SYYN SOVITUS

Murhenäytelmä yhdessä näytöksessä

Kirj.

THEODOR KÖRNER

Saksasta suomentanut Suonio [Julius Krohn].

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1863.

Painoluvan antanut. L. Heimbürger.

HENKILÖT:

Wilhelm. Klaara. Konrad.

Teateri huoneena metsäherran talossa. — Seiniltä rippuu metsästysaseita. — Ovia perässä ja molemmin puolin. — Vasempaan ikkuna.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimäinen kohtaus.

Klaara kehräämässä; Konrad metsämiespu'ussa puhdistelee pyssyä.

Konrad. Kas, armas vaimoin! täss' on sama pyssy, Mill' ampujaisissa sain palkinnon, Kun Buchen'iss' Sun ensikerran näin. Sun veljellein ol' isäs kihlannunna, Vaan mielessäni tuntui: tään ma saan! Sydäntäin tytkytteli aivan niin, Kuin koska taidon näytteess' ammuin kyyhkyn Kreivimme nähden haukan kynsistä.

Klaara. Ma vielä muistan. Wilhelm lähestyi: "Tuo reima ampuja on veljein Konrad!" Niin virkkain viittasi, ja tullessais — —

Konrad. Koht' ihmeen tuliselta tuntui mun!

Klaara. Kävikös munkaan paremmin? Vai sainkos Ma suustain kunnon sanaakaan, kun hän Toi mykän morsiamensa luokses? Eikös Tulena poskein hehkuneet? Sen hän Kyll' immen kainoudeks' selitti, Olipas sala lemmen aamurusko.

Konrad. Mun nykäis Wilhelm: "Ootkos pökkelö, Kun hempukalle täll' et virka mitään? Ethän oo muulloin niukka sanoiltais!" — Ma reima poikapa hämmästyneenä Vaan ängitellen nyhdin lakkiain.

Klaara. Tulipa silloin vuoros ampua. "Min saanen nyt, se Teille, kaunis Klaara!" Niin huutain riensit pois. —

Konrad. Ja kädessäin Kivääri heilui, sormet vavahtelit. Kas, silloin tuntui: Klaaran tällä saan! Käs' lujentuu, ma tähtään vakavasti Ja aivan kohti luoti lentävi.

Klaara. Sun toivat riemuhuudoin takasin; Sa olit voittanut ja palkinnoksi Sait silkkihuivin.

Konrad. Sen ma Sulle toin, Kuin kevättuuli mielin keikahdellen.

Klaara. Me ensitanssin yhdess' astuimme. "Kas noita kaksi!" kuului suusta suuhun; Ma olin pyörtyä.

Konrad. Mut veljeni Pois ä'issänsä kääntyi nurkkaanpäin. Yht'äkkiä Sun tempas joukostamme Ja väkisin vei pois. Kas mielestäin Ilo Sun kanssas tuntui paenneen. Minua metsään ajoi synkeähän; Jos hänet siellä silloin tapasin, Suo anteeks' Luoja, ei ois hyvin käynyt.

Klaara. Hän isää kärtti laittamahan häät; Ma laps' en tiennyt vastustellakaan; Niin minut vei hän majakaupunkiinsa, — Vaan kerran ainoankin nähtyäin, En kuvaasi saanut mielestäni.

Konrad. Minunpa sortui mielein iloinen Ja kuin mun kävi niin, en tiennytkänä. Isäpä nähden reiman poikansa Verevät posket riutuin vaalenevan, Sen tuskan syytä turhaan kyseli. Sotapa syttyi. Miehes siihen läksi, Sanoma pian kuului: joukkomme Kahdest' on voitettu ja Wilhelm kuollut. Kylähän palausi karkuri; Hän tiesi: "Wilhelm kaatui!" Kammariinsa Isäni salpausi itkemään. — Minäp' en itkenyt, suo auteeks' Luoja! Ei lempeä meiss' ollut ennenkään, Ja Sun kun hänen kainalossaan näin, Ijäksi ratkes side heimoisuuden.

