Nuoren naisen kohtalo

NUOREN NAISEN KOHTALO

Kirj.

Theodor Fontane

Suomentanut [alkuteos: »Effi Briest»]

J. Hollo

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1924.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussa olleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkas päivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puiston ja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennus leveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle ja sitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello ja jonka kehän muodosti canna indica ja rabarberipensaat. Suunnilleen kaksikymmentä askelta kauempana, tarkoin kylkirakennuksen suunnassa, näkyi kirkkomaan kiviaita, pienilehtisen muratin kokonaan peittämänä ja vain eräässä kohden suoden sijaa valkoiseksi sivutulle rautaovelle, ja sen takana kohosi ilmoille paanukattoinen torni, jonka hiljattain kullattu viirikukko kimalteli auringonsäteissä. Päärakennus, kylkirakennus ja kirkkomaan aita sulkivat hevosenkengän tavoin sisäänsä pienen korukasvitarhan, ja avoimeksi jäävällä puolella havaittiin lammikko rantaportaineen ja siihen kiinnitettyine venheineen sekä aivan lähellä keinu, jonka lauta riippui kummastakin päästä kahden nuoran varassa — tukipylväiden seistessä jo hieman kallellansa. Mutta lammikon ja pyörylän välimaalla seisoi kaksi valtavan suurta vanhaa plataania.

Herrastalon julkisivu, pengermä, jolla nähtiin aloesammioita ja pari pajutuolia, soi sekin pilvisellä säällä mieluisan ja samalla kaikenlaista huvia tarjoovan oleskelupaikan, mutta helteisinä päivinä annettiin puutarhapuolelle ehdoton etusija. Niin tekivät varsinkin talon rouva ja tytär, jotka tänäänkin istuivat liuskakivikäytävän syvässä varjossa, selän takana pari villiviinin kiertämää avointa ikkunaa ja vieressä ulkonevat pienet kiviportaat, joiden neljä askelmaa johti puutarhasta kylkirakennuksen välikerrokseen. Äiti ja tytär olivat kumpikin uutterassa työssä, valmistamassa neliömäisistä tilkuista koottavaa alttarimattoa; isolla pyöreällä pöydällä lepäsi lukemattomia villa- ja silkkilankavyyhtejä sekasortoisena joukkiona sekä niiden keskellä, väliaterian jäljeltä, pari jälkiruokalautasta ja suuri kaunis majolikakulho täynnä karviaismarjoja. Nopeasti ja varmasti liikkuivat naisten neulat, mutta äidin istuessa hievahtamatta työtänsä tarkaten, tytär, jota mainittiin nimellä Effi, laski tavan takaa neulan kädestään, nousi ja suoritti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kumarrellen ja ojennellen terveys- ja kotivoimistelun koko ohjelman. Oli ilmeistä, että hän antautui erikoisen mielellään näihin tahallaan hieman naurettaviksi muovaamiinsa harjoituksiin, ja kun hän siinä seisoi, kohotti hitaasti käsivartensa ja laski kämmenensä vastakkain korkealle päänsä yläpuolelle, niin katsahtipa silloin äitikin työstänsä, mutta aina vain vilkaisten ja salavihkaa, koska ei tahtonut ilmaista, kuinka ihastuttavalta hänestä näytti oma tytär, — vaikka sellainen äidillisen ylpeyden liikahdus olikin täysin oikeutettu. Effillä oli yllään sini- ja valkoraitainen, puolittain mekkomainen liinapuku, johon vyötäryksen muodosti tiukalle vedetty pronssinvärinen nahkavyö; kaula oli paljaana, ja niskaan ja hartioille levisi laaja merimieskaulus. Kaikessa, mitä hän teki, liittyivät toisiinsa vallattomuus ja sulo, ja hänen nauravat ruskeat silmänsä osoittivat suurta luontaista älykkyyttä, elämänhalua ja hyväsydämisyyttä. Häntä nimitettiin »Pienokaiseksi», ja hänen täytyi asiaan suostua, koska hänen kaunis solakka äitinsä oli vielä kämmenenleveyttä pitempi.

Effi oli jälleen noussut ja käännähteli liikkeitään suorittaen vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan, kun äiti irroitti katseensa neulomuksestaan ja virkkoi: »Kuulehan, Effi, sinun olisi oikeastaan pitänyt ruveta kaunoratsastajaksi. Aina trapetsilla, aina ilmojen tyttärenä. Luulenpa melkein, että se on halusi.»

»Voipa olla, äiti. Mutta jos niin olisi, kuka on syypää? Keneltä se on peritty? Sinultapa tietenkin. Vai arveletko sen johtuvan isästä? Jo täytyy itsesikin nauraa. Ja minkätähden pistät minut tähän pussiin, tähän pojanmekkoon? Toisinaan ajattelen, että joudun vielä lyhyitä hameita kantamaan. Ja kun ne ovat jälleen ylläni, niin minä niiaankin taasen niinkuin tyttöheilakan tulee, ja kun tulevat tänne Rathenowista, istun eversti Goetzen syliin ja ratsastan hopp, hopp. Miksi en sitä tekisi? Kolme neljännestä on hänessä setää ja vain yksi neljännes liehittelijää. Oma syysi. Minkätähden en saa kunnollisia vaatteita? Miksi et tee minusta täysikasvanutta?

»Tekisikö mielesi?»

»Ei.» Samassa Effi juoksi äidin luo, syleili häntä kiihkeästi ja suuteli.

»Ei niin rajusti, Effi, ei niin kiihkoisasti. Minä käyn aina kovin levottomaksi, kun näen sinut tuollaisena…» Ja äiti tuntui vakavasti aikovan jatkaa huoltensa ja pelkojensa esittämistä. Mutta hän ei päässyt pitkälle, sillä samassa astui kirkkomaan aidassa olevasta pienestä rautaovesta puutarhaan kolme nuorta tyttöä, jotka astelivat hiekoitettua käytävää pitkin pyöreätä kukkalavaa ja aurinkokelloa kohti. He heiluttivat kaikin päivänvarjojansa tervehdykseksi Effille ja kiiruhtivat rouva von Briestin luo suudellakseen hänen kättänsä. Rouva von Briest esitti nopeasti muutamia kysymyksiä ja kehoitti sitten tyttöjä olemaan puolisen tuntia heidän tai ainakin Effin seurana. »Minulla on muutenkin paljon tekemistä, ja nuoret viihtyvät parhaiten toistensa parissa. Voikaa hyvin.» Sitten hän nousi puutarhasta kylkirakennukseen johtavia kiviportaita.

Nyt olivat nuoret yksin.

Kaksi tytöistä — pieniä, pyöreitä olentoja, joiden kesakot ja hyvätuulisuus erinomaisesti sopivat heidän kihariin, vaaleanruskeisiin hiuksiinsa — olivat Hansaliittoa, Skandinaviaa ja Fritz Reuteria ehdottomasti ihailevan kanttori Jahnken tyttäriä. Kanttori olikin mecklenburgilaiseen maanmieheensä ja mielirunoilijaansa nojautuen ja Miningin ja Liningin suomaa esikuvaa silmälläpitäen antanut omille kaksosilleen nimet Bertha ja Hertha. Kolmas nuori neito oli Hulda Niemeyer, pastori Niemeyerin ainoa lapsi; hän käyttäytyi täysikasvaneemmin kuin molemmat toiset, mutta oli sensijaan ikävystyttävä ja omahyväinen, pöhöttynyt, vaaleaverinen tyttö, jonka hieman ulkonevat silmät tylsyydestään huolimatta näyttivät alinomaa jotakin etsivän. Husaari Klitzing olikin hänestä sanonut: »Eikö näytä siltä kuin hän odottaisi joka hetki enkeli Gabrielia?» Effin mielestä oli hieman kriitillinen Klitzing liiankin oikeassa, mutta siitä huolimatta hän karttoi erilaista suhtautumista näihin kolmeen ystävättäreensä. Kaikkein vähimmin teki hänen nyt mielensä siten menetellä. Hän laski kätensä pöydälle ja virkkoi: »Tämä ompeleminen on ihan kuolettavan ikävää. Jumalan kiitos, että tulitte.»

»Mutta äitisi me olemme ajaneet pakoon», sanoi Hulda.

»Ette suinkaan. Hän olisi lähtenyt muutenkin, kuten jo teille sanoi; hän näet odottaa vierasta, vanhaa ystävää tyttöajoiltansa. Minä kerron hänestä teille myöhemmin; se on lemmentarina sankareineen ja sankarittarineen ja se päättyy kieltäymykseen. Suurin silmin sitä ihmettelette. Minä olen muuten jo nähnyt äidin vanhan ystävän Schwantikowissa; hän on piirineuvos, hyvävartaloinen ja erittäin miehekäs.»

»Se on pääasia», virkkoi Hertha.

»Epäilemättä. Naiset naiselliset, miehet miehekkäät — se, kuten tiedätte, on isän lempilauseita. Mutta auttakaa nyt minua tämän pöydän järjestämisessä, muuten saan jälleen kuulla nuhdesaarnan.»

Käden käänteessä siirtyivät kaikki vyyhdit koriin, ja kun kaikki jälleen istuivat, sanoi Hulda: »Nyt, Effi, on aika esittää kieltäymykseen päättyvä lemmentarina. Vai eikö se olekaan niin paha?»

»Kieltäymykseen päättyvä tarina ei ole milloinkaan paha. Mutta en voi aloittaa, ellei Hertha maista karviaismarjoja — näenhän, ettei hän käännä niistä katsettansa. Ota muuten kuinka paljon tahansa, voimmehan myöhemmin poimia uusia, mutta heitä kuoret kauas tai mieluummin tähän sanomalehdelle, teemme siitä sitten tötterön ja toimitamme kaikki pois. Äiti ei siedä, että kuoria on kaikkialla, hän sanoo voivan luiskahtaa ja katkaista säärensä.»

»En usko», virkkoi Hertha, ahkerasti käyttäen hyväkseen karviaismarjoja.

»En minäkään», vahvisti Effi. »Ajatelkaahan: minä kaadun joka päivä vähintään kaksi tai kolme kertaa, mutta en ole vielä katkaissut mitään. Eihän kunnon sääri hevin katkea, ei minun eikä sinunkaan, Hertha. Mitä arvelet sinä, Hulda?»

»Ei pidä kiusata kohtaloansa; ylpeys käy lankeemuksen edellä.»

»Aina kuin kotiopettajatar; sinä olet ihan ilmetty vanhapiika.»

»Mutta toivon kumminkin joutuvani naimisiin. Ehkäpä ennen sinua.»

»Olkoon menneeksi. Luuletko minun sitä odottelevan. Se vielä puuttuisi. Minä muuten saan sulhasen, ehkä piankin. Se ei minua pelota. Hiljattain sanoi minulle pieni Ventivegni tuolta toiselta puolen: 'Lyödäänkö vetoa, neiti Effi; täällä vietetään häät jo tänä vuonna'.»

»Entä mitä sanoit sinä?»

»Varsin mahdollista, sanoin minä, varsin mahdollista; Hulda on meistä vanhin ja voi mennä naimisiin milloin hyvänsä. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan sanoi: 'Ei, vaan eräs toinen nuori neiti, joka on yhtä ruskea kuin neiti Hulda on vaalea. Samalla hän silmäili minua aivan vakavasti… Mutta minä joudun tässä ihan pois ladulta ja unohdan kerrottavani.»

»Niin, sinä keskeytät kerran toisensa jälkeen; et kenties tahdokaan kertoa.»

»Tahdonpa kyllä, mutta kertomukseni tosiaankin aina katkeaa, sillä koko juttu on hieman omituinen, melkeinpä romanttinen.»

»Mutta sanoithan, että hän on piirineuvos.»

»Niin onkin. Ja hänen nimensä on Geert von Innstetten, parooni von
Innstetten.»

Kaikki kolme nauroivat.

»Mitä nauratte?» kysyi Effi loukkaantuneena. »Mitä tämä merkitsee?»

»Ah, Effi, emmehän tahdo loukata sinua enempää kuin parooniakaan. Sanoitko Innstetten? Ja Geert? Eihän täällä ole ketään sennimistä ihmistä. Mutta aateliset nimet ovat usein naurettavia.»

»Niin, rakkaani, epäilemättä. Mutta ovatpahan sensijaan aatelisia. He voivat sen itselleen sallia, ja mitä kauemmaksi siirrytään taaksepäin — tarkoitan ajassa — sitä enemmän he voivat itselleen sallia. Siitä te ette ymmärrä mitään, mutta älkää panko pahaksenne, että sen sanon. Pysymmehän sittenkin hyvinä ystävinä. Siis Geert von Innstetten ja parooni. Hän on ihan yhtä vanha kuin äiti, päivälleen.»

»Ja kuinka vanha on oikeastaan äitisi?»

»Kolmenkymmenenkahdeksan.»

»Kaunis ikä.»

»Onpa niinkin, varsinkin jos on säilynyt näöltään sellaisena kuin äiti. Onhan hän oikeastaan kaunis nainen, eikö teidänkin mielestänne? Ja kuinka hän onkaan kaikesta selvillä, aina varma ja samalla hieno eikä milloinkaan sopimaton niinkuin isä. Jos olisin nuori luutnantti, rakastuisin äitiin.»

»Kuinka voitkaan sanoa niin, Effi?» virkkoi Hulda. »Sehän on neljännen käskyn rikkomista.»

»Joutavia. Kuinka se voisi olla neljännen käskyn rikkomista? Luulenpa, että äiti olisi mielissään, jos saisi kuulla minun niin sanovan.»

»Mahdollista kyllä», keskeytti Hertha. »Mutta nyt vihdoinkin kertomaan!»

»Olehan huoletta, minä jo aloitan… Siis parooni Innstetten! Hän ei ollut vielä kahdenkymmenen vuoden ikäinen palvellessaan tuolla Rathenowin rykmentissä, ja silloin hän vieraili usein täkäläisillä tiloilla, mieluimmin Schwantikowissa isoisäni Bellingin luona. Tietenkään ei isoisän vuoksi, ja kun äiti siitä kertoo, voi kuka hyvänsä helposti huomata, kenen tähden se oikeastaan tapahtui. Ja luulenpa, että asia oli molemminpuolinen.»

