TESSIN TARINA

Kirj.

Thomas Hardy

Suomentanut Uuno Helve

Otava, Helsinki, 1909.

SISÄLLYS:

Ensimäinen vaihe: Impi.

Toinen vaihe: Viattomuuden mentyä.

Kolmas vaihe: Elinvoima palaa.

Neljäs vaihe: Seuraukset.

Viides vaihe: Ero.

Kuudes vaihe: Kääntynyt.

Seitsemäs vaihe: Sopusointuun.

ENSIMÄINEN VAIHE.

IMPI.

1.

Eräänä iltana loppupuolella toukokuuta tallusteli muuan keski-ikäinen mies Shastonista kotikyläänsä Marlottia kohti, joka sijaitsi läheisessä Blakemoren eli Blackmoorin laaksossa. Kovin olivat hänen jalkansa raihnaiset ja käyntinsä vinoa, niin ettei hän voinut astua oikein suoraan, vaan kampeutui aina hiukan vasemmalle. Välistä hän nyökäytti päätään aivan kuin vahvistaakseen ajatustaan, vaikkei hän ajatellutkaan mitään erikoista. Tyhjä munakori riippui käsivarrella, ja nukkavierun hatun lierissä oli reikä sillä kohdalla, mistä peukalo oli pitänyt kiinni hattua kohotellessa.

Matkan varrella tuli häntä vastaan vanhanpuoleinen pappi, joka istui harmaan tamman selässä ja hyräili hajamielisenä laulun säveltä.

— Hyv' iltaa, sanoi koria kantava mies.

— Hyvää iltaa, Sir John, vastasi pappi.

Astuttuaan pari askelta jalkamies pysähtyi ja kääntyi ympäri.

— Pyydän anteeksi, herra pastori; tapasimme toisemme viime toripäivänä tällä tiellä juuri näihin aikoihin, ja minä sanoin "hyv' iltaa", ja te vastasitte "hyvää iltaa, Sir John ", samoin kuin nytkin.

— Niinpä vastasin, sanoi pappi.

— Ja kerran ennenkin — noin kuukausi takaperin.

— Varsin mahdollista.

— Mitä te oikeastaan tarkotitte nimittäessänne minua näillä kerroilla "Sir Johniksi"; enhän ole sen kummempi kuin ruokatavarainkaupustelija Jack Durbeyfield?

Pappi ajoi vähän lähemmäksi.

— Se oli vain päähänpisto, hän virkkoi ja hetkisen mietittyään hän lisäsi: — Siihen on syynä eräs seikka, jonka äskettäin sain selville tehdessäni sukututkimuksia uutta kreivikunnan historiaa varten. Olen pastori Tringham, muinaistutkija, Stagfoot Lanesta. Ettekö tosiaan tiedä, Durbeyfield, että polveudutte suoranaisesti D'Urbervillein vanhasta ritarisuvusta, joka juontaa juurensa Sir Pagan D'Urbervillestä, eräästä kuuluisasta sotilaasta, jonka Battlen kirkon asiakirjat kertovat tulleen Normandiasta Wilhelm Vallottajan kera?

— En ole koskaan ennen kuullut siitä.

— Se on täyttä totta. Kohottakaapa hiukan leukaanne, jotta näen paremmin kasvonne sivulta. Aivan selvästi D'Urbervillein nenä ja leuka — joskin hieman suvustaan huonontuneet. Kantaisänne oli yksi noista kahdestatoista ritarista, jotka auttoivat normannilaista Estremavillan loordia vallottamaan Glamorganshiren. Sukunne jäsenillä oli kartanoita kaikkialla tässä osassa Englantia, ja heidän nimensä tapaa kuningas Tapanin aikuisissa tilikirjoissa. Juhana-kuninkaan hallitessa muuan heistä oli niin rikas, että saattoi lahjottaa maatilan hospitaaliritareille; ja Edvard II:n aikana kutsuttiin esi-isänne Brian Westminsteriin ottamaan osaa suuren neuvoskunnan keskusteluihin. Oliver Cromwellin aikana menitte vähän alaspäin, ette kuitenkaan huomattavasti, ja Kaarle II:n hallitessa eräs teistä uskollisuutensa vuoksi korotettiin kuninkaallisen Tammen ritariksi. Sir Johneja on ollut joukossanne sukupolvittain, ja jos ritariarvo kulkisi perintönä kuten vapaaherruus, niinkuin todenteolla oli laita ennen vanhaan, jolloin miehet lyötiin ritareiksi isästä poikaan, niin olisitte nyt "Sir John".

— Jopa nyt jotakin, mutisi Durbeyfield.

— Sanalla sanoen, lopetti pastori, lyöden ratsupiiskalla sääreensä, tuskinpa on toista semmoista sukua koko Englannissa.

— Tuli ja leimaus, eikö tosiaankaan? sanoi Durbeyfield. Ja täällä minä vain olen elää kituuttanut vuodesta vuoteen, aivan kuin olisin koko pitäjän halvimpia. Kuinka kauan on tästä asiasta tiedetty, pastori Tringham?

Pappi selitti asian hänen tietääksensä joutuneen kokonaan unhoon, joten sitä ei tunnettu juuri ollenkaan. Itse hän oli ruvennut tutkimaan sitä viime kevännä koettaessaan saada selville D'Urberville-suvun vaiheita; hän oli tällöin sattunut huomaamaan Durbeyfieldin nimen tämän vankkureissa ja oli sen johdosta ruvennut tekemään tiedusteluja hänen isästään ja isoisästään, kunnes asia oli käynyt hänelle täysin selväksi.

— Ensinnä en aikonut häiritä teitä niin hyödyttömällä ilmotuksella, hän sanoi. Mutta päätökset saavat välistä väistyä mielijohteitten tieltä. Sitä paitsi luulin teidän jo tietävänkin jotain asiasta.

— Olenhan minä kerran, pari semmoistakin puhetta kuullut, että sukuni on nähnyt parempiakin päiviä ennen Blackmooriin tuloaan. Mutta siitäpä minä viis välitin, luulin vain, että meillä jolloinkin oli ollut kaksi hevosta, kun niitä on nyt vain yksi. On mulla myöskin korea hopealusikka ja kaiverrettu sinetti, mutta, hyvä Jumala, mitäpä lusikasta ja sinetistä!… Ettäkö minä ja nuo jalosukuiset D'Urbervillet olisimme koko ajan olleet samaa lihaa ja verta! Kuuluihan tuolla vaarin isällä kyllä olleen joitakin salaisuuksia eikä häntä haluttanut koskaan kertoa, mistä hän oli tullut. Mutta saanko luvan kysyä, herra pastori, missä meidän kotilietemme on? Toisin sanoen, missä me D'Urbervillet nykyään asumme?

— Ette missään. Olette sammuneet — aatelissukuna.

— Sepä ikävää.

— Niin — valheellisten sukukirjojen mukaan te olette sammuneet miehenpuolelta — se on, alentuneet — joutuneet häviöön.

— Missä me sitten lepäämme haudattuina?

— Kingsbere-sub-Greenhillissä; siellä teitä on riveittäin holvihaudoissanne, ja kuvienne yli kohoavat Purbeckin marmorista tehdyt katokset.

— Missäs sukumme kartanot ja tilat ovat?

— Ei teillä olekkaan sellaisia.

— Äläs! Eikö maatakaan?

— Ei; vaikka ennen vanhaan, kuten jo sanoin, teillä oli tiloja kosolta, sillä suvussanne oli monta haaraa. Tässä kreivikunnassa teillä oli kartano Kingsberessä, toinen Shertonissa, samoin Millpondissa, Lullsteadissa ja Wellbridgessä.

— Tokkohan pääsemme enää koskaan omillemme?

— Sitä on mahdoton sanoa.

— Mitähän minun olisi tehtävä tämän asian takia? kysyi Durbeyfield hetken vaijettuaan.

— Ei mitään, ei yhtään mitään; koettakaa vain puhdistaa mieltänne ajattelemalla, kuinka katoavaista kunnia on. Tämä asia tarjoaa kyllä hiukan viehätystä paikallisen sukuhistorian tutkijalle, mutta ei muille. Kreivikuntamme mökkiläisten joukossa on useita sukuja, joiden muinaisuus on miltei yhtä loistava kuin teidän. Hyvää yötä!

— Kääntykääpä takaisin, pastori Tringham, niin käydään ottamassa haarikka olutta asian kunniaksi. "Kirkkaassa Tilkassa" on varsin hyvää astiaolutta — joskaan ei niin hyvää kuin Rolliverissa.

— Ei kiitos, ei tänä iltana, Durbeyfield. Olette jo saanut tarpeeksi. Ja näin sanoen pastori läksi jatkamaan matkaansa, suuresti epäillen oliko hän tehnyt viisaasti kertoessaan miehelle merkillisen uutisensa.

Durbeyfield kulki moniaita askeleita vaipuneena syviin mietteisiin, istuutui sitten ojan reunalle ja laski korin eteensä.

Hetken kuluttua näkyi matkan päässä eräs poika, joka astui samaan suuntaan kuin Durbeyfield äskettäin. Hänet havaittuaan tämä viittasi kädellään, ja poika kiiruhti kulkuaan ja ennätti hänen kohdalleen.

— Otappa tuo kori, poika! Sinä saat lähteä asialle.

Pojan roikale nyrpisti naamaansa. — Millä oikeudella te, John Durbeyfield, komentelette minua tuolla lailla ja nimitätte minua "pojaksi?" Tiedättehän nimeni yhtä hyvin kuin minä teidän.

— Tiedätkö, tiedätkö tosiaan? Siinäpä se juuri onkin salaisuus — siinäpä se onkin! Tottele nyt ja mene asialle, jonka saat toimittaaksesi… No, saatanpa kertoakkin sulle salaisuuteni. Fred, minä olen jalosukuinen mies, juuri tänä iltana pääsin sen perille. Ja Durbeyfield oikasihe laiskasti nurmikolle satakaunojen keskeen.

Poika seisoi hänen edessään töllistellen häntä kiireestä kantapäähän.

— Sir John D'Urberville — sepä on nimeni, jatkoi mies pitkältään. Jos vain ritarit ovat vapaaherroja — ja ovathan ne sitä. Kaiken tuon kertoo minusta historia. Oletko kuullut milloinkaan puhuttavan Kingsbere-sub-Greenhill-nimisestä paikasta?

— Olen, olen minä ollut Greenhillin markkinoillakin.

— No niin, tuon kaupungin kirkossa lepäävät…

— Ei se ole mikään kaupunki se paikka, jota minä tarkotan, ei ollut ainakaan silloin, kun minä siellä kävin — olipahan vain pikkunen kyläpahanen.

— Vähätpä paikasta, poika, siitä ei ole nyt puhe. Tuon seurakunnan kirkossa esi-isäni lepäävät — sadoittain — puettuina haarniskoihin ja koristettuina jalokivillä, isoissa lyijyarkuissa, jotka painavat senkin seitsemän tonnia. Koko Etelä-Wessexin kreivikunnassa ei ole ainoatakaan miestä, jolla olisi suvussaan uljaampia ja jalompia luurankoja kuin minulla!

— Vie suas!

— Kori käteesi ja mars Marlottiin! Kun tulet "Kirkkaaseen Tilkkaan", niin käske heti lähettämään rattaat minua noutamaan. Pankoot myös rattaiden pohjalle pikku pullon rommia ja kirjottakoot sen tiliini. Ja vie sitten kori kotiini ja sano eukolleni, että heittäköön pyykinpesunsa hiiteen, koska hänen ei tarvitse päättää sitä, ja odottakoon, kunnes tulen kotiin, sillä minulla on hänelle suuria uutisia.

Kun poika näytti epäröivän, niin Durbeyfield pisti kätensä taskuun ja veti sieltä shillinginrahan — monta hänellä ei niitä ollutkaan.

— Tässä on vaivoistasi, poika.

Se muutti pojan käsityksen asemasta.

— Kyllä, kyllä, Sir John. Paljon kiitoksia. Voinko tehdä vielä jotain muuta?

— Sano kotona, että minä tahtoisin illalliseksi — vaikkapa lammaspaistia, jos saavat sellaista, ja elleivät saa, niin sitten verimakkaraa, ja elleivät saa sitäkään, niin kelpaa muunkinlainen makkara.

— Kyllä sanon, Sir John.

Poika otti korin ja juuri kun hän oli lähdössä, kuului kylältä päin torvisoittoa.

— Mitä se on? sanoi Durbeyfield. Olisikohan se minua varten?

— Naisyhdistyksen paraati, Sir John. Tyttärennekin on siinä jäsenenä.

— Niinpä tosiaan — aivanpa sen unohdin miettiessäni tärkeämpiä asioita. Mutta alappa laputtaa Marlottiin ja tilaa rattaat; ehkä minä ajan tarkastamaan tuota yhdistystä.

Poika meni, ja Durbeyfield lepäsi odotellen nurmikolla ilta-auringon paisteessa. Tiellä ei pitkään aikaan kulkenut ketään, eikä tuolla sinertävien kukkulain rajottamalla alueella kuulunut muita inhimillisiä ääniä kuin heikkoja soitonsäveleitä.

2.

Marlottin kylä sijaitsi ennenmainitun Blackmoorin eli Blakemoren ihanan laakson koillisrinteellä. Se oli syrjäistä seutua, joka oli melkein kokonaan jäänyt huomaamatta matkailijoilta ja maisemamaalareilta, vaikka ei ollut kuin neljän tunnin matkan päässä Lontoosta.

Sopivinta on tutustua tuohon laaksoon katselemalla sitä ympärillä kohoavain kumpujen laelta — kenties ei kuitenkaan kesän kuivimpana aikana. Jos umpimähkään lähtee pahalla ilmalla harhailemaan sen sokkeloita, niin saattaapa piankin kyllästyä sen kapeihin, luikerteleviin ja savisiin teihin.

Tätä viljavaa ja suojattua seutua, missä kedot eivät koskaan käy ruskeiksi eivätkä purot milloinkaan kuivu, rajottaa etelässä jyhkeä liituvuorenharjanne, joka yhtyy Hambledon Hillin, Bulbarrowin, Nettlecombe-Toutin, Dogburyn, High-Stoyn ja Bubb Downin kukkuloihin. Matkamies, joka merenrannalta tullen on vaeltanut useampia kilometrejä kalkkitasankojen ja viljavainioiden halki ja sitten äkkiä saapuu tuommoisen jyrkänteen reunalle, aivan hämmästyy ja ihastuu ikihyväksi nähdessään edessään kuin levällään olevasta kartasta maiseman, joka on kerrassaan toisenlainen kuin minkä halki hän oli kulkenut.

Hänen takanaan kohoavat kukkulat, aurinko helottaa vainioille niin laajoille, että ne saavat maiseman näyttämään aukealta, maantiet hohtavat valkoisina, pensasaidat on leikattu tasaisiksi, ilma kuulakka. Tuolla laaksossa sitä vastoin maailma näyttää olevan rakennettu pienempään ja hienompaan mittakaavaan, vainiot ovat vain tilkkuja, niin tuiki vähäisiä, että niitä ympäröivät pensasaidat näyttävät kukkulalta katsottuina tummanvihreältä verkolta, joka on levitetty vaaleamman nurmikon yli. Ilma on raukaisevaa ja niin taivaansinistä, että sekin, mitä taiteilijat kutsuvat välialaksi, on samaa väriä, kun taas taivaanranta siintää merensinisenä.

Viljeltyjä maita on vain vähän ja nekin pienenpuoleisia; silmä kohtaa melkein poikkeuksetta runsaat määrät ruohikkoa ja puita, jotka verhoavat isomman laakson pikku kumpuja ja notkelmia. Semmoinen on Blakemoren laakso.

Seutu tarjoaa yhtä paljon historiallista kuin topograafista mielenkiintoa. Ennen vanhaan mainittiin laaksoa nimellä "Valkoisen hirven metsä". Tämä nimi johtui eräästä omituisesta tarinasta, jonka mukaan muuan Thomas de la Lynd oli Henrik III:n aikana tuomittu suuriin sakkoihin siitä, että oli tappanut komean valkoisen hirven, jonka itse kuningas oli varemmin ajanut uuvuksiin, mutta sitten säästänyt. Niihin aikoihin ja paljoa myöhemminkin kasvoi seutu sankkaa metsää. Vielä nytkin on siitä muistona rinteillä säilyneitä ijäkkäitä tammilehtoja ja säännöttömiä hirsikköpalstoja sekä onttoja puita, jotka varjostavat laakson laitumia.

Metsät ovat hävinneet, mutta muutamia vanhoja tapoja, jotka ovat syntyneet niiden varjossa, on vielä elossa. Monet niistä ovat kuitenkin muuttaneet muotoaan tai verhoutuneet valepukuun. Niinpä saattoi esimerkiksi tämäniltaisen seuran eli n.s. yhdistyksen paraatin tuntea entisiksi kevätkarkeloiksi. Tuommoinen tilaisuus oli huvittava tapaus Marlottin nuorisolle, vaikka osanottajille jäikin hämäräksi, mikä siinä oikeastaan oli mieltäkiinnittävää. Eriskummallisinta ei näet ollut se seikka, että tässä oli säilynyt vanha tapa marssia joka vuosi juhlakulussa ja sitten karkeloida perästäpäin; omituisuus riippui siitä, että jäseninä oli pelkästään naisia. Miesten yhdistyksissä olivat tuollaiset juhlat vielä jokseenkin tavallisia, vaikkakin jo vähenemään päin; mutta joko heikomman sukupuolen luontainen kainous tai miespuolisten sukulaisten pilkallinen käytös oli tehnyt lopun jälellä olevien naisklubien (jos olikaan muita kuin tämä) kunniasta ja kehityksestä. Ainoastaan Marlottin yhdistys oli enää jälellä pitämässä voimassa sikäläisiä kevätjuhlatapoja. Se ei ollut mikään keskinäinen avunantoliitto, vaan jonkunlainen järjestetty siskoseura; sellaisena se oli viettänyt juhliaan jo vuosisatojen ajan ja se jatkoi niitä yhä vieläkin.

Seuran jäsenet olivat kaikki valkoisissa — iloinen muisto vanhoilta paremmilta ajoilta, jolloin toukokuu ja hilpeä mieli merkitsivät samaa, ajoilta, jolloin turhantarkka pohtiminen ei vielä ollut tehnyt tunteita ikävystyttävän jokapäiväisiksi. Ensin juhlijat astuivat kaksittain pitkässä rivissä ympäri kylää. Kulkue näytti varsin omituiselta, kun aurinko loisti valkoisiin pukimiin ja sai ne selvästi kuvastumaan pensasaitoja ja köynnöskasvien verhoamia seiniä vastaan. Vaikka koko joukko oli valkoisissa, olivat kuitenkin kaikki puvut erilaisia. Toiset olivat aito valkeita, toiset vivahtivat hieman siniseen, ja moniaiden vanhempain naisten puvut, jotka kenties olivat kokoonkäärittyinä maanneet vuosimääriä, herättivät huomiota kalmanvärillään ja omituisella vanhanaikaisella kuosillaan.

Sen lisäksi että heillä oli yllään valkoiset leningit, oli kullakin naisella ja nuorella tytöllä oikeassa kädessä kuorittu pajunvirpa ja vasemmassa kimppu valkoisia kukkia. Kukin oli itse kuorinut virpansa ja valinnut kukkansa.

Joukossa oli muutamia keski-ikäisiä, jopa vanhempiakin naisia, joiden harmahtavat hiukset ja ajan ja surun uurtamat kasvot vaikuttivat omituisesti, melkeinpä liikuttavasti keskellä nuorekasta iloisuutta. On varsin mahdollista, ettei nuoremmissa jäsenissä ollut läheskään niin paljoa näkemistä ja kertomisen aihetta kuin kussakin noista huolestuneista ja kokeneista vaimoista, jotka lähestyivät sitä ajanjaksoa, jolloin he sanoisivat vuosille: "ne eivät miellytä minua". Mutta jättäkäämme silti vanhemmat niiden vuoksi, joiden suonissa veri virtasi vilkkaasti ja lämpimänä.

Nuoria tyttöjä oli joukossa enimmän, ja heidän tuuheat tukkansa loistivat auringonpaisteessa kaikissa kullan, mustan ja ruskean vivahduksissa. Muutamilla oli kauniit silmät, toisilla sievä nenä, toisilla soma suu ja vartalo, mutta harvalla, jos kellään, oli kaikki kaunista. Helposti saattoi huomata heidät oikeiksi maalaistytöiksi ja tottumattomiksi esiintymään niin monien katseltavina, sillä näin julkisen tarkastelun alaisiksi jouduttuaan heille oli varsin työlästä hallita kasvojensa ilmettä, pitää päätään pystyssä ja näyttää välinpitämättömiltä.

Ja samoin kuin aurinko lämmitti kutakin heistä ulkonaisesti, oli itse kullakin sielussaan oma aurinkoisensa lämmittämässä: joku unelma, mieliteko, jotain, jota hän erikoisella mielihalulla ajatteli, tai ainakin joku hiljainen, kaukainen toivo, joka riutuneenakin pysyi hengissä, niinkuin toiveet tavallisestikin. Niinpä olivat kaikki hilpeällä mielellä, toiset aivan ilakoivia.

Joukkue kulki "Kirkkaan Tilkan" ravintolan ohi ja kääntyi juuri oikealle kulkeakseen veräjästä niityille, kun joku naisista sanoi:

— Hyvänen aika! Katsohan, Tess Durbeyfield, tuolla ajaa isäsi kärryissä kotiin!

Muuan kulkueen neitosista käänsi päätänsä huudahduksen kuultuaan. Hän oli soma ja miellyttävä tyttö — kenties ei sentään somempi kuin moni muukaan — mutta hänen raikkaalle hipiällensä ja hienolle vartalollensa lisäsi viehkeyttä vetreät, punaiset huulet ja suuret, viattomat silmät. Hänellä oli punainen tukkanauha ja hän oli ainoa koko valkopukuisessa joukossa, joka saattoi komeilla semmoisella koristuksella. Kun hän käännähti ympäri, niin hän näki Durbeyfieldin lähestyvän ravintolan kieseissä, rinnallaan kiharatukkainen roteva tyttö, joka piteli ohjia hihat ylös käärittyinä. Se oli "Kirkkaan Tilkan" iloinen palvelijatar, joka sai olla milloin tallirenkinä, milloin kyytipoikana, milloin minäkin. Durbeyfield istui taaksepäin nojaten, silmät ummessa ja autuaallinen ilme kasvoillaan; ja heiluttaen kättään korkealla ilmassa hän lauleskeli verkalleen:

"Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä, Ja siellä lepää esi-isät arkuiss' lyijyisissä."

Yhdistyksen jäsenet nauraa tirskuivat, lukuunottamatta sitä tyttöä, jota oli nimitetty Tessiksi. Hänen poskilleen kohosi verkalleen puna, kun hän huomasi isänsä tekevän itsensä naurettavaksi.

— Hän on väsyksissä, sanoi hän pikaisesti, ja on ottanut kyydin päästäkseen kotiin, sillä omaa hevostamme lepuutetaan tämä päivä.

— Herra siunatkoon viattomuuttasi, Tess, sanoivat hänen kumppaninsa. Hän on markkinatuijakassa, ha, ha, ha!

— En tule askeltakaan edemmä, jos rupeatte tekemään hänestä pilkkaa! huudahti Tess, ja poskien puna levisi otsalle ja kaulaan. Tuokiossa hänen silmänsä kostuivat, ja hän loi katseensa maahan. Huomattuaan todellakin pahottaneensa hänen mieltään eivät toiset puhuneet enää mitään, ja kulkue järjestyi uudelleen. Ylpeydeltään ei Tess saattanut kääntää päätään katsoakseen, mitä isällä mahdollisesti oli mielessä, ja niin hän asteli eteenpäin kentälle, missä aijottiin tanssia. Perille ennätettäessä oli hän jälleen saavuttanut tasapainonsa, löi veitikkamaisesti vierustoveriaan pajunvirvalla ja jutteli aivan kuin tavallisesti.

Tähän aikaan elämästään oli Tess Durbeyfield yksinomaan tunteittensa ohjattavana, vailla omaa kokemusta. Hän puhui vielä jonkun verran maalaismurretta, vaikka olikin käynyt kansakoulua. Hänen lapsellisesti suippenevat punaiset huulensa olivat tuskin vielä saaneet varmaa muotoansa, ja hänen alahuulensa painoi ylähuulen keskikohtaa ylöspäin, kun ne sulkeutuivat jonkun sanan lopussa.

Lapsi pilkisti vielä esiin hänen kasvojensa piirteistä. Kun hän kulki tietä myöten, niin saattoi hänen eloisasta, viehkeästä naisellisuudestaan huolimatta nähdä kaksitoistavuotiaan ilakoivan hänen poskillaan tai yhdeksänvuotiaan loistavan silmistä; välistä pilkisti viisivuotiaskin suun tienoilta.

Monet eivät kuitenkaan panneet tätä merkille. Jotkut harvat, etupäässä vieraat, saattoivat kohdatessaan hänet sattumalta katsella häntä kauemmin ja tuokioksi kiintyä ihailemaan hänen tuoreuttaan, ihmetellen tapaisivatko häntä enää koskaan uudelleen; mutta useimmat pitivät häntä pelkästään sievänä, herttaisena maalaistyttönä.

Durbeyfieldiä ja hänen riemukulkuvaunujaan tyttörenkeineen ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut, ja kun yhdistys oli tullut määräpaikkaansa, pistettiin karkeloksi. Tytöt saivat ensin tanssia keskenään, sillä seurassa ei ollut vielä miehiä; mutta kun työaika oli lopussa, kokoontui kentän vierustalle kylän miesväki, tyhjäntoimittajia ja vieraita, jotka näyttivät olevan halukkaita ottamaan tanssiin osaa.

Katselijain joukossa oli kolme ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaa nuorta miestä, kullakin selässä pieni laukku ja kädessä tanakka keppi. Heidän yhdennäköisyytensä ja suhteellisen ikänsä vuoksi saattoi heitä otaksua veljeksiksi, niinkuin asianlaita olikin. Vanhimmalla oli valkoinen kaulaliina, pitkä takki ja kapealierinen hattu niinkuin papinapulaisilla, toinen oli nähtävästi ylioppilas, mutta kolmannesta ei saanut selvää, mikä hän oli miehiään. Hänen katseessaan ja vaateparressaan oli jotain huoletonta ja epävakaata, joka ilmaisi, ettei hän varmaankaan ollut vielä löytänyt varsinaista elämänuraansa. Sen verran voi hänestä kuitenkin sanoa, että hän oli koetteeksi ja umpimähkään lueskellut jos jotakin.

Nämä kolme veljestä kertoivat tilapäisille tuttavilleen lähteneensä helluntailomallaan kävelyretkelle Blackmoorin laakson halki, kulkien lounaaseen sen koillisosassa sijaitsevasta Shastonin kaupungista.

He nojautuivat valtatien varrella olevaan porttiin ja kyselivät mitä tanssi ja valkopukuiset tytöt tarkottivat. Kaksi vanhempaa veljeä ei nähtävästi aikonut viipyä paikalla kuin hetkisen, mutta kolmatta näytti huvittavan se, että neidot tanssivat ilman mieskumppaneja, eikä hän pitänyt ensinkään kiirettä. Hän päästi laukkunsa irti, ripusti sen ynnä keppinsä aidalle ja avasi portin.

— Mitä sinulla on mielessä, Angel? kysyi vanhin.

— Aijon pikkusen pyöräyttää tyttöjä. Mennään koko joukko — muutamaksi minuutiksi. Eihän se viivytä meitä paljon.

— Ole nyt hulluttelematta! sanoi ensimäinen. Ruveta tässä tanssittelemaan maalaisletukoita — sattuisi vielä joku näkemään! Tule pois, muuten pimeä yllättää meidät, ennenkuin ehdimme Stourcastleen, emmekä saa lähempänä yösijaa. Sitä paitsi meidän täytyy ennättää joku luku "Agnostisismin kumoamisesta", ennenkuin käymme yöteloille, koska kerran olen kulettanut kirjan mukanani.

— Hyvä, minä saavutan sinut ja Cuthbertin viidessä minuutissa. Elkää huoliko pysähtyä! Saat sanani pantiksi, että teen sen, Felix.

Vanhemmat veljet jättivät hänet vastenmielisesti ja läksivät kävelemään, ottaen mukaansa veljen laukun, jotta hän helpommin saavuttaisi heidät, ja nuorempi riensi kisakentälle.

— Tämäpä vasta surkeata on, sanoi hän veikeästi kahdelle tai kolmelle lähinnä seisovalle tytölle, heti kun tanssi hetkeksi taukosi. Eihän teillä oli tanssittajia, tyttö-kullat!

— Eivät ole vielä päässeet työstään, vastasi rohkein tytöistä, mutta kohta ne tulevat. Ettekö te tahdo pyöräytellä sillä aikaa?

— Varsin mielelläni. Mutta mihinpä yhdestä on tämmöisessä joukossa!

— Parempi yksi kuin ei mitään. Ei tästä paljailla pölkkypareillakaan tahdo tulla tolkkua. Valitkaa nyt paras joukosta!

— Vait — elä ole niin julkea! huomautti joku kainompi tyttö.

Nuori mies katsahti ympärilleen ja koki valita mieluisimman, mutta kun kaikki olivat ventovieraita, ei vaali ollut niinkään helppoa. Hän kaappasi ensimäisen, joka sattui kohdalle, eikä se ollut äskeinen puhuja eikä myöskään Tess Durbeyfield. Sukupuu, esi-isän luurangot, ikimuistettavat mainetyöt, D'Urbervillein piirteet eivät vielä auttaneet Tessiä elämäntaistelussa, ei edes niin paljoa, että hän tavallisten talonpoikaistyttöjen rinnalla olisi kiinnittänyt itseensä tanssihaluisen nuorukaisen huomion. Niin vähän on apua normannilaisverestä, ellei huomattava asema ole sitä auttamassa!

Valitun tytön nimi ei ole säilynyt jälkimaailmalle; mutta toiset kadehtivat häntä siitä, että hän sai sinä iltana ensimäiseksi miehisen tanssittajan. Ja niin tarttuva oli esimerkki, että kylän nuoret miehet, jotka eivät olleet pitäneet kiirettä astua portista sisälle, niin kauan kuin ei vielä ollut sivullisia tiellä, nyt puikahtivat nopeasti kentälle, ja pian muodostui yli kisapaikan uusia pareja, kunnes ei yksinkertaisimmankaan naisen koko seurassa enää tarvinnut karkeloida miehen paikalla.

Kirkonkello löi, ja vieraalle tuli lähtö mieleen. Hän sanoi aivan unohtaneensa ajankulun, täytyi lähteä, sillä toverit olivat jo pitkän matkan päässä. Juuri kun hän herkesi tanssimasta, niin hänen silmänsä sattuivat Tess Durbeyfieldiin, jonka suuret silmät totta puhuen näyttivät nuhtelevan nuorukaista siitä, ettei tämä ollut valinnut häntä. Nuori mieskin oli pahoillaan, ettei ollut ujoutensa tähden häntä ennen huomannut, ja tätä miettien hän läksi kentältä.

Viipymystään korvatakseen hän riensi juoksujalassa eteenpäin ja pääsi pian notkon päähän, alkaen nousta seuraavaa rinnettä. Vaikka veljet vielä olivat edellä, pysähtyi hän kuitenkin hetkeksi huoahtamaan ja katsahti taakseen. Siellä ne valkoiset olennot vielä pyörivät, viheriällä nurmella, aivan samalla tavalla kuin taannoinkin hänen ollessaan mukana. Näyttivät jo hänet kokonaan unohtaneen.

Kaikki, paitsi kenties yksi. Tämä valkoinen olento seisoi yksinään muista erillään aitavieressä. Vartalosta ja asennosta hän saattoi nähdä, että se oli tuo kaunis tyttö, jota hän ei ollut tanssittanut. Asia oli kyllä vähäpätöinen, mutta hän ymmärsi neidon loukkaantuneen siitä, ettei häntä oltu huomattu. Hän olisi toivonut pyytäneensä häntä, kysyneensä hänen nimeänsä. Tyttö oli niin kaino, hänen katseensa niin ilmeikäs ja hän oli näyttänyt niin suloiselta ohuessa valkoisessa puvussaan, että nuorukainen tunsi menetelleensä tuhmasti.

Mutta asia ei ollut autettavissa. Hän alkoi taas rientää rivakasti eteenpäin ja heitti pois koko jutun mielestään.

3.

Tess Durbeyfield puolestaan ei voinut ajatuksistaan niin helposti karkottaa tätä tapausta. Häntä ei haluttanut tanssia kotvilleen, vaikka tanssittajia hänellä olisi ollut kuinka paljon hyvänsä; mutta eiväthän ne puhuneet niin miellyttävästi kuin tuo nuori vieras oli tehnyt. Vasta sitten kun kukkulalle saapuneen nuoren miehen vartalo oli häipynyt auringonsäteisiin, hän saattoi pudistaa pois tilapäisen alakuloisuutensa ja vastata myöntävästi tanssikutsuun.

Hän viipyi kisoissa ystäväinsä kanssa hämärään asti ja otti tanssiin osaa jonkunlaisella mielihyvällä. Hänen sydämensä oli vielä vapaa, ja karkelo huvitti häntä yksinomaan tanssimisen vuoksi; ja vähänpä hän aavisti nähdessään kihlautuneiden neitosten "suloiset tuskat, suruiset ilot ja mieluisen alakuloisuuden", mihin hän itse kykenisi vuoronsa tultua. Kun pojat jigtanssissa kiistelivät hänen kädestään, niin kisa kyllä huvitti häntä, vaan ei sen enempää; ja kun he kävivät rohkeammiksi, niin hän tiuskaisi.

Olisi hän saattanut viipyä kauemminkin, mutta hänelle muistui mieleen isänsä kummallinen käytös ja se saattoi hänet levottomaksi. Häntä ihmetytti, mihin isä oli joutunut ja hän hiipi tanssipaikalta tiehensä, ohjaten kulkunsa kylän laitaan, missä hänen kotimökkinsä sijaitsi.

Jo pitkän matkan päässä mökistä erotti hänen korvansa toisenlaisia ääniä kuin taannoin, ääniä, jotka hän tunsi niin hyvin, niin hyvin. Niitä synnytti kätkyt, jota rajusti kiikutettiin kivilattialla, ja sen säännölliseen jytinään yhtyi naisääni, joka lauloi vilkkaassa tahdissa tuttua laulua "kirjavasta lehmästä":

Mä näin sen haassa nukkuvan, käy, kultan', katsomaan!

Laulu ja kiikutus lakkasivat yhtaikaa hetkiseksi, ja sävelen sijaan kuului kimakka-ääninen huudahdus:

— Jumala siunatkoon suloisia silmiäsi! Ja punaisia poskiasi ja mansikkasuutasi ja pulleita sääriäsi! Ja joka kohtaa siunatussa ruumiissasi!

Tämän huudahduksen jälkeen alkoi liekutus ja laulanta uudelleen, ja "kirjavan lehmän" tarina jatkui edelleen. Sellaisella kannalla olivat asiat, kun Tess avasi uksen ja pysähtyi ovimatolle tarkastamaan näyttämöä.

Laulusta huolimatta majan sisusta teki häneen sanomattoman murheellisen vaikutuksen. Mikä askel päivällisistä iloista, valkoisista puvuista, kukkavihoista, pajunvirvoista, karkeloista nurmikolla ja vieraan herättämistä vienoista tunteista tähän vähävaloiseen, koleaan huoneeseen! Paitsi tätä repäisevän jyrkkää vastakohtaa hän tunsi omantunnon nuhteita siitä, ettei ollut aikaisemmin kiiruhtanut kotiin auttamaan äitiä taloustoimissa, vaan jäänyt toisten joukkoon huvitteleimaan.

Äiti seisoi lasten keskellä samalla tavalla kuin Tessin lähtiessäkin, hieroen hartiat kumarassa maanantaista pyykkiä, joka tavallisuuden mukaan oli viivähtänyt loppuviikolle. Tuosta pesualtaasta oli edellisenä päivänä — sitä ajatellessaan Tess tunsi ankaran pistoksen sydämessään — sukeutunut huikaisevan valkoisena esiin hänen leninkinsä, jota hän nyt varomattomasti oli laahannut kostealla nurmikolla, vaikka äiti oli omin käsin pessyt ja silittänyt sen.

Niinkuin tavallisesti oli emäntä Durbeyfieldillä toinen jalka pesupunkan ääressä, toisella hän tuuditti nuorinta lastaan. Kätkyen jalakset, jotka monet vuodet olivat saaneet heilua monen lapsen alla, oli kivilattia kuluttanut melkein laakeiksi. Senpä vuoksi kätkyt myötäänsä tärähteli pahasti, heittäen lasta sukkulan tavoin laidasta toiseen, milloin mrs Durbeyfield laulunsa innostamana yltyi polkemaan sitä niin kiivaasti kuin voimat sallivat ankaran ja pitkän pesupäivän jälkeen.

Yks-taa, yks-taa, kolisi kätkyt, ainoan kynttilän liekki hulmahteli ylös ja alas, vesi valui emännän käsivarsista, ja hän lauloi värssyn loppuun, katsellen sillä välin tytärtään. Vielä nytkin oli Joan Durbeyfield harras laulunystävä, vaikka hänellä olikin huolehdittavanaan iso lapsilauma. Ei tullut sitä laulua muusta maailmasta Blackmoorin laaksoon, jota ei Tessin äiti viikon kuluessa olisi oppinut.

Vielä loisti ijäkkään naisen piirteistä jonkun verran nuoruuden tuoreutta, jopa viehkeyttäkin, ja niistä voi päättää, että Tessin kauneus oli suurimmaksi osaksi äidin perintöä eikä siis ollut missään yhteydessä aatelisuuden ja historian kanssa.

— Antakaahan, kun minä soudatan, sanoi tyttö hiljaa. Vai riisunko hienon pukuni ja tulen vääntämään vaatteita? Luulin teidän jo aikoja sitten päässeen pyykiltä.

Äiti ei ollut ensinkään pahoillaan siitä, että tyttärensä oli niin pitkäksi ajaksi jättänyt kotiaskareet yksin hänen huolekseen; harvoin hän nuhtelikaan tyttöään semmoisesta, sillä hän ei kaivannutkaan niin paljoa Tessin apua, koska hän osasi huojentaa työtaakkaansa heittämällä osan toistaiseksi. Mutta tänä iltana hän oli lauhkeampi kuin tavallisesti. Äidin katseessa oli jotain aavistuksellista, uneksivaa ja haltioitunutta, jota tyttö ei ymmärtänyt.

— Olipa hyvä, että tulit, sanoi äiti, heti kun laulu oli loppunut. Arvelin lähteä noutamaan isääsi, mutta sitä ennen halusin kertoa sinulle, mitä on tapahtunut. Mahdatpa vähän ällistyä, kun sen kuulet, tyttö typykkäni. (Mrs Durbeyfield puhui tavallisesti paikkakunnan murretta; hänen tyttärensä, joka oli käynyt kuusi luokkaa kansakoulua ja lukenut lontoolaisen opettajattaren johdolla, puhui kahta kieltä: kotoisalla jonkun verran murteellista englantia, vieraissa ollessaan ja säätyhenkilöitä puhutellessaan tavallista englantia.)

— Onko sillaikaa jotain tapahtunut? kysyi Tess.

— Onpa kyllä.

— Siitäkö se johtui isän hullutteleminen ajaessaan tänä iltana kärryillä? Miksi hän semmoista teki? Minua hävetti niin, että olisin tahtonut vajota maan alle.

— Ukko oli vain niin iloissaan. Mepä kuulumme olevan mahtavinta aatelia koko tässä läänissä — jo ennen Oliver Grumblea, pakanallisten turkkilaisten aikoina meillä oli esi-isiä — ja kun kuuluu olevan jos kuinka paljon muistopatsaita, holvihautoja, kypäritöyhtöjä, vaakunakilpiä ja Herra ties mitä kaikkea lieneekään. Kaarle pyhän aikana olimme Kuninkaallisen Tammen ritareja, ja oikea nimemme on D'Urberville. Eikö ala rintasi kohota? Sen vuoksihan se isä ajaa könötteli vaunuissa — vaikka ihmiset luulivat hänen olevan humalassa.

— Sepä hauskaa. Onko siitä meille mitään hyvää?

— Onpa kyllä! Ihmeitähän se tekee. Saat nähdä, että kohta tänne alkaa ajaa joukoittain säätyymme kuuluvaa väkeä. Isä oli kuullut sen tullessaan Stourcastlesta ja hän kertoi minulle koko jutun juurta jaksain.

— Missä isä nyt on? kysyi Tess äkkiä.

Hänen äitinsä rupesi vastauksen asemesta kertomaan muita asioita:

— Hän kävi tänään tohtorissa Stourcastlessa. Ei se näytä olevan keuhkotautia. Tohtori oli sanonut, että sydän rupeaa rasvottumaan. Tämmöiseltä se nyt näyttää.

Ja Joan Durbeyfield koukisti märän etusormensa ja peukalonsa C-kirjaimen muotoiseksi ja osotti sitä toisen käden etusormella.

— Tällä hetkellä, sanoi hän isälle, ympäröi rasvakerros sydäntänne tästä ja tästä kohti, mutta yksi kohta on vielä paljaana, hän sanoi. Niin pian kuin se menee umpeen — mrs Durbeyfield pyöristi sormensa kiekoksi — keikahtavat talluksenne ylöspäin, mr Durbeyfield, sanoi hän. Voitte elää kymmenen vuotta; mutta voitte myöskin keikahtaa kymmenessä kuukaudessa tai kymmenessä päivässä.

Tess näytti levottomalta. Jokohan isä katoaisi ikuiseen hämärään, huolimatta vastikään keksitystä suuruudesta?

— Mutta missä isä on? kysyi hän taas.

Äiti loi häneen rukoilevan katseen.

— Älä nyt vihastu! Mies poloinen, hän väsähti niin mielenliikutuksesta kuultuaan pastorilta nuo uutiset, että piti lähteä Rolliveriin puoli tuntia sitten. Hänen pitää voimistua jaksaakseen huomenna lähteä viemään tuota mehiläispesäkuntaa, joka on toimitettava perille aatelisuudesta huolimatta. Täytyy lähteä liikkeelle jo puolesta öin, sillä sinne on pitkä matka.

— Voimistuako, sanoi Tess kiihkeästi silmät kyynelissä. Voi hyvä Jumala! Meneppä kapakasta voimia hakemaan! Etkä sinäkään kieltele, äiti.

Hänen soimauksensa ja mielialansa näytti täyttävän koko huoneen ja luovan aran ilmeen huonekaluihin, kynttilän pätkään, lattialla leikkiviin lapsiin ja äidin kasvoihin.

— Kielsinpähän, sanoi tämä ärtyisästi. Olen odottanut sinua, jotta vartioisit taloa, sillaikaa kun minä menen häntä hakemaan.

— Kyllä minä menen.

— Ei, ei, Tess. Siitä ei olisi apua.

Tess ei tenännyt kauempaa. Hän tiesi mitä äidin kielto merkitsi. Mrs Durbeyfieldin nuttu ja hattu riippuivat jo tuolilla hänen vierellään, valmiina tätä pikku retkeä varten, jota ei emäntä suinkaan olisi päivitellyt, ellei siihen olisi ollut sellaista syytä.

— Vie "Luotettava onnenilmottaja" vajaan, jatkoi hän, kuivaten käsiään ja järjestellen pukuaan.

"Luotettava onnenilmottaja" oli vanha paksu kirjaluntta, jonka sivut olivat niin kuluneet ahkerasta hypistelemisestä, että niiden reunat olivat siirtyneet aina tekstin laitaan asti. Tess otti sen pöydältä, ja äiti läksi.

Mies-köpiläänsä hakeminen kapakasta oli ainoita huveja, mitä mrs Durbeyfieldillä oli jälellä elää retustaessaan lastensa kanssa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi, kun tapasi hänet Rolliverissa ja sai istua tunnin tai pari hänen vieressään tarvitsematta sillä aikaa ajatella lapsia. Jonkunlainen kimmeltävä hohde, ikäänkuin iltaruskon kajastus, valaisi silloin hänen elämäänsä. Huolet ja muut elämän tosiseikat haihtuivat tuntumattomiksi, muuttuivat pelkästään harvinaisiksi sielullisiksi ilmiöiksi, joita saattoi tyynesti tarkastella; ne eivät olleet enää tuskastuttavia aistimuksia, jotka piinasivat sielua ja ruumista. Lapset näyttivät nyt, kun eivät olleet silmäin edessä, somemmilta ja miellyttävämmiltä kuin muulloin, jokapäiväisen elämän pikku tapahtumilla tuntui olevan iloinen ja leikillinen puolensa, kun niitä nyt muisteli. Istuessaan aviomiehensä vieressä hänestä tuntui melkein yhtä suloiselta kuin tämän käydessä kosiskelemassa ja hän ummisti silmänsä hänen vioilleen ja puutteilleen ja näki hänessä ainoastaan ihanne-miehen, joka oli häneen rakastunut.

Jäätyään yksin lasten luo Tess kävi viemässä onnenilmottajan vajaan, pistäen sen katto-olkiin. Äiti katseli aina tuota likaista kirjaa omituisella fetishimäisellä pelolla eikä tohtinut koskaan jättää sitä yöksi sisään. Se vietiin aina takaisin, niin pian kuin sen neuvoa oli kysytty. Äiti oli taikauskoineen, kansantaruineen, murteellisine puheineen ja polvesta toiseen säilyneine kansanlauluineen ainakin kaksi sataa vuotta jälellä tyttärestään, joka oli saanut kasvatuksensa kansakoulussa ensiluokkaisten oppikirjojen ja loppumattoman kehityksen alaisen opetusjärjestelmän mukaan. Kun he puhelivat keskenään, oli edessä yhtaikaa Stuartein ja Viktorian aikakaudet.

Palatessaan sisään Tess ihmetteli, mitähän äiti oli tänä päivänä hakenut kirjasta. Hän arvasi sukukeksinnön olleen siihen syynä, mutta ei aavistanut, että tänään oli kysytty neuvoa yksistään hänestä itsestään. Pian hän kuitenkin jätti tuon asian mielestään ja rupesi ripsumaan päivällä kuivaneita liinavaatteita. Apulaisina oli hänellä yhdeksänvuotias veljensä Abraham ja kaksitoistavuotias siskonsa Eliisa-Loviisa, jota nimitettiin Liisu-Viisuksi. Nuorimmat lapset oli jo pantu nukkumaan.

Tessin ja perheen seuraavan jäsenen välillä oli neljän vuoden väliaika, sillä välillä syntyneet olivat kuolleet jo pieninä; ja tämä antoi hänelle jonkunlaista äidillistä arvoa, milloin hän oli yksin nuorempain sisarusten kanssa. Abrahamin perästä oli kaksi tyttöä, Lempi ja Siviä, sitten kolmevuotias poika ja lopuksi pienokainen, joka oli vastikään tullut vuoden vanhaksi.

Kaikki nämä nuoret sielut olivat matkustajoita Durbeyfieldin laivassa — iloihinsa, tarpeisiinsa, terveyteensä, koko olemiseensa nähden kokonaan riippuvia kahdesta vanhemmasta Durbeyfieldistä. Jos perheen päät näkivät hyväksi purjehtia kaikenlaisiin vaikeuksiin, onnettomuuksiin, nälkään, sairauteen, alennukseen tai kuolemaan, niin noiden kuuden pienen laivanruumaan pistetyn poloisen täytyi purjehtia mukana — kuuden avuttoman olennon, joilta ei oltu koskaan kysytty halusivatko tulla maailmaan, vielä vähemmin halusivatko tulla niin kovilla ehdoilla, kuin minkä alaisiksi he joutuisivat Durbeyfieldien varattomassa kodissa. Moni haluaisi tietää millä oikeudella runoilijat, joiden filosoofista käsitystä nykyään pidetään syvänä ja uskottavana sikäli kuin heidän laulunsa ovat muodollisesti ehjiä ja puhdassointuisia, puhuvat "Luonnon pyhistä tarkotuksista".

Oli jo myöhä, mutta isää ja äitiä ei kuulunut. Tess katseli ikkunasta ja kulki mielessään kylän poikki, joka paneusi yölevolle. Kynttilät ja lamput sammutettiin joka paikassa, hän saattoi kuvitella näkevänsä tulen sammuttajan ojennettuine käsineen.

Kun äiti läksi isää hakemaan, merkitsi se vain sitä, että haettavia oli kaksi. Tessistä alkoi tuntua, ettei kipeähkön miehen, jonka oli määrä lähteä matkaan ennen kello yhtä yöllä, pitänyt istua kapakassa näin myöhään, juoden ritarisverensä kunniaksi.

— Abraham, hän sanoi veljelleen, pistäppä lakki päähäsi — eihän sinua pelota — ja käy Rolliverissa katsomassa, miten isän ja äidin on käynyt.

Poika nousi mielellään, avasi oven ja hävisi pimeään. Taas kului puoli tuntia, vaan mies ja vaimo ja lapsi viipyivät yhä vielä. Abrahaminkin näytti viekotteleva kapakka vanginneen, kuten se oli pyydystänyt vanhemmatkin.

— Täytyypä lähteä itse, sanoi Tess.

Liisu-Viisu meni vuoteelle, ja lukittuaan oven Tess läksi kulkemaan pimeätä, mutkikasta kujaa, jota ei suinkaan oltu tehty kilparadaksi. Tie käy kalliiksi, milloin maata on mitattava tuumittain, ja riittääpä tuo viisaripuolikin kello aikaa osottamaan.

4.

Rolliverin kapakka, ainoa olutpaikka laajan, hajanaisen kylän tässä päässä, saattoi ylpeillä vain puolista oikeuksista. Kun ei ollut lupaa talossa ryypiskelyyn, oli vieraiden mukavuutena vain pieni lauta, kuusi tuumaa leveä ja kaksi kyynärää pitkä, kiinnitettynä metallilangalla puutarhan säleaitaan. Tuolle pöydälle janoiset vieraat pistivät tieltä käsin kuppinsa, ryyppäsivät, heittivät perät pölyiselle tielle, laatien sille Polynesian kartan, ja toivoivat, että olisi päässyt sisään istahtamaan.

Näin vieraat. Mutta olipa vakinaisiakin kävijöitä, jotka toivoivat samaa; ja kun kerran toivo herää, niin aina se keinokin keksitään.

Yläkerran isossa makuuhuoneessa, jonka ikkunat oli huolellisesti peitetty emäntä Rolliverin vanhalla suurella villasaalilla, oli tänä iltana autuutta etsimässä tusinan verran ihmisiä, kaikki Marlottin tämän pään vanhoja asujamia ja tämän kapakan ahkeria vieraita. Matkan pituus ei ollut ainoa seikka estämässä tämän pään asukkaita käyttämästä hyväkseen "Kirkkaan Tilkan", kylän toisessa päässä sijaitsevan ja täysillä oikeuksilla varustetun ravintolan etuja ja mukavuuksia. Ei, paljoa tärkeämpi seikka, juomien laatu, puhui sen mielipiteen puolesta, että parempi oli Rolliverin kanssa naukkia ullakkotyrmässä kuin toisen isännän kanssa suuressa talossa.

Huoneessa löytyvään sänkyrotteloon sopi istumaan useita henkiä, jotka olivat sijottuneet sen kolmelle laidalle, pari miestä oli kavunnut säilikön päälle, joku istui kaiverruksilla koristetulla tammiarkulla, pari pesukaapilla, muuan tuolilla, ja niin oli kullakin istuimensa. He olivat jo päässeet sille asteelle, että sielu paisui ulos ruumiista ja levisi lämpöä säteillen yli koko huoneen. Huone ja kalusto näyttivät uljaammilta ja isommilta, ikkunata verhoava saali muuttui koreaksi verhoksi, säilikön messinkirenkaat olivat kuin kultaisia kolkuttimia ja sängyn sorvatut tolpat tuntuivat olevan sukua Salomonin temppelin uhkeiden pilarien kanssa.

Mrs Durbeyfield, joka Tessistä erottuaan oli astunut tänne rivakasti, avasi ulko-oven, kulki alakerrassa olevan pimeän huoneen läpi ja osotti ullakkoportaiden ovea avatessaan tuntevansa hyvin sen säpin. Huojuvissa rappusissa hänen oli jo pakko kulkea hitaammin, ja kun hänen kasvonsa sukelsivat viimeiseltä portaalta valoon, niin koko makuukamariin kerääntynyt joukkue oli kääntynyt tuijottamaan niihin.

— Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa istumaan omalla kustannuksellani … huusi emäntä heti askeleita kuullessaan yhtä rentonaan kuin koulupoika katkismustaan lukiessaan ja samalla hän tirkisteli portaille. — Ah, tekö se olettekin, mrs Durbeyfield? Herra varjelkoon — kuinka säikähdin! Ihan luulin nuuskijoita olevan liikkeellä.

Mrs Durbeyfieldiä tervehti silmäyksin ja pään nyökkäyksin koko salainen seura, kun hän meni miehensä luo. Tämä istua kyyhötti, hyräillen hajamielisenä: — Täss' on mies yhtä hyvä kuin ken tahansa! Mull' on suuri sukuhauta Kingsbere-sub-Greenhillissä ja uljaampia luurankoja kuin kellään Wessexin kreivikunnassa.

— Kuulehan nyt, minulle on iskenyt päähän jotain tuon asian johdosta — komea ehdotus, kuiskasi hänen eukkonsa iloisena. Kuuletko, John, etkö näe minua? Hän tyrkkäsi ukkoaan, mutta tämä katsoi häneen kuin ikkunasta ja hyräili edelleen.

— Hys! Elähän kojota niin kovasti, hyvä mies, sanoi emäntä. Sattuu vielä joku virkamies kulkemaan ohi ja ottaa minulta oikeudet pois.

— Kai hän on kertonut, mitä meille on tapahtunut? kysyi mrs Durbeyfield.

— Kertoihan tuo vähän. Luuletteko siitä lähtevän rahaa?

— Sepäs onkin meidän salaisuutemme, sanoi Joan Durbeyfield viisastellen. Hyväpä silti on olla sukua vaunuille, vaikkei noilla ajeleisikaan. Hän hiljensi ääntään ja jatkoi mieheensä kääntyen:

— Juohtui mieleeni sen perästä kuin puhuit asiasta, että Trantridgessa asuu muuan ylhäinen rikas rouva, jonka nimi on D'Urberville.

— Hää — mitä? kysyi Sir John.

Vaimo toisti sanansa. — Tuo rouva on varmaan sukulaisiamme, lisäsi hän, siksipä voisimme lähettää Tessin hänen luokseen muistuttamaan sukulaisuudesta.

— Sen niminen rouva on tosiaankin olemassa, nytpä sen muistan, vastasi Durbeyfield. Pastori Tringham ei ajatellut sitä. Mutta hän ei ole mitään meidän rinnallamme — nuorempi haara nähtävästi, paljoa myöhemmiltä ajoilta kuin kuningas Normannin.

Keskustellessa tästä tärkeästä kysymyksestä ei kumpikaan huomannut, että pikku Abraham oli hiipinyt huoneeseen ja odotti tilaisuutta pyytääkseen heitä kotiin.

— Hän on rikas ja ottaa varmaan pitääkseen tytöstä huolta, jatkoi mrs Durbeyfield, ja se on hyvä juttu. Enpä ymmärrä, miksei yhden ja saman suvun kaksi haaraa voisi käydä toisiaan tervehtimässä.

— Mepä mennään kaikki kertomaan, että ollaan sukulaisia, sanoi pikku Abraham innokkaasti sängyn vierestä. Me mennään katsomaan häntä, kun Tess asuu siellä, ja ajetaan hänen vaunuissaan, yllä mustat vaatteet.

— Miten sinä olet tänne tullut, lapsi? Mitä hulluja sinä lörpötät! Mene portaille leikkimään, kunnes isä ja äiti joutuvat… Niin, kyllä se Tess pitää lähettää tuon sukulaisen luo. Kyllä hän voittaa rouvan suosion, voittaa varmaan, ja arvattavasti hän sitten joutuu naimisiin jonkun suuren herran kanssa. Olen ihan varma siitä.

— Mistä sen tiedät?

— Katsoin hänen onneaan "Onnen ilmottajasta", ja siinä se olikin sanottuna… Jo sinun olisi pitänyt nähdä kuinka kaunis hän oli tänä päivänä; ei kreivittärenkään iho ole hienompi.

— Mitäs se tyttö itse lähdöstä arvelee?

— En ole vielä kysynyt. Ei hän tiedäkkään, että meillä on tuommoinen sukulainen. Mutta tällä keinoinhan hän pääsisi hienoihin naimisiin eikä hän toki silloin pane vastaankaan.

— Tess on hieman omituinen.

— Mutta pohjaltaan hän on taipuisa. Jätä hänet minun huostaani.

Vaikka keskustelu kävi hiljaisesti, saivat toiset kuitenkin sen sisällyksestä sen verran selville, että Durbeyfieldin pariskunnalla oli nyt puhuttavana tärkeämpiä asioita kuin tavallisilla ihmisillä ja että Tessillä, heidän kauniilla vanhimmalla tyttärellään, oli edessään loistava tulevaisuus.

— Tess on veikeä tyttö, sanoin minä itsekseni nähdessäni hänen tänään tallustavan ympäri kylää toisten kera, huomautti joku vanhemmista juoppolalleista puoliääneen. Mutta muistakoon Joan Durbeyfield, ettei tuohesta tule takkia.

Puhelu kävi taas yleiseksi, mutta äkkiä kuului jälleen askeleita alla olevasta huoneesta.

… Vain muutamia yksityisiä tuttavia, jotka olen kutsunut iltaa istumaan omalla kustannuksellani… Emäntä oli hätäisesti laskenut ulkomuististaan kaavan, joka hänellä oli tunkeutujain varalta, ennenkuin hän tunsi tulijan Tessiksi.

Eipä tämä ympäristö ilmassa häälyvine väkijuomanhöyryineen ollut edes äidin mielestä varsin sopiva Tessin nuorille kasvoille, joskin se meni mukiin kurttunaamaisille keski-ikäisille; ja tuskinpa olisi Tessinkään tarvinnut lähettää tummista silmistään nuhtelevaa katsetta saadakseen isän ja äidin nousemaan ylös, juomaan pikaisesti oluen tähteen ja lähteä kapuamaan portaita alas emännän varotusten seuraamina.

— Älkää melutko, hyvät ihmiset ja rakkaat naapurit, muutoin minä menetän oikeuteni ja joudun sakkoihin ja ties mihin! Hyvää yötä!

He menivät kotiin yhdessä. Tess talutti isää toisesta käsipuolesta ja äiti toisesta. Ukko oli totta puhuen ryypännyt vain hipenen — ei neljättäkään osaa siitä, mitä säännöllinen ryyppääjä saattoi sunnuntai-aamuna viedä kirkkoon luovimatta tai kompastelematta, mutta Sir Johnin heikko ruumiinrakenne teki hänen pikku syntinsä tässä suhteessa vuoren painoiseksi. Päästyään raittiiseen ilmaan hän astui niin epävakaisesti, että sai koko kolmihenkisen rivin kääntyilemään milloin Lontoota, milloin Bathia kohti. Se näytti aika hullunkuriselta ja olihan sellainen varsin tavallista perhekunnan tallustellessa öiseen aikaan kotiin päin. Silti oli siinä paljon vakavaakin, kuten useimmissa hullunkurisissa seikoissa. Molemmat naiset kokivat niin paljon kuin suinkin salata näitä pakollisia harharetkiä ja pyöräyksiä Durbeyfieldiltä, joka oli niihin syypää, ja Abrahamilta ja itseltäänkin, ja niin he vähitellen pääsivät lähemmäksi kotikynnystään. Silloin alkoi perheen pää jälleen vetää vanhaa virttään, ikäänkuin hän olisi tahtonut rohkaista mieltään, voidakseen tyynenä astua nykyiseen vähäpätöiseen asuntoonsa.

Mull' on suuri sukuhauta tuolla Kingsberissä!

— Olehan nyt hulluttelematta, ukkoseni, sanoi hänen vaimonsa. On niitä ollut suuria sukuja maailmassa muitakin kuin sinun. Katsohan nyt Anktelleja, Horseyn väkeä ja itse Tringhamejakin — rappeutuneet melkein yhtä paljon kuin sinunkin sukusi — vaikka kyllä te sentään olitte ylhäisempää väkeä. Kiitänpä Luojaani, etten kuulu suureen sukuun, joten minulla ei ole mitään syytä hävetä.

— Elähän hätäile, ämmäseni. Mene tiedä, jos lienet uljaampaa sukua kuin me — kuninkaiden ja kuningattarien jälkeläisiä.

Tess käänsi nyt keskusteluaineen toisaanne sanomalla, mikä hänen mielestään oli paljoa tärkeämpää kuin ajatukset esi-isistä:

— Pelkäänpä, ettei isä kykene lähtemään matkalle niin varhain huomisaamuna.

— Minäkö! Tunnin parin päästä minä olen täydessä kunnossa, vastasi Durbeyfield.

<tb>

Vasta yhdentoista tienoissa oli perhe vuoteella ja viimeistään kahden aikaan aamusella täytyi lähteä matkaan ehtiäkseen toimittaa mehiläispesät Casterbridgeen torikauppiaille ennen lauantaikaupan alkamista. Tie oli näet ylen huono, matkaa pari kolmekymmentä engl. peninkulmaa ja kaiken lisäksi olivat hevonen ja rattaat kehnointa laatua. Puoli kahden aikaan mrs Durbeyfield pistäysi suureen makuuhuoneeseen, missä Tess nukkui pikku veljineen ja sisarineen.

— Ei siitä poloisesta ole lähtijää, sanoi hän vanhimmalle tyttärelle, jonka suuret silmät olivat avautuneet samassa, kun äiti kosketti ovea.

Tess kohosi istumaan, puoleksi unen tuhkerossa.

— Täytyyhän sinne jonkun lähteä, hän vastasi. Myöhäistä jo alkaa olla pesueiden kuletteleminen. Mehiläiset lopettavat kohta parveilemisensa tänä vuonna, ja jos jätämme ne ensi toripäiväksi, niin eivät ne kelpaa kenellekään.

Äiti näytti joutuvan aivan neuvottomaksi. — Ehkä joku nuorukainen ottaisi mennäkseen. Joku noista pojista, jotka sinua eilen niin tanssittivat? hän ehdotti.

— Ei, sitä en sallisi mistään hinnasta, selitti Tess ylpeästi. Kaikki saisivat tietää syyn — saisimmepas vasta hävetä! Minä lähden, jos Abraham tulee mukaan.

Hetkisen epäröityään äiti suostui ehdotukseen. Pikku Abraham herätettiin kesken makeinta untansa, jota hän veti saman huoneen nurkassa, ja pakotettiin pukeutumaan, vaikka olikin vielä aivan toisessa maailmassa. Sillä välin oli Tesskin vetänyt joutuisasti vaatteet ylleen, ja molemmat menivät lyhty kädessä talliin. Vankkurirottelot olivat jo reilassa, ja Tess talutti pihalle Prinssi hevosen, joka oli melkein yhtä raihnainen kuin ajoneuvotkin.

Hevosraukka töllisteli ihmetellen yön pimeään, lyhtyyn ja lapsiin eikä näyttänyt voivan ymmärtää, että piti lähteä työhön hetkellä, jolloin kaikkien elävien olentojen olisi luullut olevan yöteloillaan. He panivat kynttilänpätkiä lyhtyyn, ripustivat sen vankkurien vasemmalle puolelle ja taluttivat hevosta alkumatkan, joka oli ylämäkeä, jottei se poloinen kovin väsyisi. Reipastuttaakseen mieltään he laativat itselleen keinotekoisen aamun lyhtynsä, voileipien ja rupattelun avulla, koska todellinen huomen oli vielä loitolla. Kun Abraham vihdoin oli selvinnyt unenhorroksestaan, niin hän alkoi haastella omituisista, taivasta vasten kuvastuvista esineistä. Tuo puu tuolla näytti raivoisalta tiikeriltä, joka syöksähti esiin piilostaan, ja tuo toinen muistutti jättiläisen päätä.

Kulettuaan pienen Stourcastlen kaupungin läpi, joka uinui äänettömänä paksujen ruskeiden olkikattojensa suojassa, he pääsivät ylävämmille seuduille. Vielä ylempänä, heidän vasemmalla sivullaan, kohosi taivasta kohti notkojen ympäröimä Bulbarrowin eli Bealbarrowin mäki, joka on korkein melkein koko Etelä-Wessexissä. Siitä alkoi tie hiljalleen viettää alaspäin melkoisen pitkän matkan. He nousivat istumaan vankkurien etupuolelle, ja Abraham rupesi mietiskelemään.

— Kuuleppa, Tess, hän sanoi asian aluksi hetkisen vaitiolon perästä.

— Mitä, Abraham?

— Etkö ole hyvilläsi, että meistä on tullut herrasväkeä?

— Enpä juuri.

— Mutta tottahan sinä olet iloissasi, kun pääset naimisiin herrasmiehen kanssa?

— Mitä? sanoi Tess katsahtaen ylös.

— Rikas sukulaisemme hankkii sinulle mieheksi herrasmiehen.

— Minulle? Rikas sukulaisemme? Ei meillä ole semmoisia sukulaisia. Kuka sinulle on semmoisia lörpötellyt?

— Rolliverissahan ne siitä puhuivat, kun minä olin isää hakemassa. Trantridgessa kuuluu asuvan muuan rikas rouva, joka on meidän sukulaisemme, ja äiti sanoi, että jos sinä huomauttaisit tuolle rouvalle olevasi sukua hänelle, niin hän toimittaisi sinut suuriin naimisiin.

Sisko kävi äkisti äänettömäksi ja vaipui syviin mietteisiin. Abraham tarinoi edelleen, enemmän huvikseen kuin sisarensa vuoksi, jonka äänettömyyteen hän ei kiinnittänyt mitään huomiota. Hän nojasi mehiläispesiin ja teki kasvot ylöspäin kohotettuina huomioitaan tähdistä, joiden kylmät valtimot tykyttivät tuolla tummassa äärettömyydessä niin tunteettomina ja vieraina näitä kahta inhimillistä virvatulta kohtaan. Hän kyseli, kuinkahan kaukana nuo vilkuttajat olivat, ja olikohan Jumala niiden toisella puolen. Mutta yhtä myötäänsä hänen lapsellinen rupattelunsa kääntyi aineeseen, joka viehätti häntä enemmän kuin luomisen ihmeet. Jos Tess tulisi rikkaaksi mennessään herrasmiehen kanssa naimisiin, niin saisikohan hän niin paljon rahaa, että voisi ostaa kaukoputken, joka toisi tähdet niin lähelle kuin Nettlecombe-Tout oli?

Tessiä alkoi kiukuttaa tuon asian ainainen vatkuttaminen; koko perhe sitä hoki.

— Älä siitä enää lörpötä! huudahti hän.

— Etkös sinä ole sanonut tähtien olevan maailmoita, Tess?

— Olen.

— Aivan samanlaisia kuin tämäkin?

— En tiedä, mutta luulen niin. Joskus ne näyttävät samanlaisilta kuin omenat meidän omenapuussamme. Suurin osa on kauniita ja terveitä, mutta jotkut ovat rumia ja pilaantuneita.

— Millaisessa me asutaan — kauniissa vai rumassako?

— Rumassa.

— Olipa onnetonta, ettemme asettuneet kauniiseen tähteen, kun niitä on niin paljon enemmän.

— Niin kyllä.

— Onko se ihan totta. Tess? toisti Abraham, jonka mieltä tämä tieto suuresti jännitti. Mitenkähän sitten olisi ollut, jos olisimme tulleet hyvään tähteen?

— Ka, isä ei retustaisi rykien kuten nyt eikä hän olisi tullut niin humalaan, ettei kyennyt lähtemään kaupunkiin, eikä äitikään myötäänsä olisi pyykinpesussa, saamatta sitä koskaan loppumaan.

— Ja sinä olisit ollut rikas neiti alusta pitäen tarvitsematta mennä sitä varten naimisiin herrasmiehen kanssa.

— Kuule, Aapo, älä puhu siitä enää mitään!

Omiin mietteisiinsä jääneenä Abrahamia alkoi uni painostaa. Tess ei ollut mikään taitava ajaja, mutta arveli kuitenkin saattavansa pitää huolta koko kuormasta, niin että Abraham saisi vähän nukahtaa, jos häntä halutti. Hän laittoi pojalle makuupaikan kekojen etupuolelle, mistä tämä ei voinut pudota, ja otti ohjakset käteensä.

Prinssistä ei tarvinnut suurin huolehtia, sillä eihän sillä raiskalla ollut tarmoa tarpeettomiin liikkeisiin. Tesskin vaipui yhä syvemmälle unelmiinsa, kun ei ollut enää toista häiritsemässä, ja nojausi taaksepäin kekoja vastaan. Puut ja pensasaidat, jotka soluivat mykkinä riveinä hänen ohitseen, liittyivät eriskummallisiin haavekuviin, ja tuulen henkäykset muuttuivat jonkun äärettömän murheellisen sielun huokauksiksi, sielun, joka oli laaja kuin avaruus ja yhtä vanha kuin historia.

Tarkastellessaan sitten oman elämänsä sotkuista vyyhteä hän oli näkevinään isänsä turhamaisen ylpeyden ja tuon hienosukuisen kosijan, jonka äiti kuvitteli odottavan häntä, irvistelevän ja nauravan hänen köyhyydelleen ja käärinliinoihin peitetyille jalosukuisille esi-isilleen. Kaikki kävi yhä eriskummallisemmaksi, ja lopulta hän unohti ajan kulun.

Äkkiä jysähti oudosti, ja Tess heräsi unesta, johon hänkin oli vaipunut.

He olivat etäämpänä kuin hänen menettäessään tietoisuutensa, vaikkeivät he olleet vieläkään päässeet varsin kauas Stourcastlesta; ja vankkurit olivat pysähtyneet. Niiden edestä kuului kummallista korinaa, jommoista hän ei ollut koskaan ennen kuullut, ja joku huusi: "hohoi, hohoi!"

Lyhty, joka riippui vankkurien sivulla, oli sammunut, mutta toinen loisti häntä vasten silmiä — paljon kirkkaammin kuin hänen oma lyhtynsä oli loistanut. Jotain kauheata oli tapahtunut. Valjaat olivat sotkeutuneet johonkin, joka sulki tien.

Tess hyppäsi hämmentyneenä maahan, ja tuokiossa selvisi hänelle pelottava totuus. Korinan synnytti hänen isänsä hevosraukka, Prinssi. Huimasti kiitävät postivaunut olivat pimeässä ajaneet hänen hitaiden ja kömpelöiden ajopeliensä päälle. Postivaunujen terävä aisa oli tunkeutunut Prinssi poloisen rintaan kuin miekka, ja haavasta pursui verta virtanaan, pudoten sihisten tielle.

Epätoivoissaan Tess hyppäsi hevosensa eteen ja pisti kätensä haavaan, saamatta aikaan muuta kuin että purppuranpunaiset pisarat tahrivat hänet yltyleensä. Siinä hän seisoi katsellen avutonna eteensä. Prinssi seisoi vakavana ja liikkumatonna, niin kauan kuin jaksoi; sitten se äkkiä tuuskahti maahan.

Jo tuli postimieskin hätään ja alkoi kiskoa ja riisua Prinssiä valjaista. Mutta se oli jo kuollut, ja nähtyään ettei asia ollut autettavissa mies palasi oman hevosensa luo, jolle ei ollut tullut mitään vahinkoa.

— Te ajoitte väärää puolta, hän sanoi. Minun on pakko rientää eteenpäin postisäkkeineni, niin että teidän olisi paras odottaa tässä rattainenne. Minä lähetän jonkun teitä auttamaan, heti kun vain voin. Kohta päiväkin valkenee, niin ettei teillä ole mitään hätää.

Hän nousi vaunuihinsa ja ajoi tiehensä, ja Tess jäi odottamaan. Ilma kävi valoisammaksi, linnut alkoivat liikkua pensaikoissa ja viserrellä, maantie hohti kohta valkoisena, mutta Tessin kasvot näyttivät vielä vaaleammilta. Iso verilätäkkö alkoi jo hyytyä ja auringon noustessa se säteili sadoissa eri väreissä. Prinssi makasi vieressä kankeana ja liikkumatonna, silmät puoleksi avoimina.

— Tämä on kaikki minun työtäni, huudahti tyttö katsellessaan hevosvainajata. En kykene itseäni millään puolustamaan, en millään! Millähän isä ja äiti nyt elävät! Aapo, Aapo! Hän pudisteli poikaa, joka oli nukkunut rauhassa tapahtumasta huolimatta. — Emme pääse kauemmaksi. Prinssi kuoli!

Kun Abraham älysi, millä kannalla asiat olivat, niin hänen kasvonsa kävivät vakaviksi kuin vanhalla miehellä.

— Eilen minä vain tanssin ja nauroin, haasteli Tess itsekseen. Voi minua hölmöä!

— Tämä on sen vuoksi, että me asumme rumassa tähdessä emmekä koreassa, mutisi Abraham itkeä vetistellen.

Äänettöminä he odottivat, mutta odottamisesta ei tuntunut tulevankaan loppua. Vihdoinkin kuului ääntä ja läheneviä askelia, mikä osotti postimiehen pitäneen sanansa. Tulija oli joku talonpojanrenki läheltä Stourcastlea. Hänen väkevä hevosensa valjastettiin Prinssin sijaan vankkurien eteen, joissa oli mehiläispesät, ja niin lähdettiin matkaamaan Casterbridgeä kohti.

Saman päivän iltana tyhjät vankkurit taas saapuivat onnettomuuspaikalle. Prinssi oli virunut ojassa aamusta asti. Verilätäkön paikka näkyi vielä keskellä tietä, vaikka ohikulkevat ajoneuvot olivat raapineet ja hanganneet sitä. Prinssi poloisen maalliset jäännökset kiskottiin nyt samoille vankkureille, joita se itse oli ennen vetänyt, ja kaviot ilmassa ja kengät välkkyen laskevan auringon valossa se sai ajaa kyydillä pari peninkulmaa takaisin Marlottiin.

Tess oli palannut aikaisemmin. Hän oli pahassa pulassa miettiessään kuinka tapahtumasta kertoisi. Hänen kielelleen tuotti helpotusta, kun hän näki vanhempainsa kasvoista, että he tunsivat jo tappionsa; mutta silti ei hän lakannut nuhtelemasta itseään siitä, että oli ollut huolimaton.

Mutta juuri perheen avuttomuus teki onnettomuuden heille vähemmän hirmuiseksi kuin se olisi tuntunut eteenpäin pyrkivästä perheestä, vaikka se nykyisessä tapauksessa merkitsi häviötä ja toisessa tapauksessa olisi merkinnyt vain satunnaista vahinkoa. Durbeyfieldien kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä kiehuvasta vihasta, mikä varmaan olisi leimunnut sellaisten vanhempain kasvoilla, jotka pitivät parempaa huolta tyttönsä menestyksestä. Ei kukaan moittinut Tessiä niin paljon kuin hän itse.

Kun huomattiin, että hevosenteurastaja ja nahkuri olisivat antaneet Prinssistä vain moniaita shillinkejä, koska se muka oli niin vanha kaakki, niin Durbeyfield otti juhlallisen ryhdin.

— En, hän sanoi levollisesti, en minä myy sen vanhaa ruumista. Kun me D'Urbervillet olimme ritareja tässä maassa, niin emme myyneet juoksijoitamme kissanlihasta. Pitäkööt rahansa! Prinssi on palvellut minua hyvin elinaikanansa, enkä minä tahdo erota siitä nytkään.

Seuraavana päivänä hän kaivoi Prinssille hautaa puutarhaan, raataen kovemmin kuin kuukausmääriin puuhatessaan elatusta perheelleen. Kun kuoppa oli valmis, niin Durbeyfield sitoi eukkonsa kera nuoran hevosen ympäri ja kiskoi ruumiin polkua myöten haudan ääreen lasten seuratessa saattojoukkona. Abraham ja Liisu-Viisu nyyhkyttivät, Lempi ja Siviä ilmaisivat suruaan ulvomalla, niin että muurit kaikuivat, ja kun Prinssi oli romahtanut alas, niin kaikki kokoontuivat haudan partaalle. Leivänhankkija oli heiltä otettu; mikä nyt neuvoksi?

— Meniköhän se taivaaseen? kysyi Abraham nyyhkytystensä lomasta.

Durbeyfield alkoi luoda hautaa umpeen, ja lapset itkivät uudelleen, kaikki paitsi Tess. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kasvonsa kalpeat, ikäänkuin hän olisi pitänyt itseään murhaajana.

5.

Kaupusteleminen, joka oli pääasiallisesti riippunut hevosesta, joutui nyt aivan rappiolle. Puute, melkeinpä kurjuuskin, lähestyi uhkaavana. Durbeyfield oli perin huolimaton mies; hän pystyi kyllä ahertamaan ankarasti aika ajoin, mutta ne ajat eivät suinkaan sattuneet aina tulemaan silloin, kun niitä olisi tarvittu, ja koska hän ei ollut tottunut päivätyöläisen säännölliseen raadantaan, niin ei hän osottanut erityisempää uutteruutta, milloin voimia sattuikin olemaan tarvittaessa.

Tess, joka oli saattanut vanhempansa tähän lietteeseen, mietiskeli sillä välin hiljakseen, miten hän voisi auttaa heidät siitä ylös. Silloin äiti toi esille suunnitelmansa.

— Meidän täytyy ottaa vastaan niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin, hän sanoi. Eipä sinun syntyperääsi olisi voitu keksiä sopivammalla hetkellä, Tess. Sinun täytyy kääntyä ystäviemme puoleen. Tiedätkös mitä? The Chasen laidassa asuu muuan upporikas mrs D'Urberville, jonka pitäisi olla meidän sukuamme. Sinä saat mennä hänen luokseen puhumaan asiasta ja pyytämään jotain apua tähän ahdinkoon.

— Eipä minua haluttaisi lähteä, vastasi Tess. Jos tuommoinen rouva on olemassa, niin sillä hyvä, että hän on meille ystävällinen — ei siltä apua osaa mennä anomaan.

— Kyllä sinä saisit hänet tekemään jotain. Ja toisekseen on tässä asiassa vähän muutakin. Minäpä tiedän, minkä tiedän.

Tuo äskeinen onnettomuus, johon hän oli itse syypää, teki Tessin taipuvammaksi noudattamaan äitinsä toivomusta, kuin mitä hän muutoin olisi ollut. Ei hän kuitenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti niin innokkaasti ajoi tuota asiaa, jonka menestys oli aivan tietämätön. Kenties oli äiti sentään kuulustellut asioita ja saanut tietää, että mrs D'Urberville oli harvinaisen jalomielinen ja armelias ihminen. Mutta Tessin ylpeys teki köyhän sukulaisen osan hänelle peräti vastenmieliseksi.

— Ennen minä etsin työtä, hän mutisi.

— Durbeyfield, ratkaise sinä asia, sanoi äiti, kääntyen mieheensä, joka istui nurkassa. Jos sinä käsket menemään, niin hän menee.

— En minä suvaitse, että lapseni tuppautuvat ventovieraille sukulaisiksi, mutisi hän. Minä olen suvun vanhimman haaran päämies ja minun täytyy seisoa omilla jaloillani.

Ennemmin Tess olisi suonut isänsä käskevän lähtemään kuin kieltävän tuon syyn nojalla. — Minun vikanihan oli, että Prinssi kuoli, hän sanoi kolkosti, ja kai minun siis on tehtävä jotain. Saatanhan minä lähteä hänen puheilleen, mutta itse tahdon päättää pyydänkö häneltä apua vai en. Älkääkä te hautoko mielessänne, että hän minut naimisiin toimittaa — sehän on mieletöntä.

— Oikein sanottu, Tess, huomautti hänen isänsä syvämietteisesti.

— Kuka on sanonut minun semmoista ajattelevan? kysyi Joan.

— Minä vain luulin, äiti. Mutta kyllä minä lähden.

Varhain seuraavana aamuna hän meni Shastoniin ja astui siellä vaunuihin, jotka kahdesti viikossa kulkivat Shastonista Chaseboroughiin, poiketen matkalla lähelle Trantridgen kylää, missä tuo salaperäinen mrs D'Urberville piti asuntoa.

<tb>

Tess Durbeyfieldin matka tänä muistettavana aamuna kävi sen laakson luoteiskulman halki, missä hän oli syntynyt ja lapsuutensa ajan viettänyt. Blakemooren laakso oli hänelle maailma, ja sen asukkaat maapallon eri kansoja. Marlottin veräjiltä ja aitaportailta oli hän ihmetellen katsellut laaksoon lapsuutensa huolettomina päivinä, ja mikä silloin oli näyttänyt salaperäiseltä, sillä oli vielä nytkin miltei yhtä salaperäinen viehätyksensä. Hän oli nähnyt joka päivä kamarinsa ikkunasta torneja, kyliä, etäisiä valkoisia taloja ja ennen kaikkea Shastonin kaupungin, joka majesteetillisesti kohosi kukkulallaan, ikkunat kimmeltäen ilta-auringon valossa lamppujen tavoin. Hän oli käynyt siellä aniharvoin ja tunsi tarkemmin vain pienen osan laaksoa ja sen ympäristöä. Vielä harvemmin oli hän käynyt etäämmällä laaksosta. Lähiseudun kukkulain haahmopiirteet olivat hänelle sitä vastoin yhtä tuttuja kuin sukulaistensa kasvot, mutta niiden takana olevasta maailmasta tiesi hän vain sen, mitä oli oppinut kansakoulussa, josta hän pääsi vuosi tai pari ennen näitä tapahtumia, oltuaan koulun etevimpiä oppilaita.

Lapsuuden päivinä olivat samanikäiset tytöt pitäneet paljon Tessistä ja silloin oli hyvin tavallista nähdä kolmen tyttösen, joista keskimäinen oli Tess, astelevan rinnan kylänraittia pitkin koulusta kotiin. Yllään hänellä oli punainen, hienoruutuinen esiliina ja villahame, jonka alkuperäinen väri oli muuttunut aivan epämääräiseksi; hänen pitkiä hoikkia sääriään verhosivat kiinteät sukat, joissa oli polvien kohdalla reijät — ne hän oli saanut konttaillessaan tiellä ja vierustoilla kasvi- ja kivennäisaarteita etsiessään. Kumppanit olivat kiertäneet käsivartensa Tessin vyötäisille, ja tämä nojasi käsillään heidän olkapäihinsä.

Kun hän tuli vanhemmaksi ja alkoi huomata, millä kannalla asiat olivat, niin hän harmitteli äitiään, joka ajattelematta antoi hänelle niin monta siskoa ja veikkoa, vaikka entistenkin hoitamisessa oli tarpeeksi huolta ja puuhaa. Siitä huolimatta hän kohteli pikku sisaruksiaan lempeästi ja auttoi heitä voimainsa mukaan koulunsa lopetettuaan. Toisinaan hän otti osaa naapurien heinäntekoon tai elonkorjuuseen tai kernaimmin lypsyyn ja kirnuamiseen, johon hän oli perehtynyt niinä aikoina, kun heillä itsellään vielä oli lehmiä; ja koska hän oli varsin näppäräkätinen, osottautui hän siinä työssä sangen taitavaksi.

Tällä tavoin karttui hänen hennoille hartioilleen yhä enemmän perhehuolia ja varsin luonnolliselta tuntui siis, että Tess edustaisi Durbeyfieldejä D'Urbervillein hovissa. Ja myöntää täytyy, että näin tehden Durbeyfieldin perhe esiintyi parhaassa valossaan.

Trantridgen tienhaarassa Tess astui vaunuista ja lähti nousemaan mäen viertä metsää kohti, jonka reunassa D'Urbervillein talon sanottiin sijaitsevan. Ei se ollut herraskartano tavallisessa merkityksessä peltoineen ja hakoineen ja nurisevine vuokraajineen, jolta omistajan oli hyvällä ja pahalla kiskottava toimeentulo itselleen ja perheelleen. Ei, paljon uhkeampi laitos tämä oli: suuri huvila, rakennettu yksistään omistajansa huviksi, ei tynnyrinalaakaan työläästi hoidettavaa maata, ainoastaan puisto ja pieni tilkku, jota haltija itse viljeli huvikseen pehtorin avulla.

Ensinnä näkyi miellyttävä, punainen veräjätupa, joka oli räystäihin asti murattiköynnösten peitossa. Tess luuli sitä itse huvilaksi, mutta kun hän epäröivin askelin astui sivuportista sisään ja seurasi leveätä lehtokujaa, kunnes se äkkiä teki jyrkän mutkan, niin sen päästä avautui hänen nähtäviinsä itse päärakennus. Se oli melkein uusi ja maalattu heleän punaiseksi, mikä väri veräjätuvassakin pisti niin somasti silmään vihreätä vastaan. Kaukana talon takana — joka ympäristönsä hillittyihin väreihin verrattuna muistutti kurenpolvea — levisi pehmeän sinertävänä kerrassaan kunnioitusta herättävä metsämaisema; se oli noita harvoja englantilaisia saloja, jotka todellakin ovat peräisin ikivanhoilta ajoilta, joissa vielä tapasi ijäkkäiden tammien ympärillä druidien kunnioittamia misteliköynnöksiä ja missä kasvoi suunnattomia marjakuusia, joita ei ihmiskäsi ollut istuttanut, samanlaisina kuin niihin aikoihin, jolloin niiden latvoja katkottiin jousiksi. Tämä muinaisaikainen salo näkyi kyllä Rinteeltä — se oli mrs D'Urbervillen kartanon nimi — mutta se ei kuitenkaan kuulunut itse taloon.

Kaikki oli kiillotettua, hyötyisää ja huolella hoidettua tässä sievässä kartanossa. Rinteillä oli lukemattomia ansareita, ulottuen niiden alla sijaitsevien lehtojen liepeille asti. Kaikki näytti rahalta — rahapajan viimeksi lyöttämältä lantilta. Saksankuusien ja tammien suojustamat tallit, jotka olivat varustetut kaikilla uusimmilla mukavuuksilla, vaikuttivat yhtä arvokkaasti kuin kappelit. Avaralle nurmikolle oli pystytetty koristeteltta, jonka ovi oli Tessin puolella.

Vaatimaton neitosemme pysähtyi, hämmästyneenä tuijottaen hiekkakäytävän reunalle. Hän ei ollut vielä oikein käsittänytkään, missä hän oli; ja nyt olikin kaikki aivan toisin kuin hän oli odottanut.

— Luulin, että olisimme vanhaa sukua, mutta täällä näyttääkin kaikki olevan uutta, hän sanoi yksinkertaisena itsekseen. Häntä kadutti, että oli niin herkästi taipunut äidin tuumaan ja lähtenyt huomauttamaan sukulaisuudestaan; olisihan hän voinut pyytää apua lähempääkin.

<tb>

D'Urbervillet eli Stoke-D'Urbervillet — niinkuin he alussa itseään nimittivät — jotka omistivat kaiken tämän, olivat omituisia eläjiä tässä vanhanaikaisessa seudussa. Pastori Tringham oli puhunut totta sanoessaan, että tuo raihnas John Durbeyfield oli ainoa vanhan D'Urberville-suvun suoranainen jälkeläinen tässä osassa maata; olisipa hän saattanut lisätä, minkä hyvin tiesi, etteivät Stoke-D'Urbervillet olleet oikeita D'Urbervillejä sen enempää kuin hän itsekään. On kuitenkin myönnettävä, että perhe varsin hyvin soveltui rungoksi, johon saattoi liittää nimen, joka oli tuommoisen nuorentamisen tarpeessa.

Kun äskettäin kuollut Simon Stoke oli Pohjois-Englannissa koonnut suuren varallisuuden rehellisenä kauppiaana — jotkut sanoivat koronkiskurina — niin hän päätti asettua elämään maaseudulle Etelä-Englantiin, loitolle entisestä liikepiiristään. Uutta elämäänsä varten hän arveli tarvitsevansa nimen, joka ei niin helposti ilmottaisi hänen ja tuon entisen sukkelan liikemiehen olevan samoja henkilöitä ja joka olisi vähän harvinaisempi kuin nuo alkuperäiset kuivat ja karkeat sanat. British museumissa hän tutki tunnin ajan sammuneiden, puoleksi kuolleiden, unhoon joutuneiden tai hävinneiden sukujen nimiä sillä seudulla, johon hän aikoi asettua, ja arveli viimein, että D'Urberville helähti yhtä hienolta kuin mikä nimi tahansa; ja niin hän liitti tämän nimen omaansa ainaisiksi ajoiksi. Muuten ei hän suinkaan pyrkinyt tässä liioittelemaan ja laatiessaan nyt sukutaulunsa tälle uudelle perustalle hän menetteli varsin maltillisesti rakennellessaan sukujen välisiä avioliittoja ja suhteita ylimystöön eikä käyttänyt ainoatakaan kohtuuttoman korkeata arvonimeä.

Tess poloinen ja hänen vanhempansa eivät luonnollisesti tienneet mitään tällaisesta luomistyöstä — omaksi onnettomuudekseen heillä ei ollut aavistustakaan tämmöisistä valtauksista ja viattomuudessaan he luulivat, että nimen täytyi seurata syntyä, joskin rikkaus oli onnen lahja.

Tess seisoi paikallaan kuin kylpijä, joka epäröi heittäytymästä veteen. Hän ei tiennyt pitikö hänen mennä eteenpäin vai kääntyä takaisin, kun joku pistäysi ulos teltan pimeästä, kolmikulmaisesta aukosta. Tulija oli solakka nuori mies, jolla oli sikari hampaissa.

Hän oli hyvin tummaverinen, huulet olivat täyteläiset, karkeapiirteiset, mutta punaiset ja pehmeät, ja niiden yläpuolella oli tuuheat, mustat, ylöspäin käännetyt viikset, vaikkei hän voinut olla kuin kahden- tai kolmenkolmatta vuoden ikäinen. Huolimatta hänen raaoilta vivahtavista piirteistään ilmeni hänen kasvoillaan ja rohkeissa silmissään miehekästä voimaa.

— No, kaunokaiseni, mitä sinulla on asiaa? hän kysyi Tessiä läheten. Ja huomattuaan, että tyttö oli aivan kuin puusta pudonnut, hän lisäsi: — Älä ole peloissasi. Minä olen mr D'Urberville. Onko sinulla asiaa minulle vai äidilleni?

Tämä D'Urberville-suvun edustaja ei vastannut Tessin odotuksia senkään vertaa kuin talo ja puisto. Hän oli kuvaillut tapaavansa ijäkkäät ja arvokkaat kasvot, kaikki D'Urbervillein piirteet hienostuneina, ruumiillistuneiden muistojen uurtamina ja esittäen hieroglyyfeissä vuosisatoja hänen perheensä ja Englannin historiaa. Tess päätti kuitenkin käydä asiaan kiinni, koska ei ollut toivoa muuten selviytyä, ja sanoi:

— Minulla on asiaa äidillenne, sir.

— Pelkään, ettet voi tavata äitiäni — hän on sairas, vastasi väärien D'Urbervillein edustaja, sillä nuori mies oli Aleksander, Simon Stoke-vainajan ainoa poika. — Etköhän voisi uskoa asiaasi minulle? Minkä vuoksi haluat tavata äitiäni?

— Minun piti … minun … enpä saata oikein sanoa.

— Huviksesiko vain?

— Eikä mitä. Jos minä puhuisin teille, niin se näyttäisi…

Tessistä tuntui nyt asia niin somalta, jopa naurettavalta, että hänen viehkeä suunsa, huolimatta siitä että häntä pelotti seistä tuon herran edessä, vetäysi hymyyn, mikä yhä enemmän kiinnitti tummaverisen Aleksanderin huomiota häneen.

— Se on hyvin hullua, sopersi hän. Ei sitä osaa sanoa.

— Mitä joutavia; semmoisista minä olenkin mielissäni. Kerro pois, tyttö kulta, hän sanoi ystävällisesti.

— Äiti käski minua käymään täällä, jatkoi Tess, ja itseänikin halutti lähteä. Mutta enpä luullut täällä tämmöistä olevan. Minä läksin kertomaan, että olemme samaa sukua kuin tekin.

— Oh, köyhiä sukulaisia?

— Niin.

— Stokejako?

— Ei, D'Urbervillejä?

— Niin, niin, sitä minä tarkotinkin.

— Nimemme on muuttunut Durbeyfieldiksi, mutta meillä on monta todistusta siitä, että olemme D'Urbervillejä. Niin sanotaan vanhoissa kirjoissakin — ja meillä on kotona vanha sinetti ja hopealusikka, pyöreä kuin kauha, ja molempiin on kaiverrettu hyppäävä leijona ja sen yläpuolelle linna. Lusikka on niin vanha ja kulunut, että äiti käyttää sitä hernerokkaa hämmennellessään.

— Meidän vaakunassamme on hopeainen linna ja takajaloillaan seisova leijona, hän vastasi hellästi.

— Ja äiti sanoi, että meidän pitäisi ilmottaa itsestämme teille, koska olemme tapaturmaisesti menettäneet hevosemme ja olemme suvun vanhin haara.

— Äitisi teki varsin ystävällisesti. Minä puolestani olen hänelle hyvin kiitollinen. — Aleksanterin katse saattoi Tessin hieman punastumaan. — Sinä olet siis, tyttöseni, tullut tänne sukulaisiasi tervehtimään?

— Niinpä kai, sanoi Tess joutuen taas hämilleen.

— Eipä siinä mitään pahaa ole. Missä te asutte? Mitä te olette?

Hän kertoi lyhyesti ja selitti palaavansa kotiin samalla kyydillä kuin oli tullutkin.

— Eivät ne vaunut vielä kotvilleen ole Trantridgen tienhaarassa. Eiköhän sillä välin lähdetä puistoon kävelemään, pikku serkkuni?

Tess tahtoi tehdä vierailunsa niin lyhyeksi kuin suinkin, mutta nuori mies ei antanut perään, ja niin hän suostui lähtemään kävelylle. Nuori herra näytteli hänelle nurmikkoja ja kukkapenkereitä, kasvihuoneita ja puutarhaa, missä hän kysyi Tessiltä, pitikö hän mansikoista.

— Kyllä, sanoi Tess, vaan eivätpä ne vielä ole kypsiä.

— Tässä on jo. D'Urberville alkoi poimia marjoja, ojentaen tytölle toisen toisensa perästä. Vihdoin hän löysi hyvin korean mansikan, jonka hän tahtoi pistää Tessin suuhun.

— Ei, ei, sanoi Tess nopeasti, asettaen kätensä suunsa eteen, otan sen mieluummin itse.

— Mitä joutavia! hän sanoi, ja hieman pahastuen Tess avasi huulensa ja otti mansikan suuhunsa.

He kävelivät vielä kotvasen puutarhassa, ja Tess söi puoleksi mielellään puoleksi vastahakoisesti, mitä D'Urberville hänelle tarjosi. Kun hän oli syönyt mansikkoja tarpeekseen, niin nuori herra poimi hänen pikku korinsa niitä täyteen; sitten he menivät ruusupensaikkoon, missä hän keräsi kukkia ja antoi ne Tessille rintaan pantaviksi. Tess totteli kuin unissaan, ja kun hän ei voinut kiinnittää enempää ruusuja povelleen, niin D'Urberville pisti pari nuppua hänen hattuunsa ja sirotteli niitä tavattoman anteliaasti hänen koriinsakin. Viimein hän sanoi katsoen kelloansa: — Kun olet ensin saanut vähän välipalaa, niin on aika lähteä, jos aijot päästä kyytimiehen mukana Shastoniin. Tule, minä haen jotain syömistä.

Stoke-D'Urberville saattoi hänet telttaan, jättäen hänet sinne. Hetkisen kuluttua hän palasi, tuoden korissa ruokia, jotka hän asetti Tessin eteen. Oli ilmeistä, ettei nuori herra suvainnut palvelijainsa häiritsevän heitä pikku kekkereissään.

— Et kai pane pahaksesi, jos hiukan tupakoin? hän kysyi.

— En ensinkään, sir.

Hän katseli tytön sievää itsetiedotonta ahmimista läpi savupilvien, jotka täyttivät teltan, eikä Tess aavistanut vilkaistessaan viattomana ruusuihinsa, että hänen "elämänsä onnettomuus" häämötti sinertävän ja huumaavan sikarinsavun takaa — se, josta oli tuleva veripunainen juova hänen nuoren elämänsä spektriin. Hänellä oli muuan ominaisuus, joka juuri tällä hetkellä oli hänelle vahingoksi, ominaisuus, joka saattoi Aleksander D'Urbervillen silmät häneen kiintymään. Hänen rehevä muotonsa ja kasvunsa täytelyys saattoi hänet näyttämään kehittyneemmältä kuin hän todella olikaan. Hän oli perinyt sen äidiltään, ja se oli monesti huolestuttanut häntä, kunnes toverinsa olivat sanoneet sen vian kyllä häviävän aikanaan.

<tb>

Ennen pitkää hän oli jo lopettanut eineensä.

— Nyt minun pitää lähteä, mr D'Urberville, hän sanoi nousten.

— Mikä sinun nimesi oikeastaan on? kysyi nuori mies saattaessaan häntä lehtokujaa myöten, kunnes huvila jäi näkymättömiin.

— Tess Durbeyfield Marlottista.

— Ja sanoitko että vanhempasi ovat menettäneet hevosensa?

— Minä — tapoin sen, hän vastasi, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän kertoi Prinssin surullisesta lopusta. — Enkä tiedä miten korvaisin vahingon isälle.

— Minäpä ajattelen enkö voisi tehdä jotain. Äitini voi kyllä hankkia sinulle paikan. Mutta, Tess, älä puhu turhia D'Urbervillestä — Durbeyfield on aivan toinen nimi.

— Parempaa en toivokkaan, sir, vastasi hän jonkunlaisella arvokkuudella.

Silmänräpäyksen, vain silmänräpäyksen ajan, kun he olivat tienkäänteessä suojassa, suurten kuusten kohdalla jonkun matkan päässä veräjätuvalta, D'Urberville taivutti kasvojaan häntä kohti ikäänkuin — mutta hän malttoi mielensä ja antoi hänen mennä.

Tämmöinen oli alku. Jos hän olisi aavistanut tämän kohtauksen tärkeyden, niin hän olisi saattanut kysyä, miksi kohtalo sinä päivänä toi hänen tielleen väärän miehen eikä jotain toista, joka olisi ollut "se oikea" ja kaikin puolin toivottava — mikäli sellaista ensinkään on löydettävissä. Mutta sille hänen tuttavistaan, joka olisi jossain määrin voinut täyttää näitä vaatimuksia, sille hän oli vain häipyvä, puoleksi unohdettu muistelma.

Harvoin tapahtumat kehittyvät ihmisten suunnitelmien mukaan: harvoin tulee mies, joka on rakastamisen arvoinen, oikealla hetkellä. Luonto ei usein sano lapsi paroilleen: katso! juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin näkeminen saattaa johtaa onnellisiin tekoihin, eikä se myöskään vastaa: täällä! ruumiin huutaessa: missä? kunnes se lopulta väsyy leikkimään piilosilla oloa. Tekisipä mieli tietää, eikö tämmöiset erehdykset, kun ihmiskunta kerran on saavuttanut korkeimman kehityksensä, ole vältettävissä hienomman sisäisen näkemyksen, yhteiskuntakoneiston lähemmän yhteistoiminnan avulla; mutta eipä uskalla ennustaakkaan näin suurta täydellisyyttä, ei edes pitää sitä mahdollisena. Varmaa vain on, etteivät tässäkään tapauksessa, yhtä vähän kuin miljoonissa muissakaan, täydellisen kokonaisuuden molemmat puoliskot tavanneet toisiaan oikealla hetkellä; puuttuva puolisko harhaili riippumattomana ympäri maailmaa, odotellen saamattomana omaa aikaansa, joka viipyi viipymistään. Mutta tämä kömpelö vitkasteleminen tuotti huolta, pettymyksiä, vavistusta ja omituisen kohtalon.

Telttaan palattuaan D'Urberville istuutui kahdareisin tuolille mietteissään, kasvot tyytyväisessä hymyssä. Sitten hän purskahti nauramaan.

— Lempo vieköön, tämähän vasta somaa oli! Ha-ha-ha! Hiton pulska tyttö!

6.

Tess laskeusi mäkeä alas Trantridgen tienhaaraan ja odotteli hajamielisenä Chaseboroughista tulevia vaunuja. Hän ei käsittänyt, mitä hänelle sanottiin vaunuihin noustessaan, vaikka hän vastasikin siihen, ja kun jälleen lähdettiin liikkeelle, niin hän istui omissa mietteissään.

Muuan matkustajista kääntyi hänen puoleensa suoranaisemmin kuin toiset, sanoen: — Tehän näytätte aivan kukkavihkolta! Niin kauniita ruusuja jo kesäkuussa!

Silloin hänelle selvisi, että hän mahtoi näyttää heistä aivan eriskummalliselta, kun rinta ja hattu olivat ruusujen peitossa ja ruusuja ja mansikoita oli korissakin reunoja myöten. Hän sävähti punaiseksi ja kertoi hämillään saaneensa ruusut lahjaksi. Kun matkustajain silmä vältti, niin hän otti salavihkaa loistavimmat ruusut hatustaan ja pisti ne koriinsa, peittäen sen nenäliinallaan. Sitten hän vaipui taas ajatuksiinsa ja kun hän katsoi alaspäin, niin rinnassa olevan ruusun oka pisti häntä leukaan. Samoin kuin kaikki Blackmoorin laakson asukkaat oli hänkin taikauskoinen; hän piti tätä pahana enteenä — ensimäinen sinä päivänä.

Vaunut pysähtyivät Shastoniin, ja siitä oli vielä pitkä matka myötämaata Marlottin laaksoon. Äiti oli neuvonut häntä olemaan siellä yötä erään tuttavan luona, jos hän tuntisi väsymystä; Tess tekikin niin ja saapui kotiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.

Tupaan astuessaan hän näki heti äidin iloisista kasvoista, että jotain oli tapahtunut hänen poissaollessaan.

— Älä puhu mitään, minä tiedän kaikki. Enkö minä jo sanonut lähtiessäsi, että hyvää siitä tulee, ja niin kävikin.

— Minun poissaollessaniko? Mitä te tarkotatte? kysyi Tess hieman väsyneesti. Äiti katseli tyttöään mielihyvällä ja jatkoi leikillisesti:

— Oletpa jo pitänyt puolesi.

— Mistä te sen tiedätte?

— Sain kirjeen.

Tess muisti, että kirje kyllä oli ehtinyt tulla.

— Sanovat — mrs D'Urberville sanoo ottavansa sinut katsomaan kanalaansa, joka on hänen silmäteränsä. Mutta tämä on tietysti vain veruke, jolla hän tahtoo saada sinut luoksensa herättämättä sinussa liian suuria toiveita. Hän kyllä tunnustaa sinut sukulaisekseen, vaikka tällä tavalla menetteleekin.

— Mutta enhän minä häntä nähnytkään.

— Kai sinä jonkun näit?

— Näin hänen poikansa.

— Tekikö hän kanssasi tuttavuutta?

— Hän sanoi minua serkukseen.

— Enkö minä jo sanonut — hän nimitti Tessiä serkukseen, Jussi, huusi Joan miehelleen. Tietysti hän on puhunut äidilleen, ja tämä kutsuu nyt sinua luokseen.

— Tokko minusta lienee kanoja hoitamaan, sanoi Tess epäröiden.

— Kukapa niitä sitten kykenisi hoitamaan. Sinähän olet syntynyt siihen työhön ja tehnyt sitä koko ikäsi. Semmoiset ihmiset pystyvät vaikka mihin. Sitä paitsi se onkin vain tekosyy, jottet luulisi olevasi riippuva.

— Ei minusta taida olla läksijää, vastasi Tess miettivästi. Kuka on kirjottanut kirjeen? Näyttäkääpäs tänne?

— Mrs D'Urberville sen on kirjottanut. Tässä on.

Kirje oli kirjotettu kolmannessa persoonassa ja siinä ilmotettiin lyhyesti mrs Durbeyfieldille, että kirjeenkirjottaja ottaisi hänen tyttärensä kanalansa hoitajaksi, hän saisi mukavan huoneen, jos tulisi, ja hyvän palkan, jos hänestä pidettäisiin.

— Oh — siinäkö kaikki, sanoi Tess.

— Ei suinkaan hän toki heti pane käsiään sinulle kaulaan ja suutele sinua; älä odotakkaan sitä.

Tess katseli ulos ikkunasta.

— Mieluummin minä jään tänne isän ja äidin luo, hän sanoi.

— Mutta minkä vuoksi?

— Enpä osaa sanoa, en tiedä oikein itsekään.

Viikko sen perästä hän palasi eräänä iltana kotiin käytyään turhaan etsimässä työtä naapureista. Hän oli arvellut kesän kuluessa voivansa ansaita sen verran rahaa, että saattaisi ostaa uuden hevosen. Tuskin hän oli päässyt kynnyksen yli, kun eräs lapsista riensi tanssien häntä kohti, sanoen: — Herra kävi täällä.

Hänen äitinsä ehätti riemuissaan selittämään asiaa, hymyillen koko muodollaan. Mrs D'Urbervillen poika oli ollut ratsastusmatkalla ja sattumoisin poikennut Marlottiin. Oli samalla tiellä kysynyt äitinsä puolesta, tuliko Tess hoitamaan kanalaa vai ei, sillä nykyinen kanainhoitaja oli osottautunut epäluotettavaksi.

— Ja se nuori herra sanoi, että sinä varmaan olet kelpo tyttö, jos ulkomuotoon on vähääkään luottamista. Näkyy se tietävän, että sinä olet oikea kultamuru. Totta puhuen hän näyttää olevan hyvin viehtynyt sinuun.

Tess näytti tuokion olevan hyvillään kuullessaan vieraan panevan häneen niin suurta arvoa, kun hän omasta mielestään oli niin mitätön.

— Kovinpa on ystävällinen, hän mutisi, ja jos minä aivan varmaan tietäisin, miltä siellä elämä tuntuu, niin saattaisinpa lähteä milloin hyvänsä.

— Uljas ja kaunis se on miehekseen.

— Ei minusta ole, vastasi Tess kylmästi.

— No niin, nyt sinulla on tilaisuus, tee niinkuin haluat. Kuulehan, sillä oli komea timanttisormuskin.

— Oli sillä, vahvisti Abraham ikkunan korvasta, minä näin, ja se välähteli, kun se pani kätensä partaansa. Äiti, mitä varten se rikas sukulaisemme liikutteli myötäänsä partaansa sormillaan?

— Kuulkaahan tuota poikaa! huudahti mrs Durbeyfield ihaillen.

— Totta kai timanttisormustaan näyttääkseen, mutisi Sir John uneliaasti tuoliltaan.

— Tuuminpahan asiaa, sanoi Tess mennen ulos.

— Se tyttö on jo vallottanut sukumme nuoremman haaran, jatkoi eukko miehelleen, ja olisipa hän aika pöllö, jollei osaisi pitää nyt saaliistaan kiinni.

— En minä oikein suvaitse lasteni lähtevän pois kotoa, sanoi ukko. Koska minä kerran olen suvun päämies, niin muut saisivat tulla minun luokseni.

— Mutta anna hänen toki mennä, Jussi kulta, maanitteli eukko hupakko. Poika tuntuu pihkaantuneen häneen — näethän sen itsekin. Serkutteli häntä! Aivan varmaan hän ottaa Tessin vaimokseen ja tekee hänestä uhkean rouvan. Saadaanpa nähdä, ettei hän jää arvossa esi-isiään jälemmä.

John Durbeyfieldillä oli enemmän suuria ajatuksia itsestään kuin tarmoa ja terveyttä, ja eukkonsa tarina miellytti häntä.

— Saattaapa olla nuorella D'Urbervillellä tuommoiset tuumat, hän sanoi, kukaties hän aikoo parantaa vertansa yhtymällä vanhempaan haaraan. Tess, pikku veitikka! Vai sai se käynnillään niin suuria aikaan!

Sillä välin Tess asteli ajatuksissaan puutarhassa karviaispensaiden keskessä ja Prinssin haudalla. Kun hän tuli sisään, niin äiti otti asian taas puheeksi.

— No, mitä sinä aijot tehdä? hän kysyi.

— Kunpa olisin nähnyt itsensä mrs D'Urbervillen, vastasi Tess.

— Minun mielestäni voisit yhtäkaikki päättää asian. Näethän hänet sittenkin.

Isä ryki tuolillaan.

— En tiedä mitä tekisin, vastasi tyttö levottomana. Te saatte päättää. Minä tapoin vanhan hevosen ja luonnollisesti minun täytyy tehdä jotain hankkiakseni uuden sijaan. Mutta — mutta — ei minusta ole varsin mieleen, että mr D'Urberville on siellä.

Lapset olivat siinä uskossa, että Tess lähtisi rikkaiden sukulaisten luo, ja tämä oli heille jonkunmoisena lohdutuksena hevosen kadottamisesta; mutta nähtyään kuinka vastahakoista lähtö oli Tessistä, he alkoivat kirkua ja ulvoa yhteen ääneen: — Tess ei mene eikä rupea ro-uuv-vaksi. Eikä me sa-aada uutta hevosta eikä ra-ahaa! Tessipä nä-yyttää rumalta uusissa vaatteissaan!

Äiti säesti lapsiaan, ja sekin seikka, että hän pyrki tekemään kotiaskareet raskaammiksi kuin ne itse asiassa olivat, painoi jonkun verran vaakakupissa. Isä yksinään ei puhunut puoleen eikä toiseen.

— Minä lähden, sanoi Tess lopulta.

Äiti ei voinut olla ilmaisematta haaveitaan, joita tyttären myöntymys hänessä herätti.

— No se hyvä. Onpa nyt sorjalla tytöllä oiva tilaisuus!

Tess hymyili yrmeästi.

— Toivon, että minulla on tilaisuus ansaita rahaa. Muusta ei voi olla puhettakaan. Älkää viitsikö kyläläisille puhua näistä hullutuksista mitään.

Mrs Durbeyfield ei luvannut. Mikäpä sitä osasi mennä vakuuttamaan tokko malttaisi olla puhumatta, varsinkin kun oli käynyt niin suuria vieraita.

Näin asia päätettiin, ja nuori tyttö kirjotti olevansa valmis tulemaan minä päivänä hyvänsä. Vastineeksi ilmotettiin hänelle, että mrs D'Urberville oli iloissaan hänen päätöksestään, ja että seuraavana päivänä lähetettäisiin rattaat noutamaan häntä ja hänen tavaroitaan laakson suusta. Mrs D'Urbervillen käsiala näytti koko lailla miehiseltä.

— Rattaat? mutisi John Durbeyfield epäillen. Vaunut toki olisi saanut sukulaiselleen lähettää.

Kun Tess oli tehnyt päätöksensä, ei hän ollut enää niin levoton ja hajamielinen. Hän suoritti askareensa jonkunlaisella mielihyvällä ajatellessaan, että hän voisi hankkia isälleen toisen hevosen työllä, joka ei näyttänyt kovin raskaalta. Hän oli toivonut pääsevänsä opettajattareksi johonkin kouluun, mutta kohtalo oli määrännyt toisin. Kun hän henkisesti oli äitiänsä etevämpi, ei hän kiinnittänyt huomiota hänen naittamispuuhiinsa. Kevytmielinen äiti oli haeskellut hänelle hyviä sulhasia miltei siitä päivästä, kun hän syntyi tähän maailmaan.

7.

Lähtöaamuna Tess heräsi ennen päivänkoittoa — viimeisenä yöhetkenä, jolloin metsä vielä on äänetön, paitsi yhtä profeetallista lintua, joka kirkkailla sävelillään ilmaisee tietävänsä aamun tulon, toisten ollessa vaiti ikäänkuin vakuutettuina hänen erehdyksestään. Hän pakkasi huoneessaan tavaroitaan aamiaiseen asti, jolloin hän tuli toisten luo jokapäiväisessä puvussaan — parhaan leninkinsä hän oli huolellisesti pannut pikku arkkuunsa.

Äiti hangotteli vastaan. — Et suinkaan sinä tuossa puvussa vieraisiin lähde — pukeudu toki hienommin.

— Mutta työhönhän minä menenkin, sanoi Tess.

— Niinpä kyllä, vastasi mrs Durbeyfield, lisäten puoleksi itsekseen: — Pitäähän niillä olla jotain veruketta… Mutta viisainta mahtaa kuitenkin olla, että laittaudut niin siistiksi kuin suinkin.

— Tottapa te sen parhaiten tiedätte, vastasi Tess tyynesti perään antaen.

Ja tehdäkseen äidille mieliksi hän heittäytyi kokonaan hänen käsiinsä, sanoen ylevän rauhallisesti: — Tehkää minulle, mitä haluatte.

Mrs Durbeyfield oli ylen ihastunut tästä taipuvaisuudesta. Ensiksi hän otti suuren pesuvadin ja pesi Tessin tukan niin perin pohjin, että se kuivattuna ja kammattuna näytti kahta vahvemmalta. Hiuksiin sidottiin tavallista leveämpi punainen nauha. Ja lopuksi äiti puki tyttärensä ylle valkoisen leningin, joka hänellä oli ollut naisklubin tanssiaisissa. Leningin väljät laskokset ynnä hänen vahva tukkansa tekivät hänen vielä kehittymättömän vartalonsa täyteläiseksi, ja se saattoi erehdyttää pitämään häntä täysi-ikäisenä naisena, kun hän itse asiassa oli vielä miltei lapsi.

— Sukkani on kantapäästä rikki, sanoi Tess.

— Mitäpä sukista, eiväthän ne näy! Viis minä tyttönä ollessa sukista välitin, kun minulla vain oli korea hattu.

Ylpeänä tyttärensä ulkomuodosta äiti astui pari askelta taaksepäin katsoakseen työtään kuin maalari tekelettään. Sinun pitää nähdä itsekin, hän huudahti. Nyt olet paljon somempi kuin tanssiaisissa.

Kun peilistä ei nähnyt muuta kuin osan Tessin olemusta yhdellä kertaa, niin mrs Durbeyfield ripusti mustan viitan ikkunan ulkopuolelle ja sai siten suuren peilin, kuten köyhillä ihmisillä usein on tapana. Sitten hän meni miehensä luo, joka oli alakerrassa.

— Uskohan pois, Durbeyfield, hän sanoi voitonriemuisena, kyllä sen pojan nyt täytyy rakastua, jos hänellä vähänkään on sydäntä. Mutta koetahan olla puhumatta Tessille, kuinka ihastunut poika on häneen tai mikä häntä odottaa. Tyttö on niin kummallinen, saattaisi vielä ruveta hylkimään häntä tai ei lähtisi matkaankaan. Jos asiat menee hyvin, niin kyllä minä maksan pastorille kelpo palkan siitä, että kertoi tuosta asiasta — kerrassaan oiva mies.

Mutta kuitenkin, kun lähtöhetki läheni ja pukemis-into alkoi laimentua, hiipi Joan Durbeyfieldin mieleen heikko levottomuuden tunne. Hän sanoi lähtevänsä saattamaan vähän matkaa, siihen asti, missä laakso alkoi kohota muuta maailmaa kohti. Mäen päällä piti Tessiä vastassa olla Stoke-D'Urbervillen lähettämät rattaat; hänen arkkunsa oli jo edeltäkäsin lähetetty sinne jonkun pojan kera käsirattailla.

Nähdessään äitinsä panevan hattua päähänsä pikku lapset alkoivat pyrkiä mukaan.

— Minäpä tulen pikkusen matkaa Tessiä saattamaan, kun hän lähtee häitään pitämään rikkaan serkun kanssa ja saa koreita vaatteita.

— Lapset, sanoi Tess, punastuen ja kääntyen nopeasti ympäri, älkää puhuko joutavia! Äiti, kuinka te olette voinut lörpötellä lapsille tuommoista.

— Tess menee työhön rikkaiden sukulaistemme luo ja hankkii meille uuden hevosen, rauhotti mrs Durbeyfield.

— Hyvästi, isä, sanoi Tess epävarmalla äänellä.

— Hyvästi, tyttöni, vastasi Sir John, nostaen päätään hieman unen tuhkerossa, sillä hän oli ottanut pikku ryypyn päivän kunniaksi. — Toivonpa, että nuorta ystävääni miellyttää näin sievä näyte omaa vertansa. Sanohan hänelle, Tess, että kun kerran olemme menettäneet entisen suuruutemme, niin minä myyn hänelle arvonimen ja myynkin kohtuullisesta hinnasta.