Klaara. Mun isäs käski tulla luoksehen, Häll' antamaan ja saamaan lohdutusta. Ma tulin. Jalkain vavahtivat kun Talohon astuin, joss' Sun kohtoaisin. Sa olit arka, yhtä sanaakaan Rakkaudestas salaa polttavasta Ei suustas luikahtanut. Isäs jos Ei kuolinvuotehellaan itse pannut Ois siunaellen kättä kätehen, Me vielä salaa huokaisimme! — Nytpä Ah! kaulahasi kavahdella saan Ja päälain painaa tätä rintaa vastaan!

Konrad. Oi armas Klaarain! Milloin aavistin Niin autuaaksi maassa tulevani! — Jos unt' ei lie se, kirkastettuna Jos voipi vainaa tuolta maata nähdä Ja rakkaittensa onnest' iloita, Niin Wilhelmikin nähnee liehesuulla, Kuin haudastansa meille kukkivi Tää onni tyyni, autuas.

Klaara. Hän kuoli Meill' onneksi. Sen Luoja palkitkoon! Hän oli oiva, josko ankarainen, En valhekyynelein hänt' itkenyt — Metsäänkös taas?

Konrad (suorii ulos menemään). Mun täytyy kultasein!

Klaara. Palaahan pian?

Konrad. Hyvin pian!

Klaara. Kovin kauan Tok' ellös viivy. Tiedäthän kuin se Minua peloittaa.

Konrad. Oi ällös huoli; — Nyt kerran suuta, sitten hyvästi!

(Lähtee perä-ovesta).

Toinen Kohtaus.

Klaara (yksinään.)

Klaara (huutaa Konradin perään.) Pidätkös sanas kaunihisti? Kuule! Jumala kanssas! — Konrad armahain! — Kuin minua hän rakastaa! — Ah kuinka Sen hälle palkinnenkaan ikänäin! —

(Ikkunassa.)

Tuoss' astuu hän ja heittää suuteloita. — Hyvästi nyt! — Jo katos' nurkan taa. — Kuukautta kolme hänen vaimonaan Jo olen ollut, enkä totu vielä Hänettä hetkeäkään olemaan, Hän kovin armas onkin. — Kammaristain Ma hänet vielä nähnen. — Koitellaan! Kyll' laaksossa jo alkaa hämärtyä, Vaan vaimon silmä vielä selittää; Ei lemmen tiellä koskaan ole yötä.

(Menee ulos oikealle.)

Kolmas kohtaus.

(Yö pimenee. — Wilhelm valkeassa viitassa astuu perä-ovesta sisään.)

Oi terve, terve pesä nuoruutein! Kotinikulta ollos siunattuna! Ajona hurjain myrskyin maailman Verissä uinut oon ja tappeluissa. — Sill'aikaa rikkoi säännöt maailman Tuo muutos ijänikuinen. Ma nähnyt Oon la'it vanhat, vallat mahtavat, Niin monen ihmispolven rakentamat, Tään ajan järkähtyvän myrskyissä, Ja hävityksen valtans perustavan Sukujen raunioille vaipuvain. Sinäpä muinaisille tavoilleis Oot uskollinen. Tässä viel' on kaikki Kuin lähtiessäin. Tämä pyhä on Perintö paremmilta päiviltä, Ja myrsky kauhea, mi linnain murti Komeat patsaat, vahingoittamatta Tään katon yli kulki matalan. — (Riisuu viitan päältänsä). Kaikk' armahani tässä tapaan jälleen. Isäni ynnä armaan vaimoni. — Elämän taisteluista palaun Nyt puhdistettuna. Sen hyvin tunnen Nyt että olin kovin ankara Ja valju, äreä, — vaan ajan symti Sen lauhduttanut ompi valjuutein. — Nyt syyni kaiken tahdon palkita, Nyt kaksin verroin olla lempiä! Ah, lyhyt maass' on aika ihmisen: Kuin hetki yks se tuntuu riemuisesta, Tuskallisestap' onpi ikuisuus. — Tokkos mun tuntevatkaan? — Tää arpi, Min Ranskan miekka leikkas', oudoks' On tehnyt tutut kasvot Wilhelmin; Vaan Klaara tuntee varmaankin. — Kas tuskin Ma luulinkana kuvansa ett' ois Niin syvään piirtynynnä sydämeeni. Vaan luotia kun ympärilläin tuiski Ja Surma uhkaeli kalvallaan, Kas silloin oikein tunsin lempeni. En hengestäni huolinut, sen antaa Mies oiva riemust' eteen kotimaan; Vaan mua piti side vahvempi, Ikävä laimiinlyötyyn onneheni. — Siit' on kaks' vuotta; kuolleheksi hän Jo mua luullee, sillä tanterella Makasin pahoin haavoitettuna. Voi riemuansa, tervehenä kun Ja uskollisna hälle kädet vahvat Taas ojennan! — Ma kuulen askeleita. Se onkin hän, hän ompi! — Sydämein Vakaudu! Hyi poika, ole mies! Olithan miesi muissa taisteluissa, Älähän vapise nyt riemusta!

