MANSIKOITA JA MUSTIKOITA IV

Oma maa mansikka. Muu maa mustilta.

Helsingissä, Theodor Sederholmin kirjapainossa, 1863.

Paino-luvan antanut L. Heimbürger.

SISÄLLYS:

I. Pienempiä runoelmia.

Tallitatko kuvan (Runebergin mukaan). S—n. Lohdutus. " Keväälle. " Kyrönkoskella. " Kerjäläinen. " Rauta. K. Neidon lohdutus. " Kevät. M—n. Lintunen jos oisin. K. W.—n. Päivän nousu. T. b.g. Lasten laulu kesän tulosta. " Murheen lapsi (Herderin mukaan). B. k. G. Lähde. " Suomelle. Saxbäck Keuhkotautinen. " Onkija. " Ehtoo-tähti. —ax— Ijäinen isänmaa (Suomennos). "

II. Kuun tarinoita. Suonio

Kuun tarinoita.

III. Wuosien sadoista. A. W. Lindgrén.

Erä-Pyhä. Klaus Götrikkinen. Miekan ostaja. Pyhän Henrikin Juhla Agnes Lichtenau. Merellä. Tappo-kedolla. Luostari-neito. Tähtien tutkia. Yö-matka. Behmgerichte. Jumalan tuomio. Pääte.

Tallitatko kultani kuvan.

(Runeberg.)

Lähtöselle kerran puhui poika: "Lähde, niitun silmä, ilkivalta! Sinussa on monta sataa kertaa Kuvansa jo nähnyt kultaseni. Mutta tallitatko kuvasensa, Säilytätkö sen? Et ikänänsä. Kuva katoo, kun hän pois on mennyt, Turhaan sitä sitten haen täältä. Rankaisenko nyt sua häijy lähde, Ryötän, sekoitanko vetes kirkkaan, Sotken, tallaanko sun kukka rantas?"

Lähde sinisilmä tähän lausui: "Mintähden mua rankaisisit, Minun ryöttäisit ja sekoittaisit, Kukat sotkisit mun vierilläni. Enhän ole muu kuin veden tyttö, Sydäntä ei mulla sykkimässä, Werta lämmintä ei suonissani, En voi rakastaa, ei rakkaan' olla. Toista kun ei oma poves lämmin, Oman sydämesi lämmin lähde Säästä kauemmin sun kultas kuvaa, Kuin hän vieressäsi kukoistaapi."

Lohdutus.

Älä itke, poika, vaikka oma kultas otettiin, Älä raukka vaikertele, usein, usein käypi niin, Älä valvo yöt ja päivät, ällös vaikein valita, Eihän aina ihmisille ilopäivää tarita.

Turhaan kaipaat, älä tyhjään kyyneleitä vuodata, Ota toinen kulta sulle, ota taivaan Jumala, Hän ei jätä, hyljää ketään, aina vaan hän rakastaa, Yksikään ei ikänänsä tätä kultaa sulta saa.

Keväälle.

Kevä jo joudu, jo kahleista päästä Talven tallaamat, sulata jää. Älä nyt aurinko säteitä säästä, Joudu jo, nouse jo lämmittään. Nukkunut luonto jo herää, jo herää, Aika on elää.

Kevä nyt joudu jo Suomenkin maahan, Kauas karkoita täältäkin jää, Joudu jo pimeys kukistamahan, Rakkaus rinnoissa sytyttään, Nukkunut kansa jo herää, jo herää, Aika on elää.

Kyrönkoskella.

Wieri jalo vesi, vieri, Kuohu koski julkea, Walko vahtosena pyöri, — Kuka voi sun sulkea?

Kovin huuhuu koskes humu, Yöt ja päivät soittelee, Suvet talvet virtas sumu Liki-tienot peittelee.

Olet niinkuin sydämeni Aina, aina rauhaton, Aina sekin huokailevi: Woi kun olet armoton.

Kerjäläinen.

Huuleni jo vaalistuvat Talven kylmän kynsissä. Woinko pohjan nuolet kovat Ryysyissäni kärsiä? Kuule Luoja rukous, Kerjäläisen huokaus.

Wilu nääntää, nälkä puree, Mistä lievitystä saan? Kuka köyhä parkaa suree, Kuka nälän sammuttaa? Kuule Luoja rukous, Kerjäläisen huokaus.

Woimat loppuu, jäsen jäätyy, Kauas vielä ihmisiin. Isä taivaan! veri hyytyy, Kuinka jätät minun niin. Kuule, kuule rukous, Kerjäläisen huokaus.

Jopa kuulet, tuolla, tuolla Mulle tulee auttaja. Ei nyt enää täydy kuolla. Kiitos rakas Jumala! Kuule aina rukous, Kerjäläisen huokaus.

Tuolla tulee Pelastaja. Ei hän kiellä, Kun hän näkee Kyyneleeni Poskilleni Jäätyneenä, Wie hän, vie hän Minun heikon Heityväisen Kerjäläisen Täältä kylmän Kourasista, Täältä kuolon Kahlehista, Saattaa ihmisasumiin, Kuulee rukoukseni, Kuulee huokaukseni.

Riennä, riennä turvakseni Jopa kohta saavuttaa — Auta, kuule kurjan ääni, Älä, älä jätä vaan. Kuule, kuule rukous, Kerjäläisen huokaus.

Woi hän menee, ei hän kuule Muista tyly vaivaista, Etpä tulevankaan luule Koston kerran taivaasta. Muista silloin rukous, Kerjäläisen huokaus.

Sydän synkkä oli sulla, Kova, kylmä, raudasta. Tilille sun täytyy tulla, Kerran nousta haudasta. Muista silloin rukous, Kerjäläisin huokaus.

Älä tuomiolla kiellä Kovuuttasi armotoin, Älä — mitä näen tiellä! Kuka tuolla makaa noin — Muista nyt jo rukous, Kerjäläisen huokaus.

Pian kosto Kohtasikin, Pian murti, Maahan sorti. Ei nyt enää Sydämesi Synkkä syki, Ei nyt enää Kerjäläisen Walitusta Korva kuule, Käsi on jo Hermotonna, Silmän säihky Sammununna, Kasvot lunta Waaleammat. Niin on — niin on — Tuolla tuolla Taivahassa Kaiken Luoja Kaikki säätää, Kaikki hänen Wallassansa. Hän on kovan Lannistaja Hän on heikon Pelastaja.

Yksin hän on minunkin Tuki, turva viimeinen.

Rauta.

Suossa synnyin, suossa kasvoin Wenyin suossa viatoinna Äitin armahan povella, Mannun maammoni sylissä, Poistoin purpuran punaisna Ruskeaisna ruostehena.

Ilkeä inehmon lapsi, Minun suostani sivalsi, Ryösti rinnoilta emoni, Otti ikiorjaksensa.

Tunki takkini tulehen, Tuhkin purpuran tuherti: "Harmaja on orjan takki, Kulonkarva käskyläisen!"

Pieksi paljoinsa poloista, Mua muokkasi vasaroin: "Notkeaksi orjan niska, Sujuvaksi orjan selkä!"

Työnti tuimahan tekohon, Käski työhön kauheahan: Mene puita puremahan, Korven hongat kaatamahan, Heinät taittamaan heleät, Kukat katkomaan koreat, Kaikki siivin siukovaiset, Jaloin neljin juoksevaiset Terin tuimasti tuhoa; Myöskin mannun maammosesi Rinta raatele vakoihin! Tästä työstä kauheasta, Näistä pilloista pahoista Kaikki luodut kammoavi, Mua vaivaista vihaavi.

Mutta malta, häijy herra, Waro ilkeä isäntä! Itse orjoa opetit, Itse neuvoit ilkeäksi. — Kun ma raivohon rupean Yllyn vallan vimmaiseksi. Oman heimosi hävitän, Wiilen veljesi paloiksi, Sisaresi siipaleiksi, Sinun itsesi katalan Wirun sydänverissäsi Kylven keuhkosi kodassa. Siinä sitten pestyäni, Pestyäni puhtahaksi, Kiillän taasen kaunihina, Paistan purpuran punaisna Entistäi ehompanani.

Neidon lohdutus.

Muinoin houkka huokaelin, Wähätietoinen valitin, Koska kultani erosi, Armas läksi muille maille.

