VANDIEMENIN MAA

Kertomus nuorisolle

Kirj.

THEODOR DIELITZ

Ruotsista suomentanut S. H—n.

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881. Emil Hagelberg'in kustannuksella.

SISÄLLYS:

I. Siirtolaiset II. Luotsi III. Laivan anastus IV. Myrsky V. Uuden Hollannin eläinkunta VI. Taistelu merellä VII. Kahakka VIII. Vangit IX. Pako X. Tappelu villien kanssa XI. Haavoitettu XII. Vankeus villien luona XIII. Kosto XIV. Metsävalkea XV. Pelastus

I.

Siirtolaiset.

Vandiemenin maa, saari, joka sisältää yli tuhannen neliöpeninkulmaa, on Uuden Hollannin etelärannalla. Seitsemänkymmentä vuotta sitten käyttivät sitä englantilaiset pahantekiäin siirtokuntana; kuitenkin asuu siellä, paitse kahtakymmentä tuhatta pahantekiää, myös yli neljäkymmentä tuhatta uutis-asukasta, ja sen suloinen ilman-ala sekä sen lisäksi maan hedelmällisyys houkuttelee vuosittain useampia sinne. Maan omia asukkaita on luvulleen noin kaksi tuhatta, ja ne asuvat sisempänä saarta. He ovat pelkureita ja arkoja, käyvät kesällä alastomina ja suojelevat itsiänsä talvella pakkaselta kengurun nahoilla.

Eräänä kauniina kevät-aamuna syyskuussa nähtiin saaren eteläisellä rannalla laiva, joka koki purjehtia Derventevirran suuhun. Taivas säteili kirkkaasti ja tuuli oli tuskin niin väkevä, että olisi purjeet täyttänyt. Laiva oli 120 lästiä vetävä priki, ja oli majori Hortonin oma. Hän oli päättänyt parantaa huonoja asioitansa uudessa maailmassa ja oli onnellisesti saapunut sinne tyttärensä Helenan ja Lovisan sekä sisarensa pojan Silman'in kanssa. Vielä oli laivalle tarpeeksi tuulta, vastustaaksensa virran voimakasta vetoa; mutta perämies, joka monta kertaa oli heittänyt laskinluodin, ja pohjaa tarkastellut, katseli turhaan rantaa, huomataksensa laivan liikuntoa. "Nyt kuitenkin tarvinnemme heittää ankkurin", sanoi hän viimein majorille, joka perheenensä oli tullut kannelle ja uteliaasti tähysteli tuota luvattua maata. "Minä olen myös kuullut, että näillä rannoilla harvoin tuulee, paitsi kuu myrskyää tahi kun sattuu tuulispäitä. Sentähden meidän täytynee odottaa nousuveden aikaa."

"Tuolta nousee savu", huudahti Helena, katsellen kiikarilla, "juuri tuolla tuon kunnaan alapuolella."

"Ehkä ne ovat maan alkuasukkaita", sanoi isä; "kuuloni mukaan ei näillä tienoilla ole ensinkään uutisasuntoja. Niin, niin, siellä näen minä savun, mutta minusta näyttää, kun se heti heikkoneisi. Katso, nyt on se kadonnut."

"Heitämmekö ankkurin?" keskeytti häntä perämies, joka ainoastaan työskenteli laivan kanssa.

"Te ymmärrätte sen asian parhaiten, Northland", vastasi majori. "Tosin on ikävää, ettemme jo tänä päivänä päässeet perille, mutta minä luulen, ettei meillä ole mitään vaaraa pelättävänä näillä seuduilla. Merirosvot eivät oleskele näillä tienoilla eikä alkuasukkaat ymmärrä käyttää veneitä."

"Rosvot ja alkuasukkaatko?" sanoi Northland; "niistä ei ole mitään vaaraa. Minä toivoisin, ettei meillä olisi mitään muuta pelättävää tässä virtaavassa paikassa. Mutta niinkuin näette on virta tässä hyvin vaarallinen ja täynä kallioita ja luotoja, niin että myrskyssä saattaisimme joutua vähällä laivaväellämme pahaan pulaan."

Ankkuriköyden kitinä ilmoitti heti päätöksen toimeenpanoa ja muutaman minuutin perästä oli pieni laiva ankkurissa.

II.

Luotsi.

Tämän tapahtuessa laivalla, venyi seitsemän miestä lähellä rantaa nuotion ympärillä. Heillä oli valkeankeltaiset nutut ja saman väriset housut, rangaistuin pahantekiäin tavallinen vaatetus, ja ainoasti yksi heistä, joka näytti olevan päällikkö, oli vaatetettu kauppamiehen tavoin. He sammuttivat parhaallaan valkeata, jonka savu voisi huokeasti heidät ilmaista, sillä he eivät epäilleet, että heidän pakonsa oli huomattu ja sotamiehiä lähetetty ajamaan heitä takaa.

"Minä toivoisin jotakin syödäksemme", sanoi vihdoin yksi keltanuttu; "hyvin huono huvitus on maata metsässä monta päivää tyhjin mahoin. Kuinkahan olisi, jos menisimme prikille pyytämään ruoka-aineita? Voimmehan me sanoa, että olemme haaksirikkoon joutuneita merimiehiä."

"Senkötähden, että meidät ottaisivat kiini ja saattaisivat jälleen vankeuteen", keskeytti häntä toinen. "Tunteehan joka lapsikin meidät keltaisista nutuistamme."

"Mutta minä en totisesti tiedä", sanoi kolmas, "mikä meidän eteemme tulee täällä metsässä, kun meidän täytyi karata aseitta ja varoitta."

"Onhan meillä vene", sanoi järeä, voimakas ääni, joka siihen asti ei ollut puuttunut puheesen.

"Ja mitä me sillä sitte tekisimme? Mitä me ylipään toimitamme semmoisella pähkinän kuorella, jolla emme edes uskalla lähteä merellekään? Minä alan arvella, ettemme juuri erittäin paljoa paollamme voittaneet."

"Me olemme vapaat", sanoi sama järeä ääni; "se vastaa kaikkia."

"Mitä hyödyttää meitä vapautemme, jos me siinä nälkään näännymme? Ennenkun voin iloita vapaudestani, täytyy minun saada ensin jotakin mahaani; sinä olet päällikkömme, Mark, ja sinun pitää auttaa meitä tästä pulasta, johon olet meidät vienyt."

Tuo näin puhuteltu ei vastannut mitään, vaan viittasi pieneen prikiin, joka oli ankkurissa.

"Niinpä niin", huusi yksi hänen seuralaisistaan; "minä näen laivan aivan selvästi; mutta mitä se meitä hyödyttää, jos ne eivät anna meille mitään syödäksemme taikka vielä vähemmin juodaksemme."

"Siellä on ruokavaroja kyllin", vastasi Mark, "ja kun he luultavasti eivät meille mitään anna, täytyy meidän ottaa, mitä tarvitsemme."

"Mutta mitä lempoa voipi seitsemän aseetonta miestä tehdä varustetulle laivalle?"

"Ei mitään", sanoi Mark, "ei mitään väkivallalla, mutta hyvin paljon viekkaudella."

"Kuule, Mark, sinä olet ovela mies, mutta tuskin onnistuisi sinun toimittaa meille rommia tuolta laivasta."

"Minä tahdon tehdä enemmänkin", sanoi tämä.

"Enemmänkin!" huusivat kaikki, kummastellen päällikkönsä vakavuutta ja päättäväisyyttä.

"Minä toimitan meille koko laivan", sanoi Mark vakavasti, "ja sillä pakenemme tästä maasta, joka on täynnä häpeätä ja kahleita."

"No, ijankaikkisen Jumalan tähden! kuinka taidat sinä saada laivan valtaasi, kapteeni?"

"Kuulkaa", sanoi Mark. "Nyt on aivan rasvatyyni, priki seisoo ankkurissa ja sillä on vastavirta. Minä olen sentähden vakuutettu, että luotsi olisi sille sangen tervetullut, ja siksi luotsiksi tahdon minä ruveta. Kaksi teistä tulee minun kanssani; ne ovat minun väkeäni, ja silloin ei keltainen pukukaan kummastuta. Onneksi on minun pukuni sellainen, kun luotsit ja satamain virkamiehet käyttävät. Muut noudan minä myöhemmin sillä tekosyyllä, että me tarvitsemme enemmän väkeä laivan kulettamisessa. Yrityksemme on rohkea, sen myönnän; mutta meillä ei ole muutakaan valittavana, ja kaikissa tapauksissa on se onni, että sattumus on valmistanut edes tämänkin tien pelastukseen."

"Eteenpäin! toimeen!" huusivat kaikki, kun heidän rohkeutensa ja luottamuksensa oli palautunut päällikön nerokkaasta puheesta. Kaksi heistä astui veneesen, tarttuen airoihin, ja Mark Brandon istui perään.

Heti kun vene oli laskettu vesille, oli prikin väki arvellut, mimmoista kansaa nuo tuliat olisivat.

"Oivallinen vene", huusi perämies. "Se uiskentelee veden kalvossa kun sorsa."

"Kummallinen vaatetustapa", sanoi Lovisa; "ihmiset taitavat täällä pitää keltaisesta väristä."

"Luultavasti on tuon perässä istuvan herran palveliain puku sellainen."

"Hän on luultavasti Luotsi", huudahti perämies. "No, jos hän tuopi myötänsä tuulta, on hän meille tervetullut."

Samassa saapui tuo luultu luotsi laivalle, ja ainoallakaan silmäripsien värähdyksellä ilmoittamatta tietoansa siitä vaarasta, johon hän oli antautunut, nosti hän kunnioituksella hattuansa majorin edessä, nyökkäsi perämiehelle, kumarsi kohteliaasti naisille ja asiaa ymmärtävällä silmäyksellä katsahdettuansa purjeita ja touvistoa, teki hän tavallisen kysymyksen: "Mistä?"

"Lontoosta", vastasi majori.

"Te olette luotsi, eikö niin?" kysyi perämies.

Mark Brandon nyökäytti päätänsä.

"Kuinka on tuulen laita?" kysyi perämies.

"Pelkäänpä", kuului vastaus, "että ennen pitkää on teillä enemmän tuulta kuin tarvitsettekaan. Onko kukaan teistä ennen ollut tässä maailman osassa?"

"Ei yksikään", vastasi majori, joka ei ollut aivan hyvillänsä myrskyn ennustuksesta.

"No, ei se haittaa", jatkoi Mark. "Maaherra myöntänee varmaan, että muutamia meidän miehistä tulee teille avuksi ja päivälliseen saakka pysyy sää muuttumatta." Sitte kääntyi hän majoriin ja sanoi: "Minun on noudettava vielä neljä miehistäni, ne ovat tässä lähellä, tunnissa toivon olevani takaisin." Myöskin huomautti hän, että ruokavarat välistä puuttuivat hänen väeltänsä tässä kaukaisessa paikassa ja että muutamat rommiputelit, vähän lihaa ja leipää olisivat heille tervetulleet. Hän sai, mitä pyysi, ja kotvan perästä souti hän seuralaisinensa jälleen rantaan.

"No, mitä saitte mukaanne?" huusivat toiset jo pitkältä matkalta.

"Lihaa ja rommia", vastasi hän, "ja pelastuksen toivoa."

"Eläköön! Eläköön Mark!" huusivat kaikki, lakkiansa pyöritellen.

Ruokavarat jaettiin ja nautittiin tavattoman lyhyessä ajassa. Mutta juomasta antoi päällikkö heidän nauttia ainoasti vähäisen määrän, ettei hetkinen kohtuuttomuus tekisi heidän tuumaansa tyhjäksi. Oikeastaan olivat he kaikki peräti vakuutetut asemansa vaikeudesta, ja siis heidän ainoa toivonsa välttää vankeutta perustui mahdollisuuteen valloittaa laiva, jossa ainoasti oli kolmetoista miestä. Juoma jätettiin sentähden päällikön huostaan, ja tämän tarkoin ilmoitettua, mitä heidän olisi tekeminen, soutivat he laivalle.

III.

Laivan anastus.

Näytti siltä, kun onni olisi suosinut rosvojen rikoksellista tuumaa, sillä tuskin olivat he tulleet laivalle, kun nousi hieno tuuli, joka puhalsi myötävirtaan, ja vienosti röyhelsi veden kalvoa, ja samassa musta pilvi vetäytyi ympäri lähellä olevia vuorten huippuja. Kaikki pienen laivan väestö oli kokoontunut kannelle ja katseli uteliaana tulioita, jotka repaleisissa vaatteissaan eivät juuri herättäneet myötätuntoisuutta kohtaansa.

Perämies oli kuitenkin sillä välin luotsin käskemättä nostattanut ankkuria, sillä kun vuoksi alkoi nousta, ja tuuli koveni, katsoi hän välttämättömäksi, ettei kadotettaisi hetkeäkään ja että niin kiireesti kuin mahdollista saataisiin laiva pois ahtaasta väylästä.

Mark Brandon päätti käyttää hyväksensä tätä mukavaa tilaisuutta. "Kas nyt, pojat, sanoi hän seuralaisillensa, tarttukaa käsitankoihin ja käykää uljaasti toimeen!" Hän huomasi, että nämä nuijamaiset tangot olisivat ratkaisevana hetkenä oivallisia aseita. Hänen seuralaisensa ymmärsivät viittauksen, anastivat ne heti ja vähän ajan perästä oli ankkuri nostettu.

"Nyt kyllä voimme päästä eteenpäin", sanoi Northland, hykertäen tyytyväisenä käsiänsä.

"Me emme voi purjehtia vastatuuleen", vastasi luotsi, miettien keinoa, kuinka hän löytäisi tekosyyn, laskeaksensa vastakkaiseen suuntaan. "Te olettekin tulleet väärään väylään; teidän olisi pitänyt mennä tuon niemen ympäri; siellä voisitte pysyä ulompana rannasta, jos alkaisi ankarasti tuulla. Tässä kaitaisessa väylässä, monien kallioiden välissä, jotka pistävät virtaan päin, tuskin pääsee mukavimmallakaan ilmoilla paikastaan; mutta semmoisella tuulella kuin nyt on, olisi hulluus yrittääkään."

"Minulla ei ole sama ajatus", vastasi Northland, "enkä minä koskaan käsitä, että pian satamaan pääsemiseksi olisi ensin selälle purjehdittava. Mutta mitä tuuleen tulee, ei tämä ole mitään sen suhteen, mitä jo olemme voittaneet."

Samassa näytti kun ilma olisi ollut rosvojen liittolaisena ja ikäänkun tehnyt rehellisen merimiehen sanat valheeksi; sillä hirmuinen pohjoistuulen puuska tapasi laivaa semmoisella ankaruudella, että kaikki säikähtivät. Luotsi käytti tätä hetkeä hyväksensä, hyppäsi heti perään ja käänsi laivan etelää kohden, ulospäin satamasta. Tosin meni tämä tuulen puuska ohitse yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta Mark Brandon piti otetun suuntansa, perämiehen suureksi harmiksi. Tämä aikoi yhtä paljon epäillä luotsin taitavuutta kuin rehellisyyttäkin. Mutta kun hänen päämiehensä hyväksyi hänen menetyksensä, täytyi hänen siihen tyytyä, vaikka hän pudisti ankarasti päätänsä sekä silloin tällöin purki puoleksi tukehutettuja kirouksia. Myrsky, joka lähestyi hirmuisella nopeudella, näytti kuitenkin oikeuttavan luotsin pelkoa ja varovaisuutta, niin että Northlandkin viimein alkoi arvella hänen menetystänsä oikeaksi. Muutoin ei hänellä ollut nyt muuta mielessä kuin laivan turvallisuus, sillä ankaran pohjatuulen ajamana kiiti se hirmuista vauhtia väylän suuta kohden.

Priki ei ollut vielä kuitenkaan saapunut aavalle merelle, kun tuuli, yhtä pian kuin oli nousnutkin, kääntyi lounaasen. "No", huusi Northland luotsille, "nyt ette mahtane enää pitemmältä estellä virtaa kohden matkustamasta. Tahi luuletteko, ettei sitä vielä voi tehdä?"

"Parempi olisi, jos koettaisimme päästä aavalle merelle", vastasi Mark. "Pian alkaa jälleen tuulla, ja silloin kävisi meille pahasti kaitaisessa väylässä, joka on täynnä hiekkakaria ja kallioita."

"Tämä seutu ja erittäinkin väylä näyttää olevan teille vastoinmielinen", vastasi perämies; "minä puolestani en näe mitään erinomaista vaaraa."

Pari kolme keltanuttua seisoi tämän keskustelun aikana Markin vieressä kokassa ja rehellisestä merimiehestä näytti ikäänkun heidän kasvoissansa olisi ollut kummallinen mielenilmaus, ja että he vaihettivat merkillisiä silmäyksiä päällikkönsä kanssa. Kun hän meni puhumaan majorin kanssa, kuuli hän jonkun hiljaisella äänellä kysyvän luotsilta: "Onko jo aika?" Hän kääntyi takaisin, katsoi tutkivasti heihin ja kysäsi: "Mihin olisi jo aika?"

"Hän kysyy", virkkoi luotsi, "olisiko aika kääntyä; mutta taitaa olla parasta, että tästä neuvottelemme majorin kanssa."

Näin sanoen jätti hän seuralaisensa ja läksi perämiehen kanssa majorin luoksi, joka tyttärinensä katseli maata, josta he vastoinmielisesti etenivät. Lovisa nojautui isän käsivarteen, koska hänen oli vaikea seisoa laivan keikkuessa; vanhempi tytär, Helena, seisoi taas horjumatta, nojaten kädellään reelinkiin ja pitäen toisessa kädessään kiikaria. "Katso, isä!" huudahti hän äkisti, "tuolla liikkuu jotakin veden päällä, joka näyttää isolta joutsenelta, juuri virran seuduilla, josta tulemme."

"Joutseneltako, lapseni", vastasi majori; "silloinpa olisi se musta; sillä minä olen kuullut sanottavan, että joutsenet tällä puolella maanpalloa ovat mustat. Ei, Helenaseni, se ei ole joutsen, vaan luultavasti jonkun veneen purje. Miksi te sen luulette, Northland?"

"Se on vene neliskulmaisine purjeineen", sanoi perämies silmäyttyänsä sitä kiikarilla. "Rakennustavasta päättäen näyttää se olevan keveä valasvene; kuitenkin on se siksi melkein liian suuri. Mitäs te mietitte siitä, luotsi?"

Äkillinen hämmästys kuvautui luotsin poskille ja haihtuva puna hänen kasvoillensa, sillä vene ei voinut olla kenenkään muun kuin maaherran ja oli epäilemättä lähetetty ajamaan häntä takaa. Salataksensa yhä enenevää hämmästystänsä, otti hän äkkiä kiikarin perämiehen kädestä ja suunnitti sen venettä kohden. Sill'aikaa viittasi Helena isällensä ja kuiskasi hänelle: "Isäni, minä olen tarkastellut tuon miehen kasvoja; hänen muotonsa muuttuu Northlandin puhuessa veneestä. Ole varma, että veneessä on jotakin, joka saattaa häntä levottomaksi."