(Vetäytyy vähän peremmäksi).

Neljäs kohtaus.

(Wilhelm. Klaara oikeanpuolisesta ovesta, kynttilä kädessä).

Klaara. Minusta kuului ovi aukeevan. Olisko hän jo palannut? —

Wilhelm. Klaarain!

Klaara. Jumala, mikä ääni!

Wilhelm. Wilhelmis Se ompi!

Klaara. Wilhelm? — Herra Jumalani!

(Nääntyy maahan).

Wilhelm (estäen häntä lankeamasta). Oi Klaara! Armas Klaara! Minua Ei kuule hän ja ummess' ovat silmät! Voi varomattomuuttain! Sen nyt tein! Kuukausia ma mieltäin valmistelin, Vaan hällen ilo ukkoisnuolena Armahtamatta säihkyi sydämmehen! — Mut kas, jo tointuu jälleen! Kiitos Luojan! Oi Klaara! armas vaimoin suloinen! Ma Wilhelm oon, se kuolleheksi luultu. En aavistanutkaan ett' äkkiriemu Sydäntä hellää niin vois runnahtaa!

Klaara. Voi Wilhelm, Wilhelm!

Wilhelm. Tyynny kultani! Täss' olen luonas jälleen! — Haaveihini Ma kaaduin alla Ranskan miekkojen, Vaan taito lääkärin mun saattoi henkiin. Mu' yli Reinin vietiin vankina; Kuukaudet pitkät nääntyen siell' istuin, Sikskunnes uskaljaasti karkasin, Ja kotimaahan pääsin armahasen. — Täss' olen nyt! — Mit' ihastellut siellä Oon unissain, se onni astuvi Suloisna totena nyt eteheni, Ja ilokyyneleitä silmistä Valuvi uskollisen vaimoin, joka Ei tätä vielä uskois onnea. — Oi virka miss' on isä? — (Klaara osoittaa taivaasen). Jumalani! Voi ymmärsinkös? — tuolla? — Kuollut? — kuollut? — Ah itaraks' en saakaan elämää Ma moittia, sill' ammoin isän päässä Jo tukka vaaleni, jo lähteissäin Hän horjui hautaan päin, vaan kuitenkin Sen tuskin käsitän! — Ah kuollut! — kuollut!

Klaara. Voi Wilhelm!

Wilhelm. Ensin salli isällein Mun kyyneleitten maksaa pyhä velka, Ja sitten vasta lemmen onnea Saan nauttia. — Nyt sinne tahdon mennä, Miss' ukko aina istui, viimeisen Miss' antoi mulle siunauksen. Siellä Ma vainajata tervehdin. — Vaan sä Pysyös tässä; anna yksinäin Mun olla. Huoahusta Sun on tarvis, Miessydämmenikin kun vapisee. Oi itke vaan! sull' ilokyyneleitä Vaan onkin; munpa silmäni, Se vuotaa haikeamman huolen vettä. Oi vaimoin uskollinen! Pian viihtyy Taas mielein.

(Lähtee pois vasemmalle).

Klaara. Vaimo uskollinen! Ma Veljensä vaimo! — Herra Jumalani! Kuin oletkaan nyt minut hyljännyt!

(Lähtee pois oikealle).

Viides kohtaus.