»Entä kuinka kävi sitten?»

»Kävi niinkuin käydä täytyi ja niinkuin aina käy. Hän oli vielä aivan liian nuori, ja kun sitten ilmaantui isäni, joka oli jo ritarineuvos ja omisti Hohen-Cremmenin, ei ollut puhettakaan pitkistä aikailuista, äitini otti hänet ja oli siitä lähtien rouva von Briest… Ja mitä muuta vielä tuli, sen tiedätte… se muu olen minä.»

»Niin, se muu olet sinä, Effi», virkkoi Bertha. »Jumalan kiitos, meillä ei olisi sinua, jos olisi käynyt toisin. Mutta kerrohan, mitä Innstetten teki, mitä hänestä tuli! Missään tapauksessa hän ei ole itseänsä surmannut, sillä niin ollen ette voisi odottaa häntä tänään luoksenne.»

»Ei, hän ei ole surmannut itseänsä. Mutta jotakin sentapaista sentään sattui.»

»Yrittikö hän?»

»Ei yrittänytkään. Mutta hän ei voinut enää jäädä näille main, ja koko sotilaselämä alkoi varmaan häntä kyllästyttää. Silloinhan olikin rauhan aika. Sanalla sanoen, hän otti eron ja alkoi opiskella lakitiedettä, 'oikein olut-innoin', kuten isä sanoo. Vuonna seitsemänkymmentä, sodan puhjetessa, hän palasi palvelukseen, mutta ei entiseen rykmenttiinsä, vaan Perlebergin, ja sai ristin. Luonnollisesti, sillä hän on erittäin reima. Heti sodan loputtua hän istui jälleen asiakirjojensa ääressä, ja sanotaan, että Bismarck pitää häntä suuressa arvossa samoinkuin keisarikin, ja niin hänestä tuli piirineuvos Kessinin piiriin.»

»Missä on Kessin? Minä en ole kuullut sellaisesta.»

»Ei, se ei olekaan meidän tienoillamme; se sijaitsee sievoisen matkan päässä täältä, Pommerissa, jopa Taka-Pommerissakin, mikä ei kumminkaan paljoa merkitse, koska se on kylpypaikka (siellä onkin pelkkiä kylpypaikkoja), ja parooni Innstettenin nyt suorittama lomamatka on oikeastaan lankomatka tai jotakin sentapaista. Hän tahtoo tavata vanhoja tuttaviaan ja sukulaisiaan.»

»Onko hänellä täällä sukulaisia?»

»On ja ei ole, kuinka tahtoo asian ymmärtää. Innstettenin sukua täällä ei enää ole, eipä liene yleensäkään enää olemassa. Mutta hänellä on täällä kaukaisia serkuksia äidin puolelta, ja ennen kaikkea hän lienee tahtonut nähdä jälleen Schwantikowin ja Bellingin kartanon, johon häntä liittävät monet muistot. Toissapäivänä hän oli siellä, ja tänään hän saapuu tänne Hohen-Cremmeniin.»

»Entä mitä sanoo siihen isäsi?»

»Ei mitään. Hän ei ole sellainen. Sitäpaitsi hän tuntee äidin. Hän vain kiusoittelee äitiä.»

Samassa kuuluivat keskipäivän lyönnit, ja jo ennen äänten häipymistä ilmaantui Wilke, Briestin talon kaikkikaikessa tuoden Effille tietoa: »Armollinen rouva käskee sanoa että armollisen neidin tulee pukeutua hyvissä ajoin; kohta kello yhden jälkeen saapunee parooni.» Tuota vielä ilmoittaessaan Wilke jo alkoi korjata pois pöydällä olevia esineitä tarttuen ensinnä sanomalehteen, jolla karviaismarjankuoret lepäsivät.

»Ei, Wilke, ei niin; se on meidän asiamme… Hertha, sinun pitää tehdä tötterö ja pistää siihen kivi, jotta se paremmin uppoaisi. Ja sitten me lähdemme pitkänä surusaattona ja hautaamme tötterön avoimelle meren selälle.»

Wilke muhoili. »Aika villitty, meidän neitimme», oli suunnilleen hänen ajatuksensa. Mutta Effi laski tötterön keskelle kokoonkaapaisemaansa pöytäliinaa ja sanoi: »Nyt käymme kiinni, kukin kulmaltansa, ja laulamme jotakin surullista.»

»Niin, niinpä sanot, Effi. Mutta mitä laulamme?»

»Jotakin; mitä tahansa, kunhan loppusointuun sisältyy syviä ja surullisia ääntiöitä. Lauletaan siis:

»Vuoksi, vuoksi,
tuo kaikki jälleen luoksi…»

Effin alkaessa juhlallisesti laulaa litaniaansa kaikki neljä lähtivät liikkeelle kohti lammen laituria, astuivat venheeseen ja antoivat siinä seisten tötterön hiljalleen liukua lampeen kivineen päivineen.

»Nyt on syyllisyytesi upotettu syvyyteen, Hertha», sanoi Effi. »Johtuu tässä muuten mieleeni, että ennen vanhaan hukutettiin tällä tavoin venheestä käsin onnettomia naisraukkoja, tietenkin uskottomuuden vuoksi.»

»Ei kumminkaan näillä main.»

»Ei, ei näillä main», nauroi Effi, »täällä ei sellaista tapahdu. Mutta.
Konstantinopolissa, ja johtuupa vielä mieleeni sekin, että sinun täytyy
tietää asia yhtä hyvin kuin minun, koska olin läsnä, kun maisteri
Holzapfel kertoi meille siitä maantiedetunnilla.»

»Niin kyllä», sanoi Hulda, »se kertoi aina sellaisia. Mutta ne asiat unohtuvat toinen toisensa jälkeen.»

»Minä en unohda. Minun muistissani ne pysyvät.»

TOINEN LUKU.

He juttelivat niin vielä hetken aikaa muistellen närkästyneinä ja mielihyvin yhteisiä koulutuntejansa ja kaikenlaisia Holzapfelin kertoelemia sopimattomia asioita. Jutuista ei tahtonut tulla loppuakaan, kunnes Hulda yhtäkkiä virkkoi: »Nyt on aika, Effi; sinä näytät, niin, kuinka sanoisinkaan, sinä näytät sellaiselta kuin tulisit kirsikoita poimimasta, kaikki on ihan rypyssä; liinakangas painuu ainakin moniin laskoksiin, ja iso valkoinen kääntökaulus… niin, totisesti, sinä olet ihan kuin laivapoika.»

»Midshipman, jos suvaitset. Täytyyhän minulla olla jotakin hyötyä aateluudestani. Olinpa muuten midshipman tai laivapoika, joka tapauksessa on isä luvannut minulle hiljattain jälleen mastopuun, joka pystytetään tuohon keinun viereen raakapuineen ja köysitikapuineen. Se olisi totisesti minulle mieleen, ja viirin minä tahtoisin välttämättä itse kiinnittää sen huippuun. Ja sinä, Hulda, kiipeät toista puolta ylös, ja siellä korkealla me huudamme hurraa ja suutelemme toisiamme. Tuhat tulimmaista, se joltakin maistuisi!»

»'Tuhat tulimmaista…' miltä tuo nyt kuulostaakaan… Sinä puhut tosiaankin kuin midshipman. Mutta varonpa kiipeämästä jälkeesi, en ole niin uhkarohkea. Jahnke on ihan oikeassa sanoessaan, että sinussa on paljon bellingiläistä, äidiltäsi perittyä. Minä olen vain pastorinlapsi.»

»Joutavia. Syvässä vedessä isot kalat uivat. Muistatko vielä, kuinka serkku Briestin ollessa täällä kadettina laskit mäkeä vajan katolta, vaikka olit jo varsin iso. Ja minkätähden? Enpä tahdo ilmaista sitä salaisuutta. Mutta tulkaa keinumaan, kaksi kummallekin puolen; ei se suinkaan katkea, mutta ellei teillä ole halua — nolo ilmeenne näyttää siihen viittaavan — niin ollaan hippasilla. Minulla on aikaa vielä neljännestunti. En halua vielä lähteä sisään, kun ei ole parempaa asiaa kuin sanoa hyvää päivää piirineuvokselle, vieläpä sellaiselle, joka tulee Taka-Pommerista. Onhan hän jo iällinenkin, voisi melkein olla isäni, ja jos hän tosiaankin asuu merikaupungissa — Kessinin sanotaan olevan jotakin sellaista — niin silloinhan minun merimiespukuni oikeastaan täytyy miellyttää häntä kaikkein parhaimmin, jopa tuntua suurelta huomaavaisuudeltakin. Sen verran olen kuullut isältäni, että ruhtinaatkin toisiaan vastaanottaessaan pukeutuvat vierailijan maassa käytettyyn asepukuun. Ei siis hätää mitään… hei, hei, ottakaa kiinni, tuossa rahin vieressä on 'vapaa'.»

Hulda tahtoi tehdä vielä pari rajoitusta, mutta Effi kiiti jo lähintä polkua ylös, vasemmalle, oikealle, kunnes yhtäkkiä kerrassaan hävisi. »Effi, se ei käy päinsä; missä olet? Emmehän ole piilosilla, vaan hippasilla!» Sellaisia moitteita esittäen ystävättäret riensivät hänen jäljessään, kauas istutuspyörylän ja sivulla seisovien plataanien toiselle puolelle, kunnes kadonnut äkkiä syöksyi esiin piilostaan ja saapui vaivattomasti vapaalle alueelle rahin luo, koska takaa-ajajat olivat jo ehtineet hänen ohitsensa.

»Missä sinä olit?»

»Rabarberipensaitten takana: niissä on suuret lehdet, vielä suuremmat kuin viikunapuussa…»

»Hyi…»

»Ei, vaan hyi teitä, kun pelin hävisitte. Hulda suurine silmineen ei taaskaan nähnyt mitään, aina taitamaton.» Samassa Effi kiiti jälleen yli istutuspyörylän kohti lammikkoa, luultavasti aikoen ensin piiloutua siellä kasvavaan tiheään pähkinäpuuviidakkoon, kiertää sitten suuressa kaaressa kirkkomaan ja päärakennuksen ja saapua vihdoin kylkirakennuksen luo ja rauhoitetulle alueelleen. Kaikki oli hyvin harkittu; mutta hän ei ollut ehtinyt vielä kiertää puoltakaan lammikkoa, kun jo kuuli nimeänsä huudettavan. Kääntyessään hän näki äitinsä viittovan nenäliinallaan kiviportailta. Seuraavana hetkenä Effi jo oli hänen edessään.

»Nyt sinä olet yhä vieläkin mekossasi, ja vieras on saapunut. Sinä et ole milloinkaan valmis ajallasi.»

»Minä kyllä pidän vaarin ajastani, mutta vieras ei ole niin tehnyt. Eihän kello ole vielä yksi, ei likimainkaan.» Sitten hän kääntyi kaksosiin päin (Hulda oli loitompana) ja huusi heille: »Leikkikää vain edelleen; minä tulen aivan kohta.»

* * * *

Jo seuraavana hetkenä Effi astui äitinsä kanssa suureen puistosaliin, joka täytti melkein koko kylkirakennuksen.

»Äiti, älä minua moiti. On tosiaankin vasta puoli yksi. Minkätähden hän tulee niin varhain. Kavaljeerit eivät saavu liian myöhään, mutta vielä vähemmin liian aikaisin.»

Rouva von Briest oli ilmeisesti hämillään, mutta Effi painautui hyväillen häntä vasten ja sanoi: »Suo anteeksi, minä pidän nyt kiirettä; tiedäthän, että voin olla nopsakin. Viidessä minuutissa muuttuu Tuhkimo kuninkaantyttäreksi. Niin kauan hän voi odottaa tai jutella isän kanssa.»

Äidilleen nyökäten hän aikoi lähteä pieniä rautaportaita, jotka johtivat salista yläkertaan. Mutta rouva von Briest, joka toisinaan saattoi jättää sovinnaiset säännöt huomiotta, pidätti äkkiä poisrientävää tytärtään, loi silmäyksen nuorekkaan viehättävään olentoon, joka leikin kiihdyttämänä seisoi hänen edessään kuin kaikkein raikkaimman elämän kuva, ja sanoi melkein tutunomaisesti: »Lienee lopultakin parasta, että tulet tässä asussasi. Niin, tule tosiaankin. Sinä näytät erittäin somalta. Ja ellei niinkään olisi, näytät valmistautumattomalta, koristelemattomalta, ja sehän onkin tärkeintä ensi hetkenä. Minun näet täytyy sanoa sinulle, Effi kultaseni…» hän tarttui lapsensa molempiin käsiin… »minun täytyy sanoa sinulle…»

»Äiti, mitä nyt? Minua alkaa ihan pelottaa.»

»… Minun täytyy sanoa sinulle, Effi, että parooni Innstetten on vastikään pyytänyt sinua vaimokseen.»

»Minua vaimokseen? Tosissaanko?»

»Se ei ole mikään leikin asia. Sinä näit hänet toissapäivänä, ja luulenpa, että hänkin miellytti sinua. Hän on tosin sinua vanhempi, mikä kaiken kaikkiaan on vain onneksi, sitäpaitsi mies, jolla on luja luonne, hyvä asema ja hyvät tavat, ja ellet sano 'en', mitä tuskin voin odottaa älykkäältä Effiltäni, olet kahdenkymmenen iällä siinä, mihin toiset ehtivät neljäkymmentä täytettyään. Sinä ehdit paljoa kauemmaksi kuin äitisi.»