— Ei alle tuhannen punnan, huudahti lady Durbeyfield.

— Sano, että tuhannella punnalla minä sen annan. No tuota, kun tarkemmin ajattelen, niin voin sen myydä halvemmastakin. Hän kyllä hankkii nimelle suurempaa loistoa kuin minä, mies poloinen. Sata puntaa, olkoon menneeksi! Mutta en minä viitsi tinkiä pikku asioista — annan sen viidelläkymmenellä — kahdellakymmenellä punnalla! No niin, kaksikymmentä puntaa, se on viimeinen hinta. Lempo soikoon, kunniakas suku merkitsee jotain — en myy penniäkään huokeammasta!

Tessin silmät olivat kyynelissä ja ääni tuntui pettävän, niin ettei hän voinut lausua ilmi haikeita tunteitaan. Hän kääntyi pois ja astui ovesta ulos.

Niin äiti ja lapset menivät yhdessä Tessiä saattamaan. Lapset riippuivat Tessin käsipuolissa ja katsoivat tuon tuostakin häneen miettivästi, niinkuin johonkin, jonka piti ryhtyä suuria asioita tekemään. Äiti tuli perästä nuorimman kera; koko ryhmä muodosti taulun, joka esitti puhdasta kauneutta, sivullaan viattomuus ja takanaan matalamielinen turhamaisuus.

He kulkivat tietä pitkin, kunnes saapuivat kummun rinteelle, jonka laella hakijan oli määrä olla Tessiä vastassa; tämä oli valittu yhtymäpaikaksi, jotta hevoselta säästyisi viimeinen mäki. Kaukana, lähimpäin kukkulain takana, taittoi harjanteitten tasaisen linjan Shastonin kivitalot. Tiellä ei näkynyt ketään, lukuunottamatta poikaa, joka oli lähetetty edeltä ja istui käsirattailla, joissa oli Tessin koko maallinen omaisuus.

— Odotetaan tässä vähän, kai se hakija kohta tulee, sanoi mrs Durbeyfield. Tuolla näkyy tulevankin.

Hevosmies oli äkkiä pistäytynyt näkyviin likimmän töyryn takaa ja pysähtynyt pojan luo. Äiti ja lapset päättivät kääntyä tästä takaisin. Sanottuaan kiireiset jäähyväiset Tess läksi astumaan mäen rinnettä.

He näkivät hänen valkoisen vartalonsa lähenevän rattaita, joille hänen arkkunsa jo oli nostettu. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt rattaiden luo, porhalsi tietä toinen ajaja ja pysähtyi Tessin eteen, joka katsahti ylös ylen hämmästyneenä.

Äiti huomasi heti, etteivät toiset ajopelit olleet niin yksinkertaiset kuin ensimäiset, vaan kiesit, kiillotetut ja upeasti laitetut. Ajaja oli kahdenkymmenenkolmen tai neljän vuoden ikäinen nuori mies, sikari hampaissa; yllään hänellä oli sievä lakki, harmaa puku, valkoinen kaulaliina, pystykaulus ja ruskeat ajohansikkaat — sanalla sanoen, sama komea, nuori keikari, joka joku viikko takaperin oli käynyt Joanin luona tiedustamassa Tessin tuloa.

Mrs Durbeyfield taputti käsiään kuin lapsi, loi katseensa maahan ja tuijotti jälleen ylös. Saattoiko hän erehtyä siitä, mitä tämä merkitsi?

— Tuoko sukulainen se tekee Tessistä hienon rouvan? kysyi nuorin lapsista.

Sillä välin saattoi nähdä Tessin seisovan epäröivänä kiesien vieressä, joiden haltija puhutteli häntä. Hän ei ainoastaan epäröinyt: hän tunsi pelkoa. Hän olisi paljon mieluummin ajanut kuormarattaissa. Nuori mies laskeusi alas ja näytti kehottavan häntä nousemaan ajopeleihin. Tess katsahti mäen alle ja näki kotiväkensä, jotka vielä seisoivat samassa paikassa. Jokin näytti saavan hänet tekemään pikaisen päätöksen, kenties muisto siitä, että hän oli tappanut Prinssin. Hän nousi äkkiä kieseihin, nuori mies asettui hänen rinnalleen ja sipaisi heti hevosta piiskalla. Tuokiossa he karahuttivat toisen hevosen ohi ja katosivat mäen taa.

Kun Tess hävisi näkyvistä, ja koko hupainen näytelmä oli lopussa, niin pikku lapsille tuli kyynelet silmiin. Nuorin virkkoi: — Tess paran ei olisi pitänyt lähteä rikkaaksi rouvaksi! — Suupielet painuivat alaspäin, ja hän purskahti itkemään. Tämä uusi katsantokanta tarttui toisiinkin: seuraava lapsista teki samoin ja kohta huusivat kaikki kolme täyttä kurkkua.

Kyyneleitä kimmelsi myöskin Joan Durbeyfieldin silmässä, kun hän palasi kotiin. Mutta kotiin päästyään hän oli taas siinä uskossa, ettei tytöllä ollut mitään hätää. Yöllä hän kuitenkin huokaili vuoteellaan niin, että ukko Durbeyfield kysäisi, mikä häntä vaivasi.

— Enpä oikein tiedä, vastasi hän. Ajattelin vain, että olisi tainnut olla parasta, ettei Tess olisi lähtenyt pois kotoa.

— Etkö tuota ennen olisi saattanut ajatella?

— Niin, mutta nyt on tytöllä hyvä tilaisuus —. Vaan jos asia olisi nyt uudestaan päätettävänä, niin enpä olisi laskenut häntä, ennenkuin olisin saanut tietää, onko tuo nuori herra tosiaan hyväsydäminen ja pitää häntä sukulaisenaan?

— Olisitpa tuon saanut tehdä, mutisi Sir John unisena.

Mutta Joan Durbeyfield osasi aina löytää jotain lohdutusta:

— Viisas tyttö hän on ja suoriutuu kyllä hyvin, jos lyö valttinsa oikealla hetkellä. Ja jollei poika mene hänen kanssaan naimisiin ennen, niin menee hän toki perästäpäin. Sillä jokainenhan sen näkee, että hän on korviaan myöten häneen rakastunut.

— Minkä valttinsa? D'Urberville-verensäkö?

— Eikä mitä, sinä pöllö, kasvonsa — niinkuin ne olivat ennen muinoin minunkin.

8.

Noustuaan Tessin viereen Aleksander D'Urberville ajoi rivakasti harjannetta pitkin, haastellen kohteliaisuuksia kumppanilleen; kuormakärryt olivat jääneet kauas jälelle. Tie kohosi yhtenään ylöspäin, ja joka puolella avautui laajoja näköaloja. Takana oli viheriä laakso, jossa Tess oli syntynyt, edessä usvainen taival, jota hän ei tuntenut muuta kuin ensi käynniltään Trantridgessa. Niin he kohosivat vaaralle, jonka rinnettä tie laskeusi toista kilometriä suorassa linjassa.

Prinssille sattuneen onnettomuuden perästä oli Tessiä, vaikka hän olikin luonnoltaan rohkea, ruvennut pelottamaan hevosella ajaessa; pieninkin tärähdys saattoi hänet säikähtämään. Kun ohjasten haltija ajoi jokseenkin huolimattomasti, niin Tess alkoi käydä levottomaksi.

— Kai te ajatte alamäessä käyden, hän sanoi tekeytyen välinpitämättömäksi.

D'Urberville katseli häntä ja myhäili sikari valkoisten hampaiden välissä.

— Ohoo, Tess, hän sanoi luihautettuaan pari savua. Eihän sinunlaisesi uljas ja reipas tyttö tuommoisia kysele? Minä lasken aina alamäet täyttä neliä. Se se vasta mieltä virkistää.

— Mutta ei kai nyt tarvitse laskea?

— Oh, hän sanoi pudistaen päätään, ei se ole yksin minun asiani. Tib on otettava myös lukuun ja sillä on omat tuumansa.

— Kuka?

— Hevonen tietysti. Vastikään se vilkaisi taakseen hyvin tuiman näköisenä. Etkö sinä huomannut?

— Älkäähän yrittäkö pelotella, sanoi Tess ylväästi.

— En tietenkään. Jos tämä hevonen pysyy kenenkään ohjissa, niin pysyypä minun — en sanokkaan, että se pysyy — mutta jos on semmoista miestä, niin tässä se on.

— Mitä te sitten pidätte semmoista hevosta?

— Älähän virka! Kai se on sallittu. Tib on tappanut yhden miehen, ja heti kun minä sen ostin, yritti se lopettaa minutkin. Vaan sitten minä annoinkin sille miehen kädestä — yritti itse loppua. On se vieläkin äksy, pakanan äksy; päänsä kaupalla sillä toisinaan ajelee.

He alkoivat laskeutua vaaran rinnettä, ja hevonen, joko itsestään tai — mikä oli luultavampaa — vanhalta muistilta älysi mistä on kysymys eikä odottanut kehotuksia.

Ja nyt sitä mentiin: pyörät hurisivat kuin hyrrä, rattaat keikkuivat oikeaan ja vasempaan, toisinaan kiidettiin useita kyynäriä yhdellä pyörällä, toisinaan singahti kivi pensasaidan yli, hevonen läikkyi edessä kuin aalto ja kaviosta lähti säkeniä, jotka välähtelivät päivänsäteitä kirkkaammin. Suora tie avautui heidän edetessään, molemmat vierustat jakautuivat kahtia kuin halkeava keppi, syöksyen ohi molemmin puolin. Tuuli puhalsi läpi Tessin valkoisen puvun, ja hänen äsken pestyt hiuksensa hulmusivat. Hän ei tahtonut näyttää kuinka häntä pelotti, mutta lopulta täytyi hänen kuitenkin tarttua D'Urbervillen oikeaan käsivarteen.

— Älä liikuta käsivarttani! Voimme pian lentää tiepuoleen. Pidä kiinni vyötäisistäni.

Tess tarttui hänen vyötäisiinsä, ja niin he pääsivät mäen alle.

— Pelastuimme toki, luojan kiitos, mokomasta hullutuksesta, huudahti Tess kasvot tulipunaisina.

— Hyi, Tess, oletko vihoissasi? kysyi D'Urberville.

— Olen kyllä.

— Ei sinun tarvitse noin kiittämättömänä irrottaa käsiäsi minusta, juuri kun vaara on ohitse.

Tess ei ollut ajatellut, mitä oli tehnyt, oliko se mies vai nainen, kivi vai kanto, johon hän tahtomattaan oli tarttunut. Hän istui jäykkänä vastaamatta mitään, ja niin he saapuivat toisen mäen päälle.

— No nyt uudelleen, sanoi D'Urberville.

— Ei, ei, olkaa nyt vähän järkevämpi, rukoili Tess.

— Mutta kun kerran ollaan korkeimmalla kukkulalla koko näillä seuduin, niin täytyyhän alaskin päästä, väitti hän vastaan.

Hän hellitti ohjaksia, ja toisen kerran he porhalsivat mäkeä alas. D'Urberville katsahti häneen, kun rattaat huojuivat, ja sanoi veitikkamaisesti: — Pistä kätesi vyötäisilleni niinkuin taannoinkin, kaunokaiseni.

— En ikinä! sanoi Tess, pysytellen istuimella niin hyvin kuin taisi koskematta häneen.

— Annahan kun painan suukkosen mansikkahuulillesi tai edes lämpöselle poskellesi, niin hiljennän heti — kautta kunniani heti seisatan!

Peräti hämmästyneenä Tess vetäysi ylemmäksi istuimelle, ja D'Urberville riuhtoi hevostaan yhä hurjempaan vauhtiin.

— Eikö vähempi riittäisi? huudahti Tess viimein epätoivoissaan ja tuijotti ajajaan suurin silmin kuin villi eläin. Surkuteltava oli se tarkotusperä, jonka vuoksi äiti oli häntä niin somistellut.

— Ei, ei riitä, Tess kulta, vastasi hän.

— No, minkäs minä sitten mahdan, hän huohotti tuskissaan.

D'Urberville kiskoi ohjaksia tiukemmalle ja hiljemmin kulettaessa hän yritti ottaa haluamansa suudelman, mutta Tess käänsi päänsä vaistomaisesti syrjään. Kun hänen kätensä olivat ohjaksissa kiinni, ei hän kyennyt estämään Tessin liikettä.

— No, hitto soikoon, minä ajan niin, että meiltä molemmilta menee niskat nurin, vannoi hänen tulinen kumppaninsa. Vai et sinä pysy sanassasi, pikku noita!

— No, sanoi Tess poloinen, en minä liikahda, koska olette niin tuima. Mutta luulinpa teidän osottavan minulle ystävyyttä ja suojelevan sukulaistanne.

— Juokse suolle sukulaisuuksinesi! No?

— Minä en suvaitse kenenkään itseäni suutelevan, sir, hän sanoi rukoilevasti, samalla kun suuri kyynel vierähti poskelle, ja suupielet alkoivat värähdellä. — Jos olisin tämän tiennyt, niin en olisi koskaan istunut rattaillenne.

Mutta D'Urberville oli taipumaton, ja Tess istui hiljaa, kun hän suuteli häntä poskelle herruutensa merkiksi. Mutta samassa tuokiossa tyttö punastui häpeästä, otti nenäliinansa ja hieroi sitä kohtaa poskeaan, johon hänen huulensa olivat koskeneet. Tämä ärsytti nuorta miestä, sillä Tess oli tehnyt sen itsetiedottomasti.

— Sinä olet kovin tuntehikas maalaistytöksi, hän sanoi.

Tess ei vastannut tähän huomautukseen, jonka tarkotusta hän ei täysin käsittänyt, eikä ajatellut ojennusta, minkä oli antanut pyyhkiessään vaistomaisesti poskeaan. Hän oli todellakin tehnyt suudelman mitättömäksi, mikäli se ruumiillisesti oli mahdollista. Epämääräisesti tajuten, että kumppani oli suuttunut, Tess istui äänetönnä eteensä katsellen puolisen tuntia, kunnes hän kauhukseen näki vielä yhden mäen olevan edessä.

— Nytpä saat palkkasi, huudahti D'Urberville yhä vielä ähmissään, sipaisten hevosta piiskalla, — jollet hyvällä anna uutta suukkoa ja ilman nenäliinaa —.

Tess huokaisi. — Olkoon menneeksi! hän sanoi. Ptruu — hattuni putosi!

Juuri hänen puhuessaan oli tuuli temmannut hatun hänen päästään ja heittänyt sen tielle. D'Urberville pysäytti hevosen ja aikoi hypätä sitä ottamaan, mutta Tess oli jo alhaalla.

Hän riensi hatun luo ja otti sen ylös.

— Sinä olet totta tosiaan somempi ilman hattua, jos se on mahdollista, mies sanoi, katsellen häntä rattailta. — Joudu ylös! No, mikä nyt on?

Tess oli kiinnittänyt hatun päähänsä, mutta ei liikkunut paikaltaan.

— Ei, hyvä herra, hän sanoi valkoisten hampaiden välkkyessä ja silmissään uhmaileva voitonriemu, ei toista kertaa mielisuosiolla.

— Mitä — etkö tule rattaille?

— En, aijon kulkea jalan.

— Trantridgeen on vielä kuusi tai seitsemän kilometriä.

— Vaikka olisi kaksi peninkulmaa. Sitä paitsi tulee hevosmies perästä.

— Sinä viekas penikka! Tahallasiko sinä heitit hatun menemään? Vannonpa että niin teit.

Tessin äänettömyys vahvisti hänen epäluuloansa.

Silloin D'Urberville rupesi noitumaan ja haukkumaan vaikka miksi tuon kepposen takia. Äkkiä hän pyöräytti hevosen ympäri ja koki ahdistaa hänet rattaiden ja aidan väliin. Mutta tätä hän ei saattanut tehdä häntä vahingoittamatta.

— Saisitte hävetä syytäessänne noin ruokottomia sanoja, huudahti Tess tulistuneena aidan selältä, johon hän oli kavunnut. En pidä teistä vähääkään, vihaan ja inhoan teitä. Lähden takaisin äitini luo!

D'Urbervillen luonto lauhtui nähdessään Tessin vimman ja hän alkoi nauraa makeasti.

— Nyt minä vasta sinusta pidänkin, hän sanoi. Tule rattaille ja ollaan taas ystäviä. En minä toista kertaa yritäkkään vasten tahtoasi. Vakuutan sen kunniasanallani.

Mutta Tess ei noussut. Ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että toinen ajoi hevostaan hänen rinnallaan, ja näin he lähenivät verkalleen Trantridgen kylää. Joskus D'Urberville soimasi itseään, että ilkeytensä vuoksi oli ajanut hänet astumaan jalan. Tess olisi tosin nyt saattanut luottaa häneen, mutta D'Urberville oli menettänyt hänen luottamuksensa toistaiseksi, ja tyttö asteli tietä pitkin, miettien mielessään, eikö olisi viisainta kääntyä kotiin päin. Hän oli kuitenkin vastikään tehnyt päätöksensä, ja sen purkaminen ilman painavia syitä tuntui hänestä lapselliselta. Kuinka saattaisi hän astua vanhempainsa silmäin eteen, kuinka saisi hän arkkunsa ja kuinka voisi hän rikkoa kaikki tuumat perheen auttamiseksi moisten tunnesyitten takia?

Kohta näkyivät mrs D'Urbervillen huvilan savutorvet, ja vähän erillään oikealla puolella oli kanala ja tupa, joka oli määrätty Tessin asuntopaikaksi.

9.

Kanayhteiskunta, jonka johtajaksi, muonittajaksi, hoitajaksi, lääkäriksi ja ystäväksi Tess oli otettu, sijaitsi vanhassa, olkikattoisessa majassa. Sen ympäristö oli ennen ollut puutarhana, nyt se oli hiekotettuna pihamaana. Rakennuksen peitti sakea murattiköynnös, jonka oksat kiersivät savupiippuakin, saaden sen näyttämään rappeutuneelta tornilta. Koko alakerta oli kanojen hallussa, jotka tepastelivat ylväinä ympärinsä, aivan kuin talo olisi ollut heidän rakentamansa, eikä vanhojen tilanomistajain, jotka nyt lepäsivät siellä täällä kirkkotarhassa. Näiden jälkeläiset pitivät miltei häväistyksenä sukuaan kohtaan, että tästä talosta, joka niin kauan oli ollut heidän kotinaan, joka oli maksanut heidän esi-isilleen niin paljon rahaa ja ollut heidän omaisuuttaan useita sukupolvia ennen D'Urbervillein tuloa, mrs Stoke-D'Urberville mistään välittämättä oli laittanut kanalan, heti kun oli saanut kartanon käsiinsä. "Isänisän eläissä se kelpasi kristityille ihmisille", he sanoivat.

Huoneissa, missä kymmenet pienokaiset ennen olivat itkeneet hoitajattariensa polvilla, kaikui nyt äsken munankuoresta päässeiden kananpoikien piipitys. Kana-pölhöt pöyhkeilivät nyt häkeissään siinä, missä muinoin arvokkaat maanviljelijät olivat istuneet jykevillä tuoleillaan. Takan nurkkauksessa ja suurella liedellä, missä tuli ennen loimusi, oli nyt kumottuja mehiläiskekoja, joihin kanat munivat, ja ulkopuolella, missä muinoiset asukkaat olivat työaseillaan maata muokanneet, ruopostelivat nyt kukot hiekkaa jaloillaan.

Puutarhaa ympäröi muuri, jossa oli vain yksi ovi.

Kun Tess seuraavana aamuna oli järjestellyt ja hommaillut kanalassa tunnin ajan parhaan kykynsä mukaan — olihan hän tottuneen kananhoitajan tytär — niin muurin ovesta pistäysi sisään palvelustyttö, jolla oli valkoinen lakki ja valkoinen esiliina. Hän saapui kartanorakennuksesta.

— Mrs D'Urberville kutsuu kanoja, hän sanoi ja huomattuaan ettei Tess täysin käsittänyt, hän lisäsi: — Rouva on vanha ja sokea.

— Sokea! sanoi Tess.

Ennenkuin hänen pahat aavistuksensa olivat ehtineet pukeutua varmaan muotoon, oli hän palvelustytön avulla saanut kiinni kaksi komeinta hampurilaista ja kulki päärakennukseen kumppaninsa kera, joka myös oli ottanut kaksi kainaloonsa. Upeata ja ylellistä oli siellä kaikki, mutta selvästi näkyi, että omistaja oli mykkien luontokappaleiden harras ystävä, sillä untuvia ja höyheniä lenteli joka paikassa, ja kanahäkkejä oli asetettu pitkin nurmikkoa.

Muutamassa alakerran arkihuoneessa istui vanha rouva suuressa nojatuolissa selin valoon. Hän näytti olevan noin kuusikymmenvuotias, hiukset olivat harmaat, ja niitä peitti iso myssy. Hänellä oli liikkuvat kasvot kuten henkilöillä, joilta näkö on asteettain hävinnyt huolimatta parannuskokeista, eikä niissä näkynyt tuota rauhallista tyyntä sävyä, mikä on ominainen kauan sokeana olleille tai sokeana syntyneille. Tess astui rouvan luokse lintu kummassakin kainalossa.

— Ah, oletko sinä se nuori nainen, joka on tullut kanojani kaitsemaan? kysyi mrs D'Urberville kuullessaan outoja askeleita. — Toivon että olet niille ystävällinen. Pehtori sanoi sinua kunnon tytöksi. No, missä ne ovat? Ah, tässä on Pöyhkä. Mutta eipä se nyt ole yhtä eloisa kuin muina päivinä. Taitaa olla peloissaan, kun on vieraan käsissä. Fena myöskin — pelottaa niitä poloisia. Vaan kohta ne sinuun tottuvat.

Vanhan rouvan puhuessa olivat Tess ja toinen tyttö hänen viittauksestaan varovasti asettaneet kukot hänen polvilleen. Hän tunnusteli niitä päästä pyrstöön, tutki niiden nokkia, helttoja, siipiä ja kynsiä. Tuokiossa hän ne tunsi ja havaitsi, oliko yksi ainoakaan höyhen epäjärjestyksessä. Hän kopeloi niiden kupua tietääkseen olivatko ne syöneet liian paljon vai liian vähän, ja hänen kasvonsa ilmaisivat selvästi, mitä hän niistä ajatteli.

Tyttöjen tuomat kukot vietiin kanalaan ja uusia tuotiin sijaan, kunnes vanha rouva oli tarkastanut kaikki lempikukot ja -kanat — hampurilaiset, bautamilaiset, cochinkiinalaiset, braamat, dockingilaiset ja muut, jotka siihen aikaan olivat muodissa; ja harvoin hän erehtyi kustakin eri linnusta saatuaan ne kerran syliinsä. Tämä muistutti Tessiä konfirmatsionista, missä mrs D'Urberville toimi piispana, linnut olivat nuorta kansaa, ja hän sekä palvelijatar seurakunnan kirkkoherra ja kappalainen. Kun tarkastus vihdoin oli lopussa, niin mrs D'Urberville kysyi äkkiä rypistellen ja väännellen kasvojaan, osasiko Tess viheltää.

— Viheltääkö, rouva?

— Niin, viheltää säveleitä?

Osasihan Tess kuten useimmat maalaistytöt viheltää, vaikkei hän sitä tehnyt herraspaikoissa. Hän vastasi siis myöntäen.

— Saat sitten viheltää joka päivä. Minulla oli ennen poika, joka vihelsi varsin hyvin, mutta hän on nyt poissa. Sinun pitää viheltää peipoilleni; kun en näe niitä, on toki hauska niitä kuulla, ja opetamme niille lauluja tällä tavalla. Elisabet, käy näyttämässä, missä häkit ovat. Ala jo huomenna, muutoin ne rupeavat taas piipottamaan. Niille ei ole vihelletty moneen päivään.

— Mr D'Urberville vihelsi niille tänä aamuna, rouva, sanoi Elisabet.

— Hän! Huh!

Vanhan rouvan kasvot vetäysivät ylenkatseelliseen hymyyn eikä hän vastannut sen enempää.

Tällä tavoin otaksuttu sukulainen otti Tessin ensi kerran vastaan, ja kanat vietiin taas majaansa. Tess ei suurin ihmetellyt mrs D'Urbervillen käytöstapaa, sillä ei hän ollut erinomaisia odottanutkaan nähtyään millainen talo oli. Ei hän sentään osannut uskoa, ettei vanha rouva olisi kuullut sanaakaan niin sanotusta sukulaisuudesta. Hän oli huomaavinaan, etteivät sokea äiti ja poika olleet toisiinsa kovin hellästi kiintyneet. Mutta tässäkin hän erehtyi. Mrs D'Urberville ei ollut ensimäinen äiti, joka on rakastanut lastaan vastahakoisesti ja katkerasti.

<tb>

Huolimatta eilispäivän ikävästä alusta tuntui Tessiä kuitenkin miellyttävän nykyinen asema, olihan se niin vapaa ja uutukainen. Aurinko paistoi kauniisti, ja hänen teki mielensä koettaa voimiaan haluttuun suuntaan, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, tokko hänessä oli paikkansa pitäjää. Heti kun hän jäi yksin tarhaansa, hän istuutui kanahäkille ja suipentaen suutaan koki vakavasti harjottaa taitoaan. Mutta — hän huomasikin huonontuneensa siinä määrässä, ettei saanut syntymään yhtään selvää ääntä, ilma virtasi suhisten huulien välistä.

Hän puhalteli puhaltelemistaan menestyksettä, ihmetellen mikä häneltä oli niin tyyten vienyt tuon taidon, joka ennen oli ilmaantunut aivan kuin itsestään. Silloin hän kuuli äkkiä rapinaa murattiköynnöksissä, mitkä verhosivat muuria samoin kuin majaakin. Katsahdettuaan ylös hän huomasi miehen, joka hyppäsi muurilta maahan. Se oli Aleksander D'Urberville. Hän ei ollut nähnyt häntä sen perästä, kun tämä oli vienyt hänet puutarhurin tupaan, missä hänellä oli asuntonsa.

— Kautta kunniani! huudahti Aleksander, enpä kuuna päivänä ole nähnyt elämässä tai taiteessa niin kaunista kuin sinut, Tess-serkku ("serkku" vivahti hieman pilkalliselta). Olen katsellut sinua muurilta — sinä istuit kuin olennoitu kärsimättömyys ja puristit somia punahuuliasi viheltääksesi, puhalsit ja puhalsit ja kiroilit hiljakseen etkä saanut yhtään ääntä syntymään. Olet aivan äkeissäsi, kun et osannut.

— Saatan olla äkeissäni, mutta en minä kiroillut.

— Jo minä nyt ymmärrän, minkä vuoksi sinä harjottelet — peippojen vuoksi! Äiti kai tahtoo sinua pitämään huolta niiden musikaalisesta kasvatuksesta. Kuinka itsekäs hän on! Ikäänkuin hänen siunatuista kanoistaan ja kukoistaan ei olisi yhdelle tytölle tarpeeksi tekemistä! Minä tekisin kerrassa topin, jos olisin sinun sijassasi.

— Mutta hän tahtoo minua ehdottomasti viheltämään, huomenna pitäisi jo alkaa.

— Vai niin. No, minäpä opetan sinua.

— Ei, ei tarvitse, sanoi Tess vetäytyen ovea kohti.

— Mitä joutavia, en minä sinua koske. Näes — minä seison teräslankaverkon tällä puolen, ja sinä sillä puolen. Katso nyt tarkkaan, sinä puristat liiaksi huuliasi. Näin ne pitää olla.

Hän asetti huulensa vihellysasentoon ja vihelsi osan laulua "Vie pois, vie pois punahuulesi!" Mutta Tess ei tajunnut viittausta.

— Koetahan nyt, kehotti D'Urberville.

Tess koetti näyttää umpimieliseltä, hänen kasvonsa kävivät vakaviksi kuin kuvapatsaan. Mutta nuori mies ei lakannut kehottamasta, ja lopuksi, päästäkseen eroon hänestä, tyttö pani huulensa niinkuin oli neuvottu saadakseen esiin selvän äänen. Sitten hän pyrskähti nauramaan omaa taitamattomuuttaan ja punastui taas harmista, että oli nauranut.

D'Urberville kehotti yhä: — Koetahan uudelleen!

Tess oli hyvin totuudessa tällä kertaa, hän koetti — ja jo lirahti selvä ääni. Tuosta menestyksestä hän tuli hyvilleen, hänen silmänsä avartuivat, ja tahtomattaan hän hymyili D'Urbervillelle.

— Kas niin. Kun kerran alkuun pääsit, niin mainiosti se menee. Sanoinhan, etten sinua koskisi, ja vaikka kiusaus on ollut rajaton, niin pysyn kuitenkin sanassani. Tess, eikö äitini tunnu sinusta omituiselta eukolta?

— En tunne häntä juuri ollenkaan.

— Kyllä sen tulet huomaamaan. Soma mummo se on, kun panee sinutkin peipoilleen viheltämään. Minä olen hieman huonoissa kirjoissa nykyään, mutta sinä kyllä pääset hänen suosioonsa, jos hoidat hyvin hänen kasvattejaan. Hyvästi nyt! Jos sinulle sattuu mitä vaikeuksia ja tarvitset apua, niin älä mene pehtorin luo, vaan tule minun luokseni.

<tb>

Seuraavat päivät menivät samaa menoa kuin ensimäinen. Tess alkoi jo tottua Aleksander D'Urbervilleen, joka kävi usein häntä katsomassa, keskusteli iloisesti hänen kanssaan ja nimitti häntä leikillään "serkukseen", kun olivat kahden kesken; ja hänen ensimäinen arkuutensa häntä kohtaan alkoi hälvetä. Hänessä ei kuitenkaan herännyt sellaisia tunteita, jotka olisivat synnyttäneet uuden ja herkemmän arkuuden. Mutta hän oli nyt taipuvampi, kuin mitä pelkkä seurustelu olisi saanut aikaan, sillä olihan hän riippuva mrs D'Urbervillestä ja tämän suhteellisen avuttomuuden vuoksi myöskin pojasta itsestään.

Pian hän havaitsi, ettei peipoille viheltäminen mrs D'Urbervillen huoneessa ollutkaan niin työlästä, kun hän kerran oli saavuttanut entisen taitonsa, sillä lauluaharrastavalta äidiltään hän oli oppinut koko joukon sävelmiä, jotka oivallisesti soveltuivat pikku lauluniekoille. Häkkien vieressä oli paljoa hupaisempi vihellellä kuin kanatarhassa. Ei tarvinnut pelätä nuoren miehen läsnäoloa, vaan sai huulet häkkien vieressä rauhassa liritellä iloisia säveliä hartaille kuulijoille.

Mrs D'Urberville nukkui suuressa sängyssä, jota ympäröi raskaat damastiverhot, ja peipot asuivat samassa huoneessa, saaden välistä lennellä irrallaan, jolloin huonekaluihin ilmaantui pieniä valkoisia jälkiä. Kerran kun Tess vihelteli ikkunan ääressä, missä häkit riippuivat, hän oli kuulevinaan rapinata sängyn luota. Vanha rouva ei ollut sisässä, ja kun Tess käännähti ympäri, oli hän näkevinään verhostinten alta parin saappaan kärkiä. Hänen vihellyksensä sekaantui niin, että kuuntelijan, jos semmoista olikaan, täytyi huomata tulleensa ilmi. Joka aamu hän sen perästä vilkaisi verhojen taa, mutta ei tavannut ketään. Aleksander D'Urberville oli varmaan havainnut parhaaksi olla pelottelematta häntä moisella vakoilulla.

10.

Jokaisella kylällä on omituisuutensa, erikoiset tapansa ja usein omat siveelliset käsitteensäkin. Jotkut Trantridgen ja sen ympäristön nuorista naisista olivat hieman kevytmielisiä, mikä kenties jossain määrin riippui kartanossa vallitsevasta käytöstavasta. Olipa paikkakuntalaisilla vielä pahempikin ominaisuus: he joivat kovasti. Rahojen säästämistä pidettiin tarpeettomana — tämä asia oli muuten yleisenä keskusteluaineena maanukkojen kesken. Puseropukuiset laskutaiturit saattoivat auraansa tai kuokkaansa nojaten ruveta arvioimaan ja tulivat laskuissaan siihen lopputulokseen, että vaivaistalosta oli vanhoilla päivillä suurempi apu kuin rahoista, joita oli kaiken elinikänsä saanut panna säästöön pienestä päiväpalkasta.

Näiden filosoofien suurimpana huvina oli käydä joka lauantai-ilta työstä päästyään Chaseboroughissa, eräässä rappiolle joutuneessa markkinapaikassa, johon Trantridgesta oli kolmen, neljän kilometrin matka, ja sitten, palattuaan kotiin aamupuolella yötä, nukkua sunnuntaipäivä haihduttaakseen niiden omituisten sekotuksien vastenmielisiä vaikutuksia, joita kapakoitsijat möivät heille muka oluena.

Pitkään aikaan ei Tess ottanut osaa näihin viikoittaisiin huviretkiin. Mutta kun nuoret vaimot, jotka eivät juuri olleet häntä itseään vanhempia, — sillä täällä mentiin hyvin nuorena naimisiin, koska päivätyöläinen ansaitsi yhdenkolmatta vuotiaana yhtä paljon kuin neljänkymmenen vuoden ijällä — hartaasti pyytelivät, niin Tess lopulta suostui lähtemään mukaan. Ensimäinen huviretki oli hauskempi kuin hän oli odottanutkaan, toisten hilpeämielisyys tarttui häneenkin viikon yksitoikkoisen ahertelun perästä. Hän rupesi ahkerasti ottamaan osaa retkiin. Eipä ihme, että Chaseboroughin katusankarien katseet kiintyivät häneen, sillä hän oli viehkeä ja miellyttävä, juuri naiseksi kehittymäisillään. Mutta vaikka hän usein meni yksinään kaupunkiin, haki hän aina seuraa lähtiessään iltamyöhällä paluumatkalle.

Niin oli mennyt kuukausi tai kaksi, kun tuli muuan syyskuun lauantai, jolloin piti olla markkinat. Silloin trantridgelaiset vasta lystiä pitivät kapakoissa. Aurinko oli laskenut aikoja sitten, Tess seisoi odottaen kumppanejaan, kunnes oli aivan väsyksissä. Seisoessaan sen kapakan nurkalla, missä muut istuivat, hän kuuli askeleita ja näki sikarin hehkuvan. Se oli D'Urberville. Hän viittasi Tessille, ja tämä astui vastahakoisesti häntä kohti.

— Mitä sinä täällä näin myöhällä teet, kaunokaiseni? kysyi hän.

Tess oli niin väsynyt päivän työstä ja astumisesta, että uskoi hänelle huolensa.

— Olen odottanut heitä pitkän aikaa kotimatkalle, sillä pimeällä en oikein osaa yksin Trantridgeen. Mutta enpä taida jaksaa odottaa kauempaa.

— Älä odotakkaan. Olen täällä ratsain, mutta tulehan "Liljaan", niin minä otan vaunut ja kyyditsen sinut kotiin.

Tessin mielestä ei ollut koskaan hävinnyt epäluulo nuorta herraansa kohtaan ja vaikka häntä väsyttikin, tahtoi hän mieluummin palata kotiin jalkaisin työväen seurassa. Niin hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen, mutta ei tahtonut vaivata häntä. — Lupasin heitä odottaa ja se minun on tehtäväkin.

— Niinkuin tahdot, hupakko!

Hän oli parhaiksi sytyttänyt sikarinsa uudelleen ja mennyt tiehensä, kun trantridgelaisetkin alkoivat huomata ajan lentäneen ja valmistautuivat lähtemään. He keräsivät nyyttinsä ja korinsa ja puolta tuntia myöhemmin, kellon lyödessä neljänneksen yli yksitoista, he tallustelivat kotia kohti.

Matkaa oli neljä kilometriä kuivaa valkoista tietä, jonka kuunvalo teki tänä iltana vielä valkoisemmaksi.

Tess huomasi heti kävellessään milloin minkin kanssa, että viileä yöilma hoipertelutti miehiä, jotka olivat kallistelleet liiaksi lasia, eivätkä jotkut iloisemmat naisetkaan olleet oikein varmoja askeleistaan — nimittäin muuan roteva tummaverinen tyttö Car Darch, myöskin Patarouvaksi sanottu, joka viimeisiin saakka oli ollut D'Urbervillen suosikki, ja Nanni, hänen sisarensa, liialta nimeltä Ruuturouva, sekä muuan nuori vaimo, joka jo oli kaatunut pari kertaa. Mutta kuinka maallisilta ja kömpelöiltä he muiden silmissä näyttivätkin, niin omasta mielestään he olivat vallan toista. Tietä kulkiessaan he tuntuivat leijailevan avaruudessa pää täynnä alkuperäisiä ja syviä ajatuksia, luullen että he ja ympärillä oleva luonto muodostivat kokonaisuuden, jonka eri osat sulautuivat sopusuhtaisesti toisiinsa. He olivat yhtä yleviä kuin kuu ja tähdet heidän yläpuolellaan, ja kuu ja tähdet olivat yhtä loistavia kuin he.

Heidän surkean tilansa näkeminen, mikä muistutti Tessin mieleen surullisia kokemuksia isän kodista, teki hänet alakuloiseksi eikä hän voinut enää iloita kauniista kuutamosta. Kuitenkin hän seurasi heitä edellä kerrotusta syystä.

He olivat kävelleet hajallaan pitkin tietä, mutta kun portti tuli eteen eikä ensimäinen saanut sitä avatuksi, niin kaikki kokoontuivat yhteen ryhmään.

Eillimäisenä kulki Patarouva Car, kantaen pajukoria, jossa oli hänen omia ja äitinsä ostoksia. Kun kori oli suuri ja raskas, oli Car asettanut sen mukavuuden vuoksi päälaelleen, missä se keikkui kahdannepäin hänen astuessaan kädet puuskassa.

— Mikä kumma sinun selässäsi mataa, Car? huudahti äkkiä joku joukosta.

Kaikki katsoivat Cariin. Hänellä oli yllään vaalea pumpulihame, ja niskasta kulki jonkunmoinen nauha vyötärön kohdalle kuin kiinalaisen niskapalmikko.

— Palmikko on päässyt irti, sanoi joku. Ei, ei se ollut hänen palmikkonsa, vaan juova, jonka oli synnyttänyt joku korista valuva neste, ja se loisti kuin tahmea käärme kuunvalossa.

— Se on siirappia, huomautti muuan tarkkasilmäinen vaimo.

Ja siirappia se olikin. Carin mummo poloinen oli perin mieltynyt siirappiin. Hunajata hän kyllä sai viljalti omista mehiläispesistä, mutta siirappia hänen sielunsa sentään halasi, ja Car oli päättänyt hämmästyttää mummoa. Ja kun tumma tyttö laski nopeasti korin alas, niin hän huomasi siirappiastian särkyneen.

Kaikki rähähtivät nauramaan nähdessään Carin selän, mikä suututti Patarouvaa niin, että hän päätti heti paikalla saada tuon koristuksen pois puvustaan pyytämättä siihen kenenkään apua. Hän ryntäsi suoraa päätä kedolle, jolle oltiin juuri laskeutumassa, heittäysi selälleen ja alkoi nurmikkoa vasten hangata röijyään puhtaaksi niin hyvin kuin taisi, laahautuen eteenpäin kyynärpäittensä varassa.

Ilonrähäkkä kävi yhä kovemmaksi, ihan heidän täytyi tarttua aitaan ja portin pylväisiin tai nojautua sauvoihinsa, sillä Carin ilveilyä nähdessään he tulivat aivan hervottomiksi naurusta. Ja sankarittaremme, joka tähän saakka oli ollut hiljaa kuin hiiri, pyrskähti väkisinkin nauramaan.

Tämä oli paha juttu monessa suhteessa. Samassa kun Patarouva kuuli Tessin heleän naurun toisten joukosta, niin kauan kytenyt mustasukkaisuuden liekki leimahti ilmi tuleen. Hän hyppäsi jaloilleen ja asettui aivan Tessin eteen.

— Kuinka uskallat nauraa minulle, senkin lutka? hän kirkui.

— En tosiaan voinut olla nauramatta, kun kaikki nauroivat, vastasi Tess anteeksi pyydellen, mutta yhä kikattaen.

— Sinä luulet olevasi muita parempi, koska olet hänen suosiossaan tällä kertaa! Mutta odotahan pikkusen, hyvä mamseli, odotahan! Kaksi tuommoista minä toki vastaan! Katsos tänne, katsos!

Kauhukseen Tess näki, että mustatukkainen tyttö alkoi repiä irti röijyään — josta hän tahtoi päästä eroon myöskin sen vuoksi, että se oli koko naurun aiheuttajana — kunnes hänen tanakka kaulansa, hartiansa ja käsivartensa olivat paljaina, näyttäen kuutamossa hekumallista maalaistyttöä esittävältä kuvanveistokselta. Nyrkit ojossa hän hypähti Tessin eteen.

— En minä viitsi tapella, Tess sanoi juhlallisesti, ja jos minä olisin tuoksi tiennyt, en kuuna päivänä olisi lähtenyt mokomaan portto-seuraan.

Tämä kenties liian selvä puhe sai aikaan, että haukkumasanoja alkoi satamalla sataa Tess paran niskaan; varsinkin jakeli niitä Ruuturouva, joka myös oli ollut Aleksander D'Urbervillen suosiossa ja nyt liittyi Cariin yhteisen vihollisen kukistamiseksi. Useat toisetkin naiset sekaantuivat asiaan kiihkolla, jota ei yksikään heistä varmaankaan olisi ollut niin kärkäs osottamaan, elleivät olisi viettäneet niin hilpeätä iltaa. Huomatessaan Tessin joutuvan alakynteen ylivoiman masentamana miehet ja sulhaset koettivat palauttaa rauhaa puolustamalla häntä; mutta heidän yrityksensä kiihotti vain sodan ilmituleen. Tessiä suututti ja hävetti. Hän ei välittänyt enää kolkosta tiestä eikä myöhäisestä yöstä; hän vain halusi päästä roskajoukosta erilleen niin pian kuin mahdollista. Hän tiesi varsin hyvin, että parhaimmat hänen kumppaneistaan seuraavana päivänä katuisivat kiivauttaan.

Kaikki olivat nyt nurmella, ja Tess koetti juuri vetäytyä erilleen rientääkseen tiehensä yksikseen, kun muuan ratsastaja miltei huomaamatta pistäysi esiin pensaiden takaa, joka reunusti tietä, ja Aleksander D'Urberville seisoi heidän keskellään: — Mitä helvetin jyryä te täällä pidätte? hän kysäisi. Ällistynyt väki ei osannut antaa selitystä samassa silmänräpäyksessä, eikä hän totta puhuen sitä kaivannutkaan. Hän oli kuullut melua, ratsastanut varovaisesti lähemmä ja kuullut tarpeekseen.

Tess seisoi erillään portin korvassa. D'Urberville kumartui häntä kohti ja kuiskasi: — Hyppää taakseni, niin pääsemme yhdessä hujauksessa eroon noista sähisevistä kissoista!

Tessin päätä tuntui pyörryttävän, niin pahasti oli mellakka häneen koskenut. Missä muussa tilaisuudessa tahansa hän olisi kieltäytynyt hyväksymästä tämmöistä tarjousta, kuten hän oli tehnyt useat kerran ennenkin, eikä pelkkä yksinäisyyskään olisi pakottanut häntä menettelemään nyt toisin. Mutta kun tämä tarjous tuli juuri niin ratkaisevalla hetkellä, jolloin pelko ja viha vastustajia kohtaan voi yhdellä hyppäyksellä vaihtua voitonriemuksi, niin hän ei malttanut olla noudattamatta mielivaikutettaan, vaan kiipesi portin selälle, pisti jalkansa jalustimeen ja hypähti satulaan D'Urbervillen taakse. He olivat jo pitkän matkan päässä, ennenkuin rehmijät älysivät, mitä oli tapahtunut.

Patarouvalta unohtui leninkinsä puhdistaminen, hän seisoi Ruuturouvan ja tuon horjuvan, vastanaidun nuoren vaimon vieressä — kaikki tuijottaen suuntaan, missä hevosen kavioiden kopse hälveni yön hiljaisuuteen.

— Mitä te töllistelette? kysyi joku miehistä, joka ei ollut mitään huomannut.

— Ha-ha-ha, nauroi tummaverinen Car.

— He-he-he, nauroi horjuva morsian, nojautuen rakkaan miehensä käsipuoleen.

— Hi-hi-hi, nauroi tummaverisen Carin veli, viiksiään sivellen ja selitti lyhyeen:

— Hyppääppä ojasta allikkoon.

Ja niin nämä ulkoilman lapset, joihin ei liikanainen ryypiskelykään ottanut oikein tepsiäkseen, jatkoivat matkaansa kedon poikki. Ja heidän kulkiessaan seurasi kunkin pään varjoa kellertävä valokehä, jonka kuun säteet muodostivat kasteesta välkkyvälle nurmelle. Jokainen saattoi nähdä vain oman sädekehänsä, joka ei milloinkaan erinnyt pään varjosta, liikkuipa se kuinka epävarmasti tahansa. Se pysyi siinä kiinni, kaunistaen sitä yhtämittaa, kunnes hoippuilevat liikkeet lopulta näyttivät kuuluvan erottamattomasti sen säteilyyn ja heidän hengityksensä huuru yön usvaan. Ja maiseman ja kuutamon ja luonnon henki tuntui sopusointuisesti yhdistyvän viinin henkeen.

11.

Ratsastajat ajoivat hetkisen eteenpäin sanaakaan puhumatta; Tess piteli kiinni Aleksanderista, sydän tykyttäen voitonriemua, mutta kuitenkin levotonna. Hän oli huomannut, ettei nuorella herralla ollut tuo hurja hevonen, jolla hän tavallisesti ratsasti, eikä hän tästä syystä ollut huolissaan, joskin satulassa pysyminen oli hyvin epävarmaa, vaikka hän pitelikin lujasti kiinni. Hän pyysi, että D'Urberville antaisi hevosen astua, johon tämä suostui.

— Eikö se ollut sukkela temppu, Tess kulta? hän sanoi ohi mennen.

— Oli, vastasi Tess. Minun pitäisi olla teille kovin kiitollinen.

— Etkös ole?

Tyttö ei vastannut.

— Tess, miksikä sinä et salli minun koskaan suudella sinua?

— Kai sen vuoksi, etten teitä rakasta.

— Ihanko varmaan?

— Olen teille joskus vihoissani.

— Sitäpä olen vähän pelännyt. — Aleksander ei pannut kuitenkaan tunnustusta pahakseen. Hän tiesi, että mikä tahansa on kylmyyttä parempi. — Mikset ole sanonut mitään, kun olen sinua suututtanut? hän kysyi.

— Kyllähän sen itse tiedätte. Koska en ole täällä riippumaton.

— Enhän ole sinua monesti loukannut lemmentuumillani?

— Olette joskus.

— Kuinka monesti?

— Kai te sen yhtä hyvin tiedätte kuin minäkin — liian monesti.

— Joka kerta kun koetin?

Tess oli vaiti, ja hevonen astua kapsutteli hyvän matkaa, kunnes kevyt vaalea usva, joka koko illan oli häilynyt alangoilla, peitti koko seudun ja kietoi heidät sisäänsä. Se näytti ikäänkuin kannattavan kuun valoa, tehden sen läpikuultavammaksi kuin kirkas sää. Joko tästä syystä tai hajamielisyydestä tai väsymyksestä hän ei huomannut, että he aikoja sitten olivat kulkeneet Trantridgen tienhaaran ohi ja ettei hänen kumppaninsa ratsastanut Trantridgeen päin.

Häntä väsytti tavattomasti. Hän oli noussut viideltä joka aamu viimeviikolla ja ollut työssä aamusta iltaan; sitä paitsi hän oli kulkenut jalkaisin Chaseboroughiin ja odottanut toisia kolme tuntia syömättä tai juomatta hituistakaan, koska oli kiirehtinyt niin lähtöä. Sen perästä hän oli astunut pari kilometriä kotiin päin, ja sitten oli tuo riita järkyttänyt mieltä. Ja heidän verkalleen ratsastaessaan oli kellokin jo vierähtänyt yhteen. Mutta ainoastaan kerran hän vaipui torkuksiin, jolloin hänen päänsä kallistui keveästi kumppania vasten.

D'Urberville seisatti hevosen, veti jalkansa jalustimista, kääntyi syrjittäin satulassa ja pisti kätensä hänen vyötärölleen tukeakseen häntä.

Mutta tämä valveutti hänet tuokiossa puolustusasentoon ja hänelle ominaisella näppäryydellä hän sysäsi nuorta miestä edemmä. Tämä oli kadottaa tasapainonsa ja suistua nurin niskoin hevosen selästä, mutta onneksi hevonen, vaikka olikin suuri ja roteva, oli tyyniluontoinen ja pysyi paikallaan.

— Sinä olet helkkarin epäystävällinen, hän sanoi. Minulla ei ole mitään pahaa mielessä — varjelin vain sinua putoamasta.

Tess epäili vielä hetkisen; mutta sitten hän uskoi D'Urbervillen puhuneen tällä kertaa totta ja sanoi nöyrästi: — Suokaa anteeksi, sir.

— En minä anna anteeksi, jollet osota minulle luottamusta. Mutta, hyvä Jumala, hän huudahti, kaikkipa minua sysivätkin, kun tuommoiset lapsetkin! Kolmisen kuukautta sinä olet nauranut tunteitani, kartellut ja hylkinyt minua, enkä minä sitä siedä kauempaa.

— Minä lähden huomenna kotiin, sir.

— Ei, et sinä kotiisi saa mennä. Kysyn sinulta vielä kerran, tahdotko osottaa luottavasi minuun antamalla minun pitää kättäni vyötärölläsi? Olkaamme avomielisiä. Tunnemme hyvin toisemme ja tiedäthän sinä, että minä sinua rakastan ja pidän sinua kauneimpana tyttönä koko maailmassa. Enkö saa kohdella sinua niinkuin olisit oma kultani?

Tess veti ärtyisästi henkeään, vääntelihe levotonna satulassa, katseli loitos ja mutisi: — En tiedä … minä tahdon … kuinka minä voin sanoa kyllä tai ei, kun…

D'Urberville ratkaisi asian kietomalla kätensä hänen ympärilleen, eikä Tess enää vastustellut. Näin he ratsastivat verkalleen eteenpäin, kunnes Tess äkkiä havaitsi, että he olivat viipyneet matkalla tavattoman kauan, paljoa kauemmin kuin Chaseboroughin matkalla tavallisesti viipyi, vaikkapa hiljaakin ajoi. Sitä paitsi hän huomasi, etteivät he enää olleet maantiellä, vaan metsäpolulla.

— Missä me olemme? hän huudahti.

— Menemme metsän läpi.

— Metsän — minkä metsän? Taidamme olla eksyksissä?

— Tämä on Englannin vanhin metsä. Yö on kaunis — miksemme ajelisi vähän enemmän?

— Kuinka te saatoitte olla niin petollinen! sanoi Tess, veitikkamaisuuden ja tosi tuskan välillä, päästäytyen irti hänen käsistään kohottamalla hänen sormiansa toisen toisensa perästä, vaikka hän samalla olikin vaarassa liukua maahan. — Juuri nyt kun minä luotin teihin ja olin teille ystävällinen, koska luulin tehneeni äsken väärin työkkäämällä teitä. Laskekaa minut alas ja antakaa minun mennä kotiin jalkaisin.

— Et sinä osaisi kotiin, vaikka olisi selvä sää. Trantridgeen on pitkä matka, täytyy kai mun tunnustaa, ja näin sumuisena yönä sinä saisit kulkea monta tuntia metsässä.

— Mitäpä siitä, tyttö sanoi maanitellen. Laskekaa minut alas. Yhdentekevä missä olemme, kunhan pääsen vain alas.

— Yhdellä ehdolla pääset. Kun minä nyt olen kulettanut sinut näin loitos, tunnen olevani edesvastuussa siitä, että pääset onnellisesti kotiin, mitä itse siitä ajatelletkin. Etkä sinä omin neuvoin osaa mitenkään Trantridgeen, sillä totta puhuen en minäkään tuon eksyttävän sumun takia tiedä missä olemme. Jos lupaat odottaa hevosen vieressä sen aikaa, kun minä haen metsästä tietä tai ihmisasuntoa saadakseni tietää missä olemme, niin lasken sinut mielelläni alas. Kun tulen takaisin, niin osaan sanoa, minnepäin meidän on mentävä, ja jos yhä edelleen tahdot kulkea jalkaisin, niin saat sen tehdä ja ratsastaa saat myöskin — kumpaa vain tahdot.

Tess suostui ehdotukseen ja solui hevosen toista sivua alas, mutta sitä ennen nuorukainen ehti ottaa häneltä pikaisen suutelon. D'Urberville hyppäsi maahan toiselle puolelle.

— Kai minun on pideltävä hevosta? kysyi Tess.

— Ei, ei tarvitse, hän vastasi taputtaen huohottavaa ratsua. On se saanut tarpeekseen juosta tänä yönä.

Hän käänsi hevosen pään pensaikkoon ja sitoi sen oksaan; sitten hän laittoi karisseista lehdistä tytölle istumatilan.

— Istuhan tässä, hän sanoi. Lehdet ovat vielä kuivia. Vilkaise joskus hevosta — sillä hyvä.

Hän astui muutamia askeleita poispäin, mutta palasi kohta sanoen: — Kuulehan, Tess, isäsi on saanut tänään uuden hevosen. Joku on sen hänelle antanut.

— Joku? Tekö?

D'Urberville nyökäytti päätään.

— Oh, kuinka kiltti olittekin, huudahti tyttö mieli nolona siitä, että juuri tällä hetkellä piti kiittää häntä.

— Lapset kuuluivat myös saaneen leikkikaluja.

— En ole tiennyt, että olette heille mitään antanut, Tess mutisi kovin liikutettuna. — Melkeinpä toivon, ettette olisi sitä tehnyt. Niin toivonkin.

— Miksikä, rakas tyttöni?

— Se — sitoo minua.

— Tess — etkö rakasta minua nyt vähääkään?

— Olen kiitollinen, myönsi tyttö vastahakoisesti. Mutta pelkäänpä, etten… Hänelle johtui mieleen, että D'Urbervillen kuumat tunteet häntä itseään kohtaan olivat aiheuttaneet tuon menettelyn, ja tämä koski häneen niin kipeästi, että hän alkoi itkeä, ensin hiljaa ja sitten ääneensä.

— Rakas Tess kulta, älä itke! Istuhan siinä ja odota minua — Tess istuutui nöyrästi lehtikasalle, vavisten hieman. — Kylmääkö sinua? kysyi hän.

— Pikkusen.

D'Urberville kosketti häntä sormillaan.

— Miksi sinulla on vain tuo ohut pumpulileninki ylläsi?

— Se on paras kesäpukuni. Lähtiessä oli hyvin lämmin, enkä tiennyt, että tulisin ratsastamaan ja että menisi yöhön asti.

— Syyskuulla ovat yöt kylmät. Odotahan vähäisen. — Hän riisui keveän päällystakin yltänsä ja pani sen hellästi hänen ympärilleen. — No, nyt lämpenet hieman, hän sanoi. Lepäähän tässä, kaunokaiseni, kohta minä palaan.

Napitettuaan päällysnutun tytön ympärille hän puikahti usvaan, joka riippui huntuina puiden välissä, Tess kuuli kuinka oksat rapisivat hänen noustessaan rinnettä myöten, kunnes hänen askelensa kaikuivat yhtä hiljaisilta kuin linnun sipsutus ja lopulta häipyivät kokonaan. Kuu meni piiloon, vaalea valo himmeni, ja Tess peittyi pimeään levätessään unelmiin vaipuneena lehtivuoteella.

Sillä välin oli Aleksander D'Urberville tunkeutunut rinteelle päästäkseen todenteolla selville, missä he olivat. Hän oli itse asiassa ajanut toista tuntia umpimähkään ja poikennut jokaiselle eteentulevalle polulle saadakseen olla kauemmin tytön kanssa ja oli kiinnittänyt paljon enemmän huomiota Tessin kuunvalaisemaan olemukseen kuin tien varteen. Osviittaa etsiessään ei hän pitänyt kiirettä, sillä väsyneen hevosen tarvitsi vähäisen huoahtaa. Kavuttuaan mäen yli laaksoon hän näki vähän alempaa aidan, joka noudatteli maantietä; hän erotti sen ääriviivat, ja tuokiossa selveni hänelle, mihin he olivat tulleet. Hän kääntyi takaisin, mutta kuu oli tällä välin mennyt kokonaan mailleen, ja usva teki metsän pilkko pimeäksi, vaikka aamu oli lähellä. Hänen oli pakko hamuta eteenpäin kädet harallaan välttääkseen oksia ja lopulta hän huomasi, että paikkaa, josta hän oli lähtenyt, oli ensin mahdoton löytää. Hän samosi ylös ja alas, eteen- ja taaksepäin, kunnes vihdoin kuuli hevosen liikahtavan aivan vierellään ja tunsi jalkansa äkkiarvaamatta tarttuvan maassa olevan nuttunsa hihaan.

— Tess! hän sanoi.

Ei kuulunut vastausta. Yö oli nyt niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä muuta kuin kalpean utumaisen muodostuksen jalkojensa juuressa: se oli valkoinen olento, jonka hän oli jättänyt karisseille lehdille lepäämään. Kaikki muu oli pimeätä. D'Urberville kumartui ja kuuli hiljaista, säännöllistä hengitystä. Hän laskeusi polvilleen ja kumartui alemma, kunnes Tessin hengitys lämmitti hänen kasvojaan, ja tuokiossa hänen poskensa painui tämän poskeen. Tyttö nukkui sikeästi, ja hänen silmäripsillään väikkyi kyyneleitä.

Pimeä ja äänettömyys vallitsi kaikkialla. Heidän yläpuolellaan kohosivat salon ikivanhat kuuset ja tammet, joiden oksilla pikku linnut uinuivat viimeisiä aamu-uniaan, ja niiden ympärillä koikkivat kaniinit ja jänikset.

Mutta missä oli Tessin suojelusenkeli? kysynee joku. Missä oli kaitselmus? Ehkä hän, kuten eräs toinen jumala, josta pilkallinen Elias puhuu, oli tarinoimassa tai metsästämässä tai matkalla tai kenties nukkui eikä häntä saanut herättää.

Minkä vuoksi tähän ihanaan kudokseen, herkkään kuin lukinseitti ja valkoiseen kuin lumi, oli määrätty painettavaksi niin karhea kuosi; minkä vuoksi niin usein tapahtuu, että karhea näin ottaa omakseen hienomman, väärä mies naisen ja väärä nainen miehen? Sitä arvotusta ovat monet filosoofit vuosituhansia turhaan koettaneet selittää. Tessin onnettomuudessa saattaa kenties arvella koston piilleen. Sillä epäilemättä jotkut hänen pantsaripukuisista esi-isistään olivat juomingeista palatessaan kohdelleet aikansa talonpoikaistyttöjä samalla tavoin, ehkä armottomamminkin. Mutta vaikka jumalista tuntuneekin aivan oikeudenmukaiselta rangaista lapsia isäin pahoista teoista, niin ei tavallisten ihmisten oikeudentunto voi sitä hyväksyä; eikä se siis paranna asiaa.

Tessin vertaiset näillä seuduin sanovat aina kohtaloon uskovalla tavallaan: "Se oli sallittu". Siinäpä juuri onnettomuus olikin. Pohjaton kuilu erotti tämän perästä sankarittaremme hänen aikaisemmasta itsestään, siitä mikä hän oli lähtiessään äitinsä luota koettamaan onneaan Trantridgen kanalassa.

TOINEN VAIHE.

VIATTOMUUDEN MENTYÄ.

12.

Kori oli raskas ja mytty suuri, mutta hän raastoi niitä mukanaan, aivan kuin henkilö, joka ei murehdi aineellisista asioista. Välistä hän pysähtyi levähtämään jonkun portin tai veräjän kupeessa, kohotti sitten koria ylemmä pyöreälle käsivarrelleen ja jatkoi matkaansa.

Oli sunnuntai-aamu lokakuun loppupuolella noin neljä kuukautta siitä, kun Tess saapui Trantridgeen ja muutamia viikkoja hänen öisestä ratsastuksestaan salossa. Päivä oli juuri alkanut sarastaa, ja hänen takanaan taivaanrannalla värehtivä hohde valaisi harjua, jota kohti hän suuntasi askelensa ja jonka poikki hänen oli mentävä tullakseen syntymäpaikoilleen. Rinne kohosi verkalleen tällä puolen, ja maaperä ja koko luonto oli täällä erilainen kuin Blakemoren laaksossa. Ihmisten luonne ja puhetapakin oli täällä hiukan toisenlainen, huolimatta rautatien tasottavasta vaikutuksesta; niin että Tessin mielestä oli hänen kotinsa tuntunut olevan hyvin kaukana, vaikka sinne oli vain kolmen peninkulman matka Trantridgesta. Blakemorelaiset kävivät kauppaa lännessä ja pohjoisessa, matkustivat, kosivat ja menivät naimisiin länsi- ja pohjoispuolella olevilla paikkakunnilla; tämän puolen asukkaat taas olivat yhteydessä eteläisten ja itäisten paikkakuntien kanssa.

Tuota samaa rinnettä alas oli D'Urberville kiidättänyt häntä niin tulista vauhtia kesäkuussa. Tess astui loppumatkan pysähtymättä ja saavuttuaan huipulle silmäsi alapuolella olevaa tuttua, vihreätä maailmaa, joka nyt oli puoleksi usvassa. Aina se näytti täältä viehättävältä, mutta nyt se tuntui Tessistä kamalan kauniilta, sillä viime näkemästään hän oli oppinut tietämään, että käärme sähisee lintujen laulupaikoilla, ja tämä opetus oli kokonaan muuttanut hänen elämänkäsityksensä. Peräti toisena kuin tuona yksinkertaisena tyttönä, jollainen hän kotonaan oli ollut, seisoi hän nyt ajatusten painamana paikoillaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei saattanut katsoa eteenpäin kotilaaksoonsa.

Tess näki kaksipyöräisten ajopelien kohoavan valkoista tietä, jota hän itse juuri oli kavunnut. Rattaiden vieressä astui mies, joka viittoi hänelle kädellään, ikäänkuin käskien odottamaan.

Hän totteli merkkiä sanomattoman rauhallisesti, ja ennen pitkää oli mies rattaineen hänen vierellään.

— Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli D'Urberville hengästyneenä, ja vielä sunnuntai-aamuna, kun kaikki nukkuivat. Sattumalta minä sen vain huomasin ja olen ajanut kuin paholainen sinut saavuttaakseni. Katsohan vain hevosta. Mitä se semmoinen lähtö oli? Kukapa sinua olisi lähtemästä estellyt? Eikä sinun olisi tarvinnut tarsia jalkaisin ja raastaa tavaroitasi. Olen juossut kuin hullu jälestäsi saadakseni kyyditä loppumatkan, jollet käänny takaisin.

— En minä takaisin käänny, sanoi tyttö.

— Arvasinhan, ettet kääntyisi. Nosta korisi rattaille ja salli minun auttaa itseäsi.

Tess nosti korinsa ja myttynsä välinpitämättömästi kieseihin ja nousi hänen rinnallensa istumaan. Ei hän enää D'Urbervilleä pelännyt ja juuri siinä, mikä oli aiheena hänen luottamukseensa, piili hänen surunsa.

D'Urberville sytytti koneellisesti sikarin, ja matkaa jatkettiin keskustellen katkonaisesti ja välinpitämättömästi jokapäiväisistä asioista. Hän oli aivan unohtanut kuinka hän oli koettanut suudella tyttöä ajaessaan alkukesästä hänen kanssaan tätä tietä toisaannepäin. Mutta Tess ei ollut ja hän istui nyt kuin nukke, vastaten lyhyesti hänen huomautuksiinsa. Kohta he tulivat metsikköön, jonka takana oli Marlottin kylä. Vasta sitten hänen jäykkiin piirteisiinsä ilmestyi elämää, ja kyyneleitä alkoi pirahdella hänen silmistään.

— Miksi sinä itket? kysyi D'Urberville kylmästi.

— Ajattelin vain, että täällä olen syntynyt, mutisi Tess.

— Kaikkien meidän täytyy jossain syntyä.

— Kunpa en olisi koskaan syntynyt, en täällä enkä muualla.

— Hyh! Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran tahtonut?

Hän ei vastannut.

— Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.

— En, totta se on. Jos minä teidän tähtenne olisin tullut, jos teitä tosiaan olisin rakastanut ja vielä rakastaisin, niin en minä niin itseäni tuomitsisi ja kammoisi heikkouteni tähden, kuin nyt teen.

D'Urberville kohotti olkapäitään. Tess lisäsi:

— En ymmärtänyt tarkotustanne, ennenkuin oli liian myöhäistä.

— Niin sanovat kaikki naiset.

— Kuinka te uskallatte tuommoista puhua, Tess huudahti, kääntyen raivoisana häneen päin, ja hänen silmänsä säihkyivät, kun uinunut kiihkeys — jota D'Urberville oli jonain päivänä saava tuntea enemmän — heräsi hänessä. — Hyvä Jumala! Tekisi mieleni tyrkätä teidät maantien ojaan! Eikö päähänne ole koskaan pälkähtänyt, että mitä kaikki naiset sanovat, sitä muutamat saattavat tunteakkin?

— No, no, D'Urberville nauroi; ikävä että sinua loukkasin. Tein väärin — myönnän sen itsekin. Hieman katkerasti hän jatkoi: — Mutta ei sinun siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla. Olen valmis maksamaan, menköön vaikka viimeinen penni. Ei sinun enää tarvitse olla ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun, jota olet pitänyt viime aikoina, aivan kuin et tahtoisi panna yllesi rihmaakaan enempää kuin mitä itse olet ansainnut.

Tytön huulet värähtivät hieman ivallisesti, vaikka hänen voimakkaassa, avarassa luonteessaan ei ollut juuri pilkalle tilaa.

— Olen jo sanonut, etten ota teiltä enää mitään, en tahdo, en voi ottaa! Olisin tahdoton luontokappale käsissänne, jos sen tekisin, enkä sitä tahdo.

— Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi, sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D'Urberville — ha, ha, ha! No, Tess kulta, en saata enempää sanoa. Minä mahdan olla huono mies — kirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana mahdan kuollakkin. Mutta kurjan sieluni kautta vannon, etten ole sinulle enää paha, Tess. Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet — ymmärräthän — ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin kirjota minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat. Kenties en ole Trantridgessa, matkustan Lontooseen joksikin aikaa, en siedä tuota vanhaa mummoa. Mutta kirjeet kyllä minulle toimitetaan.

Tess sanoi haluavansa jäädä tähän, ja he pysähtyivät metsikön kohdalla. D'Urberville hyppäsi alas, nosti Tessin rattailta ja asetti tavarat hänen viereensä maantielle. Tess kumarsi hänelle keveästi, hänen katseensa viivähti tuokion D'Urbervillen katseessa, sitten hän kääntyi ottaakseen tavaransa ja lähteäkseen.

Aleksander D'Urberville otti sikarin hampaistaan ja kumartui häntä kohti sanoen: — Ethän sinä toki noin eroa, Tess kulta? Tulehan tänne.

— Niinkuin tahdotte, vastasi tyttö välinpitämättömästi. Katsokaahan, kuinka tottelevaksi olette minut saanut. Sitten hän kohotti kasvonsa D'Urbervilleä kohti ja seisoi kuin marmoripatsas tämän painaessa suutelon hänen poskelleen, suutelon, joka kyllä oli huoleton, mutta ei sentään aivan kylmä. Tess katseli hajamielisenä loitolla olevia puita, kun suudelma hänelle annettiin, ikäänkuin ei olisi täysin tajunnut, mitä nuori mies teki.

— Nyt toiselle poskelle vanhan ystävyyden vuoksi.

Hän käänsi päätään yhtä välinpitämättömästi kuin maalaria tai hiustenkähertäjää totellaan, ja D'Urbervillen huulet koskettivat poskea, joka oli kylmä ja kostea kuin viereisessä metsässä kasvavat sienet.

— Sinä et suutele minua takaisin. Sinä et koskaan tee sitä mielisuosiolla — pelkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.

— Olenhan tuon monesti sanonut. Ja se on totta. En ole teitä koskaan sydämestäni rakastanut enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Hän lisäsi synkästi: — Kenties valhe tässä asiassa hyödyttäisi nyt minua sangen suuresti. Mutta on minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten rupea valehtelemaan. Jos minä teitä rakastaisin, niin olisi minulla mitä suurin syy tunnustaa se teille. Mutta en sitä tee.

D'Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskenut kipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotunteisuuteensa.

— Sinä olet kauhean synkkämielinen, Tess. Ei minulla ole syytä sinua nyt imarrella ja saatan sanoa suoraan, että suotta sinä olet niin huolissasi. Ei ole sinua kauniimpaa naista näillä seuduin, ei ylhäistä, ei alhaista; sanon sen sinulle hyvää toivoen ja asian ymmärtävänä miehenä. Jos olet järkevä, niin näytät kauneuttasi maailmalle, ennenkuin se kuihtuu… Ja, kuulehan, Tess, etköhän tulisi jälleen luokseni? En tahtoisi mitenkään päästää sinua tällä tavoin menemään.

— En koskaan, en koskaan! Tein päätökseni heti kun huomasin — mikä minun olisi pitänyt ennen nähdä; enkä tule.

— Hyvästi sitten, nelikuukautinen serkkuni! Hyvästi! Hän hypähti keveästi rattaille, tarttui ohjaksiin ja ajoi näkymättömiin punamarjaisen pensasaidan reunustamaa tietä pitkin.

Tess ei katsonut hänen jälkeensä, vaan käveli verkalleen mutkittelevaa tietä. Aamu oli vielä varhainen, ja vaikka aurinko olikin juuri päässyt esiin kukkulan takaa, tuntuivat sen säteet vielä varsin koleilta lämmittämättä vähääkään. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa liikkeellä. Luonnossa vallitsi synkkä lokakuun tunnelma, mutta vielä synkempi oli hänen mielensä.

Kun hän oli kävellyt kotvan aikaa, niin joku läheni häntä takaa, vieläpä niin nopeasti, että tulija oli aivan hänen kintereillään sanonut "hyvän huomenensa", ennenkuin hän oli ehtinyt kiinnittää askeleihin huomiotaan. Tämä näytti olevan jonkunlainen käsityöläinen ja kädessään hän kantoi läkkipönttöä, jossa oli punaista väriä. Hän kysyi virallisella äänellä, saisiko hän kantaa hänen koriaan, mihin Tess myöntyikin, jonka jälkeen he jatkoivat yhdessä matkaa.

— Varhainpa ollaan liikkeellä näin sunnuntai-aamuna, sanoi mies hilpeästi.

— Varhain, vastasi Tess.

— Jolloin useimmat ihmiset lepäävät viikon työn perästä.

— Niin, sanoi Tess.

— Mutta minä teen työtä tänä päivänä enemmän kuin kaikkina muina viikon päivinä.

— Niinkö?

— Koko viikon minä teen työtä ihmisten hyväksi, mutta sunnuntait Jumalan kunniaksi. Se on parempaa kuin toinen — vai mitä? Minulla on pikkusen tekemistä tuossa veräjänpielessä. Puhuessaan mies poikkesi aukeamaan, joka johti niitylle. — Odottakaapa hetkinen, hän sanoi, tulen tuossa paikassa.

Kun miehellä oli hänen korinsa, ei Tess voinut muutakaan tehdä ja jäi odottamaan, katsellen miehen puuhia. Tämä laski korin ja maaliastian nurmikolle, sekotti maalia siveltimellä, joka oli purkissa, ja alkoi maalata isoja, jäykkiä kirjaimia keskimäiseen kolmesta poikkipuusta, pannen pilkun joka sanan perään, aivan kuin antaakseen lukijalle aikaa painaa sana sydämeensä:

Sinun, kadotuksesi, ei, makaa.

2 Piet. II. 3.

Punaisina loistavat kirjaimet pistivät räikeästi silmään rauhallista maisemaa, kuihtuvia pensaita, sinistä taivasta ja sammaltuneita veräjälautoja vasten. Ne näyttivät huutavan ja panevan ilman värisemään. Jotkut olisivat kenties huudahtaneet: "voi teologia parkaa!" nähdessään tuon kamalan töherryksen — mikä osaltaan ilmaisi ihmiskunnalle aikoinaan niin paljon hyvää tehneen uskon viimeistä luonnotonta vaihetta. Mutta Tessin sydämeen sanat sattuivat pelottavan syyttävinä. Tuntui kuin tuo mies olisi tiennyt, mikä hänen mieltään painoi, vaikka hän olikin ventovieras.

Saatuaan työnsä valmiiksi mies otti hänen korinsa, ja Tess jatkoi koneellisesti kulkuaan hänen rinnallaan.

— Uskotteko te maalaamiinne sanoihin? hän kysyi hiljaa.

— Uskonko? Enkö minä uskoisi eläväni?

— Mutta, sanoi tyttö vavisten, jollette ole tehnyt syntiä omasta tahdostanne?

Mies pudisti päätään.

— En minä rupea sanansaivarteluihin näin polttavassa kysymyksessä, hän vastasi. Olen kulkenut satoja kilometrejä tänä kesänä, maalaten noita raamatunlauseita seiniin ja portteihin kaikkialla näillä seuduin. Niiden soveltamisen jätän niiden ihmisten sydämen asiaksi, jotka ovat lukeneet sanat.

— Minusta ne ovat kauheita, sanoi Tess. Musertavia, tappavia!

— Sitä niillä tarkotetaankin, vastasi mies ammattimaisella äänellä. Mutta lukisittepas tuimimmat lauseeni, joita säästän likaisia kujia ja satamakaupunkeja varten. Ne puistattaisivat teitä! Ei siltä, ettei tämäkin olisi varsin sopiva maalaisille… Oh — tuossa on sievonen lankkuaita riihen vieressä tyhjän panttina. Siihenpä sopii maalata joku lauselma, joka saattaa olla hyvä teidänlaisille vaarallisille nuorille naisille. Odotatteko hiukan?

— En, vastasi Tess, ottaen korin käsivarrelleen ja lähtien astumaan. Vähän matkan päässä hän käänsi päätänsä. Veri tulvahti hänen kasvoilleen hänen lukiessaan puoleksi valmista lauselmaa:

Ei, sinun, pidä. — —

Hänen hilpeämielinen ystävänsä näki hänen katselevan sanoja, pysäytti työnsä ja huusi:

— Jos haluatte näistä asioista saada tietoja rakennukseksenne, niin tänä päivänä muuan hyvin vakava ja kelpo mies saarnaa kylässänne — mr Clare Emminsteristä. En ole aivan yhtä mieltä hänen kanssaan nykyään, mutta kelpo mies hän on ja selittää sanaa yhtä hyvin kuin kukaan pappi, jota olen kuullut. Hän se alkoi työn minussa.

Mutta Tess ei vastannut, hän kiiruhti tiehensä katse maahan luotuna. — Uh — en minä usko Jumalan tuommoisia sanoneen! hän mutisi halveksien, kun hänen hämmästyksensä oli haihtunut.

Äkkiä tuprahti savua hänen kotinsa savutorvesta, saattaen hänen sydämensä vavahtamaan. Ja kun hän astui sisään, niin hänen sydämensä alkoi tykyttää vielä raivoisemmin. Äiti, joka vastikään oli noussut nukkumasta, käännähti häntä tervehtimään lieden äärestä, missä hän oli laittelemassa tulta padan alle. Pienokaiset olivat vielä toisessa huoneessa makuulla ja samoin isäkin; olihan nyt sunnuntai-aamu, jolloin hän arveli oikeudekseen nukkua puolisen tuntia kauemmin.

— Ka, Tess kultani! huudahti äiti hämmästyneenä, juosten häntä suutelemaan. — Mitä sinulle kuuluu? En huomannut sinun tuloasi. Tulitko sinä kotiin mennäksesi naimisiin?

— En, en minä sen vuoksi tullut, äiti.

— Onko sinulla sitten vapaa päivä?

— On — on montakin, sanoi Tess.

— Mitä, eikö serkkusi aijo tehdä sinua onnelliseksi?

— Ei hän ole serkkuni eikä hän mene kanssani naimisiin.

Äiti katsoi tutkien häneen.

— Kuule, sinä et ole minulle vielä kaikkia kertonut, hän sanoi.

Ja sitten Tess läheni äitiänsä, pani kasvonsa hänen kaulalleen ja kertoi vaiheensa.

— Etkä sittenkään saanut häntä itseäsi ottamaan? toisti äiti. Kaikki naiset, sinua lukuunottamatta, sen olisivat tehneet.

— Olisivatpa saattaneet tehdä.

— Se vasta jotain olisi ollut, jos sinä olisit sen tehnyt — olisi sitä sopinut kertoa, jatkoi mrs Durbeyfield harmista itkuun purskahtamaisillaan. Ja kun täälläkin on puhuttu niin paljon sinusta ja hänestä, niin kukapa olisi uskonut asian tämmöiseksi menevän? Miksei juohtunut mieleesi tehdä jotain hyvää kotiväellesi, sen sijaan että ajattelit vain itseäsi? Kylläpä minä olen saanut hyöriä ja pyöriä, samoin isä poloisesi, jonka sydän on kohta rasvainen kuin paistinpannu! En minä toki luullut tämän asian näin nolosti menevän! Kelpasipa sitä katsella, kun te yhdessä ajoitte matkaanne neljä kuukautta takaperin — komea pari siinä oli! Katsohan, mitä hän on meille antanut — me vain luulimme hänen näitä lahjottavan sukulaisuuden vuoksi. Mutta jollei hän ole sukulaisemme, niin varmaan se on tapahtunut sen vuoksi, että hän sinua rakasti. Vielähän olit tyttö, kun et sittenkään saanut häntä menemään kanssasi naimisiin!

Saanut Aleksander D'Urbervilleä menemään hänen kanssaan naimisiin! Hänen kanssaan! Naimisiinmenosta ei D'Urberville ollut maininnut sanallakaan. Entä jos olisi maininnut! Ei hän tiennyt, mitä olisi vastannut, jos tuommoista yhteiskunnallista pelastusta olisi hänelle tarjottu. Mutta hänen mieletön äiti raukkansa ei tiennyt, millä tunteilla hän tuota miestä ajatteli. Kenties se oli nykyisissä oloissa harvinaista, luonnotonta ja käsittämätöntä, mutta hän ei voinut muuta; ja tämä oli, kuten hän itse sanoi, syynä hänen itsensähalveksimiseen. Hän ei ollut koskaan pitänyt hänestä paljoa eikä pitänyt nyt vähääkään. Hän oli pelännyt häntä, vavissut hänen läheisyydessään ja taipunut, kun hän taitavasti käytti hyväkseen hänen avuttomuuttaan, ja sitten hän oli hänen hienoutensa häikäisemänä tullut antautuneeksi huumauksen vallassa. Siinä kaikki. Ei hän juuri häntä vihannutkaan, mutta tomua ja tuhkaa oli hän vain hänelle, tuskinpa hän kunniansakaan vuoksi olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin.

— Sinun olisi pitänyt paremmin pitää varasi, jollei aikomuksesi ollut saada häntä mieheksesi.

— Voi, äiti, äiti, huusi tuskan murjoma tyttö, heittäytyen kiihkeästi äitinsä kaulaan, aivan kuin sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka minä tuota tiesin? Olinhan lapsi lähtiessäni täältä neljä kuukautta takaperin. Mikset sinä sanonut, että vaarat minua uhkasivat? Mikset minua varottanut miehistä? Hienot naiset kyllä tietävät pitää varansa, he lukevat kirjoja, joissa kerrotaan tämmöisistä juonista, mutta eihän minulla ollut siihen tilaisuutta, etkä sinä sanonut mitään!

Äiti tunsi olevansa voitettu.

— Ajattelin, että jos puhuisin sinulle hänen hellistä tunteistaan ja mihin ne saattaisivat viedä, niin sinä et hänestä välittäisi ja menettäisit hyvän tilaisuuden, mutisi hän pyyhkien silmiään esiliinallaan. — No niin, meidän on nyt koetettava auttaa asia parhaan mukaan, luulenma. Eihän se sentään ole muuta kuin maailman menoa ja kai se niin oli sallittu?

13.

Huhu Tessin kotiintulosta rikkaiden sukulaistensa luota levisi pian, jos niin suurta sanaa kuin "huhu" saattaa käyttää, kun on kysymyksessä vain pieni Marlottin kylä. Iltapäivällä saapui Tessiä tervehtimään joukko hänen entisiä koulutoverejaan, puettuina parhaisiin tärkättyihin ja silitettyihin leninkeihinsä, niinkuin sopiikin käydessä katsomassa henkilöä, joka on saavuttanut — kuten he arvelivat — suuren voiton, Tytöt asettuivat istumaan ympäri huonetta ja tarkastelivat häntä hyvin uteliaina. Juuri se seikka, että tuo kaukainen sukulainen mr D'Urberville, jonka maine iloisena kavaljeerina ja tyttöjenviekottelijana oli alkanut levitä Trantridgen rajojen ulkopuolellekin, oli rakastunut Tessiin, teki hänen otaksutun asemansa vielä merkillisemmäksi kuin se olisi ollut, jos se olisi näyttänyt varmalta ja vaarattomalta.

Heidän mielenkiintonsa oli niin suuri, että nuoremmat kuiskailivat Tessin selän takana:

— Kyllä se on kaunis! Ja kuinka tuo leninki sopii hänelle! On se mahtanut maksaa aika lailla ja varmaan se on hänen antamansa!

Tess, joka juuri kurottautui ottamaan teekojeita nurkkakaapista, ei kuullut näitä huomautuksia. Jos hän olisi kuullut, niin hän olisi pian selittänyt ystävilleen asian oikean laidan.

Mutta äidin korvan sivuitse eivät puheet menneet, ja hänen turhamielisyyttänsä, jota suuremmoisen naimiskaupan raukeneminen oli loukannut, kutkutti toki se, että niin hienon herran kerrottiin mielistelevän hänen tytärtään. Ylipäänsä hän oli varsin tyytyväinen, vaikka tämä epäiltävä ja irstaudella saavutettu voitto tahraisikin hänen tyttärensä mainetta; saattoihan siitä vielä sukeutua naimiskaupatkin, ja hyvillään heidän ihailustaan hän pyysi vieraita jäämään teelle.

Heidän lavertelunsa, naurunsa, hyväntahtoiset viittauksensa ja ennen kaikkea heidän kateelliset huomautuksensa saattoivat Tessinkin mielen pirteämmäksi, ja kuta pitemmälle ilta kului, sitä enemmän heidän vilkkautensa tarttui häneen, ja hän kävi melkein iloiseksi. Marmorin kova ilme katosi hänen poskiltaan, hän liikkui miltei yhtä norjasti kuin ennen ja näytti hempeältä nuoruuden kukoistuksessaan.

Joskus hän saattoi, kaikesta huolimatta, vastata heidän kysymyksiinsä ylpeänlaisesti, aivan kuin tuntien, että hänen kokemuksensa rakastelusta olisivat tosiaan olleet kadehdittavat. Mutta "oman raunionsa lempiminen", kuten runoilija lausuu, oli hänelle niin ventovierasta, että tämä harhaluulo kesti yhtä lyhyen ajan kuin salaman leimaus; kylmä järki otti taas vallan ja alkoi pilkata hänen satunnaista heikkouttaan, hetkellinen ylpeys tuntui hänestä kammottavalta ja herätti hänessä syyllisyyden tunteen, ja silloin hän vetäytyi kuoreensa ja kävi välinpitämättömäksi.

Kuinka oli mieli raskas seuraavana päivänä, kun ei ollut enää sunnuntai, vaan arkipäivä, kun ei ollut enää hienoja vaatteita ja iloisia vieraita ja hän heräsi vanhassa sängyssään ja pikku lapset nukkuivat sikeästi hänen ympärillään! Hänen tulonsa herättämä mielenkiinto ja jännitys oli hävinnyt, ja hän näki edessään pitkän, kivisen tien, jota hänen oli vaellettava ilman apua, ilman myötätuntoisuutta. Silloin hänen tuskansa oli pelottava, hän melkein toivoi kuolemaa.

<tb>

Muutamien viikkojen kuluttua Tess virkistyi kuitenkin sen verran, että kykeni menemään kirkkoon eräänä sunnuntaina. Hänen teki mielensä kuulla laulua, olkoonpa vaikka huononpuoleistakin, ja veisata muiden kanssa vanhoja virsiä. Hän oli perinyt äidiltään semmoisen laulullisen taipumuksen, että yksinkertaisinkin laulu joskus vaikutti häneen niin valtavasti, että sydän pyrki rinnasta ulos hypähtämään.

Päästäkseen niin paljon kuin mahdollista herättämästä huomiota ja välttääkseen nuorten miesten kohteliaisuudenosotuksia hän läksi kotoa, ennenkuin alettiin soittaa kirkkoon ja asettui istumaan lehterin alle loukkoon, missä paarit seisoivat hautalapioiden vieressä, ja missä istui vain pari ukkoa ja akkaa.

Seurakuntalaiset tulivat pienissä joukoissa, istuutuivat hänen edessään oleville penkeille, painoivat päänsä alas kotvaksi aikaa, aivan kuin olisivat rukoilleet, vaikkeivät sitä tehneet, kohosivat sitten istumaan ja katselivat ympärilleen. Virsien joukossa sattui olemaan eräs hänen lempisävelmistään, mutta hän ei tuntenut sen nimeä, vaikka olisi kernaasti halunnut tietää sen. Ja hän ajatteli epämääräisesti, kuinka kummallinen ja jumalallinen oli tuollainen säveltäjän mahti, kun hän saattoi vielä haudastaankin synnyttää omia tunteitaan hänenlaisessaan tytössä, joka ei ollut koskaan kuullut hänen nimeänsä eikä koskaan löytäisi avainta hänen olemukseensa.

Ne, jotka olivat katselleet ympärillensä, kääntelivät päätänsä yhä useammin jumalanpalveluksen kestäessä, ja kun lopulta hänet huomasivat, niin kuiskasivat toinen toiselleen. Tiesihän hän, mitä ne kuiskasivat; tuska kouristi sydäntä, ja hän tunsi, ettei hän enää voisi tulla kirkkoon.

Hän rupesi oleskelemaan yhä enemmän makuuhuoneessaan lasten kera. Siellä hän istui matalan olkikaton alla, katsellen lunta ja sadetta, komeata auringonlaskua ja kirkasta kuutamoa. Hän pysyttelihe niin piilossa, että miltei kaikki luulivat hänen menneen matkoihinsa.

Vain pimeän tullen hän läksi liikkeelle ja metsässä samotessaan ei hän tuntenut olevansa niin hylätty. Hän osasi löytää aivan tarkalleen sen iltahetken, jolloin valo ja pimeys ovat niin täydellisessä tasapainossa, että päivän synnyttämä pakko ja yön herättämä epätietoisuus tekevät toisensa tyhjiksi, jättäen mielen perinpohjaisesti vapaaksi. Silloin elämisen raskas velvollisuus tuntuu mahdollisimman kevyeltä. Pimeää ei hän pelännyt, hänen tarkotuksenaan näkyi olevan karttaa vain ihmisiä tai oikeammin sitä tunteetonta muodostusta, jota nimitetään maailmaksi, ja joka on niin pelottava vaikuttaessaan kokonaisuutena, mutta niin surkea yksityisissä osissaan!

Näillä yksityisillä kukkuloilla ja laaksoissa hän harhaili rauhallisesti, ikäänkuin osana siitä elementistä, missä hän liikuskeli. Hänen notkea ja hiipivä olentonsa sulautui täydellisesti maisemaan. Toisinaan hänen oikullinen mielikuvituksensa saattoi liioitella luonnon ilmiöitä, niin että ne tuntuivat kuuluvan hänen omaan tarinaansa. Tai oikeammin, ne kuuluivatkin siihen; sillä maailma on vain sielutieteellinen ilmiö, ja ne olivat sitä, miltä ne näyttivätkin. Sydänyön henkäykset ja tuulenpuuskat kaikuivat katkerilta moitteilta. Sateinen päivä kuvasti parantumatonta tuskaa, jota joku hämärä eetillinen olento tunsi hänen heikkoutensa tähden; tätä ei hän voinut varmasti kutsua lapsuutensa Jumalaksi eikä myöskään saattanut käsittää miksikään muuksi.

Mutta tämä hänen omatekoinen ympäristönsä, joka oli rakennettu sovinnaisuuden palasille ja johon hänelle vastenmieliset harhakuvat ja äänet toivat eloa, oli vain Tessin mielikuvituksen surkea ja petollinen luoma — parvi siveellisiä peikkoja, jotka suotta herättivät hänessä kammoa. Nehän ne olivat epäsoinnussa todellisen maailman kanssa, vaan ei hän.

Ja kun Tess kuleskeli pensaikoissa nukkuvien lintujen joukossa ja näki kaniinien hyppivän kuutamossa tai seisoi tammen juurella ja katseli oksalla istuvia fasaaneja, niin hän piti itseään rikoksen perikuvana, joka tunkeutui viattomuuden ja rauhan alueille. Mutta hän laati kaiken aikaa erotuksia siellä, missä ei ollut mitään erilaisuutta. Hän oli saatettu rikkomaan yleiseen hyväksyttyä yhteiskunnallista lakia, mutta se laki ei ollut voimassa tässä ympäristössä, johon hän ei luullut kuuluvansa.

14.

Aurinko nousi usvaisen ilman läpi eräänä elokuun aamuna. Kohta sen lämpimät säteet halkoivat öiset vaipat irtonaisiksi palasiksi, jotka painuivat laaksoihin ja onkaloihin hälvetäkseen siellä olemattomiin.

Usva antoi auringolle omituisen persoonallisen näön, joka vaati käsittämään sitä ikäänkuin joksikin miesolennoksi. Tuo muoto, etenkin kun ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa näkyvissä, selitti tuossa tuokiossa, mistä oli aiheutunut vanhanajan auringonpalvelus. Saattoi tuntea, ettei terveempää uskontoa ollut koskaan taivaan alla vallinnut. Valonantaja oli kultakiharainen, säteilevä, lempeäsilmä jumalainen olento, joka nuoruuden innolla ja voimalla katseli maahan, mikä läikkyi mielenkiintoa häneen.

Vähän myöhemmin aurinko kurkisti tupiin ikkunaluukkujen rakosista, heittäen tulipunaisia juovia kaapeille, piirongeille ja muille huonekaluille ja herättäen vielä nukkuvat leikkuumiehet.

Mutta punaisimmat kaikista punaisista esineistä oli tänä aamuna kaksi suurta maalattua puusiipeä, jotka kohosivat keltaisella viljavainiolla Marlottin kylän vieressä. Nämä ynnä kaksi muuta siipeä muodostivat leikkuukoneen maltalaisen ristin. Niiden väri kävi auringon valossa yhä huikaisevammaksi, niin että ne näyttivät kuin tuleen kastetuilta.

Vehnävainion ympäri oli jo leikattu käsin kapeahko tie, jotta edellisenä iltana pellolle tuotu leikkuukone voisi työnsä alottaa.

Kaksi ryhmää, toisessa miehiä ja poikia, toisessa naisia, astui peltoa kohti. Aurinko oli vasta niin ylhäällä, että tien itäpuolella olevien pensasaitojen varjo yletti länsipuolella vain puoliaitaan, niin että kulkijain päitä lämmitti auringonsäteet, mutta jalat olivat vielä varjossa. He katosivat tieltä peltoportista, jonka molemmin puolin kohosi kivipylväs.

Kohta kuului vainiolta sirinätä, joka muistutti sirkkojen lemmenlaulantaa.

Kone oli käynnissä, ja portin ylitse näkyi kolme peräkkäin astuvaa hevosta ja yllämainittu hoippuva kone; ajaja istui yhden vetäjän selässä, ja ohjaaja keikkui koneen istuimella. Koko laitos liikkui vainion toista sivua pitkin leikkuusiipien pyöriessä verkalleen, kunnes se katosi näkyvistä kummun taakse. Hetken kuluttua se ilmestyi jälleen vainion toiselle sivulle, edeten yhtä tasaisesti; ensin sattui silmään etumaisen hevosen otsassa välkkyvä messinkihela, sitten kohosi sängen yli kirkkaat siivet ja lopulta koko kone.

Vainion ympäri muodostunut kapea sänkiraita laajeni joka kierroksella, ja mitä pitemmälle aamu kului, sitä pienemmäksi kävi pystyssä seisovan viljan ala. Kaniinit, jänikset, käärmeet, rotat ja hiiret peräytyivät keskiosaan, ikäänkuin jonkunlaiseen linnaan, aavistamatta että se oli vain lyhytaikainen pakopaikka ja että heitä odotti hirveä kohtalo, kun piilopaikka myöhemmin päivällä kutistui kutistumistaan kamalan kapeaksi; ne ahtautuivat yhteen, ystävät ja viholliset sekaisin, ja lopulta viimeisetkin kyynärät pystyssä seisovaa vehnää kaatuivat leikkuukoneen hampaiden tieltä, ja leikkuuväki surmasi sauvoilla ja kivillä jokikisen niistä.

Leikkuukone heitti viljan pieniin kasoihin, joista parhaiksi tuli lyhde, ja niiden kimppuun kävivät heti perässä astuvat toimeliaat sitojat. Näistä olivat useimmat naisia, mutta näkyipä joukossa miehiäkin; he olivat puetut kirjavaan paitaan, ja housuja kannatti nahkavyö, tehden tarpeettomiksi kaksi takana sijaitsevaa nappia, jotka omistajansa liikahdellessa kimaltelivat ja välkkyivät auringon paisteessa, ikäänkuin hänen selkäpuoleensa pistetty silmäpari.

Mutta enimmin kiinnitti tässä leikkuuväessä mieltä toinen sukupuoli, sillä nainenhan saa aina jonkun verran suloa, kun hänestä tulee osa luontoa eikä hän, kuten tavallisesti, ole vain siihen asetettu esine. Maamies on pellollaan persoonallisuus, maalaisvaimo on osa peltoa; hän on ikäänkuin kadottanut oman minuutensa, imenyt itseensä ympäristönsä hengen ja sulautunut siihen.

Naisilla tai oikeammin sanottuna tytöillä, sillä nuoria oli suurin osa, oli päässä suuret, vaatteesta tehdyt hatut, jottei aurinko paahtaisi silmiin, ja kädessä käsineet, jottei sänki pistelisi. Yhdellä oli yllään vaaleanpunainen röijy, toisella keltainen, ahdashihainen leninki, kolmannella yhtä punainen hame kuin leikkuukoneen siivet; vanhemmilla oli ruskeat, suuret esiliinat, jotka suojelivat koko pukua — kauan käytetty ja käytännöllisin leikkuunaisen asu, jota kuitenkin nuoremmat halveksivat.

Tänä aamuna katse kiintyy etupäässä tyttöön, jolla on yllään vaaleanpunainen röijy, sillä hän on notkein ja hienopiirteisin kaikista. Mutta hänellä on hattu niin silmillä, ettei kasvoja voi nähdä, kun hän sitoo lyhteitä, vaikka hatun alta esiin pistävistä tummanruskeista hiuskiehkuroista saattaakin arvata, minkä väriset kasvot hänellä on. Kenties hän herättääkin aika ajoin huomiota juuri sen tähden, ettei hän koskaan koeta keikailla, kun taas toiset tuon tuostakin katselevat ympärilleen.

Hän työskentelee koneellisen tasaisesti kuin kello. Viimeksi sitomastaan lyhteestä hän vetää kourallisen tähkäpäitä, taputellen niiden huippuja vasemmalla kämmenellään saadakseen tukun tasaiseksi. Sitten hän siirtyy eteenpäin syvään kumartuneena, kerää molemmin kourin viljaa syliinsä ja kurottaa vasenta, käsineellä verhottua kättänsä kasan alitse, kunnes tapaa oikean kätensä, syleillen näin viljaa kuin lemmittyään. Hän vetää siteen päät yhteen ja polvistuu sitoessaan lyhteen päälle, painellen silloin tällöin alas hameensa liepeitä, joita tuuli kohottelee. Nahkaisen käsineen ja hihan välistä näkyy palanen paljasta käsivartta, jonka naisellisen hienoon hipiään sänki päivän kuluessa piirtelee verisiä naarmuja.

Joskus hän herkeää työstään hetkiseksi korjatakseen esiliinaansa tai hattuansa. Silloin tulee näkyviin kauniin nuoren naisen soikeat kasvot syvine, tummine silmineen ja pitkät, raskaat palmikot, jotka hyväillen valuvat selkää pitkin. Hänen poskensa ovat kalpeammat, hampaansa tasaisemmat ja punahuulensa ohuemmat kuin tavallisilla maalaistytöillä.

Se on Tess Durbeyfield eli D'Urberville, ainoastaan hieman muuttunut, sama, mutta kuitenkin toinen, eläen kuin muukalainen ja erakko, vaikkei ollutkaan vieraalla maalla. Oltuaan kauan aikaa muista erillään hän oli vihdoinkin päättänyt etsiä työtä kylässään, sillä maamiehen kiireisin vuodenaika oli käsissä, eivätkä mitkään kotityöt olleet niin tuottavia kuin viljankorjuu.

Toiset naiset liikkuivat jotensakin samaten kuin Tess. Kun kukin oli saanut lyhteensä valmiiksi, niin koko parvi vetäytyi yhteen, aivan kuin katrillia karkeloitaessa, kaikki panivat lyhteensä pystyyn vastatusten, niin että kymmenestä tai kahdestatoista muodostui aina yksi kuhilas eli "keko", kuten sitä niillä tienoin nimitettiin.

Työväki söi aamiaista ja ryhtyi jälleen työhönsä. Yhdennellätoista tunnilla saattoi huomata Tessin silloin tällöin vilkaisevan ikävöiden mäkeä kohti, vaikkei hän keskeyttänyt työtänsä. Jo näkyikin kummun terävällä harjalla joukko lapsia, ijältään kuuden ja neljäntoista välillä.

Tessin poskille kohosi keveä puna, mutta yhä hän vain sitoi lyhteitä.

Vanhin lapsista, tyttö, jolla oli yllään kolmikulmainen saali, nurkka maata viiltäen, piti sylissään jotain, mikä ensi näkemällä näytti nukelta, mutta olikin pitkiin vaatteihin kääritty pikku lapsi. Toinen toi vähän ruokaa. Leikkuuväki lopetti työnsä, eväät otettiin esiin ja istuuduttiin maahan muuatta kuhilasta vasten sekä ruvettiin syömään; miehet ammensivat vähän väliä virkistystä eräästä kiviruukusta, antaen kupin kiertää kädestä käteen.

Tess Durbeyfield oli viimeisiä lakkaamaan työstä. Hän istuutui maahan kuhilaansa juureen kasvot hieman poispäin kumppaneistaan. Muuan mies, jolla oli kaniininnahkainen lakki päässä ja punainen nenäliina vyössä, ojensi hänelle olutkuppia kuhilaan ylitse, mutta Tess ei hyväksynyt hänen tarjoustaan. Levitettyään ruokansa eteensä hän huusi luokseen suurimman tytön, siskonsa, ja otti lapsen häneltä; sisko, iloisena että pääsi taakastaan, pyörähti toisten joukkoon leikkimään. Samalla kertaa kainolla ja rohkealla liikkeellä, kasvot yhä enemmän punehtuen, Tess päästi röijynsä nappeja ja alkoi imettää lasta.

Lähinnä istuvat miehet käänsivät hienotunteisina kasvonsa pellon toiseen päähän, toiset panivat tupakan, muuan siveli hajamielisen hellästi kivikuppia, joka oli jo käynyt tyhjäksi. Kaikki naiset Tessiä lukuunottamatta rupesivat vilkkaasti haastelemaan, asetellen tukkaansa kuntoon.

Kun lapsi oli saanut kyllikseen, niin nuori äiti asetti sen pystyyn polvilleen ja rupesi sitä kiikuttamaan välinpitämättömästi, miltei vastenmielisesti, katse harhaillen kaukana. Mutta äkkiä hän suuteli lasta rajusti, suuteli kymmeniä kertoja, ikäänkuin ei olisi voinut koskaan saada kylläkseen, ja lapsi pillahti itkemään tuosta intohimoisesta kohtelusta, joka oli omituinen sekotus rakkautta ja ylenkatsetta.

— Pitäähän se lapsesta, vaikka on sitä vihaavinaan ja sanoo toivovansa, että makaisi sen kera haudassa, sanoi punahameinen nainen.

— Kyllä se kohta herkeää tuota puhumasta, vastasi toinen. Herra Jumala, miten sitä tottuukin kaikkeen — se se vasta on ihmeellistä.

— Kyllä siihen on käytetty muutakin kuin houkutuksia, se on minun luuloni. Kertovathan muutamat kuulleensa jonkun nyyhkyttäneen Salossa eräänä yönä viime syksynä; ja huonostipa olisi käynyt eräälle hulttiolle, jos ihmiset olisivat käyneet katsomaan.

— Voi kova onni kuitenkin, kun sen piti juuri hänelle sattua! Mutta niinhän aina käy kauneimmille. Rumat ovat yhtä hyvässä turvassa kuin kirkot — vai mitä, Jenny? — Puhuja kääntyi erään naisen puoleen, joka tietenkään ei voinut kehua olevansa kaunis.

<tb>

Kova onni se olikin; vihamiehenkään oli mahdoton muuta tuntea nähdessään Tessin, hänen mansikkahuulensa ja suuret, hellät silmänsä, jotka eivät olleet mustat, siniset, harmaat eivätkä violetitkaan; pikemmin niissä oli kaikki nuo vivahdukset ja satoja muita yhdessä, minkä huomasi katsoessaan silmäterien pohjattomaan syvyyteen. Istuessaan siinä hän näytti miltei naisen esikuvalta, lukuunottamatta vähäistä luonteensa varomattomuutta, jonka hän oli perinyt suvultaan.

Hän ihmetteli itsekin päätöstä, joka tällä viikolla ensi kerran moneen kuukauteen oli saanut hänet lähtemään työmaalle. Väsytettyään ja kiusattuaan sydänpoloistaan kaikenlaisilla katumuskeinoilla, mitä hän yksinäisyydessään ja kokemattomuudessaan saattoi keksiä, hän oli vihdoinkin tullut järkiinsä. Hän tunsi että hänelle tekisi hyvää olla taas hyödyksi, maistaa millä hinnalla hyvänsä riippumattomuuden suloisuutta. Entisyys oli ollutta ja mennyttä. Olivatpa sen seuraukset mitkä tahansa, aika ne kyllä hävittäisi jälettömiin, muutamassa vuodessa olisi kaikki niinkuin ei mitään olisi ollutkaan, ja hän itsekin unohdettuna. Ja tällä välin olivat puut yhtä vihreitä kuin ennenkin, linnut lauloivat, ja aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin koskaan. Hänen surunsa ei ollut synkentänyt hänen jokapäiväistä ympäristöään eikä hänen tuskansa sitä kuihduttanut.

Kenties hän oli huomannut, että se, mikä oli painanut hänen päänsä niin alas — ajatus mitä maailma hänestä puhui — oli vain mielihaavetta. Hän ei ollut olento, jolla oli tunteita, vaikutteita ja kokemuksia muille kuin itselleen. Kaikille muille ihmisille Tess oli nopeasti haihtuva ajatus. Ystävillensäkään ei hän ollut enempää. Kun hän kärsi yöt päivät tuskia, niin he ajattelivat vain: "Suotta hän heittäytyy onnettomaksi". Jos hän koetti olla iloinen ja haihduttaa suruansa, iloita valosta, kukista ja lapsesta, niin he ajattelivat vain: "Hyvinpä hän jutusta selviytyy". Olisikohan hän jollain autiolla saarella murtunut siitä, mitä oli tapahtunut? Eipä sanottavasti. Jos hän olisi ollut niin luotu, että olisi havainnut olevansa äiti ketään miestä tapaamatta, ilman muuta elämän kokemusta kuin että oli nimettömän lapsen äiti — olisiko hänellä silloin ollut syytä epätoivoon? Ei, hän olisi käsittänyt asian tyynesti ja löytänyt siitä iloa. Enin osa hänen kurjuuttaan oli johtunut siitä, että hän oli ruvennut ajattelemaan, mitä maailma hänestä sanoo; hänen omat synnynnäiset tunteensa eivät olleet sitä luoneet.

Miten Tess lieneekään itse tuumaillut näitä asioita, mutta joku henki oli houkutellut häntä pukeutumaan yhtä sievästi kuin ennenkin ja lähtemään viljavainiolle, missä väkeä kovasti tarvittiin. Tämän vuoksi hän oli kantanut päätään arvokkaasti ja katsonut ihmisiä tyynesti kasvoihin silloinkin, kun hänellä oli lapsi sylissään.

<tb>

Leikkuumiehet nousivat kuhilaiden viereltä seisalleen, oikoivat jäseniään ja sammuttivat piippunsa. Hevoset, jotka olivat saaneet syödä riisuttuina, valjastettiin jälleen punaisen leikkuukoneen eteen. Tess oli aterioinut joutuin ja viittasi nyt siskoaan ottamaan lapsen huostaansa, pani röijynsä kiinni, vetäisi käsineet käteensä ja kumartui ottamaan vähän olkia viimeisestä lyhteestä sitoakseen seuraavaa.

Iltapäivällä jatkettiin samaa työtä. Tess pysytteli toisten joukossa hämärään asti. Kaikki ajoivat pois isoilla häkkirattailla seuralaisenaan suuri vaalentunut kuu, joka oli kohonnut itäisten kukkuloiden takaa, kasvot muistuttaen jonkun madonsyömän toskaanalaisen pyhimyksen kulunutta sädekehää.

Tessin naistoverit heläyttelivät kotimatkalla lauluja, olivat hänelle hyvin ystävällisiä sekä iloitsivat hänen tulemisestaan ihmisten ilmoille, vaikkeivät malttaneet olla hieman ilkeästi laulamatta paria värssyä immestä, joka meni iloiseen, vihreään metsään ja tuli muuttuneena takaisin. Elämä tarjoaa vastapainoja ja palkintoja, ja tapaus, joka oli tehnyt hänestä varotuksen monille muille, oli myöskin tehnyt hänestä tällä kertaa kylän mieltäkiinnittävimmän henkilön. Heidän ystävällisyytensä sai hänet unohtamaan itsensä, heidän hilpeä mielensä tarttui häneenkin, hän oli miltei yhtä iloinen kuin hekin.

Mutta kun hänen surunsa harha-askelesta alkoivat haihtua, heräsi uusi, joka oli riippumaton yhteiskunnallisista laeista. Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että lapsi oli iltapäivällä äkisti sairastunut. Eihän tuo mitään odottamatonta ollut, niin hento ja heikko oli pienokainen, mutta kuitenkin tärisytti se häntä kovin.

Nuori äiti unohti rikoksen, jonka lapsi oli tehnyt yhteiskuntaa vastaan tullessaan maailmaan; hän halusi hartaasti jatkaa rikosta säilyttämällä lapsen hengen. Kohta kuitenkin selveni, että pikku vieraan lähtö oli lähempänä kuin hän katkerimpina hetkinäänkään oli toivonut. Kun hän tämän huomasi, niin hän joutui tuskan valtaan, joka voitti sen mitä lapsen menettäminen sinään olisi saattanut synnyttää. Hänen lapsensa oli vielä kastamatta.

Nykyisessä mielentilassaan Tess ajatteli, että jos hänen oli palettava helvetissä tekonsa takia, niin jouti hän palaakkin, ja sillä hyvä. Kuten kaikki maalaistytöt oli hänkin hyvin raamatun perillä ja oli hartaasti tutkinut Aholan ja Aholiban tarinaa ja tiesi mitä johtopäätöksiä siitä saattoi tehdä. Mutta kun lapsi oli kysymyksessä, niin asianlaita oli aivan toinen. Hänen lemmikkinsä oli kuolemankielissä, eikä pelastusta ollut.

Alkoi olla makuulle menonaika käsissä, mutta hän syöksyi alakertaan ja kysyi eikö hän saisi lähettää noutamaan pappia. Juuri tuolla hetkellä hänen isänsä tunteet sukunsa ikivanhasta aatelisuudesta sattuivat olemaan ylimmillään, ja tahra, jonka Tess oli saattanut tuohon aatelisuuteen, oli loukannut hänen ylpeyttään sitäkin enemmän, kun hän vastikään oli palannut jokaviikkoiselta käynniltään Rolliverin kapakassa. Älköön yksikään pappi pistäkö nenäänsä hänen kynnyksensä yli, hän selitti, ja sekaantuko hänen asioihinsa juuri silloin, kun Tessin tuottama häpeä pakotti entistä enemmän niitä salaamaan. Hän pani oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Koko perhe meni nukkumaan, ja Tess teki samoin kauhean tuskan ahdistamana. Hän valvoi kuitenkin venyessään vuoteella ja puoliyön aikaan hän havaitsi lapsen olevan yhä huonomman. Ilmeisesti se teki hengenlähtöä, hiljaa ja tuskitta, mutta kuitenkin varmaan.

Tuskissaan hän vääntelihe vuoteellaan. Kello löi yksi, oli juuri se juhlallinen hetki, jolloin ajatukset astuvat järjen rajojen ulkopuolelle, ja onnettomat mahdollisuudet näyttävät yhtä kallionlujilta kuin tosiseikat. Hän ajatteli lapsen joutuvan alimpaan helvettiin, tuomittuna siitä, ettei sitä oltu kastettu ja ettei se ollut oikealla tavalla maailmaan tullut; hän näki perivihollisen pistävän sitä kolmikärellään, joka oli saman näköinen kuin heidän hiilihankonsa, ja tähän kuvaan hän liitti monta muuta kummallista kidutusseikkaa, joita tässä kristityssä maassa nuorisolle opetetaan. Nämä kauheat ajatukset vaikuttivat yön hiljaisuudessa niin valtavasti hänen mielikuvitukseensa, että hänen yöpukunsa tuli aivan kosteaksi tuskanhiestä, ja sänky vapisi jokaisesta sydämen lyönnistä.

Pienokaisen hengitys kävi yhä raskaammaksi ja äidin sielunjännitys yhä suuremmaksi. Ei ollut apua pikku olennon paljosta suutelemisestakaan, Tess ei voinut olla enää vuoteellaan, vaan käveli kuumeenomaisesti edestakaisin huoneessa.

— Voi laupias Jumala, armahda lapsi poloistani! hän huudahti. Kurita minua niin paljon kuin tahdot, enkä minä nurise, mutta sääli lasta!

Hän nojasi säilikköä vasten ja mutisi katkonaisia rukouksia — kunnes hän äkkiä hypähti ylös.

— Kenties lapsi on vapahdettavissa! Kenties se tekee saman asian!

Hän puhui niin kirkkaalla äänellä, että hänen kasvonsa näyttivät ikäänkuin loistavan pimeässä.

Hän sytytti kynttilän ja meni seinän vieressä olevain kolmen sängyn luo ja herätti pienet siskonsa ja veljensä, jotka nukkuivat samassa huoneessa. Sitten hän siirsi pesukaappia sen verran, että pääsi sen taakse, kaatoi vähän vettä vatiin, asetti lapset polvilleen kaapin ympäri ja pani heidän kätensä yhteen sormet ylöspäin. Ja sillä välin kun lapset, jotka tuskin olivat päässeet unesta, seurasivat suurin silmin ja juhlallisen tunteen vallassa hänen liikkeitään, hän otti pienokaisen vuoteeltaan — lapsen lapsen — niin hentoisen, että se tuskin saattoi antaa päiviensä luojalle äidin nimeä.

Tess seisoi suorana vesivadin vieressä lapsi käsivarrella, joku siskoista piti rukouskirjaa hänen edessään, niinkuin kirkossa oli tapana, ja niin hän ryhtyi lastansa kastamaan.

Hänen vartalonsa näytti tavattoman pitkältä ja juhlalliselta, kun hän siinä seisoi pitkissä valkoisissa yöpukimissaan, vahva palmikko riippuen vyötärölle asti. Heikon kynttilän himmeä valo peitti ystävällisesti viat, jotka aurinko olisi saattanut paljastaa — sängen raapimat naarmut ranteissa ja silmäin väsyneen ilmeen — hänen hurmauksensa kirkasti kasvoja, jotka olivat olleet hänen onnettomuutensa, teki ne tahrattoman kauniiksi ja antoi hänelle melkein kuninkaallisen arvokkuuden. Ympärillä polvistuvat pikku lapset katselivat unisin silmin hänen valmistuksiaan, ainoastaan heidän uneliaisuutensa, esti heitä lausumasta ihmettelyään.

Vanhin sanoi:

— Aijotko sinä todellakin sen ristiä, Tess?

Nuori äiti vastasi vakavasti myöntäen.

— Mikä sille nimeksi pannaan?

Ei hän ollut tuota ajatellut, mutta kastetoimituksen aikana johtui hänelle mieleen luomisraamatusta nimi, ja hän lausui sen:

— Suru, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Hän ripsutti vettä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.

— Sanokaa Amen, lapset.

Vienot äänet vastasivat kuuliaisesti: "Amen!"

Tess jatkoi:

— Otamme tämän lapsen — ja niin edespäin — ja teemme häneen ristinmerkin.

Hän pisti kätensä vatiin ja veti palavalla innolla suuren ristin lapsen kasvoihin, jatkaen kastelukua, kuinka hän miehekkäästi taistelisi syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja olisi uskollinen soturi ja palvelija elämänsä loppuun asti. Sitten hän luki Isä meidän, ja lapset toistivat itkuisin äänin hänen sanojansa, kunnes he lopussa kajahuttivat taas "Amenen".

Sen perästä Tess luki, luottaen yhä enemmän tämän pyhän toimituksen voimaan, sydämensä syvyydestä kiitosrukoukset; voimakkaasti ja riemuitsevasti hän ne lausui syvällä, täyteläisellä äänellä, mikä oli hänelle ominaista, kun hän oli liikutettu, ja jonka sointua eivät koskaan unohtaneet ne, jotka hänet tunsivat. Uskon hurmaus melkein kirkasti hänet, se loi hänen kasvoillensa säteilevän valon ja saattoi hänen poskipäänsä palamaan, ja hänen silmänsä loistivat himmeässä kynttilänvalossa kuin timantit. Lapset katsoivat häneen yhä suuremmalla kunnioituksella eivätkä uskaltaneet enää kysellä mitään. Ei hän ollut heistä enää Tess-sisko, hän oli suuri, pelottava olento — jumalallinen olento, jonka kanssa heillä ei ollut mitään yhteistä.

<tb>

Suru poloisen taistelu syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan oli määrätty lyhytaikaiseksi, mikä kenties olikin hänelle onneksi, jos ottaa huomioon hänen elämänsä alkuvaiheet. Aamun sinervässä valossa tämä pieni soturi ja palvelija vetäisi viimeisen henkäyksensä, ja toiset lapset herättyään alkoivat huutaa katkerasti ja pyydellä Tessiä hankkimaan toisen sievän "vauvan".

Tyyneys, joka oli laskeutunut Tessin mieleen kasteen perästä, ei kadonnut lapsen kuoltuakaan. Päivällä hänestä tuntui kuin tuskansa lapsen sielun puolesta olisi ollut hieman liiallista. Syystä tai syyttä ei hän ollut enää levoton, vaan ajatteli, että jollei kaitselmus hyväksynyt tekoa, joka näytti oikean veroiselta, niin ei hän omasta eikä lapsensa puolesta pannut arvoa taivaaseen, jonka ihminen menettää sellaisen virheen vuoksi.

Niin kuoli Suru, tuo kutsumaton vieras, tuo hävyttömän luonnon äpärälahja, luonnon, joka ei kunnioita yhteiskunnan lakeja; tuo turvaton pikku olento, jolle ikuinen aika oli vain muutamain päivien pituinen; joka ei tiennyt semmoisten asioiden kuin vuosien ja vuosisatojen olemisesta; jolle pikku tupa oli ollut maailman kaikkisuus, yhden viikon sää ilmasto, varhainen lapsuus ihmisen koko oleminen, ja imemisvaisto koko inhimillinen viisaus.