Konrad (perä-ovesta). Nyt työ on tehty! Kahta sulommalta, Työst' ahkerasta tullen, tälläinen On ilta maistuva. — Ah parempaa Mit' avarassa onkaan maailmassa, Kuin omatunto puhdas rinnassa Ja Klaaranmoinen vaimo kainalossa! Kun väsyneenä päivän vaivoista Ma illall' astun kotikultahani, Hän sylihini kiitää iloiten, Mull' autuaalle suuta suikkajavi, Kaikk' otsan kurtut silittävi pois; Hän toimissansa riisuu selästäni Kontinkin raskahan ja pyssyn tempaa, Samettilakin painaa päähäni; Koht' olen kotivaatteissani jälleen; Hän sitten kiikkuu istuin polvillain. Me puhelemme rakkaudestamme. — Ken uskonutkaan olis että niin Puhelemista siit' ois kauvan! — Missä Hän viipyneekään nyt? — Hän varmaan keittää Nyt mulle iltalientä väkevää. Se armas vaimo! — senpä oikein tein, Kun tänne käskin Bömin soittoniekat. Kuink' ihastuin hän säikähtyvä on, Kosk' ikkunasta soitto äkkiään Heleä kuuluu. Sitten sylihini Ma häntä hehkuvasti likistän, Ja lemmen ynnä soiton hekkumaan Yö hiljaan peittää kaksi autuasta. — Tuoss' on hän.

Kuudes kohtaus.

Edellinen; Klaara oikeanpuolisesta ovesta.

Konrad. Klaara armas, suloinen! Kas! sanain oon ma pitänyt ja työni Jo tehty on. Tään päivän kaunis loppu Me lemmen puhein viettäkäämme. Niin Tänään on mielein autuas, niin lämmin, Kuin häittemme ois vuosipäivä nyt. Sen itsellemme voimme kuvitella. Tehkäämme niin! Hääjuhla ikuinen Avioliitto oiva onkin. — Vaan Näenkös oikein? Tulvillaan on silmäs! Jumalan tähden virka, mi Sun on?

Klaara. Voi riemus raatelevi sydäntäin; — Ah, Konrad, mieltäs karkaise! ja heitä Mit' onnesta ja riemust' elämän Unessa näimme, myrskyyn maailman. Sydämmestäsi verta vuotavasta Repäise muisto hetkein autuain; Sydämestäsi pyyhki uskollinen Kuvanikin! Ma sult' oon kadonnut: Eloss' on Wilhelm! —

Konrad. Wilhelm? Elääkös? Ei, se on mahdotonta! — Saalfeldissa Hänet on Ranskan miekka kaatanut; Sanoma perätöin Sun säikähytti!

Klaara. Wilhelmi elää.

Konrad. Ei:

Klaara. Hän täällä on Ja minä hänen vaimonsa!

Konrad. Hän täällä!

Klaara. Hän tuossa kammarissa itkevi Isäänsä maasta eronnutta.

Konrad. Siellä! Se mahdotonta on! — Sen haahmon Sulle Vaan sairas mieli kuvitellut on. Hän makaa haudass'.

Klaara. Ei, hän elää! elää! Kas täss' on viittansa. Se totta on, Ei unta. Kadonnut sä olet multa!

Konrad. Ei kaikkein pyhäin kautta! Vaimoni Sä olet! Luoja minkä yhteen liitti, Sit' eroittaa ei saakaan maailma! —

Klaara. Siteemme purkaa side vanhempi!

Konrad. Ei, sanon minä kautta Jumalan! Hän kanssain taistelkohon onnestani, Hän taikka ma! —

Klaara. Ah Konrad, veljeshän Hän on. Yks' äiti Teit' on kantanunna!

Konrad. Mun veljein! Veli! — Luojani! — Ah hirveää on taivaan suloimmista Unista tämmöisehen totehen Helvetinlaiseen herätä! — Ei jaksa Tät' ihmissydän kantaa! Maahan tää Sydämen koko urheuden sortaa, Ja luonto tähän kariin rikkouu!

Klaara. Ah malta mieltäs! —

Konrad. Koski hillitse, Kun kallion se jyrkält' alas syöksyy! Kylmäksi tuli käske! Viihdytä Vienoksi tuuloseksi myrsky, kun Sun ympärilläs ulvoo raivossansa Ja kaikkein sydänjuurta säikyttää! — Mun malttaa mieltäin'? — Sana mieletöin! Jos vaan ois hengen vaara, josko onni Maallista, turhaa ryöstäis tavaraa; Vaan Sinut, Sinut! — Ei, sen kuulkoon taivas! En tahdo viihtyä, en mieltä malttaa! Velvollisuunna täss' on epäilys; Epäillä tahdonkin! Ken lohdutusta Anovi tämmöisiin on heittiö!

