinsä sulki tärkeimmät osat Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa ja näin laajana säilyi halki kuuden vuosisadan. Miten varjomaisen lyhytikäisiä olivatkaan tähän verraten Aleksanteri suuren ja Napoleonin maailmanvaltakunnat! Tämä erikoisilmiö selittyy Rooman ympärillä eläneiden kansain hajanaisuudesta ja taipuvaisuudesta; se aiheutuu ennen kaikkea roomalaisten verrattomasta järjestämistaidosta. Mutta Rooman ikuisesti suuri suoritus on, että tämä valtakunta lopuksi omaksui yhtenäisen sivistyksenkin, että muinaisajan korkea kultuuri samalla aikaa on onnellistuttanut ja kasvattanut syyrialaisia, juutalaisia, gallialaisia, germaaneja, espanjalaisia ja maureja.

Rooma, Tiberin kaupunki, on yksin tämän suorittanut, rotunsa voimalla, joka ei seisahtunut mihinkään päämäärään. Sinapinsiemenestä kasvoi puu, joka varjosti maailman.

Haluaisi ehkä, jos pitäisi katselmuksen, verrata tähän kumminkin Englantia, joka vähitellen kolmen vuosisadan kuluessa on ympäröinyt itsensä englanninkielisellä siirtomaavaltakunnalla. Mutta Englannin voitonhimoisen imperialistiselta kehitykseltä puuttuu Rooman säkenöivä kunnian loiste. Se on joko vallannut ainoastaan erämaita tai kukistanut ja yhteyteensä imenyt kansoja, joiden vastustuskyky on ollut verrattain vähäinen. Rooma on omat oppimestarinsa, valtiot, jotka henkisesti ja sivistyksellisesti olivat sitä paljoa korkeammalla, rautaisella otteella valtikkansa alle pakoittanut.

Tarkoitukseni on suurin piirtein esittää tämä kaikki. Mutta aikomukseni tähtää korkeammalle: tahtoisin tyydyttää samalla niitäkin, jotka elämässä tai historiassa tähystelevät suuria ihmisiä. Rooma voi näyttää heille niitä joukoittain, ja siksi esitän tässä muotokuvakokoelman. Sekin voi opettaa meille historiaa. Mutta suuruudella en minä ymmärrä erityisesti siveellisesti erikoista, joka johtaa pyhimyselämään, vaikka sitäkin tulemme kohtaamaan, vaan henkilöllistä voimaa, joka pystyy äärettömiä valta-alueita alaisiksensa laskemaan. Suuret ihmiset ovat luoneet — ja luovat vieläkin — historiaa. Onnetonta, jos heitä puuttuu! Joukko tuntee kyllä, mitä olisi tarpeen, mutta sellaisenaan se ei voi mitään eikä koskaan tule voimaan. Teko kuuluu yksityiselle, joka edustaa kansaa.

Kansojen elämä on yhteiskuntaelämää; kaupassa ja tavoissa kuvastuu kansanelämä, s.o. kaupallisessa kehityksessä ja henkisten arvojen hankkimisessa, ja nousussa. Taisteluissa ja rauhanpäätöksissä on sillä ainoastaan erinäiset suuret hetkensä. Mutta yhteiskunnan kukkana ovat kaikkialla suuret persoonallisuudet, jotka äkkiä ja yllättäen yksinäisinä nousevat perheiden piiristä, kuten jättiläiskukinta agaven lehtikimpusta, olkoot sitten taiteilijoita ja ajattelijoita taikkapa poliittisen toiminnan miehiä. He ovat vuollepaikkoja tapahtumain tasaisessa virrassa. Ajattelemme Scipio Africanusta, Gaius Gracchusta tai Iulius Caesaria. He ovat kuin syviä uurroskohtia olevaisuuden äärettömässä suoraviivaisuudessa. Mutta sellaisetkin miehet, jotka hillitöntä kehitystä voimakkain vastaiskuin ovat koettaneet pidättää, kuten Cato, Sulla, Brutus, Seneca, ansaitsevat elämäkerrallista tarkastelua. Sillä usein on niin sanottu edistys rappiota, ja vanhan kannattaja edustaa itse asiassa arvokkaampaa omistusta, menneisyyden omistusta, jota hän ei tahdo antaa alttiiksi.

Yksinomaan miehiä tarjoutuu käsiteltäväksemme, ei ainoatakaan naista.
Valitan sitä.

Totta kyllä, myöskin roomatarta kannattaisi nähdä: täysiverinen nainen, jossa oli rodun voimaa ja hallitsemisen kykyä, välistä älykkyyttäkin. Roomalainen, sanotaan, hallitsee maailmaa, roomatar roomalaista! Mutta hän oli äiti. Naimattomasta naisesta, rotevista vanhoista neidoista ja armaista, avuliaista tädeistä tietävät muinaisajan kirjailijat kertoa vähän tai ei mitään. Eikä kerrassaan mitään äänioikeusnaisista. Cornelia on kuuluisa Gracchusten äitinä; Agrippinalla on huono kaiku, koska hän oli Neron äiti: pojistansa on heidät tunnettava. Poika, hyvä sitten tai huono, on Roomassa ollut naisen maailmanhistoriallinen panos. Myöskin vehkeilijättäriä, myöskin naisia, joilla oli valtiollisissa piireissä vastaanottonsa, sellaisia, jotka eivät arastelleet verta ja värväsivät legioonia kansalaissotaan, on kyllä Caesarin ja Octavianuksen aika nähnyt. Mutta mitä me tästä kuulemme, ei riitä luonnekuvaksi. Kuva tarvitsee täysiä viivoja, täysiä värejä, ja naisista ei pidä puhua, jos ei todellakin mitä yksityiskohtaisimmin ole oppinut heitä tuntemaan. Sillä me kuulemme kulloinkin vain heidän häijystä viekkaudestaan emmekä näe enää sitä suloa, millä he kaiken häijyyden verhosivat.

Jos hajoitamme maailmanhistorian elämäkertoihin, niin otamme käytäntöön jälleen menettelyn, josta luullakseni syyttä kauan sitten on luovuttu. Minä myönnän kyllä, ettei se moneen historialliseen aineeseen ollenkaan soveltuisi. Esimerkiksi Englannin 19. vuosisadan historiaa voisi tuskin tällaiseen elämäkerralliseen tapaan käsitellä; sillä se on 19. vuosisadalla pääasiallisesti vaalipuheita, billejä ja parlamenttiäänestyksiä, ja ministerit, kuten Canning, Palmerstone, Disraeli, niin merkitseviä kuin he välistä ovatkin, esiintyvät ja vetäytyvät syrjään, sitä mukaa mikä on milloinkin alahuoneen äänestystulos: pelkkiä elämäkerrallisia murtokappaleita; suurenmoinen aaltoilu vailla lepokohtaa; alati vaihteleva ilmanpainekorkeus ilman ukkosta ja salamaa.

Ennen arvosteltiin toisin. Schillerin aika, Lutherin aika rakasti elämäkertaa ja kaskuja. Niistä etsittiin mielen ylennystä, ja ne vaikuttivat kasvattavasti nuoreen ja vanhaan. On somaa kerran katsastella Ulmin vanhan linnoituskaupungin raatihuonetta, jonka ulkoseinät kokonaan (suunnilleen Lutherin aikoihin) on peitetty suurilla kirjavilla freskomaalauksilla, jotka juuri esittävät henkilöitä Rooman historiasta; siellä näemme esim. roomalaisen sotapäällikön Camilluksen, joka kerran turhaan piiritti Faleriin linnoitusta. Eräs koulumestari kääpykkä, joka oli lurjus, tahtoi hyvää palkkaa vastaan kavaltaa Faleriin linnan tälle Camillukselle ja johti seudun kaikki koulupojat kaupunginportin edessä olevalle nurmikolle huvittelemaan, jättääkseen pikkumiehet siellä vihollisen käsiin. Mutta jalo Camillus halveksi saalista; annattipa hän vielä jokaiselle pojalle raipan, jolla muutoin opettaja lapsia kuritti, ja käski heidän sillä perin pohjin suomia petollista koulumiestä, että hän saisi palkkansa. Näemme, kuinka tämän, erään roomalaiselämäkerran pikku historian, on täytynyt näyttää opettavaiselta juuri linnoituksessa, jollainen Ulm on.

Kuten tunnettua, on jo vanha aika keksinyt elämäkerran, eritotenkin roomalaiselämäkerran. Pari näytettä siitä antaa meille kuivakiskoinen Cornelius Nepos; ennen kaikkea kreikkalainen Plutarkhos, essayistien jaloimpia, ei väsy työskentelemään Rooman valtiomiesten, Sullan ja Mariuksen ja mitä he niiniltänsä lienevätkin, tutkimisessa, ja hänen esityksensä ovat todellisia muistomerkkejä: niillä on pysyvä siveellinen, niin, myöskin korkea historiallinen arvo. Huonommin on laita Suetoniuksen ja hänen jatkajainsa, n.s. Scriptores historiae Augustae, kirjoittamain keisarielämäkertain. Suetonius oli keisari Hadrianuksen aikana keisarillisen sihteerinviraston toimistonpäällikkönä, sitäpaitsi uuttera klassillinen filologi; mutta nämä ovat vaarallisia ominaisuuksia. Sillä kysytään: mitä hyvää voi lähteä klassillisesta filologista? Joka tapauksessa ei Suetonius eivätkä varsinkaan hänen jatkajansa ole olleet sen elämäkerrallisen tehtävän tasalla, jonka he itsellensä asettivat. Heiltä puuttuu kokonaan varsinaista syventymistä, ja me saamme välistä tietää sellaisia tärkeitä tosiasioita, kuin ettei keisari Caligula saanut ollenkaan uinninopetusta tai että musiikkikeisari Nero ei harrastanut yksinomaan laulua, vaan myöskin säkkipillin soittoa, ja lisäksi tulevat sitten kultaiset sohvapielukset ja boolireseptit, jotka Heliogabalus sai käytäntöön, sama Heliogabalus, joka, kuten tunnettua, myöskin söi kukon helttoja ja satakielen kieliä, siihen sijaan että Aleksanteri Severuksesta ilmoitetaan, että hän eli kohtuullisesti ja melkein kuin paastoaja; hän joi kylvyn jälkeen mielellään lasin maitoa, johon oli sekoitettu muna: viheliäisiä jonninjoutavuuksia ja eriskummallisuuksia. Meidän on kai kumminkin koetettava suoriutua paremmin.

Palatkaamme nyt alkuun. Rooma on perustettu noin v. 754 e.Kr., mutta tehtävämme alkaa vasta viisisataa vuotta myöhemmältä ajalta. Sillä aikaisemmin ei Roomassa ollut kirjallisuutta, ja missä ei kirjallisuutta ole, emme me voi saada mitään tietoa ihmisistä. Vuoden 323 seutuvilla, jolloin Aleksanteri suuri kuolee, on ihanalla kreikkalaisella kirjallisuudella jo huippukausi takanansa, ja eteemme astuu runsas joukko kreikkalaisia originaali-ihmisiä, kuten Themistokles, Alkibiades, Kritias, Agesilaos, joista kaikki ovat kuulleet, siihen sijaan että Rooma lepää vielä haudanhiljaisena, barbarikaupunkina: sillä ei ole vielä ainoatakaan kirjaa, ei ainoatakaan riviä omien ansioittuneiden miestensä muistoksi.

Edustavia luonnekuvia noilta ajoilta meillä ei siis ole. Mutta muinaisroomalainen oli itse eduskuva. Kuten egyptiläisissä kohokuvissa kaikki muodot ovat samallaisia, samoin myös muinaisroomalaiset: he ovat ainoastaan perikuva; joukon vaisto puhuu jokaisesta yksityisestä: kaikille on yhteistä ylpeys, määrätön omistamishalu, jyrkkä eronteko "minun omani" ja "sinun omasi" välillä, väistämätön uhma ja mitä karkein yltiöisänmaallisuus. Mutta tästä myöskin seurauksena käskettävien sokea kuuliaisuus ja ihmetystä herättävä yksimielisyys Rooman senaatissa ja konsulien välisten yhteentörmäysten harvinaisuus: yhteissielu kuten mehiläispesässä, jossa kaikki sitten vuosituhanten käy tasaista kulkuaan ja kukaan ei erittäydy esille. Tähän johtamassa oli Roomassa varmasti vanhan kansan barbarinen kotikasvatus, patria potestas. Sillä isän vallassa oli poikien elämä ja kuolema. Jokaisen rohkeamman kuohahduksen, jokaisen nuorukaisten korkealennon taltuttavat isät järkähtämättä, hylkääminen rankaisuna: ainoakaan poika ei sen vuoksi kasva isänsä pään yli. Näin oli halki viiden vuosisadan.

Nahkoihin puettuna, viitta yllä, karheana ja vanukkeisena ja jokseenkin peseymättömänä, sellaisena esiintyy ajatuksissamme tuo muinaisroomalaisen perimuoto, siistimättömine kynsineen ja suurine korvineen; savimaja asuntonansa; aina itse valmiina tarttumaan miekkaan tai lantatadikkoon. Keihäällä ajettiin karjaa, keihäällä kamppailtiin taistelussa. Vihollisen kanssa tehdyt epäedulliset sopimukset julistettiin pätemättömiksi ja sydämettömästi annettiin alttiiksi viranomainen, joka oli sen tehnyt; sillä ei koskaan ajateltu ihmistä, vaan ainoastaan valtion etua. Kovaluustoisia luonteita, vailla kauneusaistia, mielikuvituksettomia, myöskin vallan epämusikaalisia, mutta toimitarmoisia, ravakoita ja kaikkea muuta kuin naiveja.

Kumminkin, huolimatta tästä eheästä yhtenäisyydestä, muinaisroomalainen on rotuarvoitus. Sillä jo Rooman perustaminen latinalaisten ja sabinilaisten toimesta osoittaa varhaista veren sekoitusta. Myöskin vallan vierassukuisista etruskeista on aikaisin asettunut arvoa nauttivia perheitä Roomaan. Edelleen näemme sitten, että maassa on ammoin ollut olemassa paikallisylimystö, patriisien sääty, joka puolustautuu myöhemmin maahan siirtyneitä, tunkeilevia plebeijejä vastaan: yksi turvakeino heitä vastaan oli aviokielto. Mutta asutuksen eri kerrostumain erillänsä pitäminen ei ollut toteutettavissa. Lisäksi tuli sitäpaitsi vielä joukko Roomassa olevia orjia tai palvelijoita, sotavankeja, gallialaisia, kreikkalaisia, puunilaisia, aasialaisia: sillä vapautettujen palvelijain pojat saivat Roomassa aikaisin ja säännöllisesti kansalaisoikeuden, ja saivatkin tuhansin ja taas tuhansin, epäperäisiä roomalaisia, jotka välittömästi sekaantuivat plebs'iin. Senpä vuoksi alkaen jo toisesta, niin jo kolmannesta vuosisadasta ennen Kristusta voidaan tuskin enää puhua puhtaasti roomalaisesta kaupungin asujamistosta. Mutta kunnianhimoinen ylpeys, olla roomalainen, valtasi heti kaikki kansalaisluetteloihin otetut ja yhdenmukaistutti vieraatkin ainekset. Kuitenkin ylhäisön mies sellaisissa olosuhteissa tuskallisen tarkasti piti vaarin sukupuustansa ja huolehti mikäli mahdollista perheaikakirjoista ja esi-isäin-kuvista.

Maan hankinnan kasvaessa ja väestön lisäytyessä muuttuivat luonnon pakosta Roomassa alati lait ja laitokset alhaison ja ylimystön itsepintaisesti keskenänsä taistellessa; tästä oli tuloksena jo varhain Rooman tapahtumarikas hallitusmuoto- ja oikeushistoria, ja siinä esiintyy kuuluisissa kansantribuuneissa toden teolla voimakkaita ja luonteeltaan selväpiirteisiä persoonallisuuksia, joiden ääni kaikui yli kansankokouksen ja jotka vastalauseellansa pelottomina itse korkean senaatinkin herpaisivat; heidän toimintansa oli poliittista sabotagea: lainsäädännön kiskot ikäänkuin revittiin irti, ja valtiokoneiston oli pysähdyttävä tai se räjähti pirstaleiksi. Mutta nämä kansantribuunit ovat taas lopultakin kaikki toistensa kaltaisia; toimiala synnytti erityisen ihmistyypin. He vaihtelivat vuosittain, ja noin neljässäsadassa vuodessa oli siten tuhansia tribuuneja, jotka kaikki käyttävät melkein samaa kieltä ja muistuttavat toisiansa kuten verikoirat.

Mutta Rooman sotahistoria? Toden totta, ainoakaan sotahistoria ei ole taisteluista niin rikas kuin muinais-Rooman, mutta ainoassakaan ei myöskään ole niin suurenmoisesti valehdeltu, taikka sanoisimmeko niin suurenmoisesti runoiltu kuin siinä. Ylenpalttisesti ihania nimiä: ensimäiset seitsemän kuningasta, jotka enimmäkseen ovat niin uljaita, sitten pitkäsuortuvainen mies, Cincinnatus, edelleen Menenius Agrippa, Valerius Poplicola, Manlius Torquatus, Camillus: sankareita, hyviä Ulmin vanhaan raatihuoneeseen ja vallan oivallisia nykyaikaiseen lastenkamariin, mutta sen pahempi ei meille, jotka haluamme totta ja todellista.

Mistä polveutuvat nämä historiat? Niebuhr luuli kerran (ja jo Vico ja Perizonius ennen häntä), että ne olivat peräisin todellakin muinaisroomalaisesta runoudesta, vanhoista sankarilauluista, joista historioitsija Liviuksella satunnaisesti vain otteita olisi säilynyt; ja suuri englantilainen historioitsija Macaulay istuutui sitten ja sepitti todellakin tuollaisia muinaisroomalaisia sankarilauluja, vieläpä englannin kielellä, ikäänkuin hän voisi korvata hävinneen roomalaisen Homeroksen; esim. seitsenkymmensäkeinen balladi "Horatius Cocles", jonka Macaulay otsikossa levollisesti sijoittaa vuoteen 394 e.Kr., eräs toinen balladi Regillus järvestä, missä jumalat Castor ja Pollux ratsastavat roomalaistaisteluun:

Ei konsaan ihmissilmin
Ois' heitä nähty, ei.
Valkeissa varuksissa
Heit' orhit valkeet vei j.n.e.

Mutta Niebuhrin olettamuksesta, jota Macaulay seurasi, on kauan sitten luovuttu. Kaikki nuo sievät legendat ovat paljoa nuorempia ja vasta kreikkalaisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja sitä jäljitellen syntyneet, jossa kekseliäät kreikkalaiset itse olivat mukana auttamassa. Sillä kreikkalaiset tunsivat mitä elävintä harrastusta Roomaa kohtaan. Noihin pieniin hienoihin ihmisiin vaikuttivat nämä suurenmoiset valtiasihmiset mahtavasti.

Rakastunut Tarpeia impi esimerkiksi, joka Romuluksen aikoina kavalsi Capitoliumin kauniille Titus Tatius kuninkaalle, on muunnos kreikkalaisesta Skyllasta, joka teki samoin Minos kuninkaalle, kun tämä piiritti hänen kaupunkiansa. Kansaa kiihoittaakseen esiintyy Brutus mielipuolena Tarquiniuksia karkoitettaessa; tämä on laadittu Solonin mukaan, joka teeskentelee mielipuolta Salamiksen valloituksessa. Mutta Camillus on ilmeisesti sepitetty roomalaiseksi Akhilleukseksi: Camilluksen viha ja Akhilleuksen viha; lähetystön täytyy nöyrästi rukoillen noutaa vihastunut takaisin Veistä: tämä on aivan kuin lähetystö Iliadissa. Ja Veitä itseään piiritetään kuten Troiaa juuri kymmenen vuotta, ja tällöin vielä sytytetään roomalaiset piirityskoneet tuleen, niinkuin kreikkalaisten leiri Homeroksella.

Ei ole ihanampaa kuin Coriolanus, joka sijoitetaan vuoteen 491 e.Kr. Kun Coriolanus halveksii roskaväkeä ja ylimielisesti osoittaa patriisilaista sukuylpeyttään, riistää Rooman kansa häneltä virka-arvon, hän lähtee raivoissaan maan vihollisen luo ja voittaa Rooman vihollissotajoukon johtajana; Rooma vapisee ja horjuu. Mutta hänen äitinsä Veturia etsii hänet hänen leiristään ja hellyttää hänen sydämensä; hän antaa alttiiksi voittajan asemansa, äidin vuoksi, ja saa tästä syystä surmansa viholliselta. Tämä aihe on auttanut Shakespearea erääseen hänen kauneimmista tragedioistaan. Mutta tämä ei ole Shakespearea, se on antiikin runoelma; sen havaitsi jo Mommsen.

Historiallisesti todella luotettavia yksityiskohtaisia tietoja me saamme vasta Pyrrhos kuningasta vastaan käydystä sodasta, joka alkaa vuonna 282, ja ensimäisestä puunilaissodasta, joka syttyy vuonna 264. Silloin kohoaa esim. vanha Appius Claudius, sokea, silmiemme eteen, Via Appian unohtumaton rakentaja, mies, jolla on täysin persoonalliset kasvonpiirteet, joka vaikutti valtavasti kansan kiihoittajana, mutta ennen kaikkea senaatissa teki tyhjäksi kaikki rauhanneuvottelut Pyrrhos kuninkaan kanssa, kuuluisa kohtaus, jonka Cicero meille kertoo.

Sitten tuli ensimäinen puunilaissota, ja silloin mittaili Rooma ensimäistä kertaa voimiansa täysin tasa-arvoisen Italian ulkopuolisen maailmanvallan, Karthagon kanssa, tasavalta tasavaltaa, kauppavaltio kauppavaltiota vastaan. Se oli lähes 25 vuotta kestävää painiskelua, ja ulkonainen tulos ei aluksi ollut kovin suuri. Kuten Italia ei kauan sitten heitti rykmenttinsä Tripolikseen, aivan samoin kävi jo silloin Reguluksen johdolla. Mutta asia oli satakertaisesti vaarallisempi kuin nyt. Mahtava Karthago ravistelihe kuin haavoitettu naaras jalopeura; mutta haava parani pian, ja petoeläin kasvoi voimissa ja hiipi mylvien uutta saalista etsimään, pitkin Pohjois-Afrikan rantaa, ui yli Gibraltarin salmen ja alkoi käydä Espanjan lammastarhojen kimppuun.

Ensimäisen puunilaissodan aika on ollut Rooman varsinainen ihanneaika: niin kuin meille saksalaisille ratkaisutaistelujen aika 1866—1870. Moitteeton on kaikkialla persoonallinen johto, uhrautuvaisuus, kansan, senaatin ja kaikkien virkakuntain käyttäytyminen; tuntematon on tapainturmelus, alhaista omanvoitonpyyntiä ei esiinny; suurin uhrautuvaisuus elähdyttää isänmaanystäviä: ihanteellisuutta, jollainen valtaa kansan, kun sen on otettava askel, joka ratkaisee sen kohtalon, sen tehtävän maailmassa tuleviksi ajoiksi. Mutta ne edut, mitä Rooma siinä voitti, olivatkin melkoiset: kasvava arvonanto; lisääntynyt kokemus merisodassa ja ulkomaisten kansain taistelutapain tuntemisessa; mutta ennen kaikkea se seikka, että Rooma nyt sai historioitsijan, joka tämän sodan totuudenmukaisesti kuvasi, vieläpä historioitsijan, joka on suurimpia ja luotettavimpia, kreikkalaisen Polybioksen. Rooma astuu nyt vasta historian näyttämölle, s.o. se joutui vihdoinkin historiankirjoituksen esineeksi kreikkalaisessa maailmassa.

Mutta varsinaisia eroittuvia luonteenpiirteitä emme tapaa vielä ollenkaan. Duilius esim., joka voitti ensimäisen suuren merivoiton Mylaen luona! Me emme saa hänestä tietää mitään muuta, kuin että hän myöhemmin oli hyvin ylpeä. Roomassa ei ollut öisin lainkaan katuvalaistusta; mutta Duiliuksesta kerrotaan, että hän rohkeni öisin kulkea kadun yli soihtu kädessä, joka muutoin ei ollut luvallista kelienkään roomalaiselle, tulenvaaran vuoksi. Entä Regulus! Koko tuo kaunis historia, joka kertoo, että Regulus karthagolaisten vangiksi joutuneena lähetettiin rauhanhierojana Roomaan, mutta että hän Roomassa jyrkkänä kunnian miehenä kiivaasti puolusti sodan jatkamista, että hän jälleen palasi vankeuteen ja sai karthagolaisilta lopuksi osaksensa kidutuskuoleman, on sen pahempi vain sangen todennäköisesti keksittyä. Sillä Polybios, roomalaisten ihailija, ei tiedä siitä mitään; häneltä ei varmaan tällainen sankaritapaus olisi voinut päästä huomaamatta.

Mutta nyt — ja todella heti tämän jälkeen — tapahtui ratkaisevan uutta: kreikkalainen sivistys alkaa voitokkaasti tunkea Roomaan. Rooma muuttuu ripeästi, sanokaamme suunnilleen vuoden 240 seutuvilla, ja siellä opetellaan nyt kreikkaa, puhutaan kreikkaa, ajatellaankin lopuksi kreikaksi, ja jäykät soturiluonteet heräävät pian antamaan arvoa vapaahetkien toimille, taiteelle, teatterille, hyveopille ja urheilulle. Mutta mielten ollessa juuri näin viritettyinä heräävät myöskin yksilöllisyydet. Niitä ei luo ankara kuri, ne muodostuvat vasta vapaudessa. Ja hetikohta, Hannibalin-sodassa (218— 201), näkyvät sen vaikutuksetkin: nähtäväksemme ilmestyy luonteita, jotka voimakkaasti eroittautuvat joukosta. Se ei ole satunnaista. Nero ilmoittaa tulonsa, teon nero, jolle kansa ja tusinaihminen antaa tilaa vain suuren vaaran hetkellä ja vallan poikkeuksellisissa oloissa. Tähän saakka velvollisuus tukahdutti omaperäisyyden; Rooman historia oli sen vuoksi tähän asti ääretön väritön pinta, varjon peittämä, yksitoikkoinen ja harmaa; tältä harmaalta taustalta kohoaa nyt vihdoin kuin kultahohde: Scipioiden olemus.

On tapahtumassa minä-muodostus, minän syventyminen, moraalis-esteettinen oman persoonallisuuden kypsytys; se on korkeampaa itsensä hoitoa, korkeampaa egoismia, ja tämä saa aikaan, että yksityiset henkilöt nousevat omin varoinsa ja ajattelijoina tai valtiasihmisinä hienommassa muodossa kohoavat korkealle yli jokapäiväisten "kelpo ihmisten" suureni joukon, kun he pääsevät voimakkaasti tajuamaan oman arvonsa. Kreikka on luonut tämän minä-muodostuksen ja ihmeellisesti sen kehittänyt; se oli sen läpitunkema; joskin Kreikan nyttemmin täytyi valtiollisesti joutua perikatoon, sivistyshistoriallisesti se oli sen kautta tullut Rooman ja ihmisyyden kasvattajaksi.

Näin Rooman historia nyt muodostuu suorastaan yksilöitten historiaksi. Aivan kuin astuisimme äkkiä ahtaasta metsänhämärästä, jossa toinen runko on toisensa näköinen, vapaalle kummulle puujättiläisten alle, jotka aukioilla erillänsä seisovat ja, mahtavasta juuristostaan korkealle kohonneina, levittävät mittaamattoman laajalle myrskyn huojuttelemia latvojansa. Sillä kaikki nuo suuret luonteet — Scipio, Sulla, Pompeius j.n.e. — pyrkivät alati toteuttamaan ajatusta: "Valtio olen minä". Rooma olennoituu heissä.

SCIPIO MAIOR

Esitän aluksi suuren kaksintaistelun Rooman ja Karthagon välillä, Afrikan ja Italian välillä, Hannibalin-sodan, jossa ei ollutkaan kyseessä nykyinen Marokko, joka, noina aikoina vielä luoksepääsemätönnä ja valloittamattomana, jäi kokonaan syrjään, vaan ainoastaan Tunis, Tripolis ja Algier. Ne olivat silloin rikkaita, hedelmällisiä, reheviä maita, ja niiden tuessa eli Karthago, maailmankaupunki ja suurkauppakaupunki, joka hallitsi Espanjan ja Afrikan välistä merta, eikä tahtonut päästää Roomaa siellä ylenemään. Mutta Rooma oli jo näyttäytynyt voimakkaammaksi. Rooma oli maakaupunki, mutta samalla ensiluokkainen kauppakaupunki, ja sen merentakaiset harrastukset laajenivat piiriltänsä lakkaamatta.

Tosin oli silloin vielä muitakin suurvaltoja Välimerta ympäröivässä maailmassa: Syyrian, Egyptin. Makedonian kuningaskunnat, Aleksanteri suuren perijät. Mutta ne olivat maita, jotka eivät pyrkineet kehittymään, joilla ei ollut päämäärää, ei tulevaisuutta: hallitsijasukuja, mutta eivät lainkaan kansakuntia, iloisia, jos voivat loistavan olemassaolonsa säilyttää, nautinnonhaluisia ja flegmaattisia, kuten koko Itä: Antiokheia, Aleksandreia, Pella hallituskaupunkeina.

Liikettä tähän maailmankuvaan aikaansaivat ainoastaan Karthago ja Rooma. Ensimäinen puunilaissota (264—241) ei ollut johtanut lopulliseen ratkaisuun. Nyt seuraa ratkaiseva kaksintaistelu, joka kauttaaltaan muistuttaa Preussin ja Itävallan välistä kaksintaistelua vuonna 1866. Valtakysymys oli lopullisesti ratkaistava: yksi vain voi Saksassa olla ensimäinen. Samoin voi silloin vain yksi olla Välimeren herrana; ja täällä esiintyy nyt heti myöskin kaksi luonnetta, jotka aikaansa ovat hallinneet: Hannibal ja Scipio. Näillä riveillä tahdon esittää Publius Cornelius Scipion.

Sen pahempi on Scipion laita vielä sama kuin vanhempain aikain henkilöiden: emme eroita häntä terävin ääriviivoin, vaan ainoastaan puolivalaistuksessa. Tämä johtuu perimätiedosta ja on seurausta siitä, että runous tai valvonnasta vapaa satujen sepittämistaipumus on aikaisin ottanut hänet haltuunsa. Mutta joka tapauksessa ei kukaan voi tätä paljon jumaloitua miestä ymmärtää, joka ei ymmärrä myöskin Hannibalia. Scipio on ainoastaan Hannibalin rinnakkaiskuvana tullut siksi, mikä hän on.

Karthago ei ollut sotilasvaltio ja sen vuoksi, joskin ehkä kreikkalaisille, niin ei mitenkään roomalaisille vertoja vetävä: seemiläisiä kauppiaita täysin vailla sotilaallista kunnianhimoa. Ylipäänsä ovat, kuten Cicero oikein huomauttaa, sisämaan kaupungit aina merikaupunkeja edullisemmassa asemassa; sillä merikaupungeissa ei asutus ole kyllin vakinaista, se virtaa edes takaisin, ja siltä puuttuu perinnänomaisuutta, joka synnyttää kansallisylpeyttä ja uhrautuvaisuutta. Preussilainen yleinen asevelvollisuus on jotain täysin roomalaista; meidän päivinämme tahtoo rauhallisinkin siviilimies mielellään käyskennellä reserviluutnanttina, ja sodan sattuessa hän on paikallansa mies puolestaan. Niinpä myöskin Roomassa ja Italiassa kaupunkilainen yhtä hyvin kuin talonpoika varustautuu itse ja täyttää legioonat. Tästä on tuloksena valtava lukumäärä. Vuoden 220 seutuvilla, juuri ennen Hannibalin tuloa, oli Roomalla Italiassa käytettävänä 800,000 asekuntoista miestä. Tosin eivät kaikki samalla aikaa ymmärrettävästi voineet jättää käsityötänsä tai poistua pelloltaan; mutta jos Rooma kutsui aseisiin vaikkapa vain joka viidennen miehen, sillä oli koossa 160,000 miestä. Sen vuoksi se voi lähestyvässä sodassa samalla aikaa lähettää legioonia Espanjaan ja Sisiliaan, niin, vieläpä Kreikkaan ja Balkanin niemimaalle.

Karthagon merimiehet ja kaupankävijät, kuten englantilaiset ja ameriikkalaiset, eivät sitävastoin tahtoneet kuulla puhuttavankaan pakollisesta asevelvollisuudesta. Heillä oli rahaa ja he antoivat palkkasoturien puolestansa taistella — sanasta "Sold" (palkka) johtuu sana "Soldat" (soturi) — Afrikasta, mutta myöskin muista maista värvättyjen joukkojen, joita ei koskaan innosta aate ja harvoin isänmaa, vaan korkeintaan johtajansa, ja jotka lopultakin enimmäkseen menevät sen puolelle, joka paraiten maksaa.

Karthagon merivoimakaan ei ollut ensiluokkaista eikä pysynyt korkealla tasolla. Ensimäinen puunilaissota oli ollut suurten meritaistelujen sota. Siitä lähtien taantuvat niin Rooman kuin Karthagonkin merivoimat, eikä suuriin meritaisteluihin enää lainkaan antauduta. Se taistelutapa näytti sentään liian kalliilta (jo silloin kuten nyt), ja molemmin puolin ruvettiin laivastoja käyttämään ainoastaan kuljetustarkoituksiin.