Nytp' en aiheetta apeudu, Suotta itkekään eneä, Keinon keksin tuskalleni, Mutkan murheelle osasin: Lähtiess' en luovukana Erotessakaan eroa!

Eron päivä kun tulevi, Sulho tielle suoriuvi, Merenrannalle menevi — Riennän rannalle minäkin: Siinä vielä viivyttelen Kovin kahlehin pitelen.

Kunpa pääsneekin käsistä, Pursin poies purjehtivi, Jokos jättää mun jälelle? Empä jää mä sittenkänä! Jalka jäänevi jälelle, Mutta silmät seuroavi Ulapan siniselille, Lakkipäille lainehille.

Kunpa kultani kadonnee, Etten hänt' erotakana, Silmini selitäkänä, Joko jättää mun jälelle? — Empä jää ma silloinkana, En jää silloin, enkä milloin, Enkä ilmoisna ikänä! Josko jääkin silmä-raiska, Taivon raukeaa rajoille, Ajatukseni ajelen, Työnnän mielein miettehiä, Ajan toivoni tuliset, Työnnän hehkuvat haluni! Ne ne parvessa pysyvi, Sulhoani seuroavi, Wäsymättä, uupumatta Hetkekskänä jättämättä, Waikka kulkis kaiket rannat, Waikka äärihin maailman!

Kevät.

Kohta lumi maamme heittää, Kohta ruoho jälleen peittää Niityt, peltoiset.

Kukkaiset ne myhäellen Päänsä nostelevat jälleen, Peittäät ketoiset.

Järvet aaltojansa nostaat, Taivaan kauneutta vastaat Kuvaellen sen.

Lähde kiirehesti juoksee Innotellen järven luokse, Siihen upoten.

Lintuiset ne avaralla Lentelevät taivahalla Tänne tullessaan.

Mikäs oiskaan syynä että Pohjolan te voitte jättää Armaan, ihanan?

Talvi varmaan etelähän Saatti teidät menemähän Kylmill' ilmoillaan.

Luonto uudellensa herää Ympärillensä hän kerää Kaiken kauneuden.

On siis Pohjolassa täällä, Meillä kauniilla keväällä Elo mieluinen.

Lintunen jos oisin.

Lintunen jos oisin Ja lenneskellä voisin, Armaan luoksi lentäisin Sylihinsä rientäisin.

Lintunen jos oisin Ja viserrellä voisin Armaastani laulaisin, Häntä aina kiittäisin.

Lintunen jos oisin Ja pesitellä voisin, Armaalleni tekisin Pesän hyvän, kaunihin.

Päivän nousu.

Aurinko jo armias Nostaa kasvojaan, Ole terve tultuas Tuttu kaiken maan.

Nytpä kaikki heräävät Päivän valohon, Kaikki myöskin siirtyvät Uuteen armohon.

Suuret, pienet nousevat Leposijaltaan, Askariinsa tarttuvat Uusill' voimillaan.

Lintusetkin alkavat Laulun lehdossaan, Luojallensa kantavat Kilvan kiitostaan.

Ota korviis Taivainen Kiitos minunkin, Mielehes suo elänen Päivän tämänkin.

Koska viimein vaipunen Haudan povehen, Auta sieltä herännen Iloon ijäiseen.

Lasten laulu kesän tulosta.

Kevät tuli, oi jo tuli Kevät-ilma iloineen, Tuli toki toivottumme, Tuli suvi suloineen.

Kevät tuli, läksi talvi, Läksi tuulet tuiskuineen, Poijes kulki kokonansa Kylmä talvi tapoineen.

Kevät tuli, lumi suli, Lehti puihin puhkeaa, Kaikki paikat Pohjolamme Ruohoisiksi rupeaa.

Kevät tuli sekä tuli Päivä armas paisteineen, Ilmassamme iloella Kesäkauden kukkineen.

Kevät tuli, käki tuli Kuusihimme kukkumaan. Kuku, kuku, kultarinta, Yli koko meidän maan!

Murheen lapsi.

(Herderin mutaan.)

Mustasilmä murheen impi istui Ajatellen itseksensä kerran Pyöriväisen virran penkerellä, Kuvan muodosteli miettiessä Savesta hän silloin sormillansa. "Mitä teet sä, miettiväinen neito?" Kysyy Luoja hältä tullessansa. "Kuvan tein ma savesta, voi anna Eläväinen henki sille, Luoja!" "Eläköön vaan olkoon hallussani!" Kuva kohta liikkuu, hengittävi; Mutta Murheen impi rukoileepi: "Heitä, Herra, heitä valtahani Omain sormieni valmistama!" "Mun se on, ma hengen sille annoin", Wakavasti Luoja vastaa hälle. Näin kun väittelivät keskenänsä.

Tuli siihen myöskin Mannun eukko: "Mun se ompi, Murheen tyttö multa Sylistäni otti lapsukaisen." Silloin lausuu Luoja viisahasti: "Tulee tuolla vanha Wäinämöinen, Hänpä olkoon seikan selvittäjä." Waka, vanha, viisas Wäinämöinen Taitavasti riidan ratkaiseepi: "Omaksenne ottakaa se kaikki, Sillä niin on Onni sallinunna; Sinä, jonka elämäns' on lahja, Ota henki siltä kuoltuansa, Sulle, Maa, sen luut on heitettävät, Sillä muu ei ole antamasi. Waltahasi on se, Murheen impi, Elinajaksensa annettava. Jolloin vielä maassa hengittääpi, Et sä koskaan luovu lapsestasi; Päivä päivält' on se puuhoava, Kunne viimein vaipuu hautahansa."

Toteentunut onkin Onnen päätös, Ihminen on lapsi nimeltänsä; Murheen oma on se eläissänsä, Mutta kuoltuansa Maan ja — Luojan.

Lähde.

Wuoren jylhän kainalosta Selvä lähde kumpuaa; Salon synkän kukkasia Ainoasti kostuttaa.

Mutta korvesta se rientää, Muille maille vierevi, Paisumalla kasvaa, kohta Wirtana se kuohuvi.

Ylpeänä silloin juoksee, Esteet matkaltansa luo, Pellot, niitut kostuttaapi, Siunausta niille tuo.

Niinpä joka yleväinen Ajatuskin syntyvi, Ihmismieleen kätkettynä Elämähän syttyvi.

Tuntemattomana viipyy Suljettuna rintahan, Kunne murtaa kahlehensa Rientämähän maailmaan.

Eteenpäin sen pyrkiessä Yhä voimat vahvistuu, Pimeyden valhekuvat Jo sen tieltä kalvastuu.

Totuuden se korottaapi Kirkkahasti loistamaan Taikka mielet taivuttaapi Ihanuutta tuntemaan.

Suomelle!

[Tämän runoelman synnytti puhe, jonka Prov. Lagus piti yliopiston Juhlasalissa 6 p. Huhtikuuta 1861, jossa puheessa hän koki näyttää ja todistaa Suomalaisilla kansoilla olleen loistava muinaisuus Persian maalla, jossa kallioihin hakatut kirjoitukset olisivat Suomalais kielten heimoa ja alkuperää, niin muodoin todistaen kuinka esi-isämme muinoin kävivät muitten kansain etunenässä sivistyksen ja historian teillä. Tämä puhe löytyy "Litteraturblad" nimisessä ruotsalaisessa kuukauslehdessä. Myöskin Mehiläisessä on Koskisen lähettämä selitys tästä asiasta.]

Oi Suomen kansa heräjää! Ei kelpaa nukkua; Kah! armas päivä sädestää Jo taivon lakeilta. Ah, kauan kesti unesi, Jo joudu armas Suomeni!

Et muinoin armas maannut näin, Kuin mailla Persian Sä sivistyksen eteenpäin Sait viedä armahan, Sä riensit kansain edellä Ja olit aina vilpeä.

Siel' oli armas asua Sun kotimaillasi, Sull' oli maine, kunnia, Oil lämmin veresi, Oil päivän paiste armainen — Oi koti oli kultainen.

Sä kallioihin kalkutit Runoja syviä, Wiel' että toiste tuntisit Kotoa entistä; Jos vieraillekin vierisit, Omille että osaisit.