"Hyvin mahdollista, lapseni", vastasi majori, "niin on minustakin näyttänyt. Selvintä on, että kysymme häneltä itseltään. Luotsi", näin sanoen käänsihe hän äkkiä Mark Brandoniin, "mitä näette veneessä, joka saattaa teitä levottomaksi?"

"Levottomaksiko minua?" vastasi tämä, katsahtaen tutkivasti majoriin. "Miksi tämän veneen näkeminen saattaisi minua levottomaksi?"

"Miksi te sitä luulette?" keskeytti häntä perämies; "te olette sitä katselleet kyllin, tietääksenne edes, mikä se on. Mitäs tuumaatte, ha?"

"Minun pitää vielä kerran katsoa sitä", vastasi Mark, joka nyt ainoasti tahtoi voittaa aikaa, ajatellaksensa jotakin juonta; "niin, nyt minä näen sen selvemmästi."

"No, mikä se sitte on, jos saa luvan kysyä?" huusi perämies, joka alkoi pitkästyä.

"Samanlainen vene kuin monet muut", vastasi Mark, ottamatta kuitenkaan kiikaria pois silmältänsä.

"Hyvä, nyt ollaan asian perillä", sanoi perämies. "Nyt tuulee vahvasti etelästä, sitä pitää meidän käyttää hyväksi vastavirtaan purjehtiessa."

"Mutta virta on meitä vastaan", sanoi luotsi, "ja jos tuuli vielä yltyy, niin voisi meille käydä pahoin kallioiden ja hiekkasärkkäin välissä."

"Minä en koskaan myönny jättämään väylää, niin kauvan kun tuuli käy vastavirtaan", sanoi perämies; "kuules, ystävä, minusta näyttää melkein siltä, kun te ette ensinkään tahtoisi mennä ylöspäin väylää. Ensin oli meillä vastatuuli ja silloin emme muka uskaltaneet sinne; nyt kun tuuli on kääntynyt, on taas virrassa vika."

"Vene tulee likemmäksi", huusi Silman iloissaan. Hän oli sill'aikaa katsahtanut kiikariin; "he ovat ottaneet purjeet alas ja soutavat kaikin voimin, niin että he pian ovat täällä."

Luotsi tempasi äkkiä kiikarin ihastuneen Silman'in kädestä, nosti sen silmäänsä ja näki kauhistuksella sotamiesten muskettien (sotapyssyin) välähtelevän auringon paisteessa. Helena näki, kuinka hänen kasvonsa muuttuivat, ja vakuutettuna jonkun vaaran lähestymisestä, kääntyi hän häneen, sanoen: "Minä näen, että jotakin on veneessä, joka tekee teidät erittäin levottomaksi. Jos joku vaara uhkaa meitä, niin elkää sitä salatko, vaan sanokaa se suoraan, että voisimme vastustaa sitä. Me olemme rohkeasti kohdanneet vaaroja merellä ja näytämme kaikessa, mitä tapahtuu, samaa uljuutta."

Näissä sanoissa lensi onnellinen ajatus tuon epäillyn luotsin päähän ja murheen osoituksella sanoi hän: "Majori, minä pelkään, että tyttärenne on oikeassa. Minä tahtoisin sitte ilmoittaa teille epäluuloni, kun naiset ovat menneet pois, mutta aikaa ei ole hukattava. Veneessä tulee, niinkun en enää epäile, parvi pahantekiöitä, jotka ovat paenneet Hobarttown'ista. Ne roistot ovat oivallisesti varustetut, ja kun ovat joutuneet pahimpaan pulaan, ryntäävät he päällemme epätoivon rohkeudella. Kuitenkin olen minä valmis panemaan henkeni ja vereni alttiiksi teidän edestänne, ja jos tahdotte varustaa sekä teidän että minun väkeni, ei mahtane tulla mitään vaaraa."

"Heti siis työhön!" huusi majori, astui kiireesti alas kajuuttaan, antaaksensa noutaa aseita ja sotavaroja. Mark Brandon kävi sill'aikaa pitkin laivan kantta, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa väellensä tärkeitä käskyjä ja kuiskasi hiljaisesti: "Olkaa valmiit!" Muutaman minuutin perästä olivat kaikki varustettuina ja kun tuuli kiihtyi ja laivamiehet työskentelivät purjeiden kanssa, luuli Brandon että hetki ryhtyä toimeen oli tullut. Hän toivoi vaan majorin ja perämiehen vielä menevän pois kannelta. Sentähden huomautti hän heitä siitä, että naiset olisivat turvallisemmat kajuutassa, ja kun majori oli mennyt tyttäriänsä sinne saattamaan, huusi hän perämiehelle: "herra Northland, majori kutsuu teitä alas."

Perämies kiiruhti alas; samassa käski Mark kahta miehistänsä sulkemaan luukun, sill'aikaa muut anastivat itsellensä ne aseet, jotka laivamiehet olivat kannelle jättäneet. Silman oli hämmästyksellä nähnyt heidän rohkean työnsä; ennenkun hän kuitenkaan oli päättänyt, mitä tekisi, tarttui häneen kaksi miestä ja ottivat aseet häneltä pois, ja kun hän, vaikka kumoon heitettynä, epätoivon voimalla vastusti kättensä ja jalkainsa sitomista, heitettiin hän ilman siekailematta mereen.

Sill'aikaa oli timmermanni ja kaksi laivamiestä anastaneet itsellensä käsitangot, puolustaaksensa itsiänsä rosvoilta; lyhyen kahakan perästä otettiin heiltä kuitenkin aseet pois ja he sidottiin. Muiden laivamiesten, jotka vielä askaroivat touvistossa, täytyi Brandonin käskystä tulla yksitellen alas, ja kun heidän kätensä ja jalkansa olivat sidotut, sidottiin he erityisiin paikkoihin laivalla.

"No, pojat", huusi Brandon, "eläköön vapautemme."

Hänen seuralaisensa päästivät hurjan kirkunan, joka ilmoitti vangeille kajuutassa, että priki oli vihollisten vallassa, mutta kutka nämä olivat, pysyi salaisuutena. Perämies katsahti kyllä kajutan ikkunasta, mutta kun hän älysi kaksi pyssynpiipun suuta, täytyi hänen vetäytyä takaisin. Mark Brandon asettausi peränpitoon, uhkasi nyrkillänsä ylönkatseellisesti venettä, käänsi laivan etelään päin ja pian lensi priki täysissä purjeissa aavaa merta kohden.

IV.

Myrsky.

Veneen väki koki kuitenkin lähestyä laivaa, sillä se arveli paenneiden pahantekiäin siellä olevan. "Siellä tapahtuu verisiä töitä", sanoi korpraali; "minä näin nyt juuri selvästi, kuinka he heittivät miehen mereen."

"Rivakka veto, pojat! rivakasti!" huusi luutnantti, joka oli nousnut seisoalleen ja katseli kiikarilla. "Minä näen miehen nyt juuri nousevan veden pinnalle. Soutakaa, soutakaa! ehkä me vielä voimme pelastaa hänen."

Soutajat vetivät kaikin voimin ja kotvan kuluttua kiiti vene tainnuksissa olevan miehen viereen, joka juuri oli viimeisen kerran painumaisillaan veteen. He nostivat hänen kiireesti veneesen, ja nyt pidettiin neuvoa, kuinka hän jälleen saataisiin henkiin.

"Ei mikään ole parempi, kuin kappale suolaista lihaa", sanoi vanha laivamies; "sillä pitää häntä hieroa, ja jos henki vielä on ruumiissa, niin olkaa varmat, että suola sen jälleen palauttaa."

"Hän ei ole pahantekiöitä", sanoi korpraali, kun he riisuivat hukkuneen ja alkoivat hieroa hänen ruumistaan. "Vaatteista päättäen on hän merimies, mutta kädet ovat niin valkeat ja pehmeät, että hän varmaan on matkustajia."

Tätä puhuttaessa soutivat merimiehet väsymättömällä innolla laivan perästä, mutta sotamiehet kokivat saada hukkunutta jälleen henkiin. Pitkällisten vaivain perästä oli heillä ilo kuulla onnettoman huokaisevan. Muutama minuutti sen jälkeen aukaisi hän silmänsä; mutta vasta puolen tunnin perästä oli hän niin tointunut, että hän taisi ilmoittaa miehille, miten hänelle oli käynyt.

"Mitä nyt on tekeminen?" kysyi korpraali luutnantilta. "Käymmekö prikin kimppuun? Meitä on kymmenen seitsentä konnaa vastaan; eikö käy laatuun?"

"Jos me saisimme ne säännölliseen taisteluun, niin ei olisi mitään hätää", vastasi luutnantti; "mutta sotiessamme täysissä purjeissa olevan laivan kanssa emme luultavasti pitkälle pääsisi."

"Ei tule mitään taistelua eikä käsikahakkaa", huusi yksi merimies, kun ankara tuulenpuuska oli lyödä veneen kumoon. "Jos alkaa tuulla — pilvi tuolla näyttää minusta juuri siltä — on parasta, että niin pian kun mahdollista etsimme turvallisen paikan."

Vähä sen jälkeen oli miehistöllä täysi työ omassa turvallisuudessaan; sillä nyt alkoi myrskytä, miten merimies oli ennustanut. Töin tuskin pääsivät he maalle. Niin pian kun vene oli saapunut rantaan, tekivät he valkean ja väsyneinä päivän vaivoista vetäytyivät nurmelle.

Sillä välin istui majori tyttärinensä ja perämies kajuutassa, pelon ja murheen ahdistamina. "Niin, niin", huudahti hän viimein, "luotsi on pahantekiä, joka kumppaninensa tahtoo paeta saarelta."

"Jumal'avita!" keskeytti häntä Northland, "niin on. Nyt selkiää minullekin, miksi ne roistot eivät tahtoneet mennä ylöspäin väylää, vaan alinomaa merelle päin." Hänen sanansa keskeytti pyssynpiipun isku ikkunaan.

"Mitä se on?" huusi Lovisa säikähtäen.

"Se on kehoitus valmistaumaan kaikkeen", sanoi perämies. "Varmaan ne nyt meidät lopettavat. Heillä on tosin kaikki meidän aseemme siellä kannella, mutta niin kauvan kun meillä on veitset jälellä, myömme kalliista heille henkemme. Jumala kuinka laiva kiikkuu! Ne heittiöt eivät ymmärrä ohjata sitä ja tuuli yhä tuimenee."

Samassa kuului ikkunaan toinen lyönti, jota huuto: "Pitäkää vaari siellä alhaalla!" seurasi.

"Mitä lempoa te tahdotte meistä?" huusi Northland; "ettekö voi antaa meidän olla rauhassa?"

"Meidän kapteenimme tahtoo puhutella majoria", kuului vastaus.

"Majori", sanoi kajuutan rapulla toinen ääni, joka heti tunnettiin luotsin ääneksi, "laiva on vaarassa ja te tyttärinenne olette hukassa, jos ei jotakin tehdä laivan pelastukseksi. Tahdotteko antaa kunniasananne, ettette tee mitään yritystä meitä vastaan, jos teidät vapautamme? Te olette sotilas, ja minä tiedän, ettette syö sanaanne; jos panette kunnianne pantiksi."

"Entäs tyttäreni?" vastasi majori; "kuinka heille käy?"

"Heidän on parasta jäädä kajuuttaan; heitä kohdellaan suurimmalla kunnioituksella. Uskokaa minua: meidän ainoa tarkoituksemme on päästä siirtomaasta ja saada takaisin vapautemme; jos vaan tämä onnistuu, niin ei meillä ole ketään vastaan mitään pahaa mielessä. Kuitenkin täytyy teidän pian päättää."

Majori ja perämies lupasivat lyhyen keskustelun perästä, etteivät yrittäisi mitään vihollisuutta karkulaisia vastaan, kajuutan ovi avattiin ja Northland kiiruhti peränpitoon. Aika olikin täperä; sillä laiva kiiti hirmuisella vauhdilla väylän länsirannalla olevaa luotoista nientä kohden. Urhean perämiehen ääni kuului myrskyn ylitse, mutta turhaan; sillä noilla kauhistuneilla pakolaisilla, ollen tottumattomat alkuaineiden riehuntaan, ei ollut kykyä liikuttamaan jäsentäkään pelastukseksensa. Turhaan lensi heidän päällikkönsä yhden luota toisen luoksi ja koki kiihoittaa heitä esimerkillänsä; heillä ei ollut miehuutta eikä kuntoa toimittamaan perämiehen käskyjä.

"Me emme kykenee pelastamaan laivaa näiden maanmoukkain avulla", sanoi Northland Markille; "jos ette vapauta minun laivamiehiäni, on priki hukassa."

Mark näki, että mies oli oikeassa, ja mielessään punnittuansa vaaran kumpaisessakin tapauksessa, käski hän vapauttaa merimiehet. Heti kahleensa jätettyä kiiruhtivat he kukin toimihinsa; sillä yksi ainoa silmäys oli ilmoittanut heille, missä vaarassa laiva häälyi. Nyt lähestyi majorikin perämiestä ja kysyi murheellisella katsannolla: "Voitteko pelastaa prikin?"

"Tuskin", vastasi Northland; "niinkun näette, on se melkein hylky ja tuuli ajaa meitä tuolla olevaa nientä kohti, jonka te helposti voitte nähdä sumun lävitse. Meidän täytyy etsiä pelastustamme hakemalla semmoista paikkaa, johon laskemme hiljaa, mutta tämäkin toivo on hyvin heikko, sillä koko ranta näyttää olevan kallioinen. No, mutta kaikissa tapauksissa ei kauvan kestä, kunnes tiedämme kohtalomme."

"Eikö olisi parempi valmistaa tyttöjä siihen, mitä meitä odottaa?" sanoi majori, tuijottaen synkästi eteensä. "En totisesti tiedä, mitä tässä on tehtävä", vastasi Northland, jonka laivaa ja tyttöjä ajatellessa saavutti katkera tuska. "Ehkä on kuitenkin parempi, että he pysyvät siellä alhaalla, kunnes tölmäys on ohitse."

"Emmekö voisi pelastua veneellä?" kysyi majori, katsahtaen epätoivoisena ympärillensä.

"Sen on jo aikoja laineet vieneet mukaansa", kuului vastaus; "eikä se myös voisi kestää semmoisessa ärjyssä. Jos ei prikimme olisi niin oivallinen laiva, ei se olisi kestänyt kymmentä minuuttia tämmöisessä tyrskyssä."

Hänen vielä puhuessaan näyttivät suuttuneet tuulet yhdistyvän viimeiseen ponnistukseen, murtaaksensa laivan kallioista rantaa vastaan. Mutta samassa keksi Northland, joka seisoi hiljaisena ja liikkumattomana perässä, omituisen aaltojen taitteen kallioiden välillä ja tasaisen veden pinnan keskellä kiehuvaa merta. Voimallisella kädellään ohjasi hän laivan sinne, ja kohta kiiti priki erään kallion ympäri välkkyvällä lahdelman pinnalla, jota varjeli tuulelta ja laineilta jyrkkä vuori, hiljaa ja huomaamatta viheriäiseen rantaan, johon se seisahti rauhallisena ja liikkumattomana.

Iloisesta hämmästyksestä ei yksikään voinut laivalla kotvaan puhua, mutta kun tultiin varmaksi siitä, että vaara oli ohitse, kokosi Mark väkensä ympärillensä, merimiesten kokoillessa sinne tänne hajoitettuja aseita ja asettuessa majorin ja perämiehen ympärille. Samassa keksi Brandon mustan savupilven, joka nousi rantaa rajoittavien mäkien takaa. Hän ei syyttä pelännyt, että se oli häntä takaa-ajavien sotamiesten valkea ja että ne heti tulisivat sinne, jos laukaisemisen kuulisivat. Hän ei siis tohtinut aloittaa mitään vihollisuutta, mutta yhtä vähän tahtoi hän myös lähteä laivasta, joka oli hänen pelastuksensa ainoa keino. Vakuutettuna siitä, että majori mieluisammin laivan uhraisi, kuin antaisi tytärtensä hengen vaaraan, sanoi hän vähän mietittyänsä: "Majori, te tiedätte, että minä ainoasti voin välttää vankeuden ja kuoleman, jos minun onnistuu päästä tästä maasta. Siihen tarvitsen minä laivaa. Jos te tahdotte ratkaista asian tappelulla, joutuu tytärtenne ja oma henkenne vaaraan; sillä seuralaiseni ja minä olemme päättäneet koettaa viimeiseen asti, saadaksemme laivan omaksemme. Jos taas annatte minulle prikin, niin sallin minä teidän tyttärinenne ja väkinenne mennä vahingotta maalle. Rahanne ja paperinne sekä tarpeelliset aseet ja elatusvarat saatte ottaa myötänne; sillä minun tarkoitukseni ei ole ryöstää teitä eikä saattaa teille vahinkota. Mutta teidän pitää heti päättää; sillä me aiomme lähteä tältä rannalta, niin pian kun tuuli myöntää."

Majori rupesi perämiehen kanssa neuvottelemaan; sillä vaikka hänestä oli iloista päästä pahantekiäin käsistä vahingotta, tuntui hänestä toisesta puolen karvaalta jättää laivansa ja osan omaisuuttansa, yrittämättäkään niiden takaisin ottamista. "Meitä on kaksitoista ja antaisimme laivan tappelutta noille seitsemälle heittiölle."

"Ei haittaa mitään", tuumasi perämies; "he eivät ikänään meidän avutta voi viedä laivaa lahdesta kulkevan ahtaan väylän läpi, ja siten he kuitenkin aina ovat meidän käsissämme. Mitä voimme me sitä paitsi laivalla? He ovat paremmin varustetut kuin me, ja jos ottelu tulisi, niin tuskinpa, jos kohta urhoollisestikin taistelisimme, taitaisimme toivoa voittoa; mutta jos vaan saisimme enemmän aseita, olisi meilläkin jotakin sanomista. Maalla ei meidän tarvitse myöskään yhä pelätä, että mitään pahaa tapahtuisi tyttärillenne."

"Mutta maan alku-asukkaat", sanoi majori, "antaisivatko he meidän olla rauhassa?"

"Heille kyllä kestämme, paitsi olen minä kuullut, ettei metsäläiset täällä koskaan kokoonnu suuriin parviin. Mieluisemminpa tahdon tullakin heidän kuin näiden pahantekiäin pariin."