Senaattikaan, joka Karthagon tasavaltaa hallitsi, ei suinkaan ollut sotaista; se oli aina heti tyytyväinen tilapäisesti saavutettuun menestykseen. Mutta kaupungissa oli muutamia perheitä, jotka nauttivat ruhtinaallista, niin, kuninkaallista arvoa, jotka ammatiltaan olivat sotureita, sotilaita ja sotapäälliköitä, joiden käsissä usein oli konsulien toimeenpanovalta ja jotka asemansa nojalla ulospäin edustivat kaupungin etua ja kunniaa, taistelivat ja uhrasivat elämänsä sen puolesta. Usein esiintyviä nimiä: Hanno, Mago, Hamilkar, Hasdrubal. Tarmokkuutensa ja isänmaallisen mielensä voimalla ottivat he valtion kohtalon omiin käsiinsä. Sellainen ruhtinaallinen ilmestys oli jo Hannibalin isä, Hamilkar Barkas, puunilaisen suurvaltapolitiikan ylläpitäjä, jota Cato ihaili toisena Epameinondaana. Saadakseen voimia Roomaa vastaan alkoi Hamilkar Espanjan valloituksen, ja yhdeksänvuotiaana poikasena (vuonna 237) vannoi siellä hänen poikansa Hannibal elämänsä valan: "koskaan olla tulematta Rooman ystäväksi". Tässä pojanvalassa lepäsi kahden kaupungin kohtalo. Mutta vala ei tähdännyt, jos tarkasti pysyttelemme kerrotun mukaisessa sanamuodossa, Rooman tuhoamista, vaan sisälsi ainoastaan päätöksen tulla itse niin vahvaksi, että Rooman ystävyyttä, liittoa ei tarvitse. Sillä Hannibal tiesi, minkä jokainen tiesi, että Rooman oli tapana liittolaisensa tukahduttaa.

Kuulumattoman nopeasti nousten tuli Hannibalista, kaksikymmenvuotisesta nuorukaisesta, ratsuväenpäällikkö Espanjassa; kaksikymmenviisivuotiaasta sotajoukko teki sitten armeijan ylipäällikön. Karthagon senaatin mieltä ei tässä oltu ollenkaan kysytty; senaatti oli mukautuvainen ja antoi jälkeenpäin vahvistuksensa. Sellaisia kuninkaallisia valtuuksia kuin Hannibalilla ei ollut ainoallakaan Rooman sotapäälliköllä, sillä Hannibal pysyi vuosikymmeniä yhtä mittaa korkeassa asemassaan, kun sitä vastoin roomalaiset sotapäälliköt vaihtelivat melkein vuosittain, ja mielin määrin hän kaupunkinsa nimessä hoiteli politiikkaa, teki liittoja, kukisti maita ja kaupunkeja ja järjesti noin kolmessa vuodessa uhkean karthagolaisen valtakunnan, ja niin hän on, kysymättä, omavaltaisesti, s.o. asemansa perustalla, alkanut sodankin Roomaa vastaan kulkemalla vuonna 218 Ebron yli.

Huolimatta hänen suuresta sankariudestansa hänen maineensa jälkimaailman silmissä on kärsinyt kovia. Hän on itse ikuistuttanut suurtyönsä vaskipiirrokseen, mutta tämä muistomerkki on kadonnut. Niin hyvin roomalaiset kirjailijat kuin useimmat kreikkalaisetkin[1] ovat häntä vihalla ja kateudella vainonneet ja sepittäneet hänen tekemiksensä pahantekoja, joita hän ei ole koskaan tehnyt. "Petollinen, hirmuinen, kauhea Hannibal" — sellaisin typerin sanoin puhuvat myöhemmät roomalaiset hänestä. Todellisuudessa oli Rooman politiikka uskottomampaa kuin hän. Hannibalin teot puhuvat vallan toista kieltä; ne näyttävät meille miehen ainosuuruisen, nimenomaan juuri moraalisessa suhteessa, miehen, joka ei ollut ainoastaan säkenöivän nerokas ja taisteluvalmiudessaan satumaisen kylmäverinen sotapäällikkö (hän on aina voittanut vähäisemmillä voimilla), ei ainoastaan suurenmoisen nerokas järjestäjä (meidän on vain ajateltava hänen kulkuansa Alppien yli: kokonainen sotajoukko elefanttikuormastoineen kulkee yli vielä täysin tiettömän alppiharjanteen); ennen kaikkea on ihailtavaa hänen horjumaton johdonmukaisuutensa, kestävyytensä ja lujuutensa niin onnessa kuin onnettomuudessakin, hänen kaksikymmenvuotinen sankariutensa ja itseuhrautuvaisuutensa, ei kunnianhimosta, vaan isänmaallisuudesta ja ehdottomasta rakkaudesta isien kaupunkia kohtaan, jonka kohtaloa hän kantoi sydämellään; seemiläisen rodun miesten suurimpia hän oli, mutta niin, että muutoin seemiläiselle tunnusmerkilliset ominaisuudet eivät hänessä voimakkaina esiinny: häneltä puuttuu kokonaan uskonnollista kiihkoa; mutta kokonaan myöskin persoonallista kunnianhimoa ja omahyväistä itsetietoisuutta; hänelle on aina merkitystä vain asialla: vihdoinkin pakoittaa Rooma hyväksyttävissä olevan rauhan tekoon. Hän oli edelleen teon mies, ei sanan, ei toiminut myöskään koskaan sangviinisesti, kiihkeän luonteensa innostamana, vaan alati varovaisesti, harkiten, ja rohkeasti vain missä kannatti. Mutta itse asiassa kannatti olla rohkea. Hannibal, silmäpuoli — näki hyvin eikä ole varsinaisesti koskaan väärin toiminut. Ainoastaan yhdessä suhteessa hän laski väärin: hän ei ymmärtänyt Rooman noina aikoina verrattomain apuneuvojen suuruutta, vaan arvioi ne liian alhaisiksi.

Kuka oli Roomalla asettaa vastaan tätä ihmistä, joka armeijoineen äkkiä kuin tuhatpäinen kummitus tuli yli Alppien? Tavallisen mitan miehiä; pohjaltansa on samantekevää Claudiusko vai Fabius vai Corneliusko oli nimenä. Hannibalin voitot seurasivat Italiassa isku iskulta, niinkuin nuori tiikeri iskee maahan sen kimppuun käyvät koirat. Kolmantena vuonna (216) oli Cannaen taistelu; Rooma makasi lyötynä maassa. Oli aivan kuin siltä olisi kädet lyöty poikki. Millä se vielä tappelisi?

Ken nykypäivinä vyöryy St. Gotthardin läpi, hän tulee Hannibalin teille: Ticinolaaksoon; sitten avautuu hänelle ihmeellisen hedelmällinen Lombardian tasanko Pon ympärillä, Ticinosta Adigeen, Cremonaan, Veronaan. Tämän pohjoisitalialaisen tasangon asukkaina oli silloin voimakas gallialaiskansa, ja nämä gallialaiset vihasivat Roomaa ja taistelivat Hannibalin puolella. Hannibal ori laskuissaan luottanut heidän apuunsa. Aivan alastomina vyötäisiin saakka kävivät nämä ihmiset otteluun ja taistelivat pitkillä miekoilla; myöskin ratsain. Cannaen taistelun alkoi Hannibal loistavalla ratsuväen, gallialaisten ratsumiesten, hyökkäyksellä. Nyt uhkasivat myöskin Etelä-Italia, Campania, Apulia, samnilaiset luopua Hannibalin puolelle, ja uutta roomalaissotajoukkoa varten oli sotamiesten ottoalue melkoisesti pienentynyt.

Rooma suri kolmekymmentä päivää, mutta Rooma pysyi uhmassaan. Sen apulähteethän eivät olleet vielä tyhjiin ammennetut. Yleinen väennosto määrättiin — kuusi-seitsentoistavuotiaat pojatkin (niin kuin Saksassa vuonna 1813), niin, myöskin 8000 orjaa pistettiin sotilaspukuun. Kokoon saatiin ilmoituksen mukaan 200,000 miestä: niin voitiin lähettää uusia joukkoja Sisiliaan ja Espanjaan, ja pari sotajoukkoa (johtajina Fabius Cunctator ja Claudius Marcellus, kelpo sotilaita vanhaa juurta) kokoontui näin todellakin Italiassakin; ne tosin tuskin uskaltautuivat taisteluun, mutta Hannibalille voivat ne kumminkin aina huolta tuottaa. Itse Italia oli raunioina; kaunis maa, kaupungit ja kedot hävitettyinä, autioina, tyhjiin imettyinä, eikä ainoastaan vihollisen, vaan myöskin roomalaisten joukkojen toimesta; maan tuotteet, karja ja ihmiset pois raastettuina, vähenneinä, tuhottuina. Asema näytti toivottomalta. Jos vain ne apujoukot saapuisivat, joita Hannibal odotti Espanjasta, oli Rooma hänen vallassansa. Hän voi näännyttää nälkään Rooman, itse sitten aterioidakseen Capitoliumilla, niinkuin hänen ratsuväen päällikkönsä Maharbal hänelle lupasi.

Silloin nousi Roomassa nuori nero ja pelastaja, ei melankoolisen vakava ja karmea kuin Hannibal, vaan säteilevän hilpeä, suruton optimisti: se oli Scipio.

Scipio! Seitsemän-kahdenksantoista vuotiaana oli hän jo ratsun selässä mukana Ticinuksen taistelussa ja oppi silloin tuntemaan suuren voittajan Hannibalin; siellä oli hän ympärillensä iskien pelastanut isänsä. Niin, myöskin Cannaen luona hän oli mukana ja pakeni, kun kaikki tempautui pakoon. Mutta Cannaen taistelun häneen tekemä vaikutus oli häviämätön, sillä hänellä oli avoimet ja herkät aistit, ja hän näki, miten suuri strategi liikehtii ja voittaa. Tällöin jo valtasi hänet varmaankin kunnianhimo kerran tälle suurenmoiselle vastustajalle maksaa samalla mitalla. Sillä voittamaankin voi oppia. Hilpeä luottamus oli hänen luonteensa peruspiirre; ja lisäksi tulivat sotilaalliset perhemuistot. Jo hänen isoisänsä, Scipio Barbatuksen poika, oli voittanut kerran ensimäisessä puunilaissodassa; ja juuri nyt olivat hänen isänsä Scipio ja hänen samanniminen setänsä Espanjassa yhdessä käydäkseen siellä puunilaisvallan kimppuun. Mutta heidän työnsä epäonnistui. Molemmat, isän ja sedän, löi ja surmasi Hasdrubal, Hannibalin veli.

Niin astui kaksikymmenviisivuotias nuori mies, joka ei vielä koskaan ollut komppaniaa johtanut, itsestään varmana Rooman tuskan valtaaman kansan eteen ja pyrki mutkittelematta ylipäälliköksi Espanjaan. Se oli naurettavan hurja pyyntö. Sillä kuten preussilaista armeijanpäällikköä alle viidenkymmenen vuoden ei niinkään helposti tavata, niin oli likipitäin asianlaita Roomassakin. Mitä varten on muuten arvojärjestys ja armas asteettainen yleneminen, joka luonnetta terästää? Roomassa oli arvoisia entisiä konsuleja ja praetoreja sotajoukkoja järjestämään ja johtamaan.

Mutta Scipio voitti vastukset. Hän oli vähää ennen ollut torivirkamiehenä, aediliksenä, ja toimeenpannut silloin kansalle loistavia näytelmiä kahdeksan päivää pääksytysten, ennen kaikkea kilpa-ajoja sirkuksessa, oli sitäpaitsi muun muassa jakanut kansalle kaduittain öljyannoksia, joka on samaa, kuin jos meikäläisissä oloissa ylhäinen mies lähettäisi voita kullekin kansalaiselle kotiin. Sillä vanhan ajan ihmiset käyttivät ruoan valmistamiseen öljyä eivätkä tunteneet voita. Hänen saavuttamansa menestys ympäröi hänen kuvansa silmissämme heti ilmestyksen hohteella; häntä oli aikoja sitten rakastettu, ja kerrotaan, että se tulinen puhekin, jonka hän piti, ja ennen kaikkea hänen jalo ilmestyksensä pakoittivat kansan häntä kannattamaan.

Itse asiassa olisi Scipiota kumminkin jalo muoto ja öljyn jakaminen kai vähän auttanut. Mutta päällikkyys nyt kerta kaikkiaan ikäänkuin kuului hänen perheelleen. Ennen kaikkea on kumminkin itse vastustajan antama esimerkki tähän vaikuttanut. Tämä on ilmeistä eikä lainkaan kiellettävissä. Hannibal tuli kahdenkymmenenviiden vanhana ylipäälliköksi ja juuri isänsä seuraajana; niin sai nyt Scipiokin, häntä vastaan taistellessaan, juuri kaksikymmenviisivuotiaana tärkeän päällikkyytensä, ja samoin hänkin isänsä seuraajana. Roomalaiset älysivät kuin älysivätkin, että kun kaikki oli kysymyksessä, täytyi kerran luopua tuosta turhantarkasta vanhamiesjärjestelmästä; ja he oppivat tässä viholliselta.

Ja niinkuin Hannibal alkoi voittojensa uran Espanjassa, niin nyt Scipiokin. Scipio ei tarttunut puunilaista härkää sarviin eikä sen vuoksi pyrkinyt johtamaan sotajoukkoa itseänsä Hannibalia vastaan. Oliko se pelkoa? Varmaan ei. Hänelle oli vastenluontoista osaltansa olla myötä kotimaata hävittämässä. Scipio on koko elämänsä ajan välttänyt käydä sotaa Italian maaperällä. Ja miten paljoa kauniimpaa olikaan hänelle lähteä seikkailuihin kaukaiseen maahan! Ennen kaikkea: Espanjasta odotti Hannibal joukoillensa välttämätöntä vahvistusta. Jos onnistui vallata Espanja, niin oli Hannibalin asema Italiassa samalla kestämätön, niinkuin surkastuu puu, jolta on juuret poikki sahattu.

Scipio lähti purjehtimaan, ja viisain ja yllättävin oli heti Scipion ensi teko, vuonna 209. Suurten puunilaisten alusmaiden sydän ja pääkaupunki Espanjassa oli kaunis satamakaupunki Uusi-Karthago, nykyinen Cartagena: meren sinessä säteilevä saarikaupunki, todellakin toinen Karthago, jossa olivat korkeimmat virastot, myöskin vihollisen kaikki sotavarastot, sotakassat, siirtomaavaltiorahasto: lujasti linnoitettu ja vallan luoksepääsemätön. Scipio lennähtää nopeasti Tarragonasta, ja hänen onnistui voimakkaasti suoritetulla äkkirynnäköllä salamannopeasti vallata kaupunki. Mainiota! Kaikki mitä hän teki, oli loistavaa.

Cartagena, jossa ruusut talvellakin kukkivat! Cartagena, kalarikas kaupunki, jossa valmistettiin ihanimmat kalakastikkeet, mitä muinaisaika tunsi. Osakeyhtiö lähetti sieltä kastikkeen ruukuissa yli kaiken maailman. Cartagena, kuuluisa myös viljansäilytysaitoistaan, espanjaksi silo, jotka laitettiin maan alle ja joissa voi säilyttää viljaa viidenkymmenen vuoden ajan. Mutta sikseen ruusut, kalakastikkeet ja maakellarit. Pääasia oli: vihollismaakunnan sydämeen oli satutettu, sydän oli reväisty siitä irti. Puunilaisarmeijat riensivät kyllä perästäpäin sinne, mutta eivät uskaltaneet yrittääkään roomalaisia sieltä jälleen karkoittaa. Cartagenassa löysi Scipio myös ylhäisiä espanjalaisia ylimyksiä, joita puunilaiset olivat panttivankeina pitäneet, hän vapauttaa heidät ja voittaa tällä teollansa maan kotoisten heimojen sydämet ja luottamuksen.

210—206, viisi vuotta, Scipio viipyi näin Espanjassa, piti hallituskaupunkinansa Tarragonaa, suoritti vielä pari taistelua, osittain alipäälliköittensä johdolla, jotka ovat häntä vanhempia, mutta alamaisen alistuvina häneen kiintyneitä; hän perustaa sinne myöskin roomalaisen siirtolan, jolle hän kotimaansa mukaan antaa merkitsevän Italica nimen (tämä ensi kertaa siirsi Italian nimen ulkomaille). Lopuksi joutuu hänen käsiinsä kavallettuna vielä Cadixkin, viimeinen kaupunki, johon karthagolaiset olivat asettuneet, ja Espanjasta on niin hänen toimestansa tullut roomalainen maa. Ainoastaan Hasdrubalin, Hannibalin veljen, vaarallisimman vastustajansa hän otti liian keveästi. Hasdrubal seisoi siellä häntä vastassa; Scipio sai tosin hänestä voiton; mutta siitä huolimatta Hasdrubal melkoisin sotavoimin pääsi hätyyttämättä jättämään maan mennäkseen Italiaan Roomaa vastaan. Hasdrubal toi veljellensä Hannibalille toivotut apujoukot; itse Rooma tuli tämän johdosta uudelleen uhatuksi, ja taaskaan ei Scipio liikuttanut sormeakaan sitä estääkseen. Tästä moititaan Scipiota aina. Hänen ansiotansa ei ollut, että Hasdrubalia tämän jälkeen kuitenkin kohtasi tuho ja ettei hän päässyt päämääräänsä. Ei Scipion suorittama Espanjan valloitus, vaan Hasdrubalin perikato Metaurus joen luona (aivan Firenzen lähellä) se on ollut varsinainen ratkaiseva onnenkäänne tässä Hannibalin-sodassa. On koetettava Scipiota ymmärtää. Hän ei ollut tusinaroomalainen. Laelius on sen häneen syvästi kiintyneen ystävän nimi, joka häneen on voimakkaimmin vaikuttanut. Laelius oli kotoisin Rooman läheisestä pienestä Tiburin kaupungista — Tivolista, jossa silloin, kuten kerrotaan, paljon kreikkalaisia perintäkäsityksiä oli vallalla, ja Scipion itsensä jo nuorena miehenä tämä Laelius tutustutti kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja veti hänet kreikkalaisen sivistyksen ilmapiiriin.

Siitä se salaperäisyys, johon hän jo kuusitoistavuotiaana nuorukaisena verhoutui. Hän rakasti yksinäisyyttä; "minä olen vähimmin yksikseni, silloin kuin olen yksinäni", oli hänen mietelmänsä. Sen oli hän saanut Xenophonilta; se oli sokrateslaista. Niin, hän puhui unista ja jumalanäänistä, joita hän yksinäisyydessä kuuli ja jotka häntä ohjasivat, eikä ryhtynyt mihinkään oleskelematta ensin kauan yksinänsä temppelissä. Kun hän valloitti Cartagenan merikaupungin, tuli hänelle avuksi silloin sattunut pakovesiaika. Tavallinen italialainen sotamies ei silloin vielä tiennyt mitään luoteesta ja vuoksesta, eikä Scipio puolestaan selittänyt miehillensä luonnonlakia, vaan julisti salaperäisesti sotajoukollensa, että itse merenjumala Neptunus oli hänen liitossansa. Miten vieraalta tuntuukaan tämä profeetallis-hengellinen pöyhkeily muutoin, niin raikkaan reippaassa nuoressa ratsastajassa! Varsinkin oli Scipiolla, niinkuin myöhemmin vielä niin monella muuna, romanttinen halu muistuttaa Aleksanteri suurta. Tämäkin siis kreikkalaisuuden vaikutusta. Niinpä hän esiintyi yksinkertaisen sotilaallisesti, mutta majesteetillisesti, ja piti pitkää Aleksanterin suortuvatukkaa; se kaunisti häntä, hän oli mielenkiintoinen uusi ilmiö. Senpä vuoksi hän myöskin osoitti kauniita nuoria naisia kohtaan, joita hänelle saaliina tuotiin, Aleksanterin tapaan jaloa ylevämielisyyttä, ja kaikki haaveksivat hänestä. Mutta ennen kaikkea heräsi hänessä itsevaltiuden halu ja kyky olla kuningas, kuten Aleksanteri, tai ainakin esiintyä kuninkaana.

Hannibalkin oli Espanjassa kuninkaan tavoin esiintynyt. Nyt kukistetut espanjalaisheimot Scipiolle suorastaan tarjosivat kuningasarvoa Espanjassa, ja kreikkalainen Polybios, hänen ihailijansa, ihmettelee, ettei Scipio todellakaan perustanut jonnekin tähän maailmaan kuningaskuntaa. Itse asiassa oli Scipion hallitustalo Tarragonassa kuin hovi ainakin. Hän pani siihen painoa. Hänelle oli nautinto viiden vuoden ajan olla Espanjassa yksinvaltiaana, ja voidakseen täysin tähän nautintoonsa antautua, hän antoi vaarallisen Hasdrubalin sotajoukkoineen estämättä lähteä Espanjasta Italiaan. Vanhat arvon kenraalit Roomassa katsokoot, miten he hänestä selviävät. Hän puolestansa oli hänestä vapaa.

Toimeenpantuaan vielä erojaisiksi Cartagenassa kuninkaallisia juhlanäytäntöjä palasi Scipio lopultakin vuonna 206 takaisin Roomaan.

Hän oli siellä. Mutta sotajoukkoansa hän ei päästänyt hajalle. Hän seisoi legiooninensa Rooman edustalla. Sillä ainoastaan niiden etunenässä triumfaattorina Iuppiterin puvussa päistärikköjen vetämissä vaunuissa tahtoi hän kaupunkiin kulkea, ja siihen tarvitsi hän senaatin suostumuksen. Senaatin oli siis tultava kaupungin porttien edustalle, että Scipio voisi etupäässä omia tekojansa sille ylistää. Sellaisia enimmäkseen kelpolailla kerskuvia tilintekoja suorittivat kotiinpalaavat sotapäälliköt säännöllisesti paraimpansa mukaan; usein asettuivat he karttoineen ja maalattuine taistelukuvineen torille ja näyttivät kaupungin asukkaille, mitä he olivat suorittaneet. Mutta senaatti vain pysyi yhäkin sitkeästi vanhanaikaisessa käsityksessään, sillä Scipio oli vielä liian nuori, eihän hän vielä ollut edes praetorina ja konsulina ollut, ja senaatti ei myöntänyt hänelle triumfia. Pelkkänä yksityisenä miehenä Scipio siis astui kaupunkiin päästettyään sotajoukkonsa hajalle, mutta hän uhraa heti Iuppiterille Capitoliumilla sata nautaa — siitä valmistui ihana ateria kansalle —, ja väkijoukko osoittaa hänelle kunnioitustansa, niinkuin tähän saakka vielä ei kenellekään.

Entäs nyt? Sota oli yhä vieläkin ratkaisematta. Hannibal seisoi yhä vieläkin voittamattomana Etelä-Italiassa, ja vanhain herrain puolue tahtoi nyt yhdistää kaikki voimat tätä Hannibalia vastaan. Scipio, joka juuri nyt tuli konsuliksi, näki kauemmas ja sai ankarain taistelujen jälkeen (hän peljätti tällöin senaattia kansalla) päällikkyyden Afrikkaan tehtävällä sotaretkellä. Hän ei tahtonut Italiassa taisteluita suorittaa; ja nyt vihdoinkin oli Karthagoa itseänsä uhattava. Niin läksi hän aluksi Sisiliaan. Senaatti koetti häntä estää, rajoittaa hänen käyttövarojansa. Mutta vapaaehtoista avustusta virtasi hänelle useista Keski-Italian kaupungeista, kuten Perugiasta ja Arezzosta: rakennustarpeita, aseita ja ruokavaroja. Neljäkymmentä päivää sen jälkeen kuin rakennuspuu oli kaadettu, oli uusi laivasto jo vesillä.[2]

Mutta tärkeintä on, että Scipio kuten kondottieri nyt värväsi joukkoja myöskin rahalla: palkkasotureita, jotka olivat hänelle uskollisia. Se oli kuulumaton teko Rooman konsulille, se oli jo kuninkaiden ja despoottien tapaista. Sotajoukossa alkaa nyt esiintyä ammattisoturi, ja tämän kehityksen Marius myöhemmin suoritti loppuun. Sota tulee siten vähitellen palkatun väen ammatiksi, ja talonpoika ja suutari voivat tästedes jäädä kotiin auransa ja naskalinsa ääreen. Sitäpaitsi Scipio ympäröitsi itsensä Sisiliassa kolmisatamiehisellä henkivartiostolla valioratsastajia.

Mutta tämän mukana sai myöskin kapinanhenki, röyhkeys ja raaistuminen jalansijaa itse sotajoukossa. Jo Espanjassa täytyi Scipion tukahuttaa sellainen kapina, jo Espanjassa hänen sotamiehensä vastoin kaikkea silloin vallitsevaa kansainoikeutta ottivat saaliiksi kauniita naisia, lahjoittelivat ja möivät niitä. Barbarinen tapa, että kukin sotamies sai palkaksensa osan sotasaalista, oli vanha; mutta se turmeltuu jo nyt ryöväysjärjestelmäksi, ja upseerit ryöväävät yhtä hyvin kuin tavalliset sotamiehetkin. Voitetut kaupungit ja maat ryöstettiin puhtaiksi, poikkeuksetta: yksityisomaisuus, temppeliaarteet. Miksi hyväksi ne muuten olisi voitettu? Työllä ja teollisuudella ei Rooma ole niin rikkaaksi tullut, vaan ainoastaan sodillansa. Häpeällistä puuhaa. Rooman historia on maailman paljaaksi ryöstämistä.

Hirvittävintä olivat siihen aikaan Lokrin kaupungin verilöylyt, joista Scipio joka tapauksessa on vastuussa. Pleminius oli sen alapäällikön nimi, joka siellä raivosi, ja Scipio koetti todellakin häntä suojella, jonkin aikaa onnistuen. Ankara senaatti lähetti tutkijakunnan Sisiliaan; sillä luultiin, että Scipion sotajoukko olisi siellä vallan rappiolla; silloin nähtävästi myöskin runoilija Naevius julkisesti kävi hänen kimppuunsa teatterinäyttämöllä. Mutta tutkijakunta huomasi Syrakusaissa, päämajassa, kaiken olevan todellakin mallikelpoisessa kunnossa. Sillä mitä oli huomauttamista siinä, että Scipio omasta puolestaan mielellään meni teatteriin aamupuolisin ja jälkeen puolisen otti osaa kreikkalaiseen voimisteluun.[3] Ja Scipio jäi täydellisesti tilanteen herraksi.

Mutta se oli otteluunvaativa tilanne. Scipio Syrakusaissa, Hannibal Krotonissa! molemmat suuret sotapäälliköt niin vieri vieressä, uskomattoman lähellä ja ainoastaan kapean Messinan salmen eroittamina! Mutta Scipio ei ajatellut nytkään yrittää voimainmittelyä Hannibalin kanssa, niin, eipä häntä Afrikkaan menemissuunnitelmastaan pidättänyt sekään, että karthagolaiset vuonna 205 lähettivät Hannibalin nuorimman veljen Magon johdossa uuden armeijan Genovaan,[4] niin että Rooma itse nyt toistamiseen oli kahdelta puolen uhattu. Se oli nerokasta johdonmukaisuutta Scipion toiminnassa. 40 sotalaivan, 400 kuljetuslaivan laivastolla lähti hän, juuri nyt, Afrikkaan. Lähtiessä kaikki kalliorannat täynnä ihmisiä! loistava teatterihetki: suuret juhlamenot ja uhritoimitus avomerellä. Sotapäällikkö itse rukoilee ääneen ja huumausinnoissaan: kaikkien maajumalain ja merenjumalain, hän vaatii, pitäisi Roomaa auttaa, ja lukemattomain uhrieläinten sisälmykset heitetään mereen. Hurskas toimitus, todellisuudessa herkkuateria haikaloille.

Luonnollisesti taisteltiin sitten Afrikassa aluksi joitakin taisteluja. Mutta linnoituksien valtaaminen ei onnistunut lainkaan. Roomalaisten piirityskeinot eivät silloin vielä suinkaan olleet kehittyneimmillään. Mutta Scipio osoittautui myöskin kelpo diplomaatiksi; ja tätä ominaisuutta ei ollut Hannibalilla. Asia koski niitä kahta numidialaista kuningasta eli sheikkiä, jotka silloin jakoivat keskenänsä vallan Algierissa, Syphaxia ja Massinissaa: Scipio rakensi ritarillisesti persoonallisen ystävyyden Massinissan kanssa,[5] kuningas kuninkaan kanssa, ja Massinissa suoritti hänelle heti mitä tärkeimpiä palveluksia Karthagoa vastaan.

Tähän kietoutuu myöskin tarina kauniista puunilaisnaisesta Sophonibasta (Sophonisbestä), jota tämä kuningas Massinissa rakastaa, mutta josta tulee hänen vastustajansa Syphaxin puoliso. Runoilijamme Geibel on tästä kirjoittanut murhenäytelmän. Massinissa riistää Sophonisben jälleen Syphaxilta ja ottaa hänet vaimokseen; mutta Scipio pelkää, että puunitar houkuttelee Massinissan Karthagon puolelle, ja pakoittaa ruhtinattaren ottamaan myrkkyä, jota hän tälle lähettää. Mutta tapahtumat kiirehtivät kulkuansa. Hannibal, voittamaton, tulee lopultakin Italiasta, ja vuonna 202 kuuluisassa Zaman taistelussa Scipio todellakin voittaa hänet. Zama oli Algierissa. Mutta taistelun ratkaisivat numidialaiset ratsastajaparvet, Tuniksen ja Tripoliksen nykyisten arabialaisten edeltäjät, jotka odottamatta karkasivat Hannibalin selkään.

Mitkä olivat tämän voiton seuraukset! Scipion valtiasluonne näyttäytyy jälleen. Rooman senaatti ei tahdo vielä rauhasta mitään tietää; se vainuaa juuri nyt suurta saalista ja vaatii itse valtavan Karthagon kaupungin valloittamista ja ryöstämistä. Mutta Italian kansa, joka sodasta on surkeasti köyhtynyt ja jolla ei suuresta saaliista ole mitään toivomista (sillä päävoitto jää aina senaattorisäätyisen ylimystön kynsiin), Rooman kansa huutaa rauhaa, ja Scipio esiintyy senaattia vastaan kansan puolella ja ajaa päätökseen rauhanteon.

Suurenmoinen oli sitten hänen triumfiretkensä halki koko Italian etelästä aina ylös Capitoliumille. Tuhansia vankeja, jotka hän oli vapauttanut Karthagon käsistä, kulki hänen edellänsä ylistystä laulaen. "Terve Scipio sinulle, sinä kansan lemmikki", suunnilleen siihen tapaan silloin häntä ylistettiin, kuin olisi hän ollut yksinvaltias. Hän oli huippukohdassa. Senaatti taipui. Scipio itse nimitti itseänsä Africanukseksi.[6] Virallisesti senaatti kunnioitti häntä arvonimin "onnellinen".[7] Onni — felicitas — ei ollut Hannibalin myötä; häntä se seurasi. Mutta onnihan oli kuningasten ja jumaltenystäväin ominaisuus ja heidän etuoikeutensa.

Ja hänestä tuli nyt, tuskin kolmenkymmenenviiden vuoden vanhana, loppuelämäksensä "senaatin ensimäinen" (princeps senatus), ja siinä asemassaan hänellä oli yhä edelleen vaikuttavin ääni Rooman maailmanpolitiikassa. Parvi ylhäisiä nuorukaisia seurasi häntä hänen julkisesti esiintyessään, hänen vakinainen "saattueensa".[8] Sanottiin, että hänen viittauksillaan oli senaatin päätösten pätevyys.[9] Niin oli Scipio ensimäinen todella maailmanhistoriallisesti suuri Rooman mies. Hänen merkityksensä näkyy, sivumennen sanottuna, siitäkin, että hän ryhtyi itse Capitoliumille johtavaa rinnettä, jota hän niin usein kiipesi, kaunistamaan kahta ratsua ja seitsemää kullattua vartalokuvaa kannattavalla kaariportilla. Sellaiset loistorakennukset kuuluvat kuninkaille, ja kreikkalaisen taiteen apua siinä käytettiin.

Mutta hän ei pysynyt korkeuksissa, ja nyt seuraa toiveet pettävä loppu. Scipio uupui; hän oli antanut kaiken annettavansa.[10] Jo hänen toimintansa censorina tuotti pettymyksen.[11]

Rooman sodat eivät loppuneet. Se tarttui silloin heti voimakkaasti Balkanin niemimaan oloihin (äskettäisinkinhän olisi Italialla ollut siihen halua), ja Kreikanmaasta kehkesi taistelu Rooman ja Antiokhoksen, kaukaisen Syyrian kuninkaan, välille, jonka luona pakolaisena kiertävä Hannibal oli turvapaikan löytänyt. Italialainen pikkutilallinen ja legioonasotamies oppi toden totta maailmaa tuntemaan; häntä kuljetettiin kauas yli maitten ja merien.

Antiokhosta vastaan Scipio vuonna 190 veljensä kanssa nyt vielä kerran läksi. Mutta hänen käyttäytymisensä oli tällä kertaa omituista; häntä houkutteli ilmeisesti esiintyä tasa-arvoisena kreikkalaisen suurkuninkaan kanssa, ja hän antautui vastustajan kanssa tarkoituksettomiin keskusteluihin, jotka voivat herättää epäluuloa. Antiokhos otti sitten Scipion noin kaksikymmenvuotiaan pojan vangiksi; Scipio itse sairastuu; silloin lähettää kuningas, lunnaita ottamatta, pojan hänen sairasvuoteelleen, ja Scipio kiittää häntä siitä merkillisin neuvoin: Antiokhoksen ei pitäisi uskaltautua taisteluun, ennenkuin hän, Scipio on parantunut ja palannut roomalaisten sotaleiriin. Antiokhos ei ota vaarin tästä neuvosta ja kärsii Magnesian luona Scipion poissa ollessa täydellisen tappion. Oliko Scipio tahtonut säästää häntä tältä häviöltä?

Näihin tapahtumiin liittyy tuo meille osittain käsittämätön Scipioiden oikeusjuttu. Molemmat veljekset joutuivat Roomassa syytteeseen, aluksi Aasiasta saadun äärettömän saaliin johdosta, joka nousi noin 200 miljoonaan sestertiin, mistä neljää miljoonaa kaivattiin. Sitä tuotaessa ja jaettaessa ei ollut lainkaan ollut valtion puolesta valvontaa. Scipio kieltäytyy ylpeästi tiliä tekemästä ja kertoman mukaan tuo itse veljensä tilikirjat senaattiin ja repii ne siellä palasiksi. Melkein uskomaton tapahtuma: muinaisajan tilikirjat olivat kovin lujaa ainetta, puuta taikka pergamenttia, eivätkä niin helposti olleet revittävissä. Sitten alkoi uusi oikeudenkäynti lahjusten otosta, ja Scipion veli Lucius silloin todellakin vangittiin ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. Scipiot näyttävät tosiaankin ottaneen Antiokhokselta rahasummia. Scipiota itseänsä säästettiin, mutta hän karttoi siitä pitäen Roomaa, sortunut suuruus, ja kuoli muutamia vuosia myöhemmin yksinään maatilallansa Liternumissa kauniissa Campaniassa, vuonna 183. Neron aikaan, noin 250 vuotta myöhemmin, kävi filosofi Seneca Liternumin maatilalla ja kummasteli suuren Scipion asunnon yksinkertaisia laitoksia, ennenkaikkea hänen kylpyhuoneensa puutteellisuutta. Mutta Neron hienostuneella ajalla oltiinkin tottuneita mitä ylellisimpiin thermeihin. Silloin näytettiin vielä öljy- ja myrttipuita, joita Scipio sinne omin käsin oli istuttanut.