Sun vieras kansa Intian Pois sorti mailtasi, Jo saattoi maille Pohjolan Pois palmupuiltasi; Siell' osui tuuli tunturein, Ja nälkä, kurjuus jäätynein.

Siell' tuuli tunteet jähdytti Masensi mieliä, Ja nälkä kurjat näännytti, Oil kurja elämä; Niin luopui kansa nukkumaan, Unohtaakseen vaivojaan.

Niin tuntureilla nukkuupi Se kansa mainio; Kyll' aika armas rientävi, Ja päivä koittaa jo; Waan kansa nukkuu unensa, Ei tiedä ajan kulkua.

Jo nouse armas Suomeni, Enään äl' uinaile! Herätä kaikki veikotki Ja edes rientele! Jo saivat kauas kumppalit, Sä joudu, ettäs tapaisit.

Herää! Jo vieras löytänyt On kotomaitasi, Hän on sun runos keksinyt Ja oman kielesi; Isäisi haahmot manaavat Ja töille sua kutsuvat.

Herää ja muista vanhoa Isäisi kunniaa! Iloiten muista muinoista, Ja toivo tulevaa! Tää muisto eikö lämmitä? Tää toivo eikö elätä?

Keuhkotautinen.

Jo olen kihlattu, mun morsian On kaunis, hyvä, suloinen, Ja katsanto sen armahan On lempeä, kuin kukkanen; Hän on niin kaunis, ihana, Waikk' onkin muoto vaalea; Mun morsian on kuolo.

Hän kohta rientelee mun syliini Ja sulhoansa suutelee, Hän lepyttää sydäntäni, Sen aallot hän asettelee; Ei kuohu veri tultua Mun armaani, se ainoa; Mun morsian on kuolo.

On kylmä kultani, sen suutelo Wie veren poskiltanikin, Ja kuitenkin hänt' ootan jo Hän on minulle mieluisin: Hänen sylissä sammuvat Sydämen myrskyt, riehuvat; Mun morsian on kuolo.

Jo olen kihlattu! ja kaunis on Mun morsian, mun armaani; Sen poski kyll' on ruusuton Jo kalveat sen huuletki; Waan sulo loistaa silmistä, Ja muoto sen on lempeä; Mun morsion on kuolo.

Onkija.

Jo armas päivä kultineen Idästä koittaa, Ja voimia yön uupuneen Jo valo voittaa, Jo usma nousee järviltä, Ja peite hajoo vesiltä.

Ma työnnän veelle veneeni Sinille sysään, Ja heitän kohta riippani Selälle syvään; Nyt lasken vavan valvomaan Ja ongen heitän ottamaan.

Jo tärppii! ompa kaloja Kosolta täällä; Nyt nykkii ahven, ootappa! Jo oot veen päällä! Ai, pääsi paha pötkimään Ja heitti jo hyvästiään.

Wiel' nykkii, näykkii ahkeraan, Ja ilomielin Ma veneeseni nostan vaan Nyt mielin määrin; Ja koht' on koso saatuna Kaloja kaikenlaisia.

Waan päivä kun on noussut nyt Jo paistamahan Ja kultaani herättänyt Ihailemahan. Ma kullan luokse soutelen Ja hälle kalat kantelen.

Hän vastahani rientelee Nyt huna huulin, Ja sulhoansa kättelee Hän sulo silmin; Ma tarjoon hälle saaliini, Hymyillen kauno kiittävi.

Siell' istun hetken suruton Luon' armaseni, Ja lähtiissäni suutelon Saan palkakseni; Niin rientää päivä rattosaan, Kun kultaani ma nähdä saan.

Waan kunpa vuosi kuluupi, En tänne juokse; Mun kulta silloin muuttavi Jo minun luokse; Siell' yhdess' kalat keitetään, Ja elon aikaa eletään.

Ehtoo-tähti.

Kun iltasella katselen Tuhansin tähtijä, Min' ihmetellen aattelen Ijäisen sääntöjä.

Minulle tähti mieluisa Ja aina armahin On ehto tähti riemusa, Se kaunis kirkkahin.

Se sama tähti vuorostaan Taas aamu tähtenä Käy aamun koita ennustaan Ain' yhtä helevä.

Sit' ihannellen usehin Sumeesti sydän lyö: Niin nousee toivon tähtikin, Kun yltää kuolon yö

Ijäistä uutta eloa Taas toivo odottaa, Kosk' aamutähti ihana Sen aamun alottaa.

Kun nä'en tähden kirkkahan, Se mieltä miellyttää: O, veiskö kulku kuolevan Myös sinne siirrettää.

Kun henki Herran tekoja Saa maassa miettiä; Se herättääpi haluja Ylemmäs ehtiä.

Kas toivon tähti helottaa, Ett' ijäisyyden tie, Jok' ahdingosta erottaa Myös tähti-tarhoin vie.

Ijäinen Isänmaa.

(Suomennos.)

Maa armas autuitten maa Joss' asuu Jumala! Siell' ylempänä maailmaa Ja tähti taivast' avaraa, Me saamme kyllin iloa; Siell' asuu Jumala.

Suloinen siell' on ollamme Ja suotu kaikkea, Jos kuinka tääll' on osamme, On taivas kotomaanamme; Mit' olis maassa onnea Niin armast' anoa?

Siell' yli pilvein on se maa, Ei silmiin siinnä se; Ei löytä nyt sen satamaa, Pois kauvempana kuolemaa, Kuss' asuu Wapahtajamme, Siell' ompi kotomme.

Jos omaisemme maailman Me täällä saisimme, Jo maassa kaiken kunnian, Kuin olle osa kuolevan; Niin sentään siihen maahamme Palaisi mielemme.

Kuin kukka vielä kuoressain, Tuleentuu aikanaan; Niin Edenikin odottain Meill' aukeneepi autuain; Sitt isänmaassa veisataan Ijäistä veisuaan.

Kuun Tarinoita.

Kuun tarinoita.

Suutuksissa on aurinko ollut Suomi-raukallemme. Koko viime kesään se tuskin kehtas näyttää kasvojansakaan, ja kun ei sen tarkka silmä ollut heitä kurin alla pitämässä, eivät ole viljatkaan huolineet tehdä velvollisuuttansa: mitkä laiskuudesta eivät ole kasvaneet yhtään, mitkä ilkoisillaan eivät tehneet muuta kuin kelvottomia häränjyviä vaan. — Minullepa on kuukin ollut äissään, tiesi häntä mistä syystä; onhan noilla suurilla herroilla aina syitä, tärkeitä syitä, joita ei kuitenkin sovi halvoille kuoleman alaisille ilmoittaa. Meidän velvollisuutemme on tyytyä siihen, että on syitä, tärkeitä syitä. Sanalla sanoen, kuu ei ole usein ollut sillä armollisella tuulella, että olisi ruvennut ilmoittamaan minulle maailman salaisuuksia ja eihän tuhma meikäläinen ole Jumala, että tyhjästä voisi jotain luoda. Mitä kuu leppeämpinä hetkinä on päästänyt suustansa ulos, sen vähän olen nyt tähän kerännyt. Lieneekös tässäkin viljassani paljon häränjyviä, sitä en tohdi sanoakaan; siitä voisi kuu minulle suuttua vielä pahemmaksi. Maista hyvä lukija itse, ja jos sitten rupeaisi suolias puremaan, niin älä minua syytä, vaan omaa itseäs; eihän Sinun ollut pakko näihin ryhtyä!

1.

Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjoisvartta, näkyy puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin kirjoituksineen j.m.s. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus: se on Roomalaisleiri. Ikään kuin hautakivi nurmen alla nukkuvan miehen muistoa säilyttää, niin nämät jäänöksetkin johtavat mieleen sen ajan jolloin Rooman maailmavalta ulottui tähän saakka.

Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina. Silloin kävi Roomalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli rakettu esteeksi Germanian metsikköjen ryöstöretkille. Kaksi legionaa oli tässä majassa. Wahvat vallit sulkivat sisällensä avaran neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta. Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa kivikartanoissa.

Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista helinää. Ma katsahdin sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsikköjen maassa, aivan silloisen "maailman" rajoilla. Siinä huikaisi silmiä roomalaisen sivistyksen koko komeus jo koreus: marmorapielet laen kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä jo Salernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän ympärillä peitetyt kalleilla purpurakankaalla. Kullakin penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä tanssi.

Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi. — Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui:

"Kasvakoon ja kukoistakoon Rooma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa rannoilla ja kuin lainehia meressä. Waltansa on jo nytkin ääretön: tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos virtaa — Indus-virtaan, josta uljaan Aleksanterinki täytyi kääntyä jälilleen, — Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka — on pian koko maailma Rooman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, jossa hyytyvän meren aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä taltioita vastaan. Mutta kerran on Rooma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä korpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät metsikötkin maistaa, kuinka Roomalaisen ruoska orjan selkälihaa hyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene maatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! — Olettekos", lisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, "olettekos veljet nähneet sitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se pitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren kontastelemista, näiden gaselli-sääristen Idän keijukaisten tepasteluun."

Samassa taputtikin hän käsiä orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa sen vangitun neidon. — Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäälle, vaatteet riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna; silmiä vaivutti enemmiten häpy maahan, mutta välistä kohosivat salamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi epätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta.

"No hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin", sanoi ylipäällikkö, "etkös minun ja noiden korkeasukuisten herrain ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinko karhuttarenne polvia notkuttelevat?"

Wanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian elävänä kuvana, säikähtynein, miekkojansa tapailevien Roomalaisten edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan:

— "Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah maailma kääntyy mullin mallin!

"Tuho mahtavan tulevi, Kurjan koittaa kostopäivä!

"Ma näen — — ma näen — — Rooman muurit murtuu — — hurja vihollinen vyöryy sisään — komeat kartanot ovat ilmitulessa — aarteet ryöstetään, riistetään — miehet vaipuvat veriinsä — vaimot ja lapset viedään orjuuteen! — Kadonnut on Rooman komeus ja valtansa vyöryy kuni nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! — Ja Germania riemuitsee vapaana, se loistaa Rooman voittajana!"

Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui: "Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei muu auta, niin auttaa rauta!" — Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään kerkes estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle rintaansa.

Hämmästyksissään seisoivat Roomalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset olivat mainiot ennustustaidoltaan. Mitä jos tämä tulevan ajan salaisuudet oli ilmoittanut? Mitä jos Rooman tuhohetki todellakin oli lähenemässä?

2.

"Oletkos", sanoi kuu, "käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen loistaa Sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta menepäs kerran kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi muutamia vuosisatoja taammaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää vanhan niinkuin pulieraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet noita kapeita katuja, noita sopeita solia monimutkaisin koukeroineen, noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusella voi tervehtiä naapuria käsiä pudistamalla.

"Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhanaikuinen luonne on vielä näkyvämpi, — se on Juutalaisten korttieri. Siinä ovat kadut vielä kapeemmat, solat vielä supeemmat, ylikerrokset ovat kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja romua, niin täynnä tunkevia, rähiseviä kaupittelevia ihmisiä.

"Tämmöiseen Juutalaiskorttieriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungissa kuului vielä kansan hälinää ja rähinää, mutta Juutalaiskorttierissa oli hiljaa kuin haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Sulkiessaan erästä huoneriviä myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes huomata valoa niiden sisältä; mutta mistä raosta ei säteeni suikahda! — Sisällä oli aivan toisenlainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja, yltympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin. Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista syötiin ja juotiin herkullisesti.

"Wanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee. Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki! Sinä kyllä olet hävitettynä, ettei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja kansas ompi hajalla vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala salli että Juosep myötiin orjaks Egyptiin, siks että siellä tulis Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta tulla hajotetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja haltiaksi. — Mitäs noista Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista, noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan — kaikkihan ne jo nytkin ovat meidän käskyläisiä, meidän orjiamme! Rahattamme ei ne pääsis liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän pantiksi antaa viljavat vainiot ja viinamäkensä, antaa komeat linnat, jopa halvat ruumiit ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli orjuudessa kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!' Wanhuksen silmät, hänen niin puhuessa, paloivat tuimalla tulella ja tulta säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: 'Nyt juuri suoriuvat he menemään Mahometin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana! Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. — Ja kerran kun ikävöity Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen, silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se kuninkuuttansa peittelee, — silloin koittaa koston päivä!' — — —

"Wanhuksen viime sanat näkyivät koston peikot herättäneen unestaan. — Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: Kuolemaa Juutalaisille! Kuolemaa Wapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan äitinsä kohdussa!

"Waalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut; paetkaamme pakanoita!'

"Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimpine aarteineen ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rautaan, missä heillä oli vene. — Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko, kaikki raastettiin ja riistettiin, haaskattiin ja hakattiin. — Ja kun aamupuolella jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveeta Esaias sanoi: Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulin poltettu; muukalaiset syövät peltonne omain silmänne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten hävittämät. Mutta mitä vielä on jälellä Zion-tyttärestä, on niinkuin maja viinamäessä, kuni vartian majanen pellolla."

3.

"Ma tulen Delawarejoen rannalta", sanoi kuu. "Siellä seisoo tuuhean vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä on kukkaislavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensasaitoineen. — Kas semmoista on Amerikkalainen farm. Se on toista kuin Teidän maan hirsihökkelöt jo seiväs-aidat.

"Wähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty ja turtaunut, mustunut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, kun ensimäiset uudis-asukkaat tänne asettausivat. Sen ylisille on talon väki korjannut vanhaa romua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan ja mitä virkat, jos sanon että muun seassa keksin vanhan, mustuneen kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. — Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis Suomen kantele joutunut Amerikkalaiseen taloon? — Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon Teihin koskevia asioita, joista ei Teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut vihiä.

"Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli uutis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. Mustuneena, hiestyneenä viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän Hollantilaiset naapurinsa.

"Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat nykielivät syöttöä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristina kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat tänne, oli hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.

"Pyhä-iltoina tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan 'Finnin' farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämet. — Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut kotimaassa:

"Piimäsuuna pikkaraisna Maitopartana pahaisna.

"Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa muukalaisten joukossa unhottivat kotikielensä; lasten lapset sitä tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun romun seassa vanhan aitan pölyisessä nurkassa."

4.

Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel kiilteli sen silmässä; se lausui:

Nuorien rakkaudesta ovat Teidän runoniekkojen laulut täynnä; sitä ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen puro, silloin sydän on lauluja ja kukkija täynnä niinkuin keväinen lehto. — Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan, taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen arvellut mitä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni! Runoilijat ottavat vertauskuvansa luonnosta, ne pukevat ajatuksensa ja tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin rakkaus ei ole enää "tästä maailmasta", siinä jo on alku sitä perin puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa vertauskuvaa luonnosta. Wanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata.

Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa, oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli vietetty vanhan kirkkoherran jo hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja lastenlapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet ko'olla, ja niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja kaukaa ystäviä tullut vanhan oiva kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt ja vieraat eronneet, varoen ettei kovin pitkällä valvottamisella vanhaa parikuntaa väsytettäisi. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan kahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus.

"Wiisikymmentä vuotta!" lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra, "viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä, mutta perille pääsneestä on se niinkuin yksi hetki. Wiisikymmentä vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, koska Herralta rukoilimme siunausta liittoomme, — ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut päällemme. — Wälin suoden pilveä, välin päivän paistetta, on hän meitä armon kädellä taluttanut näille päivin asti. — Muistatkos vielä, armas toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän kappalaisen matalahan majahan?" — "Eipäs siinä matalassa majassa tuntunutkaan puutetta", vastas rouva miehensä kättä puristellen, "kun lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli pikku tuomisia rakkaalle sielunpaimenelleen." — "Ja muistatkos kuinka sitten Jumala liittomme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?" — "Ja sitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirein karttuessa leipä toisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme neuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi" — "Mutta kuinka", kerkesi kirkkoherra kesken puheen, "hädän juuri pahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä pääsin sen ensimäiseksi kirkko-herraksi." — "Ja siitä seurakunnasta et sitten ole tahtonut luopua, vaikka Sinua on tahdottu paljon runsaimmille leipäpaloille." — "Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja olisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla vanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet?" — "No sitten vähitellen läksivät peipposemme kodostaan lentoon ja nyt heillä on omat pesänsä. Minä kyllä olisin suonut että esikoisemme pappina olis Jumalan varsinaisena palvelijana, mutta saarnaahan hän luonnontutkijanakin Jumalasta, kun luoduissa selittää Luojan kaikkivaltaa ja lempeä." — "Niin, niin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut rauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi pehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme jo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin." —

Wanhukset sitten laskivat levolle jo minä läksin edelleen. — Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivutse. Ikkunat olivat valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi vanha parikunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo!