"Te olette oikeassa, Northland", sanoi majori vähän aikaa mietittyänsä. Sitte käänsihe hän Mark Brandoniin sanoen olevansa valmis jättämään laivan edellä sanotuilla ehdoilla. Laivamiehet saivat ne aseet, jotka heiltä vielä puuttuivat ja kulettivat vaatteita, ruokavaroja ja muita tarpeita maalle. Niin pian kun majori oli väkinensä lähtenyt laivalta, laati Mark purjeet niin, että priki kulki hiljalleen keskelle lahtea, jossa sen täytyi seisahtua, koska tuuli teki mahdottomaksi laskea avoimelle merelle. Sillä välin valmistihe siirtolaiset viettämään yötänsä taivas-alla. Majori haki sopivaa paikkaa yösijaksi ja valitsi siksi pensahiston, jota takapuolella suojusti korkea kallio ja etupuolella oli paljon irtonaisia kiviä, jotka olisivat suurena esteenä lähestyvälle viholliselle. Sitä paitsi näki hän parhaaksi olla valkeaa tekemättä, koska se voisi herättää villien huomion. Vahvistettuansa vielä leiriä siihen kuletetuilla puunrungoilla ja oksilla, asetti hän kaksi vahtia, joita vaihetettiin joka tunti, perämiehen lähetti hän tiedustelemaan.

V.

Uuden Hollannin eläinkunta.

Niin pian kun Silman oli tointunut voimiinsa valkean vieressä, jonka sotamiehet olivat sytyttäneet erääsen myrskyltä suojattuun laaksoon, ja vahvistanut itseänsä ruoalla ja juomalla, lähti hän eräälle mäelle, josta hän toivoi näkevänsä Derventivirran suun, sillä hän oli levoton sukulaistensa kohtalosta, joiden hän luuli vielä olevan prikillä rosvojen vallassa. Mutta hän oli tuskin käynyt kymmentä askelta, kun luutnantti huusi hänelle korkealla äänellä: "Jumalan tähden, herra, pitäkää jalkanne ylhäällä, juuri niinkun se nyt on! Elkää laskeko sitä alas, vaan seisokaa liikkumatta! Ainoasti silmänräpäys vielä! Kas niin, se menee jo pois."

"Mitä se sitte on?" huusi säikähtynyt Silman, kehoituksen mukaan seisoessaan yhdellä jalalla.

"Se oli musta käärme", sanoi luutnantti, "ja semmoisen purema on vaikea asia."

"Yhtä meidän väestä pisti Sidneyssä semmoinen", sanoi korpraali, "ja muutamien tuntien kuluttua oli hän niin musta kun teidän hattunne ja melkein ei voinut tuntea hänen kasvojansa. Inhoittavia petoja ovat nämä mustat käärmeet ja timanttikäärmeet ovat yhtä vaarallisia, vaikka ne ovat vähän kauniimpia. Varokaa, kun laskeutte", huusi hän nyt sille nuorelle miehelle, joka aikoi asettaita litteälle kivelle, "nämä kivet ovat toisinaan skorpioneja täynnä."

"Mitä", huusi Silman, joka pelkäsi hirmuisesti näitä eläimiä, "täynnä skorpioneja! Onko sitte täällä Australiassa skorpioneja?"

"Niitä on täällä paljon. Te voitte tuskin laskea jalkanne maahan täällä metsässä, sattumatta heidän keskellensä. Jos nostatte kiven, en minä ensinkään ihmettelisi, jos heti kohtaisitte koko perhekunnan yhdessä."

Silman nosti puun avulla kiven ja löysi sen alta näiden myrkyllisten eläinten pesän. Sinne tunkeutuvan valon häiritseminä ja levottomiksi tekeminä alkoivat ne juosta edes ja takaisin, ne käyristivät vaaralliset häntänsä selkänsä päälle ja katselivat vihollistansa uhkaavilla silmäyksillä.

"Totisesti", huusi hän, "tämä on juuri suloinen seura, ja minun piti heti sattua heidän keskellensä. No, tosi on, että minut otetaan hyvin vastaan tässä maassa."

"Nämä eläimet ovat oikein rumia", sanoi korpraali, "ja se on ihmeellistä, missä joukoissa niitä aina on yhdessä. Muutoin en ole koskaan kuullut, että ne olisivat ketään ihmistä vahingoittanut. Ne eivät ole puoliksikaan niin vahingollisia, kuin tarantelihämähäkki, jonka myrkky on paljoa vaarallisempi."

"Minkä näköisiä ne ovat?" kysyi Silman. "Ovatko ne yhtäläisiä, kuin meidän hämähäkit?"

"Ajatelkaa viheriähkö ruumis, hevoskastanjan kokoinen ja pitkillä, karvamaisilla jaloilla, niin on teillä tarantelin kuva."

"Ja millä elävät nämä eläimet?"

"Kaikenlaisilla hyönteisillä. Kerrotaan myöskin, että ne välistä pyytävät pieniä lintuja; en kuitenkaan ole itse sitä nähnyt. Tavallisesti elää aina kaksi yhdessä saman kiven alla ja kaivavat siellä kolon säännöllisillä kammareilla. Muutoin heittäiksen taranteli usein sen kasvoille, joka makaa selällään; ehkä sentähden, että valkoisen ihmisen kasvot näyttävät semmoiselle esineelle, jossa sillä on tapana ravintoansa hakea."

Vaikka nämä ilmoitukset olivatkin vähän miellyttäviä, päätti Silman yhtähyvin panna toimeen aikeensa; kuitenkin kysyi hän ensin luutnantilta, voisiko hän vaaratta kulkea likimäisille mäen kukkuloille ja olisiko mitään pelkoa maan asukkaista.

"Tällä puolella saarta ei ole ensinkään maan synnyntä-asukkaita", sanoi korpraali, "en myöskään tiedä mitään, joka estäisi teitä menemästä tuolle kukkulalle; kuitenkin tulee teidän aina silmällä pitää meidän leirissä olevaa valkeaa, ettette eksy."

"No", mietti Silman, "savu kyllä osoittaa minulle tien." Näillä sanoilla kulki hän mäelle, nähdäksensä prikin. Hän näki kuitenkin itsensä petetyksi, sillä mäen huipulta ei hän voinut nähdä muuta kuin toisen korkeamman mäen, jolle hän ainoasti taisi tulla syvän rotkon kautta. Alas astuessaan säikähdytti häntä eräs musta eläin, jonka ulkomuoto oli hirmuinen, ja joka suuruudelleen oli porsaan kokoinen. Niinkun hän sittemmin huomasi, oli uutis-asukkailla tapa sanoa sitä "perkeleeksi" rumuutensa ja villiytensä tähden. Hän alkoi jo katua vaarallista keksintöretkeänsä, kun hän viimeinkin tuli aukealle nurmikentälle, jossa hän suureksi iloksensa huomasi kengurun, eläimen, jonka kuvaa hän niin usein oli katsellut ihmetellen ja kummastellen.

Sattumalta kohtasi hän koiraksen suurinta lajia, sillä eläin oli vähintäkin kuutta jalkaa korkea. Nähtävällä halulla söi se pienoista, makeata nurmea, ja kun se verkalleen ja rauhallisesti hyppäsi toiseen paikkaan, oli Silman'illa tilaisuutta ihmetellä sen oivallisen hännän pituutta ja voimaa, joka tuepisteenä antoi vakavuutta ja vahvistusta sen pystyssä seisovalle ruumiille. Eläimen isouteen ja kauneuteen mieltyneenä, sai hän vastustamattoman halun hankkia itsellensä tämän mehevän otuksen. Hän oli lukenut, että kenguru on arka eläin ja luuli sentähden vaikeudetta taitavansa voittaa sen. Jos hän olisi voinut nähdä suuren kynnen eläimen takajaloissa, joka on neljä viisi tumaa pitkä ja terävä, niin olisi hän varmaan viivyttänyt hyökkäystä. Mutta kun hänellä ei ollut yhtään aavistusta tästä vaarallisesta aseesta, ei johtunut hänen mieleensä, että olisi mitään pelättävää kengurua kohdatessa. Hän hiipi sentähden hiljaa ja varovaisesti lähemmäksi, varustettuna ainoasti vankalla kepillä.

Kun hän oli lähestynyt kengurua kymmenen askeleen päähän, nosti eläin äkkiä päänsä, katseli vierasta kummastuneena, otti voimakkaan juoksun ja laskihe tiiviisti hänen eteensä. Silman säikähti ja hyppäsi kiireesti muutamia askeleita takaisin, mutta kuu eläin vieläkin seurasi häntä, nosti hän keppinsä ja löi sillä kovasti häntä päähän. Nyt syöksi ärsytetty eläin kiukkuisesti vihollisensa päälle, heitti hänen etujaloillaan maahan ja alkoi juuri käyttää terävää kynttänsä, jolla se voipi repiä väkevimmän koirankin mahan, kun sen nuoren miehen onnistui päästä irti ja nurin-niskoin vieryttää itsensä alaspäin jyrkkää mäkeä. Taaksensa katsomatta riensi hän leiriin ja saapui sinne hengästyneenä. Kertoessaan seikkailustaan sai hän pitää hyvänänsä sotamiesten naurun. Vähää jälkeen häntä tuli vahtimies ja ilmoitti suuren veneen lähestyvän rantaa. Se toi muassaan osaston sotamiehiä, kapteeni Trevorin johdatuksella. Nämä olivat lähetetyt, koska vielä suurempi pahantekiäjoukko oli paennut samaan suuntaan kuin Mark Brandon, ja pelättiin, että kaikista näistä pahantekiöistä, tuon vaarallisen päällikön johdatuksella, muodostuisi voima, jota vastaan ennen lähetetty miehistö ei pitkälle pääsisi. Kapteeni alkoi heti tehdä tarpeellisia tutkimuksia ja kääntyi, ensimäiset tiedot saatuansa, Silman'iin kysymyksellä: "Kuinka suuri on niiden pahantekiäin luku, jotka prikin valloittivat?"

"Niitä on kuusi", vastasi tämä, "paitsi Brandonia, joka vastaa tusinaa."

"Niinmuodoin seitsemän. Ja kuinka suuri on prikin väestö?"

"Prikillä on, paitsi perämiestä, yhdeksän merimiestä, yksi palvelia ja yksi kajuuttavahti; niinmuodoin majorin ja hänen tytärtensä kanssa viisitoista henkeä."

"Majori? mikä majori?"

"Ah, minä olen unhoittanut sanoa teille, että priki on majori Hortonin."

"Majori Horton? Ja hänen tyttärensä ovat myös laivalla? Mikä ihmeellinen yhteensattuminen! Ne heittiöt eivät kyllä liene pahoin kohdelleet heitä. Jos he ovat heitä silmäykselläkin loukanneet, niin heidän pitää kalliisti se maksaa."

"Ohoh, Brandon on sivistynyt mies", vastasi Silman, "ja hän varmaan on osoittanut naisille suurinta kohteliaisuutta."

Trevor oli vasta vuosi sitte tullut Vandiemenin maahan rykmenttinensä ja oli siellä tehnyt itsensä niin mainioksi urhoollisuudellaan ja toimellisuudellaan, että hän, vaikka ainoasti viidenkolmatta vuoden vanha, oli nimitetty kapteeniksi. Noin kahta vuotta ennen oli hän Englannissa tullut Helena Hortonin tuttavuuteen. Hänen kauneutensa ja viehättäväisyytensä, mutta etenkin hänen luja mielenlaatunsa oli tehnyt semmoisen vaikutuksen hänessä, että oli päättänyt Englantiin takaisin tultuansa pyytää hänen kättänsä. Että hän jälleen löytäisi hänen täällä Vandiemenin maassa, näytti hänestä sallimuksen viittaukselta ja täytti hänen elävimmällä ilolla. Mutta samassa muisti hän kauhistuksella, että hän oli hirmuisten pahantekiäin käsissä, jotka ehkä, myrskystä huolimatta, onnistuisivat saapua aavalle merelle.

Koska hän vielä, häälyen toivon ja pelon välillä, ajatteli, mihin toimiin ja puuhiin hän rupeaisi, lähestyi eräs vahti sekä yksi merimiehen puvussa oleva mies, jossa Silman ihastuksella tunsi tuon rivakan Northlandin. Tämän oli, niinkun jo tiedämme, majori lähettänyt tiedustelemaan ja varovaisesti valkeaa lähestyessänsä oli hän suureksi iloksensa huomannut, ettei villiä, vaan englantilaisia sotamiehiä makasi sen ympärillä. Puhuttuansa kaikki, mitä oli tapahtunut, päätettiin heti lähteä liikkeelle ja kokea valloittaa priki, taikka vähintäkin miehittää kanavan suu, jotta eivät pahantekiät pakoon pääsisi, jos tuulikin tulisi myöntäväksi.

Kun väkevä aaltoileminen ei sallinut veneillä kulkemista, niin jätettiin niille suojelusta ja muut lähtivät perämiehen johdolla sinne, missä priki oli ankkurissa. Mutta enenevä pimeys ja matkan vaikeudet estivät heitä niin, että he vasta keskellä yötä saapuivat majorin leirille. Vahdissa olevan sotamiehen huutoon vastasi Northland korkealla äänellä: "Hollaa, täältä tulee ystäviä ja hädässä auttajia. Herra Silman on myös jälleen eläväksi tullut ja tässä on osasto sotamiehiä, jotka tahtovat meitä auttaa. Nyt taivahan nimessä, voimme takaisin ottaa prikimme ja minun pitää ottaa vapaus aivan selvästi selittää tuolle herra Brandon'ille, mikä minun ajatukseni oikeastaan hänestä on. Teidän suostumuksellanne, herra majori, teemme nyt myös valkean, sillä meillä on kyllä voimaa lyödä pahantekiät, jos maalle uskaltaisivat. Kuitenkaan en usko heitä niin hävyttömiksi, sillä heidän ainoa pelastuksensa riippuu lähtemisestään ulapalle merelle. Siellä me kuitenkin panemme heille puomin, eli muutoin en minä tahdo olla Northland."

"Majori Horton", sanoi kapteeni Trevor, "minä luulen, etten mitään voi sen paremmin tehdä, kuin että rupean teidän käskynne alaiseksi, sillä teidän taitonne ja kokemuksenne ovat kaikissa tapauksissa etevämmät kuin minun."

"Ei, ei, herra kapteeni", vastasi majori; "te olette virassa, mutta minä en enää, teidän on siis käskeminen. Suurimmalla ilolla minä teille kuitenkin annan neuvojani, niin usein kun niitä haluatte. Mutta minulla oli ennen kunnia olla tuttu yhden teidän nimisen herran kanssa; olisiko mahdollista, että me täällä jälleen löytäisimme toisemme näin kummallisissa seikoissa? Helena ja Lovisa, tulkaa tänne, täällä ei ole mitään vaaraa, vaan päinvastoin mieluinen odottamaton tapaus teille molemmille. Kapteeni Trevor, jonka mahdoitte tuntea Englannissa, johdatti meidän avuksemme tulleen väkijoukon."

Molemmat nuoret tyttäret olivat yhtä iloiset tästä odottamattomasta yhteen sattumisesta, kuin sotamiesten tulosta, jotka varjelisivat heitä kaikista vaaroista. Mutta iloisimman ihastuksen antoi heille heidän orpanansa Silman'in näkeminen, jota he jo olivat kuolleena itkeneet. Kertomuksen hänen kärsimisistään keskeytti Northland, joka ilmoitti, että yösydän oli ohitse, ja että olisi aika toimittaa veneet estämään prikin merelle lähtemistä. Heti laitettiin perämies prikin laivamiesten ja neljän sotamiehen kanssa viemään niin pian kuin mahdollista veneet lahden suulle, jossa kapteeni odottaisi heitä ja sitte ottaisi ylipäällikkyyden. Yhden vahdin piti jäädä korpraalin päällikkyydessä kallion vierelle naisten suojelukseksi. Vuoressa oli majori keksinyt luolan, joka oli heidän rahainsa ja muiden kapineidensa hyvä säilytyspaikka. Sinne mahtuivat tyttäretkin. Kun veneet vasta muutamien tuntien kuluttua taisivat ennättää paikalle, saivat sotamiehet ruveta lepäämään, kiväärit käsivarsilla. Tytärten mentyä takaisin luolaan, makasivat kaikki, paitsi vahti, pian syvässä unessa.

VI.

Taistelu merellä.

Aurinko ei ollut vielä nousnut, kun vahdin ilmoitus, että priki alkoi liikkua, saatti koko leirin liikkeesen. Muutamat keveät pilvet, jotka vetäytyivät taivaalle, sitä paitsi ilmoittivat, että tuuli oli muuttunut ja että oli aivan vähän toivoa laivan paon estämisestä, jos eivät veneet oikeissa ajoin sinne ennättäisi.

Uuden päivän koite teki nyt majorille ja hänen tyttärillensä mahdolliseksi sen paikan tarkastelemisen, jossa olivat viettäneet ensimäisen yön uudessa syntymämaassaan. Vaikka eteläiset ja läntiset Vandiemenin maan rannikot yleisesti tarjoavat kolkon katsannon, oleskelivat kuitenkin siirtolaisemme suloisessa ja ystävällisessä tienoossa. Valitettavasti voivat kuitenkin tyttäret aivan vähän nauttia maanpaikan vienoa suloa, koska he tunsivat yhä vielä vaarassa häälyvänsä.

Kylmä etelätuuli, joka oli ajanut prikin lahteen, oli nyt muuttunut lämpimäksi pohjatuuleksi ja aalloista nouseva aurinko ennusti yhtä syyskuuhun kuuluvista, hymyilevistä kevät-aamuista Vandiemenin maassa. Monen laululinnun iloiset sävelet tervehtivät heräävää päivää. Joukko valkeita kakadusia katseli uteliaina ja kummastelevilla katsannoilla vieraita ja kimaltelevina kiikkuivat korkeiden gummipuiden oksilla. Yksi ja toinen kengururotta välistä hyppäsi esiin nurmimaton ylitse sekä pakeni taas sukkelalla juoksulla, ja siellä ja täällä kurotti myös arka vyöhyt-eläin terävän kuononsa pensaasta. Loitolla olevan puun latvassa istui vanha pelikaani ja katseli hyvin vakaisesti lahden vettä, jossa parvi mustia joutsenia ui aivan rauhallisesti. Metsän rinteessä askaroitsi kaksi papukaijaa uutterasti pesäänsä rakentaen, ja muut linnut, loistavilla viheriäisillä höyhenillä ja tummanpunaisilla päillä, lensivät kirkuen ja pauhaten ympärillä. Kaikkia näitä uusia esineitä majori ja hänen tyttärensä kuitenkin aivan vähä huovasivat, kun heidän täytyi ajatella muita tärkeämpiä asioita.