Nykypäivinä matkustaja, joka tulee Roomaan, käy tavallisesti katsomassa vanhain Scipioiden yksinäistä hautakammiota kaupungin ihmisistä tyhjimmässä seudussa, Vigna Sassissa, lähellä Caracalla-thermejä. Valtava kiviarkku ja lukuisia kivilaattoja, joissa on heidän nimensä ja osittain runosäkeitä ja jotka sulkivat pääsyn maanalaisiin hautakomeroihin, on sieltä löydetty, ja kunnioitusta tuntien astuu tähän vaatimattomaan paikkaan; onhan se Rooman vanhin, historiallisesti muistettava hautapaikka! Mutta suuren Scipion sarkofagi ei siellä ole koskaan ollut. Se on varmaa: hänen luunsa eivät löytäneet lepoa vanhassa perhehaudassa; hän lepäsi kaukana Roomasta, joka sai häntä niin paljosta kiittää. Käärme, joka asusti eräässä luolassa, vartioi Liternumissa vielä vuosisatain perästä kuolleen "maaneja".

Mutta historiankirjoihin tuli hänestä, kaikesta huolimatta, ainoastaan hyvänsuopaisia tiedonantoja. Siitä sai hän kiittää ennen kaikkea Polybiosta, joka Scipiota koskevat tietonsa sai kaikki Scipion läheisimmältä ystävältä, Laeliukselta; ja heti hänen kuolemansa jälkeen otti hänet haltuunsa myöskin nuori roomalainen runous.

Ennius lauloi hänestä homerolaiseen tapaan ja vaati, että hänelle pystytettäisiin kuvapatsaita ja pyöröpylväs, joka reliefikuvina esittäisi hänen tekojansa; ja tosiaankin hänen imagonsa (kuvansa) heti asetettiin Capitoliumille Iuppiterin temppeliin.[12] Hänestä tehtiin suorastaan, kuten Aleksanterista, puolijumala, jumalan ruumiillinen poika; hänen sanottiin kuten hurskaan Aineiaksen Cumaen luona laskeutuneen Manalaan tiedustellakseen siellä Rooman kaukaisinta kohtaloa. Ja joukko jaloja tekoja ja kauniita puheita sepitettiin päälliseksi hänen nimiinsä, jotka tässä kaikki tahallani sivuutan.

Tärkeämpää kuin tämä kaikki on se, että Scipio oli Cornelian isä. Hän oli "Gracchusten äidin" isä. Hänen ja Gracchusten välillä on vain kaksi sukupolvea. Scipio itse oli kylläkin ollut suurenmoinen kansan hyväntekijä, mutta hän oli tällöin ainoastaan käyttänyt kansaa hyväksensä, loukatakseen senaattia eikä vielä ajatellut taistelussa senaattia vastaan auttaa sorrettuja oikeuksiinsa. Päinvastoin hän pinttyneenä aristokraattina jyrkensi vastakohtaa ylhäisön ja alhaison välillä ja suurensi ennen kaikkea sitä sortoa, jota Rooma harjoitti häikäilemättä Italian pieniä maakaupunkeja, niin sanottuja liittolaisiansa, kohtaan. Ajan tarpeen tajusi vasta hänen tyttärensä poika Gaius Gracchus. Suurten miesten kännein muistomerkki ovat heidän jälkeläisensä, jotka ovat heidän arvoisiansa, ja kohoavat ylitse isiensä. Kun silmiemme edessä Gracchusten traagillinen kohtalo täyttyy, emme saa unohtaa, että Scipion verta virtasi heidän suonissansa.

CATO CENSORINUS

Ceterum censeo carthaginem esse delendam.

Cato — Marcus Porcius Cato — oli Scipio "suuren"[13] aikalainen ja täsmälleen samanikäinen kuin Scipio, jonka jälkeen hän kumminkin kauan eli, ja hän oli Scipion täydellinen vastakohta ja hänen katkerin ja sitkein vastustajansa. Catosta on meillä eepoksen antama elämäkerrallinen kuvaus, mutta ennen kaikkea Plutarkhoksen kirjoittama elämäkerta, joka asettaa hänet kreikkalaisten Aristeideen rinnakkaisilmiöksi; lisäksi tulee vielä jätteitä Caton omista kirjoituksista; sillä itseensä nähden oikeudentuntoinen mies piti välttämättömänä kirjoittaa itsestänsä (kun sitävastoin Cicero Scipiota kehuu siitä, ettei hän alentautunut kirjailemaan), ja niin me tunnemme Caton koko hänen ytimekkäässä omaperäisyydessään tarkemmin kuin usean muun. Cato on viimeinen vanha-roomalainen. Sellaiseksi hänet meille kuvataan.

Luonnollisesti sellainen vanha-roomalaisluonne ei voinut enää menestyä itsensä pääkaupungin silloin "moderniksi" kehittyneessä elämässä. Cato on peräisin Albanus vuorilta, 15 km päässä Roomasta sijaitsevasta Tusculumista, pienestä vuorikaupungista, jonka vähäisiä rakennusjätteitä nytkin vielä Frascatista käsin käydään katsomassa. Siellä hän on syntynyt vuonna 234, ja aina kuudenteentoista ikävuoteensa saakka viisas, sukkela poika pysyi hiljaa maalaisoloissa isänsä maatilalla. Mutta, eräs ylhäinen mies, hänen nimensä oli Valerius Flaccus, keksi hänet, ja hän läksi Roomaan luodaksensa siellä itselleen tulevaisuutta, oli näkemässä suurten oikeusjuttujen käsittelyä ja mukana kansankokouksissa, saavutti pian pääkaupunkilaistottuneisuuden ja nousi siellä aikaisin korkeisiin kunniapaikkoihin. Sellainen karriääri oli siis kumminkin mahdollinen tässä ylimysmielisessä kaupungissa. Mutta hän pysyi aina samana luonnollisena, yksinkertaisena, reimana maalaisihmisenä. Jo hänen sukunimensä Cato, joka merkitsee luonnonlapsen viekkautta, tuo ilmi hänen talonpoikaisluonteensa.

Hän oli punertavan vaaleaverinen, sinisilmäinen — kuulumatonta italialaiselle — ja niin ruma, ettei hän voinut kuolla. Sillä Proserpina, Manalan nuori jumalatar, joka kauniin Scipion niin aikaisin luoksensa kutsui, ei tahtonut häntä läheisyyteensä ottaa. Niin tuli hän yli 90 vuotta vanhaksi.

Hän voimisteli, eli hyvin kohtuullisesti ja yksinkertaisesti; piti korkeampana upseerina ollessaan sodassa vain yhtä palvelijaa, joi periaatteesta kenttämarssien kestäessä vain vettä (korkeintain vähän etikkaa seassa) ja voi valtavasti huutaa; niin hän teki ollessaan taistelussa ja sanoi: "kiljaisu vaikuttaa vastustajaan usein enemmän kuin miekanisku". Hän oli poikana nähnyt, miten yksinkertaisesti sellainen vanha herra kuin Curius Dentatus eli maalla, itse lieden ääressä seisten ja polentaansa valmistaen, ja hän päätti jatkaa siihen tapaan uhmaten aikaansa.

Roomassa hän osti itse torilta ruokansa. Maalaisisäntänä hän tarttui itse kaikkialla työhön käsiksi (myöskin Bismarck oli hyvä taloudenpitäjä), joi samaa huonoa viiniä kuin väkensä, söi heidän kanssansa samassa pöydässä ja oli saita, varsinkin pikkuasioissa; joka tapauksessa hän osasi kelpo lailla hyötyä palvelijoistaan. Kun he tulivat vanhoiksi ja käyttökelvottomiksi, hän möi heidät (jota jalo Plutarkhos kovin paheksuu; sillä talon palvelijalla on oikeus saada vanhuuden hoivaa). Mutta hyvästi palkollisten oli nukuttava; siitä Cato huolehti; sillä ken hyvin nukkuu, tekee työtä hyvin. Väen täytyi aina vain tehdä työtä ja nukkua; kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Mutta kun hänen vaimonsa imetti, hän samalla kertaa imetti paria orjalasta, siten syntyi pysyväinen kaunis suhde lasten kesken. Hänellä oli yksi oppinutkin orja, joka oli koulumestarina ja todella pitikin koulua; mutta omia poikiansa opetti Cato itse: kirjoittamista, laskentoa, lakia ja oikeutta ja kauppakirjanpitoa, mutta myöskin keihäänheittoa, ratsastusta, uintia ja nyrkkeilyä. Koskaan hän ei lausunut karkeata sanaa poikainsa läsnäollessa; niin, karttoipa hän heidän kanssansa yhdessä kylpemistäkin.

Kaikki tämä on vanha-roomalaisen tapaista; se oli silloin jo vallan vanhanaikaista, ja kelpo Cato oudoksutti noilla tavoillaan, kuten meillä Saksassa voimistelunisä Jahn ja germaani Massmann vaaleakiharaisella teutonisuudellaan. Miten alkuperäisin käsityksin Cato vielä vanhoilla päivillään on maanviljelykseen kiintynyt, osoittaa hänen kirjansa, joka käsittelee sitä ja on meille täydellisenä säilynyt. Hän on agraari ja halveksii kauppiasta ja pankkiiria. Ainoastaan maamies on kunnianmies.

Tässä kiusallisen tarkassa käsikirjassa emme yksinomaan saa opetusta lannoituksessa ja kyntämisessä, karjanruokinnassa, öljypuutarhain hoidossa, hiirenherneen, pavun viljelemisessä, hedelmäpuun ymppäämisessä j.n.e., j.n.e.; me saamme myös ruo'an valmistusohjeita, esim. miten pannukakku laitetaan neljästä aineesta: jauhosta, jauhennetusta juustosta, munista ja öljystä; miten hanhia lihoitetaan, vaatteita suojellaan koilta. Taloudenhoitajattarelle annetaan ohjeet: hänen ei tule koskaan mennä kävelemään, ei käydä vuorovierailuilla naapurin naisten luona, vaan hänen on joka ilta puhdistettava liesi, ennenkuin nukkumaan menee.

Muinaisaikana olikin kokonaisia vanhan Caton mietelausekokoelmia, n.s. oracula, esim.: "Huokeimmatkin tavarat ovat kuitenkin aina liian kalliita, jos niitä ei käytetä." "Hyvä aviomies on suuremmanarvoinen kuin suuri valtiomies." "Ystävyyssuhteet on, jos ystävä ei oikeaksi osoittaudu, kuten ommel vaatteissa, ratkomalla purettava, ei repäisemällä!".[14] "Mässäriä varoitat turhaan; hän ei kuule, sillä hänen vatsallansa ei ole korvia." Kysytään, miksi Roomassa ei ole hänen kuvapatsastansa, ja hän vastaa: "Parempi että kysytään, miksi kuvapatsasta ei ole, kuin miksi se on." Kirjailijalle on hänellä kuuluisa ohje: "Hallitse aiheesi, niin sanat tulevat itsestään."

Hän oli hyvin itsetietoinen ja sanoi, että koko elämässään hänellä oli vain kolme kaduttavaa: kerran hän oli viettänyt päivän ilman tarkkaa päiväjärjestystä; kerran hän oli kulkenut laivalla, missä maatietä voi käyttää (siinä ilmenee oikea maarotta), ja pahinta kaikesta: kerran hän oli naiselle salaisuuden uskonut. Umpiuskoinen hän ei lainkaan ohut; ainakaan emme siitä mitään kuule; sisälmystenkatsojia, julkisia viranomaisia, joiden tuli valtion ja yleisesikunnan palveluksessa uhrieläinten sisälmyksistä julistaa jumalain tahtoa, hän piti veijareina ja ihmetteli, ettei haruspex toisen kohdatessaan nauraen iskenyt silmää.[15]

Voidaan sanoa: Caton luonne muistutti roomalaisen satiirin luonnetta. Satiirinen runous oli erikoisesti roomalaista, ja sen sävy oli samalla kertaa rajuudellaan arastuttavaa ja kuitenkin rakastettavaa ja somaa, samalla kertaa täynnä koulumestarimaisen kolkkoa vakavuutta ja kuitenkin täynnä kokkapuheiden hulluttelua ja kepposten iloa ja aina valmis sanasotaisille: juuri niin, näillä sanoin, Plutarkhos kuvaileekin meille Caton luonnetta.

Miten ymmärrettävissä, että sellainen ihminen vihasi kreikkalaisia! mutta ei kreikkalaisia itseään, pikemminkin vain kreikkalaisten jäljittelijöitä (kuten meille saksalaisille aikaisemmin ranskalaisuuden matkijat olivat kauhistuksena ja nykyisin ihmiset, jotka kaiken tekevät englantilaisesti smoking'ista five o'clock'iin). Miksi kreikkaa puhua, kun latinaa osaamme! miksi kreikkalaisia ilvehtijöitä näyttämölavalla ja miksi sietämättömällä tavalla tuhlata aikaa kreikkalaisen urheilun harjoittamiseen? Sen vuoksi Cato koetti vielä melkein uinuvan latinankielen tehdä kirjallisuudessa käyttökelpoiseksi, vaikutti latinalaisen runoilijan Enniuksen[16] menestymisen hyväksi ja kirjoitti lopuksi itsekin.

Kun kreikkalainen kuningas Eumenes persoonallisesti tuli Roomaan, kiersi Cato häntä kaukaa. Miksi hän karttoi häntä! Hän sanoi: "Kaikki kuninkaat ovat lihansyöjiä (sarkofageja)." Scipion esikuvina olivat kreikkalaiset itsevaltiaat; Cato hylkäsi heidät ja ylisti sen sijaan Periklestä, Hamilkar Barkasta. Kun eräs kreikkalainen lähetystö, mitä korkeimmin sivistyneitä miehiä, todellisia kultuurin edustajia, Roomassa viipyi pitemmän aikaa, Cato pauhasi senaatissa ja sai aikaan, että heidän täytyi matkustaa pois. Mutta varsinkaan hän ei suvainnut kreikkalaisten lääkäreiden, kirurgien toimintaa. Sillä Cato itse oli luonnonparantaja, jommoisia meilläkin välistä ovat vanhat lampaanhoitajat, kokoili itse kansanomaisia reseptejä ja uskoi vanhoihin parannuskeinoihin: esim. kellä oli lapamatoja, hänen täytyy tyhjään vatsaan ottaa muuatta lääkettä; jos hän vielä on poika, hänen on sitäpaitsi asetuttava korkealle kivelle ja kymmenen kertaa hypättävä alas ja sitten tehtävä kävelymatka. Mutta jäsentennyrjähdyksissä suositetaan loitsulukuja; niinpä on hierottaessa laulettava noita hirmuisia sanoja: huat hauat huat, ista pista sista, damnabo damnaustra. Se auttaa varmasti: Sanum fiet.

Vasta vanhempana, kun Scipio, hänen päävastustajansa, kauan sitten oli kuollut, Cato yhdessä asiassa myöntyi; kuten Sokrates vasta vanhuksena oppi soittamaan lyyraa, niin oppi hän kreikankieltä. Sitten hän heti kelpolailla kirjoituksissaan varasteli kreikkalaisilta kirjailijoilta.

Catossa on osoittautunut todeksi lause, että ainoastaan hyvä taloudenhoitaja voi olla hyvä valtiomies. Mutta hänen luonnonlaatunsa, hänen vaistonsa oli määrännyt hänen poliittisen suuntansa. Hän oli Scipion vastustaja, ja ylellisyyttä, idän-politiikkaa vastaan nouseminen teki hänestä suuren; se oli tosin hyödytöntä ponnistelua. Vuorta laskeuduttaessa on jarru tarpeen: kun kaikki näytti syöksyvän suinpäin, otti Cato suorittaakseen pelastavan jarrun osan, ja tämä on myöhempäin roomalaisten mielestä tuntunut ikuisesti muistettavalta. Mutta se oli liian myöhäistä, ja, ennenkuin hän aavistikaan, valtio oli jo suhisevaa vauhtia syvyydessä.

Seuraamme lyhyesti Caton kehitystä sotilaana ja valtiomiehenä.

Hän oli jo nuorena aluksi tavallisena sotamiehenä, mutta sitten esikuntaupseerina (tribunus militum) kunnostautunut taistelussa; sittemmin, kun Scipio (v. 204) pystytti päämajansa Sisiliaan, hän seurasi tätä yritteliästä miestä sotakassan hoitajana (quaestor): tämä tapahtui ilmeisesti Scipion harmiksi. Tämän suuren näyttämölleasettajan tuhlailu, varsinkin se tapa, millä hän siroitteli rahojansa sotamiesten keskuuteen, saattoi kuohuksiin Caton, joka oli tottunut laskemaan tarkoin joka penningin, ja vihollisuus oli valmis. Jo silloin oli Cato Scipion mukana Afrikassakin. Kun hän oli tavanmukaisissa korkeammissa viroissa, herätti huomiota, ettei hän koskaan eikä missään lainvastaisella tavalla hankkinut rikkautta, vaikka siihen olikin niin oiva tilaisuus ja kaikki muut niin tekivät. Mutta senpä vuoksi hän esiintyikin äänekkäästi ja kiukkuisesti, ensin praetorina Sardiniassa, sitten konsulina Espanjassa, virkamiesten lahjomista, viljakeinottelijain petoksia ja ennen muuta kaikenlaatuista ylellisyyttä vastaan. Voi ajatella mikä tuloksena! Menestyksellisempi oli sitävastoin se kesäsota, jonka Cato silloin kävi Espanjassa, ja vuonna 195 hän voittoisine sotajoukkoineen Scipion nähden kulki triumfaattorina Roomaan. Se oli hänen elämänsä ensimäinen huippukohta.

Ja neljää vuotta myöhemmin hän sotarintamassa vieläkin enemmän kunnostautui. Syyrian kuningas Antiokhos seisoi sotajoukkoineen Kreikassa. Rooman taistelu hänen kanssansa alkoi. Thermopylain solassa voitettiin Antiokhos, ja hän vetäytyi pois Euroopasta. Tästä saatiin kiittää Catoa, joka yöllä yksinänsä toisen vuortenkiipeäjän seurassa otti etsiäkseen yli vuoriston johtavan salatien, jota myöten hän sitten, vielä ennen aamunsarastusta, johti pienen joukon ja karkasi vihollisen selkään. Kauhu oli suuri, takaa-ajo loistava. Kivenheitto murskasi kuningas Antiokhokselta hampaat. Tapaus kuvataan meille mitä elävimmin, ja tämä kuvaus on varmaan peräisin häneltä itseltään.

Mutta kun myöhemmin Scipiot siirsivät Vähään Aasiaankin taistelun Antiokhosta vastaan, heittäytyi Cato vastustamaan tätä laajennettua idän-politiikkaa, joka oli vain halpamainen ryöväysretki suuressa mittakaavassa. Caton terveen mielipiteen mukaan piti ensiksi toki niissä maissa, jotka jo olivat Rooman hallussa, saada järjestetyksi suotuisat olosuhteet, mikä ei vielä lähimainkaan ollut laita. Suuret ylimykset vaativat jatkuvaa ryöstöä johtaakseen huomion pois sisäisestä rappiosta, joka yhä selvemmin ja selvemmin näyttäytyi; Cato sitä vastoin suositteli sen järkevästi järjestettyä hyödyksikäyttämistä, mitä Rooma jo siihen saakka oli hankkinut, terveiden olosuhteiden aikaansaantia tähänastisten jo laajalle ulotettujen rajain piirissä. Mutta hän ei tehnyt mitään esityksiä; ne olisivat kuitenkin olleet hyödyttömiä. Sitävastoin hän kävi henkilöiden kimppuun. Cato oli liikkeellepaneva voima Scipioiden jutussa. Suuri Scipio syöksyi korkeudestaan: Cato vainosi, niinkuin jahtikoira, häntä ja hänen puoluettaan senaatissa ja oikeudessa niin kauan, kunnes hän sai hänet kaadetuksi: vuonna 184—183.

Se oli suuri henkilökohtainen triumfi: mutta asiassa ei kumminkaan oltu mitään voitettu. Korkea ylimyskunta säilytti enemmistön senaatissa ja jäi raa'assa voimassaan olemassaolemaan; valloituspolitiikkaa jatkettiin johdonmukaisesti; esiintyi vain toisia nimiä; asia oli sama. Quinctius Flamininus, Kynoskephalain voittaja (v. 197) ja varsinkin M. Fulvius Nobilior, joka valtasi Ambrakian, olivat nyt tämän maailmanvaltapolitiikan pääkannattajat. Kukaan ei tahtonut huolehtia Italian oloista. Caton aatetoveri jossain määrin oli tosin Aemilius Paulus, Pydnan voittaja kolmannessa makedonialaissodassa; mutta minkäänmoisia uudistusyrityksiä ei tehdä; poliittinen tilanne ne ehkäisi. Sillä sanottava uudistus ei ollut vielä se, että Roomaan virtaavat latinalaiset maan autioittamisen estämiseksi käännytettiin takaisin kotiseudulleen. Mielenkiintoista on, että Cato sai aikaan raipparangaistuksen lakkauttamisen. Niiden keskustelujen yhteydessä, jotka tähän lakiin liittyvät, oli ilmeisesti myös hänen kuuluisa lauseensa: "Ken vaimoansa tai lastansa lyö, tekee pyhyyden loukkauksen".[17] Mutta tämä ei ollut lainkaan pääasian, suuren politiikan yhteydessä. Cato tyytyi, kuten tähänkin asti, vastapuoleen yksityisten etevien miesten kimppuun käymiseen ja masentamiseen virittämällä oikeusjuttuja heidän niskaansa.

Sillä hän oli peljätty syyttäjä, purevan puhelahjainen. Niin hän tuhosi triumfin Minucius Thermukselta jälkeen vuoden 193; Nobiliorille hän luki häpeäksi, että tämä sotaretkellä piti seurassansa runoilijaa (Enniusta), Furius Philuksen hän sai tuomituksi, koska tämä oli rasittanut Espanjan kansoja ylenmääräisillä viljanhankinnoilla.

Silloin kansa valitsi Caton censoriksi vuodeksi 184. Joka viides vuosi tapahtui Roomassa kahden censorin vaali. Heillä oli huolenaan valvoa rakennustoimintaa ja raha-asioita, valtion maitten vuokraaminen j.n.e., edelleen koko verolaitos ja sen yhteydessä väenlasku (jokaisen kansalaisen oli käytävä itse veroittamassa itsensä, valalla ilmoituksensa vahvistaen); mutta lopuksi myöskin siveyden valvonta. Virkamiehen, joka toimi moitteenalaisesti, censorit eroittivat virasta ja arvoista, rikkaalta ritarisäätyiseltä yksityismieheltä he voivat ottaa pois hevosen, s.o. oikeuden kuulua ritarisäätyyn. Se oli mahtava ase kaikkea tapainturmelusta ja julkeutta vastaan, ja se laskettiin nyt Caton käteen.

Mutta ase oli tylsistynyt. Muinaisina aikoina, kun Rooma oli vielä pikkuvaltio, censorit tosiaankin silmälläpidon vuoksi vilkaisivat poroporvarillisesti jokaisen taloudenpitoon, niin, jokaiseen pataan, totesivat, ettei padassa paistuva lintu vain ollut liiaksi syötetty, ja todellakin voitiin vielä ehkäistä monta kasvannaista vanhanaikaisissa kunnon tavoissa, joko ylellisyyttä vaatteissa, kultaisia lautasia, tai aviorikoksia ja palvelijain pahoinpitelyä. Poliisivalvonnalla oli siis käsissänsä moraali, yhteiskunnan kasvatus, suunnilleen niin kuin nytkin vielä kirkkoherralla monissa katolisissa seurakunnissa.

Mutta sittenkuin Roomasta oli tullut suurvalta, kun miljoonia sadoittain virtasi ylhäisten taskuihin ja kreikkalaisen idän hekumalliset tavat orgioineen ja bakkanaaleineen komeillen tekivät taloansa Roomaan, näytti kaikki tämä mielettömän typerältä, ilveilyksi muuttuneelta, ja suuri Scipio ja hänen ihailijansa eivät todella ajatelleetkaan enää tämän censorin virkavelvollisuuden vakavissaan käyttämistä.

Cato menetteli toisin, aivan kuin maailmassa ei mitään olisi muuttunut, ja senvuoksi juuri oli kansa hänet valinnut. Erään arvossapidetyn miehen hän poisti ritarisäädystä, koska hän laiminlöi maataloutensa hoidon; eräältä toiselta ritarilta hän otti pois ratsuhevosen, koska hän oli tullut liian lihavaksi: hän eli liian ylellisesti (me tunnemme luonnollisesti ainoastaan vallan eriskummalliset tapaukset). Senaatistakin hän eroitti suurivaltaisia herroja, esim. erään Flamininuksen (suuren Flamininuksen veljen), ja todellakin syystä, mies kun näyttäytyi julkisesti ja sotaretkillään poikarakastettunsa seurassa, ja, kun tuo nuori poikajolppi sanoi, että hän tänään mielellään näkisi ihmisen kuolevan, tuotatti saliin vangitun gallialaisen ja katkaisutti häneltä kaulan juominkien kestäessä. Omituinen on meidän silmissämme eräs toinen tapaus: muinaisroomalaisen käsityksen mukaan eivät vanhemmat koskaan saaneet lastensa läsnäollessa toisiansa suudella. Muuan Manilius oli tyttärensä nähden suudellut vaimoansa. Cato eroitti hänet senvuoksi senaatista. Me saammekin tietää, että Cato itse ei vaimoansa koskaan päivällä syleillyt, paitsi ukkosen jyristessä. Senvuoksi hän aina iloitsi, kun tuli ukkosilma.

Mutta myöskin rakennusvalvontaa hoiti tämä censori Roomassa ankarasti koettaen saada jossakin määrin suoriksi katujen talorivit; hän piti huolta torihintain säännöstelystä ja valvotutti mitä ankarimmin varsinkin ylellisyystavarain ostajia. Ken osti kalliita pöytäkalustoja, pukuja, kultakirjosilkkiä, maalauksia, passaripoikia, hänen täytyi jokaisesta ostosummasta lisäksi maksaa vielä kolmasosa tai neljäsosa arvoa valtiokassaan. Säästäväinen maaisäntä Cato osoittautui siis myöskin hyväksi valtion talouden hoitajaksi. Maakuntain verojen kannosta ei Rooman senaatti itse huolehtinut; se jätettiin verojen vuokraajille, jotka siitä hankkivat jättiläisvoiton. Cato pani nyt näiden ihmisten kannettavaksi valtavan vuokramaksun. Se ei käynyt kylläkään taistelutta ja ilman raivoisaa mielten kuohahdusta; sillä ken roomalaiselta varastamisen kielsi, oli hänen verivihollisensa. Mutta Cato ei ollut tieltänsä harhautettavissa. Myöskin sittemmin, kun hän ei enää ollut censori, hän vaikutti johdonmukaisesti samaan suuntaan käyvän lainsäädännön hyväksi, ja tällöin me saamme tietää hiukan naisistakin.

Rahakkaat naiset olivat silloin Rooman valtiossa tulleet niin mahtaviksi, että he vuonna 195 suorastaan saivat kumoutumaan erään ylellisyyttä vastustavan lain. Ylellisyys on naisen elämänaines, hänen asehuoneensa; jokin Catoko sen ryöstäisi ja puhdistaisi? Jokaisella naimattomalla naisella tai leskellä piti niinikään lain mukaan olla holhooja, joka edusti häntä oikeudellisesti ja hoiti hänen raha-asioitaan. Mutta naiset saivat aikaan, että he vastoin vanhaa tapaa nyt itse valitsivat tämän holhoojan, ja he valitsivat luonnollisesti taipuvaisimman ja hallitsivat häntä täydellisesti. Niin oli myös silloinkin jo ylhäisiä naisia, jotka jonkin edun vuoksi ilman muuta murhasivat puolisonsa. Nyt rajoitettiin naisten perintöoikeutta varsinkin dollarikuningasten upporikkaissa perheissä; naista ei saanut näissä piireissä enää tehdä ainoaksi perijäksi; ainoastaan määrätynsuuruisia lahjoituksia sai langeta heidän osallensa.[18]

Niin roomalaiset koettivat kiinni kytkeä suurimman maailmanvallan, rikkaan naisen. Mutta se oli turhaa.

Että Cato tässä hankki itsellensä lukemattomia vihollisia, on ymmärrettävää. Sadoittain oikeusjuttuja hän on terävästi ajanut, usein kylläkin ovat vastustajat hänet puolestaan oikeuteen vetäneet; mutta hän seisoi nuhteettomana, voitokkaana ja tahrattomana vartiopaikallansa niinkuin majakka kuohuvissa meren hyrskyissä: sellaisena näki hänet kolme sukupolvea.

Mutta hänen taistelunsa ajanhenkeä vastaan täytyi jäädä onnistumatta. Sillä juuri Caton aikana on Luculluksen henki, taipumus tuhlailla määrättömästi Neron tavoin, ensinnä saanut jalansijaa Roomassa. Ken rikkauksia ryövää, tahtoo näillä myöskin komeilla. Niinpä vuosina 187 ja 186 Fulvius Nobilior ei yksin valtavin lahjoituksin kansan silmissä upeillut; hänen toimestansa aidatuilla kentillä kilpataistelijat kamppailivat ja jalopeura- ja pantterimetsästyksiä toimeenpantiin, ja kohta jälkeenpäin Lucius Scipio jäljitteli Fulviusta sanoen, Catoa harmittaakseen, että Idän kuninkaat olivat tähän tarvittavat varat lahjoittaneet hänelle.

Mutta kun vuonna 171 kolmas sota Makedoniaa vastaan puhkesi, silloin näyttäytyi, miten kuulumattomaan määrään niin hyvin kansassa ja sotajoukossa kuin korkeammissa paikoinkin tunnottomuus, raaistuminen, kurittomuus ja halpamaisuus oli kasvanut. Ajan merkki oli, että ritarisäädyn nuoret keikarit nyt ilman muuta vetäytyivät pois ratsupalveluksen suorituksesta, mihin he olivat velvolliset. Tämän sodan kolmivuotinen häpeä kohtasi viime kädessä Scipiota, ja lopultakin pelastusta tuomaan oli senvuoksi esiin astuttava erään Caton puolueryhmän miehen. Tavoiltaan puhdas ja jalo Aemilius Paulus kuului siihen; tämä mies vasta on makedonialaissodan Pydnan taistelussa vuonna 168 kunniakkaaseen loppuun saattanut huolimatta roomalaishyveen rappiosta: ja tämä oli samalla kertaa Caton ja hänen henkisen kurinsa siveellinen voitto.

Mutta tämä voitto merkitsi sitäpaitsi ratkaisevaa käännekohtaa Rooman politiikalle ja Catolle itselleen: sillä Rooma oli nyt sen johdosta todellakin lopullisesti ja äkkiä tullut maailman valtiaaksi, ja alhainen, kaikki nielevä maailmanvaltapolitiikka oli samalla, huolimatta Catosta ja Aemilius Pauluksesta, ainaiseksi päässyt voitolle. Rooman valta oli kuin lumivyöry, joka oman painonsa voimasta lakkaamatta eteenpäin vyöryessään suurenee, kunnes se lopuksi peittää kaiken. Kenen piti se pysähdyttää? Mitä itsenäisiä kuningaskuntia vielä oli jäljellä, Syyria, Pergamon, Egypti, ne matelivat nyt maassa senaatin pienimmästäkin viittauksesta, ja Rooman lähettiläät sanelivat näille kuninkaille, mitä heidän piti tehdä ja mitä jättää tekemättä.

Cato oli tähän asti periaatteesta ollut tämän valloitusvietin turvallisena jarruna. Nyt tajusi hän: tämä osa oli loppuun näytelty. Tragiikkaa ja sisäisiä ristiriitoja hänen karkeapiirteinen luonteensa ei lainkaan tuntenut. Laskuissaan hän liikkui vain olevassa todellisuudessa ja terveenä opportunistina hän heti mukautui tapahtuneeseen, niinkuin maanviljelijä heti muuttaa toimenpiteensä, kun sää muuttuu Tosin on Cato viaton Korinthoksen raakaan hävitykseen v. 146. Korinthos oli liian rikas kauppakaupunki, ja roomalaisten kauppiasten kateus ei tahtonut sitä kauemmin kärsiä. Toisin oli laita Karthagon, joka samana vuonna 146 maanpinnalta hävitettiin, samalla perinpohjaisella tavalla, millä Rooma kerran jo vastustajansa Alba Longan, sitten etruskilaisen kilpailijakaupungin Veiin oli pois tieltä toimittanut; maanviljelijän aura uursi vaon soraan.

Vanha Cato itse oli noina ratkaisun päivinä mennyt Afrikkaan, toi sieltä mukanansa säkin viikunoita ja asetti sen senaatissa pöydälle lakonisin sanoin: "Näittehän, sen seudun täytyy kuulua meille, missä viikunat ovat niin kauniita." Maamies, talonpoika puhui aina hänessä, ja kuten Cato nuorena miehenä taistelussa karjunnasta tuli huomatuksi, niin kirkui nyt vanha 85-vuotias kiivailija uudelleen ja taas uudelleen halki senaatin salin: "Ceterum censeo Carthaginem esse delendam", "muutoin äänestän, että Karthago olisi hävitettävä". Se vaikutti. Kuta pidättyvämpää Caton ulkopolitiikka tähän saakka oli ollut, sitä vakuuttavampaa oli nyt hänen esiintymisensä.