Klaara. Jos mua rakastat, oi mua kuule! Olishan mahdollista, Wilhelmi Ett' oikeudestansa lempehein Sull' luopuu, kun saa kuulla — —

Konrad. Oletkos Sa hullu? — Luuletkos ett' yksikään Niin tuhmast' onnens antais alttihiksi? — Kun taivas löytty on, ja portti kun Jo paratiisin aukeaa, ei muu kuin hullu Ne kiinni paiskoaisi jällehen. Sen uhrin verralla min veljen kiitos On maksava? Ja millä laajakaan Maailma aarteineen vois korvata Autuuden tuhlatun? — Ei millään, millään! —

Klaara. Lujasti luottaa Wilhelm minuhun. Hän ilon helmiksi ne vedet luuli, Mit tuska puserteli silmistäin. Vapaasti tunnustaa mun anna kaikki; Hän ompi veljes, hän sun armahtaa. — Vaan nyt, ma rukoilen sen, häntä vältä! Nyt kohtaaminen oisi hirveä, Kun veri hurja kiehuu suonissanne. Jos mua rakastat, niin vältä nyt. Isäsi poika en hän.

Konrad. Vahvimmatkin Sitehet veren lempi katkaisee; — Sukulaisuutta se vaan ompi, lemmen Min liitti luote jumalallinen. Sun sydämeis niin löysin heimokseni, Ja vaikka myrskyyn koko maailma Hukkautuisi, sinussa ma riipun, Ei helvettikään Sua ryöstää saa!

Klaara. Niin vähässäkös Sulla arvoss' on Sanani, tuskain, ett'et mieles hurjan Tulistuessa huoli ensinkään Mit' anelevi Sulta vaimo-parka? Mun ensin anna hälle puhua, Sä karkaa metsän yöhön, siellä pauhaa, Niin tyynempänä kohtaat veljesi. —

Konrad. No olkoon niin! Ma kaiken miehuuteni Sydämen perimmistä säilyistä Kokohon haalin. Mutta, Jumal' auta! En kauan malta. Tee vaan joutuisaan. Ma kauhistun kun ajattelen että Hän Sua halailee, hän vaimoni Saa poskiin painaa huulet huoralliset! Tee kiireesti! Sen Sulle neuvon, jos Et mua tahdo hurjaksi ja että En unhottaisi ihmissääntöjä.

Klaara. Nyt joudu! hän vois tulla.

Konrad. Herran haltuun! Jo lähden.

(Hän lähtee. — Klaara rientää perään ja kavahtaa hänelle kaulaan).

Klaara. Konrad!

Konrad. Armas vaimoni! Sinustakos ma luopuisin? — Ei helvetissä! Ma ennen heitän henkeni kuin Sun!

(Lähtee perä-ovesta).

Seitsemäs kohtaus.

Klaara yksinään. Se kuitenkin Sun täytyy Konrad-parka! Me oomme uhrit, oomme syylliset. Se hyvä Wilhelm, vakavasti luottain Uskollisuutehein, on palannut; Sen luottamuksen ansaita ma tahdon. — Yks mullen armas sydän särkyvi — Hän sylin luottamuksess' ojentavi, Ma luottamuksen maksan pistolla! — Mill' olen vainos nostanut, oi Luoma, Kun kaiken tuskakuorman elämän Sälytät hellän sydämeni päälle? Mit' olen, Lempi, vastais rikkonut, Kun tämän hirmusodan keskeen syöksit Mun surmantuojaksi, sentähden veljet Vihaavat veljiään, — ja vaimona, Voi hirmua! ma olen kummankin. —

Kahdeksas kohtaus.

Edellinen, Wilhelm vasemmalta puolelta.

Wilhelm. Oi armas vaimoni! — nyt tyyntynyt On mielein, ensituska viihtynynnä; Nyt muiston hellät kyynelehet vaan Valuvi silmistäin. — Ne anna vuotaa! Niin ennen unhotetun velkani, Niin laiminlyödyn lapsilemmen maksan. Tää kotiintulon ilta kokonaan Vaan pyhitetty olkoon vainajalle. — Nyt kerro kuin hän kuoli; vieläkös Mun siunas? Muistikos hän Wilhelminsä? Oi virka!