Horton ja Trevor lähtivät nyt matkalle sotamiesten kanssa ja kulkivat kalliolle, joka hallitsi lahden suulla. Kun oli välttämättömintä kääntää tuima tuli laivan purjeita ja touvia vastaan, näkivät he tarpeelliseksi ottaa mukaan kaikki sotakykyiset miehet. Ainoasti Silman jätettiin luolan varjeliaksi, ja tämä, jonka sen aikaa piti olla tyttärien säilytyspaikkana, varustettiin niin hyvin, että sitä helposti olisi voitu puolustaa maan asukasten hyökkäykseltä, mutta ei kukaan uskonut niitä tässä tienoossa olevan. Lahden suulle tultuaan huomasi majori harmiksensa, että Brandon yöllä oli rakentanut jonkunlaisen suojuksen perätäkille, varjellaksensa perämiestä kaikilta vihollisten kuulilta. Perämies arvattavasti piti itsensä kätkettynä tämän suojuksen takana; muutoin ei näkynyt yhtään ihmisolentoa täkillä. Purjeita näytti asettavan näkymätön käsi ja vitkalleen ja juhlallisesti kulki tuo kaunis laiva vienolla pohjatuulella tyyntä veden pintaa aavaa merta kohti.

"Tämä ihminen ajattelee kaikkea", sanoi majori. "Minun ensimäinen toivoni oli, että voisimme ampua miehen rattaalta ja että priki sitte kulkisi kallioihin. Mutta nyt on tämäkin toivo pettänyt minun, sillä hän näyttää olevan käsiin saamaton."

"Tuolla tulevat veneet", huusi kapteeni. "Täperä on aikakin, sillä puolta tuntia myöhemmin olisi priki ollut turvassa. Mitä neuvotte meille nyt, herra majori?"

"Tässä ei ole muuta kuin laivaan kiini tarttuminen, vaikka se rohkea ryöväri mahtaa puolustaa itseänsä urhoollisesti. Kuitenkin pitää meidän antaa prikin tulla likelle suuta, että voisimme sitä ampua rannalta ja pitää sen kansi tyhjänä meille. Silloin voisimme ehkä tarttua kiini laivaan ilman vähintäkään tappiota." Majorin aikomus muutettiin ainoasti siten, että kapteeni meni yhteen veneesen, kun luutnantti jäi kallion huipulle. Brandon oli tarkoin huomannut kaikki vihollisten valmistukset ja tullut pian vakuutetuksi, että hän ainoasti voisi uloslaskea, jos hän ensin voisi viekoitella veneet lahden suulta ja eroittaa ne. Hän käänsi sentähden laivan ja purjehti lahden vastapäätä olevaa rantaa kohti.

"Nyt hurraa, poikani", huusi perämies, "nyt he ovat meidän, käykää päälle, käykää päälle!"

"Seisokaa!" huusi korpraali, "ei ole niin kiirettä. Uskokaa pois, että Brandonilla on taas jotakin mielessä. Hän ei syyttä olisi niin rauhallisesti luopunut lahden suulta. Niin kauan kun täällä pysymme, on hän varmaan meidän, sillä hän ei pääse ohitsemme; mutta jos kulemme hänen perässään, niin emme ehkä häntä tavoita ja jätämme hänelle vapaan ulospääsyn."

"Te olette oikeassa", sanoi kapteeni. "Mutta jos niillä muilla pakolaisilla on mieli yhtyä tämän kanssa, niin tulisi vihollinen vihdoin meille liian väkeväksi."

"Se on totinen tosi, mutta sen verran tiedän minä, ettei Brandon ole tehnyt tätä käännettä tarkoituksetta. Minä hyväksyn korpraalin ajatuksen", sanoi majori.

"Ei, ei, majori", sanoi Northland, "me emme saa pysähtyä tähän. Jaa, niin kauan kun tuuli on heikko, käynee se laatuun, mutta jos alkaisi kovasti tuulla, niin voipi hän lävistää jonkun veneistämme upoksiin ja kiitää ohitsemme salmen kautta. Minun neuvoni on käydä suoraan hänen henkensä päälle. Mutta jos tahdomme oikein varmuudella menetellä, niin ahdistamme yhdellä veneellä noiden roistojen henkeä, kun toinen sotamiehineen seuraa jälessä suorassa linjassa ja estää prikin palaustien, vaikka se mihin suuntaan kääntyisi."

Hänen tuumansa voitti yleisen suostumuksen ja pantiin heti toimeen. Brandon näki murheella, että hänen päällensä pian karattaisiin kahdelta puolelta ja mietti sentähden, miten hän viimeisessä hädässä voisi paeta rannalle.

Koska hän tätä vielä tuumi, ilmautui hänen aavistamattansa mahtava liittolainen lahden pohjoiselle rannalle.

Toinen pahantekiäin joukko oli, näet, yhtyäksensä Brandoniin, seurannut samaa suuntaa ja oli juuri ennättänyt lähellä olevan mäen kukkulalle, kun veneet alkoivat lähteä prikiä vastaan. Jonkun aikaa olivat pakolaiset epävarmat, mistä heidän pitäisi etsiä ystäviänsä ja huomasivat sentähden, pensaiden taakse kätkettyinä, molempain puolueiden liikkeet. Mutta kun näkivät sotamiesten muskettien välkkyvän yhdestä veneestä, eivät he enää epäilleet, missä heidän olisi vihollista etsiminen. He kokoontuivat heti neuvottelemaan. He olivat varustetut yhdellä musketilla, viidellä jahtipyssyllä ja monella kirveellä ja sapelilla, joita olivat osanneet toimittaa itsellensä ennen pakoansa. Mutta kuinka he ilmoittaisivat Brandonille tulonsa? Kun useampia ehdoituksia oli hylätty, päättivät he vihdoin tehdä puun kuoresta purren semmoisen, kun asukkaat tavallisesti käyttävät. He keksivät sopivan puun, ja yksi, toisten nostama mies hakkasi ylhäältä irti kuoren puun ympäriltä ja toinen alhaalla teki samoin. Sitte leikattiin kuori ylhäältä alas asti suoraan ja otettiin pois puusta. Siitä valmistivat he, niin hyvin kuin taisivat, veneen ja toiset sill'aikaa vestivät puun haarasta jonkunlaisen airon. Vene vietiin rantaan ja muutamissa minuutissa souti eräs mies siinä prikille, jonne hän tuli onnellisesti. Touvin avulla, joka hänelle ojennettiin, kapusi hän täkille ja ilmoitti päällikölle, että kahdeksankolmatta pahantekiää, varustetut osittain tulikiväärillä osittain muilla aseilla, oli saapunut rannalle ja olivat valmiit yhdistämään onnensa hänen kanssaan. Brandon näki heti ne suuret edut, jotka tämä yhdistyminen voisi myötänsä tuoda. Nyt toivoi hän mahdollisesti poistaa tuon yhden veneen häntä seuraamasta. Hän kehoitti sentähden miestä kokoamaan kaikki pakolaiset rannalle ja laski likelle maata, kunnes hän oli lähestynyt rantaa muutamain satain askeleiden päähän. Nyt ui laivalle tullut mies maalle ja Brandon laski takaisin lahden toiselle puolelle.

Northland oli suurimmalla tarkkuudella huomannut kaikki prikin liikkeet ja huomautti nyt majorille miehestä, joka oli hypännyt veteen ja uinut maalle. "Katsokaa oikein", huusi hän, "tuolla juoksee hän mäkeä ylös. Nyt katosi hän kukkulalle. Mitä mahtanee tämä merkitä? Varmaan tuon kamalan roiston uusi petos. No, olkoon niin, me emme saa hukata aikaa arveluissa. Meillä ei ole muuta tehtävänä, kuin valloittaa priki. Soutakaa, rivakat pojat!"

"Pysähtykää vielä silmänräpäys!" huusi korpraali; "minä näen ihmisjoukon tulevan mäkeä alas, kaksi- tai kolmekymmentä miestä."

"Niin, minä näen heidät", sanoi majori; "priki kääntyy heitä kohti. Jos nuo pojat tuolla ovat Brandonin ystäviä, niin saamme enemmän työtä kuin olemme odottaneet."

"Oletteko huomanneet tuon parven rannalla?" huusi kapteeni toisesta veneestä. "Epäilemättä on tämä se toinen pakolaisjoukko Hobarttown'ista."

"Nuo miehet voisivat mahdollisesti löytää tien meidän leirillemme", sanoi majori; "arveletteko, että teidän väki kalliolla taitaisi koettaa heitä hengeltä?"

Kapteeni suostui heti tähän ehdoitukseen, kun hän tiesi, että ainoasti nuori Silman oli jätetty tyttöjen varjeliaksi. Hän soudatti takaisin lahden suulle ja antoi luutnantille käskyn mennä pahantekiöitä vastaan; sitte palasi hän toisen veneen luoksi ja lähestyi prikiä tämän kanssa.

Brandon oli sillä välin tullut vakuutetuksi, ettei hän voisi puolustaa prikiä ja että hänellä ainoasti oli jälellä metsään pakeneminen. Mutta niin kauan kuin mahdollista estääksensä vihollista takaa ajamisesta, kokosi hän kajuuttaan kaikki palavat aineet, jotka hän taisi kiireessä kokoon saada, sytytti ne, antoi prikin kulkea rantaa kohti, hyppäsi maalle toverinensa ja pakeni likellä rantaa olevan mäen kukkulalle. Vakuutettuna, ettei olisi mahdollista päästä metsässä kulkemaan niin suurella pakolaisparvella, etenkin kun heillä oli nyt tekemistä niin mahtavan vihollis-voiman kanssa, ilmoitti hän aikeensa rohkeimmalle ja uskaliaimmalle toverilleen, nimeltä Roger ja kääntyi sitte seuraavilla sanoilla muihin: "Me voimme ainoasti tässä tapauksessa pelastaa itsemme, toverit, jos onnistuisimme johdattaa veneissä olevain sotamiesten huomaavaisuuden muuallepäin ja siten estää heitä yhtymästä maalla olevain kanssa. Menkää nyt ystäväimme luoksi ja sanokaa heille, että he taistellen peräytyvät pohjoiseen päin, kun minä Rogerin kanssa viettelen veneitä länteen päin. Tuolla korkealla vuorella yhdymme jälleen ja tuumimme sitte paraasta yhteisestä pelastuskeinostamme."

Miehet olivat tottuneet silmittömästi seuraamaan kavalan päällikkönsä neuvoja, ja ajattelematta mahdolliseksi sitä, että hän itseänsä pelastaaksensa veisi heidät turmioon, menivät he, yhtyäksensä isompaan pahantekiäjoukkoon. Sotamiehet olivat nämä jo piirittäneet, ja heidän täytyi yhä enemmän ja enemmän peräytyä rannalle. Niin pian kun Mark oli vakuutettu petoksensa onnistumisesta, poistui hän seuraajansa kanssa vastakkaiseen suuntaan. Hän koki ensin ryömien päästä metsään ja sitte ajatteli hän toista tietä tulla sinne, missä arveli majorin tytärten ja rahain olevan.

VII.

Kahakka.

Mahdoton olisi selittää perämiehen vihaa, kun hän huomasi prikin surullisen tilan. Hän oli mitään vahinkoa kärsimättä kulettanut sitä kolme tuhatta peninkulmaa maanpallon toiselta puolelta tänne asti ja nyt piti hänen se nähdä palavana hylkynä. Ei vähemmin kauhistunut ollut majorikaan, kun näki liekkien hävittävän omaisuutensa. Trevori oli myöskin harmia täynnä konnantyöstä ja kehoitti väkeänsä suurimpiin ponnistuksiin prikin saamiseksi, ennenkun tuli saisi ylivallan. Mutta kaikista näistä kolmesta oli perämies toimeliain ja puheliain. "Käykää päälle, pojat", huusi hän kerran toisensa perään; "käykää päälle, niinkun jos omat sielunne olisivat pelastettavina! Sytyttää laiva! Kirotut maantoukat! Ahaa, tuolla on luutnantti toisten perässä! Pankaa pippuria niiden sekaan, poikani, se on oikein! Pistäkää heitä ja ampukaa ne sudensikiöt; he ovat kaikki toistensa kaltaisia. Käykää päälle, pojat, käykää päälle! Hurraa, nyt olemme esissä! Kiiruhtakaa kursailematta ylös! Seuratkaa minua!"

Näitä sanoessa tarttui hän yhteen alasriippuvaan touviin, keikahutti itsensä täkille ja koetti tulen ja savun lävitse tunkeutua kajuuttaan tulta sammuttamaan. Sillä välin olivat sotamiehet luutnantin käskyllä ajaneet pahantekiät rannalle. Täällä yhtyi heihin Trevori ja vaati pahankekiöitä antaumaan ja turvautumaan maaherran armoon. Muutamat näyttivät olevan taipuvaiset suostumaan hänen ehdoitukseensa, mutta useat tuumasivat, että olisi ryntääminen lävitse ja yhdistyminen Brandonin ja Rogerin kanssa. Niinmuodoin päätettiin jatkaa tappelua; pakolaiset ampuivat täydellisen laukauksen ja mursivat itsensä sotamiesten riviin. Siten tappoivat he yhden ja haavoittivat kaksi muuta. Mutta hekin saivat sotamiehiltä täydellisen latingin ja kolme heistä jäi kentälle. Muiden onnistui kyllä päästä likimäiselle mäelle, mutta kun seutu oli puuton, niin olivat he alinomaa alttiina sotamiesten tulelle ja nämä ajoivat heitä kiivaasti takaa, vihastuneina toverinsa kuolemasta. Näin ajettiin heidät kaitaiselle meren sivuhaaralle, joka esti heitä enää pakenemasta, ja heidän täytyi antautua, menetettyänsä kahdeksantoista miestä. Aseettomina ja kädet ja jalat sidottuina vietiin heidät isompaan veneesen ja sitte vartiosotamiehillä luutnantin päällikkyydessä olevilla varustettuina Hobarttown'iin. Suureksi harmiksensa huomasi Trevori, että Brandon taas oli pakoon pääsnyt ja neuvotteli nyt korpraalin kanssa, kuinka päästäisiin sen vaarallisen miehen jälille.

"Te olette kuulleet vangeilta", sanoi tämä kokenut mies, "että Mark oli määrännyt tuon pohjoisessa päin olevan vuoren yhdyntäpaikaksi. Siitä seuraa, että hän on lähtenyt päinvastaiseen suuntaan, sillä eksyttääksensä meitä jäliltänsä ei hän voinut tehdä mitään viisaampaa, kuin sanoa näille perkele-raukoille, että hän tahtoisi heitä tavata tuolla vuorella. Nyt olisi niiden luonnollisesti sinne rynnistäminen ja jos sotamiehet menisivät perässä, olisi hänellä ranta vapaana."

"Te luulette siis, että Brandon on paennut länteen", sanoi Trevori levottomasti.

"Siitä ei tarvitse ensinkään epäillä; idässä ja etelässä on meri, pohjoista, Hobarttown'iin menevää tietä ei hän valitse; siis ei jää hänelle muuta jälelle kuin paeta länteenpäin metsään."

"Jos hän on länteenpäin mennyt", sanoi Trevori, "niin tulee hän sinne, mihin majori on jättänyt tyttärensä ja rahansa. Kuka tietää, mitä siellä jo on voinut tapahtua! Seuratkaa minua, korpraali, kahden miehen kanssa, mutta meidän pitää marssia niin pian kuin voimme." Samassa lähti hän liikkeelle, sillä hänellä oli syy pelätä pahinta, jos Brandon olisi luolan löytänyt.

VIII.

Vangit.

Molemmat sisaret viettivät sillä välin aikaansa murheellisella odotuksella, kun olivat hyvästi kuulleet ampumisen, mutta eivät saaneet tietoa sodan menosta.

"Ettekö tahtoisi kiivetä tuohon puuhun, Silman?" kysyi Lovisa; "siitä voisitte ehkä nähdä, kuinka asiat ovat."

"Minä mielelläni tekisin teidän tahtonne mukaan, jos minun ei täytyisi täällä vahtia seisoa, ja sotamies ei saa, kuten tiedätte, paikkaansa jättää."

"Silman on oikeassa", sanoi Helena. "Hän ei saa jättää paikkaansa ja sotamiehen tyttärinä pitäisi meidän se tietää. Mutta epätietoisuus on suurimmassa mitassa kiusallinen."

"Näetkö jotain tuolta vuoren takaa?" kysyi Lovisa vähän vaiti oltua.

"Totisesti! Ja kuule! minä kuulen lauaistun kiväärin kuminan", sanoi Helena säihkyvin silmin.

"Ne ampuvat!" sanoi Lovisa vavisten.

"Niin, ja nyt taas! Mutta se on joksikin kaukana tästä."

"Luultavasti veneet karkaavat prikin päälle", arveli Silman.

"Jotakin hirmuista on tapahtunut!" huusi Lovisa, purskahtaen itkuun.

"Menkää, Silman, ja katsokaa, kuinka siellä on laita", sanoi Helena.

"Mutta muistakaa, että minä olen luvannut isällenne en jättäväni paikkaani."

"Sitte menen minä itse", sanoi Helena, "elä pelkää, Lovisa, Silman jää sinun luoksesi ja minä tulen takaisin, niin pian kuin tiedän mitä on tapahtunut."

Näillä sanoilla jätti tuo rohkea tyttö luolan ja pian oli hän kadonnut kallioiden ja pensaiden taakse. Nyt saavutti Lovisan uusi murhe. "Taivahan Jumala!" huusi hän; "kunhan vaan ei mitään onnettomuutta tapahtuisi minun sisarelleni."

"Ei ole mitään vaaraa käsillä", lohdutti Silman; "ampumisesta päättäen ovat pahantekiät kauas karkoitetut ja asukkailla ei olisi tapana koskaan tulla tälle puolelle saarta."

"Ettekö olisi niin hyvä", sanoi Lovisa, pitkän tuskallisen hiljaisuuden perästä, "että menisitte tuonne mäelle ja katsoisitte Helenaa?"

Silman oli taipuvainen täyttämään hänen toivoansa, vaikka hän vastahakoisesti jätti tehtävänsä. Mutta ennen lähtöänsä jätti hän hänelle ladatun pistuolin, että hän heti voisi antaa hänelle merkin, jos mitä epäiltävää lähestyisi. Lovisa odotti, mutta ei Silman'ia eikä Helenaa kuulunut. Hän pidätti hengitystänsä ja kuunteli, mutta ei mitään kuulunut. Vihdoin ei hän enää voinut masentaa sitä kuolettavaa tuskaa, joka vaivasi häntä, ja hän päätti etsiä sisartansa metsästä. Hän riensi samaan suuntaan, johon Helena oli mennyt. Jo oli hän nousnut toiselle mäelle, kun hän odottamatta näki edessänsä näyn, joka saatti veren hyytymään hänen suonissaan. Onneksensa ei hänellä ollut voimia huutamaan eikä liikkumaan; hän vaipui erään kallion taakse ja tuijotti pienestä aukosta sitä hirmuista näytelmää, joka näkyi hänen silmäinsä edessä.