Tess, joka oli mietiskellyt koko lailla kastetoimitustaan, ihmetteli oliko se uskonopin mukaan riittävä, jotta lapsi saisi kristillisen hautauksen. Tätä hän ei voinut saada tietää keltään muulta kuin seurakunnan pastorilta, joka oli vasta muuttanut paikkakunnalle ja oli hyvin umpimielinen mies. Iltahämärässä hän lähti hänen asunnolleen ja seisoi kauan portilla rohkenematta mennä sisään. Hän olisi luopunut koko yrityksestä, jollei hän olisi sattunut tapaamaan pappia juuri kääntyessään lähtemään. Puolipimeässä hän uskalsi puhua suoraan.

— Tahtoisin kysyä teiltä jotain, herra pastori.

Tämä sanoi olevansa valmis kuulemaan, ja Tess kertoi tarinan lapsen sairaudesta ja hätäkasteesta.

— Ja nyt, sir, hän lisäsi vakavasti, saatatteko sanoa, oliko se lapselle aivan samantekevää kuin jos te olisitte hänet kastanut?

Koska hänellä oli sama luontainen käsitys kuin käsityöläisellä, joka huomaa että työn, jota tekemään hänet oli kutsuttu, kutsujat ovatkin keskenään tuhrineet, niin hänen mielensä teki vastata kieltäen. Mutta tytön arvokas käytöstapa, hänen harvinaisen lämmin äänensä vaikutti hänen parempiin tunteihinsa — tai pikemmin niihin, mitä hänellä oli jälellä koetettuaan kymmenenä vuotena oksastaa kuollutta uskoa elävään epäilykseen. Ihminen ja pappi taistelivat hänen sisässään, ja ihminen pääsi voitolle.

— Rakas tyttöni, hän sanoi, aivan samantekevää se on.

— Annattehan hänelle sitten kristillisen hautauksen? kysyi hän nopeasti.

Pappi huomasi joutuneensa umpikujaan. Kun hän oli kuullut puhuttavan lapsen sairaudesta, oli hän tunnokkaasti illalla lähtenyt sitä kastamaan, ja kun hän ei tiennyt, että häntä oli kieltänyt tulemasta Tessin isä eikä Tess itse, niin ei hän käsittänyt, minkä vuoksi Tessin välttämättä piti toimittaa kaste itse.

— Se on toinen asia, hän sanoi.

— Toinen asia? Miksikä? kysyi Tess kiihkeästi.

— Tekisin sen varsin mielelläni, jos kysymys olisi vain meistä kahdesta. Mutta nyt en voi sitä tehdä — erinäisistä syistä.

— Yhden ainoan kerran vain, herra pastori!

— En tosiaan voi.

— Voi, pastori kulta! — Tess tarttui hänen käteensä tätä sanoessaan.

Pastori veti pois kätensä, pudistaen päätään.

— Sitten en teistä välitä! huudahti Tess, en kuuna päivänä tule enää kirkkoonne!

— Älä puhu niin ajattelemattomasta Tess.

— Mutta kenties se on hänelle aivan samantekevää, jos teette sen tai olette tekemättä… Onko se samantekevää? Älkää Herran tähden puhuko kuin pyhimys syntiselle, vaan niinkuin te mieskohtaisesti puhuisitte minulle, minulle poloiselle!

Kuinka pastori sai vastauksensa sopusointuun ankaroiden periaatteiden kanssa, joita hänen mielestään tuli noudattaa näissä asioissa, sitä ei maallikko kykene käsittämään, joskin hän voi antaa anteeksi puuttuvan yhtäpitäväisyyden. Hieman liikutettuna hän sanoi tässäkin tapauksessa:

— Se on aivan samantekevää.

Ja niin vietiin lapsi iltamyöhällä kirkkotarhaan pienessä, saalilla peitetyssä tavaralaatikossa ja kätkettiin lyhdyn valossa hautaan, jonka kaivamisesta haudankaivaja sai shillingin ja haarikan olutta. Lapsi haudattiin tuohon Jumalalle erotetun alueen ryteikkönurkkaan, missä Hän antaa viholaisten kasvaa, ja mihin kuopataan kaikki kastamattomat lapset, juopporentut, itsemurhaajat ja muut, joiden otaksutaan joutuvan kadotukseen. Mutta huolimatta kolkosta ympäristöstä Tess kyhäsi kahdesta päreestä rihman avulla pienen ristin, koristi sen kukilla ja pisti sen haudalle pään puoleen, tultuaan eräänä iltana muiden näkemättä kirkkotarhaan. Jalkapuolelle hän pisti myös kukkavihkon vesiastiassa, jotta se pysyisi elossa. Mitäpä siitä, että joku välinpitämätön katselija saattoi lukea astian kupeesta sanat: "Keelwellin Marmelaadia?" Äidinrakkauden silmä ei sitä huomannut korkeampiin asioihin kiihtyneenä.

15.

"Kokemuksen avulla", sanoo Roger Ascham, "me löydämme kiertäessämme lyhyemmän tien." Mutta usein pitkä vaellus tekee meidät kykenemättömiksi kulkemaan edemmäksi, ja mitä hyötyä on meillä silloin kokemuksestamme? Tess Durbeyfieldin kokemus oli tällaista hyödytöntä laatua. Hän oli lopultakin oppinut, mitä hänen oli tehtävä; mutta kukapa nyt enää hyväksyisi sitä?

Jos hän olisi ennen D'Urbervillein luoksi menoaan noudattanut ahkerasti määrättyjä mietelmiä ja elämänohjeita, jotka hän tunsi kuten maailma yleensäkin, niin ei hän olisi koskaan joutunut petetyksi. Mutta Tess — yhtä vähän kuin kukaan muukaan — ei kyennyt tajuamaan kultaisten mietelmäin koko totuutta silloin, kun niistä vielä saattaa olla hyötyä. Hän — ja niin moni muu — olisi saattanut Pyhän Augustinuksen kera lausua Jumalalle: "Sinä olet neuvonut meille paremman tien, kuin minkä olet sallinut meidän valita".

Tess vietti talven kotonaan; hän höyhensi lintuja, syötti kalkkunoita ja hanhia tai ompeli vaatteita siskoilleen ja veikoilleen D'Urbervillen hänelle antamista koreista pukimista, joita hän nyt halveksi. Hänen puoleensa ei hän koskaan tahtonut kääntyä. Mutta usein hän pani kätensä niskaansa ja istui mietteissään, kun toiset luulivat hänen olevan kovassa työssä. Filosoofin tyyneydellä hän pani merkille päiviä, sikäli kuin ne vierivät vuoden kuluessa; hän muisti onnettoman yön Trantridgen ajoilta, taustana synkkä metsä, muisti lapsen syntymä- ja kuolinpäivän, myöskin oman syntymäpäivänsä ja muut päivät, jolloin hänelle jotain merkittävämpää oli tapahtunut. Katsellessaan muutamana iltana peilistä kauneuttansa hänelle johtui äkkiä mieleen, että tulossa oli vielä muuan päivä, toisia tärkeämpi: hänen oma kuolinpäivänsä, jolloin hänen kauneutensa lakastuisi, päivä, joka piili salassa ja huomaamatonna vuoden muiden päivien joukossa, joka ei antanut merkkiä eikä ääntä vuosittain ohi mennessään, mutta joka kuitenkin oli niiden joukossa.

Milloin se tulisi? Miksei häntä vapisuttanut ajatellessaan tuon päivän tuloa? Jolloinkin tulevaisuudessa hänen tuttavansa sanoisivat: "Tänä päivänähän se Tess Durbeyfield raukka kuoli", sanoisivat eivätkä ajattelisi sen enempää. Tuosta päivästä, jolloin hänen elämänsä päättyisi kaikiksi ajoiksi, ei hän tiennyt mitään, ei millä viikolla, missä kuussa, minä vuodenaikana tai minä vuotena se tulisi olemaan.

Ja näin, melkein kuin yhdellä hyppäyksellä, Tess muuttui nuoresta tytöstä kypsyneeksi naiseksi. Syvät ajatukset kuvastuivat usein hänen kasvoillaan, ja äänessä oli surumielinen sointu. Silmät suurenivat ja saivat kaunopuheisemman ilmeen. Hänen ulkomuotonsa oli kaunis ja kiehtova, viime aikojen kovat kokemukset eivät olleet hänen sieluaan vahingoittaneet. Ilman maailman tuomiota nuo kokemukset olisivatkin olleet hänelle vain hyvä koulu.

Niin muista erillään hän oli pysytellyt, että hänen onnettomuutensa, joka ei koskaan ollut tullut yleisesti tunnetuksi, pian joutui Marlottissakin unhoon. Mutta ei hän siltä tuntenut koskaan enää voivansa viihtyä paikkakunnalla, joka oli nähnyt, kuinka surkeasti hänen vanhempansa olivat pettyneet pyrkiessään sukulaisiksi ja hänen kauttansa vielä läheisempään yhteyteen rikkaiden D'Urbervillein kanssa. Vasta sitten, kun pitkät vuodet olisivat haihduttaneet nämä muistot mielestä, saattaisi hän ehkä täällä viihtyä. Mutta nytkin Tess tunsi kuinka veri virtasi lämpimänä ja toiveikkaasti hänen sisässään; kenties hän saattaisi tulla onnelliseksi jossain syrjäseudussa, johon ei liittyisi mitään muistoja. Mutta menneisyydestä pakeneminen oli samaa kuin pyyhkäistä se kokonaan pois, ja sitä tehdäkseen täytyi hänen rientää muualle.

Hän saattoi usein udella itsekseen, oliko kerran menetetty ainiaaksi menetettyä myöskin siveyteen nähden. Ehkä hän kykenisi todistamaan sen käsityksen vääräksi, jos hän voisi verhota näkyvistä menneet tapahtumat. Uudistuksen voima, joka vallitsi elimellisessä luonnossa, ei varmaankaan ollut kielletty yksinomaan impeydeltä.

Kauan hän sai odottaa lähtötilaisuutta. Tuli tavattoman kaunis kevät, saattoi miltei kuulla kuinka lehdet kihisten aukenivat nupuistaan. Kevät-ilma vaikutti häneen samoin kuin metsän eläimiin, ja hän tunsi polttavaa halua lähteä matkaan.

Viimeinkin eräänä päivänä toukokuun alussa hän sai kirjeen muutamalta äitinsä vanhalta ystävältä meijeristiltä, joka vastaukseksi hänen aikoja sitten lähettämäänsä kirjeeseen ilmotti tarvitsevansa reipasta meijerityttöä ja ottavansa varsin mielellään Tessin tähän toimeen kesän ajaksi.

Meijeri ei ollut niin kaukana kuin hän olisi toivonut, mutta kuitenkin tarpeeksi etäällä hänen tuttavapiiristään, joka oli niin pieni. Niille, jotka liikkuvat ahtailla aloilla, ovat virstat maantieteellisiä asteita, pitäjät maakuntia, maakunnat kuningaskuntia.

Yksi seikka oli varma: hänen uudessa elämässään ei olisi enää oleva d'urbervilleläisiä ilmalinnoja. Hän olisi meijerityttö Tess eikä mitään muuta. Hänen äitinsä tiesi niin hyvin tyttärensä tunteet tässä asiassa, vaikkei siitä oltu sanaakaan puhuttu, ettei hän koskaan enää virkkanut mitään ritarillisista esi-isistä.

Ja kuitenkin — niin ristiriitoja täynnä on ihmisluonto — uusi paikka veti häntä voimakkaasti puoleensa juuri sen vuoksi, että se oli lähellä hänen esi-isäinsä aluetta. Sillä hänen sukunsa ei ollut kotoisin Blakemoresta, vaikka hänen äitinsä oli sieltä peräisin. Talbothaysin meijeri, josta hän oli saanut paikan, oli lähellä D'Urbervillein entisiä maatiloja ja suurta sukuhautaa. Hän kävisi katsomassa hautakiviä ja ajattelisi, ettei ainoastaan D'Urbervillein loisto ollut mennyt pirstoiksi samoin kuin Babylonin, vaan vieläpä oli heidän vähäinen jälkeläisensäkin joutuva heidän laillaan unholaan.

Ihmetteli hän myöskin, eiköhän hänelle satu jotain erinomaisen hauskaa asiaa esi-isäin alueilla oleskellessa, ja toivo pulpahti hänen povessaan niinkuin mahla pulpahtelee koivunvarvuista keväällä. Hänen vehmas nuoruutensa kohosi jälleen oltuaan jonkun aikaa murtuneena, ja sen mukana heräsi toivo ja vastustamaton halu nauttia elämästä.

KOLMAS VAIHE.

ELINVOIMA PALAA.

16.

Eräänä ajuruohontuoksuisena, linnunlaulua heläjävänä toukokuun aamuna Tess lähti kotoaan toisen kerran. Oli kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun hän palasi Trantridgesta, kaksi hiljaista parantavaa vuotta.

Hän pakkasi tavaransa niin, että ne voi lähettää hänelle myöhemmin, ja alotti matkansa ajamalla kyytihevosella Stourcastleen, jonka kautta tie meni — miltei päinvastaiseen suuntaan kuin hänen ensi retkellään. Tien polvessa hän heitti kaihoisan silmäyksen Marlottiin ja isänsä majaan, vaikka hänellä oli ollutkin niin kova halu päästä lähtemään.

Kotiväki varmaankin jatkaisi jokapäiväistä elämäänsä niinkuin ennenkin; eivät he häntä sanottavasti kaipailisi, vaikka hän olisikin kaukana eikä elähyttäisi heitä hymyilyllään. Muutaman päivän perästä lapset leikkisivät yhtä iloisina kuin ennenkin, tuskin huomaisivatkaan hänen lähtönsä synnyttämää aukkoa. Hän piti parhaana erota pikku sisaruksistaan; jos hän olisi jäänyt kotiin, niin ei hänen opetuksensa luultavasti olisi hyödyttänyt heitä niin paljoa kuin hänen esimerkkinsä olisi heitä vahingoittanut.

Hän ei pysähtynyt Stourcastlessa, vaan jatkoi matkaa teidenristeykseen, missä päätti odottaa lounaaseen päin menevää kuorma-ajuria, sillä rautateitä ei näillä seuduilla vielä ollut. Hänen siinä odotellessaan tuli kuitenkin muuan talonpoika, ajaen samaan suuntaan kuin hänen matkansa piti, ja vaikkei hän miestä tuntenut, hyväksyi hän hänen kyytitarjouksensa ja istui hänen viereensä rattaille. Hän ei aavistanut, että miekkonen täten tahtoi osottaa kunniaa hänen kauneudelleen. Mies oli matkalla Weatherburiin. Tessin sopi myöskin mennä sinne ja kulkea loppumatka jalkaisin.

Tess viipyi Weatherburissa vain sen verran, että ehti pikimmältään syödä päivällistä talonpojan hänelle suosittamassa paikassa. Sitten hän lähti kori käsivarrellaan taivaltamaan avaraa kangas-ylätasankoa kohti kulkeakseen sen poikki siihen niittyrikkaaseen laaksoon, jossa sijaitsi hänen toivioretkensä määrä, meijeri.

Näillä seuduilla ei Tess ollut koskaan käynyt, mutta kuitenkin oli hän ne tuntevinaan. Jonkun matkan päässä hänen silmänsä erotti tumman paikan ja tiedusteltuaan hän sai kuulla, että se oli, niinkuin hän oli otaksunutkin, Kingsberen metsikköjä. Sen seurakunnan kirkossa hänen esi-isäinsä — hyödyttömien esi-isäinsä — luut lepäsivät.

Ei hän enää heitä ihaillut, vaan melkein vihasi heitä siksi, että olivat hänen kohtaloaan tanssitelleet. Heidän omaisuudestaan oli hänellä jälellä vain sinetti ja lusikka. — Hyh, yhtä paljon minulla on äitiä veressäni kuin isää, hän ajatteli. Koko kauneuteni on hänen antiansa, eikä hän ollut muuta kuin meijerityttö.

Matka ylätasankojen ja Egdonin alankojen poikki osottautuikin paljon työläämmäksi kuin hän oli otaksunut, vaikkei sitä ollutkaan enempää kuin muutamia kilometrejä. Kulettuaan useamman kerran harhaan hän saapui kukkulalle, josta näkyi hänen hartaasti etsimänsä laakso, suurten meijerien tyyssija, missä maitoa ja voita tuli aivan ylenmäärin ja valmistettiin paljon runsaammin, joskin vähemmin maukkaasti, kuin hänen kotonaan — sanalla sanoen Var- eli Froom-joen kastelema vehreä alanko.

Se erosi oleellisesti pikku meijerien seudusta, Blackmoorin laaksosta, joka — ottamatta lukuun tuota onnetonta oleskelua Trantridgessa — oli ainoa paikka, minkä hän tähän asti oli tuntenut. Täällä kaikki näytti laajemmalta. Laitumet käsittivät viisikymmentä tynnyrinalaa kymmenen asemesta, talot olivat suurempia, karja muodosti täällä heimoja, siellä taasen vain perheitä. Nuo myriaadit lehmät, jotka ilmestyivät hänen katseittensa eteen kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, veivät lukumääränsä puolesta voiton kaikesta, mitä hän milloinkaan ennen oli yhdellä silmäyksellä nähnyt. Niitä oli vehreällä niityllä yhtä tiheässä kuin porvareita Van Alslootin tai Sallaertin tauluissa. Punaisten ja ruskeain lehmäin kypsät värit imivät itseensä ilta-auringon valon, mutta valkoisista elukoista se heijastui häneen melkein huikaisevina säteinä, vaikka hän seisoikin etäisellä kummulla.

Hänen eteensä leviävä maisema ei ollut kenties niin loistavan kaunis kuin Blakemoressa, mutta iloisemmalta se tuntui. Siltä puuttui kyllä kilpailijansa sinervyyttä, sen mutaista maaperää ja väkevää tuoksua, mutta ilma oli täällä kirkasta, raikasta ja puhdasta. Laaksossa virtaava Froom-joki, joka tuotti virkistystä noiden kuuluisain meijerein niityille ja lehmille, ei juossut niinkuin Blakemoren virrat. Ne kulkivat verkalleen, raskaasti, ja varomaton kahlaaja saattoi helposti vaipua niiden liejuiseen pohjaan, kadoten sinne ikipäiviksi. Froomin vedet olivat kirkkaat kuin puhdas elämänvirta, jonka evankelista näki, ja vikeviä kuin pilvenvarjot ja niissä oli paikoitellen kivipohjaisia matalia kohtia, joissa vesi liristen rupatteli kaiken päivää taivaalle. Täällä niissä kasvoi kurenmiekkoja, siellä leinikköjä.

Joko kirkas, kevyt ilma tai tieto siitä, että hän oli uudessa ympäristössä, missä kateelliset silmät eivät häntä pälyneet, saattoi Tessin mielen sangen pirteäksi. Hänen toiveensa tuntuivat sekaantuvan auringonsäteiden kera valojuovaksi, joka seurasi häntä, kun hän asteli eteenpäin vasten leppoista etelätuulta. Joka leyhkässä soi hänelle ystävällinen ääni, ja joka linnun liverryksessä tuntui riemu helkkyvän.

Viime aikoina hänen muotonsa oli vaihdellut aina sen mukaan kuin hänen mielialansakin: milloin se oli kaunis, milloin jokapäiväinen, riippuen siitä olivatko ajatukset iloisia vai surullisia. Toisin ajoin hän oli kukoistava ja virheetön, toisin ajoin kalpea ja surkean näköinen. Kukoistaessaan hän tunsi vähemmän kuin ollessaan kalpea, sillä hänen täydellisempi kauneutensa oli sopusoinnussa hänen vähemmän ylevän mielialansa kanssa, kiihkeämpi mieliala taasen vähemmän täydellisen kauneuden kanssa. Ruumiilliselta kannalta katsottuna hänellä oli nyt paras ulkomuotonsa astuessaan eteenpäin vasten etelätuulta.

Kaikkia elollisia olentoja, alhaisimmasta korkeimpaan asti, vallitsee vastustamaton, yleinen, tahdoton taipumus löytää jostain suloista nautintoa, ja se oli lopulta temmannut Tessinkin mukaansa. Olihan hän vasta ainoastaan kahdenkymmenenvuotias nuori nainen, joka vielä kehittyi sekä tunteisiinsa että järkeensä nähden; eikä siis voinut olla mahdollista, että mikään tapaus olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, ettei aika saattaisi sitä hälventää.

Ja niin hänen ilonsa, hänen kiitollisuutensa ja toivonsa kasvoi yhä suuremmaksi. Hän koetti laulaa useita lauluja, mutta havaitsi ne riittämättömiksi ilmaisemaan tunnelmaansa, kunnes hänelle viimein juohtui mieleen psalmi, jota hän usein oli laulanut sunnuntai-aamuin, ennenkuin oli tiedonpuusta syönyt, ja hän veisasi:

"Oi, sinä aurinko ja kuu… Oi, te tähdet ja viheriäinen maa … te ilman linnut … metsän pedot … ihmisten lapset … siunatkaa Herraa, ylistäkää häntä ja kiittäkää häntä ijankaikkisesti!"

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja virkkoi matalalla äänellä: — Mutta kenties en vielä tunnekkaan Herraa täydellisesti.

Ja ehkäpä tämä puolittain tiedoton runokatkelma oli monoteistiseen muotoon puettu fetishistinen ilmaus. Naiset, joiden parhaimpina seuralaisina ovat luonnon ilmiöt ja voimat, säilyttävät sielussaan paljon enemmän kaukaisten esi-isäinsä pakanallista mielikuvitusta kuin sitä järjestelmäksi sovitettua uskontoa, jota myöhempinä aikoina on opetettu heidän rodulleen. No, vihdoin Tess kuitenkin löysi tunteilleen sopivan ilmaisumuodon tuossa vanhassa Herran siunauksessa, jota hän oli kuiskaillut lapsuudestaan asti, ja se riitti.

Se seikka, että hän saattoi tuntea niin suurta tyytyväisyyttä tämän vähäpätöisen alun johdosta, joka merkitsi vain mahdollisuutta päästä riippumattomaan asemaan, oli Durbeyfieldeiltä peritty luonteenominaisuus.

Tess tosin tahtoi kulkea rehellisesti maailmassa, kun taas hänen isänsä ei sitä erikseen harrastanut; mutta isäänsä hän muistutti siinä, että tyytyi pienempiin ja lähelläoleviin päämäärin, ja myöskin siinä, ettei hänellä ollut halua raskaisiin ponnistuksiin saavuttaakseen niin vähäistä yhteiskunnallista asemaa kuin mikä olisi ollut mahdollista muinoin mahtavan D'Urbervillein suvun perin rappeutuneille jälkeläisille.

Sitä paitsi oli Tess luonnollisesti perinyt äitinsä kulumattoman suvun elinvoimaa ja lisäksi oli hänellä oma voimakas nuoruutensa, joka pyrki uudelleen nostamaan päätään häntä viime aikoina rasittaneiden kokemusten perästä. Ja sanottakoon totuus suoraan: naiset ylimalkaan toipuvat helposti tuommoisista nöyryytyksistä, tulevat jälleen elämänhaluisiksi ja katselevat taas ympärilleen rohkein silmin. Vakaumus "missä on elämää, siellä on toivoakin" ei ole aivan niin tuntematon "hylätyille", kuin jotkut rakastettavat filosoofit tahtovat meille uskotella.

Niin Tess Durbeyfield kulki hyvillä mielin Egdonin kumpuja ja tuli yhä lähemmäksi matkansa määrää.

Eroavaisuudet molempien kilpailevien laaksojen välillä esiintyivät nyt entistä selvemmin. Blackmoorin salaisuus ilmeni parhaiten ympäröiviltä kukkuloilta; tajutakseen oikein tämän laakson täytyi laskeutua sen helmaan. Tehtyään niin Tess huomasi joutuneensa vihreäpeittoiselle tasangolle, joka ulottui itään ja länteen aivan silmän kantamattomiin.

Koko tämän laakean maan oli joki pala palalta varastanut ylävämmiltä seuduilta ja tuonut sen laaksoon; ja nyt se lepäsi uupuneena, vanhentuneena ja pienentyneenä, kiemurrellen entisen ryöstösaaliinsa keskitse. Tess ei ollut aivan selvillä tiestä, siksi hän jäi paikalleen seisomaan suunnattomalle tasangolle kuin pikku kärpänen tavattoman isolla biljaardipöydällä, eikä hänellä ollut suurempaa merkitystä ympäristöönsä kuin tuolla kärpäsellä. Ainoa olento, joka häneen vähääkään huomiota kiinnitti, oli yksinäinen haikara, joka kaula ojolla katseli häntä laskeuduttuaan maahan lähelle hänen polkuansa.

Äkkiä kuului joka puolelta lakeutta pitkäveteinen, kertautuva huuto:

— Helei! Helei! Helei!

Idästä länteen kaikui huuto, muutamalla taholla yhtyi siihen koiran haukunta.

Ei tuolla huudolla ilmaistu kauniin Tessin tuloa laaksoon, se oli vain tavallinen merkki siitä, että lypsyaika oli käsissä. Kello oli puoli viisi, ja siihen aikaan ajettiin lehmät pihaan.

Lähin lehmäkarja, joka velttona oli odotellut huutoa, alkoi kulkea taustalla näkyvää taloa kohti täyteläisten utareitten heilahdellessa, ja Tess seurasi verkalleen perästä ja astui avoimesta portista karjapihaan. Pitkiä, olkikattoisia vajoja oli pitkin aitaviertä, kattoja peitti vihreä sammal, ja kattohirsiä kannatti patsaat, jotka lukemattomat lehmät ja vasikat vuosien kuluessa olivat kupeillaan hanganneet kiiltävän puhtaiksi. Näiden patsaiden välissä seisoivat lehmät, näyttäen takaapäin kahteen puikkoon kiinnitetyltä pyöreältä laatalta, josta häntä liikkui heilurin tapaisesti. Aurinko valaisi lehmärivejä, kuvastaen niiden varjoja seinälle. Joka ilta se maalaili näiden säyseiden eläinten varjoja seinälle yhtä tarkoin kuin jonkun hovikaunottaren kuvaa palatsin seinälle; yhtä ahkeraan se niitä jäljensi kuin se oli ennen muinoin jäljentänyt olympilaisia muotoja marmoriseiniin tai Aleksanderin, Caesarin tai Pharaon hahmoviivoja.

Ainoastaan levottomimmat lehmät ajettiin navettaan. Ne, jotka pysyivät itsestäänkin alallaan, lypsettiin kartanolla, missä nytkin odotteli tuollaisia hyväntapaisia elukoita — kaikki ensiluokkaisia lypsylehmiä, jommoisia harvoin tapasi tämän laakson ulkopuolella eikä aina täälläkään. Mutta nepä saivatkin ravinnokseen sitä oivallista mehuisaa rehua, jota laakson vetiset niityt kasvoivat näin keväiseen aikaan. Valkotäpläiset heijastivat auringon valoa huikaisevan kirkkaasti, ja sarvien päihin pistetyt messinkirenkaat kimaltelivat kuin sotilaiden helyt. Niiden paksusuoniset utareet riippuivat raskaina kuin hiekkasäkit, ja nännit pistivät esiin kuin padan jalat; ja jokaisen eläimen odotellessa vuoroaan maito tihkui esiin ja putosi pisaroittain maahan.

17.

Meijeritytöt ja miehet olivat joukoittain rientäneet ulos asunnoistaan ja meijeristä, kun lehmät tulivat niityltä. Tytöillä oli puukengät jalassa, ei ilman vuoksi, vaan voidakseen paremmin liikkua puoleksi mädänneitten olkien peittämässä vajassa. He istuutuivat kolmijalkaiselle tuolilleen, kasvot syrjittäin ja oikea poski lehmän kylkeä vasten, ja katsoivat miettiväisinä Tessiin, kun hän tuli pihaan. Miehet taas olivat kääntäneet hatunlierin alas ja nojasivat lypsäessään otsaansa lehmän kylkeen, katsellen maahan, joten he eivät huomanneet hänen tuloansa.

Heidän joukossaan oli muuan vankka keski-ikäinen mies, jonka pitkä valkoinen nuttu oli vähän hienompi ja puhtaampi kuin muiden rääsyt ja joka käytti sen alla siroa markkinoilta ostettua jakkua. Hän oli kuusi päivää viikossa työnjohtaja meijerissä, lypsäen lehmiä ja valmistaen juustoa, mutta seitsemäntenä hän istui hienoon verkaan puettuna perhepenkissään kirkossa; tämän vuoksi hänestä olikin tekaistu seuraava runopätkä:

Kaiken viikkoa meijeri-Dick, sunnuntaisin herra Richard Crick.

Huomatessaan Tessin tähystelevän neuvotonna hän lähti pihan poikki hänen luokseen.

Useimmat meijeristit olivat lypsyaikaan äreällä päällä, mutta Richard Crick oli iloinen saadessaan uuden apulaisen, — sillä nyt oli paljon työtä — ja otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Kyselipä hän kuinka äiti ja muu perhe jaksoi, mutta tämä oli vain kohteliaisuutta, sillä hän ei totta puhuen ollut tiennyt mrs Durbeyfieldiä olevankaan, ennenkuin Tessin lyhyt asioimiskirje sen seikan hänelle ilmaisi.

— Poikasena minä tunsin teidän puolenne varsin hyvin, hän sanoi, vaikken sen perästä ole siellä käynyt. Muuan vanha eukko, joka eleli näillä tienoin, mutta on nyt aikoja sitten kuollut, kertoi jonkun teidän nimisen perheen Blackmoorissa olevan peräisin tältä paikkakunnalta, vieläpä kuului olevan vanhaa aatelissukua, joka aikoinaan oli ollut hyvin mahtava, mutta nyt sammunut — vaikkeivät uudet sukupolvet asiasta tienneet. Mutta, herra Jumala, en minä sen ämmän loruista välittänyt, e-en.

— Loruahan se olikin, sanoi Tess.

Sitten puhuttiin vain askareista.

— Kyllä kai te osaatte kunnollisesti lypsää lehmiä, tyttöseni? Tähän aikaan vuotta eivät lehmät saa ehtyä.

Tess vakuutti kyllä osaavansa, ja meijeristi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Hän oli oleskellut viime ajat enimmäkseen sisällä, niin että hänen hipiänsä näytti kalpealta.

— Tokkohan te siedätte tätä? Työjuntikoille tämä kyllä käy päinsä; mutta ei täällä eletä kasvihuoneessa.

Tess selitti kyllä kestävänsä siinä missä muutkin, ja hänen intonsa ja halunsa näytti voittavan meijeristin mielen puoleensa.

— Jopa luulisi teille ruuankin maistavan? Vai ei? No, tehkää niinkuin tahdotte. Vaan kyllä minä olisin kuiva kuin leipäkannikka tämmöisen matkan perästä, olisin totta tosiaan.

— Minäpä rupean lypsämään päästäkseni alkuun, sanoi Tess.

Hän joi janoonsa pikkusen maitoa, mikä hämmästytti meijeristiä aika lailla, sillä hän ei näyttänyt koskaan ajatelleen, että maitoakin kävi juominen.

— Jos menee alas, niin sen parempi, sanoi hän välinpitämättömästi, pitäen raintaa, josta Tess joi. — Minä en ole moneen vuoteen pannut maitoa suuni sisään. Se jomottaisi kuin lyijy sisässäni. Voittepa koettaa vaikka tuota, hän sanoi nyökäten päätään lähintä lehmää kohti. Onhan se tosin vähän jäykkämaitoinen. Niitä on täällä herkkiä ja jäykkiä, samoin kuin ihmisiäkin. Kohtapa sen itsekin huomaatte.

Tess vaihtoi hattunsa huiviin ja istuutui pikku jakkaralleen lehmän viereen; ja kun maito virtasi hänen sormiensa välistä raintaan, niin hänestä tuntui kuin olisi hän tosiaan laskenut pohjan uudelle elämälle. Se rauhotti mieltä, sydän löi tasaisemmin, ja hän saattoi katsella ympärilleen.

Maitohovissa työskenteli koko pataljoona miehiä ja naisia; miehet lypsivät jäykkämaitoisia ja naiset herkkämaitoisia lehmiä. Suuri meijeri siinä oli. Meijerinhoitaja Crickin huostassa oli satakunta lehmää, joista hän itse lypsi kuusi, kahdeksan jäykkämaitoisinta, milloin ei ollut matkalla. Miehet olivat enimmäkseen kokoon haalittua väkeä, ja niille hän ei uskonut kaikkia lehmiään, peläten etteivät he viitsisi lypsää viimeiseen pisaraan asti, eikä tytöillekään, koska nämä eivät kenties olleet tarpeeksi lujakätisiä — mistä olisi ollut seurauksena, että lehmät vähän kerrassaan olisivat ehtyneet.

Sen perästä kun Tess oli istuutunut lehmänsä viereen, ei tarhasta kuulunut muuta ääntä kuin maidon lorinaa lukemattomiin raintoihin sekä toisinaan huudahduksia, joilla lehmiä kehotettiin seisomaan paikoillaan tai kääntymään. Muuta liikettä ei ollut havaittavissa kuin lypsäjäin kädet, jotka liikkuivat ylös ja alas, ja lehmäin huiskivat hännät. Näin työskenneltiin suurella lakeudella, jota vasta pitkien matkojen päässä rajotti vaarojen harjanteet.

— Minun mielestäni, sanoi meijerinhoitaja, nousten lehmän viereltä, jonka hän juuri oli saanut lypsetyksi, ja ottaen jakkaran toiseen ja rainnan toiseen käteensä mennäkseen seuraavan jäykkämaitoisen luo — minun mielestäni lehmät lypsävät tänään tavallista vähemmän. Jos Juonikki rupeaa tätä kuriaan pitämään, ei sitä kannata lypsää ollenkaan juhannuksen aikaan.

— Ne näkyvät vierastavan uutta henkilöä ja lypsävät siksi vähemmän, sanoi Jonathan Kail. Olen sen ennenkin huomannut.

— Saattaapa olla niinkin. En tuota tullut ajatelleeksi.

— Maito kuuluu menevän niille sarviin semmoisissa tilaisuuksissa, huomautti joku tytöistä.

— Tuosta asiasta, sanoi meijerinhoitaja Crick hieman epäillen, ikäänkuin taikauskoakin saattaisi rajottaa anatoomisilla mahdollisuuksilla — en osaa sanoa sitä enkä tätä. Mutta kun mulipäätkin lehmät tekevät saman tempun kuin sarvipäät, niin en ota sitä oikein uskoakseni. Osaatko sinä selittää arvotuksen mulipäistä, Jonathan? Miksi mulipäät lypsävät vuodessa vähemmän kuin sarvipäät?

— En osaa. Sanokaapas te.

— Koska niitä on vähemmän, vastasi meijeristi. Oli miten oli, eivät nämä rutilaat anna tänään maitoa. Kuulkaahan, lauletaanpa pikku pätkä — se se auttaa, jos mikään.

Paikkakunnalla oli tapana laulaa lehmille, kun ne eivät oikein herakasti lypsäneet. Ja niin koko lypsyjoukko kajahutti laulun; virallisesti se kyllä meni eikä varsin reippaastikaan, mutta lypsäjät uskoivat sen heruttavan lehmiä. Kun he olivat laulaneet neljä-, viisitoista värssyä iloisesta arkkiveisusta, jossa kerrottiin murhamiehestä, jota pelotti yöllä mennä nukkumaan, koska näki rikkiliekkejä hulmuavan ympärillään, sanoi muuan miehistä:

— Kurkkuunpa tahtoo käydä tämä istualtaan laulaminen. Toista se olisi, jos herralla olisi harppunsa; vaikka viuluhan se on kaikista paras.

Tess luuli, että sanat oli tarkotettu meijerinhoitajalle, mutta hän erehtyi. Sillä vastaus: — Miksikä niin? kuului äkkiä aivan kuin erään mustanruskean lehmän sisästä. Sanat oli lausunut elukan takaa muuan mies, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut.

— Niin kyllä, viululle ei mikään vertoja vedä, sanoi meijerinhoitaja. Mutta omasta puolestani minä olen siinä uskossa, että sävelet vaikuttavat enemmän sonniin kuin lehmään. Ennen muinoin asui Mellstockissa vanha mies, William Dewy nimeltään. Hän kuului erääseen perheeseen, joka ansaitsi koko hyvästi vaihtokaupalla, muistat kai, Jonathan? Tunsin hänet yhtä hyvin kuin veljeni, niin sanoakseni. No niin, kerran hän oli paluumatkalla häistä, missä oli ollut pelarina. Oli kaunis kuutamoyö, ja joutuakseen pikemmin kotiin hän oikaisi erään niityn poikki, missä sonni oli laitumella. Sonni huomasi Williamin ja puhaltausi sarvet maata möyrien häntä kohti, ja vaikka William pyyhkäisi pakoon minkä käpälästä pääsi eikä ollut pahoin juovuksissakaan — olihan hän ollut häissä ja rikkaissa päälle päätteeksi — niin hän älysi, ettei hän ehtisi ajoissa aidan toiselle puolen. Silloin hän nakkasi viulunsa leuan alle ja alkoi vetää polkkaa, kääntyen härkään päin ja astuen takaperin aitaa kohti. Sonni lauhtui, seisattui yhteen kohti, mulkoillen William Dewyyn, joka vingutti herkeämättä viuluaan, kunnes härän naamalla liikkui jotain hymyntapaista. Mutta annahan kun William herkesi soittamasta ja yritti pyörähtää ympäri aidan yli hypätäkseen, niin jo lakkasi härkäkin myhäilemästä, ja sarvet hamuilivat hänen peräpuoliaan. Mikäs siinä muu auttoi kuin anna viulun soida.

Kello oli vasta kolmen korvilla, moneen tuntiin ei näillä main liikkuisi ristinsielua, ja hän oli niin tuiki väsynyt, ettei tiennyt mitä tekisi. Hangattuaan neljään asti viuluaan hänestä tuntui, että hänen kohta täytyy hellittää, ja hän sanoi itsekseen: — Nyt tämä on viimeinen sävel ennen ijankaikkisuuteen lähtöä! Taivas minua auttakoon, muuten minut hukka perii!

Mutta sittenpä joksahti hänelle mieleen, että hän oli nähnyt eläinten laskeutuvan polvilleen jouluyönä. Eihän nyt ollut jouluyö, mutta hän päätti koettaa narrata sonnia. Jouluvirsi virisi viulusta, ja totta tosiaan laskeusi härkä polvilleen tietämättömyydessään, aivan kuin oikea hetki olisi ollut käsissä. Ja heti kun Williamin sarvekas ystävä oli polvillaan, pyörähti mies ympäri, juoksi tiehensä kuin viimeistä päivää ja hyppäsi aidan yli, ennenkuin rukoileva sonni oli päässyt jaloilleen.

Sanoihan se William nähneensä nolojakin naamoja, vaan ei koskaan nolompaa kuin tuon sonnin, kun se havaitsi joutuneensa pilkaksi hurskautensa takia… Niin, William Dewy oli hänen nimensä, ja minä voin sanoa teille tarkoilleen, missä kohti hänen hautansa on Mellstockin kirkkotarhassa: toisen marjakuusen ja pohjoisen sivukäytävän välissä.

— Se oli kummallinen tarina, se vie meidät takaisin keskiaikaan, jolloin usko oli elävä kappale.

Tämän huomautuksen, joka oli varsin omituinen lypsytarhassa esitettynä, oli lausunut mustanruskean lehmän takana oleva mies. Mutta kun kukaan ei ymmärtänyt mitä hän tarkotti, ei siihen vastattu mitään; ainoastaan kertoja näytti ajattelevan, että siinä oli jotain epäilystä hänen tarinansa todenperäisyydestä.

— Totta se on, hyvä herra, uskotte tai ette. Tunsin miehen varsin hyvin.

— Kyllä, kyllä, en sitä epäilekkään, kuului lehmän takaa.

Tessin huomio kiintyi meijeristin kanssa puhelleeseen henkilöön, mutta hän ei voinut paljoa nähdä häntä, koska hän painoi niin itsepintaisesti päätään lehmän kylkeen. Tessiä ihmetytti, miksi meijerinhoitajakin nimitti häntä "herraksi", mutta selitys jäi häneltä saamatta. Mies pysyttelihe lehmänsä takana niin kauan, että sillä välin olisi ehtinyt jo kolmekin elukkaa lypsää, huudahdellen silloin tällöin jotain itsekseen, aivan kuin työ ei ottaisi luonnistuakseen.

— Älkää hätäilkö, herra, älkää hätäilkö, sanoi meijerinhoitaja. Harjotusta tässä kysytään, ei voimia.

— Niin näkyy, sanoi toinen, nousten viimeinkin ylös ja oikoen käsivarsiaan. Kyllä kai se nyt on lypsetty, vaikka oikein rupesi sormia pakottamaan.

Tess saattoi nyt nähdä hänet kokonaan. Hänellä oli yllään meijerissä tavallinen valkoinen takki ja nahkaiset säärykset, kengät olivat ravassa. Mutta tämä oli vain hänen ammattipukunsa. Sen alla oli jotain sivistynyttä, ylevää, hillittyä, surumielistä ja muista eroavaa.

Mutta kaikki nämä seikat hälvenivät tuokiossa mielestä, kun Tess huomasi hänet ennen nähneensä. Hän oli sen perästä kokenut niin paljon vaikeuksia, ettei hän alussa muistanut, missä hän oli hänet nähnyt. Sitten hänen mieleensä välähti, että tuohan oli sama nuori mies, joka oli ottanut osaa tyttöjen karkeloihin Marlottissa, ohi kulkeva vieras, mistä lienee ollutkin kotoisin, tanssitti muita tyttöjä, vaan ei häntä, oli välinpitämättömänä jättänyt hänet ja rientänyt ystäviensä jälkeen.

Muistoja tulvahti mieleen, kun hän nyt hänet näki, ja hänet valtasi hetkeksi levottomuus, että toinenkin tuntisi hänet ja urkkisi hänen salaisuutensa ilmi. Mutta hän rauhottui, kun vieras ei näyttänyt häntä tuntevan. Hän huomasi tarkemmin katsellessaan, että hänen eloisat kasvonsa olivat heidän ensimäisen ja ainoan tapaamisensa perästä käyneet syvämietteisemmiksi ja että hänellä nyt oli miehekkäät viikset ja täysiparta — viimemainittu oli poskilla vaalean keltainen, mutta alempana lämpimän ruskea. Valkoisen liinatakin alla oli mustanpuhuva samettijakku, verkaiset housut ja säärystimet sekä valkoinen tärkkipaita. Jollei hänellä olisi ollut yllään meijeripukua, ei olisi arvannut, mikä hän oli miehiään. Hän olisi saattanut yhtä hyvin olla haavemielinen tilanomistaja kuin varakas, hienokäytöksinen talonpoika. Tess oli heti havainnut hänen tottumattomuutensa karjanhoitoon, hän kun lypsi niin kauan yhtä lehmää.

Sillä välin olivat monet meijeritytöt kuiskanneet toisilleen tulokkaasta: — Voi, kuinka kaunis hän on! Osittain he tekivät sen todenperäisestä ihailusta, mutta myöskin puolittain toivoen, että toiset väittäisivät vastaan, minkä he kyllä olisivat voineet tehdäkkin, sillä "kaunis" ei ollut oikea sana Tessin ulkomuotoa määritellessä.

Kun lehmät oli lypsetty, niin kaikki menivät sisään. Mrs Crick, meijerinhoitajan vaimo, joka oli liian hieno käydäkseen lypsyllä ja käytti paksua villaleninkiä kesäkuumallakin, koska tytöillä oli pumpulipukineet, hoiti taloutta.

Tess sai kuulla, että ainoastaan pari kolme tyttöä häntä lukuunottamatta nukkui meijerillä; muut viettivät yönsä kotonaan. Illallista syödessä ei hän nähnyt tuota lypsyllä ollutta herrasmiestä, joka oli lausunut huomautuksia meijeristin tarinan johdosta, eikä hän häntä kysellytkään.

Loppuilta kului häneltä järjestellessään sijaansa makuuhuoneessa. Se oli iso tupa meijerin yläkerrassa, noin kolmekymmentä jalkaa pitkä, ja nuo toiset kolme tyttöä nukkuivat myös siellä. Ne olivat kukoistavia nuoria naisia ja yhtä lukuunottamatta häntä hieman vanhempia. Makuulle menon aikaan Tess oli niin väsynyt, että nukkui heti.

Mutta muuan tytöistä, joka lepäsi lähellä hänen vuodettaan, oli virkeämmällä tuulella kuin Tess ja tahtoi kaikin mokomin tarinoida Tessille, millaista elämä oli hänen uudessa työpaikassaan. Tess heräsi horroksestaan, lepäsi puoleksi uinuksissa ja kuunteli.

— Mr Angel Clare — hän, joka opettelee täällä lypsämään ja soittaa harppua — ei meille paljoa pakise. Hän on papin poika ja miettii omia asioitaan liian paljon huomatakseen tyttöjä. Hän on meijerioppilas — opettelee kaikkia maamiehen toimia. Toisessa hovissa on hän opetellut lampaanhoitoa ja nyt tutustuu hän meijerityöhön… Hän on syntyään herrasmies, isänsä on pappina Emminsterissä — kaukana täältä.

— Oh, olen minä hänestä kuullut, vastasi hänen toverinsa, joka nyt oli aivan valveillaan. Taitaa olla hyvin vakava pappi?

— On, hän on ankarin mies koko Wessexissä, niin kerrotaan. Viimeinen kansankirkollisia ["Low-church", puolue Englannin kirkossa, vaatii m.m. kansanvaltaisempaa järjestystä ja yksinkertaisempia menoja.], sillä täällä ovat kaikki korkeakirkollisia, niinkuin niitä sanotaan. Kaikista hänen pojistaan, mr Angelia lukuunottamatta, tulee pappeja.

Tess ei huolinut tällä hetkellä kysyä, miksei tästä mr Claresta tullut pappia samoin kuin hänen veljistään, vaan nukkui uudelleen. Kertojan sanat sulivat hänen tajunnassaan viereiseltä juustoparvelta tunkeutuvaan juustonhajuun ja heran tasaiseen tippumiseen alakerrassa olevista pusertimista.

18.

Angel Clare ei astu menneiltä ajoilta eteemme varsin selväpiirteisenä henkilönä, tunnemme vain hänen lempeän äänensä, kauastähtäävät silmänsä ja herkän suunsa, joka kenties oli liian pieni ja siropiirteinen miehen suuksi, joskin alahuuli välistä puristui tiukasti kiinni, osottaen ettei häneltä päättäväisyyttäkään puuttunut. Kuitenkin oli koko hänen ryhdissään ja käytöksessään jotain hajamielistä, heikkoa, epämääräistä, mikä ilmaisi, ettei hänellä nähtävästi ollut mitään erikoista tehtävää tai elämän päämäärää. Poikana oli hänestä sentään sanottu, että hän kykeni tekemään mitä tahansa, kun vain todenteolla yritti.

Hän oli köyhän, kreivikunnan toisessa päässä asuvan papin poika ja oli tullut oppilaaksi Talbothaysin meijeriin puoleksi vuodeksi, oleskeltuaan sitä ennen useissa eri maakartanoissa. Hän aikoi tutustua käytännöllisesti kaikkiin maanviljelystoimiin lähteäkseen sitten siirtomaihin tai vuokratakseen maatilan, miten asianhaarat sallisivat.

Yhtäkkiä hän oli antautunut maamieheksi — se oli yllätys yhtä paljon hänelle itselleen kuin muillekin.

Pastori Clare, jolta vaimo oli kuollut, jättäen jälkeensä yhden tyttären, meni vanhoilla päivillään toisiin naimisiin. Tämä vaimo oli hieman odottamatta lahjottanut hänelle kolme poikaa, niin että Angelin, nuorimman pojan, ja isän väliltä tuntui puuttuvan kokonainen sukupolvi. Pojista oli Angel ainoa, joka ei ollut suorittanut mitään yliopistollisia tutkintoja, vaikka hänellä näytti olevan lukualalle parhaimmat edellytykset.

Noin kolme vuotta sitä ennen kuin Angel pyöritteli Marlottin tyttöjä, samaan aikaan kuin hän oli lopettanut koulunsa jatkaakseen opintojaan kotona, tuli pappilaan paikkakunnan kirjakauppiaan lähettämä käärö, joka oli osotettu pastori James Clarelle. Pastori avasi sen, havaitsi sen sisältävän kirjan, luki pari sivua, jonka jälkeen hän hyppäsi tuoliltaan ja riensi suoraa päätä kirjakauppaan kirja kainalossa.

— Mitä varten tämä on minulle lähetetty? hän tiuskaisi pitäen kirjaa koholla.

— Se oli tilattu, herra pastori.

— En minä eikä kukaan muukaan perheestäni ole sitä tilannut, sen voin taata.

Kirjakauppias katsoi tilauskirjaansa.

— Oh, siihen on tullut väärä osote, herra pastori, hän sanoi. Sen on tilannut herra Angel Clare ja se olisi pitänyt lähettää hänelle.

Pastori hätkähti kuin olisi halvauksen saanut. Hän palasi kotiin kalpeana ja masentuneena ja kutsui Angelin virkakamariinsa.

— Katsoppa tätä kirjaa, poikani, hän sanoi. Onko sinulla siitä mitään tietoa?

— Olen sen tilannut, sanoi Angel tyynesti.

— Mitä varten?

— Lukeakseni.

— Kuinka saatat ajatellakkaan tuommoisen kirjan lukemista?

— Kuinkako saatan? Onhan se filosoofinen teos. Tämän siveellisempää, jopa uskonnollisempaa kirjaa ei ole olemassakaan.

— Siveellinen se saattaa olla, sitä en kiellä, mutta uskonnollinen —! Sinä, joka aijot antautua evankeliumin julistajaksi, lukisit tuommoista!

— Koska sinä otit asian puheeksi, isä, sanoi poika levottoman näköisenä, niin tahdon nyt sanoa kerta kaikkiaan, etten minä halua ruveta papiksi. Pelkään, etten minä puhtaalla tunnolla voi ruveta siksi. Pidän kirkosta samoin kuin pidän vanhemmistani. Olen aina tunteva sitä kohtaan mitä lämpimintä kiintymystä. Tämän laitoksen historiaa minä ihailen syvemmin kuin minkään muun, mutta kunniallisena miehenä minä en voi julistaa sen oppeja, kuten veljeni, niin kauan kuin se kieltäytyy vapautumasta mahdottomasta sovinto-opista.

Ei koskaan ollut yksinkertaiselle, hurskasmieliselle papille juolahtanut mieleen, että hänen omalla pojallansa olisi tuommoisia mielipiteitä. Hän typertyi, kauhistui, tunsi itsensä voimattomaksi. Ja jollei Angel aikonut antautua kirkon palvelukseen, kannattiko häntä silloin lähettää yliopistoon? Yhtä turhaa oli tästä vanhoihin mielipiteisiinsä piintyneestä miehestä hankkia akateemista sivistystä rupeamatta papiksi kuin esipuheen kirjottaminen olemattomaan kirjaan. Hän ei ollut ainoastaan uskonnollinen, vaan myöskin palava kristitty, lujauskoinen mies — ei siinä merkityksessä kuin jumaluusopilliset silmänkääntäjät kirkossa ja sen ulkopuolella nykyään sen määrittelevät, vaan evankeelisen koulun vanhassa ja hartaassa hengessä.

Hän koetti todistaa pojan käsityskantaa vääräksi, houkutella ja pyytää häntä.

— Ei, isä, minä en voi hyväksyä neljättä artikkelia [Englannin valtiokirkon jumalanpalveluksen ja uskonopin perustana on 30 artikkelia, jotka hyväksyttiin v. 1562.] — jättääksemme nyt muut sikseen — 'sanasta sanaan ja kirjaimesta kirjaimeen', kuten sitoumuksessa vaaditaan. Ja sen vuoksi en saata ruveta papiksi asian ollessa nykyisellä kannalla, sanoi Angel. Olen uskon asioissa kokonaan uudistuksien kannattaja eli, käyttääkseni rakkaan Hebrealais-epistolanne sanoja, vaadin poistettaviksi niitä seikkoja, jotka horjuvat, jotta ne seikat, joita ei voi horjuttaa, jäisivät jälelle.

Tämä suretti vanhusta niin syvästi, että Angel melkein tuli sairaaksi sitä nähdessään.

— Mitä hyvää äidillesi ja minulle on säästämisestä ja kitsastelemisesta antaaksemme sinulle yliopistollisen sivistyksen, jollei sitä käytetä Jumalan kunniaksi?

— Sitä saattaa käyttää ihmisten kunniaksi, isä hyvä.

Kenties Angel olisi päässyt veljiensä tavoin Cambridgeen, jos olisi pitänyt tiukasti kiinni. Mutta pastorin mielipide, että tämä korkeakoulu oli vain pappien valmistamista varten, oli melkein perhetraditsioni, ja niin juurtunut oli tämä ajatus pojankin tunteelliseen mieleen, että vaatimuksessa kiinni pysyminen alkoi näyttää hänestä hurskaiden vanhempien loukkaamiselta. Sitä paitsi heidän täytyi, kuten isä oli viitannut, elää hyvin säästäen voidakseen antaa kolmelle nuorelle miehelle akateemisen sivistyksen.

— Tulen minä ilman Cambridgeakin toimeen, sanoi Angel lopulta. Tunnen ettei minulla ole oikeutta mennä sinne asiain näin ollen.

Tämän ratkaisevan päätöksen vaikutukset alkoivat pian näkyä. Angel kulutti vuosia tuumattomissa opinnoissa, yrittelyissä ja mietiskelyissä ja alkoi osottaa huomattavaa välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisia muotoja ja sääntöjä kohtaan. Hän rupesi yhä enemmän halveksimaan aineellisia etuja, jotka seurasivat arvoa ja rikkautta. Ei hän välittänyt "hienoihin perheisiin" kuuluvista henkilöistäkään, jollei näillä vain ollut uusia aatteita. Tämän vastapainoksi hänet lähetettiin Lontooseen näkemään vähän maailmaa ja harjottamaan jotain ammattia. Siellä hän menetti kokonaan hillintänsä ja oli joutua muutaman naisen pauloihin, joka oli häntä itseään paljon vanhempi, mutta tuli onneksi aikanaan älyynsä tarvitsematta suurin kärsiä kokemuksestaan.

Kun hän jo varhain oli tottunut yksinäiseen maaelämään, niin uudenaikainen kaupunkielämä tuntui hänestä voittamattoman, melkein ilettävän vastenmieliseltä, ja näin sulkeutui häneltä tie menestykseen, jonka hän olisi voinut saavuttaa maallisella alalla, kun ei ollut hengellisellekään uralle antautunut. Mutta johonkin toimeen oli ryhdyttävä, ja kun hänellä oli muuan ystävä, joka menestyi hyvin maanviljelijänä siirtomaissa, niin Angel alkoi tuumia, että se olisi oikea paikka hänellekin. Maanviljelys — joko siirtomaissa, Ameriikassa tai kotona — maanviljelys joka tapauksessa, sitten kun hän siihen olisi täysin perehtynyt huolellisesti harjottelemalla, oli ala, joka arvattavasti tekisi hänet riippumattomaksi tarvitsematta uhrata sitä, mitä hän piti suuremmassa arvossa kuin toimeentuloaan, nimittäin henkistä vapauttaan.

Niin tapaamme Angel Claren, kuudenkolmatta vuoden vanhana, meijerioppilaana Talbothaysissa, ja kun ei lähistössä ollut sopivaa asuinpaikkaa, niin hän oli meijerinhoitajan luona täysihoidossa.

Hän asui suunnattoman suuressa ullakkosuojassa, joka ulottui yli koko meijerirakennuksen. Sinne ei päässyt muuten kuin juustoparven tikapuita myöten eikä siellä oltu asuttu pitkiin aikoihin, kunnes hän tuli ja valitsi sen suojakseen. Täällä hänellä oli riittävästi tilaa ja usein hänen kuultiinkin kävelevän edestakaisin talonväen ollessa jo levolla. Osa ullakkoa oli erotettu verkolla, jonka takana oli hänen sänkynsä, ja muu osa oli sisustettu kodikkaaksi arkihuoneeksi.

Alussa hän viihtyi ullakkosuojassaan oikein hyvin, luki ja soitti vanhaa harppua, jonka hän oli ostanut huutokaupasta; huonolla tuulella ollessaan hän sanoi vielä joskus saavansa käyttää sitä kaduilla ansaitakseen leipänsä. Mutta pian häntä halutti oppia tuntemaan ihmisiä vähän lähemmin ja niin hän rupesi käymään ruualla keittiössä, syöden meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa sekä talon muun väen kanssa, mistä muodostui varsin vilkas seurapiiri; sillä vaikka lypsyväestä vain muutamat olivat yötä talossa, söivät kuitenkin useimmat siellä. Kuta kauemmin Clare oleskeli meijerissä, sitä vähemmän vastenmieliseltä ympäristö hänestä tuntui, sitä enemmän hän oppi elämään niinkuin työkumppaninsa.

Aivan erinomaisesti hän heidän seurassaan viihtyikin — se häntä itseäänkin ihmetytti. "Maamoukasta" muodostamansa kuva hälveni kohta mielestä. Ei hän semmoista näillä main tavannutkaan. Alussa kyllä, kun Angelilla vielä oli tavallinen ympäristönsä tuoreessa muistissa, tuntuivat nämä hänen uudet ystävänsä hieman vierailta. Tuntui ensin arvoa alentavalta istua meijerimiehen pöydän ääreen kuin hänen perheensä jäsen. Heidän ajatuksensa ja tapansa tekivät häneen vastenmielisen vaikutuksen. Mutta päivä kului toisensa perästä, ja hän alkoi katsella asioita toisilla silmillä. Ilman huomattavaa muutosta oli yksitoikkoinen elämä muuttunut vaihtelevaksi. Hänen isäntänsä ja isännän talous, miehet ja tytöt, alkoivat eritä toisistaan, aivan kuin kemiallisessa prosessissa, kuta tutummiksi he tulivat Clarelle. Hänelle muistui mieleen Pascalin sanat:

"Kuta älykkäämpi itse on, sitä omituisempia ihmisiä saapi nähdä. Arkisielun mielestä ovat kaikki samanlaisia."

Tuo tyypillinen ja muuttumaton "maamoukka" hävisi. Hänestä oli muodostunut joukko erilaisia kanssaihmisiä — eriluontoisia olentoja: toiset olivat onnellisia, useat yleviä, jotkut alakuloisia, joku harva nerokaskin, muutamat typeriä, toiset kevytmielisiä, toiset katkeria, jotkut mykkiä Miltoneja, jotkut voimakasluonteisia Cromwelleja. Heillä oli toisistaan omat ajatuksensa, kuten hänelläkin ystävistään, he saattoivat kiittää tai tuomita toisiaan, tuntea huvia tai mielipahaa toistensa heikkouksia tai paheita pohtiessaan. Ja jokainen heistä astui omalla yksilöllisellä tavallaan samaa tietä kuolemaa kohti.

Aivan odottamatta hän alkoi pitää ulkoilma-elämästä sen itsensä vuoksi eikä vain siksi, että se vei häntä lähemmä päämäärää. Hän tunsi olevansa aivan vapaa kroonillisesta synkkämielisyydestä, mikä valtaa sivistyneet rodut sitä mukaa kuin heidän uskonsa siunausrikkaaseen kaitselmukseen vähenee. Ensi kerran moneen vuoteen hän saattoi lukea mielikirjojansa, tarvitsematta ajatella oliko siitä hyötyä hänen tulevalle ammatilleen, sillä ne muutamat maatalouskäsikirjat, joihin hän katsoi tarpeelliseksi tutustua, eivät vieneet kovin paljon aikaa. Entiset ajatukset haihtuivat pois mielestä, ja hän näki uusia puolia elämässä ja ihmiskunnassa. Ja toiseksi hän tutustui lähemmin ilmiöihin, joista hänellä ennen oli ollut vain hämärä mielikuva — vuodenaikoihin ja niiden vaiheisiin, aamuun ja iltaan, ilmaan ja tuuleen, puihin, veteen ja pilviin, varjoihin ja äänettömyyteen sekä elottomien kappalten ääniin.

<tb>

Aamuisin oli vielä siksi kylmä, että roihu meni mukiin suuressa tuvassa, missä he söivät einettä. Mrs Crickin toimesta, jonka mielestä Angel Clare oli liian hieno syömään heidän pöydässään, hänelle oli laitettu sija uunin viereen kuppeineen ja lautasineen. Suuresta leveästä ikkunasta lankesi valo suoraan hänen nurkkaansa ja avonaisesta liedestä kuumotti myös kylmää, sinistä valoa, niin että hän saattoi siinä lukea, milloin mieli teki. Claren ja ikkunan välillä oli ruokapöytä, ja pöydän vieressä istujan profiilit kuvastuivat jyrkästi ruutuja vasten. Takapuolella oli maitokamarin ovi, josta näkyi suuria, reunojaan myöten täysiä maitoastioita. Saattoi myöskin nähdä ison kirnun pyörivän ja kuulla sen loiskinan; sitä käytti seinän takana laiska hevonen, joka kiersi ympyrää pojan ajamana.

Useita päiviä Tessin tulon jälkeen oli Clare istunut itsekseen, lukien jotain kirjaa tai tutkien uusia nuotteja, eikä ollut häneen kiinnittänyt huomiotaan. Tess puhui niin vähän ja muut tytöt niin paljon, ettei Clare erottanut sorinasta uutta ääntä, eikä hänellä sitä paitsi ollut koskaan tapana kiinnittää huomiotansa ympäristössään oleviin pikkuseikkoihin, hän pyrki ainoastaan saamaan siitä yleisvaikutuksen. Mutta eräänä päivänä, kun hän tutkiskeli muuatta uutta säveltä ja oli kuulevinaan sen korvissansa kaikuvan, hän vaipui ajatuksiinsa, ja nuottilehti putosi lattialle. Hän tuijotti tuleen, missä suurusvalkeasta vielä oli jälellä yksi liekki, joka hulmahteli viime karkeloaan; hänestä tuntui kuin olisi se tanssinut hänen sielussaan kaikuvan sävelen mukaan. Samoin tekivät nokikarstat, joita riippui parista savutorveen ripustetusta rautakoukusta, ja säestystä pihisi puoleksi tyhjä kattila. Ruokailijain keskustelu tuntui sekaantuvan tähän eriskummalliseen orkesteriin, kunnes hänessä heräsi ajatus:

— Kovinpa on pehmeä huiluääni jollakulla noista tytöistä! Kai se on se uusi.

Ja hän katsoi häneen — Tess istui toisten keskessä. Hän ei katsellut Clareen päin. Tämän läsnäolo oli melkein unohdettu, niin kauan oli hän äänetönnä istunut.

— Aaveista en tiedä, puhui Tess, mutta sen minä tiedän, että sielumme voivat lähteä ruumiista jo elossa ollessamme.

Isäntä käännähti häntä kohti kysyvin silmin ja suu ruokaa täynnä. Suuri veitsi ja haarukka jäi pöydälle pystyyn, muistuttaen hirsipuun pylväitä.

— Mitä ihmeitä? Olisiko se mahdollista? hän kysyi.

— Oh, varsin helposti sen perille pääsee, sanoi Tess, heittäytyy vain nurmikolle jonain yönä ja katsoo jotain kirkasta tähteä, ja jos silloin kiinnittää ajatuksensa siihen, niin huomaa heti, että sielu on satojen peninkulmain päässä ruumiista, jota ei tunnu ollenkaan tarvitsevan.

Meijeristi käänsi kysyvän katseensa vaimoonsa.

— Eikös se ollut somaa, Kristiina? Arveleppa kuinka monta peninkulmaa minä olen kulkenut yöaikaan viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena, milloin liikeasioilla, milloin tohtorissa, milloin missäkin, eikä minulla tuosta ole ollut aavistustakaan enkä ole tuntenut sieluni kohoavan tuuman vertaa paitani kauluksen yläpuolelle.

Kun Tess näin tuli yleisen huomion esineeksi, myöskin oppilaan, niin hän punastui ja sanoi välinpitämättömästi, että hän vain kuvaili niin mielessään, jonka perästä hän jatkoi syöntiään.

Mutta Clare katseli häntä yhä. Tess oli pian lopettanut syöntinsä, ja kun hän tunsi Claren häntä silmäilevän, niin hän rupesi piirtämään etusormellaan kuvioita pöytäliinalle, tuntien olonsa yhtä tukalaksi kuin kotieläin, joka huomaa joutuneensa tarkastelun alaiseksi.

— Sepä tyttö on oikea luonnonlapsi! ajatteli Clare.

Ja sitten hän oli tuntevinaan hänet, hänessä oli jotain, mikä vei hänet takaisin iloiseen menneisyyteen, jolloin suru ei hänen mieltään painanut. Hän päätti, että oli hän nähnyt hänet ennen, mutta missä, sitä ei hän tiennyt. Varmaankin hän oli tavannut hänet sattumalta jollakin jalkamatkalla, mutta ei hän huolinut tuota asiaa enempää miettiä. Tästä hetkestä hän alkoi kuitenkin asettaa Tessin toisten kauniiden maitotyttöjen edelle, kun häntä halutti katsella lähellään olevia naisia.

19.

Ylipäänsä lehmät lypsettiin siinä järjestyksessä kuin tulivat, valitsematta ja hylkimättä. Mutta muutamat lehmät mieltyvät erikoisesti johonkin lypsäjään, ovatpa niinkin itsepäisiä, etteivät ota seisoakseen alallaan kenenkään muun kuin suosikkinsa ääressä ja potkaisevat vieraan kiulun muitta mutkitta kumoon.

Mr Crick pyrki vastustamaan näitä mielenilmauksia vaihtamalla yhtenään lehmiä, koska hän muutoin jonkun lypsäjän muuttaessa olisi joutunut pikku pulaan. Mutta tyttöjen toiveet olivat toiset, sillä tuttujen lehmien lypsy kävi kuin virran juoksu.

Pian Tess, kuten toverinsakin, havaitsi, mitkä lehmät mieltyivät hänen lypsytapaansa, ja koska hän oli parina viime vuonna ollut melkein yksinomaan sisätöissä, josta hänen sormensa olivat käyneet hyvin aroiksi, niin hän olisi mielellään seurannut toisten tyttöjen tapaa. Koko tuossa sadan viiden elukan suuruisessa karjassa löytyi etenkin kahdeksan lehmää — Kyyttö, Mielikki, Vanha kaunikki, Nuor-kaunikki, Siivo, Muurikki, Ammu ja Omena — joista maito herui niin helposti, että hänen vain tarvitsi hiukan koskettaa sormillaan nisiä, vaikka ne olivatkin parissa tapauksessa kovat kuin porkkanat. Mutta meijerinhoitajan tahtoa noudattaen hän koetti tunnollisesti lypsää järestään kaikkia lehmiä, paitsi ylen jäykkämaitoisia, joista hän ei vielä kyennyt viimeistä pisaraa ottamaan.

Kohta hän kuitenkin huomasi ihmeekseen, että hänelle vähä väliä sattui lypsettäväksi nuo mielilehmänsä, kunnes hän lopulta älysi, ettei tämä ollutkaan pelkkää sattumaa. Meijerioppilas oli ollut viime aikoina mukana ajamassa lehmiä tarhaan, ja kun se tapahtui viidennen tai kuudennen kerran, niin Tess katsahti häneen seisoessaan lehmää vasten ja sanoi veitikkamaisesti:

— Mr Clare, te olette asettanut lehmät tähän järjestykseen! — Mutta samassa hän punastui ja hymyili vasten tahtoaan, niin että ylähuuli kohosi, paljastaen osan hänen valkoisia hampaitaan.

— Ei se tee mitään, tämä sanoi. Ainahan te täällä tulette niitä lypsämään.

— Niinkö luulette? Toivoisin tulevani, vaan eihän sitä tiedä.

Perästäpäin hän oli itselleen suutuksissaan ja ajatteli, että Clare kenties oli käsittänyt väärin hänen tarkotuksensa, koskei hän tiennyt, miksi hän tästä paikasta niin paljon piti. Hän oli puhunut niin lämpimästi juuri kuin tämän läsnäolo olisi vaikuttanut hänen toiveisiinsa. Hän oli niin pahoillaan, että lähti iltahämärässä lypsyltä päästyään puutarhaan harmittelemaan sitä, että oli ilmaissut huomanneensa hänen hienotunteisuutensa.

Oli herttainen kesäkuun ilta. Ilma oli niin kuulakka ja läpäisevä, että elottomilla kappaleilla tuntui olevan pari kolme aistia, kenties viisikin. Läheisen ja etäisen välillä ei ollut mitään eroa, ja kuuntelija tunsi kaiken, mitä näköpiirin sisäpuolella tapahtui, olevan juuri hänen vierellään. Äänettömyys tuntui pikemmin todelliselta kokonaisuudelta kuin äänen kieltämykseltä. Äkkiä sen katkaisi harpun helinä.

Tess oli kuullut näitä säveliä ennenkin makuuhuoneensa yläpuolelta. Mutta silloin ne olivat kaikuneet himmeinä, hillittyinä ja epäselvinä eivätkä olleet vaikuttaneet häneen niin kuin nyt harhaillessaan tyvenessä ilmassa aivan kuin alastomina. Totta puhuen olivat sekä soittokone että soitto jokseenkin keskinkertaisia, mutta kaikkihan on suhteellista, ja Tess seisoi siinä kuin hypnotisoitu lintu voimatta liikkua paikoiltaan. Vähitellen hän kuitenkin läheni soittajaa, pysytellen pensasaidan takana piilossa.

Puutarhan perukkaa, missä Tess nyt astuskeli, ei oltu hoidettu muutamaan vuoteen. Siellä versoi tiheässä mehevää heinää, josta irtausi joka kosketuksella tupruamalla siitinpölyä. Korkeat kukkivat rikkaruohot tuoksuivat huumaavasti — rikkaruohot, joiden punaiset, keltaiset ja purppuraiset värit loistivat yhtä komeasti kuin viljeltyjen kukkien. Hän hiipi varovaisesti kuin kissa, kastellen hameensa "käärmeen sylkeen", murskaten etanoita jalkojensa alle, tahraten kätensä limaan ja pihkaan ja saaden paljaille käsivarsilleen pistävää homesientä, joka teki hänen ihoonsa veripunaisia täpliä, vaikka se hohtikin omenapuiden rungoilla lumivalkoisena. Näin hän pääsi varsin lähelle Clarea, joka ei ollut vielä huomannut häntä.

Tess unohti sekä paikan että ajan. Hurmaus, jonka hän oli sanonut voivansa loihtia esille tähtiä katselemalla, valtasi hänet nyt hänen tahtomattaankin. Hän keinui tuon harppurämän heikoilla sävelillä, sen soinnut kulkivat hänen sielunsa läpi tuulenhenkäyksien tavoin ja nostivat kyyneleitä hänen silmiinsä. Lentelevä siitinpöly tuntui näkyväiseen muotoon pukeutuneilta säveliltä ja puutarhan kosteus tunteellisen puutarhan kyyneliltä. Yö oli jo tulossa, mutta tympeätuoksuiset villikukat hehkuivat ikäänkuin eivät saattaisi sulkeutua jännitykseltään, ja väriaallot sekaantuivat sävelaaltoihin.

Valoa kajasti vielä lännen taivaalla näkyvästä isosta pilven piirrosta; näytti ikäänkuin palanen päivää olisi sattumalta jäänyt jälelle hämyn jo muualla kietoessa tummia vaippojaan. Harpunsoittaja lopetti yksinkertaisen sävelmänsä, ja Tess seisoi äänetönnä, odottaen että hän alkaisi uuden. Mutta Clare oli väsynyt soittoon ja tullut aidan toiselle puolelle. Tess kuuli rapsetta läheltä. Hän läksi luikkimaan tiehensä kasvot palaen.

Angel näki hänen vaalean kesäpukunsa ja puhutteli häntä; Tess kuuli joka sanan, vaikka puhuja oli paljon jälempänä.

— Miksi te niin juoksette tiehenne, Tess? sanoi hän. Pelottaako teitä?

— Eikä mitä, herra Clare … ei ulkona, ei varsinkaan nyt, kun omenapuut kukkivat ja kaikki on niin vihreätä ja kaunista.

— Pelottaako teitä sisällä sitten?

— Pe-lottaa, herra Clare.

— Mikä teitä pelottaa?

— Enpä osaa oikein sanoa.

— Että maito myrtyy?

— Ei toki.

— Elämä ylipäänsä.

— Niin.

— Niin minuakin, hyvin usein. Ei tämä elämä aivan leikkiä ole, vai mitä?

— Ei ole, jos katselemme elämää oikein.

— Mutta enpä olisi odottanut teidänlaisenne nuoren tytön vielä näin ajattelevan. Mistä se johtuu?

Tess viivytti vastaustaan.

— Kertokaahan, Tess; luottakaa minuun.

Tess luuli hänen tahtovan tietää, millä tavalla hän katseli ulkoista maailmaa, ja vastasi arasti:

— Puut näyttävät uteliailta vai eivätkö? Niin ainakin minusta. Ja joki sanoo: "Miksi vaivaat minua katseillasi?" Tuntuupa siltä kuin olisi näkevinään äärettömän rivin huomispäiviä edessään, lähimmät suuria ja kirkkaita, muut pienempiä ja pienempiä, mikäli ovat kauempana, mutta kaikki näyttävät julmilta ja taipumattomilta, aivan kuin sanoisivat: "Minä tulen, pidä varasi, pidä varasi!" Mutta te voitte herättää soitollanne unelmia ja karkottaa tiehensä tuommoiset kauheat mielikuvat.

Clare hämmästyi huomatessaan, että tämä nuori nainen — jonka olennossa, vaikka hän olikin vain maitotyttö, piili omituista viehätystä, mikä kävi hänen kumppaneillensa kateeksi — kuvaili elämää niin surullisin värein. Hän lausui omalla kielellään, vain osaksi kansakoulutietojensa auttamana, tunteita, joita saattaisi sanoa kuvaaviksi ajallemme — nykyajan taudiksi. Mutta hänen ihmettelynsä väheni, kun hän ajatteli ettei se, mitä me nimitämme edistyneiksi aatteiksi, itse asiassa ole muuta kuin viimeisin tapa tarkemmin määritellä — logia ja — ismi päätteisillä sanoilla tunteita, joita miehet ja naiset ovat hämärästi tunteneet vuosisatoja sitten.

Oli kuitenkin omituista, että hänellä oli tuommoisia tunteita, vaikka oli vielä niin nuori; enemmän kuin omituista, se oli mieltäkiinnittävää ja tenhoavaa. Kun hän ei tiennyt syytä, ei hän tullut ajatelleeksi, että kokemus riippuu vaikutelman voimakkuudesta eikä pitkällisyydestä. Tessiä kohdannut ruumiillinen onnettomuus oli kypsyttänyt hänen sieluaan.

Tess puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi pappissukuun kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, jonka sitä paitsi ei tarvinnut kärsiä mitään puutetta, piti elämää taakkana. Että hän itse oli elämään väsynyt, siinä ei ollut ihmeteltävää. Mutta kuinka oli tämä ihailtava ja runollinen nuori mies voinut laskeutua nöyryyden laaksoon, mikä oli syynä, että hän — samoin kuin hän itse oli tehnyt kolmisen vuotta takaperin — saattoi Jobin kanssa sanoa: "Minun sieluni valitsee kuoleman ennen elämääni. Minä vihaan sitä; en tahtoisi elää ainiaan."

Totta kyllä, ettei hän nyt ollut vertaistensa joukossa. Mutta hän tiesi hänen olevan täällä vain sen tähden, että hän halusi, kuten Pietari suuri opetellessaan laivanrakennusta vieraalla maalla, oppia hyödyllistä taitoa. Hän ei lypsänyt lehmiä sen vuoksi, että hänen oli pakko niitä lypsää, vaan sen vuoksi että hän halusi oppia, miten voisi tulla toimeliaaksi ja rikkaaksi meijeristiksi, maamieheksi, tilanomistajaksi ja karjanhoitajaksi. Hänestä tulisi joku ameriikkalainen tai austraalialainen Abraham, joka komentaisi kuin hallitsija karjalaumojaan ja palvelusväkeään. Mutta joskus hänestä tuntui käsittämättömältä, että niin kirjaoppinen, soitannollinen ja ajatteleva nuori mies vapaaehtoisesti oli päättänyt antautua maanviljelijäksi eikä papiksi, kuten isänsä ja veljensä.

Kun ei kumpikaan heistä tiennyt toistensa salaisuutta, niin molemmat ihmettelivät mitä näkivät toistensa tekevän ja odottivat tilaisuutta oppiakseen tuntemaan toistensa luonnetta ja vaikuttimia, yrittämättä ollenkaan saada selkoa toistensa elämäntarinasta.

Joka päivä, joka tunti tuli Clarelle tutuksi joku uusi puoli Tessin luonnetta ja Tessille joku uusi puoli Claren luonnetta. Tess koetti elää hiljaista elämää, mutta hän ei ollut ottanut lukuun omaa elinvoimaansa.

Alussa Tess piti häntä enemmän älykkäänä henkenä kuin miehenä. Semmoisena hän vertasi häntä itseensä, ja joka kerran kun huomasi välimatkan, mikä oli hänen oman kainon henkisen kantansa ja tuon toisen korkean sivistyksen välillä, masentui hän ja luuli turhaan ponnistelevansa eteenpäin päästäkseen.

Clare huomasi hänen alakuloisuutensa eräänä päivänä, kun hän sattumoisin oli kertonut hänelle paimenelämästä muinais-Kreikassa. Tess poimi kukkia hänen puhuessaan.

— Miksi te yhtäkkiä näytätte niin surulliselta? hän kysyi.

— Oh, minä vain — ajattelin itseäni, sanoi Tess surumielisesti naurahtaen ja repien irti kukan terälehtiä. Ajattelenpa että minustakin olisi voinut jotain tulla! Elämäni näyttää kuluneen ikäänkuin mahdollisuuksien puutteessa. Kun kuulen mitä te tiedätte, mitä olette lukenut, nähnyt ja ajatellut, niin tunnen, kuinka mitätön minä olen. Olen kuin Saban kuningatar poloinen raamatussa. Ei ole minussa enää henkeä.

— Mitä joutavia, älkää sitä toki murehtiko, sanoi Clare kiihkeästi. Olisin ylen iloinen, rakas Tess, jos voisin auttaa teitä opiskelemaan historiaa tai mitä hyvänsä haluaisitte oppia… Etteköhän rupeaisi historiaa lukemaan?

— Joskus minusta tuntuu, että tiedän aivan riittävästi, ettei enemmästä ole apua.

— Miksi niin?

— Mitä hyötyä oppimisesta on, kun tietää olevansa vain yksi tuhansista, kun havaitsee, että jossain vanhassa kirjassa on joku aivan minun kaltaiseni henkilö ja että minä tulen vain näyttelemään hänen osaansa, — se tekisi vain elämän surullisemmaksi. Parasta on olla muistamatta, että jonkun luonto ja menneisyys ovat olleet aivan samanlaiset kuin tuhansien muidenkin ja että tuleva elämä ja tekemiset ovat samanlaiset kuin tuhansien ja tuhansien.

— Te ette siis tosiaan halua mitään oppia?

— Haluaisinpa kyllä tietää, miksi aurinko paistaa samalla tavoin vanhurskaille kuin syntisillekin, vastasi hän hieman vapisevin äänin. Mutta eivätpä sitä kirjat kerro.

— Hyi, Tess, kuinka katkera te olette. — Mutta Clare puhui ainoastaan jonkunlaisesta velvollisuudentunnosta, sillä samanlaiset aprikoimiset eivät olleet hänelle itselleenkään vieraita menneinä aikoina. Ja kun hän katseli noita lapsellisen tuoreita huulia, niin hän ajatteli sellaisen luonnonlapsen toistaneen vain muilta kuulemiaan sanoja.

Tess poimi yhä kukkia. Clare katsoi tuokion alasluotujen silmien pitkiä ripsiä ja kulki verkalleen pois. Hetkisen Tess seisoi hänen mentyään ajatuksiinsa vaipuneena, leikkien kukilla. Mutta sitten hän heräsi unelmistaan, heitti kukat maahan kiukuissaan tekemistään "tuhmuuksista", sydämen yhä lämpimämmin tykyttäessä.

Kuinka tyhmänä hän varmaankin häntä piti! Hän tahtoi että Clare ajattelisi hyvää hänestä, ja tätä janotessaan hän alkoi miettiä, pitäisiköhän hänen kertoa hänelle asia, jota hän viime aikoina oli koettanut unohtaa, koska se oli tuottanut hänelle vain surua — että hän oli D'Urbervillein aatelissuvun jälkeläinen. Olihan se nimi tosin vain hyödytön koriste ja hänelle itselleen sen löytäminen oli tuottanut monenlaista onnettomuutta. Mutta kenties Clare, joka oli herrasmies ja tutki historiaa, rupeaisi kunnioittamaan häntä saadessaan kuulla, että nuo Kingsberen kirkon marmori- ja alabasterikuvat todellakin esittivät Tessin esi-isiä ja ettei hän ollutkaan mikään rahalla ja kunnianhimolla luotu vale-D'Urberville, kuten Trantridgen suku, vaan aivan oikeaa verta.

Mutta ennenkuin hän ilmaisi salaisuutensa, tahtoi hän varovaisesti tunnustella meijerinhoitajalta, millä tavalla se mahdollisesti vaikuttaisi mr Clareen, kysymällä kunnioittiko tämä vanhoja aatelissukuja, kun ne olivat menettäneet maansa ja mantunsa.

Meijerinhoitaja vastasi pontevasti:

— Mr Clare on tavattoman omituinen mies — aivan toista maata kuin muu perhe. Ei hän vihaa mitään niin paljon kuin vanhoja sukuja. Hän sanoo niiden kuluttaneen voimansa ennen muinoin, jonka vuoksi nyt ovat aivan kykenemättömiä. On niitä meidänkin seudulla jos kuinka monta, mutta eivät ne ole minkään arvoisia. Katsokaahan pikku Retty Priddleäkin meijerissämme, hän on Paridelle-suvun jälkeläisiä — suvun, jonka hallussa oli Wessexin kreivin nykyään omistamat maat, paljoa ennemmin kuin hänestä mitään tiedettiin. Kun mr Clare tästä kuuli, niin hän puhutteli ylen pilkallisesti tyttöä. "Ei teistä koskaan tule kunnon meijeritärtä", hän sanoi, "sukunne kunto hupeni Palestiinassa vuosisatoja sitten ja tuhat vuotta saatte potea, ennenkuin voimiinne pääsette!" Tässä eräänä päivänä tuli muuan poika työtä kyselemään ja sanoi nimensä olevan Matti. Kysyimmepä häneltä sukunimeäkin, mutta ei hänellä kuulunut semmoista olevankaan, arveli vanhempainsa olleen siksi vähän maailmassa, etteivät moista olleet ehtineet hankkia. "Tuommoista poikaapa me tarvitsemmekin", sanoi mr Clare, hypäten häntä kädestä pudistamaan. "Sinusta sitä jotain tulee." Ja niin hän antoi pojalle suuret juomarahat. — Ei se veitikka suvaitse vanhoja sukuja!

Kuultuaan tämän liioitellun kuvauksen Claren mielipiteistä Tess oli hyvillään, ettei jonain heikkona hetkenä ollut uskonut hänelle salaisuuttaan, vaikka hänen sukunsa oli niin tavattoman vanha, että se olisi melkein voinut tehdä yhden kierroksen ja alkaa toisen. Sitä paitsi tuntui joku toinen meijerityttö olevan aivan hänen veroisensa. Tess ei siis virkkanut mitään sukuhaudasta eikä Wilhelm Vallottajan ritarista, jonka nimi hänellä oli. Hän alkoi uskoa Claren osottaneen hänelle huomaavaisuutta siksi, että oli pitänyt häntä puhdasverisenä maalaistyttönä.

20.

Kesä oli hempeimmillään. Kukkia ja lehtiä putkahteli yhä enemmän maanpinnasta entisten viereen; satakielet, rastaat ja peipot rakentelivat pesiään paikkoihin, missä vain vuosi takaperin toiset olivat asustelleet näiden ollessa elottomia hiukkasia. Auringonsäteet loivat nuppuja pitkiin varsiin, panivat mahlan äänetönnä virtaamaan, terälehtiä avasivat ja imivät kukkien tuoksua näkymättömissä suihkauksissa.

Meijerinhoitaja Crickin talouteen kuuluvat tytöt ja miehet elivät rauhallisesti, miellyttävästi, jopa hauskastikin. Heidän asemansa oli kenties onnellisin yhteiskunnallisessa asteikossa olevista, koska se oli yläpuolella sitä viivaa, missä hätä alkaa, ja alapuolella sitä, missä sovinnaisuus pyrkii panemaan rajoja luonnollisille tunteille ja muodin takaa-ajaminen tekee muutoin riittävän toimeentulon riittämättömäksi.

Näin kului aika, jolloin luonto näytti kokonaan antautuneen juhlavalmistuksiinsa. Tess ja Clare tutkivat tietämättä toisiaan, tuliset tunteet läikkyivät rinnassa, mutta he hillitsivät niitä. Pitkin matkaa he lähenivät toisiaan vastustamattoman voiman vaikutuksesta, yhtä varmasti kuin kaksi samassa laaksossa vierivää virtaa.

Tess ei ollut tuntenut oloansa moneen aikaan niin onnelliseksi kuin nyt, eipä kenties olisi koskaan tuntevakaan. Sekä ruumiinsa ja että sielunsa puolesta hän soveltui uuteen ympäristöönsä. Taimi, jonka juuret olivat suikertaneet myrkylliseen maaperään, oli istutettu uudestaan muheampaan multaan. Sitä paitsi hän ja Clare kulkivat vielä keskinäisen kiintymyksen ja todellisen rakkauden rajamailla, eivät vielä olleet mietiskelleet tunteitaan, eivät raukkamaisesti kyselleet: "Mihinkä tämä viepi? Mitähän tämä vaikuttaa tulevaisuuteeni? Kuinkahan tämä sopii yhteen entisen elämäni kanssa?"

Tess oli vielä Clarelle vain haihtuva mielikuva, ruusuinen, lämmittävä ilmestys, joka vasta alkoi juurtua hänen tietoisuuteensa. Siksi Clare antoi ajatustensa ailakoida hänessä, hän piti sitä vain filosoofisen harrastuksen ilmauksena uutta, tuoretta ja viehättävää naistyyppiä kohtaan.

He tapasivat toisensa myötäänsä; se ei ollut autettavissa. He kohtasivat toisensa tuona omituisena ja juhlallisena välihetkenä aamun koittaessa punasinervänä ja ruusunpunaisena, sillä täällä täytyi nousta hyvin varhain. Lypsyltä piti päästä hyvissä ajoin, ja ennen lypsylle lähtöä oli maito kuorittava, mikä alkoi neljättä käydessä. Muiden herättäminen jäi tavallisesti Tessin tai Claren tehtäväksi. Ensimäinen tiesi nousta herätyskellon soinnista, ja kun Tess oli viimeiseksi taloon tullut ja heti havaittiin, että hän heräsi kellon kilinään eikä nukkunut sitä kuulematta, kuten muut, niin jäikin muiden herättäminen useimmiten hänen huolekseen. Parahiksi oli kello lyönyt kolme, kun hän läksi huoneestaan ja juoksi meijerinhoitajan ovelle koputtamaan; sitten hän kiipesi tikapuita myöten Angelin luo ja lausui hänen nimensä kuiskaten, viimeiseksi hän herätti toverinsa. Tessin pukeutuessa oli Clare jo pihalla kosteassa ilmassa kävelemässä. Toiset apulaiset ja meijerimies käännähtivät vielä kerran seinään päin eikä heitä näkynyt liikkeellä, ennenkuin neljännestuntia myöhemmin.

Päivän koiton harmaat puolivärit eivät ole päivän laskuharmaita puolivärejä, vaikka ne näyttävätkin samoilta. Aamuhämärässä valo on toimivaa, pimeys toimetonta; iltahämyssä on taas pimeys hyökkäävää ja kasvavaa ja valo verkalleen väistyvää.

Kun he niin usein — ehkäpä ei aina sattumaltakaan — olivat ensimäisiä meijerikartanossa nousemaan vuoteeltaan, niin heistä itsestään alkoi tuntua, että he olivat ensiksi jalkeilla koko maailmassa. Alussa ei Tess vielä ottanut osaa maidon kuorintaan, vaan lähti noustuaan heti kartanolle, missä Clare tavallisesti odotteli häntä. Avoimella niityllä vallitseva aavemainen, kostea valo herätti heissä yksinäisyyden tunteen, ikäänkuin he olisivat olleet Aatami ja Eeva. Tänä hämäränä huomenhetkenä Tess näytti Claresta tavattoman arvokkaalta ja melkein valtaavalta sekä mielenlaatunsa että ruumiinsa puolesta, kenties oli tähän syynä se, että hän tiesi noin omituisena aikana ani harvan Tessin veroisen naisen olevan liikkeellä koko Englannissa. Kauniit naiset ovat tavallisesti nukkumassa kesäisen aamun sarastaessa. Tess oli aivan lähellä, toisia ei näkynyt missään.

Omituinen, haamottava hämy, jossa he menivät lehmien makuu-aitaukseen, saattoi Claren usein ajattelemaan ylösnousemuksen hetkeä. Mutta eipä hän aavistanut, että Maria Magdaleena kulki hänen rinnallaan. Koko maisema oli hämärän peitossa, ja kumppanin kasvot, joita hänen katseensa aina haki, tuntuivat säteilevän omituista valoa. Hän näytti aavemaiselta ikäänkuin pelkältä sielulta. Itse asiassa tämän sai aikaan koillisesta koittava kylmä päivänsäde; hänen omat kasvonsa olivat samannäköiset, vaikkei hän sitä tiennyt.

Juuri tämmöisinä hetkinä Tess teki häneen syvimmän vaikutuksen. Ei hän enää ollut meijerityttö, naisellisuuden ihannelma hän oli — koko naissukupuolen perikuva. Clare antoi hänelle kaikenmoisia kuvailtuja nimiä, nimitti häntä Artemikseksi, Demeteriksi, milloin miksikin, mutta niistä ei Tess pitänyt, hän kun ei niitä ymmärtänyt.

— Sanokaa minua Tessiksi, pyysi hän lopulta, ja niin toinen tekikin.

Päivä valkeni, ja Tessin piirteet kävivät ihmisellisemmiksi, muuttuivat onnea tuovan jumalan piirteistä tavallisen kuolevaisen kasvoiksi, jotka vaativat onnea.

Tuollaisina ihmisille outoina hetkinä he saattoivat päästä aivan lähelle vesilintuja. Niityn vieressä sijaitsevan viljelystarhan lehviköstä astui esiin haikaroita rohkeasti rapistellen, ikäänkuin ovia ja ikkunaluukkuja olisi avattu. Tai jos ne olivat jo paikalla, niin ne jäivät pelottomina veteen ihmisparin kulkiessa ohi ja tarkastelivat heitä, kääntäen päätään verkalleen, vaakasuorasti ja kiihkotta, aivan kuin koneen liikuttamat nuket.

He voivat silloin nähdä keveän kesäusvan untuvaisissa, tasaisissa ja harsonhienoissa kerroksissa leijailevan niityillä pieninä, hajanaisina siekaleina. Harmaalla kostealla nurmikolla oli jälkiä lehmien yönvietosta — niiden ruumiiden kokoisia tumman vihreitä saarelmia kuivaa ruohoa sijotettuna sinne tänne kastemereen. Jokaisesta saaresta lähti kiemurteleva ura, jota myöten elukka oli noustuaan lähtenyt syömään ja jonka päästä he löysivät sen. Heidät huomatessaan se päästi sieraimistaan pärskähdyksen, muodostaen pikku pilven omaa usvaansa, joka oli yleistä sumua sakeampaa. Sitten he ajoivat lehmät takaisin karjapihaan tai istuutuivat lypsämään niitä paikalla, kuinka kulloinkin sopi.

Toisinaan kesäsumua oli enemmän, ja niityt näyttivät valkoiselta mereltä, josta kohosi puita kuin vaarallisia luotoja. Sen läpi nousi lintuja ylempiin ja kirkkaampiin ilmapiireihin, ne leijailivat siellä kylpien päivänpaisteessa tai laskeutuivat niittyä halkoileville kosteille aidoille, jotka nyt loistivat lasiputkien tavoin. Myöskin Tessin silmäripsissä riippui pieniä sumutimantteja ja tukassa hohti vesihelmiä. Kun päivä lämpeni ja muuttui tavalliseksi, niin ne kuivuivat; silloin Tess menetti muutenkin oudon ja ylimaallisen ihanuutensa, hänen hampaansa, huulensa ja silmänsä välkkyivät auringon valossa ja hänestä oli jälleen tullut vain huikaisevan kaunis maitotyttö, jonka oli kilpailtava maailman muiden naisten kanssa.

Jo alkoi kuulua mr Crickinkin ääni. Hän antoi aika kyytiä Matti Myöhäsille, jotka eivät olleet aikanaan joutuneet lypsylle, ja komensi vanhaa Deborah Fyanderia käsiänsä pesemään.

— Työnnä taivaan tähden kyntesi pumpun alle, Deb! Jos lontoolaiset vain näkisivät millainen sinä olet, niin eiväthän ne maistaisi sitäkään vähää maitoa ja voita, minkä nyt tekevät — se ei ole pikkunen asia!

Niin jatkettiin lypsyä, kunnes Tess ja Clare, samoin kuin muutkin, kuulivat suurta pöytää vetää jyryytettävän keittiössä seinän vierestä keskelle lattiaa. Tämä jyrinä tiesi varmasti kunkin aterian lähestymistä — mrs Crick oli silloin touhussa — ja sama kauhea jyrinä kuului pöytää paikoilleen raastettaessa syömästä päästyä.

21.

Heti aamiaisen jälkeen syntyi meijerissä aika hämminki. Kirnu pyöri kuten tavallisesti, mutta voita ei vain tullut. Milloin tämmöistä tapahtui, näytti koko meijerinväki saaneen halvauksen. Maito loiski kirnussa, mutta odotettua ääntä ei kuulunut.

Meijerinhoitaja Crick ja hänen vaimonsa, Tess ja Clare, Retty Priddle, Izz Huett ja koko joukko seisoivat katsellen toivottomina kirnuun. Ja seinän takana hevosta ajava poika vilkaisi pyöreillä silmillään sisään ilmaistakseen, että hänkin käsitti aseman vakavuuden. Yksinpä synkkämielinen hevonenkin näytti joka kierroksella kurkistavan sangen epätoivoisena ikkunasta sisään.

— Siitä on jo monet vuodet, kun minä kävin Egdonin tietäjän, Trendien pojan pakeilla, sanoi meijerinhoitaja katkerasti, eikä hän ollut mitään isänsä rinnalla. Enhän minä moisia usko, en totta totisesti. Mutta kyllä minun sentään on käytävä häntä puhuttelemassa, jos on vielä elävien kirjoissa. Lähteä sitä täytyy, jos tätä peliään rupeaa pitämään.

Mr Clareakin alkoi liikuttaa meijerinhoitajan epätoivo.

— Tunsin minäkin ennen poikana ollessani erään vanhan kansan viisaan, Fall oli hänen nimensä, ja temput se sekin tiesi, sanoi Jonathan Kail. Mutta nythän se on jo maan mullassa ukko.

— Isoisäni kävi tavallisesti Mynternen puheilla Owlscombessa, ja osava se oli sekin mies, niin tuumi isoisäni, jatkoi mr Crick. Mutta eihän niitä nykyaikaan semmoisia miehiä olekkaan?

Mrs Crick ei ajatellut niin etäisiä asioita.

— Mene tiedä, vaikka meillä olisi täällä joku lemmen pauloissa, hän arveli. Sen ne minun nuorra ollessani sanoivat tämmöisiin seikkoihin syynä olevan. Kuulehan, Crick — etkö muista tuota tyttöä, joka meillä oli muutamia vuosia sitten — eihän se kirnuus silloinkaan ruvennut voiksi tulemaan.

— Muistan, muistan, mutta eihän se voin tuloon vaikuttanut. Muistan koko jutun — ei se ollut rakastelun, vaan kirnun vika.

Hän kääntyi Claren puoleen.

— Meillä oli tässä ennettäin lypsymiehenä muuan Jaakko Dollop, oikea miehen viileke, joka juoksi kosiskelemassa erästä tyttöä Mellstockissa ja narrasi tytön, kuten oli narrannut monta muuta. Mutta tällä kertaa hän joutui tekemisiin oikein hönkäakan kanssa, nimittäin tytön äitimuorin. Olimmepa muutamana helatorstaina tässä koolla, niinkuin nytkin, kirnu vain ei ollut käynnissä, kun eukko lennähti sisään kädessä julma, vaskihelainen sateenvarjo, jolla nyt olisi vaikka härän maahan nutistanut. — Onko se Jaakko Dollop täällä? hän sanoi. Tahtoisin nähdä häntä — antaisin hänelle pikkusen voileipää. Ja äidin perästä tuli Jaakon naikkonen itkeä tillittäen nenäliinaansa. — Voi korven kana! kiljaisi Jaakko, kun näki ikkunasta heidän tulonsa. — Nyt se tappaa minut. Mihinkä minä pujottaudun? Mihin turkaseen… Älkää vain sanoko, missä minä olen, — ja eikös se vekara ryöminyt kirnuun, samassa kun äiti oven aukasi. — Missä se lurjus on? sanoi muori. Minä pieksän sen tuhannen nuuskaksi, kun vain käsiini saan. — Sillä välin kun hän nuuski kaikki paikat Jaakkoa etsien, kyyhötti tämä kirnussa miltei henkihieverinä, ja tyttö poloinen itki vesiksi sulaakseen. En koskaan sitä unohda — en koskaan! Jo se olisi kivenkin saanut sulamaan! Mutta Jaakkoa vain ei mistään löytynyt.

Meijerinhoitaja vaikeni, ja läsnäolevat lausuivat pari sanaa tarinaa ihmetellen. Hänellä oli tapana pysähtyä keskellä kertomusta antaakseen kuulijain arvailla loppua. Vieraat luulivat hänen tarinansa siihen päättyneenkin, mutta tutut kyllä hänen tapansa tunsivat.

Niin hän jatkoi:

— Mistä ihmeistä ämmä lie hoksannutkin hänen kirnussa olevan, sitä en tiedä suureksi surmaksenikaan, mutta sieltä hän lopulta Jaakon yhytti. Sanaakaan sanomatta hän tarrautui kampiin — kirnua kierrettiin siihen aikaan käsivoimalla — ja alkoi pyörittää kirnua, — ja nytkös se Jaakko paha vasta kiikkuun joutui! — Voi hyvänen aika, seisata kirnu, jotta pääsen ulos! huusi hän pistäen kiireesti päätään luukusta. — Ihanhan se mäsäksi minut vääntää! — Hätähousu oli mies poloinen, niinkuin tuommoiset vetkaleet tavallisesti. — En, ennenkuin olet rukoillut anteeksi, että viattoman tytön narrasit, vastasi ämmä. — Seisata kirnu, vietävän noita-akka! kiljui Jaakko. — Sanotko sinä minua noita-akaksi, konna, sähisi ämmä, kun sinun olisi pitänyt nimittää minua anopiksesi nämä neljä kuukautta. — Ja taas rupesi kirnua vimmatusti pyörittämään, niin että Jaakon luut ruskivat mennessä. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä väliin, ja lopulta lupasi Jaakko pitää huolta tytöstä. — Sanasta miestä, sarvesta härkää, vakuutti hän. Ja siihen se juttu päättyi sillä kertaa.

Kuulijain nauraa kikattaessa tarinalle kuului heidän takanaan liikettä, ja kaikki käännähtivät ympäri. Tess oli kalpeana mennyt ovelle.

— Kylläpä tänään on lämmin, hän sanoi tuskin kuultavasti.

Lämmin olikin, eikä kukaan huomannut hänen käytöksensä johtuvan meijerinhoitajan tarinasta. Mr Crick avasi oven hänelle, sanoen ystävällisen leikillisesti:

— No impiseni — tietämättänsä ivaa tehden hän usein nimitti Tessiä tällä nimellä — kaunein meijerittäreni, ei sitä ensimäistä kesäpäivää pidä niin säikähtää; kuinkas sitten käy, kun äkeät hellepäivät tulevat vai mitä herra Clare?

— E-en voi oikein hyvin, minun täytyy mennä raittiiseen ilmaan, mutisi Tess koneellisesti, kiiruhtaen pihalle.

Hänen onnekseen alkoi kirnusta kuulua hölkettä.

— Voiksi tulee, kun tuleekin! huudahti mrs Crick, ja kaikkien huomio kääntyi pois Tessistä.

Kaunis potilas toipui pian, mutta koko iltapäivän oli hän hyvin alakuloisella tuulella. Iltalypsyltä päästyä ei hän viihtynyt toisten seurassa, vaan läksi ulos, tietämättä itsekään mihin. Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka toiset olivat pitäneet meijerimiehen kertomusta vain hullunkurisena juttuna, ei kukaan heistä ymmärtänyt, kuinka surullinen se oli, ei kukaan tiennyt, kuinka julmasti se oli koskenut arkaan kohtaan hänessä. Ilta-aurinko oli hänestä ilkeän näköinen, suurelta tulehtuneelta haavalta se näytti. Vain pikku varpunen visersi hänelle pensaikosta joen rannalla surullisia, särkyneitä säveliä, mitkä muistuttivat jonkun vanhan häneen kyllästyneen ystävän ääntä.

Näinä pitkinä kesäkuun päivinä menivät melkein kaikki nukkumaan auringon laskiessa tai ennenkin, koska työssä piti olla sangen varhain aamulla. Tavallisesti Tess seurasi tovereitaan yläkertaan. Tänä iltana hän kuitenkin palasi ensimäisenä makuusuojaan ja oli jo puoleksi nukuksissa, kun toiset tulivat. Hän näki heidän riisuutuvan laskevan auringon punakellervässä valossa, nukahti jälleen, mutta heräsi heidän haasteluunsa ja käänsi silmänsä heitä kohti.

Kaikki kolme olivat vielä ylhäällä. He seisoivat ryhmässä ikkunan ääressä yöpukimissaan ja paljain jaloin, auringon viimeisten punaisten säteiden valaistessa heidän kasvojaan ja kaulaansa sekä seiniä. Kaikki kurkistivat uteliaina puutarhaan päät lähetysten. Yhden kasvot olivat pulleat ja iloiset, toisen kalpeat, hiukset mustat, kolmas oli valkoverinen ja palmikot punertavat.

— Äläpäs työnnä päätäsi! Näethän yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi Retty, punatukkainen ja nuorin tytöistä siirtämättä silmiään ikkunasta.

— Turhaan sinä olet häneen rakastunut samoin kuin minäkin, Retty, sanoi iloisen näköinen Marian hymyillen. Ei hän sinun poskistasi välitä.

Retty Priddle kurkisti yhä, samoin toisetkin hetkisen kuluttua.

— Tuolla se taas on! huudahti Izz Huett, kalpea, mustatukkainen tyttö, jolla oli teräväpiirteiset huulet.

— Älä virka mitään, Izz, vastasi Retty. Kyllä minä näin kuinka sinä suutelit hänen varjoaan.

— Mitä sinä näit hänen tekevän? kysyi Marian.

— Kuulehan nyt — hän seisoi hera-ammeen vieressä, ja hänen varjonsa sattui takana olevaan seinään, lähelle Izziä, joka ammensi sankoon. Izz pisti suunsa seinää vasten ja suuteli hänen suunsa varjoa; näin sen minä, vaikkei hän sitä huomannut.

— Izz Huett! sanoi Marian.

Ruusunkarvainen täplä ilmestyi Izz Huettin poskille.

— Eihän siinä mitään pahaa ollut, hän sanoi tekeytyen välinpitämättömäksi. Ja jos minä olen häneen rakastunut, niin samoin on Rettykin ja sinä myös, Marian, siitä ei päästä mihinkään!

Marianin pullakat posket eivät saattaneet sävähtää punaisemmiksi kuin ne yleensä olivat.

— Minäkö! hän sanoi. Jopa nyt jotakin! Ah, tuolla hän on taas! Voi, hänen silmiään, hänen kasvojaan — mr Clare kulta!

— Siinä se oli — itsekin tunnusti.

— Oletpa sinäkin tunnustanut — kaikki olemme tunnustaneet, vastasi Marian vilpittömästi toisten mielipiteistä välittämättä.

— Saatammehan sen toisillemme tunnustaa, kun vain emme muille sano. Menisinpä vaikka huomenna hänen kanssansa naimisiin.

— Menisin minäkin, mutisi Izz Huett.

— Minä myöskin, kuiskasi kainonlainen Retty.

Tessin pää alkoi tuntua kuumalta.

— Emme me kaikki voi mennä hänen kanssansa naimisiin, sanoi Izz.

— Ei yksikään — mikä on yhä pahempi, sanoi vanhin tytöistä. Tuolla hän on taas.

Kaikki kolme lähettivät hänelle lentomuiskun.

— Miksei? kysyi Retty hätäisesti.

— Koska hän pitää enimmän Tess Durbeyfieldistä, sanoi Marian hiljaisella äänellä. Olen pitänyt häntä joka päivä silmällä ja saanut sen selville.

Syntyi hiiskahtamaton hiljaisuus.

— Mutta Tess ei välitä hänestä, sanoi Retty viimein.

— Niin minäkin toisin ajoin luulen.

— Mutta kyllä tämä on hullua! huudahti Izz kärsimätönnä. Ei hän tietysti ota meistä ketään, ei Tessiäkään — herrasmiehen poika, josta tulee suuri tilanomistaja! Hyvä jos pyytää karjapiiakseen sillä ja sillä palkalla!

Huokailemaan rupesivat tytöt, enimmän huokaisi muutoin hilpeäluontoinen Marian. Huokaisi myöskin joku läheisellä vuoteella. Kyyneleitä tulvahti Retty Priddlen silmiin, kauniin punatukkaisen tytön, joka oli Paridellein aikoinaan niin mahtavan suvun viimeinen jälkeläinen.

He odottivat äänettöminä vielä vähän aikaa, kasvot yhä toisissaan kiinni, niin että hiusten väri sulautui yhteen. Mutta heidän tuumistaan tietämätön mr Clare oli mennyt sisään, eivätkä he enää häntä nähneet, ja kun varjot alkoivat käydä tummemmiksi, niin he hiipivät vuoteillensa. Muutaman minuutin kuluttua tytöt kuulivat hänen kohoavan tikapuita myöten huoneeseensa. Marian alkoi kohta kuorsata, mutta Izz virui kauan valveilla. Retty Priddle itki, kunnes nukkui.

Syvempitunteinen Tess oli vielä kauan senkin jälkeen valveilla. Tämä keskustelu oli toinen katkera kalkki, joka hänen tänä päivänä oli ollut tyhjennettävä. Mutta ei hän tuntenut olevansa mustasukkainen toisille, hän tiesi Angelin hänet etusijaan asettavan. Hän oli hienompi, paremman kasvatuksen saanut ja vaikkapa oli nuorin, Rettyä lukuunottamatta, olihan toisia kehittyneempi. Helposti hän saattaisi hänen sydämensä vallottaa, ei näistä kumppaneista olisi haittaa.

Mutta kysymys oli siitä, oliko hänellä oikeutta siihen. Tuiki vähän heillä kellään oli toiveita, mutta jollakulla oli tai oli ollut tilaisuus herättää hänessä hetkellistä mieltymystä ja saada osakseen huomiota hänen täällä oleskellessaan. Tämmöiset mieltymykset saattoivat johtaa avioliittoon. Hän oli kuullut mrs Crickiltä, että Clare oli eräänä päivänä leikillään kysynyt, mitä hyötyä siitä olisi, että hän menisi naimisiin jonkun hienon neidin kanssa, joka ei osaa karjaa hoitaa eikä muita talousaskareita toimittaa. Talonpoikaistyttö hänelle vain sopisi. Mutta puhuipa mr Clare totta tai leikkiä, miksikä hän, kun kerran oli päättänyt olla antamatta tämän perästä sydäntään kenellekään miehelle, kääntäisi Claren huomiota pois toisista naisista voidakseen itse päilyä hänen silmissään sen lyhyen ajan, minkä hän viipyi Talbothaysissa?

22.

He tulivat haukotellen meijeriin seuraavana aamuna, mutta maidon kuoriminen ja lypsy kävi entiseen tapaansa, ja tytöt kokoontuivat keittiöön aamiaiselle.

Meijerinhoitaja käveli levotonna edestakaisin; hän oli saanut kirjeen, jossa joku ostaja valitti voin maistuvan hieman oudolta.

— Ja niin se maistuukin, hän sanoi pitäen vasemmassa kädessään puulusikkaa, jossa oli voikokkare. Maistakaapa itse.

Joukko tyttöjä ja miehiä kokoontui hänen ympärilleen, mr Clare maistoi, Tess maistoi, samoin tekivät toisetkin, ja viimeisenä maistoi mrs Crick, tullen valmiiksi laitetun aamiaispöydän luota. Oli tosiaankin siinä outo maku.

Meijerinhoitaja vaipui miettimään, missä vika oli ja huudahti äkkiä:

— Se on kynsilaukka! Ja minä kun olen luullut, ettei sitä olisi enää lainkaan nurmillamme.

Jo muistui vanhemmille lypsäjille mieleen, että kerran ennenkin oli voi ollut pahanmakuista, kun karjaa oli käytetty eräällä kuivalla nurmella. Meijerinhoitaja ei ollut silloin tuntenut makua, vaan oli luullut voin olevan noiduttua.

— Nurmi on tutkittava perinpohjin, jatkoi hän, tätä ei saa jatkua.

Kaikki ottivat veitsen käteensä ja läksivät ulos. Melkein turhaa työtä oli kasvin etsiminen vanhasta nurmikosta, koska se arvattavasti oli tuiki pieni, kun näin kauan oli huomaamatta pysynyt. He järjestyivät kuitenkin pitkään riviin, sillä asia oli tärkeä. Ensimäisenä oli meijerinhoitaja, sitten Clare, joka oli tarjoutunut auttamaan, sitten Tess, Marian, Izz Huett ja Retty; ja viimeisinä Bill Lewell, Jonathan ja naimisissa olevat meijerinaiset: Beck Nibbs, jolla oli tuuhea, musta tukka ja pyörivät silmät, ja vaaleaverinen Frances, joka oli talvella saanut keuhkotaudin vesiperäisiltä niityiltä.

Silmät maahan luotuina he astuivat verkalleen nurmen laitaan ja kääntyivät takaisin vähän ulompaa, niin että nurmi lopulta tuli läpeensä tutkituksi. Työ oli tuiki hyödytöntä: he löysivät vain puoli tusinaa kynsilaukkoja koko niityltä, mutta niin väkevä oli kuitenkin niiden tuoksu, että sen päiväinen maito ja voi olisi kaiketi pilaantunut, jos yksikin lehmä olisi syönyt niistä jonkun.

Vaikka he erosivatkin toisistaan perinpohjin luonteensa ja mielenlaatunsa puolesta, niin kumarassa ollessaan he muodostivat kuitenkin omituisen yhdenkaltaisen rivin, joka liikkui koneellisesti, äänetönnä. Vieras, joka sattumalta olisi havainnut heidät läheistä tietä vaeltaessaan, olisi hyvällä syyllä saattanut kutsua heitä "maamyyriksi". Heidän ryömiessään eteenpäin syvään kumartuneina heidän varjossa oleville kasvoilleen heijastui voikukista keltainen kajastus, tehden ne aavemaisiksi, kuutamoisiksi, vaikka heidän selkäänsä paahtoikin puolipäivän aurinko.

Angel Clare, joka aina pyrki olemaan kaikissa mukana, katsahti silloin tällöin ylös. Ei hän tietenkään sattumalta kulkenut Tessin rinnalla.

— No kuinka jaksatte? hän mutisi.

— Kiitos kysymästänne, varsin hyvin, tämä vastasi ujosti.

Tämä alkusananen tuntui hieman tarpeettomalta, koska he vasta puolituntia takaperin olivat keskustelleet kaikenlaisista heitä itseään koskevista asioista. Mutta tällä kertaa eivät he puhelleet sen enempää. Verkalleen kulettiin eteenpäin. Tessin hameen helma koski joskus Claren säärystimiä ja tämän käsivarsi hipaisi hänen käsivarttaan. Etsiminen alkoi lopulta väsyttää meijerinhoitajaa.

— Selkä tässä katkeaa, jos tätä leikkiä jatkuu, hän huudahti, oikoen jäseniään väsyneen näköisenä. Ja te, Tess neito, te olitte pahoinvoipa pari päivää sitten, — tästä varmaan saatte päänkivistyksen. Jos väsyttää, niin heittäkää pois; toiset kyllä lopettavat työn.

Meijerinhoitaja vetäysi syrjään, Tess jättäytyi jälemmä, ja Clarekin erkani rivistä, alkaen yksinään etsiä vahingollista kasvia. Kun Tess huomasi hänet vierellänsä, niin hänet valtasi halu puhua, sillä eilisiltaiset kuulemansa pyörivät hänellä yhä mielessä.

— Eivätkö he näytä kauniilta? hän sanoi.

— Kutka?

— Izz Huett ja Retty.

Tessin mielestä tuli jommastakummasta oivallinen talon emäntä ja hän oli päättänyt puhua heidän puolestaan himmentääkseen oman surkean kauneutensa.

— Kauniilta? Ka, sieviä tyttöjä — varsin tuoreen näköisiä. Tuota olen usein ajatellut.

— Mutta kauneus ei ole pitkäaikainen.

— Ei, valitettavasti.

— He ovat mainioita meijerityttöjä.

— Ovat kyllä, mutta eivät teitä parempia.

— Kuorivat paremmin.

— Jokohan?

Clare katseli heihin päin — mikä ei jäänyt heiltä huomaamatta.

— Hän punastuu, jatkoi Tess sankarillisesti.

— Kuka?

— Retty Priddle.

— Oh! Miksi?

— Siksi että te häntä katselette.

Tess oli päättänyt olla uhrautuvainen, mutta ei hän juuri voinut mennä kauemmaksi ja sanoa: — Ottakaa heistä toinen vaimoksenne, jollette tahdo herrasnaisia, mutta minua älkää ajatelko.

Hän seurasi meijerinhoitajaa ja näki surulliseksi mielihyväkseen Claren jäävän niitylle.

Tästä päivästä alkaen hän koetti väkisinkin kartella Clarea. Hän ei antautunut pitemmäksi aikaa hänen seuraansa edes silloinkaan, kun he olivat sattumalta toisensa tavanneet. Hän antoi kaikki tilaisuudet toisille tytöille.

Tyttöjen puheista oli Tess tunteillaan vainunnut, että Clarella oli heidän kunniansa vallassaan, ja kun hän näki kuinka huolellisesti tämä vältti heittämästä heidän onneansa vaaranalaiseksi, niin hänen osottamansa mielenmaltti ja velvollisuudentunto herätti hänessä hellää kunnioitusta, sillä sitä ominaisuutta ei hän ollut odottanut toisessa sukupuolessa tapaavansa. Jos Clare olisi toisin menetellyt, niin olisi kenties useampi kuin yksi hänen naistovereistaan saanut kulkea elämän polkuja kyynelsilmin.

23.

Heinäkuun helteet olivat tulleet huomaamatta. Tasaisen laakson kuuma ilma riippui raskaana ja nukuttavana meijeriväen, lehmien ja puiden yli. Tuon tuostakin sataa rimautti ja lämpöinen sade edisti heinänkasvua, mutta heinämiehille se ei ollut varsin mieleen.

Oli sunnuntai-aamu; lehmät oli lypsetty, ja loitompana asuva lypsyväki oli mennyt kotiinsa. Tess ja hänen kolme huonekumppaniansa pukeutuivat kiireesti, sillä he olivat päättäneet käydä Mellstockin kirkossa, jonne oli meijeristä neljä, viisi kilometriä. Tess oli ollut Talbothaysissa kaksi kuukautta, ja ensi kerran läksi hän nyt huviretkelle.

Koko edellisen illan ja yön oli kulkenut ankaroita ukkoskuuroja, huuhtoen nurmelta osan heiniä jokeen; mutta aamulla aurinko helotti täydeltä terältä, ja ilma oli kirkas ja raikas.