Klaara. Sun jo kauan edelleen Hän luuli mennehen, ja ilomielin, Tuoll' autuasta poikaa kohtaamaan, Hän läksi.

Wilhelm. Voi, hän siinä kovin pettyi!

Klaara. Ah pettyi!

Wilhelm. Pettynythän minäkin Oon rohke'issa toivossain. Vaan enpä Olekaan pettynyt! Sun kuitenkin Tapasin, vaimoin uskollisen! muuta Mit' itaralta onnelt' odottaa Ma taisinkaan?

Klaara. Hän särkee sydämeni.

Wilhelm. Isäni koti, henki vainajan Min läpi puhaltaisi vielä, toimes Tuo hiljainen, mi joka nurkasta Tään katon matalaisen alla tuntuu, Eikös se enemmänkin ole kuin Voin odottaa, kuin unelmissakana Voin suloisinta totta kuvata?

Klaara (itsekseen). En saa nyt vaiti olla. —

(Ääneen).

Wilhelm kulta! Ah, kaikk' ei niin kuin toivot olekaan. Iloiset miettehes kuvastelevat Vaan omaa sulle tyyntä sydäntäis; Mut aika, onni unet hajottaa Sulohisimmatkin. Siis ole miesnä, Lujana oo, kun tosi herättää.

Wilhelm. Mitä nyt kuulla saankaan? Mitä. — Mutta — Ei, Klaarani, ei tänäpäivänä, Et nyt! Mun uskoss' anna pysyä! Mi sanomist' on, virka huomenna; Suloista untain tänäpänä sääli!

Klaara. En, Wilhelm, saa, en saa! — sult' armotta Ma revin rikki peittehen, — mun täytyy! — Sun veljes Konrad — —

Wilhelm. Sua onkos hän Pahoittanut tuo heittiö? — Niin Hiisi vieköön!

Klaara. Ei Wilhelm! Ei hän mua milloinkaan Oo pahoittanut; aina lempeästi Kuin veli kohdellut.

Wilhelm. Se kumma on. Mi mulla armasta, hän vihas aina. — Vaan missä viipyy hän?

Klaara. Hän metsäss' on. — Sä väärin luulet häntä; Kovin itki Hän sua — —

Wilhelm. Hänkös? Mua naurattaa — Hän ainoo ihminen on maailmassa, Jon kanss' en koskaan ole sopinut. Ma mihin tulin, läksi hän, ja aina Pidimme eripuolta leikissäi; Kadotus toisen oli toisen voitto. — Hänestä ällös puhu! Illan tään, Tään koko julman pilaat, veljeäni Kun mainitset.

Klaara. Voi Herra Jumala! Niin syväänkös on miesten rintahan Tuo viha juurtunut, min nuoruus kylvi, Kaikk' että hellät tunteet pakenee? —

Wilhelm. Ah vaikene jo! — Sua raukaisevi. Kas kyyneleitä kiiltää silmistäis Ja rintas riehuu rajusti. — Oi sääli Tok itseäis! Kuin kieltääkänä voit Mult' ensipyyntöäin? — Ei sanaakaan Hänestä enempää! ja huomenna Sa salautes virkat tyynempanä.

Klaara. Ei, nyt, nyt juuri! Etkös näekään Kuin sydäntäni tuska ahdistavi? Se täytyy virkkaa sana hirmuinen; Se kolminaiseen ihmisonneen koskee, — Sydämen toivoon kahden rakkahani. — Ah kuule, minä olen —

(Vaipuu uupuneena maahan).

Jumalani! — En jaksa enää! Silmäin tummenee — Jumala armahda! —

Wilhelm. Hän vaipuu! kuolee! — Voi armas! — toinnu! Myrsky hirmuinen Sinussa raivonnee, järkähytellen Rajusti sydänjuuriasi. — Ah! Hän herää! — Klaarain armas! — Yksi hetki Suo rauhaa itsellesi. — Anna vaan Vavahtelevan henkes ruumihinsa Verevän kaikki voimat ponnistaa, Ett' tässä taistelussa voiton saisi. — Paneu vuoteellesi. — Suoniais Pudistelevi tauti. —

(Peittää hänet viitallaan).