Effi oli vaiti ja haeskeli vastausta. Mutta ennenkuin vastaus löytyi, hän kuuli viereisestä, vielä päärakennukseen kuuluvasta takahuoneesta isänsä äänen, ja kohta senjälkeen astui sisään ritaristoneuvos von Briest, hyvin säilynyt ja nimenomaan hyvätuulisen näköinen viisikymmenvuotias herra — ja hänen kerallaan parooni Innstetten, solakka, tummapintainen ja ryhdiltään sotilaallinen.

Hänet nähdessään Effi alkoi hermostuneesti värähdellä; mutta se ei kestänyt kauan, sillä melkein samana hetkenä, jolloin Innstetten ystävällisesti kumartaen lähestyi häntä, ilmaantuivat villiviinin kiertämään avoimeen ikkunaan kaksosten pellavapäät, ja Hertha, vallattomampi, huusi saliin: »Tule, Effi!»

Sitten hän hävisi näkyvistä, molemmat sisarukset hyppäsivät rahinselukselta, jolla olivat seisoneet, ja kuului vain vielä heidän hiljainen hihityksensä ja naurunsa.

KOLMAS LUKU.

Jo samana päivänä kihlasi parooni Innstetten Effi Briestin morsiamekseen. Morsiamen hilpeä isä, joka ei kyennyt helposti sopeutumaan juhlalliseen osaansa, oli kihlajaisaterian aikana kohottanut maljan nuoren parin onneksi, ja se oli sylkähdyttänyt rouva von Briestin sydäntä hänen arvatenkin ajatellessaan niitä aikoja, joista nyt oli kulunut tuskin kahdeksantoista vuotta. Mutta tuo tunto häipyi kohta pois; hänelle itselleen se oli ollut mahdotonta, nyt oli siinä hänen oma tyttärensä — kaiken kaikkiaan yhtä hyvin, kenties paremminkin. Briestin keralla näet kävi eleleminen, vaikka hän olikin hieman proosallinen ja taipui toisinaan hillittömäksi puheissaan. Aterian lopulla, kun jo tarjoiltiin jäätelöä, vanha ritaristoneuvos alkoi vielä kerran puhua esittäen yleistä sinuttelua avartuneen perheen jäsenten kesken. Samalla hän syleili Innstetteniä ja suuteli hänen vasenta poskeansa. Mutta asia ei ollut hänen mielestään vielä täysin järjestyksessä; hän suositteli vielä jokapäiväistä käytäntöä varten tuttavallisempia nimiä ja titteleitä sepittäen eräänlaisen kodikkaan arvoluettelon, tietenkin oikeutettuja, hyvin hankittuja omituisuuksia säilytellen. Rouvaa, arveli hän, oli paras edelleenkin nimittää »äidiksi» (olihan näet olemassa nuoriakin äitejä), hän itse puolestaan luopui kunnianarvoisesta nimestä »isä» pitäen parempana pelkkää nimeä Briest, jo senvuoksi, että se oli sievän lyhyt. Mitä taas lapsiin tuli — tähän asti ehdittyään hänen täytyi äkkiä rohkaista mieltänsä katsellessaan vain kahtatoista vuotta nuorempaa Innstetteniä — niin Effi sai olla Effi ja Geert Geert. Ellei hän erehtynyt, merkitsi Geert solakkana kohoavaa runkoa, ja Effi voi niinmuodoin olla »Efeu», muratti, jonka oli kietouduttava rungon ympärille. Morsiuspari katsahti tuon kuullessaan toisiinsa hieman hämillään, Effi sitäpaitsi lapsellisen iloisin ilmein, mutta rouva von Briest virkkoi: »Briest, puhu mitä tahdot ja muovaile maljapuheesi miten hyväksi näet, mutta suvaitse jättää runolliset vertaukset, ne ovat sinun liikkumisalasi ulkopuolella.» Nämä nuhtelevat sanat herättivät Briestin mielessä enemmän myöntymystä kuin torjuntaa. »Voitpa olla oikeassa, Luise.»

Kohta aterian jälkeen Effi otti loman käydäkseen pappilassa. Ollessaan sinne menossa hän ajatteli: »Luulenpa Huldan olevan vihoissaan. Minä olen sittenkin ehtinyt ennen häntä — hän on aina ollut kovin itserakas ja omahyväinen.» Mutta Effin odotukset eivät täysin toteutuneet; Hulda säilytti täydellisesti malttinsa, käyttäytyi moitteettomasti ja jätti kiukun ja närkästyksen ilmaisemisen äitinsä asiaksi. Pastorin rouva esittikin erittäin omituisia huomautuksia. »Niin, niinhän siinä käy. Luonnollisesti. Kun ei äidin sopinut, niin täytyy tyttären. Kyllä se tiedetään. Vanhat suvut vetävät aina yhtä köyttä, ja missä jotakin on, siihen aina jotakin kertyy.» Nämä alinomaiset sivistyksen ja sopivaisuuden puutetta osoittavat lausumat vaivasivat vanhaa Niemeyeriä, joka jälleen valitteli, että oli nainut taloudenhoitajattarensa.

Pastorin luota Effi tietenkin lähti kanttori Jahnken asumukseen. Kaksoset olivat jo häntä tähyilleet ja ottivat hänet vastaan talon edustalla olevassa puutarhassa.

»Kuulehan, Effi», virkkoi Hertha, kun he kaikki kolme astelivat oikealla ja vasemmalla kukkivien pensaiden ohi, »kuulehan, Effi, miltä sinusta oikeastaan tuntuu?»

»Miltä tuntuu? Oh, aivan hyvältä. Me jo sinuttelemmekin toisiamme ja mainitsemme ristimänimellä. Hänen nimensä näet on Geert, kuten muistaakseni jo olen maininnutkin.»

»Niin olet. Mutta minua sittenkin kovin peloittaa. Onkohan hän oikea?»

»Epäilemättä hän on oikea. Sinä et sitä ymmärrä, Hertha. Kuka hyvänsä on oikea. Hänen täytyy tietenkin olla aatelinen ja hyvässä asemassa ja kaunismuotoinen.»

»Siunatkoon, Effi, kuinka puhut. Olethan ennen puhunut aivan toisin.»

»Niin, ennen.»

»Ja oletko jo ihan onnellinen?»

»Ihminen, joka on vasta kaksi tuntia kihloissa, on aina ihan onnellinen. Ainakin minusta nähden.»

»Ja eikö sinusta ollenkaan tunnu, kuinka nyt sanoisinkaan, hieman tukalalta?»

»Hieman tukalalta kyllä tuntuu, mutta ei sentään kovin. Ja luulenpa, että siitä selviydytään.»

Pappilassa ja lukkarilassa suoritettujen vierailujen jälkeen, jotka eivät olleet kestäneet puolta tuntia, Effi oli palannut takaisin kotiin, missä oltiin parhaillaan istuutumassa kahvipöytään puutarhanpuolisella kuistikolla. Appiukko ja vävypoika käyskelivät hiekkakäytävällä suurten plataanien välimaalla. Briest puhui piirineuvoksen asemaan liittyvistä vaikeuksista; hänelle oli virkaa tarjottu monet kerrat, mutta hän oli aina kieltäytynyt. »Minulle on aina ollut mieluisinta saada menetellä oman mieleni mukaan, joka tapauksessa se on ollut mieluisampaa — anteeksi, Innstetten — kuin joutua alinomaa suuntaamaan katsettaan yläilmoihin. Sellaisessa tapauksessa ihmisellä on ainoastaan korkeihin ja korkeimpiin esimiehiin kohdistuvaa oivallusta ja kunnioitusta. Se ei ole minua varten. Täällä minä elelen miten mielin ja iloitsen jokaisesta viheriästä lehdestä ja villiviinistä, joka kasvaa tuolla ikkunassa.»

Hän puhui vielä enemmänkin samanlaista, virallisuutta vastustavaa, ja pyysi kerran toisensa jälkeen anteeksi, eri tavoin muovaten lausetta »Pardon, Innstetten!» Viimeksimainittu nyökkäsi konemaisesti, mutta kiinnitti oikeastaan vain vähän huomiotansa asiaan ja katseli kuin lumoutuneena ikkunaa kiertävään villiviiniin, josta Briest oli vastikään puhunut, ja niin tehden hänestä tuntui kuin näkyisivät jälleen viiniköynnösten välitse vaaleat tytönpäät ja kuuluisi vallaton huuto: »Tule, Effi!»

Hän ei uskonut merkkeihin ja aavistuksiin, vaan torjui pikemmin kaikki taikauskoiset asiat mielestään. Mutta sittenkään hän ei kyennyt vapautumaan noista kahdesta sanasta, ja Briestin yhä laveasti haastellessa hänestä tuntui kuin tuo pieni tapahtuma olisi sittenkin ollut enemmän kuin pelkkä sattuma.

* * * *

Innstetten, joka oli ottanut vain lyhyen loman, matkusti pois jo seuraavana päivänä luvattuaan kirjoittaa joka päivä. »Niin, sinun pitääkin kirjoittaa», oli Effi sanonut, ja nuo sanat kumpusivat hänen sydämestänsä, sillä hän ei ollut moniin vuosiin tietänyt mitään oivallisempaa kuin esimerkiksi saada oikein paljon syntymäpäiväkirjeitä. Kaikkien täytyi kirjoittaa hänelle sellaisena päivänä. Kirjeisiin sirotellut lausumat, kuten »Gertrud ja Klara pyytävät minua lähettämään sinulle parhaat onnittelut», olivat ankarasti kielletyt; jos Gertrud ja Klara tahtoivat olla ystävättäriä, niin heidän tuli pitää huolta, että heiltä saapui erikoinen kirje, mieluimmin — Effin syntymäpäivä näet sattui matka-aikaan — vieraalla merkillä varustettu, Sveitsistä tai Karlsbadista.

Innstetten kirjoitti tosiaankin lupauksensa mukaan joka päivä, ja hänen kirjeittensä vastaanottamisen teki erikoisen mieluisaksi se seikka, että hän odotti vain joka viikko aivan pientä vastauskirjelmää. Se saapuikin, joka kerta täynnä suloisen mitättömiä ja viehättäviä asioita. Vakavampia seikkoja pohti rouva von Briest vävynsä kanssa — häiden viettämistä, kapioita ja taloudenjärjestelyä koskevia kysymyksiä. Innstettenillä, joka oli ollut jo kolme vuotta virassaan, oli asumuksessaan Kessinissä säädynmukainen, joskaan ei loistelias kalusto, joten oli syytä kirjeenvaihdon avulla ottaa selkoa siitä, mitä oli olemassa, jottei tullut hankituksi mitään tarpeetonta. Vihdoin, kun rouva von Briestillä oli kaikista näistä asioista riittävä selvyys, päätettiin, että äidin ja tyttären piti matkustaa Berliniin hankkimaan trousseauta prinsessa Effille, kuten Briest asian ilmaisi. Effi iloitsi ennakolta kovin. Berlinissä-olostaan, sitäkin enemmän, kun isä oli suostunut siihen, että he asettuisivat asumaan Hotel du Nordiin. »Kulungit voitiin vähentää myötäjäisistä; olihan Innstettenillä ilmankin kaikki, mitä tarvittiin.» Effi — aivan toisin kuin hänen äitinsä, joka oli kerta kaikkiaan kieltänyt esittämästä sellaisia poikamaisia piloja — oli ilomielin suostunut isän ajatukseen, ollenkaan huolehtimatta siitä, oliko tarkoitus vakava vai leikkisä, ja hänen mieltänsä askarrutti ajatus, millaisen vaikutuksen he molemmat, äiti ja tytär, tulisivat aikaansaamaan ilmaantuessaan yhteiseen päivällispöytään, paljoa enemmän kuin Spinn ja Mencke, Goschenhofer ja muut liikkeet, joita oli muistiin merkitty. Ja näitä hänen hilpeitä kuvittelujansa vastasi tosiaankin hänen käyttäytymisensä, kun suuri Berlinin viikko tosiaankin saapui. Aleksanterinrykmenttiin kuuluva serkku Briest, erinomaisen iloinen nuori luutnantti, joka tilasi »Lentäviä lehtiä» ja merkitsi muistiin parhaat sukkeluudet, asettui kaikkina virkavapaina hetkinään naisten käytettäväksi, ja niin he istuivat hänen kerallaan Kranzlerin kulmaikkunan luona tai soveliaana aikana Café Bauerissakin ja ajoivat iltapuolella eläintarhaan nähdäkseen siellä giraffeja, joista serkku Briest, nimeltään Dagobert, mielellään sanoi: »Ne ovat aatelisten vanhojenpiikojen näköisiä». Kaikki päivät kuluivat ohjelmanmukaisesti, ja kolmantena tai neljäntenä päivänä he menivät, kuten päätetty oli. Kansalliseen taulukokoelmaan, koska Dagobert halusi näyttää serkulleen »Autuaitten saaren». »Serkku-neiti on tosin aikeissa mennä naimisiin, mutta saattaahan sentään olla hyvä, että hän oppii jo ennakolta tuntemaan 'Autuaitten saaret'.» Täti kopahdutti häntä viuhkallaan, mutta iskua säesteli niin armollinen katse, ettei serkku Dagobertillä ollut mitään syytä muuttaa puheensävyä. Ne olivat autuaita päiviä kaikille kolmelle, ei suinkaan vähimmin herra serkulle, joka osasi ihmeen hyvin mairitella ja nopeasti sovittaa pieniä erimielisyyksiä. Sellaisista äidin ja tyttären välisistä erimielisyyksistä ei ollutkaan puutetta, mutta ne eivät onneksi ilmaantuneet ostoksia tehtäessä. Effi oli yhtä tyytyväinen, jos ostettiin kuusi tai kolme tusinaa joitakin esineitä, ja kun kotimatkalla puhuttiin vastikään ostettujen tavaroiden hinnasta, niin häneltä menivät säännöllisesti summat sekaisin. Rouva von Briest, joka muuten oli varsin kriitillinen, omaan lapseensakin nähden, ei ainoastaan suhtautunut kevyesti tuohon puuttuvaan mielenkiintoon, vaan havaitsi siinä jonkinlaista etuisuuttakin. »Kaikki nämä asiat», ajatteli hän, »eivät Effille paljoa merkitse. Effi on vaatimaton; hän elää mielikuvissaan ja unelmissaan, ja kun prinssi Friedrich Karlin korkea puoliso ajaa ohi ja tervehtii ystävällisesti vaunuistaan, niin tuo on Effistä merkittävämpi asia kuin kokonainen arkku täynnä palttinaa.»