Ja hän oli oikeassa. Karthago olisi aina ollut vieras osanen Rooman valtakunnassa, toisin kuin Kreikka. Puunilainen aines oli rodultaan vierasta ja se täytyi poistaa; jo Ciceron aikaan olikin se sitten melkein täydellisesti tuhottu ja hävitetty, suunnilleen niinkuin intiaanit Pohjois-Ameriikassa tai kuten muutamat eläinlajit, esim. puhvelit ja hirvet, Saksassa. Ja seemiläisen rodun viimeinen suori osa valtiomuodostuksen alalla oli sen mukana loppuun näytelty. Miten toisin on juutalaisten laita Tituksen toimeenpaneman Jerusalemin tuhkaksipolton jälkeen! Mutta se tapahtui kaksi vuosisataa myöhemmin; Titus kuului humaanisempaan aikaan, ja juutalaiset ainoastaan hajoitettiin, mutta juutalaisuutta ei tuhottu.

Cato kuului ikuisesti nuorten vanhusten luokkaan. Kun hän kadotti vaimonsa, hän oli jo vanha. Mutta olipa muuan nuori soma tyttö hänen klienttiensä joukossa; tähän hän heti rakastui. Tytön isä oli vain konttorikirjuri. Yhtäkaikki! Hän etsi jyrkän päättäväisenä isän käsiinsä ja kysyi: "Haluatko naittaa tyttäresi? Minä tiedän erään, jolla on hyvin hyviä ominaisuuksia; hän on vain vähän vanhanpuoleinen." Kunnon kirjuri oli vallan hämmennyksissään, kun Cato, suuri herra ja entinen konsuli, esitti itsensä tarjokkaaksi. Häissä tuli Caton kelpo poika huolestuneena isänsä luo ja kysyi häneltä: "Miksi sinä tuot äitipuolen taloon? Olenko minä ehkä käynyt sinulle sietämättömäksi?" Silloin taputti vanhus myhäillen poikaansa olkapäälle: "Päinvastoin, poikaseni. Koska sinä olet minulle niin rakas, minä tahdon saada useampia sinun kaltaisiasi."

Tästä Caton pojasta, josta puhuin, tuli pian Rooman muinaisajan oivallisimpia lakimiehiä: joka suhteessa oivallinen mies. Mutta hän kuoli paljoa ennen isäänsä. Myöhempi aika ihmetteli, miten Cato kesti tämän menetyksen murheen.[19] Hän kesti sen työllä, herkeämättömällä toiminnalla. Hän näki niin monen kuolevan häntä aikaisemmin; mutta häneen ei soveltunut sananlasku: "Joka lukee monta hautakirjoitusta, kadottaa muistinsa".[20] Niin antautui Cato vanhana miehenä kirjailijatoimeenkin ja hänestä tuli roomalaisen kirjallisuuden pääperustajia: ensimäinen historioitsija, joka kirjoitti latinaksi; Cato teki latinasta kirjakielen. Ajateltakoon, mitä se merkitsee. Ja hänestä tuli kirjailijanakin Rooman opettaja monessa hyvässä asiassa. Anteeksiannettavaa on, että hän tällöin ponnella huomauttaa itsestänsä, painostaa omaa puhtauttansa; se oli talonpojan suurenmoista avosydämisyyttä.

Hän näki, että nuoriso tarvitsi tarmokkaan esikuvan, ja hän tahtoi itse olla sinä. Sillä kukaan ei käyttänyt elämäänsä paremmin kuin hän. "Kaikki minun jäljittelijäni ovat kuitenkin vain puoli-Catoja", hän arvostellen ja kainostelematta sanoi. Mutta nämä puoli-Catot olivat vallan riittäviä ja siihen aikaan jo voitto. Kun hän kuoli, pystytettiin heti hänen kuvapatsaansa itse senaatin saliin. Myöskin hänen vihollistensa ja halveksijainsa täytyi siellä häneen korkealle katsoa, s.o. häntä pidettiin heti malliroomalaisena. Niinpä hän onkin epäilemättä voimakkaasti vaikuttanut jaloon Aemilius Paulukseen, joka jo ennen häntä vuonna 160 kuoli, niin myöskin Tib. Sempronius Gracchukseen, niin, ennen kaikkea nuoreen Scipioon[21]: johtavia miehiä, jotka kuitenkin esikuvansa osittain voittivat siinä, että he catolaiseen tarmoon, kunniallisuuteen ja suorasukaisuuteen tiesivät yhdistää syvällisen kreikkalaisen sivistyksen, jota vastaan Cato ponnisteli. Nuorempaan Scipioon viittasi kuoleva Cato itse: "Kaikki muut roomalaiset ovat kuin häilyviä varjoja häneen verraten." Tämä Scipio, niin Cato uskoi, oli tulevaisuuden mies. Mutta hän erehtyi. Paljoa merkitsevämpi on Tib. Sempronius Gracchuksen nimi; sillä tämä oli Gracchusten isä; hänen puolisonsa oli Cornelia! Ratkaiseva nimi on mainittu. Näistä Gracchuksista, Rooman ensimäisistä suurista merkitsevistä yhteiskuntapolitikoista, nyt Italian kohtalo riippui. Kääntykäämme nyt heihin.

GRACCHUKSET

Scipio, Hannibalin voittaja, ja hänen vastustajansa Cato, censori, olivat kuolleet. He kuuluivat onnellisempaan aikaan. Heitä seuraa toinen sukupolvi, ja runsas joukko yritteliäitä, suuripiirteisiä, lujatahtoisia miehiä astuu nyt yhtäkkiä historian valoon kamppaillen ja taistellen keskenänsä: mutta ajan tausta synkkenee äkkiä, me lähenemme Rooman kauhujen aikaa, hirmuista, verta höyryävää ensimäistä vuosisataa e.Kr., aikaa, joka etsii yksinvaltiasta, kuningasta, eikä voi sitä löytää.

Rooman ulkopolitiikka, imperialismi, hyökkäyspolitiikka, oli toistaiseksi tyydyttänyt kaikki toiveensa ja oli saapunut päämääräänsä; Roomalla oli vuoden 140 seutuvilla e.Kr. lähes koko maailma käsissään: Espanja, Kreikka, Makedonia, Afrikka olivat maakuntia; niin, Vähässä Aasiassa oli Pergamonin kuninkaasta tullut Rooman vasalli: valloituksia, jotka eivät suinkaan olleet johtuneet paisunnan tarpeesta, aivan kuin jos Italia olisi kärsinyt liikakansoittumisesta, kuten nykyisin Saksa, joka ei tiedä, mihin sen voimineen on käännyttävä, — vaan ainoastaan ryöväyshalusta, peittelemättömästä naapurin rikkauksien himosta; sitä ei ole paremmin osoitettu missään kuin kuningas Mithridateen kirjeessä Arsakeelle, joka meillä on jäljellä. Kuta rikkaammaksi roomalainen sellaisesta saaliista tali, sitä vähemmän hänen tarvitsi tehdä työtä: kylvettiin, katsottiin näytelmiä, juostiin kansankokouksissa ja syötiin hyvin. Kansalaiset eivät enää maksaneet lainkaan veroja; sillä kukistetut maat täyttivät valtiokassan.

Luulisipa siis, että Laiskurienmaan onni olisi asettunut seitsemän kukkulan asukkaaksi. Mutta päinvastoin kävi. Nyt Roomassa itsessänsä vastakohdat aukenivat ammollensa. Senaatin ryöväyspolitiikka kostautui pian ja välittömästi. Sillä korkeat herrat, valtiomiehet ja ylimykset, riistivät kaiken saaliin itselleen, eivätkä suojattomat maakunnat yksin kironneet Roomaa: kansa itse, proletaarit, seisoi nälissään ja uhkaavana Rooman kaduilla. Ennen kaikkea Italian maalaisväestö, Italia itse, tunsi olevansa poljettu ja alkoi vaatia oikeuttansa. Yhteiskunnallinen kysymys lähestyi nopeasti ja äkkiä: kauhean vallankumouksen salamanvälähdys.

Vielä ei mikään liikkunut, ja oli yksi mies, johon kaikki toivoen katsoivat; luultiin, että hän voisi tehdä ihmeen: tämä oli nuori Scipio, joka nimitti itseänsä Aemilianukseksi. Se oli hänen nimensä, sillä oikea Scipio hän ei ollut, ei oikea Cornelius, vaan sotapäällikkö Aemilius Pauluksen poika, mutta ottopoikana hän siirtyi Scipioiden perheeseen. Nämä olosuhteet nostivat hänet korkealle, ja jo vänrikin tai primaanin[22] iässä hän oli Rooman ensimäinen mies, suhteittensa ja pian myöskin ruhtinaallisen rikkautensa nojassa; lisäksi viisas, korkeasti sivistynyt ja myöskin ruumiillisesti voimakas. Joka suhteessa hän oli mies miehen mittainen. Duelli oli vanhalle ajalle vieras käsite. Mutta sodassa hän vastasi villin espanjalaisen taisteluhaasteeseen ja löi miehen maahan. Kelle englantilaiselle lordinpojalle tai paroonille voisi nykypäivinä pälkähtää päähän nyrkkeillä intialaisen tai neekerin kanssa?

Mutta hän oli pahaksi onneksi liian jalo, tämä Scipio, kuvaamattoman oivallinen mies. Niin sanovat kaikki todistajat. Onhan ihanaa olla hyvä, mutta säätytaisteluiden aikana, jolloin aina raain on oikeassa, on siitä vähän hyötyä. Roomalaiset julistivat tämän Scipion autuaaksi, kun hän kuoli — luultiin, että autuaat kuoleman jälkeen kirkastettuina oleskelivat taivaassa linnunradalla: ehkäpä majailee Scipio siellä ylhäällä vielä nytkin. Mutta historian aikakirjoissa hänet poliittisena suuruutena säälimättä tuomitaan. Kun kaikki mässäilivät ja kallistivat laseja, hän oli kohtuullinen aina ehdottomaan pidättyväisyyteen saakka.[23] Aikaisempien voittojensa johdosta hän oli kauan aikaa kaupungin mahtavin mies, mutta hän vetäytyi aina vaatimattomasti toisten tieltä syrjään määrättömän kohteliaasti: "pyydän, Teidän jälkeenne, käykää Te edellä!" Sotapäällikkönä hän osoittautui ihmeteltäväksi, ja sen vuoksi vanha Catokin kiinnitti toiveensa häneen. Sillä Scipio Aemilianus se Karthagon hävitti, hän se sitten lujan Numantian kaupunginkin Espanjassa valloitti. Mutta kenttätaisteluun hän ei antautunut. Siihen hän oli liian menetelmällinen, liian turhantarkka. Hän ainoastaan piiritti. Hän oli oppinut strategi, käytti kreikkalaisia rakennustaitureita ja insinöörejä runsain määrin ja kohotti Rooman sotajoukon piiritystaitoa juoksuhaudoilla, majakatoilla, torneilla, tykistöllä, koneilla j.n.e., saaden sen mahdollisimman tehokkaaksi. Niin hän on vihollisen kaupungit rakennuslaitteillaan tiiviisti sulkenut ja verkalleen, voimakkaitta mielenliikutuksitta ne kuristanut ja nälkään näännyttänyt. Scipion piiritysrakennuksista ja linnoitetuista kenttäleireistä on Espanjassa vieläkin nähtävänä laajoja jätteitä; eräs arkeologinen retkikunta on viime vuosina ne siellä jälleen ilmi saattanut — todellakin valtavan suurenmoista ja ihmeteltävää.

Kansa kunnioitti häntä aluksi kuin epäjumalaa; vaikka hän lain mukaisesti virkaan vaadittavaa ikää ei vielä läheskään täyttänyt ja senaatin ylimykset, häntä kiivaasti vastustivat, oli kansa valinnut hänet konsuliksi ja ylipäälliköksi. Scipio piti vaalin hyvänänsä. Mutta pitemmälle hän ei mennyt.

Hänen täytyi tietää, mikä hätä vallitsi, mitä toivomuksia kansassa liikkui. Hän ei hievahtanut. Hän syventyi sen sijaan kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja eli etevinten kreikkalaisten miesten ympäröimänä; Atheenan henki antoi hänelle poleerauksen: attikalaisesti poleerattu roomalainen! Pohjaltaan kuitenkin tavattoman merkillistä. Scipio oli ensimäinen suuri inhimillisyyden edustaja Roomassa, ja kuuluisa sanonta "homo sum" on peräisin hänen lähimmästä seurapiiristään. Saalistavien petojen ja egoistien kansasta oli Scipio ensimäinen, joka vakavasti ja vilpittömästi ohjelmaansa kirjoitti hyvyyden ja epäitsekkyyden, mies, jolla on lempeät kädet ja leppeä katse, joka ei koskaan vihastu eikä joudu raivoihinsa ja aina vain ystävällisesti ja järkevästi puhuu. Suuren kreikkalaisen historioitsijan Polybioksen hän ottaa turviinsa eikä päästä häntä sotaretkillänsä luotansa. Siitä on peräisin tämän Polybioksen ihmeellinen maailmantuntemus ja poliittinen kaukonäköisyys; niistä on hänen kiitettävä sitä seikkaa, että hänen vapaamielinen suojelijansa soi hänelle vapaan silmäyksen Rooman kaikkiin hallintoasioihin. Kreikkalainen filosofi Panaitios oli Scipion A ja O, hänen jokapäiväinen omantunnon opastajansa, hänen sielunhoitajansa. Jokainen Panaitioksen pikku kiitos, jos Scipio on hyvin käyttäytynyt, tekee hänet onnellisemmaksi kuin voitettu sotaretki; ja kyseessä oli juuri stoalainen hyve: jalo olkoon ihminen, avulias ja hyvä, mutta ennenkaikkea vailla intohimoa! Miten kaunista, mutta miten epäedullista! Jos Scipiolla oli kipene temperamenttia, niin sammutti sen hänessä tämä hurskas oppi.

Ja kumminkin hän salaisesti hautoi suurenmoista unelmaa, tulla Rooman kuninkaaksi, diktaattoriksi, yksinvaltiaaksi. Kun hätä oli suurin, silloin hän tahtoi olla pelastaja.

Hän tutki senvuoksi kreikkalaisten oppeja ja teorioja parhaasta valtiomuodosta ja päätyi tällöin suunnilleen siihen ihanteeseen, jota me sanomme perustuslailliseksi yksinvallaksi, ihanteeseen, joka Roomassa myöhemmin aina uudelleen esille sukeltaa.

Mutta miten tuli hänen siihen päästä, tulla diktaattoriksi, toteuttaa ihanteensa! Hän piti oivallisia puheita, mutta kertakaikkiaan ei halunnut lainkaan laittomia keinoja! eihän toki! väkivaltaa ei! ja istui ja odotti, kuin olisi tuuman tullut jonkin asiainkäänteen vaikutuksesta itsestänsä toteutua. Kansa kävi välinpitämättömäksi, ylhäiset kohauttivat olkapäitänsä, vuosi toisensa jälkeen kului, ja hänet alettiin unohtaa.

Mutta vielä oli hehkuvia sydämiä Roomassa; kaksi ylhäistä nuorukaista
eli ja näki tämän nimi-Scipion hyvin läheltä, kaksi suuren Scipio
Africanuksen, Hannibalin voittajan, oikeata jälkeläistä: ne olivat
Gracchukset, Cornelian pojat. Ja nyt olemme maininneet hänet itsensä,
Cornelian, Gracchusten äidin.

Cornelia, suuren Scipion tytär, meni naimisiin jokseenkin myöhään ja melkoista vanhemman miehen kanssa, Tiberius Sempronius Gracchuksen, luonteeltaan päättäväisen ja tarmokkaan yritteleväisen poliitikon, joka monessa kohden Caton, censorin, tapaan koetti pelastaa ankaraa roomalaishenkeä. Hänen avioliittonsa oli onnellinen. Kaksitoista lasta synnytti Cornelia miehelleen — Niobekin, Tantaloksen tytär, oli kahdentoista lapsen äiti! —, ja yhdeksän kadotti hän aikaisin sairauteen. Kun hän joutui leskeksi, oli hänellä enää vain kaksi poikaa ja yksi tytär. Sitä suuremmat toiveet hän kiinnitti näihin kolmeen. Tytärtänsä ei hän antanut avioksi kellenkään vähäisemmälle kuin nuorelle Scipio Aemilianukselle, ja Scipio oli siten nuorten Gracchusten lanko.

Kahta poikaansa vaali hän kuin silmäteräänsä, äidinylpeyden fanatismilla; sillä hän huomasi heidän poikkeuksellisen lahjakkuutensa, kasvatti heitä mitä huolellisimmin ja juuri kreikkalaisen inhimillisyyden, kreikkalais-filosofisen hienoaistisuuden ja jalouden puhtaassa hengessä, jossa Scipiokin suureksi tuli. Monta henkevää kreikkalaista seurusteli heidän talossansa, ja hän katsoi silloin puoleksi halveksien Scipioon; senpä vuoksi on hänen lausumaksensa sepitetty: "Kerran tulevaisuuden kirjassa ei minua pidä kutsuttaman Scipion anopiksi, vaan Gracchusten äidiksi." Kotkaemo, joka kärsimättömänä vartoo kotkanpoikastensa lentoon lähtöä.

Hänen vanhempi poikansa Tiberius oli, jos seuraamme erästä kuvausta, joka tuntuu hiukan hempeämielisesti sievennetyltä, mutta jonka pääpiirteiden täytyy olla vanhemmasta perimätiedosta peräisin,[24] hiljainen, itseensä sulkeutunut nuorukainen, jollaisia niin usein mietiskeleväiset pojat ovat, ajattelijaluonne, lempeä ja sydämet voittava puheensa sävyllä, uneksivakatseinen, koruton ja vaatimaton elämäntavoissaan. Kreikkalainen ihmisyyden evankeliumi, itsensä jalostaminen näkemällä vaivaa toisten hyväksi, oli lujasti juurtunut hänen sydämeensä. Rooman hillittömässä seuraelämässä hänen elämänvaelluksensa oli nuhteetonta, ja senvuoksi häntä, kuten Scipiota, pidettiin siveellisyyden ihmeilmiönä. Tätä Scipiota hän epäilemättä aluksi oli persoonallisesti sangen lähellä. Niinpä hän oli Scipion telttatoveri sodassa Karthagoa vastaan vuonna 146: Mutta aito roomalaista oli se vanhanaikainen ihmeisiin uskominen, joka Tiberiuksessa säilyi halki elämän. Vanha tapa oli tehdä huomioita linnuista; se tapahtui valtion puolesta. Siitä tavasta, miten eräät elättilinnut lentävät, syövät tai kirkuvat, ennustettiin tulevaisuutta. Tiberius Gracchuksesta tuli itsestänsä auguri, linnuista ennustaja, ja hän piti taitoansa arvossa.

Vuonna 146 hän oli Afrikassa Karthagon edustalla. Silloin heräsi isoisän voimakas henki lempeässä nuorukaisessa; ensimäisenä kaikista hän rynnäkössä kapusi Karthagon muurille. Sitten hän sotakassan hoitajana (quaestor) tuli Espanjaan, jossa ikuiset taistelut Numantian edustalla eivät tauonneet, ja täällä syntyi hänen ja Scipion välille ensimäinen erimielisyys, jonka täytyi pakoittaa nuori Gracchus saamaan alhaiset ajatukset kuuluisasta langostansa. Kuka ei ole kuullut Numantian kuolemaahalveksivasta rohkeudesta! Tämän sankarillis-voittoisan kaupungin kanssa oli pakosta täytynyt tehdä sopimus; Rooman senaatti nyt julisti tämän sopimuksen kelvottomaksi mitä petollisimmalla tavalla (niin petollinen on tuskin ollut Englantikaan kuin Rooma), ja Scipio alistui tähän senaatin päätökseen, jonka Tiberius Gracchus kunniattomana hylkäsi.

Silloin hänen nojaa etsivä mielensä irtautui Scipiosta ja kaikesta auktoriteetista. Tiberius hypähti omille jaloillensa. Hän nousi itsenäisenä ja vallan yksinänsä hyvänsuonnin tekoon, jonka seurauksia hän ei voinut arvata, tarkoituksin, jotka kauan olivat olleet vallan kuulumattomia: sotamaineen ja voiton fanfaarit eivät olleet hänelle minkään arvoisia. Kysymyksessä oli köyhälistön ravitseminen, kansan hyvinvointi, Italian kukoistus. Hän esitti peltolakinsa ja saattoi siten päiväjärjestykseen sosiaalisen kysymyksen. Elettiin vuotta 133.

Tässä on välttämätöntä, jos tahdomme asiainkulun ymmärtää, jossain määrin päästä selville Rooman valtakunnanhallinnosta ja aivan erikoislaatuisesta hallitusmuodosta. Kauttaaltaan oli vallalla mitä sietämättömimmät olosuhteet, ja romahduksen täytyi kerran tulla: mitä pikemmin, sitä parempi.

Ajateltakoon: Rooman, yhden ainoan kaupungin, jossa on noin 300,000 asukasta, on hallittava lähemmä miljoonan neliöpeninkulman laajuista valtakuntaa, hoidettava sen hallintoa kaupungin hallinnon henkilökunnalla. Ajateltakoon, että Berlinin yksin maistraattinensa pitäisi vallita ja hallita kahta kolmannesta Euroopasta. Se oli mieletöntä, hullutusta. Mutta nämä epäkohdat olivat lihava makupala herroille senaattoreille, ja mistään muutoksista niihin he eivät tahtoneet tietää.

Senaattorit istuivat elinikänsä senaatissa; he voivat siis todellakin hallita; kaikki hallintoviranomaiset sitävastoin, kuten konsulit eli pormestarit, vaihtuivat vuosittain: aina uusia kasvoja; peljättiin, että, jos virkakausi olisi useampivuotinen, tuollainen konsuli voisi nousta yksinvaltiaaksi. Senvuoksi läksi nyt joka vuosi uusia entisiä konsuleita virkamiehinä, maaherroina provinsseihin, ja vakaantuneisuutta puuttui hallinnosta täydellisesti kaikkialla. Ei haluttu järjestettyjä oloja. Olihan paljoa edullisempaa, että kukin hallintomies voi taas uudestaan ryöstää maakuntansa; ja hänen seurueensa auttoi häntä siinä. Valvontaa ei ollut lainkaan. He toivat provinsseihin mukanansa lukemattomia täysiä viiniastioita, joivat ne tyhjiksi, täyttivät ne ryövätyllä kullalla ja hopealla ja toivat astiat sitten jälleen kotiin, kuin olisivat tuoneet hyvää viiniä.[25] Vasta Rooman keisariajalla pääsivät maakunnat kukoistamaan. Jos provinssi teki Roomaan syytöksiä maaherraansa vastaan, niin senaatin herrat ne vain taaskin oikeutta istuivat, ja he huolehtivat kyllä vapauttavasta päätöksestä. Sillä korppikotka ei toiseltansa silmää noki. Mutta yhä sekavammaksi alkoi käydä. Nuo samat sotapäälliköt ja maaherrat eivät usein enää totelleet senaattiakaan, ja joka kerta kuin nuo miekkamiehet suvaitsivat olla tottelemattomia, rasahteli koko valtiokoneisto.

Kuka oli ylin valtakunnassa? Ei senaatti, vaan pääkaupungin kansa, kansankokous. Itsevaltiaana kansa siis valitsi joukkoäänestyksellä kaikki virkamiehet, myöskin konsulit ja sotapäälliköt, niin, nyt alemmankin sotilaspäällystön, överstit j.n.e., mikä kenties oli paikallaan pikkuvaltion porvarisotajoukossa, mutta nyt oli vallan mieletöntä. Sillä kyvyttömimmät keikarit, jotka lahjomalla ostivat ääniä, tulivat korkeisiin virka-asemiin, ottaakseen osaa maakuntain kuristamiseen.

Jo meidän päiviemme yleinen äänioikeus on vääryyttä (sen huomasi jo Cicero): sillä parempi ei pääse siinä vähempiarvoisen rinnalla oikeuksiinsa. Mutta entä Rooman kansa! Parlamenttia, valittua kansan eduskuntaa, ei koko vanha aika tunne. Koko kansa, sellainen kuin se oli, juoksi torille, juoksi noihin lammaskarsinan tapaisiin aitauksiin lähellä Rooman Corsoa ja äänesti lakeja, valitsi, tuomitsi, mitä välittömimmällä äänioikeudella. Tällöin olivat luonnollisesti enimmäkseen poissa juuri parhaat ja samalla ne, joita asia eniten koski, nimittäin ne lukuisat kansalaiset, jotka asuivat maalla; he eivät voineet aina hetikohta olla saapuvilla; sillä rautateitä, pikajunia ei vielä ollut. Sitävastoin tunkeutui sinne joukko asiaankuulumatonta väkeä, joka kirkui eniten. Valvonta ei voinut olla riittävä. Miten helposti voitiinkaan tuota rahvasjoukkiota väärin käyttää! Sillä se oli oleellisimmalta osaltaan köyhälistöä ja vetelehtiviä tyhjäntoimittajia sekä lisäksi epälukuisia n.s. vapautettuja, jotka polveutuivat orjista ja joilla ei voinut olla oikeata kansallistunnetta. Se ei ollut keskustelevaa neuvottelua — se oli kirkunaa, hälinää, meteliä, raivoisaa usuttamista, vastustusmylvinää. Tarvittiin roomalaiskeuhkot saadakseen äänensä kuuluviin.

Virkamiesten vaali oli pikkueläjille tärkeintä. Tämä vaalioikeus oli suunnattoman tuottavaa; siitä tuli tulolähde, sillä vuosittain tapahtui tusina sellaisia vaaleja, ja äänten osto oli yleinen tapa. Suunnattomia lahjomisia, jättiläisrahankierto; mitä likaisinta kaupustelua. Senvuoksi otettiin käytäntöön salainen äänestys. Mutta se ei auttanut.

Jokaisen täytyi silloin tuntea: keskittävä tahto oli välttämätön tässä hirmuisessa ryöstökoneistossa. Jos senaatin ylimykset, n.s. optimaatit, eivät itse tahtoneet perusteellista muutosta aikaansaada, niin täytyi esiintyä yksinvaltias, voimakas uudistaja, joka kansanpäätöksen perustalla nojasi kansaan ja kokosi omaan persoonaansa kansan itsemääräämisvallan.

Mutta kaikki tämä koski vain Rooman kaupunkia. Päävaikeus tulevaisuuteen nähden oli ympäristössä, Rooman ulkopuolella olevassa Italiassa. Siellä vallitsi sangen sekavat olosuhteet. Italian niemimaalla oli maaseutukaupunkeja, joilla oli n.s. latinalainen kansalaisoikeus (toisen arvoluokan kansalaisoikeus), siellä oli roomalaisia kolonia-kaupunkeja ja lopuksi kaupunkeja, joiden virallinen nimi oli Rooman liittolaiset (socii). Kysymyksessä ovat italialaiset Rooman ulkopuolella, joita nimitämme lyhyesti italialaisiksi (Italici). He olivat kaikki taistelleet viimeiset suuret voitot Aasiassa ja Afrikassa Roomalle, heidän oli tällöin täytynyt suuret sotajoukko-osansa omalla kustannuksellansa varustaa, mutta suuri sotasaalis, se virtasi aina vain pääkaupunkiin, ja heitä itseänsä, italialaisia, kohdeltiin järjestelmällisesti en canaille, mitä halpamaisimmalla tavalla. Syvä harmi vallitsi kaikkialla.

Lisäksi tulivat vielä lopuksi epäkohdat maanomistusoloissa. Rooman ylimykset olivat vähitellen italialaisilta talonpojilta ostaneet kaikki pikkuviljelystilat, saaneet myöskin valtion maat käsiinsä, ja käyttivät äärettömien maa-alueittensa hoitamiseen orjajoukkojansa; senvuoksi taantui viljanviljelys; kaikki pellot muuttuivat laidunmaaksi. Suuria viljalasteja tuotattivat Rooman virkamiehet ulkomailta meritse Roomaan ja jakoivat siellä viljaa pilkkahinnasta, hankkivat sillä katurahvaan suosiota. Niinpä maaseutukaupunkien väestö, jolta puuttui rahaa, jolta puuttui oikeutta, joukoittain virtasi Roomaan, lisäämään siellä kaupungin roskaväkeä. Siellä, Roomassa, voi ainakin olla mukana, kirkua mukana, hallita mukana: koditonta kiertelemistä edestakaisin. Silloin tällöin kaupunkiin muuttaneet joukoissa jälleen ajettiin pois, täällä vaikeroimista ja raivoa, tuolla mitä kylmänkopeinta raakuutta. Kukaan ei ajatellut huolehtien tulevaisuutta, kukaan ei ajatellut valtion turvaamista.

Vanha Cato oli ollut maanmies ja osoitti mitä suurinta innostusta maatalouden tuottavaisuuden koroittamiseen,[26] mutta omistussuhteisiin hän ei tehnyt mitään muutoksia. Tärkeätä on kumminkin, että Cato on pari maaseutukaupunkia uudestaan perustanut; ainakin viittaa moni seikka siihen, että hän teki aloitteen Parman ja Modenan kaupunkien perustamiseksi vuonna 183. Ne olivat maanviljelyskeskuksia Rooman kaupungin väestölle, joka etsi työtä. Se oli tervettä.

Sitten suunnitteli Scipio Aemilianus vuonna 145 todellakin n.s. peltolain; mutta hän antoi sen heti raueta, kun senaatti äreästi rypisti otsaansa.

Kaikkea tätä nuori Tiberius Gracchus mietti sydämessään. Täsmälleen viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuin Cato perusti nuo maanviljelyskaupungit. Silloin Tiberius astui päättäväisenä esiin ja valitutti Roomassa itsensä tribuuniksi. Kansantribuuniksi! Hän ei halunnut sotilaallista virkauraa.

Sellaisia tribuuneja oli joka vuosi kymmenen, jotka aina vuorotellen ja sopimuksen mukaan johtivat suuria kansankokouksia. Senaatti kiristi hampaitaan, sillä tämä lempeä nuorukainen seisoi nyt päämäärästään tietoisena kansan edessä ja suositteli lakia, jonka mukaan pääkaupungin työnhaluisille köyhille kansalaisille piti heti kohta osoittaa maapaikkoja, pelto-osuuksia laajassa Italiassa runsain määrin. Kolmimiehisen toimikunnan oli ryhdyttävä tarvittaviin pakkoluovutuksiin ja toimitettava osuuksien jako. Tämä oli vasta ainoastaan vähäpätöinen alku uudistuksiin. Mutta se oli kuitenkin jotakin. Tulevaisuuden ovi oli sillä avattu. "Metsän eläimillä on pesänsä, mutta kansalaisella ei ole paikkaa, mihin päänsä kallistaisi", niin valitti Tiberius. Nyt piti jälleen syntyä vapaa talonpoikaisluokka, terve maaseutuväestö.

Silloin asettui tielle toinen tribuuni, Marcus Octavius, senaatin toimesta. Octavius pani vastaan. Mutta yhden ainoan virkatoverin vastalause oli kyllin tekemään mahdottomaksi äänestyksen lakiehdoituksesta. Pitikö asian tähän mieheen ajaa karille? Ratkaiseva päätös oli tehtävä. Tiberius nousi ja äänestytti kansalla, että Octavius oli eroitettu virastansa. Kansa riemuitsi hänelle; senaatti huusi: "Hallitusmuotorikos!" Tapahtuma oli kuulumaton. Kysymyksessä oli: oliko sellainen virkamies eroitettavissa vai ei?

Kaikissa tapauksissa maanjakotoimikunta todellakin valittiin ja ryhtyi toimeensa; laki oli hyväksytty; suuret herrat uhkailivat turhaan murhalla ja kuolemalla. Silloin saapui samana vuonna 133 suuria rahalähetyksiä Aasiasta. Kuolleen Pergamonin kuninkaan Attaloksen jättiläisomaisuus virtasi juuri silloin Roomaan. Kansa peri kuninkaan: harvinainen tapahtuma. Silloin Tiberius heti kansanpäätöksellä otatti takavarikkoon koko rahamäärän maanviljelyssiirtolainsa hyväksi. Uusi raivo! uusia vastalauseita! Nyt kuului heti: Tiberius tavoittelee kuninkaanarvoa! sillä hän takavarikoi valtion rahoja.

Hänen virkavuotensa läheni loppuansa. Mitä tapahtuisi nyt? Jos Tiberius ei seuraavana vuonna jälleen tulisi tribuuniksi, joku seuraaja voisi tehdä tyhjäksi koko hänen työnsä. Valittaisiinko hänet uudestaan? Mutta se oli aivan hallitusmuodon vastaista, ellei itsemääräämisvaltainen kansa uudella lailla päättänyt, että tribuuni voitiin toistamiseen valita. Sellaista päätöstä Tiberius tähysteli, ja nyt vasta oikeastaan hänestä tuli agitaattori. Suunnaton kiihko vallitsi.

Ylhäällä Capitoliumilla, siellä missä nykyisin Marcus Aureliuksen ratsupatsas seisoo — mutta paikka oli silloin paljoa laajempi ja vapaampi kuin nyt —; siellä ylhäällä kokoontui kansa puisten kaiteitten välille. Kansan oli päätettävä uusintavaali. Mutta peljättiin jo pahinta: jotain väkivallantekoa! Tiberius itse vitkasteli näyttäytyä. Sillä hän tarkasteli kotonansa elättilintujansa, ja katso, ne eivät syöneet mitään. Yksi kana vain lähestyi ruokaa, mitä hän oli ripoitellut, mutta se kääntyi heti pois, ojensi vain vasenta siipeänsä ja venytteli lisäksi vasenta jalkaansa; sitten se pani maata. Se oli paha enne.

Vihdoin näyttäytyi Tiberius Capitoliumilla. Kellään ei ollut aseita, sillä aseen pitäminen Roomassa oli kiellettyä. Mutta samalla Capitoliumilla senaattoritkin pitivät kokousta läheisessä "Uskollisuuden" temppelissä. Silloin yhtäkkiä syöksyi esiin joku, joka kirkui hermostuneelle kansanjoukolle uhkauksia, senaattorien uhkauksia. Kansa ulvoi ja pirstoi penkit ja kaidepuut asestautuakseen haloilla.