Ei kaukana hänestä istui hänen sisarensa, kädet selän taakse sidottuina silkki suun eteen. Hänen edessään seisoi hurjan ja hirmuisen näköinen mies ja piti pyssyä hänen päätänsä kohden ojennettuna. Kappaleen matkaa siitä makasi Silman, kädet ja jalat sidottuina ja kauhistuksen osoitus kalveilla kasvoilla. Mies, joka vartioitsi vankeja ja jossa Lovisa kauhistuksella tunsi yhden pahantekiöistä, katseli levottomasti siihen seutuun, missä luola oli ja mutisi huulillansa: "Hän viipyy saakelin kauan ja me menetämme kallista aikaamme."

Kangistuneena kauhistuksesta oli Lovisa jo jonkun aikaa katsellut tätä näkyä, kun Brandon tuli ja kuiskasi muutamia sanoja kumppanilleen. Hän oli käynyt luolassa saadaksensa ne rahat, jotka hän arveli majorin sinne kätkeneen, sillä hän ei epäillyt, että Lovisa kieltämättä paikan hänelle ilmoittaisi. Kummastukseksensa oli hän löytänyt luolan tyhjänä ja kun hän ei kiiressä voinut löytää rahoja, niin päätti hän pakoittaa Helenaa paikkaa neuvomaan. Muutamilla sanoilla ilmoitti hän hänelle pyyntönsä, mutta tämä nerokas tyttö tiesi, että hänen ennen kaikkia olisi voittaminen aikaa ja kysyi sentähden: "Mistä se tulee, ettei sisareni neuvonut teille paikkaa?"

"Sisarenne ei voinut ilmoittaa minulle mitään", vastasi hän vähän hämmästyneenä.

"Mitä olette tehneet sisarelleni?" huusi Helena hämmästyen. "Minä en ilmaise mitään, niin kauan kun sitä salaatte minulta."

"Minä en ole ensinkään nähnyt sisartanne", vastasi Mark; "luultavasti oli hän paennut sisemmäksi luolaan ja minulla ei ollut aikaa etsiä häntä. Epäilemättä on hän turvassa. Muutoin täytyy minun ilmoittaa teille, neitiseni, ettei kumppanini tahdo enää kauvemmin odottaa. Sanokaa siis pian, missä rahat ovat; muutoin on teidän ja tämän nuoren miehen henki vaarassa."

"Jos lupaatte", sanoi Helena, "ettei mitään pahaa tapahdu Lovisalle, minulle eikä orpanallemme Silman'ille, niin ilmoitan teille kaikki."

Brandon lupasi sen ja kiiruhti Helenan osoittamalle paikalle. Suureksi iloksensa löysi hän sieltä pienen kulta- ja isomman hopeapussin. Edellistä ei hän suinkaan tahtonut jakaa raa'an kumppaninsa kanssa ja laski sen sentähden onttoon puuhun, jonka jälkeen hän kääntyi hopeineen Rogeriin. Brandonin neuvosta otti hän ainoasti niin paljon sitä, kun hän mukavasti taisi kantaa; loput kaivettiin erään kiven alle. Sitte palasivat molemmat vielä kerran vankinensa luolaan ottamaan, mitä he voisivat tarvita metsässä, jonka ohessa eivät luonnollisesti unhottaneet vähäistä astiaa rommia. "Vahinko", sanoi Roger, "ettemme ole aasia! Me voisimme nyt aivan hyvin käyttää semmoista pitkäkorvaista herraa. Että itse kantaisimme nämä kapineet, on suora mahdottomuus."

"Ehkä", jatkoi Brandon ja viittasi Silman'ia, "on tämä herra niin hyvä, että kantaa näitä kapineita meille."

"Suloinen ajatus!" huusi Roger mielissään; "hänen pitää olla meille aasina."

Näin sanoen sälytti hän tuolle onnettomalle Silman'ille isoimman osan ryöstetyitä kapineita ja ajoi häntä niinkun kuormaeläintä edellänsä, kun Brandon tarttui Helenan käteen ja veti hänen kanssansa metsään. Tosin tiesi hän, että tyttö estäisi hänen pakoansa, mutta hän näki myös, mitkä suuret edut tämä taitaisi tarjota hänelle, koska majori ei kammoisi mitään uhria tyttärenä vapauttamiseksi. Niin pian kun he olivat kadonneet, jätti Lovisa pakopaikkana, etsiäksensä isäänsä ja ystäviänsä. Ehkä hän pelkäsi, että hän kohtaisi jonkun pakenevista pahantekiöistä, riensi hän kuitenkin rantaa kohti, koska hän näki, ettei hänellä ollut mitään muuta valittavaa, jos tahtoi pelastaa rakkaan sisarensa.

IX.

Pako.

Jonkun ponnistuksen jälkeen oli merimiesten onnistunut sammuttaa valkea ja panna prikin purjehdittavaan kuntoon. Niin pian kun tämä oli tapahtunut, kiiruhti Horton purjehtimaan takaisin lahden suulle, ilmoittaaksensa tyttärillensä sodan onnellisen päätöksen. Hän oli jo kulkenut ison osan matkaa, kun huuto mäen kukkulalta herätti hänen huomionsa. Heti sen jälkeen näki hän kapteeni Trevorin korpraalin ja kahden sotamiehen kanssa rientävän alas mäeltä. Majori astui heti veneesen ja soudatti maalle. "Tiedättekö", huusi Trevori häntä vastaan, "että Brandon on paennut yhden kumppanin kanssa?"

Isä vapisi ajatellessaan tyttäriänsä, ja hänen surunsa tuli yhä suuremmaksi, kuu Trevori muutamilla sanoilla ilmoitti hänelle, että Brandon luultavasti oli mennyt luolalle. Horton seisoi hetkisen kielettömänä, sitte rohkaisi hän mielensä ja keskusteli kapteenin kanssa, maatako vai merta voisi pikemmin ennättää luolalle. He keksivät sen soveliaimmaksi, että Trevori jatkaisi matkaansa maitse ja Horton meritse; mutta kun he erosivat kättä puristaen, seisahdutti uusi näky heidän askeleensa. Likimäisen mäen kukkulalle huomasivat he vaimoisen haamun, jossa isän tarkka silmä heti tunsi nuoremman tyttärensä Lovisan. Hän läheni kiireillä, vaan horjuvilla askeleilla. Hirmuisten aavistusten käsittämänä lensivät he häntä vastaan. Isoon aikaan ei voinut väsynyt tyttö puhua sanaakaan, mutta hänen katsantonsa ilmoitti tuiki selvästi, että hän myötänsä toi hirmuisen kertomuksen. Vihdoin kertoi hän kyyneleillä, mitä oli tapahtunut.

Mahdoton on selittää sitä tuskaa, joka käsitti nämä molemmat miehet tässä hirmuisessa kertomuksessa. Majori seisoi muutamia minuuttia kankistuneena ja puhkesi sitte kyyneleisin, ajatellessaan rakastetun lapsensa hirmuista kohtaloa. Trevori tömisti hurjasti maata, käski väkensä seuraamaan häntä, kiiruhti niin pian kuin taisi luolalle ja saavutti sen puolessa tunnissa. Kun hän vielä katseli jälelle jätetyitä, ympärinsä viskotuita kapineita, saapui majorikin, osa merimiehiä muassaan. Tämä antoi sytyttää tulisoitot, tutkiaksensa luolan sisusta ja molemmat sotamiehet määrättiin haeskelemaan pakolaisten jälkiä. Sillä välin tutki Trevori korpraalin kanssa sitä paikkaa, jossa Lovisa oli ollut piilossa, ja josta hän myös taisi nähdä ympärillä olevan seudun. Hän tuli pian vakuutetuksi, että ryövärit olivat voineet paeta ainoasti yhteen määrättyyn suuntaan, kun eivät taitaneet uskaltaa pohjoiseen päin Hobarttown'iin, ja korkeat kalliot meren rannalla olisivat estäneet heidän pakonsa. Enempää majorin kanssa puhumatta, lähti hän, korpraali seurassaan, sinne päin, minne pakolaiset hänen ajatuksensa mukaan olivat kääntyneet, ja tutki huolellisesti koko seudun, löytääksensä jotakin jälkeä heistä. Pitkällisen etsimisen perästä palkitsi menestys hänen uutteruutensa. Likellä matalaa kalliota näki hän maassa jotakin, joka ei voinut olla lehti eikä kivi. Hän kiiruhti sinne ja löysi selittämättömäksi iloksensa rouvas-ihmisen hansikkaan; mutta itseänsä esinettä enemmän kummastutti häntä sen ihmeellinen asema. Kolme sormea ja peukalo olivat, niinkun selvästi näytti, vaseti yhteen puristetut ja etusormi osoitti kahden mäen väliseen vuorensolaan. Epäilemättä oli Helena jättänyt tämän merkin ystävillensä. Trevori tunsi uusien toivojen elähyttäneen itseänsä, sillä hän ei epäillyt, ettei se urhoollinen tyttö viisaalla älyllään tekisi kaikkea, mikä voisi heidän pelastustansa edistää. Kun aurinko oli likellä laskuansa, neuvoi korpraali, että he palautuisivat jälleen luolalle, ottamaan mukaansa ne kaksi sinne jätettyä sotamiestä. Mutta Trevori päätti aikaa hukkaamatta jatkaa takaa-ajamista. Ensin repäsi hän kuitenkin lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen, että oli päättänyt korpraalin avulla takaa ajaa ryöväreitä, ilmoitti, mihin suuntaan muiden olisi meneminen ja kiinnitti paperin pieneen puuhun vuorenloukossa. Mutta huomauttaaksensa niitä, jotka sitä paikkaa lähestyivät, katkasi hän nuoren puun, karsi siltä oksat, pisti ne maahan kallion viereen ja pani siihen ruohoturpeen.

Sillä välin olivat Mark ja Roger pitkittäneet pakoansa suurimmalla kiireellä. Helenan kädet olivat vapautetut, jotta hän ei estyisi kiireesti käymästä. Tätä silmänräpäystä oli hän käyttänyt, heittääksensä hansikkaan tien-osoittajaksi. Silman-raukaltakin oli kapula suusta pois otettu, koska hän jo oli langennut monta kertaa, eikä jaksanut käydä niin kiireesti, kun oli ollut vaikea hengittää. Hävittääksensä häneltä kuitenkin kaiken pakenemisen toiveen, kävi Roger ladatulla musketilla hänen takanaan. Kun yö viimein tuli ja Helena vaipui väsymyksestä, pysähdyttiin mimospuun juurelle. Helenalle laitettiin oksista maja ja atrian jälkeen sidottiin vankien kädet ja jalat. Kuitenkin jo muutamain tuntien kuluttua käski Brandon, että matkaa piti jatkettaman samalla kiireellä.

Trevori ja korpraali sillä välin takaa ajoivat pakenevia niin kauan kun päivän valo myönsi heille tien löytämisen; sitte heittäytyivät he väsyneinä maahan, mutta eivät voineet nukkua vankien kohtalon tuottamasta levottomuudesta. Kun kuu muutamien tuntien perästä levitti himmeän valon maalle, jatkoivat he kulkuansa samaan suuntaan, vaikka pelkäsivät tieltä eksymistä, koska ei ollut kylliksi valoa pakolaisten jälkien näkemiseksi.

Päivän valetessa olivat he kyllä niin onnelliset, että löysivät majan, missä Helena oli levännyt, ja Trevorin ilo muuttui ihastukseksi, kun hän siinä löysi toisen hansikkaan, johon kirjain P ja sana Länsi olivat verellä kirjoitetut. "Hurraa!" huusi korpraali; "nyt tiedämme olevamme oikealla tiellä. Se tyttörukka on kirjoittanut ainoalla läkillä, minkä taisi saada; hän on kirjoittanut verellänsä, sanoaksensa mihin päin meidän olisi kääntyminen." Näillä sanoilla hän lähti matkalle neuvottuun suuntaan ja Trevori seurasi, iloisesti liikutettuna; sillä nyt oli hän vakuutettu, että Helena vielä oli elossa eikä kovin kaukana. Tällä tavalla kulkivat he rivakasti edelleen, kunnes tulivat laajan kuivan tasangon reunaan, joka oli peräti puista paljastettu. Jälet veivät kaukaiselle, tasangon toisella puolella olevalle mäelle. Molemmat miehet alkoivat kulkea tuon aution tasangon yli, vakuutettuina, että mainitulla kukkulalla oliat heidän näkisivät. Ryövärit olivat todellakin myös tehneet leirinsä kukkulalle, koska Helena oli ollut niin väsynyt pitkästä vaelluksesta, ettei hän voinut paikaltaan liikkua; myöskin oli Silman muutamia kertoja kaatunut raskaan kuormansa alla. Brandon, joka ei enää pelännyt mitään takaa-ajamista, oli kirveellään hakannut muutamia oksia ja pensaita ja laittanut jonkunlaisen majan Helenalle, sekä alkoi nyt varovasti ja tarkasti vakoa ympärillä olevaa seutua. Äkkiä luuli hän näkevänsä jonkun elävän liikkuvan tasangon reunassa. Ensin ei hän voinut tuntea, olivatko liikkuvaiset eläimiä vai maan asukkaita, mutta sitte näki hän liikunnon säännöllisyydestä, että ne olivat ihmisiä. Helenakin oli oksien läpi huomannut ne kaksi lähenevää pistettä, ja hänen sydämensä tykytys ilmoitti, että hänen ystävänsä tulivat häntä pelastamaan. Hän hyppäsi ylös vuoteeltansa ja kiiruhti mäen reunalle, mutta samassa käski Brandon lähteä matkalle. "Jotakin epäiltävää on tulioissa", sanoi hän Rogerille, "pidä sentähden vaari vangista ja anna hänen ottaa kuorma selästänsä." Sitte käänsihe hän Helenaan sanoilla: "Neitiseni, te tiedätte enemmän näistä miehistä, kuin minä nyt voin aavistaa. Elkää kieltäkö sitä; minä näen sen teidän silmistänne ja koko muusta olennostanne. Muistakaa kuitenkin, että te olette suuremmassa vaarassa, jos koetetaan vapauttaa teitä, kuin jos vielä olisitte edelleen minun vallassani."

Helena ei vastannut, mutta pitkitti suurimmalla ponnistuksella silmällä pitää miehiä, jotka, miten jo selvästi nähtiin, eivät olleet maan asukkaita, vaan valkeita, kiväärit kädessä. Hän selitti sitte vakavalla äänellä, ettei hän kykene pitemmältä käymään. Mutta samassa ojensi Roger pyssyn hänen päätänsä kohti ja uhkasi ampua hänen, jos ei tahtoisi käydä. Raskaalla sydämellä totteli hän käskyä, mutta matkalla repi hän, kun luuli itsensä huomaamattomaksi, pieniä palasia leningistään ja pudotteli niitä maahan. Hän ei aavistanut, että Mark, joka kävi hänen takanaan, huomasi hänen petoksensa ja varovaisesti kosi kaikki kappaleet, jotka hän heitti. "Ahaa", kuiskasi hän itseksensä, "tämä on siis keino, jota hän käyttää, neuvoaksensa tietä ystävillensä. Mutta", mutisi hän äkkiä seisahtaen, "minä en ymmärrä myöskään, miksi häntä estäisin. Hänen ystävänsä ovat meidän kantapäillämme ja marssivat nopeammin kuin me. Paras on meidän vapauttaa itsemme heistä ja nämä merkit viettelevät heidät turmioon. Niin, tilkut olkoot siellä; nyt on ainoasti löydettävä hyvä piilopaikka, lopettaaksemme sieltä takaa-ajamisen."

Sillä välin oli tultu pienen, matalan virran luoksi, jonka poikki taisi vaivatta kahlata. "Mitäs hän nyt tekisi?" ajatteli Mark. "Ohoo, hänellä on jotakin kengässään eikä luule minun näkevän, kuinka hän pistää oksan maahan joen rannalle. Aivan hyvin ajateltu ja oivallisesti tehty, neitiseni; mutta te ette kyllin voi aavistaa, että siten viettelette ystävänne paulaan."

Ryövärit tunkeusivat nyt viidakkoon, joka ikäänkun raami piiritti joen rantoja ja oli niin tiheä, ettei voinut askeltakaan eteensä nähdä. Mark katsoi tämän paikan sopivaksi tuumansa toimeenpanemiselle. Hän käski vankien laskeuda alas eikä vähintäkään ääntä päästää; vastakkaisessa tapauksessa uhkasi hän heitä kuolemalla. Sitte taittoi hän muutamia oksia, jotka häneltä estivät näköalan virralle, ilmoitti tuumansa seuralaiselleen, repäisi kappaleen Helenan leningistä ja heitti sen ei kauaksi siltä puusta, jonka hän oli valinnut itsellensä ampumamatkaksi. Tyttörukan sydän löi suonenvedon tapaisesti, kun hän näki, että hänen petoksensa oli keksitty ja käytettiin hänen ystäväinsä tuhoksi. Veri juoksi kuumehehkulla hänen suonissaan, ja kykenemättömänä ajattelemaan, sulki hän silmänsä ja jätti ne miehet, jotka tulivat häntä pelastamaan, taivaan suojelukseen.

X.

Tappelu villien kanssa.

Koska ryövärit tekivät näitä valmistuksia takaa-ajajainsa vastaan-ottamiseksi, saapuivat nämä autiota ketoa rajoittavan mäen juurelle. Kauan etsivät he sillä kovalla maalla jälkiä, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille sen suunnan, jonka heidän olisi ottaminen. Vihdoin keksi kapteenin tarkka silmä nuoren ihmisjälen. "Me olemme kuitenkin ne jälleen löytäneet", huusi hän ilolla. "Nyt pitäisi meidän pian heidät kiini saada, ajattelen minä. Mutta", jatkoi hän tarkoin maata tutkien, "mitä tämä on? He ovat riisuneet kenkänsä."

Korpraali ei vastannut, mutta alkoi suurimmalla tarkkuudella tutkia jälkiä.

"Jumalan tähden!" huusi äkkiä Trevori, "olisiko se mahdollista? Korpraali, näiden täytyy olla maan asukasten jälkiä."

"Se on, paha kyllä, tosi", vastasi korpraali, jatkaen tutkimistaan.

"Luuletteko, että ne äskettäin ovat tästä ohitse menneet?"

"Siltä näyttää se."

"Ja kuinka monta lienee niitä ollut?"

"Täällä näkyy monet jälet. Myöskin tiedän minä, että ne tavallisesti marssivat, kolmin neljinkymmenin joukossaan."

"Nämät jälet eivät näytä miellyttävän teitä?" sanoi Trevori.

"Ei, totisesti ei", vastasi korpraali vakaisella katsannolla. "Ei ole leikkiä kohdata asukkaita metsässä. Ensiksi ovat heillä keihäät, joita heittävät suurella varmuudella neljän viidenkymmenen askeleen matkan. Käsikahussa käyttävät he hyvällä osavuudella kovasta puusta tehtyjä nuijiansa, ja viimein on heillä vielä yksi merkillinen ase, nimeltä Bomera, jota he lingottavat arvaamattomalla ketteryydellä."