5.

Eileen oli Dresdenin teateri ollut täpötäynnään, kaikki istuma-sijat olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä se mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet henkeänsäkin, ettei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettiin, että seinät tärisivät.

Jennyn huulilta sinä iltana kuitenkin ei kuulunutkaan noita koulussa opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen. Waan kuitenkin ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät jo pöyhkeät rouvat, nuot pönäkät upsierit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät unhottivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upsierit lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä "viiniä", korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia ihmissieluja, kuin äitin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa luonnon herra, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.

Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäkiksi upsiereiksi ja läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään, mitä siinä laulussa heidät niin oli voinut lumota.

Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua Jenny Lindin huulilta. Minä olin nähnyt ennen lastansa liekuttavan, ma olin nähnyt kuinka se pikku suurin silmin katseli äitiänsä ja sille ojenteli käsiänsä; ma olin nähnyt ilon loistavan äitin silmistä jo äitin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. — Eileen teaterissa hän oli muistanut pienen poikansa, sille oli hän laulanut, sille ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, — oli ollut äitin rakkaus, kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.

Wuosien sadoista.

Pyhä-erä.

Tämä nimitys johdattaa mieleen syvät muinaisuudet, ne hämäräiset ajat, joina kristinoppi taisteli pakanallisuuden kanssa ja valkeus pimeyden kanssa saloillamme.

Esi-isämme väärät jumalat syöstiin viraltansa, ja mailman sivistyttävä uskonto sai alaa ruveta heissäkin työtänsä tekemään.

Mutta Suomi kadotti valtikkansa ja joutui toisen käskettäväksi; hän kadotti kaikki, mitä hänessä olisi ollut voimallista saattamaan asukkaansa kansain lukuun.

Waan ei niin kuitenkaan; Suomi vielä elää, ja sen kansa. Se on taistellut puolestansa ja sillä on vielä taistelemista; mutta sen voimat ovat terveet.

Jos tahdot muistaa Erä-pyhää sinäkin ja kuvata mielees niitä tapauksia jotka vähitellen muuttivat Suomen kansan vapaista pakanoista kristityiksi alamaisiksi, niin käy kanssani.

Melkein keskellä Hämeen-maata on järvi — semmoisia löytyy Suomessa tosin monta — vaan kaikilla niillä on jotain omituista, ja niin on tälläkin. Se on pitkähkö ja mutkainen; sen rannat lainehtivat usiamman pitäjän reunoilla.

Yhdeltä kohden se on lähellä Sahalahden kirkkoa ja toiselta se viruttelee Kangasalan sivu-kyliä. Orihveden alla se leviää suureksi seläksi ja kätkeyy sitte maantiellä kulkijan silmistä, kunnes se taas Längelmäellä ilmaantuu niminensä ja luotoinensa kauniimpana kuin milloinkaan.

Se on Längelmäki.

Niinä aikoina, jolloin tässä kerrottavat kohtaukset tapahtuivat, oli sen rannat viljelemättömät; ne niemet ja luodot jotka nyt kantavat lehtipuita, olivat silloin korpi-metsinä, ja ne ranta-maat, joilla nyt pellot viheriöitsevät, olivat kirveeltä koskematta.

Ainoastaan muutamassa paikkaa oli metsä kaadettu kaskeksi, ja saipa lahdessa jossakussa nähdä kalastajankin, joka todisti että asumisen alkua löytyi ja ettei nämäkään seudut olleet enää ihan petoin ja poroin potkittavina. Joka tyystin etsiskeli ja polut tiesi, sai nähdä asun-huoneenkin ja karjaa metsän aukeessa, ehkä toki vaan nimeksi.

Joka nyt veneellä matkustaa sitä selkää, joka on Kangasalan ja Orihveden välillä etelästä pohjaseen päin, saa vasemmalla kädellään ihannella kauniita maita laaksoineen ja mäkineen, lahtineen ja niemineen, kylineen ja peltoineen, viitoineen ja niittuineen.

Waan oikialla kädellään ei hän paljon muuta näe kuin synkkää metsää.

Lähes puolen penikulmaa Orihveden pappilasta päin kaakkoa pistäyy niemi selälle; se on korpi-metsän omana vielä nytkin, oli kumminkin kymmenkunta vuotta sitten.

Se on Erä-pyhä.

Wähän matkaa nenästä metsässä on kivi-raunio, joka näyttä olevan käsin tehty, eikä luonnon luoma. Sen seudun asukkaat tietävät siinä olleen uhri-paikan ja sen kammo on pidättänyt ihmisiä koommalta aseutumasta koko sille puolelle, josta suuri osa vielä on takamaana.

Se oli 13:sta vuosi-sadan alku-puolella, heinäkuussa, yöllä. Ilma oli lämmin ja tyven, niinkuin on tavallista sillä vuoden ajalla. Yö oli jo niin pimeä että kuu, joka hiljakseen metsästä nousi, sai valonsa kuvastamaan sileällä järven selällä. Syvä äänettömyys vallitsi koko luonnossa; kevä-linnut olivat jo aikaa lakanneet laulamasta; ainoastaan rastas koetteli vielä ääntänsä rantalepistössä ja piti sitä omanlaatuista puhetta, joka ihmiselle kuuluu niin viehättävältä.

Niemen nenälle ilmestyi — nimittäin sille, jonka Erä-pyhäksi nimitimme — mies. Hänen muotonsa ei näkynyt, sillä hän seisoi puiden varjossa, ja hän näytti olevankin varova ettei kukaan häntä siinä havaitsisi. Hän oli ainakin tullut siihen maitse, sillä venettä ei missään näkynyt. Hän katsahti ensin tarkasti veden- pintaa joka taholle ja samassa hän kuulteli.

Waan vesi oli tyhjää niin pitkälle kun silmä kuuvalossa kannatti ja kaikki oli ääneti; rastaskin oli vaiennut.

Miestä säikähdytti tämmöinen yksinäisyys ja äänettömyys, vaan pian hän rohjentui.

"Tämähän on se paikka", lausui hän, "johon Hämäläiset ovat päättäneet kokountua keskustelemaan. Niitä on jollain uskotteleminen, niitä möllipäitä. Saa nähdä enkö minä heihin jollain keinoin voi puhaltaa miehuutta."

Rastas alkoi taas laulunsa.

"S:t Henrikki — ha, ha, eikö se kirottu nimi lähde mielestäni, aina se tulee suuhuni. Minusta itsestäni olisi voinut tulla yhtä pyhä marttyri, jos ma olisin tahtonut pyhässä innossani antaa jonkun Hämäläisen kolahuttaa päähäni — S:t Peregrinus! ha, ha, kuinka somasti se nimi olisi kuulunut munkkein messutessa:

"Sancte Peregrine, Ora pro nobis!"

[Pyhä Peregrinus Rukoile edestämme!]

"Waan minusta ei tule munkkein marttyri, vaikka he ovat minun pääni tehneet paljaaksi."

Tässä hän astui rannemmalle, täyteen kuuvaloon, ja munkki hän olikin puvusta katsoen. Hän otti lakin päästänsä, se oli keskeltä paljas, niinkuin munkkein säännöt määräävät heidän päänsä täytyvän olla. Nyt hän veti leveästä kauhtanansa hiasta pata-lakin ja painoi sen päähänsä, sitte hän riisti yltänsä kauhtanan — hänellä oli talonpoikainen puku alla — ja kietoi sen lakkineen suuren kiven ympäri, jonka hän nakkasi järveen.

"Nyt minä tahdon tehdä Hämäläisille uusia jumalia taikka olla itse heidän jumalanansa. Ne ovat niin kehnoja ja rauhallisia heidän epäjumalansa, heidän Ahtinsa ja Tapionsa ja muut, ei niille edes kelpaa ihmis-uhrit."