Kotvan matkaa kulettuaan tytöt huomasivat, että vettä virtasi tien kohdalla varsin laajalti. Arkipäivänä siitä ei olisi suurta haittaa ollut, empimättä he olisivat siitä puukengillään kahlanneet, mutta tämmöisenä päivänä, sunnuntaina, jolloin turhamaiset ihmislapset menevät toisiaan katselemaan ja itseään näyttämään, muka sielun ylennystä etsien, olivat hekin puetut valkoisiin sukkiin ja ohuihin kenkiin, vaalean punaisiin, valkoisiin tai keltaisiin leninkeihin, joissa pieninkin pilkku näkyi, ja niin ollen tuntui heistä tie nousevan pystyyn.

Kuului kirkon kellojen kumina, matkaa oli enää vain joku kilometri.

— Eipä olisi uskonut joen näin kovasti kesäiseen aikaan tulvehtivan, sanoi Marian tienviereiseltä penkereltä, jolle he olivat kiivenneet, toivoen voivansa kulkea sitä myöten tulvapaikan ohi.

— Ei tästä yli päästä muutoin kuin kaalaamalla tai kiertämällä kivisillan kautta, mutta se veisi kovin paljon aikaa, myöhästyisimme kirkosta, sanoi Retty toivottomana.

— Ja minun kasvoni käyvät kauhean punaisiksi, kun tulen myöhään kirkkoon, ja kaikki ihmiset katsovat minuun, sanoi Marian. Tunnen jäähtyväni vasta sitten, kun tullaan "tapahtukoon sinun tahtoosi" Isämeidässä.

Äkkiä kuului veden loisketta, ja Angel Clare tuli näkyviin tien käänteessä, astuen suoraan heitä kohti.

Neljä sydäntä alkoi jyskyttää kovemmin yhtaikaa.

Hän ei näyttänyt ollenkaan sunnuntainviettäjältä: yllä oli hänellä työvaatteensa, pitkävartiset saappaat, kaalinlehti hatun sisässä, jotta pää pysyisi viileänä, ja karkea keppi kädessä.

— Hän ei ole kirkkoon menossa, sanoi Marian.

— Ei — kunpa olisi, mutisi Tess.

Angelia miellyttivät tosiaan jumalanpalvelukset luonnonhelmassa enemmän kuin jumalanpalvelukset kirkoissa ja kappeleissa kauniina kesäpäivinä. Tänä aamuna hän oli sitä paitsi lähtenyt ulos nähdäkseen minkä verran tulva oli tehnyt heinille vahinkoa. Tytöt hän oli huomannut jo pitkän matkan päästä, vaikkeivät he ylimenotouhussaan olleet häntä keksineet. Hän tiesi veden tulvivan tuossa paikassa, joten siitä oli vaikea päästä yli. Niinpä hän riensi tyttöjä kohti hämärästi aavistaen, miten voisi heitä auttaa — varsinkin yhtä.

Nuo rusoposkiset, kirkassilmäiset tytöt, kavunneina tien syrjään kuin kyyhkyset katonharjalle, näyttivät vaaleissa kesäpukimissaan niin viehkeiltä, että hän pysähtyi hetkeksi heitä katselemaan, ennenkuin tuli lähemmä. Angelin silmät kiintyivät viimeiseksi Tessiin, ja kun tämä juuri oli nauramassa heidän huonolle onnelleen, niin hänen katseensa oli pakostakin säteilevä kohdatessaan Angelin katseen.

Hän kaalasi heidän eteensä; hyvinhän pääsikin yli, ei mennyt vettä saappaisiin.

— Kirkkoonko teillä on matka? hän sanoi Marianille, joka seisoi etumaisena, tarkottaen kysymyksellään myöskin kahta lähinnä seisovaa, mutta ei Tessiä.

— Kirkkoon, mr Clare, mutta myöhästyä taidamme, ja minä käyn niin punaiseksi…

— Minä kannan jokainoan teistä veden toiselle puolelle.

He sävähtivät punaisiksi yhtaikaa, aivan kuin sama sydän olisi tykyttänyt heidän rinnassaan.

— Eiköhän jääne tekemättä, mr Clare, sanoi Marian.

— Ainoastaan tällä tavalla te pääsette yli; seisokaapa nyt alallanne! Mitä joutavia — ei teistä kukaan ole liian raskas. Jaksaisinpa kantaa teidät kaikki yhdellä kertaa. No, Marian, pankaapa kätenne olalleni — kas niin. Pitäkää lujasti kiinni. No niin, hyvinhän se menee!

Marian oli käskyä totellen solunut hänen syliinsä, ja Angel läksi kantamaan häntä tulvaveden toiselle puolelle. Hänen pitkän solakka vartalonsa näytti takaapäin kukkavihkon kannalta — Marian muistutti suurta, komeata kukkakimppua. He katosivat tien mutkaan ja ainoastaan veden loiskeesta ja Marianin hatun nauhoista saattoi päättää, missä he kulkivat. Muutaman minuutin kuluttua Angel palasi tyttöjen luo. Izz Huett oli lähinnä.

— Nyt hän tulee, mutisi tyttö, ja hänen huulensa olivat aivan kuivat mielenliikutuksesta. Saan panna käteni hänen kaulaansa ja katsella hänen silmiinsä niinkuin Mariankin.

— Mitäpä siitä olisi, sanoi Tess nopeasti.

— Kullakin asialla on aikansa, jatkoi Izz. Aikansa syleilyllä, aikansa syleilystä kieltäytymisellä. Ensimäinen tulee nyt osakseni.

— Hyi, Izz — sehän on Raamatusta!

— Niin onkin, virkkoi Izz. Kirkossa painuu aina mieleeni kauniit värssyt.

Angel Clare, josta kolmeneljättäosaa koko puuhasta oli pelkkää kohteliaisuutta, lähestyi nyt Izziä. Hiljaa ja haavemielin tyttö vaipui hänen käsivarsilleen, ja Angel kulki koneellisesti pois hänen kanssansa. Kun hän kolmannen kerran palasi, niin Rettyn sydän jyskytti niin, että hän melkein vapisi. Angel meni punatukkaisen tytön luo ja nostaessaan häntä syliinsä hän katsoi Tessiin. Hänen huulensa eivät olisi voineet sanoa selvemmin kuin hänen silmänsä: — Kohta joutuu meidän vuoromme. — Eikä Tesskään mahtanut sille mitään, että hänen kasvonsa ilmaisivat heidän ymmärtävän toisiaan.

Poloinen pikku Retty oli työläin Claren taakoista, vaikka hän oli muita keveämpi. Marian oli ollut kuin jauhosäkki, raskas, kuollut paino, jonka alla hän aivan horjui. Izz oli ollut herkkätuntoinen, mutta tyyni Retty oli kimppu hermoja.

Onnistui hänen kuitenkin päästä yli levottomine taakkoineen. Hän palasi lähtöpaikalle viimeisen kerran. Tess näki pensasaidan yli tyttöjen seisovan ryhmässä lähimmällä kuivalla paikalla, johon Clare oli heidät laskenut. Nyt oli hänen vuoronsa. Häntä harmitti, että mielenliikutus, jota hän oli havainnut mr Claren hengityksen ja silmien kumppaneissaan herättävän ja josta hän oli heitä moittinut, valtasi hänet itsensäkin. Ja aivan kuin peläten, että tuo salaisuus tulisi ilmi, hän alkoi viime hetkellä tehdä verukkeita.

— Kenties minä pääsen yli omin neuvoin — olen ketterämpi kapuamaan kuin toiset. Te olette varmaan kovin väsynyt, herra Clare!

— Ei, ei, Tess, sanoi hän pikaisesti. Ja miltei ennenkuin tiesikään tämä istui hänen käsivarsillaan hänen olkapäähänsä nojaten.

— Kolme Leaa yhdestä Rakelista, kuiskasi Clare.

— He ovat parempia kuin minä, vastasi Tess ylevämielisesti seuraten päätöstään.

— Eivät minusta, sanoi Angel.

Hän näki, kuinka kuumasti Tess punastui nämä sanat kuullessaan. Muutamia askeleita mentiin eteenpäin sanaakaan lausumatta.

— Kun minä vain en olisi kovin raskas, sanoi Tess arasti.

— Eikä mitä. Nostaisittepa Mariania! Niinkuin säkki. Mutta te olette kuin auringon kultaama aalto, ja kaikki nämä hulmuavat pukineet ovat vaahtoa.

— Olisipa kovin kaunista, jos te tosiaan minusta noin ajattelisitte.

— Tiedättekös, että minä olen tehnyt kolmeneljättä osaa tätä työtä vain viimeisen osan takia?

— En.

— Enpä osannut aavistaa, että tämmöistä tänä päivänä sattuisi.

— En minäkään … vesi kohosi niin äkkiä.

Tytön kiihkeä hengitys ilmaisi, ettei hän ollut käsittänyt Claren tarkottaneen veden kohoamista.

— Oi, Tess! huudahti Angel.

Tytön posket paloivat, hän ei voinut katsoa häntä silmiin mielenliikutukselta. Mutta se muistutti Angelia, että hän pyrki hieman petollisesti käyttämään hyväkseen satunnaista asemaa; eikä hän mennyt pitemmälle. Rakkaudesta eivät he olleet toisilleen vielä puhuneet sanaakaan eikä tällä hetkellä sopinut siitä puhuakkaan. Angel astui kuitenkin hyvin verkalleen tehdäkseen loppumatkan mahdollisimman pitkäksi, mutta lopulta he tulivat tien polveen ja olivat toisten nähtävissä. Päästiin kuivalle maalle, ja hän laski taakkansa alas.

Tessin kumppanit katsoivat heitä pitkin, tutkivin silmin. Tess huomasi, että he olivat puhuneet hänestä. Mr Clare sanoi pikaisesti hyvästi ja kaalasi tiehensä.

Tytöt riensivät eteenpäin, kunnes Marian lopulta katkaisi vaitiolon sanoen:

— Ei, totta tosiaan — ei meillä ole mitään toiveita hänen rinnallaan. — Hän katsoi Tessiin surullisena.

— Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess.

— Sinusta hän enimmän pitää — kaikista enimmän! Kyllä sen näimme, kun hän sinua kantoi. Suudellut olisi hän sinua, jos olisit pikkusenkin rohkaissut häntä.

— Ei, ei, sanoi Tess.

Heidän hilpeä mielensä oli haihtunut, mutta eivät he siltä kantaneet kaunaa Tessiä kohtaan. He olivat jalomielisiä, nuoria sieluja; syrjäisissä seuduissa olivat he kasvaneet, missä sallimususko elää voimakkaana ihmisten mielessä, eivätkä he soimanneet onnellista kilpailijaansa.

Tessin sydäntä kirveli. Ei hän koettanutkaan itseltään salata, että hän rakasti Angel Clarea, sitä enemmän vielä, kun hän tiesi kumppaniensakin sydänten hänelle sykkivän. Semmoinen tunne on tarttuva, varsinkin naisten kesken. Ja kuitenkin tuo sama nälkäinen sydän tunsi sääliä ystäviään kohtaan. Mutta Tess oli rehellisellä luonnollaan koettanut tunnetta karkottaa, vaikka liian heikosti, ja luonnollinen seuraus oli nyt edessä.

— En minä koskaan teidän tiellenne asetu, en kenenkään! hän sanoi nyyhkyttäen Rettylle sinä iltana makuuhuoneessa. Enhän voi sitä auttaa, ystävä kulta! Tuskinpa hän ollenkaan naimisiinmenoa ajattelee, mutta vaikkapa hän kysyisikin kättäni, niin vastaisin hänelle kieltävästi, samoin kuin tekisin kenelle tahansa.

— Voi, niinkö vastaisit? Miksi?

— Se on mahdotonta. Mutta tahdonpa puhua vilpittömästi. Jos jätänkin itseni kokonaan syrjään, niin enpä luule hänen ketään teistä ikiomakseen ottavan.

— En sitä ole koskaan odottanut, en edes ajatellutkaan, vaikeroi Retty. Oi, jospa olisin kuollut!

Tunteensa raatelemana, jota hän tuskin ymmärsi, tyttö poloinen kääntyi molempien kumppaniensa puoleen, jotka samalla hetkellä astuivat sisään.

— Olemme hänen ystäviänsä jälleen, hän sanoi. Ei Tess luule pääsevänsä hänen omakseen sen enempää kuin mekään.

Ja niin haihtui pilvi pois, ja he olivat taas hyviä ystäviä.

— Eipä tästä elämästä nyt ole lukua, sanoi Marian aivan toivottomana. Aijoin mennä naimisiin erään sticklefordilaisen meijerimiehen kanssa, joka on minua kahdesti kosinut, mutta nyt minä ennen päiväni päättäisin kuin hänen vaimokseen rupeaisin. Mikset sinä, Izz, puhu mitään?

— Puhunpa minäkin suoraan, sanoi Izz. Olin ihan varma, että hän suutelisi minua pitäessään mua päivällä sylissään, ja minä nojasin hänen poveaan vastaan ja toivoin ja toivoin. Mutta ei hän sitä tehnyt. En viihdy täällä kauempaa, kotiin lähden.

Toivottomien tyttöjen intohimo tuntui panevan makuusuojan ilmankin värähtelemään. Kuumeentapaisesti poltti heitä tunne, jonka julma luonnonlaki oli heidän kannettavakseen sälyttänyt — tunne, jota he eivät olleet odottaneet eivätkä toivoneet. Tämänpäiväinen tapahtuma oli puhaltanut heidän sydämissään kytevän liekin ilmituleen, ja tuskat olivat miltei kovemmat kuin kantaa jaksoi. Tämä intohimo hälvensi heitä yksilöinä erottaneet piirteet; he olivat vain osa siitä suuresta elimistöstä, jota nimitetään heikommaksi sukupuoleksi. Kateutta eivät he tunteneet, koska ei ollut toivoakaan. He olivat kaikki järkeviä tyttöjä, eivät ruvenneet pettämään itseään turhilla luulotteluilla tai kieltämään rakkauttansa tai kopeilemaan toisten kustannuksella. He käsittivät täydelleen, että heidän lempensä oli yhteiskunnalliselta kannalta aivan turhaa, että se alkoi käydä tarkotuksettomaksi. Siltä puuttui kaikkea, mikä olisi tehnyt sen oikeutetuksi sivistyksen silmissä (luonnon silmissä ei siltä puuttunut mitään). Nämä kaikki ja vielä se seikka että se oli olemassa, herättäen kalvavaa riemua, synnytti heissä nöyryyttä ja arvokkuutta, jonka halpa toivo "hänen" voittamisestaan muuten olisi tehnyt mahdottomaksi.

Ruumistaan väännellen he viruivat vuoteellaan — ja alakerrasta kuului yksitoikkoinen heran tippuminen.

— Valvotko sinä vielä, Tess? kuiskasi joku puolta tuntia myöhemmin. Kuiskaaja oli Izz Huett.

Tess vastasi myöntäen, jolloin myöskin Marian ja Retty heittivät peitteet syrjään ja huokaisivat:

— Valvomme mekin.

— Minkähän näköinen se on se neiti, jonka hänen vanhempansa kuuluvat hänelle valinneen!

— Olisipa se soma tietää, sanoi Izz.

— Hänen vanhempansa hänelle valinneet? huudahti Tess hätkähtäen. En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan.

— Niin ne puhuvat. Olisi muka joku nuori neiti, samaan luokkaan kuuluva kuin hän itsekin, papin tytär jostain niiltä tienoin kuin hänen isänsäkin. Ei hän kuulu tytöstä juuri välittävän, mutta varmaan hän menee hänen kanssaan naimisiin.

Eiväthän he hänestä olleet paljoa kuulleet, mutta sekin vähä antoi aihetta monenmoisiin surullisiin kuvitelmiin yön hiljaisuudessa. He kuvailivat itselleen kaikki tapahtumat pikku seikkoja myöten: kuinka mr Clare houkuteltaisiin myöntymään avioliittoon, häävalmistukset, morsiamen onnen, hänen pukunsa ja huntunsa, hänen onnellisen kotinsa hänen kanssaan, jolloin he ja heidän rakkautensa aikoja sitten oli unohdettu. Näin he tarinoivat, tuskailivat ja itkivät, kunnes uni viimein vaimensi heidän surunsa.

Tämän uutisen kuultuaan ei Tess hautonut mielessään tuommoista mieletöntä ajatusta, että Claren huomaavaisuudessa häntä kohtaan piili jotain erikoista. Kaikki tuntui hänestä vain nopeasti kuluvalta pintapuoliselta kesärakkaudelta — siinä koko juttu. Ja tämän surullisen havainnon orjantappurakruununa oli se, että hän, jonka Clare tavallaan asetti toisten edelle, hän, joka tiesi olevansa toisia lemmekkäämpi, lahjakkaampi ja kauniimpi, oli kuitenkin paljoa vähemmän hänen arvoisensa kuin toiset vaatimattomammat tytöt, joista hän ei välittänyt.

24.

Keskellä laakson lämpimiä, kosteita höyryjä, aikana, jolloin melkein saattoi kuulla kuinka kasvien nesteet kihisivät, täytyi haaveellisimmankin rakkauden käydä tuliseksi. Keväällä ja alkukesällä oli ilma Talbothaysissa ollut raikas, mutta nyt se oli tukahuttava ja muuttumaton. Ei ollut satanut pitkään aikaan. Maantie pölysi ajaessa kauheasti. Lehmät juoksivat kuin hullut kärpästen ahdistamina. Meijerinhoitajalla oli paidan hihat käärittyinä maanantaista lauantaihin, ikkunat sai olla auki, mutta ilma pysyi sittenkin kuumana, jolleivät ovetkin olleet selällään; keittiössä olivat kärpäset laiskoja ja tuttavallisia, kaikkialla niitä liikkui, tyttöjen käsilläkin. Puhuttiin vain auringonpistosta; voin valmistaminen ja varsinkin säilyttäminen saattoi meijeriväen epätoivoon.

Lehmät lypsettiin niityllä, käyttämättä niitä ollenkaan pihassa. Pitkin päivää eläimet pyörivät puiden varjossa aurinkoa piilossa. Lypsyaikaan eivät ne pysyneet paikoillaan, sillä lukemattomat kärpäset ahdistelivat lakkaamatta.

Muutamana iltana sattui neljä, viisi vielä lypsämätöntä lehmää seisomaan muusta karjasta erillään pensasaidan nurkan takana, niiden joukossa Omena ja Vanha Kaunikki, jotka pitivät enimmän Tessin lypsytavasta. Kun Tess nousi jakkaraltaan saatuaan lehmänsä lypsetyksi, niin Angel Clare, joka hetkisen oli häntä katsellut, pyysi hänen lypsämään mainitut lehmät. Hän myöntyi hiljaa ja riensi jakkara ja rainta kummassakin kädessä lehmiä kohti. Kohta alkoi kuulua maidon ropinaa, ja Angel päätti mennä Tessin luo lypsämään muuatta jäykkämaitoista lehmää, sillä nyt hän oli siihen yhtä kykenevä kuin meijerinhoitaja itse.

Miehillä ja moniailla naisilla oli tapana lypsäessään nojata otsaansa lehmän kylkeen ja katsoa kiuluun. Mutta jotkut, varsinkin nuoremmat, istuivat syrjittäin, nojaten poskeansa lehmään. Näin teki Tesskin, katsellen lypsäessään kauas nurmen laitaan miettivän näköisenä. Niin hän nytkin istui, ja aurinko paistoi hänen punervaan pukimeensa ja valkoiseen vaatehattuunsa ja poskeensa, mikä kuvastui kohokuvajalokiven tapaisena lehmän ruskeata kylkeä vasten.

Hän ei tiennyt, että Clare oli seurannut häntä ja lehmänsä vieressä häntä katseli. Hän istui tavattoman hiljaa, aivan kuin haltioissaan; silmät olivat auki, mutta eivät nähneet mitään. Taulussa ei mikään liikkunut, lukuunottamatta Vanhan Kaunikin häntää ja Tessin valkoisia käsiä, jotka säännöllisesti kuin suonen tykytys menivät ylös ja alas.

Kuinka rakkaat Tessin kasvot olivat hänelle! Ei niissä ollut mitään yli-ilmaista, ne hehkuivat todellista elämää, nuorekasta lämpöä. Ja suun kaarevuudessa tämä ilme kohosi korkeimmilleen. Oli hän nähnyt yhtä syviä ja puhuvia silmiä ennenkin, kenties yhtä viehkeitä poskia, yhtä sulavasti kaartuvia kulmakarvoja, kenties yhtä soman leuan. Mutta semmoista suuta ei hän ollut koskaan nähnyt. Nuoreen mieheen, jonka suonissa oli vähänkin tulta, teki tuo hentosesti ylös pyöristyvä ylähuuli hurmaavan vaikutuksen. Kun hän katsoi hänen huuliaan ja hampaitaan, niin hänelle johtui mieleen tuo vanha Elisabetin aikuinen vertaus lumella täytetyistä ruusuista. [Viittaus kuningatar Elisabetin (1558-1603) aikuisten runoilijain tyyliin.] Tyttöön rakastuneena hän olisi saattanut sanoa niitä täydellisiksi. Mutta ei — eivät ne olleet täydelliset. Ja juuri tuo vähäinen epätäydellisyys, mikä oli niin lähellä täydellisyyttä, antoikin niille omituisen tenhonsa, koska se juuri teki ne inhimillisiksi.

Niin monesti oli Clare näitä huulia tutkinut, että hän saattoi kuvailla ne mielessään milloin hyvänsä. Ja kun ne nyt taas olivat hänen edessään elämän hempeä uhkuvina, niin koko hänen olemuksensa sylkähti omituisesti, jokainoa hermo värähti mistä kuitenkin oli seurauksena, kaiketi jonkun salaperäisen fysioloogisen prosessin vaikutuksesta, että hän — aivasti.

Silloin Tess huomasi Claren olevan lähimailla ja häntä katselevan, mutta hän ei tahtonut sitä osottaa muuttamalla asentoaan, vaikka unelmoiva ilme hävisi tuota pikaa hänen kasvoiltaan, ja terävä silmä olisi helposti huomannut hänen poskiensa ruusunpunan syvenevän ja sitten taas vaalenevan, kunnes jälellä oli vain heikko rusotus.

Ei haihtunut tunnelma, joka taivaisen ilmestyksen tavoin oli Claren vallannut. Kaikki varomis- ja pidättymispäätökset ja pelot karkasivat mielestä kuin lyödyt pataljoonat. Hän hypähti ylös rahiltaan, heitti raintansa lehmän potkaistavaksi, jos se oli semmoisella päällä, riensi kaihottunsa luo, lankesi polvilleen hänen viereensä ja sulki hänet syliinsä.

Tess oli kuin puusta pudonnut ja antautui vastustamatta hänen syleilyynsä. Nähtyään että se oli todella hänen mielitiettynsä eikä kukaan muu, hänen huulensa avautuivat, ja hän vaipui hänen syliinsä hetkellisen ilon vallassa, ja rinnasta laukesi hurmaantunut huudahdus.

Angel oli jo aikeessa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta malttoi mielensä.

— Suo anteeksi, armas Tess! hän sanoi hiljaa. Minun olisi pitänyt kysyä lupaa. En tiennyt mitä tein. Ei ollut aikomukseni olla omavaltainen. Jumaloin sinua, armahin Tess, rakastan sinua vilpittömästi!

Vanha Kaunikki katseli tällä välin ihmeissään ympärilleen ja nähtyään vierellään kaksi henkilöä — yksihän siinä ijankaiken oli ollut — potkaista riuskautti toisella takajalallaan.

— Se on vihoissaan — ei se ymmärrä mitä meillä on mielessä — kunhan ei kaataisi raintaa! huudahti Tess kokien hiljaa irtautua. Hänen silmänsä seurasivat lehmän liikkeitä, mutta hänen sydämensä oli Claressa ja hänen rakkaudentunnustuksessaan.

Tess nousi istuimeltaan, ja he seisoivat vieretysten, Claren käsi hänen vyötäröllään. Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat äkkiä kyyneltyä.

— Mitä sinä itket, armaani? kysyi Clare.

— Voi, enpä tiedä itsekään, mutisi hän surumielisenä.

Kun Tess selvemmin näki, missä asemassa hän oli, niin hänet valtasi levottomuus ja hän koetti päästä erilleen.

— Tess, nyt viimeinkin olen sinulle tunteeni ilmaissut, sanoi Clare omituisesti tuskasta huoahtaen, mikä osotti, että sydän oli vienyt järjestä voiton. — Ei minun tarvitse sanoa, että rakastan sinua lämpimästi ja vilpittömästi. Mutta en sano nyt enempää — se koskee sinuun — olen yhtä hämilläni kuin sinäkin. Ethän toki ajattele minun käyttäneen turvattomuuttasi hyväkseni, ethän toki pidä minua liian hätäisenä ja ajattelemattomana?

— En, en osaa sanoa.

Clare oli sallinut hänen päästä irti, ja parin minuutin kuluttua olivat molemmat jälleen lypsämässä. Kukaan ei ollut kohtausta huomannut, ja kun meijerinhoitaja vähän ajan perästä pistäysi aidan kolkkaan, niin ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi osottanut näiden kahden olevan toinen toiselleen enempää kuin tuttavia. Ja kuitenkin oli sen perästä, kun hän heidät viimeksi näki, joku tapahtuma muuttanut koko heidän elämänsä radan, seikka, jota käytännöllinen meijerinhoitaja olisi pitänyt mielettömänä, jos siitä olisi tiennyt, ja joka kuitenkin oli vankemmalla pohjalla kuin monet terveen järjen opetukset. Huntu oli työnnetty syrjään, uusia näköaloja avautui heidän eteensä — lyhyeksi aikaa tai pitkäksikin.

NELJÄS VAIHE.

SEURAUKSET.

25.

Saamatta rauhaa Clare läksi iltamyöhällä ulos. Tyttö, joka hänen sydämensä oli vallottanut, oli jo mennyt huoneeseensa.

Yö oli yhtä lämmin kuin päiväkin. Vain heinikko tuntui viileältä; tiet, puutarhan polut ja rakennusten seinät olivat kuumia kuin liesi, ja keskipäivän lämpö hehkui niistä yökulkijan kasvoihin. Clare istuutui portin korvaan pihalle eikä tiennyt mitä itsestään ajattelisi. Tunteet olivat tuona päivänä tosiaan saaneet voiton hänen järjestänsä.

Kolme tuntia oli kulunut äkillisestä syleilystä, eivätkä he sen perästä olleet tavanneet toisiaan. Tess näytti kiihottuneelta, levottomalta tapahtuman johdosta, ja tämä rohkeasti ja harkitsematta otettu askel tuntui Clareakin kiusaavan, herkkä ja mietiskelyyn taipuva kun hän oli luonteeltaan. Hän ei vielä voinut täysin käsittää heidän oikeata suhdettaan toinen toiseensa, vielä vähemmän määrätä, millä tavoin heidän olisi muiden nähden käyttäydyttävä.

Angel oli tullut oppilaaksi tähän meijeriin siinä uskossa, että hänen käyntinsä oli pelkkä syrjätapaus, joka pian unohtuisi mielestä. Hän oli saapunut paikkaan, mistä hän saattoi ikäänkuin verhotusta komerosta tyynesti tarkastella ulkopuolella olevaa kiehtovaa maailmaa ja päättää, miten hän jälleen sekaantuisi siihen. Mutta nyt sen kiehtovaisuus olikin tullut hänen luokseen. Puoleensa vetävä maailma oli muuttunut ikäväksi pantomiimiksi, kun taasen tässä ilmeisesti mitättömässä kuolleessa paikassa oli tulivuoren purkauksen tavoin syöksähtänyt esiin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen eikä missään muualla kokenut.

Talossa oli jokainen ikkuna auki, ja Clare saattoi kuulla pihan toiselta puolen pienimmänkin äänen, minkä sisällä olijat maata pannessaan synnyttivät. Mitä merkitsi hänelle nyt tuo halpa, vaatimaton meijeritalo, jota hän ennen oli pitänyt yksinomaan pakollisena olinpaikkanaan eikä ollut koskaan ajatellut sitä minään huomattavana osana sitä maisemaa? Vanhat sammaltuneet tiilipäädyt kuiskasivat hiljaa: jää tänne! Ikkunat hymyilivät, ovi viittaili houkutellen, köynnökset punastuivat ymmärtämyksestä. Sisällä löytyi olento, jonka vaikutus ulottui niin laajalle, että se sai tiilikivet, saven ja koko taivaan sykkimään palavaa tunteellisuutta. Kuka oli tämä valtaava olento? Muuan maitotyttö.

Ihmeekseen hän huomasi, kuinka syviä jälkiä syrjäisessä meijerissä oleskelu oli häneen jättänyt. Ja vaikkapa vasta herännyt rakkaus olikin tähän suurimpana syynä, niin oli niitä syitä muitakin. Monet muutkin kuin Angel ovat saaneet kokea, ettei yksistään ympäristön vaikutus anna elämälle merkitystä, vaan omat, mieskohtaiset kokemukset. Vaikutteille herkkä talonpoika elää syvempää, täyteläisempää, draamallisempaa elämää kuin joku, jos niin saamme sanoa, paksunahkainen kuningas. Tältä näkökannalta katsottuna oli elämä yhtä suurta täällä kuin missä muualla tahansa.

Vapaista aatteistaan, vioistaan ja heikkoudestaan huolimatta Clare oli perin tunnollinen mies. Tess ei ollut hänestä mitätön olento, jota saattoi pitää leikkikalunaan ja jonka sitten voi jo heittää syrjään, vaan nainen, joka eli kallista elämäänsä — elämää, joka oli hänelle sekä surun että ilon aikana yhtä merkityksellinen kuin rikkain elämä hänelle itselleen. Omien tunteittensa mukaan Tess arvosteli koko maailmaa, hän käsitti lähimäisiään vain siinä suhteessa kuin nämä olivat hänen omaan olemiseensa. Itse maailmankaikkeus alkoi Tessistä juuri sinä päivänä, jolloin hän syntyi.

Tämä tietoisuus, johon hän oli tunkeutunut, oli ainoa olemassaolon tilaisuus, jonka tyly kohtalo Tessille takasi — oli hänen kaikkensa. Kuinka hän siis voisi pitää häntä vähemmän tärkeänä kuin itseään, vähäpätöisyytenä, jota voi hyväillä ja johon myös saattoi kyllästyä. Eikö hänen ollut kohdeltava mitä vakavimmin tunnetta, jonka hän tiesi herättäneensä hänessä — sillä ujoudestaan huolimatta hän oli tulinen ja vaikutteille altis. Muuten se tuottaisi hänelle tuskaa ja tuhoaisi hänet.

Jokapäiväinen yhdessäolo vain kehittäisi sitä, mikä oli alkanut. Sellaisissa olosuhteissa kohtaaminen merkitsi hellyyteen lankeamista, veri ei voisi vastustaa sitä. Ja kun Clare ei saattanut tehdä itselleen selväksi päämäärää, mihin hänen oli pyrittävä, niin hän päätti luopua joksikin ajaksi toimesta, missä heidän oli myötäänsä oltava lähellä toisiaan. Toistaiseksi hänen tuottamansa vahinko oli varsin vähäinen.

Mutta helppoa ei ollut toteuttaa päätöstä pysyä hänestä erillään. Jokainen suonen tykytys ajoi häntä tyttöä kohti.

Hän tuumi lähteä ystäviään tervehtimään. Mahdollisesti hän voisi kysyä heiltä neuvoa. Viiden kuukauden kuluttua päättyisi hänen työnsä täällä ja vietettyään vielä muutamia kuukausia eri tiloilla hän olisi täysin oppinut maanviljelijä ja kykenisi omintakeisesti yrittämään. Eikö maamies tarvitsisi vaimoa ja pitäisikö maamiehen vaimon olla korea vahanukke vai nainen, joka ymmärsi maataloutta? Huolimatta hiljaisuuden antamasta tyydyttävästä vastauksesta hän päätti lähteä matkaan.

Muutamana aamuna, kun Talbothaysin meijerillä istuttiin aamiaispöytään, huomautti joku tytöistä, ettei hän ollut nähnyt mr Clarea sinä päivänä.

— Totta kyllä, vastasi Crick. Mr Clare matkusti muutamiksi päiviksi kotiinsa Emminsteriin.

Neljältä pöydän vieressä istujalta tuntui tuokiossa auringonpaiste katoavan ja lintujen liverrys taukoavan. Mutta ei yksikään tytöistä ilmaissut sanoin tai liikkein suruaan.

— Häneltä alkaa jo loppua työ täällä, jatkoi meijerimies välinpitämättömyydellä, joka hänen tietämättään teki tylyn vaikutuksen. Ja hän kai alkaa katsella uutta toimipaikkaa.

— Kuinka kauan hän vielä viipyy täällä? kysyi Izz Huett, ainoa tytöistä, joka uskalsi luottaa ääneensä.

Toiset odottivat meijerimiehen vastausta, aivan kuin heidän elämänsä olisi siitä riippunut. Retty tuijotti huulet vavisten pöytäliinaan, Mariania poltti niin, että posket olivat tulipunaisina, ja Tess katseli niitylle sydämen rajusti tykyttäessä.

— En osaa päivämäärää aivan tarkalleen sanoa katsomatta muistikirjaani, vastasi Crick sietämättömän tyynesti. Mutta kenties hän viipyy vähän kauemmin perehtyäkseen vasikkain hoitoon; kaiketi vuoden loppuun.

Neljä kuukautta tuskallista nautintoa hänen seurassaan. Ja sen perästä yön synkkä pimeys.

<tb>

Samaan aikaan Angel Clare ratsasti kaukana suurustavasta meijeriväestä kapeata tietä isänsä asuntoa kohti. Hänellä oli kerallaan kori, joka sisälsi vähän verimakkaraa ja pullon kotitekoista olutta, jotka mrs Crick oli kunnioittavain terveistensä myötä lähettänyt hänen vanhemmilleen.

Valkoinen tie suikersi edessä, hänen silmänsä olivat siihen luotuina, vaikka kokivat katsella ensi vuoteen. Hän rakasti Tessiä, pitäisiköhän hänen mennä naimisiin hänen kanssaan? Uskaltaisiko hän näin tehdä? Mitähän äiti ja veljet sanoisivat? Mitä hän itse sanoisi parin vuoden perästä? Tämä riippui siitä, oliko hetkellisellä mieltymyksellä juurensa voimakkaassa myötätuntoisuudessa vai hänen ulkomuotonsako sen sai aikaan.

Kukkuloiden ympäröimä pikku kaupunki, punaisesta kivestä tehty kirkontorni ja pappilan metsikkö avautuivat viimein hänen eteensä, ja hän ratsasti tuttua porttia kohti. Ennenkuin hän astui kotiinsa, hän sattui katsahtamaan kirkolle ja huomasi silloin sakastin ovella joukon tyttöjä, ijältään kahdentoista ja kuudentoista välillä. Tytöt nähtävästi odottivat jotakuta, joka tuossa tuokiossa pistäytyi joukkoon — nuori tyttö, toisia hieman vanhempi, leveälierinen hattu päässä ja yllä vaalea, tärkätty puku ja pari kirjaa kädessä.

Clare tunsi hänet hyvin. Hän ei ollut varma näkikö tyttö hänet; hän toivoi pääsevänsä huomaamatta ohitse, sillä häntä ei ensinkään haluttanut mennä tyttöä puhuttelemaan. Nuori neito oli miss Mercy Chant, hänen isänsä naapurin ja ystävän ainoa tytär; Angelin vanhemmat toivoivat hiljaisuudessa, että hän jonain päivänä menisi hänen kanssaan naimisiin. Tytär oli hyvin innokas raamatunselitysten pitäjä ja oli varmaan nytkin menossa sellaisiin. Claren ajatukset lensivät Talbothaysin luonnonraikkaisiin ihmisiin, ja varsinkin yhteen, lämpimimpään ja viehättävimpään heistä.

Hänen lähtönsä Emminsteriin oli johtunut hetkellisestä päähänpistosta, eikä hän siis ollut ilmottanut tulostaan edeltäpäin. Aamiaisaikaan toivoi hän kuitenkin joutuvansa perille, ennenkuin vanhemmat olisivat lähteneet kaupungille. Hän tuli vähän myöhään, he istuivat jo pöydässä. Kaikki hypähtivät häntä tervehtimään, kun hän astui sisään.

Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä, veljensä Felix, joka oli pappina läheisessä pikku kaupungissa ja nyt kotona käymässä, sekä toinen veli Cuthbert, joka lueskeli papiksi Cambridgessa ja oleskeli loma-ajat kotona. Äidillä oli hopeasankaiset silmälasit, ja isä näytti siltä mikä hän olikin — vakavalta, jumalaapelkäävältä mieheltä; hän oli laihahko, noin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, ja kalpeilla kasvoilla näkyi ajatusten ja työn uurtamia vakoja. Heidän yläpuolellaan seinällä riippui Angelin sisaren muotokuva. Tämä oli perheen esikoinen, kuusitoista vuotta Angelia vanhempi, oli mennyt naimisiin erään lähetyssaarnaajan kanssa ja eli nyt Afrikassa.

Ukko Clare oli Wycliffen, Hussin, Lutherin ja Calvinin henkinen jälkeläinen, mies, joka noudatti apostolista yksinkertaisuutta elämässään ja ajatuksissaan. Nuorena ollessaan hän oli kerta kaikkiaan muodostanut vakaumuksen elämän syvimmistä kysymyksistä ja pysyi siinä järkähtämättömästi kiinni. Hänen ajatussuuntansa kannattajatkin pitivät häntä äärimäisyyden miehenä, kun taas vastustajainkin täytyi ihailla hänen perinpohjaisuuttaan ja tarmokkuuttaan.

Kerran oli Angel kiihtyneessä mielentilassa sanonut onnettomuudekseen isälleen, että ihmiskunnalle olisi koitunut paljon enemmän hyvää, jos nykyisten sivistyskansojen uskonto olisi ollut peräisin Kreikasta eikä Palestiinasta. Isä oli kiistänyt, ettei tuossa väitteessä ollut tuhannettakaan osaa totuutta, vielä vähemmän puolta tai koko totuutta. Hän oli saarnannut hyvin ankarasti pojalleen jonkun aikaa perästäkin päin. Mutta hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän voinut olla kenellekään vihoissaan pitkää aikaa, ja hän tervehti tänään poikaansa vilpittömän suloisella hymyilyllä.

Angel kävi istumaan, ja paikka tuntui hänestä kotoiselta; mutta ei hän nyt tuntenut niin läheisesti kuin ennen kuuluvansa koolla olevaan perheeseen. Joka kerta kun hän palasi kotiin, tuntui häntä ja vanhempia erottava juopa syvemmältä, ja tällä kertaa hän huomasi enemmän kuin tavallista, kuinka vieraaksi hän oli tullut omaisilleen.

Ja toiset puolestaan näkivät, kuinka suuri erotus oli tämän ja entisen Angelin välillä. Heidän silmiinsä pisti etenkin hänen muuttunut käytöstapansa, varsinkin veljet kiinnittivät siihen huomiota. Hän pyrki käyttäytymään kuin maamies, heitteli jalkojaan edestakaisin, kasvojen lihakset olivat käyneet voimakkaammiksi, silmät kuvastivat tarkoin hänen puhettansa, vieläpä vähän muutakin. Lukumiehen käytöstapa oli miltei kokonaan hävinnyt, vielä enemmän salonkimiehen. Joku saivartelija olisi voinut sanoa hänen käyttäytyvän sivistymättömästi ja joku tekohäveliäs pitää häntä moukkamaisena. Niin suuresti oli oleskelu Talbothaysin asukkaiden parissa häneen vaikuttanut.

Aamiaiselta päästyä hän läksi veljiensä kanssa kävelylle. Nämä olivat korkeakirkollisia, hyvinkasvatettuja, kouluviisaita nuoria miehiä, virheettömiä sormenpäitä myöten, juuri tuommoisia moitteettomia malleja, joita joka vuosi sorvataan järjestelmällisen koulukasvatuksen kautta. Molemmat olivat hieman likinäköisiä, ja kun oli tapana pitää yhtä silmälasia nauhoineen, niin oli heilläkin semmoinen toisessa silmässä, kun käytettiin kakkuloita, niin heillä oli kakkulat nokalla, ja kun oli tapana käyttää silmälaseja, niin heillä oli silmälasit, ottamatta ollenkaan lukuun, missä määrin heidän näkönsä oli puutteellinen. Kun runoilija Wordsworthia ylistettiin pilviin, oli heillä taskussaan hänen teoksiaan, ja kun Shelley joutui syrjään, niin hänen teoksensa saivat tomuttua heidän kirjahyllyllään. Kun Correggion "Pyhää perhettä" ihailtiin, niin he ihailivat Correggion "Pyhää perhettä" ja kun sitä alettiin moittia ja Velasquez'ta ylistää, niin he seurasivat virran mukana muodostamatta omaa mielipidettään.

He olivat kumpikin huomaavaisia poikia ja kävivät säännöllisesti vanhempiansa tervehtimässä. Vaikka Felix oli uudenaikaisempi mielipiteiltään kuin isänsä, oli hän kuitenkin vähemmän uhrautuva ja omaa hyötyä pyytämätön. Joskin hän oli suvaitsevaisempi toisinajattelevia kohtaan, ei hän ollut niin herkkä antamaan anteeksi kuin isänsä. Cuthbert oli ylipäänsä vapaamielisempi, mutta sen ohella neuvokkaampi eikä niin hellätuntoinen kuin isänsä.

Heidän kulkiessaan kukkulan rinnettä Angelissa heräsi hänen entinen ajatuksensa, että olkootpa nuo kaksi kuinka paljon hyvänsä häntä etevämpiä, niin ei kumpikaan heistä nähnyt tai kuvannut elämää sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Kenties heillä ei ollut niin hyvää tilaisuutta tekemään huomioita kuin selittämään, sehän oli perin tavallista. Kummallakaan ei ollut riittävää käsitystä siitä, mitä monimutkaisia voimia oli vaikuttamassa sen tasaisen ja rauhallisen väylän ulkopuolella, jossa he ja heidän tuttavansa uiskentelivat. Kumpikaan ei huomannut paikallisen ja yleisen totuuden eroavan toisistaan, ei älynnyt, että se, mitä sisäinen maailma sanoi heidän kirkollisissa ja yliopistollisissa piireissään, oli peräti toisenlaista kuin se, mitä ulkoinen maailma ajatteli.

— Sinä olet varmaan ylen ihastunut maanviljelykseen, sanoi Felix nuorimmalle veljelleen, katsoen silmälasiensa läpi vakavasti pelloille päin. Ja siksi meidän on sitä parhaalla tavalla käytettävä hyväksemme. Mutta pyydänpä sinua hartaasti, että koettaisit pysyä edelleen yhteydessä siveellisten ihanteiden kanssa. Maamiehen ammatti lyö tietysti karkean leimansa, mutta siitä huolimatta saattavat korkeat ajatukset viihtyä vaatimattomassakin elämässä.

— Saattavat tietenkin, sanoi Angel. Eikö siitä ole nähty todistuksia yhdeksäntoista sataa vuotta sitten — jos saan hetkeksi astua sinun alallesi? Miksi sinä luulet minun luopuvan ylevästä ajattelemisesta ja siveellisistä ihanteistani?

— Kuvailin kirjeittesi sävystä ja keskusteluistamme — kuvailua se tosin saattaa olla, että sinä ikäänkuin henkisesti hellittäisit kättäsi. Etkö sinäkin ole tuota arvellut, Cuthbert?

— Kuule, Felix, sanoi Angel kuivasti, me olemme, kuten tiedät, hyviä ystäviä, vaikka meistä kukin kulkee omia teitänsä. Mutta jos on kysymys henkisestä käsityskyvystä, niin taitaa olla parasta, että sinä, dogmatikko kun olet, jätät minut rauhaan ja kysyt mitä omastasi on tullut.

Nuoret miehet kääntyivät kotiin päin joutuakseen päivälliselle, jolle tavallisesti käytiin heti, kun vanhemmat olivat lopettaneet aamutyönsä seurakunnan keskuudessa. Kävellessä oli veljeksille tullut nälkä, varsinkin Angelille, joka oli tottunut ulkoilmaelämään ja meijerin voimallisiin aterioihin. Mutta vanhemmat olivat vielä poissa, ja vasta kun pojat olivat miltei kyllästyneet odottamiseen, he tulivat. Tämä itsensäkieltävä pariskunta oli ollut pitämässä huolta parin sairaana makaavan seurakuntalaisen syömisestä, joita he hieman epäjohdonmukaisesti koettivat pitää lihaan sidottuina, ja siinä puuhassa oli heidän oma nälkänsä kokonaan unohtunut.

Perhe istuutui pöydän ääreen, jolle oli laitettu yksinkertainen ateria, pääasiassa kylmää lihaa. Angelin katse etsi mrs Crickin verimakkaraa, jota hän oli käskenyt hieman paistamaan, kuten meijerissäkin tehtiin, ja jonka erinomaiseen makuun hän toivoi vanhempainsa mieltyvän yhtä paljon kuin hän itsekin.

— Oh, sinä etsit makkaraa, rakas poikani, sanoi Angelin äiti. Mutta varmaan sinä et ole milläsikään, kuten isäsi ja minä, vaikket saakkaan makkaraa, kunhan kuulet syyn siihen. Ehdotin isällesi, että antaisimme mrs Crickin ystävällisen lahjan erään miehen lapsille, joka ei kykene mitään ansaitsemaan, koska hän sairastaa viinahulluutta. Hän arveli lahjan tuottavan heille suurta iloa, jonka vuoksi minä annoin makkaran lapsille.

— Niin tietenkin, vastasi Angel iloisesti, etsien olutruukkua.

— Olut tuntui niin kovin voimakkaalta, jatkoi hänen äitinsä, että oli juomaksi sopimatonta; mutta lääkkeeksi se on yhtä hyvää kuin konjakki, ja siksi pistinkin sen lääkekaappiini.

— Periaatteen vuoksi emme koskaan juo väkijuomia pöydässämme, lisäsi isä.

— Mutta mitä minä sanon meijerimiehen vaimolle? kysyi Angel.

— Totuuden tietysti, vastasi isä.

— Mieluummin tahtoisin sanoa, että olut ja verimakkara maistuivat meistä kaikista mainiolta. Hän on tuommoinen ystävällinen iloinen ihminen ja kysyy tietysti heti palattuani, mitä hänen tuomisistaan pidimme.

— Ethän niin voi vastata, kun emme tosiaan ole nauttineet hänen tuomisistaan, väitti isä tyynesti.

— En tietysti, vaan eipä pikku kimpriukonen olisi pahaa tehnyt.

— Mikä? kysyivät Felix ja Cuthbert yhtaikaa.

— No — se on vain niitä Talbothaysin sanasutkauksia, vastasi Angel punastuen. Hän huomasi vanhempainsa menetelleen oikein mielipiteensä mukaan, vaikkei hän hyväksynyt heidän mielipidettään, eikä hän puhunut sen enempää.

26.

Vasta illalla perherukouksen perästä oli Angelilla tilaisuus puhella isänsä kanssa asioista, jotka painoivat hänen sydäntään. Hän oli valmistaunut käymään asiaan kiinni ollessaan polvillaan matolla veljiensä takana ja katsellessaan näiden kengänpohjia ja kengänkorkojen pikku nauloja. Kun iltarukous oli pidetty, niin vanhemmat veljet lähtivät huoneesta äitinsä kera, ja Angel jäi yksin isänsä luo.

Ensiksi hän kertoi aikomuksestaan ruveta suurviljelijäksi joko Englantiin tai siirtomaihin. Siihen isä sanoi, että koska hänen ei ollut tarvinnut lähettää Angelia Cambridgeen, hän oli pitänyt velvollisuutenaan panna joka vuosi syrjään vähäisen määrän ostaakseen tai vuokratakseen hänelle jonain päivänä maatilan, jottei hän tuntisi jäävänsä huonommalle osalle.

— Tämän maailman hyvyyteen nähden, jatkoi hänen isänsä, sinä epäilemättä olet paljon edempänä veljiäsi muutaman vuoden kuluttua.

Tämä isän suopeamielisyys yllytti Angelia ottamaan puheeksi toisen ja rakkaamman aineen. Hän huomautti isälleen, että hän oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha ja että hän kaipaisi sivullaan tukea ruvetessaan maanviljelijäksi — tarvittiin joku pitämään silmällä kotoisia askareita hänen ollessaan pelloilla ja niityillä. Eikö hänen sen vuoksi ollut paras mennä naimisiin?

Isä ei näyttänyt pitävän tuumaa hullumpana, ja niin Angel kysyi:

— Minkälaisen vaimon luulisitte parhaiten sopivan minunlaiselle uutteralle raatajalle?

— Tosi kristillisen naisen, josta sinulle on apua ja lohdutusta niin hyvin sisälle- kuin uloskäymisessäsi. Mikä on sen yli, se ei suuria merkitse. Semmoinen vaimo onkin löydettävissä, harras ystäväni ja naapurini, tohtori Chant…

— Mutta eikö hänen tulisi etupäässä osata lypsää lehmiä, kirnuta hyvää voita, tehdä juustoa, hoitaa kanoja ja tarpeen tullen johtaa ulkotöitä ja tietää, kuinka tärkeitä lampaat ja vasikat ovat taloudessa?

— Kyllä, maamiehen vaimona, tietysti. Pastori Clare ei nähtävästi ollut koskaan ennen ajatellut näitä seikkoja. — Lisäänpä vielä, että jos tahdot puhdasmielistä ja uskollista vaimoa, niin etpä löydä parempaa etkä äidistäsi ja minusta mieleisempää kuin ystäväsi Mercyn, joka sinua ennen niin viehätti. Tosi kyllä, että hän on viime aikoina, nuorten pappien esimerkkiä seuraten, ruvennut koristamaan kirkon alttaria juhlatiloissa kukilla ja muilla laitteilla. Mutta hänen isänsä, joka ei pidä enempää kuin minäkään moisesta turhuudesta, arvelee asian kyllä olevan autettavissa. Se on vain lapsellinen päähänpisto joka varmaankin aikanansa häviää.

— Mercy on hyvä ja hurskas tyttö, sen kyllä tiedän. Mutta eiköhän teidänkin mielestänne, isä hyvä, minulle sopisi paremmin nuori nainen, joka on yhtä puhdasmielinen ja siveä kuin miss Chant, mutta joka hänen kirkollisten puuhiensa asemesta ymmärtää taloustoimia yhtä hyvin kuin isäntä itse.

Isä pysyi mielipiteessään, että kokemus oli asetettava vasta toiselle sijalle ja uskonnollinen mieli ensimäiselle. Angel tahtoi kunnioittaa isänsä tunteita ja samalla auttaa omaa asiaansa eteenpäin, ja niin hän esitti kysymyksen mahdollisimman selvästi. Hän sanoi kaitselmuksen tuoneen hänen tiellensä naisen, jolla oli kaikki edellytykset tullakseen oivalliseksi maamiehen elämänkumppaniksi ja joka oli hyvin vakavamielinen. Ei hän osannut sanoa, oliko tyttö terveen evankelisen suunnan kannattaja kuten hänen isänsä, mutta luultavasti hän olisi siihen hyvin taipuva, hän kävi säännöllisesti kirkossa, hänellä oli yksinkertainen usko. Sitä paitsi hän oli rehellinen, sopuisa, älykäs, varsin miellyttävä, siveä kuin vestaalitar ja näöltään tavattoman kaunis.

— Kuuluuko hän semmoiseen sukuun, josta sinun sopisi naida — sanalla sanoen onko hän sivistynyt tyttö? kysyi äiti, joka oli hiljaa tullut huoneeseen ja kuullut viimeisen osan heidän keskustelustaan.

— Ei hän ole mitä tavallisesti nimitetään sivistyneeksi naiseksi, sanoi Angel hämmentymättä, sillä hän on työmiehen tytär — ylpeilen siitä. Mutta siitä huolimatta hän on sivistynyt nainen — hänellä on sydämen sivistystä.

— Mercy Chant kuuluu sangen hyvään perheeseen.

— Uh, mitäpä hyötyä siitä on, äiti? kysyi Angel äkkiä. Mitä perhe hyödyttää semmoisen miehen vaimoa, jonka elämä on ja tulee olemaan raatajan karkeata elämää?

— Mercy on saanut täydellisen kasvatuksen. Ja sillä on oma viehätyksensä, tenäsi äiti, katsellen häntä silmälasiensa läpi.

— En ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi minun elannossani. Hänen luvuistaan minä kyllä pidän huolen. Hänestä tulee harras oppilas, sen tekin sanoisitte, jos hänet tuntisitte. Hän kuohuu runoutta — hän elää mitä runoilijat vain kirjottavat… Ja hän on nuhteeton kristitty, siitä olen varma, kenties juuri sitä lajia, jota te pyritte kehittämään.

— Angel, sinä teet pilkkaa!

— Suokaa anteeksi, äiti. Mutta koska hän tosiaan käy kirkossa miltei joka sunnuntai ja on hyvä kristitty, niin varmaankin te kärsitte muutamia yhteiskunnallisia vajanaisuuksia älyten, että voisin tehdä huonommin kuin valita hänet.

Angel liioitteli aivan tosissaan rakkaan Tessinsä hieman sovinnaista kirkollisuutta, jota hän — aavistamatta siitä koskaan olevan itselleen niin suurta hyötyä — oli pyrkinyt hiukan ivaamaan huomatessaan sitä hänessä ja hänen tovereissaan, koska se niin huonosti sopi heidän oleellisesti naturalistiseen uskoonsa.

Kun mr ja mrs Clare epäilivät tokko heidän pojallaan itselläänkään oli oikeutta nimitykseen, jota hän vaati tuolle tuntemattomalle nuorelle tytölle, niin he alkoivat pitää etuna, että tällä edes oli terve elämänkäsitys ja että kaitselmus oli saattanut hänet valitsemaan vakavan naisen, sillä itse ei Angel olisi koskaan asettanut kirkollisuutta vaalinsa ehdoksi. He sanoivat viimein, että paras oli olla kiirehtimättä; he toivoivat myöskin saavansa nähdä hänet.

Angel ei selittänyt asiaansa sen pitemmältä tällä kertaa. Hän tunsi, että yksinkertaisilla ja uhrautuvilla vanhemmilla oli omat ennakkoluulonsa, kuten keskisäädyn jäsenillä ainakin, ja että niiden voittamiseen vaadittiin viisautta. Sillä vaikka hänellä lain mukaan oli oikeus menetellä niinkuin halusi ja vaikka heidän miniänsä ominaisuuksista ei saattanut olla heille pienintäkään haittaa, koska hän tulisi elämään heistä kaukana, niin ei hän kuitenkaan tahtonut loukata heidän tunteitaan ottaessaan elämänsä tärkeimmän askelen.

Hän huomasi menettelevänsä sangen epäjohdonmukaisesti puhuessaan Tessin elämän tapahtumista, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan välttämättömiä piirteitä. Rakastihan hän Tessiä hänen itsensä vuoksi, hänen sielunsa, sydämensä, ruumiinsa tähden — hänen kätevyytensä meijeriaskareissa, hänen hyväoppisuutensa merkitsivät hänelle hyvin vähän ja kaikkien vähimmän hänen yksinkertaiset muodolliset uskonharjotuksensa. Hänen teeskentelemätön luonnollinen olemuksensa ei kaivannut mitään sovinnaisuuden kiiltoväriä miellyttääkseen häntä. Kasvatus oli hänen mielestään vaikuttanut toistaiseksi perin vähän välittömiin tunteisiin, joista perheonni riippuu. Mahdollisesti edistyneempi siveellinen ja älyllinen kasvatus kehittäisi aikojen kuluessa melkoisessa määrässä ihmisluonnon tahtomattomia, jopa tiedottomiakin vaistoja; mutta aina tähän päivään asti oli sivistys, mikäli hän saattoi nähdä, ulottunut ainoastaan älylliseen ulkokuoreen. Tätä käsitystä vahvisti vielä hänen sivistyneen keskisäädyn naisista saavuttamansa kokemus, joka opetti hänet huomaamaan, että ero kahden hyvän ja viisaan, mutta erisäätyisen naisen välillä oli tavattoman paljon pienempi kuin hyvän ja huonon, viisaan ja typerän saman säätyisen välillä.

Lähtöaamu oli käsissä. Hänen veljensä olivat jo lähteneet pappilasta jalkamatkalle pohjoiseen, jonka perästä toinen palaisi yliopistoon ja toinen virkatoimeensa. Angel olisi saattanut seurata heitä, mutta piti parempana palata armaansa luo Talbothaysiin. Ei hänestä olisi ollut toisille iloa, sillä vaikka hän olikin järkevin ja ihanteellisesti uskonnollisin noista kolmesta, häiritsi heidän väliänsä tieto siitä, että hän itsepintaisesti oli kieltäytynyt kulkemasta hänelle viitotettua tietä. Hän ei ollut uskaltanut mainita Tessistä ei Felixille eikä Cuthbertille.

Äiti teki hänelle evääksi voileipiä, ja isä saattoi häntä vähän matkaa. Selvittyään hyvin omista asioistaan hän kuunteli mielellään, heidän ajaessaan verkalleen varjoisia teitä myöten, isänsä tarinaa niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli seurakuntansa hoidossa ja rakkaiden virkaveljien kylmyydestä, koska hän selitti Uutta Testamenttia muka vaarallisessa kalvinistisessa hengessä.

— Vaarallisessa! sanoi pastori Clare lempeällä ylenkatseella ja rupesi kertomaan tapauksista, joiden oli määrä osottaa tuollainen ajatus luonnottomaksi. Hän puhui ihmeellisistä kääntymisistä, joiden välikappaleena hän oli ollut ja joita ei ollut sattunut ainoastaan köyhien, vaan myöskin varakkaiden keskuudessa; hän myönsi myöskin monesti pettyneensä.

Puhuessaan viimeksimainituista hän tuli maininneeksi erään nuoren tilanomistajanousukkaan, nimeltä D'Urberville, joka asui lähellä Trantridgea. — Onko hän Kingsberen vanhaa D'Urberville-sukua? kysyi poika, tuota kummallista sukua, johon liittyy tarina kummitusvaunuista.

— Ei, ei suinkaan. Oikeat D'Urbervillet ovat hävinneet ja haihtuneet kuusikymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta takaperin, ainakin minä olen siinä uskossa. Tämä näyttää olevan joku uusi suku, joka on ottanut nimen omakseen. Vanhan ritarisuvun vuoksi toivon näiden olevan vääriä D'Urbervillejä, olenpa siitä varmakin. Mutta onpa ihmeellistä kuulla sinun osottavan mielenkiintoa vanhoja sukuja kohtaan. Arvelin sinun välittävän niistä vähemmän kuin itse teen.

— Käsitätte minua väärin, isä, useinkin niin teette, sanoi Angel hieman kärsimätönnä. Poliitiselta ja älylliseltä kannalta suuresti epäilen, onko suvun vanhuudesta mitään hyvää. Jotkut järkevät heidän omassa joukossaankin panevat Hamletin tavoin oman sukunsa olemista vastaan; mutta lyyrilliseltä, draamalliselta, jopa historialliseltakin näkökannalta pidän paljon vanhoista suvuista.

Tämä selitys tuntui mr Claresta liian monimutkaiselta, ja hän jatkoi alkamaansa tarinaa, kertoen kuinka vanhemman niin sanotun D'Urbervillen kuoltua nuorempi oli ruvennut elämään ylen hurjasti, vaikka hänellä oli sokea äiti, minkä olisi pitänyt herättää hänessä parempia ajatuksia. Kun mr Clare oli ollut Trantridgen tienoilla lähetysjuhlaa pitämässä, oli hän kuullut hänen hillittömästä elämästään ja päättänyt puhua hänelle hengellisistä asioista. Vaikka hän oli toisen seurakunnan pappi, oli hän tuntenut velvollisuudekseen koettaa oikaista häntä ja oli ottanut tekstikseen Luukkaan sanat: "Sinä hullu, tänä yönä sielusi sinulta vaaditaan". Nuori mies suuttui tästä suoruudesta pahanpäiväisesti ja sanasodassa, joka seurasi nuhtelua, ei hän ollut epäröinyt julkisesti loukkaamasta mr Clarea, kunnioittamatta hänen harmaita hapsiaan.

Angel punastui harmista.

— Rakas isä, hän sanoi surumielisesti, toivoisin, ettet sinä panisi itseäsi alttiiksi tarpeettomille ikävyyksille lurjuksien takia.

— Ikävyyksille? sanoi isä, ja hänen kalvakat kasvonsa loistivat kieltäymyksen intoa. Tunsin tuskaa vain hänen tähtensä, tuon mielettömän, nuoren mies poloisen tähden. Luuletko hänen raivoisien sanainsa tuottavan minulle tuskaa, ei, vaikka olisi minua lyönyt, ei se olisi tehnyt mitään.

— Ei hän toki teitä lyönyt, isä? Ei kai hän mennyt niin pitkälle?

— Ei mennyt. Vaikka monta kertaa ovat päihtyneet, mielettömät ihmiset minua lyöneetkin.

— Ei suinkaan?

— Toistakymmentä kertaa, poikani. Mitäpä siitä! Olen pelastanut heidät murhaamasta omaa lihaansa ja vertansa, ja he ovat eläneet kiittäen minua ja ylistäen Jumalaa.

— Kunpa tämä nuori mies tekisi samoin, sanoi Angel tulisesti. Mutta tuskinpa niin käypi, sanoistanne päättäen.

— Toivokaamme kuitenkin, sanoi mr Clare. Minä rukoilen yhä edelleen hänen puolestansa, vaikkemme arvattavasti koskaan tapaa toisiamme haudan tällä puolen. Mutta kenties kuitenkin joku mitättömistä sanoistani nousee taimelle hänen sydämessään ja tekee hedelmän.

Nyt, kuten aina, Claren isä oli kuumaverinen kuin lapsi, ja vaikkei nuorempi voinut hyväksyä isänsä ahtaita mielipiteitä, kunnioitti hän kuitenkin hänen elämäänsä ja näki hänessä sankarin papin viitan alla. Kenties hän kunnioitti häntä nyt entistä enemmän huomatessaan, ettei isä ollut sivumennenkään kysynyt, oliko Tessillä rahoja vai ei. Juuri tuo sama välinpitämättömyys maallista hyvyyttä kohtaan oli pakottanut Angelin rupeamaan maamieheksi siten ansaitakseen toimeentulonsa ja se varmaan pakottaisi veljetkin pysymään aina köyhän papin asemassa; mutta sittenkin Angel ihaili sitä. Huolimatta omista harhaoppisista mielipiteistään Angel tunsi usein olevansa lähempänä isäänsä kuin kumpikaan hänen veljistänsä.

27.

Mäkiä ylös ja notkoja alas Angel ratsasti keskipäivän helteessä, kunnes iltapäivällä saapui niin lähelle Talbothaysia, että uhkean hyötyisä jokilaakso avautui hänen nähtäviinsä. Heti kun hän alkoi laskeutua kukkulalta laaksoon, tuntui ilma raskaammalta ja heinän, kukkien, nurmen ja viljan tuoksu oli niin väkevä, että eläimet, yksinpä mehiläiset ja perhoset, tuntuivat olevan torruksissa. Clare oli niin perehtynyt seutuun, että hän pitkän matkan päästä tunsi nimeltäänkin laitumella olevat lehmät. Ilomielin hän huomasi kykenevänsä nyt katselemaan elämää sen sisemmältä puolelta vieläpä tavalla, joka oli hänelle ollut tuiki outoa nuorempana ollessaan. Ja niin paljon kuin hän rakastikin vanhempiaan, ei hän kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että palattuaan tänne kotoaan hän tunsi ikäänkuin kahleista vapautuneensa.

Ei ristinsielua näkynyt pihalla. Ihmiset olivat ruokalevolla, mikä oli välttämätön näin kesäiseen aikaan, kun täytyi nousta kovin varhain aamusilla. Paljosta hankaamisesta kuluneet ja vaalistuneet kiulut riippuivat kuten hatut naulakossa suuressa monihaaraisessa tammen oksassa, joka varta vasten oli naulattu oven viereen. Kaikki oli valmiina iltalypsyyn.

Angel astui sisään ja riensi äänettömän eteisen läpi sisähuoneihin, missä pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan. Miehet kuorsasivat nukkuessaan ja edempää kuului porsaiden vinkumista. Isolehtiset rabarberit ja kaalit nukkuivat myöskin, lehdet retkottaen kuin puoleksi alaslasketut sateenvarjot.

Hän meni ulos, riisui hevosensa ja antoi sille ruokaa, ja kun hän tuli sisään takaisin, niin kello löi kolme. Kuorimisaika oli käsissä, ja juuri kun kello oli lyöntinsä lopettanut, niin hän kuuli lattian narisevan yläpuolellansa ja sitten jonkun laskeutuvan portaita. Se oli Tess, joka seuraavassa tuokiossa astui hänen silmäinsä eteen.

Hän ei ollut kuullut Claren tuloa eikä huomannut, että hän seisoi siinä. Hän haukotteli ojentaen toista käsivarttaan niin ylös, että Clare näki valkoisen hipiän alkavan siinä, missä päivettynyt loppui; hänen kasvonsa olivat nukahtamisesta punaiset, ja silmänluomet riippuivat raskaina. Koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa. Oli tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi ja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon.

Sitten hänen silmänsä välähtivät kirkkaasti, ja katseessa kuvastui iloa, häveliäisyyttä ja hämmästystä, kun hän huudahti:

— Oi, mr Clare! Kylläpä minä teitä säikähdin!

Ensimältä hän ei ollut muistanut, mitä äskettäin oli heidän kesken tapahtunut, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että Claren hellä katse palautti sen hänelle mieleen.

— Rakas Tess kulta! sanoi Angel hiljaa, pannen kätensä hänen vyötärölleen ja poskensa hänen poskeansa vasten. Älä, herran tähden, herrottele minua tämän koommin. Kiiruhdin näin pian takaisin sinun tähtesi.

Tessin sydän tykytti vastaukseksi hänen sydäntään vasten. He seisoivat tiililattialla, aurinko paistoi Angelin selkään, kun hän puristi tyttöä rintaansa vasten, paistoi Tessin kasvoihin, hänen ohimojensa sinisiin suoniin, hänen paljaaseen käsivarteensa, niskaansa ja vahvaan tukkaansa. Nukkumasta noustuaan hän oli lämmin kuin kissanpentu. Ensinnä ei hän tahtonut katsoa Angeliin, mutta pian hän kohotti katseensa, ja Angelin silmät vajosivat hänen alinomaa häivehtiviin silmäteriinsä.

— Minun pitää mennä maitoa kuorimaan, sanoi Tess viimein. Minulla ei ole tänään apuna muita kuin vanha Deb. Mrs Crick meni mr Crickin kanssa markkinoille, Retty on pahoinvoipa, ja toiset läksivät ulos eivätkä tule ennenkuin lypsylle.

Kun he olivat maitokamariin menossa, niin Deborah Fyander tuli portaissa vastaan.

— Olen kotiutunut matkaltani, Deborah, sanoi Clare hänelle. Minä autan Tessiä kuorimisessa, ja kun te olette kovin väsyksissä, niin ei teidän tarvitse tulla alas ennenkuin lypsylle.

Mahdollisesti ei maito sinä päivänä tullut tuiki tarkoin kuorituksi. Tess kulki kuin unessa, missä tutut esineet häämöttivät epämääräisinä. Joka kerta kun hän piti kuorimiskauhaa pumpun alla antaakseen sen jäähtyä, hänen kätensä vapisi; Angelin lempi oli niin palava, että hän tuntui horjuvan sen alla kuin kasvi liian kuumassa auringonpaahteessa.

Angel sulki hänet taas syliinsä, ja kun Tessin etusormessa oli kermaa, jota hän oli pyyhkinyt maitoastian reunasta, niin Angel lipaisi sen huulillaan puhtaaksi, sillä Talbothaysin meijerin kursailemattomat tavat olivat nyt paikallaan.

— Saatan sen nyt sanoa yhtä hyvin kuin myöhemminkin, armas Tess, hän sanoi hellästi. Tahtoisin kysyä sinulta erästä sangen käytännöllistä asiaa, jota olen ajatellut siitä päivästä lähtien, kun nurmella tapasimme toisemme. Aijon mennä kohta naimisiin, ja kun olen maamies, niin tarvitsen vaimokseni naisen, joka ymmärtää taloudenhoitoa. Tahdotko sinä tulla tuoksi vaimoksi, Tess?

Hän esitti asian tällä lailla, jotta Tess huomaisi hänen tunteittensa olevan vakavampaa laatua eikä vain hetken hurmausta.

Tess sävähti aivan kalpeaksi. Hän oli taipunut siihen, mikä oli välttämättömänä seurauksena hänen välittömästä läheisyydestään: rakastamaan häntä. Mutta ei hän ollut odottanut ratkaisun näin äkkiä tulevan, ja Clarekin oli tehnyt kysymyksensä oikeastaan varemmin kuin oli aikonutkaan. Tuskallisesti, erohetken katkeruudella hän mutisi vastauksen, mikä hänen rehellisenä naisena täytyi antaa:

— Mr Clare … en voi tulla vaimoksenne. En voi!

Hänen omien ratkaisevien sanojensa kaiku näytti musertavan Tessin sydämen, ja hän kumarsi päätänsä syvän surun vallassa.

— Mutta, Tess! sanoi Angel hämillään hänen vastauksestaan ja pitäen häntä yhä lujemmin syliinsä sulettuna. Vastaatko sinä kieltävästi? Rakastathan sinä minua?

— Kyllä, kyllä! Ja teidän omanne minä tahtoisin olla mieluummin kuin kenenkään muun maailmassa, virkkoi epätoivoisen tytön suloinen ja vilpitön ääni. Mutta en voi mennä kanssanne naimisiin!

— Tess, hän sanoi pitäen häntä pikkusen loitompana itsestään, sinä olet sidottu toiseen?

— En, en.

— Miksi vastaat siis kieltävästi?

— En tahdo mennä naimisiin. En aijo, en voi sitä tehdä. Minä rakastan vain teitä.

— Mutta miksi?

Tekosyihin pakotettuna Tess sopersi:

— Isänne on pappi eikä äitinne soisi teidän minunlaistani ottavan vaimoksenne. Hän tahtoo, että ottaisitte jonkun hienosti kasvatetun naisen.

— Mitä joutavia — olen puhutellut heitä kumpaakin. Sen vuoksi minä kävinkin kotona.

— Tunnen, etten voi — en koskaan, en koskaan! toisteli tyttö.

— Kysyinkö minä tätä liian hätäisesti, armas Tess?

— En sitä odottanut…

— Jos tahdot miettiä asiaa, Tess, niin saat kyllä aikaa, Clare sanoi. Liian hätäisesti minä sinulle pyyntöni esitin. En minä virka siitä kotvilleen mitään.

Tess ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta käsi ei ottanut häntä totellakseen: milloin kauha painui syvälle maitoon, milloin se viilsi tyhjää ilmaa. Hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. Ne oli pusertanut esiin suru, jota hän ei voinut parhaalle ystävällensäkään uskoa.

— Ei tule kuorimisesta mitään, hän sanoi kääntyen pois.

Häiritsemättä häntä kauemmin Clare alkoi rauhottavasti ja ystävällisellä tavallaan puhutella häntä jokapäiväisemmin sanoin:

— Sinä käsität aivan väärin vanhempiani. He ovat mitä yksinkertaisimpia ihmisiä, vailla kaikkea kunnianhimoa. He kannattavat evankelista suuntaa — harvat sitä enää kannattavat. Tess, kuulutko sinä niihin?

— En tiedä.

— Käythän sinä hyvin säännöllisesti kirkossa eikä pappimme kuulu olevan kovin korkeakirkollinen.

Tessin ajatukset seurakunnan papin mielipiteistä, jota hän kyllä oli kuullut joka viikko, tuntuivat vielä hämärämmiltä kuin Claren, joka ei ollut kuullut häntä koskaan.

— Kunpa voisin tarkemmin ajatella sitä, mitä siellä kuulen, sanoi Tess. Olen siitä usein pahoillani.

Hän puhui niin teeskentelemättömästi, että Angel tuli vakuutetuksi siitä, ettei hänen isällään olisi mitään hänen uskonnollista katsontatapaansa vastaan, vaikkakaan Tess ei tiennyt, minkä suunnan kannattajiin hän kuului.

Angel puhui vielä isästään, hänen tavoistaan ja periaatteistaan. Tess tyyntyi, ja kuoriminen kävi paremmin. Kun hän sai astian kuorituksi, oli Angel heti avaamassa tulppia, jotta maito pääsi valumaan ulos.

— Minusta te näytitte tullessanne hieman alakuloiselta, uskalsi Tess huomauttaa, peläten puheen taas kääntyvän häneen.

— Niin kyllä, isä kertoi minulle huolistaan ja vaikeuksistaan, ja se se aina masentaa mieltäni. Hänen intonsa vie hänet niin pitkälle, että hän saapi monta kertaa osakseen solvauksia ja iskuja toisinajattelevilta, ja minua harmittaa, että hänen ikäistään miestä nöyryytetään tällä tavoin, varsinkin kun en luule näin rajattomiin menevästä innosta olevan mitään hyvää. Hän kertoi minulle eräästä kovin ikävästä tapahtumasta, joka äskettäin oli sattunut ja jossa hänkin oli osalla. Hän oli lähetysjuhlaa pitämässä Trantridgen tienoilla ja läksytti pahanpäiväisesti muuatta nuorta vintiötä, jonka siellä tapasi — mikä lienee tilanomistajan poika ollut — äitinsä kuuluu olevan sokea. Isäni sanoi hänelle vedettömät sanat, ja siitäkös jyräkkä nousi. Tuiki mielettömästi isä kyllä teki pyrkiessään parantamaan vierasta, kun se aivan ilmeisesti oli turhaa työtä. Mutta mitä hän pitää velvollisuutenaan, sen hän tekee, olipa se sitten viisasta tai ei, ja luonnollisesti hankkii hän tällä tavoin itselleen paljon vihamiehiä. Hän sanoo iloitsevansa semmoisista tapahtumista, arvellen niistä aikanaan hyvääkin koituvan, mutta en minä soisi hänen niin paljon rähjäävän vanhoilla päivillään, heittäisi mokomat reikaleet omiin hoteihinsa.

Tessin silmiin oli ilmestynyt jäykkä katkera ilme ja suun tienoille synkkä piirre, mutta mielenliikutus näytti haihtuneen. Clare ei kiinnittänyt häneen erikoista huomiotaan, kun hänen ajatuksensa olivat isässä, ja niin he saivat työnsä loppuun, kun toiset tytöt tulivat raintojaan hakemaan ja Deb alkoi huuhtoa astioita uutta maitoa varten. Kun Tess oli lähdössä lypsylle, niin Angel sanoi hiljaa:

— Entä se asia, Tess?

— Ei, ei! hän vastasi toivottomasti, sillä viittaus Aleksander D'Urbervilleen oli koskenut häneen sanomattomasti. Se on mahdotonta!

Hän riensi nurmelle, ehätti toisten joukkoon juoksujalassa, aivan kuin antaakseen tuulen karkottaa mielestä alakuloiset ajatukset. Tytöt menivät nurmelle, missä lehmät olivat, tepastellen viehkeästi kuin metsän eläimet ja keikkuen ilmassa kuin uimari aalloilla. Kun Angel taas näki Tessin, niin hänestä tuntui varsin luonnolliselta, että hänen oli valittava puolisonsa vapaasta luonnosta eikä teeskentelijöiden parista.

28.

Tessin kielto ei Clarea sanottavasti vaivannut, vaikka se tulikin odottamatta. Sen verran hän tunsi naisia, että tiesi kieltävän vastauksen usein olevan vain myöntävän vastauksen edeltäjänä, mutta siltä ei hän oivaltanut, että tuo äskeinen kielto erosi sangen suuresti keimailijain kepposista. Hyvältä enteeltä tuntui jo se, että Tess oli sallinut hänen osottaa hänelle rakkauttansa. Hän ei tiennyt, että maalla usein armastellaan lystin vuoksi ja pitemmälle ajattelematta, mikä on harvinaisempaa kunnianhimoisten ihmisten kodeissa, missä nuoren tytön pyrkiminen hyviin naimisiin lamauttaa hänen terveen käsityksensä rakkaudesta.

— Tess, miksi sinä annoit niin jyrkän kieltävän vastauksen? kysyi Angel muutamien päivien perästä.

Tess hätkähti.

— Älkää kysykö. Olenhan sen osittain sanonutkin. En ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi sovelias.

— Mitä? Etkö muka olisi tarpeeksi hienosti sivistynyt?

— Vähän niinkin, mutisi hän. Ystävänne pitäisivät minua kovin halpana.

— Sinä erehdyt isäni ja äitini suhteen. Veljistäni minä taas en välitä.

Hän pani kätensä ristiin Tessin selän taakse estääkseen häntä pääsemästä pakoon.

— Ethän sinä toki sitä tarkottanut, rakas lapsi? Aivan varmaan et sinä sitä tarkottanut. Sinä olet saattanut minut niin levottomaksi, etten voi lukea, en soittaa, en tehdä mitään. Eihän minulla mitään kiirettä ole, mutta tahtoisin tietää, tahtoisin kuulla omilta, lämpöisiltä huuliltasi, että sinä eräänä päivänä olet minun — milloin, sen saat itse määrätä, kunhan vaan eräänä päivänä olet omani.

Tess ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja katsoa pois.

Clare katseli häntä tarkoin, tutki hänen kasvojensa piirteitä, aivan kuin ne olisivat olleet hieroglyyfejä. Tess näytti puhuneen totta.

— Sitten minä en saa pitää sinua tällä lailla. Minulla ei ole mitään oikeutta sinuun, ei mitään oikeutta etsiä sinua tai kulkea kerallasi. Tess, sanoppas vilpittömästi, rakastatko sinä jotakuta toista?

— Kuinka te tuommoista voitte kysyä? hän sanoi kokien yhä hillitä itseään.

— Olen melkein varma, ettet sinä toista rakasta. Mutta miksi sinä sitten työnnät minut takaisin?

— En minä työnnä. Kernaasti saatte sanoa rakastavanne minua, saatte sitä myötäänsä sanoa yhdessä ollessamme, mutta ei enempää.

— Mutta sinä et ota minua mieheksesi?

— Oh, se on toinen asia, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Voi, uskokaa minua, rakas ystäväni, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Onni olisi, jos omaksenne voisin tulla, mutta en voi tuota onnea itselleni antaa, sillä tiedän olevan parasta jättää se tekemättä.

— Mutta sinä tekisit minut onnelliseksi!

— Niin te luulette, mutta ette tiedä.

Tämmöisissä tilaisuuksissa, jolloin Clare luuli syynä Tessin kieltoon olevan hänen alemmuuden tuntonsa, hän väitti Tessillä olevan ihmeellisen paljon tietoja ja sanoi häntä hyväoppiseksi — mikä olikin totta, sillä hänen nopea käsityskykynsä ja kiintymyksensä häneen oli saattanut Tessin omistamaan itselleen harvinaisen paljon hänen sanojansa ja tietojansa.

Aina sen perästä kun he olivat lempeästi kiistelleet ja Tess voittanut, hän pistäysi etäisimmän lehmän taakse lypsyllä ollessaan tai meni huoneeseensa tai johonkin syrjäiseen loukkoon joutohetkinä ja itki äänettömästi, tuskin minuuttia siitä, kun oli näennäisesti hyvin tyynesti antanut hänelle kieltävän vastauksen.

Taistelu oli pelottava; hänen sydämensä oli niin kokonaan Angelin puolella — kaksi palavaa sydäntä yhtä omatuntopoloista vastaan — että hänen täytyi koettaa vahvistaa päätöstään kaikin voimin. Hän oli tullut Talbothaysiin tehtyään järkähtämättömän päätöksen. Ei hän ottaisi millään ehdolla askelta, joka perästäpäin kenties saattaisi hänen miehensä katkerasti katumaan sokeuttaan naidessaan hänet. Mitä omatunto oli hänen sydämensä vapaana ollessa päättänyt, siitä ei saanut nyt luopua.

— Miksei kukaan kerro hänelle onnettomuudestani? hän sanoi itsekseen. Viiden peninkulman päässähän se tapahtui — miksei sitä täällä tiedettäisi? Joku sen kyllä tietää.

Mutta kukaan ei tuntunut siitä tietävän, kukaan ei puhunut Angelille.

Kahteen, kolmeen päivään ei asiasta mainittu mitään. Tess arvasi huonekumppaniensa surullisista kasvoista, että he pitivät häntä ei ainoastaan mr Claren suosikkina, vaan hänen mielitiettynäänkin; mutta nämä näkivät, ettei Tess millään tavalla pyrkinyt hänen suosiotansa tavottelemaan.

Kun ensi kerran tehtiin juustoa, niin he jäivät taas kahdenkesken. Meijerimies oli ollut auttamassa; mutta hän ja hänen vaimonsa näyttivät viimeinkin ruvenneen epäilemään, että näiden kahden välillä oli jotain keskinäistä ymmärrystä, vaikka Clare ja Tess olivat niin varovaisia, ettei epäluuloja juuri voinut syntyä. Joka tapauksessa meijerimies jätti heidät kahdenkesken.

Tess Durbeyfieldin kädet loistivat heleän punaisina valkoisen juustomaidon seasta. Angel herkesi äkkiä työstänsä ja pani kätensä hänen kädellensä. Tessin hihat oli kääritty kyynärpään yläpuolelle, ja Angel kumartui alas ja suuteli hänen pehmoisen käsivartensa sisäpuolella kuumottavaa suonta.

Tessin käsivarsi tuntui hänen huultensa sitä koskettaessa kylmältä ja kostealta kuin vasta poimittu sieni. Mutta hän oli niin värisevän tuntehikas, että veri tuossa tuokiossa tulvahti sormenpäihin, ja käsivarsi sävähti kuumaksi. Ja ikäänkuin sydän olisi sanonut: "Eiköhän ole aika lakata jo teeskentelemästä? Totuus on totuus miehen ja naisen välillä, samoin kuin miesten kesken", hän kohotti katseensa ja antoi sen vaipua hänen silmiinsä huulten vetäytyessä hellään hymyyn.

— Tiedätkö miksi minä näin tein, Tess? kysyi Clare.

— Koska te minua suuresti rakastatte.

— Niin, ja merkiksi siitä, että minä rukoilen sinua taas uudelleen.

— Älkää siitä enää puhuko.

Tess näytti ikäänkuin pelkäävän, että hänen oma kaihonsa murtaisi viimeisen vastustuksen.

— Oi, Tess, Clare jatkoi, en ymmärrä miksi sinä kiusaat minua turhilla toiveilla. Miksi saatat minulle pettymyksiä? Sinä näytät miltei keimailijalta — totta tosiaan oikealta kaupunkilaiskeimailijalta! Milloin ne ovat tulisia, milloin kylmiä, niinkuin sinäkin, ja kaikkein vähimmän odottaisi tuommoista virnakkaa tapaavansa syrjäisessä Talbothaysissa… Ja kuitenkin, ehätti hän lisäämään, nähdessään sanojensa häntä loukkaavan, tiedän sinun olevan rehellisimmän, puhtaimman olennon maan päällä. Kuinka saattaisinkaan pitää sinua keimailijana? Tess, mikset sinä taivu tuumaani: tulemaan vaimokseni, mikset siedä tuommoista ajatustakaan, jos rakastat minua, niinkuin nähtävästi teetkin?

— Enhän ole koskaan sanonut, etten sietäisi tuommoista ajatusta, en voisi sitä koskaan sanoa, koskei se ole totta.

Taistelu kävi niin valtaavaksi, että hänen huulensa vapisivat, ja hänen täytyi rientää pois. Clare oli niin epätoivossa ja sekaannuksissa, että juoksi hänen jälestään ja otti hänet kiinni.

— Voi, sano, voi, sano! hän huohotti tarttuen kiihkeästi häneen, ajattelematta että kätensä olivat märät. — Sano, ettet koskaan kuulu kenellekään muulle kuin minulle!

— Sanon, sanon kyllä, huudahti Tess. Saatte selvän vastauksenkin, kun vain annatte minun mennä. Kerron teille elämäni kokemukset — kaikki vaiheeni!

— Kokemuksesi, armaani, kerro toki ihan juurta jaksain! — Hän puhui hyväilevän ilkkuilevasti, katsoen häntä silmiin. — Tessilläni on varmaan yhtä paljon kokemusta kuin poimulehdellä, joka tänä aamuna avasi nurmella ensimäiset lehtensä. Kerro minulle kaikki, mutta älä käytä koskaan tuota mitätöntä sananpartta, ettet olisi minun arvoiseni.

— Koetan olla sanomatta. Ja huomenna — ensi viikolla saatte kuulla mikä on syynä.

— Siis sunnuntaina?

— Sunnuntaina.

Viimein hän pääsi irti eikä pysähtynyt, ennenkuin oli kanatarhan luona kasvavassa sakeassa pajukossa, mistä muut eivät häntä nähneet. Täällä Tess heittäytyi ruohopenkille ja venyi siinä tuskan murjomana, johon kuitenkin joskus välähti ilon säde, jota ei edes pelko asian päättymisestä voinut kokonaan himmentää.

Itse asiassa hän oli melkein valmis myöntymään. Jokikinen hengähdys, jokikinen suonen tykähdys, jokikinen hänen korvassaan soiva värähdys oli ääni, joka yhdessä hänen luontonsa kanssa kehotti kapinaan omantunnon pelotteluja vastaan. Rakkaus neuvoi mistään välittämättä hyväksymään hänen tarjouksensa, käymään hänen kanssaan alttarin eteen mitään ilmaisematta, tempaamaan onnen, ennenkuin tuska oli iskenyt rautaiset kyntensä häneen. Ja melkein hurmaantuneena Tess aavisti, että, huolimatta yksinäisyydessä eletyistä kiduttavista kuukausista, huolimatta samanlaista elämää tarkottavista päätöksistä, rakkaus oli kuitenkin pääsevä voitolle.

Ilta alkoi olla käsissä, ja yhä Tess lepäsi maassa pajukon peitossa. Hän kuuli kuinka raintoja otettiin kolistellen haarukasta ja kuinka lehmiä kutsuttiin. Mutta hän ei mennyt lypsylle. Näkisivät hänen kuohuvan mielentilansa, meijerimies kiusottelisi häntä hyväntahtoisesti, luullen vain vähäisen lemmenhaaveilun olevan siihen syynä — sitä ei hän voisi kestää.

Hänen mielitiettynsä oli varmaan aavistanut hänen kaipaavan rauhaa ja oli keksinyt jonkun tekosyyn hänen poissaoloonsa, koska kukaan ei huudellut häntä lypsylle. Puoli seitsemän aikaan aurinko laski taivaanrantaan, hehkuen kuin suunnaton ahjo, ja kohta nousi vaaleankeltainen kuu toiselta puolen. Leikkolatvat pajut muuttuivat ikäänkuin kummallisiksi haamuiksi. Tess meni sisään ja kiipesi pimeässä huoneeseensa.

Nyt oli keskiviikko. Tuli torstai, ja Angel katseli kysellen häneen, mutta ei lähestynyt eikä virkkanut mitään. Tessin kumppanit, Marian ja toiset kaksi, näyttivät aavistavan, että jotain tärkeätä oli tulossa, sillä he eivät sanoneet hänelle mitään. Meni perjantai, samoin lauantaikin. Huomenna oli odotettu päivä.

— Minä annan perään — taivun hänen tuumaansa — menen naimisiin hänen kanssaan — muu ei auta! läähätti hän mustasukkaisena maatessaan tuona yönä polttavat kasvot päänaluseen haudattuina ja kuullessaan jonkun tytöistä kuiskaavan Claren nimeä unissaan. — Hän ei saa joutua kenenkään muun omaksi kuin minun — en siedä sitä! Ja kuitenkin se on väärin häntä kohtaan, se voi surmata hänet, kun hän saa tietää totuuden. Oi, sydäntäni! Oi, Jumalani!

29.

— Arvatkaapas, kestä minä tänä aamuna kuulin? sanoi meijerimies Crick istuutuessaan seuraavana aamuna suuruspöytään. Hän heitti salamyhkäisen katseen syömäpuuhissa oleviin miehiin ja tyttöihin. — Koettakaapas arvata?

Arvailtiin puoleen ja toiseen. Mrs Crick oli vaiti, sillä hän tiesi jo asian.

— Tuosta Jaakko Dollop ketkaleestahan minä kuulin, sanoi meijerimies. Kuuluu ottaa jymäyttäneen lesken eukokseen.

— Katsoppas Jaakko-riivattua, huomautti joku miehistä. Tess Durbeyfield muisti hyvin nimen, sillä se oli tuon miehen, joka oli saattanut armaansa turmioon ja jolle tytön äiti oli antanut aika huilakkaa meijerin kirnussa.

— Onko hän mennyt naimisiin tuon hönkäakan tyttären kanssa, kuten lupasi? kysyi Angel Clare, kääntäen sanomalehteä, jota hän luki pikku pöydän ääressä, mihin mrs Crick oli hänet karkottanut hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi.

— Ei, herra Clare. Ei sillä ollut semmoista meininkiäkään, vastasi meijerinhoitaja. Kuten sanoin, oli se leski, ja hänellä oli rahoja, mikä lie ollut viisikymmentä puntaa vuodessa, ja se Jaakon sormia syhytti. He vihittiin kuin tuulessa, ja häiden perästä eukko ilmotti naimisiin menon kautta menettäneensä vuotuiset viisikymmentä puntaansa. Mahtoi siinä mieheltä naama pitkäksi virua! Ja sen perästä ne ovat tapelleet kuin kissa ja koira. Parahiksi moiselle lurjukselle! Mutta leski parka siitä joutui pahoille päiville.

— Ei tolvana osannut aikanaan sanoa entisen miehensä hengen itseään kiusaavan, sanoi mrs Crick.

— Niin kyllä, vastasi mr Crick epäröiden. Mutta ymmärtäähän tuon yskän. Eukko tahtoi omaa kotia eikä mennyt asioistaan edeltäpäin puhumaan — olisi voinut jäädä reen sijalle. Eiköhän juttu ollut semmoinen, vai mitä, tytöt? — Hän katsahti tyttöjen puoleen.

— Olisi sanonut juuri kirkkoon mennessä — ei se toki siitä olisi kehdannut tiehensä pötkiä, virkkoi Marian.

— Niinpä olisi pitänyt, myönteli Izz.

— Kyllä kai leski näki, mitä se Jaakko ajoi takaa — ei olisi huolinut koko veijarista, arveli Retty.

— No mitäs pikku Tess sanoo? kysyi meijerimies.

— Arvelen että — lesken olisi pitänyt sanoa hänelle totuus suoraan — tai pysyä kokonaan erillään — en oikein tiedä, vastasi Tess pala kurkussa.

— Enpä tosiaan minä olisi kumpaakaan tehnyt, sanoi Beck Knibbs, muuan naimisissa oleva vaimo. Rakkausasioissa ja sodassa ovat kaikki keinot luvallisia. Minä olisin ottanut hänet ukokseni samoin kuin leskikin, ja olisipa tullut minulle irvistelemään, etten ollut hänelle aikanaan puhunut entisestä ukostani, niin olisinpa antanut hänelle aika löylyn — mokomallekin kämpyrälle! Sen saattaisi tehdä jokikinen nainen!

Joukko rähähti nauramaan tälle sukkelalle tarinalle, mutta Tess hymähti surullisesti. Mitä toiset pitivät pilana, se järkytti häntä kuin murhenäytelmä; hän tuskin jaksoi kuulla heidän ilveilyään. Pian hän nousi pöydästä ja aavistaen että Clare seuraisi häntä läksi astelemaan pientä suikertelevaa polkua, kunnes tuli virran rannalle.

Hän kärsi katkerasti. Sitä seikkaa, että nainen ilmaisi salaisuutensa, joka painoi häntä kuin raskain risti, näyttivät toiset pitävän vain pilanaan. Marttyyriudelle he tuntuivat nauravan.

— Tess, kuului hänen takaansa, ja Clare syöksähti esiin. — Vaimoni — niin sinua kohta nimitän.

— Ei, ei, en voi. Teidän tähtenne, herra Clare, teidän tähtenne vastaan kieltävästi!

— Tess!

Hän ei ollut odottanut tätä, vaan oli pannut kätensä hänen vyötärölleen. Jos hän olisi antanut myöntävän vastauksen kieltävän asemesta, niin hän olisi suudellut häntä, mutta nyt hänen hellä sydämensä ja Tessin jyrkkä kielto esti häntä sitä tekemästä, ja hän otti kätensä pois.

Ja siihen jäi asia. Lesken tarina oli antanut Tessille voimaa vastata tällä hetkellä kieltävästi; tuokion perästä olisi rakkaus kenties voittanut. Mutta Angel ei virkkanut mitään, hän näytti hämmästyneeltä ja meni tiehensä.

<tb>

He tapasivat toisensa joka päivä, kenties vähän harvemmin kuin ennen, ja näin meni pari, kolme viikkoa. Syyskuu alkoi olla lopussa, ja Tess saattoi lukea hänen silmistään, että hän aikoi kysyä häntä vielä kerran.

Clare menetteli nyt toisella tavalla, sillä hän oli vakuutettu, että Tessin taipumattomuuteen oli syynä hänen kainoutensa ja äkillisen kosinnan aikaansaama hämmästys. Hänen kartteleva käytöstapansa, kun tämä asia oli kysymyksessä, vahvisti Claren otaksumista. Niinpä hän koetti saavuttaa päämääränsä toisella tavalla: hän mielitteli häntä entistä enemmän, ja yrittämättä koskaan tulla häntä liian lähelle, koetti sanoin voittaa hänet omakseen. Aina hän oli Tessin vierellä, milloin lypsyllä, milloin maitoa kuorittaessa tai juustoa tehtäessä, milloin kanoja tai sikoja ruokittaessa; ei koskaan ollut hänenlaisensa mies meijerityttöä sillä tavoin kosiskellut.

Tess tiesi, että hänen täytyi taipua. Tunsihan hän edellisen liittonsa jossain määrin siveellisesti päteväksi ja hän tahtoi myöskin olla avomielinen, mutta kauan eivät nämä seikat enää auttaisi häntä. Hän rakasti Clarea niin tulisesti, ja tämä oli hänen silmissään niin jumalallinen; ja vaikka häneltä puuttuikin opillista sivistystä, oli hänellä kuitenkin vaistomainen pyrkimys päästä korkeammalle, ja koko hänen luontonsa ikävöi Claren opettavaista ohjausta. Tosin hän toisteli myötäänsä itsekseen: "En voi koskaan ruveta hänen vaimokseen"; mutta se oli vain hyödytöntä puhetta. Juuri nämä sanat todistivat hänen heikkouttaan, sillä tyyni voima ei olisi viitsinyt lausua niitä. Hänen oma äänensä herätti niitä lausuessaan hänessä hirvittävää riemua, ja niin hän himosi niitä pelätessäänkin.

Claren käytöstapa näytti osottavan, että hän tahtoi rakastaa, auttaa ja suojella häntä kaikissa vaiheissa, suruissa ja onnettomuuksissa, ja Tessin synkkämielisyys alkoi hälvetä. Päivät kävivät lyhyemmiksi, vaikka ilma oli vielä kaunis. Aamuisin tehtiin työtä tulen valossa, ja eräänä aamuna neljän tienoissa Clare uudisti rukouksensa.

Tess oli, kuten tavallisesti, juossut yöpukimissa hänen ovellansa huutamaan hänen nimeänsä, herättänyt sitten toiset ja pukeutunut. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli taas portailla kynttilä kädessä. Samassa tuokiossa Clare tuli paitahihasillaan huoneestaan ja asettui hänen tielleen.

— Nyt, neiti keimailija, hän sanoi päättävästi, ennenkuin menet alas! Kahteen viikkoon en ole puhunut mitään, tämä elämä ei kelpaa. Sinun täytyy sanoa ajatuksesi, muutoin minä lähden täältä tieheni. Oveni oli taannoin raollaan, ja minä näin sinut. Oman turvallisuutesi vuoksi minun täytyy täältä lähteä. Sinä et tiedä, mitä minä tunnen. No, joko viimeinkin annat iloisen vastauksen?

— Nousin vastikään ylös, herra Clare, ja liian varhaista on nyt ruveta tämmöisistä puhelemaan, väitti Tess. Älkää minua suotta keimailijaksi nimittäkö. Teette väärin ja julmasti. Odottakaa vielä vähän. Minä teen vakavan päätöksen. Antakaa minun mennä alas!

Tess näytti hieman sen näköiseltä, miksi Clare oli häntä nimittänyt, seisoessaan kynttilä kädessä ja kokiessaan hymyillä, aivan kuin lieventääkseen sanojensa vakavuutta.

— Sano minua Angeliksi äläkä herra Clareksi.

— Angel.

— Rakkahin Angel, etköhän niin sanoisi?

— Silloinhan minä jo myöntäisin, vai mitä?

— Eihän se muuta merkitsisi kuin että rakastat minua, vaikkapa et voisikaan tulla vaimokseni, ja olethan jo aikoja sitten, kiltisti kyllä, sen myöntänyt.

— No olkoon menneeksi, "rakkahin Angel", koska minun kerran täytyy, mutisi Tess kynttilään tuijottaen ja huulet veitikkamaisesti myhässä jännityksestä huolimatta.

Clare oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennenkuin hän oli saanut luvan. Mutta miten olikaan, kun Tess seisoi siinä somassa, sonnustetussa lypsypuvussaan, hiukset huolimattomasti kietaistuina päälaelle, kunnes ehtisi ne lypsyltä päästyä paremmin suoria, niin hän rikkoi lupauksensa ja painoi silmänräpäykseksi huulensa hänen poskelleen. Tess riensi portaita alas katsomatta häneen tai virkkamatta sanaakaan. Toiset tytöt olivat jo alhaalla. Kaikki, Mariania lukuunottamatta, katsoivat epäluuloisina heihin kynttiläin himmeässä valossa, johon yhtyi päivän ensimäiset, kylmät säteet.

Kun oli päästy maidon kuorinnasta — mikä päivä päivältä kävi yhä helpommaksi, koska maitoa tuli vähemmän — niin Retty ja hänen kumppaninsa menivät ulos, ja molemmat rakastavat seurasivat heitä.

— Meidän värisevä elämämme on aivan erilainen kuin heidän elämänsä, vai eikö? kuiskasi Angel hiljaa Tessille, kun he astelivat tyttöjen perästä.

— Tuskinpa kovin erilainen, sanoi Tess.

— Kuinka niin?

— Eipä ole monta naista, joiden elämä ei olisi — värisevä, vastasi Tess, viivähtäen hetkisen uutta sanaa lausuessaan, aivan kuin se olisi tehnyt häneen vaikutuksen. Noissa kolmessa on enemmän kuin luuletkaan.

— Mitä sitten?

— Miltei jokaisesta, virkkoi Tess, tulisi — kenties tulisi — minua parempi vaimo. Ja kenties he rakastavat sinua yhtä paljon kuin minä — melkein yhtä paljon.

— Oi, Tess!

Tuon kärsimättömän huudahduksen kuuleminen tuotti hänelle nähtävästi suurta helpotusta, vaikka hän oli niin jalomielisesti päättänyt asettaa itsensä syrjään. Niin hän oli tehnytkin, mutta häneltä puuttui voimia uuteen itsensäuhraukseen.

Heidän joukkoonsa yhtyi samassa joku lypsymiehistä, ja silloin katkesi puhe asiasta, joka heihin molempiin koski niin syvästi. Mutta Tess tiesi, että tänä päivänä se tulisi ratkaistuksi.

Iltapäivällä meni osa väkeä etäiselle niitylle lypsämään lehmiä, joita ei käytetty pihassa. Työ sujui verkalleen. Äkkiä meijerimies koppasi suuren kellonsa taskustaan ja virkkoi:

— Hyvänen aika, näkyy olevan myöhempi kuin luulinkaan! Parasta on lähteä viemään maitokuormaa asemalle. Meijeriltä ei kerkiä enää maitoastioita ottaa. Kuka lähtee viemään?

Lypsäjät kaatoivat raintansa suuriin, rattailla seisoviin kuletusastioihin.

Mr Clare sanoi lähtevänsä asemalle, vaikkei se kuulunutkaan hänen tehtäviinsä. Tessiä hän pyysi tulemaan mukaan. Ilta oli ollut lämmin, ja Tess oli lähtenyt lypsylle paljain käsivarsin, ilman röijyä, niin ettei hän ollut varsin matkamiehen puvussa. Sen vuoksi hän vastauksen asemesta katseli pukimiaan, mutta Clare pyysi niin kiehtovasti, että hän heitti raintansa ja jakkaransa meijerimiehelle ja nousi rattaille Claren viereen.

30.

Illan suussa he ajaa köröttivät niittyjen halki tasaista tietä pitkin. Tuntui niin suloiselta olla lähellä toisiaan, ettei kotvilleen tehnyt mieli sanaa vaihtaa. Hiljaisuutta häiritsi vain maidon loiskinta korkeissa astioissa. Tie oli niin yksinäinen, että pähkinät olivat saaneet jäädä paikoilleen, kunnes olivat pudonneet koteroistaan maahan, ja karhunmarjat riippuivat vielä raskaissa tertuissa. Silloin tällöin Angel hujautti piiskallaan terttua, tempasi sen irti ja antoi sen kumppanilleen. Mustanpuhuvalta taivaalta alkoi roiskahdella isoja sadepisaroita, tukahuttava, lämmin ilma muuttui raikkaammaksi, ja kevyt tuulen leyhkä leikki heidän kasvoillaan. Purojen ja jokien hopeanhohteinen pinta tummeni harmaaksi, epätasaiseksi juovaksi. Mutta Tess ei kiinnittänyt siihen huomiotansa. Hänen hipiänsä, jonka aurinko oli ruskeaksi paahtanut, kävi heleämmäksi sadepisaroiden kosketuksesta. Hänen hiuksensa olivat lypsäessä päässeet valloilleen vaatehatun alta ja kastuivat ajaessa läpimäriksi.

— Eipä olisi pitänyt lähteä, sanoi hän katsahtaen pilviin.

— Ikävä, että tuli sade, vastasi Clare, mutta sitä hauskempi on, että sinä istut vierelläni.

He olivat ajaneet jo koko pitkän matkan, ja ilta pimeni. Portteja oli tuon tuostakin tiellä, jonka vuoksi piti ajaa hiljalleen. Ilma tuntui kylmähköltä.

— Kunhan sinulle ei vain tulisi vilu, Tess, olet niin vähissä vaatteissa, sanoi Clare. Tuleppa vähän lähemmä, niin et kastu niin pahoin. Olisin yhä enemmän ikävissäni, ellen tietäisi sateesta jotain hyvääkin olevan.

Tess siirtyi huomaamatta lähemmäksi, ja Clare kääri heidän ympärillensä suuren purjekankaan palasen, jota joskus kuumalla käytettiin maitoastioiden peitteenä. Tess piteli verhoa, sillä Claren kädet olivat ohjaksissa kiinni.

— No, nytpä menettelee! Eikös mitä! Vettä valuu niskaani ja kaiketi vielä enemmän sinun niskaasi. No, nyt on hyvä. Käsivartesi ovat kuin märkää marmoria, Tess. Pyyhi ne peitteeseen. Pysyhän nyt hiljaa, niin et kastu ollenkaan. Mutta kuulehan, armaani, mitenkäs se on se kysymys, johon en ole vielä saanut vastausta?

Vastaukseksi kuului vain maidon loiskintaa ja hevosen kavioiden kopsetta kostealla tiellä.

— Muistatko, mitä sinä lupasit?

— Muistan, hän vastasi.

— Ennenkuin tulemme kotiin, muista se!

— Koetanpa muistaa.

Clare ei puhunut sen enempää. Kohta avautui heidän nähtäviinsä vanhan herraskartanon rauniot, kohoten korkealle taivasta kohti. Pian ne jäivät heidän taaksensa.

— Tuo tuossa, Clare sanoi huvittaakseen kumppaniaan, on sangen viehättävä vanha paikka — yksi monista kartanoista, jotka kuuluivat aikoinaan hyvin mahtavalle, vanhalle normannilaissuvulle, D'Urbervilleille. En koskaan mene heidän entisten linnojensa ohi ajattelematta heitä. Surullisia ajatuksia herättää jonkun tuommoisen kuuluisan suvun sammuminen, vaikkapa sen kuuluisuus perustuisikin edustajainsa julmuuteen ja ylimielisyyteen.

— Niin kyllä, vastasi Tess.

He näkivät etäältä himmeätä valoa, mikä tuli pienen rautatieaseman savuisesta lampusta. Veturi vihelsi kimakasti, juna liukui melkein kuulumattomasti märkiä kiskoja pitkin, ja maitoastiat heitettiin joutuin tavaravaunuun.

Tess nousi taas rattaille, asettuen ystävänsä viereen äänettömän kuuliaisena, mikä joskus saattaa olla ominaista intohimoisille luonteille. Kietaistuaan purjekankaan korvilleen he läksivät ajaa huruuttamaan pilkkopimeässä. Tess ajatteli vielä junaa, jonka hän vastikään oli nähnyt asemalla puhkuvan.

— Lontoolaiset juovat maidon suuruspöydässään huomisaamuna, hän sanoi. Tuntemattomia ihmisiä, joita emme ole koskaan nähneet.

— Niin kai. Mutta ei semmoisena kuin me sen lähetämme. Panevat ne toki vähän vettä sekaan, jottei päähän menisi.

— Joukko aatelisherroja ja -naisia, valtiomiehiä, sotaherroja, rouvia ja lapsia, jotka eivät koskaan ole nähneet lehmää.

— Niin tosiaan.

— Jotka eivät tiedä meistä mitään tai mistä se tulee, eivätkä ajattele kuinka me kaksi olemme saaneet ajaa kokonaisen peninkulman sateessa, jotta se joutuisi heille ajoissa.

— Emme ajaneet yksistään rakkaiden lontoolaisten vuoksi, ajoimme vähän itsemmekin vuoksi saadaksemme tuon asian ratkaistuksi, vai mitä, rakas Tess. Salli minun nyt kysyä tällä tavalla. Sinä kuulut jo minulle, tarkotan sydämesi kuuluu jo minulle. Vai mitä?

— Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kuuluu, kuuluu!

— Jos sydämesi kuuluu minulle, niin miksen sitten saa kättäsi omakseni?

— Syynä on eräs seikka. Minun pitää sinulle vähän kertoa.

— Kiellätkö sinä yksistään minun onneni ja perheseikkain takia?

— Niin, sinun onnesi ja asemasi takia. Mutta kerronpa nyt sinulle entisistä vaiheistani…

— No, minun vuokseni se sittenkin oli. Jos tulen suuren maatilan haltijaksi, joko Englannissa tai siirtomaissa, niin saan sinusta verrattoman vaimon, paremman kuin suurimmastakaan hovista löytyisi. Heitä siis pois, armas Tess, tuommoiset ajatukset, että sinä olisit liian halpa minulle.

— Mutta tarinani — sinun täytyy tietää elämäntarinani. Salli minun se kertoa — sinä et pidä minusta niin paljoa, sitten kun olet sen kuullut.

— No kerro, kerro, jos haluat, Tess kulta, ihmeelliset vaiheesi. No, minä synnyin siellä ja siellä, Anno Domini…

— Minä synnyin Marlottissa, alkoi Tess, tarttuen hänen leikillä lausuttuihin sanoihinsa. Ja siellä minä kasvoin. Kävin kuusi luokkaa koulua, sanoivat minua teräväpäiseksi ja arvelivat minusta tulevan hyvän opettajattaren, jonka vuoksi vanhempani päättivät kouluuttaa minut siihen virkaan. Mutta kotiolot oli meillä ikävät, isä ei ollut sanottavan toimekas ja lisäksi viinaan menevä.

— Niin, niin, lapsi poloinen, eipä tuo eriskummallisempaa ollut, sanoi Clare puristaen häntä lähemmä itseään.

— Ja sitten — sitten muuan tavaton seikka, joka koskee minua.

Tess hengitti kiihkeämmin.

— No, armaani. Älä hätäile!

— Minä — minä — en ole Durbeyfield, vaan tuon D'Urberville-suvun jälkeläinen, joka omisti muinoin senkin herraskartanon, jonka ohi taannoin kulimme. Ja — olemme joutuneet rappiolle.

— D'Urberville! Tosiaankin! Siinäkö se sinun murheesi olikin, Tess kulta?

— Siinä, hän vastasi hiljaa.

— No, mutta miksi minä sinusta vähemmän pitäisin tämän kuultuani?

— Meijerimies sanoi sinun vihaavan vanhoja sukuja. Clarea nauratti.

— Totta se kyllä on, yhdessä suhteessa. Vihaan tuota aristokraatista katsantokantaa, että veri on tärkein kaikista, ja olen sitä mieltä, että meidän on kunnioitettava ainoastaan henkistä aateluutta, tietoa ja luonteen jaloutta, katsomatta kuka jonkun isä on ollut. Mutta tämä uutinen viehättää minua sangen suuresti, enemmän kuin luuletkaan. Eikö sinusta tunnu somalta kuulua tuohon kuuluisaan sukuun?

— Eipähän. Ikävältä se vain on tuntunut, varsinkin sen perästä kun tulin näille main ja näin kaikki nuo kummut ja tasangot, jotka ennen kuuluivat suvullemme. Mutta toiset alueet ovat olleet Rettyn vanhempain hallussa, toiset kenties Marianin vanhempain, niin etten minä ole siitä juuri millänikään.

— Omituista on, kuinka monet niistä, jotka nykyään viljelevät toisen maata, ennen ovat itse olleet sen omistajia, ja joskus minua ihmetyttää, etteivät jotkut poliitikot tee tuosta suurta numeroa, mutta kenties he eivät tunne asiaa. Vaan tuopa vasta somaa, etten ennen ole hoksannut sinun nimesi yhtäläisyyttä D'Urbervillen kanssa, vaikka kyllä tiesin suvun rappiolle joutuneen. Tämäkö se oli se sinun kauhea salaisuutesi?

Tess oli jättänyt sen kertomatta. Viime hetkellä oli hänen rohkeutensa pettänyt, hän pelkäsi Claren moittivan häntä siitä, ettei ollut ennemmin kertonut ja itsensä suojelemisen vaisto oli voimakkaampi kuin hänen vilpittömyytensä.

— Tietenkin, jatkoi Clare pahaa aavistamatta, olisin ollut iloinen kuullessani sinun olevan syntyisin Englannin kansan kärsivällisistä, äänettömistä ja maineettomista riveistä eikä noista harvoista, jotka ovat saavuttaneet mahtavuutensa toisten kustannuksella. Mutta minä olen rakastunut sinuun, Tess, ja itsekäs olen myöskin, lisäsi hän nauraen, sinun itsesi tähden olen iloinen syntyperästäsi. Yhteiskuntaa näet viehättää ulkonainen loisto, ja sinun syntyperääsi koskeva seikka on omansa kohottamaan suuresti sinun arvoasi vaimonani, kunhan olen tehnyt sinusta lukeneen naisen. Yksinpä äiti poloisenikin katselee sinua suopeammin. Tess, sinun pitää nimittää itseäsi oikealla nimelläsi, D'Urberville, tästä päivästä alkaen.

— Entinen on minusta parempi.

— Mutta sinun täytyy, kultaseni! Kymmenet nousukkaat hyppäisivät ilomielin tuommoisen aarteen kimppuun. Ja jopa kuuluu muuan mokoma ottaneenkin tuon nimen, Trantridgen tienoilla taisi olla. Niin, niin, sama mieshän se olikin, joka joutui kiistaan isäni kanssa — kerroinhan siitä? Soma sattuma.

— Angel, en minä oikein tuota nimeä ottaisi. Lienee hyvinkin onneton.

Hänen mielensä kuohahteli.

— Kylläpä minä keinon keksin, korkeasti vapaasukuinen neiti Teresa D'Urberville. Ota minun nimeni, niin pääset omastasi. Salaisuus on nyt tunnettu, eikä sinulla ole enää syytä vastaanpanemiseen.

— Jos sinä varmasti tulet onnelliseksi saadessasi minut vaimoksesi ja haluat hyvin, hyvin mielelläsi mennä kanssani naimisiin…

— Tietysti, armaani, tietysti!

— Tarkotan, että ainoastaan se seikka, että sinä niin mielelläsi tahdot minut omaksesi, arvellen ilman minua tuskin voivasi elää, millainen sitten lienenkin — ainoastaan se seikka saattaa minut taipuvaiseksi vastaamaan myöntävästi.

— Sinä vastaat myöntävästi. Omani olet ijankaiken! — Clare sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.

— Niin.

Samassa tuokiossa kuin hän lausui sanan, hän purskahti niin rajusti itkemään, että näytti siihen pakahtuvan. Tess ei ollut laisinkaan heikkohermoinen, jonka vuoksi Angel joutui kovin hämilleen.

— Mitä sinä itket, armaani?

— En tiedä … olen niin iloinen ajatellessani — että olen omasi … ja että teen sinut onnelliseksi…

— Mutta ei tämä varsin iloltakaan näytä, Tessini!

— Tarkotan … itken rikottua lupaustani. Lupasin kuolla naimatonna.

— Mutta jos sinä rakastat minua, niin tahdot kai tulla vaimokseni?

— Tahdon, tahdon. Mutta voi, välistä toivon, etten olisi syntynytkään!

— Rakas Tess, jollen tietäisi sinun olevan kiihottuneessa mielentilassa, niin sanoisinpa, ettei tuo huomautus ollut varsin kohtelias. Kuinka saatat tuommoista toivoa, jos minusta kerran välität? Pidätkö sinä tosiaan minusta? Toivon, että osottaisit sitä jollakin tavalla.

— Kuinka voin osottaa sitä paremmin kuin jo olen osottanut? Tess huudahti. Todistaako tämä paremmin?

Hän kietoi kätensä Angelin kaulaan, ja ensi kerran tämä sai tietää, mitä lämminverisen naisen suutelo merkitsee sille, jota hän rakastaa koko sydämestään ja sielustaan, kuten Tess rakasti häntä.

— Uskotko nyt? hän kysyi punastuen ja pyyhkien silmiään.

— Uskon. En ole koskaan epäillytkään, en koskaan.

Niin he ajoivat eteenpäin pimeässä, sylityksin purjekankaan alla. Hevonen sai kulkea omia aikojaan; vettä valui yhä taivaalta. Hän oli myöntynyt. Hän olisi yhtä hyvin saattanut taipua jo alussa. "Riemun nälkää", joka pitää vallassaan koko luomakuntaa, tuota hirvittävää voimaa, joka ajaa ihmiskuntaa tarkotustaan kohti, kuten vuorovesi avutonta kaislaa, ei voitu hillitä turhalla yhteiskunnallisten kysymysten pohdinnalla.

— Minun pitää kirjottaa äidille, sanoi Tess. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan?

— Ei tietysti, rakas lapsi. Sinäpä vasta lapsi olet, Tess, kun kysyt, saatko kirjottaa äidillesi tämmöisestä asiasta ja luulet minulla olevan sitä vastaan! Missä hän asuu?

— Marlottissa. Blackmoorin laakson tuossa päässä.

— Oh, sitten minä olen sinut ennenkin nähnyt!

— Näit kyllä kerran, kun tanssimme nurmella, mutta sinä et tanssittanut minua. Kun tuo ei vain olisi ollut pahan merkki!

31.

Tess kirjotti sangen liikuttavan kirjeen äidilleen ja seuraavana päivänä ja viikon lopulla hän sai vastauksen, kirjotettuna Joan Durbeyfieldin epävarmalla käsialalla.

Rakas Tess. — Nyt lähestyn sinua näillä riveillä Toivoen, että ne tapaavat sinut terveenä, samoin kuin Luojan kiitos minä olen tätä kirjottaessani. Olemme kaikki iloissamme Kuullessamme, että sinä aijot mennä kohta Naimisiin. Kysymykseesi sanon meidän kesken, mutta hyvin varmasti, ettei sinun millään muotoa pidä puhua hänelle sanaakaan entisistä Murheistasi. En minäkään kertonut Isällesi kaikkia, hän on niin ylpeä Arvostaan ja niin kai sinunkin tuleva miehesi on. Monella naisella — hyvin ylhäisilläkin — on ollut aikanaan Surunsa ja mitä varten sinä kuuluttaisit surustasi, kun toisetkaan eivät kuuluta? Ei yksikään tyttö olisi niin Hullu, varsinkin kun siitä on niin pitkä aika, eikä vika ollut ollenkaan sinun. Saman vastauksen saat, vaikka viisikymmentä kertaa kysyisit. Sitä paitsi pitää sinun muistaa, että minä, tietäen kuinka Lapsellisen herkkä sinä olet puhumaan kaikesta mikä sydäntäsi painaa, sain sinut lupaamaan, ettet tuosta asiasta puhuisi puolella sanallakaan, sillä menestyksesi on aina mielessäni; ja sinä lupasit sen Juhlallisesti lähtiessäsi. En ole virkkanut kysymyksestäsi enkä naimisiinmenostasi Isällesi mitään, koska hän lörpöttelisi siitä jokaiselle, ukko-rahjus.