"No, niinpä täytyy meidän valmistaa itseämme kovaan tappeluun", sanoi Trevori, käyden edemmäksi, "ja kentiesi karkaa meidän päällemme yht'aikaa kaksi vihollista. Mutta maltas, mitä tuo on? Jumalan tähden, tuolla on rouvas-ihmisen leningin tilka! Ja tuolla taas yksi! Pidä vaari, korpraali!"

He olivat nyt tulleet sen pienen virran rannalle, ja kun täällä huomasimat ne kaksi Helenan pistämää oksaa, kävivät he varovaisesti vettä myöten viidakolle, jonka takana ne kaksi ryöväriä makasivat väijymässä.

"Valmista itseäsi", sanoi Brandon hiljaisella, mutta vakavalla äänellä kumppanilleen, "ja nyt valkea!"

Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän lausui tämän, rasahti joukko keihäitä pensaiden lävitse. Yksi niistä sattui Brandonin oikeaan olkapäähän, toinen Rogerin leveään selkään, ja molemmat latingit paukahtivat tapaamatta esinettänsä. Kun vangit makasivat maassa, lensivät keihäät heidän ylitsensä heitä vahingoittamatta; mutta kiväärien paukahdus ja asukasten odottamaton ilmautuminen antoivat Helenalle jälleen koko hänen älyllisyytensä ja suurella avunhuudolla ilmoitti hän läsnä-olonsa ystävillensä. Kun Trevori tunsi hänen äänensä, juoksi hän rohkeasti esiin, huolimatta villien hirmuisesta voittohuudosta. Nämä ryntäsivät riemuiten esiin ja heittäysivät osiksi pahantekiäin, osiksi kapteenin ja hänen kumppaninsa päälle. Brandon ja Roger juoksivat joen rannalle, koska he ennen kaikkia tarvitsivat aikaa ladataksensa, mutta Trevori tappoi yhden villeistä kaksipiippuisella pyssyllään ja haavoitti toisen pahasti.

Kuu viholliset eivät tästä säikähtäneet, täytyi korpraalinkin ottaa tuli ja ampua likimäisen; mutta nytkin tunkeusivat villit esiin urhoollisesti, niin että Trevorin ja korpraalin täytyi peräytyä, saadaksensa aikaa ladata. Kun he astuivat ulos viidakosta, huomasivat he, tuskin sadan askeleen päässä, molemmat pahantekiät. Sillä välin oli korpraalilla ollut aikaa ladata muskettinsa ja ampua yhden päälletunkeutuvista vihollisista, niin että he pelästyivät ja silmänräpäyksessä taukosivat takaa-ajamisesta. Trevori käytti tilaisuutta ja huusi korkealla äänellä pahantekiöille: "Jos te olette Mark Brandon, niin lupaan teille antaa anteeksi edelliset, jos tahdotte auttaa meitä asukkaita vastaan."

Brandon, joka oli pysynyt täydellisesti rauhallisena koko ajan eikä vieläkään näyttänyt hnolivan heidän edessään riehuvista villeistä, vastasi: "Missä on valtakirjanne tähän lupaukseen? Minkä todistuksen voitte antaa minulle siitä, että taitaisin luottaa teihin?"

"Kunniasanani sotaherrana", vastasi kapteeni. "Minä lupaan teille hyvän kohtelun ja tahdon täyttää kaiken voimani maaherran tykönä, saadakseni teille anteeksi-antamuksen."

"Onko tämä kaikki?" huusi pahantekiä nauraen.

Tässä silmänräpäyksessä kiinnitti hänen huomionsa uusi villien uhkaava liikunto. "Elä ammu!" huusi hän kumppanillensa, "anna toisten tehdä sitä! Me voimme tarvita ruutimme muualle." Näillä sanoilla vetäytyi hän Rogerin kanssa joen ylitse ja pysähtyi lähimmän mäen juurelle.

Uusi ampuminen oli sillä välin taas tehnyt yhden asukkaan kykenemättömäksi tappeluun, niin että ne näyttivät olevan kahdella päällä, tokko enää pitemmältä samoaisivat. Mutta kun näkivät niiden kahden pahantekiäin peräytyvän, rohkaisivat he taas mielensä ja hyökkäsivät hurjalla sotahuudolla kahta soturia vastaan.

"Sillä roistolla", huusi korpraali, "on taas joku konnamainen tuuma päässään. Näettekö, nyt matelee hän meidän taaksemme, että me tulisimme kahden tulen väliin. Nyt hänen poissa ollessaan saavat nuo mustat roistot myös uutta urhoollisuutta; meidän täytyy siis vielä ampua muutamia niistä, ennenkun ne meidät rauhaan jättävät."

"Meidän täytyy murtaida läpi", vastasi kapteeni; "minä kuulin Helenan äänen tuolta pensaiden seasta, ja tahdon vapauttaa hänen taikka kuolla."

Korpraali pani pajonetin muskettiinsa ja tunki eteenpäin kapteenin vieressä asukkaita vastaan. Yhdistettyinä tiheään joukkoon kohtasi näitä hyökkäys keihässateella. Tämä ei pysynyt pahoitta seurauksitta, kun välimatkaa ainoasti oli kaksikymmentä askelta. Trevori sai keihään rintaansa ja korpraalin sattui kolme. Nyt laukaisivat molemmat kiväärinsä, mutta villit linkosivat taas keihäitänsä, joista useat sattuivat. Lauaistut latingit saikäyttivät heidät kuitenkin taas.

"Ladatkaa, herra, ladatkaa pian!" huusi korpraali; "ne sudensikiöt eivät vielä ole saaneet kylliksi. Mutta teistä juoksee vertä monesta haavasta."

"Teistä myöskin, korpraali, mutta se ei haittaa mitään; meidän täytyy rynnistää eteenpäin."

"Tuolla makaa vielä yksi", huusi vanha soturi, "ja tuolla taas yksi! No eivät ne tätä kauan kestä. Pitäkää vaan latinki pyssyssänne, että meillä olisi semmoinen jälellä, jos he odottamatta päällemme karkaisivat. Ahaa, asia ei näytä heitä kuitenkaan miellyttävän! Totisesti, he alkavat jo juosta. Kyllä minä ajattelinkin sitä; meidän kuulamme ovat vähän liian kovia heille."

"Elkää ampuko enää, jos ne pakenevat", sanoi Trevori väsyneellä äänellä.

"Teistä vuotaa kovasti verta, herra", huusi korpraali, kiiruhtaen kapteenin tykö.

"Elkää huoliko minusta. Katso, asukkaat pakenevat; niin, nyt lähdemme vankeja vapauttamaan."

Mutta hänen puhuessansa tuli hänen äänensä heikommaksi; hän otti muutamia askeleita, hoiperteli, piti itseänsä taas pystyssä ja lankesi sitte maahan. Veren menettäminen oli heikontanut hänen; hän koetti vielä kerran nousta ylös, vaan vaipui voimatonna jälleen nurmelle.

XI.

Haavoitettu.

Korpraali oli mies, joka ei vaikeimmassakaan tilassa kadottanut älyänsä. Antaen vihallensa lomaa voimakkaissa valoissa mustia konnia vastaan, nouti hän hatullaan vettä lähellä olevasta lähteestä ja kaatoi sitä haavoitetun kasvoille. Sitte tutki hän haavat, joista yksi, joka oli oikeassa olkapäässä, vuoti verta vahvasti. Hän sitoi ne liinallansa ja näki suureksi iloksensa, että oli onnistunut seisattaa veren. Hän nouti taas enemmän vettä, kostutti sen vielä yhä tunnottoman huulia muutamilla pisaroilla ja näki jonkun ajan kuluttua sanomattomaksi iloksensa hänen aukaisevan silmänsä. Jonkun ajan perästä tunsi Trevori itsensä kyllin väkeväksi ylösnousemaan ja meni, korpraalin käsivarteen nojaten, metsään, katsellaksensa ympärillensä Helenaa. Mutta ei yhtään elävää sielua ollut siellä, ainoasti useain villien hengettömät ruumiit makasivat tuolla verisellä ja tallatulla nurmella. Kun korpraali oli katsahtanut varovaisesti ympärillensä, talutti hän kapteenin tiheän vesakon reunaan, jossa hän oli suojassa äkilliseltä päällekarkaukselta. Sitte tutki hän seudun perinpohjin, nähdäksensä eikö joku kätketty vihollinen löytyisi läheisyydessä taikka eikö nuoren tytön jälkeäkään voisi keksiä. Mutta kaikki hänen vaivansa oli turha, sillä ei asukasten eikä Helenan vähintäkään jälkeä voitu selville saada. Hänen täytyi nyt ajatella haavoitetulle yövuoteen valmistamista. Hän kokosi sentähden lähimpänä seisovien puiden pehmeimpiä oksia ja valmisti niistä sopivan vuoteen kapteenille sekä levitti isommista oksista katon sen päälle ja toimitti siten jotenkin tiheän majan, joka suojeli sateelta ja pakkaselta. Nyt oli vietä yksi, kuitenkin aivan tärkeä kysymys vastattavana, nimittäin millä tavalla pidettäisiin huolta elatusvaroista. Kun korpraali vielä tätä tuumi, näki hän äkkiä ison kengurun hyppivän huolettomana joen rannalle janoansa sammuttamaan. Eläin läheni verkalleen, milloin lyhyellä hypyllä, milloin neljän jalan; silloin tällöin kohottihe se myös täydelliseen pituuteensa ja lepäsi siinä takajaloillaan, kun pitkä häntä oli sen tukena. Korpraali tarttui muskettiinsa, taivutti sivulle oksat, jotka kätkivät hänen saaliinsa häneltä, ja samassa kun eläin ryskeen varoittamana aikoi paeta keveällä juoksulla, hyppäsi se kuulan satuttamana vielä kerran ylös ja kaatui sitte raskaasti maahan.

Laukaus säikähdytti kapteenin hänen levottomista unelmistaan ja hätäisenä katsahti hän ympärillensä, keksiäksensä uuden uhkaavan vaaran. Pian rauhoittui hän kuitenkin nähdessään uskollisen seuraajansa, joka läheni läähättäen, ammuttua eläintä kantaessaan. Tämä rupesi sitte ruokaa laittamaan. Muutamissa minuuteissa oli hän koonnut ja sytyttänyt kuivan puuaineen, joka makasi ympärinsä maalla. Sitte leikkasi hän eläimestä parhaat paikat, pisti ne sekä maksan, jota metsästäjät kuivuutensa tähden käyttävät leivän asemasta, laahaustukkiinsa, ja käänteli tätä paistinvartaana tulella. Kun liha oli valmiiksi paistettu, tarjosi hän kapteenille parhaat palat ja alkoi sitte atrian, joka maistui hänestä paremmalle kuin kaikki, mitä hän oli nauttinut koko elämässään. Haavoitetussakin, joka kahteen päivään ei ollut mitään nauttinut, pääsi luonto valloille, mutta kun hän oli itseänsä vahvistanut muutamilla mehevillä paloilla, vaipui hän syvään uneen, josta hän vasta auringon noustua heräsi. Rehellinen korpraali kulki vielä muutamia tuntia vahtina edes-takaisin majan edessä, mutta viimein voitti väsymys hänenkin ja hän nukkui valkean viereen.

"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi Trevori aamulla korpraalille, "minä nousen ylös ja sitte pitää meidän lyöttäidä matkalle Helenaa vapauttamaan."

Korpraali autti hänen ylös yövuoteeltaan, mutta huomasi heti, ettei hän voinut pysyä jaloillansa. "Ei käy laatuun", sanoi hän päätänsä pudistaen, "ja kuinka ajattelette te marssia, kun ette voi seisoakaan?" Näin sanoen laski hän hänen jälleen vuoteelle.

Trevori vaipui pian taas levottomaan uneen, hehkuva kuume vetäytyi hänen kulmillensa ja huulensa kuivivat yhä enemmän. Korpraali huomasi kauhistuksella enteen vaaralliseen haavakuumeesen, joka vähän sen jälkeen puhkesikin ja sitte yhä yltyi.

XII.

Vankeus villien luona.

Molemmat pahantekiät olivat joen rannalla olevalta mäeltä katselleet tappelun loppua ja villien palausmatkaa. Sekään ei ollut heiltä jäänyt huomaamatta, että Silman ja Helena oli viety vangiksi. Kaiken sen mukaan, mitä olivat ennen asukkaiden luonteesta kuulleet, eivät he voineet epäillä, että nämä vangeille kostaisivat monen soturinsa kuoleman ja yhtä vahvasti olivat he vakuutetut, etteivät takaisin saisi niitä rahoja eikä arvokkaita varoja, jotka vankien kanssa olivat joutuneet villien käsiin. He päättivät sentähden välttää kaikkia asukasten vainoja ja ajatella ainoasti omaa turvallisuuttansa. He kokivat saavuttaa saaressa semmoista seutua, jossa voisivat olla turvallisemmat sotamiesten takaa-ajamiselta, ja johon myös harvoin suuremmat villiparvetkaan tulisivat. He lähtivät sentähden matkalle, hakivat maan jylhimpiä seutuja ja kokivat niin paljon kuin mahdollista lähetä etelärantaa.

Helena ja hänen orpanansa Silman olivat kuitenkin vielä elossa. Tosin olivat he monta kertaa olleet vaarassa, etteivät ystäväinsä kuolemasta suuttuneet soturit heitä tappaneet, mutta joka kerta oli eräs vanha vaimo, joka, niinkun he sittemmin huomasivat, oli päällikön sisar, katsannollansa pelastanut ja suojellut heitä rääkkäyksistä. Jonkun ajan perästä lauhtui miesten riehunta ja vieläpä näyttivät muutamat vaimot säälivänkin sitä tyttöraukkaa. Kuitenkin käsitti Helena tilansa vaarallisuuden; sillä kuinka taisi hän toivoa laupeutta niiltä ihmisiltä, joiden sukulaisia ja ystäviä äsken olivat valkeat miehet tappaneet? Silman parkakin näki itsensä kuoleman-alaiseksi ja odotti joka silmänräpäys keihästä, joka lävistäisi hänen. Sillä tavalla vaelsivat he jälellä olevan osan päivää pysähtymättä. Vihdoin keskeytti yön pimeys heidän kulkunsa. Kun he seisahtuivat jyrkän vuoren sulkemassa laaksossa, joivat he halulla lähteestä, joka lorisi kallioiden välissä. Sitte kokoivat miehet kuoria puista, käyttääksensä niitä majojen katoiksi, joiden piti heitä suojeleman pakkaselta ja sateelta. Vaimot kokosivat kuivia puita. Nyt maksoi valkean tekeminen, sillä sodassa olivat heiltä hävinneet ne palavat puukappaleet, joita jokaisella heimolla oli tapana muassansa kulettaa. He etsivät nyt sentähden sopivan kuivan puukappaleen, panivat sen maahan, leikkasivat terävällä kivellä kolon siihen sekä pistivät toisen teroitetun puupalasen koloon. Yksi villeistä otti sitte tämän viimeksi mainitun käsien väliin ja väänsi sitä kiirehesti edestakaisin kolossa. Kun hän väsyi, tuli toinen sijaan, kunnes vihdoin molemmat puukappaleet syttyivät sukkelasta, alinomaa pitkitetystä hivuttamisesta. Niin pian kun tämä oli tapahtunut, heitettiin kuivia lehtiä ja lastuja hiilokseen ja puhaltamalla saatiin leimuava liekki. Niinmuodoin onnistui heidän neljännestunnissa tehdä valkea ja pian valaisivat koko laaksoa leimuavat tulet.

Koska kaikki miehet ja vaimot askaroitsivat valkean ympärillä, arveli Helena, että se silmänräpäys olisi pakenemiseen sopiva. Hän ilmoitti aikeensa Silman'ille ja neuvoi häntä kiipeämään ylöspäin jyrkkää mäkeä yhdeltä puolelta, aikoen itse tehdä samoin toisella puolen. Silman myöntyi heti siihen, vaikka hänellä oli aivan vähän toivoa onnistumisesta. Helena kävi ensin verkalleen mäen sivua ja alkoi sitte mennä ylöspäin, ikäänkuin hän olisi uteliaisuudesta katsellut puita ja pensaita. Samoin teki Silman; hän oli myöskin ennättänyt sille paikalle, jossa hän aikoi yhtyä Helenaan, kun hän huomasi kaksi villiä, joista yksi oli varovaisesti seurannut Helenaa, toinen häntä. "Uskaliaasti", kuiskasi Helena, tultuansa sitte paikalle, jolla hän seisoi; "nyt on pelastus mahdollinen."

"Kaksi mustaa konnaa on meitä seurannut", vastasi Silman; "nyt ei ole muuta tehtävänä, kuin rauhallisesti takaisin kääntyminen."

"Ettekö voi lyödä maahan sitä, joka uhkaa teitä?" sanoi Helena. "suuri Jumala, pitäisikö meidän vielä kerran palata noiden armottomain villien luoksi?"

"Tässä ei ole muuta tehtävänä", sanoi Silman toimekkaasti; "jos minä yhden löisinkin alas, niin nostaisi toinen semmoisen melun, että koko naapuristo rientäisi tänne, parempi on, että palajamme aivan rauhallisesti."

"Hyvä", vastasi Helena lyhyen vaitiolon perästä. "Menkäämme nyt rauhallisesti takaisin, ehkemme silloin herätä mitään epäluuloja."

He kääntyivät takaisin ja ne kaksi villiä seurasivat heitä. Sillä välin olivat muut pyydystäneet useita pussieläviä, jotka yöllä oleksivat pipariminttupuissa, sekä paistoivat niitä nyt tulilla. Vaimot noutivat akasiapuiden pihkaa sekä heittivät sitä hiilille paistumaan. Kun seura istui atrialle, saivat vangitkin osansa; mutta kun pussi-eläimellä on hyvin paha haju ja pihka näytti tuliselta raudalta, niin jättivät he nämä herkut koskematta. Onneksi muisti Silman, että suuri varasto ruoka-aineita oli säkissä, jota hän oli kantanut, niin että molemmat vangit voivat vahvistaa itseänsä runsaalla atrialla viimeisten päiväin ponnistusten perästä. Kohdastaan atrian perästä etsi kukin yösijansa ja vähään aikaan hallitsi syvin hiljaisuus tuossa äsken niin eloisassa laaksossa. Päivän valetessa olivat asukkaat valveella ja kun heillä ei ollut surua vaatetuksestansa eikä tarvinneet niitä pakata kirstuihin eikä vaatesäkkiin, niin taisivat he heti paikalla lähteä matkalle. Puolipäivän aikana levättiin vähän aikaa ja sitte kulettiin edelleen; yöpaikka laitettiin samoin kuin edellisenäkin päivänä. Päivällisen aikana kolmantena päivänä huomasivat he viheriäiseltä mäen kukkulalta aavan meren sekä että olivat saavuttaneet vaellustensa päämäärän. Helena ja Silman tunsivat jäisten vilutaudin puuskien käyvän läpi kaikkien jäseniensä, kun he ajattelivat, että jo tulisi aika, joka olisi ratkaiseva heidän kohtalonsa.