Tiberius kohottautui suoraksi ja teki melskeessä jonkin kädenliikkeen päätänsä kohti. Heti kiljuttiin: "Hän tahtoo diadeemia." Silloin senaattorit syöksyivät temppelistä, kokonainen jono urhoja; kansa hajaantui arkamaisesti; ylhäiset herrat sieppasivat poisheitettyjä puuriukuja ja karttuja ja löivät heti maahan kenen voivat. Gracchus hiipi pois, kaatui ja iskettiin puun kappaleella kuoliaaksi kuin koira, hänen ruumistaan raahattiin halki kaupungin ja heitettiin Tiber jokeen.

Tämä tapahtuma on tehnyt kauhistavan käänteen. Sillä alkaa Roomassa verilöylyjen vuosisata (133—40). Koskaan ei vielä tähän saakka kansalaisveri ollut kaupungissa virrannut. Ja vielä seuraavina päivinä jatkui murhaamista. Tosiasia on, että ei kansa, vaan optimaatit Rooman historiassa sen alkoivat.

Myrsky oli puhjennut. Meri lainehti korkealla. Mutta kiihko talttui. Juuri nyt Scipio Aemilianus Numantian voittajana palasi Espanjasta. Pakoitettuna tiliä tekemään Scipio sanoi, että hänen lankonsa Tiberius on syystä lyöty kuoliaaksi (vuonna 131). Hän tahtoi kulkea turvassa ja lähestyi nyt ultra-tories miehiä. Lisäksi Tiberiuksen peltolaki tosiasiassa osoittautui mahdottomaksi toteuttaa; se ei ollut kyllin huolellisesti valmisteltu. Yritettiin valtion maitten jakoa, yksityismaaomaisuuden pakkoluovutusta Italiassa; mutta se aiheutti pulmia, mielivaltaa, juonia, salamyhkäistä toimintaa, katkeroitumista, ristiriitoja loputtomiin. Lopuksi Scipio rupesi puolustamaan koko yrityksen raukeamaan jättämistä. Senaatti paukutti käsiänsä. Tiberiuksen työ oli tuhottu.

Suurin kunniasaattuein senaatti eräästä ratkaisevasta istunnosta oli Scipion kotiin saattanut. Seuraavana aamuna löydettiin Scipio kuolleena vuoteestaan.

Scipio kuollut! salamurha! Uusi rajaton mieltenkuohu. Kuka oli syyllinen? Ei kukaan tiennyt. Tänäkään päivänä emme sitä tiedä. Hyvin silmiinpistävää on, että tutkimukset heti alussaan vaimennettiin. Kostotyö se varmaan oli. Corneliaa itseänsä, Tiberiuksen äitiä, on arveltu alkuunpanijaksi. Mutta se on mahdotonta.

Cornelialla oli, kuten Wilhelm Tellillä, kaksi nuolta viinessänsä.
Ensimäinen nuoli oli ammuttu; hänen Tiberiuksensa oli saanut surmansa.
Nyt hänellä vielä oli toinen, jolla hän voi kostaa, poikansa Gaius.
Mutta hän ei tahtonut kostaa. Tuskaisena hän koetti Gaiusta pidättää.

Gaius oli yhdeksän vuotta nuorempi veljeänsä. Hänkin oli nauttinut mitä huolellisinta kreikkalaista kasvatusta puhtaimman siveellisyyden ja inhimillisyyden pohjalla, Yksi sydän sykki molemmissa veljeksissä; liikuttavan veljesrakkauden näyte. Mutta Gaiuksella oli kymmenen kertaa suuremmat lahjat, varsinkin enemmän käytännöllistä järkeä, lisäksi kiihkeätä haltioitumiskykyä, äkilliseltään puhkeavaa väkivaltaisuutta: loistava ilmestys, huomiota herättävä, Rooman ja ehkäpä koko maailman suurin, valtaavin puhuja, senvuoksi vastustajaansa kauhu, mutta ei komeutta ja loistoakaan pahaksensa paneva. Jo vuosina 131—126 hän. erinäisissä tapauksissa ryhtyi taisteluun; hän tunsi silloin, että kansa ihaili häntä, hänen veljensä vuoksi, ja se pani hänen nuoren verensä kuohumaan. Senaatti lähetti hänet quaestorina Sardiniaan ja pidätti häntä siellä, toivoen, että hän siellä suokuumeeseen kuolisi. Sielläkin näyttäytyi heti hänen persoonallisuutensa voima. Oli talvi; hänen sotilaitansa paleli ja he näkivät nälkää; nuori mies taivutti Sardinian paikkakunnat ilman sen enempää korvausta varustamaan sotilaat vaatteilla; niin, hän hankki viljaa Algierista, Afrikasta Numidian kuninkaalta. Mutta hänen sydämessään eli kostonjano, ei mitään muuta. Hän viivytteli vielä. Silloin ilmestyi hänelle, niin kerrotaan, hänen veljensä Tiberius unessa ja puhui: "Mitä sinä vitkastelet, Gaius? Sinä et pääse kohtalostasi. Meillä molemmilla on yksi elämä ja yksi kuolema."

Turhaan Cornelia, äiti, rukoili häntä jättämään kostoajatukset tai ainakin odottamaan, kunnes hän olisi kuollut (hänen liikuttava kirjeensä on vielä jäljellä). Odottamatta oli Gaius yhtäkkiä jälleen Roomassa (vuonna 123) ja valitutti itsensä heti, kolmenkymmenenyhden vuoden vanhana, tribuuniksi; ja koko Italiasta virtasi kansaa tähän vaalitilaisuuteen. Koko Italiasta! Se osoittaa: italialaisetkin (Italici) kiinnittivät toiveita häneen.

Miten Gaius nyt kosti? Lukuunottamatta joitakin persoonallisia solvauksia ainoastaan siten, että hän tribuunina veljensä työn jälleen uudisti ja sitä tarmokkaasti jatkoi. Hän toimi näin kahden vuoden ajan; sillä tribuunien uusintavaalikelpoisuuden kansa sillävälin oli säätänyt; ja vuonna 123 alkoi valtava, mutta samalla ravakka lainsäädäntö, joka senaatilta riisti kaiken vallan. Minkä puolesta kansa äänesti, se oli valtion laki. Niin Gaius otti haltuunsa valtiorahastonkin.

Veljensä peltolain hän tosin antoi raueta. Sensijaan hän nyt antoi kansalle Roomassa päivittäin viljaa aivan vähäisestä hinnasta. Melkein lahjaksi. Valtio alkoi siis nyt säännöllisesti ruokkia kansaa, arveluttava asia; sillä pian ei enää kellään kansalaisella ollut halua itse tehdä työtä ja lähteä maanviljelijäksi. Olihan se kuin elinkorkoa laiskureille. Hyödyllisempää oli, ettei sotamiestenkään enää tarvinnut itsensä kustantaa varustustansa, vaan valtio hyvitti siitä. Niin tahtoi Gaius. Sitäpaitsi alkoi suuri ja kuumeentapainen rakennustoiminta: julkisia varastohuoneita, makasiineja, maanteitä, työnsuoritus mallikelpoista. Se antoi työtä, levitti rahaa liikkeelle. Itse hän tarkasti kaikkea teknikko- ja arkkitehtiesikuntineen. Hän oli kaikkialla. Mutta hän tavoitteli vielä paljoa enempää: myöskin provinssien ryövärimaaherrat hän koetti saada käsiinsä ja lakkautti senvuoksi vannotettujen tuomioistuimet, joihin kuului vain senaattoreja. Hän jätti tuomioistuimet ritarisäädylle, s.o. suurkauppias- ja kapitalistiryhmälle, joka karttoi virkamiesuraa ja jolle oli riemu rangaista maakuntain hoitajien väkivallantekoja. Täten ritaristo yhtäkkiä suljettuna puolueena ja kilpailevana mahtina astuu maailman kierrinrattaaseen, ja vastakohta: täällä senaattorit, täällä ritarit, jatkuu halki koko lähimmän vuosisadan.

Mutta Gaius oli vain pirun paholaisella kartoittanut. Sillä myöskin jalot kauppaherrat osasivat maakuntia verojenvuokraajina häpeällisesti nylkeä, ja he olivat nyt varmoja, että tuomioistuin Roomassa ei heihin kajoaisi. He olivat nyt tuomareita omassa asiassaan.

Rikkaiden kesken oli Gaiuksen tällä onnistunut aikaansaada hajaannusta, ja se oli tärkeintä. Hänen kansansuosionsa oli rajaton. Tribuuni hallitsi valtiota, ainoastaan puhujalahjainsa nojalla, ja ulkomaitten lähettiläätkin kääntyivät hänen puoleensa käynneillänsä.

Ihanaa ja valtavaa oli nähdä hänet puhujalavalla, joka oli laaja kuin teatterinäyttämö. Hän ei seisonut hiljaa, jäykkänä ja juhlallisena, kuten roomalaiset pedantit sääsivät, vaan hän hyökkäsi edes ja takaisin, huutaen väkijoukkoon, mitä syvimmän mielenliikutuksen vallassa, herkästi vaihtelevin ilmein ja järkyttävin liikkein: sydäntä liikuttava oli hänen veljenvalitushuutonsa, kuolettava hänen ivansa, tuskaatuottava hänen uhkauksensa; mukaansatempaavaa kaikki! Koko mies pelkkää kapinaa, melskettä! Kaikki muut olivat änkyttäjiä hänen rinnallansa.

Mutta kadun kuninkuus on vaarallista ja roskaväen innostus petollista kuin meri.

Gaius ei ollut tärkeimpiä suunnitelmiansa vielä lainkaan paljastanut. Nyt vasta hän alkoi niihin viittailla: "Kansalaiset, minä olen paljon tehnyt teidän hyväksenne; mutta tulee aika, jolloin minä odotan teidän kiitostanne." Mitä kiitosta? Kansan piti suostua hänen suunnitelmaansa auttaa lopultakin Italian maaseutukaupunkeja, ulottaa lopultakin yli koko Italian maan yhtäläinen kansalaisoikeus, luoda siis suuri kansalaisten yhteinen isänmaa, jossa sitten voisi jälleen kehittyä myöskin työiloinen, terve keskisääty. Tälle Gaiuksen vaatimukselle kuului tulevaisuus; siinä on hänen kansanmielisen politiikkansa ihanteellinen suuruus.

Mutta kaupungin roskaväellä ei siihen ollut lainkaan halua. Minkä vuoksi sen piti Italian tyhmän maalaisväestön kanssa jakaa erikoisoikeutensa, ne hyvät etuisuutensa, joita se Roomassa nautti? Onnettomuus tahtoi, että Gaius oli poissa Roomasta melkoisen ajan, seitsemänkymmentä päivää, perustaakseen Afrikkaan suuren maanviljelyssiirtokunnan.[27] Kun hän palasi takaisin, oli mieliala äkkiä muuttanut. Muuan Livius Drusus oli sillävälin senaatin toimesta syöttänyt kansaa kaikenlaisilla pilventakaisilla viljan- ja maanjakolupauksilla, jotka jättivät varjoon sen, mitä Gaius takasi. Senaatti ei ajatellutkaan näitä liioiteltuja lupauksiansa toteuttaa.

Gaius näki tuhon lähestyvän. Nyt olisi hänellä pitänyt olla armeija takanansa saadaksensa pakolla tahtonsa toteutumaan, sillä tahtoihan hän hyvää. Mutta hän ei ollut vallankumousmies. Hän oli tähän saakka kaiken moitteettomasti ja lainmukaisesti kansanpäätöksillä toteuttanut, ja niin oli jatkuva.

Toisin senaatti. Se väijyi nyt suotuisaa tilaisuutta iskeäkseen vastustajaansa kuolettavan iskun. Jossakin pienessä kahakassa pistettiin Capitoliumilla kuoliaaksi eräs uhripalvelija uhritoimituksen aikana; mies oli käyttäytynyt häpeämättömästi ja ärsyttävästi ympärillä olevia kohtaan. Heti kuului: valtio on vaarassa. Konsuli sai rajattomat valtuudet. Sotaoikeus julistettiin vallitsevaksi. Gaius tiesi, mitä se merkitsi.

Forumilla oli hänen isänsä kuvapatsas. Isänsä kuvan edessä hän seisoi kauan hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena, ja ohikulkijat näkivät, miten kyyneleet häneltä tulvivat. Hänen työnsä oli kesken; ei kukaan sitä loppuun suorittaisi! ja hänen piti niin pian täältä erota! Ja hän jätti jälkeensä riitaa; hän oli ainoastaan "heittänyt tikareita kansalaisten keskuuteen".[28] Yöllä vartioitsivat ystävät hänen taloansa; muutoin olisi hänelle käynyt kuten Scipiolle. Seuraavana päivänä ajatteli hänen ystävänsä M. Fulvius Flaccus vielä todellakin taistelua ja puolustautumista ja miehitti Aventinuksen asestetuilla miehillä. Gaius sitävastoin valmistautui jättämään Rooman: suojattomana, toivonsa menettäneenä, surun valtaamana. Kenties hän tahtoi vielä kerran nähdä kaukana Roomasta olevan äitinsä. Hän luuli, että aikaa oli vielä kyllin, ja riensi Tiberin sillalle. Silloin huomasi hän, että häntä ajettiin takaa. Hän niukahdutti jalkansa eikä voinut paeta. Pari ystävää suojeli häntä ja hakattiin maahan. Pian sitten löysivät hänen vainoojansa hänet kuolleena; pyhässä lehdossa oli Gaius Gracchus itse päättänyt päivänsä. Myöskin hänen palvelijansa makasi kuolleena hänen vieressänsä. Häneltä hakattiin pää irti — sillä senaatti oli kuuluttanut: me punnitsemme hänen päänsä kullalla! Kuten muutamat kertovat, aivot otettiin pois, lyijyä valettiin sisään, ja sitten pää tosiaankin joutui vaakaan. Ruumiin huuhtoi Tiber mereen. Sellaisen kunniakkaan saavutuksen jälkeen rakennutti senaatti konsuli Opimiuksella Roomaan "Sovulle" temppelin. Sopu oli todellakin nimellisesti palautettu. Tämä on gracchukselais-levottomuuksien loppu vuonna 121.

Kuka oli nyt todella vallankumousta tahtonut? kuka ensimäisen kansalaisveren vuodattanut? kuka ensiksi käynyt käsiksi valtion virkamieheen? Kirous kiinnittyi optimaattipuolueeseen, ja hirmuisesti on senaatti saanut sen sovittaa. Se on vuotanut verta.

Gracchusten suunnitelmiin sekoittuu, kuten jokainen näkee, tervettä ja epätervettä, mahdollista ja mahdotonta. Muuttaa Rooman katurahvas työteliäiksi maanviljelijöiksi oli tuulentupaista haaveilua, ja jo Cato oli selvästi tajunnut, etteivät maanomistussuhteet olleet enää muutettavissa. Englantikin on nykypäivinä laidunmaa, laajoja suurkartanoita, jotka ovat harvojen valtaherrain ja paroonien käsissä, eikä mikään tahto voisi siitä jälleen tehdä viljanviljelijäin maata. Välttämätön oli sitävastoin silloin yhtäläisen kansalaisoikeuden suominen koko Italialle, todellisen suuren isänmaan luominen. Tämän suuren oikeudellisuuden tehtävän peri tulevaisuus Gracchuksilta.

Cornelia eli kaukana maahovissansa meren rannalla, Cap Misenolla lähellä Napolia. Hän ei ollut kuten Mobe, jonka tuska kivetytti. Hän kantoi kohtalonsa ylevämielisenä ja ylpeänä; hän ei ollut poikainsa politiikkaa hyväksynyt, ja me kuulemme, ettei hän edes elintapaansa muuttanut Gaiuksen kuoleman jälkeen; hän eli sen jälkeen kuten ennenkin, lukuisten kreikkalaisten oppineiden ympäröimänä, ja piti uhkeaa taloutta monille klienteille aina avoimine pöytineen. Niin, ulkomaisten ruhtinaiden kanssa hän, kuten ruhtinatar, vaihtoi lahjoja ja puhui mielellään ja paljon, mutta kyyneleittä, isästänsä ja pojistansa, ikäänkuin kertoisi kaunista satua menneiltä ajoilta. Arveltiin, että tämä jähmetys, tämä sydämen ehtyminen oli vanhuudenheikkoutta; sillä hän oli seitsenkymmenvuotias; mutta hänessä eli "filosofia". Niin Plutarkhos. Hän tiesi: elämä ei ole hyvyyksistä korkein. Sääli ja lämmin myötätunto kiinnittyvät siitä saakka tähän Cornelia äitiin kuten Isabellan olentoon Schillerin suuressa murhenäytelmässä. Niin oli jo vanhalla ajalla; ja myöskin hänen pronssinen muotokuvansa pystytettiin Roomaan julkisesti, istuva nainen, kivessä lyhytsanainen, ytimekäs kirjoitus: "Cornelia, Africanuksen tytär, Gracchusten äiti" (tämä kivipiirros löydettiin jälleen Roomassa vuonna 1878), tosiasia, joka herättää jokaisen naisihailijan mielenkiintoa. Sillä tämä oli ensimäinen muistomerkki, mikä Roomassa on naiselle pystytetty.

Yhtäkaikki ei kukaan vanhan ajan runoilijoista ole laulanut hänen ja hänen poikainsa kohtalosta. Se on antiikin olemuksessa, jolle runous lakkaa, kun historiallinen todellisuus alkaa.

SULLA

Gracchusten kohtalo ratkaistiin itse Rooman kaupungissa, Forumilla ja Capitoliumilla. Nyt astumme jälleen ahtailta aloilta sotahistorian laajoille kentille. Rooman kotkat lentävät yli Alppien, yli meren. Uusia olentoja vaeltaa editsemme, joiden, suuruus tuskin voi mahtua näiden muotokuvapiirrosten puitteisiin. Heidän kuvansa täytyy projektsionikoneilla suunnattomasti suurennettuina seinälle heijastuttaa.

Kansa ja senaatti. Gracchusten vaikutuksesta oli pääkaupungissa kansanjoukon tietoisuus itsemääräämisoikeudestaan valtavasti kasvanut, ja kansantribuuni oli melkein kuin kuningas. Tästälähin seisoo kaksi puoluetta jyrkästi vastakkain, kansanpuolue, joka valtiomuotoa on joka hetki valmis kansanpäätöksillä muuttelemaan, ja konservatiivinen senaattorien eli optimaattien puolue, jotka tahtovat lannistaa tämän levottomana kuohuvan voiman ja tällöin alati pelkäävät tyrannia, joka voisi kansasta nousta. Ritarien puolue on toistaiseksi kansanpuolueen kannattaja; sillä Gaius Gracchus oli sen poliittisesti järjestänyt. Rahvaan turmelus yhä kasvaa. Mutta italialaiset, Italian maaseutukaupungit, seisovat yhäti syrjässä ja nurisevat. Lisäksi tulee vielä äkkiä ulkomaisia sotia! Afrikassa beduiinikuningas Jugurtha röyhkeästi loukkaa Roomaa; mutta Jugurthan appi oli Mauretanian kuningas Bocchus, ja siten Marokko, se on Mauretania, ensimäistä kertaa mainitaan historiassa. Idässä perustaa sulttaani Mithridates uuden jättiläisvaltakunnan, joka, uhkaa Roomaa, ja Alppeja kohti tunkeutuvat germaanit, kimbrit ja teutonit. Myöskin germaanilaisuus astuu nyt ensi kertaa historian näyttämölle. Nämä vaeltelevat, kuljeskelevat kansat vaunulinnoineen — sillä ne olivat kokonaisia kansoja — tulivat Hollannin rannikolta, Zuiderseen ja Jaden seutuviita, silloin kuin Borkumin ja Wangerogin saaret vielä olivat mannermaata; Pohjanmeri oli heidän maansa hirmuisella tulvavuoksella huuhdellut, suuri onnettomuus, joka pirstoi koko rannikon, ja onnettomat kansat etsivät turhaan uutta kotia. Taisteluissa näitä vihollisia vastaan tuli Marius suureksi ja Sulla, Sulla, suuri taantumuksellinen ja pyövelimestari. Gaius Gracchus oli Roomassa kahden vuoden ajan vallinnut kuin yksinvaltias, ainoastaan puhetaitonsa voimalla ja aseitta. Nyt kalisivat miekat. Ylijohtajat pitävät joukkoa kauhun vallassa, ja sotajoukon luo yksinvaltiaan. Tämän aloitti Sulla, "onnellinen".

Tätä kammottavan mielenkiintoista ihmistä ei voida ymmärtää tuntematta
Mariusta. Sillä vastakohtakin on opettavainen.

Gaius Marius, korpraali ja soturi, myöhempien sotilaskeisarien Maximinuksen ja Diocletianuksen esikuva. Kuka ei ole kuullut hänestä? villistä miehestä, jota vaimot ja lapset säikkyivät? Hän oli oikeastaan sangen hyväntahtoinen ihminen, aivan köyhä, eräältä pikkutilalta läheltä Arpinumia, — kai siis volskilais-samnilaista verta — oikea luonnonlapsi kuten vanha Cato, mutta samalla voimaihminen ja tappelija, särmikäs ja tuima ja haukkuva kuin kyläkoira. Hänellä oli suonikohju; kun leikkaus oli välttämätön, asettui hän paikoilleen ja antoi seisoaltaan suorittaa leikkauksen eikä värähtänytkään: synkkäotsainen, villikatseinen kyklooppi, äreä, sapekas, suun ympärillä aina katkera piirre; mutta kunniallinen sielu, vailla vilppiä ja petosta, vailla ahneutta, seurustelussaan naisten kanssa moitteeton, ennen kaikkea poikkeuksellisen, käytännöllisesti toimivan älyn mies: ensiluokkaisen joukonjohtajan äly.

Noina aikoina on koko Rooma siveellisesti sairas; petos vallitsee, sotilaat ovat arkoja ja velttoja; kuningas Jugurtha matkusti, vaikka hänet oli julistettu valtakunnan viholliseksi, ilman muuta Roomaan ja lahjoi siellä, Roomassa, itsensä senaattorit, niin monta kuin hän tahtoi. Jugurtha tunsi ihmisensä. Hienot Rooman herrat taputtivat kultapussia ja ajattelivat: "Mitä me huolimme Algierista, jos vain saamme rahaa?" Ja kimbrit ja teutonit, jotka eivät lainkaan olleet halunneet sotaa, vaan etsivät ainoastaan asuinpaikkoja, murskasivat Rooman sotajoukon toisen toisensa perästä: häpeää häpeänkin jälkeen. Silloin ilmestyi Marius, tämä luonnonlapsi lujine, uhkaavine katseineen, niinkuin pelastava ihme. Hän torjuutui halveksien kaikkea n.s. sivistystä vastaan. Mitä hän sillä teki? Sepo sellaisenaan pääsi hän aikaisin korkeimpaan virkaan, konsuliksi; hän kunnostautui ja tuli nopeassa järjestyksessä kuusi kertaa konsuliksi. Niin, eräs ylhäisimpiä patriisiperheitä antoi tyttärensä hänelle vaimoksi; Marius nai erään Iulius Caesarin tyttären.

Nuorena ratsumiehenä oli Marius ollut mukana Espanjassa, Numantian edustalla. Siellä hänellä oli kunnia aterioida yhdessä sotapäällikkönsä, mainehikkaan Scipio Aemilianuksen kanssa, ja Scipio osoittikin suorastaan sormella häntä: "Tämä on tulevaisuuden mies." Mutta Marius oli yksinomaan kenttäsotilas; vielä kenraalinakin pysyi hän miehiensä, alhaisten sotamiesten, hyvänä toverina, marssi heidän rinnallansa kylmässä ja kuumassa ja piti mallikelpoista kuria, ei rangaistuksilla, vaan saaden omalla esimerkillänsä joukot häpeämään. Mutta koko seuraavalle ajalle on tärkeintä, että hän silloin Rooman koko sotalaitoksen loi uudestaan ja vanhanaikaisen kansalaissotajoukon tilalle, missä kunkin miehen oli itse hankittava varustuksensa, asetti nyt palkkasotajoukon: väennostojen sijaan joukkojen värväämisen rahalla; ja kaikki, mitä varatonta väkeä oli, virtasi paikalle hänen airueittensa värväyshuudon kuullessaan. Mariuksen ajoista saakka on siis sotajoukossa ainoastaan kodittomia ammattisotureita, jotka eivät muuta ammattia harjoita ja vihkivät lipulle elämänsä. Hän loi seikkailevan soturielämän yhteishenkineen, jonka tunnemme Wallensteinin leiristä. Sellaisenaan siis, sotilaana, Marius ensimäistä kertaa tuli konsuliksi. Toverit itse, sotilaat Pohjois-Afrikassa, olivat halunneet saada hänestä konsulin. Hänen ainoastaan oli johdettava heitä kuningas Jugurthaa vastaan. Kun Marius oli valmis siihen ryhtymään, silloin konsuli Metellus, korkeanylhäinen mies, ivasi häntä typerällä tavalla, kuin jos Marius olisi sammakko, joka puhaltamalla koetti pullistua haraksi. Solvaistun viha vainosi Metellusta siitälähin alinomaa; sillä Marius osasi vihata.

Mikä triumfi, kun hän nyt Jugurthaa, kuninkaallista keinottelijaa, vankina laahasi Rooman katuja! Se oli Mariuksen ensimäinen triumfi. Kansa vihasi Jugurthaa niin, että se repi korvarenkaat hänen korvistaan, niin että korvanlehti repeytyi mukana. Se oli vuonna 106. Mutta sillävälin jo riehui, aina vuodesta 113, Alppien juurella kimbriläisteutonilainen sota. Suurenmoisen varovaisella tavalla taltutti Marius nyt heti, kansan uudelleen ja uudelleen konsuliksi valitsemana, suurissa taisteluissa nämä jättiläiskulkueena vaeltavat kansat, niin, tuhosi ne viimeistä miestä myöten, Aquae Sextiaen luona Provencessa vuonna 102, Vercellaen luona Pohjois-Italiassa vuonna 101 (toisessa taistelussa jakoi hän työn ja menestyksen Lutatius Catulluksen kanssa). Eloonjääneet vangit, joukossa myöskin vaimoja ja lapsia, myötiin Roomassa huutokaupalla. Tuli kuulumaton liike markkinoilla. Siitä saakka germaanit olivat vanhan ajan orjanmarkkinoilla haluttua tavaraa.

Rooma oli näiden jättiläisihmisten edessä vavissut kuin lapset peljäten kummitusta, joka tahtoo heidät syödä. Nyt oli Rooma suorastaan polvillansa Mariuksen edessä. Hänelle uhrattiin kiitosuhreja kuin jumalalle. Mutta hän itse — muutoin niin kohtuullinen mies — tarttui maljaan. Kerrotaan, että hän noina päivinä joi viiniä ämpäristä tai pikareista, suurista kuin samppanjan jäähdytysastiat.

Hän oli päihtynyt. Kummeksuttaisiko se meitä? Tämä höyläämätön maalaissotamies, joka nojasi hyvään miekkaansa, vallitsi Roomassa kuin puolijumala, ja hän teki sen täysin laillisesti, kuusi kertaa kansan konsuliksi valitsemana, kuudennen kerran vuonna 100. Hän alkoi uskoa, että aina vastakin täytyisi niin käydä.

Mutta kahdentoista vuoden aikana ei nyt ilmaantunut ainoatakaan maanvihollista, eikä ollut mitään kansaintaisteluja taisteltavana. Mitä piti Mariuksen nyt tehdä! Siviilimiehenä hän ei ymmärtänyt selviytyä. Kerran, kun hän kokosi senaatin ympärilleen, hän oli ilmestynyt soturintakissa, joka häntä miellytti. Hän huomasi, että se herätti pahennusta, ja pukeutui nopeasti uudelleen. Kansankokouksessa hän tuli jäykäksi, joutui hämilleen, kävi avuttomaksi, sillä hänen raaka äänensä, hänen puhvelimaisen villi ilmeensä eivät olleet tarpeeksi siellä, missä ammattidemagogit pitivät palopuheitansa. Ja laiskan kaupunkiroskaväen asia oli hänelle myöskin vähän mielenkiintoinen. Niin, onpa hän vallan oikein esiintynyt turmiollisten viljanjakojen, katurahvaan ilmaiseksielättämisen vastustajana. Se on tärkeätä ja on kuvaavaa. Mutta siitä huolimatta oli luonnollista, että hän suurin piirtein kannatti kansanpuoluetta, ei senaattia.

Niin oli Marius kuin vasara vailla alasinta: hän ikävöi sotaretkelle eikä voinut lähteä.

Mutta sillä välin nousi kaupungissa toinen mies, Lucius Cornelius Sulla. Jo kaikki puhuivat hänestä. Mariuksen piti suruksensa huomata, että oli pystyvämpiäkin ihmisiä kuin hän.

Sulla, hekumoitsija, onnenritari, miten toisenlainen ihminen! Hän oli kahdeksantoista vuotta nuorempi (Marius syntynyt vuonna 156, Sulla 138), aito kaupunkiroomalainen, korkeanylhäistä verta, patriisi, mutta hänen vanhempansa aivan köyhtyneet. Armeliaisuudesta kasvattivat sukulaiset poikaa. Nuorena herranalkuna asusteli Sulla jokseenkin kurjasti ainoastaan 400 markan (3000 sestertin) vuokrahuoneustossa: alhaisemman säätyisiä ihmisiä asui samassa talossa ja he maksoivat enemmän. Huomaamattomana, mitään ajattelematta, irstaillen ja sangen tyytyväisenä eli hän elämäänsä, kuin taivaan lintu, seuranaan epäilyttäviä miehiä ja naisia, ilmenäyttelijöitä ja narreja ja tingeltangelväkeä: mukana hän itse ylimielisen iloisena, halukkaana jokaiseen hulluun kujeeseen. Kerran oli ilmenevä, että hän itse oli suurin näyttelijä. Hän oli mielestänsä kaunis, mutta hänen kauneutensa oli naamiomaista, hänen olemuksessansa oli kamalaa, riehakkaasta iloisuudesta huolimatta. Sillä hän itkikin helposti.

Kuoli muuan naikkonen, joka kuului alempaan puolimaailmaan, ja teki Sullan perijäksensä. Siitä pääsi hän aluksi vähän rahoihinsa; se ei ollut suinkaan siistiä rahaa. Sitten peri hän vielä äitipuolensa.

Niin Sulla tuli vuonna 107 ihan nuorena upseerina ja sotakassanhoitajana Afrikaan Jugurthan sotaan. Siellä hän veljestyi mitä iloisimmalla tavalla alhaisten sotamiesten kanssa, verraton hauskanpitäjä, ja sotapäällikkö Marius piti hänestä, jopa vallan rakasti häntä. Marius antoi hänelle kunniakkaan tehtävän ratsastaa kuningas Bocchuksen luo Marokkoon, jos mahdollista tämän avulla saadakseen itse Jugurthan käsiinsä. Se oli oikea seikkailu, kuin Sullaa varten. Ratsastus erämaassa! Beduiineja! Väijytyksiä! Äkillinen päällekarkaus, päänsä tai mahdollisesti nenän ja korvain menettäminen voi olla edessä. Sulla rakasti uhkapeliä; hänen olentonsa vaikutti valtavasti kuningas Bocchukseen, ja Bocchus vehkeili tosiaankin Jugurthan hänen käsiinsä. Kallisarvoinen saalis! Marius iloitsi siitä kadehtimatta. Mutta Sullassa heräsi mittaamaton turhamaisuus: hän kaiverrutti vangiksiottamiskohtauksen kuvan sinettisormukseensa, ja kaikissa kirjeissä ja paketeissa, jotka hän sinetöi, voitiin nyt nähdä hän ja kuningas Jugurtha. Aimo mies hän nyt oli omissa ja muiden silmissä. Sitten taisteli hän Mariuksen päällikkyydessä vielä kunnostautuen kimbrejäkin vastaan, ja hän alkoi nyt pitää päiväkirjaa, tehden tarkkoja merkintöjä maanlaadusta, vihollisen joukkojen lukumäärästä ja järjestyksestä j.n.e., josta myöhemmin syntyi hänen omatekoinen elämäkertansa. Sulla oli niitä harvoja ruhtinaita, jotka itse ovat elämäkertansa kirjoittaneet.

Kaikessa, mikä koski sotaa, Sulla selvästi oli Mariuksen oppilas. Hänellä oli mitä suurin jäljittelykyky (olihan hän kasvanut näyttelijäin parissa), hän oppi nopeasti ja voitti aina esikuvansa.

Nyt, vuonna 92, hän sai, oltuaan praetorina, ensimäisen itsenäisen päälliköntehtävän, nimittäin Vähässä Aasiassa. Mieltäkiinnittävää elämää se oli: Algierissa beduiinien, sitten vaeltelevien germaanikansojen ja nyt loistokkaiden itämaalaisten kanssa tapella! Hänen lähimpänä tehtävänänsä oli jälleen asettaa valtaan muuan karkoitettu Kappadokian kuningas, ja se onnistui hänelle helposti. Mutta nyt liikkui silloin jälleen ensi kertaa pitkistä ajoista Persian valta, parthialaisten kuningaskunnan nimisenä. Eräs parthialaiskuninkaan lähetystö tuli Sullan luo, ja itämaisen juhlallisia neuvotteluja pidettiin. Täälläkin näytteli Sulla osansa loistavasti. Hän esitti satraappia ja pashaa. Keskellä hän itse istui arvoistuimella, oikealla puolen hän salli istua parthialaisten, vasemmalla puolellansa Armenian kuninkaan, ja eräs ihmistuntija, joka häntä silloin tarkkasi, sanoi: "Tarvitsee nähdä vain tämä valtiasihminen, niin tietää: hänestä on kerran tuleva maailman herra." Mutta samalla piti Sulla siellä kätensä ja taskunsa avoinna ja antoi sivumennen ne kullalla täyttää. Sillä hän tarvitsi aina rahaa, ja hän ei ollut ujo.