Rakas Tess, ole iloinen, ja me aijomme lähettää sinulle vadin omenaviiniä häihisi, koska tiedämme, ettei sitä juuri sielläpäin ole, ja vetevää ja hapanta sekin. Ja ei muuta tällä kertaa kuin paljo terveisiä Sulhasellesi.

Rakas äitisi J. Durbeyfield.

— Voi, äiti, äiti! mutisi Tess.

Hän ymmärsi kuinka vähän mrs Durbeyfieldin kevyttä mieltä surullisimmatkin tapahtumat liikuttivat. Äiti ei katsonut elämää sillä tavalla kuin hän. Tuota surullista tapahtumaa äiti piti vain satunnaisena tapaturmana. Mutta kenties äiti oli oikeassa neuvoessaan, miten hänen oli meneteltävä, olipa syyt millaiset tahansa. Parasta oli olla vaiti sulhon onnen takia ja vaiti hän päättikin olla.

Kun ainoa henkilö, jolla oli edes hitunen oikeutta hänen menettelynsä määräämiseen, näin häntä tuki, niin Tessin mieli rauhottui. Edesvastuu oli vieritetty toisen niskoille, ja hänen sydämensä oli keveämpi kuin moneen viikkoon.

Nämä syksyiset päivät olivat hänen elämänsä onnellisimpia. Hänen rakkautensa Clarea kohtaan oli melkein yliluonnollista. Tämä oli niin hyvä kuin ihminen ikinä saattoi olla — tiesi kaiken, mitä opastajan, filosoofin ja ystävän tuli tietää. Jokainen piirre hänessä oli Tessin mielestä täydellisintä miehistä kauneutta, hänellä oli pyhimyksen sielu ja tietäjän äly. Tuntiessaan kuinka viisaasti hän teki rakastaessaan sellaista miestä, Tess alkoi esiintyä arvokkaammin, ikäänkuin olisi kantanut kruunua. Ja kun Angelin rakkaus häntä itseään kohtaan näytti hänen silmissään kuin säälin osotukselta, niin hän kohotti hartaana ja palvelevana sydämensä hänen puoleensa. Toisinaan Angel saattoi huomata Tessin suurien, pohjattomien silmien katselevan häntä kuin jotain kuolematonta olentoa.

Tess karkotti menneisyyden luotaan — polki sen poroksi, kuten vaarallisen hehkuvan kekäleen.

Ei hän ollut tiennyt, että miehet saattoivat olla niin epäitsekkäitä, ritarillisia ja suojelevia rakkaudessaan naisiin kuin Clare. Tämä hämmästytti ja hurmasi Tessiä, hänen vähäiset kokemuksensa kun olivat olleet niin onnettomia, ja tunnettuaan ennen suuttumusta miehiä kohtaan, hän rupesi nyt yhtä liioitellen kunnioittamaan Clarea.

Ihanina lokakuun iltoina he samoilivat niityillä suikertelevia polkuja, jotka noudattelivat iloisesti solisevien purojen rantoja. Välistä he lennähtivät pikkusia puusiltoja myöten puron toiselle puolen ja sitten taas takaisin. Milloinkaan eivät he loitonneet niin kauas, ettei puron lirinä olisi heille kuulunut.

Siellä täällä oli miehiä työssä, sillä nyt oli aika, jolloin niittyjä laitettiin: kaivettiin ojia ja tasotettiin lehmien tallaamia paikkoja. Clare piti miesten nähden uljaasti kättänsä Tessin vyötäisillä ja asteli eteenpäin tyynesti ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka hän itse asiassa oli yhtä kaino kuin Tess, joka huulet puoleksi avoimina vain syrjäsilmällä vilkaisi työmiehiin.

— Sinä näytät heille ihan häikäilemättä, että olen sinun? sanoi Tess iloisesti.

— Niin teen.

— Mutta jos ystäväsi ja sukulaisesi Emminsterissä kuulisivat sinun tällä lailla kuleskelevan jonkun maitotytön kanssa?

— Lumoavimman, mitä koskaan on nähty!

— He tuntisivat arvokkuutensa loukatuksi.

— Rakas tyttöni — joku D'Urberville loukkaisi jonkun Claren arvokkuutta! Suuri valtti on, että sinä kuulut tuommoiseen sukuun, ja kunhan olemme menneet naimisiin ja pastori Tringhamilta saadaan selvät todistukset syntyperästäsi, niin sitten minä lyön sen pöytään. Muutoin minun tulevaisuuteni tulee olemaan aivan riippumaton kotiväestäni — se ei ole koskeva heidän kylmiä vaatteitansakaan. Lähdemme pois näiltä main, kenties koko Englannista — yhdentekeväähän siis on, mitä ihmiset meistä täällä ajattelevat. Mieleistähän on lähtö sinustakin, vai mitä?

Tess saattoi vain sopertaa myöntävän vastauksen, niin voimakas oli mielenliikutus, joka heräsi ajatellessa, että saisi hänen vierellään, hänen omanansa, samota halki maailman. Hänen tunteensa soivat ikäänkuin aaltojen laulu hänen korvissaan ja kohottivat kyyneleitä silmiin. Hän pani kätensä Claren käteen, ja niin he menivät paikalle, missä auringon heijastus kimmelsi joesta silmiä häikäisevänä, vaikka aurinko itse oli sillan takana näkymättömissä. Siinä he viipyivät, kunnes usva alkoi kohota — varhain se nousikin tähän aikaan vuotta — asetellen pikku kristalleja Tessin silmäripsille ja hänen sulhonsa hiuksiin ja otsalle.

Hänen rakkautensa Clareen oli nyt hänen henkensä ja elämänsä, se loi ikäänkuin valokehän hänen ympärilleen, saattoi hänet unohtamaan entiset surunsa ja karkotti mielestä kamalat näyt, jotka välistä pyrkivät häntä vaivaamaan — epäilyksen, pelon, surun, häpeän ja alakuloisuuden. Hän tiesi niiden odottavan valopiirin ulkopuolella nälkäisten susien tavoin, mutta hänellä oli nyt turvanaan voima, joka pitkät ajat pakottaisi ne pysymään loitolla.

Hänellä oli kyky unohtaa, samalla kun hänellä oli hyvä muistin lahja. Hän kulki valossa, mutta tiesi takanansa pimeyden värjöttävän. Se saattoi edetä, saattoi myöskin lähetä, vähäisen kunakin päivänä.

<tb>

Eräänä iltana oli Tessin ja Claren pakko pysyä kotona taloa katsomassa kaikkien muiden ollessa kylänkäynnissä. Siinä tarinoidessa Tess loi miettiväisenä katseensa Angeliin ja huomasi, kuinka syvä ihailu hänen silmistään loisti.

— Olen sinulle liian halpa — niin olen, hän huudahti hypähtäen ylös, aivan kuin hänen ylpeytensä ja ilonsa olisi häntä pelottanut.

Clare, ymmärtämättä täysin hänen sanojaan, virkkoi:

— Et sinä noin saa puhua, Tess kulta! Ylhäisyys ei ole siinä, että halveksittavia sovinnaisia tapoja noudatetaan, vaan siinä, että kuulumme niiden joukkoon, jotka ovat totisia, vilpittömiä, kunniallisia, puhtaita ja rakastettavia — kuten sinäkin, oma Tessini.

Tessillä oli itku kurkussa. Kuinka monesti oli noiden hyvien ominaisuuksien mainitseminen kirkossa kouristanut hänen nuorta sydäntään viime vuosina, ja kuinka kauhealta tuntui, että Angel toisteli niitä tällä hetkellä.

— Mikset sinä jäänyt Marlottiin ja rakastanut minua silloin kun olin vain kuusitoistavuotias ja kisasin pikku siskojeni ja veljieni kanssa — silloin kun sinä tanssit nurmella? Mikset jäänyt? hän huudahti, puristaen kiihkeästi käsiään.

Angel rupesi häntä lohduttamaan ja rauhottamaan, miettien mielessään, että Tess on kovin tunteellinen, hellästi täytyy häntä kohdella, kun hän heittää onnensa kokonaan hänen varaansa.

— Niin — miksen jäänyt! hän sanoi. Sitä minäkin usein mietin. Kunpa vain olisin tiennyt! Mutta miksi sinä niin epätoivoisena sitä ajattelet?

Naisen salaamisvaistolla Tess vastasi kiireisesti:

— Sydämesi olisi ollut omanani neljä vuotta kauemmin. En olisi kuluttanut aikaani, niinkuin nyt olen tehnyt — onneni olisi kestänyt kauemmin.

Ei se ollut kypsä nainen, takanaan kirjavat elämänvaiheet, joka tunsi tämmöisiä tuskia, vaan yksinkertaista elämää viettänyt tyttö, vasta kahdenkymmenen vuotias, joka lapsuudenpäivinään oli joutunut pauloihin kuin lintu ansaan. Mieltään tyynnyttääkseen hän nousi pikku jakkaraltaan ja läksi huoneesta, kaataen mennessään tuolin helmuksillaan. Palatessaan hän oli jo tyyntynyt.

— Etköhän sinä, Tess, ole hieman oikullinen? sanoi Clare hyväntahtoisesti, asettuen hänen viereensä istumaan. — Aijoin juuri kysyä sinulta muuatta asiaa, ja silloin sinä juoksit tiehesi.

— Kenties minä olen oikullinen, mutisi Tess. Hän läheni äkkiä Clarea ja pani kätensä hänen käsivarsilleen. — Ei, Angel, en minä oikullinen ole — en ainakaan luonnoltani! — Ja saadakseen hänet yhä enemmän vakuutetuksi, hän laski päänsä Claren olkapäälle. — Mitä sinä aijoit minulta kysyä? Kernaasti minä vastaan, hän sanoi nöyrästi.

— No niin, sinä rakastat minua ja suostut tulemaan vaimokseni: milloin häät pidetään?

— Minusta on hyvä näinkin.

— Mutta minun täytyy tuumia oman elannon alkamista uudelta vuodelta. Siinä on senkin seitsemän puuhaa, ja sitä ennen minä tahtoisin saada aviopuolison.

— Mutta, sanoi Tess arasti, eiköhän ole parasta, että otamme asian käytännölliseltä kannalta ja jätämme häät tuonnemmaksi, kunnes noista seikoista ei ole haittaa? Vaikka sanomattoman ikävää olisi sekin, että sinä menet pois ja jätät minut tänne.

— Ei käy laatuun. Tahtoisin sinua auttajakseni monissa alkupuuhissa. Miksemme viettäisi häitämme kahden viikon kuluttua?

— Ei, sanoi Tess vakavasti, minun on ajateltava niin monta asiaa sitä ennen.

— Mutta —

Clare veti häntä hellästi lähemmä itseään.

Avioliitto tuntui kauhealta, kun se näytti olevan niin lähellä. Mutta ennenkuin he ehtivät pitemmältä asiasta neuvotella, astui sisään mr Crick, mrs Crick ja pari meijerityttöä.

Tess ponnahti kuin pallo Angelin vierestä, hänen kasvonsa hehkuivat punaisina, ja silmät loistivat tulen valossa.

— Enkös minä tiennyt, miten kävisi näin lähellä istuessani! hän huudahti närkästyneenä. Arvasin, että nyt ne miehet yllättävät! Mutta en minä ollut hänen polvillaan, en ollut, vaikka siltä lienee näyttänyt.

— Jollet olisi virkkanut, niin emme olisi huomanneet mitään, sanoi meijerimies lisäten vaimolleen: — Siitä näet, Kristiina, ettei pidä turhia luulotella. Enpä totta tosiaan olisi ajatellut missä hän istui, jollei olisi itse sanonut.

— Aijomme mennä kohta naimisiin, sanoi Clare, ollen olevinaan rauhallinen.

— Vai menette naimisiin! Sepä hauskaa! Arvasinhan minä, että vielä te senkin teette jonain päivänä. Hän on liian hyvä meijeritytöksi, sanoin sen heti ensimäisenä päivänä, kun hänet näin, mainio vaimo kenelle tahansa. Maamiehelle hänestä vasta erinomainen vaimo tulee, onnenpoika, ken hänet saa!

Tess katosi. Häntä oli kiusannut tyttöjen katseet enemmän kuin meijerimiehen häikäilemätön ylistys.

Kun hän illalla tuli makuuhuoneeseensa, olivat tytöt jo siellä. Kynttilä paloi pöydällä, ja tytöt istuivat vuoteillaan valkoisissa yöpukimissa, odottaen kuin koston hengettäret Tessiä.

Mutta heti hän huomasi, etteivät tytöt kaunaa kantaneet. Eihän ollut vahinko sen menettäminen, mitä he eivät koskaan olleet toivoneet omakseen saavansa.

— Mr Clare ottaa hänet vaimokseen, mutisi Retty, kääntämättä silmiään Tessistä. Tessin kasvoiltakin se näkyy.

— Menetkö sinä aivan todella hänen kanssaan naimisiin? kysyi Marian.

— Menen, vastasi Tess.

— Milloin?

— Jonain päivänä.

Tytöt arvelivat hänen karttelevan.

— Menee naimisiin hänen kanssaan, pääsee herrasnaimisiin, toisteli Izz Huett, pannen painoa joka sanalle.

Ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta tytöt kömpivät vuoteiltaan ja asettuivat Tessin ympärille. Retty pani kätensä hänen olkapäälleen, ikäänkuin tunnustellakseen oliko Tess tuommoisen ihmeen tapahduttua enää lihaa ja verta, ja toiset kietoivat käsivartensa hänen vyötäisilleen ja katsoivat hievahtamatta häntä silmiin.

— Sepä vasta ihme oli! Ihan menee yli ymmärrykseni, sanoi Izz.

Marian suuteli Tessiä. — Niin tekee, mutisi hän kohottaessaan huuliansa pois.

— Suutelitko sinä häntä rakkaudesta vai sen vuoksi, että toisen huulet ovat hänen poskeansa koskeneet? kysyi Izz Huett kuivakiskoisesti.

— En minä sitä ajatellut, vastasi Marian vilpittömästi. Ajattelin vain kuinka somaa on, että Tess pääsee hänen vaimokseen eikä kukaan muu. Ei meistä kenelläkään ole siitä mitään sanomista, emme sitä ajatelleet, rakastimme vain mr Clarea. Mutta hänen kanssaan eivät pääsekkään naimisiin silkki- ja samettipukuiset naiset, vaan Tess, joka on meidän vertaisemme.

— Sanokaapas aivan varmaan, ettekö vihottele minulle siitä? kysyi Tess hiljaa.

Tytöt katsoivat häneen, aivan kuin olisivat luulleet vastauksensa kuvastuvan hänen silmissään.

— En tiedä, en tiedä, mutisi Retty Priddle. Tahtoisin sinua vihata, vaan en voi.

— Niin minäkin! toistivat Izz ja Marian. En saata häntä vihata. Mikä lieneekin syynä.

— Hänen pitäisi ottaa joku teistä vaimokseen, mutisi Tess.

— Miksi?

— Te olette kaikki minua parempia.

— Mekö sinua parempia? sanoivat tytöt kuiskaten. — Ei, ei, Tess kulta.

— Olette te! väitti Tess kärsimätönnä vastaan. Ja äkkiä hän tempautui irti ja purskahti hillittömään itkuun, hautasi kasvonsa päänalaisiin, toistellen herkeämättä: — Olette te, olette!

Kun kyynelet olivat päässeet valloilleen, ei niitä käynyt pidättäminen.

— Hänen olisi pitänyt ottaa joku teistä, nyyhkytti hän. — Minun pitänee houkutella hänet tekemään se vielä nytkin! Te olisitte parempia hänelle kuin — oh, mitä minä nyt puhunkaan! Voi, voi!

Tytöt hyväilivät häntä, mutta yhä hän itki.

— Sinä hänelle parhaiten sovit, sanoi Marian. — Sinä osaat käyttäytyä hienommin ja sinulla on enemmän tietoja kuin meillä, varsinkin sitten kun hän on opettanut sinulle niin paljon. Ylpeä sinä saisit olla ja kyllä kai sinä oletkin?

— Olen kyllä, vastasi Tess, aivan minua hävettää, että päästin tunteeni näin valloilleen.

Kun he kaikki olivat vuoteella ja tuli oli sammutettu, niin Marian kuiskasi:

— Kun olet tullut hänen vaimoksensa, Tess, kai sinä jonkun kerran ajattelet meitäkin ja kuinka me häntä rakastimme emmekä tahtoneet sinua vihata emmekä vihanneetkaan, koska sinä olit hänen mielitiettynsä, emmekä toivoneetkaan hänen itseämme valitsevan.

Eivät tienneet tytöt, kuinka näitä sanoja lausuttaessa katkeroita kyyneleitä vierähteli Tessin silmistä päänaluselle ja kuinka hän verta vuotavin sydämin päätti — äidin kiellosta huolimatta — kertoa Angel Clarelle tarinansa antaakseen hänen, jolle hän eli, halveksua häntä jos tahtoi ja äitinsä pitää häntä hulluna. Se olisi parempi kuin olla vaiti, mikä saattoi koitua petokseksi Angelia kohtaan ja tuntui vääryydeltä toisia tyttöjä vastaan.

32.

Tessin katuvainen mieli esti häntä hääpäivää määräämästä. Marraskuun alussa hän oli vielä yhtä epävarma kuin ennenkin, vaikka Clare useita kertoja oli kysynyt häneltä asiata mitä suotuisimpina hetkinä. Mutta Tess näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa.

Eräänä päivänä palatessaan asialta jostain naapurista he pysähtyivät suurelle hiekkakummulle tasangon laitaan kuuntelemaan. Joet olivat taas tulvillaan, vesi loiskahteli sulkuja vastaan, solisi kivien koloissa, pienimmätkin painanteet olivat kukkurapäinä, eikä jalkamiesten ollut hyvä kulkea oikoteitä. Laaksosta kuului moninaisten äänten humua, tuntui kuin suuri kaupunki olisi ollut heidän jalkainsa juuressa.

— Tuntuu kuin siellä olisi tuhansia ihmisiä, sanoi Tess, pitämässä kokousta suurella torilla, rukoillen, saarnaten, rähisten ja nyyhkyttäen, vaikeroiden ja kiroillen.

Clare ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.

— Puhuiko Crick tänään sinulle, ettei hän tarvitse talvisaikaan niin paljoa väkeä?

— Ei.

— Lehmät alkavat lopettaa lypsynsä.

— Niin alkavat, Tess vastasi. Mutta parikymmentä poikii kohtapuoleen. Eiköhän minua enää täällä tarvita? Ja minä kun olen koettanut niin kovasti — —

— Ei se Crick varsin niin sanonut, ettei sinua tarvittaisi. Tuumaili vain erinomaisen ystävällisesti, tietäen millainen suhteemme oli, että veisin sinut mukanani lähtiessäni täältä jouluksi kotiin. Ja kun kysyin, miten hän tulisi sinutta toimeen, niin hän vastasi, ettei tähän aikaan vuotta sanottavasti apua tarvittukaan. Aivanpa olin hyvilläni, että hän näin pakotti meidät tekemään päätöksen — vaikka tuo lie syntiäkin ollut.

— Suotta sinä siitä iloitset, Angel. Surullista on joutua hylyksi, vaikka se toiselta puolen on mukavaakin.

— Myönnät siis, että se on mukavaakin. Hän painoi sormellaan Tessiä poskelle.

— Kas!

— Mitä?

— Tunnen kuinka veri karahti poskillesi mennessäsi satimeen. Mutta leikki pois! Ei maksa vaivaa laskea leikkiä — elämä on liian vakavaa.

— Niin on, sen minä olen huomannut ennenkuin sinä.

Tess ymmärsi asian varsin hyvin. Jos kieltäytyi menemästä hänen kanssansa naimisiin — niinkuin hän kiihottuneessa mielentilassaan oli viime yönä päättänyt — ja läksi pois meijeristä, oli se samaa kuin mennä johonkin outoon paikkaan, ei edes meijeriin, sillä meijerityttöjä ei tarvittu poikimisaikana. Piti mennä johonkin hoviin, missä ei ollut Angel Claren kaltaista jumalaista olentoa. Tämä ajatus tuntui hänestä sietämättömältä, vielä kiusallisemmalta tuntui kotiin lähtö.

— Niin että, totta puhuen, Tess kulta, Clare jatkoi, koska sinun luultavasti on lähdettävä täältä joulun tienoissa, niin eiköhän olisi mukavinta, että minä veisin sinut silloin omanani. Ja ellet sinä olisi tuommoinen hetkenlapsi, niin käsittäisit, ettemme voi jatkaa tämmöistäkään elämää ijankaiken.

— Kunpa voisimme! Toivoisin, että aina olisi kesä ja syksy ja että sinä aina lempisit minua ja ajattelisit minua yhtä paljon kuin viime aikoina.

— Niin minä aina teenkin.

— Voi, tiedänhän, huudahti hän äkillisen uskon puuskassa. — Angel, minä määrään päivän, jolloin tulen omaksesi ainiaaksi.

Niin he saivat asian viimeinkin päätökseen kulkiessaan pimeällä meijeriä kohti tuhanten äänten soristessa ympärillä.

Kotiin tultuaan he kertoivat päätöksestään mr ja mrs Crickille, pyytäen heitä pitämään asian omana tietonaan, sillä he tahtoivat pitää hommansa salassa. Meijerimies nosti aika jyräkän Tessin menettämisestä, vaikka itse oli äskettäin tuuminut päästää hänet työstänsä. Miten maito tulisi kuorituksi? Kuka nyt laittelisi niin somia voipaloja Angleburyn ja Sandbournen rouville? Mrs Crick onnitteli Tessiä sen johdosta, että asiasta vihdoinkin rupesi tosi tulemaan, sanoen ensi silmäyksellä nähneensä, että hänet oli valitseva omakseen joku tavallista työmiestä parempi mies; Tess oli näyttänyt niin suurelliselta astuessaan pihan poikki sinä iltana, kun tuli meijeriin. Itse asiassa Tess oli mrs Crickin mielestä näyttänyt vain viehkeältä ja kiltiltä tytöltä, loput oli hänen mielikuvituksensa lisännyt sen avulla, mitä hän sittemmin oli kuullut.

Aika kului Tessistä huimaavaa vauhtia, hänellä ei tuntunut olevan omaa tahtoa. Hän oli antanut suostumuksensa, hääpäivä oli määrätty. Hänen pohjaltaan selvä järkensä oli alkanut taipua sallimususkon edessä, mikä on niin tavallista maalla semmoisten kesken, jotka elävät lähemmässä yhteydessä luonnon kuin ihmisten kanssa, ja niin hän oli valmis sokeasti suostumaan kaikkeen, mitä sulhonsa esitti.

Mutta hän kirjotti uudelleen äidilleen, nimellisesti ilmottaakseen hääpäivästä, mutta itse asiassa pyytääkseen häneltä taas neuvoa. Se oli sivistynyt mies, joka hänet oli omakseen valinnut, mitä äiti ehkei ollut ottanut huomioon. Häiden perästä tapahtuva selitys, josta karkeampi mies ei olisi milläänkään, saattoi herättää hänessä toisenlaisia tunteita. Mutta mrs Durbeyfield ei vastannut tähän mitään.

Vaikka Angel Clare todisteli itselleen ja Tessille järkisyillä, miksi heidän oli pakko mennä viipymättä naimisiin, tuntui sitä vielä enemmän jouduttavan muuan seikka, jonka hän vähän myöhemmin tuli huomaamaan.

Hän rakasti tyttöään sydämellisesti, vaikka kenties pikemmin ihanteellisesti ja haaveellisesti kuin sillä tulisuudella, mikä oli ominaista Tessin rakkaudelle. Hän ei ollut odottanut tapaavansa, jouduttuaan, kuten arveli, tyhmien ihmisten joukkoon, niin ihanteeellista olentoa kuin Tess oli. Mutta tulevaisuus ei avautunut vielä selvänä hänen eteensä, saattoi mennä vuosi tai parikin, ennenkuin hän olisi päässyt varmalle pohjalle. Hänen luonteensa oli näet käynyt hieman suruttomaksi sen takia, että hänen oli täytynyt luopua todellisesta elämäntehtävästänsä vanhempainsa ennakkoluulojen vuoksi.

— Eiköhän meidän olisi parasta odottaa, kunnes olet saanut talosi kuntoon, vai mitä arvelet? kysyi Tess kerran arasti. (Siihen aikaan teki Claren mieli hankkia talo Englannista).

— Totta puhuen, Tessiseni, en tahdo jättää sinua tänne yksinäsi — kovin turvatonhan olisit.

Tämä syy oli semmoisenaan varsin hyvä. Hänen vaikutuksensa Tessiin oli ollut niin suuri, että tämä oli omistanut itselleen hänen tapojansa, sanojansa ja puheenparsiansa. Jos jätti hänet johonkin maataloon, oli se sama kuin päästää hänet yhteissoinnusta. Vielä toisestakin syystä hän tahtoi pitää Tessin huostassaan. Hänen vanhempansa tietysti halusivat nähdä Tessin, ennenkuin hän vei hänet uuteen kotiinsa. Saatuaan oleskella pari kuukautta hänen kanssaan yhdessä ja matkustella paikasta toiseen, Tessin olisi helpompi selvitä tulikokeesta — äidin luona käynnistä Emminsterin pappilassa. Sitä paitsi hänen mielensä teki tutustua vähäisen myöskin myllylaitoksiin, koska hänen päähänsä oli pälkähtänyt ajatus myllyliikkeen yhdistämisestä varsinaiseen maanviljelykseen. Wellbridgen suuren, vanhan vesimyllyn omistaja — mylly oli kerran kuulunut eräälle luostarille — oli kutsunut häntä katsomaan myllyänsä.

Clare kävi siellä eräänä päivänä — myllylle oli muutaman kilometrin matka — ja palasi samana iltana. Hän oli päättänyt asettua Wellbridgen myllylle vähäksi aikaa. Mikä oli saattanut hänet tekemään tämän päätöksen? Tilaisuus perehtyä jauhatukseen ja seulomiseen aiheutti sen kyllä osaksi, mutta vielä enemmän se seikka, että hän pääsi asumaan taloon, joka aikoinaan oli ollut D'Urbervillein sukukartanona. Tällä tavoin Clare useinkin ratkaisi käytännöllisiä kysymyksiä, hän antoi määräämisvallan tunteilleen, joilla ei ollut niiden kanssa mitään tekemistä. He päättivät mennä sinne heti häiden perästä ja oleskella siellä pari viikkoa ja heittää matkailutuumat sikseen.

— Sen perästä käymme katsomassa muutamia Lontoon takana olevia maatiloja, joista olen kuullut puhuttavan, sanoi Clare, ja maalis- tai huhtikuussa käymme vanhempiani tervehtimässä.

Tämmöisiä kysymyksiä syntyi myötäänsä ja niistä keskusteltiin vilkkaasti. Hääpäivä läheni lähenemistään. Siksi oli määrätty joulukuun viimeinen päivä, uudenvuoden aatto. — Hänen vaimonsa, sanoi Tess itsekseen. — Tulisiko siitä koskaan mitään? He kaksi yhdessä, ei mitään heitä erottamassa, kaikki yhteistä. Miksei? Ja kuitenkin, miksi?

Eräänä sunnuntai-aamuna Izz Huett virkkoi Tessille kirkosta tultuaan:

— Sinua ei kuulutettukaan tänään.

— Mitä sinä sanot?

— Tänään sinua olisi pitänyt ensi kerta kuuluttaa, hän vastasi katsellen tyynesti Tessiin. Uudenvuoden aattonahan sinä aijot mennä naimisiin?

Tess myönnytti kiireisesti.

— Kolmastihan kuulutetaan. Nyt ei jää kuin kaksi sunnuntaita.

Tess tunsi kalpenevansa; Izz oli oikeassa, tietysti kolmasti kuulutettiin. Kenties Angel ei ollut muistanut! Siinä tapauksessa häät lykkäytyisivät yhden viikon, ja se oli pahan merkki. Kuinka hän voisi huomauttaa siitä Angelille? Ennen hän oli ollut vastahakoinen koko puuhaan, nyt hänet valtasi äkkiä tuska, että menettäisi hänet.

Hänen levottomuutensa haihtui varsin yksinkertaisen sattuman kautta. Izz mainitsi mrs Crickille, ettei Tessiä ja mr Clarea oltu kuulutettu, ja tämä piti velvollisuutenaan perheenemäntänä kysyä Clarelta asiata.

— Unohtuiko teiltä kuulutuksiin pano, herra Clare?

— Ei, kyllä minä sen muistin, tämä vastasi.

Jäätyään kahdenkesken Tessin kanssa hän selitti heti asian:

— Älä ole milläsikään mitä ne puhuvat kuulutuksesta. Olen pyytänyt naimalupaa, se on meille mukavampi. Niin että jos menet ensi pyhänä kirkkoon, niin et kuule omaa nimeäsi, vaikka tahtoisitkin.

— En minä tahtonutkaan, sanoi Tess ylväästi. Mutta siitä huolimatta tuntui kivi vierähtävän hänen sydämeltään, sillä hän oli pelännyt, että joku nousisi ylös ja epäisi kuulutuksen hänen entisen elämänsä vuoksi. Kuinka onni tuntui häntä suosivan!

— Pelottaa minua kuitenkin, hän sanoi itsekseen. Vaikkapa onni tuntuu nyt olevan myötäinen, niin surut kyllä seuraavat perästä. Niin taivas useimmiten menettelee. Olisi taitanut olla parempi, että olisivat kirkossa kuuluttaneet!

Mutta kaikki meni oivallisesti. Tess halusi mielellään tietää tahtoiko Angel, että hänet vihittäisiin parhaassa, valkoisessa puvussaan vai oliko hänen hankittava uusi. Angel oli kuitenkin pitänyt huolta tästä asiasta, sillä muutamana päivänä saapui Tessille kaksi suurta kääröä, jotka sisälsivät täydelliset pukimet, hatusta kenkiin, siihen luettuna soma valkoinen hame, varsin sopiva yksinkertaisiin häihin, jommoiset he aikoivat pitää. Clare palasi kotiin juuri samaan aikaan kuin Tess alkoi aukoa kääröä.

Tuokion perästä Tess riensi hänen luoksensa posket punottavina ja kyynelsilmin.

— Kaikki sinä olet muistanutkin! hän mutisi painaen poskensa hänen olkapäälleen. — Hansikkaat ja nenäliinankin. Oma armaani, kuinka hyvä ja ystävällinen sinä olet!

— Ei, ei, Tess, enhän ole tehnyt muuta kuin lähettänyt tilauksen muutamaan lontoolaiseen kauppaan.

Ja estääkseen Tessiä ajattelemasta hänestä liian paljon hyvää Clare käski hänen mennä yläkertaan koettelemaan pukua ja antamaan kylän ompelijattaren muuttaa mitä tarvittiin.

Hän lähti yläkertaan ja puki vaatteet yllensä. Hetken hän seisoi kuvastimen edessä, katsellen miltä silkki pukimensa näytti ja sitten hänelle äkkiä juohtui mieleen äitinsä laulu ihmeellisestä hameesta —

Mi konsaan ei sovi vaimollen, joka kerran harhaan astunut on.

Tätä oli mrs Durbeyfield laulanut hänelle iloisesti liekuttaessaan jalallaan kätkyttä laulun tahdissa. Ajatteles, jos puku ilmaisisi hänen salaisuutensa muuttamalla väriä, samoin kuin se oli pettänyt kuningatar Gueneverin. Ensi kerran hän täällä meijerissä nyt muisti nuo säkeet.

33.

Angel tahtoi mielellään ennen naimisiin menoa viettää päivän Tessin kanssa jossain meijerin ulkopuolella. Olisivat viimeisen kerran yhdessä kihlattuina, viettäisivät ihanan päivän, jommoista ei sen koommin tulisi, odotellessaan toista suurta päivää, joka oli ovella. Siksi hän pyysi Tessiä lähtemään lähimpään kaupunkiin pikku ostoksille.

Clare oli meijerissä ollessaan pysynyt aivan erillään muusta maailmasta. Moneen kuukauteen ei hän ollut käynyt kaupungissa, ja nyt he ajoivat sinne meijerinhoitajan rattailla.

Ensi kertaa elämässään he kävivät puodeissa yhteisillä ostoksilla. Oli joulunaatto, tori oli täynnä kuusia ja mistelejä, ja kadut vilisivät vieraita, joita oli maaseudulta tullut merkkipäivän takia kaupunkiin. Tess sai osakseen kiusallisen paljon huomiota kävellessään kaduilla Angelin kanssa käsikoukussa, sillä hänen säteilevä onnensa lisäsi hänen kasvojensa kauneutta.

Illalla he palasivat ravintolaan, jossa heillä oli asuntonsa, ja Tess odotti eteisessä sen aikaa kuin Angel oli hevosta valjastamassa. Anniskeluhuone oli täynnä väkeä, toisia tuli, toisia meni. Joka kerta kun ovi aukeni, lankesi valo Tessin kasvoille. Kaksi miestä astui ulos mennen hänen ohitsensa. Toinen heistä töllisti kummissaan häneen, ja Tess luuli nähneensä nuo kasvot ennen Trantridgessa, vaikka Trantridge oli siksi kaukana, että sen kylän asukkaat harvoin kävivät tässä kaupungissa.

— Sievä tyttönen, sanoi toinen.

— Onpa niinkin — mutta ellen minä erehdy … ja sitten seurasi huomautus, joka ei ollut varsin ylistelevä. Clare astui sisään samalla hetkellä kuin sanat lausuttiin ja näki Tessin lyyhistyvän kauhusta kokoon. Morsiamensa solvaaminen saattoi hänet raivostumaan ja ajattelematta asiaa pitemmältä hän antoi miehelle niin navakan korvapuustin, että tämä lensi nurin niskoin takaisin eteiseen.

Mies tointui heti ja näytti aikovan käydä kimppuun. Clare asettausi puolustusasentoon, mutta silloin alkoi vastustaja miettiä asiaa. Hän katsoi uudelleen Tessiin sanoen:

— Suokaa anteeksi, olen erehtynyt. Pidin häntä aivan toisena henkilönä, joka asuu viiden peninkulman päässä.

Clare huomasi olleensa liian hätäinen; hänen vikansa oli että Tess oli jäänyt kapakan eteiseen. Niinkuin muulloinkin tämmöisissä tapauksissa hän nytkin sovitti miehen pistämällä hänen kouraansa viisi shillinkiä laastariksi, ja niin he erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä. Heti kun Clare oli ottanut tallirengiltä ohjakset, ja nuori pari oli ajanut tiehensä, niin miehet läksivät astumaan toisaannepäin.

— No, erehdyitkö sinä? kysyi toinen.

— En rahtuakaan. Mutta mitäpä minä nuoren herran tunteita loukkaamaan.

Sillä välin ajoi Clare Tessin kanssa meijeriä kohti.

— Emmeköhän voisi siirtää häitämme vähän tuonnemmaksi? kysyi Tess omituisen tukahtuneella äänellä. Tarkotan, jos tahtoisimme.

— Emme, kultaseni. Ole huoletta. Vai tahtoisitko antaa tuolle miehelle aikaa haastattaa minut oikeuteen pahoinpitelystä? hän kysyi leikillään.

— En, tarkotan — jos ne pitäisi lykätä.

Clare ei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkotti, vaan pyysi häntä heittämään tuommoiset tuumat pois mielestään, ja Tess totteli niin hyvin kuin taisi. Mutta hän oli koko kotimatkan vakavalla, hyvin vakavalla päällä, kunnes juohtui mieleen, että he menisivät kauas näiltä tienoilta, eikä entisyyden peikot enää häntä ahdistelisi.

He ottivat hellät jäähyväiset toisiltaan sinä iltana, ja Angel meni ullakkosuojaansa. Tess oli vielä kotvasen ylhäällä, laitellen minkä mitäkin häävalmistuksia, sillä aika alkoi käydä täpäräksi. Äkkiä hän kuuli jyrinää Angelin huoneesta, polkemista ja jyhmimistä. Kaikki muut vetivät sikeintä untansa, ja peläten Angelin olevan sairaana, Tess juoksi hänen ovelleen ja kysyi mikä häntä vaivasi.

— Ei mikään, tämä vastasi sisältä. Ikävä, että sinua häiritsin! Somasti tässä sattui: rupesin nukkumaan ja aloin unissani tapella tuon miehen kanssa, joka sinua loukkasi; kuulemasi jyske syntyi siitä, että minä nyrkilläni mukiloin matkalaukkuani, jonka olin ottanut esille pakatakseni tavaroitani. Välistä minulle sattuu tämmöisiä puuskia unissani. Menehän nukkumaan äläkä sitä sen enempää ajattele.

Tämä saattoi vaa'an vihdoinkin kallistumaan ja pakotti hänet toimimaan.

Mahdottomaksi kävi kertoa hänelle suullisesti entisyydestä, mutta olipa toinenkin keino. Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjotti neljän sivun pituisen kirjeen, kuvaillen tarkasti, mitä hänelle kolme vuotta sitten oli tapahtunut, pisti kirjeen kuoreen ja osotti sen Clarelle. Ja jottei enää horjuisi päätöksessään, hän hiipi paljain jaloin ullakkoon ja pisti kirjeen Claren oven alle. Tess ei tietysti saanut unta silmän täyttä, hän kuunteli pienintäkin liikettä yläkerrasta. Viimein hän kuuli portaiden natinaa, kuten tavallisesti. Clare tuli alas. Hän tapasi Tessin portaiden juurella ja suuteli häntä. Suukko oli yhtä lämmin kuin konsanaan!

Angel näytti hieman väsyneeltä ja hajamieliseltä. Mutta ei sanonut sanaakaan hänen tunnustuksestaan, ei kahdenkesken ollessakaan. Oliko hän saanut kirjeen? Jollei Angel ottanut asiaa puheeksi, ei hän voinut virkkaa mitään. Päivä meni, ja selvää oli, että Angel aikoi pitää salaisuuden omana tietonaan, ajattelipa hän siitä mitä tahansa. Muutoin hän oli hilpeä ja ystävällinen, kuten tavallisesti. Tess alkoi arvella, että kenties hänen pelkonsa oli ollut lapsellista. Oliko se mahdollista? Oliko Angel antanut hänelle anteeksi, rakastiko hän häntä semmoisenaan ja hymyili hänen tuskalleen kuin pahalle unelle? Oliko hän tosiaan saanut hänen kirjeensä? Hän vilkaisi hänen huoneeseensa, mutta kirjeestä ei näkynyt jälkeäkään. Varmaankin hän oli antanut anteeksi. Mutta vaikkei hän ollut saanutkaan kirjettä, tuntui Tessistä varmalta, että hän antaisi anteeksi.

Joka aamu ja ilta oli Angel yhtä ystävällinen, ja niin tuli uudenvuoden aatto, heidän hääpäivänsä.

Sinä päivänä he eivät nousseet lypsyaikaan; heitä oli koko viikko pidetty kuin vieraita, ja Tess oli saanut oman huoneen. Tullessaan alakertaan aamiaiselle he hämmästyivät nähdessään kuinka koreaksi keittiö oli laitettu päivän kunniaksi.

Crick oli ani varhain aamulla antanut valkaista keittiön uunin ja punata takan. Hohtavan keltainen verhostin riippui lieden edessä, missä ennen oli ollut vanha, kulunut sininen pumpuliuudin. Huone näytti varsin viehättävältä uudessa asussaan. — Teki mieleni laittaa jotain päivän kunniaksi, sanoi meijerinhoitaja. Ja kun te viis välittäisitte viuluista ja huiluista, — ennen vanhaan ne olivat tämmöisissä juhlissa aivan välttämättömät, — niin en minä osannut muutakaan laittaa.

Tessin ystävät asuivat siksi kaukana, etteivät voineet tulla häihin, minkä vuoksi Marlottista ei oltu ketään kutsuttukaan. Mitä Angelin kotiväkeen taas tulee, niin oli hän kirjottanut, milloin häät pidettäisiin ja toivonut edes jonkun tulevan. Veljet eivät olleet vastanneetkaan, olivat kai äkeissään, mutta isä ja äiti olivat kirjottaneet jokseenkin surullisen kirjeen valittaen, että hänellä oli semmoinen kiire naimisiin. Kokivat he sentään katsoa asiaa paremmaltakin puolen: selittivät, että vaikka he kaikista viimeiseksi odottivat meijerityttöä miniäkseen, oli Angel kuitenkin siinä ijässä, että itse osasi asiaa arvostella.

Tämä sukulaisten osottama kylmyys ei sanottavasti surettanut Clarea, sillä hän aikoi ennen pitkää hämmästyttää heitä suurella valtillaan. Hänestä oli tuntunut liian uhkarohkealta ja häikäilemättömältä esittää meijerityttönsä suoraa päätä jalosukuisena neiti D'Urbervillenä. Sen vuoksi hän aikoi pitää hänen sukuperänsä salassa, kunnes ennättäisi sivistää ja kasvattaa häntä matkustelemalla ja lukemalla ja sitten kotona käydessään voisi voitonriemuisena esittää hänet vanhan suvun arvokkaana jälkeläisenä. Se oli rakastuneen miehen kaunis unelma. Ehkäpä Tessin syntyperä merkitsikin hänelle enemmän kuin kenellekään muulle maailmassa.

Kun Angelin käytös pysyi yhä vain muuttumattomana, niin Tess alkoi epäillä, tokko hän oli kirjettä saanutkaan. Hän nousi aamiaispöydästä, ennenkuin toiset olivat lopettaneet, ja riensi portaita ylös Angelin huoneeseen katsahtaakseen eikö kirjettä näkynyt. Hän seisoi ovella, missä hän pari päivää sitten oli pamppailevin sydämin pistänyt kirjeen kynnyksen juureen. Matto ylettyi kynnykseen, ja sen alta pisti esiin jotain valkoista. Se oli hänen kirjeensä. Clare ei ollut sitä huomannut. Hän oli kiireissään pistänyt sen maton alle.

Päätä huimasi, kun hän otti kirjeen ylös. Siinä se oli — avaamatta, aivan kuin hänen kädestään lähtiessään. Kuori oli vielä paikoillaan. Nyt ei kirjettä käynyt hänelle antaminen, koko talo oli häätouhussa. Hän meni huoneeseensa ja repi kirjeen palasiksi.

Hän oli niin kalpea tavatessaan Angelin, että tämä kävi aivan levottomaksi. Tuo tapaus järkytti häntä pahasti. Mitä hän enää voisi tehdä? Koko talo oli nurin, juostiin ja häärättiin, kaikkien piti pukeutua, mr ja mrs Crickiä oli pyydetty todistajiksi kirkkoon ja heiliäpä oli touhua juhlatamineihin pynttäytyessään. Tess kohtasi Angelin portaissa, ja tässä oli hänellä ainoa tilaisuus lausua hänelle kahdenkesken pari sanaa.

— Minun täytyy puhua sinulle … tahdon tunnustaa sinulle kaikki vikani ja erehdykseni, hän sanoi niin huolettomalla äänellä kuin mahdollista.

— Ei, ei — ei meidän nyt sovi vioista ja erehdyksistä puhella, vastasi tämä. Tänään sinun ainakin on oltava kuin itse täydellisyys, suloinen tyttöni. Kerkiämme me niistä aina puhua, minunkin on tunnustuksia tehtävä.

— Mutta minun mahtaisi olla parempi tunnustaa nyt, jottet voisi sanoa…

— Kerro sitten kun olemme asettuneet omaan kotiimme. Jonain ikävänä hetkenä ne kyllä menevät mukiin, vaan ei nyt.

— Et siis tahdo, että kerron, armaani?

— En, Tess kulta.

Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin. Claren sanat tuntuivat Tessiä rauhottavan. Ja seuraavina ratkaisevina tunteina tempasi rakkaus Angeliin hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän voinut muuta ajatellakkaan. Hänen suurin halunsa, jota hän niin kauan oli koettanut tukahuttaa, halu saada kuulua hänelle, nimittää häntä herrakseen, omaksi puolisokseen — ja sitten vaikka kuolla — saattoi hänet kaiken muun unohtamaan. Hänen pukeutuessaan ajatukset liihottelivat rusopilvissä, joiden hohde himmensi kaikki maalliset huolet.

Sulhanen ja morsian, mr ja mrs Crick nousivat vanhoihin, ränstyneihin vaunuihin, jotka oli vuokrattu kylän ravintolasta viemään heitä kirkkoon. Angel olisi suonut kernaasti, että jompikumpi hänen veljistään olisi ollut vihkiäisissä läsnä, mutta kun he eivät olleet vastanneet edes hänen kutsuunsa, oli se selvä merkki siitä, että he halveksivat koko hänen avioliittoansa. Kenties olikin parempi, etteivät tulleet — huonosti he olisivat viihtyneet meijeriväen seurassa.

Hetken juhlallisuuden valtaamana ei Tess huomannut tästä mitään, ei nähnyt, ei kuullut mitään, ei tiennyt mitä tietä mentiin. Angelin hän tiesi olevan lähellä, kaikki muu oli loistavata usvaa.

Koska Clare oli hankkinut erikoisen naimaluvan, oli kirkossa vain kymmenkunta ihmistä; mutta vaikka niitä olisi ollut tuhatkin, niin yhtä vähän se olisi Tessiin vaikuttanut. Juhlallisen hurmauksen vallassa hän hätäilemättä vannoi rakastavansa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Kun toimituksessa sattui pieni väliaika, niin hän nojautui äkkiä Angelin olkapäätä vasten; satunnainen ajatus oli häntä pelästyttänyt ja tahtomattaan oli hän liikkeen tehnyt tullakseen vakuutetuksi, että hän todella oli siinä vahvistaakseen uskoansa, että hänen lempensä oli järkkymätön kaikissa vaiheissa.

Clare tiesi Tessin häntä rakastavan — jokikinen piirre sitä osottl — mutta ei hän vielä osannut aavistaa hänen lempensä syvyyttä, ei tiennyt kuinka kärsivällinen, hellä, vilpitön ja kestävä se oli.

Kun he astuivat ulos kirkosta, niin kellonsoittaja heilautti kelloja, kuului kolme heleätä kumahdusta — siinä sitä olikin ilokellojen soitoksi näin pikku seurakunnassa. Kulkiessaan miehensä rinnalla kellotornin ohi Tess tunsi ilman värähtelevän kellojen soitosta, ja tämä kohotti yhä enemmän sitä autuaallista tunnelmaa, joka hänet oli vallannut.

Hurmausta kesti, kunnes kellojen sointi oli tauonnut kuulumasta, ja vihkimishetken herättämä mielenliikutus oli asettunut. Nyt hän saattoi paremmin tarkastaa ympäristöään. Mr ja mrs Crick olivat käskeneet tulla heitä noutamaan omilla rattailla, jotta nuori pari saisi rauhassa ajaa vuokravaunuissa. Tessin huomio kiintyi vaunuihin. Hän katseli niitä kauan äänetönnä istuessaan Angelin rinnalla.

— Sinä näytät alakuloiselta, sanoi Clare.

— Niin, hän vastasi pannen käden silmilleen. Monet seikat saavat minut vapisemaan. Kaikki on niin vakavaa, Angel. Tuntuu muun muassa kuin olisin nähnyt nämä vaunut ennen, kuin tuntisin ne varsin hyvin. Unissani olen mahtanut ne nähdä.

— Tietenkin olet kuullut tarinan D'Urbervillein vaunuista, varsin yleisen jutun suvustasi, niiltä ajoilta kun se oli mahtava näillä seuduin. Nämä rottelot johtavat mieleesi heidän vaununsa.

— En ole niistä koskaan kuullut, sanoi Tess. Millainen tarina se on? Kerroppas!

— Enpä huolisi sitä nyt perinpohjin kertoa. Joku D'Urberville teki kamalan rikoksen sukuvaunuissaan kuudennella- tai seitsemännellätoista vuosisadalla, ja sen perästä suvun jäsenet kuulevat tai näkevät vanhat vaunut milloin —. Mutta kerron pahan toiste — se on niin ikävä juttu. Tahtomattasi olet tullut ajatelleeksi tuota tarinaa nähdessäsi nämä vaunurottelot.

— En muista siitä ennen kuulleeni, Tess mutisi. Näkevätkö sukumme jäsenet ne silloin, kun meistä joku kuolee, Angel, vai silloin, kun olemme tehneet rikoksen?

— Älkäämme nyt siitä puhuko, Tess, hän sanoi vaijentaen hänet suutelolla.

Kotiin tultuaan Tess oli alakuloisella mielellä. Hän oli nyt rouva Angel Clare, mutta oliko hänellä mitään siveellistä oikeutta tähän nimeen? Eikö hän oikeammin ollut rouva Aleksander D'Urberville? Kykenikö palava rakkaus sovittamaan sitä, mitä oikeinajattelevat ihmiset kenties pitivät rikollisena salaamisena? Ei hän tiennyt miten muut naiset samoissa olosuhteissa menettelivät eikä hänellä ollut neuvonantajaa.

Jäätyään hetkeksi yksikseen huoneeseensa — viimeisen kerran — hän lankesi polvilleen rukoilemaan. Hän koetti rukoilla Jumalaa, mutta rukoilikin miestänsä. Hänen rakkautensa oli niin voimakas, että hän miltei pelkäsi sen tietävän pahaa. Hän tunsi, minkä muuan munkki on pukenut sanoihin: "rajuilla nautinnoilla on raju loppunsa". Liian hurjaa se oli ollakseen ihmisellistä, liian hurmaavaa, liian väkevää.

— Oi, armaani, miksi sinua niin rakastan! hän kuiskasi itsekseen. Sillä se, jota sinä rakastat, en ole minä itse, ainoastaan minun kuvani, se, mikä minun olisi pitänyt olla.

<tb>

Iltapäivä oli käsissä, ja heidän piti lähteä matkaan. He olivat päättäneet aikaisemmin tehdyn suunnitelman mukaan oleskella muutamia päiviä Wellbridgen myllyllä, sillä välin kun Clare tutki myllyliikettä. Kello kahden aikaan he olivat valmiit lähtemään. Meijerin palvelusväki katseli eteisestä heidän lähtöänsä, meijerimies ja hänen vaimonsa saattoivat pihalle. Tess näki kolmen toverinsa seisovan rivissä seinän vieressä päät painuksissa. Hän oli usein miettinyt itsekseen, tokko he tulisivat näkösälle lähtöhetkellä, mutta siinä he nyt olivat. Hän tiesi miksi solea Retty näytti niin sairaalloiselta, miksi Izz Huett oli niin liikuttavan surumielinen ja Marian niin kalpea, ja hetkeksi hän unohti kalvavan tuskansa heidän tuskansa vuoksi.

Tess kuiskasi äkkiä Angelille:

— Etköhän suutelisi heitä jokaista? Ensimäisen ja viimeisen kerran.

Clarella ei ollut mitään tätä jäähyväismenoa vastaan — muuta se ei ollutkaan hänelle — ja kulkiessaan ohi hän suuteli heitä jokaista, sanoen samalla jäähyväiset. Tess käännähti taaksepäin nähdäkseen millaisen vaikutuksen suudelma oli tehnyt, mutta hänen silmistään ei kuvastunut voitonriemua. Jos olisi kuvastunutkin, niin se olisi hävinnyt, kun hän näki tyttöjen liikutuksen. Angelin suukko oli nähtävästi ollut vain pahaksi, sillä se oli taas herättänyt eloon tunteet, joita he pyrkivät tukahuttamaan.

Tästä ei Clare tiennyt mitään. Hän puristi meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa kättä, kiittäen heitä ystävällisyydestä. Vallitsi hetken kestävä äänettömyys, ennenkuin he ajoivat pihasta, ja sen keskeytti kukon kiekuminen. Valkoinen kukko oli lentää löyhöttänyt aidan selälle kartanon viereen ja laulaa kiekautti siinä, niin että korviin koski.

— Oh, sanoi mrs Crick. Mikä sen nyt iltapäivällä pani kiekumaan!

Kaksi miestä oli porttia avaamassa.

— Pahan merkki, mutisi toinen tietämättä, että portaiden edessä olevat kuulivat hänen sanansa.

Kukko kiekaisi taas, — ihan Clarea vasten naamaa.

— No, nythän on kummat! sanoi meijerinhoitaja.

— Tuopa nyt rupesi kiekumaan, sanoi Tess. Lähdetään pois, käske miehen ajaa. Hyvästi, hyvästi!

Taas kiekui kukko.

— So! Pidä kurkkusi kiinni, kukko, muutoin väännän sulta niskat nurin! kivahti Crick ajaen kukon tiehensä. Ja vaimolleen hän sanoi sisään mennessä: — Ajatteles vain, että tuon piti sattua juuri tänä päivänä! Eihän se kuuna päivänä ole iltapäivällä kiekunut!

— Se merkitsee vain ilmanmuutosta, sanoi mrs Crick. Ei mitä sinä tarkotat; mahdotonta se olisi.

34.

He ajoivat tasaista, laaksoa noudattelevaa tietä, mutta Wellbridgen kylään saavuttuaan he kääntyivät vasempaan mennen suuren, Elisabetin aikaisen sillan poikki, mistä koko seutu on saanut puolet nimeänsä. Aivan sillan korvassa oli talo, johon he aikoivat asettua. Rakennus oli jonkun D'Urbervillen omistaman komean herraskartanon jäännöksiä, nykyään vain talonpoikaistalona.

— Tervetuloa esi-isiesi linnaan, sanoi Angel auttaessaan Tessiä vaunuista. Mutta hän katui kohta pilantekoaan; se saattoi tuntua ivalta.

Sisään astuttuaan he saivat tietää, että isäntä oli käyttänyt hyväkseen heidän tuloaan ja lähtenyt uudenvuoden vierailulle ystäviensä luo, jättäen koko talon heidän huostaansa, vaikka he olivat vain pyytäneet pari huonetta; jonkun lähellä asuvan mökkiläisen eukon hän oli käskenyt pitää huolta heidän pikku tarpeistaan. Tämä oli varsin hupaista, tuntui kuin olisivat ensi hetkiä asuneet oman kurkihirren alla.

Mutta Angel huomasi morsiamensa käyvän hieman alakuloiseksi tässä lahonneessa, vanhassa asunnossa. Kun kyytimies oli lähtenyt, niin he menivät portaita ylös käsiään pesemään; apumuija näytti tietä. Portaiden päässä Tess seisahtui kauhistuneena.

— Mikä sinulle tuli? kysyi Angel.

— Nuo kamalat naiset minua säikäyttivät, hän vastasi hymyillen.

Clare katsahti ympärilleen ja huomasi seinälaudotuksesta kaksi luonnollisen kokoista muotokuvaa. Ne esittivät kahta keski-ikäistä naista ajalta noin pari sataa vuotta takaperin, ja kuka kerrankin ne näki, hän ei koskaan voinut niitä unohtaa. Toisella oli pitkät, teräväpiirteiset kasvot, pienet, kavalat silmät, toisella suuri konkkanenä, leveät hampaat ja rohkeat silmät joista kuvastui ylpeyttä ja vallanhimoa.

— Kenen kuvia nuo ovat? kysyi Clare vaimolta.

— Vanhat ihmiset kertovat niiden olevan D'Urbervillein aatelisrouvia, minkä suvun hallussa tämä kartano ennen vanhaan kuului olleen, vastasi hän. Kuvia ei käy ottaminen pois, ne kun ovat seinässä kiinni.

Kiusallisinta oli, että Tessin piirteiden ja noiden aatelisrouvien kasvojen piirteiden välillä oli huomattavissa jonkunlaista yhtäläisyyttä. Angel ei virkkanut kuitenkaan tästä mitään, vaan astui viereiseen kamariin, harmitellen mielessään, että oli päättänyt juuri tässä talossa viettää kuherruskuukauttaan. Kun huoneet oli kiireimmältään järjestetty heitä varten, oli heillä vain yksi pesuvati. Claren sormet koskettivat Tessin käsiin, kun he pesivät käsiään matkan perästä.

— Mitkä ovat minun ja mitkä sinun kätesi? kysyi Angel, katsahtaen Tessiin. Ota niistä selvä.

— Sinun ne kaikki ovat, sanoi Tess veikeästi, kokien olla iloisempi kuin olikaan. Clare ei ollut maininnut mitään hänen alakuloisuudestaan, jokaista tunteellista naista tietysti ajattelutti uuden elämän alkaminen; mutta Tess tiesi olleensa tavattoman alakuloinen ja tätä apeutta hän kaikin voimin koetti karkottaa mielestään.

He menivät vanhanaikaiseen saliin juomaan teetä ja söivät ensimäisen aterian yhdessä. Angel oli niin vallattomalla päällä, että hänen täytyi saada syödä samaa leipää kuin Tess, jopa huulillaan pyyhkiä leivänmurut hänen huuliltaan. Ja kun tämä ei ollut yhtä vallaton, niin se häntä ihmetytti.

Hän katsoi Tessiin äänetönnä kotvan aikaa. — Rakkahin Tess, hän ajatteli aivan kuin se, joka on löytänyt vastauksen vaikeaan kysymykseen. — Olenkohan minä oikein vakavasti ajatellut, kuinka tämä pieni naisolento on riippuva minun hyvästä tai huonosta onnestani, koko käytöksestäni? En kaiketi. Enpä sitä täysin voi tehdäkkään, koska olen mies. Mutta mitä minä olen, sitä on hänkin. Mikä minusta tulee, se tulee hänestäkin. Mitä minä en saata olla, sitä ei hänkään saata olla. Lyönköhän minä koskaan laimin osottamasta huomaavaisuutta hänelle, loukkaankohan minä koskaan häntä ja unohdankohan milloinkaan pitää huolta hänestä? Jumala varjelkoon minua semmoista rikosta tekemästä!

He istuivat teepöydässä, odottaen tavaroitaan, jotka meijerimies oli luvannut lähettää ennen pimeän tuloa. Mutta ilta alkoi olla käsissä, eikä tuojaa kuulunut. Heillä ei ollut muita vaatteita kuin yllensä ottamat. Auringon laskettua ilma alkoi muuttua. Kuihtuneet lehdet rupesivat ulkona lentelemään, tuppautuen ikkunoihin. Kohta kuului sateen ropinaa.

— Tiesipäs kukko, että ilma muuttuisi, sanoi Clare. Vaimo oli mennyt kotiinsa, mutta oli asettanut pöydälle kynttilöitä, jotka he nyt sytyttivät.

— Tämmöiset vanhat rakennukset ovat vetoisia, sanoi Clare nähdessään kuinka kynttiläin liekki lepatti. — Missä ihmeissähän kapistuksemme viipyvät? Meillä ei ole edes kampaa eikä harjaa.

— En tiedä, vastasi Tess hajamielisenä.

— Tess, sinä et ole iloinen tänään, et läheskään niin iloinen kuin ennen. Nuo kamalat töherrykset sinulta ilon veivät. Minua ihan harmittaa, että toin sinut tänne. Tess, tokkohan sinä rakastatkaan minua?

Tiesihän hän, että Tess rakasti eikä hän sanoillaan mitään tarkottanutkaan, mutta ne koskivat kipeästi Tessiin. Kyynel vierähti väkistenkin silmään.

— Suo anteeksi, en minä sitä tarkottanut, hän sanoi suruissaan. Sinua tietysti harmittaa, ettet saa tavaroitasi. Mikähän sille Jonathanille tuli, kun sitä ei kuulu, vaikka kello on jo seitsemän. Mutta tuossapa se tuleekin!

Joku oli koputtanut ulko-ovelle. Clare riensi avaamaan ja palasi kohta pieni käärö kädessä.

— Ei se ollutkaan Jonathan, hän sanoi.

— Sepä noloa, vastasi Tess.

Käärön oli tuonut erikoinen lähetti, joka oli saapunut Talbothaysiin Emminsterin pappilasta, heti kun vastanaineet olivat lähteneet, ja oli tullut tänne, koska häntä oli varotettu jättämästä kääröä muiden kuin Claren käteen. Clare katsoi kääröä kynttilän valossa. Se oli lakattu hänen isänsä sinetillä ja osotettu "Rouva Angel Clarelle", hänen isänsä käsialalla.

— Pieni häälahja sinulle, hän sanoi antaen sen Tessille. Kaikki he muistavatkin.

Tess näytti hieman neuvottomalta ottaessaan käärön Angelilta.

— Etköhän sinä avaisi, armaani, hän sanoi. Suuret sinetit ovat minusta vastenmielisiä; ne näyttävät niin juhlallisilta. Ole hyvä ja avaa!

Angel avasi käärön. Siinä oli sahviaanista tehty lipas, ja kannella oli kirje ja avain.

Kirje oli Clarelle ja kuului näin:

"Rakas poikani!

"Olet kenties unohtanut, että kummimummosi, mrs Pitney, — turhamainen aulis nainen — jätti minulle, kun sinä olit vielä poika, osan jalokiviään annettavaksi tulevalle vaimollesi, rakkautensa osotteeksi sinua ja häntä kohtaan, jonka omaksesi valitsisit. Olen säilyttänyt timantteja siitä saakka pankissa. Vaikkakin tunnen, ettei se nykyisissä oloissa ole varsin paikallaan, toimitan kuitenkin, kuten näet, tehtäväni ja lähetän vaimollesi nämä koristeet, jotka nyt kuuluvat hänelle hänen elinaikansa."

— Nyt muistankin, sanoi Clare, koko asia on ollut unohduksissa.

Lippaaseen oli kätketty kaulakäädyt, ranne- ja korvarenkaita ja muita pienempiä koristuksia.

Tessiä näytti alussa pelottavan niihin koskeminen, mutta kun Clare nosti ne pöydälle, niin hänen silmänsä loistivat yhtä paljon kuin kivet.

— Minunko ne ovat? hän kysyi epäillen.

— Sinun tietysti, vastasi Clare.

Hän katseli tuleen. Siinä muistui mieleen kuinka kummimummo, ainoa rikas ihminen, jonka kanssa hän oli ollut tekemisissä, oli hänelle viisitoistavuotiaana ennustanut loistavaa tulevaisuutta. Ja varsin luonnollista oli, että hän käski tallettaa nämä koristeet hänen vaimolleen ja hänen jälkeläistensä vaimoille. Mutta kivet kimaltelivat nyt melkein kuin ivallisesti.

— Vaan miksipä ei? hän ajatteli. Turhia tässä tuumiskelen. Onhan vaimoni D'Urberville; kukapa heidän mielestään olisi häntä sopivampi?

Äkkiä hän sanoi innokkaasti:

— Tess, paneppas yllesi, paneppas! — Ja hän tahtoi auttaa häntä.

Tess oli jo ikäänkuin lumottuna pistänyt ne päälleen, sormukset, kaulakoristeen, rannerenkaat, kaikki.

— Mutta leninki ei sovi, Tess, hän sanoi. Sen pitäisi olla kaarrettu, jos mieli käyttää kaikkia näitä koristeita.

— Pitäisikö?

— Pitäisi. — Clare pyysi häntä paljastamaan kaulansa nähdäkseen, miltä timantit näyttäisivät, kun niitä pidettäisiin juhlatilaisuuksissa. Tess teki työtä käskettyä, ja kun kaulakoriste kimalteli hänen valkoisella hipiällään, niin Clare astui pari askelta taaksepäin tarkastaakseen häntä.

— Voi taivas, kuinka viehättävä sinä olet! hän sanoi.

Jokainen tietää, että koreat höyhenet tekevät linnun koreaksi. Maalaistyttö, joka ei ole juuri minkään näköinen tavallisessa yksinkertaisessa puvussaan, loistaa kuin uhkein kaunotar, jos hänellä on yllään uusimman kuosin mukaan tehty leninki, kun sitä vastoin tanssiaisten viehkein olento näyttäisi ylen surkealta, jos häärisi maalaisnaisen karkeissa tamineissa perunapellolla. Vasta nyt Angel osasi täydelleen arvostella Tessin hienoja piirteitä ja siroa vartaloa.

— Kun sinä vain saisit tanssisalissa pyörähdellä! hän sanoi. Mutta ei, kultaseni, enimmän sinusta kuitenkin pidän, kun sinulla on tavalliset työpukimet ylläsi — vaatehattu ja pumpulileninki, sopikootpa nuo helytkin kuinka hyvin tahansa.

Tiesihän Tess, että viehkeältä hän näytti, ja punan se poskillekin lehautti, mutta ei tuntunut vain mieli iloiselta.

— Minä päästän ne pois, hän sanoi, sattuisi vielä Jonathan näkemään. Eivät ne minulle sovi, eiväthän? Myydä kai ne pitää?

— Annahan olla vielä vähäisen. Myydä? Ei ikinä! Sehän olisi väärin lahjottajaa kohtaan.

Toinen ajatus pälkähti Tessin päähän, ja hän totteli. Hänellä oli jotain tunnustettavaa, jalokivet saattoivat sitä helpottaa. Hän istuutui tuolille helyineen, ja taas he alkoivat ihmetellä, missä Jonathan viipyi. Häntä varten laskettu olut oli pitkästä seisomisesta väljähtynyt.

He kävivät illalliselle, joka oli laitettu valmiiksi toiselle pöydälle. Ennenkuin he nousivat pöydästä, hulmahti tuli uunissa, joku ovi oli avattu, ja veto oli tuprauttanut viimeiset liekit tuleen. Eteisestä kuului raskaita askeleita, ja Angel riensi katsomaan kuka siellä oli.

— Minä jyskytän ja jyskytän, mutta kukaan ei kuule, sanoi Jonathan anteeksi pyydellen, sillä hän sieltä vihdoinkin tuli. — Astuin sisään, kun pihalla sataa. Minulla on tavarat mukana.

— Sepä hyvä. Mutta kyllä sinä viivyitkin.

— Viivyin, viivyin minä.

Jonathan Kailin ääni sointui hieman oudolta, ja otsalla näkyi ryppyjä vakojen vieressä, joita vuodet olivat kyntäneet.

Hän jatkoi:

— Meijerissä oli aika häläkkä, sitten kun te rouvinenne — joksi häntä nyt on nimitettävä — läksitte päivällä. Muistatte kai, että kukko rupesi kiekumaan?

— Mitä, mitä ihmeitä…?

— Toiset sanovat sen olevan pahan edellä, toiset eivät ole tietääkseenkään. Mutta oli miten oli, pikku Retty Priddle yritti hukuttautua.

— Eihän! Ei suinkaan! Hänhän oli heittämässä meille jäähyväisiä samoin kuin muutkin.

— No niin. Kun te, herra Clare ja rouvanne — sehän hän nyt on — läksitte, niin Retty ja Marian pistivät hatun päähänsä ja menivät ulos, ja kun työt näin uudenvuoden tienoissa eivät kiirehdä, jokainen on omissa hommissaan, niin kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiotaan. Tytöt menivät Lew-Ewerardiin, missä joivat pikkusen, ja jatkoivat sitten matkaansa "Kolmi-ristiin", missä näyttävät eronneen. Retty läksi kotiinpäin niittyjä myöten, ja Marian retusti seuraavaan kylään, missä myöskin on kapakka. Rettyä ei näkynyt, ei kuulunut, ennenkuin lauttamies kotiin palatessaan huomasi jotain maassa; siinä oli hänen hattunsa ja saalinsa. Vedestä hän löysi Rettynkin ja kantoi hänet toisen miehen kera kotiin, luullen häntä kuolleeksi, mutta lopulta hän kuitenkin virkosi henkiin.

Angelin mieleen muistui äkkiä, että hänen vaimonsa saattoi kuulla Jonathanin surullisen kertomuksen ja hän riensi vetämään ovea kiinni. Mutta Tess oli kietaissut huivin ympärillensä ja viereisessä huoneessa kuullut Jonathanin puheen. Hajamielisenä hän katseli matkalaukuilla kimmeltäviä sadepisaroita.

— Eikä sillä hyvä: Marian löydettiin ihan tukkihumalassa tien vierestä. Mikä hänet lienee pannut sillä tavoin juomaan, eihän se ennen ottanut kuin vähäisen olutta, vaikka ruoka kyllä kelpasi. Kaikki tytöt näyttävät olevan mieltä vailla!

— Entä Izz? kysyi Tess.

— Izz on kotona, kuten ainakin, mutta hän sanoo tietävänsä mikä tyttöjä vaivasi, ja hänkin, tyttö poloinen, on hyvin alakuloisella päällä, eikä ihmekkään. Ja kun tämä tapahtui juuri silloin kun kannoin teidän tavaroitanne ja rouvanne vaatteita rattaille, niin ymmärrättehän minkä vuoksi viivyin.

— Kyllä. Nostakaapa nyt tavarat toiseen huoneeseen ja ryypätkää lasi olutta ja ajakaa sitten takaisin niin pian kuin suinkin — saattavat teitä tarvita.

Tess oli mennyt jälleen huoneeseensa. Hän istuutui takkavalkean ääreen ja tuijotti miettiväisenä tuleen. Hän kuuli Jonathan Kailin kantaa jyryyttävän kapineita portailla, kuuli hänen kiittävän oluesta ja saamistaan juomarahoista. Sitten askelet häipyivät, ja pihalta kuului rattaiden jyrinää.

Angel työnsi raskaan tammisalvan oven eteen ja riensi Tessin luo, pusertaen hänen päätään käsiensä väliin. Hän oli odottanut Tessin hypähtävän iloisena häntä vastaan purkamaan vaatteitaan, joita hän niin ikävällä oli odottanut, mutta kun hän ei noussut, niin Angel istuutui hänen viereensä pesävalkean ääreen, jonka hohde hämmensi kynttiläin heikon valon.

— Ikävä, että sinun piti kuulla tuo surullinen tarina tytöistä, hän sanoi. Mutta älä ole huolissasi. Retty oli, kuten tiedät, sairaalloinen.

— Ilman pienintäkään syytä, sanoi Tess. Kun taas ne, joilla syytä olisi, salaavat sen ja ovat olevinaan viattomia.

Tämä tapaus saattoi hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Toiset olivat yksinkertaisia ja viattomia tyttöjä, joiden osaksi oli sattunut vastavuoroton rakkaus; paremmankin osan he olisivat ansainneet. Hän olisi ansainnut mitä huonoimman osan — ja kuitenkin oli hän valittu. Kehno hän olisi, ellei täyttäisi velvollisuuttansa. Hän tekisi mitä voisi, kertoisi kaikki, juuri nyt, kun he istuivat käsi kädessä siinä pesävalkean ääressä.

— Muistatko kuinka tänä aamuna lupasimme tunnustaa toisillemme syntimme? sanoi Angel äkkiä. Puhuimme kenties kevytmielisesti asiasta, ja olihan sinulla oikeuskin niin tehdä. Mutta minun ei sitä ollut niinkään helppo luvata. Tahtoisinpa tunnustaa sinulle jotain, armaani.

Nämä odottamattomat sanat tuntuivat Tessistä ikäänkuin taivaasta tulleelta viittaukselta.

— Sinulla on jotain tunnustettavaa? hän sanoi vilkkaasti, melkein iloisena.

— Sinä et sitä odottanut? Ah, sinä luulet minusta liian paljon. Kuulehan nyt. Pane pääsi tuohon, sillä soisinpa, että antaisit minulle anteeksi etkä suuttuisi, vaikken ole erehdystäni ennen tunnustanut, niinkuin kenties olisi pitänyt.

Tämähän oli somaa! Kaikista viimeiseksi Tess odotti hänen anteeksi pyytävän! Hän ei virkkanut mitään, ja Angel jatkoi:

— En maininnut siitä, koska pelkäsin menettäväni sinut, lemmittyni, onneni. Veljeni saavuttivat tulevaisuutensa yliopistossa, minä Talbothaysin meijerissä. En tahtonut saattaa sitä vaaraan. Ajattelin puhua sinulle kuukausi sitten, jolloin sinä taivuit omakseni, mutta en voinut; pelkäsin sinun siitä säikähtävän ja hylkäävän minut ikipäiviksi. Ja siihen on asia jäänyt; eilen minä kuitenkin taas ajattelin sanoa sinulle totuuden antaakseni sinulle viimeisen tilaisuuden päästä minusta eroon. Mutta en sitä tehnyt, en tänä aamunakaan, jolloin sinä ehdotit, että tunnustaisimme hairahduksemme — semmoinen syntipukki minä olin. Mutta nyt minun täytyy, nähdessäni sinut siinä niin juhlallisena. Mahdatkohan sinä antaa anteeksi?

— Annan minä, ihan varmaan…

— Sitä toivoisin. Mutta maltahan. Et sinä tiedä mistä on kysymys. Aletaanpa alusta. Vaikkapa isä-ukkoni taitaa pelätä, että minut ijankaikkinen kadotus perii mielipiteitteni takia, uskon kuitenkin hyvään moraaliin. Mieleni teki antautua ihmisten opettajaksi, ja kovin tunsin itseni pettyneeksi huomatessani, etten voinut astua kirkon palvelukseen. Ihailin puhtautta ja inhosin alhaisia tapoja, samoin kuin nytkin. Ja kun ihanteeni olivat tämmöiset, niin käsitäthän toki, kuinka kauheita omantunnontuskia tunsin, kun kesken kauniita pyrkimyksiäni toisten hyväksi itse lankesin.

Hän kertoi Tessille siitä elämänsä kohdasta, josta olemme jo maininneet, jolloin hän, epäilyn ja vastoinkäymisten heittelemänä kuin lastu laineilla, antautui Lontoossa neljäksikymmeneksi kahdeksaksi tunniksi eräälle oudolle naiselle.

— Onneksi tulin miltei samassa järkiini, hän jatkoi. Siihen minulta sanomiset hänelle loppuikin, ja palasin kotiini. Toista kertaa en ole sitä tehnytkään. Rehellinen ja avomielinen tahdoin olla sinua kohtaan, sen vuoksi en voinut olla tätä kertomatta. Annatko minulle anteeksi?

Tess puristi hänen kättänsä vastaukseksi.

— Niinpä ei puhutakkaan siitä tämän koommin — kovin oli kiusallista nytkin siitä puhua — ja tarinoidaan hauskemmista asioista.

— Voi Angel, olen melkein iloissani, koska sinä nyt voit antaa minulle anteeksi! En ole vielä tehnyt tunnustustani. Johan sinulle sanoin, että minullakin on tunnustus tehtävänä!

— Niin sanoitkin. No, kerroppa sitten, pikkunen rikoksentekijä!

— Sinä hymyilet, mutta kenties rikokseni on yhtä vakava kuin omasi, jollei vakavampikin.

— Ei kai se vakavampi voi olla, kultaseni.

— Ei voi, ei, ei voi! — Hän hypähti ylös toivehikkaana. — Ei, ei se voi vakavampi olla, huudahti hän taas, koska se on samanlainen. Ja nytpä sen kerron!

Hän istuutui jälleen.

He pitivät toisiaan vielä kädestä. Liekit olivat sammuneet hehkuksi, punainen hohde valaisi Angelin kasvoja ja käsiä, lankesi Tessinkin käsille, tukkaan ja hienolle hipiälle. Takana olevaan seinään ja kattoon kuvastui Tessin varjo. Joka kerta kun hän vähänkin liikahti, niin timantit välkkyivät hänen kaulassaan. Painaen otsansa Angelin ohimoa vasten Tess rupesi kertomaan tarinaansa tuttavuudestaan Aleksander D'Urbervillen kanssa ja sen seurauksista, puhuen hiljaa mutta epäröimättä, silmäluomet alaspainuneina.

VIIDES VAIHE.

ERO.

35.

Hänen kertomuksensa oli päättynyt. Ääni oli koko ajan pysynyt tyynenä, ei hän ollut laisinkaan puolustellut itseään, ei kyyneltä vuodattanut.

Mutta kuolleet kappaleetkin näyttivät muuttuvan hänen tarinansa jatkuessa. Hiilien hehku tuntui pilkalliselta, siniset liekit hyppivät kuin ilkeät haltijat välittämättä vähääkään hänen onnettomuudestaan. Rautaristikko irvisti hänelle tylsästi. Kaikki esineet näyttivät tahtovan julistaa, ettei heillä ollut mitään tekemistä hänen tunnustuksensa kanssa. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut siitä hetkestä kuin Angel oli häntä suudellut, ei ainakaan ulkonaisesti; mutta sisällinen olemus oli toinen.

Hänen vaijettuaan Clare tuijotti kotvasen hiillokseen; hän ei näyttänyt voivan käsittää mitä Tess oli sanonut. Sitten hän nousi ylös. Jo oli asia hänelle selvinnyt. Hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi. Mietteissään hän asteli edestakaisin ja kun hän puhui, niin ääni tuntui kuivalta ja yksitoikkoiselta, aivan toisenlaiselta kuin ennen!

— Tess!

— Mitä, kultani?

— Pitääkö minun uskoa tämä? Käytöksestäsi päättäen se on totta. Sinä et voi olla järjiltäsi, vaikka mieli tekisi sitä uskoa. Vaimoni, Tessini — ei sinussa mikään todista tuota väitettä todeksi.

— En minä ole järjiltäni, sanoi Tess.

— Ja kuitenkin… Hän tuijotti Tessiin ja jatkoi kiihkeästi — Mikset tästä ennen minulle puhunut? Ah niin, olisithan sinä puhunut, mutta minä estin — nyt muistankin.

Nämä sanat olivat vain tyhjää puhetta, hänen sydämensä oli herpoutunut. Hän kääntyi pois, nojaten tuolia vasten. Tess seurasi häntä keskelle huonetta ja seisattui hänen eteensä, katsoen häneen kyynelittömin silmin. Äkkiä hän laskeusi polvilleen Angelin jalkain juureen.

— Rakkautemme nimessä, suo minulle anteeksi, hän kuiskasi kuivin huulin. Olenhan sinulle antanut anteeksi samanlaisen hairahduksen.

Clare ei vastannut ja hän jatkoi:

— Suo minulle anteeksi, samoin kuin itsekin sait! Minä annan sinulle anteeksi, Angel!

— Sinä, sinä kyllä annat anteeksi.

— Mutta sinä et anna minulle?

— Voi, Tess, ei ole kysymys anteeksi antamisesta. Sinä et ole enää minulle sama kuin ennen. Kuinka voisi olla puhettakaan anteeksi annosta, kun sinä olet kokonaan muuttunut silmissäni!

Hän vaikeni, mutta pyrskähti sitten kamalaan nauruun — nauruun, joka oli luonnoton ja kaamea, kuin olisi se helvetistä kuulunut.

— Vaikene, vaikene! Se surmaa minut! huusi Tess. Armahda minua, armahda!

Clare ei vastannut, ja kalman kalpeana Tess syöksähti ylös.

— Angel, Angel, mitä sinä tarkotat tuolla naurullasi? hän huudahti. Tiedätkö mitä tämä minulle merkitsee?

Clare pudisti päätään.

— Olen toivonut, ikävöinyt, rukoillut, että voisin tehdä sinut onnelliseksi! Olen kuvaillut kuinka suuri ilo siitä olisi itsellenikin, olen kuvaillut kuinka kelvoton vaimo olisin, ellen sitä voisi! Tämmöiset ovat tunteeni olleet, Angel.

— Sen kyllä tiedän.

— Angel, luulin että rakastit minua semmoisena kuin olen. Jos sinä tosiaan minua rakastat, niin kuinka saatat minuun noin katsoa ja puhua minulle tuolla tavalla? Se minua pelottaa! Kun olen alkanut sinua rakastaa, niin minä rakastan sinua ijankaiken, kaikissa elämänvaiheissa, juuri siksi, että sinua rakastan. Muuta en pyydä. Kuinka saatat sitten, oma puolisoni, olla minua rakastamatta?

— Sanon vielä kerran, ettet sinä ole se nainen, jota minä rakastin.

— Kuka sitten?

— Toinen sinun haamussasi.

Tess oli ennen muinoin aavistanut itselleen jotain pahaa tapahtuvan ja näissä sanoissa hän oli huomaavinaan aavistuksensa käyvän toteen. Angel piti häntä petturina, rikollisena naisena viattoman haamussa. Kauhua kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän tämän huomasi. Mitä Angel hänestä ajatteli, se koski niin kipeästi, että jalat tuntuivat alla pettävän. Clare astui askelen eteenpäin, luullen hänen kaatuvan.

— Istu, istu, hän sanoi säälivästi. Olet sairas, eikä ihmekkään.

Tess istuutui tuolille tietämättä missä oli, kasvoilla kauhun ilme, mikä sai Claren vavahtamaan.

— Enkö ole enää omasi, Angel? hän kysyi avutonna. Sinä et rakasta minua, vaan toista, minun näköistäni naista, niinhän sinä sanot.

Hänen tuli sääli omaa itseään, kovasti oli häntä kohdeltu; kyynel pyrki silmään, ja hän hyrskähti itkemään.

Tämä muutos huojensi Claren mieltä, sillä hänen kova käytöksensä alkoi häntä vaivata miltei yhtä paljon kuin Tessin tunnustus. Hän odotti kärsivällisesti ja hajamielisenä, kunnes rajuin tuska oli vaimennut, ja hillitön itku muuttunut katkonaisiksi nyyhkytyksiksi.

— Angel, sanoi Tess äkkiä luonnollisella äänellään; kaamea kuiva ääni oli kadonnut. — Angel, olenko minä liian kurja voidaksemme elää yhdessä?

— En ole vielä kyennyt ajattelemaan, mitä meidän on tehtävä.

— En pyydä, että sallisit minun elää kanssasi, Angel, sillä siihen ei minulla ole oikeutta. En kirjota äidille naimisiinmenostamme, kuten sanoin tekeväni. En tee mitään ilman käskyäsi. Ja jollet sinä koskaan välitä minusta, en kysy siihen syytä, jollet sinä vain anna siihen lupaa.

— Entä jos pyydän sinua tekemään mitä tahansa?

— Minä tottelen sinua kuin kurjin orjasi, vaikka käskisit minua kuolemaan.

— Kovin olet hyvä. Mutta ei tuo nykyinen halusi uhrautua ole varsin sopusoinnussa entisen itsesäilytysvaistosi kanssa.

Nämä olivat ensimäisiä kiistapuheita. Mutta pistosanojen heittäminen Tessille oli samaa kuin niiden heittäminen kissalle tai koiralle. Niiltä taittui kärki, ja Tess pani vain merkille, että ne lausui vihan vallassa oleva mies. Vaiti oli hän, ei tiennyt, että Clare koki tukahuttaa rakkautensa ääntä. Hän tuskin huomasi että kyynelkarpalo vierähti Claren poskelle.

Mutta Claren mieleen jysähti jälleen ajatus, miten kauhean ja perinpohjaisen muutoksen Tessin tunnustus oli saanut aikaan hänen elämäänsä, ja epätoivoisena hän koki löytää oikeata tietä uusissa oloissa. Jotain täytyi tehdä, mutta mitä?

— Tess, hän sanoi niin ystävällisesti kuin taisi, minun on mahdoton olla tässä huoneessa kauempaa. Menen vähän kävelemään.

Hän läksi hiljaa huoneesta. Kaksi lasia viiniä, jotka hän oli kaatanut heidän illallisekseen, seisoi vielä pöydällä koskemattomina. Siihen oli heidän "rakkauden ateriansa" kehittynyt. Pari kolme tuntia sitten olivat he juoneet teetä samasta kupista.

Clare sulki oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin, mutta ovessa käynti herätti Tessin horroksesta. Angel oli poissa, ei hänkään saattanut pysyä sisällä. Hän kääräisi viitan ympärilleen ja seurasi Clarea sammutettuaan kynttilät, aivan kuin olisi ainaiseksi lähtenyt huoneesta. Sade oli tauonnut, ja ilma oli kirkas.

Kohta oli hän hänen takanaan, sillä Clare käveli verkalleen ja ilman matkan määrää. Hän näytti mustalta ja synkältä hänen vaaleanharmaan pukunsa rinnalla. Tess oli unohtanut riisumatta koristeet, joista hän hetken oli niin ylpeillyt, ja ne tuntuivat nyt kuin ivalta.

Clare kääntyi ympäri kuultuaan hänen askelensa, mutta hänen tulonsa ei tuntunut häntä ihmetyttävän; hän jatkoi matkaansa talon kohdalla olevan ison sillan poikki.

Maantielle polkeutuneet lehmän ja hevosen jalanjälet olivat täynnä vettä; ei ollut satanut niin kovasti, että kuopat olisivat kokonaan pois huuhtoutuneet. Näissä vesisilmäkkeissä tähdet kuvastelivat Tessin kulkiessa ohi. Hän ei olisi tiennyt niiden ylhäällä tuikkivan, ellei olisi nähnyt niiden edessään vilkuttavan.

Paikka, johon he tänään olivat tulleet, oli samassa laaksossa kuin Talbothays, mutta muutamia kilometrejä alempana joen vartta myöten, ja kun tie kulki tasaista maata, niin Tessin oli helppo pitää Angelia nähtävissään. Talosta tie kääntyi nurmelle. Tess seurasi Clarea koettamatta saavuttaa häntä tai herättää hänen huomiotaan; kulki vain uskollisesti perästä.

Viimein hänen melkein kuulumattomat askelensa toivat hänet Claren rinnalle, mutta tämä ei vieläkään virkkanut mitään.

Julmia ajatuksia liikkui Angelin mielessä, kun hän huomasi luottamustaan käytetyn väärin. Raitis ilma oli nähtävästi karkottanut halun toimia hellätuntoisesti; Tess tiesi, että hän näki hänet ilman huikaisevaa loistoa — juuri semmoisena kuin hän oli.

Clare kulki yhä omissa mietteissään, Tessin läsnäolo ei kyennyt enää seisattamaan hänen ajatustensa kulkua tai kääntämään sitä toiselle tolalle. Kuinka vähän hän välittikään hänen läsnäolostaan! Mutta Tess ei voinut olla häntä puhuttelematta:

— Mitä olen tehnyt — mitä olen tehnyt? En ole sanonut sanaakaan, mikä koskee rakkauttani sinuun. Ethän sinä toki usko minun suunnitelman mukaan toimineen, Angel? Sinä vain kuvailet mielessäsi ja olet vihoissasi; en minä ole mitään pahaa tehnyt. Voi, Angel, en minä ole tehnyt mitään pahaa, en minä ole kurja olento, jommoiseksi minua luulet!

— Niinpä niin. Et rikollinen, mutta et samakaan. Niin, et samakaan. Mutta älä pakota minua nuhtelemaan. Olen vannonut olla sitä tekemättä, kaikin mokomin koetan sitä välttää.

Mutta Tess ei lakannut väittämästä vastaan, mainitsipa kenties asioita, joista olisi ollut parempi olla vaiti.

— Angel, Angel! Olin lapsi silloin, kun se tapahtui! En tiennyt miehistä mitään.

— Myönnän, että sinua kohtaan on tehty enemmän vääryyttä kuin itse olet rikkonut.

— Annatkos sitten minulle anteeksi?

— Annan kyllä, mutta asia ei ole sillä autettu.

— Ja rakastat minua?

Tähän kysymykseen ei Clare vastannut.

— Voi, Angel, äitini sanoi tämmöistä joskus sattuvan; hän tiesi monta tapausta, jolloin naiset olivat menetelleet paljoa pahemmin kuin minä, eivätkä miehet tuosta olleet suurin tietääkseenkään — antoivat anteeksi. Eivätkä nuo naiset ole rakastaneet niinkuin minä!

— Älä koetakkaan todistella. Eri piirit, eri tavat. Olet yksinkertainen talonpoikaistyttö, sinulta puuttuu tietoja yhteiskunnallisista asioista. Et tiedä mitä puhut.

— Olen talonpoikaistyttö vain asemani vuoksi, en luonteeltani.

Vihaiselta kuulosti hänen äänensä, mutta suuttumus hävisi samassa kuin oli syntynytkin.

— Sitä pahempi sinulle. Pappi, joka syntyperäsi kaivoi esiin, olisi mielestäni menetellyt paremmin pitäessään suunsa kiinni. Minä auttamattomasti asetan sukusi rappeutumisen erään toisen tosiasian yhteyteen — sinun voimattomuutesi. Rappiolle joutuneissa suvuissa tapaa usein heikkoja tahtoja ja huonoa käytöstä. Taivas, miksi annoit minulle syyn halveksia sinua vielä enemmän ilmottamalla minulle syntyperäsi! Luulin sinussa tavanneeni tuoreen luonnonlapsen, mutta sinä oletkin kuihtuneen ylimyssuvun heikko jälkeläinen!

— Sangen monet suvut ovat siinä suhteessa yhtä onnettomassa asemassa kuin minunkin. Rettyn suku kuului aikoinaan omistaneen suuria maa-aloja, samoin meijerimies Billetin. Ja Debbyhouset, jotka nyt ovat hevosmiehinä, olivat aikoinaan de Bayeux-sukua. Minun kaltaisiani sinä tapaat vaikka miten paljon, se on aivan ominaista tälle seudulle — en mahda sille mitään.

— Sitä pahempi seudullekin.

Tess otti onkeensa näistä nuhteista vain sen, ettei Angel rakastanut häntä enää sillä tavoin kuin ennen; muu oli yhdentekevää.

He kulkivat taas äänettöminä eteenpäin. Kerrottiin perästäpäin erään Wellbridgen mökkiläisen myöhään sinä yönä lääkäriin mennessään tavanneen niityllä kaksi rakastavaa, jotka astelivat hyvin verkalleen, sanaa vaihtamatta toinen toisensa jälessä, ikäänkuin hautajaissaatossa. Paluumatkallaan hän tapasi heidät taas, yhtä verkalleen he kävelivät kuin ennenkin eivätkä näyttäneet välittävän pimeästä yöstä ja myöhäisestä hetkestä. Ainoastaan sen takia, että hänen ajatuksensa olivat kiinni omissa asioissaan ja kotona riutuvassa sairaassa, ei hän ajatellut sen enempää tuota omituista tapausta, vasta pitkän ajan perästä se muistui hänelle mieleen.

Mökkiläisen tulon ja menon väliaikana Tess sanoi miehelleen:

— Minusta on koko elämäsi ajaksi sinulle harmia enkä minä voi sitä auttaa. Tuolla on joki. Saatan minä päiväni päättää. Ei minua pelota.

— En halua lisätä murhaa entisiin mielettömiin tekoihini, Clare vastasi.

— Jätän jotain merkiksi, että itse olen sen tehnyt — häpeän vuoksi. Ei ne sitten sinua syytä.

— Älä puhu noin mielettömästi. En ota semmoista korviinikaan. Aivan päätöntähän on lausua tuommoisia ajatuksia asiasta, joka on enemmän naurettava kuin traagillinen. Sinä et ymmärrä vähääkään tämän onnettomuuden laatua. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä pitäisi asiaa nauruna, jos se olisi tunnettu. Ole hyvä ja käänny kotiin ja mene nukkumaan.

— Minä menen, sanoi Tess nöyrästi.

He olivat kulkeneet tietä, joka vei myllyn takana oleville cisterciläis-luostarin raunioille; myllykin oli vuosisatoja sitten kuulunut luostarille. Yhä se käydä jyski, jauhoja tarvittiin myötäänsä, mutta luostari oli raunioina, uskonto muuttuu aikojen kuluessa.

Ei ollutkaan asuntoon kovin pitkältä, sillä he olivat astuneet kierrosta. Tessin ei tarvinnut muuta kuin mennä suuren sillan poikki ja sitten vähän matkaa tietä myöten, niin jo oli kotona.

Huoneessa oli kaikki ennallaan, tuli kyti vielä takassa. Hetkisen hän viivähti alakerrassa, riensi sitten huoneeseensa, mihin matkatavarat oli kannettu. Hän istuutui vuoteen laidalle, katsellen ympärilleen ilmeettömin silmin. Sitten alkoi riisuutua.

Kun hän pani kynttilän vuoteen viereen, niin hänen katseensa sattui valkoiseen sängyntelttaan. Siinä riippui jotain, ja hän nosti kynttilää nähdäkseen mitä siinä oli. Mistelipensaan oksa. Angel sen oli siihen pistänyt, heti hän sen arvasi. Tämä selitti myöskin mitä tuo salaperäinen käärö sisälsi, jota oli ollut niin vaikea sääliä kokoon ja kulettaa mukanaan, ja josta Angel ei ruvennut kertomaan, oli vain sanonut, että kylläpähän nähdään, kun aika joutuu. Iloissaan oli sulho pistänyt oksan tuohon. Mutta kuinka hullulta ja sopimattomalta se nyt näyttikään!

Ei ollut Tessillä enää mitään pelättävää, eipä juuri toivottavaakaan, sillä Angel näytti aivan leppymättömältä, ja hän kävi vuoteelle samealla mielellä. Kun suru lakkaa mieltä murjomasta, silloin uni tarjoo parhaimman viihdytyksensä, ja kohta oli koito Tess unohtanut koko olemisen, vaipunut unelmiin huoneessa, joka kenties oli kerran ollut hänen esi-isäinsä morsiuskammiona.

Myöhempään yöllä Clarekin palasi kotiin. Hän meni hiljaa arkihuoneeseen, sytytti kynttilän, ja tavalla, joka osotti hänen jo tehneen päätöksensä, levitti matkahuopansa vanhalle jouhisohvalle, laittaen siihen makuusijan. Ennen maata panoaan hän hiipi sukkasillansa yläkertaan Tessin huoneen ovelle. Hänen tasainen hengityksensä ilmaisi, että hän nukkui sikeästi.

— Jumalan kiitos! mutisi Clare ja kuitenkin hän tunsi hieman katkeruutta ajatellessaan, että Tess, heitettyään elämänsä taakan hänen hartioilleen, uinui huoletonna.

Hän läksi pois, mutta kääntyi taas kahden vaiheilla oveen päin. Silloin sattui hänen silmiinsä toinen D'Urbervillein aatelisnaisista, jonka kuva oli aivan Tessin makuusuojan kohdalla. Kynttilän valossa kuva näytti yhä epämiellyttävämmältä. Pahoja aikomuksia pilkki hänen piirteistään, Claresta tuntui kuin olisi hän hautonut mielessään kostoa miehille. Nuttu oli kaulasta kaarrettu samoin kuin Tessilläkin, kun hän oli kääntänyt sen syrjään koettaakseen kaulakoristetta, ja taas välähti hänen mielessään ilkeästi Tessin ja tuon aatelisnaisen piirteiden yhtäläisyys.

Muuta ei tarvittukaan. Hän läksi alakertaan.

Hänen kasvojensa sävy oli tyyni ja kylmä, kokoonpuristetut huulet ilmaisivat suurta itsensähillitsemiskykyä, ja kasvoilla oli yhä edelleen tuo pelottavan jäykkä ilme, mikä niille oli ilmestynyt Tessin tarinaa kuunnellessa. Ne olivat miehen kasvot, joka ei ollut enää himojensa orja, mutta jolla ei vapaudestansakaan ollut iloa. Hän mietiskeli kuinka helposti inhimillinen kokemus vie harhaan, kuinka odottamattomia tapauksia voi sattua.

Ei hän ollut voinut ajatella mitään puhtaampaa, suloisempaa, neitseellisempää kuin Tess koko tuona pitkänä aikana, jolloin oli häntä rakastanut, vielä tunti sitten. Mutta nyt oli kaikki muuttunut!

Hän erehtyi sanoessaan itselleen, ettei Tessin sydän ollut hänen kasvojensa rehellisen tuoreuden veroinen, mutta kukaan ei ollut Tessiä puolustamassa. Saattoiko olla mahdollista, hän jatkoi ajatustaan, että silmät, joiden katse ei koskaan puhunut muuta kuin mitä kieli kertoi, salasivat asioita, jotka niin huonosti sopivat yhteen huulten ja silmäin kielen kanssa.

Hän heittäytyi vuoteelleen ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Välinpitämätönnä yö tuli sisään ja otti oman paikkansa. Se yö oli jo niellyt hänen elämänsä onnen ja sulatteli sitä nyt huoletonna; se oli valmis surmaamaan tuhansien muidenkin ihmisten onnen silmiään räpäyttämättä.

36.

Clare nousi ylös aamun koittaessa tuhkan harmaana ja salakähmäisenä kuin pahantekijä. Hänen silmiinsä sattuivat sammuneet hiilet tulisijassa, katettu illallispöytä, missä heidän viinilasinsa vielä seisoivat koskemattomina, heidän tuolinsa ja kaikki muut huonekalut, jotka näyttivät avuttomina tuijottavan häneen ja kysyvän, mikä nyt neuvoksi tulee. Yläkerrasta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vähän ajan perästä kajahti ovelta koputusta. Hän arvasi, että mökin eukko, jonka oli määrä pitää huolta heidän tarpeistaan, siellä koputti.

Kolmannen henkilön läsnäolo olisi nyt ollut ylen haitallista, jonka vuoksi hän avasi ikkunan ja sanoi vaimolle, että he kyllä tulevat toimeen tänä aamuna ilman häntäkin. Vaimolla oli maitokannu kädessään; Clare käski jättämään sen oven viereen. Vaimon mentyä hän haki vähän halkoja vajasta ja sytytti tulen. Ruokakammiosta löytyi munia, voita, leipää ynnä muuta, ja kohta oli aamiainen valmiina — meijerissä oli Clare oppinut keittiötoimiakin. Savu kohosi torvesta korkeana patsaana ilmaan, ja ohi kulkevat ihmiset ajattelivat sen nähdessään vastanaineita ja kadehtivat heidän onneansa.

Angel heitti viimeisen silmäyksen pöytään, jonka perästä hän meni portaiden juurelle ja huusi virallisella äänellä: — Aamiainen on valmis!

Hän avasi ulko-oven, ja aamuilma houkutteli lyhyelle kävelylle. Kun hän palasi, oli Tess jo arkihuoneessa ja järjesteli koneellisesti pöydällä olevia kapineita. Hän varmaan oli ollut täydessä puvussa Claren häntä huutaessa, eihän siitä ollut kuin pari kolme minuuttia.

Hänellä oli hiukset suurella sykeröllä niskassa ja yllä uusi, vaaleansininen villainen leninki, kaulus valkoisesta pitsistä. Hänen kätensä ja kasvonsa näyttivät kylmiltä, arvattavasti hän oli istunut pukeutuneena pitkän aikaa huoneessaan, jossa ei ollut tulta. Kohtelias ääni, jolla Clare oli häntä aamiaiselle kutsunut, näytti hetkeksi virittäneen toivon kipinän hänen mielessään. Mutta samassa se tuikahti sammuksiin, kun hän loi katseensa Clareen.

Heissä ei tosiaankaan näyttänyt olevan jälellä muuta kuin tuhka entisestä tulesta. Edellisen illan murjovaa surua oli seurannut raskasmielisyys; ei mikään näyttänyt voivan puhaltaa liekkiin heidän tunteitaan.

Clare puhutteli häntä ystävällisesti, ja yhtä lempeästi Tess vastasi. Viimein Tess astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin, aivan kuin luullen, ettei tämä muutoin häntä näkisi.

— Angel, hän sanoi koskien häntä keveästi sormillaan, ikäänkuin vakuuttautuakseen siitä, että hänen edessään todellakin oli mies, joka niin monta kertaa oli sanonut häntä rakastavansa. Kirkkaat olivat hänen silmänsä, kalpea poski oli pyöreä kuin ennenkin, vaikka puoleksi kuivuneet kyynelet olivat jättäneet siihen kiiltävän jälen; mansikkahuulet olivat melkein yhtä vaaleat kuin posketkin.

Hän näytti puhtaalta ja viattomalta. Luonto oli oikkuillessaan suonut Tessille niin neitseellisen ulkomuodon, että Clare jäi ällistyneenä häneen tuijottamaan.

— Tess, sano, ettei se ole totta! Ei, ei se ole totta!

— Se on totta.

— Joka sana?

— Joka sana.

Clare katsoi rukoilevasti häneen, aivan kuin olisi mielellään hyväksynyt valheen hänen huuliltaan, valheen, jonka hän, vaikka tiesikin sen valheeksi, olisi jotenkuten vääntänyt selväksi kieltäväksi vastaukseksi. Mutta Tess toisti vain:

— Totta se on.

— Elääkö hän? kysyi Angel.

— Lapsi kuoli.

— Mutta mies?

— Elää.

Angelin kasvot kävivät tuskallisen synkiksi.

— Onko hän Englannissa?

— On.

Clare astui horjuen muutamia askelia.

— Tällainen on nyt asemani, hän sanoi äkkiä. Ajattelin — kuka tahansa olisi samaa ajatellut — että kun en pyrikkään saamaan vaimoa, jolla olisi yhteiskunnallisesti huomattava asema ja joka olisi varakas ja hienon maailman oloihin perehtynyt, niin totta kai silloin saan omakseni viattoman, rusoposkisen maalaistytön. Mutta — enhän minä ole mikään sinun nuhtelijasi enkä yritäkkään nuhdella.

Tess käsitti hänen ajatuksensa niin selvästi, ettei hänen tarvinnut jatkaa. Sepä se olikin kamalinta; hän näki, että kaikki Angelin toiveet olivat pettäneet.

— Angel — en olisi taipunut menemään kanssasi naimisiin, jollen olisi tiennyt, että sinulla oli viimeisessä tiukassa yksi pelastustie, vaikka toivoinkin, ettet sinä koskaan — —

Hänen äänensä tukkeutui.

— Pelastustie?

— Tarkotan, että pääsisit minusta eroon. Pääsethän minusta eroon.

— Kuinka?

— Hakemalla avioeroa.

— Hyvä Jumala, kuinka saatat olla niin typerä! Kuinka saisinkaan eron sinusta?

— Etkö saa — — — nyt, kun olen sinulle tästä puhunut? Arvelin tunnustukseni olevan riittävänä syynä.

— Voi, Tess, sinä olet liian, liian lapsellinen, — tietämätön — kypsymätön! En tiedä mikä sinä oikeastaan olet. Sinä et ymmärrä lakia, et, et.

— Etkö siis saa eroa?

— En, se on aivan mahdotonta.

Häpeän puna kohosi Tessin tuskallisille kasvoille.

— Voi, Angel, luulin sen käyvän laatuun, hän mutisi. Nyt ymmärrän kuinka kurjalta minä näytän silmissäsi! Usko toki, usko, että olen luullut sen käyvän laatuun! Toivoin kyllä, ettet tuota keinoa käyttäisi, mutta olin kuitenkin varma, että voisit heittää minut pois tieltäsi, jos haluaisit ja jollet enää rakasta minua o-o-ollenkaan!

— Sinä erehdyit, hän vastasi.

— Voi, sitten minun olisi pitänyt se tehdä, eilisiltana minun olisi se pitänyt tehdä! Mutta rohkeutta puuttui. Sepä se onkin minun tapaistani!

— Rohkeutta mihin?

Kun hän ei vastannut, niin Clare tarttui hänen käteensä.

— Mitä sinulla oli oikeastaan mielessä? hän kysyi.

— Ajattelin surmata itseni.

— Milloin?

Tess koetti karttaa hänen kiusallisia kysymyksiään.

— Eilen, hän vastasi viimein.

— Missä?

— Sinun mistelinoksasi alla.

— Hyvä Jumala — kuinka, millä tavoin? hän kysyi ankarasti.

— Kerron sinulle asian, jollet suutu, hän sanoi tuskallisesti. Matkalippaan ympärillä olleella nuoralla. Mutta kun tuli ratkaiseva hetki — en uskaltanutkaan. Pelkäsin siitä koituvan häpeätä sinun nimellesi.

Tämä pakollisesti tehty tunnustus teki Clareen selittämättömän vaikutuksen. Hän piti yhä Tessiä kädestä ja kääntäessään katseensa hänen kasvoiltaan maata kohti hän lausui vapisevalla äänellä:

— Kuulehan nyt! Sinä et saa päästää päähäsi tuommoisia kauheita ajatuksia! Lupaa minulle, ettet koskaan yritä tuommoista!

— Kernaasti sen lupaan. Älysin kyllä itsekin, kuinka joutavata se oli.

— Joutavata! Ihan mieletöntähän se oli.

— Mutta Angel, hän väitti luoden suuret silmänsä tyynesti häneen, ajattelinkin sitä vain sinun vuoksesi, päästääkseni sinut vapaaksi ilman avioerosta johtuvaa häväistystä. Itseni vuoksi en sitä koskaan uneksinutkaan. Mutta liian hyvä olisi sentään minulle, että oma käteni teon suorittaisi. Sinun asiasi, onneton puolisoni, olisi antaa minulle kuolonisku. Ajattelin, että rakastaisin sinua vielä enemmän — jos se olisi mahdollista — jos saattaisit sen tehdä, koska muutakaan pelastuskeinoa ei ole olemassa. Tunnen kuinka kurjan kurja minä olen, kuinka pahoin olen tielläsi!

— So, so!

— Koska sinä et sitä hyväksy, niin jätän sen tekemättä. En tahdo sinua vastustaa.

Clare tiesi sen olevan totta. Eilisiltaiset sieluntuskat olivat kokonaan murtaneet Tessin toimintatarmon, niin ettei Claren tarvinnut pelätä hänen ryhtyvän uusiin äkillisiin tuumiin.

Tess koki taas askaroida aamiaispöydän ääressä, ja viimein he istuutuivat molemmat samalle puolen pöytää, niin etteivät heidän silmänsä sattuneet toisiinsa. Alussa tuntui oudolta kuulla toistensa syövän ja juovan, mutta eihän se ollut autettavissa, ja sitä paitsi ei ruoka kummaltakaan sanottavasti kulunut. Aamiaiselta päästyä Clare ilmotti lähtevänsä myllyyn ja mihin aikaan hän palaisi päivälliselle; myllyliikkeeseen perehtyäkseenhän hän oli tänne tullutkin.

Hänen mentyään Tess asettui ikkunan viereen ja näki hänen astuvan suuren sillan poikki, kulkevan rautatien yli ja katoavan. Sitten hän huokaamatta kääntyi huoneeseen ja alkoi siistiä pöytää.

Kohta tuli apuvaimokin. Hänen läsnäolonsa alussa kiusasi Tessiä, mutta myöhemmin tuntui se keventävän hänen mieltänsä. Puoli yhden aikaan hän jätti apurinsa yksin keittiöön ja palasi kamariin pitääkseen silmällä, milloin Angel ilmestyisi sillan tuolle puolen.

Yhden tienoissa hän ilmestyikin. Tessin kasvot sävähtivät punaisiksi, vaikka tulija oli vielä pitkän matkan päässä. Hän juoksi keittiöön jouduttamaan päivällistä. Clare meni ensin huoneeseen, missä he edellisenä päivänä olivat yhdessä pesseet käsiänsä, ja kun hän tuli ruokasaliin, niin Tess jo nosteli kulhojen kansia.

— Kuinka täsmällinen! sanoi Clare.

— Näin sinun kulkevan sillalla, hän vastasi.

Aterioitaessa Clare kertoili, mitä hän oli myllyssä puuhannut, selitteli työtapoja ja vanhanaikaisia koneita, joista ei arvellut saavan kovin suurta käsitystä uudenaikaisista parannetuista menetelmistä. Muutamat koneet näyttivät olleen käytännössä aina siitä lähtien, kun ne jauhoivat viljaa nyt raunioina olevan luostarin munkeille.

Hän läksi jälleen myllyyn tunnin kuluttua, palasi hämärissä ja työskenteli illan paperiensa kanssa. Tess pelkäsi olevansa hänen tiellänsä, ja kun vaimo oli mennyt, niin hän pistäysi keittiöön, aherrellen siellä minkä mitäkin toista tuntia.

Äkkiä Clare raotti ovea.

— Sinä et saa raataa tuolla tavoin, hän sanoi. Sinä et ole piikani, olet vaimoni.

Tess kohotti silmiään ja hänen mielensä kävi hieman kirkkaammaksi.

— Saanko minä tosiaan pitää itseäni sinä? hän kysyi tuskallisesti hymyillen. Nimellisesti olen vaimosi, sitä kai tarkotat. Enpä pyydäkkään enempää.

— Sinä olet vaimoni, Tess, ja semmoisena sinun on itseäsi pidettävä. Mitä sinä tarkotit?

— En tiedä, hän sanoi hätäisesti kyynelsilmin. Ajattelin — tarkotan, että olen liian halpa sinulle. Johan sen sinulle aikoja sitten sanoinkin ja juuri sen vuoksi en tahtonut mennä kanssasi naimisiin, mutta sinä et hellittänyt.

Tess puhkesi nyyhkyttämään, kääntyen selin häneen. Tämä olisi saattanut minkä muun miehen tahansa heltymään paitsi Angel Claren. Niin lempeä ja hellämielinen kuin hän tavallisesti olikin, piili hänen mielessään kuitenkin horjumaton johdonmukaisuus, samoin kuin metallisuoni pehmeässä savessa. Se oli estänyt hänet astumasta kirkon palvelukseen, se esti hänet avaamasta syliänsä Tessille. Sitä paitsi hänen lempensä oli enemmän kirkkautta kuin hehkua; jos hän oli lakannut uskomasta johonkin naiseen, niin hän lakkasi seuraamasta häntä, päinvastoin kuin monet tunteelliset luonteet, jotka saattavat intohimoisesti rakastaa sitä, mitä heidän täytyy halveksia.

Clare odotti, kunnes Tess herkesi nyyhkyttämästä.

— Toivon, että puolet Englannin naisista olisi yhtä kunniallisia kuin sinä, hän sanoi katkerana koko naissukupuolta vastaan. — Ei ole nyt kysymys kunniallisuudesta, vaan periaatteesta.

Häntä tuiversi vihan myrsky, mikä tempaa mukaansa hänenlaisensa ihmiset, kun heidän uskonsa tuntuu pettävän. Hänen sielunsa syvyydessä kaikui kyllä myötätuntoinen pohjasävel, jonka avulla maailmaa kokeneempi nainen olisi saattanut hänet jälleen omakseen vallottaa. Mutta Tess ei tätä ajatellut, hän hyväksyi kaikki oikeudenmukaisena rangaistuksena uskaltamatta lausua sanaakaan. Hänen horjumaton uskollisuutensa oli miltei säälittävä. Niin kiihkeäluontoinen kuin hän olikin, ei Claren ankarilla sanoilla ollut tehoa häneen, hän ei loukkaantunut, ei ajatellut mitään pahaa hänestä.

Ilta, yö ja aamu kuluivat niinkuin edellisenäkin päivänä. Vain yhden ainoan kerran uskalsi ennen niin vapaa ja rohkea Tess lähestyä Angelia. Se tapahtui silloin, kun tämä läksi kolmannen kerran myllyyn. Pöydästä noustessaan Angel sanoi "hyvästi", ja Tess vastasi samoin taivuttaen päätään häntä kohti, aivan kuin tahtoakseen suudella häntä. Mutta Clare ei ollut niinä miehinäänkään, vaan pyörähti pois sanoen: — Kyllä minä tulen ihan määrälleen kotiin. Tess lyyhähti kokoon, ikäänkuin ukkosen lyömänä. Monesti oli Clare omin lupinsa koettanut saavuttaa hänen huuliansa, monesti oli sanonut hänen suunsa ja henkensä tuoksuvan voille, maidolle ja hunajalle, joista hän pääasiassa eli, oli vakuuttanut imevänsä ravintonsa hänen huuliltaan ja sen semmoista hölynpölyä. Mutta nyt ei hän niistä välittänyt. Clare huomasi hänen liikutuksensa ja sanoi lempeästi:

— Ymmärräthän, että minun täytyy tuumia mikä tässä neuvoksi tulee. Meidän täytyy olla vielä vähän aikaa yhdessä välttääksemme häväistystä, joka olisi seurauksena näin äkkinäisestä erosta. Mutta kai sinä käsität, että se on vain muodon vuoksi.

— Kyllä, sanoi Tess hajamielisenä.

Clare läksi, mutta pysähtyi tiellä toivoen, että olisi vastannut Tessille vielä ystävällisemmin ja suudellut häntä ainakin yhden kerran.

<tb>

Näin kului pari päivää; saman katon alla he elivät, mutta paljoa enemmän toisistaan erossa kuin ennen kihloissa ollessaan.

Tess näki Claren myötäänsä mietiskelevän keinoa, miten pulmasta selviytyisi. Hän aivan kauhistui huomatessaan, kuinka horjumaton hän oli näennäisestä hellyydestään huolimatta. Ei hän enää odottanut anteeksi saavansa. Toisenkin kerran hän arveli lähteä tiehensä miehensä ollessa myllyllä, mutta pelkäsi siitä koituvan Clarelle vain entistä enemmän häpeää ja hankaluutta, jos se tulisi tunnetuksi.

Sillä välin Clare vain mietti miettimistään. Aivan tuntui sairaaksi miettimisestä käyvän. Kävellessään edestakaisin hän mutisi itsekseen: — Mikä meidät perii, mikä tässä neuvoksi tulee?

Eräänä päivänä Tess sattui tämän kuulemaan. Silloin hän päätti ottaa tulevaisuuden puheeksi, katkaista pelottavan vaitiolon.

— Et kai sinä kovin kauan rupea kanssani elämään, Angel? hän kysyi. Vavahtelevat huulet ilmaisivat, kuinka vaikea hänen oli säilyttää tyyntä ilmettä kasvoillaan.

— Se on mahdotonta, tämä vastasi, jollen tahdo halveksia itseäni tai mikä on pahempi, halveksia sinua. Tarkotan, että yhteiselämä sanan tavallisessa merkityksessä on meidän kesken mahdoton. Tällä hetkellä en tunne sinua halveksivani. Ja kun asia nyt on tullut puheeksi, niin salli minun puhua suuni puhtaaksi, jotta voisit ymmärtää täydelleen tilani. Kuinka voimme elää yhdessä, kun tuo mies on elossa? Hänhän on sinun luonnollinen miehesi, enkä minä. Jos hän olisi kuollut, saattaisi olla eri juttu… Ja toinen seikka on vielä pahempi. Ajattelehan, että aivan viattomat joutuvat tulevaisuudessa tästä kärsimään. Ajattelehan lapsia, joita meille kenties syntyy, ja että tämä asia tulee tunnetuksi — tunnetuksi se väkisinkin tulee. Ei ole niin syrjäistä paikkaa maan päällä, ettei sinne tulisi tai sieltä lähtisi ihmisiä. Ajattele lapsi poloisia, jotka olisivat lihaamme ja vertamme, kuinka he kasvaisivat häpeän painamina ja vanhemmiten saisivat yhä enemmän sitä tuntea! Mikä kurjuus heille! Voitko rehellisellä tunnolla pyytää minua jäämään luoksesi, kun otat tämän huomioosi? Eiköhän meidän olisi parempi kestää tuskiamme kuin hankkia uusia?

Tessin silmät olivat yhä maahan luotuina.

— En voi pyytää sinua jäämään, hän sanoi. En voi; en ajatellut noin pitkälle.

Hän olisi saattanut sanoa: — Kukapa esim. Austraaliassa tai Texasissa huolisi minun onnettomuudestani tai nuhtelisi minua tai sinua? — Mutta useimpien naisten tavalla hän hyväksyi hetkellisen syytöksen, pitäen sitä välttämättömänä. Ja kenties hän oli oikeassa. Naisen herkkä sydän ei tunne yksistään omaa katkeruuttaan, se tuntee myöskin puolisonsa katkeruuden. Niinpä Tess arvasi, että vaikkei nuhteet vieraiden ihmisten kautta tulisikaan Angelin korviin, niin hänen kalvava sydämensä niitä kuitenkin tuon tuostakin kuiskuttaisi.

Kolme päivää olivat he tällä lailla eläneet. Angelin rakkaus oli ollut kenties liian yliaistillista, hänen mielikuvituksensa liian lennokas. Semmoiseen luonteeseen rakastetun poissaolo usein vaikuttaa paljoa voimakkaammin kuin hänen läsnäolonsa, sillä poissaolevasta hän silloin luo ihannekuvan, mikä himmentää todellisia vikoja. Tess huomasi, ettei hänen persoonansa vaikuttanut niin voimakkaasti kuin hän oli otaksunut. Clare oli oikeassa sanoessaan, että hän oli toinen nainen kuin se, jota hän oli rakastanut.

— Olen ajatellut sanojasi, huomautti Tess hypistellen etusormellaan pöytäliinaa; toisella kädellään, jossa kiilsi vihkisormus, hän varasi otsaansa.

— Olet aivan oikeassa; eihän tässä muukaan auta. Sinun täytyy lähteä pois luotani.

— Mutta mitä sinä teet?

— Voinhan lähteä kotiin.