Tuo kaikki olikin oikein, mutta vain puolittain. Kaikenlaisten enemmän tai vähemmän jokapäiväisten esineiden omistamisesta Effi ei paljoa välittänyt, mutta kun hän kulki äitinsä keralla Unter den Linden-katua edestakaisin ja kun he kaikkein kauneimmat näyteikkunat tarkastettuaan astuivat Demuthin myymälään suorittaakseen ostoksia heti häiden jälkeen tehtäväksi suunniteltua Italian-matkaa varten, niin Effin todellinen luonne tuli ilmi. Vain kaikkein hienoin miellytti häntä, ja ellei hän voinut saada kaikkein parasta, hän jäi mieluummin vaille lähinnäparasta, koska sellainen toisarvoinen esine ei hänelle enää mitään merkinnyt. Niin, hän voi jäädä vaille, ja hänen äitinsä oli aivan oikeassa otaksuessaan, että sellaiseen käytökseen sisältyi jonkinlaista vaatimattomuutta; mutta jos oli poikkeuksellisesti jotakin välttämättä hankittava, niin sen täytyi olla jotakin aivan erikoista. Ja sikäli hän oli vaatelias.

NELJÄS LUKU.

Serkku Dagobert oli asemalla, kun naiset lähtivät paluumatkalle Hohen-Cremmeniin. Päivät olivat olleet onnelliset, ennen kaikkea myöskin siinä suhteessa, ettei ollut tarvinnut kärsiä epämukavien ja melkein epäsäädynmukaisten sukulaisten vuoksi. »Täti Therese», oli Effi sanonut heti perille saavuttua, »ei saa tällä kertaa tietää meidän täällä olostamme. Ei käy päinsä, että hän tulee tänne hotelliin. Joko Hotel du Nord tahi täti Therese; yhteen ne eivät sovi.» Äiti oli vihdoin selittänyt suostuvansa, olipa vielä suudellut lemmikkinsä otsaa yksimielisyyden merkiksi.

Serkku Dagobertin laita tietenkin oli aivan toisin. Hänellä oli ensinnäkin kaartinryhti, ja sitäpaitsi hän oli sen omituisen hyvätuulisuuden nojalla, joka oli Aleksanterin-upseereissa melkein perinnäinen, osannut alun pitäen innostaa ja ilahduttaa sekä äitiä että tytärtä, ja tämä hyvä mieliala kesti viimeiseen asti. »Dagobert», sanoi Effi vielä hyvästellessään, »sinä siis tulet hääaattoani viettämään, ja tietenkin saattue mukanasi. Esitysten jälkeen (mutta muista, ettei kaupunginlähetti kelpaa enempää kuin sadinkauppiaskaan) on tanssiaiset. Ja sinun tulee ottaa huomioon, että ensimmäiset suuret tanssiaiseni kenties ovat viimeisenikin. Vähempää kuin kuusi kumppania — tietenkin parhaita tanssijoita — ei oteta vastaan. Voitte palata varhaisella junalla.» Serkku lupasi, ja niin erottiin.

Puolenpäivän aikaan molemmat naiset saapuivat rautatieasemalle, josta ajoivat puolessa tunnissa Hohen-Cremmeniin. Briest oli erittäin iloinen, kun vaimo ja tytär olivat jälleen kotona, ja esitti kysymyksen toisensa jälkeen, enimmälti huolimatta odottaa niihin vastausta. Sensijaan hän esitti laveasti omia elämyksiään. »Te puhuitte minulle äsken Kansallisgalleriasta ja 'Autuaitten saaresta', mutta meilläpä on täällä, teidän poissaollessanne, ollut samantapaista: pehtorimme Pink ja puutarhurin vaimo. Minun täytyi tietenkin erottaa Pink; tein sen muuten vastahakoisesti. On ylen ikävää, että sellaisia asioita sattuu enimmäkseen elonkorjuun aikana. Ja Pink oli muuten erinomaisen kunnollinen mies, joskin valitettavasti täällä väärässä paikassa. Mutta jätetään se juttu; Wilke käy jo levottomaksi.»

Aterian aikana Briest kuunteli paremmin; hän oli mielissään serkun kanssa vallinneesta hyvästä sovusta, mutta vähemmän tyytyväinen täti Thereseen kohdistuneeseen käytökseen. Huomasi kuitenkin selvästi, että hän paheksumisestaan huolimatta oikeastaan iloitsi asiasta; pieni kepponen näet oli aivan hänen makunsa mukainen, ja täti Therese oli tosiaankin naurettava olento. Briest kohotti lasinsa ja kilisti vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Myöhemminkin, kun aterian jälkeen levitettiin hänen nähtäväkseen ja arvosteltavakseen eräitä kauneimpia ostoksia, hän osoitti melkoista harrastusta, jota vielä kesti, tai joka ei ainakaan kokonaan herpoutunut, kun hän loi silmäyksen laskuihin. »Hieman kallista, tai sanokaamme oikeammin erittäin kallista; mutta mitäpä tuosta. Kaikki on niin kuosikasta, tekisipä mieleni sanoa elähdyttävää, että jos lahjoitat minulle jouluna tuollaisen matkalaukun tai -peiton, niin olenpa varma, että mekin olemme pääsiäisenä Roomassa ja suoritamme kahdeksantoista vuoden kuluttua häämatkamme. Mitä arvelet, Luise? Pyritäänkö jäljessä? Myöhään tulevat, mutta tulevat kumminkin!»

Rouva von Briest liikahdutti kättänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa »Parantumaton» ja jätti hänet muuten oman häpeäntuntonsa valtoihin, joka ei kuitenkaan ollut suuri.

* * * * *

Elokuu oli lopussa, hääpäivä (lokakuun 3:s) lähestyi, ja herraskartanossa samoinkuin pappilassa ja koulussakin varustauduttiin viettämään häiden aattoiltaa. Jahnke oli Fritz Reuter-innostukselleen uskollisena keksinyt jotakin erikoisen »mielevää». Berthan ja Herthan näet piti esiintyä Lininginä ja Mininginä, tietenkin alasaksaa puhuen, Huldan tuli esittää Heilbronnin Käthcheniä syreenikohtauksessa, ja husaariluutnantti Engelbrechtin Wetter von Strahlia. Niemeyer, joka voi nimittää itseään aatteen isäksi, oli rientänyt runoelemaan Innstetteniin ja Effiin viittailevan sovitelman. Hän oli itse teokseensa tyytyväinen, ja kuuli ensimmäisen esityksen jälkeen paljon ystävällistä kaikilta läsnäolijoilta, valtaherraansa ja vanhaa ystäväänsä Briestiä lukuunottamatta, joka Kleistin ja Niemeyerin yhteistyön tulosta kuunneltuaan esitti vilkkaita vastalauseita, joskaan ei kirjallisista syistä. »Korkea herra ja yhä uudelleen korkea herra — mitä se merkitsee? Se johtaa harhaan, vääntää kaikki vinoon. Innstetten on kieltämättä oivallinen ihmisyksilö, lujaluonteinen ja terävä, mutta Briestit — suo anteeksi berliniläinen lauseparteni, Luise — eivät hekään ole huonoista vanhemmista. Me olemme kerta kaikkiaan historiallinen suku, salli minun lisätä Jumalan kiitos, ja Innstettenit eivät ole; Innstettenit ovat vain vanhaa aatelia, alkuaatelia, olkoon menneeksi, mutta mitä merkitsee alkuaateli? Minä en tahdo, että joku Briest tai ainakin joku kummailija, jossa jokaisen täytyy havaita Effimme kuvajainen — en tahdo, että joku Briest puhuu välillisesti tai välittömästi lakkaamatta 'korkeasta herrasta'. Silloinhan täytyisi Innstettenin olla vähintään valepukuinen Hohenzoller, onhan niitä sellaisia. Mutta hän ei kuulu heihin, ja niinmuodoin voin vain toistaa, mitä jo sanoin: tilanne vääntyy vinoon.»

Ja tosiaankin: Briest pysytteli joitakin aikoja erikoisen sitkeästi tuossa mielipiteessään. Vasta toisen harjoituksen jälkeen, jossa »Käthchen», jo puolittain esiintymisasussaan, näyttäytyi ruumiinmukaisissa samettiliiveissä, hän — joka ei muutenkaan kitsastellut kiitellessään Huldaa — viehättyi sanomaan, että »Käthchen esiintyi varsin edukseen», ja tämä käänne oli suunnilleen aseidenluovutuksen veroinen tai ainakin johti siihen. Turhaa lienee mainita, että kaikki nämä asiat pidettiin Effiltä salassa. Jos viimeksimainittu olisi ollut uteliaampi, niin asia ei varmaankaan olisi käynyt päinsä, mutta Effi ei ollenkaan halunnut tunkeutua valmistelujen ja suunniteltujen yllätysten salaisuuksiin, sanoihan vain äidilleen erittäin painokkaasti: »Minä voin odottaa». Ja kun äiti tuota epäili, Effi vakuutti uudelleen samaa ja kehoitti äitiä uskomaan. Ja miksipä ei? Olihan se pelkkää teatteria, ja kauniimpi kuin »Tuhkimo», jonka hän oli nähnyt viimeisenä Berlinissä viettämänään iltana, kauniimpi ja runollisempi ei tämä esitys suinkaan voinut olla. Siellä hän olisi tosiaankin halunnut olla mukana näyttelemässä, ellei muuten, niin liituamassa naurettavan koulukodin-opettajan selkäpuolta. »Ja kuinka ihastuttava olikaan viimeisessä näytöksessä 'Tuhkimon herääminen prinsessana' tai ainakin kreivittärenä; tosiaankin, se oli kuin satua.» Siten hän usein puhui, oli useimmiten entistä hillittömämpi ja vihoitteli vain siitä, että ystävättäret alinomaa supattelivat ja näyttivät salakähmäisiltä. »Kunpa he eivät olisi itselleen niin tärkeitä, vaan olisivat olemassa enemmän minua varten. Jälkeenpäin he kuitenkin tikahtuvat paikoilleen, ja minun täytyy olla peloissani heidän tähtensä ja hävetä, että he ovat ystävättäriäni.»

Sellaisia olivat Effin pilkkapuheet, ja ilmeistä oli, ettei hän paljoakaan välittänyt häistä enempää kuin niiden aattojuhlastakaan. Rouva von Briestiä asia ajattelutti, mutta suremaan ei hänkään joutanut, koska Effi hyväenteisesti askarteli verrattain uutteraan tulevaisuudessaan ja kertoi keveän mielikuvituksensa varassa elämästään Kessinissä. Näissä kertoelmissa ilmeni ohimennen ja äidin suureksi huviksi merkillinen Taka-Pommeria koskeva käsitys, joka saattoi olla älykkään tarkoituksellinenkin. Effi näet mielellään käsitti Kessinin puolittain siperialaiseksi paikkakunnaksi, joka ei milloinkaan kunnollisesti vapaudu jäästä ja lumesta.

»Tänään on Goschenhofer lähettänyt viimeisetkin», virkkoi rouva von Briest istuessaan tapansa mukaan Effin keralla kylkirakennuksen kupeella olevan työpöydän ääressä, jota kattavat liinavaatevarastot yhä kasvoivat, tilaa riistävien sanomalehtien määrän yhä vähentyessä. »Toivottavasti sinulta nyt ei puutu mitään, Effi. Mutta jos sinulla on pieniä toiveita, niin sinun tulee ilmaista ne nyt, tänä hetkenä, jos mahdollista. Isä on myynyt rapsia edullisesti ja on harvinaisen hyvällä tuulella.»

»Harvinaisen? Onhan hän aina hyvällä tuulella?»

»Harvinaisen hyvällä tuulella», toisti äiti. »Ja sitä tulee käyttää hyväkseen. Sano siis arkailematta. Berlinissä ollessamme minusta tuntui monet kerrat kuin olisit erikoisesti toivonut saavasi sitä tai tätä.»

»Niin, äiti rakas, mitä sanoisinkaan. Oikeastaanhan minulla on kaikki, mitä tarvitaan, minä tarkoitan, mitä täällä tarvitaan. Mutta koska kerran on määrätty, että minun tulee joutua niin kauas pohjoiseen… huomautan, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, iloitsen ennakolta, revontulista ja tähtien kirkkaammasta loisteesta… koska kerran on niin määrätty, tahtoisin mielelläni saada turkit.»

»Mutta Effi, lapsukaiseni, tuohan on kaikki selvää hullutusta. Ethän sinä joudu Pietariin tai Arkangeliin.»

»En; mutta sentään sinnepäin…»

»Epäilemättä, sinnepäin, lapseni. Mutta mitä se merkitsee? Kun matkustat täältä Naueniin, olet myöskin matkalla Venäjälle päin. Muuten, jos niin tahdot, saat turkitkin. Mutta sen sanon sinulle ennakolta, että neuvon puolestani sinua ajatuksesta luopumaan. Turkit ovat vanhempia henkilöitä varten; vanha äitisikin on vielä liian nuori niitä varten, ja jos esiinnyt seitsentoistavuotiaana tuhkurin tai näädännahoissa, niin kessiniläiset luulevat sinun olevan menossa naamiohuveihin.»