Silloin sattui itse Italiassa järkyttävä tapaus. Maa horjui ylpeän Rooman alla. Maa nousi Italiassa pääkaupunkia vastaan. Vanha vihankauna purkautui lopulta. Jo Gaius Gracchus oli vuonna 121 tahtonut antaa kaikille italialaisille pääkaupunkilaisten kanssa yhtäläiset kansalaisoikeudet. Vuonna 91 eräs toinen kansantribuuni, Livius Drusus, esitti vielä kerran saman ehdoituksen. Päätön Rooman rahvas ei tahtonut tästä nytkään mitään tietää, ja Drusus menetti henkensä. Silloin nousivat maakaupungit yksimielisesti taisteluun. Tätä sanotaan liittolaissodaksi (bellum sociale). Se alkoi vuonna 90. Mistä Rooma nyt ottaisi sotajoukkonsa? Rooma kutsui nyt aseisiin gallialaisia ja espanjalaisia niillä pitääkseen kurissa oman maansa miehiä.

Sullalle tämä oli ilo; hän iski rohkeasti asioihin käsiksi (hän on silloin valloittanut, Vesuviuksen juurella olevan Pompeiinkin ja hän asetti sinne myöhemmin sotamiehiänsä asumaan). Marius sitävastoin osoittautui ponnettomaksi; niin, hän oli kenties todellakin voimaton; sanottiin, että hän sairasti leiniä, ja häntä neuvottiin menemään johonkin kylpypaikkaan. Pääasia oli: hänen sydämellensä oli vastenmielistä sellainen sota omia maanmiehiä vastaan; Mariuksella oli sydän paikallaan. Kuinka voi tätä ymmärtää väärin? Hänessä itsessänsä virtasi volskilaista, samnilaista verta. Syvimmältä olemukseltaan hän kallistui epäilemättä Gracchuksen ja Livius Drusuksen kannalle, ja hän tahtoi säästää veljiensä verta.

Senvuoksi Marius myöskin oli ostamalla hankkinut Cornelian kuuluisan maahovin Kap Misenon rannalla. Hän eli muutoin niin yksinkertaisesti, ei pitänyt edes keittäjää; mutta tämän maakartanon, sen hän tahtoi omistaa; sillä se oli kuulunut Gracchusten äidille. Hän tunsi itsensä Gracchusten perijäksi.

Tuloksena oli, että lopultakin vuonna 89 tosiaan kaikille italialaisille luvattiin Rooman kansalaisoikeus. Siitä lähtien on Rooman historia aivan toisella pohjalla. Se ei tästä lähtien ole Rooman, vaan Italian historiaa. Ja vähitellen hyvinvointi, viihtymys ja onni levisi jälleen pahoinpideltyyn maahan.

Mutta Roomassa Sulla oli jo enemmän kuin Marius, ja kilpailua näiden kahden soturin välillä ei voitu enää välttää. Sulla tulee vuonna 88 konsuliksi ja saa samalla ylipäällikkyyden Mithridatesta vastaan. Silloin kuohahti Mariuksen kunnianhimo. Uuden suuren sotaretken ylipäällikkyys kuului hänelle, hän arveli.[29] Kansankapinan nostatti todellakin kansantribuuni Sulpicius Rufus hänen hyväksensä, kapinan Sullaa vastaan. Sulla harhaili halki katujen. Hän näki olevansa vainottu. Mihin pelastautua? Hänen henkensä oli vaarassa. Kuvaavaa on hänen hurjanrohkealle viisaudelleen, että hän suoraapäätä läksi itsensä Mariuksen taloon; eikä Marius todellakaan tehnyt hänelle mitään ja antoi hänen hätyyttämättä Roomasta paeta. Se oli todella ylevämielinen, hyväsydäminen teko.

Mutta Sulla kiiruhtaa sotajoukon luo, joka on Etelä-Italiassa; sotajoukko vannoo hänelle uskollisuutta; hän rientää sotajoukkoineen Roomaa vastaan: suunnaton säikähdys! Kaupunki ei voi puolustautua; Sulla itse tarttuu tulisoihtuun ja uhkaa polttaa Rooman tuhaksi. Mariuksen hän julistaa valtionkiroukseen, mestauttaa Sulpiciuksen, mutta muutoin ei verta vuodateta. Tyranni on herännyt Sullassa, ja hän ymmärtää vallita. Hän järjestää mielensä mukaan valtion olot ja lähtee heti Itään kuningas Mithridatesta vastaan.

Vasta suhteellisesti myöhään Sulla on siis voittanut suuren asemansa historiassa. Vain viimeisenä kymmenenä elinvuotenansa hän on todellakin ollut suuri kohoten yli kaikkein muitten. Kuten niin moni vanhanajan ihminen, hänkin vasta viidenkymmenen iässä alkoi täysin tajuta koko voimansa, oman neronsa.

Tuo viisas mies voi laskea kuin viisi sormeansa, että Rooma heti hänen selkänsä takana jälleen joutuisi kansanpuolueen käsiin. Se ei häntä liikuttanut. Sulla tahtoi lähinnä suuressa sodassa kaikkien tapausten varalle kasvattaa itselleen sotajoukon, joka tottelisi häntä yksin ja jonka avulla hän myöhemmin voisi väkivallalla kaiken toimeenpanna, aivan niinkuin Iulius Caesar myöhemmin teki.

Mithridates ei tosin ollut mikään uusi Hannibal, mutta hänestä uhkasi se tulla: aasialainen hirmuhallitsija Pontoksessa Mustan meren rannalla, kavala, sitkeä ja yritteliäs, lisäksi ruumiinvoimiltansa atleetti. Etelä-Venäjän arot, Krimin ja Kolkhiksen hän oli vallannut, ja, kun hän kuuli sekasorrosta Italiassa, tunkeutui hän ponnekkaasti länttä kohti ja nostatti äkkiä koko kreikkalaisen Idän vapaustaisteluun Roomaa vastaan. Pelkkiä kreikkalaisia olivat hänen palvelijansa ja auttajansa; kreikkalaisia hänen sotapäällikkönsä. Mutta Mithridates itse on barbari ja sulttaani, joka puhuu kahtakymmentäkahta kieltä, aina pelkää myrkkyä, epäilee läheisimpiänsä ja sukulaisten murhalla, hirmutöillä ja kauhulla valtansa lujittaa. Kun hän otti vangiksi erään rahanahneen roomalaisen herran, hän yhtä sukkelasti kuin julmasti valatti tälle kurkkuun sulaa kultaa; vertauskuvallista kidutusta. Mutta sitten hän järjesti joukkomurhan. Niinkuin meidän päivinämme Idässä vihattuja armeenialaisia vastaan "razzia" toimeenpannaan, niin silloin Vähän-Aasian kreikkalaiset yhtenä ainoana päivänä teurastivat 80,000, toisten mukaan 150,000 roomalaista vaimoineen ja lapsineen. Kauhistava verilöyly.

Sota alkoi. Kuningas oli lähettänyt satumaisen suuren sotajoukon (alkuilmoitukset, joita me siitä saamme, perustuvat, kuten useimmiten, innostuneeseen liioitteluun) vanhaan Kreikkaan. Atheenakin taisteli Mithridateen puolella. Sulla saartoi ja valtasi ensin Atheenan ja löi sitten nuo jättiläissotajoukotkin Boiootiassa kahdessa suuressa taistelussa, Khairooneian ja Orkhomenoksen luona, vuosina 86 ja 85, taisteluissa, joiden tarkasta kuvaamisesta saamme kiittää hänen omaa kynäänsä.

Saavutus oli sitäkin suurenmoisempi, kun Sullalla ei ollut lainkaan laivastoa ja Roomasta ei hänelle enää lähetetty penniäkään rahaa, ei apujoukkoja; sillä kansanpuolue oli sillävälin julistanut hänet valtionkiroukseen. Kansanpuolue oli jälleen vallassa Roomassa, ja valtionkirouksen alaisena on Sulla suuren sodan käynyt. Mutta hän ei ollut hiventäkään hentomielinen ja pyysi käytettäviksensä Delphoin ja Olympian temppeliaarteet saadakseen pian rahaa. Delphoilaiset vastasivat tosin hänen kirjeeseensä, että Apollon lyyra oli temppelissä kumahdellut; se oli merkki, että jumala ei tahtonut aarteitansa antaa. Mutta pilaa tehden Sulla kirjoitti vastaan: "Päinvastoin, hyvät ystävät. Jumala on ilmeisesti iloissaan saadessaan Sullalle rahaa antaa. Senvuoksi lyyra helkähti."

Hän pelasi nytkin uhkapeliä ja lausui aina nauraen: "Minä tahdon olla nimeltäni Felix (s.o. 'Onnellinen'). Onni on mukanani; minä voin uskaltaa kaiken." Mutta hänen toimitarmonsa ja valppautensa oli yhtä suuri kuin hänen onnensa. Hänet nähtiin taistelussa valkoisen hevosen selässä, nopeimman juoksijan, ja puvussaan hän kantoi mielellään sormensuuruista Apollon kuvaa; vaaran hetkellä hän veti pikku jumalan esille ja rukoili: "Oi Apollo, tahdotko sallia onnellisen Sullan täällä joutua tuhon omaksi!"

Mutta kaiken huomioonottaen Sullan suorittamat taistelut, jotka mainitsin, eivät oikeastaan olleet niin erikoisia; sillä hän taisteli aivan kouluuttamatonta, eri tahoilta kokoonhaalittua aasialaista kansaa vastaan, joka häikäisi ainoastaan koreankirjavalla asullaan.[30] Nuokin 90 viikatevaunua olivat vaikutuksen tavoittelua, ei mitään muuta. Jos vihollisia todellakin oli 120,000, kuten Sulla ilmoitti, niin olivat heidän joukkonsa vain toinen toisensa tiellä; niiden oli aivan mahdotonta liikehtiä. Meidän tarvitsee vain ajatella 19. vuosisadan myöhäisempiä kiinalaissotia, joissa samoin aivan vähäiset eurooppalaiset sotavoimat ajoivat pakoon kiinalaisten sadattuhannet.

Rauhanpäätöksen tuloksena oli ainoastaan, että Mithridates vetäytyi entisille rajoillensa; Sulla oli siis käynyt vain puolustussotaa. Tällöin joutuivat nyt lopuksi persoonallisesti vastakkain Sulla ja kuningas, joissa Itä ja Länsi olennoituivat, molemmat aikansa nerokkaimmat, hirmuisimmat valtiaat: Sulla leikkaavan lyhytsanainen, kuningas hillittömän sanarikas. Kun Mithridates lopuksi oli suostunut kaikkiin vaatimuksiin, Sulla syleili ja suuteli häntä. Historiankirjoitus on tämän suudelmankin muistiin merkinnyt: niin erikoisen merkitykselliseltä se siitä näytti.

Mutta me olemme kadottaneet Mariuksen näkyvistämme. Hänen ylpeytensä oli yhtäkkiä maahan lyöty. Valtionkirouksen alaisen Mariuksen pako kuuluu kuin sadulta. Takaa-ajajat ratsain hänen jäljissänsä: niin hän harhailee Terracinan luona pitkin Italian rannikkoa; ainoakaan purjevene ei uskalla ottaa häntä mukaan, tai lasketaan hänet heti jälleen maihin. Siellä hän viruu, aivan yksinänsä, nälissään rannalla, piiloutuu metsiin, vanha 68-vuotias mies, kunnes hänen täytyi vielä suohonkin kätkeytyä, aina kaulaa myöten veteen. Kuitenkin hänet saadaan kiinni ja raahataan sinne tänne köysi kaulassa. Erään kimbriläisen orjan on määrä tappaa hänet; mutta tämä kauhistuu Mariuksen hehkuvia silmiä niin kovin, että veitsi putoaa hänen kädestänsä. Vihdoin hän seikkailurikkaan purjehdusmatkan suorittamalla pääsee pakoon Afrikkaan, Karthagoon. Itse hän on keksinyt sanonnan: "Gaius Marius Karthagon raunioilla." Sillä hänen oma onnensakin, jonka hän itsellensä oli taistellut, oli mennyt pirstaleiksi kuten Karthago. Mutta ei roomalainen Africa maakuntakaan suvainnut häntä; niinkuin ahdistettu metsänotus harhailee hän täälläkin pitkin hiekkaista rannikkoa, uhma sydämessä. Vasta Numidian kuninkaan vasallivaltakunnassa löytää hän turvapaikan; siellä hän jälleen voi väkeäkin ympärillensä koota. Ja yhtäkkiä hän on jälleen Italiassa, mutta muuttuneena. Kelpo isänmaanystävä on nyt äkkiä kostonhenki. Niinkuin kuningas Lear tuli mielipuoleksi, kun hänet hyljättiin, niin myöskin hyljätty Marius. Kurjinta kiittämättömyyttä hän oli saanut kokea; sillä hän oli isäinsä kaupunkia uskollisesti palvellut eikä ollut sitä koskaan loukannut. Asestetuin käskyläisin hän nyt vuonna 87 kulkee Roomaan, yhä vielä niissä ryysyissä, joita hän pakonsa aikana oli kantanut, tukka ja parta kuin metsäläisellä, säälittävänä, mutta kammottavana.

Väkivallanteot olivat Gracchusten saaman lopun jälkeen Roomassa päiväjärjestykseen kuuluvia. Kaunis ihmisyys ja mielen jalous, kreikkalaisen filosofian lempeä vaikutus, joka Scipio Africanusta, joka itseänsä Gracchuksiakin oli hillinnyt, oli poissa, hälvennyt kuin kaunis satu. Jos kansa tahtoi äänestää, löi senaatti vaaliuurnat kumoon, jos sitä niin miellytti; päinvastoin kansa löi ilman muuta kuoliaiksi ne viranhakijat, jotka sitä eivät miellyttäneet.[31] Hurjan raivoisia olivat varsinkin kaksi kansantribuunia Saturninus ja Glaucia; he saivat väkivaltaisen lopun. Nyt oli väkivaltainen konsuli Cornelius Cinna Roomassa isännöinyt. Cornelius Cinnan kanssa liitossa Marius nyt jakeli rankaisutuomioitansa, viiden päivän ajan, niinkuin kuolemanjumala, joka uhrinsa tahtoo. Tuijottavin katsein kulki hän pitkin katuja. Kaikki tulivat alamaisesti häntä tervehtimään. Kenen tervehdykseen hän ei vastannut, sen hänen väkensä surmasi, ja tapettujen päät asetettiin puhujalavalle. Tämä kaikki kuuluu kylläkin julmalta; kuitenkaan uhreja ei ollut kovin monta. Kansa käyttäytyi myöskin siivosti eikä ryöstänyt surmattujen taloja.[32]

Mutta Mariuksen hermosto oli aivan järkytetty. Hän heittäytyi juopottelemaan, huumatakseen kuumeellista kiihtymystään, joutui pian juoppohulluksi ja kuoli. Poljettu leijona! Kaiken elämänsä ajan hän oli tarkoittanut hyvää. Roomalaisten kiittämättömyys on siveellisesti ja ruumiillisesti tuhonnut tämän suuren kansanmiehen, joka oli suora ja vilpitön kuin vain harvat.

Valtio-oikeudellisessa suhteessa on huomautettava, että Marius itse asiassa ei koskaan ole suunnitellut diktaattorina tai kuninkaana hallita Rooman kansalaisia, vaan ainoastaan laillista tietä saaden uusimiseen konsulinviran, kansan vuosi vuodelta aina uudelleen vapaatahtoisesti valitsemana suojelijana ja auttajana hän tahtoi ulkomaisten sotien johdon käsissänsä pitää. Sillä se oli nuoruudesta asti ollut hänen urheilunsa, hänen kiihkonsa, hänen kunniansa.

Neljä vuotta sen jälkeen Sulla voittajana saapui Idästä ja laski maihin Brindisissä sotajoukkoineen, saaliineen. Roomassa oli jo kauan pelolla ja vavistuksella häntä odotettu; sillä olihan hänet uskallettu panna valtionkiroukseen. Kansanpuolueen vallanpitäjät lähettivät legioonansa häntä vastaan. Mutta Sulla, "kettu", joksi häntä sanottiin, ymmärsi paremmin kuin kukaan ennen häntä houkutella, vietellä vastustajan joukot. Kokonaiset legioonat menivät pian sotakassoineen ja lippuineen hänen puolellensa, ja vastustajan sotapäällikkö huomasi olevansa teltassaan surkuteltavan avuttomana yksinään. Niin Sulla nyt toistamiseen väkivallalla valtasi isäinsä kaupungin. Ja nyt alkoi teurastus. Mistä tämä miehen äkillinen, rajattoman hirveä julmuus? Oliko se vain kostoa siitä, mitä Marius oli tehnyt. Sulla tuli Idästä. Mithridateen sulttaanihenki oli siirtynyt häneen tuossa suudelmassa, jonka Sulla oli Mithridateelle antanut. Sulla, näyttelijä, esitti nyt joukkoteurastajaa Roomassa. Kamala oli jo hänen ulkonäkönsä, hänen kasvonsa: valkea, liidunvalkea ihonväri, tulipunaiset poskipäät tai paremminkin poskissa punaisia, tulehtuneita täpliä. Hän näytti kuin ihomaalilla töhrityltä, aivankuin hän olisi paksulti käyttänyt punaista ja valkeata väriä. Teurastajakasvot! Lisäksi voimakkaan siniset silmät ja leikkaava katse.

Kaupungin edustajat haluavat voittajan kanssa keskustella ja menevät häntä vastaan. Herättääkseen heissä tarpeellista kauhua Sulla heti esinäytöksenä siitä, mitä oli edessä, toimeenpanetutti aivan heidän silmiensä edessä joukkosurmaamisen ja teurastutti 600 sotamiestä. Nyt kaikki jähmettyivät kauhusta. Oli marraskuu 82. Sitten nimitytti hän itsensä diktaattoriksi, ja nyt seurasi verilöyly arvossapidettyjen kansalaisten ja puoluemiesten keskuudessa. Kylmästi hymyillen Sulla laittoi julkisia ilmoituksia nimiluetteloineen: tänään surmataan ne ja ne miehet; ensimäisenä päivänä niitä oli vain 80, seuraavana 220 ja niin jatkuen. Nämä olivat n.s. proskiptsioneja. Ken proskiptsionin alaisen kätkee, olkoon kätkijä isäkin tai poika, hänen on kuoltava myöskin. Silmitön säikähdys, kuolemantuska, kauhistus, kammo kaikilla kaduilla! 4,700 kansalaista sai siten surmansa. Kaikista kauheinta: pieni Praenesten linnoitus Rooman lähistöllä oli häntä vielä viime hetkeen vastustanut; kaksitoistatuhatta sotamiestä oli kaupungissa; eräänä päivänä Sulla säälittä hakkautti maahan, viimeistä miestä myöten, nämä 12,000 nuorta miestä (eivätkä ne olleet maakuntalaisia, vaan syntyperäisiä italialaisia). Kynä vapisee tätä kirjoittaessa; tylsäksi täytyi käydä raudan, joka tuollaisen mestauksen suoritti.

Se oli Mithridateen menettelyä. Kuka voisi siitä erehtyä? Näyttelijä Sulla jäljitteli nyt sulttaania. Sullan haahmossa silloin Mithridates Roomaa teurasti. Aivan niinkuin tämä, Sulla myöskin nyt kokosi ympärilleen Roomaan yksinomaan kreikkalaisia apureita Aasiasta. Sulttaanimaista oli myöskin hänen rahanhimonsa, joka liittyi verenhimoon; tuomittujen talot ja tavarat, orjatkin Sulla takavarikoi; ne joutuivat diktaattorin saaliiksi ja yksityisomaisuudeksi. Nämä orjat hän sitten vapautti; niitä oli noin 10,000, ja hän teki niistä vapautettuina (libertini) pelätyt kätyrinsä, joita hänen mukaansa sanottiin corneliolaisiksi. Itsestänsä selvää on, että näiden kymmenentuhannen joukossa kreikkalaiset ja aasialaiset olivat vallitsevia. Tämä joukkovapautus merkitsi siis samalla aasialaisveristen kansalaisten tavatonta lisääntymistä. Muutoin Sulla itse istui jonkinlaisella lavalla tai tiskillä (bema) ja möi saaliiksi otetun omaisuuden, irtaimen ja kiinteän, huutokaupalla polkuhintoihin häpeämättömällä tavalla suosikeilleen, useinkin alhaisimmille heittiöille, laulajille, näyttelijöille ja kurtisaaneille.

Erään näistä suosikeista, Khrysogonoksen, tunnemme tarkemmin Ciceron esityksestä. Sillä nuori 26-vuotias Cicero oli itse saanut elää nuo ajat. Tämä entinen orja Khrysogonos, hänkin aasialainen, kohteli arvossapidettyjä roomalaisia herroja en canaille ja eli häpeämättömän ylellisesti.

Luonnollisesti Sulla vietti sitäpaitsi Mithridateesta saavuttamaansa voittoa triumfina valtavan loistavasti. Hän talletti kymmenennen osan saaliistaan Herkuleen pyhättöön, ja sillä järjestettiin kansan kestitseminen, mässäys ja juopottelu, jota kesti monta päivää. Määrätty oli, että sellaisesta ikäänkuin pyhästä ateriasta, joka oli alkuisin temppelistä, illalla ei saanut mitään jätteitä jäädä pöydälle, ja niin heitettiin herkullista ruokaa iltaisin suuret määrät läheiseen Tiber jokeen. Niin ylenmäärin täydet olivat pöydät. Kansa ei jaksanut niitä tyhjentää.

Kolmen vuoden ajan Sulla oli näin kaikkivaltiaana diktaattorina. Mutta mihin hän käytti mahtiasemaansa! Hän ei aikonut perustaa hallitsijasukua. Se oli vielä tälle ajalle vieras ajatus! Mutta hän tunsi itsensä kylläkin kutsutuksi pakoittamaan Roomalle uuden hallitusmuodon, hengeltään taantumuksellisen hallitusmuodon, jossa hän teki tyhjäksi kaikki Gracchusten saavutukset, syrjäytti jälleen ritarisäädyn täydellisesti, supisti kansantribuunien vallan, mutta järjesti sitävastoin uudelleen vallan ja lainsäädännön senaattorien käsiin, joiden piti tästälähtien olla eroittamattomia: todella suuri, järjestelmällisesti yksityiskohtia myöten mietitty työ. Pysyvä arvo oli tässä ennen muuta tuomiolaitoksen uadestijärjestämisellä.

Se oli Sulla, onnellinen, Rooman ensimäinen yksinvaltias, caesarien edelläkävijä, kevytmielinen, elämän kylläisyyden velttouttama, turtunut, tunnottomuuteen panssaroitunut ihminen. Sangen harvinainen luonne. Turhaan etsii hänessä pehmyttä kohtaa, jotakin ihannetta, jotakin syvempää tunneliikahdusta. Hänellä oli käytettävissään kahdet kasvot: julkisesti esiintyessä aina jäykkä itsevaltiaannaamio; niin pian kuin hän pöytään asettui, hän aina vain oli suruton hulluttelija ja hupainen pöytätoveri, joka ei pilaa turmele. Todellinen ihminen hän oli kenties ainoastaan suhteessaan Metellaan, neljänteen vaimoonsa,[33] joka lahjoitti hänelle kaksoiset. Joskaan Sulla ei todella kunnioittanut häntä, hän kumminkin tahtoi nähdä häntä kunnioitettavan. Kun Metellan täytyi paeta Roomasta, hän tuli Sullan luo Atheenaan; se tapahtui Sullan piirittäessä tätä kaupunkia. Aina ivalliset atheenalaiset laskivat kompiansa pöyhkeästä naisesta, mutta Sulla kosti sen tiikerimäisen verisesti. Kun Metella kuoli, silloin hän kumminkin osasi lohduttautua. Forumilla Roomassa piti juuri olla gladiaattoritaistelut; s.o. avoimella torilla pakoitettiin muutamia satoja sotavankeja suorittamaan taistelu, jossa todella oli kysymyksessä elämä ja kuolema. Arvoisa yleisö, varsinkin roomattaret, halusi näet sopivassa tilassa toki nähdä hiukan verta ja joitakin ruumiita. Kun Sulla tuli katsojain joukkoon, astui eräs nuori ylhäinen nainen, Valeria, samaa tietä, ja hän tunsi ihmeekseen, että tämä häntä kosketti, että hän otti hänen togastansa villahöytäleen tai langan. "Anteeksi", nainen sanoi, "älä ihmettele; minä tahdoin vain omistaa pienen haintuvan sinun onnestasi." Sitten, esityksen kestäessä, keskellä kiihoituskirkunaa, miekkailijain kuolonkorinaa: kaiken aikaa kiemailua, toisiinsa tuijottamista, hymyilyä, rakastunutta silmäpeliä. Vähän ajan perästä oli Valeria 58-vuotiaan viides vaimo. Mutta Sulla välitti hänestä vähän ja harjoitti rakasteluinansa, kuten nuoruudet päivinänsä, varieteeväen ja puolimaailman ihmisten kanssa eikä yksinomaan naispuolisten.

Suuri silmänkääntäjä! Yllätysten mies! Kun Sulla oli loppuunsuorittanut hallitusmuototyönsä, hän eräänä päivänä kaikkien hämmästykseksi vetäytyi takaisin yksityiselämään. Oltiin kummissaan: sittenkuin hän kansalle oli persoonallisesti ilmoittanut tapahtuneen tosiasian, hän ilman mitään suojelusväkeä uskalsi läpi ihmisjoukon kulkea kotiinsa. Hän luotti sokeasti onneensa, ja todellakin: koston tikaria ei kohonnut. Häntä ei pistetty kuoliaaksi. Olla ollut valtiaana, olla hallitusmuodon antaja tyydytti hänen kunnianhimoansa; "hallitsemisen" jokapäiväiset vaivat olivat hänelle liian ikävystyttäviä. Napolin lahden rannalla, ei kaukana Posilipposta, missä niin monet jo ovat suloista lepoa etsineet, hän tahtoi nyt elää yksityiselämää, vähän kalastaa ja metsästää ja näytellä luonnonihailijaa. Mutta kohtalo tahtoi toisin. Sellainen runollisuus oli liian hyvää hänelle. Häntä kohtasi siellä heti kamala tauti, ja hän kuoli siihen pian suuria tuskia kärsien, vuonna 78. Vielä kolme päivää ennen viimeistä verensyöksyä hän kirjoitteli kunnianjanoisena muistelmiansa.

Mitä hän jätti jälkeensä? Maailmanhistoria on oikeudellinen. Ei kuvapatsasta, tuskin rahakuvaa on Sullasta säilynyt, ja hänen suuren hallitusmuototyönsäkin tapahtumain virta on kohta hänen kuolemansa jälkeen suurimmaksi osaksi kuin poishuuhtonut. Mutta hänen esimerkistään opittiin. Suuret miehet, jotka nyt seurasivat, Pompeius, Iulius Caesar, Marcus Antonius, oppivat nyt, että kaikki lait, vaikka ne vaskeenkin kaiverretaan, eivät ole muuta kuin paperia, johon jo lähin päivä tekee reikiä, ja että Rooman yksinvaltias, jota kaikki odotti, voi valloittaa paikkansa vain joukoittaisilla oikeusmurhilla ja juurinensa hävittämällä paremmat kansalaisperheet. Koska Iulius Caesar jätti tämän tekemättä, sen tähden hän itse tuli murhatuksi. Koska Marcus Antonius seurasi Sullan veristä esimerkkiä, sen tähden on Rooman keisarivalta Augustuksen aikana lopultakin todella syntynyt.

LUCULLUS

Roomalla oli ollut ensimäinen tyranninsa. Hän oli tullut siksi sotajoukon voimalla. Marius loi palkkasotajoukon, niin luodun sotaväen avulla, joka ei palvele isänmaata, vaan ainoastaan päällikköänsä, Sulla valloitti pääkaupungin, maailman. Mutta Sullan valta ei kestänyt kauan, ja olosuhteet jäivät niin epävarmoiksi, kuin mitä ne olivat. Pulmia karttui, ja joittenkin suurten miesten piti vielä murskata itsensä, ennenkuin maailma voi saavuttaa täysin tyydyttävän tilan; kolme huomattavaa nuorta miestä oli valtakunnassa, kun Sulla kuoli: Sertorius, Lucullus ja Pompeius.

Sertorius, oiva kansan mies, jossa Marius ikäänkuin jatkuvasti eli, ei pääkaupungin lapsi, vaan italialaisesta vuoristokaupungista vaeltanut: hän hylkää sen taantumuksellisen hallitusmuodon, jonka Sulla oli antanut, ja perustaa kaukaiseen Espanjaan pienen roomalaisvaltakunnan itselleen, järjestää siellä ympärillensä senaatin, jolleka hän myös todellakin korvaansa kallistaa, ja niin silloin, juuri tämä Sertorius on antanut ensimäisen näytteen perustuslaillisesta yksinvallasta. Hän oli oikeastaan aikansa ihannesankari, oikeudenmukainen, maltillinen, uskollinen, päättäväinen ja voittamaton: kaikki ihailivat häntä. Tämä Sertoriuksen espanjalainen valtakunta sai olla hätyyttämättä vuodet 80—76. Hän toivoi aikaa, jolloin hän itsensä Rooman voisi puolellensa voittaa, ja hänessä eli Gracchusten henki. Mutta hänen päivänsä päättyivät vuonna 72 salamurhaan. Itse asiassa voitiin silloin kylläkin vain Roomasta luoda historiaa, ja silmä kääntyy niin ollen noihin molempiin toisiin eteviin miehiin, Lucullukseen ja Pompeiukseen. He olivat kaupunkiroomalaisia. Käsittelemme ensin Lucullusta.

Lucullus nimellä on vielä nykypäivinä hyvä kaiku: lukullista elämää! Ruokahalu nousee, ja ihmeellisiä tuoksuja virtaa keittiöstä! Päivällinen seitsemine ruokalajeineen, ostereineen ja kalkkunoineen kuvautuu eteemme: herkkusuun uni, ja ennen kaikkea kirsikat. Lucullus se ensimäisenä kirsikan Eurooppaan toi.[34] Jokaisen, joka meillä nykyisin kesäaikoina herkuttelee tällä hedelmällä, jokaisen pojan, joka kesällä korkeaan kirsikkapuuhun kiipeää, on tällöin kunnioituksen tuntein ajateltava Lucullusta. Mutta pääasia on kai harvoille kirsikanystäville tunnettu, nimittäin että Lucullus oli suurimpia sotapäälliköitä, mitä koskaan on elänyt, joka tapauksessa rohkeimpia ja osuvaisimpia, ja meille avautuu, kun seuraamme hänen sotaretkiänsä, ensikertaa satumainen Itämaa.

Vuonna 78, kun Sulla kuoli, suunnattiin jännittyneinä katseet Lucullukseen ja Pompeiukseen. Kumpi heistä oli tuleva Sullan valta-aseman perijäksi!

Sellaista verenvuodatusta, minkä Marius ja Sulla olivat Roomassa toimeenpanneet, ei heihin nähden tarvittu peljätä. Ylipäänsä se roomalaisuus nyt kokonansa lakkaa, joka, kuten Marius, vieroo kreikkalaista sivistystä. Kreikkalainen sivistys on tämän jälkeen koululaitoksen avulla valloittanut kaikki perheet, ja Scipioiden periaatteet, Cornelian henki oli voittanut. Kaikki on nyt kreikkalaisen taide-elämän, ajatuselämän täyttämää. Sullassa tämä oli ollut vielä sangen ulkopuolista. Sulla oli tosin laahannut Atheenasta Roomaan filosofi Aristoteleen alkuperäiset käsikirjoitukset. Mutta hän ei ole itse niihin katsahtanut, hän ei tiennyt, mitä niille tehdä, ja vasta Lucullus toi Amisoksesta Roomaan kreikkalaisen Tyrannion, joka nämä kirjoitukset todella sai avautumaan. Sullalle olivat sellaiset kirjat ainoastaan kerskailunesineitä hänen sotasaaliissansa, ja todellisuudessa häntä ilahduttivat ainoastaan, kuten olemme nähneet, kreikkalaisen teatterin alhaiset ilveilytuotteet. Lucullus sitävastoin, Caesar ja kaikki seuraavat ovat rakkaudesta ja vakaumuksesta täyskreikkalaisia; kreikkalaisuus herää heissä uuteen elämään, mutta roomalaisen vankassa luurakenteessa: jättiläisluonteita valaskalannikamineen verrattuina purolohen lailla hentorakenteiseen kreikkalaiseen.

Lucius Licinius Lucullus oli ylhäistä sukua, mutta köyhtynyt. Lisäksi painoi häntä esi-isiensä huono huuto, varsinkin hänen äitinsä, mutta myöskin isän, joka oli lahjain ottamisesta tuomittu. Mutta Sulla suosi häntä; myöskin nuoren Luculluksen ensimäinen esiintyminen herätti yleistä mielenkiintoa: hän esiintyi sen miehen, auguri Serviliuksen, syyttäjänä, joka oli saanut hänen isänsä tuomituksi. Se oli uljasta; se herätti huomiota; sillä kaikki oikeudenkäyttöhän tapahtui täysin julkisesti; kansa jakaantui eri puolille, syntyi melskeitä, haavoitettuja.