Tätä ei Clare ollut ajatellut.

— Voitko ihan varmaan? hän kysyi.

— Ihan varmaan. Meidän täytyy erota ja parempihan on, että teemme sen heti. Kerran sinä sanoit, että minä voisin voittaa miehet vastoin heidän parempaa tietoaan, ja ollessani myötäänsä silmiesi edessä, saatan kenties sinut muuttamaan suunnitelmiasi vastoin tahtoasi ja toivomustasi. Ja perästäpäin sinun tunnonvaivasi ja minun suruni olisivat kauheat.

— Menisitkö mielelläsi kotiin? kysyi hän.

— Tahdon jättää sinut ja mennä kotiin.

— No, olkoon sitten niin.

Ei katsonut Tess häneen, mutta hätkähti kuitenkin. Ero oli ehdotuksen ja suostumuksen välillä, mitä hän ei ollut tarpeeksi ajatellut.

— Jo minä pelkäsin, että tämmöiseksi se menee, hän mutisi miettiväisen näköisenä. En minä kuitenkaan pahottele, Angel. Näin kai on parasta. Sanasi ovat saaneet minut vakuutetuksi. Vaikkapa ei kukaan moittisikaan minua, jos yhdessä eläisimme, niin sittenkin vuosien vieriessä sinä sattuisit suuttumaan minuun jostain asiasta ja tietäen entiset vaiheeni muistuttaisit niistä lapsieni kuullen. Mikä nyt vain loukkaa minua, se silloin olisi surmani! Huomenna minä lähden.

— En minäkään jää tänne. Vaikken tahtonut käydä asiaan käsiksi, olen toki huomannut eroamisemme välttämättömäksi, ainakin toistaiseksi, kunnes näen minnepäin asiat kehittyvät — sitten kyllä kirjotan sinulle.

Tess vilkaisi mieheensä. Tämä oli kalpea, ja hänen huulensa vapisivat, mutta taaskin hän kauhistui järkähtämättömyyttä, joka kuvastui hänen silmistään. Hänen edessään oli mies, joka tahtoi kukistaa karkeammat tunteensa, voittaa itsensä.

Clare mahtoi huomata hänen katseensa, sillä hän kiiruhti sanomaan:

— Minulla on ystävällisemmät ajatukset ihmisistä ollessani heistä kaukana. Ja Jumala ties, hän lisäsi, emmeköhän jonain päivänä jysähdä taas yhteen väsymyksestä. Kerrankos sitä on tapahtunut!

Samana päivänä hän rupesi pakkaamaan kapineitaan, ja Tess seurasi hänen esimerkkiänsä. Molemmat tiesivät, että seuraavana aamuna he kenties ainiaaksi eroaisivat, huolimatta äsken vaihdetuista, sovittavista sanoista. Pienimmänkin eron ajatteleminen tuntui kiduttavalta, saattoihan se johtaa lopulliseen eroon. Molemmat tiesivät, että keskinäinen lumous, joka heitä oli pitänyt vallassaan, olisi ensimäisinä päivinä eron jälkeen entistäkin valtavampi, mutta että aika kuitenkin hälventäisi sen mielestä ja toisi esiin järkeviä syitä, jotka vaativat pysymään erossa. Ja sitä paitsi, kun kaksi ihmistä kerran eroo, jättäen yhteisen ympäristön ja kotilieden, silloin herää uusia ajatuksia, ilmaantuu odottamattomia esteitä, ja vanhat suunnitelmat jäävät unhoon.

37.

Tuli sydänyö ja katosi huomaamatta, ei mikään ilmottanut sen saapumista Froomin laaksoon.

Kellon kahta käydessä kuului D'Urbervillein vanhan kartanon portaissa hiljaista narinaa. Tess, joka makasi yläkerrassa, kuuli sen ja heräsi. Hän näki huoneensa oven avautuvan ja miehensä tuiki varovaisin askelin hiipivän kuun heittämän valojuovan yli. Hän oli paitahihasillaan ja sukkajalassa. Tessin mieleen pulpahtanut ilon tunne kuoli samassa, kun hän huomasi hänen silmäinsä luonnottoman tähynnän. Tultuaan keskelle lattiata hän pysähtyi ja mutisi selittämätöntä surua värisevällä äänellä:

— Kuollut, kuollut, kuollut!

Milloin Clarea päivällä oli järkyttänyt kova mielenliikutus, niin hän kulki joskus yöllä unissaan, kuten sen päivän jälkeisenä yönä, jolloin Trantridgen mies oli Tessiä solvannut. Tess huomasi, että viimeisten päivien nostamat sieluntuskat olivat saattaneet hänet samanlaiseen tilaan.

Tess luotti häneen niin täydellisesti, ettei hän valveilla eikä nukkuessaan pelännyt häntä vähääkään. Vaikka Clare olisi tullut revolveri kädessä, ei se olisi saanut hänen luottamustaan horjumaan, hän olisi sittenkin pitänyt häntä suojelijanaan.

Clare tuli hänen luoksensa, kumartui häntä kohti ja mutisi:

— Kuollut, kuollut, kuollut!

Sitten hän loi häneen sanomattoman surullisen katseensa, sulki hänet syliinsä ja kietoi hänet hurstiin aivan kuin käärinliinaan. Nosti sitten hänet vuoteelta yhtä suurella kunnioituksella kuin kuolleelle osotetaan, ja kantoi hänet huoneen poikki mutisten:

— Poloinen, poloinen Tessini — rakkahin Tess kultani! Suloinen, oiva, vilpitön tyttöni!

Nämä hyväilevät sanat, joita miehensä niin ankarasti oli päivällä karttanut lausumasta, tuntuivat sanomattoman suloisilta hänen kipeästä, lempeä janoavasta sydämestään. Vaikka olisi ollut kysymyksessä oman henkensä pelastaminen, ei hän olisi tahtonut tehdä tästä loppua liikuttamalla itseään tai ryöstäytymällä irti. Niin hän lepäsi hievahtamatta, melkein henkeä pidättäen, ja ihmetteli mitä Angel aikoi hänelle tehdä. Clare kantoi hänet portaille.

— Vaimoni on kuollut — kuollut, kuollut, hän mutisi.

Hän pysähtyi nojaten Tessiä hetkisen kaidepuuta vasten. Aikoiko hän heittää hänet alas?

Itsensäsuojelemisvaisto oli miltei kuollut Tessissä, hän tiesi Angelin huomenna jättävän hänet, kenties ainaiseksi ja siksi hän ennemmin nautti hänen sylissään uinumisesta kuin pelkäsi uhkaavaa vaaraa. Kunpa voisivat vain pudota yhdessä ja molemmat ruhjoutua kuoliaaksi, kuinka ihana ta se olisi!

Ei antanut Angel kuitenkaan hänen pudota, nojasi vain häntä kaidetta vasten ja suudelman painoi hänen huulilleen — huulille, joita hän päivällä oli ylenkatsonut. Tarttui sitten uusin voimin häneen kiinni ja alkoi laskeutua portaita. Portaiden narina ei saanut häntä heräämään, ja he saapuivat onnellisesti alakertaan. Hän irrotti toisen kätensä hetkeksi ja sysäsi oven auki. Ovessa hän löi varpaansa kynnykseen, mutta ei tuntunut tietävän siitä mitään. Pihalla hän nosti Tessin olalleen, jotta häntä oli helpompi kantaa. Matka suuntautui kohti jokea, joka juoksi kivenheiton päässä.

Tess ei ollut vielä päässyt hänen aikomuksensa perille, jos hänellä semmoista olikaan, ja huomasi äkkiä ajattelevansa asiaa, niinkuin se koskisi jotakuta vierasta henkilöä. Turvallisena oli hän antautunut hänen huostaansa, tuntui herttaiselta ajatella, että Angel piti häntä yksinomaisena omaisuutenaan, jonka kanssa sai menetellä miten tahtoi. Kohta tapahtuvaa eroa ajatellessa tuntui sangen lohduttavalta, että hän tosiaan piti häntä vaimonaan, omana Tessinään eikä heittänyt häntä pois, vaikka saattoikin vaaranalaiseksi.

Ah! nyt hän ymmärsi mitä Angel uneksi — tuosta sunnuntaiaamusta, jolloin hän oli kantanut hänet tulvaveden poikki samoin kuin toisetkin tytöt, jotka rakastivat häntä miltei yhtä paljon kuin hänkin, jos se oli mahdollista, mitä Tess ei ottanut oikein myöntääkseen.

Clare ei mennyt sillan yli, vaan pitkin joen rantaa myllyn kohdalle, missä viimein pysähtyi.

Joki suikerteli mutkia tehden niittyalangon halki, kierteli pikku saaria ja laajeni lopulta vuolaaksi virraksi. Juuri sillä kohdalla, missä Clare seisoi, oli virta väkevä ja syvä. Oli siinä pikku siltakin, mutta syystulva oli vienyt käsipuut, jättäen jälelle vain moniaita lankkuja melkein veden rajaan. Vakavatakin päätä huimasi siitä kulkiessa. Tess oli usein nähnyt ikkunasta, kuinka nuoret miehet keikkuivat lankuilla näyttämässä rohkeuttaan ja taitoaan. Hänen miehensä oli kai myöskin katsellut heidän temppujaan, joka tapauksessa hän astui lankulle ja suljuttaen toista jalkaansa alkoi liikkua eteenpäin.

Aikoiko hän hukuttaa hänet? Kenties. Paikka oli yksinäinen, ja virta tekisi kyllä tehtävänsä. Hukuttakoon vain, jos tahtoo; parempi sekin kuin huominen ero.

Vesi vilisi ja kohahteli heidän allansa, ja kuun heijastus läikkyi aalloilla, jotka kulettivat myötänsä vaahtokimppuja. Jos he nyt molemmat putoaisivat virtaan, niin heidän käsivartensa olisivat siksi lujasti toisissaan kiinni, etteivät he voisi pelastua. Melkein tuskitta he läksisivät maailmasta, ei kukaan nuhtelisi häntä, eikä Clareakaan siitä, että tämä oli ottanut hänet vaimokseen. Suloinen olisi ollut viimeksi yhdessä vietetty puoli tuntia, mutta jos he eläisivät siihen saakka kun hän heräisi, niin ankara olisi hän jälleen, ja tämä hetki hupenisi kalpeaksi unelmaksi.

Tempaiseisi vain pikkusen, heilahtaisi sylissä, ja virtaan he vajoisivat… Teki hänen mielensä, mutta ei uskaltanut. Kuinka vähän hän omasta hengestään välitti, sen hän oli osottanut, mutta ei hänellä ollut oikeutta saattaa toisen henkeä vaaranalaiseksi. Ja onnellisesti Clare saapui taakkansa kera toiselle rannalle.

He olivat vanhan luostarin alueella. Clare ohjasi askelensa vanhan kuorin raunioille. Pohjoispuolisen muurin vieressä oli tyhjä kivikirstu, laitettu aikoinaan jollekin abbotille. Tähän hän huolellisesti laski taakkansa, suuteli Tessiä toisen kerran ja hengitti syvään, aivan kuin raskas paino olisi sydämeltä vieritetty. Sitten hän paneutui pitkälleen maahan ja vaipui heti kuolonraskaaseen horrokseen. Sielunjännitys, joka oli ajanut hänet liikkeelle, laukesi viimeinkin.

Tess kohosi istualleen kirstussa. Vaikka yö oli kuiva ja lauhanlainen, oli kuitenkin vaarallista levätä maassa niin vähissä vaatteissa kuin Angel. Jos hänet jätti siihen, niin hän arvattavasti nukkui aamuun ja vilustui kuoliaaksi. Hän oli kyllä kuullut semmoista unissakävijöille tapahtuneen. Mutta uskaltaisiko hänet herättää ja ilmottaa hänelle, mitä hän oli tehnyt, koska häntä varmaan harmittaisi kuulla hullutuksestaan. Tess nousi kivivuoteeltaan ja pudisti Clarea hiljaa käsivarresta, mutta ei saanut häntä hereille.

Jotain täytyi kuitenkin tehdä; Tessiä alkoi värisyttää, sillä hurstista ei juuri lämpöä lähtenyt. Jännitys oli kyllä taannoin pitänyt häntä lämpimänä, mutta tuo autuas hetki oli nyt ohi.

Äkkiä hänelle pälkähti päähän koettaa houkuttelemalla saada hänet liikkeelle ja niin hän kuiskasi hänen korvaansa niin lujasti kuin taisi:

— Jatketaan matkaa, kultaseni! — tarttuen samalla hänen käsivarteensa. Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään hänen mielellään tottelevan. Hänen sanansa olivat nähtävästi johtaneet hänet jälleen uneensa, mikä näytti siirtyneen aivan uuteen vaiheeseen: hän luuli Tessin nousseen ylös haudasta ja nyt saattavan häntä taivaaseen.

Tess johti hänet pois raunioilta suurelle sillalle ja viimein kotiin. Hän oli paljain jaloin, ja kivet raapivat jalat verille. Mutta Clare oli sukkajalassa eikä näyttänyt tietävän niistä mitään.

Ei ollut enää hätää: Tess asetti hänet sohvalle nukkumaan, kääri lämpimiä peitteitä ympärille ja sytytti tulen uuniin. Arveli hän Claren heräävän tästä syntyvään kolinaan, jopa toivoikin sitä salaa. Mutta niin tuiki uupunut hän oli, ettei mikään häirinnyt hänen untaan.

Heti kun he tapasivat toisensa seuraavana aamuna, niin Tess huomasi, ettei Clarella ollut aavistustakaan öisistä tapahtumista, joskin hän tiesi, ettei hän ollutkaan nukkunut koko aikaa rauhassa.

Clare pysyi kiinni päätöksessään: tänä päivänä oli erottava. Ei hän ollut suutuksissaan eikä pahalla päällä, tyynellä mielellä vain aikoi noudattaa vakaumustaan.

Einettä syödessään ja kapineita kokoon sääliessään hän näytti niin uupuneelta, että Tess tuskin saattoi olla kertomatta viime yön vaiheista. Mutta malttoi hän kuitenkin mielensä ajatellessaan, että hän saattoi pahastua, jopa loukkaantua kuullessaan, että oli unissaan osottanut hänelle hellyyttä, mitä järki ei hyväksynyt. Yhtä tyhmäähän se oli kuin olisi nauranut selvälle miehelle hullutuksista, joita hän päihtyneenä oli tehnyt. Sitä paitsi hän kenties himmeästi muisti, mitä yöllä oli tapahtunut, eikä tahtonut virkkaa siitä mitään, peläten hänen käyttävän tilaisuutta rukoillakseen häntä jäämään paikoilleen.

Clare oli kirjeellä tilannut vaunut lähimmästä kaupungista, ja ne saapuivat aamupäivällä. Tess ymmärsi, että ero oli edessä — ainakin ero toistaiseksi, sillä Claren viime yönä osottama hellyys herätti hänen mielessään toiveita valoisammasta tulevaisuudesta.

He nousivat vaunuihin myllärin ja apuvaimon ihmetellessä heidän äkillistä lähtöään. Mutta Clare sanoi sen johtuvan siitä, ettei mylly ollut uudenaikainen, jommoiseen hän tahtoi tutustua, mikä olikin totta. Muutoin ei heidän käytöksessään mikään osottanut epäsovun heidän elämäänsä murjovan. Näytti aivan luonnolliselta, että he olivat lähdössä tervehtimään ystäviään.

Heidän matkansa kävi Talbothaysin meijerin ohi, mistä he muutamia päiviä sitten olivat lähteneet juhlallinen riemun tunne rinnassa, ja kun Clare tahtoi selvittää asiansa mr Crickin kanssa, ei Tess juuri voinut olla käymättä rouvaa tervehtimässä; hetihän muussa tapauksessa olisi herännyt epäluuloja, miten heidän asiansa oikeastaan olivat.

Tehdäkseen käyntinsä niin vaatimattomaksi kuin suinkin he jättivät vaunut valtamaantielle ja astuivat loppumatkan jalkaisin toinen toisensa rinnalla.

Pajukko oli leikattu, ja he saattoivat sen yli nähdä paikan, mihin Clare oli seurannut Tessiä, kun hän pyysi häntä vaimokseen. Vasemmalla puolella oli puutarha, missä hän hurmaantuneena oli kuunnellut Claren harpun säveliä, ja loitompana nurmi, missä Clare oli häntä ensi kerran suudellut. Mutta kesän heleä kuva oli tummennut, luonto näytti synkältä harmaassa, kylmässä puvussaan.

Meijerinisäntä näki heidät pitkän matkan päästä ja riensi heitä vastaan ylen lystikäs ilme kasvoillaan. Jo tuli mrs Crickikin, ja koko joukko vanhoja tuttavia, mutta Rettyä ja Mariania ei näkynyt.

Tess hymyili heidän onnitteluilleen ja leikillisille viittauksilleen, jotka itse asiassa koskivat häneen varsin kipeästi. Hän ja Clare olivat päättäneet pitää onnettomuutensa salassa ja käyttäytyä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tess sai kuulla jälleen tarinan Rettyn ja Marianin vaiheista, vaikka hän kernaasti olisi ollut sitä kuulematta. Retty oli mennyt isänsä luo, ja Marian oli lähtenyt etsimään toista paikkaa. Crick pelkäsi, ettei hänen hyvin kävisi.

Haihduttaakseen tarinan herättämää surullista tunnelmaa Tess meni navettaan heittämään jäähyväisiä mielilehmilleen, taputtaen niitä kutakin erikseen. Kun hän ja Clare lähtiessään seisoivat vierekkäin, aivan kuin olisivat kiintyneet toisiinsa mitä hellimmillä siteillä, olisi tarkka katsoja huomannut heidät omituisen surumielisinä; he seisoivat niin lähekkäin, että käsivarret koskivat toisiinsa ja Tessin hame koski Clareen, sanoivat "me" puhutellussaan muita ja olivat kuitenkin niin äärettömän kaukana toisistaan.

Mutta mahtoi heissä olla huomattavissa jotain jäykkää ja pakotettua, erilaista kuin vastanaineiden tavallinen kainous, koskapa mrs Crick heti heidän mentyään virkkoi miehelleen:

— Kuinka sameilta Tessin silmät näyttivät! Niinhän he seisoivat kuin kaksi vahakuvaa ja puhuivat kuin unissaan! Eikö se sinun silmääsi pistänyt? Tessissä on aina ollut jotain omituista eikä hän nyt varsin näytä semmoiselta kuin hyvin toimeentulevan miehen nuori, uhkea morsian tavallisesti.

He nousivat jälleen vaunuihin ja ajoivat Nuzzleburiin asti, missä Clare päästi kyytimiehen. Vähän aikaa levättyä jatkettiin matkaa Tessin kotia kohti. Heidän uusi kyytimiehensä ei tiennyt, että he olivat naimisissa.

Pitkän taipalen takana tuli eteen tienristeys, jossa Clare pysäytti hevosen, sanoen Tessille, että jos hän aikoi käydä kotonaan, niin hänen, Claren, oli tässä heitettävä hänelle jäähyväiset. Kun kyytimiehen läsnäollessa ei käynyt vapaasti puheleminen, niin Clare pyysi Tessiä lähtemään vähän edemmä toista tietä pitkin. Hän suostui, ja käskettyään miehen odottamaan muutamia minuutteja he riensivät vähän loitomma.

— Puhutaanpa nyt asiat selviksi, sanoi Angel ystävällisesti. Välillämme ei ole mitään kaunaa, vaikka onkin jotain, jota minä en tällä kertaa siedä. Mutta koetanpa päästä siihen, että sietäisin. Joka tapauksessa ilmotan sinulle, heti kun olen päässyt itsestäni selville. Jos saan itseni sitä sietämään — jos se on toivottavaa ja mahdollista — niin tulen luoksesi. Mutta siihen saakka on parasta, ettet sinä koeta tulla luokseni.

Nämä ankarat sanat kaikuivat Tessin korvissa kuin kuolemantuomio. Hän näki selvään, millainen käsitys Angelilla oli hänestä: Angel ei voinut nähdä häntä muussa valossa kuin siinä, että hän oli hänet pahoin pettänyt. Mutta oliko hän sentään ansainnut kaiken tämän? Ei hän voinut ruveta vastaankaan väittämään. Hän toisti vain yksinkertaisesti Claren sanoja:

— Siihen saakka on parasta, etten minä koeta tulla luoksesi.

— Niin juuri.

— Saanko kirjottaa sinulle?

— Saat kyllä — jos sairastut tai tarvitset mitä tahansa. Toivon, ettei niin kävisi; niin että minä kenties kirjotan sinulle ensiksi.

— Hyväksyn ehtosi, Angel, sinähän parhaiten tiedät, minkä rangaistuksen minä ansaitsen, mutta — mutta — ethän toki tee sitä raskaammaksi kuin kantaa jaksan!

Sen enempää ei hän sanonutkaan. Jos Tess olisi ollut ovela, jos hän olisi käyttänyt naisten tavallisia temppuja, pyörtynyt, hyrskähtänyt hillittömään itkuun syrjäisellä maantiellä, niin kenties Clare ei olisi, jyrkistä tuumistaan huolimatta, häntä jättänyt. Mutta hänen kärsimysten murtama mielensä ei taipunut tämmöisiin temppuihin, ja niin hän itse edisti Angelin asiaa. Hänen alistumisensa kohtalon päätöksiin, mikä kenties oli ominaista koko D'Urbervillein perheelle, esti häntä koskettamasta moneen herkkään kieleen, jotka kukaties olisivat helähneet hänen hyväkseen.

Sitten puheltiin vain käytännöllisistä asioista. Clare antoi hänelle aika ison summan rahaa, jonka hän oli hankkinut pankistaan. Timantit, jotka testamentin määräyksen mukaan kuuluivat Tessille hänen elinaikansa, hän neuvoi tallettamaan pankkiin — hän lupasi ottaa sen tehtäväkseen — johon Tess myös mielellään suostui.

Kun nämä asiat oli selvitetty, niin Angel saattoi Tessin takaisin vaunuihin. Clare maksoi kyydistä ja ilmotti, mihin Tess oli kyydittävä. Sitten hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, ainoat tavarat, mitä hänellä oli mukanaan, heitti hänelle jäähyväiset, ja niin he erosivat.

Hevonen kiskoi vaunuja vastamäkeen, ja Clare katsoi niihin epämääräisesti toivoen, että Tess pistäisi päänsä ulos ikkunasta. Mutta Tessille ei johtunut tämä mieleenkään, ei hän olisi uskaltanut sitä tehdäkkään levätessään puoleksi tainnoksissa vaunujen nurkassa. Ja näin katosi Tess hänen nähtävistään, ja kun tuska kouristi hänen sydäntään, niin hän mutisi muuatta runosäettä, muuttaen sitä oman mielialansa mukaan:

"Jumala ei ole taivaassansa — vääryyttä täynnä on maa".

Tessin hävittyä mäen taa Clare kääntyi toisaannepäin ja läksi astelemaan omaa tietänsä käsittämättä, että hän vielä Tessiä rakasti.

38.

Kun Tess tuli Blackmoorin laaksoon ja synnyinseutu alkoi avautua hänen nähtäviinsä, niin hän tointui tainnoksistaan. Hänen mieleensä välähti ajatus: kuinka voisi hän astua vanhempainsa eteen?

Saavuttiin kylän laidassa olevalle portille. Portinavaaja oli ventovieras, ei sama vanha mies, joka tässä toimessa oli ollut monta vuotta ja joka oli Tessinkin tuntenut; ukko kai oli eronnut vuoden vaiheilla. Kun Tess ei ollut pitkään aikaan kuullut uutisia kotiseudultaan, niin hän kyseli portinvartijalta kuulumisia.

— Ei tänne juuri mitään kuulu, neiti, vastasi mies. Marlott on aina vain entisellään. Joitakin vanhuksia on kuollut. Niin, John Durbeyfieldin vanhin tytärhän se meni tällä viikolla naimisiin erään herrasmaanviljelijän kanssa; sulhanen oli niin ylhäinen, ettei kutsunut ketään morsiamen sukulaisia häihin, liian halpa-arvoisiksi katsoi. Ei mahtanut tietää, että Durbeyfieldkin on vanha aatelisherra, kuten nyt on saatu selville, vaikka hänen sukunsa on menettänyt omaisuutensa Rooman vallan aikaan. Siitä huolimatta parooni, joksi me nyt häntä nimitämme, vietti tyttärensä häitä parhaan mukaan: syötti ja juotti koko kylän, ja vaimonsa lauloi "Kirkkaassa Tilkassa" yhteentoista saakka illalla.

Vaikea oli Tessin tämän kuultuaan ajaa vaunuissa kimpsuineen kampsuineen kylän halki. Hän kysyi portinvahdilta, eikö hän saisi jättää kapineitaan tämän asuntoon vähäksi aikaa, ja kun tällä ei ollut mitään sitä vastaan, niin hän vei tavaransa mökkiin ja lähetti kyytimiehen pois. Syrjätietä hän sitten riensi kylään.

Nähdessään isänsä majan hän pysähtyi. Kuinka voisi hän astua sisään? Kotiväki varmaan tuumiskeli pirtissä, että hän oli pitkällä häämatkalla varakkaan miehensä kanssa, joka oli tekevä hänet onnelliseksi, kun hän olikin oven takana, ypö yksin, vailla muuta turvapaikkaa kuin isän maja.

Hän ei päässyt sisään aivan huomaamatta. Puutarhan aidan luona tapasi hänet muuan tyttö, hänen entinen koulutoverinsa. Kyseltyään kuinka Tess oli tänne tullut hän virkahti, kiinnittämättä huomiotaan Tessin alakuloiseen katseeseen:

— Mutta missä sinun suurisukuinen miehesi on, Tess?

Tess selitti hätäisesti hänen menneen jollekin asioimismatkalle, jonka perästä hän sanoi ystävälleen hyvästit ja riensi puutarhaan.

Hän kuuli äidin laulavan jossakin. Kohta hän näkikin hänet vääntämässä hurstia porstuassa. Ei huomannut äiti häntä, vaan lopetti työnsä ja meni sisään. Tess seurasi perästä.

Pesusoikko seisoi entisellä paikallaan, ja juuri kun äiti oli pistämäisillään kätensä suopavaahtoon, hän huomasi tulijan.

— Hyvänen aika — Tess? Lapseni! Luulin sinun olevan naimisissa, ihan tosi naimisissa tällä kertaa! Lähetimme hedelmäviiniä…

— Kyllä, äiti, naimisissa minä olenkin.

— Et vielä, kukaties?

— Olen, olen minä naimisissa.

— Naimisissa! Missä miehesi sitten on?

— Hän lähti matkoille joksikin aikaa.

— Lähti matkoille? Milloin teidät sitten vihittiin? Sinäkö päivänä kuin ilmotit?

— Niin, tiistaina.

— Ja tänään on lauantai, ja hän on jo matkoilla?

— Niin on.

— Mutta mitä tämä merkitsee? Sinullepa vasta mokomia miehiä sattuu!

— Äiti! — Tess kävi Joan Durbeyfieldin luo, laski päänsä hänen rinnoilleen ja puhkesi itkemään. — En tiedä kuinka sinulle kertoisin. Sinä sanoit minulle, etten saanut puhua hänelle mitään. Mutta minä puhuin hänelle, en voinut olla puhumatta, ja hän meni tiehensä.

— Voi, tyttö höpäkkö, tyttö höpäkkö! huudahti mrs Durbeyfield, räiskyttäen tulistuksissaan vettä itsensä ja Tessin päälle. — Voi kova lykky, että tämmöistä pitikin nähdä eläissään! Sanonpa vieläkin, että aika höpäkkö sinä olit.

Tess hyrskyi yhtenä kyyneltulvana; suru, jolle hän monena päivänä oli salpoja pannut, tulvahti nyt valloilleen.

— Tiedän, tiedän, tiedän minä sen! hän nyyhkytti. Mutta, äiti kulta, en minä sille mitään mahtanut! Hän oli niin hyvä, ja minusta tuntui häpeälliseltä pettää häntä. Jos — jos se olisi uudestaan tehtävä, niin tekisin samalla tavalla. En saattanut, en uskaltanut rikkoa häntä vastaan!

— Rikoit kuitenkin häntä vastaan mennessäsi hänen kanssansa naimisiin.

— Niin, niin, sepä juuri onnettomuuteni onkin! Luulin hänen saavan itsestäni laillisen eron, ellei hän tahtonut tekoani anteeksi antaa. Voi, jos tietäisitte, jos osapuilleenkaan tietäisitte, kuinka minä häntä rakastin, kuinka hartaasti minä halusin saada hänet omakseni ja millaisessa ahdistuksessa olin rakastaessani häntä ja toiselta puolen tahtoessani olla vilpitön häntä kohtaan.

Tess oli niin järkytetty, ettei hän voinut jatkaa, vaan voimatonna vaipui tuolille.

— No, no, tehty mi tehty! Vaan en ymmärrä miksi juuri minun lasteni pitää olla suurempia pölkkypäitä kuin muiden — mennä nyt lörpöttelemään mokomatakin asiaa, olisihan se ehtinyt sen tuonnempanakin kuulla.

Tässä mrs Durbeyfield hyrskähti itkemään säälistä itseään kohtaan.

— Ja mitähän se isäsikin sanoo, hän jatkoi. Ukko on jokikinen päivä istunut Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" ja puhunut häistä ja kuinka hänen sukunsa saavuttaisi jälleen entisen mahtavuutensa sinun kauttasi — ukko poloinen! Ja tämmöisen sopan olet sinä nyt laittanut! Herra hyvästi siunatkoon!

Ja kaiken hyvän lisäksi Tessin isä tuli pihaan samalla hetkellä. Ei hän kuitenkaan suoraa päätä astunut sisään. Mrs Durbeyfield lupasi itse kertoa hänelle pahat uutiset ja käski Tessin pysyä piilossa sen aikaa.

Ensimäisen pettymyksen puuskan ohi mentyä Joan Durbeyfield alkoi käsittää tätä asiaa samalla tavoin kuin hän oli käsittänyt tytön onnettomuuden, niinkuin hän olisi käsittänyt sateisen pyhäpäivän tai huonon perunavuoden — seikkana, joka oli tullut odottamatta ja jota ei voinut välttää, eikä minään varotuksena tai opetuksena.

Tess meni makuuhuoneeseen. Monta muutosta oli siellä tehty. Hänen vanha vuoteensa oli nyt kahden nuorimman lapsen hallussa. Hänelle ei ollut enää tilaa.

Hän saattoi kuulla, mitä alakerrassa tapahtui. Isä tuli sisään. Hänellä oli elävä kana kainalossa. Hän kävi nyt jalkaisin kaupungintorilla, koska hänen oli ollut pakko myydä toinen hevosensa. Kana kainalossa oli hän kulkenut aamusta asti ympäri kylää näyttääkseen ihmisille, että hän oli työssä ja touhussa, vaikka olipa kana kinttusiteissä maannut hyvänkin tunnin Rolliverin pöydän alla.

— Meillä oli tuolla puhe … alkoi Durbeyfield, jutellen seikkaperäisesti vaimolleen keskustelusta, joka kapakassa oli syntynyt papistosta sen johdosta, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin pappismiehen pojan kanssa.

— Niitä nimitettiin ennen vanhaan sir'eiksi, samoin kuin esi-isiäni, sanoi hän, vaikka nykyään heille ei anneta sen kummempaa arvonimeä kuin "herra pastori". — Kun Tess oli toivonut, ettei hänen avioliitostaan nostettaisi suurta höläkkää, ei Durbeyfield ollut tapahtumasta lähemmin kertonut. Hän toivoi, että Tess peruuttaisi kieltonsa ja antaisi tarkempia tietoja miehestään. Vielä hän ehdotti, että nuori pariskunta ottaisi nimekseen D'Urberville, koska se oli parempi kuin Tessin miehen nimi. Sitten hän kysyi, oliko Tessiltä tullut tänään kirjettä.

Mrs Durbeyfield vastasi, että kirjettä ei ollut tullut, mutta Tess oli tullut itse. Ukko kävi ylen jörölle päälle kuultuaan uudesta kolauksesta, ryypyn ilostava vaikutus hävisi tuota pikaa. Häntä harmitti mitä ihmiset siitä sanoisivat, itse onnettomuus ei häneen suuresti koskenut.

— No, tämmöinenkö se olikin lorun loppu! sanoi parooni John. Tiedäthän että minulla on Kingsberin kirkon alla sukuhauta yhtä iso kuin Jollardin hovin olutkellari ja siellä kymmenittäin luurankoja, joilla ei historiassa vertaa! Arveleppas mitä ystäväni Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" nyt sanovat! Nauravathan ne pahukset, kikattavat ja toisiaan kylkeen pukkivat sanoen: — Vai tällä tavalla se tyttärenne pääsikin suuriin naimisiin, vai tällä tavalla te kohoatte yhtä mahtaviksi kuin esi-isänne kuningas Normannin aikana! Johan nyt! — Ei, se on jo liian paljon, minä lopetan itseni, hävitän arvonimeni ja kaikki — en kestä tätä kauempaa! Mutta pakkohan sen miehen on pitää hänet, kun kerran on naimisissa, vai mitä?

— Niin on, mutta Tess ei tahdo häntä pakottaa.

— Tokkohan se miehen ketale lie mennytkään hänen kanssaan naimisiin? Kunhan ei olisi samanlaista kuin ensi kerrallakin…?

Poloinen Tess, hän kuuli jo tarpeekseen, ei sietänyt enempää. Tympäisevältä tuntui täällä olo, kun vanhempansakin hänen sanojaan epäilivät. Omituisia olivat kohtalon oikut! Jos isä epäili hänen sanojaan, niin mitä sitten naapurit ja tuttavat? Kotona ei hän voinut kovin kauan viipyä!

Niin päätti hän olla kotona vain muutamia päiviä. Eräänä päivänä tuli Clarelta kirje, jossa hän lyhyesti ilmotti lähteneensä Pohjois-Englantiin katsomaan muuatta maatilaa. Tess sai tästä aiheen lähteäkseen pois kotoa, muka miehensä luo ja antaakseen vanhempainsa jäädä siihen luuloon, ettei epäsopu ollutkaan sen vaarallisempaa laatua. Ja osottaakseen, kuinka hyvä miehensä oli hänelle ollut, hän antoi äidilleen viisikolmatta puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka Angel oli hänelle lahjottanut. Sitä paitsi hän tahtoi näyttää, että Angel Claren vaimo kyllä saattoi tuommoisia summia luovuttaa. — Olkoon se vähäisenä palkkiona vaivoista ja nöyryytyksistä, joita olen teille viime vuosina tuottanut, hän sanoi. — Ja saatuaan näin arvokkuutensa säilymään hän läksi.

Paroonin talossa elettiin tämän perästä sangen huoletonta ja vilkasta elämää Tessin runsaan lahjan avulla, ja äiti sanoi, jopa uskoi itsekin, ettei nuorten pikku riita ollut sen pahempi, itsestään se painuisi, sillä eiväthän he voineet elää ilman toisiaan.

39.

Kolme viikkoa häiden perästä Clare käveli mäkeä alas Emminsterin pappilaa kohti. Mitä alemmaksi hän laskeutui sitä korkeammalle kohosi kirkon torni iltataivasta kohti, ikäänkuin udellakseen, miksi hän nyt saapui. Hän kulki kuin haamu, omain askeltenkin kapse kiusasi häntä.

Elämä esiintyi nyt hänelle toisessa valossa. Ennen hän oli kulkenut ikäänkuin ajatusten ja unelmien maailmassa; nyt hän luuli katselevansa ihmisiä kokeneen miehen silmällä, vaikkei hän oikeastaan vielä sitä ollut.

Ensimäisinä viikkoina häittensä jälkeen hän oli koneellisesti koettanut suorittaa loppuun maataloussuunnitelmiaan, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja tavalla, jota kaikkien aikain viisaat miehet ovat neuvoneet surun päivien varalle. "Pääasia on, ettei anna sielun rauhan häiriytyä", oli suuri pakanallinen siveydenopettaja sanonut. Samaa mieltä oli Clarekin. Mutta hänen rauhansa oli häiriytynyt. "Älköön sydämenne olko raskautettu eikä pelonalainen", oli nazarealainen lausunut. Juuri samaa Clarekin ajatteli, mutta hänen sydämensä oli raskas. Kernaasti olisi hän nyt tahtonut tavata nuo kaksi suurta ajattelijaa, puhuakseen heille kuin ihminen kanssa-ihmiselleen ja pyytääkseen heitä neuvomaan hänelle menettelytapansa!

Hänen surunsa muuttui vähitellen juroksi välinpitämättömyydeksi, kunnes hän lopulta kuvaili katselevansa elämäänsä syrjäisen henkilön tehottomalla mielenkiinnolla.

Hän oli katkerasti vakuutettu siitä, että koko tämä kurjuus johtui Tessin syntyperästä, siitä että hän sattui olemaan D'Urberville. Kuultuaan Tessin olevan tämän kuihtuneen suvun jälkeläisiä eikä syvien rivien tyttäriä, kuten hän hartaasti oli uneksinut, niin miksei hän ollut lujamielisesti hylännyt häntä, pysyen periaatteilleen uskollisena? Tähän vei hänet periaatteista luopuminen, ja ansaittu oli hänen rangaistuksensa.

Hän oli alakuloinen ja levoton, ja levottomuus lisääntyi päivä päivältä. Entä jos hän olikin kohdellut Tessiä pahoin? Hän söi tietämättä syömisestään, joi maistamatta. Hetkien verkalleen vieriessä ja tekojensa vaikuttimien astuessa nähtäviin hän havaitsi, kuinka erottamattomasti Tessin kuva yhtyi kaikkiin hänen tuumiinsa, sanoihinsa ja töihinsä.

Samoillessaan ympäri maata hän oli jonkun pikku kaupungin laidassa huomannut kirjavan taulun, jossa ilmotettiin Brasilian tarjoavan siirtolaismaanviljelijöille tavattomia etuja. Maata oli siellä saatavana pilkkahinnalla. Brasilia viehätti häntä uutuudellaan aika lailla. Siellä voisi Tess yhtyä häneen jälleen, uudessa maassa ja uusissa oloissa ei mikään estäisi heitä elämästä yhdessä. Sanalla sanoen, hänet valtasi kova halu lähteä Brasiliaan, varsinkin kun sinne matkustettiin juuri tähän aikaan vuotta.

Nämä tuumat mielessä hän palasi Emminsteriin kertoakseen vanhemmilleen suunnitelmistaan ja selittääkseen niin hyvin kuin taisi, miksi hän tuli ilman Tessiä, sillä oikeata syytä ei hän päättänyt koskaan ilmaista.

Kun Clare saapui pappilaan, niin uusi kuu paistoi hänen kasvoilleen, samoin kuin täysi kuu oli paistanut tuona yönä, jona hän kantoi käsivarsillaan vaimonsa munkkien kalmistoon. Mutta nyt hän näytti riutuneemmalta.

Clare ei ollut edeltäpäin ilmottanut tulostaan, jonka vuoksi hänen saapumisensa oli kotiväelle suuri yllätys. Isä ja äiti istuivat arkihuoneessa, mutta veljet eivät olleet kotona. Angel astui sisään ja sulki oven hiljaa jälkeensä.

— Mutta — missä on vaimosi, rakas Angel? huudahti hänen äitinsä. Sinäpä vasta hämmästytit meitä!

— Hän on jonkun aikaa äitinsä luona. Tulin vain kiireimmältään pistäytymään täällä, koska olen päättänyt lähteä Brasiliaan.

— Brasiliaan! Roomalaiskatolilaisiahan siellä ovat kaikki ihmiset!

— Ovatko? En ole tuota tullut ajatelleeksi. Mutta eipä tämä ikävä uutinenkaan voinut jäähdyttää vanhempain mielenkiintoa poikansa naima-asioihin.

— Saimme kolme viikkoa sitten lyhyen tiedonannon, että häät on pidetty, sanoi äiti, ja isäsi lähetti vaimollesi kummimummosi lahjan, kuten tiedät. Tietysti oli parempi, ettei meistä kukaan ollut läsnä, varsinkin kun tahdoit viettää häät meijerissä etkä hänen kotonaan, missä se sitten lieneekään. Kovinhan sinun olosi olisi tuntunut tukalalta, eikä meilläkään olisi iloa ollut. Veljesi olivat aivan samaa mieltä kuin mekin. Kun se nyt on tehty, niin emme valita, etenkin, jos hän sopii sinulle kumppaniksi elämäntehtävään, jonka olet itsellesi valinnut, hyläten evankeliuminjulistajan kutsumuksen. Mutta kaikissa tapauksissa olisin suonut nähneeni hänet ennen, Angel, tai kuulleeni hieman enemmän hänestä. Emme lähettäneet teille mitään häälahjaa, kun emme tienneet, mikä häntä parhaiten miellyttäisi, mutta ymmärräthän toki, että aijomme antaa sen vähän tuonnempana. Rakas poikani, emmehän me ole katkeralla mielellä sinua kohtaan, mutta olemme katsoneet parhaimmaksi olla osottamatta ystävällisyyttämme vaimollesi, ennenkuin olemme hänet nähneet. Etkä sinä tuonutkaan häntä tullessasi! Omituiselta se tuntuu. Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi, että he olivat pitäneet parhaimpana järjestää asiat niin, että Tess meni kotiinsa siksi aikaa kuin hän kävi vanhempainsa luona.

— Saatanhan sen teille sanoa, rakas äiti, jatkoi hän. Tarkotukseni oli, ettei hän tulisi tähän taloon, ennenkuin voisi esiintyä täysin luontevasti. Tämän Brasilian-tuumani olen vastikään saanut päähäni. Jos tulee lähtö, ei hän tietysti voi seurata minua tällä ensi matkalla. Hän jää äitinsä luo, kunnes minä palaan.

— Enkö minä saa häntä nähdä ennen lähtöäsi?

Angel pelkäsi, ettei se käynyt päinsä. Hän palaisi kyllä vuoden perästä, jos matkustaisi heti, ja sitten he saisivat nähdä Tessin, ennenkuin hän läksisi pois toisen kerran — hänen kanssansa.

Kiireisesti laitettu illallinen oli pöydällä, ja syödessään Clare selitteli lähemmin suunnitelmiaan. Mutta äiti oli yhä pettyneellä mielellä. Into, jolla Angel viime kerralla oli puhunut Tessistä, oli herättänyt hänessä myötätuntoisuutta; hän oli jo alkanut kuvailla mielessään, että Nazaretistakin saattoi tulla jotain hyvää — ihastuttava nainen Talbothaysin meijeristä. Hänen silmänsä tähystivät poikaa, kun tämä söi.

— Mutta etköhän voisi kuvailla, millainen hän on? Varmasti hän on kaunis, Angel?

— Siitä ei ole epäilemistäkään, tämä vastasi innolla, mikä oli omansa peittämään hänen katkeruuttaan.

— Ja että hän on puhdas ja siveä, sitä ei tarvitse kysyäkkään?

— Tietysti hän on puhdas ja siveä.

— Jo nyt näenkin hänet edessäni. Sinä sanoit tuonnottain, että hän on hienopiirteinen: hänellä on pehmeät, punaiset huulet kuin Cupidon jousi, mustat silmäripset ja kulmakarvat, tavattoman vahva palmikko ja suuret punasinervänmustat silmät.

— Niin sanoin, äiti hyvä.

— Näen hänet varsin hyvin. Ja niin syrjässä eläen hän tuskin on nähnyt ketään nuorta herrasmiestä, ennenkuin sinut näki?

— Tuskinpa vain.

— Sinä olit siis hänen ensi lempensä?

— Tietysti.

— Onpa huonompiakin vaimoja kuin nuo yksinkertaiset, hempeät, tanakat maalaistytöt. Tosin olisin toivonut — mutta koska poikani antautuu maanviljelijäksi, niin varsin luonnollistahan on, että hänen vaimonsa on tottunut maaelämään.

Isä ei niin paljon udellut, mutta kun raamatuntunti oli käsissä — heillä oli tapana lukea joku luku raamatusta ennen iltarukousta — niin hän sanoi vaimolleen:

— Koska Angel on kotona, niin sopii mielestäni lukea kolmaskymmenesensimäinen luku Sananlaskuja sen luvun asemesta, joka muutoin järjestyksessä olisi seurannut.

— Niin kyllä, vastasi mrs Clare. Kuningas Lemuelin sanat. (Hän tunsi raamatun yhtä hyvin kuin miehensä.) — Rakas poikani, isäsi lukee meille luvun, jossa siveätä vaimoa ylistetään. Osaamme tietysti sanomattakin sovittaa sanat poissa olevaan. Suojelkoon Herra häntä kaikilla hänen teillänsä!

Claren kurkku tuntui tukkeutuvan. Kaksi vanhaa palvelijaa astui sisään, jonka perästä isä alkoi lukea: "Kuka voi löytää toimellisen vaimon? Sillä hän on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hän nousee yöllä ja antaa perheellensä ruokaa ja piioillensa heidän osansa. Hän vyöttää kupeensa väkevyydellä ja vahvistaa käsivartensa. Hän näkee askareensa hyödyllisiksi: hänen kynttiläänsä ei sammuteta yöllä. Hän katselee kurkistellen, kuinka hänen huoneessansa kaikki asiat ovat, ja ei syö laiskuudessa leipäänsä. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä (sanoen): moni tytär käyttää itsensä kauniisti; mutta sinä käyt ylitse heidän kaikkein."

Kun rukoushetki oli päättynyt, niin äiti sanoi: — Ajattelin koko ajan kuinka hyvin isäsi lukemat sanat sopivat morsiameesi. Näet, että toimelias vaimo on paras, ei laiskuri eikä hieno hempula, vaan se, joka antaa käsiensä, päänsä ja sydämensä tehdä työtä toisten hyväksi. "Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä: moni tytär käyttää itsensä kauniisti, mutta hän käy ylitse heidän kaikkein." Kunpa olisin hänet nähnyt, Angel! Koska hän on puhdas ja siveä, niin en häneltä muuta olisi kaivannutkaan.

Clare ei kestänyt tätä kauempaa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, jotka loistivat kuin sula lyijy. Hän toivotti kiireisesti hyvää yötä noille hurskaille, yksinkertaisille ihmisille, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka eivät tunteneet perkelettä, maailmaa ja lihaa omassa sydämessään. Hän meni huoneeseensa.

Äiti seurasi häntä ja koputti hänen ovelleen. Clare avasi sen ja huomasi äitinsä seisovan siinä huolestuneen näköisenä.

— Angel, hän kysyi, eiköhän jotain ole hullusti, kun sinä näin pian lähdet matkaan? Sinä näytät kovin oudolta.

— Saatanpa näyttää, äiti, vastasi hän.

— Koskeeko asia häntä? Poikani, tunnen, että välillänne on jotain erikoista. Oletteko riitaantuneet näiden kolmen viikon aikana?

— Emme ole oikeastaan riitaantuneet, hän sanoi. Olemme olleet vain eri mieltä —

— Angel, ei kai hänen entisissä vaiheissaan ole mitään arveluttavaa kohtaa?

Äidin vaistolla hän oli koskettanut pojan arimpaan paikkaan; hän oli lukenut Angelin onnettomuuden hänen huolestuneista kasvoistaan.

— Hän on tahraton, vastasi poika. Vaikka ijankaikkinen helvetti olisi hänet perinyt, niin saman valheen hän ehdottomasti olisi singahuttanut.

— Muusta ei ole väliäkään. Tuskinpa mikään vetää puhtaudessa vertoja viattomalle maalaistytölle. Joskin hän alussa saattaa käytöstavallaan loukata hienotuntoisuuttasi, niin pian sinä kuitenkin hänet mieleiseksesi opetat.

Tässä sokeassa jalomielisyydessä oli purevata ivaa ja se saattoi Claren huomaamaan, että hän oli avioliittonsa kautta tuhonnut yhteiskunnallisen asemansa, jota hän ennen ei ollut tullut ajatelleeksi. Omasta puolestaan ei hän kyllä suurin asemastaan välittänyt, mutta vanhempainsa ja veljiensä vuoksi olisi hän tahtonut tehdä sen ainakin arvossa pidettäväksi. Ja kun hän nyt katseli kynttilän liekkiä, niin se tuntui äänettömästi huomauttavan hänelle, että sen oli määrä loistaa järkeville ihmisille ja että narrin kasvojen valaiseminen oli siitä vastenmielistä.

Hieman tyynnyttyään hän tunsi vihaavansa poloista vaimoaan siitä, että tämä oli saattanut hänet asemaan, joka pakotti hänet pettämään vanhempiaan. Hän melkein puheli hänelle vihoissaan, aivan kuin vaimo olisi ollut samassa huoneessa. Mutta sitten hän oli kuulevinaan hänen leppoisen, suostuttelevan äänensä, oli tuntevinaan, kuinka hänen sametinpehmoiset huulensa koskettivat hänen otsaansa, luuli tuntevansa hänen lämpimän hengityksensä.

Tänä samana yönä hänen vaimonsa ajatteli, kuinka suuri ja hyvä hänen miehensä oli. Mutta heidän kummankin yläpuolella häilyi synkempi varjo kuin minkä Angel Clare näki, nimittäin hänen oman luontonsa rajaviivat. Sillä huolimatta näennäisestä itsenäisyydestään, oli hän muutamissa suhteissa tapojen ja sovinnaisuuden orja. Ei kukaan profeetta ollut sanonut hänelle, eikä hänessä itsessään ollut niin paljoa profeettaa, että olisi sen tehnyt, että hänen vaimonsa ansaitsi parhaiten kuningas Lemuelin ylistyksen, sillä hän inhosi pahaa yhtä paljon kuin kuka tahansa, eikä hänen siveellistä arvoaan ollut mitattava sen mukaan, mitä hänelle oli tapahtunut, vaan mitä hän oli itse tahtonut ja tehnyt. Ja sitä paitsi joutuu läheinen olento aina kärsimään sellaisissa tapauksissa, koska ei mikään ole verhoamassa sen surkeutta; kun taas kaukainen hämärä olento joutuu kunnioitetuksi, sillä etäisyys muuttaa sen tahrat tekohyveiksi. Clare pani painoa siihen, mitä Tess ei ollut; näin hän jätti ottamatta huomioon mitä hän oli ja unohti että vaillinainen voi merkitä enemmän kuin kokonainen.

40.

Aamiaista syödessä tarinoitiin Brasiliasta, ja kaikki kokivat toivehikkaalla mielellä katsella Claren suunnitelmia, vaikkapa tiesivätkin muutamain työmiesten käyneen tuossa maassa ja palanneen sieltä samana vuonna.

Sitten Angel läksi kaupungille toimittamaan asioitaan, kävi pankissakin ja otti kaikki sinne tallettamansa rahat. Paluumatkallaan hän tapasi Mercy Chantin kirkon kohdalla, jonka seinistä hän näytti aina pistäyvänkin ulos, milloin Clare kulki ohi. Hänellä oli sylissään kantamus raamattuja, ja semmoinen oli hänen elämänkatsomuksensa, että muille ihmisille sydämen tuskia tuottavat tapaukset lehauttivat autuaallisen hymyn hänen huulilleen.

Hän oli jo kuullut Claren matkatuumista ja kehui niitä vallan erinomaisiksi.

— Saattaapa kyllä olla mainio yritys, vastasi Clare. Mutta rakas Mercy, elämä siellä on mennyttä kalua. Eikö liene parempi mennä luostariin.

— Luostariin! Mitä sinä sanotkaan?

— Kuinka niin?

— Mies poloinen — munkkihan täytyy olla, jos mieli päästä luostariin, ja luonnollisesti roomalaiskatolinen.

— Ja katolinusko on synti, ja synti kadotus! Jopa olenkin huonoilla jälillä.

— Minä olen ylpeä, että olen protestantti, sanoi tyttö ankarasti.

Silloin Clare tuntui joutuvan pahan hengen valtaan ja alkoi ladella Mercylle mitä vääräuskoisimpia ajatuksia. Hän nauraa hohotti tytölle vasten naamaa nähdessään, kuinka kauhistunut hän oli, mutta lakkasi nauramasta huomatessaan Mercyn olevan kovin huolissaan hänen tähtensä.

— Rakas Mercy, hän sanoi, suo anteeksi, taidan menettää järkeni.

Samaa Mercykin ajatteli, ja niin he erosivat. Clare palasi kotiinsa talletettuaan Tessin timantit pankkiin, kunnes paremmat päivät koittaisivat. Sitä paitsi hän jätti pankkiin kolmekymmentä puntaa lähetettäväksi Tessille milloin hän pyytäisi ja kirjotti siitä Tessille, osottaen kirjeensä Blackmoorin laaksoon. Tämän summan ynnä aikaisemmin antamansa viisikymmentä puntaa hän toivoi riittävän hänen tarpeihinsa, varsinkin kun hän oli pyytänyt Tessiä päinvastaisessa tapauksessa kääntymään hänen isänsä puoleen.

Hän piti parhaana olla ilmottamatta vanhemmilleen Tessin osotetta, ja kun näillä ei ollut aavistustakaan, mitä nuorten välillä oli tapahtunut, niin eivät he sitä pyytäneetkään. Samana päivänä hän läksi vanhempainsa luota, sillä hän tahtoi suoriutua joutuin asioistansa.

Yksi asia oli hänen vielä toimitettava ennen matkalle lähtöään, hänen oli käytävä Wellbridgessa maksamassa asunnon vuokra siltä ajalta, minkä hän Tessin kanssa oli siellä oleskellut, jättämässä avain isännälle ja ottamassa pois jälelle jääneet kapineet.

Tämän katon alla oli häntä elämänsä suurin suru kohdannut. Mutta kuitenkin, kun hän avasi oven ja astui sisään, välähti hänen mieleensä suloisia muistoja: hän muisti kuinka he olivat iloisina saapuneet sinne tuona iltana, kuinka hauskalta oli tuntunut olla lähellä häntä, kuinka he olivat syöneet ensi kerran yhdessä ja istuneet käsi kädessä pesävalkean ääressä!

Isäntä ja emäntä olivat ulkotöillä Claren tullessa, ja hän sai olla vähän aikaa yksin huoneessa. Hänen povessaan väreili tunteita, joita hän ei juuri ollut odottanut, ja niiden vallassa hän meni Tessin makuuhuoneeseen, joka ei koskaan ollut hänen makuuhuoneenaan. Vuode oli viehättävästi järjestetty, ihan siltä jäleltä kuin Tess oli sen lähtöaamuna laittanut. Mistelinoksa riippui vielä entisellä paikallaan. Oli se kuitenkin jo vähän kuihtunut. Angel otti sen ja heitti sen uuniin.

Siinä seistessään häntä rupesi ensi kerran epäilyttämään, oliko hän menetellyt viisaasti, vielä vähemmin jalomielisesti. Mutta eikö häntä oltu kauheasti petetty? Näiden ristiriitaisten tunteiden murjomana hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja kyyneleitä herahti hänen silmiinsä.

— Oi, Tess, jos vain olisit puhunut minulle ennemmin, niin olisin antanut sinulle anteeksi, hän mutisi.

Kuullessaan askeleita alhaalta hän nousi ja meni portaille. Alhaalla seisoi muuan nainen; hän käänsi päätänsä, ja Angel näki, että se oli kalpea, mustasilmä Izz Huett.

— Mr Clare, hän sanoi, läksin tervehtimään teitä ja mrs Clarea ja kysymään voitteko hyvin.

Tämä oli tyttö, jonka salaisuuden hän oli arvannut, mutta joka ei tiennyt hänen salaisuuttaan, rehti tyttö, joka rakasti häntä — josta olisi tullut yhtä hyvä, melkein yhtä hyvä maamiehen vaimo kuin Tessistä.

— Olen täällä yksin, sanoi Clare, emme asu enää täällä. — Hän selitti millä asialla hän oli ja kysyi:

— Mitä tietä sinä menet kotiin, Izz?

— En minä mene Talbothaysiin, vastasi hän, kotini ei ole enää siellä.

— Miksikä ei?

Izz katseli maahan.

— Siellä tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että läksin pois. Tuota tietä minä menen, hän sanoi viitaten tielle päin, jota Clarenkin oli mentävä.

— Ka, joko sinä lähdet? Pääset minun kyydissäni vähän matkaa.

Hänen kalpeille kasvoillensa kohosi heleä puna.

— Kiitoksia paljon, mr Clare.

Kohta hän tapasi isännänkin ja selvitti asiansa hänen kanssaan. Sitten molemmat nousivat vaunuihin.

— Minä lähden pitkälle matkalle, Izz, hän sanoi ajaessaan. Aijon käydä Brasiliassa.

— Mitä mrs Clare niin pitkästä matkasta arvelee? kysyi Izz.

— Ei hän lähde vielä mukaan, vasta jonkun vuoden kuluttua. Minä menen tutkimaan oloja, katsomaan miltä elämä sillä puolen maailmaa näyttää.

Ajoivat kotvan matkaa mitään virkkamatta.

— Kuinka toiset voivat? kysyi Clare viimein. Kuinka Retty jaksaa?

— Kun hänet viimeksi tapasin, oli hän kovin oudon näköinen. Hän oli laihtunut, kasvot olivat aivan kuopalla — eikö kuihtune koko tyttö! Ei häneen kukaan enää rakastu, sanoi Izz hajamielisenä.

— Entä Marian?

Izz hiljensi ääntänsä.

— Marian juo.

— Mitä ihmeitä!

— Niin tekee. Meijerimies käski hänet pois työstään.

— Entä sinä?

— En minä juo enkä ole sairaskaan. Mutta — laulamisesta ei tule mitään aamuisin.

— Miksei? Ennenhän sinä heläyttelit koko somasti lempilaulujasi aamulypsyllä.

— Niin kyllä. Laulelin siihen aikaan kun te tulitte Talbothaysiin, vaan en sen perästä.

— Miksi se siihen lakkasi?

Izz loi mustat, säihkyvät silmänsä häneen vastauksen asemesta.

— Izz, ymmärrän sinua, hän sanoi vaipuen ajatuksiinsa. Ajatteles, jos olisin sinua pyytänyt vaimokseni!

— Jos olisitte pyytänyt, niin omanne olisin ollut ja olisittepa saanut vaimon, joka teitä rakasti.

— Aivanko todella?

— Niin totta kuin tämä päivä, sanoi hän hiljaa. Hyvä Jumala, ettekö sitä koskaan arvannut?

He tulivat paikalle, josta tie poikkesi erääseen kylään.

— Minun pitää tässä erota. Asun tuolla kylässä, sanoi Izz äkkiä oltuaan vaiti siitä saakka kuin oli tehnyt tunnustuksensa.

Clare seisautti hevosen. Hän oli suuttunut kohtaloonsa ja karvas oli hänen mielensä yhteiskunnallisia sääntöjä vastaan, sillä nehän olivat ahdistaneet hänet umpikujaan, josta ei päässyt kunnialla yli ei ympäri. Miksei kostaisi yhteiskunnalle järjestämällä asiansa oman mielensä mukaan, sen sijaan että taipui suutelemaan sovinnaisuuden ruoskaa?

— Menen yksin Brasiliaan, Izz, hän sanoi. Olen eronnut vaimostani persoonallisista syistä enkä matkan takia. Saattaa käydä niinkin, ettemme enää koskaan elä yhdessä. Kenties en voi sinua rakastaa, mutta — etkö tahdo tulla mukaani hänen sijastaan?

— Ihanko todella te minua pyydätte?

— Ihan. Minua on kohdeltu siksi pahoin, että olen huojennuksen tarpeessa. Ja sinä ainakin rakastat minua omaa voittoa pyytämättä.

— No hyvä — minä tulen mukaanne, sanoi Izz hetken vaijettuaan.

— Tuletko? Tiedätkö mitä se merkitsee?

— Merkitsee, että saan olla kanssanne sen ajan minkä siellä viivytte — siihen olenkin tyytyväinen.

— Muista, ettet nyt enää voi luottaa minuun moraalisessa suhteessa. Mutta minun on kuitenkin huomautettava, että tämmöistä tekoa sivistys pitää vääränä, — ainakin länsimainen sivistys.

— Siitä en välitä, eikä siitä välitä kukaan nainen, joka on epätoivon vallassa, eikähän muuta keinoa olekkaan.

— Istu sitten siinä äläkä laskeudu alas.

Hän ajoi tienhaaran ohi, kilometrin, pari, osottamatta hellempiä tunteita.

— Rakastatko minua, Izz, rakastatko minua täydestä sydämestä? kysyi hän äkkiä.

— Rakastan — olenhan jo sanonut. Rakastin teitä koko ajan, minkä olimme yhdessä Talbothaysissa.

— Enemmän kuin Tess?

Hän pudisti päätänsä.

— En, mutisi hän, en enempää kuin hän.

— Mikset?

— Koska kukaan ei voi sinua rakastaa enemmän kuin Tess… Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.

Izz Huettilla olisi ollut tilaisuus vahingoittaa kilpailijaansa, mutta Tess oli saanut hienommalla luonteellaan semmoisen vallan hänessä, että hänen oli pakko puhua totta.

Clare oli vaiti. Hänen sydäntänsä kouristi kuullessaan nämä suorat sanat siltä taholta, mistä hän kaikkein vähimmin oli niitä odottanut. Hänen kurkkuaan kangersi omituisesti, ja myötäänsä kaikui hänen korvissaan sanat: — Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.

— Unohtakaamme mieletön puheemme, Izz, hän sanoi kääntäen äkkiä hevosensa. En tiennyt mitä puhuin. Minä vien sinut jälleen tienhaaraan.

— Siinäkö palkka rehellisyydestäni! Kuinka kestän tätä?

Izz Huett hyrskähti rajusti itkemään lyöden otsaansa, kun hänelle selvisi mitä oli tapahtunut.

— Kadutko sinä tätä vähäistä oikeuden osotusta poissaolevaa kohtaan? Oi, Izz, älä turmele sitä katumalla!

Izz rauhottui vähitellen.

— Enpä niinäkään tainnut tietää, mitä sanoin suostuessani ehdotukseenne. Toivoin semmoista — mikä ei koskaan voi tapahtua.

— Koska minulla jo on vaimo, joka minua rakastaa.

— Niin, niin, niin teillä on.

He olivat kohta tienhaarassa, jonka ohi puoli tuntia sitten olivat ajaneet, ja Izz hyppäsi alas vaunuista.

— Izz — unohdahan hetkellinen kevytmielisyyteni! huudahti Clare. Menettelin niin varomattomasti, niin ajattelemattomasti!

— Unohtaisin? En koskaan, en koskaan! Ei se minusta ollut kevytmielisyyttä.

Clare tunsi, kuinka täydelleen hän ansaitsi näissä tuskallisissa sanoissa piilevän nuhteen ja sanomattoman tuskan vallassa hän hypähti maahan, tarttuen tytön käteen.

— Eroammehan joka tapauksessa ystävinä? Et tiedä mitä minun on ollut kestettävä.

Hän oli todella jalomielinen tyttö eikä tehnyt erohetkeä karvaammaksi.

— Minä annan anteeksi, hän sanoi.

— Ja nyt, Izz, virkkoi Clare niin vakavasti kuin suinkin, pyydän sinua sanomaan Marianille, kun hänet ensi kerran tapaat, että hänen on oltava kelpo nainen eikä hulluteltava joutavaa. Lupaa se ja sano Rettylle, että maailmassa on minua parempia ja arvokkaampia miehiä, että hänen minun tähteni on meneteltävä oikein ja järkevästi — pane mieleesi sanat — oikein ja järkevästi. Ja sinä, Izz, olet vilpittömillä sanoillasi pelastanut minut pahimmasta petoksesta. Naiset saattavat olla huonoja, mutta niin huonoja kuin miehet eivät he ole näissä asioissa! Jo tästäkin syystä en koskaan sinua unohda. Ole aina hyvä ja vilpitön tyttö niinkuin tähänkin asti, äläkä ajattele minua kelvottomana rakastajana, vaan uskollisena ystävänä. Lupaa se!

Izz lupasi.

— Taivas teitä siunatkoon ja varjelkoon! Hyvästi!

Clare läksi ajamaan, mutta tuskin oli hän näkymättömissä, kun Izz heittäytyi ojan reunalle tärisyttävän tuskan kouristamana, ja kun hän iltamyöhällä palasi äitinsä luo, olivat hänen kasvonsa luonnottoman jäykät. Ei kukaan saanut tietää, miten hän oli tuon illan viettänyt.

Tuskalliset ajatukset ahdistivat Clareakin. Mutta hän ei surrut Izz Huettin takia. Sinä iltana ei pitänyt paljoa, ettei hän keskeyttänyt matkaansa lähimmälle rautatieasemalle ja ajanut Tessin luo.

Häntä ei estänyt lähtemästä Tessin luonteen halveksiminen eikä epäilys siitä, millä tunteilla Tess häntä ajatteli. Ei, syynä oli se, että kaikki oli kuitenkin samalla kannalla kuin ennenkin, vaikkapa Tess häntä rakastikin, kuten Izz oli vakuuttanut. Jos hän oli ollut oikeassa ennen, niin oikeassa oli hän nytkin. Mikään ei saanut häntä luopumaan suunnasta, jota hän oli päättänyt kulkea. Voisihan hän pian palata Tessin luo, jos se tuntui välttämättömältä.

Hän matkusti yöjunassa Lontooseen ja puristi viittä päivää myöhemmin veljiensä kättä jäähyväisiksi laivarannassa.

41.

Siirtykäämme nyt ajassa vähän eteenpäin, seuraavaan lokakuuhun, siis enemmän kuin kahdeksan kuukautta siitä, kun Clare ja Tess erosivat.

Tapaamme viimeksimainitun varsin toisenlaisissa oloissa. Morsiamen asemesta, jonka matkalaukkuja ja lippaita muut kantavat, näemme yksinäisen naisen, joka itse raastaa korejaan ja myttyjään, aivan niinkuin ennen naimisiin menoaan. Eikä hänellä ole niistä rahoista, joita miehensä hänelle niin auliilla kädellä antoi, mitään jälellä.

Lähdettyään vanhempainsa luota Marlottista hän oli ollut kevään ja kesän keveissä töissä, työskennellen pisimmän ajan Port Bredyn meijerissä, joka oli yhtä etäällä hänen kotiseudustaan kuin Talbothaysin meijeristä. Hän piti parempana menetellä näin kuin elää miehensä kustannuksella.

Henkisesti hän oli aivan seisahdustilassa; koneellinen työ oli omansa sitä lisäämään. Hänen ajatuksensa olivat toisessa meijerissä, toisessa ajassa, ja muistissaan hän eli siellä rakastettunsa parissa. Siellä oli ollut mies, joka samassa tuokiossa kun hän ojensi kätensä pitääkseen häntä kiinni, oli hävinnyt kuin unikuva.

Meijerissä oli työtä ainoastaan siihen saakka kuin maidonsaanti alkoi vähetä, hänellä näet ei ollut vakituista paikkaa, kuten Talbothaysissa. Mutta leikkuuaika oli sen sijaan käsissä; niinpä hänen tarvitsi vain siirtyä leikkuumaalle saadakseen työtä yllinkyllin.

Claren antamista rahoista hän oli käyttänyt vain tuiki vähän, lukuunottamatta viittäkolmatta puntaa, jotka oli vanhemmilleen antanut. Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi, jolloin hänen oli pakko turvautua kultarahoihinsa.

Ylen raskaalta tuntui erota niistä. Angel oli pistänyt ne hänen käteensä; uusia ja kirkkaita ne olivat, vastikään pankista lähteneitä, ja Angelin kädessä käynti oli tehnyt ne ikäänkuin rakkaiksi muistokaluiksi — niistä luopuminen oli samaa kuin pyhäinjäännösten pois heittäminen. Mutta mikäpäs siinä auttoi, vähä kerrassaan soluivat ne hänen käsistään.

Hänen oli ollut pakko lähettää äidilleen osotteensa tuon tuostakin, mutta oloistaan ei hän ollut oikeata selvää antanut. Kun hänen rahansa olivat miltei lopussa, tuli äidiltä kirje. Joan Durbeyfield ilmotti kotona oltavan kauheassa pulassa; syksyiset sateet olivat turmelleet olkikaton pahanpäiväisesti, siitä ei tullut kalua muuten kuin laittamalla se aivan uudesta, mutta mitenkäs sen teki, kun entinenkin katto oli vielä maksamatta. Yläkertaan piti myöskin saada uudet katonalaiset ja uusi laipio, mikä tulisi maksamaan parikymmentä puntaa, vanha lasku siihen luettuna. Koska hänen miehensä oli hyvissä varoissa ja epäilemättä oli palannut matkaltaan, niin eikö Tess voisi lähettää heille rahoja?

Tessillä oli vielä pankissa Angelin tallettamia rahoja kolmekymmentä puntaa, ja kun vanhemmat olivat noin pahaan pulaan joutuneet, niin hän otti ne sieltä ja lähetti heille kaksikymmentä puntaa. Sitä paitsi hänen täytyi ostaa talvivaatteita, niin että hänelle jäi talven varalle vain tuiki pieni summa rahaa.

Kun viimeinen punta oli mennyt, niin hän muisti Angelin käskeneen pyytämään hänen isältänsä lisää rahaa, jos entiset loppuisivat.

Mutta kuta enemmän Tess tätä ajatteli, sitä vaikeammalta hänestä tuntui tämän keinon käyttäminen. Sama hienotunteisuus, ylpeys, väärä kainous tai miksi tuota sanoisi, joka oli saattanut hänet vanhemmiltaan salaamaan heidän yhä pitkittyvän eronsa, esti häntä Claren omaisille ilmottamasta rahan tarpeestaan. Ne kenties halveksivat häntä jo ennestään; kuinka paljon halveksisivatkaan, jos hän tuli heiltä apua kerjäämään!

Arveli hän kuitenkin vastenmielisyytensä appivanhempainsa puoleen kääntymiseen ajanoloon haihtuvan, vaikkapa hän omille vanhemmilleen ei ollut voinut asioitaan kertoa. Kun hän läksi viimeisen kerran kotoaan, niin he jäivät siihen uskoon, että hän oli kohta ryhtyvä elämään miehensä kanssa, ja siinä uskossa hän oli antanut heidän ollakkin.

Hän toivoi, ettei Angel viipyisi Brasiliassa kuin vähän aikaa, jonka perästä noutaisi hänet tai kirjottaisi, missä voisivat yhtyä jälleen. Joka tapauksessa he esiintyisivät kohta yhdessä vanhempainsa ja maailman edessä! Tätä toivoa hän piti vireillä. Vaikeata oli ilmottaa äidille, että hän oli hylätty vaimo, jonka oli pakko elää omain kättensä työllä.

Timantit muistuivat hänen mieleensä. Ei hän tiennyt mihin Clare oli ne tallettanut, ja yhdentekevää se olikin, koska hän sai niitä vain käyttää, vaan ei myydä. Ja vaikkapa olisivatkin hänen, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää niitä hyväkseen aseman nojalla, joka oikeastaan ei hänelle kuulunut.

Eipä hänen miehensäkään päivät olleet tällä välin aivan koettelemuksitta kuluneet. Tällä hetkellä hän makasi kuumeessa Curitiban läheisillä tasangoilla. Rankkasateet ja monet muut vastukset olivat ahdistaneet häntä, samoin kuin muitakin englantilaisia maamiehiä ja työläisiä, joita Brasilian hallituksen koreilla lupauksilla oli sinne houkuteltu.

Mutta palatkaamme Tessiin. Kun hänen viimeinen puntansa oli lopussa, niin hänen toimeentulonsa alkoi käydä vaikeaksi, sillä tähän aikaan vuotta oli miltei mahdoton saada paikkaa. Kaupunkeja, isoja taloja ja varakasta väkeä hän pelkäsi, sillä sieltä käsin oli musta murhe tullut hänen luokseen; ja pikku meijereissä taas ei tarvittu apuväkeä. Talbothaysin meijeriin hän luultavasti olisi päässyt, — säälistähän ne olisivat häntä siellä pitäneet — mutta häntä ei haluttanut sinne mennä. Muuttuneet olot olisivat sietämättömät; hänen palaamisensa vuoksi alkaisivat varmaankin nuhdella hänen jumaloitua miestänsä. Hän ei voisi kestää heidän surkutteluaan ja kuiskaten lausuttuja huomautuksiaan hänen omituisen asemansa johdosta.

Nyt hän oli matkalla sisämaahan hakemaan työtä eräästä hovista, jossa Marian oli kirjottanut sellaista olevan saatavissa. Marian oli jollain tavalla saanut tietää Tessin olevan erillään miehestään — arvattavasti Izz Huettin kautta — ja tuo hyväsydäminen, nyt juopotteleva tyttö, luullen Tessin joutuneen pahaan pulaan, oli kiiruhtanut ilmottamaan vanhalle ystävälleen, että hän itse oli siellä työssä ja Tesskin saisi ansiota, jos oli totta, että hänen oli pakko käydä työssä, kuten ennenkin.

Ei hän enää juuri odottanut anteeksi antoa mieheltänsä, toivo hävisi sitä mukaa kuin päivät lyhenivät. Välinpitämätönnä hän samosi paikasta toiseen. Entisyys sai siirtyä joka askelella loitommaksi, haihtua olemattomiin iloineen, suruineen.

Yksinäinen asemansa tuotti hänelle monta vaikeutta. Luontaisella viehkeydellään ja hienostuneella käytöstavallaan, jota oli Clarelta oppinut, hän herätti kiusallista huomiota. Niin kauan kuin häitä varten tehdyt vaatteet kestivät, eivät satunnaiset, ihailevat silmäykset tuottaneet ikävyyttä. Mutta niin pian kuin hänen oli pukeuduttava karkeihin työtamineihin, viilsivät hänelle lausutut raa'at sanat usein hänen sydäntänsä. Eräänä marraskuun iltana sattui hänelle vieläkin ikävämpi tapaus.

Mieluummin olisi hän mennyt Brit-joen viljavaan laaksoon kuin sisämaahan, johon hänen matkansa nyt piti, koska hän silloin olisi ollut lähempänä miehensä vanhempia. Mutta kun hän kerran oli päättänyt Marianin kutsua noudattaa, niin hän ohjasi kulkunsa ylämaita kohti. Chalk-Newtonin kylään hän aikoi yöksi ehtiä.

Tie oli pitkä ja yksitoikkoinen, ja syksyisenä päivänä hämärä yllätti hänet odottamatta. Hän oli juuri päässyt mäen päälle, mistä tie suikersi kauas alankoon, kun kuuli selkänsä takaa askeleita. Hetkisen perästä astui mies hänen rinnalleen virkkaen:

— Hyvää iltaa, korea neitoseni, — johon Tess kohteliaasti vastasi.

Oli vielä siksi valoisa, että mies saattoi nähdä hänen kasvonsa, vaikka maisema oli pimeän peitossa. Mies tuijotti häneen.

— No, mutta tämähän näkyy olevan sama tytön sipukka, joka tuonnottain oli Trantridgessa — nuoren herra D'Urbervillen hyvä ystävä, hän huudahti. Olin siellä minäkin siihen aikaan.

Tess tunsi hänet samaksi mieheksi, jota Angel oli sivaltanut korvalle ravintolassa, koska oli puhunut hänestä solvaavasti. Hän hätkähti pelosta, mutta ei vastannut mitään.

— Tunnusta vain ja tunnusta sekin, että totta minä kaupungissa puhuin, vaikka liehittelijäsi otti siitä niin nokkaansa — hei, kuuletko sinä? Saisitpa pyytää anteeksi tuota lyöntiä.

Tess oli yhä vaiti. Näytti olevan vain yksi keino päästä eroon. Hän puhaltui juoksemaan tietä pitkin minkä jaloista läksi. Metsän kohdalla oli portti, ja siitä hän syöksyi metsään. Vasta sitten kun oli varmassa piilossa hän pysähtyi.

Puiden alla oli kuivia lehtiä, ja kuuset olivat tuulen suojana. Hän lakaisi kellastuneita lehtiä kokoon ja hautautui niiden keskeen nukkumaan.

Levoton oli hänen unensa; hän oli myötäänsä kuulevinaan kummallisia ääniä, mutta vakuutteli itselleen, että tuulen tohinaa se vain oli. Hän ajatteli miestään, joka ojeili lämpimässä ilmanalassa toisella puolen maapalloa, kun sitä vastoin hän virui täällä kylmässä. Tokkohan oli maan päällä toista niin kurjaa olentoa kuin hän, kysyi Tess itseltään, ja ajatellen hukkaanmennyttä elämäänsä hän sanoi: "Kaikki on turhuutta". Hän toisteli näitä sanoja koneellisesti, kunnes hänelle äkkiä selvisi, että tuo sananparsi oli aivan riittämätön meidän ajallemme. Enemmän kuin kaksi tuhatta vuotta sitten oli Salomon samaa ajatellut, ja Tesskin, vaikkei kuulunutkaan ajattelijain joukkoon, oli mennyt paljon pitemmälle. Jos kaikki oli turhuutta, niin kukapa sitten välitti teoistaan? Oi, kaikki oli pahempaa kuin turhuus — vääryyttä, rangaistusta, kuolemaa. Angel Claren vaimo pani kätensä otsalleen ja tunnusteli kulmiensa kaaria ja silmäkuoppiansa pehmeän hipiän alta, ajatellen samalla että aika oli tuleva, jolloin kaikki nuo luut olisivat paljaita. — Kunpa olisivat nyt jo, hän huokaisi.

Keskellä haaveitaan hän kuuli taas omituista ääntä metsästä. Saattoi se olla tuulikin, mutta eihän tuntunut juuri ollenkaan tuulevan. Välistä se kuului ikäänkuin huohotukselta, välistä räpistelemiseltä, joskus eräänlaiselta ähkynnältä. Kohta hän oli vakuutettu siitä, että äänen synnyttivät jotkut metsänelävät, varsinkin kun hetkisen perästä kuului aina jotain raskasta pudota mätkähtävän maahan. Jollei hän olisi kyyhöttänyt täällä suru sydämessään, olisi häntä pelottanut; mutta nyt ollessaan ihmisyyden ulkopuolella hän ei pelännyt mitään. Vihdoinkin koitti aamu, ja pimeys kaikkosi metsästä. Tess nousi ylös ja katseli rohkeasti ympärilleen. Silloin hän huomasi, mikä häntä yöllä oli häirinnyt. Puiden juurella retkotti joukko fasaaneja, koreat höyhenet veressä; toiset olivat kuolleet, toiset liikuttelivat tuskallisesti siipiään, jotkut katselivat taivaalle tai ripistelivät jalkojaan — kaikki vääntelivät itseään tuskissaan, paitsi niitä onnellisia, joiden kärsimykset kuolema oli yöllä päättänyt.

Tess ymmärsi heti mistä tämä johtui. Joku metsästysseurue oli edellisenä päivänä ajanut linnut tälle laidalle metsää. Ammutut fasaanit oli korjattu ennen pimeän tuloa, mutta joukko lievästi haavottuneita lintuja oli päässyt pakoon ja piiloutunut oksien peittoon, missä olivat pysytelleet, kunnes nääntyneinä verenvuodosta olivat putoilleet maahan toinen toisensa perästä.

Tessiin koski toisten kärsimykset yhtä kipeästi kuin omansa, ja tuota pikaa hän päätti vapauttaa vielä hengissä olevat linnut tuskistaan. Hän väänsi niskat jokainoalta minkä näki ja jätti ne paikoilleen odottamaan metsästäjäin tuloa.

— Lintu poloiset! Pidin itseäni kurjimpana olentona maan päällä, huomaamatta millaisia tuskia te kärsitte! huudahti hän kyynelsilmin. — En tunne kipua ruumiissani! En ole silvottu, ei vuoda verta ruumiistani ja minulla on kaksi kättä, joilla voin tehdä työtä ja hankkia jokapäiväisen leipäni. — Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat, lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.

42.

Oli jo valoisa päivä, ja Tess kohosi jälleen valtatielle. Tiellä kulkeminen ei nyt pelottanut; ei ristinsielua näkynyt liikkeellä, Tess asteli turvallisesti eteenpäin, sillä lintujen hiljainen kuolonkamppailu oli osottanut hänelle, kuinka paljoa keveämpi hänen tuskansa oli kantaa, jos hän vain voisi kohota yläpuolelle tapoja ja ennakkoluuloja. Mutta ei hän sitä voinut, niin kauan kuin Clare piti niistä kiinni.

Hän tuli Chalk-Newtoniin ja söi aamiaista eräässä ravintolassa, missä nuoret miehet lausuivat kohteliaisuuksia hänen viehkeän näkönsä vuoksi aivan kiusaksi asti. Tunsi hän kuitenkin iloisia toiveitakin mielessään, sillä kukapa tietäisi, eikö hänen miehensäkin lopulta puhelisi hänelle yhtä veikeitä sanoja? Juuri sen vuoksi hänen täytyi pitää varansa, ettei kukaan päässyt häntä lähentelemään. Ulkomuoto ei saanut tuottaa hänelle vaaraa. Päästyään kylästä hän pistäysi tien varrella olevaan metsikköön ja otti koristaan huonoimmat työvaatteensa, joita oli pitänyt leikkuuaikana Marlottissa. Vielä kääri hän nenäliinan kasvoilleen, aivan kuin olisi hammas taudissa. Ja lopuksi hän sipaisi pikku sakseilla, taskupeilistä kuvaansa katsoen, kulmakarvansa säälittä pois. Varmaankin liian tunkeilevat ihailijat jättäisivät nyt hänet rauhaan.

— Tuossapa vasta tytön möllykkä, sanoivat ensinnä vastaan tulleet miehet toisilleen.

Tessin silmät kyyneltyivät säälistä itseään kohtaan, kun hän tämän kuuli.

— Mutta enpä ole millänikään, sanoi hän. En ole millänikään. Rumaksi minä itseni laitan, koska Angel ei ole täällä, eikä minulla ole ketään turvanani. Mieheni on maailmalla eikä koskaan minua enää rakasta, mutta minä rakastan häntä yhtä paljon ja vihaan kaikkia muita miehiä ja saatan heidät itseäni halveksimaan.

Niin astelee eteenpäin Tess, yksinkertainen, karkeihin vaatteihin puettu raataja rahanalainen. Jokikinen lanka hänen puvussaan on kulunut ja haalistunut sateen, auringon ja ahavan vaikutuksesta. Ei hänessä näy merkkiäkään nuoresta intohimosta.

Mutta tämän mitättömän pinnan alla sykkii sydän, joka jo oli kovin paljon saanut tuntea elämän karvautta, himojen julmuutta ja rakkauden epävakaisuutta.

Seuraavana päivänä oli paha ilma, mutta hän jatkoi vain matkaansa hellittämättä. Hän tahtoi löytää työpaikan koko talveksi; aikaa ei saanut hukata. Kokemuksestaan viisastuneena hän päätti olla rupeamatta päivätyöhön.

Ja niin Tess kulki talosta taloon sitä hovia kohti, johon Marian oli häntä kutsunut. Vasta viime tiukassa hän päätti mennä sieltä kysymään työtä, sillä väen puute todisti, ettei siinä talossa palveleminen ollut kehuttavaa. Alussa hän kyseli helpompia töitä, mutta kun niitä ei ollut saatavissa, niin hän tarjoutui kovempiinkin. Mieluimmin olisi hän antautunut meijerityöhön tai kanoja hoitamaan, mutta siihen ei ollut tilaisuutta, ja lopulta hänen täytyi tarttua työhön, johon hän hädättä ja pakotta ei olisi koskaan ryhtynyt — nimittäin raskaaseen peltotyöhön.

Toisen päivän iltana hän saapui ylätasangolle, joka oli hänen kotilaaksonsa ja sen laakson välillä, missä hän oli elänyt lyhyen lemmenaikansa.

Ilma oli kuiva ja kylmä, ja muutamassa tunnissa sateen tauottua tuuli puhalsi pitkän maantien valkoiseksi ja pölyiseksi. Puita oli tuiki harvassa tai ei ollenkaan, sillä vuokraajat, nuo puiden, pensaiden ja viidakkojen luontaiset vihamiehet, olivat armottomasti lyöneet maahan pienimmätkin vesat. Kaukaa etelästä hän näki kumpujen ja harjanteiden takaa pinnan, joka välkkyi kuin kiillotettu teräs. Se oli Englannin ja Ranskan välinen kanava.

Hänen edessään, vähäisessä painanteessa, oli kylä. Viimeinkin oli hän tullut Flintcomb-Ashiin, missä Marian asui. Ei tässä auttanut vastaan rimpuileminen; hän oli tuomittu joutumaan tänne. Karu maaperä osotti, ettei työnteko täällä ollut leikkiä, mutta jopa oli aika heittää maankiertäminenkin, ja Tess päätti jäädä kylään, varsinkin kun rupesi vettä satamaan.

Kylän laidassa oli tupa, jonka pääty oli maantielle päin, ja ennenkuin Tess läksi etsimään yöpaikkaa, hän pistäytyi räystään alle odottamaan illan tuloa.

— Kuka luulisi minua rouva Angel Clareksi! hän sanoi itsekseen.

Seinä tuntui lämmittävän hänen selkäänsä ja hartioitaan, josta hän päätti tuvan uunin olevan tällä seinällä. Hän lämmitteli käsiään tiiliä vastaan, painaen märän poskensakin niihin. Seinä tuntui olevan hänen ainoa ystävänsä. Siinä oli niin hyvä olla, ettei tehnyt mieli lähteä yöksikään pois.

Hän kuuli mökin asukkaiden, kokoontuneina sisään päivätyön päätyttyä, haastelevan keskenään. Kuuli hän myöskin ruoka-astiain kolinaa illallispöydästä. Mutta kyläntiellä ei näkynyt ristinsielua. Viimein ilmestyi tielle nainen, jolla oli yllään ohut pumpulileninki ja kesähattu, vaikka ilma oli kylmä. Tessille välähti mieleen, että tulija oli Marian, ja kun nainen tuli siksi lähelle, että hänet saattoi hämärässä erottaa, niin Tess huomasi olevansa aivan oikeassa. Marian oli lihonnut ja käynyt entistä punakammaksi ja oli huonoissa pukimissa. Eipä olisi Tess välittänyt tuttavuuden uudistamisesta, jos hänen asiansa olisivat olleet semmoisellakaan kannalla kuin ennen, mutta nyt häntä ahdisti sanomaton yksinäisyyden tunne, ja iloisesti hän vastasi Marianin tervehdykseen.

Marian puhutteli häntä varsin arvokkaasti, mutta tuntui olevan sangen liikutettu kuullessaan, ettei Tess vielä ollut sen paremmilla päivillä. Ohimennen oli hän kuullut puhuttavan heidän erostaan.

— Tess — rouva Clare — rakkaan miehen rakas vaimo! Ovatko sinun asiasi tosiaankin niin huonolla kannalla, lapsi kulta? Miksi sinun kauniit kasvosi ovat tuommoisissa siteissä? Onko sinua lyöty? Ei suinkaan hän?

— Ei, ei, ei toki! Itse minä sen käärin välttääkseni huomiota, Marian.

Hän päästi irti siteen, joka saattoi herättää niin mielettömiä ajatuksia.

— Eikä sinulla ole kaulustakaan! (Tessillä oli ollut tapana pitää meijerissä pientä, valkoista kaulusta.)

— Ei ole.

— Putosiko se sinulta tullessasi?

— Ei. Minä en välitä mitään ulkonäöstäni, siinä koko juttu. Siksi en pannut sitä kaulaani.

— Ei sinulla ole vihkisormustakaan sormessa?

— Ei ole sormessa. Kannan sitä nauhassa rinnallani. En soisi ihmisten tietävän avioliitostani mitään. Kovin se olisi noloa, kun olemme erossa toisistamme.

Marian oli vaiti.

— Mutta olethan sinä herrasmiehen vaimo; aivan kohtuutonta on, että sinun tällä lailla pitäisi elää.

— Eikä mitä, oikein se on, mutta onneton minä kuitenkin olen.

— Hyvänen aika! Hän meni kanssasi naimisiin, ja olet onneton!

— Vaimot ovat joskus onnettomia, eikä se johdu heidän miestensä vioista, vaan heidän omistaan.

— Ei sinussa ole mitään vikaa, Tess kulta, siitä olen varma. Eikä miehessäsikään. Syrjästä päin kai tämä on tullut.

— Marian, rakas Marian, älä viitsi joutavia kysellä! Mieheni on ulkomailla, ja minulta ovat rahat huvenneet, niin että minun on pakko elää työlläni toistaiseksi. Älä sano minua rouva Clareksi, vaan Tessiksi, kuten ennenkin. Saankohan minä täällä työtä?

— Saat kyllä, mielellään ne antavat, sillä harva tähän tulee. Nälkäpaikka tämä on. Pellot ei kasva kuin ohraa ja naurista. Minähän tässä vielä retustan, mutta sääliksi käy sinun tulosi.

— Mutta olithan sinä yhtä hyvä meijerityttö kuin minäkin.

— Olin, mutta ei minusta ole ollut siihen sen perästä, kun rupesin juopottelemaan. Jumala paratkoon, se onkin ainoa iloni nykyään! Jos sinä tulet taloon, niin sinut pannaan rehunauriita nyhtämään. Sitä minäkin teen, mutta kyllä sinä heti kyllästyt.

— Vieläkö mitä! Kysytkö sinä minun puolestani?

— Paras on että itse kysyt.

— No sama se. Mutta muistahan, Marian, ei sanaakaan hänestä, jos jään tänne! En tahdo, että hänen nimeänsä tahrataan lokaan.

Marian, joka pohjaltaan oli luotettava tyttö, vaikka karkeammista aineksista kuin Tess, lupasi olla vaiti.

— Tänä iltana on palkanmaksu, hän sanoi, ja jos tulet kerallani, niin saat heti tiedon. Olen kovin ikävissäni, ettet ole onnellinen, mutta älyänhän toki, että hänen poissaolonsa siihen on syynä. Jos hän olisi täällä, niin sinä et voisi olla onneton, vaikkapa hän ei antaisikaan sinulle rahaa tai kohtelisi sinua kuin orjaansa.

— En, en tosiaankaan.

He läksivät kävelemään ja saapuivat kohta vuokraajan taloon, joka näytti suuremmoiselta synkkyydessään. Ei puunpiippaa silmänkantomatkalla, ei vihreätä paikkaa — kesantoja ja turnipsimaita vain puolella ja toisella.

Tess odotti pihalla, kunnes työväki oli saanut palkkansa. Sitten Marian saattoi hänet sisään. Vuokraaja itse ei ollut kotona, mutta hänen vaimonsa, joka toimi hänen puolestaan tänä iltana, oli halukas ottamaan Tessin työhön ehdolla, että hän sitoutui olemaan talossa Maarian ilmestyspäivään saakka. Harvoin oli naistyöläisiä tarjolla, ja kun heille ei tarvinnut maksaa korkeita palkkoja, otettiin heitä kernaasti työhön, varsinkin kun kykenivät tekemään muutamia töitä yhtä hyvin kuin miehetkin.

Sitten kun Tess oli kirjottanut sitoumuksen alle, ei hänellä ollut muuta tehtävää kuin asunnon hankkiminen ja sen hän saisikin siinä mökissä, jonka seinää vasten hän oli lämmitellyt. Mitättömän toimeentulon hän kyllä oli saavuttanut, mutta pääsisihän joka tapauksessa talven yli.

Samana iltana hän kirjotti vanhemmilleen ilmottaakseen heille uuden osotteensa, sen varalle että miehensä kirjottaisi hänelle Marlottiin. Mutta ei hän maininnut mitään vaikeasta asemastaan: hänen miestänsä olisi voitu siitä nuhdella.

43.

Marian ei liioitellut sanoessaan vuokraajan taloa nälkäpaikaksi. Ainoa hyvinvoipa olento koko niillä tienoin oli Marian itse, ja hänkin oli muualta siirtynyt.

Mutta Tess ryhtyi työhön. Kärsivällisyyttä, tuota siveellisen rohkeuden ja luonnollisen arkuuden sekotusta, ei rouva Angel Clarelta enää puuttunut, ja se oli hänelle suurena apuna.

Rehunaurismaa, jossa Tess kumppaninsa kera työskenteli, oli tavattoman laaja, sijaiten korkealla rinteellä. Karja oli syönyt nauriiden naatit ja jokikisen lehden, niin että koko pelto näytti kolkolta ja tyhjältä kuin kasvot, missä iho ulottuu yhtenä lauttana otsasta leukaan. Ei kukaan käynyt heitä katsomassa, kahden he siinä raatoivat säännöllisin liikkein kuin koneet. Yllään oli heillä suuret ruskeat esiliinat, lyhyet hameet, pitkävartiset kengät ja lammasnahkarukkaset kädessä.

Tunnin toisensa perästä he tekivät työtä ajattelematta osaansa. Iltapäivällä rupesi taas satamaan, jonka vuoksi Marian ehdotteli, että herettäisiin työstä. Mutta ellei tehty työtä, ei tullut palkkaakaan, ja siksi he jatkoivat työtään. Seutu oli niin korkealla, ettei sade langennut suoraan alas, vaan rajun tuulen kantamana syöksyi eteenpäin, pistellen heitä ohi kiitäessään kuin neuloilla, kunnes olivat läpimärkiä. Tess ei ollut tähän saakka tiennyt, mitä tällä sanalla oikeastaan tarkotettiin. Eihän tarvinnut olla kovinkaan paljon kastunut, kun tavallisessa puheessa sanottiin kastutun läpimäräksi. Olla pellolla työssä ja tuntea veden tunkevan jalkoihin ja hartioihin, lanteille ja päähän ja viimein selkään ja sivuille, ja kuitenkin möyriä maata, kunnes lyijynharmaa päivä pimenee, siihen tarvitaan kipene lujamielisyyttä, jopa urhoollisuutta.

Eivät he kuitenkaan veden tulosta sanottavasti välittäneet. Nuoria olivat he molemmat ja hupaiselta tuntui puhella yhteisestä lemmenajasta Talbothaysin meijerissä, tuossa suloisessa, vihreässä laaksossa, missä kesä oli ollut kaikille niin runsaslahjainen, mutta varsinkin heille. Oikeastaan ei Tess olisi tahtonut puhua miehestä, joka laillisesti, joskaan ei silminnähtävästi, oli hänen puolisonsa, mutta tämä puheenaihe tenhosi niin hänen mieltänsä, ettei hän voinut olla vastaamatta Marianin lausumiin huomautuksiin. Ja vaikkapa sade oli kastellut heidät likomäriksi, vierähti heiltä ilta hupaisesti muistellessa auringonpaisteista, romantillista Talbothaysia.

— Kauniilla ilmalla tähän näkyy muuan kukkula, joka on varsin lähellä Froomin laaksoa, sanoi Marian.

— Näkyykö? virkahti Tess, ja seutu tuntui hänestä nyt miellyttävämmältä kuin ennen.

Olipa täälläkin kuten kaikkialla kaksi voimaa toimimassa, synnynnäinen nautinnonhalu ja satunnainen halu vastustaa nautintoa. Marian kiihotti nautinnonhaluaan ottamalla iltapäivällä taskustaan pienen valkoisella rievulla tulpitun pullon. Hän pyysi Tessiä ottamaan ryypyn. Mutta Tess oli niin kiintynyt muistelmiinsa, ettei hän huolinut väkijuomasta, lipaisi vain pikku tilkan, kun Marian sitä vastoin otti aimo kulauksen.

— Tämä on lähtenyt tavaksi, hän sanoi, en voi olla ilman. Ainoa lohdutukseni… Minä näes menetin hänet, mutta sinä sait hänet; siksipä sinä kenties tulet ilman tätäkin toimeen.

Tess ajatteli, ettei hänen vahinkonsa ollut pienempi kuin Marianinkaan; mutta kun hän joka tapauksessa tiesi olevansa Angel Claren vaimo, ei hän viitsinyt vastaankaan väittää.

<tb>

Täällä Tess raatoi aamukylmässä ja iltasateessa. Milloin ei nostettu naurista, silloin oli ennen nostettuja listittävä: hakattiin veitsellä pois maa ja juurihapset, ennenkuin nauriit pantiin talvikorjuuseen. Sateella he saivat listiä olkikattoisessa vajassa, mutta pakkas-ilmalla kävi kädet kohmeeseen, vaikka oli rukkasetkin yllä.

Tess eli toivossa. Hän oli vakuutettu, että Clarelle ominainen jalomielisyys ennemmin tai myöhemmin johtaisi tämän puolisonsa luo.

Usein he katselivat sille taholle, missä Froomin laakson piti olla, vaikkeivät sitä nähneetkään. Muistui siinä kuitenkin sankkaan, harmaaseen usvaan tähytessä entiset ajat mieleen.

— Ah, sanoi Marian, kuinka mielelläni soisin, että pari vanhaa toveriamme tulisi tänne! Muistelisimme täällä pellolla joka päivä Talbothaysia, puhelisimme hänestä ja yhdessä eletyistä ihanista päivistä, tutuista paikoista ja uskoisimme entisajan jälleen palanneen.

Marianin silmät kostuivat, ja ääni kajahti epävarmalta.

— Minäpä kirjotan Izz Huettille, hän jatkoi. Hän on kotonaan aivan joutilaana; kerron hänelle, että olemme täällä ja kutsun häntä tänne, kenties Rettykin voi jo hyvin.

Tessillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Pari päivää myöhemmin Marian kertoi saaneensa Izz Huettilta kirjeen, jossa tämä ilmotti mielellään tulevansa, jollei vain esteitä ilmaantunut.

Moista talvea ei ollut koettu moneen vuoteen. Se saapui salaisesti ja hiipien asteittain, kuten sakinpelaajan siirtelemänä. Eräänä aamuna näytti siltä kuin seudun harvat puut ja pensasaitojen okaat olisivat vaihtaneet kuorensa eläinten karvaverhoon. Jokaista oksaa peitti pörröinen valkea nukka, joka oli yön kuluessa kasvanut esiin sen kuoresta ja teki sen neljä kertaa vahvemmaksi. Koko pensas tai puu näytti taivaan surkean harmaalle pohjalle piirretyltä valkoiselta luonnokselta. Vajoissa ja seinillä tuli näkyviin lukinseittejä, joita ei kukaan ollut varemmin huomannut; ilman kiteyttämänä niitä riippui valkoisina villalankoina kaikista ulkonemista.

Pitkien sateiden tauottua tuli tiukka pakkanen. Outoja lintuja saapui pohjolasta, suuria, laihoja lintuja, joilla oli omituisen surulliset silmät — silmät, jotka olivat katselleet napaseudun lumikenttiä ja suuremmoisia jäämaisemia. Ja eräänä yönä satoi lumen. Kun Tess aamulla sytytti lamppunsa, niin hän huomasi lunta tuiskunneen lattialle uunin piipusta ja hajallisesta ikkunasta. Ulkona oli aika tuisku, mutta siksi pimeä, ettei vielä nähnyt mitään.

Tess käsitti, että tämmöisellä ilmalla oli mahdoton olla peltotyössä. Ja kun hän oli päässyt ruualta, niin Marian pistäysi sisään ja sanoi, että heidän oli mentävä riihelle toisten naisten avuksi, kunnes sää paranisi. Heti kun päivä alkoi valeta, niin he puhalsivat lampun sammuksiin, panivat ylleen paksuimmat päällysvaatteensa ja villahuivin kaulaansa ja läksivät riihelle.

He riensivät eteenpäin kyyryssä selin, pysytellen aitojen suojassa. Mutta, iloisella tuulella he siltä olivat, sillä tuommoinen ilma kuivalla ylätasangolla ei suinkaan ole itsessään mieltä masentava.

— Ha, ha, ha, nauroi Marian, tiesivätpäs nuo älykkäät linnut, että tämmöinen tuisku oli tulossa. Ne ovat lentäneet myrskyn edellä pohjantähdestä saakka. Sinun miehesi samoilee lämpimillä tanterilla. Kunpa hän vain voisi nyt nähdä viehkeän vaimonsa! Ei siltä, että ilma vahingoittaisi kauneuttasi, päinvastoin se lisää sitä.

— Älä puhu hänestä mitään, Marian, sanoi Tess vakavasti.

— Niin, niin, mutta joka tapauksessa sinä pidät hänestä kuitenkin, vai mitä?

Vastauksen asemesta Tess katsahti kyynelsilmin sille taholle, missä arveli Etelä-Ameriikan olevan, ja heitti tulisen lentosuukon purevan vihurin mukaan.

— Tiedänhän, että sinä pidät. Mutta kyllä te vain elätte somasti naimisissa oleviksi ihmisiksi! Vaan enpä virka siitä asiasta tämän koommin. Riihessä ei ole tuiskusta haittaa, mutta puinti on kovaa työtä, paljoa kovempaa kuin juurikkaiden nosto. Minä siitä kyllä en ole millänikään, mutta toista on sinun, joka olet paljon hintelämpi. Mokomakin isäntä, kun panee sinut semmoiseen työhön!

He saapuivat riihen luo ja astuivat sisään. Toinen pää oli täpö täynnä lyhteitä.

— Hyvänen aika, Izz on täällä! huudahti Marian.

Izz se olikin. Hän oli tullut eilisiltana jalkaisin äitinsä luota, viipyen matkalla kauemmin kuin oli luullut. Ennen tuiskua oli hän kuitenkin ehtinyt perille ja oli nukkunut yön kapakassa. Talon isäntä oli lupautunut ottamaan Izzin palvelukseensa, jos hän tulisi tänä päivänä; siksi hän oli koettanut saapua ajoissa.

Paitsi Tessiä, Mariania ja Izziä oli riihessä pari naapurikylän naista; kaksi vankkaa sisarusta, jotka Tess kauhukseen tunsi mustaksi Cariksi, Patarouvaksi ja hänen sisarekseen, Ruuturouvaksi — samoiksi jotka kerran öiseen aikaan olivat hieroneet hänen kanssaan tappelua Trantridgessa. Naiset eivät näyttäneet häntä tuntevan, kenties eivät tunteneetkaan, sillä he olivat olleet juovuksissa tuossa tilaisuudessa. Kaikenlaisia miesten töitä he tekivät hyvin hanakasti: kaivoivat kaivoja ja ojaa, panivat aitaa j.n.e., väsymättä laisinkaan. Kovia riihenpuijia he myös olivat ja katselivat toisia jonkunlaisella etevämmyydellä.

Kaikki ryhtyivät työhön. Tytöt eivät virkkaneet toisilleen mitään, vieraiden naisten läsnäolo tuntui heidän kieltään kammitsevan. Äkkiä kuului hevosen kavioiden kopsetta, ja isäntä ajaa karahutti riihen eteen. Laskeuduttuaan hevosen selästä hän astui lähelle Tessiä ja katseli pilkallisesti häneen. Tess ei huomannut tätä alussa, mutta lopulta miehen itsepäinen tuijottaminen saattoi hänet kääntymään päin. Silloin hän huomasi isäntänsä samaksi Trantridgen mieheksi, jota hän muutamia päiviä takaperin oli paennut maantieltä metsään.

Hän odotti, kunnes Tess oli kantanut olkikuvon ulkona olevaan kasaan, jolloin hän sanoi: — Ahaa, sama vekarahan tämä on, joka pani kohteliaisuuteni niin pahakseen? Hetihän minä, helkkari vieköön, sen arvasin kuultuani sinun taloon tulostasi. Luulit päässeesi voitolle ensi kerran joutuessamme yhteen siellä ravintolassa, rakas ystävä seurassasi, ja toisen kerran maantiellä, jolloin sinä livistit tiehesi, mutta nytpä taitaa olla minun vuoroni päästä voittajaksi. — Hän nauraa hihitti pilkallisesti.

Tess oli kuin kiinnisaatu lintu amatsoonien ja isännän välissä, mutta ei virkkanut mitään, jatkoi vain työtänsä. Hän älysi, ettei hänen tarvinnut isäntänsä puolelta pelätä liian suurta huomaavaisuutta; mutta sen sijaan oli tämä epäilemättä kostava Claren antaman korvapuustin. Sen arveli Tess kuitenkin voivansa kestää.

— Luulit kai minun itseesi pihkaantuneen? On niitä semmoisiakin naisen höperöitä, jotka eivät pientäkään leikkiä ymmärrä. Mutta kylläpä moiset houreet lähtevät päästä, kun talven on ulkotöissä, ja sinä olet ruvennut palvelukseeni kevääseen saakka. No, etkö aijo pyytää minulta anteeksi?

— Teidän kai olisi minulta anteeksi pyydettävä.

— Sama se. Nähdäänpä kuka tässä isäntä on. Tässäkö sinun tämän päiväiset työsi?

— Siinä.

— Jopa meni mitättömiin. Katsoppa minkä verran noilla on jälkeä! Jokainoalla on enemmän kuin sinulla.

— He ovatkin tähän työhön tottuneita, minä en ole. Enkä luullut siitä teille vahinkoa tulevan, koska meille maksetaan palkka sen mukaan, minkä verran työtä tulee tehdyksi.

— Vahinko siitä tulee. Riihi pitää saada tyhjäksi.

— Minä olen työssä iltapäivänkin, vaikkapa toiset menevät pois kahden aikaan.

Isäntä katsoa muljautti häneen vihaisesti ja meni tiehensä. Tess käsitti, ettei hän olisi juuri voinut joutua huonompaan paikkaan, mutta parempi oli tämäkin kuin mielisteleminen. Kello kahden aikana vieraan kylän naiset alkoivat hommailla pois lähtöä. Marian ja Izz yrittivät tehdä samoin, mutta kuultuaan Tessin aikovan jäädä työhön he eivät tahtoneet jättää häntä yksin.

— Nytpä olemme lopultakin yksiksemme, huudahti Marian. — Viimeinkin tytöt saattoivat ruveta puhelemaan Trantridgen ajoista ja kaivatusta Angel Claresta.

— Izz ja Marian, sanoi rouva Angel Clare arvokkuudella, joka oli aivan liikuttavaa siihen asemaan nähden, missä hän nyt oli vaimona, en voi nykyään puhua kanssanne hänestä, kuten ennen, ymmärrättehän, sillä vaikka hän tällä kertaa on poissa luotani, on hän toki aviomieheni.

Izz oli tytöistä teräväkielisin.

— Epäilemättä hän oli mainio kosija, hän sanoi, mutta eipä taida olla ylen rakas aviomies, koska niin pian läksi matkoihinsa.

— Hänen täytyi, hänen oli pakko — hän läksi katselemaan, millaisia maat ovat sillä puolen, puolusteli Tess.

— Olisi toki elänyt yhdessä sinun kanssasi talven yli.

— Niin kyllä — mutta välillämme syntyi väärinkäsitystä. Mutta ei puhuta siitä sen enempää, vastasi Tess itku kurkussa. Paljonkin voisi sanoa hänen puolustuksekseen. Hän ei jättänyt minua, kuten jotkut miehet, sanaakaan virkkamatta, hänen olinpaikastaan saan selvän milloin tahansa.

Työskenneltiin kotvan aikaa unelmoiden. Mutta äkkiä Tess hoippui ja vaipui edessään oleville olille.

— Enkö minä jo sanonut, ettet sinä tätä leikkiä kestä, huudahti Marian. Tämä työ kysyy voimia.

Juuri samalla hetkellä isäntä pistäytyi riiheen.

— Vai tällä tavalla sinä teetkin työtä, kun minun silmäni välttää! hän sanoi Tessille.

— Oma vahinkonihan se on, puolusteli Tess itseään, eikä teidän.

— Riihi on saatava tyhjäksi, sanoi mies äreästi mennessään.

— Älä ole hänestä tietävinäsikään, Tess kulta, sanoi Marian. Kyllä minä tämän talon tavat tunnen. Rupea sinä tuohon lepäämään, me Izzin kanssa lopetamme työsi.

— Eipä se olisi teidän asianne. Olenhan teitä pitempi.

Hän oli kuitenkin niin väsynyt, että mielelläänkin taipui hetkisen olilla levähtämään. Häntä oli pyörryttänyt miltei yhtä paljon se seikka, että Angelin lähtö otettiin jälleen puheeksi kuin kova työ. Tuiki voimatonna hän lepäsi. Kuuli hän kuitenkin paitsi olen ratinaa, tyttöjen hiljaisen kuiskeen. Puhelivat varmaankin taannoin aletusta keskusteluaineesta, mutta supattivat niin hiljaa, ettei erottanut sanoja. Viimein Tess kävi yhä uteliaammaksi ja tahtoi tietää, mitä he puhuivat; ja uskotellen voivansa paremmin hän nousi ylös ja ryhtyi jälleen työhönsä.

Kohtapa Izzkin vaipui permannolle. Hän oli astunut parikymmentä kilometriä edellisenä iltana, ruvennut nukkumaan puolen yön aikaan ja noussut ylös kello viideltä. Marian yksin jaksoi tehdä työtä, voimakkaan ruumiinrakenteensa ja pullonsa avulla. Tess pyysi Izziä lähtemään pois, hän kyllä lopettaisi työn itse.

Izz hyväksyi kiitollisena tarjouksen ja riensi lumista tietä pitkin asuntoonsa. Marian alkoi olla hyvällä puhetuulella, sillä hän oli tuon tuostakin kallistellut pulloansa.

— Enpä olisi kuuna päivänä hänestä tuota uskonut, hän sanoi miettivästi. Ja minä kun häntä niin rakastin! En ollut pahoillani, että hän sinut sai. Mutta tämä Izziä koskeva juttu on kovin halpamainen.

Tess joutui pahanpäiväisesti hämilleen:

— Puhutko sinä minun miehestäni? hän sopersi.

— Puhun. Izz kyllä kielsi sinulle puhumasta, mutta en voi olla kertomatta. Ajatteles, kun hän olisi tahtonut viedä Izzin mukanansa Brasiliaan!

Tessin kasvot sävähtivät lumivalkoisiksi ja piirteet kävivät jäykiksi. — Kieltäytyikö Izz lähtemästä? hän kysyi.

— En tiedä. Joka tapauksessa herra Clare muutti mieltänsä.

— Ei hän sitä tarkottanut! Miehet kujeilevat vain sillä lailla.

— Sitä hän tarkotti, sillä hän kuletti Izziä pitkän matkaa kyydissään asemalle päin.

— Eipä kuitenkaan vienyt häntä mukanaan!

Tytöt jatkoivat työtänsä, kunnes Tess ilman nähtävää syytä hyrskähti itkemään.

— Ah, sanoi Marian, eipä olisi pitänyt sinulle puhua.

— Hyvä oli, että puhuit. Olen elänyt liian huoletonna, ajattelematta mihin tämä veisi. Minun olisi pitänyt kirjottaa hänelle useammin. Hän sanoi, etten saanut tulla hänen luoksensa, mutta ei hän kieltänyt kirjottamasta niin usein kuin mieleni teki. Tämä ei käy laatuun! Olen menetellyt väärin jättäessäni kaikki hänen varaansa.

Riihessä alkoi hämärtää, niin ettei nähnyt enää työtä tehdä. Kotiin päästyään Tess rupesi pienessä valkaistussa suojassaan kiihkeästi kirjottamaan Clarelle kirjettä. Mutta hän ei osannut sitä lopettaa. Hän otti sormuksen nauhasta, jossa hän sitä kantoi sydämensä kohdalla, ja pani sen sormeensa. Koko yön hän sitten piti sitä sormessaan tullakseen vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hänen vaimonsa, tuon miehen vaimo, jota hän niin syvästi rakasti ja joka oli voinut pyytää Izziä kumppanikseen vieraille maille, vaikka vastikään oli hänestä eronnut. Kun hän tämän tiesi, niin kuinka hän saattoi kirjottaa rukoillen häneltä anteeksi tai osottaa pitävänsä hänestä entistä enemmän!

44.

Marianin kertomus ohjasi Tessin ajatukset suuntaan, johon ne useita kertoja viime aikoina olivat pyrkineet — etäiseen Emminsterin pappilaan. Vanhempainsahan kautta Angel oli käskenyt itselleen kirjottamaan, ja heidän puoleensa Tessin oli myös käännyttävä, jos pulaan joutuisi. Mutta kun hänellä ei tuntunut siveellisesti olevan mitään oikeutta Clareen, olivat kirjeetkin jääneet lähettämättä; niin hyvin Angelin kuin omiin vanhempiinsakin nähden oli hän melkein kuin kuollut. Tämä eristäytyminen oli täydellisessä sopusoinnussa hänen itsenäisen luonteensa kanssa, joka kielsi häntä ottamasta vastaan armopaloja. Hän tulisi toimeen omin neuvoin, maksoi mitä maksoi, kääntymättä perheen puoleen, jonka yhteyteen hän oli joutunut vain sen takia, että joku sen jäsenistä ajattelemattomana hetkenä oli kirjottanut nimensä kirkonkirjaan hänen nimensä viereen.

Mutta kun Izzin kertomus sai hänet pois suunniltaan, niin hänen päätöksensäkin rupesi horjumaan. Miksei hänen miehensä ollut hänelle kirjottanut? Olihan hän varmasti luvannut ilmottaa hänelle matkansa määrän, mutta eipä ollut lähettänyt osotettaan. Niinkö vähän hän tosiaan hänestä nyt välitti? Mutta kenties hän oli sairas? Oliko hänen itsensä otettava ensi askel? Hänen oli rohkaistava mielensä ja käytävä pappilassa kyselemässä tietoja Angelista ja ilmaistava huolensa hänen vaitiolonsa johdosta. Jos Angelin isä oli niin hyvä kuin kerrottiin, niin hän kyllä voisi ymmärtää ja lieventää hänen sydämensä tuskia. Kovista päivistään ei hän virkkaisi mitään.

Arkena ei päässyt lähtemään, vain sunnuntaina oli siihen tilaisuus. Täällä ylänkömaalla ei ollut vielä rautateitä, joten hänen oli pakko mennä jalkaisin. Ja kun matka oli pitkä, täytyi joutua varhain taipalelle.

Kaksi viikkoa myöhemmin, kun maa oli roudassa, hän päätti lähteä liikkeelle. Jo neljän aikaan hän oli ylhäällä sinä aamuna. Taivas oli tähdessä, ilma oli raikas, ja tanner jalkojen alla helisi kuin pajan alasin.

Marianissa ja Izzissä hänen matkansa herätti suurta mielenkiintoa, sillä he tiesivät sen koskevan hänen miestänsä. He asuivat vähän loitompana Tessin asunnosta, mutta tulivat kuitenkin auttamaan häntä lähtöpuuhissa, kehottaen häntä pukeutumaan hienoimpaan pukuunsa, jotta paremmin voittaisi appensa ja anoppinsa sydämen. Mutta Tess ei ottanut siihen suostuakseen, hän epäili tokko se maksaisi vaivaa, koska hän tunsi pastori Claren yksinkertaiset, ankarat tavat. Vuosi oli kulunut hänen surullisen avioliittonsa solmimisesta, mutta vielä oli hänellä siksi runsaasti pukineita jälellä, että kykeni pukeutumaan koko somasti yksinkertaiseksi maalaistytöksi. Yllään oli hänellä pehmeä, harmaa villaleninki valkoisine tyllikauluksineen, mikä sopi mainiosti hänen heleään hipiäänsä, sekä musta samettinen päällysnuttu ja hattu.

— Ollappa nyt miehesi sinua näkemässä — sinä näytät ihan kaunottarelta! sanoi Izz Huett katsellen Tessiä, joka seisoi kynnyksellä teräsharmaan öisen valon ja keltaisen kynttilän valon välillä. Izz puhui jalomielisesti itsensä kieltäen, mutta eipä yksikään nainen, jolla oli pähkinänkin kokoinen sydän, voinut kantaa kaunaa Tessiä vastaan nähdessään hänet edessään, niin kiehtovasti hän vaikutti kanssasisariinsa.

Laiteltuaan vielä hetkisen hänen pukuaan tytöt päästivät hänet menemään. Tess hävisi hämärään, kohta ei kuulunut enää hänen askeleitansakaan. Izzkin toivoi hänen onnistuvan yrityksessään, ja vaikkei hän omaa hyvettänsä erittäin paljon pitänytkään arvossa, oli hän toki hyvillään, ettei ollut menetellyt väärin ystäväänsä kohtaan, kun Clare oli erehtynyt houkuttelemaan häntä pahaan.

Oli kulunut päivää vaille ummelleen vuosi heidän häistään ja jonkun päivän perästä oli vuosi vierähtänyt siitäkin, kun Clare läksi hänen luotansa. Ei hänen mielensä kuitenkaan tuntunut alakuloiselta hänen astuessaan raikkaana talviaamuna tuntemattomia ihmisiä kohti. Hän luuli varmasti voittavansa anoppinsa sydämen; hän kertoisi hänelle elämäntarinansa, suostuttelisi hänet puolelleen ja saattaisi hänet kutsumaan Angelin jälleen kotiin.