Tämä viitta On lämmin; hyvin siihen kääriy! Koe nyt nukkua, kun heräät sitten, Sanomaa hirveät ma kuultelen. — Suo siks' itselleis ja muille rauhaa. —

Klaara. Ah! ijäksi jos voisin nukkua! — Ma oon niin heikkona, niin uuvuksissa! — Ma tuskin niin kuin muulloin kykenen Koroittaa ääntäin. —

Wilhelm. Vaiti armas kulta! Nyt nuku sikeään! ja unonen Sydäntäs hyväelköön hempeämmin, Kuin sua kohtelevi elämä. Nuku nyt suloisesti, vaimoin armas! Ah Jumalani unta siunaos Tään hellän sielun, peitä suloisilla Näöillä kauhea tuo salaisuus, Mi sydäntänsä kipeätä kalvaa. — En sitä voi, en tahdo arvata; Liianhan aikaiseen tuo paha päivä Valennee itsestäänkin! — Nukkuneen Hän näyttää. — Luoja! se ei ole unta! Sulkeunut on henki, rintakaan Ei kohoa! — Voi Klaara, Klaara! — Niinkös Eroat luotain jäähyväisittä? — Voi Jumala! Hän makaa tainnoksissa Kuin kuolevainen. Mistä avun saan? Ah mistä, mistä? minä onnetoin!

(Menee kynttilä kädessä ulos vasemmalle).

Yhdeksäs kohtaus.

Yöllä. Klaara makaa sohvalla; Konrad tulee perä-ovesta, salalyhty kädessä.

Konrad. Kaikk' onpi hiljaa — minussapa raivoo! Kaikk' elimeni, säikähdyksissään Täst' onnen sallimasta kauheasta Nyt sydämessäin kammoin riehuvat! Itsekin Luoma kummastellen itkee Omoa kavaluuttaan, kauhistuin Sodasta veljien. Voi Jumalani! — Pitikös siksi tulla? — Täytyikös Niin herätäni lemmen unelmista? — Mi tuossa liikkui? — Miksi vapisen Tuon viitan nähden? Mitä verisiä Näköjä ympärilläin hiipivi? — Mit' on sun, Konrad? — Äl' oo arka, poika! Mit' onkaan tästä? — Hän on veljes, on Sun ystäväkses luotu. — Ystäväksi? — Eikös oo Klaara hällä vaimona? Ja me, me olisimme veljeksiä? Ei milloinkaan! Jo taasen liikkui — Konrad! Makaaja niin jos sua säikyttää, Kuin valvovalle tohdit vastata? — Vaan miksi valvoa hän tarvitseekaan? Saishan se maata, — maata. — Herra laupias Suo kaikki rakkautes rintahani, Ettei tuo vihan hirmuhaltia Himoa veren saata sydämeeni. — Hän maata vois, — ma oisin autuas! — Hän maata vois, ja Klaara oisi vaimoin! — His, vaiti, vietttelijä sydämein! Sinulta piru taivaan viekoittaa. Se vanha kärme on! — sit' ällös usko! Oi sydän tartu kiinni Jumalaan! — Hän ainoa on veljein! Itkein äiti Hänenkin toivoi onneen syntyneen. — Ei mua oo hän rakastanut koskaan; — Hän verikourin riisti autuuden Mun sydämestäin rikki sorretusta; — Vaan äitin tähden, joka molemmat Meit' imetteli yhtä hellin lemmin, — Ma unhotan nyt, pistos rohkea Ett' aukaiseisi mulle taivaan portit. Hän päättäköön — jos ei hän luovu, niin Onhan tuo keino mulla, jolla urho, Mi haudan teljet tohtii ruhdaista, Tien raivaa tuskan korvest' itselleen.

(Heleä iloinen metsälaulu tärähtää hurjin sävelin).