Sitten Lucullus oli upseeri. Sulla veti hänet puoleensa, ensiksi mukaan taisteluun italialaisia vastaan, sitten retkellensä Mithridatesta vastaan. Sullan sotakassa oli silloin tyhjä, ja hän ryösteli puhtaaksi kreikkalaisten temppeleitä; Lucullus otti tehtäväkseen lyödä hänelle rahaa ryöstetyistä kulta- ja hopeaesineistä; sitä sanottiin "Luculluksen rahaksi" ja se oli hyvässä kurssissa. Mutta Sullalla ei ollut myöskään laivastoa, ja hänen vastustajansa Mithridateen laivastot hallitsivat kaikkia rannikoita. Silloin valtasi Luculluksen seikkailuhalu. Väsähtämättömyys ja ripeät liikkeet olivat hänelle ominaista; kukaan sotapäällikkö ennen häntä ei ollut siinä hänen vertaisensa; Iulius Caesar oli tässä hänen oppilaansa. Vihollisen kaleerilaivain kaikkialla väijyessä, osaksi valtavia sota-aluksia, joissa viisi souturiviä päälletysten, uskaltautui Lucullus niitten välitse läpi parilla kolmella laivalla, ensiksi Cyrenaicaan (tuohon Cyrenaicaan, johon italialaiset äskettäin, Dernan luo, ovat asemiin asettuneet). Siellä hän antoi eräälle kaupungille, joka häneltä sitä pyysi, sivumennen uuden hallitusmuodon; hän oli suunnilleen ylioppilasiässä, ja tämä oli hänelle kuin käytännöllinen virkatutkinto: hänestä oli hauskaa osoittaa, että hän oli lukenut Platonin kirjoituksen parhaasta valtiosta. Mutta sitten kävivät hänen kimppuunsa merirosvot, jotka siihen aikaan olivat kohoittautuneet ensi luokan merivallaksi ja taistelivat Mithridateen puolesta. Niin Lucullus tuli putipuhtaaksi ryöstettynä miehenä Egyptin pääkaupunkiin, Aleksandreiaan, ja siellä hänet heti nuori kuningas Ptolemaios Sullan edustajana otti vastaan kuin prinssin, lahjoja ja imartelua hänelle tuhlaten; mutta Egyptin laivastoa, jota hän oli tähtäillyt, hän kumminkaan ei saanut. Egypti oli varovainen; se pelkäsi Mithridatesta. Muutoin jokainen roomalainen, joka tuli Egyptiin, katseli heti hiukkasen myöskin vanhaa Memfistä ja pyramideja, obeliskeja ja sfinksejä ja töhersi nimensä, jos suinkin mahdollista, Memnonin pylvääseen, josta tarun mukaan auringon sarastaessa lähti ihmeellisiä ääniä; sinne matkustettiin vartavasten kuulemaan sen soivan. Mutta Luculluksella ei ollut aikaa. Kyprokseen! oli hänen päämääränsä ja Kyproksessa hankki hän lopulta itsellensä laivaston, jota hän tarvitsi. Talvi tuli; vihollisen amiraalit huilivat, että hän ei uskaltautuisi merelle, ja vetäytyivät syrjään. Sillä vanhan ajan sotalaiva ei tosiaankaan voinut selviytyä talvimyrskyssä merellä. Mutta Lucullus pani alttiiksi kaiken. Että ainoakaan vihollinen ei häntä huomaisi, hän ainoastaan yöllä veti purjeet ylös ja tuli niin onnellisesti edelleen aina Rhodos saarelle saakka. Rhodos oli merivalta ja aina Rooman ystävä; ja jopa otti Lucullus Mithridateelta joitakin satamapaikkoja, ennen kaikkea Kyzikoksen kaupungin, voittipa meritaistelunkin, ja Sullalla oli nyt hänen toimestansa rannikkoturva, jota hän tarvitsi. Lucullus oli nyt noin 21-vuotias. Hän näytti nyt, että puoluelaisuskollisuus merkitsi silloin enemmän kuin isänmaanrakkaus. Sillä toinenkin roomalainen päällikkö, nimeltänsä Fimbria, oli silloin kahden legioonan kanssa Vähässä Aasiassa: nerokas soturi, mutta kansanpuolueen mies ja Sullan vihaama. Fimbria sulki silloin maanpuolelta Mithridateen erääseen satamakaupunkiin ja kutsui Lucullusta avuksi. Jos Lucullus merenpuolelta tuli apuun, niin voivat he Mithridateen saada vangiksi kaupungissa, menestys oli varma, ja siten olisi kaikki myöhemmät taistelut tehty tarpeettomiksi; maailmanhistoria olisi saanut aivan toisen käänteen. Mutta Lucullus ei tullut; hän ei tahtonut Sullan vastustajalle tehdä mahdolliseksi tätä menestystä.

Mutta niihin verilöylyihin, joilla Sulla sitten Rooman kansalaisia raateli, oli Lucullus aivan osaton; samaten surmattujen omaisuudesta, jonka Sulla laumallensa Roomassa lahjoitteli ja haaskasi, ei Lucullukselle onneksi tullut osaa, ja hän esiintyi täysin puhtaana. Sillä hän oli silloin Vähässä Aasiassa, jonne hän oli jäänyt kokoamaan tai oikeudenmukaisesti jakamaan määrätyt suuret sotaverot. Mutta testamenttinsa toimeenpanijaksi Sulla hänet kylläkin teki; niin, myöskin Sullan jälkeensäjättämä muistelmateos piti Luculluksen julkaista.

Nuoren miehen piti voittaa vaikeudet; hänellä oli silloin enemmän luottoa kuin rahaa; hän nai erään ylhäisen naisen, mutta myötäjäisittä. Kuitenkin hän aediliksenä kykeni järjestämään Roomassa loistavia näytäntöjä, joissa hän ensimäisen kerran antoi yleisön nähdä elefanttien taistelevan hiekoitetulla torilla härkäin kanssa. Kun hän sitten Afrikkaa hoiti, hän osoittautui kunnialliseksi hallintomieheksi; se mainitaan erittäin; se oli suuri merkillisyys, siihen tapaan kuin nykyisin Venäjän valtakunnassa.

Silloin tuli uusi suuri sota. Juuri vuonna 74, kun Lucullus oli konsulina, varusti kuningas Mithridates jälleen valtavan lukuisan sotajoukon ja hyökkäsi ensin naapurimaansa Bithynian kimppuun, sitten itse Rooman alueelle Vähässä Aasiassa. Pompeius ja Lucullus, molemmat Rooman miehiä, halusivat ylipäällikkyyttä Mithridatesta vastaan. Mutta Lucullus sai sen. "Missä on nainen?" Tässä kuulemme ensi kertaa naisvaikutuksesta. Kerrotaan: puolimaailman suurten naisten joukossa herätti silloin huomiota muuan Praecia; hän oli vaikutusvaltaisinten miesten rakastajatar ja uskottu; Lucullus valloitti hänen suosionsa huomaavaisella kohteliaisuudellaan, ja Praecia puuhasi hänen hyväksensä menestyksellä. Itse asiassa olikin Luculluksella täysi oikeus tähän korkeaan asemaan. Sillä hän tunsi Vähän Aasian kuin konsanansa kukaan; hän oli jo siellä taistellut, oli siellä ennenkaikkea Kyzikoksen, merikaupungin, Mithridateen käsistä vapauttanut.

Ja juuri nyt syöksyi kreikkalainen sulttaani jälleen Kyzikoksen merikaupungin kimppuun, luonnollisesti suunnattomalla ylivoimalla (ilmoitukset niistä aasialaisista sotajoukoista nousevat aina satoihintuhansiin, ja ehdottomasti on taipuvainen luvun joka kerran kymmenellä jakamaan). Niin, olipa Mithridates sillävälin yrittänyt asestaa ja harjoittaa joukkonsa roomalaiseen tapaan, suunnilleen niinkuin nykyisin saksalaiset upseerit Kiinassa tai Turkissa koettavat toimeenpanna preussilaista komentoa. Mutta muonituslaitoksesta oli kurjasti huolehdittu. Tämän hankki Lucullus tietoonsa, miehitti sotajoukkoineen korkeat asemat (hänellä oli yleensä ainoastaan noin 30,000 miestä jalkaväkeä, 2,500 ratsumiestä), puristi vihollisen laumat ahtaalle alalle piirittämänsä kaupungin muurien edustalle ja katkaisi viikon ajan heiltä tyystin kaiken muonantuonnin; se ei ollut suinkaan n.s. teatterisotaa; hän taisteli ainoastaan epälukuisia vihamielisiä vatsoja vastaan. Pian tekivät työtänsä nälkä ja kulkutaudit ja mitä surkeimmat olot. Epätoivoissaan nälistyneet joukot hajaantuivat, ja leikkiä vallan oli hakata ne maahan. Mithridates pääsi pakoon laivastoineen. Tämä oli ensimäinen menestys. Lucullus soi tuskin itsellensä levonhetken (levähdys noissa Välimerenkaupungeissa oli niin suloinen!), kun, niin kerrotaan, Venus jumalatar — Sullan suojelusjumalatar — ilmestyi hänelle unessa ja puhui: "Älä lepää, metsämies; saalis on lähellä." Hän seuraa unen ääntä, tulee Mithridateen laivaston jäljille ja voittaa nyt tämänkin toistamiseen, taistelun toisensa jälkeen. Mithridates pakenee suurimmassa hädässä Dardanellien läpi Mustalle merelle, joutuu siellä hirmuisten myrskyjen ja pelastaa kaapparilaivana hädin tuskin elämänsä.

Mistä Luculluksella oli ne laivat, joilla hän nämä taistelut taisteli? Kreikkalaiset kaupungit, Rhodos etunenässä, ne hankkivat hänelle. Rooman senaatti tarjosi Lucullukselle vasta nyt 3,000 talenttia laivaston rakentamista varten. Mutta hän vain kiitti tarjouksesta. Hän tahtoi osoittaa, että sota Idässä itse maksaa itsensä. Sodan ei pitänyt maksaa mitään Roomalle. Siten on myöhemmin vielä suuri Napoleon sotansa käynyt. Mutta Rooma on Lucullusta siitä huonosti palkinnut.

Hänen päällikkyyttänsä pidennettiin. Ja nyt hän suunnitteli suurempia. Mithridateen lyöminen ei tyydyttänyt häntä; hänen täytyi ottaa Mithridates vangiksi. Sillä niin kauan kuin tämä savijalkajättiläinen oli olemassa, hän oli ainaisena uhkana: jättiläinen oli nälkäinen ja sitkeähenkinen. Ilman senaatin määräystä, niin, kuten myöhemmin sanottiin, vastoin Roomassa hallitsevien arvohenkilöitten tahtoa, ja vaikka vielä hänen oma sotajoukkonsakin kaikkine upseereineen juuri nyt pyysi puolen vuoden lepoa, Lucullus kesällä 73 läksi kaukaista Pontosta, Mithridateen perintömaata, vastaan. Se on se maa, jonka nimi nyt on Trapezunt.

Se ei ollut helppo asia. Lännessä, Smyrnan ja Miletoksen lähistöllä, oli Vähä Aasia mitä kukoistavinta puutarhamaata, rannikkoparatiisin maa, missä jalot omenat ja päärynät, mantelit ja aprikoosit villinä kasvavat ja rhododendrat ja granaatit, oleanderit ja azaleat vapaan auringon alla kukkivat. Mutta tämän Lucullus jätti nyt taaksensa ja tunkeutui ylämaan autioille aroille. Alkumetsän peittämät rannikkovuoret Vähän Aasian pohjoisrannalla aina Pontokseen saakka kohoavat 1,300—1,900 metrin korkeuteen. Jäätä, lunta ja kuuraa ja pitkät talvet oli hänellä odotettavissa Pontoksessa ja Armeeniassa.

Hän tarvitsikin senvuoksi todellakin aluksi kuormaston, jossa oli 30,000 kuormankantajaa (galatalaisia, galliaisperäistä väkeä), joiden määränä oli yksinomaan armeijan perässä, sen tarpeiksi, laahata hartioillaan viljaa. Mutta Pontoksessa avautui roomalaisille äkkiä aavistamattoman rehevä maa, karjaa ja hedelmiä loppumattomiin. Ja siellä Lucullus löysi kirsikankin. Pontoksenmaasta hän on suloisen kirsikkapuun mukanansa tuonut.

Mutta legioonasotamiehet välittivät vähän sellaisesta hedelmästä ja huokeasta raavaanlihasta; he tahtoivat rahaa! rahaa! he tahtoivat todellista saalista ja olivat harmissaan, että ainoatakaan kaupunkia, ainoatakaan niistä lukuisista linnakkeista, joiden holveissa vihollisen rikkaudet lepäsivät, Lucullus ei antanut väkirynnäköllä vallata. Sotilaille sotaretki maksoi vaivan, ainoastaan jos oli kaupunkeja ryöstettävissä. Lucullus sitävastoin osoittautui inhimillisyyden puoltajaksi ja säästi, niin kauan kuin se kävi päinsä, varsinkin sellaisia paikkoja, missä kreikkalaisia asui.

Silloin tultiin vihdoin Kabeiraan. Kabeira oli vihollisen puolibarbarinen pääkaupunki. Sinne oli Mithridates linnoittautunut. Ärsytetty pantteri asettautui vastarintaan. Kuinka saada se kiinni! Kauan vitkasteltiin ja aikailtiin. Eräällä hirvenmetsästyksellä vihdoin pontoslaiset vastoin tahtoansa osuivat kohtaamaan roomalaisia. Mutta roomalaiset pakenevat. Se oli häpeällistä. Luculluksen täytyy itsensä heittäytyä ensimäisiin riveihin saadakseen taistelun jälleen käyntiin. Paenneiden sotamiesten hän rangaistukseksi antaa riisua sotilaspuvun, ja niinkuin orjain maanviljelystöissä heidän täytyy vyöttämättömässä takissa toveriensa silmien edessä tehdä maatöitä.

Mithridates ei luottanut kenttätaisteluun; mutta oli vielä toinenkin taistelukeino; se oli salamurha. Kuninkaan luona oli eräs aasialainen pikkuruhtinas Olthakos; hän otti yrittääksensä. Liukas mies ilmestyy äkkiä Luculluksen luo, selittää, että hän on joutunut Mithridateen kanssa vihoihin, sokaisee alttiilla kiintymyksellään roomalaisen ja saavuttaa hänen luottamuksensa, ystävyyden ja saa lopuksi vapaan pääsyn päällikön telttaan. On keskipäivä. Hän suorii ensin hevosensa pakovalmiiksi, sitten hän lähtee, "tikari pukuun kätkettynä", Luculluksen telttaan ja esittää pyynnön saada häntä puhutella. Lucullus olisi varmaan hänet päästänytkin puheillensa; mutta hän nukkui juuri, ja orja pelasti hänet. Sillä hänen kelpo kamaripalvelijansa Menedem kieltäytyi häntä herättämästä (ei pidetty vain kamaripalvelijoita, vaan erityisiä herättäjiäkin), ja kun Olthakos kävi yhä pakkautuvaisemmaksi, Menedem tarttui häneen kiinni ja työnsi väkivallalla ulos. Varottiin tarkoin aikaansaamasta melua. Mutta salamurhaaja huomasi, että hänen käytöstapansa oli ollut silmiinpistävää, ja hän pakeni.

Pian senjälkeen tapahtui taistelu, jossa Mithridates kadotti kaiken. Sekasorrossa ei hänellä ollut edes hevosta, millä paeta. "Kuningaskunta hevosesta!" Eräs hänen eunukeistaan pelasti hänet. Jos Luculluksen joukot eivät olisi heti suinpäin syöksyneet ryöstämään telttoja, Mithridates olisi varmaan itse joutunut vangiksi. Voi ymmärtää sotapäällikön mielenkuohun ja raivon; hänen käskynsä kaikuivat turhaan. Joukot luulivat, että hän vain ei suonut heille saalista. Itse Kabeiran kaupungista löydettiin määrättömät kuninkaalliset aarteet; mutta myöskin useita valtiollisia vankeja Lucullus siellä veti esiin syvistä vankikomeroista aivan kuin kaivononkaloista; he olivat saaneet siellä kauan riutua ja nousivat kuin kuolleista.

Sitten kuninkaan haaremi. Se oli eräässä toisessa varustetussa paikassa lähistössä. Mithridates ei voinut sitä viholliselta pelastaa, sentähden hän nyt surmautti kaikki vaimonsa, myöskin kaksi sisartansa. Hänen sisarensa olivat naimattomia ja noin neljänkymmenen vuoden vanhoja, mutta hänen kaksi päävaimoansa olivat aito joonialaista, kreikkalaista verta, Berenike Khioksesta ja Monime Miletoksesta.

Monimea Mithridates oli kerran kosinut tarjoamalla viittätuhatta kultarahaa; mutta hän oli vastannut, että kuninkaan piti lähettää hänelle diadeemi ja tehdä hänet todella kuningattareksi; muutoin hän ei tulisi. Mithridates teki sen. Mutta Monime itki sitten nuorta elämäänsä ja suri kauneuttansa, joka hänen, kuningattarena, kaukana hienosta kreikkalaisesta sivistyksestä, täytyi kuin häkkiin sulkea. Nyt tuli käsky kuolla. Hän otti itse diadeemin ja kiersi sen kaulansa ympäri, sillä kuristaakseen itsensä. Mutta se meni siinä rikki, ja hän huoahti: "Oi viheliäinen rääsy, siihen edes et minulle kelpaa." Sitten antoi hän pistää itsensä kuoliaaksi. Mithridateen sisarista toinen herjaten otti tarjotun myrkyn, mutta toinen sitävastoin, Stageira nimeltänsä, ylisti veljeänsä ja kiitti häntä, että sai kuolla vapaasti ja kärsimättä keneltäkään roomalaiselta väkivaltaa.

Lucullus olisi tämän naissaaliin mielellänsä vienyt mukanansa Roomaan, niinkuin Aleksanteri suuri otti saaliikseen kuningas Dareioksen naiset. Sen sijaan hän nyt riisti viholliselta muutamia kukoistavia rannikkokaupungeita, Herakleian, Sinopen, Amisoksen, ja päästi pakosta sotaväen ryöstöhalun niissä valloilleen. Kaunis Amisos, Atheenan tytärkaupunki, joutui silloin liekkien tuhottavaksi. Kreikkalaisia ihailevalta Lucullukselta virtasivat kyyneleet, hän rukoili sotamiehiä turhaan sammuttamaan paloa. Lucullus on sitten Amisoksen jälleen rakentanut, paenneet asukkaat takaisin kutsunut.

Mutta äkkiä oli hänellä edessänsä vieläkin suurempi tehtävä. Mithridates oli paennut Armeeniaan. Armeenian Tigranes, kuningasten kuningas, oli Mithridateen appi; Armeenia, vielä vallan tuntematon laaja maa, korkeitten vuorien sisälle panssaroitunut; Tigranes itse valloitushaluinen moguli, kuten tätä yleensä kuvaillaan, tähän saakka aina vain voitokas ja senvuoksi tyhmänylpeä ja pöyhistynyt. Kauan sitten hän oli uudeksi hallituskaupungikseen perustanut valtavan Tigranokertan kaupungin ihmeellisine babylonialaispalatseineen, kreikkalaisine teattereineen j.n.e. Saadakseen asukkaita tähän kaupunkiin hän oli pannut liikkeelle ja tänne kuljettanut kahdentoista valloitetun kreikkalaisen pikkukaupungin asukkaat: alakuloinen asujamisto. Kun tämä Tigranes ratsasti maansa läpi, täytyi neljän kukistetun kuninkaan aina orjan puvussa juosta hänen rinnallansa, ja kun hän valtaistuimellansa istui, nuo samat neljä seisoivat kädet ristissä: orjuutta osoittava asento.

Lucullus oli nyt ollut vuoden sodassa, mutta Rooma ei lähettänyt hänelle mitään apujoukkoja; hänellä oli nyt enää käytettävänään ainoastaan 12,000 jalkamiestä ja ratsumiehiä 3,000 seutuville. Tuo rohkea mies ei ollut siitä huolissaan; ei myöskään legioonainsa nyreästä mielialasta, eikä myöskään Rooman määrääväin puoluejohtajien paheksumisesta.

Mutta ensin hän teki vielä rauhantyön; hän lähti takaisin kauniille länsirannikolle, Pergamoniin ja Efesokseen ja pelasti siellä asemansa nojalla nuo kaupunkiyhteiskunnat täydellisestä taloudellisesta perikadosta. Sillä Sulla oli näiden rikkaiden kaupunkien kannettavaksi määrännyt hirmuisen 20,000 talentin, s.o. 110 miljoonan Suomen markan sotaveron. Ne nääntyivät taakan alle; myötiin temppeliaarteita ja jumalainkuvia, jopa lapsiakin; mutta summaa ei voitu kuitenkaan kokoonsaada. Rooman ritarisäätyiset suurkauppiaat, verojenvuokraajat ja koronkiskurit olivat kiiruhtaneet asiaan sekaantumaan, lainasivat kultaa ja taas kultaa ja ottivat siitä määrättömän, hävyttömän korkean koron. Lucullus hankki nyt tarmokkaasti muutoksen oloihin määräämällä, ettei kukaan koronkantaja saanut velalliseltansa vaatia enempää kuin neljännen osan tämän tuloista. Ken otti korkoa korolta, menetti koko pääoman, jonka hän oli lainannut j.n.e. Neljässä vuodessa oli tavaton taakka keventynyt: kiitosta ansaitseva ihmisyyden teko. Hänelle kiitokseksi, kaupungit silloin viettivät suuria kunniajuhlia, n.s. "lukulleiaa". Ne miellyttivät häntä; sillä silloin tuo vankka mies on oppinut, sen rakkauden hyviin päiviin ja keittotaidon valmistamiin nautinnoihin, joka hänet teki myöhemmin kuuluisaksi. Mutta roomalaiset rahamiehet kirkuivat nyt kuolemaa ja kirousta Lucullukselle.

Lucullus ei ollut politikko. On ollut monta etevää sotilasta, joille kansalaisten keskeinen riitainen puolue-elämä ja varsinkin joukkojen suosion tavoittelu on vastahakoista ja vastenmielistä. Niin hänellekin. Eikä hän käsittänyt, että hänen itsensä, toteuttaakseen sotaiset suunnitelmansa, tuon tuostakin piti palata Roomaan, jottei siellä menettäisi kosketustansa määräysvaltaisiin vallassaolijoihin. Sen sijaan hän vähitellen kävi vieraaksi kaikille pääkaupungin piireille. Kenties väikkyi hänen päässänsä Sullan esimerkki; sillä Sullakinhan pysytteli neljä vuotta Roomasta poissa palatakseen sitten äkkiä Idästä kaikkivaltiaana. Mutta Sulla oli sotajoukkonsa epäjumala; Lucullus ei. Liiankin pian se oli ilmi käyvä.

Päättäväisesti hän nyt marssi kaukaiseen Armeeniaan. Kun joku ilmoitti Tigranes kuninkaalle, että roomalainen tuli maahan, hän vihastuneena yksinkertaisesti mestautti sanantuojan, ja sitten jäi hän vallan tietoja vaille, kunnes Lucullus äkkiä oli hänen vastassansa. Mutta taistelusta ei tullut mitään; heti alkoi yleinen pako. Sitten vasta Tigranes kokosi, sillä aikaa kuin Lucullus piiritti Tigranokertaa, yhden noita tavanmukaisia jättiläissotajoukkoja ja lähestyi nyt todellakin etelästä päin. Oli vuosi 70. Kun suurkuninkaalle osoitettiin kentällä näkyviä roomalaisia joukkoja, hän pisti pilaksi: "Lähetystöksi on siinä liian paljon ihmisiä", hän sanoi, "mutta taistelua varten liian vähän." Lucullus syöksyi taisteluun, kuten usein, persoonallisesti eturivissä miekka paljastettuna; hän oli komea, kookaskasvuinen, ja hänet tunnettiin suomuspanssaristansa ja töyhtöviitastansa. Vihollisella oli panssariratsastajia, jotka muistuttivat keskiajan rautapukuisia ritareja; miestä ja hevosta puki kankea rauta. He voivat tuskin liikahtaa, ja heidän tarkoituksensa oli päälle ratsastaen keihäät ojossa painollansa paiskata vihollinen maahan. Mutta nämä kauheat nuket eivät olleet panssaroituja polven kohdalta; Lucullus käski haavoittaa heitä polveen: heti he joutuivat hajalleen ja tallasivat maahan Tigraneen sotajoukon. Ja tuota pikaa alkoi yleinen sauve qui peut. Kaikki oli kuin suurta pilaa; se oli Tigranokertan taistelu 6 p. lokak. 70. Ilmoituksen mukaan seisoi siellä 15,000 miestä 300,000 vastassa, ja roomalaisten tappio oli vain 5 kuollutta, 100 haavoitettua, siihen sijaan että me vihollisen menetyksestä saamme kuulumattoman suuria numeroilmoituksia. Mutta tuskinpa ruumiita on tarkoin laskettu. Lucullus sai saaliiksensa pakenevan Tigraneen kruununkin; sillä elettiin vielä sitä aikaa, jolloin kuninkaat todellakin kruunu päässä juhlallisesti astelivat. Sitten Tigranokerta asianmukaisesti ryöstettiin, sen kreikkalaiset asukkaat toimitettiin jälleen kotiseuduilleen, ja kaupunki oli tyhjä.

Lucullus oli siis kaksi suurkuningasta voittanut näiden omassa valtakunnassa. Sullan saavutukset oli siten paljon sivuutettu. Se oli Aleksanteri suurta. Kaikki kenraalit olivat täynnä ihmetystä tai täynnä kateutta.

Yksi oli vielä jäljellä: tunkeutua edelleen vuoristoon Artaxatan kimppuun. Artaxata oli vanha, Armeenian varsinainen pääkaupunki. Mutta silloin tuli käänne, ja Luculluksen sankarielämä katkesi äkkiä kesken. Oli syksy. Ylämaa oli jo paksun lumen peittämä. Silloin sotajoukko kieltäytyi marssimasta eteenpäin. Niin, aikaa myöten vastustelu kasvoi; legioonat asettuivat, päälliköltä kysymättä, mukaviin majoihin kauaksi vihollisesta. Samaan aikaan otettiin Lucullukselta ylipäällikkyys pois. Tämä oli hänen Roomassa olevain kadehtijainsa työtä, mutta ennen kaikkea ritarisäädyn vaikutusvaltaisten rahamiesten, jotka hän oli vihollisiksensa tehnyt ja jotka vihaa uhkuen siellä häntä vastaan toimivat. Pompeius tuli Vähään Aasiaan ylipäällikkönä kansan tahdon mukaisesti; Pompeiukselle Luculluksen täytyi kuusivuotisten menestysten jälkeen sotajoukko jättää. Se oli piinallinen kohtaus näiden kahden miehen välillä.

Niin kostautui Luculluksen menettely. Hallitusmuodon, jonka Sulla oli valtiolle antanut, kansanpuolue oli kauan sitten hävittänyt, ja senvuoksi myöskin sullalaista Lucullusta kohtaan suopea mieliala oli aikoja sitten haihtunut. Kun hän nyt ei Roomassa näyttäytynyt, hän voittokulussaan kadotti kokonaan pohjan jalkainsa alta.

Ja sotajoukko? Palkkasotajoukot ovat itsenäinen mahti, se hänen olisi täytynyt ottaa laskuissaan huomioon, ja legioonasotamiehet olivat kauan sitten tottuneet kapinoimaan; kun sattui, he yksinkertaisesti löivät kenraalinsa kuoliaaksi tai ainakin karkoittivat hänet leiristä. Näin oli käynyt vielä aivan äskettäin. Mutta Luculluksen väki oli lisäksi osittain jo seitsemäntoista vuotta ollut Aasiassa, osa oli jo kolmikymmen-, nelikymmen-vuotiaita miehiä; he tahtoivat vihdoin mennä naimisiin, asettua vakinaisesti asumaan; tämähän on vain hyvinkin luonnollista. Sulla olikin tosiaan oivallisesti huolehtinut veteraaneistaan suurilla uudispaikkajaoilla; samoin Pompeiuskin aivan äskettäin oli tehnyt.[35] Kansan ja senaatin täytyi tähän sotapäällikön esityksestä joka kerta antaa suostumuksensa. Tällaista yhteiskunnallista huolenpitoa ei Lucullus ajatellut. Hän oli tosin yleensä hyvänsuopa ja filantrooppi (ihmisystävä), mutta "filostratiootti" (sotilasssäädyn ystävä) hän ei ollut.[36] Hänen oma lankonsa Publius Clodius, kansanmies, yllytti senvuoksi leirissä nousemaan häntä vastaan. Turhaan Lucullus kyynelsilmin rukoillen kulki miehestä mieheen, teltasta telttaan; miehet hylkäsivät hänen kädenpuristuksensa ja heittivät tyhjät rahapussinsa hänen jalkoihinsa. Jos Lucullus itsellensä silloin suuria rikkauksia hankki ja kalleuksia kameleilla pitkissä karavaaneissa maan läpi kuljetti, niin väärin oli häntä siitä moittia; sillä hän ei menetellyt siinä toisin kuin Scipio, Mummius, Flamininus ja Sulla.[37] Hänen laiminlyöntinsä oli, ettei hän värvännyt nuoria joukkoja eikä vanhoille antanut mitään takeita vanhuudenhuolenpidosta ja vakinaisesta elinpaikasta.

Sillävälin oli kuningas Mithridates nopeilla voitoilla voittanut takaisin koko valtakuntansa, Pontoksen; hän tunkeutui jo uudelleen Bithyniaan; Armeenia oli Roomalta kokonaan mennyt; Luculluksen saavutukset oli täydellisesti menetetty. Pompeiuksen täytyi alkaa sota alusta.

Miten Lucullus lohduttautui! Rooman rikkain mieshän hän kyllä ei ollut, mutta hän tiesi rikkauttansa käyttää. Triumfikulkueessansa hän kuljetutti saaliin loistokappaleita, esim. 110 sotalaivaa, joiden kokka oli panssaroitu, niin ja niin monta aitokultaista leposohvaa, mutta ennen kaikkea puhdasta rahaa, lähemmä 3 miljoonaa drakhmaa sadan muulin seljässä pitkin Rooman katuja. Sitten kestitsi hän koko pääkaupunkia, jota varten hän oli tuonut mukanansa Aasiasta 100,000 hehtolitraa (cadi) kreikkalaista viiniä.[38] Mutta sitten tuli melkein hiljaista hänen ympärillänsä. Hän ei ollut juuri mikään politikko. Sillä aikaa kuin puolueiden ja puoluejohtajain riidat valtiota tärisyttivät, hän pysyttelihe melkein kokonaan syrjässä ja leikki vain edelleen elämällä, s.o. hän iloitsi taiteesta ja filosofiasta maailmanmiehen tapaan, mutta mitä täysimmällä antaumuksella. Sillä elämässä oli paitsi sotamainetta vielä muutakin hyvyyttä, mikä oli omiansa tyydyttämään hänen kunnianhimoansa ja kaikelle suurelle avointa mieltänsä, ja hänellä oli harrastuksia. Hän puhui valiokreikkaa; mutta kun hän itse kirjoitti kreikkalaisen kirjan, hän pani tahallisesti kielivirheitä tekstiin, antaakseen huomata, ettei hän ollut noita rakastettavia pieniä kreikkalaisia, vaan roomalainen. Rajattoman vierasvaraisesti hänen palatsinsa otti vastaan kaikki vierailevat kreikkalaiset, ja unohtumatonta on, mitä Lucullus on tehnyt tieteen ja opin hyväksi. Ei yksin Tyrannio oppinutta ja Arkhias runoilijaa hän tuonut Roomaan: hän perusti Roomaan ensimäisen suur-, jopa valtavatyylisen[39] kirjaston laajoine pylväshalleineen ja lukusaleineen, joka tosin pysyi hänen yksityisomaisuutenaan, mutta niinkuin julkinen rakennus, se jokaiselle oli avoinna ja oli aina täpösen täynnä ahkeria kreikkalaisia. Se on ollut mallina Rooman myöhemmille julkisille eli keisarillisille kirjastoille; periaatteesta suotiin aina vapaa pääsy näihin kirjasaleihin ja myöskin vapaa kirjain käyttö. Minkä viheliäisen taka-askeleen tarjoaa nähtäväksi nykyinen preussilainen kirjastolaitos, jokaisen köyhän ylioppilaan kun jokaikinen lukukausi täytyy maksaa käyttömaksu!

Mutta Lucullus oli myöskin filosofi. Filosofina hän ei kuulunut stoalaisiin, vaan platonilaisiin, askarteli perinjuurisesti nuoremman akademian opeissa ja vaikeissa tietoteoreettisissa kysymyksissä ja kosketteli näitä asioita myöskin keskustelussa mielellään. Senvuoksi hänellä Ciceron filosofisissa vuoropuheluissa ei olekaan vähäinen osa.[40]

Koska hän ei ollut stoalainen, niin onneksi mitkään filosofiset periaatteet eivät estäneet häntä antautumasta muihinkin puuhiin, ja niillä on Lucullus ikuisen nimensä hankkinut. Hän oli Aasiassa nähnyt, mitä kuninkaallinen ylellisyys on; hän päätti sen tuoda Roomaan, ja hänestä on tullut Rooman suuri opetusmestari siinä.[41] Se koskee pitoja, mutta myöskin palatsien ja huvilakartanoiden rakentamista. Korkealla sijaitsevaan Tusculumin pikkukaupunkiin lähelle Roomaa rakennutti hän itselleen esim. näkötorneja ja pikku palatsin ilmavine, seinättömine pylväshalleineen. Pompeius tuli ja sanoi: "Miten epämieluisaa talvella!" Lucullus nauroi hänelle: "Luuletko, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä kuin kurjilla, jotka talvella muuttavat toiseen paikkaan?" Hänen pöytänsä ylellisyys oli puheenaineena kaupungissa; hän vietti nyt ikäänkuin yhtämittaista "lukulleiaa". Kun kreikkalaiset vieraat olivat ihmetyksen valtaamia ja sanoivat: "Me valitamme kovin, että niin paljon olet nähnyt vaivaa", hän sanoi: "Tosin se teidän vuoksenne tapahtuu; mutta ennen kaikkea minä itse syön mielelläni hyvästi." Kun hänen kerran täytyy syödä päivällistä yksin, kokki on valmistanut yksinkertaisemman aterian; Lucullus toruskelee häntä leikillisesti: "Etkö tiennyt, että tänään Lucullus aterioi Luculluksen luona?" Cicero ja Pompeius kohtaavat hänet usein forumilla, ja Cicero sanoi kerran: "Me söisimme tänään kernaasti sinun luonasi, mutta niin, ettet mitään ylimääräistä meitä varten valmistaisi." He pitivät häntä huolellisesti seurassaan, niin ettei hän voinut kokkinsa kanssa erityisiä sopimuksia tehdä. Mutta Lucullus tiesi auttautua; hänellä oli nimittäin useampia ruokasaleja, kullakin oma nimensä; yhtä salia nimitettiin Apollon toista Mercuriuksen tai Herkuleen mukaan; Mercurius- ja Herkulessalissa annettiin vähäisempiä päivällisiä, Apollosalissa hienonhienot. Hän sanoi siis vain yksinkertaisesti lakeijalleen. "Me syömme tänään Apollosalissa", ja Cicero ja Pompeius saivat siellä ruhtinaallisen päivällisen, joka maksoi 50,000 sestertiä: kunkin kestitys siis yli 1,000 Suomen markkaa. Sellainen mässääminen on barbarista, arvostelee Plutarkhos; tietysti, se oli aasialaista. Mutta koko Rooman keisariaika on sitten samaan tyyliin jatkanut.