Asukasten kylä oli ystävällisessä, viheriäin mäkien ympäröimässä laaksossa, ja siinä oli noin kolmekymmentä puunkuorista valmistettua majaa. Yhden semmoisen edessä istui kaatuneella puulla joukkion päällikkö, noin kuusikymmenvuotinen mies, kunnioitettavalla ulkomuodolla. Kun eräs mies kertoi hänelle retken menosta, synkistyi hänen muotonsa; mutta sisar, joka jo matkalla oli niin laupiaasti suostunut vankeihin, katsahti häneen taas, ja kun Silman, Helenan tahdon mukaan, aukaisi säkin ja toi esiin sen sisältämän, virkistyi tuon vanhan muoto huomattavasti. Erinomaisella mielihyvällä vastaan otti hän kirveen, jonka käyttämistä Silman selitti hänelle. Suuri määrä sokeria sekä yksi tinapikari saivat yhtä ystävällisen vastaanottamisen. Kun Silman viimein esiin-otti tulukset ja muutamilla iskuilla sytytti taulan, muuttui koko heimon hämmästys korkeasti kaikuvaksi riemuksi. Koska villit askaroitsivat tuluksilla, löysi Helena sanomattomaksi iloksensa yhdessä pienessä liinaisessa pussissa pistuoliparin ynnä ruutisarven ja tusinan luotia. Hän tervehti näitä aseita, niinkun vanha ystävä, sillä nyt oli hänellä jotakin, jolla hän hätätilassa voisi puolustaa itseänsä. Vanha päällikkö oli erinomaisen iloinen niistä kalleuksista, jotka hänelle olivat annetut ja ilmoitti merkeillä vangeille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Helenaa kohteli hän suurella kunnioituksella, sillä hän näytti hänestä korkeammalle olennolle ja Silman voitti myöskin pian sen lohdullisen vakuutuksen, ettei villit tahtoneet häntä hengeltä ottaa. Tyttärelle rakennettiin kuninkaan käskystä iso ja mukava maja, mutta Silman sai semmoisen kuorella katetun vuoteen, kun useimmat asukkaat käyttivät.

Niinmuodoin olivat kyllä molemmat vangit vapautetut siitä vaivaavasta tuskasta, että heidät teurastettaisiin kostouhrina tapettuin soturien edestä; mutta he eivät kuitenkaan nähneet mitään mahdollisuutta vankeudesta pakenemiseen eikä olopaikastansa ystävillensä tiedon-antamiseen. Sillä vaikka heitä kohdeltiin kunnioituksella ja ystävyydellä, vartioitiin heitä kuitenkin tarkimmasti, niin että heidän täytyi jättää jokainen paon-ajatus mielestänsä ja kärsivällisesti odotella kohtalonsa kehittymistä.

XIII.

Kosto.

Kapteeni Trevori makasi sillä välin yhä vielä sairaana haavakuumeessaan ja vanha korpraali hoiti häntä väsymättömimmällä huolella. Hän nouti hänelle vettä lähteestä, paistoi hänelle parhaita paloja kengurusta ja teki kaikki, mitä hänen voimissaan oli, saadaksensa hänen unhottamaan erämaan ja kaiken lääkärinhoidon kaipauksen.

Trevori poloinen ei voinut nauttia mitään. Kolmena päivänä oli hänen ainoana ravintonansa kylmä lähdevesi ja ainoasti hänen voimakas ruumislaatunsa ja maan erittäin terveellinen ilman-ala vaikuttivat, että hän taisi kestää kärsimisen, jonka käsissä useimmat ihmiset olisivat nääntyneet. Mutta kaikki hänen vaivansa eivät olleet verrattavat siihen piinaan, jonka hän tunsi ajatellessaan onnettoman Helenan kohtaloa. Kun hän ajatteli, että hän oli villien vallassa, heräsivät kaikki ne kauhut, joita hän oli kuullut kerrottavan näistä villien heimokunnista, julmina hirmukuvina hänen sielussaan.

Neljäntenä päivänä tunsi hän vihdoin kuumeen vähenevän. Nyt saattoi hän myös vähän syödä, ja toisen neljän päivän perästä tunsi hän itsensä kyllin vahvaksi lähtemään matkalle Hobarttown'iin. Jo ensimäisenä päivänä löysi hän useissa paikoin painetuita kuulutuksia puihin naulattuina; niissä lupasi hallitus viiden sadan dollarin palkinnon sille, joka toimittaisi Mark Brandonin esivallalle sekä jos hänen ulosantajansa olisi maasta pois viety, vakuutettiin hänelle armo ja vapaa kulku Englantiin. Trevori tuli tästä vakuutetuksi, että esivalta oli uuttera ryövärien takaa-ajamisessa ja hänessä heräsi myöskin toivo, että he voisivat löytää ja vapauttaa Helenankin. Mutta korpraali arveli, että siihen olisi sangen vähän toivoa, sillä metsässä saattaisi yksi turhaan etsiä toistansa koko elämänsä ajan. Kuusi päivää matkustettuansa saapuivat nämä kaksi miestä vihdoin Hobarttown'iin. Korpraali meni heti maaherran luoksi ja kertoi hänelle seikkailuksistansa; Trevori taas ei ensinkään hukannut aikaa, tiedustellaksensa majoria ja hänen perhettään. Hän sai kuulla prikin seisovan ankkurissa kaupungin vieressä ja Lovisan asuvan erään sotaherran perheessä, mutta että majori oli lähtenyt yhdellä sotamies-osastolla takaa-ajamaan pakolaisia, jotka, niinkun arveltiin, pitivät vielä Helenaa vankina. Tämän nuoren tytön kohtalo oli herättänyt yleisen säälin ja Trevorin kertomus, että hän nyt luultavasti olisi villien vankina, koroitti vielä sääliväisyyttä, sillä se ajatus oli yleinen, että nämä olivat hänen kuoliaaksi lyöneet, koska he eivät tavallisesti säästäneet valkeita, jotka heidän käsiinsä joutuivat. Trevori tahtoi heti taas lähteä matkalle, etsimään ja vapauttamaan ryöstettyä, mutta lääkäri ei myöntänyt sitä, kun hänen haavansa eivät vielä olleet täydellisesti paranneet. Hänen täytyi sentähden päättää jäädä Hobarttown'iin. Täällä vietti hän suurimman osan aikaansa Lovisan seurassa, ja surullinen hauskutus oli puhua hänen kanssansa ryöstetystä sisaresta.

Sillä välin viettivät molemmat pahantekiät surullista ja kurjaa elämää kaukaisemmissa ja kolkoimmissa metsätienoissa. Puuttuen välttämättömimpiä tarpeita, täytyi heidän sitä paitsi päivää ja yötä pelätä sotamiesten käsiin joutumista, jotka epäilemättä heitä jälestä ajoivat. Brandonia vaivasi vielä kaupan päälle toinenkin murhe. Hän oli useissa paikoin metsässä huomannut maaherran kuulutuksen ja havainnut, mitä luvattu palkinto oli vaikuttanut hänen kumppanissaan. Epäilemättä käyttäisi tämä ensimäistä mukavaa tilaisuutta, jättääksensä hänet esivallan käsiin sekä siten ansaitaksensa täydellisen armoituksen, viisisataa dollaria ja vapaan kulun Englantiin. Monta kertaa oli likellä, ettei hän lopettanut häntä; mutta ajatus, että hän ei voisi hänettä puolustaa itseänsä villien päällekarkauksilta, esti häntä verisestä aikomuksestaan. Rogerkaan, joka nyt todellakin tuumaeli, kuinka hän pettäisi kumppaninsa ja siten voisi ostaa armoituksen itsellensä, ei silmänräpäystäkään epäillyt siitä, mitä Markin sielussa oli tapahtunut. Niinmuodoin kuleskelivat nämä pahantekiät peläten toinen toistansa, ja kun yökin lopetti päivän ponnistukset, eivät he tohtineet sulkea silmiänsä, etteivät jättäisi itsiänsä puolustuksetta kavaltajan käsiin. Vihdoin teki luonto kuitenkin oikean vaikutuksensa ja molemmat vaipuivat eräänä yönä syvään uneen.

Kamalilla unelmilla vaivattuna, kieri Roger aamupuoleen kovalla vuoteellansa; silloin tunsi hän raskaan ruumiin liikkuvan kasvoillansa. Hän heräsi ja näki kauhistuksella ison mustan käärmeen, joka soljui siitä ylitse. Hän tuli kalman kalveaksi, sillä hän pelkäsi sen purevan ja tiesi, mikä hirmuinen kuolema häntä silloin odottaisi. Eläin mateli kuitenkin hiljalleen matkaansa, eikä näyttänyt ensinkään häntä huomanneen. Tosin näki tuo viheliäinen itsensä pelastetuksi, mutta yhä vielä väristi kuumeenpuiste hänen jäseniänsä. Hän katsahti vavisten ympärillensä, sillä hän ei oikein tiennyt oliko hän valveella vaiko uneksi. Katsahtaen raivosti ympärilleen, tunsi hän Mark Brandonin, joka makasi ja nukkui nurmella ei kaukana hänestä. Samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus, että kauan toivottu hetki olisi tullut, jolloin hän voisi toimittaa petollisen tehtävänsä, sillä olihan nyt Brandon hänen vallassaan. Tosin oli asialla vielä suuret vaikeutensa. Määrätty maksu oli luvattu ainoasti sille, joka ulosantaisi Brandonin elävänä, ja vaikka tämä nyt makasi syvässä unessa, ei hän vielä ollut sidottu. Koska Roger katsahti mietiskellen ympärillensä, näki hän kappaleen matkaa siitä kolme miestä astuvan esiin pensaista ja huomasi heti heidän kantavan muskettia käsissään. Varmaan olivat ne sotamiehiä, jotka ajoivat heitä takaa ja tulivat siihen silmänräpäykseen niinkun kutsutut. Hän kiiruhti heitä vastaan, huusi jo kaukaa heille, että heidän olisi häntä seuraaminen, jos mielivät vangita Brandonin ja selitti vaativansa maaherran lupaamaa palkintoa. Hän pani sitte muskettinsa nurmelle, vei korpraalin ja kaksi sotamiestä sille paikalle, jossa nukkuva oli ja kuiskasi: "Tuossa hän on! Odottakaa nyt silmänräpäys ja teidän pitää näkemän, että minä annan hänen elävänä ja puoluksettomana teidän käsiinne." Näin sanoen hiipi hän alas joelle, joka juoksi heidän lepopaikkansa ohitse, kasti nenäliinansa, läheni varovasti makaavata, aukaisi hiljaa hänen kiväärinä vänkipannun ja puristi märästä nenäliinastaan vettä siihen. Sitte viittasi hän sotamiehille riemuitsevalla hymyllä ja aikoi astua takaisin, mutta samassa putosi se märkä vaate hänen kädestään Markin kasvoille ja tämä hyppäsi ylös, ikäänkun käärme olisi häntä pistänyt. Hänen ensimäinen työnsä oli tarttua pyssyyn, ja kun hän näki sotamiesten tulevan itseänsä vastaan, nosti hän kiväärinsä vähääkään viipymättä ja laukaisi. Mutta veltosti ja ilman mitään seurausta löi hana alas ja silmäys lukkoon vakuutti häntä, että hän oli aseeton. Pikaisesti ja uskaliaasti tarttui hän pyssyn piippuun, käyttääksensä sitä nuijana ja auaistaksensa siten tietä vihollisten läpitse. Mutta Roger tiesi, että hän itse olisi hukassa, jos Brandonin onnistuisi paeta, ja heittäysi sentähden, ennenkun tämä oli ottanut kahta askelta, — sillä sotamiehet, jotka halusivat ottaa häntä elävänä, eivät uskaltaneet ampua — jättiläishahmossa hänen päällensä ja sulki hänen syliinsä. Sotamiehet panivat nyt pois muskettinsa ja heittäysivät pahantekiän päälle, ja epätoivoisesta vastustuksestaan huolimatta, näki tämä itsensä pian sidotuksi ja maahan paiskatuksi. Hetkistä myöhemmin oli hän pantu käsirautoihin, ja nyt vasta olivat sotamiehet vakuutetut, että se pelätty pahantekiä oli heidän vallassaan. Vaieten otti Mark tämän hyväksensä eikä ajatellut puolustusta eikä pakoa, mutta koko hänen sielunsa askaroitsi ainoasti siinä ajatuksessa kuinka hän kostaisi tuolle veijarille, joka niin häpeällisesti oli hänen pettänyt. Korpraali selitti nyt, että hän oli aivan tyytyväinen Rogerin käytökseen, ja että hän siitä maaherralle kertoisi, mutta että hän kuitenkin näki olevansa pakoitettu häntäkin sitomaan. Roger oli siihen tyytyväinen, kun hän tiesi, että hän pian taas piti vapautettaman. Onnettomuutta aavistava hymy lensi Brandonin kasvoille, kun hän näki seläntaakse sidotuiksi sen miehen kädet, joka hänen oli pettänyt. Mutta samassa palautui hänen muotoonsa se kylmä, tyyni vakaisuus, joka sillä oikeastaan oli. Hän sanoi Rogerille: "Sinä olet pettänyt minun, mutta minä en tahdo sinua ensinkään nuhdella; kiusaus oli liian suuri."

"Suuri Jumala! niin", vastasi Roger. "Katso, Mark, jokainen on lähinnä itseänsä, ja jos en minä olisi sitä tehnyt, niin olisi joku muu sen tehnyt."

"Varmaan", sanoi Mark. "Minä olen myös siihen tyytyväinen, että asialla on loppu, sillä elämä, jota vietimme metsässä, oli tuiki surkeaa."

Sotamiehet neuvottelivat sillä välin, kuinka he pikaisemmasti ja varmimmasti saisivat vangit Hobarttown'iin kuletetuiksi. Sillä ajalla pitkitti Mark keskusleluansa Rogerin kanssa ja läheni vähitellen jyrkkää joenrantaa. Äkkiä viittasi hän kumppanillensa, niinkun hänellä olisi ollut jotakin sanomista hauelle.

"Mitäs tahdot?" kuiskasi tämä, peläten katsoen sotamiehiin.

"Kultaa", vastasi Brandon yhtä hiljaa.

"Mitä kultaa?"

"Majorin kulta, yli tuhannen tukaatin; minä olen kätkenyt ne, ja ne eivät kuitenkaan enää minua hyödytä; ja'a sinä ne kumppaniesi kesken."

"Mutta missä ovat ne?" kysyi Roger, joka ahneuden sokaisemana unhotti kaiken varovaisuuden.

"Tule vähän lähemmäksi", sanoi Mark, astuen kuohuvan kosken rannalle. "Sotamiehet eivät saa sitä kuulla, muutoin ottavat he aarteen."

"Mutta missä on sitte kultaa?" kysyi Roger, joka unhotti kaikki ympärillänsä olevat.

"Tiedätkö luolan vasemmalla puolella seisovan kallion?" sanoi Mark hiljaisella, vaipuvalla äänellä.

Roger ei oikein ymmärtänyt häntä ja tuli vielä lähemmäksi. "Mitä sinä sanot?" kuiskasi hän. "Missä on kultaa?"

"Tuolla alhaalla!" huusi Brandon äkkiä, heittäytyen rajusti koko voimallaan pettäjän päälle ja survaisi hänen riehuvaan koskeen. "Tuolla alhaalla etsi sitä, hupsu!"

"Apua", huusi Roger ja koki turhaan sidotuilla käsillänsä kamppailla virran kanssa. Molemmat sotamiehet kiiruhtivat sinne ja kokivat pelastaa hukkuvaa, kun korpraali jäi Markin luoksi, mutta heidän apunsa tuli liian myöhään, Roger vaipui heidän silmäinsä edessä ja löysi surmansa aalloissa.

Tässä silmänräpäyksessä luuli Mark voivansa tehdä paonyrityksen, vaikka hänen kätensä olivat sidotut, ja juoksi hänelle omituisella sukkeluudella pensasmetsään, jossa hän minuutissa olisi voinut kätkeytyä korpraalin näkyvistä. Tämä ei näyttänyt myöskään viivyttelevän aseensa käyttämistä, vaikka hän kyllä surkutteli, ettei voinut jättää tätä vaarallista pahantekiätä eläväksi; hän ampui ja Brandon kaatui, päähän sattuneena, hengetönnä maahan. Sitte lähtivät ne kolme sotamiestä Hobarttown'iin kertomaan maaherralle retkensä menosta ja kahden vaarallisen pahantekiän viimeisestä lopusta. Palausmatkalla tapasivat he majori Hortonin, joka turhaan etsi niitä kahta ryöväriä ja tuli nyt vakuutetuksi, että hänen tyttärensä, jos vielä eli, oli villien käsissä. Niin pian kun hän oli tullut Hobarttown'iin, pyysi hän maaherralta enemmän sotamiehiä, lähteäksensä heidän päällikkönänsä onnettoman lapsensa vapauttamiseen. Trevori, joka oli tullut täydellisesti entiselleen, seurasi häntä ja vei heidät sille paikalle, jossa hän oli maannut haavoitettuna monta päivää, seurataksensa sieltä, jos mahdollista, asukkaiden jälkiä.

XIV.

Metsävalkea.

Helena ja Silman viettivät sillä välin asukasten kylässä yksitoikkoisia ja murheellisia päiviä. Erittäinkin vaivasi heitä sukulaistensa kohtalon tietämättömyys. Ehkä olivat he saaneet surmansa sodassa pahantekiöitä vastaan. Heidän omakin tulevaisuutensa teki heidät levottomiksi; sillä jos he eivät hetkeksi kärsineetkään erinomaista vaivaa, niin eivät he kuitenkaan tienneet, mitä ajatukset villeillä heistä oli. Silman ei voinut vapauttaa itseänsä siitä murheesta, että heitä oli säästetty siihen asti ainoasti, että jonkun kerran juhlalla aiottiin heidät uhrina teurastaa. Tämä epävarmuus tuli vihdoin niin tuskauttavaksi, että he päättivät tehdä siitä lopun ja paeta jonakuna kuutama-yönä, huolimatta niistä vaaroista, jotka siihen voisivat olla yhdistetyt. Silman'illa oli ollut tilaisuus oppia tuntemaan kylän ympärillä olevaa seutua, ja se suunta, jossa englantilaiset uutis-asunnot olivat, oli myöskin tuttu hänelle. Jos siis onnistuisi hänelle huomaamatta tulla kylästä ulos Helenan kanssa ja saada muutamia peninkulmia juosta, niin olisi pelastus mahdollinen; mutta jos eivät onnistuisikaan, oli hän päättänyt ennen uutta vankeutta kärsiä kuoleman.