* * * * *

Tämä keskustelu tapahtui syyskuun toisena päivänä ja olisi luultavasti jatkunut, ellei olisi sattunut olemaan Sedanin-päivä. Mutta nyt sen keskeytti rumpujen ja huilujen pauhina, ja Effi, joka oli jo aikaisemmin kuullut suunnitellusta kulkueesta, mutta oli sen jälleen unohtanut, syöksyi nyt äkkiä pois yhteisen työpöydän luota ja istutuspyörylän ja lammikon ohi kohti pientä kirkkomaan aitaan rakennettua parveketta, jolle johti kuusi kapeata porrasaskelmaa. Tuokiossa hän oli ylhäällä, ja aivan oikein, sielläpä jo saapuikin koko koulunuoriso, Jahnke juhlallisena oikealla sivustalla. Kulkueen etunenässä, kaukana toisista, marssi pieni rummunlyöjä, joka ilmeestä päättäen aikoi taistella uudelleen Sedanin taistelun, Effi heilutti liinaansa, ja tervehditty teki kunniaa kiiltävällä pärrytyspuikollaan.

* * * * *

Viikkoa myöhemmin äiti ja tytär istuivat jälleen vanhassa paikassaan, jälleen työssään askarrellen. Oli ihmeen kaunis päivä; sirossa kukkalavassa aurinkokellon ympärillä seisova heliotrooppi kukki vielä, ja hiljaa leyhyvä ilmanhenki toi mukanaan sen tuoksua.

»Ah, kuinka hyvältä tuntuukaan oloni», sanoi Effi, »hyvältä ja onnelliselta; en voi ajatella taivasta kauniimmaksi. Ja kukapa tietää, onko taivaassa niin kauniita heliotrooppeja.»

»Effi kulta, niin et saa puhua; se on sinussa isääsi, jolle ei mikään ole pyhää ja joka hiljattain sanoi niinkin, että Niemeyer muistuttaa Lotia. Kuulumatonta. Ja mitä tuo oikeastaan tarkoittaa? Ensinnäkään hän ei tiedä, minkänäköinen Lot on ollut, ja toiseksi se on sanomattoman häikäilemätöntä Huldaa kohtaan. Onneksi on Niemeyerillä yksi ainoa tytär, joten koko vertaus oikeastaan luhistuu omaan ajatuksettomuuteensa. Mutta eräässä suhteessa hän on ollut liiankin oikeassa, nimittäin kaikessa, mitä hän on sanonut 'Lotin vaimosta', hyvästä pastorinrouvastamme, joka oli typeryydellään ja häikäilemättömyydellään jälleen tärvellä Sedanin-päivämme. Johtuu muuten mieleeni, että Jahnken kulkiessa ohi kouluineen meidän keskustelumme katkesi — en ainakaan voi otaksua, että silloin mainitsemasi turkit olivat ainoana toiveenasi. Sanohan siis, kultaseni, mitä vielä on sydämelläsi?»

»Ei mitään, äiti.»

»Eikö tosiaankaan?»

»Ei tosiaankaan; aivan totta… Mutta jos sittenkin pitäisi jotakin olla…»

»Annahan kuulua!»

»… niin toivoisin japanilaisen vuodevarjostimen, jossa on mustia ja kultaisia lintuja, kaikilla pitkät kurjen-nokat… Ja sitten kenties vielä punaisen riippulampun makuusuojaamme varten.»

Rouva von Briest ei virkkanut mitään.

»Kas niin, äiti, nyt olet vaiti ja näytät sellaiselta kuin olisin sanonut jotakin erikoisen sopimatonta.»

»Et, Effi, et ole sanonut mitään sopimatonta. Et missään tapauksessa mitään sellaista, mitä et saisi sanoa omalle äidillesi. Tunnenhan sinut. Sinä olet pieni haaveksija, kuvittelet mielelläsi tulevaisuutta, ja mitä värikkäämpiä kuvasi ovat, sitä kauniimmilta ja houkuttelevammilta ne sinusta näyttävät. Huomasin sen erikoisen selvästi, kun ostimme matkalaukkuja. Ja nyt sinä ajattelet kerrassaan ihmeen kauniiksi asiaksi, kun saisit vuodekaihtimen, johon on kirjaeltu kaikenlaisia tarumaisia eläimiä ja johon lankee punaisen riippulampun hämyvalo. Se tuntuu sinusta sadulta, ja sinä tahtoisit olla prinsessa.»

Effi tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä. »Niin, äiti, sellainen minä olen.»

»Niin, sellainen sinä olet. Sen tiedän. Mutta rakas Effi, meidän täytyy olla varovaisia elämässämme, varsinkin meidän naisten. Ja kun nyt tulet Kessiniin, pienelle paikkakunnalle, missä öisin tuskin palaa yhtään lyhtyä, niin sellaisille asioille nauretaan. Ja kunpa ei muuta kuin naurettaisiin. Ne, jotka ovat epäsuopeita, ja sellaisia on aina olemassa, puhuvat huonosta kasvatuksesta, ja monet sanovat vielä pahempaakin.»

»Siis ei mitään japanilaista eikä mitään riippulamppua. Mutta minä tunnustan, että olin ajatellut kaikki erittäin kauniiksi ja runolliseksi, olin nähnyt kaikki punaisessa hohteessa.»

Rouva von Briestin mieli läikkyi. Hän nousi ja suuteli Effiä. »Sinä olet lapsi. Kaunista ja runollista. Ne ovat mielikuvia. Todellisuus on toisenlainen, ja usein on hyvä, jos valon ja himmeän hohtelun sijalla on pelkkä pimeys.»

Effi näytti aikovan vastata, mutta samassa tuli Wilke tuoden kirjeitä. Eräs oli Kessinistä Innstetteniltä. »Ah, Geertiltä», virkkoi Effi ja jatkoi sitten, pistäen kirjeen piiloon, rauhalliseen sävyyn: »Mutta sallithan ainakin, että asetan flyygelin saliin vinosti. Se on minusta tärkeämpi seikka kuin liesi, jonka Geert on minulle luvannut. Ja sinun kuvasi minä asetan sitten jalustalle; ihan ilman sinua en tule toimeen. Ah, kuinka tulenkaan teitä ikävöimään, kenties jo matkalla, ja sitten Kessinissä ihan varmaan. Siellähän ei kuulu olevan varusväkeä, eipä edes sotilaslääkäriäkään, ja oiva onni, että se on edes kylpypaikka. Serkku Briest — ja se olkoon lohdutuksenani — jonka äiti ja sisar menevät aina Warnemündeen kylpemään — niin, minä en tosiaankaan voi käsittää, minkätähden hän ei voisi suunnata rakkaita sukulaisia kerran Kessiniinkin. 'Suunnata' — tuohan kuulostaa ihan pääesikunnalta, jota kohti hänen kunnianhimonsa luullakseni pyrkii. Ja silloin hän tietenkin tulee heidän kerallaan ja asuu luonamme. Minulle muuten kertoi äskettäin joku, että kessiniläisillä on verrattain suuri höyryalus, joka lähtee kaksi kertaa viikossa Ruotsiin. Ja laivalla on silloin tanssiaiset (heillä on tietenkin soittokunta), ja hän tanssii erittäin hyvin…»

»Kuka?»

»Dagobert, kukapa muu.»

»Luulin sinun tarkoittavan Innstetteniä. Joka tapauksessa on nyt aika vihdoinkin saada tietää, mitä hän kirjoittaa… Onhan kirje vielä taskussasi.»

»Oikein. Olinpa sen ihan unohtaa.» Effi avasi kirjeen ja lukaisi sen nopeasti.

»Sinä et virka sanaakaan Effi. Et säteile etkä naurakaan. Kirjoittaahan hän aina iloisesti ja hauskasti eikä ollenkaan isämäisen viisaasti.»

»Siihen en suostuisikaan. Hänellä on oma ikänsä ja minulla nuoruuteni. Ja minä uhkaisin häntä sormella ja sanoisin: 'Harkitse, Geert, mikä on parempi!'»

»Ja hän vastaisi sinulle: 'Se, mikä sinulla on, on parempi'. Hän näet ei ole ainoastaan hienokäytöksinen mies, hän on myöskin oikeamielinen ja ymmärtäväinen ja tietää varsin hyvin, mitä nuoruus merkitsee. Hän ajattelee sitä aina ja soinnuttaa itsensä nuorekkaaksi, ja jos hän säilyy avioliitossakin sellaisena, niin siitä syntyy esikuvaksi kelpaava liitto.»

»Niin, sen uskon minäkin, äiti. Mutta ajattelehan — minua melkein hävettää se sanoa — minä en toivo erikoisesti sitä, mitä nimitetään mallikelpoiseksi avioliitoksi.»

»Se on sinun tapaistasi. Mutta sanohan, mitä oikeastaan toivot!»

»Minä toivon… niin, toivon tasavertaisuutta ja tietenkin sitäpaitsi hellyyttä ja rakkautta. Ja ellei hellyyttä ja rakkautta voi olla, koska rakkaus, kuten isä sanoo, on kuitenkin pelkkää lorua (minä en sitä kumminkaan usko), toivon rikkautta ja hienon talon, kerrassaan hienon, johon tulee prinssi Friedrich Karl metsästämään, hirvijahtiin tai metsonsoitimelle, tai saapuu vanha keisari ja lausuu armollisen sanan jokaiselle naiselle, nuorillekin. Ja kun sitten olemme Berlinissä, toivon pääseväni hovitanssiaisiin ja oopperan juhlanäytäntöön, suuren keskiaition viereen.»

»Sanotko tuon vain vallattomuudesta tai päähänpistosta?»

»En, äiti, olen ihan tosissani. Rakkaus on ensimmäinen, mutta kohta sen jäljessä tulee loisto ja kunnia, ja sitten tulee huvittelu — niin, huvittelu, aina jotakin uutta, aina jotakin sellaista, että täytyy nauraa tai itkeä. Ikävystymistä minä en voi sietää.»

»Kuinka oletkaan tullut toimeen meidän seurassamme?»

»Ah, äiti, kuinka voitkaan niin sanoa! Totta kyllä, että kun talvella tulevat ajaen rakkaat sukulaiset ja viipyvät kuusi tuntia tai kauemminkin, ja kun täti Gundel ja täti Olga minua tarkastelevat ja pitävät nenäkkäänä — täti Gundel on sen minulle kerran sanonut — niin silloin ei toisinaan ole kovinkaan somaa, se täytyy tunnustaa. Mutta muuten olen ollut täällä aina onnellinen, ylen onnellinen…»

Tuon sanottuaan hän heittäytyi nyyhkyttäen polvilleen äidin eteen ja suuteli hänen molempia käsiään.

»Nouse, Effi! Nuo ovat pelkkiä mielialoja, joiden valtaan ihminen joutuu ollessaan sinun iälläsi ja odottaessaan häitä ja tuntematonta tulevaisuutta. Mutta luehan nyt minulle kirje, ellei siinä ole mitään erinomaista, ehkäpä salaisuuksiakin.»

»Salaisuuksia», nauroi Effi hypähtäen äkkiä seisomaan aivan toisen mielialan vallassa. »Niin, hän on aina aikeissa, mutta enimmän osan minä voisin naulita julkisesti nähtäviin, sinne, piirineuvoksen kuulutusten viereen. Niin, onhan Geertkin piirineuvos.»

»Lue, lue!»

»Rakas Effi!… Niin se näet aina alkaa, ja toisinaan hän nimittää minua 'Pikku Eevakseen'».

»Lue, lue… Onhan asiasi nyt lukea.»

»No niin: Rakas Effi! Mitä lähemmäksi siirtyy hääpäivämme, sitä harvemmin saapuu sinulta kirje. Postin tultua minä etsin aina ensin sinun käsialaasi, mutta kuten tiedät (ja enhän minäkään ole muuta toivonut) yleensä suotta. Talossa on nyt käsityöläisiä, joiden tulee järjestää tosin vähälukuiset huoneet sinun tuloksesi. Paras osa työtä tapahtunee vasta meidän ollessamme matkalla. Verhoilija Madelung, joka kaikki toimittaa, on originaali, josta sinulle kohdakkoin kerron, mutta ennen kaikkea sanon, kuinka iloitsen sinusta, sinä suloinen, pikku Effini. Maaperä tuntuu polttavan jalkojeni alla, ja samalla muuttuu kelpo kaupunkimme yhä hiljaisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Viimeinen kylpyvieras matkusti pois eilen; hän kylpi lopulta 9 asteen vedessä, ja kylvettäjät olivat aina iloiset, kun hän hengissä asiasta suoriutui. He näet pelkäsivät halvausta, joka saattaisi kylpylän huonoon maineeseen, ikäänkuin aallot olisivat täällä huonommat kuin missä muualla tahansa. Minä riemuitsen ajatellessani, että saan jo neljän viikon kuluttua matkustaa kanssasi Piazzettalta Lidoon tai Muranoon, jossa valmistetaan lasihelmiä ja kauniita koruja. Kaunein olkoon sinua varten. Paljon terveisiä vanhemmille ja hellin suutelo sinulle Geertiltäsi.»

Effi taittoi kirjeen jälleen kokoon pistääkseen sen kuoreen.

»Erittäin sievä kirje», virkkoi rouva von Briest, »ja erikoisena etuna on vielä se, että hän noudattaa kaikessa kohtuutta.»

»Epäilemättä, hän noudattaa kohtuutta.»

»Rakas Effini, salli minun kysyä jotakin: olisiko sinulle mieluisempaa, ellei kirje noudattaisi kohtuutta, toivoisitko sen helläksi, kenties ylenmäärin helläksi?»

»En, en, äiti. Totta totisesti en. Näin on sentään parempi.

»Näin on sentään parempi. Miltä tuo nyt taas kuulostaakaan. Oletpa merkillinen. Ja taanoin sinä itkit. Mitä sinulla onkaan sydämelläsi? Vielä on aikaa. Etkö rakasta Geertiä?»

»Minkätähden en häntä rakastaisi? Minä rakastan Huldaa ja rakastan Berthaa ja rakastan Herthaa. Rakastanhan vanhaa Niemeyeriäkin. Ja enpä tahdo puhuakaan siitä, kuinka teitä rakastan. Minä rakastan kaikkia, jotka tahtovat parastani ja ovat minulle hyviä ja hemmottelevat minua. Ja Geert tulee varmaan hänkin minua hemmottelemaan. Tietenkin omalla tavallaan. Tahtoohan hän jo lahjoittaa minulle koruja Veneziassa. Hän ei aavistakaan, etten välitä mitään koruista. Mieluummin minä kiipeilen ja keinun, ja kaikkein mieluimmin aina peläten, että se voi katketa ja että voin syöksyä maahan. Eihän siinä heti pää mene.»