Lucullus, mässääjä: voiko hänessä tuntea suuren sotapäällikön? Minä sanon: varmastikin. Sillä suurten päivällistenkin antamiseen tarvitaan johtajataitoa; varsinkin vanhalla ajalla. Hyvin sujunut convivium oli kuin voitettu taistelu. Ja lisäksi tarvitsi päällikkö vielä yhtä; Lucullus laittoi lintuhakoja, volierejä, ja kalalammikoita, suuria vesialtaita merikaloja, mureenoja ja ostereita varten: nämä kalat ja linnut olivat päällikön "varaväkenä". Merivettä saadakseen hän puhkaisi kokonaisen vuoren Napolin lahden rannalla, ja meri virtasi tunnelin läpi hänen säiliöihinsä. Pompeius sairastui; hänen lääkärinsä määräsi hänelle kevyen ravintojärjestyksen ja senvuoksi erästä rastaslajia syötäväksi; mutta ei ollut rastaan vuodenaika; niitä ei ollut missään saatavissa paitsi Luculluksen voliereissä. Mutta Pompeius luopui herkusta ja sanoi vihastuneena: "Se vielä puuttuisi, ettei Pompeius voisi elää ilman jonkun Luculluksen hullua komeutta."

Mutta tämä meno ei päättynyt Lucullukselle itsellensä hyvin, vaikka hänellä aina olikin vierellänsä seisomassa erityinen lakeija, jonka piti hänelle sanoa, milloin hänen olisi lakattava syömästä.[42] Viimeisinä vuosinansa hän tuli heikkomieliseksi.[43] Hän kuoli noin vuonna 56 ja, kuten kerrotaan, rakkaudenjuomaan.[44] Rakkaudenjuoman edellytyksenä on romaani, ja käy siis selville, että vanha herra vielä kerran syttyi liekkiin (hän oli ollut kahdesti naimisissa, molemmat kerrat onnettomasti) tai että jokin nainen on tahtonut vielä kerran hänen väsyneen sydämensä lumota. Kun hän kuoli, syntyi suuri kalahuutokauppa. Ihmetystä herättävän tuloksen tästä huutokaupasta historioitsijat ovat huolellisesti muistiinmerkinneet;[44] mutta hänen muistettavin perintönsä oli kirsikka, cerasus, makea- ja karvaskirsikka. Pontoksessa, kotimaassansa, oli kirsikka tottunut kovaan talveen, ja niin se silloin levisi nopeasti, myöskin ymppäämällä, yli Italian edelleen Ranskaan, Rheinin rantamille, Tonavan varsille ja Englantiin. Se on ainoa hedelmä, joka virvoittaa ihmistä jo keskellä kesää; senvuoksi kaikki maat tahtoivat sen heti saada. Mutta saksalainen sana "Kirsche" ei varmastikaan ole lainattu ranskalaisesta "cerise", vaan suoraan itsestänsä latinalaisesta "cerasus". Siis hedelmä tuli jo noin 4. vuosisadalla j.Kr. ylisen Rheinin varsille ja Nassaun tasangolle. Kun Lucullus kuoli, hän oli jo puoleksi unohdettu mies; mutta hän voi itsellensä kuolinvuoteellansa sanoa, että huolimatta kaikesta hän ei ollut elänyt turhaan, koska hän sellaisen hedelmän oli tuonut maailmaan, jota vielä nytkin niin monet kelpo ihmiset kiitollisina nauttivat.

POMPEIUS

Lucullus oli kieltämättä nerokas sotapäällikkö; mutta eräs toinen saattoi hänet varjoon; se on Pompeius, joka nimitti itseänsä suureksi: Pompeius Magnus. Hänessä näemme viimeisen Rooman generalissimuksen, joka tyytyi sotaan ja voittoon, haluamatta hallitusmuodon kumoamista ja tavoittelematta kuningaskruunua. Taistellen hänen kanssansa Caesar perustaa ensimäisen yksinvallan.

Pompeiuksessa näemme jälleen suuren tyypin ja aivan uuden tyypin: soturin, joka ei muuta ole kuin soturi, jolla jo poikasena sydän riemuitsee, kun hän aseenkalsketta kuulee, joka vuosikymmeniä ui sodan aallokossa kuin delfiini meressä, suurenmoista ja mainetta etsien; joka luo sisäisestä yltäkylläisyydestä, laajakatseisena aina vain suurin keinoin työskentelee ja alusta alkaen tuntee olevansa kutsuttu johtamaan. Tämä kaikki on suuripiirteisen roomalaista; mutta enemmän kuin roomalaista on, että hän hylkää Sullan hillittömän julmuuden ja on voimaihminen, lempeä ja ystävällinen, ja tottunut, missä esiintyykin, saamaan tahtonsa tapahtumaan ilman monia sanoja. Se oli lahja, mikä Lucullukselta puuttui: Pompeius on alunpitäen hallinnut ympäristönsä. Sillä hän tunsi olevansa sitä etevämpi. Tarun kultahohde antoi loistoa jo hänen nuoruudellensa. Hänen lahjakkaisuutensa oli rajoitettu ja kenties pohjaltaan ei loistavampi kuin Mariuksen. Rohkeus ja yritteliäisyys, varovaisuus ja tarkka huolellisuus ovat hänessä huomattavia piirteitä. Ylpeä itsetunto antoi hänen esiintymiselleen painavuutta ja pontta. Häneltä puuttui nerokkaisuuden sytyttävää kipinää ja valtiomiehen lahjoja, käänteentekevän uudistajan aaterikkautta. Mutta hän oli rakastettava, ja harvat ovat olleet niin rakastettuja kuin hän.

Joka tahtoo oppia tuntemaan ihmisiä, hänen täytyy hakea heidät esille heidän nuoruudessaan ja katsoa, missä heidän juurensa ovat. Annamme ajatuksemme palata Sullaan ja vuoteen 83. Sulla oli juuri aikeissa toista kertaa valloittaa Rooman. Mutta hänen menestyksensä oli vielä epävarma. Silloin esiintyy nuori mies ylioppilasiässä, Picenumin maakunnassa, joka ei ole kovin kaukana Roomasta, toisella puolen Apenniinien ja Gran Sasson, lähellä pienen Tronto joen rannalla sijaitsevaa Ascolin kaupunkia: täällä nuori mies alkaa omasta taskustansa (sillä hänen isänsä on kuollut) värvätä joukkoja, nimittää upseereja ja aliupseereja; ei aavisteta, mihin tarkoitukseen. Sitten alkoi hän Sullan puolesta taistella ja huimia; eräässä ratsutaistelussa hakkaa hän gallialaisen maahan hevosen selästä. Sulla itse ei tunne häntä lainkaan, ei tiedä mitään hänen puuhistaan, ja hänen täytyy tunnustaa tuo vielä vihreä, pehmeäposkinen kondottieri tasa-arvoiseksi liittolaisekseen; hän tervehtii häntä "imperatorina". Se oli Gnaeus Pompeius; lisänimeä hänellä silloin vielä ei ollut.

Ja niin sitten jatkui. Pompeiusta miellytti kulkea halki maailman muutamia rykmenttejä perässänsä, niinkuin metsästäjä koirinensa. Hän oli syntynyt syyskuussa 106, ja jo 16-vuotiaana, koulupoikaiässä, hän oli isänsä päällikkyyden alaisena ollut sotakentällä liittolaissodassa. Silloin pitivät sotamiehet pojasta niin, että he hätäilivät, kun hän jonkin aikaa oli näyttäytymättä, ja löivät kuoliaaksi Cinnan, sotapäällikön, korkean entisen konsulin, ainoastaan koska he luulivat, että hän oli surmauttanut nuoren Pompeiuksen.

On helppo nähdä: Pompeius ei kasvatukseltaan ollut kaupunkilainen; hän oli leirin lapsia. Hän tiesi vähän yhteiskunnallisista asioista. Kuten pojat ovat iloisimpia saadessaan leikkiä sotamiehiä, niin hänkin. Mutta leikistä tuli hänelle tosi, ja sotajoukon rakkaus totutti hänet ajatukseen, että hänen allensa oli alistuttava.

Miksi hän asettui Sullan puolelle! Marius oli silloin jo kuollut ja Sulla ainoa merkitsevä mies, joka Pompeiukseen voi vaikuttaa. Ennen kaikkea jo hänen isänsä, Pompeius Strabo, oli ollut Sullan innokas kannattaja, ja tätä Pompeiusta, isää, senvuoksi kansa Roomassa vihasi. Näytti ansaitulta kuolemalta, kun salama hänet surmasi. Hänen ruumiinsa asetettiin julkisesti nähtäväksi; mutta kansa riisti ruumiin paareilta ja runteli sitä. Tällöin ei kaipaa selitystä, miksi poika, vielä kypsymätön nuorukainen, otti isänsä puoluekannan.

Sulla koetti heti sitoa nuoren soturin naimiskaupalla lähemmin itseensä. Se oli raaka teko, aivan tyrannin tapainen: tytärpuolensa Aemilian, joka oli naimisissa ja odotti juuri lasta, hän väkivaltaisesti eroitti puolisostaan ja jätti hänet Pompeiukselle. Onneton kuoli kohta senjälkeen suruun ja tuskaan.

Nyt oli Pompeiukselle annettava tekemistä. Sillä Sullalla ei ollut vähääkään halua jättää Roomaa, ja vielä oli paljon epäjärjestystä ja meteleitä. Pompeius kulki kuin lakaisuluuta halki valtakunnan ja puhdisti provinssit kaikista kapinallisista aineksista. Mitä olisi ollut se maailma, jonka Sulla jätti jälkeensä, ilman tätä ketterää vastaa?[45]

Menestykset olivat nopeita, helppoja ja varmoja, ja heti muodostui palvova piiri hänen ympärillensä. Etelämaalainen, italialainen myös, ihailee kernaasti, mielellään pitää sankarin, jota hän voi jumaloida, ja Pompeiushan oli kaunis, sorea, ritarillinen mies, ryhti ruhtinaallinen, mieli suora, katse ystävällinen, lumoava juuri koruttomuudellaan; yhtä oivallinen merimiehenä kuin ratsastajana. Hypyssä ja kilpajuoksussa, myöskin painon nostamisessa vivun avulla hän veti vertoja jokaiselle, ken koettaa tahtoi; niin kauan kuin hän oli nuori, hänessä oli Aleksanteri suuren näköä, valtainen katseltava; hiukset kohosivat otsan yläpuolella jyrkän kaltevasti; mutta häneltä puuttui täydellisesti kaikki tulivuorimainen, maailmaamullistava Aleksanterin olemuksessa. Hän erosi Aleksanterista niinkuin jahtihaukka kotkasta; s.o. hän ei lähtenyt oman saaliin ajoon. Hänen ihonsa oli hieno, ja punastus lensi hänen kasvoihinsa, kun hänen piti puhua useammille. Hänellä oli olemuksessaan jotain lämmittävää herttaisuutta. Muuan nainen kuvailee meille hänen suudelmansa suloa; ja se oli taasen kerran puolimaailman nainen, runolliselta nimeltänsä Flora, joka Pompeiusta, muutoin niin sievää miestä,[46] lyhyeksi aikaa pääsi lähelle ja joka sitten hänen kaipauksestansa sairastui ja eli hänen muistelemisestaan. Tämä Flora oli muutoin sellaisessa arvossa yhteiskunnassa, että hänen kuvansa ripustettiin Castorintemppeliin kaunistukseksi; sillä hän oli kaunotarten ensimäisiä.

Pompeius oli siis vihatun isän rakastettu poika.

Sulla lähetti hänet Sisiliaan; siellä hän joissakin tapauksissa esitti Sullan nimessä pyövelin osaa; mutta yleensä hän säästi ihmiselämää, missä voi.

Afrikassakin oli Sullan vastustajia, Mariuksen puolueen jätteitä. Siellä Pompeius osoitti hyvää luonnettansa. Kun hän tuli Karthagon seudulle, hänen sotamiehensä eivät marssineet; he luulivat, että näiden rauniopaikkojen läheisyydessä oli valtavia aarteita, ja alkoivat kaivaa, runsaasti viikon päivät; muurahaisvilinää; Pompeius nauroi sille, kunnes väki väsyi. Mitään ei löydetty. Tästä huolimatta hän kukisti sikäläisen vihollisen, Domitius Ahenobarbuksen, neljässäkymmenessä päivässä, samalla tunkeutuen syvälle Numidiaankin (Algieriin). Voittoretkeen liittyi ihania jalopeurametsästyksiä, elefanttimetsästyksiä. Päätaistelussa oli Pompeius vähällä saada surmansa. Oli tavaton rankkasade ja rajuilma ja niin pimeää, ettei häntä tunnettu; eräs hänen omia sotamiehiänsä tahtoi pistää kuoliaaksi hänet, koska hän huudettaessa ei heti sanonut tunnussanaa.

Nyt Sulla käski, että hänen piti laskea hajalle sotajoukkonsa. Mutta sotajoukko nousi metelöiden sitä vastaan; se tahtoi totella Pompeiusta, ei Sullaa. Pompeiuksen täytyi uhata tappaa itsensä, saadakseen väkensä asettumaan. Mutta lopuksi hän kuitenkin tuli sotajoukkoinensa Italiaan ja seisoi Rooman edustalla. Tällöin Sulla ikäänkuin virallisesti tervehti häntä "Pompeius suureksi" puhutellen. Pompeius Magnus! Sellaisesta ihmisestä kuin Sulla ei koskaan tiedä, oliko tämä vain pilantekoa. Mutta kenties sotamiehet itse olivat Pompeiusta jo niin nimittäneet; varmaan on tähän vaikuttanut Aleksanteri suuren esikuva, johon häntä yleisesti verrattiin. Sullan kuoleman perästä Pompeius sitten on ottanut sanan Magnus todella ominaisnimekseen ja niin merkinnyt kirjeisiinsä ja käskyihinsä; nimi periytyi myöskin hänen perheessänsä. Maailma kasvatti siis Pompeiuksen suuruudenhulluuteen; Magnus[47] oli kuin ohjelma; mutta se kajahti aina vaatimattomalta verraten Maximus nimeen, jonka toiset roomalaiset itsellensä omistivat.

Mutta hän tahtoi nyt triumfissa sotamiehinensä Roomaan marssia. Triumfi oli aina suuri juhlamenotoimitus; triumfin viettäjä esiintyi silloin itsensä suuren Iuppiter jumalan puvussa. Sulla ei uskaltanut kieltää sitä häneltä, mutta koetti häntä moninaisilla syillä saada siitä luopumaan. Mutta Pompeius teki, mitä hän tahtoi: triumfi tapahtui, Sullan harmiksi. Halusipa Pompeius vielä elefanttinelivaljakolla Roomaan ajaa; mutta kaupunginportti oli liian ahdas. Tämä tapahtui vuonna 81. Hän oli nyt 25 vuoden vanha.

Kun Sulla kuolee (vuonna 78), kaatuvat kaikki esteet. Pompeius pysyy kuitenkin vielä toistaiseksi isänsä sullalaisella puoluekannalla. Hänelle kumminkin Sullan antama hallitusmuoto oli varmaan aivan yhdentekevä, ja yhteiskunnalliset vastakohdat eivät herättäneet hänen mielenkiintoansa. Mutta hän ei voinut sietää sitä, että provinsseissa oli vielä sotapäälliköitä, joiden kanssa yhteistoiminta joka tapauksessa näytti mahdottomalta; nämä olivat kansanpuolueen puolenpitäjiä, Brutus, joka oli Mutinassa Pohjois-Italiassa, ja Sertorius Espanjassa. Pompeius lähetyttää senaatilla itsensä ensin Brutusta vastaan, jonka sotajoukko hetikohta kokonaan menee hänen puolellensa; hän sallii Brutuksen päästä pakoon, mutta seuraavana päivänä ajattaa häntä takaa ja surmauttaa hänet. Tätä menettelytapaa moitittiin; vaikuttimet ovat selville saamatta. Sullan jyrkkä toimintatapa vaikutti kai tässä vielä perästäpäin Pompeiukseen.

Mutta voittoisana ja voittamattomana seisoi mariukselainen Sertorius Espanjassa. Metellus Pius taisteli turhaan tätä miestä vastaan. Nyt senaatti vuonna 76 lähetti vielä Pompeiuksenkin häntä vastaan, ja "prokonsulina", vaikka Pompeius, mikä muutoin oli välttämätöntä, ei vielä tähän asti ollut hoitanut ainoatakaan valtion siviilivirkaa. Pompeiuksen esiintymistä Espanjassa ylistetään: miten hän Metellukselle vanhempana osoittaa sotilaallisia kunnianosoituksia; miten hän on ottanut käytäntöön yksinkertaisen ja halvan ruoan sotilaille ja upseereille. Taistelussa Sukron joen luona syöksyy jättiläisen kokoinen mies hänen kimppuunsa; molemmat miehet kohottavat samalla aikaa kätensä iskuun; Pompeius hakkaa vastustajaltansa käden pois, mutta samalla itse haavoittuu vaikeasti ja kallisarvoinen, kultasuitsinen sotaratsunsa hänen täytyy jättää vihollisten käsiin. Pompeiuksella oli Espanjassa edessänsä vaikein tehtävä, mitä minun tietääkseni roomalaisen sotapäällikön suoritettavana on ollut; sillä suurenmoisen nerokas Sertorius tunsi maassa jokaisen loukon ja salapolun ja rajoittui kokeneena miehenä suunnitelmallisesti sissisotaan, missä suurin kenttätaisteluin ei mitenkään voi suoriutua; Espanjan sissisodalle ei Napoleonkaan, kuten tunnettua, ole voinut mitään. Kuten Wellington Napoleonia vastaan, siten Sertorius Pompeiusta vastaan piti puolensa, jos kohta hän tunsi olevansa kovassa ahdingossa. Pompeiuksen kassa on lopulta tyhjä;[48] hän vaatii raha-avustusta Roomasta.

Mutta Italia itse oli sillä aikaa mitä suurimmassa hädässä. Yhteiskunnallinen kapina raateli maata uudestaan, mutta vallan toisella tavalla kuin tähän saakka. Orjat, maaseudun elinkautisorjat, jotka vuosisatojen ajan olivat suorittaneet sivistyksen raakatyön Italiassa, mursivat kahleensa. Siihen heillä ei varmaan olisi ollut rohkeutta ryhtyä omin voimin; pikemminkin sen miekkailijat alkoivat, jotka vuonna 73 Capuassa miekkailukasarmeistansa murtautuivat. Tässä joukossa meidän on ajateltava enimmältä osalta olleen sotavangeiksi otettuja muukalaisia, joita harjoitettiin gladiaattoreiksi, jotta kansalla Roomassa olisi torilla veriset miekkailunäytäntönsä. Aluksi oli vain ryövärijoukkue, joka oli asestettu keittiöpuukoilla ja paistinvartailla. Johtajana oli Spartacus, syntyperältään thrakialainen, ominaisuuksiltaan erinomainen nuori mies. Vesuviuksen luo he asettuivat asemiin. Mutta pian virtasi lisäksi orjia maanviljelystöistä, myöskin paimenia; he hankkivat väkivallalla aseita, ja jo oli sotajoukossa 70,000 miestä, jotka ryöstäen kävivät kaupunkien kimppuun ja löivät perinpohjin Rooman konsulin toisensa jälkeen. Pohjoiseen he tunkeutuivat aina Milanoon saakka ja lähestyivät nyt, 120,000 miehen voimaisina, Roomaa. Silloin, vuonna 72, praetori Licinius Crassus, eräs nouseva suuruus, kahdeksalla legioonalla pakoitti Spartacuksen vetäytymään takaisin etelään. Senjälkeen Spartacus ei voinut enää laumojansa hallita. Ne hajaantuivat parviin, ja ratkaiseva taistelu seurasi Etelä-Calabriassa, jossa heti 60,000 orjaa sai surmansa. Anteeksiantoa ei tunnettu. Maantien varsille pystytettiin 6,000 ristiä; niihin Crassus ristiinnaulitsi vangiksi saadut. Aivan kuin viertotien reunuspuiksi. Crassus oli pääkaupungin suurimpia orjakauppiaita ja hän tunsi asiaa kohtaan henkilökohtaista mielenkiintoa.

Sillävälin oli Espanjassa, vuonna 72, Sertorius murhattu; murhaaja Perperna komensi nyt Sertoriuksen sotajoukkoa. Heti voitti Pompeius ratkaisevia voittoja ja kukisti nopeasti koko Espanja maakunnan.

Silloin hän sai saaliikseen myöskin vihollisen arkiston ja löysi koko joukon kirjeitä roomalaisille herroille, jotka salaisesti olivat vihollisen, Sertoriuksen kanssa olleet kirjeenvaihdossa. Pompeiuksen suurin teko oli, että hän nuo kirjeet silloin heti kaikki tuhosi; lukemattomia miehiä hän olisi niillä voinut saattaa ikäviin selkkauksiin ja kiertää nuoran heidän kaulaansa. Mutta hän ei ollut poliittisten juonien mies; hänen suoralle ja pohjaltaan rauhalliselle luonteelleen olivat sellaiset vehkeet vastenmielisiä. Ennen kaikkea on selvää, että jo silloin hän ei suinkaan pitänyt senaatinpuoluetta ja itseänsä yhtenä ja samana; muussa tapauksessa hänen olisi täytynyt käyttää noita kirjeitä. Niiden hävittäminen oli ensimäinen askel, jonka hän otti kansanpuolueen hyväksi. Brutus ja Sertorius olivat kuolleet, ei ketään etevää sotilasta ollut tällä puolueella enää käytettävänä; ei ihme, että se nyt Pompeiukselle lahjoitti suosionsa.

Korkealle Pyreneille hän pystytti voitonmerkin; kun hän sitten Italiaan kulki, tuli häntä vastaan 5,000-miehinen orjaparvi; ne olivat jätteet Spartacuksen suuresta armeijasta; Pompeius teurasti heidät sivumennen ja kehuskeli nyt avoimesti, että hän oli lopettanut vielä orjasodankin. Maineen tavoittelu kehittyy hänessä heikkoudeksi; on aivan kuin hän olisi vielä poikaiässä. Omassa ammatissaan hän ei tahtonut rinnallansa tietää kenenkään muun menestyksestä, varsinkaan ei sellaisen tyhjäntoimittajan kuin Crassuksen.

Hän oli nyt 35 vuoden vanha ja pyrki konsuliksi, vaikkei aikaisemmin ollut hoitanut muita siviilivirkoja. Hän horjutti sillä Sullan virkajärjestystä. Se oli hänelle yhdentekevää. Miksi ei hänestä lähes kaksikymmenvuotisten sotaisten menestysten jälkeen tulisi konsulia kuten Gaius Mariuksesta? Senaatti kieltäytyi. Mutta Pompeius seisoi uhkaavana sotajoukkoineen kaupungin edessä, ja aljettiin pelätä, että hän tahtoi tulla kuninkaaksi. Niin myönnettiin hänelle sitten kumminkin konsulivirka ja triumfikulku, jota hän vaati. Kuvaavaa on, että hän, perehtyäkseen pian asioihin, kirjoitutti itsellensä kuuluisalla oppineella Varrolla muistiin konsulin velvollisuudet; olihan hän jo sotatoimissa suureksi tullut ja tunsi roomalaista valtio-oikeutta ainoastaan matkan päästä.

Tämän käänteen jälkeen Pompeius asettui nyt julkisesti kansanpuolueen puolelle, ja se oli luonnollista. Sulla oli kansantribuunit ja kansankokouksen hallitusmuodollansa kytkenyt kapulaan; Pompeius ehdoittaa nyt ja vie perille, että niille annetaan takaisin vanhat valtio-oikeudelliset valtuutensa, mitkä niillä Gracchusten aikaan oli ollut. Myöskin saivat ritarit jälleen jäsenyyden vannoitetuissa tuomioistuimissa. Tosin Pompeius ei pohjaltaan vähääkään välittänyt Rooman huikentelevaisesta rahvaasta; sellaisenaan demagogien surkea, ahdas katupolitiikka ei vähimmässäkään määrin herättänyt hänen harrastustansa. Mutta hän tarvitsi kansan omiin tarkoituksiinsa. Nyt se jälleen oli määräysvaltainen ja voi äänestää hänelle jokaisen uuden ylipäällikkyyden, minkä hän halusi. Hän tahtoi olla sotapäällikkö, Rooman miekka, kuten kerran Marius. Sota oli hänen ainoa intohimonsa.

Ja kansa oli ihastuksissaan häneen. Täytyy muistaa, miten elämä Etelässä eletään avoimilla paikoilla; jos mitä tapahtuu, kaikki on täynnä ihmisiä, myöskin katot ja ulkoparvekkeet. Forumilla istuivat eräänä päivänä molemmat censorit virkapuvussaan; ne olivat ne korkeat valtionvirkamiehet, jotka muun muassa pitivät kansalaisluetteloa. Tapana oli, että joka vuosi palveluksensa suorittaneet ritarit eli ratsumiehet ratsuinensa astuivat näiden censorien eteen ja ilmoittivat heille, kuinka kauan ja kenenkä alaisina he olivat palvelleet, saadakseen sitten päästön. Haltioihinsa joutui nyt kansa, kun tuolla Pompeiuskin lähestyi loistavassa sotapäällikönpuvussa keskellä tavallisten ritarimiesten joukkoa ja velvollisuuden mukaisesti käsin talutti hevostansa. Censorit tunsivat kiusallista neuvottomuutta. Syntyi suuri hiljaisuus laajalla Velian ja Capitoliumin välisellä aukealla, kun toinen censori lopuksi korotti äänensä: "Minun on kysyttävä sinulta, kansalainen Pompeius, oletko sinä, sittenkuin olet ollut asevelvollinen, ollut mukana kaikilla sotaretkillä?" "Olen", Pompeius vastasi kuuluvalla äänellä, "ja kaikilla omassa johdossani." Suosionpauhua läheltä ja kaukaa. Censorit yhtyvät riemuun, nousevat istuimiltaan ja saattavat Pompeiusta persoonallisesti kotiin; koko kansa kintereillä.

Roomalaisia katukohtauksia: silmänräpäyskuva! Ne olivat huolettoman riemun ja sekoittamattoman suosion päiviä, jollaisia Rooma harvoin oli nähnyt. Licinius Crassus oli Pompeiuksen kateellinen konsulitoveri. Tässä Crassuksessa näemme aivan toisen lajin roomalaisuutta; hän on ensimäinen pankkiirinäyte, jonka tapaamme. Kun vanhalla ajalla ei ollut valtion perustamia pankkeja, valtakunnan pankkeja, niin on luonnollista, että oli Rotschildeja ja Vanderbilteja, jotka saivat käsiinsä rahakeskukset. Mistä Crassuksella oli miljaardinsa! Hän oli hurskaana sullalaisena rikastunut Sullan toimeenpanemasta surmattujen omaisuuden takavarikoimisesta ja keinotteli sitten hyvällä menestyksellä maatiloilla. Lisäksi hän möi arvokkaita orjia, jotka olivat rakennusteknikolta, insinöörejä, ja kehitti itse eräässä koulussa nuoria teknikoita, joita hän sitten vuokrasta lainasi. Sitten hän perusti palokunnan, sillä Rooman monet puurakennukset aiheuttivat lukemattomia tulipaloja; hän järjesti orjistansa palokuntamiehistön, rakensi ilmoitusasemia, ja jos hän nyt jossakin sammututti, hän aina samalla lähetti palopaikalle edustajansa, joka osti kartanonpaikan alhaisimpaan hintaan. Niin hänestä tuli suurin talonomistaja, joka vuokrasi asunnoita ja harjoitti tonttimaiden kaupustelua. Mutta hänen pankkiliikkeessänsä istui kokonainen sotajoukko kirjanpitäjiä ja kirjureita, ja hän antoi lainaksi äärettömiä summia. Hän tiesi, kenelle. Sillä hän tunsi ihmisensä näkemältä. Iulius Caesar eli vain velalla, mutta Crassus antoi hänelle rajattoman luoton. Kaikella tällä oli tietysti suurenmoinen mittakaavansa, mutta valtiomiehelle se kumminkin on liian pikkumaista, kaupustelijamaista. Tosiasiallisesti tämä rahaihminen kumartui Pompeiuksen edessä, ja se tapa, jolla hän kaikesta karsaudesta huolimatta hänen johtoonsa alistuu, osoittaa meille selvimmin, mikä mahti Pompeiuksen esiintymisellä silloin oli.

Mutta vaikeata oli Pompeiuksen vain yksityisenä ihmisenä Roomassa elää. Suuri soturi kadotti siellä sädekehänsä kansalaisena kansalaisten joukossa: hän tasoittui ympäristönsä tasalle. Senvuoksi hän harvoin meni kävelylle ja näyttäytyi aina vain suuren seurueen saattamana. Hänestä ei ollut myöskään väittelyyn eikä poliittiseen keskusteluun. Pitikö Mariuksen kohtalon toistua hänessä?

Mutta jo valtio tarvitsi taas sotapäällikköä, ja uusi päämäärä viittoi Pompeiukselle. Melkein vielä kauheampaa kuin Spartacuksen orjasota oli merirosvojen mellastus ulkona merellä. Niin suuria vammoja laiska Sulla oli hallintoonsa jättänyt.

Merirosvous on melkein yhtä vanha kuin itse merenkulku, ja merirosvot kuuluivat niin ehdottomasti Välimerelle kuin haikalat. Heidän asemapaikkanansa oli varsinkin jyrkkä, kalliorikas Vähän Aasian etelärannikko, se rannikkopala, jonka nimi on Kilikia. Juuri niistä ajoista lähtien, jolloin Sulla taisteli kuningas Mithridatesta vastaan, he olivat mitä julkeimmalla tavalla laajentaneet toimintaansa ja järjestäytyneet suurvallaksi. He eivät käyneet yksinomaan kauppalaivastojen kimppuun, vaan myöskin itsensä satamakaupunkienkin, purjehtivat väkivalloin satamaan ja ottivat pakkoveroa. Tästä kärsi lähinnä Kreikka lukuisine saarineen ja kauniine, kunnianarvoisine kaupunkeineen, yksin ikipyhät temppelialueet Epidauroksessa, Samoksessa, Samothraksessa j.n.e. joutuivat ryöstetyiksi. Aivan lähelle Atheenaa merirosvot tulivat; niin, nyt he hyökkäsivät Napolin lahteenkin, rikkaiden roomalaisten Eldoradoon, ja tulivat aina Tiberin suulle, tunkeutuivat julkisesti Rooman satamaan, Ostiaan, ja tuhosivat siellä kolmisoutulaivat. Erittäin halusta siepattiin ylhäisiä roomalaisia vangiksi; se tuotti mahtavat lunnaat. Ja herrat ryövärit itse esiintyivät tällöin ruhtinaallisesti; kultaiset raakapuut välkkyivät kokassa, ja aironlavat olivat hopealla silatut. Hienoa ammattia, ylhäisten seikkailijain korkea koulu; parhaimpien perheiden jäseniä liittyi merirosvoihin.

Vastuussa näistä kuulumattomista oloista olivat roomalaiset. Sillä roomalaisillehan maailma kuului; suojattomain maakuntain viha kääntyi Roomaa vastaan, joka niin perin heikosti huolehti merien valvontaa. Mutta nyt asia kävi kärkeväksi. Sillä itse Roomaan jäivät viljalähetykset saapumatta. Merirosvot kaappasivat kokonaisia viljalaivastoja, jotka olivat tulossa Afrikasta ja Sisiliasta. Maailman pääkaupunki oli saarrettuna; Rooman koskaan täyttymättömän kaupunkirahvaan majesteettia uhkasi nälänhätä.

Pompeius vaati mitä laajimpia valtuuksia ja apuneuvoja. Hän osoittautui tällöin erinomaiseksi järjestäjäksi. Mutta hän antoi toisten puhua puolestansa; hän tunsi arkuutta astua väkijoukon eteen, joka hänelle oli vierasta ainesta. Sillä jokainen muu roomalainen tuli aikaisin ja alinomaan, yksin jo vaalitilaisuuksissa, kosketuksiin kansankokouskoneiston kanssa. Mutta Pompeius ei ollut koskaan ollut quaestorina tai aediliksenä; hän oli täydellisesti säästynyt tavallisilta viranhakijain kumarruskuluilta, ja hän ei voinut nyt saada itseänsä astumaan rukouksin qviritien eteen, joiden oikut olivat laskemattomat ja joita hän ei osannut ohjailla. Mieluummin kätki hän toiveensa. Tribuuni Gabinius ehdoitti hänelle rajatonta valtaa koko merellä, mutta myöskin kaikkialla maalla kymmenen peninkulmaa (400 stadiumia) rannikosta sisämaahan päin; valtiorahaston vapaata käyttöä; 200 laivaa j.n.e. Senaattorit eivät käsittäneet aseman vakavuutta, tekivät vastarintaa ja pelkäsivät taaskin, että Pompeius nousisi kuninkaaksi. Silloin puhkesi kansanmeteli curian edustalla, ja Pompeius ajatti nyt päätökseen, että hän saikin 500 laivaa, 24 legaattia, 120,000 jalkamiestä, 5,000 ratsumiestä: kaiketi suurin voima, mitä Rooma koskaan on liikkeelle pannut.

Näitä korkealle tavoittavia vaatimuksia on moitittu, niille naurettu, mutta syyttä. Pompeius tiesi, kuten Moltke ja jokainen hyvä sotilas, että saavuttaakseen pysyvän voiton täytyy ensiksi hankkia itselleen lukumääräylivoima, ja hän on aina sen mukaan toiminut. Sillä nopea voitto, joka vihollisen nutistamisella temmataan, on valtiolle ja sen kansalaisille tavaton ajan, rahan ja ihmiselämän säästö. Pitkien sotien kurjuus on tulos riittämättömistä toimenpiteistä. Ja tapahtumat osoittivat pian hänen olleen oikeassa; sillä tuskin oli hänen suuriin vaatimuksiinsa suostuttu, niin heti jo markkinat ja pörssi rauhoittuivat ja mielettömän korkeiksi keinotellut hinnat laskeutuivat. Turvallisuus palautui jo ennen taistelun alkua.