"Ihmis-uhrit! ihmis-uhrit!" lauloi rastas.

"Heidän täytyy uhrata ihmisiä, muuten ei heissä saa heräämään mitään sodan intoakaan. — Minä asetan heidän Ruotsalaisia vastaan ja saapa sitte nähdä kuinka kauvas munkkein valta leviää."

"Walta leviää! valta leviää!" huusi taas rastas.

"Minä olen itse muukalainen", jatkoi hän vähän-päästä, "minä olen tehty munkiksi, vaan ei minulle kelpaa se olo. — Jospa se Aino ei olis minua ylen-katsonut; vaan nyt minä hänen itseeni suostutan väkisen, muuten katsokoon eteensä. Ensin minun on kuitenkin Hämäläiset suostuttaminen."

Hän alkoi koota kiviä ja asetella niitä raunioksi metsään.

"Heitä on ainakin keveä uskotella", pakisi hän, kantaen kiviä, "että joku heidän jumalistansa vaatii uhria, ja on itse tähän sitä varten latonut uhri-paikan."

"Uhri-paikan, uhri-paikan", matkasi rastas.

Ja nyt jätämme hänen tähän yön päälle latomaan kiviä uhripaikaksi.

Oli sunnuntaiaamu ja yhtä ihana kuin se kesäaikana on usein nytkin, vaan se oli kuitenkin erilainen. Kirkonkellot eivät silloin herättäneet ihmisissä hartauden tunteita, eikä koonneet kansaa Jumalan-palvelukseen. Ei silloin nähty sitä ääretöintä väen liikuntoa maanteillä — niitäpä ei vielä löytynytkään — sitä tasaista kirkko-veneitten soutoa järvillä, joka nyt tekee pyhäaamun niin pyhäksi ja niin eläväksi, elähyttäväksi. Tosin oli risti jo istutettu yhdessä vähässä osassa maatamme, ja löytyi joku kirkkokin, mutta suurin osa eli vielä täydessä tietämättömyydessä siitä mitä kristin-oppi oli. Historia kertoo tämän opin tuodun meille Ruotsista sodalla, ja että meidän ensimäiset kristityt olivat semmoisia, jotka miekalla olivat voitetut ja miekan terällä pakotetut kasteesen.

Nyt oli tosin aljettu saarnalla ja opetuksella kehoittaa kansaa hölläämään entiset jumalansa, ja opettajat puhuivat jo kansan omaa kieltä, sillä usiammat heistä olivatkin kasvatetut itse Suomalaisista, ja he tekivät työtänsä innolla ja hartaudella; mutta kun se uusi oppi uhkasi kansan kalliimpaa omaisuutta, hänen vapauttansa, ja koetti taivuttaa häntä toisen kansan vallan alle, niin se herätti vihaa ja vainoa vastaansa.

Kristin-opin saarnaajat saivat siis usein palkita hartautensa omalla hengellänsä, vaan ei se hartaus siitäkään vähentynyt. He tunkiivat aina syvempään sisämaihin.

Se hurskas Olavus oli matkustellut Hämeen rajoilla; hän oli opettanut Suomalaisia heidän kodissansa, ja nyt hän oli heitä kutsunut kokoon, kuulemaan hänen sanaansa pyhäaamuna. Hän oli katsonut saarna-pihakseen — Saarna-huonetta hänellä ei ollut — semmoisen paikan, johon kansan sopi tulla veneillä monesta kohden. Ja sopivampaa hän tuskin olisi voinut löytää kuin se kannas on, jolle Kangasalan kirkko sittemmin on rakettu. Se sama kirkko, jonka yhdestä seinä-kivestä veren-näköistä märkyyttä hikoapi.

Satoja vuosia jälkeen tässä kerrottuin tapausten, kun mainittua kirkkoa rakennettiin, oli siitä käytetty ohitse hengeltä tuomittu vanki. Hän pyysi levähtää kivellä, jota oli seinälle pantava. Tällä nyt istuessaan hän lausui: "Niin totta kuin minä olen viatoin, pitää tämän kiven verta vuotaman." Kivi asetettiin seinään, — ja se hikosi verta. Tämä satu elää vielä kansan suussa, ja kivestä ei saada punasia pilkkuja lähtemään, vaikka sitä on usein valkeaksi maalattu; eikä sitä myöskään sovi riistää seinästä oppineiden tutkittavaksi, niinkauvan kuin kirkko seisoo.

Tänä sunnuntaiaamuna, josta nyt puhe on, kokountui tähän kansaa usealta taholta. Järvellä oli veneitä tulemasta, niin Willikalla ja Roineellakin, aivan niinkuin nykyisinä aikoina näkee pyhä-aamuina se, joka silloin sattuu olemaan seisomassa Kangasalan harjulla.

He pysähtyivät kaikki vähitellen kannakselle, jossa saarna-mies kokosi kuulijain joukon ympärillensä. Hän seisoi kivellä, tämä köyhä apostoli, ja puhui siitä valtakunnasta, joka ei ole tästä mailmasta.

Hänen saarna-huoneensa oli luonnon soma avaruus, ja sen kaari-kattona oli puhdas, sininen taivas.

Hänen saarnas-tuolinansa oli kivi; mutta Luoja itse oli sen siihen asettanut.

Urkuja ei ollut, mutta tuuli idästä soitti puiden latvoissa. Ja saarnaaja julisti sitä ihmeellistä ristin, rakkauden ja rauhan oppia Suomen omalla kielellä; se kuului tosin oudolta, mutta viehättävältä, ja kansa kuulteli ihmetellen hänen syvää ääntänsä.

Siinä oli suuri joukko koossa, miehiä, vaimoja ja lapsia, niiden seutuin asukkaita; ne olivat tähän tulleet paki-parastaan opin tähden; mutta oli yks joukko pelkästään mies-väkeäkin, he eivät olleet näiltä tienoilta, vaan sisemmältä Hämeestä; hekin kuultelivat, vaan heidän ajatuksiaan ei voinut ulko-näöltä tutkia.

Olipa vielä kaksi aivan outoa miestäkin, Ruotsin sotilain puvussa; he olivat varustetut kypäriin ja miekkoihin, ja kannukset heidän kantapäissään näyttivät heidän olevan ratsumiehiä.

Mikä heidän oli tähän tuonut, saamme kukaties vastedes kuulla, mutta hekin kuultelivat vakaisesti saarnaajaa, kun se puhui Kaikkivaltiaasta ja luomisesta, synnistä ja pelastuksesta. Waan pian hän alkoi kietauntua siihen ihanaan, ehkä liikanaiseen oppiin, johon paavin aikainen kristikunta eksyi, suostuttaaksensa niitä uusia kansoja, jotka hänehen kääntyivät.

Hän puhui neitsy Mariasta, jota pidettiin kaikkein arvollisempana ihmisten esi-rukoilijana taivaassa, ja voittaaksensa heidän luonnolliset mielensä, koetti hän selittää sen taivaallista kauneutta, senkin tähden, että he saisivat asettaa sellaisen kuvan omain pakanallisten mieli-kuvainsa rinnalle, ja nähdä mitä ero oli.

"Hän katselee teitä kaikkia", sanoi hän, "juuri tälläkin hetkellä. Hän suree teidän sydämenne synkeyttä ja iloitsee jos sanoma hänestä pääsee teitä valistamaan; hänen silmänsä ovat kirkkaat, niinkuin tähtein kirkkaus; hänen vaatteensa ovat lumi-valkeat; hänen äänensä on suloinen kuin kesä-iltainen tuuli; hänen kätensä ovat hienommat kuin kukkaisen lehdet."

Ylhäällä mäellä, sillä jota sääty-väki tähän aikaan kutsui "Hertan kedoksi", näkyi vaimo, valkeissa vaatteissa; sen vyöteyksellä oli punainen vyö, ja sen vaalealta loistavat hiukset olivat kootut pään ympäri käyvällä kullan hohtavalla nauhalla.

Miehet, jotka nyt olivat selin sitä kohden, eivät tätä ilmestystä havainneet, eikä pappikaan. Mutta vaimot näkivät sen ja peljästyivät.

"Neitsyt Maria!" huusi muutama.

"Luonnotar!" huusivat toiset.