Kun se yö, joka oli määrätty heidän aikeensa toimeenpanemiseen, tuli ja Silman oli vakuutettu, että kylän kaikki asukkaat makasivat syvässä unessa, ryömi hän varovaisesti ulos majastansa ja lähti, tavattuansa ennen suostutulla paikalla Helenan, ääneti ja täynnä murhetta, hänen kanssansa matkalle. Hänen ainoana aseenansa oli kirves ja pistuoli, kun Helena taas oli varustettu toisella pistuolilla ja keihäällä, joka hänellä myös oli matkasauvana. Kulettuansa noin puoli tuntia pimeällä yöllä — sillä kuun olivat pilvet peittäneet — luuli Silman voitavan vaaratta keskeyttää hiljaisuuden. Edellä kaiken koki hän kehoittaa Helenaa rohkeuteen; hän vakuutti hänelle, että heidän korkeintaan tarvitsi käydä ainoasti kaksikymmentä peninkulmaa, saavuttaaksensa jonkun rakennuksen tahi tien, ja ettei mitään villiä eläimiä ollut saarella, paitsi yksi hyena-laji, joka kuitenkaan ei koskaan ihmisten päälle karkaisi. Enimmin pelkäsi Helena käärmeitä ja hän kauhistui usein astuessaan jollekin pehmeälle, jolla oli jotakin yhtäläisyyttä näiden eläinten niljakan nahan kanssa. Hänen kenkänsä olivat aikoja sitte rikki kuluneet ja hän oli sentähden villien luona ollessaan laittanut itsellensä kengurun nahasta parin "mokasinia", jotka olivat hänelle oivallisena apuna metsässä. Muutoin kasvoi heidän rohkeutensa ja luottamuksensa sitä myöten, kun he etenivät villien kylästä.

Näin vaelsivat he erämaata, kunnes vaipuivat väsymyksestä. He eivät vielä olleet kauan levänneet, kun nousevan auringon ruusuiset säteet valaisivat kaukaisen vuoren korkeita huippuja ja kehoittivat heitä matkaansa jatkamaan. Heidän laskunsa mukaan olivat he käyneet neljä tahi viisi peninkulmaa yöllä ja kun ei asukkaista mitään merkkiä näkynyt, jättivät he itsensä siihen toivoon, ettei heidän pakoansa oltu yön aikana huomattu ja että olivat voittaneet melkoisen ennätyksen. Mutta heti huomasivat he siinä pettyneensä. Sillä tultuansa erään tasangon ylitse, jossa puut olivat harvemmassa, katsahti Helena taaksensa ja luuli huomaavansa jotakin liikkuvaa kaukaisten puiden takana. Kun he aamulla jo olivat nähneet useita kenguruita, ei hän alussa siitä lukua pitänyt. Mutta esine tuli yhä likemmäksi, ja kun hän huomautti kumppaniansa siitä, tunsi tämä ensimäisellä silmäyksellä asukkaan, joka heitä seurasi. Vähän aikaa siitä näkivät he, että se oli vaimo, ja tunsivat päällikön sisareksi. Epäilemättä ei hän tullut yksinään, vaan siinä oli koko heimon sotajoukko. Silman veti Helenaa kanssansa niin kiireesti kuin mahdollista eteenpäin. Vanha tuli yhä likemmäksi, pitäen tulisoittoja, joita hän villien tavan mukaan kantoi taivasta kohden uhkaavina. Muutamain minuuttien perästä oli hän tavannut pakolaiset, asettihe heidän eteensä ja alkoi vilkkailla liikenteillä puheen, jota he eivät ymmärtäneet, mutta jonka sisällön he saattoivat arvata. Silman'in ajatus oli ampua hänet, kun hän taas tuli heidän tiellensä, mutta Helenan rukouksesta tyytyi hän, että hänen kätensä sidottiin ja suunsa tuketttin turpeella, koska hän huusi hirmuisesti. Sitte tarttui hän Helenan käteen ja pitkitti kulkuansa viimeisellä vauhdilla. Mutta äkkiä näki hän kauhistukseksensa, että ne tulisoitot, jotka olivat pudonneet vanhan käsistä, olivat sytyttäneet lähellä olevat kuivat oksat ja että valkea riehuvalta vauhdilla levisi kaikille puolille. Nyt oli heillä toinen kehoittavainen syy kiiruhtamaan askeleitansa, sillä enenevä valo ja palavain puiden pauke, kertoivat heille, että koko metsä oli tulessa, ja katsoen savuun, joka sakeana pilvenä vetäytyi heidän ylitsensä, toi tuuli liekkiä aina likemmäksi. Vähään aikaan ei heillä vielä ollut aavistusta uhkaavan vaaran suuruudesta, sillä he eivät tienneet, kuinka nopeasti kulovalkea tavallisesti leviää Vandiemenin maassa. Mutta pian näkivät he liekkien hyppivän pensaasta pensaasen, latvalta latvalle ja kiertäyvän ylöspäin jättiläismäisiä puiden vartaloita. Vaikka hekin kovasti juoksivat, tuli liekki yhä likemmäksi ja likemmäksi; tukehduttava savu asettui niin tiiviisti pitkin maata, että he ainoasti takanansa olevasta paukkeesta taisivat päättää seurattavan suunnan. Pelkonsa lisäksi näkivät he vielä itsensä piiritetyksi lukemattomilla mustilla ja kirjavilla käärmeillä. Kun hirmuinen kuumuus oli heidät piilopaikoistaan pois ajanut, pakenivat ne hurjalla kiireellä; ainakin oli heillä liian paljon ajattelemista, omasta pelastuksestaan, huoliaksensa ihmisistä. Kauhistuksesta veltostuneet pakeniat seurasivat kerran alkamaansa suuntaa niin kiireesti kuin heidän vaipuvat voimansa myönsivät. Mutta rajummin ja rajummin paukkuivat liekit, savu tuli yhä sakeammaksi, kuumuus tuskauttavammaksi. Viimeiseen asti vaipuneina, pysähtyivät he vihdoin odottamaan osaansa; Helena laskeusi polvilleen ja rukoili. Hänen onnettomuuskumppaninsa katseli kauhistuksella paukkuvaa tulta, joka tulimeren kaltaisena vieryi häntä kohden korkeana kieppuvana tulipatsaana.

"Kauheata on kuolla tällä tavalla", huusi Helena; "mutta minä en näe mitään neuvoa. Suuri Jumala, kuinka tuli taas tuolla roihuaa!"

"Ei ole toivomistakaan", huokasi Silman; "minä en myöskään tiedä mihin kääntyisimme, sillä kaikkialla nousevat liekit ympärillämme."

Tuli oli jo tarttunut muutamiin heitä lähellä oleviin pensaisin ja liekki tuli niin tuskauttavaksi, että Silman hyppäsi kauhistuneena ylös.

"Minä en voi enää sietää tätä; Helena, nouskaa ylös, meidän täytyy mennä edelleen."

"Se on mahdotonta", vastasi hän; "minä en voi enää liikkua, mutta pelastakaa itsenne ja antakaa minun kuolla tähän. Savuhan minut tukehduttaa, ennenkun valkea tulee. Sanokaa rakkaalle isälleni, että minä kuolemassakin ajattelin häntä."

"Ei, ei, niin kaukana emme vielä ole! Minä tunnen itseni taas väkeväksi ja voin kantaa teitä vähän matkaa, sitte käy kyllä paremmin. Antakaa minulle kätenne ja koettakaamme viimeistä."

Helena nousi ylös, nojaten häneen; mutta tuskin olivat he käyneet muutamia askeleita, niin nousi tuuli, joka valoi heidän päällensä tulisäkenesateen, niin että he näyttivät seisovan tulen keskellä. Mutta sama tuuli karkoitti myös savun, joka oli vetäynyt heidän eteensä ja antoi heidän nähdä metsän reunan, jota jo olivat tulleet aivan lähelle. Sieltä hymyili kirkas päivän valo heille ja muodosti miellyttävän vastakkaisuuden heidän takanansa riehuvalle punaiselle liekille. Tämä näkö elähytti uudestaan heidän toivonsa ja antoi heille jälleen rohkeutta ja voimia. Muutamien minuuttien kuluttua olivat he saapuneet paikalle, jossa ainoasti muutamia pensaita kasvoi irtonaisten kivien ja kallioiden välillä. Heidän edessään juoksi suuri ja väkevä virta, joka pani rajan tuolle hävittävälle elementille [ elementti on oikeastaan suomeksi alkuaine; mutta tulta ei enää nykyisin alkeena pidetä, vaikka sitä ennen siksi luultiin. Suoment. muist.], mutta samalla myös asetti heidän paollensa ylitsepääsemättömän esteen. Virran rannalla kohosi korkea, keilimäinen kallio. He päättivät kiivetä sitä ylös, koska he sen päällä toivoivat löytävänsä suojan tukehduttavalta savulta, joka oli laskeutunut koko seudun ylitse. "Rohkeutta, Helena, rohkeutta!" huusi Silman kerran toisensa perään, auttaen häntä kiivetessä, "rohkeutta! kohta olemme ylhäällä ja silloin saatte levätä."

Nyt olivat he saapuneet huipulle ja vaipuivat alas väsyneinä. Vielä muutamia kertoja leimahtelivat liekit mahdottoman suurena patsaana taivaalle; sitte heikkoni se, ja tuli, leveän virran pidättämänä, kuoli yhtä pian kuin oli syntynytkin.

XV.

Pelastus.

Niin pian kun Silman oli saanut uusia voimia viimeisten ankarain ponnistusten perästä, nousi hän tuumimaan, minkä suunnan heidän olisi ottaminen. Hän oli juuri alkanut seutua tarkastella, kun hän huudahti: "Helena, katsokaa, mitä tuolla alhaalla joen rannalla on?"

"Suuri Jumala!" huusi Helena, "siellä on eräs maanasukas."

"Ja tuolla on vielä yksi", sanoi Silman, "ja tuolla taas yksi ja tuolla on se vanha vaimo, joka takaa-ajoi meitä. Nyt näkevät he meidät! Taivahan nimeen, siellä on koko heimokunta!"

Helena katsahti ympärillensä. Heidän ympärillään ammotti syvyys, takanansa pauhasi virta ja toiselta puolen tulivat villit. Nämät olivat nyt huomanneet vankinsa kallion huipulla ja syöksivät sinne hurjalla kirkunalla ja väkevällä juoksulla. Silman katsoi olevansa hukassa, mutta Helena huusi: "Meillä on kaksi pistuolia; ne ovat tosin pieniä, mutta voivat kuitenkin hyödyttää meitä. Ampumavaroja on myös; siis emme tarvitse epäillä."

"Oikein, Helena!" sanoi Silman, joka taas sai rohkeutta hänen sanoistaan. "Sen joka kuulee teidän niin puhuvan, täytyy taistella niin kauan kun yksikin veripisara on suonissaan. Vielä olemme vapaat ja elävinä he eivät meitä ota."

Pirullisella kirkunalla ja metelillä syöksivät nyt villit esiin; heidän uhrinsa näkeminen näytti ärsyttävän heitä oikeaan vimmaan. Tultuansa kallion juurelle, alkoivat he lingottaa keihäitänsä. "Minä rukoilen teitä, Helena", sanoi Silman, "laskeukaa alas kalliolle, ettei heidän keihäänsä sattuisi teihin. Katsokaa, tuo vanha hylky tähtää juuri teitä; laskeukaa siis alas ja antakaa minulle se toinen pistuoli. Te voitte ladata, kun minä ammun. Niin, nyt on hyvä; nyt saavat he maistaa kuulaa."

Hän laukaisi pistuolinsa ryntääviä vastaan, mutta kun haavoitettu kirkui kovasti, kiipivät toiset, haluten kostoa, ylöspäin kalliota, niin kiireesti kun sen rinne myönsi. Vaara oli nousnut korkeimmillensa, kun Helena, joka ei viimeisessä hädässäkään kadottanut maltillisuuttansa, huusi: "sillä paikalla, jota me kiipesimme, riippuu irtonainen kivilohkare; ehkä te voisitte syöstä sen ryntäävien päälle."

Silman survaisi jalallaan kivilohkaretta ja näki suureksi riemuksensa sen liikkuvan ja syöksyvän ryskeellä ulvovain asukasten päälle.

"Siellä olette nyt, hylyt", huusi hän; "ehkä te nyt jätätte meidät rauhaan."

"He pakenevat!" huusi Helena, lähestyen kallion reunaa ja taputti käsiään ilosta. "Jumala tahtoo kuitenkin vielä pelastaa meitä."

"Niin, mutta nyt tulevat he takaisin", huokasi Silman. "se vanha on leppymätön; tuolla seisoo hän ja heiluttaa nuijaansa meitä vastaan. Katsokaa vaan, koko joukko alkaa taas liikkua."

Näin sanoen laukaisi hän vielä kerran pistuolinsa, mutta paukaus ei ollut kylliksi kova villiä säikäyttämään. He syöksivät esiin kauhealla kirkunalla.

"Nyt ei ole toivomistakaan", sanoi Silman; "minä voin korkeintaan ampua yhden ja heittää pistuoleilla toisia päähän, jos he tulevat ylös. Mutta mitä tuo on, Helena? Näettekö tuolla ratsumiehen ja tuolla vielä yhden! Myöskin yhden jalkamiehen näen minä! Taivahan Jumala, mikä odottamaton apu!"

Helena huusi korkealla äänellä, mutta hänen äänensä ei olisi voinut kuulua, jos ei hän myös olisi huiskuttanut nenäliinaansa. Näin onnistui hän herättämään ratsumiesten huomion; hän näki, kuinka he ajoivat täyttä laukkaa virran poikki ja kuinka jalkamiehet tarttuivat toistensa käsiin, voidaksensa vaaratta kahlata sitä matalaa, mutta erittäin väkevää virtaa. Molemmissa ensimäisissä ratsumiehissä tunsi hän ihastuksella isänsä ja kapteeni Trevorin. "He ovat tulleet joen ylitse", huusi hän; "puolustakaa vielä itseänne muutamia minuuttia, niin olemme pelastetut."

"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi Silman; "minä pelkään vaan heidän tulevan liian myöhään, villit tunkeutuvat esiin joukolla."

"Pian, pian!" huusi Helena tuskassaan. "Avuksi, avuksi!" mutta hänen äänensä sammui villien voittohuutoon. Muutamat näistä jo katselivat kallion reunan ylitse.

"O Jumala!" huusi Helena hirmuisessa tuskassa; "he tulevat liian myöhään."

"Yksi makaa tuolla alhaalla!" sanoi Silman, lyötyänsä ensimäistä niin voimakkaasti nyrkillään kasvoille, että tämä syöksyi alas pitkin kallion rinnettä.

"He ampuvat", huusi Helena; "he toivovat ilmoittaa meille läsnäoloansa."

Villit säikähtivät ja katselivat ihmetellen uutta vihollistansa.

"Tuolla paukahti vielä yksi laukaus! He tulevat todellakin!" riemuitsi Silman. "Laskeukaa alas, Helena, muutoin voipi teihin sattua! Kuulkaa, kuinka he ampuvat! Hurraa, meidän mustillemme tulee hätä! Mutta, Jumalan tähden, he ajavat roistoja meidän kimppuumme! Heittäitkää pitkällenne, Helena, pitäkää kiini käsillänne ja jaloillanne; nuo hylyt tulevat kaikki meitä vastaan."

Kun hän vielä puhui, oli viisi villiä saapunut kallion kapealle huipulle. Silman syöksi yhden alas, mutta toinen, jättiläismäinen haamultaan, tarttui Helenaan ja koetti kulettaa häntä pois.

"Pysykää kiini, Helena, pysykää kiini!" huusi Silman; "minä näen ystäväimme tulevan; ainoasti silmänräpäys vielä, Jumalan tähden!"

"Helena!" huusi ääni, jossa ahdistunut tytär tunsi isänsä, "Helena, missä sinä olet? Helena'"

"Täällä", huusi Silman, joka taisteli toisten villien kanssa. "Täällä hän on! Yksi musta on tarttunut häneen!"

Siinä samassa oli Trevori muutamien sotamiesten kanssa saapunut huipulle. Hän lennätti kuulan sen villin pään lävitse, joka oli saanut Helenan käsiinsä, nosti säikähtyneen tytön ylös ja kantoi hänen isänsä syliin, kun ne kolme asukasta, jotka vielä olivat jälellä kalliolla, ketterästi kuin tunturikilit, kiipesivät alas ja yhtyivät pakeneviin kumppaneihinsa.

Niin pian kun Helena oli selittänyt seikkailuksensa, lähtivät he matkalle Hobarttown'iin. Matka meni onnellisesti ja kaupungissa tuli yleinen riemu, kun kuultiin, että tyttöparka oli tullut pelastetuksi, sillä, vaikka tuntematon, oli hän ollut kaikkein sääliväisyyden esineenä. Lovisa taisi tuskin käsittää onneansa, kun hän pitkän, tuskallisen eron-ajan perästä jälleen sulki rakkaan sisarensa syliinsä. Hän rukoili isäänsä, että he heti jättäisivät sen maan, jossa heillä oli ollut niin murheelliset sattumukset; mutta tämä selitti, ettei hänen varallisuutensa riittäisi elää Englannissa, vaikka hänellä oli kylliksi saattaa itsellensä onnellinen tulevaisuus siirtomaassa. Hän oli oikeassa, eikä koskaan katunut päätöstänsä. Trevori otti, naituansa Helenan, eron virastaan ja asetti asuntonsa lähelle appeansa sekä antoi uskolliselle korpraalille laumainsa hoidon. Mutta Northlandia, prikin perämiestä, ei saatu jäämään majorin luoksi. Tämä rehellinen merimies mietti, että hänen kutsumisensa olisi meren kyntäminen ja ettei hän voinut määrätä itseänsä koko päivää kädet taskussa seisomaan. "Ei", sanoi hän, "meri on minun! Siellä olen minä syntynyt, siellä on minun kotini ja siellä tahdon minä, jos Jumala suo, kerran kuolla." Mitä Silman'iin tulee, olisi hän Trevorin vihkiäisiä pidettäessä mielellään viettänyt kaksoishäät, sillä hän jo matkalla oli saanut suuren taipumuksen lempeään ja ystävälliseen Lovisaan. Mutta hänen täytyi ensin luoda itsellensä kodin, ennenkun hän taisi ajatella puolison sinne tuomista. Kun hän tarttui toimeen suurimmalla kiivaudella, ei ollut vielä kahta vuotta kulunut, kun hän jo oli laittanut suuren uutis-asunnon kauniisen hedelmälliseen laaksoon, neljänneksen matkaa (Ruotsin virsta) majorin asunnosta, ja omisti lukuisia karjoja.

Niin elivät nämä kolme perhettä onnellisessa yhteydessä ja muistaessaan voitettuja seikkailuksiansa, eivät he koskaan unhottaneet kiittää Jumalaa, joka heitä ihmeellisesti oli pelastanut niin monista vaaroista.