»Entä rakastatko kenties myöskin serkkuasi Briestiä?»

»Erinomaisesti. Hän ilahduttaa minua aina.»

»Ja olisitko halunnut mennä naimisiin serkun kanssa?»

»Naimisiin? Herra varjelkoon! Hänhän on vielä melkein poikanen. Geert on mies, kaunis mies, mies, jonka kanssa voin esiintyä edukseni ja josta jotakin tulee maailmassa. Mitä ajatteletkaan, äiti?»

»Hyvä niin, Effi, se on minulle mieleen. Mutta onko sinulla vielä jotakin sydämelläsi?»

»Voi olla.»

»Sanohan!»

»Näetkös, äiti, se seikka, että hän on minua vanhempi, ei ollenkaan haittaa, onpa kenties aivan hyväkin: eihän hän ole vanha, hän on terve ja reipas ja sotilasmainen ja terävä. Voisinpa sanoa olevani ehdottomasti hänen puolellaan, ellei… niin, kunhan hän olisi hieman toisenlainen.»

»Kuinka niin, Effi?»

»Niin, kuinka. Et saa minulle nauraa. Vasta äskettäin satuin sen kuulemaan, tuolla pappilassa. Me puhuimme Innstettenistä, ja yhtäkkiä veti vanha Niemeyer otsansa laskoksiin, tosin kunnioituksen ja ihailun laskoksiin, ja sanoi: 'Niin, parooni! Hän on lujaluontoinen mies, mies, jolla on periaatteet'.»

»Niin onkin, Effi.»

»Epäilemättä. Ja luulenpa Niemeyerin myöhemmin sanoneen niinkin, että hän on mies, jolla on lujat valta-aatteet. Ja se luullakseni merkitsee vielä enemmän. Ah, ja minulla… minulla ei ole mitään sellaista. Näetkö, äiti, siinä piilee jotakin kiduttavaa ja pelottavaa. Hän on minulle hyvä ja hellä ja lempeä, mutta… minä pelkään häntä.»

VIIDES LUKU.

Hohen-Cremmenin juhlapäivät olivat ohi; kaikki olivat matkustaneet pois, nuori parikin jo hääpäivän iltana.

Aattojuhla oli tyydyttänyt kaikkia, varsinkin niitä, jotka olivat mukana näyttelemässä, ja Hulda oli ollut kaikkien nuorten upseerien, Rathenowin husaarien samoinkuin hieman kriitillisempien Aleksanterin rykmenttiin kuuluvien kumppanien ihastuksen esineenä. Niin, kaikki oli sujunut hyvin ja hauskasti, melkeinpä paremminkin kuin oli edellytetty. Ainoastaan Bertha ja Hertha olivat nyyhkyttäneet niin ankarasti, että Jahnken alasaksalaiset säkeet olivat häipyneet melkein kuulumattomiin. Mutta sekään ei ollut tehnyt suurta haittaa. Olivatpa eräät hienot tuntijat olleet sitä mieltä, että niin pitikin käydä; vaikenemisen ja nyyhkytyksen ja sekavuuden merkeissä saavutettiin heidän mielestään kaikkein nimenomaisimmat voitot (varsinkin kun olivat kysymyksessä sellaiset vaaleat kiharapäät). Serkku Briest oli saavuttanut aivan erikoisen menestyksen itse sommittelemassaan osassa. Hän oli saapunut Demuthin kauppa-apulaisena, joka muka oli saanut tietää nuoren morsiamen aikovan heti häiden jälkeen matkustaa Italiaan ja tahtoi jättää matkalaukun. Matkalaukku tietenkin havaittiin lähemmin tarkasteltaessa jättiläiskokoiseksi Hövelin makeisrasiaksi. Oli tanssittu kello kolmeen saakka, ja vanha Briest, joka alinomaa jutellen joutui vähitellen kaikkein korkeimman samppanjamielialan valtoihin, esitti kaikenlaisia huomautuksia monissa hoveissa vielä käytännössä olevasta tuohustanssista ja »sukkanauhan-irtitanssimisen» merkillisestä tavasta. Nämä huomautukset, joilla ei tahtonut olla loppua, korostuivat yhä enemmän, kehittyen vihdoin siihen määrään, että täytyi välttämättä käydä niitä ehkäisemään. »Hillitse itseäsi, Briest», oli hänen puolisonsa kuiskannut hänelle verrattain vakavaan sävyyn, »sinä et ole tässä kaksimielisyyksien juttelemista varten, vaan talon isäntänä. Me olemme nyt häissä emmekä metsästysretkellä.» Siihen oli Briest vastannut sanoen, ettei hän puolestaan nähnyt tilaisuuksien välillä mitään eroa ja että hän oli onnellinen.

Hääpäivä oli sekin sujunut hyvin. Niemeyer oli puhunut oivallisesti, ja eräs vanha berliniläinen herra, joka puolittain kuului hovipiireihin, oli kirkosta häätaloon palattaessa lausunut, että oli sentään omituista, miten runsaasti meikäläisessä valtiossa oli eteviä kykyjä. »Minä pidän asiaa koulujemme ja kenties vielä enemmän filosofiamme saavuttamana verrattomana voittona. Kun ajattelen, että tuo Niemeyer, vanha maalaispappi, joka oli aluksi turvakodin asujaimen näköinen… niin, veikkoseni, sanohan itse, eikö hän puhunut kuin hovisaarnaaja? Kuinka tahdikkaasti hän asioita esitti taitavasti käytellen vastakohtia, aivan kuin Kögel, mutta tunteeltaan vielä häntä etevämpänä. Kögel on liian kylmä. Tosin täytyykin hänen asemassaan olevan miehen olla kylmä. Mikä se ihmisen yleensä kumoon ajaa? Aina vain lämpö.» Vielä naimaton, mutta kaiketi juuri siitä syystä neljättä kertaa »suhteissa» oleva arvohenkilö, jolle nuo sanat lausuttiin, oli tietenkin samaa mieltä. »Liiankin totta, ystäväiseni», sanoi hän. »Liian paljon lämpöä… kerrassaan mainiota… Minun täytyy muuten kertoa teille myöhemmin eräs juttu.»

* * * * *

Seuraava päivä oli kirkas lokakuun päivä. Aamuaurinko paisteli, mutta siitä huolimatta oli jo syksyisen viileätä, ja Briest, joka oli vastikään aterioinut puolisonsa keralla, nousi paikaltaan ja asettui yhä riutuvan liesitulen ääreen, kädet selän takana. Rouva von Briest, jolla oli käsissään neulomus, siirtyi hänkin lähemmäksi ja sanoi Wilkelle, joka astui sisään korjaamaan ruokapöytää: »Kuulkaahan, Wilke, kun saatte kaikki järjestykseen salissa, pitäkää huoli siitä, että leivokset viedään perille, pähkinätorttu pappilaan, ja kulho pienine leivoksineen Jahnkelle. Ja varokaa laseja. Tarkoitan ohuita, hiottuja.»

Briest poltti jo kolmatta savuketta, näytti voivan erittäin hyvin ja selitti, ettei mikään tee ihmiselle niin hyvää kuin häät, omia häitä tietenkään lukuunottamatta.

»En tiedä, Briest, kuinka johdut tuollaiseen huomautukseen. Minulle on ihan uutta, että sinä muka olet joutunut siitä kärsimään. Enpä tietäisi, minkätähden.»

»Luise, sinä olet hilpeydenhäiritsijä. Mutta minä en pane pahakseni mitään, en sellaistakaan. Mitäpä muuten puhunkaan meistä, jotka emme ole olleet edes häämatkalla. Isäsi sitä vastusti. Mutta Effi on nyt häämatkallansa. Kadehdittavaa. Kymmenen aikaan tapahtui lähtö. Nyt he ovat varmaan jo Regensburgin tienoilla, ja otaksunpa, että Innstetten luettelee hänelle — tietenkin junasta poistumatta — Walhallan tärkeimmät taideaarteet. Innstetten on oiva mies, mutta hänessä on hieman taidenarria, ja Effi, Jumala paratkoon, meidän Effi rukkamme on luonnonlapsi. Pelkään Innstettein hieman kiduttavan häntä taideinnollansa.»

»Jokainen kiduttaa vaimoansa. Ja taideinto ei suinkaan ole pahinta.»

»Ei, eipä minkään; missään tapauksessa emme käy siitä kiistelemään, siinä on avarat alat. Ja sitäpaitsi ihmiset ovat kovin erilaisia. Sinä, niin, sinä olisit siihen kelvannut. Sinä olisit yleensäkin sopinut Innstettenille paremmin kuin Effi. Vahinko, nyt on liian myöhäistä.»

»Erinomaisen kohteliasta, puhumattakaan siitä, ettei se sovi. Se mikä on ollut, on joka tapauksessa ollutta ja mennyttä. Nyt hän on minun vävyni, ja eihän voi olla mitään hyötyä siitä, että alinomaa viittailet nuoruusajan asioihin.»

»Tahdoin vain saada mielialasi vilkastumaan.»

»Erittäin suopeata. Muuten ei ollenkaan tarpeellista. Minun mielialani on vilkas.»

»Ja hyväkin?»

»Melkeinpä niin. Mutta sinä et saa sitä rikkoa. Mitä sinulla onkaan vielä sanottavaa? Minä näen, että sinulla on jotakin sydämelläsi.»

»Miellyttikö sinua Effi? Miellyttikö sinua koko juttu? Hän oli omituinen, puolittain kuin lapsi, ja sitten taas erittäin itsetietoinen eikä ollenkaan niin vaatimaton kuin hänen tulisi olla suhteessaan sellaiseen mieheen. Asian laita voi olla ainoastaan niin, ettei Effi vielä oikein tiedä, kenet omistaa. Tai onko yksinkertaisesti seikka se, ettei Effi häntä oikein rakasta? Se olisi paha juttu. Kaikista eduistaan huolimatta Innstetten näet ei ole mies helposti voittamaan itselleen tätä rakkautta.»

Rouva von Briest oli vaiti ja laski neulomuksensa pistoja. Vihdoin hän virkkoi: »Se, mitä äsken sanoit, Briest, on järkevintä, mitä olen sinulta kuullut kolmeen päivään, pöytäpuheesi mukaanluettuna. Minuakin on asia arveluttanut. Mutta luulenpa, että voimme rauhoittua.»

»Onko hän purkanut sinulle sydämensä?»

»Niin en tahtoisi asiaa nimittää. Hän tosin tuntee puhumisen tarvetta, mutta ei kumminkaan tahdo puhua ihan avoimesti. Hän sopii monet asiat omassa mielessään, on puhelias ja vaitelias samalla kertaa, melkeinpä umpimielinenkin, sanalla sanoen aivan erikoinen sekoitus.»

»Olen aivan samaa mieltä. Mutta ellei hän ole sinulle mitään sanonut, mistä sen tiedät?»

»Sanoin vain, ettei hän ole purkanut minulle sydäntänsä. Hänestä ei ole sellaiseen yleisrippiin, joka paljastaa koko sielun ja mielen. Kaikki erkani hänestä vain tempauksittain ja äkkiä, ja sitten oli kaikki jälleen ohi. Mutta asia oli minulle erikoisen tärkeä juuri siitä syystä, että se kumpusi hänen mielestään ihan tahtomatta ja ikäänkuin sattumalta.»

»Milloin se tapahtui ja missä tilaisuudessa?»

»Siitä lienee nyt tasan kolme viikkoa. Me istuimme puutarhassa askarrellen kaikenlaisissa kapiopuuhissa, suurissa ja pienissä, kun Wilke toi Innstetteniltä saapuneen kirjeen. Effi pisti sen taskuunsa, ja minun täytyi neljännestunnin kuluttua muistuttaa häntä siitä, että hänellä oli kirje. Sitten hän sen luki, mutta tuskin ilmettään muuttaen. Minä tunnustan, että sydämeeni koski; minua pelotti niin, että tahdoin mielelläni saada varmuutta, sikäli kuin sellaisissa asioissa voi varmuutta saada.»

»Aivan oikein, aivan oikein.»

»Mitä tarkoitat?»

»Tarkoitanhan vain… Mutta yhdentekevää. Kerro enemmän; olen pelkkänä korvana.»

»Minä kysyin suoraan, kuinka oli laita, ja kun tahdoin hänen luonteensa vuoksi välttää juhlallista sävyä ja käsitellä kaikkea mahdollisimman kevyesti, melkeinpä leikillisestikin, kysäisin, menisikö hän ehkä mieluummin naimisiin serkku Briestin kanssa, joka oli häntä Berlinissä kovin liehitellyt.»

»Entä sitten?»

»Kunpa olisit ollut näkemässä. Hänen ensimmäinen vastauksensa oli nenäkäs nauru. Hän sanoi, että serkku oli oikeastaan vain iso kadetti, joka oli puettu luutnantiksi. Ja kadettia hän ei voinut edes rakastaa, naimisiinmenosta puhumattakaan. Sitten hän puhui Innstettenistä, joka yhtäkkiä ilmeni hänelle kaikilla miehen hyveillä varustettuna.»

»Entä kuinka sen selität?»

»Aivan yksinkertaisesti. Vaikka hän onkin valpas ja vilkas ja melkein intohimoinenkin, tai kenties juuri senvuoksi, hän ei kuulu niihin, jotka nimenomaan tavoittelevat rakkautta, ei ainakaan sitä, mikä tuon nimen todella ansaitsee. Hän tosin puhuu siitä, vieläpä painokkaasti ja vakuuttavastikin, mutta vain senvuoksi, että on jostakin lukenut rakkauden olevan kaikkein korkeinta, kauneinta, ihaninta. Mahdollista sekin, että hän on kuullut asian tuolta liikatunteelliselta tytöltä, Huldalta, ja toistaa vain hänen lausumiansa. Mutta paljoakaan tunnetta ei siihen liity. Mahdollista, että se kaikki vielä tulee, Jumala siitä varjelkoon, mutta nyt ei sitä ole olemassa.»