"Jättäkää rumat Luonnottarenne", jatkoi saarna-mies, "ja kääntykää taivaallisen neitsyen puoleen; Luonnottareita ei löydy muuta kuin teidän väärässä uskossanne, mutta pyhä neitsyt katselee teitä ylhäältä."

"Hän häpäisee meidän jumaliamme", kiljasi muutama Hämäläinen, "lyökämme se petturi Tuonelan uhriksi!"

"Lyökämme, lyökämme!" karjasi koko Hämäläisten joukko, ja nyt he paljastivat aseensa, jotka heillä oli kätkettyinä, ja hyökkäsivät saarna-miestä kohden. Waan nuorempi niistä kahdesta sotilaasta veti kalpansa ja huusi kirkkaalla äänellä niille, jotka näkyivät olevan tältä paikkakunnalta ja jotka olivat tulleet pappia kuulemaan ilman vihamielistä aikomusta:

"Te miehet, jos teillä on vähäkin urhollisuutta, niin puolustakaa tätä viatointa!"

Se oli selvää suomenkieltä, yhtä selvää kuin he itsekin puhuivat, ja sepä vaikutti muukalaisen suusta, mitä ei se olis vaikuttanut oman miehen.

He aseutuivat puolustamaan saarna-miestä, ja kova ottelo nousi.

"Lyökää pois se 'ristin ryttäri!'" huusivat takimmaiset viholliset, ja etummaiset karkasivat sotilaan päälle, mutta hän piteli kalpaansa miehevästi, ja yksi ja toinen ja kolmas hänen vihamiehistänsä kaatui.

Hänen toverinsa oli uskollisesti hänen apunansa, ja ärisi väliste hampaissansa: " Må fan ta' er era troll!" ja hänenkin lyömällänsä kaatui yksi ja toinen.

Tappelu levisi nyt yleiseksi, eikä voi sanoa, kenen puolelle voitto oli lankeeva; saarna-miehen puolustajat seisoivat hänen ympärillänsä, mutta vihdoin osasi eräs Hämäläinen häntä päähän, jotta hän kaatui.

Waan samassa he pakenivat kaikki, sekä vihamiehet että puolustajat, ikäänkuin joku näkymätön olento heidän olis karkoittanut.

Naiset olivat jo silloin paenneet kun tämä ottelo alkoi; he olivat huutaneet: "Neitsyt Maria!" ja toiset "luonnotar!"

Nyt kuului miehiltäkin vähä samanlaisia nimiä, heidän paetessaan.

Sotilasta kummastutti tämä; hän ei vielä ennättänyt kääntyä päin kaatunutta saarna-miestä, kun hän näki toverin tekevän syvän kumarruksen, semmoisen, joka tavallisesti tehtiin ritarien hoveissa, kun jotain ylhäistä henkilöä, vaimoista eli miehistä tervehdittiin.

Hän kääntyi nyt sitä kohden ja se ihme, joka hänen tässä hetkessä saavutti, esti hänen sekä kumartamasta että tervehtimästä.

Selittämisen tähden meidän on palaaminen muutaman hetken takaperin.

Se sama pyhä-aamu, josta äsken kerroimme, oli jo voittanut, mutta aurinko ei vielä ollut ylhäällä.

Tuulen lapset nukkuivat vetten päällä, harjun kukkuloilla ja puitten latvoissa.

He odottivat lupaa Ruskottarelta, ennen kuin he uskalsivat ylentää päätänsä; he näkivät unissansa, miten he taas päivän noustessa olivat lentelevinään kilpaa auringon säteitten kanssa, pitkin vesiä ja ketoja, pitkin puita ja kukkasia.

Wesijärvellä näkyi pieni vene. Se kulki hiljaisella soudulla harjua kohden. Se laski rantaan ja sen airoilta nousi neito, joka yksinään olikin veneväkenä.

Joka hänen siinä näki, aamuruskon kumottaessa, puetettuna kun hän oli valkeaan hameesen ja punaiseen vyöhön vyötettynä, olisi ainakin luullut hänen ilman kauniiksi tyttäreksi, joka pilvistä oli astunut hetkeksi maata ihastuttamaan ja sitte taas katoamaan.

Hän kävi kannasta ylöspäin; hän kumartihe maahan poimimaan — ei kukkaista, sillä kukat ei vielä olleet avanneena lehtiänsä laskeakseen päivän säteitä poveensa — vaan varjoja. Hän löysi punottavan marjan, jota hän tarkasteli ihannellen, ja saattoi lähemmäksi omia hymy-huuliansa, jotka olivat yhtä kauniit. Ainakin oli tämä ihana olento joku vaimosta syntynyt, eikä ilman tytär. Hänen silmissänsä oli täydellinen kuva kaikista niistä mielen liikunnoista, jotka saattavat meidän elomme niin onnelliseksi ja niin onnettomaksi.

Niiden kirkkailla terillä istui keveikäs lempi.

Neito astui ylös "Hertan kedolle"; sieltä hänellä oli lavea näky-ala itään, länteen ja etelään. Yksi järvi näkyi toisensa perään, sinne asti, missä taivaan kannen reuna esti edemmäs näkemästä.

Lähellä neitoa puhutteli kyyhkynen puolisoansa lepän oksalla ja puoliso vastasi vähällä kuherroksella pesästänsä, jossa hän suojeli poikiansa.

Nyt alkoi lakeus enemmän hohtaa idässä, Vesijärven takana; näky-ala leveni, vetten kannet valkenivat, tuulen lapset heräsivät ja alkoivat kuiskutella tuulen oksilla; ne hyppelivät alles ja leikittelivät neidon hiuksissa.

Walkeus leveni yli taivaan, järvellä hiiskui pieniä laineita, nekin olivat punertavia, ja nyt nousi täydessä jaloudessaan aurinko saarten takaa, ja ken voipi hänen muotoansa kuvata?

Neidon kasvot kävivät verevämmiksi, hänen silmänsä säkenöitsivät, ja hän hengitti täydellä vedolla sitä ilmaa, josta aurinko oli poistanut yön sumut.

Hän oli luonnonlapsi, eikä tuntenut Luojaa kristin-opin kautta, mutta kun hän tästä katseli kaikkea, mitä luonto hänellä näytti, niin hän kyllä tunsi Luojan mielessänsä.

Waan hänessä oli syttynyt halu sitä oikein tuntemaan; hän oli kohdannut saarna-miehen sen oppimatkoilla; se oli häntä jo vähä neuvonutkin, ja nyt oli hän päättänyt tulla tänne, hänkin, sen oppia kuulemaan. Hän istui siis "Hertan kedon" reunalle saarna-miestä odottamaan.

Mutta kun se tuli, niin hän peljästyi ja ujosteli sitä suurta kansan paljoutta, joka saarna-miestä kokoon tuli kuulemaan, eikä mennytkään ales väki-joukkoon, vaan seisahti mäelle. Tässä hänen havaitsivat ne vaimot ja lapset, ja kun pappi puhui heille neitsyt Mariasta, niin he luulivat sen näkevänsä, nähdessänsä hänen.

Siitä se huuto: "neitsy Maria!"

Toiset, jotka vielä pitivät omista jumalistansa, huusivat:

"Luonnotar!"

Hän näki taistelon nousevan ja arvasi pian sen syyn; hän näki miten nuori sotilas varustihe toverinensa puolustamaan saarna-miestä; hän katseli heidän kovaa otteloansa ja kun hän näki papin kaatuvan, niin ei hän — tiennyt, mitä tehdä.

Hänen vaimollinen lempeytensä surkutteli pappia; hänen mielensä liikunnot pakottivat hänen käymään ales, vaikk'ei hän tiennyt, mitä hänen siellä oli tekemistä. Kuitenkin kävi hän, ja ilmestyi kenenkään huomaamatta keskelle tappo-ketoa, jalossa kauneudessaan.

"Neitsy Maria!" — "luonnotar!" ähisivät miehet paetessaan.

Se yksi sotilas teki syvän kumarruksensa niinkuin jo kerroimme, ja se toinen, joka tulee olemaan tämän vähäisen jutun pää-uroona, jäi ihmetellen seisomaan kalpansa nojalle.

Neito ei heitä seisahtanut katselemaan, vaan kumartihe kaatunutta saarna-miestä kohden, tarkastellen, vieläkö hänessä oli henki.