Mitäs se on? — Ah Jumalani! — Tästä Sävelten ryöpyst' ai'oin herätä Omani rinnalla, ma tahdoin näillä Sävelten riemuhuudoill' uudestaan Hää-yön pyörryttäväiset houraukset, Ens' innostukset lemmen henkiin nostaa. — Ja nyt? Maan madoks' sorrettuna nyt Ma seison täss' ja lemmen nautinnon Päihdyttäväisen sijasta nyt pauhaa Minussa epäilyksen jyrinä. — Sävelet toisiaan kuin syleilevät, Kuin sointukäsin hekkumallisesti Halaelevat! — — Missä oisinkaan Nyt taivahassa, jos ei haahmojansa Ois hauta oksentanut, jos ei hän Ois Tuonelasta tullut, elämäni Autuutta murhaamaan? — Hah! — Kuule kuin Tuo soitto kutsuvi, kuin kiihkeästi Sydäntä lempiriemuun yllyttää! Ja nauttimatta tässä seison; multa On paratiisin portti teljetty! — Wilhelmkös nauttia sais ahnehesti, Kun minä nälkään näännyn? Rinnassa, Joss' autuus mulle kukki, huulten hehkun Hänkös sais suuteloilla apattaa? — Ei helvetissä! sitä hän ei saa, Vaikk' autuuteni siitä täytyis antaa! — Sävelet, ymmärränkös Teitä? — Rohkeutta! — Pois valo! sydän arka laimentaa Vois käden rohkeutta, tutut kasvot Kun näkisin. — Pois valo, pois!

(Panee lyhdyn kiini).

Huh, yö Kuin kammottaa! — Hei, riehu, soitto, riehu! Vastustavaista mieltä päihdyttäin, Kiihoita mua tähän verityöhön. Maailman kruunuja ken tavoittaa, Parhaansa uskaltakoon parahasta.

(Hän tempaa metsäpuukon tupesta, viskauu Klaaran päälle ja pistää häneen).

Klaara. Ai! auta, auta! —

Konrad. Petos helvetin! Mik' ääni!

Klaara. Auta! Murhaa!

Konrad (syökseyy avatulla lyhdyllä hänen päälle). Jumalani! Ma oman vaimoin olen murhannut!

Klaara. Ah Konrad! Konrad!

Kymmenes kohtaus.

Edelliset; Wilhelm kynttilä kädessä vasenpuolisesta ovesta.

Wilhelm. Avuksi ken huutaa? Voi Klaara! Klaara-kulta! — Kuka on Tään julman veriteon tehnyt?

Konrad. Minä!

Wilhelm. Sun nielköön helvetti! — Sä murhamies! Sa kirottu! — Tämmöistä hemmukkaista! — Tät' ainoon veljen aarrett' ainoaa! —

Konrad. Hän enemmänkin oli mulle — oli Mun vaimoni! —

Wilhelm. Sun vaimos! — Kaikki, Hah! Nyt kauheasti mulle selviää! Tää puukko tavoitteli?

Konrad. Sinua! —

Klaara. Voi Luoja! —

Wilhelm. Hirmuteko mahdotoin! —

Konrad. Majahan meille, Luoma kauhealla Vihalla astuu! — Klaara! kultani!

(Hän kallistuu Klaaraan).

Wilhelm. Pois! tätä ruumist' älä saastuta! — Pois murhaaja! Mun vaimoni on hän! —

Konrad. Sun oli hän, nyt minun; murhalla Ma hänet sain! ma oman sieluni Hänestä maksoin!

Wilhelm Poijes tästä herja!

Konrad. Ei milloinkaan! En morsiamestani Murhalla äsken kihlatusta luovu. — Säveltä kuuletkos? — Hääriemua Se on; häät meille perkele nyt pitää!

Klaara. Sull' anteeks' suokoon Luoja!

Wilhelm. Murhamies! Pois! — Älä vaimoraukan haikeata Nyt myrkyttele erohetkeä! Pois tästä!

Konrad. Turhaan! Tästä paikasta Ei mua helvettikään voiminensa Voi siirtää, vaikka henkein menköön. — Tään Maantilkun uskallatkos verell' ostaa? — Kas, tuolla mulle taivas sulkeuu; Tää iloin viimeinen on, viimeinen! — Ei oikeutta Sulla vaimohoni Oo murhattuun.

Wilhelm. (Tempaa pyssyn seinältä ja laukasee Konradiin). Niin mene helvettiin! —

Konrad. Jumala mua armahtakoon!

(Vaipuu polvilleen).

Klaara (Panee kuollen kätensä hänen päälle). Amen!

(Huikeasti riemahtava ja sitten vaikeneva torven soitto).

Esirippu lankee.