»Mitä siis on olemassa? Mitä hänessä on?»

»Hänessä on minun ja hänen oman todistuksensa mukaan kaksi asiaa: huvitteluhalu ja kunnianhimo.»

»Se käy laatuun. Minä olen ihan rauhallinen.»

»Minä en. Innstetten on ylenemisintoinen — kiipijästä en puhu, se hän ei olekaan, siihen hän on tosiaankin liian jalo — siis ylenemisintoinen, ja se tyydyttää Effin kunnianhimoa.»

»Niinpä kyllä. Sehän on hyvä.»

»Niin, se on hyvä! Mutta siinä on vasta ensimmäinen puoli. Hänen kunnianhimonsa tulee tyydytetyksi, mutta käyneekö samoin leikkiin ja seikkailuun suuntautuvan taipumuksen? Innstetten tulee erittäin huonosti pitämään huolta alinomaisesta pienestä huvista ja innostamisesta, kaikesta, mikä taistelee ikävystymistä, henkevän pikku olennon pahinta vihollista vastaan. Hän ei tule jättämään Effiä henkiseen autiuteen, sikäli hän on liian älykäs ja maailmanmies, mutta hän ei tule myöskään häntä erikoisesti hauskuttamaan. Ja pahinta on, ettei hän edes tule nimenomaan harkinneeksi, kuinka sellainen asia olisi saatava alulleen. Joitakin aikoja se käy päinsä, paljoakaan vahinkoa tuottamatta, mutta vihdoin Effi sen huomaa, ja silloin asia häntä loukkaa. Ja sitten en tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka näet Effi onkin taipuisa, hänessä on samalla jotakin raisua, ja hän voi toimia aivan arvelematta.»

Samassa astui salista Wilke, joka ilmoitti laskeneensa kaikki ja havainneensa kaiken olevan tallessa; ainoastaan hienoista viinilaseista oli yksi särkynyt, mutta jo eilen, kun oli juotu malja nuorten onneksi — neiti Hulda oli kilistänyt liian voimallisesti luutnantti Nienkerkenin kanssa.

»Se on selvää, vanhastaan aina kuin unissaan, ja syreenin alla asia ei suinkaan ole paremmaksi muuttunut. Typerä olento; minä en ymmärrä Nienkerkeniä.»

»Minä ymmärrän hänet täydellisesti.»

»Eihän hän voi mennä hänen kanssaan naimisiin.»

»Ei.»

»Miksi siis?»

»Onhan siinä avarat alat, Luise.»

* * * * *

Tämä tapahtui hääpäivää seuranneena päivänä. Kolme päivää myöhemmin saapui Münchenistä pieni kortti harakanvarpaineen, kaikki nimet vain alkukirjaimin merkityt. »Rakas äiti! Tänään aamupäivällä Pinakoteekissa. Geert tahtoi käydä vielä toisessakin, jonka nimeä en tässä mainitse, koska en ole oikein varma siitä, miten nimi on kirjoitettava, ja kysyä en viitsi. Hän on muuten minulle hyvä kuin enkeli ja selittää kaikki. Yleensäkin kaikki erittäin kaunista, mutta rasittavaa. Italiassa asia kaiketi muuttuu ja paranee. Me asumme 'Neljän vuodenajan' hotellissa, ja Geert johtui siitä sanomaan, että ulkona on syksy, mutta että minä olen hänen keväänsä. Se oli minusta mielevästi sanottu. Hän on yleensäkin erittäin huomaavainen. Minun täytyy tosin minunkin olla tarkkaavainen, varsinkin kun hän jotakin sanoo tai selittää. Hän tietää muuten kaikki niin hyvin, ettei hänen edes tarvitse kirjasta katsoa. Hän puhuu ihastuneena teistä, varsinkin äidistä. Huldaa hän pitää hieman teeskentelevänä; mutta ukko Niemeyer on hänet kerrassaan lumonnut. Tuhannet terveiset hurmaantuneelta, mutta myöskin hieman väsyneeltä Effiltänne.»

Sellaisia kortteja saapui nyt joka päivä, Innsbruckista, Veronasta, Vicenzasta, Paduasta. Kaikki alkoivat tähän tapaan »Me kävimme tänään aamupäivällä täkäläisessä kuuluisassa taulukokoelmassa», ja ellei ollut kysymyksessä taulukokoelma, niin sen sijaan jokin areena tai kirkko, jonka nimenä oli Santa Maria ja vielä jotakin lisäksi. Paduasta tuli kortin keralla oikea kirjekin. »Eilen olimme Vicenzassa. Vicenza täytyy nähdä Palladion vuoksi; Geert sanoi minulle, että hänestä juontuu kaikki nykyaikainen. Tietenkin vain, mikäli on kysymyksessä rakennustaide. Täällä Paduassa (jonne saavuimme tänään varhain aamulla) hän sanoi hotellin vaunuissa muutamia kertoja itsekseen 'Hän lepää haudattuna Paduassa', ja oli ihmeissään kuullessaan minulta, etten ollut vielä milloinkaan noita sanoja kuullut. Mutta lopulta hän sanoi, että oli oikeastaan varsin hyvä, vieläpä etukin, etten siitä mitään tietänyt. Hän on yleensäkin erittäin oikeamielinen. Ja ennen kaikkea hän on minulle hyvä kuin enkeli eikä ollenkaan kopea eikä myöskään ollenkaan vanha. Minun jalkojani yhä pakottaa, ja kirjan selaileminen ja pitkäaikainen kuvien edessä seisominen uuvuttaa minua. Mutta sehän on välttämätöntä. Minä iloitsen kovin Veneziasta. Siellä me viivymme viisi päivää, kentiespä kokonaisen viikonkin. Geert on jo ihastuneena kertonut minulle Markus-torin kyyhkysistä ja että siellä saa ostaa hernetötteröitä ruokkiakseen niitä somia eläimiä. Kuuluu olevan kuvia, jotka sitä esittävät, kauniita, vaaleita tyttöjä, 'Huldan tyyppiä', sanoi hän. Tuostapa johtuvatkin mieleeni Jahnken tytöt. Ah, mitä antaisinkaan, jos saisin istua heidän kanssaan vaununaisalla pihallamme ja ruokkia meidän kyyhkysiämme. Mutta kupukyyhkystä te ette saa surmata, tahdon saada sen vielä nähdä. Ah, täällä on erinomaisen kaunista. Kuuluuhan tämä olevankin maailman kauneimpia paikkoja. Onnellinen, mutta hieman väsynyt Effinne.»

Luettuaan kirjeen ääneen rouva von Briest sanoi: »Lapsi rukka. Hän ikävöi.»

»Niin», virkkoi Briest, »hän ikävöi. Tuo kirottu matkusteleminen…»

»Minkätähden sanot niin nyt? Olisithan voinut sen estää. Mutta se on juuri sinun tapaistasi: näytellä jälkeenpäin viisaan osaa. Kun lapsi on pudonnut kaivoon, määräävät raatiherrat kaivon katettavaksi.»

»Ah, Luise, älä huoli minulle esittää sellaisia juttuja. Effi on meidän lapsemme, mutta lokakuun kolmannesta päivästä lähtien hän on paroonitar Innstetten. Ja jos hänen miehensä, meidän herra vävymme, tahtoo tehdä häämatkan ja siinä tilaisuudessa laatia uuden luettelon jokaisesta taidekokoelmasta, en voi häntä siitä estää. Se on juuri sitä, mitä naimisiinmenoksi nimitetään.

»Nyt siis sen myönnät. Minun kanssani sinä olet aina väitellyt, et ole tahtonut tunnustaa, että nainen on pakonalaisessa asemassa.»

»Niinpä olen. Mutta miksi siitä nyt kiistelisimme. Joudumme liian avaroille aloille.»

KUUDES LUKU.

Marraskuun keskivaiheilla — matkustajat olivat ehtineet Capriin ja Sorrentoon saakka — Innstettenin loma loppui, ja ajan ja hetken tarkka noudattaminen kuului hänen luonteeseensa ja tottumuksiinsa. Niinpä hän saapuikin marraskuun 14:nä päivänä varhain aamulla pikajunassa Berliniin, missä serkku Briest lausui hänet ja serkkunsa tervetulleiksi ja ehdotti, että ne kaksi tuntia, jotka olivat vielä jäljellä Stettinin junan lähtöön käytettäisiin St. Privat-panoraaman katselemiseen ja pienen aamiaisen nauttimiseen. Molemmat ehdotukset hyväksyttiin kiitollisesti. Puolenpäivän aikaan oltiin jälleen asemalla ja erottiin toisistaan sydämellisesti kättä pudistaen, kun sitä ennen olivat Effi ja Innstetten lausuneet tavanomaisen, onneksi ei milloinkaan vakavasti tarkoitetun kehoituksen »käydä joskus katsomassa». Junan jo liikkuessa Effi hyvästeli ikkunasta. Sitten hän asettui mukavaan asentoon ja sulki silmänsä; vain toisinaan hän jälleen kohottautui ja ojensi Innstettenille kätensä.

Matka oli mieluisa, ja juna saapui täsmällisesti Klein-Tantowin asemalle, josta johti viertotie kahden peninkulman päässä sijaitsevaan Kessiniin. Kesällä, varsinkin kylpykuukausien aikana, käytettiin viertotien asemesta mieluummin vesitietä ja matkustettiin vanhassa siipialuksessa alaspäin pitkin pientä Kessine-jokea, josta itse Kessin oli saanut nimensä; mutta lokakuun ensimmäisenä päivänä lakkasi »Feeniks», jonka oli jo kauan toivottu jonakin matkustajattomana hetkenänsä muistavan nimensä ja palavan poroksi, joka syksy kulkemasta. Niinpä olikin Innstetten jo Stettinistä sähköttänyt ajomiehelleen Kruselle: »Kello viisi Klein-Tantowin asemalle. Kauniilla säällä avoimet vaunut.»

Ja nyt oli tosiaankin kaunis sää, ja Kruse odotti avoimine vaunuineen asemalla tervehtien tulijoita asianmukaisen arvokkaasti, kuten herrasväen ajomies ainakin.

»No, Kruse, onko kaikki järjestyksessä?»

»Kuten käskette, herra piirineuvos.»

»Niinpä astu vaunuihin, Effi, ole hyvä.» Effin noudattaessa kehoitusta ja erään asemamiehen sijoittaessa pientä matkalaukkua vaunujen etuosaan Innstetten antoi määräyksen, että muut matkatavarat oli toimitettava perille myöhemmin omnibus-vaunuissa. Kohta senjälkeen hänkin sijoittui paikalleen, pyysi kansanomaiseksi paneutuen tulta eräältä lähellä olevalta ja huusi Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse». Ja niin ajettiin yli ratakiskojen, jotka levisivät ylimenopaikalla moniraiteisina, vinosti ratavallia alas ja heti senjälkeen jo viertotien varrella sijaitsevan ravintolan ohi, jolla oli nimenä »Ruhtinas Bismarck». Juuri tässä kohden näet tie haarautui, johtaen oikealla Kessiniin, vasemmalla Varziniin, Bismarckin asuinsijoille. Ravintolan edessä seisoi keskikokoinen leveähartiainen mies puettuna turkkeihin ja turkislakkiin, jota hän herra piirineuvoksen ohi ajaessa erittäin kunnioittavasti kohotti. »Kuka hän oli?» kysyi Effi, jossa kaikki näkemänsä herätti erinomaista mielenkiintoa ja joka jo senvuoksi oli mitä parhaimmalla tuulella. »Hänhän oli ihan starostan näköinen, vaikka minun totta puhuen onkin tunnustaminen, etten ole milloinkaan starostaa nähnyt.»

»Eikä haittaa, vaikka et olekaan nähnyt, Effi. Olet siitä huolimatta osunut varsin oikeaan. Hän on tosiaankin starostan näköinen ja onkin jokin sellainen. Hän näet on puoli-puolalainen, nimeltään Golchowski, ja kun meillä on täällä vaali- tai jahtipuuhat, niin hän kiikkuu ylinnä. Oikeastaan aivan epävarma veikko, johon en voi ollenkaan luottaa ja jolla lienee paljonkin omallatunnollansa. Hän näyttelee kuitenkin lojaalin osaa, ja kun Varzinin herrasväki ajaa tästä ohi, hän heittäytyisi mieluimmin pyörien alle. Minä tiedän, että hän on ruhtinaallekin vastenmielinen. Mutta mitä se auttaa? Meidän ei sovi rikkoa hyviä suhteitamme, koska tarvitsemme häntä. Hänellä on koko tämä seutu taskussaan, ja hän on selvillä vaalijuonista paremmin kuin kukaan muu; pidetäänpä häntä varakkaanakin. Sitäpaitsi hän lainaa rahoja kiskoen korkoa, mitä puolalaiset muuten eivät tee; yleensä päinvastoin.»

»Mutta hän oli hyvännäköinen.»

»Epäilemättä. Hyvännäköisiä ovat täällä useimmat. Kaunista ihmislajia. Mutta se onkin parasta, mitä heistä voi sanoa. Teidän markkimaanne ihmiset ovat vaatimattomampia ja jurompia ja käytökseltään vähemmän kohteliaita, oikeastaan eivät ollenkaan, mutta heidän sanansa voi luottaa. Täällä on kaikki epävarmaa.»

»Minkätähden sen minulle sanot? Täytyyhän minun kumminkin nyt elää täällä heidän kanssaan.»

»Ei sinun, sinä et tule paljoakaan heistä näkemään etkä kuulemaan. Kaupunki ja maaseutu näet ovat täällä hyvinkin erilaiset, ja sinä tulet tuntemaan ainoastaan kaupunkilaisemme, kelpo kessiniläiset.»