Havaiten siinä ei olevan näkyväistä haavaa, vaikka se oli tainioksi lyöty, nousi hän ja kääntyi sotilain puoleen. Hänen silmänsä välkkyivät ja hänen poskensa punottivat.

"Tässä on vielä henki", lausui hän, katsahtaen nuorta sotilasta, "kunpa se saataisiin rannalle, niin ehkä se virkoisi."

"Siitäpä vähän estettä", vastasi sotilas, "minä sen kannankin sinne."

Ja hän valmistihe ottamaan hengetöintä miestä kantaaksensa; mutta hänen toverinsa, joka nyt ymmärsi mistä puhe oli, työnsi hänen pois, ja puhuen muutamia outoja sanoja, sieppasi hän saarna-miehen käsillensä ja kantoi hänen keveästi rannalle.

Tyttö ja sotilas seurasivat häntä, keskenänsä mitään puhumatta, mutta heidän silmänsä kohtasivat toiset toisensa kerran.

Waan semmoinen silmäin kohtaus on monesti sytyttänyt palon sydämiin, enkä mene takaukseen, jos ei silloinkaan sytyttänyt.

Tultuansa rannalle he rupesivat miehissä virvottelemaan pappia vedellä, joka myös onnistui. Neito oli siinä työssä taitava.

Saarna-mies toipui ja katseli ympärillensä hämmästyneillä silmillä; hän tunsi tytön, ja kurotti hänelle kättänsä.

"Sinäkö olit minun pelastava enkelini, Aino?" sanoi hän.

"Nämät sotamiehet taistelivat sinun puolestas, hyvä isä", vastasi Aino ja hänen silmänsä löysivät taas huomaamatta sotijan silmät, vaan samassa hän ne käänsi pappiin päin.

"Gloria tibi, Sancta Mater!" huokasi pappi.

"Minne ai'ot mennä hyvä isä?" kysyi neito, "sinun olos näillä seuduilla on nyt vaarallinen, mutta jos tahdot seurata minua, niin minä vien sinun isäni taloon."

Kun saarna-mies tähän sanoi myöntyvänsä, katosi tyttö hetkeksi paju-pensasten ta'a, vaan ilmestyi taas, soutain vähäistä venettänsä, johon saarna-mieskin astui.

Sotilas oli täll'aikaa ollut ääneti, mutta hänen toverinsa oli sen siaan pakisnut aika lailla tytölle oudolla kielellänsä; hän oli kumarrellut ja siirrellyt kantapäitänsä. Waan neito ei hänestä ollut minään.

Wene joutui kauvemmaksi joutumistaan, ja kun ei sitä enää paljo näkynyt, kääntyivät nämä molemmat muukalaiset pois rannalta.

Me tapaamme heidän edespäin.

Olemme tässä kahdella päällä, kumpaako seuraamme, venettäkö vai sotilaita; mutta kun vene jo on ennättänyt näkyvistä, niin jätämme sen ja pysymme sotilain parissa.

"On tämä kummallinen maa, Mauno, tämä sinun rakastettu kotomaas", lausui se neitoa kumarteleva sotilas, "en täällä luullut tapaavani muuta kuin erämaita ja korpia ja ne täynnä petoja ja noitia; tässä mä kuitenkin seison, niinkuin Wetterin rannalla ja mieleni on täynnä ihmeitä, niinkuin olisin nähnyt jonkun kuninkaan tyttären Bisingsöstä, vaikk'ei nykyisellä kuninkaalla ole tytärtä eikä poikaa. — Mutta mikä sinun on Mauno? Sinulta näkyy puuttuvan kuulo ja näkö."

Mauno ei vastannut.

"Wieläkö on silmissäs se valko-hame tyttö ja korvissas sen suloiset sanat?" kysyi toveri ja löi häntä kädellänsä olkapäälle.

"Mitä?"

"Hämäläiset ovat täällä kostamassa miestappoansa."

Maunon käsi tarttui kalpaan.

"Minä sanoin vaan", lisäsi toveri, jonka nimi oli Sigvard, "että jos me tähän jäämme nukkumaan, niin Hämäläiset kyllä ehtivät tulla, kun he havaitsevat erehdyksensä ja toipuvat peljästyksestänsä."

"Käydäämpä nyt sitte hevoisiimme", vastasi Mauno hiljaisesti, ja lisäsi itseksensä; "saarna-mies näkyi tuntevan hänen… Aino…"

Wihdoin hän pudisti ne syvä-mieliset ajatukset päästänsä, ja oli taas sama miehevä sotilas kuin ennenkin. Molemmat he nyt kävivät vähän matkaa metsän syrjää sinne, jossa hevosensa olivat lieassa. He päästivät ne ja astuivat ratsaille.

Mutta meidän on vähä selittäminen näiden sotilain kulkua niillä Seuduin. Lounainen osa Suomen maata eli Turun maa oli jo noin 90 vuotta ollut Ruotsin vallan alla, taikka oikeimmin sanoen pispain alla, jotka suurella innolla olivat koettaneet kristinuskoa levittää maassa. Waan sitä myöden kuin pispat sitä yrittävät, hävitettiin se melkein taas kääntymättömäin Suomalaisten ja heidän heimolaistensa setä Novgorodilaisten alinomaisilla karkauksilla. Tuomas, joka 13:sta vuosisadan alku-puolella oli ollut Suomen pispana, oli nerokkailla keinoilla onnistunut ylöspitämään ja levittämään tämän maan kristi-kuntaa, ilman erinäistä apua Ruotsista, ja sanotaan hänen aikomuksensa olleen tehdä Suomesta erityisen pappisvaltakunnan, joka suorastansa kuuluisi paavin alle, eikä mihinkään muuhun valtakuntaan. Tätä kehoitti hänen yrittämään ne valtiolliset riidat, jotka hänen aikanansa raivosivat Ruotsissa, jottei sen maan hallitsijat saaneet lomaa pitää silmällä Suomen maata. Tuomas olisi kukatiesi onnistunut tässä yrityksessään, ellei ne äsken mainitut karkaukset sitä olisi estäneet. Tuomaan täytyi jättää sekä aikomuksensa että virkansa; ja silloin muuttui myös aika rauhallisemmaksi Ruotsissa. Niin tapahtui että sieltä päätettiin tehdä suuri valloitus-retki keski-Suomehen eli Hämeen maahan, joka retki myös saatiin toimeen mainion Birger Jarlen johdolla. Hän oli päättänyt suorastaan langeta Hämäläisten päälle, ja oli purjehtinut laivastolla ja sotajoukolla Suomen eteläiselle rannalle, josta hän heitä vastaan teki valloitus-retkensä. Mutta Turun puolesta oli myös lähtenyt joukko sotaväkeä, jonka oli länsi-puolelta tunkea Hämehen, ja yhtyä hänen kanssansa. Nämät kaksi ratsumiestä kuuluivat siihen joukkoon. He olivat erinneet pää-joukosta niillä seuduin, jossa Tampere nyt on, ja lähteneet tiedustelemaan ja tarkastelemaan teitä.

Molemmat he nyt ratsastivat Kangasalan harjua, kunnes he tulivat sen päähän, ja siinä oli koski. Sitä ei löydy enää paitsi kansan muistossa; se järvi joka siitä putosi Roinehen, murti itsellensä toisen tien Pälkäneen veteen, josta runo-muisto sanoo:

Ilkiä Iharin koski Saatti Sarjan vaivaseksi.

Ihari oli näet sen uuden kosken nimi, johon rakennettiin myllyjä, vaan sen kuivuneen Sarjan myllyt hävisivät. Kuitenkin ovat nykyiset Iharin myllytkin jääneet kuiville, sittekuin kruunu tämän vuosisadan alku-puolella kaivatti uuden tien samalle vedelle taaskin Roinehen. Se kaivanto käypi, niinkuin jokainen tietää, sen kannaksen läpi, jossa niiden kahden suuren järven väliä ei ole kuin kivi-heitto. Miten Sarjan koskella jo silloin oli myllyjä, ei historia eikä kansan muistit kerro, mutta sen yli kävi kuitenkin silta-rämä, jota jalka-väki pääsi kulkemaan, ja josta myös karjaa sekä hevosia sopi ylitse viedä.