»Kelpo kessiniläiset. Onko se ivaa, vai ovatko he tosiaankin hyviä.»

»En tahdo nimenomaan väittää, että he ovat hyviä, mutta he ovat kumminkin toisenlaisia kuin muut; niin, he eivät ollenkaan muistuta täkäläistä maaseutuväestöä.»

»Mistä se johtuu?»

»Siitä, että he ovat aivan toista väkeä, syntyperältään ja suhteiltaan. Ne ihmiset, joita maaseudulla tapaat, ovat niinsanottuja kasubeja, joista olet kenties kuullut, slaaveja, jotka asustavat täällä jo tuhat vuotta, todennäköisesti paljoa kauemminkin. Kaikki ne, jotka asustavat täällä rannikolla pienissä meri- ja kauppakaupungeissa, sitävastoin ovat kaukaa tänne muuttaneita, jotka eivät paljoakaan välitä kasubilaisesta maaseudusta, koska heillä ei ole siitä suurtakaan hyötyä ja koska ovat riippuvaiset aivan muusta. He ovat riippuvaiset niistä seuduista, joiden kanssa käyvät kauppaa, ja koska käyvät kauppaa kaiken maailman kanssa ja ovat suhteessa kaikkeen maailmaan, tapaatkin heidän keskuudessaan ihmisiä kaikilta maailman kulmilta. Meidän kelpo Kessinissämmekin, vaikka se oikeastaan onkin vain pieni loukko.»

»Mutta sehän on ihastuttavaa, Geert. Sinä puhut aina pienestä loukosta, ja nyt löydän täältä, ellet ole liioitellut, kokonaisen uuden maailman. Kaikenlaista ulkomaista. Eikö totta, niinhän tarkoitit?»

Innstetten nyökkäsi.

»Kokonaisen uuden maailman, sanon minä, ehkäpä neekerin tai turkkilaisen, ehkäpä kiinalaisenkin.»

»Kiinalaisenkin. Hyvinpä osaat arvata. On mahdollista, että täällä vieläkin elää kiinalainen, mutta joka tapauksessa meillä on kiinalainen ollut; nyt hän on kuollut ja haudattu pienelle rautaristikon ympäröimälle alueelle ihan hautausmaan viereen. Ellet ole pelokas, näytän sinulle joskus hänen hautansa; se sijaitsee rantasärkkien välissä, vain rantakauraa yltympäri ja siellä täällä muutama eternelli, ja meren kohina kuuluu aina. Erittäin kaunista ja erittäin kaameata.»

»Niin, kaameata, ja minä tietäisin mielelläni siitä enemmän. Mutta lienee sittenkin parempi, etten kuule, koska saan heti näkyjä ja unia enkä haluaisi heti tänä yönä, toivottavasti hyvin nukkuessani, nähdä kiinalaisen astuvan vuoteeni luo.»

»Ei hän sitä teekään.»

»Ei hän sitä teekään. Kuulehan, tuo kuulostaa omituiselta, ikäänkuin se kumminkin olisi mahdollista. Sinä tahdot tehdä Kessinin minulle mielenkiintoiseksi, mutta menet siinä hieman liian pitkälle. Onko teillä Kessinissä paljonkin sellaista väkeä?»

»Erittäin paljon. Koko kaupungin väestön muodostavat sellaiset vieraat, ihmiset, joiden vanhemmat tai isovanhemmat ovat eläneet jossakin aivan toisaalla.»

»Ylen merkillistä. Kerrohan minulle siitä enemmän. Mutta ei kaameata.
Kiinalainen on minun mielestäni aina hieman kaamea.»

»Niinpä kyllä», nauroi Geert. »Mutta muut ovatkin, Jumalan kiitos, aivan toista lajia, pelkkiä sievästi käyttäytyviä ihmisiä, kenties hieman liiaksi kauppiaita, hieman liiaksi omaa etuansa valvovia ja aina valmiit tarjoamaan vekseleitä, joiden arvo on epäilyksenalainen. Niin, täytyy olla varuillaan ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Mutta muuten varsin miellyttäviä. Ja jotta näet, etten ole joutavia jutellut, annan sinulle heti pienen näytteen, eräänlaisen henkilöluettelon.»

»Niin, Geert, tee se!»

»Meillä on esimerkiksi vain viidenkymmenen askelen päässä asumuksestamme kone- ja ruoppaajamestari Macpherson, aito skotlantilainen ja ylämaalainen.»

»Onko hänellä vielä ylämaalaisen pukukin?»

»Ei, Jumalan kiitos, sillä hän on ukkoräivä, josta ei voisi erikoisesti ylpeillä hänen klaaninsa enempää kuin Walter Scottkaan. Ja samassa talossa, jossa tämä Macpherson asuu, elelee vielä eräs vanha haavuri, Beza nimeltään, oikeastaan vain parturi; hän on kotoisin Lissabonista, joka on myöskin kuuluisan kenraali Mezan kotipaikka — Meza, Beza, sukulaisuuden kuulee jo nimistä. Ja sitten meillä on ylempänä jokivarrella, siinä, missä alukset ovat laiturissa, Stedingk-niminen kultaseppä, joka polveutuu eräästä vanhasta ruotsalaisesta suvusta, niin, luulenpa, että on olemassa riikinkreivejäkin, joilla on tuo nimi, ja lisäksi, luetteloni toistaiseksi lopettaakseni, meillä on kelpo vanha tohtori Hannemann, joka tietenkin on tanskalainen, on oleskellut kauan Islannissa, onpa sepittänyt Heklan tai Krablan viime purkausta käsittelevän pienen teoksenkin…»

»Mutta sehän on suurenmoista, Geert. Siinähän on kuin kuusi romaania, siitä ei suoriudu niinkään helposti. Aluksi se kuulostaa poroporvarilliselta, mutta on sittenkin lopulta jotakin aivan erikoista. Ja koska kaupunkinne on merikaupunki, teillä täytyy varmaan olla ihmisiä, jotka eivät edusta vain haavurien ja parturien ammatteja tai muuta sentapaista. Täytyyhän teillä olla kapteenejakin, joku lentävä hollantilainen tai…»

»Olet aivan oikeassa. Meillä on kapteeni sellainenkin, joka on ollut merirosvona mustalippujen joukossa.»

»En tunne. Keitä ne ovat, mustaliput?»

»Ne ovat väkeä Tonkinin tienoilta ja Tyyneltämereltä… Mutta ihmisten joukkoon palattuaan hän on jälleen aivan moitteeton ja varsin hupainen.»

»Minä sentään pelkäisin häntä.»

»Aivan suotta, olipa aika mikä tahansa; sinun ei tarvitse pelätä silloinkaan, kun olen maaseudulla tai teekutsuissa ruhtinaan luona, sillä onhan meillä, Jumalan kiitos, kaiken muun lisäksi vielä Rollo…»

»Rollo?»

»Niin, Rollo. Edellyttäen, että olet kuullut Niemeyerin tai Jahnken sellaisista asioista kertovan, sinä varmaankin ajattelet normandilaisherttuaa, ja onhan meidän Rollommekin samaa laatua. Mutta se on vain newfundlandilainen, ihmeen kaunis eläin, joka rakastaa minua ja tulee sinuakin rakastamaan. Rollo näet on tuntija. Ja niin kauan kuin hän on vaiheillasi, sinä olet hyvässä turvassa, ja sinua ei voi ahdistaa kukaan, ei elävä eikä kuollut. Mutta katsohan kuuta. Eikö olekin kaunis?»

Effi, joka oli itseensä vaipuneena kuunnellut puolittain pelokkaasti, puolittain ahnaasti jokaista sanaa, kohottautui nyt ja katsahti oikealle, missä kuu parhaillaan näytti uivan esiin vaaleiden, mutta nopeasti kiitävien hattaroiden seasta. Kuparinkarvaisena paistoi suuri kiekko leppälehdon takaa luoden valoansa leveään suvantoveteen, jonka Kessine-joki siinä kohden muodosti. Voipa se olla jo mereltä tulvivien vesienkin muodostama haff.

Effi oli kuin huumautunut. »Niin, olet oikeassa, Geert; se on kaunis, mutta samalla siinä on jotakin pelottavaa. Italiassa minä en ole kokenut mitään sellaista, en silloinkaan, kun kuljimme Mestrestä Veneziaan. Sielläkin oli vettä ja suota ja kuutamoa, ja minä ajattelin sillan murtuvan; mutta se ei ollut niin aavemaista. Mistä se johtuneekaan? Pohjoisuusko sen vaikuttanee?»

Innstetten nauroi. »Me olemme täällä viisitoista peninkulmaa pohjoisempana kuin Hohen-Cremmenissä, ja saatpa vielä hieman odottaa, ennenkuin tulee vastaamme ensimmäinen jääkarhu. Luulenpa, että olet hieman hermostunut pitkän matkan, St. Privat-panoraaman ja kiinalaista koskevan kertomukseni vuoksi.»

»Ethän ole minulle mitään kertonut.»

»En, olen hänet vain maininnut. Mutta kiinalainen on jo sinänsä kokonainen juttu…»

»Niinpä kyllä», nauroi Effi.

»Ja joka tapauksessa siitä pian suoriudut. Näetkö tuon pienen rakennuksen, josta vilkkuu valo? Se on paja. Siinä tie kääntyy. Ja kun olemme sen käänteen ohi ehtineet, näet jo Kessinin tornin tai oikeammin molemmat…»

»Onko siellä kaksi?»

»On, Kessin on kohentumassa. Siellä on nykyjään katolinenkin kirkko.»

* * * * *

Puoli tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät kaupungin toisessa päässä sijaitsevan talon, koruttoman, hieman vanhanaikaisen ristikkorakennuksen luo, jonka julkisivu oli merikylpylöihin johtavan pääkadun puolella ja pääty kohti kaupungin ja rantasärkkien välillä sijaitsevaa metsikköä, jolla oli nimenä »Plantaaši». Tämä vanhanaikainen talo oli muuten vain Innstettenin yksityisasumus eikä varsinainen piirineuvoksen virkatalo, joka sijaitsi vinosti vastapäätä, toisella puolen katua.

Krusen ei tarvinnut ilmoittaa tuloa kolme kertaa piiskaansa paukuttamalla; ovista ja ikkunoista oli jo kauan aikaa tähyilty, ja ennen vaunujen saapumista olivat kaikki talon asujaimet kokoontuneet koko katukäytävän levyiselle porraskivelle, etumaisena Rollo, joka vaunujen pysähdyttyä alkoi niitä kiertää. Innstetten auttoi ensin nuorta rouvaansa astumaan vaunuista ja lähti sitten, hänelle käsivartensa tarjoten, ystävällisesti tervehtien palvelijain ohi, jotka nyt seurasivat nuorta paria upeiden vanhojen seinäkaappien koristamaan eteiseen. Sisäkkö, sievä, ei enää aivan nuori henkilö, jota kaunisti hänen rehevä täyteläisyytensä melkein samassa määrin kuin vaaleita hiuksia peittävä siro myssy, auttoi armollista rouvaa riisumaan käsipuuhkaa ja päällysvaatteita ja kumartui riisumaan turkisvuorisia kumikenkiäkin. Mutta ennenkuin hän oli niin pitkälle ehtinyt, virkkoi Innstetten: »Lienee parasta, että esittelen sinulle heti koko talonväen, lukuunottamatta rouva Krusea, joka ei mielellään näyttäydy — luulenpa, että hän on jälleen auttamattoman mustan kanansa parissa.» Kaikki hymyilivät. »Mutta olkoon rouva Kruse… Tämä on vanha Friedrich, joka oli jo mukanani yliopistossa… Eikö totta, Friedrich, ne ajat kelpasivat… ja tämä on Johanna, Markista kotoisin samoinkuin sinäkin, jos tunnustat Pasewalkin seudun kelvolliseksi, ja tämä on Christel, jonka haltuun me uskomme päivällä samoinkuin illallakin ruumiillisen hyvinvointimme ja joka osaa keittää, sen vakuutan. Ja tässä on Rollo. No, kuinka voit, Rollo?»

Rollo näytti vain odottaneen tätä erikoista puhuttelua, haukahti iloisesti heti nimensä kuultuaan, hypähti ja laski etukäpälänsä herransa olkapäille.

»Riittää, Rollo, riittää. Mutta näetkö, tuo tuossa on rouva; minä olen kertonut hänelle sinusta, sanonut, että olet kaunis eläin ja että suojelet häntä.» Nyt Rollo paneutui pitkäkseen Innstettenin jalkojen eteen samalla uteliaasti silmäillen nuorta rouvaa. Effin ojentaessa kättään se sitä hyväili.

Effillä oli tämän esittelyn aikana tilaisuutta katsella ympärilleen. Kaikki, mitä hän näki, ikäänkuin; lumosi hänet, ja runsas valaistus häikäisi hänen silmiänsä. Eteisen etuosassa paloi neljä viisi seinään kiinnitettyä kynttilähaarukkaa, haarukat itse varsin yksinkertaiset, pelkkää läkkipeltiä, mikä kuitenkin vain lisäsi loistoa ja kirkkautta. Kaksi punaisin harsoin peitettyä astraalilamppua, Niemeyerin häälahja, seisoi kahden tammipöydän väliin sijoitetulla saranapöydällä ja sen etualalla teeneuvot, kattilan alla oleva lamppu jo sytytettynä. Mutta kaiken tämän lisäksi tuli vielä paljon muuta ja osalta erittäin merkillistä. Eteisen katossa nähtiin kolme vuoliaista, jotka jakoivat katon yhtä moneen osaan; etumaisesta riippui laiva täysine purjeineen, korkeine peräkansineen ja tykkiaukkoineen, kauempana taas näkyi ilmoilla uiva jättiläiskokoinen kala. Effi kosketti kädessään olevalla sateenvarjolla kevyesti hirviötä, joka alkoi hitaasti keinua.

»Mikä tuo on, Geert?» kysyi hän.

»Se on haikala.»