Puolimatkassa hän söi aamiaista varsin iloisella mielellä. Sitten hän jatkoi matkaansa niin kiintyneenä toiveisiinsa, ettei huomannut ympäristöään, vaan yritti useat kerrat lähteä taivaltamaan väärää tietä. Puolenpäivän aikaan hän kuitenkin saapui Emminsterin portille.

Nelikulmainen torni, jonka alla pappi tällä hetkellä seisoi seurakuntansa edessä, näytti hänestä uhkaavalta ja ankaralta. Kunpa olisi voinut tehdä tämän matkan arkena! Niin vakava mies kuin Claren isä saattoi panna pahakseen sunnuntaivierailun, sillä mahdotonhan hänen oli tietää, ettei se ollut Tessin autettavissa. Mutta hänen täytyi rientää eteenpäin. Hän päästi raskaat kenkänsä jalastaan ja pani sijaan toiset, kevyet ja sirot, kätkien vanhat aitaviereen, mistä palatessaan voisi ne helposti löytää. Pappilaa kohti hän ohjasi kulkunsa. Hänen poskensa olivat pakkasessa käyneet punakoiksi, mutta pappilaa lähestyessään hän rupesi kalpenemaan.

Tess toivoi jonkun onnellisen sattuman suosivan häntä, mutta turhaan. Pensaat pappilan pihamaalla ratisivat oudosti koleassa viimassa. Vaikka hän jännitti mielikuvitustaan äärimmilleen, ei hän kuitenkaan voinut tuntea saapuneensa läheisten sukulaisten kotiin. Eikä hänen ja näiden välillä sentään ollut mitään oleellista eroa, yhtä vähän luonnonlaadun kuin tunteidenkaan puolesta; iloon ja suruun, ajatuksiin, syntymiseen, kuolemaan ja haudantakaiseen elämään nähden he olivat aivan samassa asemassa. Hän rohkaisi mielensä, astui puutarhan portista sisään ja soitti ovikelloa. Nyt se oli tehty, ei tästä enää mihinkään pääsisi.

Ei, eipä ollutkaan vielä tehty! Hänen soittoonsa ei vastattu. Voi hyvänen, vieläköhän piti uudelleen helistää! Hän soitti toisen kerran, mutta mielenliikutus ja väsymys saattoi hänet niin voimattomaksi, että hänen täytyi nojata seinää vasten. Talven koura oli kurtistanut muratinlehdet käppyrään, ja niiden ratina hermostutti häntä. Portin ulkopuolella lepatteli tiellä verinen paperipala, jonka tuuli kai oli raastanut jonkun teurastajan tunkiolta; se oli liian repaleinen pysyäkseen hiljaa, liian raskas lentääkseen tiehensä. Muutamia korsia oli jäänyt sille seuraksi.

Hän oli nelistänyt toisen kerran kovemmin, mutta ovea ei vain avattu. Silloin hän läksi eteisestä, avasi portin ja astui ulos. Ja vaikka hän katsahti taloon, ikäänkuin olisi aikonut kääntyä takaisin, painoi hän kuitenkin portin kiinni helpotuksesta huoaten. Häntä ahdisti ajatus, että joku talon asukkaista oli hänet tuntenut, — vaikkei hän tiennyt, miten se oli mahdollista — ja palvelijoita oli kielletty päästämästä häntä sisään.

Tess astui kadun kulmaan. Hän oli tehnyt mitä oli voinut, mutta vielä hän kääntyi ympäri ja kulki talon ohi katsoen joka ikkunaan.

Ah, jo selvisi hänelle asia, kirkossahan ne olivat, kirkossa jokainoa! Hän muisti Angelin sanoneen, että isän vaatimuksesta koko talonväen, palvelijat siihen luettuina, piti käydä joka sunnuntai kirkossa, vaikka saatiinkin syödä kylmää ruokaa kotiin tultua. Hänen tarvitsi siis odottaa vain siksi, kunnes pääsisivät kirkosta. Ei hän kuitenkaan tahtonut seistä siinä ihmisten töllistettävänä, vaan päätti lähteä kävelemään kirkon taakse. Mutta samassa kun hän tuli kirkkotarhaan, alkoi ihmisiä tulvata kirkosta, ja tuokiossa hän oli heidän keskellään. Ja ihmiset katsoivat häneen, niinkuin ainoastaan pikkukaupungin asukkaat tuttuja katuja astuskellessaan saattavat katsoa nuorta naista, joka eroaa muista ja on nähtävästi outo paikkakunnalla.

Hän joudutti käyntiään kulkien samaa tietä, jota oli tullutkin. Kävelisi pensasaitojen taakse ja odottaisi siellä, kunnes pappilan perhe olisi aterioinut. Kohta oli hän jättänyt kirkkoväen jälkeensä, paitsi kahta nuorenpuoleista miestä, jotka astuivat käsikoukkua rivakasti hänen perästään.

Kun he tulivat lähemmä, niin hän kuuli heidän puhelevan keskenään, ja naisen sukkelaälyisyydellä hän tunsi heidän ääntensä soinnahtavan juuri samalla tavoin kuin miehensäkin. He olivat siis Angelin veljet. Tessiltä unohtui kaikki suunnitelmansa ja häntä pelotti, että he saavuttaisivat hänet, ennenkuin hän oli valmis heitä kohtaamaan. Sillä vaikkapa hän tiesikin olevansa heille ventovieras, hän kuitenkin vaistomaisesti pelkäsi heidän tutkivia silmäyksiään. Kuta rivakammin he astuivat, sitä tiukemmin koki hän edellä ponnistaa. Nuoret miehet olivat lähteneet pienelle kävelylle ennen päivällistä verryttääkseen jäseniään, jotka olivat kangistuneet pitkää saarnaa kuunnellessa.

Yksi henkilö oli kuitenkin ehtinyt Tessin edelle — nuori, somasti puettu nainen, joka näytti koko viehättävältä, joskin hieman jäykältä ja teeskentelevältä. Tess oli juuri saavuttamaisillaan hänet, kun kuuli lankojensa olevan jo niin lähellä, että saattoi selvästi erottaa heidän puheensa. Eivät he puhuneet kuitenkaan semmoista, joka olisi häntä erikoisesti viehättänyt, kunnes toinen virkkoi huomatessaan Tessin edellä kulkevan naisen:

— Tuolla menee Mercy Chant. Käydäänpä yhteen matkaan.

Tess tunsi tämän nimen. Se oli sama nuori tyttö, jonka Angelin ja tytön omat vanhemmat olivat määränneet Angelin vaimoksi, ja jonka hän luultavasti olisi ottanutkin, ellei hän, Tess, olisi tullut väliin. Nyt hän sai sen kuulla, ellei olisi sitä ennestään tiennyt, sillä toinen veljeksistä lausui:

— Angel poloinen! Minun on mahdotonta katsoa tuota sievää tyttöä valittamatta yhä enemmän ja enemmän Angelin mieletöntä takertumista tuohon meijerityttöön, vai mikä se oli. Taitaapa se olla vähän omituinen juttu! En tiedä onko hän nyttemmin mennyt Angelin luo, mutta vielä joku kuukausi takaperin he kuuluivat olevan erillään.

— En tiedä minäkään. Ei hän nykyään kirjota minulle vähääkään asioistaan. Tuo ajattelematon avioliitto näyttää vierottaneen hänet kokonaan minusta; hyvänä alkuna olivat, kuten tiedät, hänen omituiset mielipiteensä.

Tess riensi eteenpäin minkä kerkisi, mutta lopulta pääsivät nuoret miehet edelle. Nuori neiti kuuli heidän askelensa ja pyörähti ympäri. Tervehdittiin ja pudistettiin kättä, jonka perästä he kolmin astelivat eteenpäin.

Kohta he olivat mäen päällä eikä heillä näyttänyt olevan aikomusta mennäkkään edemmä. He pysähtyivät juuri sille paikalle, missä Tess tunti sitten oli seisonut kaupunkia katsellen. Siinä puhellessa toinen veljeksistä kaiveli pensasaitaa sateenvarjollaan ja kiskoi sieltä jotain päivän valoon.

— Ka, pari vanhoja kenkiä, hän sanoi. Joku maankiertäjä kai ne on sinne heittänyt.

— Tai kerjäläinen, joka tuli kaupunkiin paljain jaloin herättääkseen ihmisten sääliä, sanoi neiti Chant. Niin kai ne ovat sinne joutuneet, sillä varsin oivallisethan ne vielä näkyvät olevan, ei mitkään vanhat rajat. Onpa ihmisellä älyä! Minä vien ne kotiin ja annan jollekin köyhälle.

Cuthbert Clare, joka kengät oli löytänyt, otti ne ylös sateenvarjonsa kokassa ja antoi Mercylle — siihen menivät Tessin kengät.

Hän riensi eteenpäin. Kun hän viimein katsahti taaksensa, ei seuruetta näkynyt enää portin luona. He olivat menneet mäkeä alas, vieden hänen kenkänsä mukanaan.

Hiljensi jo Tess käyntiään. Kyyneliä, karvaita, polttavia kyyneliä, virtasi hänen poskiaan alas. Tiesihän hän, että tunteille herkkä mielensähän hänet saattoi tässä kohtauksessa näkemään tuomionsa, mutta eipä hän kyennyt tunteitaan voittamaan. Hän piti tapausta pahana enteenä ja tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi. Pappilaan oli mahdoton palata.

Angelin vaimosta tuntui, kuin olisivat nuo ylen viisaat herrat ajaneet häntä takaa kuin mitäkin kurjaa olentoa. Viatonta laatuahan loukkaus oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli onnetonta, että hän tapasi pojat eikä isää, joka ahdasmielisyydestään huolimatta ei toki ollut niin kovin kankea ja siloinen kuin nämä; sitä paitsi oli hän sangen armelias. Tess ajatteli taas kenkärajojaan ja niiden osaksi tullutta pilkkaa. Elämä näytti hänestä aivan toivottomalta.

— Ah, hän sanoi nyyhkyttäen säälistä itseään kohtaan. Eivät tienneet että minä kulin niillä pahimman matkan säästääkseni näitä sieviä kenkiä, jotka hän osti minulle — eivät, eivät tienneet. Eivätkä tienneet, että hänen valitsemansa oli leninkikankaani, mistäpä ne sen tiesivät! Ja vaikkapa olisivat tietäneetkin, niin siitäkös ne olisivat välittäneet, sillä eivätpä he tunnu Angel poloisestakaan suurin piittaavan!

Hän itki rakasta miestään, jonka sovinnainen ajatustapa oli tuottanut hänelle kaikki nämä surut, ja hän asteli tietänsä tietämättä elämänsä suurimpain onnettomuuksien piilevän rohkeuden puutteessa ratkaisevalla hetkellä, tällä kertaa siinä, että hän tuomitsi isää poikain mukaan. Sillä hänen nykyinen asemansa olisi epäilemättä herättänyt pastori Claren ja hänen rouvansa osanottoa. Nähdessään äärimäistä surua ja kärsimystä he olivat koko sydämellään auttamassa onnetonta, kun sitä vastoin vähemmän toivottomat eivät saaneet osakseen heidän myötätuntoisuuttaan.

Hän riensi takaisin samaa tietä, jota taannoin oli tullut, joskaan ei varsin toivehikkaalla mielellä, niin kuitenkin vakuutettuna siitä, että hän läheni tärkeätä käännekohtaa elämässään. Ei mitään ollut kuitenkaan tapahtunut, hänen oli pysyttävä yhä edelleen tuossa nälkäpaikassa, kunnes uskaltaisi uudelleen lähteä pappilaan.

Nosti hän kuitenkin harson silmiltään, ikäänkuin osottaakseen maailmalle, että hänellä oli viehkeämmät kasvot kuin Mercy Chantilla. Mutta päätänsä surumielisesti pudistaen hän sen teki. — Joutavata — joutavata! hän mutisi. Ei niitä kukaan rakasta, ei kukaan näe. Kukapa minunlaisestani mieronkiertäjästä huolisi!

Halutonna hän tallusteli eteenpäin, aivan kuin matkalla ei olisi ollut mitään määrää. Ei tehnyt mieli taloonkaan poiketa. Tultuansa kylään, missä aamulla oli einettä syönyt varsin toisenlaisten tunteitten vallassa, hän päätti levähtää. Hän astui jälleen kylän laidassa lähellä kirkkoa sijaitsevaan mökkiin. Sillä välin kun mökin vaimo oli ruokahuoneesta maitoa hakemassa, Tess katseli kylänraitille ja huomasi, ettei liikkeellä ollut yhtään ihmistä.

— Ihmiset mahtavat olla iltakirkossa, hän sanoi.

— Ei, neiti kulta, vastasi eukko. Eivät ole kirkossa, ei ole vielä soitettukaan. Menivät saarnaa kuulemaan. Muuan maallikkosaarnaaja pitää toimitusta riihessä jumalanpalvelusten välillä — hyvin selväsanainen, harras kristitty kuuluu olevan. Mutta en minä juokse niitä kuuntelemassa. Minulle, Herra nähköön, riittää sekin, minkä kirkossa kuulen.

Tess jatkoi taas vähän ajan perästä matkaansa kylän halki. Hänen askeltensa kapse kumahteli talojen seinistä, mutta keskikylälle tultuaan hän kuuli muitakin ääniä. Ne tulivat tien vieressä olevasta riihestä. Tess arvasi että siellä se saarnaaja parhaallaan selitteli.

Hänen äänensä kaikui niin selvästi tyynessä ilmassa, että Tess kohta erotti sanoja, vaikka hän olikin peräseinän kohdalla. Saarna oli luonnollisesti täynnä äärimäisyyttä tavottelevia päätelmiä vanhurskauttamisesta uskon kautta ilman lain töitä, apostoli Paavalin hengessä. Tätä punaisena lankana kulkevaa ajatusta esitettiin vilkkaasti, mutta kovin innottelevalla tavalla, sillä saarnaajalta nähtävästi puuttui todistelutaitoa. Vaikkei Tess ollut kuullut alkusanoja, arvasi hän kuitenkin mikä tekstinä oli ollut kuullessaan vähän väliä toistettavan sanoja:

"Te hullut galatalaiset, kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus kirjotettu oli, teidän seassanne ristiinnaulittu."

Tess kuunteli saarnaa yhä suuremmalla mieltymyksellä huomatessaan saarnaajalla olevan samanlaiset mielipiteet kuin Angelin isällä, joskin kiihkeämmät, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi puhujan alkaessa kertoella omia henkisiä kokemuksiaan, kuinka hän oli saavuttanut vakaumuksensa.

Hän sanoi olleensa suurimpia syntisiä. Hän oli pilkannut, oli elänyt hurjasti ja irstaasti. Mutta heräämisen päivä oli tullut ja inhimillisesti nähden oli sen saanut aikaan muuan pappi, jota hän ensinnä oli karkeasti loukannut, mutta jonka sanat olivat juurtuneet hänen sydämeensä ja Herran armosta vaikuttaneet muutoksen hänessä, tehden hänet siksi, mikä hän nyt oli.

Mutta vielä enemmän kuin sanat hämmästytti Tessiä saarnamiehen ääni, joka — kuinka mahdottomalta se näyttikin — sointui juuri samalla tavalla kuin Aleksander D'Urbervillen. Kasvot tuskallisessa jännityksessä hän kiersi riihen ovelle. Matalalla kulkeva talviaurinko heitti raukeita säteitään saarnaajaan ja hänen kuulijakuntaansa. Sanankuulijat olivat kyläläisiä, ja heidän joukossaan oli mies, jonka hän oli nähnyt kantavan punamaalipönttöä eräässä muistettavassa tilaisuudessa. Mutta hänen huomionsa kiintyi päähenkilöön, joka seisoi jyväsäkkien päällä kasvot oveen päin käännettyinä. Auringonvalo sattui suoraan häneen, ja Tessin sydäntä vihlaissut aavistus kävikin toteen: hänen elämänsä tuhooja seisoi hänen edessään.

KUUDES VAIHE.

KÄÄNTYNYT.

45.

Tähän hetkeen saakka ei Tess Trantridgesta lähdettyään ollut kuullut D'Urbervillestä mitään.

Kohtaaminen sattui raskaalla hetkellä. Tessin valtasi hervaiseva pelko, vaikka D'Urberville seisoikin hänen edessään ilmeisesti kääntyneenä miehenä ja entistä kurjaa elämäänsä surren — niin tärisyttävät olivat muistot. Hän ei voinut paikaltaan hievahtaa.

Kuinka paljon hän oli viime näkemästä muuttunutkaan! Kasvoilla oli entinen kaunis, mutta tympeä sävy, mustat viikset olivat hävinneet, mutta korvan juureen oli ilmaantunut hyvinhoidettu, vanhanaikainen poskiparta. Puku oli puoleksi papillinen. Se hälvensi keikarimaisuuden jälettömiin ja saattoi Tessin hetkeksi epäilemään, tokko puhuja olikaan D'Urberville.

Tessistä tuntui alussa kauhealta kuulla raamatun juhlallisia sanoja tuosta suusta. Tämä liiankin tuttu ääni oli neljä vuotta sitten kuiskuttanut hänen korvaansa sanoja, jotka tällä hetkellä mieleen johtuneina olivat läkähyttää hänen sydämensä. Vaan epäilemättä oli D'Urberville nyt tosissaan.

Tässä oli tapahtunut pikemmin täydellinen uudestamuodostus kuin parannus. Entiset nautinnonhimoa ilmaisevat piirteet olivat lieventyneet intohimoisen hartauden ilmeeksi. Huulet, jotka ennen olivat kuvastaneet viettelemystä, olivat käyneet rukoileviksi; poskien hehku, jonka eilen olisi voinut selittää himon paloksi, oli tänään muuttunut hurskaan innon hohteeksi. Eläimellisyys oli tullut uskonkiihkoksi, pakanallisuus Paavalin palavaksi innoksi. Nuo rohkeasti mulkoilevat silmät, jotka entisaikaan olivat voitonvarmoina polttaneet hänen ruumistaan, säihkyivät nyt yksinkertaista uskonvoimaa, joka tuntui melkein hurjalta. Ja nuo synkät väänteet, jotka pettymys toi hänen kasvoilleen, soveltuivat nyt kuvaamaan parantumatonta syntistä, joka kerran toisensa perästä tahtoi palata rypemään loassaan.

Mutta itse piirteet näyttivät ikäänkuin valittavan osaansa. Ne olivat väännetyt perinnöllisestä merkityksestään kuvaamaan vaikutelmia, joihin luonto ei ollut niitä tarkottanut. Omituista oli että ylennys tuntui niissä väärentämiseltä.

Mutta voiko se olla mahdollista? Tess ei päästäisi enää pahoja ajatuksia mieleensä. Eihän D'Urberville ollut ainoa pahalta tieltä kääntynyt, sielu oli hänelläkin pelastettavana, miksi pitää hänen kääntymistään mahdottomana? Häntä olikin kiusannut vain omat ajatuksensa, kuullessansa inhan äänen lausuvan uusia, vakavia sanoja. Kuta suurempi syntinen, sitä suurempi pyhimys; eihän tarvinnut kovinkaan paljon tutkia kristinuskon historiaa huomatakseen tämän.

Tämmöisiä epämääräisiä ajatuksia risteili hänen mielessään. Hämmästyksen puuskan vihdoin tyynnyttyä hän päätti rientää pois hänen nähtävistään. D'Urberville ei ollut vielä huomannut häntä, sillä aurinko paistoi häntä vasten silmiä.

Mutta samassa tuokiossa kuin Tess läksi liikkeelle tämä tunsi hänet. Vaikutus oli sähköinen, paljoa voimakkaampi vaikutusta, minkä D'Urbervillen kohtaaminen oli Tessin tehnyt. Hänen tulinen saarnaintonsa näytti sammuvan, huulet vapisivat esiin pyrkivien sanojen painosta, mutta sanaakaan ei hän voinut lausua, niin kauan kuin Tess katsoi häneen. Hänen silmänsä tähysivät ympäri huonetta, mutta pyörsivät alinomaa tuskallisina Tessiin. Herpoutumista kesti kuitenkin vain muutaman silmänräpäyksen ajan, sillä Tess tunsi taas voimaa virtaavan suonissaan ja riensi minkä kerkisi riihen edestä maantielle.

Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka erilaisella kannalla he nyt olivat. Hänen elämänsä murjoja seisoi nyt Hengen puolella, hän itse oli entisellään, uudestisyntymätönnä. Ja tässäkin oli käynyt samoin kuin pyhimystarussa: hänen kiehtova kuvansa oli äkkiä ilmaantunut papin alttarille ja sammuttanut tulen.

Hän käveli eteenpäin päätään kääntämättä. Mutta kuitenkin oli hän tuntevinaan hänen katseensa polttavan vaatteittensakin läpi, se seurasi häntä samoin kuin vastikään riihessä. Tähän hetkeen saakka oli hänen sydäntään painanut hiljainen suru, mutta nyt hänen kipunsa oli muuttunut toisenlaiseksi. Kauan kalvaneen hellyyden nälän sijaan oli sydämeen iskenyt tuskallinen pelon tunne, armoton menneisyys, joka häntä vielä sitoi. Ainiaaksi oli hän toivonut elämänsä entisyyden hautaantuneen, mutta turha oli ollut hänen toivonsa. Menneet ajat eivät olisi koskaan menneitä, ennenkuin hän itse olisi tuonen tuvilla.

Astuessaan mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli äkkiä askeleita takanaan ja käännyttyään ympäri näki tutun haamun lähenevän — niin oudon näköisenä kylläkin — ainoan ihmisen koko maan päällä, jota hän ei olisi haudan tällä puolen suonut kohtaavansa.

Vaan ei ollut aikaa miettimiseen ja pakenemiseen, hän taipui niin tyynesti kuin taisi välttämättömyyteen: antoi saavuttaa itsensä. Hän näki takaa-ajajansa olevan jännityksessä, vähemmän kiireisestä käynnistään kuin povessaan kuohuvista tunteista.

— Tess! hän sanoi.

Tess hiljensi kulkuaan kääntymättä ympäri.

— Tess, hän toisti. Minä se olen — Aleksander D'Urberville.

Silloin Tess katsahti taaksensa, ja D'Urberville saavutti hänet.

— Niinpä näkyy, vastasi Tess kylmästi.

— Siinäkö kaikki? Mutta enhän ansaitsekkaan enempää! Tietenkin, lisäsi hän naurahtaen, näytän silmissäsi sangen naurettavalta. Mutta minun oli pakko ruveta siksi, mikä nyt olen… Kuulin sinun lähteneen tiehesi, kukaan ei tiennyt mihin. Tess, ihmettelet varmaan miksi sinua seurasin?

— Ihmettelen kyllä ja kaikesta sydämestäni toivon, ettet olisi sitä tehnyt.

— Etpä syyttä sanokkaan, vastasi saarnaaja vakavasti, kun he astuivat yhdessä eteenpäin. Mutta älä käsitä minua väärin. Saattaisit niinkin tehdä huomattuasi — jos huomasitkaan — kuinka minua sinun kasvojesi näkeminen järkytti. Sitä kesti vain hetkinen, ja ottaen huomioon, mitä sinä olit minulle ollut, oli se varsin luonnollistakin. Mutta Jumala auttoi minua siitä — kenties sinä pidät minua narrina näin sanoessani — ja heti paikalla minä tunsin, että kaikista ihmisistä, joita velvollisuuteni ja haluni oli pelastaa tulevasta vihasta — ivapuhetta, jos niin tahdot! — oli ensimäisenä se nainen, jota vastaan olin niin kauheasti rikkonut. Siinä mielessä minä tulin, vain siinä.

Tessin vastauksessa häivähti hieman pilkkaa: — Oletko itsesi pelastanut? Oma kynnys on ensin lakaistava, sanoo sananlaskukin.

— Minä en ole mitään tehnyt, hän virkkoi kiihkeästi. Kuten kuulijoillenikin olen sanonut, on kaikki Herran työtä. Et sinä voi halveksia minua niin paljoa, Tess, kuin itse olen halveksinut itseäni — takavuosieni vanhaa Aatamia! Mutta kerronpa sinulle kääntymisestäni ja toivon sinun toki kuuntelevan. Oletko koskaan kuullut, kuka Emminsterissä on pappina — olet kai? — vanha Clare pastori, suuntansa vanhimpia pylväitä. Tavattoman paljon sieluja on hänen kauttansa tullut pelastetuksi. Olet kai kuullut hänestä?

— Olen, vastasi Tess.

— Hän kävi Trantridgessa pari kolme vuotta takaperin saarnaamassa jonkun lähetysseuran toimesta. Ja minä, mies kurja, solvaisin häntä, kun hän nuhteli mieletöntä elämääni ja tahtoi ohjata minua oikealle tielle. Ei hän suuttunut käytöksestäni, sanoi vain Pyhän hengen jonakin päivänä avaavan silmäni — pilkkaajista tulee useinkin hartaimpia kristittyjä. Omituinen taikavoima oli hänen sanoissaan. Ne syöpyivät sydämeeni, vaikken sitä siihen aikaan tiennyt, yhtä vähän kuin hänkään, ja vähän kerrassaan minä heräsin näkemään totuutta. Sen perästä olen pyrkinyt julistamaan suloista sanomaa muille ja sitä koetin tänäänkin tehdä, vaikken olekkaan näillä seuduilla saarnannut kuin vähän aikaa. Saarnatoimeni ensi kuukaudet oleskelin Pohjois-Englannissa vieraiden parissa, saadakseni rohkeutta puhua tutuilleni ja niille, jotka olivat olleet tovereinani pimeyden päivinä. Jospa tietäisit, Tess, kuinka turvallista on…

— Jo riittää! huudahti Tess kiihkeästi, kääntyen hänestä. Hän meni tien vieressä olevalle jalkaportaalle ja nojasi sitä vasten. — En usko tuommoisiin äkillisiin tapahtumiin! Olen närkästyksissäni, että tulet puhumaan minulle tällä lailla tietäessäsi — tietäessäsi mitä olet minulle tehnyt! Sinä ja sinun kaltaisesi nautitte ensin kyllältänne elämän iloja saattamalla minunlaisiani onnettomiksi ja surun sortamiksi ja sitten kun olette tarpeeksenne saaneet, alatte tuumia taivaallisen ilon saavuttamista kääntymällä uskovaisiksi! Hävetkää toki — en usko sinua — vihaan moisia kujeita!

— Tess, väitti D'Urberville vastaan, älä noin puhu! Se tuli minulle huikaisevana valona. Etkö usko minua? Mitä sinä et usko?

— Sinun kääntymistäsi. Sinun käsitystäsi uskonnosta.

— Mikset?

Tess hiljensi ääntänsä. — Koska sinua parempi mies ei semmoisia usko.

— Todistelua sekin, oikein naisten todistelua! Kuka tuo parempi mies sitten on?

— En voi sanoa.

— Jumala varjelkoon, hän sanoi hilliten esiin pyrkivää katkeruutta, Jumala varjelkoon minua sanomasta itseäni kelpo mieheksi — tiedäthän etten sanokkaan. Olen vasta herännyt uskomaan, mutta semmoisetpa usein näkevätkin kauimmaksi.

— Niin kyllä, vastasi Tess surullisesti. Mutta minä en usko kääntymistäsi uuteen elämään. Tuommoiset leimahdukset eivät ole kovin pitkäaikaisia.

Näin sanoessaan hän kääntyi jalkaportaalta ja katsoi häneen. D'Urbervillen katse oli luotuna tuttuihin kasvojen piirteihin. Entinen kurja ihminen oli vaiti hänessä, mutta varmaankaan ei se vielä ollut kuollut, eipä täydelleen kukistettukaan.

— Älä katsele minuun tuolla tavoin, hän sanoi äkkiä.

Tess oli tietämättään katsellut häntä, mutta samassa hän käänsi suuret, tummat silmänsä toisaalle, sopertaen: — Suo anteeksi. — Ailahti taas eloon tuo tunne, joka ennenkin oli häntä kiusannut: että hän jotenkuten menetteli väärin näyttäessään kauniita kasvoja, jotka luonto oli hänelle lahjottanut.

— Ei, ei. Mitäpä sinä minulta anteeksi pyytäisit! Mutta kun sinulla on harso, joka kätkee kauneutesi, niin mikset pidä sitä silmilläsi?

Tess laski harson alas sanoen kiireisesti: — Tuulen suojana se vain olikin.

— Pitänet puhettani sopimattomana, D'Urberville jatkoi, mutta parasta on, etten katso sinuun kovin paljon. Sillä se saattaisi olla vaarallista.

— Vait! sanoi Tess.

— Naisten kasvoilla on ollut liian suuri valta minuun, siksi niitä pelkään. Evankeliuminjulistajalla ei saa olla mitään tekemistä niiden kanssa; ne muistuttavat mieleen entisaikoja, joiden soisi jäävän unhoon.

Kulkiessaan eteenpäin heidän keskustelunsa supistui pikku huomautuksiin. Tess mietti mielessään, kuinka pitkälle D'Urberville seuraisi häntä, mutta ei viitsinyt suoraan käskeä häntä kääntymäänkään. Porttien ja jalkaportaiden ohi mennessään he huomasivat niissä usein punaisilla kirjaimilla maalattuja raamatunlauseita, ja niitä alinomaa nähdessään Tess kysäisi, tiesikö hän kuka oli ottanut vaivakseen maalata noita kuulutuksia. D'Urberville kertoi miehen toimivan hänen ja muiden näillä seuduilla liikkuvien saarnamiesten kustannuksella. Muistutuksia maalattiin sitä varten, ettei mitään keinoa jätettäisi käyttämättä paatuneitten sydänten liikuttamiseksi.

Tie kulki "Ristikäsi" nimisen paikan ohi. Koko tämä seutu oli karua ja synkkää, mutta tuo kohta oli kaikkein ikävin. Ei ollut havaittavissa pienintäkään piirrettä, joka olisi voinut viehättää maalarin tai luonnonihailijan silmää. Paikan nimi johtui tien varrella kohoavasta kivipatsaasta, järeästä ryhmyisestä muistomerkistä, joka oli tehty paikkakunnalla tuntemattomasta kivilajista, ja johon ihmiskäsi oli karkeasti hakattu. Muistomerkin historiasta ja tarkotuksesta kulki erilaisia tarinoita. Jotkut tietoniekat sanoivat siinä kerran olleen suuren ristin, josta nykyinen patsas oli vain pieni osa, toiset väittivät kiven olevan alkuperäisessä kunnossaan ja pystytetyn muinoin rajapyykiksi tai kokouspaikan merkiksi. Olipa sen synty millainen tahansa, joka tapauksessa tekee kivi jylhässä ympäristössään synkän juhlallisen vaikutuksen välinpitämättömimpäänkin ohikulkijaan.

— Taitaapa pitää nyt erota, sanoi D'Urberville, kun he lähestyivät patsasta. Minun on saarnattava Abbot's-Cernelissä kuuden aikaan tänä iltana, ja tieni kääntyy tästä oikeaan. Ja sinä sait minut hieman levottomaksi, Tess, — en voi, en tahdo sanoa miksi. Minun täytyy lähteä tieheni ja saada voimia… Mistä se johtuu, että sinä puhut niin sujuvasti nykyään? Kuka sinua on opettanut niin hyvää kieltä käyttämään?

— Yhtä ja toista olen oppinut koettelemusteni aikana, sanoi Tess kartellen.

— Mitä koettelemuksia sinulla on ollut?

Hän kertoi ensimäisestä, siitä mikä koski D'Urbervilleä.

Tämä ällistyi äänettömäksi. — En ole tätä ennen tiennyt, hän mutisi. Mikset aikanaan minulle kirjottanut?

Tess ei vastannut, ja hän keskeytti vaitiolon lisäämällä: — No niin, tapaamme kohta toisemme.

— Ei, vastasi Tess, älä tule minun luokseni.

— Saanpa tuota miettiä. Mutta ennenkuin eroamme — tulehan tänne. — Hän astui patsaan viereen. — Tämä oli kerran pyhä risti. Vertauskuvilla ei ole mitään merkitystä uskooni, mutta joskus pelkään sinua — paljon enemmän kuin sinun tarvitsee minua onnetonta pelätä. Haihduttaaksesi pelkoani pane kätesi tuohon kivikädelle ja vanno olevasi koskaan minua kiusaamatta!

— Hyvä Jumala — johan sinä joutavia pyydätkin! Eihän tuommoisia ajatuksiakaan voi päähän pälkähtää!

— Vannohan, vanno kuitenkin, rukoili hän kärsimätönnä.

Puoleksi pelästyneenä Tess myöntyi hänen rukouksiinsa, pani kätensä kivelle ja vannoi.

— Olen pahoillani, ettet ole uskovainen, hän jatkoi. Joku pakana varmaan on saanut sinussa vallan ja sekottanut mielesi. Mutta eipä nyt enempää. Rukoilen kotona puolestasi, rukoilen hartaasti. Kuka tietää, mitä voi tapahtua? Täytyy lähteä. Hyvästi!

Hän kääntyi veräjää kohti ja luomatta katsettaan Tessiin riensi Abbot's-Cerneliin päin. Mutta käynnistä näkyi, että hän oli rauhaton, ja viimein hän otti taskustaan pienoisen raamatun, jonka välissä oli paljosta lukemisesta rutistunut kirje. Hän avasi sen. Se oli päivätty useita kuukausia sitten ja oli pastori Claren allekirjottama.

Kirje aikoi ilmaisemalla kirjottajan suuren ilon D'Urbervillen kääntymisestä, jonka perästä seurasi kiitokset siitä, että D'Urberville ystävällisesti oli pastorille asiasta ilmottanut. Pastori Clare vakuutti lämpimästi antavansa D'Urbervillelle hänen käytöksensä anteeksi ja olevansa sangen innostunut nuoren miehen tulevaisuuden tuumista. Hän, Clare, olisi kernaasti tahtonut nähdä D'Urbervillen sen kirkon palveluksessa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin monta vuotta elämästään, ja olisi mielellään auttanut häntä pääsemään johonkin pappisseminaariin. Mutta kun D'Urberville kenties ei ollut halukas hukkaamaan niin paljon aikaa kuin siihen menisi, ei Clare tahtonut pitää kiinni ehdotuksestaan. Työskennelköön kukin parhaalla tavallaan, noudattaen henkensä kutsumusta.

D'Urberville luki kirjeen yhä uudelleen ja näytti saavan siitä voimaa. Hän luki myöskin muutamia värssyjä raamatustaan astellessaan tietä pitkin, kunnes hänen kasvonsa näyttivät kylmän rauhallisilta, eikä Tessin kuva nähtävästi enää vaivannut hänen mieltänsä.

Sillä välin Tess riensi kotiansa kohti. Matkalla tuli hänelle paimen vastaan.

— Mitä varten siellä on oikeastaan kivipatsas tuolla tien varrella, hän kysyi. Onko siinä aikoinaan ollut pyhä risti?

— Risti — ei, ei siinä ole mitään ristiä ollut. Se on kamala paikka, neiti. Kiven kuuluvat ennen muinoin pystyttäneen jonkun pahantekijän sukulaiset; konnan kädet oli naulattu pylvääseen, ja hirteen oli lopulta vedetty koko mies. Luunsa lepäävät kiven alla. Hänen kerrotaan myyneen sielunsa paholaiselle ja joskus kävelevänkin näillä tienoilla.

Kamala kertomus vaikutti Tessiin puistattavasti, ja hän riensi tiehensä yksinäisen paimenen luota. Oli jo hämärä käsissä, kun hän saapui Flintcomb-Ashiin. Kylää lähestyessään hän tapasi tiellä nuoren tytön ja nuoren miehen, jotka olivat niin kiintyneet omiin tuumiinsa, etteivät huomanneet hänen tuloaan. Varsin häikäilemättä he puhelivat toisilleen, nainen selvästi ja rauhallisesti, mies lämpimällä ja hiljaisella äänellä. Tuokion ajan nuo äänet Tessin sydäntä ilahuttivat, mutta ilo haihtui ajatellessa, että tuommoisesta oli lähtenyt alku hänen omaankin onnettomuuteensa.

Kun hän tuli lähemmä, niin tyttö pyörähti rauhallisesti päin ja tunsi hänet; nuori mies puikki hämillään tiehensä. Nainen oli Izz Huett, ja niin utelias oli hän kuulemaan Tessin matkasta, että unohti omat asiansa tuota pikaa. Tess ei ruvennut kuitenkaan seikkaperäisesti kertomaan matkansa vaiheita, ja Izz, ollen järkevä tyttö, alkoi haastella omasta pikku seikkailustaan, josta Tesskin oli tullut osan nähneeksi.

— Hän on Amby Seedling, sama poika, joka kävi joskus meitä auttamassa Talbothaysissa, hän selitti välinpitämättömästi. Mistä lie saanut tietää minun täällä olevan — eikös pyyhältänyt perästä! Sanoo rakastaneensa minua jo kaksi vuotta. Mutta en minä ole hänelle vielä oikeata selvää antanut.

46.

Useita päiviä oli kulunut Tessin turhasta matkasta, ja hän oli jälleen peltotyössä. Etäämpänä oli kyntömiehiä, jotka verkalleen ja vakaina astelivat auransa perästä.

Yksitoikkoista oli elämä pellolla, ei pienintäkään vaihdosta tuntikausiin. Mutta sitten ilmaantui loitos kynnöksen taakse musta piste, joka näytti liikkuvan naurismaata kohti. Vihoviimein piste muuttui mustapukuiseksi mieheksi. Tess oli semmoisessa touhussa juurikkaittensa kanssa, ettei havainnut tulijaa, ennenkuin hänen toverinsa siitä huomauttivat.

Ei se ollut hänen tuima isäntänsä, Groby, vaan puoleksi papin puvussa oleva mies, kerran niin hurja ja huikenteleva D'Urberville. Hän ei näyttänyt nyt niin kiihkoiselta kuin viime näkemällä; työmiesten läsnäolo vain tuntui saattavan hänet hämilleen. Tessin kasvot olivat käyneet kalpeiksi ja hän nyhtäisi hattureuhkaansa silmilleen.

D'Urberville tuli hänen luoksensa ja lausui hiljaa:

— Minulla olisi vähän puhumista sinulle, Tess.

— Pyysinhän viime kerralla, ettet tulisi luokseni — et totellut, hän sanoi.

— Minulla oli hyvä syy tullakseni.

— Mikä se sitten oli?

— Vakavampi kuin luuletkaan.

Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen, kuuluivatko hänen sanansa muille. Mutta he olivat vähän erillään, ja D'Urberville asettui Tessin eteen niin, ettei lähin työmies häntä nähnyt.

— Viimeksi tavatessamme, hän alkoi katuvaisesti, ajattelin vain sielujamme ja unohdin kysymättä maallisista oloistasi. Sinä olit hyvin puettu, joten en tullut ajatelleeksi toimeentuloasi. Mutta nyt näen, että kovin työlästä on elämäsi, kovempaa kuin silloin kun … kun minä sinut tunsin, kovempaa kuin ansaitset. Kenties suurin osa siitä on minun syytäni.

Tess ei vastannut, ja D'Urberville katseli kysyvästi häneen, kun hän pää kumarassa ja hatun varjostamana jatkoi juurikkaitten listimistä. Jatkamalla työtänsä hän koki salata mielenliikutustansa.

— Tess, virkkoi D'Urberville kauhean haikeasti huoaten, en ketään ole niin riettaasti kohdellut kuin sinua! Seurauksista ei minulla ollut aavistustakaan, ennenkuin sinulta kuulin. Kurja olin miehekseni turmellessani viattoman elämäsi! Minun oli syy, ainoastaan minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihin joutuaksesi! Häpeä vanhempia, jotka kasvattavat tyttärensä tuommoisessa vaarallisessa tietämättömyydessä pauloista ja verkoista, joita sielun vihollinen saattaa virittää heidän eteensä, olkoonpa että heillä on siihen hyvätkin syynsä tai että heidän menettelynsä johtuu pelkästä välinpitämättömyydestä.

Yhä Tess vain kuunteli, listien toisen juurikkaan toisensa perästä.

— Mutta enpä minä tätä sanomaan tullut, jatkoi D'Urberville. Tämmöinen on asiani. Olen menettänyt äitini sen perästä kuin sinä olit Trantridgessa, ja talo on nyt minun. Mutta aikomukseni on myydä se ja lähteä Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi, joko lähetysseuran toimesta tai omalla kustannuksellani — samantekevää. Kysynpä nyt sinulta: sallitko minun ainoalla mahdollisella tavalla hyvittää sinulle tuottamani onnettomuus — tahdotko tulla vaimokseni ja seurata minua? Olen jo ajan säästämiseksi hankkinut tämän.

Hän kaivoi hieman hämillään taskustaan paperin.

— Mikä se on? kysyi Tess.

— Naimakirja, ei tarvitse kuuluttaakkaan.

— En, en tahdo, en, en, hän sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.

— Et tahdo? Mikset?

Pettymyksen varjo häivahti D'Urbervillen kasvoilla, pettymyksen, joka ei yksistään johtunut siitä, ettei hän saanut sovittaa entistä pahaa tekoansa. Näkyi selvään, että hänen vanha kiintymyksensä Tessiin oli jälleen herännyt; velvollisuus ja himo kävivät käsikädessä.

— Mutta Tess, hän alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä, mutta heitti samassa silmäyksen lähellä seisovaan työmieheen.

Tesskin älysi miehen saattavan kuulla heidän tarinansa. Niinpä hän sanoi vieraan tulleen häntä tapaamaan, jonka vuoksi hän läksisi hänen kanssansa vähän kävelemään. He astelivat kynnöksen poikki. Ojan kohdalla D'Urberville ojensi kätensä auttaaksensa häntä, mutta Tess kiepsahti yli, aivan kuin ei olisi nähnytkään häntä.

— Et siis tahdo tulla vaimokseni ja saattaa minua jälleen itseäni kunnioittamaan? hän kysyi uudelleen.

— En voi.

— Mikset?

— Tiedäthän, etten sinua rakasta.

— Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi.

— En koskaan!

— Mistä sen niin varmaan tiedät?

— Koska minä rakastan toista miestä.

Nämä sanat näyttivät saattavan hänet ylen hämilleen.

— Mitä? Rakastat toista miestä? Mutta jätätkö sinä kokonaan huomioon ottamatta sen, mikä on siveellisesti oikein ja kohtuullista?

— Ei, ei, ei — älä niin puhu!

— Mutta kenties se on vain hetken hurmausta, kenties tunteesi tuohon mieheen haihtuvat tuota pikaa…

— Ei, ei.

— Miksei? Kuinka sinä sen tiedät?

— En voi sanoa.

— Kautta kunniani, sinun täytyy sanoa!

— No, olkoon menneeksi … olen mennyt hänen kanssansa naimisiin.

— Oo! D'Urberville huudahti ja pysähtyi kuin ukkosen iskemänä häneen tuijottaen.

— En olisi sanonut, ei ollut aikomuksenikaan sanoa, Tess lausui anteeksi pyytäen. Se on vielä salaisuus, tuskin kukaan sitä täällä tietää. Niin että älä kysele enempää! Sinun on muistettava, että olemme nyt vieraita toisillemme.

— Vieraita! Niinkö vainen? Vieraitako?

Hänen kasvoillaan väikkyi hetken ajan entinen ivahymy, mutta hän karkotti sen samassa pois.

— Tuoko se on sinun miehesi? hän kysyi koneellisesti, osottaen miestä, joka taannoin oli ollut lähinnä Tessiä.

— Tuoko! vastasi Tess ylpeästi. Ei toki.

— Kuka sitten?

— Älä kysele, kuulithan, etten tahdo sanoa, hän virkkoi katsahtaen häneen rukoilevasti tummilla silmillään.

D'Urberville joutui huumauksen valtaan.

— Kysyn vain itsesi vuoksi, hän vastasi huohottaen. Taivaan enkelit — suokoon Jumala anteeksi tämmöisen sananparren — tulinhan tänne ainoastaan sinun parastasi tarkottaen. Tess — älä katso minuun noin, en siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia silmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni. Sinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita, joiden luulin jo ainaiseksi sammuneen. Ajattelinpa avioliiton pyhittävän meitä molempia. Mutta tyhjään raukesi tuumani; kunpa vain pettymykseni kantaa jaksaisin!

Hän tuijotti synkän näköisenä maahan.

— Naimisissa! Naimisissa!… Koska niin on asiat, hän lisäsi tyynesti, repien paperin verkalleen kappaleiksi ja pistäen palaset taskuunsa, koska se ei käy päinsä, niin saanenhan toki tehdä jotain hyvää sinulle ja miehellesi, olipa hän kuka tahansa. Paljonkin olisi kysyttävää, mutta jääköön kysymättä, kun se on sinusta vastenmielistä. Helpompi olisi kuitenkin tehdä hyvää sinulle ja hänelle, jos hänet tuntisin. Onko hän tässä talossa?

— Ei, mutisi Tess, hän on kaukana.

— Kaukana? Kaukana sinusta? Mikähän mies se sitten onkaan?

— Voi, älä sano hänestä pahaa sanaa! Sinun syytäsi oli kaikki… Hän sai tietää…

— Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävätä, Tess.

— Niin kylläkin.

— Mutta jättää sinut — jättää tuolla lailla raatamaan!

— Ei hän jättänytkään minua raatamaan, huudahti Tess, pyrkien puolustamaan poissaolevaa. Ei hän tiedäkkään! Omaa puuhaani on kaikki.

— Kirjottaako hän sinulle?

— En — en sano. Ne ovat yksityisiä asioitamme.

— Merkitsee tietenkin, ettei kirjota. Olet hylätty vaimo, Tess kaunoiseni!

Hän tarttui hetken hurmiossa Tessin käteen; Tessillä oli rukkaset yllä, ja D'Urberville tunsi karkean nahan, mutta ei ollenkaan pehmoisia, lämpimiä sormia.

— Et saa — et saa! Tess huudahti tuskallisesti, vetäisten kätensä pois rukkasesta, joka jäi D'Urbervillen käteen.

— Voi, mene pois täältä — mene minun tähteni, mieheni tähden, mene, jos olet tosi kristitty!

— Minä menen, tämä vastasi kiihkeästi, antoi rukkasen takaisin ja aikoi lähteä. Kääntyi kuitenkin vielä sanoen: — Tess, Jumala sen tietää, en tarkottanut pahaa ottaessani sinua kädestä.

He olivat olleet niin kiintyneitä keskusteluunsa, etteivät kuulleet hevosen kavioiden kopsetta takanaan, ennenkuin Tessin korvaan hihkaistiin:

— Mitä helvettiä sinä juokset työstäsi keskellä rupeamaa?

Vuokraaja Groby oli nähnyt pitkän matkan päästä kaksi henkeä ja oli ratsastanut heidän luoksensa nähdäkseen, mitä tekemistä heillä oli hänen pellollaan.

— Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D'Urberville, ja hänen silmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.

— Niinkö vainen, herraseni? Mitähän metodistipapilla on hänen kanssaan tekemistä?

— Mikä se on miehiään, kysyi D'Urberville Tessiin kääntyen.

Tess astui aivan hänen eteensä.

— Mene, mene nyt pian! hän rukoili.

— Ja jättäisin sinut mokomankin pedon käsiin! Näkeehän kasvoistakin, millainen kolho hän on!

— Ei hän silti pahaa tee. Hän ei ole minuun rakastunut. Ensi muuttopäivänä pääsen kyllä hänestä eroon.

— Täytyy kai totella. Mutta … no niin, jää hyvästi!

Kun hänen puolustajansa, jota hän pelkäsi enemmän kuin ahdistajaansa, oli vastahakoisesti mennyt tiehensä, niin Groby haukkui hänet silmät, korvat täyteen, mutta Tess ei ollut kuulevinaankaan. Palvella tuommoista kivisydämistä isäntää, joka olisi selkäänkin suominut, jos olisi uskaltanut, tuntui miltei helpotukselta entisiin kokemuksiin verraten. Hiljalleen hän asteli työpaikalleen, miettien niin syvästi äskeistä keskustelua, että tuskin tunsi Grobyn hevosen koskettavan kuonollaan hänen olkapäätänsä.

— Jos kerran olet sitoutunut olemaan työssä muuttopäivään asti, niin kylläpä minä katson, että pysyt sanassasi, hän rähisi. Vieköön piru koko akkaväen, yhtenä päivänä ne hokevat yhtä, toisena toista! Mutta minä vain en siedä tätä kauempaa!

Kun Tess varsin hyvin tiesi, ettei Groby kiusannut muita naisia niinkuin häntä — kaiketi kostaakseen kerran saamansa korvapuustin, niin hän kuvaili tuokion mielessään, millainenhan vaikutus olisi ollut, jos hän olisi voinut hyväksyä varakkaan D'Urbervillen naimatarjouksen. Se olisi varmaankin vapauttanut hänet raa'asta isännästä, jopa kohottanut häntä koko maailman silmissä, joka näytti häntä halveksivan. — Mutta ei, ei! hän mutisi henkeään pidättäen. En voisi mennä hänen kanssansa naimisiin. Hän on niin vastenmielinen.

Samana iltana hän alkoi kirjottaa rukoilevaa kirjettä Clarelle, vakuuttaen rakastavansa häntä ainiaan, mutta ei maininnut mitään tukalista päivistään. Jokainen, joka kykeni rivien välistä lukemaan, olisi huomannut hänen suuren rakkautensa takana piilevän jonkun kauhean pelon — milteipä epätoivon — jonka aihetta ei kuitenkaan selitetty. Mutta tälläkin kertaa hän jätti kirjeensä lopettamatta: Angel oli pyytänyt Izziä matkakumppanikseen — kenties ei hänestä välittänytkään. Hän pisti kirjeen laatikkoonsa ihmetellen, tokko se koskaan joutuisi Angelin käsiin.

Päivät kuluivat verkalleen raskaassa työssä, mutta tulipa viimein maamiehelle ylen tärkeä päivä — kynttilänpäivän markkinat. Näillä pestattiin palkolliset kahdeksitoista kuukaudeksi, ja silloin riensivät maalaiset kaupunkiin, missä markkinat pidettiin. Melkein kaikki Flintcomb-Ashin työläiset aikoivat lähteä sinne, ja varhain aamulla oli oikea kansanvaellus kaupunkia kohti, joka oli noin parin peninkulman päässä mäkisten maiden takana.

Vaikka Tesskin ajatteli luopua palveluspaikastaan, ei hän kuitenkaan lähtenyt markkinoille; hänen mielessään väikkyi epämääräinen aavistus jostain tapahtumasta, joka tekisi uuden paikan hankkimisen tarpeettomaksi.

Oli tavattoman leuto päivä helmikuussa, teki mieli uskoa talven jo olevan takanapäin. Tess oli parahiksi päässyt päivälliseltä, kun D'Urberville astui hänen ikkunansa alatse. Hän oli yksin huoneessa. Tuokiossa hän oli pystyssä, mutta D'Urberville koputti jo oveen, ja hänen oli vaikea juosta tiehensä. D'Urbervillen askelet ja koputus tuntuivat omituisen hätäisiltä — käyntinsäkö häntä lie hävettänyt. Tess ajatteli olla avaamatta, mutta kun sekin tuntui mielettömältä, niin hän riensi ovelle, kohotti säpin ylös ja vetäysi sitten nopeasti takaisin. D'Urberville astui sisään, näki Tessin ja heittäysi tuolille.

— Tess — en voinut auttaa! hän alkoi epätoivoisella äänellä, pyyhkien kuumia kasvojaan. Täytyi tulla edes kysymään, kuinka sinä jaksat. Vakuutan, etten sinua ajatellut, ennenkuin näin sinut tuona sunnuntaina; nyt ei kuvasi haihdu mielestäni, vaikka kuinka koettaisin! Armotonta on, että kelpo nainen joutuu vahingoittamaan kurjaa miestä, mutta niin on nyt laita. Kunpa edes rukoilisit puolestani, Tess!

Hänen apea mielialansa tuntui miltei säälittävältä, mutta eipä Tess häntä surkutellut.

— Kuinka saatan puolestasi rukoilla, hän vastasi, kun en usko maailmaa ohjaavan suuren voiman muuttavan suunnitelmiansa minun tähteni!

— Ajatteletko tosiaan tuolla tavoin?

— Ajattelen. Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan.

— Kuka sinulle semmoista on opettanut?

— Mieheni, jos täytyy tunnustaa!

— Miehesi — miehesi! Sepä merkillistä! Johan sinä viime kerralla taisit viitata siihen suuntaan. Mitä sinä oikeastaan uskot, Tess? hän kysyi. Sinulla ei näytä olevan uskontoa lainkaan — kenties minä olen siihen vikapää.

— On minulla. Vaikka en usko mihinkään yliluonnollisiin.

D'Urberville katsoi häneen epäilevästi.

— Arveletko siis, että minä olen tuiki väärällä tolalla?

— Melkeinpä vain.

— Hm … minäpä olen luullut olleeni varsin oikealla, hän sanoi epävarmasti.

— Uskon vuorisaarnan henkeen, samoin tekee miehenikin. Mutta en usko…

Ja hän selitti, mitä ei uskonut.

— Juttu on se, sanoi D'Urberville kuivasti, että mitä ikänä rakas miehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et sinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä onkin teidän naisten tapaista. Sinun järkesi on hänen järkensä orjana.

— Hänpä tietääkin kaikki, vastasi Tess niin voitonriemuisella yksinkertaisella uskolla Angel Clareen, että tuskinpa oivallisinkaan mies olisi moista ansainnut.

— Aivan niin, mutta eipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä toisen kielteisiä mielipiteitä. Soma mies hän mahtaa olla, kun mokomia epäilyksiä on sinulle opettanut.

— Ei hän koskaan minulle mielipiteitään tyrkyttänyt. Mutta minä katsoin asiaa tällä tavalla: mitä hän uskoi, luettuaan ja tutkittuaan sangen paljon, oli varmaan paljoa lähempänä oikeata kuin mitä minä uskoin, jolla ei ollut mitään tietoja.

— Mitä hän sanoi? Kaiketi hän jotain sanoikin?

Tess mietti hetken. Terävän muistinsa avulla hän oli säilyttänyt mielessään Angelin vähäpätöisimmätkin huomautukset, vaikka niiden henki oli monesti jäänyt hänelle käsittämättömäksi, ja helposti hän saattoi kertoa todistelut, joita oli kuullut Angelin esittävän ajatellessaan kerran ääneensä hänen läsnäollessaan. Tämän hän teki uskollisesti jäljitellen Claren äänenpainoa ja esitystapaa.

— Toistahan tuo vielä kerran, pyysi D'Urberville, joka oli kuunnellut tavattoman tarkkaavasti.

Tess esitti uudelleen todistelut, ja D'Urberville kertaili ajatuksissaan sanoja hänen perästänsä.

— Entä sitten? hän kysyi äkkiä.

— Toisen kerran hän sanoi jotain tämän tapaista; ja Tess esitti toisen päätelmän, jonka kenties olisi tavannut monessakin filosoofisessa teoksessa.

— Kuinka sinä jaksat muistaa ne?

— Halusin uskoa, mitä hänkin uskoi, vaikkei hän suinkaan sitä tahtonut, ja houkuttelin hänet kertomaan minulle ajatuksiaan. En ymmärrä varsin tuota viimeistä, mutta epäilemättä se paikkansa pitää.

— Hm! On se somaa — sinä opetat minulle asioita, joita et itsekään ymmärrä!

D'Urberville vaipui ajatuksiinsa.

— Ja niin minä omistin hänen aatteitansa, jatkoi Tess. Toisin ei saisi ollakkaan. Mikä on hänelle tarpeeksi hyvää, on tarpeeksi hyvää minullekin.

— Tietääkö hän, että olet yhtä suuri epäilijä kuin hänkin?

— Ei — en ole sitä koskaan sanonut — jos epäilijä lienenkään.

— Paremmalla tolalla sinä taidat sittenkin olla kuin minä! Et katso velvollisuutesi vaativan saarnaamaan minun oppiani ja siksipä et loukkaa omaatuntoasi kieltäytyessäsi siitä. Minä taas uskon velvollisuuteni olevan saarnata sitä, mutta pahojen henkien tavoin minä uskon vavisten, sillä äkkiä heitän saarnailun sikseen ja viehtymykseni sinuun tempaa minut valtoihinsa.

— Mitä sinä tarkotat?

— Olen tehnyt, hän sanoi, koko tämän matkan saadakseni tavata sinua tänään. Kotoa läksin mennäkseni Casterbridgeen, missä olen luvannut saarnata vaunuista kello puoli kolmen aikaan tänä iltana; veljet odottavat minua siellä. Tässä on ilmotuslehti.

Hän otti povitaskustaan paperin, jossa mainittiin paikka, missä D'Urberville saarnaisi, sekä kokouksen aika.

— Mutta miten ehdit sinne? kysyi Tess katsoen kelloaan.

— En mitenkään. Tulin tänne.

— Mutta olethan ilmottanut saarnaavasi etkä…

— Olen kyllä ilmottanut, mutta en mennyt — koska halusin nähdä naista, jota kerran halveksin. Ei, kautta kunniani — en sinua halveksinut, enhän siinä tapauksessa voisi sinua nyt rakastaa. Kaikesta huolimatta puhdas mielesi esti minua halveksien sinua ajattelemasta. Sinä vetäysit niin äkisti ja päättävästi luotani käsitettyäsi millainen asemasi oli; et jäänyt paikoillesi minun ilokseni — eipä siihen aikaan ollut koko maailmassa kuin yksi naikkonen, jota en halveksinut, ja se olet sinä. Mutta hyvällä syyllä voit sinä minua halveksia! Luulin palvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani rotkon pohjassa. Ha-ha-ha!

— Oo, Aleksander D'Urberville, mitä tämä merkitsee? Mitä olenkaan tehnyt?

— Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt. Mutta olet ollut välineenä, viattomana välineenä jälleenlankeemukseeni, niinkuin sitä sanotaan. Kysyn itseltäni, olenko tosiaan noita turmeluksen palvelijoita, jotka maailman viettelyistä päästyään taas niihin tarttuvat ja joutuvat niiden valtaan — noita, joiden loppu on pahempi kuin heidän alkunsa? — Hän laski kätensä Tessin hartioille.

— Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä pelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen ja pudistaen häntä ikäänkuin lasta. Ja miksi olet viekoitellut minua? Olin niin luja uskossa kuin ihminen saattaa olla, kunnes näin taas nuo silmät ja tuon suun — eipä varmaan noin hurmaavia huulia ole nähty sitten Eevan aikojen! — Hänen äänensä hiljeni, ja tulena leimahtivat mustat silmät. — Sinä veren kiehtoja, sinä suloinen, kirottu Babylonin noita — en voinut sinua vastustaa, niin pian kuin sinut jälleen tapasin!

— Minkä minä sille osasin, että minut näit, sanoi Tess vetäytyen edemmä.

— Tiedän sen — sanon vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia ei siitä muutu. Nähdessäni sinua tuona päivänä niin pahoin kohdeltavan pellolla, olin tulla hulluksi ajatellessani, ettei minulla ollut laillista oikeutta sinua suojella — kun hän, jolta sitä ei puutu, näyttää niin tuiki vähän sinusta välittävän.

— Älä puhu hänestä pahaa, hän on poissa, huudahti Tess. Puhu kunnioittaen hänestä, hän ei ole koskaan tehnyt sinulle vääryyttä! Oi, jätä hänen vaimonsa, ennenkuin mitään tapahtuu, joka saattaa vahingoittaa hänen kunniallista nimeänsä!

— Sen teen, sen teen, vastasi D'Urberville epäröiden. Olen rikkonut lupaukseni saarnata noille juopuneille syntisraukoille markkinoilla — ensi kerran tein tuommoisen rikoksen. Kuukausi takaperin olisin kauhistunut semmoista ajatustakin.. Minä lähden … korjaamaan laiminlyöntiäni … mutta onkohan se mahdollista?

Ja sitten hän puhkesi puhumaan kiihkeästi: — Suo minun puristaa sinua, Tess, vain kerran, yhden ainoan kerran! Vanhan ystävyyden muistoksi…

— Olen turvaton, Aleksander! Kelpo miehen kunnia on kädessäni — ajattelehan toki — ja häpeä!

— Niin, niin! Jumalani!

Hän puri huuliaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot, jotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen kääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon. Hän astui ulos epäröivänä, aivan kuin ei olisi tiennyt mitä teki.

Vaikka D'Urberville oli selittänyt äskeisen lupauksensa rikkomisen merkitsevän jälleenlankeamista, olivat Tessin sanat, niinkuin hän niitä Angelin mukaan toisteli, tehneet häneen syvän vaikutuksen. Äänetönnä hän asteli eteenpäin, aivan kuin hänen tarmonsa olisi murtanut puoleksi leikillinen, häpeän sekainen tunto siitä, että hänen asemansa oli puolustamaton. Järki oli ollut aivan osaton hänen omituiseen kääntymiseensä, joka kenties olikin vain pelkkä päähänpisto, ja Tessin toistamat loogilliset päätelmät saivat hänen intonsa jäähtymään. Hän virkkoi itsekseen, kertoillessaan yhä uudelleen noita ehjään muotoon kiteytyneitä lauseparsia, joita Tess oli hänelle esittänyt: — Tuskinpa tuo älykäs mies aavisti, kertoillessaan Tessille tämmöisiä asioita, että hän siten kenties raivasi minulle tietä takaisin hänen luoksensa!

47.

Viimeinen vehnäauma oli puitavana Flintcomb-Ashin tilalla. Sangen varhain aamulla oli Izz Huettin ja Tessin täytynyt lähteä työmaalle, sillä isäntä oli määrännyt, että työ piti olla iltaan mennessä loppuun suoritettuna. Auman vieressä, jonka kattoa miehet parhaallaan purkivat, seisoi punainen tyranni, jota naiset olivat tulleet palvelemaan — puimakone. Käynnissä ollessaan se pani heidän lihaksensa ja hermonsa kovalle koetukselle.

Heti kun auman katto oli purettu, alkoi puinti. Vuokraaja Grobyn käskystä oli Tessin oltava koneen korokkeella, lähellä koneen "syöttäjää", ja hänen tehtävänään oli päästää auki Izz Huettin hänelle ojentamia lyhteitä, niin että syöttäjä saattoi levittää ne pyörivälle rummulle, joka tuokiossa karisti jyvät erilleen.

Työ sujui aamiaiselle asti, jolloin puimakone seisautettiin puoleksi tunniksi. Lisäksi tullut työväki sai ruveta olkia närtteeseen panemaan. Välipalaa puraistiin seisaaltaan, ja pari tuntia työskenneltyä alkoi päivällisaika olla käsissä. Itsepäiset pyörät hyrisivät, ja koneen läpitunkeva kitinä kävi lähellä oleville luihin ja ytimiin.

Vanhat miehet puhelivat entisajoista, jolloin riihtä puida kopistettiin varstoilla tammisella lattialla, jolloin kaikki, yksinpä tuultokin, suoritettiin käsin, joka heidän mielestään antoi paremman tuloksen, vaikka kävikin hitaammin. Koneen ääressä työskentelevät, kuten Tesskin, eivät voineet keventää työtään puhelemalla toistensa kanssa. Herkeämätön työ oli kovin rasittavaa, ja hän alkoi jo toivoa, ettei olisi tullutkaan Flintcomb-Ashiin.

Auman luona häärivät naiset — Marian oli heidän joukossaan — ehtivät väliin hieman levähtämäänkin, jolloin härppäsivät olutta tai kylmää teetä tai lavertelivat minkä mitäkin pyyhkiessään kuumia kasvojaan tai karistellessaan akanoita ja olkia vaatteistaan. Mutta Tess ei saanut hetkeäkään huoahtaa, sillä kun kone ei tauonnut käymästä, ei "syöttäjäkään" voinut lakata työstään, ja niin oli Tesskin, jonka piti annella hänelle lyhteitä, sidottu työhönsä koko rupeamaksi. Joskus kuitenkin Marian vaihtoi paikkaa hänen kanssansa puoleksi tunniksi, josta taas Groby ei pitänyt, sillä hänen mielestään Marian oli antelijaksi liian kömpelökätinen.

Luultavasti taloudellisista syistä valittiin antelijaksi tavallisesti nainen, ja Groby sanoi määränneensä Tessin toimeen sen takia, että hän oli muita kätevämpi ja uupumattomampi lyhteitä aukomaan, mikä olikin totta. Koneen jyrinä kävi aivan kauheaksi, milloin koneeseen ei tullut täyttä määrää viljaa. Kun Tess ei voinut kääntää päätään, ei hän tiennyt, että vähää ennen päivällistuntia oli vainiolle saapunut muuan henkilö ja seisattunut katselemaan työntekoa, mutta varsinkin Tessiä. Hänellä oli yllään kuosikas, vaalea puku, ja kädessään hän heilutteli kävelykeppiä.

— Kuka se on? sanoi Izz Huett Marianille. Hän oli kysynyt ensin Tessiltä, mutta tämä ei ollut kuullut.

— Kaiketi joku tyttöjen liehittelijä, vastasi Marian lyhyesti

— Panenpa punnan vetoon, että hän juoksee Tessin perästä.

— Eikä mitä. Saarnamieshän se on, joka häntä on tavotellut, eikä tuommoinen keikari.

— Sama mieshän tuo on.

— Sama mieskö? Aivan toisennäköinenhän tämä on.

— Hän on heittänyt pois mustan takkinsa ja valkoisen kaulaliinansa ja ajanut poskipartansa, mutta sama mies se sittenkin on.

— Niinkö luulet? Minäpä sanon Tessille, virkkoi Marian.

— Älä sano. Kyllä hän näkee, jahka joutuu.

— Ei ole minusta oikein, että saarnamies juoksentelee naimisissa olevan naisen perästä, vaikkapa hänen miehensä onkin poissa ja hän on tavallaan leski.

— Oh — ei hän voi Tessille mitään tehdä, sanoi Izz kuivasti. Yhtä mahdoton on hänen siirtää ajatuksiaan miehestään kuin nostaa rautatievaunua raiteiltaan. Herra Jumala, ei mikään, ei liehittely, ei saarnaaminen, ei vihan vimmakaan saa naista horjahtamaan tolaltaan, silloin kun se saattaisi olla hänelle hyväksikin.

Päivällisaika oli käsissä, ja kone pysähtyi. Tess läksi pois paikaltaan. Tärinä oli pannut hänen polvensa vapisemaan, niin että hän tuskin saattoi liikkua.

— Olisitpa ottanut siemauksen niinkuin minä, niin et näyttäisi niin kalpealta, sanoi Marian. Voi herranterttu, kuinka kalpea sinä oletkin — niinkuin painajainen olisi ollut kimpussasi.

Kelposydäminen Marian arveli Tessin menettävän ruokahalunsa nähdessään odottamattoman vieraan ja aikoi juuri pyytää häntä laskeutumaan alas auman toisella puolen olevia tikapuita myöten, kun vieras astui esiin ja katsahti ylös.

Tess huokaisi hätkähtäen "oh!" lisäten hetken perästä: — Minä syön täällä — ei tarvitse laskeutua.

Välistä kun oltiin kaukana työssä, syötiin työmaalla. Niin nytkin. Marian ja toiset laskeutuivat auman juureen, sillä tuuli aika vinhasti.

Vieras oli tosiaankin Aleksander D'Urberville, entinen saarnamies, huolimatta toisenlaisesta puvustaan ja ryhdistään. Ensi silmäyksellä näki, että muinoinen elämänhalu oli palannut; hän oli jälleen Tessin keimeä ihailija ja "serkku", johon hän oli ensin tutustunut — kolme, neljä vuotta vanhempi vain.

Tess istahti lyhteitten sekaan ja rupesi syömään. Hetkisen kuluttua kuului joku kapuavan tikapuita, ja samassa ilmestyi D'Urberville auman päälle. Hän istuutui sanaakaan lausumatta Tessin eteen.

Tess jatkoi yksinkertaista ateriaansa, jonka muodosti viipale paksua pannukakkua.

— Olen taas täällä, niinkuin näet, sanoi D'Urberville.

— Miksi sinä myötäänsä minua ahdistelet? huudahti Tess kiukuissaan sormenpäitä myöten.

— Minäkö sinua ahdistelen? Lieneepä minun lupa kysyä, mikset sinä jätä minua rauhaan?

— En totta tosiaan minä ole koskaan sinun ristinäsi.

— Etkö! Oletpa vainenkin! Sinä vainoat minua. Nuo silmät, jotka äsken niin vihaisina käänsit minuun, vainoavat minua myötäänsä, yöllä ja päivällä. Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin tunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti, äkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet sinua kohti. Taivaallinen virta on kuivilla, se on sinun työtäsi!

Tess katseli äänetönnä häneen.

— Mitä — oletko kokonaan heittänyt saarnaamisen? hän kysyi.

Sen verran oli häneen Angelista tarttunut nykyajan epäilevää henkeä, että hän halveksi tuommoisia äkillisiä innon puuskia kuin D'Urbervillen kääntyminen; mutta hän oli kuitenkin nainen, ja siksi tämän sanat hieman säikäyttivät häntä.

D'Urberville jatkoi teennäisen välinpitämättömästi:

— Aivan kokonaan. Olen rikkonut kaikki sopimukset tuon illan perästä, jolloin minun piti saarnata humalaisille Casterbridgen markkinoilla. Hitto ties, mitä veljet minusta ajattelevat! Huh! Veljet! Rukoilevat epäilemättä puolestani, itkevät tähteni, sillä kelpo ihmisiähän he pohjaltaan ovat. Mutta mitäpä minä siitä? Kuinka olisinkaan voinut jatkaa työtäni, kun olin menettänyt uskoni siihen? Surkeinta ulkokultaisuutta se olisi ollut. Kuinka loistavasti sinä olet kostanut! Tapasin sinut viattomana tyttönä ja petin sinut. Neljän vuoden kuluttua sinä tapaat minut innottelevana uskovaisena ja väännät mieleni, saattaen minut kenties ikuiseen turmioon. Mutta Tess, serkkuseni, niinkuin sinua ennen nimitin, minä vain lörpöttelen, älähän toki näytä niin kauhistuneelta. Et tietenkään ole tehnyt muuta kuin säilyttänyt viehkeät kasvosi ja sorjan vartalosi. Näin sinut täällä auman päällä, ennenkuin minut huomasit, tuo ruumiinmukainen esiliina tekee sinut vain kiehtovammaksi ja tuo vaatehattu — teidän maalaistyttöjen ei pitäisi koskaan pitää tuommoisia päähineitä, jos tahdotte olla vaaraan joutumatta.

Hän katseli hetkisen äänetönnä Tessiin ja pyrskähti sitten ilkeästi nauramaan: — Jospa apostoli, jonka lähettinä minä vaelsin, olisi joutunut noin kauniiden kasvojen kiusattavaksi, niin olisipa häneltä mahtanut saarnat unohtua, niinkuin minultakin!

Tess koki väittää vastaan, mutta tällä kertaa ei tarina ottanut luonnistaakseen, ja D'Urberville jatkoi yhteen menoon:

— Niinpä niin, paratiisi, jonka sinä tarjoat, on sittenkin kenties yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Mutta leikki sikseen, Tess. — D'Urberville nousi, tuli lähemmä, heittäysi lyhteitten sekaan ja nojaten kyynärpäihinsä jatkoi: — Sen perästä kun sinut viimeksi näin, olen mietiskellyt sanoja, joita mainitsit hänen lausuneen. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että noilta tuiki kuluneilta dogmeilta puuttuu tervettä järkeä. En tosiaankaan käsitä, miten saatoin niin ylenmäärin innostua pastori Clare paran sanoista ja mieletönnä ryhtyä työhön, vieden siinä hänestäkin voiton. Yhtä käsittämätöntä on, että kummallinen miehesi, jonka nimeä et ole minulle koskaan maininnut, kannattaa niin sanottua eetillistä järjestelmää ilman dogmeja.

— Saattaahan hyväksyä rakkauden ja puhtauden uskonnon, vaikkei uskoisikaan … dogmeja, vai miksi niitä sanoit.

— Ei, ei, toista maata minä olen! Jollei joku ole sanomassa: "Tee näin, niin saat siitä kuoltuasi palkinnon; tee noin, niin palkkasi on huono", en voi innostua. En totta vie tunne olevani vastuunalainen teoistani ja ajatuksistani, jollei ole ketään, jolle olisin vastuunalainen. Ja jos olisin sinun sijassasi, kultaseni, niin en olisi myöskään.

Tess koetti osottaa hänen sotkeneen kaksi asiaa, uskonnon ja siveysopin, jotka siihen aikaan, kun ihmiskunta vielä oli kehittymättömämmällä kannalla, olivat selvästi olleet toisistaan erossa. Mutta eipä siitä tahtonut tulla oikein tolkkua, sillä Angel oli puhellut hänelle näistä asioista hyvin varovasti; hän ei ollut oppinut väittelemään ja sitä paitsi häntä ohjasi enemmän tunteet kuin järki.

— Olipa miten oli, jatkoi D'Urberville. Tässä minä olen, kultani, niinkuin ennen muinoin!

— Ei niinkuin silloin — ei koskaan! sanoi Tess kiihkeästi. Harvoinpa silloin olin hyvillä mielin! Voi, mikset pitänyt uskoasi, jos sen menetettyäsi tuommoista alat lörpötellä!

— Koska sinä sen pois kitkit — tulkoon rangaistus suloisen pääsi päälle! Eipä tainnut miehesi aavistaa, että opetuksensa kääntyisivät häneen itseensä. Ha, ha — olen ylen iloinen, että teit minusta luopion! Tess, olen sinuun entistä enemmän kiintynyt ja sääli minun on sinua. Vaikka olet niin vaitelias, näen kuitenkin millä kannalla asiat ovat — sinusta ei välitä se, jonka tulisi sinua hellästi kohdella.

Ruoka tarttui hänelle kurkkuun, huulet olivat kuivat, hän oli tukehtua. Auman juurella aterioitsevain työmiesten puhelu ja nauru tuntui hänestä kuuluvan hyvin kaukaa.

— Tämä on julmaa! hän sanoi. Kuinka voitkaan — kuinka voitkaan puhua minulle tuommoista, jos vähänkään minusta pidät?

— Totta, totta, sanoi D'Urberville hieman hätkähtäen. En tullut nuhtelemaan sinua omista teoistani. Tulin sanomaan, etten soisi sinun näin raskaasti raatavan. Sanot itselläsi miehen olevan. Kenties niin onkin, mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt, etkä sinä ole hänen nimeänsä sanonut; ylipäänsä hän tuntuu olevan varsin salaperäinen henkilö. No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani lähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta asemastasi, hän ei ensinkään. Herra hänen näkymättömiä kasvojaan siunatkoon! Ankaran profeetta Hosean sanat, joita ennen usein lueskelin, johtuvat mieleeni. Kai sinä ne tunnet? — "Ja koska hän juoksee rakastajainsa perässä, niin ei hänen pidä heitä käsittämän eikä löytämän, koska hän heitä etsii; ja hänen pitää sanoman: minä menen ja palajan entisen mieheni tykö, sillä silloin oli minun parempi kuin nyt"… Tess, vaununi odottavat mäen alla — oma armaani, ei hänen! — tiedäthän mitä tarkotan?

Tessin kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, mutta hän ei sanonut mitään.

— Sinä olet ollut syynä jälleenlankeemukseeni, jatkoi D'Urberville, ojentaen kätensä hänen vyötäisiään kohti; kai sinä rupeat siitä osalle ja jätät ainaiseksi tuon miehen mullikan.

Tessillä oli toinen rukkasensa polvilla ja vähääkään empimättä hän heitti sen hänelle vasten naamaa. Se oli raskas ja paksu kuin sotahansikas ja läiskähti juuri suun kohdalle.

Aleksander kavahti tuimasti pystyyn. Punainen viiru näkyi sillä kohdalla, mihin isku oli sattunut, ja tuokiossa alkoi tipahdella verta hänen huuliltaan. Mutta hän rauhottui tuota pikaa, otti tyynesti nenäliinan taskustaan ja pyyhki veren huuliltaan.

Tesskin oli hypähtänyt jaloilleen, mutta hän vaipui taas alas.

— Rankaise minua! hän huudahti katsoen häneen toivotonna kuin varpunen, ennenkuin voittaja vääntää siltä niskat nurin. — Lyö minua, rutista minut; noista ihmisistä sinun ei tarvitse välittää. En minä huuda. Kun uhriksi kerran joutuu, onkin uhri ijankaiken — sehän on kohtalon sääntö.

— Ei, ei, Tess, sanoi D'Urberville lempeästi, kyllä minä tekosi käsitän. Mutta oletpa unohtanut yhden seikan, että olisin mennyt kanssasi naimisiin, jollet olisi pannut jyrkästi vastaan. Enkö pyytänyt sinua suoraan tulemaan vaimokseni? Vastaahan.

— Pyysit kyllä.

— Etkä nyt voi tulla. Mutta pane mieleesi yksi asia! — Hänen äänensä sävy kävi kovaksi, kun mieli tulistui muistaessa kuinka vilpittömästi hän oli häntä omakseen pyytänyt ja kuinka kiittämättömästi hän nyt käyttäytyi. Ja hän astui hänen viereensä ja tarttui häntä olkapäihin, niin että Tess vapisi hänen käsissään. — Muista, että olin herrasi kerran! Olen vieläkin oleva herrasi. Oleppa kenen vaimo tahansa, minun omani olet sittenkin!

Puimamiehet alkoivat liikkua alhaalla.

— Se siitä asiasta, sanoi D'Urberville, päästäen hänet irti. Nyt jätän sinut ja tulen iltapäivällä kuulemaan vastaustasi. Et tunne minua vielä! Mutta minä tunnen sinut.

Tess seisoi kuin halvautuneena voimatta lausua sanaakaan. D'Urberville laskeutui maahan tikapuita myöten työmiesten noustessa ylös ja oikoessa käsivarsiaan. Sitten puimakone pantiin taas käymään, ja Tess ryhtyi työhönsä, irrotellen siteitä ikäänkuin unissaan — toisen toisensa perästä, loppumattomiin.

48.

Iltapäivällä Groby ilmotti, että auma oli puitava loppuun sinä iltana. Kirkkaalla kuutamolla näki tehdä työtä myöhäiseenkin, ja kone oli joudutettava huomiseksi toiseen taloon, hän sanoi. Ja niin jatkui hurina entistä kovempana.

Vasta kolmen tienoissa Tess kohotti päätänsä ja katsahti ympärilleen. Ei hän sanottavasti hämmästynyt nähdessään Aleksander D'Urbervillen seisovan veräjän korvassa. D'Urberville oli nähnyt hänen kohottavan silmiään ja heilutti kättänsä häntä kohti, heittäen lentosuukon. Se merkitsi, että epäsopu oli unohdettu. Tess loi silmänsä jälleen työhönsä ja vältti katsomasta sille taholle.

Verkalleen kului ilta. Auma kävi kuitenkin matalammaksi ja olkinärte korkeammaksi; jyväsäkit ajettiin pihaan. Kuuden aikaan oli auma parahiksi miehen korkuinen. Mutta yhä tuntui lyhteitä olevan loppumaton määrä.

Raskas huokaus kiiti auman poikki. Konetta syöttävä mies oli väsyksissä, hänen punainen niskansa oli paksussa pölyssä ja akanoissa. Tess seisoi yhä paikallaan, ja hänen hikisiä kasvojansa peitti pöly, samoin kuin valkoista hattuakin. Hän oli ainoa nainen, jonka paikka oli koneen päällä, ja sen tärinä pani hänen ruumiinsa vapisemaan. Alinomainen tutiseminen oli vaivuttanut hänet epämääräiseen uinailuun: kädet tekivät työtä hänen tietämättänsä. Hän tuskin tiesi missä oli eikä kuullut kuinka Izz Huett huomautti, että hänen sykerönsä oli auennut.

Vähitellen vahvimmatkin alkoivat käydä raukeiksi ja unisiksi. Milloin Tess nostikin päätänsä, niin aina hän näki harmaata taivasta vasten ison olkinärtteen, jonka päällä miehet ahersivat paitahihasillaan, ja sen edessä pitkän, punaisen nostolaitoksen, joka muistutti Jaakopin tikapuita ja jota myöten puidut olet kiisivät keltaisena virtana.

Hän tunsi Aleksander D'Urbervillen olevan lähitienoilla ja katselevan häntä jostain, vaikkei tiennyt mistä. Olipa hänellä syyntapaistakin ollakseen mailla, sillä kun auma alkoi olla pohjiaan myöten purettu, pantiin aina toimeen pieni rotanpyynti, johon syrjäisetkin joskus ottivat osaa, — jos jonkinlaisia urheilunharrastajia, poikia, joilla oli kerallaan millä koira, millä vihellyspilli, ja tyhjäntoimittajia kädessä keppi tai kiviä.

Sai vielä tehdä pari tuntia työtä, ennenkuin rottien lymypaikat olivat käsissä. Sitä mukaa kuin ilta-auringon valo katosi kukkuloiden taa, nousi kalpeakasvoinen kuu toiselta puolen taivaanlakea.

Pari viimeistä tuntia oli Marian ollut huolissaan Tessin tähden. Toiset vahvistivat itseään tuon tuostakin oluella, mutta Tess ei maistanutkaan sitä, sillä kotioloissaan hän oli oppinut kammomaan väkijuomia. Työtänsä hän teki kuitenkin taukoamatta. Jollei hän voinut suorittaa tehtäväänsä, niin hän saisi laputtaa tiehensä, ja tämä mahdollisuus, joka pari kuukautta sitten olisi tuntunut helpotukselta, herätti hänessä kauhua, sitten kun D'Urberville oli alkanut pyöriä hänen kintereillään.

Auma oli jo niin matala, että sen päällä olijat saattoivat helposti puhella juurella työskentelevien kanssa. Tessin hämmästykseksi vuokraaja Groby tuli hänen luoksensa ja sanoi, että jos häntä halutti mennä ystäväänsä tapaamaan, niin hän saisi lähteä; toinen pantaisiin hänen sijaansa. Tuo "ystävä" oli D'Urberville, sen hän kyllä tiesi, ja älysi myöskin, että tämä lupa tuli tuon ystävän tai vihollisen pyynnöstä. Päätänsä pudistaen hän jatkoi työtänsä.

Viimeinkin tuli rottajahdin aika, ja ajo alkoi. Nakertajat olivat puikkineet yhä alemma lyhteitten vähentyessä, kunnes olivat auman pohjalla. Kun viimeinenkin suojus otettiin pois, niin ne puhaltausivat juoksemaan joka taholle. Puoleksi juovuksissa oleva Marian kirkaisi kimakasti ilmaisten, että rotta oli kipaissut hänen helmuksiinsa — kauhistus, jonka varalta toiset naiset olivat kietoneet hameensa helmat kokoon tai juosseet kiville. Viimeinkin saatiin rotta ajetuksi pois, ja koirien haukkuessa, miesten huutaessa ja naisten kirkuessa ja noituessa Tess nyhtäisi viimeisen lyhteen auki, kone hiljensi vauhtiaan, särinä taukosi, ja hän laskeusi maahan koneen äärestä.

Ihailijansa, joka oli vain katsellut rotanajoa, seisoi tuota pikaa hänen vierellään.

— Mitä, oletko täällä — vaikka sinua loukkasin sivaltaessani sillä tavalla! sanoi Tess hiljaa. Hän oli niin upi uupunut, ettei jaksanut kovemmin puhua.

— Jopa olisinkin hullu, jos loukkaantuisin mistään sinun sanastasi tai teostasi, tämä vastasi entisellä, viettelevällä äänellään. Kuinka sinun hennot jäsenesi vapisevat! Näethän itsekin, että olet heikko kuin vastasyntynyt vasikka; eikä sinun kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä mitään, sitten kun minä tulin. Kuinka saatatkaan olla niin itsepäinen? Joka tapauksessa olen sanonut vuokraajalle, ettei hänellä ole oikeutta käyttää naisia konepuintiin. Se ei ole heille sopivaa työtä, ja paremmissa paikoissa on siitä aikoja sitten luovuttu, sen hän kyllä tietää. Saatan sinut kotiisi.

— Niin kyllä, vastasi Tess kulkien väsyneenä eteenpäin. Saata vain, jos tahdot. Enpä unohda, että halusit mennä kanssani naimisiin, ennenkuin tiesit tilastani. Kenties — kenties sinä oletkin hieman parempi ja helläsydämisempi kuin luulinkaan. Mitä ystävyydestä teet, siitä olen sinulle kiitollinen, mitä jostain muusta syystä, siitä suutun! Joskus minun on mahdoton käsittää, mitä sinä oikeastaan tarkotat.

— Jollen voikkaan laillistuttaa entistä suhdettamme, niin voinhan toki auttaa sinua. Ja teenkin sen kunnioittaen tunteitasi paljoa enemmän kuin ennen. Uskonnollinen kiihkoni, tai mitä se olikaan, on nyt ollutta ja mennyttä. Mutta on minulla toivoakseni vielä vähän ihmisyyttä. Ja nyt, Tess, kaiken nimessä, mikä on hellää ja voimakasta miehen ja naisen välillä, luota minuun! Minulla on tarpeeksi ja enemmänkin kuin tarpeeksi auttaakseni sinua vaikeasta asemastasi, sekä sinua että vanhempiasi ja sisaruksiasi. Ei heillä hätää ole, jos vain luotat minuun.

— Oletko heitä äskettäin tavannut? kysyi Tess hätäisesti.

— Olen. Eivät tienneet sinun olopaikastasi. Sattumalta minäkin sinut tapasin.

Kylmä kuu katseli pensasaidan läpi Tessin väsyneitä kasvoja, kun hän pysähtyi mökin eteen, missä tilapäisesti asui. D'Urberville seisoi hänen vierellään.

— Älä puhu pikku veljistäni ja siskoistani — älä toki kokonaan minua muserra, hän rukoili. Jos tahdot heitä auttaa — Jumala tietää heidän kyllä olevan avun tarpeessa — niin tee se siitä minulle puhumatta. Mutta ei, ei! hän huudahti. En ota sinulta mitään, en heille enkä itselleni.

D'Urberville ei seurannut häntä kauemmaksi, koska tuvassa oli ihmisiä. Tultuaan sisään ja syötyään hätäisesti illallista toisten kanssa Tess vaipui ajatuksiinsa ja seinän vieressä olevan pöydän ääreen istuutuen hän alkoi oman pikku lamppunsa valossa kiihkeällä mielellä kirjottaa miehellensä:

Oma puolisoni!

Salli minun niin sinua nimittää — minun täytyy — vaikkapa sinua suututtaneekin ajatella minunlaistani kelvotonta vaimoa. Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni — eipä minulla olekkaan ketään muuta maailmassa! Olen niin alttiina kiusauksille, Angel. Pelkään sanoa kuka se on, ja vastenmielistä minun on siitä kirjottaakkin. Et tiedäkkään, kuinka riipun sinusta kiinni! Etköhän voisi tulla luokseni nyt heti, ennenkuin jotain kauheata ehtii tapahtua? Voi, tiedänhän, ettet sinä voi, kun olet niin kaukana. Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi. Minulle määräämäsi rangaistus on ansaittu, hyvin ansaittu, ja täysi oikeus sinulla on olla minuun suutuksissasi. Mutta Angel, Angel, älä ole vain oikeamielinen — ole toki vähän ystävällinenkin minulle, vaikken sitä ansaitsekkaan, ja tule luokseni. Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi! Mielelläni sen tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen.

Angel, vain sinulle minä elän. Rakastan sinua liian paljon moittiakseni sinua lähdöstäsi ja tiedänhän, että sinun välttämättä oli mentävä maatilaa etsimään. Älä luule minun lausuvan ainoatakaan pisteliästä tai karvasta sanaa! Mutta tule luokseni. Olen niin ypö yksin ilman sinua, armaani, niin ypö yksin, niin hylätty! Työnteosta en ole millänikään, mutta jos lähetät minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: "Tulen heti", niin odotan sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä.

Uskontonani on ollut aina siitä saakka, kun menimme naimisiin, olla sinulle uskollinen jokainoassa ajatuksessa ja katseessa, niin että kun joku mies lausuu minulle kohteliaisuuden, tuntuu se loukkaukselta sinua kohtaan. Etkö sinä ole tuntenut hiventäkään sitä, mitä meijerissä ollessamme joskus tunsit? Jos olet, niin kuinka saatat olla minusta niin kaukana? Olen sama nainen, Angel, kuin se, johon sinä rakastuit — juuri sama! Ei se, jota inhosit, mutta et koskaan nähnyt. Mitä oli entisyys minulle, heti kun sinut näin? Kuollutta kokonaan. Minusta tuli uusi ihminen, täynnä sinusta lähtevää uutta elämää. Kuinka saatoin olla tuo edellinen? Etkö sitä älyä? Armaani, jos olisit hiukankaan itserakkaampi ja uskoisit itseesi sen verran, että huomaisit saaneesi minussa aikaan tämän muutoksen, niin kentiespä haluaisit tulla luokseni, vaimo poloisesi luo.

Kuinka mieletön olinkaan onnessani, kun uskoin sinun itseäni aina rakastavan! Olisi minun pitänyt tietää, ettei tuommoinen onni ollut minunlaiselleni tyttö raukalle suotu. Mutta sydäntäni polttaa ei ainoastaan entiset ajat, vaan nykyinenkin. Ajattelehan — ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi.

Ihmiset yhä sanovat minun olevan sievän, Angel. (Kaunis on sana, jota he käyttävät, ollakseni täysin vilpitön.) Kenties minä olenkin. Mutta enpä välitä kauneudestani; ainoastaan sen vuoksi siitä iloitsen, että se kuuluu sinulle, armaani, ja että minulla on edes yksi seikka, joka on sinulle kylliksi hyvä. Kun piirteeni saattoivat minut kiusallisen huomion esineeksi, niin sidoin liinan kasvoilleni ja käytin sitä niin kauan, että ihmiset rupesivat pitämään minua ruman näköisenä. Oi, Angel, en puhu sinulle tätä turhamielisyydestä — tiedäthän kyllä, etten sitä tee — vaan siksi, että saisin sinut tulemaan luokseni.

Jollet voi tulla luokseni, niin sallitko minun tulla sinun luoksesi? Minua pakotetaan, kuten sanottu, tekemään semmoista, mitä en itse tahtoisi. Ehkä minä en anna tuumaakaan perään, mutta minua pelottaa odottamaton tapaturma, ja olenhan niin turvaton ensimäisen erehdykseni tähden. En voi tästä enempää puhua — kovinhan olisinkin viheliäinen. Mutta jos minä sorrun tarttumalla kiinni johonkin kamalaan paulaan, niin viimeinen onnettomuuteni on oleva ensimäistä pahempi. Voi, Jumala, en voi sitä ajatellakkaan! Suo minun heti tulla tai tule itse viipymättä!

Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet omani.

Päivänvalo tuntuu olemattomalta, kun et ole täällä, eikä minua huvita katsella pelloilla tepastelevia variksia ja kottaraisia, koska suren suremistani sinun poissaoloasi, sinun, joka ennen tapasit katsella niitä yhdessä kanssani. Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai maan alla — nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa!

Sinun uskollinen, sortunut Tessisi.

49.

Tämä kirje löysi tiensä hiljaisen pappilan aamiaispöytään. Pappila sijaitsi länsiosassa laaksoa, missä ilma oli lauha, ja maaperä niin hyötyisä, ettei maamiehen tarvinnut juuri ollenkaan vaivata itseään siihen verraten kuin Flintcomb-Ashissa, ja missä ihmiset Tessin mielestä näyttivät niin erilaisilta (vaikka samanlaisiahan ne oikeastaan olivat). Vain varmuuden vuoksi Angel oli käskenyt häntä lähettämään kirjeensä isänsä välityksellä, jolle hän tuhka tiheään ilmotti osotteensa siinä maassa, johon hän raskain sydämin oli siirtynyt.

— Kuulehan, sanoi vanha Clare pastori vaimollensa luettuansa kirjekuoresta päällekirjotuksen, jos Angel aikoo lähteä Riosta ensi kuun lopulla käydäkseen kotona, niinkuin aikomuksensa oli, niin tämä varmaankin jouduttaa hänen matkaansa, sillä luultavasti tämä on hänen vaimoltansa. — Hän huokaisi syvään ajatellessaan poikansa vaimoa, ja kirje varustettiin heti uudella osotteella ja pantiin postiin.

— Rakas poika, kunpa hän vain onnellisesti pääsisi kotiin, mutisi rouva Clare. Viimeiseen hengenvetooni saakka olen tunteva, että häntä on kohdeltu lapsipuolen tavoin. Sinun olisi pitänyt lähettää hänet Cambridgeen, huolimatta hänen uskon puutteestansa, ja antaa hänelle samanlainen tilaisuus opintielle pääsemiseen kuin muillekin pojille. Oivien miesten vaikutuksesta olisi hän kenties luopunut omituisista mielipiteistään ja ruvennut lopulta papiksi. Ja vaikka ei olisi papiksikaan ruvennut, olisi hän joka tapauksessa saanut parempaa kohtelua osakseen.

Tämäpä olikin ainoa moite, millä rouva Clare koskaan häiritsi miehensä rauhaa poikain kasvatukseen nähden. Eikä hän tästä usein puhunutkaan, sillä hän oli yhtä järkevä kuin hyvä ja tiesi miehensäkin olevan huolissaan siitä, oliko hän menetellyt oikein tässä asiassa. Kovin usein oli hän kuullut hänen lepäävän öisin valveilla, huokailevan ja rukoilevan Angelin puolesta. Hänen hiljainen tuskansa oli paljoa katkerampi kuin vaimonsa lausuma moite.

He syyttivät itseänsä Angelin onnettomasta avioliitosta. Jollei Angelin olisi annettu ruveta maamieheksi, ei hän koskaan olisi joutunut maalaistyttöjen pariin. He eivät tienneet varmasti, mikä hänet oli erottanut vaimostaan, eivätkä myöskään milloin ero oli tapahtunut. Alussa he olivat luulleet eron aiheutuneen jostain arveluttavasta vastenmielisyydestä. Mutta myöhemmissä kirjeissään oli hän silloin tällöin maininnut tulevansa kotiin häntä hakemaan, mistä he päättivät, etteivät asiat toki niin huonolla kannalla olleet. Hän oli sanonut vaimonsa olevan vanhempainsa luona, ja he olivat päättäneet olla sekaantumatta asiaan, jota eivät tiettävästi voineet auttaa.

<tb>

Silmät, joita varten Tessin kirje oli aijottu, katselivat tähän aikaan rannatonta lakeutta — Angel ratsasti muulin selässä Etelä-Ameriikan sydänmaasta merenrantaa kohti. Surullisia olivat hänen kokemuksensa tästä vieraasta maasta olleet. Ankara tauti, johon hän heti tultuansa oli sairastunut, pyrki vielä häntä vaivaamaan, ja vähitellen hän oli miltei päättänyt luopua aikomuksestaan asettua tänne maamieheksi, vaikka hän yhä maata samoillessaan piti tämän ajatuksensa salassa vanhemmiltaan.

Työmiehet, joita suuret joukot oli tullut maahan samalla kertaa kuin hänkin, petollisten ilmotusten houkuttelemina, olivat sairastuneet, kuolleet ja häipyneet teille tietymättömille. Monesti oli hän nähnyt englantilaisiin farmeihin kuuluvain äitien tallustelevan eteenpäin lapsi käsivarrellaan, nähnyt lapsen sairastuvan kuumeeseen ja kuolevan, nähnyt äidin seisattuvan kaivaakseen omin käsin hautaa pehmeään maahan, hautaavan pienokaisen, vuodattavan kyynelen ja sitten tallustelevan taas eteenpäin.

Angel ei ollut alkuaan aikonut asettua Brasiliaan elämään, kotimaasta hän toivoi löytävänsä mieleisensä maatilan. Epätoivon puuska oli hänet tänne ajanut. Hän tahtoi unohtaa entisyytensä ja liittyi sen vuoksi Brasiliaan meneviin maanmiehiinsä.

Vieraassa maassa ollessaan hän oli suuresti vanhentunut. Ei hän antanut enää kauneudelle niin suurta arvoa. Hylättyään mystiikan vanhat opit hän alkoi hyleksiä siveysperiaatteitakin. Hän arveli niiden kaipaavan tarkistamista. Kuka olikaan siveellinen mies? Ja vielä selvemmin, kuka oli siveellinen nainen? Jonkun luonteen kauneus tai viheliäisyys ei ilmennyt teoissa, vaan tarkotusperissä ja vaikutteissa.

Mitä hän sitten Tessistä ajatteli?

Hän alkoi katsella häntä toisessa valossa, alkoi tuntea tuskaa hätäisestä tuomiostaan. Oliko hän hylännyt hänet ainiaan? Hän ei voinut enää sanoa haluavansa ijankaiken elää hänestä erillään, mikä taas viittasi siihen, että hän oli taipuvainen anteeksi antamaan.

Tessin muisto alkoi elpyä ja käydä rakkaaksi samaan aikaan kuin tämä oleskeli Flintcomb-Ashissa, mutta ennen kuin hän oli uskaltanut kirjottaa Angelille oloistaan tai tunteistaan. Angel oli kovin ihmeissään, ettei hän kirjottanut, eikä ihmetellessään tullut ajatelleeksi syitä hänen vaitioloonsa. Näin hän käsitti täydelleen väärin hänen vaitiolonsa — ja kumminkin se olisi sanonut niin kovin paljon, jos hän vain olisi sitä käsittänyt! Tottelihan Tess sanasta sanaan määräyksiä, joita hän oli antanut ja sitten unohtanut. Huolimatta luontaisesta rohkeudestaan ei hän vaatinut itselleen mitään oikeuksia, vaan piti tuomiota kaikin puolin oikeana ja alistui mykkänä siihen.

Äsken mainitulla sisämaan matkalla eräs toinen mies ratsasti hänen rinnallaan. Angelin kumppani oli myöskin englantilainen ja samalla asialla kuin hänkin, vaikka hän oli peräisin toiselta kulmalta isänmaata. Molemmat olivat alakuloisella mielellä ja puhelivat kotimaasta. Luottamus herätti luottamusta. Miehet ovat taipuvaisia, varsinkin vierailla mailla ollessaan, uskomaan oudoille elämänsä salaisuuksia, joita eivät muutoin kertoisi parhaille ystävillensäkään, ja niinpä Angelkin jutteli, ratsastaessaan eteenpäin, tuolle miehelle tarinan surullisesta avioliitostaan.

Vieras oli käynyt paljoa useammissa maissa ja ollut tekemisissä useamman ihmisen kanssa kuin Angel, ja hänen yleismaailmallisesta mielestään tuommoiset poikkeukset yhteiskunnallisesta säännöstä, niin äärettömän arveluttavia kuin ne olivatkin ahdasmielisistä henkilöistä, eivät olleet sen kummempia kuin mitä ovat laaksojen ja vuorijonojen muodostamat epäsäännöllisyydet koko maapalloon nähden. Hän katseli asiaa aivan toisilla silmillä kuin Angel, hänen mielestään Tessin entisyys ei vaikuttanut vähääkään hänen tulevaan elämäänsä, ja suoraan hän sanoikin Angelille, että hän oli menetellyt väärin erotessaan hänestä.

Seuraavana päivänä kasteli ukkosenkuuro heidät likomäräksi. Angelin kumppani sairastui kuumeeseen ja kuoli loppuviikolla. Clare hautasi hänet jatkaen sitten matkaansa. Tuon tuiki tuntemattoman miehen sanat tuntuivat pyhiltä hänen kuolemansa perästä ja vaikuttivat Clareen enemmän kuin filosoofien järkipäätelmät. Ne saattoivat hänet häpeämään omaa ahdasta katsantokantaansa. Hänen ristiriitaiset ajatuksensa ja toimensa syöksyivät hyökyaaltoina hänen ylitsensä. Itsepintaisena hän oli ylistellyt helleeniläistä pakanuutta kristinuskon kustannuksella, mutta eihän tuo sivistys pitänyt laitonta antautumista häpeällisenä. Ja tuo kammo epäpuhtautta kohtaan, jonka hän oli perinyt mystillisen uskon kera, saattoi tietenkin olla parannettavissa ainakin silloin, kun tulos johtui petoksesta. Omatunto soimasi häntä. Izz Huettin sanat, jotka eivät koskaan olleet haihtuneet hänen muistostaan, välähtivät elävinä hänen mieleensä. Hän oli kysynyt Izziltä rakastiko hän häntä, ja tämä oli vastannut myöntävästi. Rakastiko hän häntä enemmän kuin Tess? Ei, oli tämä vastannut, Tess antaisi henkensä hänen edestään, eikä hän itsekään voisi enempää tehdä.

Hän ajatteli Tessiä semmoisena kuin oli hänet hääpäivänänsä nähnyt. Kuinka hänen katseensa oli riippunut hänessä kiinni, kuinka hän oli kuunnellut jokaista hänen sanaansa, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun jumalan sanoja! Ja tuona kauheana iltana pesävalkean ääressä, jolloin hänen yksinkertainen sielunsa ilmaisi hänelle salaisuutensa, kuinka säälittävältä hänen kasvonsa olivat näyttäneet tulen valossa, — kun hänelle ei mennyt mieleenkään, että hän, Clare, voisi häneltä kieltää rakkautensa ja suojeluksensa!

Niinpä hän muuttui vähitellen Tessin syyttäjästä hänen puolustajakseen. Hän oli lausunut hänestä itsekseen kyynillisiä ajatuksia; mutta ei yksikään ihminen jaksa elää pitempää aikaa kyynillisenä, ja niin hänkin peruutti ne. Niihin hän oli eksynyt siitä syystä, että antoi ylimalkaisten periaatteiden houkutella hänet halveksimaan aivan erikoista tapausta.

Tessin suvun tarjoama historiallinen viehätys — mahtavan D'Urberville-suvun, jota hän halveksuen oli pitänyt hävinneenä voimana — kosketti nyt hänen tunteitansa. Hän ei ollut huomannut erotusta näiden seikkain valtiollisen ja sielullisen arvon välillä. Viimemainitussa katsannossa hänen d'urbervilleläinen syntyperänsä oli perin merkityksellinen; se oli arvoton taloustieteilijälle, mutta mitä oivallisin aihe haaveilijalle, jota huvitti häviölle joutuneiden sukujen tutkiminen. Ja kohtapa olisi joutunut unheeseen vähäinen Tessin vereen ja nimeen liittyvä erikoispiirre, samoin kuin historiallinen side, joka yhdisti hänet Kingsberessä oleviin marmoripatsaihin ja luurankoihin. Niin aika säälimättä hävittää omaa romantiikkaansa. Muistellessaan yhä uudelleen hänen kasvojansa hän arveli nyt voivansa huomata niissä hiukan sitä samaa arvokkuutta, jonka oli täytynyt jalostaa hänen esi-äitejään. Ja tämä näky värisytti häntä kuten ennenkin ja jätti jälkeensä tuskan tunnon.

Vaikka Tessin entisyys ei ollutkaan aivan moitteeton, voitti kuitenkin hänen kaltaisensa naisen povessa asuva henkevyys hänen kumppaniensa tuoreuden. Näin haasteli uudelleen heräävä rakkaus, valmistaen maaperää Tessin hehkuvalle kirjeelle, jonka Angelin isä juuri oli hänelle lähettänyt.

<tb>

Sillä välin Tess odotteli, että Angel saapuisi hänen pyyntöänsä noudattaen. Toisinaan hänen toivonsa kasvoi, toisinaan se taasen hupeni vähiin. Jälkimäinen seikka johtui siitä, että ne elämän tapahtumat, jotka olivat syynä heidän eroonsa, pysyivät yhä muuttumatta — eivätkä voineetkaan muuttua — ja ettei hänen poissaolonsakaan saattanut vähentää niiden merkitystä, jollei kerran hänen läsnäolonsakaan ollut voinut tehdä sitä.

Hän mietti kuitenkin mielessään, millä tavoin voisi häntä parhaiten huvittaa, kun hän tulisi. Huokaillen hän toivoi, että olisi ottanut parempaa vaaria sävelmistä, joita Angel soitti harpullaan, että olisi udellut häneltä, mistä kansanlauluista hän enimmän piti. Hän kysäisi asiaa Amby Seedlingiltä, joka oli seurannut Izz Huettia Talbothaysista, ja sattumalta Amby muistikin, että laulunpätkistä, joita lypsäessä oli lehmille laulettu, Clare oli näyttänyt pitävän enimmän lauluista "Cupidon tarhat" ja "Päivänkoitto" eikä ollut välittänyt semmoisista kuin "Räätälin housut" ja "Kaunoisena kasvoin", vaikka mukavia rallatuksia nekin olivat.

Näitä Angelin lempilauluja hän uutteraan harjotteli, varsinkin "Päivänkoittoa". Kivinenkin sydän olisi sulanut kuullessaan hänen laulavan näitä sävelmiä. Milloin vain jäi yksinään työtä tekemään, silloin hän näinä kylminä päivinä laulaa helähytteli. Kyynelet vierivät poskia pitkin, kun hän ajatteli, ettei Angel kenties kaikesta huolimatta tulisikaan häntä kuulemaan, ja laulujen yksinkertaiset, veikeät sanat tuntuivat ikäänkuin pilkkaavan laulajan angervoista mielialaa.

Tess eli niin haaveittensa vallassa, ettei tuntunut huomaavan, kuinka kevät teki tuloaan, kuinka päivät olivat pidentyneet ja kuinka muuttopäivä oli kohta käsissä.

Mutta hiukan ennen sitä päivää tapahtui jotain, mikä saattoi Tessin ajattelemaan varsin toisenlaisia asioita. Hän oli eräänä iltana asunnossaan kuten tavallisesti, istuen alakerrassa perheen kera, kun joku koputti oveen ja kysyi Tessiä. Himmeässä päivänvalossa hän näki oven kohdalla vartalon, joka oli pitkä kuin täysikäisen naisen, mutta hoikka kuin lapsen, tyttömäisen olennon, jota hän ei tuntenut hämärässä, ennenkuin tämä virkkoi: — Tess!

— Mitä — onko se Liisu-Viisu? kysyi Tess hämmästyneenä. Siskonsa, joka vielä vuosi sitten hänen matkaan lähtiessään oli kisaillut lasten joukossa, oli kasvaa putkahtanut pitkäksi tytöksi. Hoikat sääret, jotka näkyivät hänen ennen liian pitkän, mutta nyt lyhyeksi käyneen hameensa alta, ja kömpelöt liikkeet ilmaisivat, kuinka nuori ja kokematon hän oli.

— Minä se olen, olen juossut koko päivän sinua etsien, sanoi Liisu vakavasti, ja kovin olen väsyksissä.

— Mitenkäs kotona jaksetaan?

— Äiti on hyvin huonona sairaana, lääkäri sanoo hänen kuolevan, eikä ole isänkään terveydestä tolkkua; hän harmittelee sitä, että hänenmoisensa suurisukuisen miehen täytyy tehdä roskaisia töitä. Olemme pahassa pulassa.

Tess seisoi kotvasen ajatuksiinsa vaipuneena, ennenkuin muisti pyytää Liisu-Viisua sisään. Kun hän sen viimeinkin teki ja tarjosi siskolle teetä, oli hänellä päätöksensäkin selvillä. Hänen oli välttämättä lähdettävä kotiin. Hänen palvelusaikansa loppui kyllä vasta huhtikuun kuudentena päivänä, mutta kun siihen ei ollut enää kovin pitkältä, niin hän päätti heti lähteä.

Jos läksisivät tänä iltana matkaan, niin he joutuisivat perille kahtatoista tuntia aikaisemmin, mutta hänen siskonsa oli liian uuvuksissa jaksaakseen lähteä niin pitkälle taipalelle. Tess juoksi Marianin ja Izzin luo, kertoi heille kotioloistaan ja pyysi heitä parhaalla tavalla selittämään vuokraajalle syyn hänen lähtöönsä. Palattuaan hän laittoi Liisulle illallista, pani hänet nukkumaan omalle vuoteelleen ja sulloi kapineitansa pajukorin täpö täyteen. Ja sitten hän läksi kotimatkalle kehotettuaan Liisua saapumaan perästä huomisaamuna.

50.

Kymmenen löi kello, kun hän pimeässä läksi taivaltamaan puolen kolmatta peninkulman pituista matkaansa. Yksinäisillä seuduilla on yöllä kulkeminen pikemmin turvallista kuin vaarallista. Tess tiesi tämän ja ohjasi kulkunsa teitä myöten, joita päiväiseen aikaan tuskin olisi uskaltanut astua; ei nyt ollut mieronkiertäjiä liikkeellä, ja aaveitten pelko haihtui mielestä äitiä ajatellessa.

Näin hän riensi mäeltä mäelle, kunnes saapui Bulbarrowiin ja puolen yön tienoissa hän katseli tältä kukkulalta varjoryhelmää, joka epämääräisenä häämötti sillä paikalla, missä hänen kotilaaksonsa oli.

Hän oli jo kulkenut puoli peninkulmaa ylänköä, edessä oli parin peninkulman taival alankomaata. Tähtien kelmeässä valossa hän parahiksi erotti mutkittelevan, laskeutuvan tien. Kohta ilmaisi maaperän hajukin, että hän oli saapunut alankoon. Siinä oli ympärillä saviperäinen Blackmoorin laakso, se osa laaksoa, missä ei vielä ollut leveitä valtateitä.

Nuzzleburissa hän kulki kyläkapakan ohitse, jonka nimikilpi narisi vastaukseksi hänen askeleihinsa, joita ei kuullut kukaan elävä olento paitsi hän itse. Senkin seitsemää tietä taivallettuaan, hän kolmen aikaan pyörähti viimeisestä tien mutkasta Marlottin kylään, kulki kentän vieritse, missä nuorena tyttönä kesäkisoissa oli ensi kerran nähnyt Angel Claren, joka ei ollut häntä tanssittanut — pettymyksen tunne ailahteli vieläkin hänen mielessään. Kotoa päin näkyi valoa. Se tuikki makuuhuoneen ikkunasta, ja ikkunan edessä huojui oksa, ikäänkuin hänelle viittoen.

Heti kun Tess erotti talon — se oli äskettäin katettu hänen rahoillansa — niin se vaikutti häneen entisellä tenhollansa. Aina oli se näyttänyt olevan osa hänen ruumistansa ja henkeänsä. Kaltevilla katonalaisilla, päädyillä, uuninpiipun katkonaisilla tiiliriveillä, kaikilla tuntui olevan jotain yhteistä hänen luonteensa kanssa.

Hän avasi hiljaa oven, jottei häiritsisi ketään. Huone oli tyhjä, mutta naapurin eukko, joka hoiti hänen äitiänsä, pistäysi yläkerrasta portaille ja kuiskasi ettei sairas ollut entisestään tervehtynyt, vaikka oli hetkeksi nukahtanut. Tess laittoi itselleen aamiaista ja rupesi sitten äitiänsä hoitamaan.

Aamulla hän tapasi lapset ja huomasi ihmeekseen heidän kasvaneen tavattomasti, vaikka hän oli ollut poissa vain toista vuotta. Pitäessään heistä hellää huolta häneltä unohtui omat murheensa.

Hänen isäänsä vaivasi entinen epämääräinen tauti, ja hän istui tuolillansa kuten tavallisesti. Mutta Tessin tulon jälkeisenä päivänä hän oli harvinaisen pirteällä tuulella. Ukko oli laatinut järkiperäisiä tulevaisuudensuunnitelmia, ja Tess kysäisi millaisia ne olivat.

— Ajattelen lähettää sanan kaikille tämän puolen muinaistutkijoille, hän selitti, ja pyytää heitä kokoamaan rahaston minun ylläpitämisekseni. Olenpa vakuutettu ettei anomukseni kajahda kuuroille korville. Ne miehet kuluttavat suunnattomia summia pannessaan kuntoon vanhoja raunioita ja etsiessään luita ja sen semmoista romua. Kaiketi elävät jäännökset ovat heille monta vertaa mieluisempia, kun vain saavat minusta kuulla. Kunpa joku kävisi heille ilmottamassa, mikä merkillisyys heidän joukossaan elää eikä heillä ole siitä aavistustakaan! Jos pastori Tringham, joka minut keksi, olisi elänyt, niin hän sen varmasti olisi tehnyt.

Tess päätti olla lausumatta mielipidettään näistä lennokkaista suunnitelmista, kunnes oli saanut välttämättömimmät asiat järjestykseen, vaikkapa hänen työstänsä ei näyttänyt paljon jälkeä tulevankaan. Kun tärkeimmät tehtävät sisällä viimeinkin oli suoritettu, niin hän rupesi ulkona askaroimaan.

Touon aika oli käsissä. Puutarhoissa ja pelloilla oli kevättyöt alettu. Mutta Durbeyfieldissä ei oltu pantu tikkua ristiin. Tess huomasi harmikseen, että siemenperunatkin oli syöty sukupuuttoon — äärimäisen suruttomuuden merkki! Ensi työkseen hän hankki mitä tarvittiin, ja lopulta vapaaherrakin koheni sen verran, että kykeni Tessin hartaasta pyynnöstä puutarhaa katsomaan, sillä välin kun hän itse ryhtyi tekemään työtä kylän laidasta vuokratulla maatilkulla.

Hänestä oli hupaista työskennellä ulkosalla toimitettuansa askareensa sairaan huoneessa, missä häntä nyttemmin ei tarvittu niin paljoa kuin ennen, koska äiti alkoi jo parantua. Kovassa työssä huoletkin hälvenivät. Peltotilkku sijaitsi ylävällä, kuivalla rinteellä, missä noita palstoja oli neljä-, viisikymmentä. Työ oli siellä vilkkaimmillaan varsinaisen päivätyön päätyttyä. Ojankaivu alkoi tavallisesti kuuden ajoissa, kestäen hämärään tai kuun nousuun saakka. Kuivat oksat ja risut kerättiin kasoihin ja sytytettiin palamaan. Poutailmalla ne tuota pikaa riehahtivat tuleen.

Eräänä päivänä Tess ja Liisu-Viisu työskentelivät täällä naapuriensa kera, kunnes auringon viimeiset säteet sattuivat melkein vaakasuorasti valkoisiin paaluihin, joita oli lyöty rajamerkeiksi maatilkkujen välille. Kun hämärä alkoi maata peittää, niin risukasat hulmahtivat palamaan, ja niiden valossa peltojen rajat milloin vilahtivat näkyviin, milloin hävisivät paksuun savuun, aivan kuin tuuli olisi niitä heilutellut. Kun kokko alkoi hehkua, niin maata vasten heittäytyvät savupilvet muuttuivat loistaviksi harsoiksi työmiesten välille.

Illan pimetessä jotkut miehet ja naiset herkesivät työstä, mutta enin osa jäi kuitenkin pellolle, ja niiden joukossa oli Tesskin, vaikka hän lähetti siskonsa pois. Tadikko kädessä hän siinä hääräsi. Välistä hän peittyi kokonaan savupilveen, tuokiossa oli taas näkyvissä, loistaen kuin kupari hulmahtelevien liekkien valossa.

Hän oli tänä iltana omituisesti puettu, näyttäen koko kuvatukselta. Yllään oli hänellä monissa pesuissa haalistunut leninki ja sen päällä lyhyt, musta jakku — hän näytti yhtaikaa hää- ja hautajaisvieraalta. Loitompana olevilla naisilla oli valkoiset esiliinat; muuta ei heistä pimeässä näkynytkään lukuunottamatta kalpeita kasvoja, paitsi milloin liekit heitä valaisivat.

Lännen puolella kuvastui orjantappura-aita, oksat paljaina harottaen, opaalinväristä taivasta vasten, ja sen yläpuolella loisti Jupiter kuin auennut keltainen narsissi niin kirkkaasti, että oli varjon heittää. Moniaita nimettömiä pikku tähtiä tuikki siellä täällä, koira haukkui jonkun matkan päässä, ja kuivalta maantieltä kuului silloin tällöin rattaiden jyrinää.

Tadikot helähtelivät yhä; ei ollut vielä kovin myöhäkään, ja vaikka ilma oli karmakka, tuntui siinä jo kevään kuisketta, mikä antoi työmiehille uutta intoa. Omituinen tenhonsa oli paikalla, ajalla, räiskyvillä tulilla, valon ja varjon vaihteluilla — hupaiselta tuntui Tessistä samoin kuin muistakin pellolla työskenteleminen. Yrmeänä vihamiehenä yö saapuu talvipakkasella, leppoisena rakastajana kesähelteellä; tänä maaliskuun päivänä se saapui hiljaisena rauhottajana.

Ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa kumppaneihinsa. Kaikki häärivät omalla tilkullansa. Niinpä ei Tesskään hajotellessaan savea ja lauleskellessaan lystikkäitä laulunpätkiänsä — vaikkei hän juuri enää toivonut Angelin saavan niitä kuulla — pitkään aikaan huomannut lähinnä itseänsä työskentelevää henkilöä — muuatta puseropukuista miestä, joka tadikko kädessä myllisteli maata samalla saralla kuin hänkin ja jonka hän arveli isänsä lähettäneen hänelle apulaiseksi. Välistä savu erotti heidät toisistaan, sitten hälveni taas, ja he olivat toistensa näkyvissä, mutta muista erillänsä.

Tess ei puhutellut kumppaniansa, eikä tämäkään häntä. Sen hän vain muisti, ettei miestä ollut näkynyt pellolla selvällä päivällä. Ei hän tuntenut häntä keneksikään marlottilaiseksi työmieheksi, eikä ihmekkään, sillä olihan hän viime vuosina ollut pitkät ajat poissa kotikylästään. Vähitellen mies saapui työssään siksi lähelle häntä, että tulenliekit heijastuivat hänen tadikkonsa teräspiikeistä yhtä selvästi kuin hänen omastaankin. Tess astui tulen luo heittääkseen siihen kuivia risuja. Mies teki samoin. Tuli hulmahti korkealle ilmaan, ja Tess tunsi D'Urbervillen kasvot.

Hänen odottamaton ilmestymisensä, kummallinen ulkomuotonsa, hänellä kun oli yllään pitkä, karkea pusero, joita nyttemmin vain ylen vanhat työmiehet pitivät, puoleksi säikäytti, puoleksi nauratti Tessiä. D'Urberville nauroi kotvasen hiljalleen.

— Jos olisin leikkituulella, niin sanoisin: tämähän muistuttaa suuresti paratiisia! hän huomautti veitikkamaisesti, katsellen häneen pää kallellaan.

— Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess heikosti.

— Joku leikinlaskija saattaisi sanoa, että tämä näyttää ihan paratiisilta. Sinä olet Eeva, ja minä olen pahahenki, joka viettelen sinua ilkeän eläimen haahmossa. Miltonin esittämää kuvausta minä usein uskossa ollessani muistelin. Näin hän kuvailee:

"Oi valtijatar, lyhyt ompi tie Taa myrttipensaiden. … Jos suostut sa Mun seuraani, sun sinne johtaa voin." "Vie", virkkoi Eeva.

Ja niin edespäin. Rakas Tess, mainitsen tämän vain seikkana, josta sinulla on kenties ollut aivan väärä käsitys; sinähän ajattelet niin pahaa minusta.

— En ole koskaan sanonut sinua saatanaksi tai ajatellut sitä. En minä sinua ajattelekkaan, paitsi milloin loukkaat minua. Tulitko sinä tänne työhön vai minun tähteni?

— Ihan sinun tähtesi. Sinua katsomaan, ei mitään muuta. Jotten herättäisi huomiota, ostin tämän puseron muutamasta myymälästä, jossa näin sen riippuvan. Tulin panemaan vastalauseeni sitä vastaan, että sinä teet näin kovaa työtä.

— Mutta minäpä teen tätä varsin mielelläni — isän hyväksi tämä tulee.

— Oletko sinä eronnut pois entisestä työpaikastasi?

— Olen.

— Mihin sinä sitten aijot lähteä? Matkustat kai rakkaan puolisosi luo?

Tess ei voinut sietää nöyryyttävää huomautusta.

— Oh, en tiedä, sanoi hän katkerasti. Ei minulla ole puolisoa.

— Totta puhutkin — sikäli kuin sinä asiaa ajattelet. Mutta ystävä sinulla kuitenkin on, ja olenpa päättänyt laittaa elämäsi huolettomalle kannalle, sinusta välittämättä. Kotiin mentyäsi saat nähdä, mitä sinulle olen lähettänyt.

— Voi, Aleksander, soisin ettet minulle mitään antaisi! En voi ottaa sinulta mitään! Se on minusta vastenmielistä — se ei ole oikein.

— Se on oikein! hän huudahti päättävästi. Jos minä kerran menen tapaamaan naista, jota rakastan, niin saanenhan toki auttaakkin häntä murheistaan.

— Mutta minä tulen varsin hyvin toimeen! Olen vain huolissani siitä, siitä että … en toimeentulostani ollenkaan.

Hän pyörähti ympäri ruveten epätoivoisesti jatkamaan työtänsä, kyynelten välähdellessä tadikonvarrelle ja savipaakuille.

— Olet huolissasi lapsista — veljistäsi ja siskoistasi, jatkoi D'Urberville. Olen heitäkin ajatellut.

Tessin sydän vapisi; D'Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli arvannut mikä häntä enimmän suretti. Kotiin palattuansa hän oli vaalinut lapsia intohimoisen hellästi.

— Jollei äitisi parane, niin jonkun täytyy pitää heistä huolta, sillä isästäsi ei taida olla heille paljoakaan varaa.

— On hänestä minun avullani. Hänen täytyy pitää huolta.

— Ja minun avullani myös.

— Ei — siitä ei tule mitään.

— Tämäpä helkkarin hullua! huudahti D'Urberville. Ukko on siinä uskossa, että olemme sukulaisia, ja on tietysti sangen tyytyväinen.

— Eipä olekkaan. Olen kertonut hänelle asian oikean laidan.

— Jopa olitkin mieletön.

D'Urberville riensi suutuksissaan hänen luotansa aitaviereen, missä riisui yltänsä pitkän puseron, jota oli pitänyt valepukunansa. Hän kääri sen kokoon, heitti tuleen ja meni tiehensä.

Ei luonnistanut työnteko Tessille tämän perästä. Olo tuntui rauhattomalta, hän mietti mielessään, meniköhän D'Urberville hänen kotiinsa. Ottaen tadikon käteensä hän alkoi astella kotia kohti.

Vähän matkan päässä talosta muuan siskoista juoksi häntä vastaan.

— Tess hoi — kuulehan! Liisu-Viisu itkee kohti kurkkua, sisällä on hyvin paljon ihmisiä, äiti voi paremmin, mutta isä kuuluu kuolleen.

Lapsi käsitti täydelleen tapauksen suuruuden, mutta ei sen surullista puolta. Hän katsoi Tessiin kysyvin, suurin silmin, kunnes huomasi, miten kertomansa uutinen häneen vaikutti, ja lisäsi:

— Tess, emmekö saa puhutella isää tämän koommin?

— Mutta isähän oli vain vähän pahoinvoipa! huudahti Tess hajamielisesti.

Liisu-Viisu tuli heidän luoksensa.

— Hän kuoli vastikään. Tohtori sattui olemaan juuri äidin luona ja hän sanoi, että isää oli mahdoton pelastaa, koska hänen rasvottunut sydämensä oli tehnyt lakon.

Niin, Durbeyfieldien pari oli vaihtanut paikkaa: kuoleva oli pelastunut vaarasta, ja vähemmän sairas lepäsi laudalla. Tapauksella oli suurempikin merkitys. Ukko Durbeyfieldin elämällä oli arvonsa huolimatta hänen persoonallisesta toiminnastaan, joka ei tainnut paljoa merkitä. Hän oli viimeinen mies kolmesta sukupolvesta, joiden ajaksi talo ja siihen kuuluva maa-ala oli annettu vuokralle; kauan aikaa oli jo maanomistaja ahnain silmin katsellut rakennusta saadakseen sen omille työmiehilleen. Ja sitä paitsi eivät maanomistajat koskaan pitäneet pitkäaikaisista vuokramiehistä, koska nämä elivät aivan kuin olisivat olleet itsenäisiä tilallisia.

Ja näin Durbeyfieldit, joiden nimi kerran oli ollut D'Urberville, näkivät joutuvansa saman kohtalon alaisiksi, minkä he epäilemättä olivat valtansa kukkuloilla ollessansa monta kertaa, kenties ankarammassa muodossa, valmistaneet tuommoisille maattomille raukoille, jommoisia he nyt itse olivat. Näin kaikki, mitä on auringon alla, nousee ja laskee ikäänkuin luoteen ja vuoksen vaikutuksesta.

51.

Viimeinkin tuli Maarian ilmestyspäivä, jolloin koko maalaiskansa on levottomassa liikkeessä. Silloin astuvat palvelukseen kaikki kynttilänpäivänä pestautuneet palkolliset.

Tämä talosta taloon muuttaminen lisääntyi joka vuosi tällä paikkakunnalla. Siihen aikaan kun Tessin äiti oli lapsi, pysyivät palkolliset koko ikänsä yksissä taloissa, missä heidän isänsä ja isoisänsäkin olivat palvelleet, mutta viime aikoina oli muuttamisen halu kasvanut yhä suuremmaksi. Nuoremmasta sukupolvesta muutto tuntui virkistävältä sysäykseltä, josta oli aina etuakin odotettavissa. Paikka, joka yhdestä perheestä tuntui orjuuden Egyptiltä, näytti loitompana olevasta luvatulta maalta, kunnes tämäkin perhe jonkun aikaa uudessa paikassa oltuaan huomasi joutuneensa Egyptiin; ja niin muutettiin alinomaa.

Liike ei kuitenkaan aiheutunut yksistään työkansan muuttohalusta. Olojen pakostakin oli moni perhe lähtenyt toisilta paikkakunnilta toimeentuloa etsimään. Ennen oli kylässä asunut varsinaisten maatyömiesten rinnalla mieltäkiinnittävä ja neuvokas luokka, joka ilmeisesti kohosi ensinmainittujen yläpuolelle — se luokka, johon Tessin isä ja äiti kuului — ja johon kuului nikkareja, seppiä, suutareja, kaupustelijoita ynnä muita pikku eläjiä; joukko ihmisiä, joilla oli jokseenkin varma elanto, koska heidän vuokra-aikansa kesti elinajan tai he omistivat itse pienen maatilkun. Mutta kun tuommoinen pitkä vuokra-aika päättyi, niin harvoin maata enää samalla tavalla vuokrattiin; tilanomistaja otti sen omaan huostaansa. Kyläläisiä, jotka eivät eläneet yksistään maanviljelyksellä, katsottiin karsain silmin, ja kun heidät häädettiin, kärsi siitä toistenkin toimeentulo. Nämä perheet olivat ennen olleet kylän ytimenä, ne olivat pitäneet yllä kylän traditsioneja, mutta nyt niiden täytyi etsiä turvapaikkaa suurissa kaupungeissa, ja tämä asiaintila, jota tilastotieteilijät mielivaltaisesti nimittävät "maalaisväestön pyrkimiseksi suuriin kaupunkeihin", on itse asiassa samaa kuin veden juokseminen ylöspäin jonkun koneiston pakotuksesta.

Kun asukkaat oli tällä tavalla häädetty, niin maanomistaja otti rakennukset haltuunsa ja pani niihin työmiehiään asumaan. Aina siitä päivin kun tuo tapaus sattui, joka heitti varjon Tessin elämään, oli Durbeyfieldin perhettä (jonka ylhäistä alkuperää ei otettu oikein uskoakseen) katsottu kuuluvaksi niiden joukkoon, joiden oli vuokra-aikansa loputtua lähdettävä toisille laitumille, vaikkapa vain siveellisyydenkin tähden. Ja olihan totta, ettei perhe ollut mikään sanottavan loistava esimerkki raittiudesta ja puhtaudesta. Isä ja äitikin olivat joskus juoneet itsensä päihdyksiin, nuorempia lapsia oli harvoin nähty kirkossa, ja vanhin tytär oli antautunut outoihin yhteyksiin. Kylää ei saanut saattaa pahaan huutoon.

Niinpä jo tänä Maarianpäivänä, jolloin oli laillinen lähtöpäivä, Durbeyfieldejä vaadittiin puhdistamaan talo erään hevosmiehen varalle, jolla oli suuri perhe; ja Joan lesken ja hänen tytärtensä Tessin ja Liisu-Viisun, Abraham pojan ja pikku lasten oli lähdettävä mieron tielle.

Heidän lähtönsä edellisenä iltana tuli varhain pimeä, harmaat sadepilvet näet varjosivat taivasta. Kun oli käsissä viimeinen ilta, jonka saisi viettää kotikylässään, niin Joan Durbeyfield, Liisu-Viisu ja Abraham olivat menneet ystäväinsä luo jäähyväisille, ja Tess oli kotimiehenä.

Hän kyyhötti polvillaan ikkunan vieressä olevalla penkillä, kasvot kiinni ruudussa, jota sadepisarat huuhtelivat. Hänen silmänsä katselivat hämähäkinverkkoa, joka erehdyksestä oli kudottu nurkkaan, missä kärpäsiä ei koskaan liikkunut — hämähäkki oli kai aikoja sitten kuollut nälkään. Tess mietti, mikä heille nyt neuvoksi tulisi; hän tunsi itse olevansa tämän onnettomuuden aiheuttaja.

Jollei hän olisi tullut kotiin, niin kenties äiti lasten kera olisi saanut asua talossa viikkovuokralaisena. Mutta miltei hänen tulopäivänänsä olivat muutamat vakavamieliset ja vaikutusvaltaiset henkilöt hänet huomanneet. Olivat nähneet hänen muka laiskottelevan kirkkotarhassa, missä hän niin hyvin kuin taisi koki pikku lapiolla laittaa kuntoon pienokaisen rappeutunutta hautaa. Tällä tavoin he olivat heti saaneet tietää hänen täällä olostaan ja antoivat hänen äidilleen aika läksytyksen siitä, että piti häntä luonansa. Mutta olipa Joankin antanut heidän kuulla kunniansa, jopa sanonut lähtevänsä matkaansa mokomien ihmisten parista; hänen sanansa oli otettu onkeen — ja tässä sitä nyt oltiin.

— Ei minun olisi pitänyt tullakkaan kotiin, sanoi Tess katkerasti itsekseen.

Hän oli niin vaipunut näihin ajatuksiin, että tuskin huomasi valkoiseen sadetakkiin puetun miehen ratsastavan kylänraitilla. Tulija huomasi hänet tuota pikaa sen tähden, että Tessin kasvot olivat aivan ikkunassa kiinni. Hän ohjasi hevosensa niin lähelle seinää, että kaviot melkein tallasivat ikkunan alla olevaa kapeata kukkaspenkkiä. Vasta sitten kun tulija ratsuvitsallaan kosketti ikkunaa, Tess hänet huomasi.

— Etkö nähnyt minua? kysyi D'Urberville.

— En huomannut mitään, hän vastasi. Taisin kyllä kuulla ajoa, vaikka luulin vaunuilla ajettavan. Olin vähän kuin haaveissani.

— Kuulit kenties D'Urbervillein vaunuilla ajettavan. Kai sinä tuon tarinan tunnet?

— En. Mun … joku sitä kerran yritti kertoa, mutta miten lienee jäänytkään.

— Jos olet oikea D'Urberville, en minäkään saane sitä kertoa. Mitä itseeni tulee, en ole oikea D'Urberville, niin ettei siitä ole väliä. Pelottava juttu muutoin. Noiden näkymättömien vaunujen jyrinän kuulevat vain ihmiset, joiden suonissa virtailee D'Urbervillein verta, ja niiden kuulemista pidetään pahan merkkinä. Tarina kertoo murhasta, jonka muuan perheen jäsenistä oli tehnyt satoja vuosia sitten.

— Kerrohan koko tarina, kun olet kerran alkuun päässyt.

— No hyvä. Muuan D'Urberville kuului ryöstäneen kauniin naisen, joka koki karata vaunuista, joissa hän vei häntä pois ja kamppailussa D'Urberville tappoi hänet — tai nainen tappoi tämän, en muista kumpiko. Semmoinen on tarina… Mutta tehän olette lyöneet kimpsunne ja kampsunne läjään, aijotteko lähteä matkaan?

— Huomenna — Maarianpäivänä aijomme lähteä.

— Kuulin jo siitä, mutta en ottanut oikein uskoakseni; niin kovin hätäistä. Miksi te lähdette?

— Isän kuoltua päättyi talon vuokra-aika — meillä ei ole oikeutta asua täällä kauempaa. Viikkokaupalla olisimme kenties saaneet asua — jollei minua olisi ollut.

— Sinua?

— Minä näes en ole — kelpo nainen.

D'Urbervillen kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Tuhat tulimmaista! Mokomatkin hempulat! Menkööt hiiden kattilaan ja palakoot tuhannen nuuskaksi! huudahti hän närkästyneenä. Ja sen takia te lähdette? Teidät on toisin sanoen häädetty?

— Eipä varsin häädettykään, mutta kun sanottiin, että meidän olisi piakkoin muuttaminen, niin oli paras tehdä se näinä päivinä, jolloin kaikki muuttavat.

— Mihin te sitten menette?

— Kingsbereen. Vuokrasimme sieltä asunnon. Äiti vain höpsyttelee isän sukulaisista ja tahtoo päästä niiden luo.

— Mutta perheenne ei ole sovelias vuokrahuoneistoissa asumaan ja tuommoisessa kaupunki pahasessa kuin Kingsbere. Mutta tulkaapa minun majaani Trantridgeen! Kanala on joutunut miltei häviöön äidin kuoltua, mutta rakennus on kuitenkin jälellä ja puutarha myös. Päivässä se on siistitty, ja äitisi on siinä varsin mukava asua; lapset pannaan hyvään kouluun. Minun täytyy tosiaankin auttaa teitä mäessä.

— Mutta mepä olemme jo vuokranneet asunnon Kingsberessä, selitti Tess. Ja voimme odottaa siellä…

— Odottaa — mitä sitten? Epäilemättä tuota kelpo miestäsi. Kuulehan nyt, Tess, tunnen miehet ja kun otan huomioon eronne syyt, niin voinpa varmasti sanoa, ettei hän koskaan tee kanssasi sovintoa. Vaikka olen ollut vihamiehesi, olen nyt ystäväsi, usko tai älä. Tulehan majaani asumaan! Hankimme suuren joukon kanoja, äitisi on omansa niitä hoitamaan, ja lapset saavat käydä koulua.

Tess hengitti yhä nopeammin ja viimein lausui:

— Mistä minä tiedän, tokko kaikkea tätä tekisitkään? Saatat muuttaa mieltäsi, ja silloin joutuisimme … äiti joutuisi … mieron tielle jälleen.

— Ei toki. Jos haluat, niin saat kirjallisen takuun. Mietihän asiaa.

Tess pudisti päätänsä. Mutta D'Urberville oli taipumaton, harvoin oli Tess nähnyt häntä niin päättävänä; hän ei tyytyisi kieltävään vastaukseen.

— Puhuhan äidillesi, hän sanoi kiihkeästi. Hänen asiansa on päättää, ei sinun. Minä annan puhdistaa ja valkaista talon huomisaamuna ja panna tulta uuniin; iltapäivällä se on kuiva, niin että voitte tulla suoraan asuntoonne. Odotan sinua.

Tess pudisti taas päätänsä, itku kurkussa. Ei uskaltanut katsahtaakkaan D'Urbervilleen.

— Olen sinulle jotain velkaa menneiltä ajoilta, kuten tiedät, tämä jatkoi. Ja sinä ajoit myöskin nuo hullutukset päästäni; olen iloinen…

— Olisitpa saanut pitää hullutukset päässäsi, käyttäydyithän silloin maltillisemmin.

— Olen iloinen, että saan sinulle vähänkin palkita. Odotan äitisi tavaroita huomenna tuleviksi… Annappa minulle kätesi nyt sen asian vahvistukseksi — armas, ihana Tess!

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja pisti kätensä puoliavoimesta ikkuna-aukosta. Salamoivin silmin Tess vetäisi ikkunan kiinni, niin että D'Urbervillen käsi joutui puristukseen.

— Lempo vieköön — sinä olet julma! hän sanoi kiskaisten irti kätensä. Ei, ei, et sinä sitä tahallasi tehnyt. No niin, odotan sinua tai ainakin äitiäsi ja lapsia.

— En minä tule, minulla on rahaa yllin kyllin, huudahti Tess.

— Missä?

— Appeni huostassa, jos vain pyydän.

— Jos pyydät. Mutta etpä sinä pyydä, Tess; tunnen sinut, ennen sinä nälkää näet, kuin menet pyytämään.

Näin sanoen hän ratsasti tiehensä. Tien mutkassa tuli häntä vastaan mies, jolla oli maalipönttö kädessä. Mies kysyi, oliko hän hylännyt veljet.

— Juokse helvettiin! kiljaisi D'Urberville.

Tess kyyhötti kotvasen paikoillaan, kunnes äkillinen, kapinoitseva tunne siitä, että kaikki tämä olikin vääryyttä, riehahti hänen mieleensä. Viljavat, kuumat kyynelet pulpahtivat silmiin. Oma miehensäkin, Angel Clare, oli häntä kovasti kohdellut! Ei hän ollut koskaan ennen päästänyt tuommoista ajatusta mieleensä, mutta Angel oli varmasti! Ei elämän päivänänsä — hän saattoi vannoa sen sydämensä syvyydestä — ollut hän tahtonut tehdä pahaa, ja kuitenkin oli kova kohtalo tullut hänen osakseen. Mitä hän olikin rikkonut, niin tahallansa ei hän ollut sitä tehnyt, vaan ainoastaan tietämättömyydestä; ja miksi piti hänen kärsiä niin kovaa rangaistusta?

Hän sieppasi ensimäisen paperipalan, minkä sai käsiinsä ja kirjotti siihen seuraavat rivit:

"Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle vääryyttä — miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! — T."

Hän odotti, kunnes postinkulettaja kulki ohitse, juoksi hänen luoksensa kirje kädessä ja palasi sitten alakuloisena entiselle paikalleen ikkunan viereen.

Oli ihan yhdentekevää, kirjottipa näin tai jos hellästi olisi kirjottanut. Kuinka saattoi Clare rukouksille korvaansa kallistaa? Olivathan tosiasiat entisellään: ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut hänen mielipiteitään muuttaa.

Ilta pimeni, uunissa palava tuli valaisi huonetta. Kaksi vanhinta pienemmistä lapsista oli mennyt äidin myötä kylään, neljä nuorinta, joiden ikä vaihteli puolesta neljättä yhteentoista vuoteen — istui mustiin puettuna lieden ääressä omia pikku asioitaan haastellen. Viimein Tesskin istuutui heidän joukkoonsa sytyttämättä kynttilää.

— Nyt me nukumme viimeistä yötä, hyvät lapset, talossa, jossa olemme syntyneet, hän sanoi kiireisesti. Pitäisi kai meidän sitä vähän ajatella, vai mitä?

Lapset vaikenivat. Sanat sattuivat heidän herkkiin mieliinsä niin, että kaikki olivat hyrskähtää itkemään, vaikka he päivät päästään olivat iloinneet uuteen paikkaan pääsemisestä. Tess muutti keskusteluainetta.

— Laulakaapas minulle, lapsi kullat, hän sanoi.

— Mitä me lauletaan?

— Vaikka mitä, saman se tekee.

Syntyi hetkisen vaitiolo; sen katkaisi ensiksi pieni, arka ääni. Sitten yhtyi siihen toinen, vihdoin kolmas ja neljäs, ja kaikki veisasivat pyhäkoulussa oppimaansa virttä:

"Täällä tuskaa kärsimme ain', Yhdymme eroa varten vain; Taivaass' ei eroa löydykkään."

Lapset lauloivat levollisina kuin ihmiset, jotka aikoja sitten ovat päässeet asiasta selville. Vakavina he katselivat laulaessaan tuleen. Nuorimmat jäivät tahdissa vähän jälelle toisista.

Tess käännähti jälleen ikkunaan. Ulkona oli pimeä, ja hän painoi kasvonsa ruutuun kiinni, aivan kuin nähdäkseen pimeän läpi. Oikeastaan hän teki sen salatakseen kyyneleitään. Jos hän vain voisi uskoa, mitä lapset lauloivat, jos hän vain voisi olla varma, kuinka erilaista kaikki olisikaan! Kuinka turvallisesti hän jättäisikään pikku sisaruksensa kaitselmuksen huostaan. Mutta hän ei ollut varma; hänen täytyi tehdä jotain heidän hyväkseen, hänen oli oltava heidän kaitselmuksensa, sillä Tessistä samoin kuin monista miljoonista muistakin piili kamalata ivaa runoilijan sanoissa:

Me emme saavu alasti, Vaan verhottuina pilviin kunnian.

Hänelle ja hänen kaltaisilleen syntymä oli alentavan persoonallisen pakotuksen tulikoetus, jonka mielivaltaisuutta ei tulos millään tavalla oikeuttanut, korkeintaan vain lievensi.

Kohta hän huomasi äitinsä Liisu-Viisun ja Abrahamin kera tallustelevan lokaista tietä pitkin. Rouva Durbeyfieldin puukengät kolisivat oven takana, ja Tess riensi avaamaan.

— Ulkona näkyi kavion jälkiä, sanoi Joan. Onko täällä käynyt ketään?

— Ei, vastasi Tess.

Tulen ääressä istuvat lapset katsoivat vakavina häneen, ja joku mutisi:

— Kävipäs herra … hevosen selässä.

— Ei käynyt täällä, sanoi Tess. Puhutteli minua ohimennessään.

— Kuka se oli? kysyi äiti. Miehesikö?

— Ei. Hän ei tule koskaan, vastasi Tess kylmän toivottomana.

— Kuka se sitten oli?

— Oh, ei sinun tarvitse sitä kysellä. Olet nähnyt hänet ennenkin, samoin minäkin.

— No, mitä hänellä oli sanomista? kysyi Joan uteliaana.

— Kerronpahan huomenna, kun olemme päässeet Kingsbereen — kerron joka sanan.

Hän oli sanonut, ettei se ollut hänen puolisonsa. Mutta hänessä tuntui käyvän yhä voimakkaammaksi tunto, että ruumiillisessa merkityksessä ainoastaan tämä mies oli hänen puolisonsa.

52.

Varhain seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, häiritsi valtateiden varrella asuvien yörauhaa kova jyrinä, jota miltei katkeamatta jatkui päivän valkenemiseen saakka — jyrinä, joka yhtä varmasti palautui tämän kuun ensimäisellä viikolla kuin käen kukunta kolmannella. Yleinen muutto oli alkanut. Tyhjiä vaunuja ja rattaita riensi hakemaan muuttajain tavaroita, sillä isäntäin asia oli noutaa uudet palvelijat ja heidän kapineensa. Hakumiehet läksivät matkaan jo puolesta öin ehtiäkseen ajoissa perille.

Mutta ei ainoakaan isäntä lähettänyt hevostaan Tessiä ja hänen äitiänsä noutamaan. He olivat vain naisia eikä säännöllisiä työläisiä, heitä ei juuri kaivattu missään, ja siksi oli heidän omalla kustannuksellaan otettava hevonen.

Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään, ettei tuona aamuna satanut, vaikka ilma oli raskas. Ilkeätä olikin muutto sateella: kastui huonekalut, kastui sänkyvaatteet, pukimet ja kaikki, monesti siitä tauditkin saivat alkunsa.

Äiti, Liisu-Viisu ja Abraham olivat myös valveilla, mutta nuoremmat lapset saivat vielä nukkua. Haukattiin vähän einettä heikossa valossa ja käytiin sitten kapineihin käsiksi.

Ripeästi sujui tavarain siirto, sillä pari ystävällistä naapuria oli tullut auttamaan. Kun huonekalut oli nostettu rattaille, tehtiin sänkyvaatteista pyöreä pesä, jossa Joan Durbeyfield ja pikku lapset saisivat istua matkatessa. Kesti kuitenkin kotvasen, ennenkuin jouduttiin lähtemään, sillä hevoset oli riisuttu; mutta viimeinkin, kahden tienoissa, päästiin tielle. Pata heilui edestakaisin kärryjen akselissa. Rouva Durbeyfield istui lasten kera kuorman päällä. Polvillaan oli hänellä seinäkello, joka rattaiden keikkuessa tuon tuostakin löi hiljaa yksi tai puoli kaksi. Tess ja Liisu-Viisu kävelivät rattaiden rinnalla, kunnes päästiin kylästä.

He olivat käyneet jäähyväisillä muutamain naapureinsa luona sinä aamuna ja edellisenä iltana, ja pari niistä oli lähdettäessä tullut toivottamaan heille onnea matkalle, vaikka sydämessään eivät juuri tainneet uskoa semmoisen perheen kuin Durbeyfieldin voivan menestyä, sillä Durbeyfieldit olivat hyväntahtoisia kaikkia muita paitsi itseään kohtaan.

Rattaat alkoivat kohta kohota ylöspäin, ja tuuli kävi navakammaksi, kun saavuttiin ylävämmälle seudulle. Huhtikuun kuudes päivä oli käsissä; tuon tuostakin tuli Durbeyfieldejä vastaan rattaat, joissa muuttomiehet olivat kuorman päällä. Kuormat oli aina tehty samalla tavalla, kenties se olikin yhtä ominaista majanmuuttajille kuin kuusikulmio mehiläiselle. Koko laitteen perustana oli perheen säilikkö, joka kiiltävine heloineen ja sormenjälkineen kohosi mahtavana etualalla hevosten häntien yläpuolella, ikäänkuin jonkunlainen "liitonarkki", jota oli kuletettava arvokkaalla tavalla.

Jotkut perheet olivat iloisia, toiset alakuloisia; muutamat puhalluttivat hevosiaan ravintolain kohdalla, muutamat ajoivat ohi. Durbeyfieldin matkue pysähtyi myöskin ravintolan luo juottamaan hevosia ja nauttimaan hieman virvokkeita.

Siinä viivyttäessä Tess huomasi sinisen mukin, joka nousi ja laski ilmassa erään kuorman päällä istuvien naisten kesken. Hän seurasi silmillään mukin matkaa ylöspäin ja näki, kuinka siihen tarttui käsi, jonka haltijan hän hyvin tunsi. Tess riensi vankkurien luo.

— Marian ja Izz! hän huudahti tytöille, sillä hepä siellä istuivat perheen kera, jonka luona olivat asuneet. — Oletteko te tänään muuttohommissa, niinkuin muutkin?

Olivat he. Kovin oli käynyt elämä rasittavaksi Flintcomb-Ashissa, olivat lähteneet melkein varkain tiehensä — haastattakoon Groby oikeuteen, jos tahtoi. He kertoivat mihin nyt aikoivat asettua, ja Tess mainitsi myös uuden asuinpaikkansa.

Marian kumartui kuorman yli ja sanoi hiljaa:

— Tiedäppäs, että se herra, joka sinua myötäänsä ajaa takaa — arvaathan ketä tarkotan — tuli lähdettyäsi Flintcombiin sinua kysymään. Emme sanoneet missä olit, sillä tiesimme, ettet tahtonut häntä nähdä.

— Niin — mutta sittenkin minä näin hänet, mutisi Tess. Miten lie minut löytänytkin.

— Tietääkö hän, mihin sinä nyt olet matkalla?

— Taitaapa tietää.

— Onko miehesi jo palannut?

— Ei ole.

Hän sanoi hyvästit ystävilleen — heidän kuskinsa oli nyt tullut ravintolasta — ja molemmat rattaat jatkoivat matkaansa vastakkaisiin suuntiin. Vaunut, joissa Marian, Izz ja kyntömiehen perhe istuivat, olivat komeasti maalatut ja niiden edessä oli kolme pulskaa hevosta; valjaat oli koristettu välkkyvillä vaskiheloilla. Durbeyfieldin joukkokunta sitä vastoin istui vanhoissa vaunurotteloissa, jotka hädin tuskin kestivät tavattoman raskasta kuormaa. Niitä ei oltu maalattu sen koommin kuin tehdessä, ja edessä oli vain kaksi hevosta. Huomasi heti, että toinen joukkue kulki vauraan tilallisen kyydissä, toinen vaelsi omia aikojaan ventovieraitten ihmisten luo.

Matka oli pitkä — liian pitkä päivän matkaksi — ja hevoset saivat vetäessään rimpuilla hikeen asti. Vaikka matkaan oli lähdetty sangen varhain, oli jo myöhäinen ilta käsissä, kun saavuttiin Greenhillin kukkuloille. Hevosia puhalluttaessa Tess katsahti ympärilleen. Mäen alla, juuri heidän kohdallaan oli heidän matkansa päämäärä, Kingsberen kaupunki pahanen, ainoa paikka maan päällä, jota saattoi pitää D'Urbervillein kotina, koska suku oli elellyt siellä täydelleen viisisataa vuotta.

Joku mies näkyi astelevan mäen rinnettä heitä kohti, ja kun hän näki millainen kuorma heillä oli, joudutti hän käyntiään.

— Taidatte olla Durbeyfieldin vaimo? sanoi hän Tessin äidille, joka oli laskeutunut alas kävelläkseen loppumatkan.

Hän nyökkäsi päätään. — Saattaisinpa sanoa olevani parooni John D'Urberville vainajan, köyhän aatelismiehen, leski, jos pitäisin kiinni oikeuksistani; ja olen matkalla hänen esi-isäinsä tyyssijoille.

— Niinkö? Siitä en tiedä mitään, mutta jos olette mrs Durbeyfield, niin olen tuomassa sanaa, että haluamanne huoneet on vuokrattu. Emme tienneet tulostanne, ennenkuin saimme kirjeenne tänä aamuna — jolloin oli jo myöhäistä. Mutta kyllä kai te muualta saatte huoneita.

Mies katsoi Tessiin, jonka kasvot olivat käyneet tuhkan harmaiksi. Äiti oli kuin puulla päähän lyöty.

— Mitä nyt tehdään, Tess? hän sanoi katkerasti. Olipa se vasta tervetulon toivotus esi-isäisi maahan! Koetetaanhan kuitenkin pyrkiä eteenpäin.

He läksivät katkaisemaan lopputaivalta ja saapuivat pian kaupunkiin. Tess jäi vaunujen luo lapsia katsomaan, äiti ja Liisu-Viisu lähtivät huoneita etsimään. Tunnin turhaan juostuaan he palasivat Tessin luo. Hevosmies alkoi vaatia kuormaa purettavaksi, koska hevoset olivat puoleksi näännyksissä, ja hänen oli lähdettävä paluumatkalle vielä samana iltana.

— Ka, niin purkakaa tähän, sanoi Joan huolettomasti. Kyllähän tässä suoja jostain löydetään.

Vaunut olivat syrjäisessä paikassa kirkkotarhan muurin vieressä, ja kohta oli huonekaluromut pitkin tannerta. Joan maksoi hevosmiehelle kyytipalkan, johon oli mennä hänen viimeinenkin killinkinsä, ja kuski läksi ajaa köröttämään ylen iloisena, että pääsi erilleen mokomasta herrasväestä. Yö oli lauha, eihän niillä ole hätää, hän ajatteli, vaikka ulkonakin olisivat… Tess katseli epätoivoisena huonekalukasaa. Kevät-illan kylmä auringonpaiste sattui ruukkuihin ja pannuihin, kuivattuihin ruohokimppuihin, pöydän messinkiheloihin, kätkyeeseen, jossa heitä kaikkia oli tuuditettu — siinä ne viruivat nyt ympäristössä, johon niitä ei koskaan oltu aijottu. Ympärillä kohosi mäkiä ja kumpuja, jaettuina pieniin tilkkuihin, sekä nurmen peittämiä myhkyröitä, jotka osottivat, missä D'Urbervillein sukukartano kerran oli seisonut; ja vähän loitompana näkyi Egdon Heathin harju, joka aina oli tilaan kuulunut. Aivan lähellä oli kirkon sivukäytävä, jota nimitettiin D'Urbervillein käytäväksi; se näytti katselevan häntä horjumattoman tyynesti.

— Eikö sukuhautamme ole rauhotettu turvapaikkamme? sanoi Tessin äiti palattuaan vakoilemasta kirkkoa ja kirkkotarhaa. — On tietysti, ja sinne me asetumme, tytöt, kunnes esi-isänne kotipaikka tarjoaa teille katon päänne päälle. Auttakaahan minua, Tess, Liisu ja Abraham. Tehdään lapsille vuode ja sitten lähdetään taas etsimään.

Tess auttoi äitiänsä välinpitämätönnä ja neljännestunnissa oli vanha sänky nostettu erilleen toisten huonekalujen joukosta ja asetettu kirkon eteläisen muurin viereen. Tätä osaa kirkosta nimitettiin D'Urbervillein käytäväksi, ja sen alla sijaitsi D'Urbervillein suuri sukuhauta. Sängyn kattoverhon yläpuolella oli somasti koristettu, monivärinen ikkuna, joka oli valmistettu viidennellätoista vuosisadalla. Sitä sanottiin D'Urbervillein ikkunaksi, ja sen yläosassa saattoi nähdä vaakunamerkkejä, samanlaisia kuin Durbeyfieldin vanhassa sinetissä ja lusikassa.

Joan veti uutimet vuoteen ympäri, niin että siitä syntyi oivallinen teltta, ja pisti lapset sisälle.

— Pahimmassa tapauksessa voimme itsekin siinä yhden yön nukkua, hän sanoi. Mutta lähdetäänhän vielä huoneita etsimään ja hankkimaan pienokaisille jotain syömistä. Voi Tess, mitäpä hyötyä sinun herrasnaimisistasi on, jos joudumme tälle jälelle!

Liisu-Viisun ja Abrahamin kera hän riensi taas pikku kadulle, joka johti kirkosta pikku kaupunkiin. Kadulle tultuaan he huomasivat hevosen selässä istuvan miehen, joka tähysteli ympärilleen.

— Oh, teitä minä tässä katselin, hän sanoi ratsastaen lähemmä. Tässä on tosiaankin sukukokous historiallisella paikalla.

Se oli Aleksander D'Urberville.

— Missä Tess on? hän kysyi.

Joan ei pitänyt D'Urbervillestä. Hän viittasi kädellään kirkkoon päin ja riensi eteenpäin. D'Urberville sanoi tulevansa tapaamaan heitä uudelleen, jos heidän huoneenhakunsa taas onnistuisi huonosti, josta hän juuri oli kuullut. Hän ratsasti ravintolaan ja palasi kohta jalkaisin.

Sillä välin Tess lörpötteli sängyssä lasten kanssa. Nähtyään etteivät he sillä kertaa mitään kaivanneet, hän läksi kävelemään kirkkotarhaan. Hämärä alkoi olla käsissä. Kirkon ovi ei ollut lukossa, ja Tess astui siitä sisään ensi kerran eläissään.

Ikkunan sisäpuolella, jonka alla sänky oli, sijaitsivat haudat, jotka useita satoja vuosia olivat olleet D'Urberville-suvun leposijana. Ne olivat päällystetyt, alttarin muotoiset ja yksinkertaiset; niiden kirjotukset olivat kuluneet ja murtuneet, kilvet revityt pois. Tämä hävitys osotti selvemmin kuin mikään, että hänen sukunsa oli yhteiskunnallisesti sammunut.

Hän meni erään tasaisen, lattiaan kiinnitetyn kiven luo, johon oli piirretty sanat:

" Ostium sepulchri antiquae familiae D'Urberville."

Tess ei osannut kirkkolatinaa yhtä hyvin kuin joku piispa, mutta käsitti kuitenkin, että tuossa oli sisäänkäytävä hänen esi-isäinsä hautakammioon, ja että uhkeat ritarit, joista hänen isänsä oli laulanut maljaa maistellessaan, lepäsivät sisällä.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän kääntyi mennäkseen pois ja kulki muutaman alttarin muotoisen hautapatsaan ohi, kaikkein vanhimman, jonka päällä lepäsi pitkällään ihmisvartalo. Puoli hämärässä ei hän ollut sitä ennen keksinyt eikä olisi nytkään kiinnittänyt siihen huomiotansa, ellei hänen mieleensä olisi jysähtänyt, että kuva liikahti. Käytyään lähemmä hän havaitsi silmänräpäyksessä, että se oli elävä olento. Hän oli vaipua pyörtyneenä maahan, niin kovasti hän säikähti huomatessaan, ettei hän ollutkaan yksin, mutta toipui kuitenkin heti tuntiessaan Aleksander D'Urbervillen.

Tämä hyppäsi alas paadelta häntä tukemaan.

— Näin sinun tulevan sisään, hän sanoi hymyillen, pistäysin tuohon, jotten sinua häiritsisi. Täällähän meillä on koko sukukokous allamme asuvien vanhojen poikain kanssa, vai mitä? Kuulehan!

Hän jyskytti jalallaan kovasti lattiaan, jolloin kumea kaiku vastasi altapäin.

— Totta tosiaan se heitä hieman ravisti, hän jatkoi. Ja sinä luulit minua jonkun ukkovainajan kivikuvaksi? Toiset ajat on nyt käsissä. Väärän D'Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin koko hallitsijasuku oikeita D'Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on tehtävä?

— Mene tiehesi! mutisi Tess.

— Minä menen — menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta mennessään hän kuiskasi: — Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin!

Kun hän oli mennyt, niin Tess kumarsi päänsä hautakammion sisäänkäytävää vasten sanoen:

— Miksi olen pahalla puolen tätä ovea!

<tb>

Sillä välin olivat Marian ja Izz kulkeneet hyvän matkaa luvattua maatansa kohti — toisesta perheestä, joka sinä aamuna oli lähtenyt pois, oli paikka tuntunut Egyptiltä. Mutta tytöt eivät ajatelleet uutta palveluspaikkaansa. He puhelivat Angel Claresta ja Tessistä ja hänen hartaasta ihailijastaan, jonka osallisuudesta Tessin entisiin vaiheisiin he olivat hiukan kuulleet ja loput arvanneet.

— Tietysti Tess hänet ennestään tuntee, sanoi Marian. Hänen onnettomuutensa johtuukin siitä, että hän on hänet kerran voittanut; mutta olisipa kauhean ikävätä, jos hän saisi hänet uudelleen pauloihinsa narranneeksi. Mr Clarea on meidän turha omaksemme toivoa, Izz, ja miksipä kadehtisimme häntä Tessiltä emmekä kokisi parantaa heidän välejänsä? Jos mr Clare vain tietäisi, miten pahassa pulassa Tess on ja kuinka hän saa kiertää mieroa, niin varmaan hän tulisi pitämään huolta vaimostaan.

— Emmeköhän voisi ilmottaa hänelle?

He miettivät koko matkan tätä asiaa, mutta taloonsa tultua heillä oli siksi paljon puuhaa, että tuuma jäi toteuttamatta sillä kertaa. Mutta kuukautta myöhemmin, kun olivat jo uuteen paikkaansa perehtyneet, he kuulivat Claren kotiin tulosta, vaikkei Tessistä ollut mitään sen koommin kuulunut. Tämä sanoma herätti heissä jälleen lempeitä tunteita, ja Tessin parasta ajatellen Marian päästi korkin heidän yhteisestä mustepullostaan, ja yhdessä he sepittivät seuraavan kirjeen:

Kunnioitettava herra!

Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän rakastaa teitä. Sillä häntä ahdistelee Vihollinen Ystävän haamussa. Herra Clare, lähellä häntä on muuan, jonka pitäisi olla hyvin kaukana. Naista ei pitäisi koetella yli Voimainsa, ja yhtenäinen tippuminen kovertaa reijän Kiveen — jopa Timanttiinkin.

Kaksi jotka toivovat teille hyvää.

Tämän kirjeen he osottivat Angel Clarelle ja lähettivät sen ainoaan paikkaan, joka heidän tietääkseen oli yhteydessä hänen kanssansa, Emminsterin pappilaan. Ja sen perästä he iloitsivat suuresti jalomielisestä teostaan; se saattoi heidät laulamaan tunteellisia lauluja ja itkemään samalla kertaa.

SEITSEMÄS VAIHE.

SOPUSOINTUUN.

53.

Oli ilta Emminsterin pappilassa. Tavanmukaiset kaksi kynttilää paloivat vihreiden varjostintensa alla pastorin virkakamarissa, mutta hän ei ollut vielä istunut niiden ääressä.

Silloin tällöin hän pistäysi sisällä kohentelemassa pientä pesävalkeaa — ei tarvinnut enää paljoa lämmittää, sillä ilma alkoi käydä yhä keväisemmäksi — ja meni taas pois. Joskus hän pysähtyi ulko-ovelle, käväisi vierashuoneessa ja astua kapsutteli taas ulko-ovelle.

Ovi oli lännen puolella, ja vaikka sisällä oli puolipimeä, oli ulkona kuitenkin siksi valoisa, että varsin selvästi erotti esineet. Rouva Clare, joka oli istunut vierashuoneessa, seurasi häntä ovelle.

— Saamme vielä kotvasen odottaa, sanoi pastori. Ei hän ehdi Chalk Newtoniin ennen kuutta, vaikkapa juna joutuisi aikanaan, ja puolitoista peninkulmaa ei ole niinkään pian pyyhkäisty meidän hevosella.

— Olemmepas me sen tunnissa ajaneet, ukkoseni.

— Ka, ennen muinoin.

Näin he kuluttivat aikaa odottaessaan kaihottua vierasta. Vihoviimein kuului tieltä kevyttä jytinää, ja vanhat ponyrattaat ilmestyivät pystyaidan taakse. He näkivät niistä laskeutuvan miehen, joka näytti tutulta, mutta joka olisi saanut kulkea huomaamatta ohi, jollei olisi laskeutunut heidän rattailtaan, juuri sillä hetkellä, jolloin vierasta odotettiin.

Rouva Clare riensi pimeän eteisen poikki ovelle, ja pastori tulla köpitti perästä.

Uusi tulokas, joka juuri oli sisään astumassa, näki heidän levottomat kasvonsa auringon viimeisten säteitten valossa, mutta he eivät erottaneet hänen piirteitänsä, koska hän oli selin valoon.

— Poikani, poikani — oletko vihdoinkin kotona? huudahti rouva Clare välittämättä tällä hetkellä sen enempää hänen kerettiläismielipiteistään, jotka olivat tämän eron saaneet aikaan, kuin tomusta, joka peitti hänen vaatteitaan. Valoisaan huoneeseen tultua hän loi tarkastavan silmäyksen poikaansa.

— Oi, eihän se olekkaan Angel, se Angel, joka meni luotani! hän huudahti surullisena kääntyen pois.

Isä ällistyi myöskin nähdessään poikansa, sillä vieraassa maassa, johon Angel odottamattoman kohtaloniskun murjomana oli rientänyt, olivat lukemattomat vaikeudet ja paha ilmanala muuttaneet hänen muotonsa aivan toisennäköiseksi. Saattoi nähdä luurangon ihon takaa, ja miltei hengen luurangon takaa. Hän muistutti Crivellin kuollutta "Kristusta". Kuopallansa olevain silmäin tienoilla iho oli kalman kalpea, ja katse oli raukea. Ryppyjä ja teräviä juovia, hänen ijäkkäiden esi-isäinsä kaunistuksia, oli ilmestynyt hänen kasvoilleen kaksikymmentä vuotta ennen aikojansa.

— Sairastin siellä vieraalla maalla, kuten tiedätte, hän sanoi. Mutta nyt olen terve mies.

Mutta ikäänkuin osottaakseen hänen väitteensä vääräksi, hänen polvensa tuntuivat horjuvan, ja hän istuutui kiireisesti tuolille, jottei kaatuisi. Se oli vain lievä heikkouden kohtaus, johtuen rasittavasta matkasta ja hetkellisestä mielenliikutuksesta.

— Onko minulle tullut äskettäin kirjeitä? hän kysyi. Sain viimeksi lähettämänne aivan sattuman kaupalta ja kovin myöhään; muutoin olisin kenties tullut aikaisemmin.

— Se oli kai vaimoltasi?

— Niin oli.

Vain yksi kirje oli äskettäin tullut. Sitä ei oltu lähetetty, koska arveltiin hänen pian palaavan.

Hän avasi kiireisesti kirjeen ja joutui hämilleen lukiessaan nuo voimakkaat sanat, joilla Tess ilmaisi tunteitaan viimeisessä hätäisesti kyhätyssä kirjeessään:

Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle vääryyttä — miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! —

T.

— Täyttä totta, sanoi Angel, heittäen kirjeen pöydälle. Kenties hän ei koskaan lepy minuun.

— Älähän ole, Angel, niin kovin huolissasi yksinkertaisesta maalaistytöstä, sanoi hänen äitinsä.

— Maalaistytöstä! Mitäpä me itse olisimme sen parempia! Toivon, että hän olisi sitä siinä merkityksessä kuin te tarkotatte, mutta antakaahan kun mainitsen erään seikan, josta en ennen ole puhunut: hänen isänsä on erään vanhimman normannilaissuvun jälkeläinen, samoin kuin monet muut, jotka elävät hiljaista elämää kylissämme maata myyrien ja joita nimitetään maalaisiksi.

Hän meni aikaisin levolle ja tunsi seuraavana aamuna itsensä perin pahoinvoivaksi, jonka vuoksi jäi kamariinsa. Hän mietti asemaansa. Päiväntasaajan tuolla puolen ollessaan ja saadessaan Tessin lempeä uhkuvan kirjeen, hänestä oli tuntunut mitä yksinkertaisimmalta asialta syöksyä hänen syliinsä ja antaa hänelle anteeksi. Mutta nyt, kun hän oli palannut kotiin, ei asia tuntunutkaan niin helpolta. Tess oli kiihkeä ja kuumaverinen, ja hänen viimeinen kirjeensä saattoi Angelin kysymään itseltään, olikohan viisasta edeltäpäin ilmottamatta mennä häntä tapaamaan hänen vanhempainsa luona. Jos hänen rakkautensa tosiaankin oli muuttunut tällä välin inhoksi, niin äkillisestä tapaamisesta olisi seurauksena vain karvaita sanoja.

Clare arveli olevan parasta ilmottaa Tessille tulostaan parilla rivillä. Sitä paitsi hän lausui toivovansa, että Tess vielä asui vanhempainsa luona Marlottissa, kuten erotessa oli sovittu. Hän lähetti kirjeen samana päivänä, ja loppuviikolla saapui mrs Durbeyfieldiltä lyhyt vastaus, joka ei ollenkaan vähentänyt hänen levottomuuttaan, sillä siinä ei ollut mitään osotetta, vaikkei kirje nähtävästi ollut Marlottissa kirjotettu.

Herra Clare!

Näillä riveillä tahdon tietää antaa, että Tyttäreni on nykyään poissa luotani, enkä osaa varmasti sanoa milloin hän tulee takaisin, mutta kyllä minä teille Ilmotan, heti kun hän tulee. Ei minulla ole oikeutta sanoa, Missä hän nykyään on. Mainitsen vielä, että minä muutin perheineni joku aika sitten Marlottista…

Kunnioittaen Joan Durbeyfield.

Claresta tuntui niin lohduttavalta tietää Tessin voivan hyvin, ettei hän paljonkaan välittänyt äidin vastahakoisuudesta antaa tietoja tyttärensä toimista. Olivat ilmeisesti kaikki häneen suutuksissaan. Hän päätti odottaa, kunnes mrs Durbeyfield ilmottaisi Tessin kotiintulosta, joka kirjeestä päättäen kohta tapahtuisi. Ei hän parempaa ansainnutkaan: hänen rakkautensa oli ollut horjuvainen. Vierailla mailla hän oli saavuttanut uusia kokemuksia ja viimein kysynyt itseltään, miksei hän ollut tuominnut Tessiä ennemmin tahdon kuin teon mukaan.

Meni pari päivää odotellessa luvattua kirjettä, mutta välillisesti oleskeli hän isänsä luona voimistuakseen vähän enemmän. Voimat näyttivätkin lisääntyvän, mutta kirjettä ei kuulunut. Sitten hän haki käsiinsä Brasiliassa saamansa kirjeen, jonka Tess oli kirjottanut Flintcomb-Ashissa, ja luki sen uudelleen. Sanat vaikuttivat tälläkin kertaa häneen valtaavasti.

"Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni — eipä minulla olekkaan ketään muuta maailmassa… Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi… Mutta Angel, Angel, elä ole vain oikeamielinen, ole toki vähän ystävällinenkin minulle… Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi. Mielelläni sen tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen… Jos lähetät minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: tulen heti, niin odotan sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä… Ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi… Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet omani… Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai maan alla — nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa."

Liikutettuna Clare päätti heti rientää Tessin luo. Hän kysyi isältään, oliko Tess pyytänyt rahaa hänen poissaollessaan. Isä vastasi kieltävästi, ja silloin Clare käsitti ensi kerran, että ylpeys oli estänyt Tessiä tätä askelta ottamasta. Hänen puheistaan vanhemmat viimeinkin saivat selville todellisen syyn heidän eroonsa, ja niin suuri oli heidän kristillinen rakkautensa, että hänen syntinsä herätti heissä suurempaa hellyyttä häntä kohtaan kuin hänen syntyperänsä, yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä.

Sääliessään kokoon välttämättömiä kapineita matkaansa varten Angel luki tuon teeskentelemättömän kirjeen, joka vihdoinkin tuli perille — Marianin ja Izz Huettin kirjeen. Se alkoi sanoilla:

"Kunnioitettava herra!

"Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän rakastaa teitä", ja alle oli kirjottanut: "Kaksi jotka toivovat teille hyvää."

54.

Neljännestunnissa oli Clare matkalla. Äiti seisoi katsellen, kuinka hänen laiha vartalonsa katosi kadulle. Hän oli kieltäytynyt ottamasta ajettavakseen pappilan vanhaa hevosta, koska tiesi sitä kotona myötäänsä tarvittavan. Hän meni ravintolaan, vuokrasi sieltä keveät ajopelit ja malttoi tuskin pysyä valjastusaikaa sisällä. Muutaman minuutin kuluttua hän ajoi kaupungin ulkopuolella olevaa rinnettä ylös, jota Tess kolme kuukautta takaperin oli laskeutunut toivehikkain mielin ja sitten taas kohonnut angervoisten ajatusten vallassa.

Benvillen valtatie avautui kohta hänen eteensä, ja pensasaidoissa ja puissa nuput hohtivat purppuraisina, mutta hän ei nähnyt niitä. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla, vain sen verran hän seurasi ympäristöään, että hevonen pysyi tiellä. Noin puolitoista tuntia ajettuaan hän saapui "Ristikäden" kolkkoon seutuun, tuon kamalan kiven luo, missä Aleksander D'Urberville uskonsa vimmassa oli pakottanut Tessin vannomaan, ettei koskaan häntä kiusaisi. Kuihtuneita, lehdettömiä menneen vuotisia viholaisia nuokkui ojan reunalla, mutta juurelta pyrki ylös nuoria, vihreitä taimia.

Vihdoin hän saapui Flintcomb-Ashin kalkkiperäiselle ylängölle, mistä paikasta Tess kerran oli osottanut hänelle kirjeensä. Hän luuli Tessin oleskelevan täällä, koska äiti oli sanonut hänen olevan poissa kotoa. Mutta ei hän tietysti Tessiä täältä tavannut ja surunsa lisäksi hän tuli huomaamaan, ettei kukaan koko paikkakunnalla ollut kuullut puhuttavan "rouva Claresta", vaikka Tess hyvinkin muistettiin ristimänimeltään. Hän ei ollut nähtävästi käyttänyt hänen nimeänsä heidän eronsa aikana. Tämä seikka osotti hänen ylväästi pitävän eroa auttamatonna, yhtä paljon kuin sekin, että hän äänetönnä oli antautunut kestämään vaikeuksia (joista Clare nyt ensi kerran sai tietää), ennenkuin hän kääntyi hänen isänsä puoleen apua pyytäen.

Flintcomb-Ashissa hän sai kuulla Tess Durbeyfieldin menneen, lähdöstään ilmottamatta, vanhempainsa luo Blackmoorin laaksoon, ja tämän vuoksi oli Claren välttämättä saatava mrs Durbeyfield käsiinsä. Kirjeestä päättäen ei hän oleskellut enää Marlottissa, mutta omituista kyllä, ei hän ollut maininnut nykyistä osotettaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Marlottiin kyselemään hänen asuinpaikkaansa. Vuokraaja Groby, joka oli Tessiä kohdellut niin raa'asti, oli Clarelle varsin lipeä, antoipa hevosensa häntä kyyditsemään Marlottiin, koska Angelin täytyi lähettää oma hevosensa Emminsteriin — se oli tilattu vain päiväksi, ja päivä oli lopussa.

Clare ei tahtonut ajaa vuokraajan hevosella edemmäksi kuin Blackmoorin laakson laitaan, jonka vuoksi hän sinne saavuttuaan käännytti kyytimiehen pois ja käveli jalkaisin kylään, missä hänen rakas Tessinsä oli syntynyt. Puutarhat ja puut eivät olleet vielä ehtineet verhoutua juhlapukuunsa; niin sanottu kevät kamppaili yhä talven kanssa, joskin se oli jo saanut ohuen vihertävän vaipan.

Tessin kotitalossa asui nyt toinen perhe, joka oli hänelle aivan tuntematon. Uudet eläjät olivat puutarhassa ja häärivät siellä omissa askareissaan, aivan kuin ikänsä olisivat talossa elelleet.

Puhuteltuaan asukkaita, jotka hädintuskin enää muistivat edeltäjäinsä nimeä, Clare sai tietää, että John Durbeyfield oli kuollut, että hänen leskensä ja lapsensa olivat muuttaneet pois Marlottista, sanoen asettuvansa Kingsbereen, mutta sen sijaan olivat menneetkin erääseen toiseen paikkaan, jonka nimi mainittiin.

Talo tuntui Claresta kammottavalta, koska Tess ei enää siinä asunut, ja hän riensi tiehensä taakseen vilkaisematta.

Hänen tiensä kävi kentän kautta, missä hän ensi kerran oli nähnyt Tessin kesäisissä kisoissa. Paikka tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin talo — vieläkin vastenmielisemmältä. Kulkiessaan kirkkotarhan poikki hän huomasi uusien hautapatsaitten joukosta erään hieman upeammalta näyttävän. Siihen oli piirretty sanat:

"Tässä lepää John Durbeyfield oikealta nimeltään D'Urberville, joka kuului kerran mahtavaan tämännimiseen sukuun ja oli suoraan alenevassa polvessa mainehikkaan Sir Pagan D'Urbervillen, Wilhelm Vallottajan aikuisen ritarin, jälkeläinen. Kuoli maaliskuun 10 p:nä 18—

"Niin mahtavat menevät."

Joku mies, luultavasti haudankaivaja, oli huomannut Claren seisovan patsaan ääressä ja tuli hänen luoksensa.

— Kuulkaahan, herra, se mies ei tahtonut levätä täällä, vaan tahtoi päästä Kingsbereen esi-isäinsä viereen.

— Ja miksei hänen toivomustaan otettu huomioon?

— Ei ollut rahaa! Sanokaahan muuta — tuommoiset koreat patsaat piti laittaa haudalle ja maksamatta on tänäkin päivänä.

— Kuka sen laittoi?

Haudankaivaja mainitsi jonkun kylässä asuvan kivenhakkaajan nimen, ja Clare läksi häntä tapaamaan. Totta oli ukko puhunutkin: patsas oli maksamatta. Clare suoritti hinnan ja läksi taas Durbeyfieldejä etsimään.

Matka oli liian pitkä jalkamatkaksi, mutta Clare tunsi niin voimakasta halua olla yksin, ettei huolinut ottaa kyytiä eikä mennä läheiselle asemalle, mistä olisi rautateitse päässyt määräpaikkaan. Shastonissa hän kuitenkin päätti ottaa kyydin, mutta matkaa oli kuitenkin sen verran, että hän saapui perille vasta seitsemän tienoissa illalla.

Kun kylä oli pieni, niin hän löysi varsin helposti mrs Durbeyfieldin asunnon. Se sijaitsi muurin ympäröimässä puutarhassa, syrjässä maantieltä. Sinne oli hän sullonut vanhat huonekalurottelonsa, miten parhaiten taisi. Oli selvä, ettei hän syystä tai toisesta olisi suonut Angelin tulevan häntä tervehtimään ja piti tämän tuloa miltei väkivaltaisena tunkeutumisena. Hän astui itse ovelle, ja iltataivaalta kajastava valo lankesi hänen kasvoillensa.

Ensi kertaa eläissään Clare hänet tapasi, mutta liian kiintynyt oli hän omiin mietteihinsä nähdäkseen muuta kuin että hän oli vielä kaunis nainen, puettuna kunniallisen lesken pukimiin. Angelin täytyi ilmottaa olevansa Tessin mies ja selittää, mitä varten oli tullut — hän teki sen sangen kömpelösti.

— Tahdon häntä heti tavata, hän sanoi. Lupasitte kirjottaa minulle, mutta ette sitä tehnytkään.

— Koska hän ei tullut kotiin, vastasi Joan.

— Tiedättekö voiko hän hyvin?

— En tiedä. Mutta teidän pitäisi tietää, hän sanoi.

— Sen myönnän. Missä hän nyt on?

Jo keskustelun alussa oli Joan Durbeyfield kokenut peittää hämmästystään pitämällä kättänsä leukansa kupeessa.

— En … en tiedä varmaan, missä hän nykyään on, hän vastasi. Hän oli … mutta…

— Missä oli?

— Tuota, tuota … ei hän siellä enää ole…

Hän katkaisi taas puheensa siihen, ja sillä välin olivat pikku lapset sipsutelleet ovelle, missä nuorin äitinsä hameen helmaan tarttuen sopotti:

— Tämäkö herra se menee Tessin kanssa naimisiin?

— Hän on jo hänen kanssaan naimisissa, kuiskasi Joan. Mene sisään.

Clare näki kuinka hämillään hän oli ja kysyi:

— Luuletteko Tessin tahtovan, että etsisin hänet käsiini? Jollei, niin…

— Enpä luulisi tahtovan.

— Oletteko varma?

— Varma olen.

Clare kääntyi pois; sitten johtui hänelle mieleen Tessin hellä kirje.

— Varmaan hän tahtoo, hän lausui kiihkeästi. Tunnen hänet paremmin kuin te.

— Sangen luultavaa, herra Clare, sillä minä en koskaan ole häntä oikein tuntenut.

— Sanokaahan minulle hänen osotteensa, mrs Durbeyfield, tehkää hyvä työ onnettomalle miehelle!

Tessin äiti siveli poskeansa levotonna kädellään, mutta nähdessään, kuinka hän kärsi, hän virkkoi hiljaa:

— Hän on Sandbournessa.

— Missä siellä? Sandbourne kuuluu kasvaneen isoksi kaupungiksi.

— En tiedä sen tarkemmin — Sandbournessa hän on. Minä puolestani en ole koskaan siellä käynyt.

Nähtävästi Joan puhui totta. Clare ei udellut enempää.

— Tarvitsetteko mitään? hän kysyi ystävällisesti.

— Emme, herra Clare, vastasi Joan. Elämme aika hyvin.

Clare läksi tiehensä käymättä sisällä. Rautatie-asema oli puolen peninkulman päässä; hän maksoi kyytimiehelleen palkan ja astui jalkaisin asemalle. Viimeinen Sandbourneen menevä juna läksi kohta sen perästä, vieden Claren mukanaan.

55.

Hankittuaan huoneen eräässä ravintolassa ja sähkötettyään isälleen osotteensa Clare läksi yhdentoista aikaan illalla kävelemään Sandbournen kaduille. Näin myöhällä ei sopinut tiedustella eikä käydä tapaamassa ketään; täytyi jättää huomiseen. Mutta ei hän saattanut mennä vielä nukkumaankaan.

Tämä uudenaikainen kylpypaikka itäisine ja läntisine asemineen, rantapatamineen, petäjikköineen, kävelypaikkoineen ja puutarhain ympäröimine huviloineen näytti Angel Claresta satumaailmalta, joka oli syntynyt kuin taikasauvan kosketuksesta. Kaupungin ulkopuolella oli luonto alkuperäisessä tilassaan, ei turvettakaan oltu käännetty sitten Caesarin päivien. Mutta kuitenkin oli tämmöisen luonnon keskeen kohonnut uhkea huvittelupaikka; olipa se vetänyt Tessinkin puoleensa.

Lyhtyjen valossa Angel astuskeli keskellä yötä edestakaisin teitä myöten, jotka suikersivat tässä vanhaan maailmaan syntyneessä uudessa maailmassa, ja näki puiden välistä somien huvilain komeita kattoja, uuninpiippuja ja näkötorneja. Mahtavat rakennukset olivat erillään toisistaan, ja öiseen aikaan nähtynä tämä huvittelunhaluisille ja toimettomille rakennettu kaupunki näytti juhlallisemmalta kuin olikaan.

Meri oli lähellä, joskaan ei aivan huvilain alla, se sohisi, ja Clare luuli petäjäin sohisevan; petäjät sohisivat ihan samalla tavalla, ja hän luuli meren sohisevan.

Missähän Tess olikaan, torpan tyttö, hänen nuori vaimonsa, keskellä tätä rikkautta ja loistoa? Kuta enemmän hän mietti, sitä sekavammaksi kävi asia. Oliko täällä lehmiä lypsettävänä? Ei täällä tietenkään ollut peltoja. Luultavasti hän palveli jossain noista suurista taloista, ja Angel kulki katsellen ikkunoihin, missä valo toisensa perästä sammui, ja ihmetteli mikähän niistä oli Tessin.

Mutta arvaileminen oli hyödytöntä, ja heti kahdentoista perästä hän meni asuntoonsa ja rupesi nukkumaan. Ennen kynttilän sammuttamista hän luki uudelleen Tessin hehkuvan kirjeen. Nukkuminen ei luonnistanut — niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana — ja vähänväliähän kohotti uudinta ja katseli vastapäätä olevia taloja aprikoiden, minkä uutimen takana Tess nukkui.

Hän olisi yhtä hyvin saattanut istua koko yön. Hän nousi ylös seitsemän aikaan aamulla ja läksi kohta ulos, ohjaten kulkunsa postikonttoria kohti. Ovessa tuli häntä vastaan kirjeenkantaja aamuposti kainalossa.

— Tiedättekö missä mrs Clare asuu? kysyi Angel.

Kirjeenkantaja pudisti päätänsä.

Clarelle pälkähti päähän, että kenties hän käyttikin entistä nimeänsä, ja jatkoi:

— Eli miss Durbeyfield?

— Durbeyfield?

Tämäkin nimi oli yhtä outo postimiehelle.

— Täällä tulee ja menee ihmisiä joka päivä, kuten tiedätte, herraseni, hän sanoi, ja tietämättä huvilan nimeä on mahdoton heitä saada käsiinsä.

Samassa joku hänen toverinsa riensi ohi, ja Clare teki hänelle saman kysymyksen.

— En tunne Durbeyfieldin nimeä, mutta Heronissa asuu joku D'Urberville niminen, sanoi toinen.

— Se juuri! huudahti Clare iloisena, kun kuuli hänen jälleen ottaneen oikean nimensä. Mikä paikka Heron on?

— Uhkea vieraskoti!

Mies selitti missä huvila sijaitsi. Clare riensi sinne ja saapui perille samaan aikaan kuin maitokuski. Huvila seisoi oman puistikkonsa keskellä ja näytti aivan yksityisasunnolta. Jos Tess raukka oli täällä palveluksessa, niin hän tulisi keittiön portaille maitoa ottamaan. Clare aikoi myöskin mennä sinne, mutta sitten hän kääntyi valtaovelle ja soitti.

Emäntä tuli itse avaamaan. Clare kysyi Teresa D'Urbervilleä eli Durbeyfieldiä.

— Mrs D'Urberville?

— Niin.

Tess kulki niin muodoin rouvana täällä, ja Angel oli siitä hyvillään, vaikkapa hän ei ollut ottanut hänen nimeään.

— Olisitteko hyvä ja sanoisitte hänelle, että joku sukulainen tahtoo häntä tavata.

— On aikaisen laista. Kenen nimen saan mainita?

— Angelin.

— Mr Angelin?

— Ei, Angel on etunimeni. Kyllä hän ymmärtää.

— Käyn katsomassa onko hän valveilla.

Hänet osotettiin ruokasaliin ja siellä hän seisoi ikkunan vieressä, katsellen pientä ruohokenttää ja sitä somistavia kukkia. Eipä Tessin asema näyttänyt olevan niinkään huono kuin hän oli pelännyt; kaiketi Tess oli myynyt jalokivet voidakseen tällä tavoin elää. Mutta ei hän häntä vähääkään soimannut.

Kohta hänen tarkka korvansa erotti askelia portailla, ja silloin hänen sydämensä rupesi tykyttämään niin rajusti, että hän tuskin pysyi seisaallaan. — Mitähän hän minusta ajattelee, kun olen niin muuttunut, hän sanoi itsekseen — ja ovi aukeni.

Tess ilmestyi kynnykselle — ei semmoisena kuin hän oli odottanut hänet näkevänsä, vaan tuiki toisenmuotoisena. Viehkeä puku vasta antoi hänen kauneudellensa oikean tenhonsa. Hänellä oli yllään laskostettu aamupuku harmaanvalkoisesta kasimirista, kirjailtu heikoin värein, ja saman väriset aamukengät jalassa. Kaula kaartui untuvaröyhelöstä, ja hänen vahva mustanruskea tukkansa, jonka Clare niin hyvin muisti, oli osaksi kiedottu sykerölle niskaan ja osaksi riippui hartioilla — hänellä oli nähtävästi ollut kiire.

Clare oli kohottanut käsivartensa, mutta ne olivat vaipuneet jälleen alas, sillä Tess ei rientänyt häntä kohti, vaan jäi ovelle seisomaan. Hän tunsi, kuinka jyrkkä vastakohta oli heidän välillään, ja luuli surkean ulkomuotonsa Tessiä säikäyttäneen.

— Tess, hän sanoi tukahtuneella äänellä, voitko antaa anteeksi lähtöni? Etkö tahdo tulla luokseni? Miten olet päässyt … tämmöisiin paikkoihin?

— Myöhäistä, sanoi Tess. Ääni kajahti kylmältä huoneessa, ja silmissä oli epäluonnollinen loisto.

— En tuominnut sinua oikein — en nähnyt sinua semmoisena kuin olit, Clare jatkoi. Mutta nyt on toisin, rakkahin Tessini!

— Liian myöhäistä, liian myöhäistä! sanoi Tess hätäisesti, heilauttaen kättänsä aivan kuin Angelin läsnäolo olisi häntä kiusannut. Älä tule minua lähelle, Angel! Ei, et saa tulla! Et saa!

— Mutta etkö rakasta minua, rakas vaimoni, nähdessäsi kuinka tauti on minua murjonut? Sinä et ole niin huikenteleva — olen tullut sinua noutamaan. Vanhempani toivottavat sinut nyt tervetulleeksi!

— Niin, niin! Mutta minä sanon, että se on myöhäistä! — Häntä näytti vaivaavan samanlainen ahdistus kuin sitä, joka unissaan koettaa rientää pakoon, mutta ei pääsekkään paikaltaan. — Etkö tiedä kaikkea — etkö tiedä? Mutta kuinka tulit tänne, jollet tietänyt?

— Kyselin useasta paikasta ja sain sinut viimeinkin käsiini.

— Odotin ja odotin sinua, hän jatkoi, ja hänen äänensä sai vihdoinkin entisen sulavan sointunsa. Mutta sinä et tullut. Kirjotin sinulle, etkä sinä tullut. Hän sanoi koko ajan, ettet sinä koskaan tulisi, pitipä minua mieletönnä, kun tuota uskoin. Hän oli hyvin ystävällinen minulle ja äidilleni ja meille kaikille isän kuoltua. Hän…

— En käsitä puhettasi.

— Hän on saanut minut takaisin luoksensa.

Clare katsoi terävästi häneen, sitten hänelle äkkiä selveni näiden sanojen merkitys; hän horjahti kuin kuumetautinen, katse vaipui alas riippuen Tessin käsissä, jotka olivat valkoiset ja hivelevän hienot — ennen ne olivat olleet ruusunpunaiset.

Tess jatkoi:

— Hän on yläkerrassa. Vihaan häntä, koska hän valehteli minulle — ettet sinä tulisi takaisin — ja sinä olet tullut! Mutta — tahdotko mennä tiehesi, Angel, ja olla palaamatta koskaan luokseni?

He seisoivat hetken vastatusten, läähättävät sydämet loistivat tuskallisista katseista. Molemmat näyttivät rukoilevan pelastuakseen kohtalon kourista.

— Oi, — se on minun vikani, sanoi Angel.

Enempää ei hän voinut sanoakkaan. Sanat eivät kyenneet tulkitsemaan hänen tunteitansa paremmin kuin äänettömyys.

Kului tuokio, ja hän näki, että Tess oli poissa. Hänen kasvonsa kävivät kylmemmiksi ja painuneemmiksi, kun hän seisoi siinä yksinään, ja jonkun minuutin perästä hän tapasi itsensä kadulta astellen, itsekään tietämättä mihin.

56.

Mrs Brooks, nainen, joka oli emäntänä Heronin huvilassa ja omisti kaiken siellä olevan kauniin sisustuksen, ei ollut luonteeltaan tavattoman utelias. Vähätpä hän toisten asioista välitti, omat aineelliset harrastuksensa, voitto ja tappio, vetivät hänen ajatuksensa puoleensa, pääasia oli miten sai rahoja irti vuokralaistensa taskusta. Siitä huolimatta oli Angel Claren käynti hänen kallista vuokraa maksavien vieraittensa, herra ja rouva D'Urbervillen luona, jona hän heitä piti, siksi tavatonta aikaan ja tapaan nähden, että se herätti hänessä naisellisen uteliaisuuden, joka hyödytönnä oli tukahutettu, paitsi milloin rahalliset edut olivat kysymyksessä.

Tess oli puhutellut miestänsä ovelta astumatta ruokasaliin, ja mrs Brooks, joka seisoi käytävän päässä sijaitsevassa huoneessaan raollaan olevan oven takana, saattoi kuulla katkonaisia osia keskustelusta — jos sitä keskusteluksi saattoi nimittää — näiden kahden onnettoman ihmisen välillä. Hän kuuli Tessin palaavan yläkertaan ja Claren lähtevän ulos. Yläkerrassa olevan huoneen ovi sulettiin, ja mrs Brooks tiesi Tessin astuneen huoneisiinsa. Kun nuori rouva ei ollut täysin pukeutunut, niin mrs Brooks arvasi hänen viipyvän kotvan aikaa huoneessaan.

Hän meni hiljaa portaita ylös ja pysähtyi etumaisen suojan, vierashuoneen ovelle, mikä oli tavallisten pariovien kautta takana sijaitsevan makuuhuoneen yhteydessä. Takimaisessa huoneessa vallitsi hiljaisuus, mutta vierashuoneesta kuului omituista ääntä.

Hän saattoi erottaa vain yhden tavun, jota herkeämättä toistettiin ohkuvalla äänellä, aivan kuin se olisi lähtenyt johonkin Ixionin pyörään [kreikkalainen tarukuningas, joka koetti raiskata Heran ja rangaistukseksi sidottiin käärmeköysillä ilmojen halki kiitävään tuliseen pyörään] sidotusta sielusta:

— Voi — voi — voi! Äänettömyys, raskas huokaus ja taas:

— Voi — voi — voi!

Emäntä kurkisti avaimenreijästä. Näkyi vain vähäinen ala huonetta, mutta sillä kohdalla oli osa valmiiksi katettua aamiaispöytää ja sen vieressä tuoli. Tuolin istuimen ylitse näkyivät Tessin kasvot; hän oli luultavasti polvillaan sen edessä. Kädet olivat puristetut yhteen päälaelle, aamuhameen ja yöpuvun kirjailut olivat valahtaneet lattialle, ja paljaat jalat, joista kengät olivat pudonneet, pistivät esiin matolta. Juuri hänen huuliltansa tuo kuvaamaton epätoivon voihke kuului.

Sitten miehen ääni viereisestä makuuhuoneesta lausui:

— Mikä hätänä?

Tess ei vastannut, vaan jatkoi yksitoikkoisella, surullisella äänellä yksinpuheluaan. Mrs Brooks saattoi erottaa vain osan sanoja:

— Ja sitten rakas mieheni tuli kotiin luokseni … enkä minä sitä tiennyt … ja sinä olet käyttänyt julmaa houkutuskykyäsi minua vastaan … myötäänsä sinä houkuttelit! Sisarusteni ja äitini hätää hyväksesi käyttäen sinä koetit saada minut puoleesi … sanoit myöskin, ettei mieheni koskaan palaisi … pilkkasit minua ja sanoit minua höperöksi, kun sitä uskoin… Ja niin minä annoin perään ja uskoin sinua!… Ja sitten hän tuli takaisin. Nyt hän on mennyt. Mennyt toisen kerran, ja minä olen menettänyt hänet ainiaaksi … hän ei rakasta minua hipenenkään vertaa enää — vihaa vain… Niin, nyt olen menettänyt hänet taas — sinun tähtesi!

Hän vääntelihe tuskissaan, ja mrs Brooks saattoi nähdä hänen epätoivoiset kasvonsa. Huulet olivat verillä, niin kovasti oli hän niitä purrut, ja pitkät silmäripset värisivät kyynelissä. Hän jatkoi:

— Hän on kuoleman oma, hän näytti olevan aivan kuoleman oma… Ja minun tekemäni synti tappaa hänet eikä minua… Oi, sinä olet repinyt elämäni palasiksi … onneni olet särkenyt… Oma, todellinen mieheni ei koskaan … ei koskaan… Voi Jumala, en kestä tätä!

Mies lausui muutamia teräviä sanoja, sitten kuului äkkiä rytinää; Tess oli hypähtänyt ylös. Mrs Brooks luuli jommankumman syöksyvän ovesta ulos ja riensi kiireesti portaita alas. Ei hänen kuitenkaan olisi tarvinnut sitä tehdä, sillä ovea ei avattu. Mutta mrs Brooks arveli olevan vaarallista mennä jälleen kuuntelemaan ja pistäysi omaan vierashuoneeseensa alakertaan.

Ei kuulunut mitään katon läpi, vaikka kuinka olisi korviaan terottanut. Rouva meni keittiöön lopettamaan keskenjäänyttä aamiaistaan. Kun hän sitten tuli taas huoneeseensa, niin hän otti käteensä käsityön ja istuutui odottamaan milloin vieraat soittaisivat merkiksi, että aamiaisen sai hakea pois. Hän aikoi sen itse tehdä saadakseen jos mahdollista tietää, mitä oli tapahtunut.

Lattiapalkit tuntuivat narisevan yläkerrassa, aivan kuin joku olisi kävellyt edestakaisin, ja kohta kuului leningin kahinaa, ulko-ovessa liikkui joku, ja Tess kulki ohitse suunnaten kulkunsa kadulle. Hänellä oli yllään hieno kävelypuku, sama, joka hänellä tullessaankin oli ollut, sillä erotuksella vain, että kuosikkaan hatun eteen oli laskettu harso.

Mrs Brooks ei ollut kuullut vieraittensa lausuvan toisilleen sanaakaan jäähyväisiksi. Olivat kenties riidelleet tai oli mr D'Urberville yhä nukkumassa, sillä hänen tapanaan oli nukkua sangen myöhään.

Mrs Brooks meni takahuoneeseen, joka oli hänen varsinainen asuinsuojansa, ja jatkoi ompeluaan. Nuorta rouvaa ei kuulunut takaisin tulevaksi, eikä herrakaan soittanut. Mrs Brooks mietti tätä ja ihmetteli, millaisessa sukulaisuussuhteessa taannoinen kävijä saattoi olla nuoreen pariin. Ajatuksiinsa vaipuneena hän nojasi tuoliansa vasten.

Näin tehdessään hänen katseensa tuon tuostakin sattui kattoon, kunnes se kiintyi pilkkuun, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli noin öylätin kokoinen, kun hän sen ensi kerran huomasi, mutta kasvoi vähitellen kämmenen suuruiseksi, ja silloin hän näki sen olevan punaisen. Pitkulainen valkea katto, jonka keskellä tämä punainen täplä helotti, näytti tavattoman suurelta herttaässältä.

Omituisia ajatuksia jysähti mrs Brooksin mieleen. Hän nousi pöydälle ja kosketti pilkkua sormellansa. Se oli kostea, ja hän kuvaili mielessään sitä vereksi.

Hän laskeutui pöydältä, läksi huoneesta, kapusi portaita ylös ja aikoi mennä nuoren parin makuukamariin, joka sijaitsi hänen huoneensa yläpuolella. Mutta kovin heikkohermoiseksi hän tunsi itsensä tällä hetkellä: hänessä ei ollut oven avaajaa. Pysähtyi kuuntelemaan. Sisällä vallitsevaa kuolemanhiljaisuutta katkaisi vain säännöllinen siputus:

Tip, tip, tip.

Mrs Brooks kiiruhti alas, avasi portin ja juoksi kadulle. Eräs tuttu mies, joka oli työssä naapuritalossa, kulki ohi; hän pyysi tätä tulemaan kanssansa yläkertaan, koska pelkäsi onnettomuuden kohdanneen muuatta vuokralaistansa. Mies suostui ja seurasi häntä sinne.

Hän avasi vierashuoneen oven ja antoi miehen mennä edellä sisään. Huone oli tyhjä, aamiainen — vankka ateria liikkiötä, munia ja kahvia — oli koskematonna pöydällä, aivan siltä jäleltä kuin hän sen oli tuonut, ainoastaan leikkuuveitsi oli poissa. Hän pyysi miestä menemään toiseen huoneeseen.

Tämä avasi pariovet, astui pari askelta, mutta palasi tuokiossa kauhistuneen näköisenä.

— Hyvä Jumala, herra makaa kuolleena sängyssään! Hänet on puukotettu — verta on juossut suuri lätäkkö lattialle.

He nostivat aika häläkän, ja talossa, joka vastikään oli ollut niin rauhallinen, kaikui askelia ja ääniä. Lääkärikin kutsuttiin. Haava oli pienoinen, mutta veitsen terä oli sattunut sydämeen. Vainaja lepäsi selällään, kalpeana, jäykkänä, aivan kuin olisi nukkunut heti iskun saatuansa.

Neljännestunnissa tiesi koko kaupunki, että muuan paikkakunnalla sattumoisin oleskeleva herra oli murhattu vuoteeseensa.

57.

Sillä välin oli Angel Clare tietämättänsä kulkenut samaa tietä, jota oli tullutkin, palannut ravintolaan ja istuutunut aamiaiselle, katse epämääräisen tuijottavana. Hän söi ja joi tiedottomasti, kunnes äkkiä pyysi laskua. Maksettuansa sen hän otti matkalaukkunsa käteensä ja läksi.

Juuri lähtöhetkellä tuotiin hänelle sähkösanoma — pari sanaa äidiltänsä: olivat iloisia, kun saivat tietää hänen osotteensa, ja ilmottivat hänen veljensä Cuthbertin kosineen Mercy Chantia ja saaneen myöntävän vastauksen.

Clare rutisti paperin kokoon ja läksi asemalle. Siellä hän sai tietää junan lähtöön olevan vielä toista tuntia. Hän istuutui odottamaan, mutta neljännestunnin kuluttua aika rupesi tuntumaan kovin pitkältä. Sydän oli murtunut, ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, mutta pois hän kuitenkin tahtoi rientää kaupungista, jossa niin kova kohtalo oli hänet yllättänyt. Hän päätti kävellä seuraavalle asemalle ja siellä nousta junaan.

Maantie kulki suorana viivana, kunnes jonkun matkan päässä painui laaksoon, pistäytyen sen laidasta tuon tuostakin näkyviin. Kotvan matkaa kulettuaan Clare pysähtyi hetkeksi huoahtamaan. Vaistomaisesti katse kääntyi jälellepäin — aivan kuin pakosta. Valkoisena hohtavalla tiellä, pitkän matkan päässä joku musta piste näkyi liikkuvan häntä kohti.

Niinkuin joku olisi juossut. Clare jäi odottamaan hämärästi aavistaen, että joku tahtoi saavuttaa hänet.

Juoksija oli nainen, mutta eipä Clarelle pälkähtänyt päähän, että se oli hänen vaimonsa — ei hän tuntenut häntä vielä sittenkään, kun hän oli lähempänä, sillä Tess oli aivan toisenlaisissa pukimissa. Vasta sitten kun tämä oli aivan lähellä, Clare näki kuka hänen seuraajansa oli.

— Näin sinun … kääntyvän asemalta … vähää ennen kuin jouduin sinne … ja olen juossut perästäsi koko matkan, hän sanoi läähättäen.

Hän oli niin kalpea, hengitti niin hätäisesti ja värisi niin ankarasti, ettei Angel kysynyt häneltä mitään, vaan tarttui hänen käteensä, pani sen käsivarrellensa ja saattoi häntä eteenpäin. Välttääkseen vastaantulijoita hän poikkesi maantieltä petäjien takana kulkevalle polulle. Kun he olivat puiden suojassa, niin Clare pysähtyi ja katsoi kysyvästi häneen.

— Angel, hän sanoi, ikäänkuin tätä olisi odottanutkin, tiedätkö miksi olen juossut perästäsi? Ilmottaakseni sinulle, että olen hänet tappanut! — Säälivä hymy väikkyi hänen kasvoillaan.

— Mitä! huudahti Clare, luullen hänen puhuvan houreissaan.

— Tein sen — en tiedä kuinka, hän jatkoi. Tein sen sinun vuoksesi ja itseni, Angel. Pelkäsin aikoja sitten, kun löin häntä rukkasellani suuta vasten, että minun täytyy se tehdä jonain päivänä kostaakseni vääryyden, jonka hän lapsena ollessani teki minulle ja minun kauttani myöskin sinulle. Hän on työntäytynyt meidän väliimme ja syössyt meidät onnettomuuteen, mutta nyt ei hän enää voi sitä tehdä. En rakastanut häntä koskaan, Angel, niinkuin sinua rakastan. Tiedäthän sen? Uskothan? Et tullut luokseni jälleen, ja minun täytyi mennä hänen luoksensa. Miksi sinä menit, miksi menit, kun minä sinua niin rakastin? En ymmärrä, miksi niin teit. Mutta en sinua soimaa, Angel, anna nyt vain anteeksi sinua vastaan tekemäni synti, nyt kun olen hänet surmannut. Juostessani tietä pitkin ajattelin, että sinä antaisit anteeksi nyt, kun olen sen tehnyt. Iski kuin salama päähäni, että täten saisin sinut jälleen. Toista kertaa en olisi voinut sinua menettää, en olisi kestänyt — et tiedä kuinka musertavalta tuntui ajatus, ettet minua rakastaisi. Sano nyt rakastavasi minua, rakas, rakas mieheni, sano niin tekeväsi nyt, kun olen hänet surmannut!

— Rakastan sinua, Tess, rakastan sinua — lempeni on syttynyt uudelleen, hän sanoi puristaen kätensä tiukemmalle hänen vyötärölleen. Mutta mitä sinä tarkotit — oletko surmannut hänet?

— Niin olen, Tess mutisi ikäänkuin unissaan.

— Ruumiillisesti? Onko hän kuollut?

— On. Hän kuuli, kuinka minä itkin sinua, ja pilkkasi minua katkerasti, nimittäen sinua rumalla nimellä. Silloin tein tekoni. En kestänyt kauempaa. Jo ennenkin hän on minua sinun tähtesi pilkannut. Sitten pukeusin ja riensin sinua etsimään.

Vähitellen Angelin täytyi uskoa, että hän ainakin oli yrittänyt tehdä sitä, minkä sanoi tehneensä. Teko herätti hänessä kauhua, ja siihen sekaantui ihmettelyä Tessin rakkauden voimasta ja sen ihmeellisestä laadusta, mikä näytti sammuttaneen hänen siveellisen tuntonsa. Kykenemättä käsittämään menettelynsä seurauksia Tess näytti viimeinkin tyytyväiseltä; Clare katseli häntä, kun hän itkien ilosta nojasi hänen olkapäätänsä vasten ja ihmetteli, mikä salaperäinen voima hänen d'urbervilleläisveressään oli saattanut hänet tekemään tämän rikoksen — jos se rikos olikaan. Hänen päähänsä välähti ajatus, että sukutarina vaunuista ja murhaajasta oli saattanut syntyä siitä, että D'Urbervillet olivat olleet tunnettuja tämmöisistä teoistaan. Hän otaksui, että Tess oli mielettömän surun hetkellä, josta hän puhui, menettänyt mielensä tasapainon ja syössyt itsensä pohjattomaan kuiluun.

Se oli kauheata, jos oli totta, ja surullista, jos hänen sanansa vain osottivat tilapäistä mielenhäiriötä. Mutta oli miten tahansa, tässä oli hänen hylätty vaimonsa, joka häntä niin tulisesti rakasti ja riippui hänessä, pitäen häntä suojelijanansa. Hän näki, ettei Tess saattanut ajatellakkaan toisenlaista mahdollisuutta. Hellyys valtasi vihdoinkin Claren mielen. Hän suuteli häntä lakkaamatta kalpeilla huulillansa ja piteli hänen kättänsä sanoen:

— En hylkää sinua! Olen suojeleva sinua kaikin voimin, armaani, mitä lienetkin tehnyt!

He astelivat eteenpäin puiden alla. Tess käänsi tuon tuostakin päänsä häntä katsoakseen. Angel oli laiha ja ruma, mutta hänestä hän oli yhtä sorea kuin ennenkin. Hän oli hänen Antinouksensa, jopa Apollonsa; hänen kivuloiset kasvonsa olivat hänen lemmekkäästä katseestaan ihanat kuin aamu, yhtä paljon tänään kuin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli hänet nähnyt. Sillä olivathan ne ainoan miehen kasvot maan päällä, joka oli häntä puhtaasti rakastanut ja uskonut hänen puhtauteensa.

Vaistomaisesti ei Clare nyt ohjannut kulkua, kuten oli aikonut, ensimäiselle asemalle kaupungista päin, vaan painautui metsään, joka ulottui sangen laajalle. Käsivarret toistensa vyötäröllä he astelivat havunneulasten peittämää polkua pitkin, ajattelematta muuta kuin että viimeinkin olivat yhdessä ainoankaan elävän olennon erottamatta heitä toisistaan; unohtaen kuolleen olemassaolon. Kun oli kotvasen matkaa kävelty, niin Tess heräsi unelmistaan, katsahti ympärilleen ja kysyi arasti:

— Onko matkallamme mitään määrää?

— En tiedä, armaani. Kuinka niin?

— Ilman vain.

— Kuletaanhan vielä joku taival, tavalla tai toisella löydämme kyllä asunnon illan tultua — jossain yksinäisessä mökissä kenties. Jaksatko vielä astua, Tess?

— Jaksan kyllä. Saattaisin astua vaikka kuinka kauas, kun sinun kätesi on vyötäisilläni.

He jouduttivat käyntiänsä, välttivät suuria teitä ja noudattelivat kapeita polkuja, suunnaten kulkunsa pohjoista kohti. Mutta varsinaista suunnitelmaa puuttui kokonaan, ei kumpikaan ajatellut pakoa, pukeutumista valepukuun tai piiloutumista pitemmäksi aikaa. Heidän tuumansa olivat hetkellisiä kuin lasten.

Puolenpäivän tienoissa he tulivat lähelle muuatta majataloa. Tess tahtoi lähteä hänen kanssansa syömään, mutta Angel pyysi häntä jäämään metsään, kunnes tulisi takaisin. Tessin puku oli viimeisen kuosin mukainen ja olisi varmaan herättänyt maalaisravintolassa huomiota, samoin kuin hänen norsunluisella kokalla somistettu päivänvarjonsakin. Angel palasi kohta tuoden ruoka-annoksen, josta olisi riittänyt vaikka puolelle tusinalle hengelle, sekä kaksi pulloa viiniä; heillä oli nyt ruokaa pariksi päiväksi, jos odottamattomia tapahtuisi.

He istuutuivat kaatuneille puunrungoille ja aterioivat hyvällä halulla. Kellon kahta käydessä jälelle jääneet ruokavarat pistettiin kasaan ja lähdettiin taas matkaa jatkamaan.

— Nyt minä jaksaisin astua vaikka kuinka kauas, sanoi Tess.

— Meidän on kulkeminen pohjoista kohti, niin että lopulta tulemme Lontooseen, virkkoi Clare. Sieltä lähtee höyrylaivoja kaikille maailman kulmille, jos mielemme tekee lähteä matkaan, eikä meitä siellä niin helposti huomata kuin Kanaalin varrella olevissa satamissa.

Vastineeksi Tess vain painautui lähemmäksi. Vaikka toukokuu oli vasta käsissä, oli ilma heleän kirkas ja iltapäivälläkin tuntui lämpimältä. He olivat saapuneet New Forestiin ja näkivät illalla komean kaariportin takaa suuren kilven, johon oli maalattu valkoisilla kirjaimilla: "Tämä kartano vuokrataan sisustettuna" sekä lähempiä määräyksiä. Vähän matkan päässä oli kartano, suuri, säännöllinen rakennus.

— Tiedän minä tämän, sanoi Clare. Se on Bramshurstin aatelishovi. Kuten näet, on se kiinni, ja hiekkakäytävät kasvavat heinää.

— Muutamia ikkunoita on auki, sanoi Tess.

— Huoneitten tuulettamista varten, luulenma.

— Kaikki nuo huoneet tyhjiä — meillä ei kattoa päämme päällä.

— Sinä olet väsyksissä, Tess kulta, sanoi hän. Kohta jäämme lepäämään. — Hän suuteli hänen surullisia kasvojansa, ja taas lähdettiin taipalelle.

Angelkin alkoi väsyä, sillä he olivat samonneet pitkän matkan. Yömaja täytyi saada mistä hyvänsä. Kaukaa näkyi yksinäisiä mökkejä ja kyläravintoloita, ja he ajattelivat mennä johonkin viimeksimainituista, mutta eivät uskaltaneetkaan, vaan painautuivat uudelleen metsään.

Lopulta he eivät jaksaneet enää kulkea kauemmaksi.

— Emmeköhän voisi nukkua puiden alla? kysyi Tess.

Angel ajatteli sen olevan vaarallista tähän vuodenaikaan.

— Olen miettinyt tuota tyhjää taloa, jonka ohi kulimme, hän sanoi. Mennäänpä sinne takaisin.

Puolen tunnin kuluttua he olivat jälleen kaariportin luona. Clare pyysi Tessiä odottamaan portilla, kunnes hän kävisi katsomassa, oliko talossa asukasta.

Tess istuutui nurmikolle portin korvaan, ja Clare hiipi taloa kohti. Hän viipyi pitkän aikaa, ja kun palasi, niin Tess oli sanomattoman huolissaan, ei itsensä vuoksi, vaan hänen. Clare oli saanut tietää muutamalta pojalta, että talosta piti huolta vain muuan vanha vaimo ja hän kävi ainoastaan kauniilla ilmalla avaamassa ja sulkemassa ikkunoita. Hän tulisi niitä sulkemaan auringonlaskun aikaan.

— Alhaalla olevasta ikkunasta pääsemme sisään ja nukumme täällä, sanoi Clare.

Tess astui epäröiden rakennuksen luo; ikkunoiden edessä oli luukut, niin ettei kukaan voinut heitä nähdä. Oven vieressä oleva ikkuna oli auki. Clare kiipesi sisään ja auttoi Tessin perästään.

Lukuunottamatta eteistä kaikki huoneet olivat pimeässä. He astuivat portaita ylös. Täälläkin olivat ikkunaluukut tarkasti kiinni; tuuletusta ei ainakaan tänä päivänä oltu erittäin huolellisesti toimitettu, sillä ainoastaan yksi ikkuna eteisessä ja toinen yläkerran takaseinällä oli auki. Clare avasi jonkun suuren huoneen oven, hamusi sen poikki ja raotti ikkunaluukkuja pari tuumaa. Kimppu auringonsäteitä sukaisi huoneeseen valaisten raskaita, vanhanaikaisia huonekaluja, punaisia damastiuutimia ja suunnattoman suurta nelipatsaista sänkyä, jonka kattoon oli leikattu juoksevia vartaloita, esittäen nähtävästi Atalantan kilpajuoksua.

— Viimeinkin saamme levätä, sanoi Clare laskien permannolle matkalaukkunsa ja ruokakäärönsä.

He olivat hiljaa kuin hiiret, kunnes talonvartija tulisi ikkunoita sulkemaan. Varovaisuuden vuoksi Angel pani luukut tarkasti kiinni, jos vaimo sattuisi avaamaan heidän huoneensa oven. Kuuden ja seitsemän välillä hän tulikin, mutta ei käynyt siinä kylkirakennuksessa, jossa he olivat. He kuulivat hänen sulkevan ikkunat, panevan ne säppiin, lukitsevan oven ja menevän tiehensä. Sitten Clare päästi taas kipenen valoa sisään ikkunasta, he aterioivat toisen kerran, kunnes vähitellen kietoutuivat yön varjoihin, joita eivät kyenneet hälventämään, heillä kun ei ollut kynttilää.

58.

Yö oli harvinaisen juhlallinen ja rauhaisa. Kun päivä alkoi sarastaa, niin Tess kertoi miehelleen, kuinka tämä oli kävellyt unissaan, kantaen häntä sylissään virran yli ja pannen vaaralle alttiiksi heidän kummankin hengen, sekä kuinka Angel oli asettanut hänet luostarin raunioiden luona olleeseen kivikirstuun.

— Mikset puhunut siitä seuraavana päivänä? kysyi Angel. Se olisi poistanut paljon väärinkäsitystä ja onnettomuutta.

— Älä ajattele menneisyyttä, hän vastasi. Minä en ajattele muuta kuin nykyhetkeä. Miksipä ajattelisimmekaan? Kuka tietää, mitä huomispäivä tuo tullessaan.

Mutta ei se suruja tuonut. Aamu oli sumuinen ja kostea, ja kun Clare tiesi vartijan käyvän talossa vain kauniilla ilmalla, niin hän uskalsi hiipiä ulos huoneesta taloa tutkimaan. Ruokakammioissa ei ollut ruokaa, mutta vettä oli kyllä. Sumun turvassa hän hiipi talosta lähimpään kylään ja osti sieltä teetä, leipää ja voita. Tess heräsi hänen tuloonsa, ja he rupesivat aterioimaan.

Heitä ei haluttanut mennä ulos, päivä meni, yö tuli, ja niin toinen ja kolmas. Ja vihdoin oli, melkein heidän huomaamattansa, vierähtänyt viisi päivää yksinäisyydessä, ei ainoankaan elävän olennon ääni ollut häirinnyt heidän rauhaansa. Ilmanmuutokset olivat tärkeimpiä tapahtumia; metsän linnut olivat heidän ainoana seuranansa. Ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta he tuskin milloinkaan puhuivat hääpäivänsä jälkeisistä tapahtumista. Tämä synkkä väliaika näytti hävinneen, ja nykyisyys ja entisyys liittyivät toisiinsa niin välittömästi, kuin ei välillä ollutta ajanvaihetta olisi ollutkaan. Kun Clare huomautti, että heidän olisi lähdettävä turvapaikastaan ja ohjattava kulkunsa joko Lontooseen tai Southamptoniin, oli Tess tuiki vastahakoinen tuumaan taipumaan.

— Miksi antaisimme suloisen ajan loppua! hän sanoi rukoillen. Mikä on tapahtuva, se tapahtuu. — Ja katsoen ikkunanluukun raosta ulos hän jatkoi: — Kaikki on tuskaa tuolla, täällä on rauhallista.

Clare katsahti myös ulos. Täyttä totta, sisällä huokui rakkaus ja anteeksianto, ulkona odotti armoton kohtalo.

— Ja — ja, sanoi Tess painaen poskensa hänen poskeansa vastaan, pelkään, ettei nykyiset tunteesi kestä kauan. En tahdo elää siihen päivään, jolloin et tunne niinkuin nyt. Mieluummin tahdon nukkua turpeen alla ennen sen ajan tuloa, jolloin halveksit minua, niin etten koskaan saa sitä tietää.

— En voi sinua koskaan halveksia!

— Niin minäkin toivon. Mutta kun ajattelen millainen elämäni on ollut, en ymmärrä kuinka kukaan voisi, ennemmin tai myöhemmin, olla halveksimatta minua… Kuinka mieletön minä olinkaan! Ennen en voinut tehdä kärpäselle enkä madolle pahaa, ja kun näin lintua kiusattavan häkissä, hyrskähdin useinkin itkemään.

He viipyivät vielä päivän. Yöllä pilvinen taivas selkeni, ja sen vuoksi vanha talonvartija heräsi tavallista aikaisemmin. Heleä päivänpaiste sai hänet tavattoman virkeälle tuulelle; hän päätti tuulettaa koko rakennuksen näin ihanana päivänä. Niinpä tapahtui, että hän tultuaan hoviin kuudennella tunnilla ja avattuaan alakerran ikkunat meni yläkertaan ja oli juuri tarttumassa ovenripaan, kun kuuli oven takaa hengitystä. Kun hän tallusteli tohvelit jalassa oli hän lähestynyt ovea kuulumattomin askelin. Vaimo syöksähti takaisinpäin, mutta arveli sitten kuulleensa väärin ja tarttui hellävaroen ovenripaan. Lukko oli rikki, ja oven eteen oli sisäpuolelta siirretty joku huonekalu, niin ettei hän saanut sitä raolleen enempää kuin ainoastaan pari tuumaa. Ikkunaluukusta lankesi valoviiru nuoren parin kasvoille, kun he siinä lepäsivät vaipuneina sikeään uneen, Tessin huulet, erillään toisistaan kuin puoleksi puhjennut kukka, Angelin posken vieressä.

Nähdessään heidän viattoman olonsa ja Tessin uhkean leningin, joka riippui tuolilla, hänen silkkisukkansa, kauniin päivänvarjonsa ja muut pukutarpeensa vaimo ällistyi niin, että hänen vihan puuskansa odottamattomien vieraiden tapaamisesta muuttui sääliksi ylhäissyntyistä karkurityttöä kohtaan, jona hän piti Tessiä. Hän sulki oven ja meni tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin neuvotellakseen naapuriensa kanssa omituisesta löydöstään.

Parahiksi minuutti oli kulunut hänen lähdöstään, kun Tess heräsi ja sitten Clare. Molempia vaivasi tunne, että joku oli heitä häirinnyt, vaikka he eivät voineet sanoa mikä, ja tämä kiusallinen tunne kävi yhä voimakkaammaksi. Heti kun Clare oli pukeutunut, niin hän riensi kurkistamaan ikkunaluukkujen raosta ulos.

— Lähdetäänpä heti matkaan, hän sanoi. Näkyy olevan korea ilma. Minusta tuntuu, että täällä olisi joku talossa. Joka tapauksessa tulee vaimo aivan piakkoin.

Tess taipui tuumaan. He laittoivat huoneen kuntoon, kokosivat vähät kapineensa ja hiipivät hiljaa tiehensä. Metsään päästyä Tess kääntyi katsahtaakseen viimeisen kerran taloon päin.

— Ah, onnellinen asumus — jää hyvästi! hän sanoi. Elämäni päivät ovat luetut. Miksemme olisi voineet täällä oleilla.

— Älä niin sano, Tess. Parin päivän päästä olemme jossain satamakaupungissa. Kenties on kuitenkin paras olla menemättä Lontooseen tai Southamptoniin. Emmeköhän mene Bristoliin?

Tuuma hyväksyttiin, ja matka ohjattiin sen mukaan. Ripeästi tuntui matkanteko pitkän levon perästä luistavan, ja puolenpäivän tienoissa he lähestyivät Melchesterin kaupunkia, joka oli aivan heidän matkansa varrella. He päättivät viipyä kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä pimeään asti ja sitten jatkaa matkaa. Hämärissä Clare kävi hankkimassa vähän ruokaa, ja heidän öinen marssinsa alkoi; kahdeksan aikaan he kulkivat Ylä- ja Keski-Wessexin välisen rajan ohi.

Tess oli tottunut kulkemaan tiettömiä taipaleita ja nyt hän sai taitoansa näyttää. Heidän oli kuitenkin pakko mennä erään pikku kaupungin, vanhan Ambresburyn halki päästäksensä siltaa myöten joen yli, joka kiersi heidän eteensä. Puolen yön tienoissa he astelivat yksinäisiä katuja pitkin, joita himmeästi valaisi siellä täällä tuikkivat lyhdyt. Komea kirkontorni kohosi heidän vasemmalla puolellansa, ja sen takana oli silta. Päästyänsä joen toiselle puolen he noudattelivat aukealle lakeudelle johtavaa tietä.

Vaikka taivas oli raskaassa pilvessä oli himmeästä kuutamosta ollut heille vähän apua. Mutta nyt oli kuu laskenut, pilviä tuntui kasaantuvan aivan heidän päälaellensa, ja kohta oli pilkko pimeä. He tallustelivat kuitenkin eteenpäin, kävellen niin paljon kuin mahdollista nurmikolla, jottei askelia kuuluisi. Helppo siinä oli kulkeakkin, sillä tien vieressä ei ollut aitaa. Ympärillä kenttä murjotti synkeänä, ja tuuli puhalsi kylmästi. Oli matkattu kolme neljä kilometriä, kun Clare äkkiä huomasi edessään jonkun suunnattoman suuren esineen.

— Mikähän ihmeen paikka tämä on? hän kysyi.

— Se hurisee. Kuuntelehan, sanoi Tess.

Hän kuunteli. Leikkiessään salaperäisellä esineellä tuuli synnytti valtavan sävelen, joka soi kuin yksikielisen jättiläisharpun sävel. Muita ääniä ei kuulunut. Clare astui pari askelta eteenpäin hamuten kädellään. Seinä siinä tuntui olevan, kivinen seinä ilman saumoja. Tarkemmin tutkittuaan Clare huomasi, että se olikin suunnaton suorakulmainen pilari. Vasemmalla puolella oli toinen samanlainen. Epämääräisen korkealla heidän päänsä päällä oli jotain, joka pimitti mustan taivaan yhä mustemmaksi; se tuntui olevan holvi, joka yhdisti pilareja. He astuivat varovasti niiden väliin. Kaiku vastasi pienimpäänkin rasahdukseen. Oven ulkopuolella he vielä olivat, sillä kattoa ei näkynyt. Tess huoahti pelästyneenä ja ihmetteli: — Mikähän tämä on?

Pilareja tuntui olevan toinen toisensa vieressä, tunnustelipa miltä puolen tahansa.

— Tämäpä vasta on tuulten temppeli, sanoi Clare.

He astuivat eteenpäin, kunnes olivat pilariston keskellä.

— Tämä on Stonehenge, jatkoi Angel.

— Pakanuuden aikainen temppelikö?

— Niin. Vuosisatoja vanha, vanhempi D'Urbervillein hautoja. No, mikäs neuvoksi, kultaseni? Kenties löydämme edempänä suojapaikan.

Mutta Tess, ollen upi uuvuksissa, heittäysi pitkähkölle paadelle, jota pilari suojasi tuulelta. Kivi oli kuiva ja lämmin, sillä aurinko oli koko edellisen päivän siihen helottanut, ja Tessistä tuntui paljon mukavammalta loikoa siinä kuin kulkea kylmässä heinikossa, mikä oli kastellut hänen kenkänsä ja hameen helmansa.

— En haluaisi lähteä edemmäksi, Angel, hän sanoi ojentaen kätensä hänen kättänsä saavuttaakseen. Emmekö voi täällä odottaa?

— Pelkäänpä, ettei se käy päinsä. Tämä on kovin näkyvä paikka päivän aikaan.

— Nytpä muistuu mieleeni, että joku äitini sukulainen oli täällä paimenena. Ja pakanaksihan sinä Talbothaysissa tapasit minua sanoa. Niin että nyt olen kotonani.

Angel kumartui polvilleen hänen viereensä ja painoi huulensa hänen huulillensa.

— Nukuttaako sinua, armaani? Taidat levätä alttarilla.

— Kovin tässä on hyvä ollakseni, mutisi hän. Täällä on niin yksinäistä ja juhlallista — suuren onneni perästä — kun edessäni ei ole muuta kuin taivas. Tuntuu niinkuin ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä kuin me kaksi, ja soisinpa, ettei olisikaan — lukuunottamatta Liisu-Viisua.

Clare arveli Tessin saattavan levätä tässäkin, kunnes pimeä rupeaisi hälvenemään. Hän heitti päällystakkinsa hänen yllensä ja istahti hänen viereensä.

— Angel, jos minulle jotain tapahtuu, niin tahdotko minun tähteni pitää Liisu-Viisua silmällä? Tess kysyi kuunneltuaan kotvasen tuulen soittoa pilarien välissä.

— Tahdon kyllä.

— Hän on niin hyvä, niin yksinkertainen ja viaton. Oi, Angel, — soisinpa sinun ottavan hänet vaimoksesi, jos minut menetät, niinkuin kohta käykin. Oi, jospa niin tekisit!

— Jos sinut menetän, niin menetän kaikki! Ja onhan hän kälyni.

— Ei se mitään tee, armaani. Marlottissa ihmiset tuon tuostakin menevät kälyjensä kanssa naimisiin, ja Liisu-Viisu on niin suloinen ja lempeä, ja kaunis tyttö hänestä tulee. Kernaasti minä tasaan sinut hänen kanssansa jouduttuani manan majoille. Jos vain ottaisit häntä ohjataksesi, opettaaksesi ja kasvattaaksesi itseäsi varten! Hänellä on kaikki, mitä minussa on hyvää, mutta ei sitä, mikä on huonoa, ja jos hän tulisi omaksesi, niin tuntuisi melkein kuin ei kuolema olisikaan meitä erottanut… Niin, nyt olen sen sanonut. Enpä siitä enää puhukkaan.

Hän vaikeni, ja Angel vaipui ajatuksiinsa. Kaukaa taivaanrannalta näkyi pilarien välitse valojuova. Musta pilvivaippa alkoi kohota ylöspäin, päästäen aamunairueita näkyviin.

— Uhrattiinko tässä Jumalalle? kysyi Tess.

— Ei, vastasi Clare.

— Kenelle sitten?

— Auringolle luullakseni. Tuo iso kivi, joka on tuossa erillään, on auringon nousua kohti.

— Muistuupa taas jotain mieleeni, sanoi Tess. Muistathan, ettet sinä tahtonut vaikuttaa uskooni, ennenkuin olisimme naimisissa? Mutta tiesin minä kuitenkin sinun ajatuksesi ja ajattelin niinkuin sinäkin — en suinkaan mistään järkisyistä, vaan siksi, että sinä niin ajattelit. Sanoppas nyt, Angel, luuletko että tapaamme toisemme kuoltuamme? Tahdon tietää sen.

Angel suuteli häntä päästäkseen vastaamasta.

— Oi, Angel, tämä merkitsee kieltävätä vastausta, hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen. Ja minä tahdoin niin mielelläni nähdä sinut jälleen, niin mielelläni! Emmekö mekään, sinä ja minä, Angel, jotka olemme toisiamme niin suuresti rakastaneet?

Clare seurasi itseänsä suuremman miehen esimerkkiä eikä vastannut vaikeaan kysymykseen vaikealla hetkellä, ja he olivat taas vaiti. Tuokion perästä Tessin hengitys kävi tasaisemmaksi, hänen kätensä heltisi Angelin kädestä, ja hän vaipui uneen.

Vaalea hopeajuova itäisellä taivaanrannalla saattoi etäisimmätkin paikat laajalla lakeudella näyttämään läheisiltä, ja koko maisema kantoi tuota pidättymisen, äänettömyyden ja epäröimisen leimaa, mikä on tavallista juuri päivän koiton edellä. Itäiset pilarit holveineen häämöttivät mustina valoa vasten. Niiden takana oli iso aurinkokivi, ja uhrikivi oli keskellä.

Kuoli äkkiä öinen tuuli, ja kiven koloihin kerääntyneet vesilätäköt lakkasivat värisemästä. Samassa näytti jotain liikkuvan rinteen laidassa itäpuolella — vähäpätöinen pilkku vain. Se oli heitä lähestyvän miehen pää. Clare toivoi, että matkaa olisi yöllä jatkettu, mutta kun asia ei ollut autettavissa, niin hän päätti pysyä aloillaan. Mies tuli suoraan pilariryhmää kohti, missä he olivat.

Angel kuuli takanansa hiljaista liikettä, askelten kapsetta. Käännyttyänsä ympäri hän näki toisen miehen ja ennenkuin huomasikaan seisoi kolmas oikealla ja neljäs vasemmalla. Aamun koitto valaisi muuatta, ja Clare saattoi nähdä, että mies oli pitkä ja käveli kuin koulutettu. Tessin kertomus oli siis totta! Hän hypähti ylös saadakseen aseen, keksiäkseen pakokeinon, mitä tahansa. Mutta lähin mies seisoi jo hänen edessään.

— Ei maksa vaivaa, hän sanoi. Meitä on kuusitoista miestä tasangolla, ja koko seutu on komennettu liikkeelle.

— Sallikaa hänen nukkua, kunnes herää! Clare pyysi kuiskaten, kun miehet kokoontuivat Tessin ympärille.

Nähtyänsä missä hän lepäsi, miehet taipuivat tuumaan ja asettuivat vartioimaan häntä yhtä äänettöminä kuin ympärillä kohoavat pilarit. Clare meni kiven luo, kumartui Tessin ylitse ja tarttui hänen pieneen käteensä. Hän hengitti lyhyeen ja heikosti. Kaikki odottivat valon koittoa, heidän kasvonsa ja kätensä olivat kuin hopeoidut, mutta muu ruumis oli vielä pimeän peitossa; kivet hohtivat vihreänharmaina, lakeus värjötti varjoryhelmänä. Kohta kävi valo voimakkaammaksi, auringon kultainen säde karkeloi hänen vartalollaan, sukaisi silmäkulman alle ja herätti nukkujan.

— Mitä se on, Angel? hän kysyi nousten ylös. Ovatko hakijani tulleet?

— Ovat, armaani, Clare vastasi. Jo tulivat.

— Juuri niin pitääkin, hän mutisi. Angel, olenpa melkein iloinen — niin iloinen! Tämmöinen onni ei voinut olla pysyväinen; se olisi ollut liian paljon. Olen saanut nauttia kyllikseni; ei minun nyt tarvitse elää nähdäkseni sinun halveksivan itseäni.

Hän nousi ylös, pudisti itseään ja meni pari askelta eteenpäin. Miehistä ei ollut ainoakaan hievahtanut.

— Olen valmis, hän sanoi tyynesti.

59.

Wintoncester, tuo kaunis vanha kaupunki, joka ennen muinoin on ollut Wessexin pääkaupunkina, lepäsi kukkulainsa keskellä kesäkuun aamun heleässä päivänpaisteessa ja lämmössä. Tiili- ja hiekkakivirakennusten seiniltä oli sammal kuivunut keltaiseksi, alangoissa juoksevat virrat olivat vähällä vedellä, ja sillalle johtavaa valtakatua lakaistiin ja puhdistettiin kuin markkinapäivänä.

Sillalta kohoaa maantie, kuten jokainen wintoncesteriläinen tietää, pitkälle loivalle rinteelle, jättäen talot vähitellen taaksensa. Tietä myöten käveli ripeästi kaksi henkilöä; vastamäki ei näyttänyt heille haittaa tekevän. He olivat pistäytyneet tielle kapeasta, teljetystä portista, joka oli muutaman korkean talon seinässä. Näyttivät hätäisesti ehättävän ulos kaupungista, ja tämä tie tuntui heitä joutuisimmin auttavan. Kulkivat pää kumarassa, vaikka vanhuus ei kummankaan hartioita painanut. Auringonsäteet hymyilivät säälimättömästi heidän surupukimillensa,

Toinen kahdesta oli Angel Clare, toinen pitkä, elämälle avautuva olento — puoleksi tyttö, puoleksi nainen. Hengellistetty Tessin kuva, solevampi kuin hän, mutta silmät yhtä lumoavat. Se oli Claren käly, Liisu-Viisu. Heidän kalpeat kasvonsa näyttivät kovin kutistuneilta. He riensivät eteenpäin käsi kädessä lausumatta sanaakaan toisilleen, päät kumarassa juuri niinkuin apostoleilla Giotton taulussa "Kaksi apostolia".

Kun olivat päässeet miltei kukkulan laelle, niin kaupungin kellot löivät kahdeksan. Lyönnin kuullessaan he hätkähtivät, astuivat vielä muutamia askelia, niin että tulivat virstapatsaan kohdalle, joka loisti valkoisena vihreätä nurmikkoa vasten. Astuivat nurmikolle, pysähtyivät ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamina, kääntyivät ympäri ja odottivat henkeään pidättäen patsaan vieressä.

Näköala tältä kukkulalta oli melkein rajaton. Allaolevassa laaksossa lepäsi kaupunki, josta he vastikään olivat lähteneet, suurimmat rakennukset kohosivat yli muiden — niiden joukossa tuomiokirkon torni, Pyhän Tuomaan kirkon tornin huiput, kimnaasin nelikulmainen torni ja oikealla vanhan luostarin vierasmajan torni ja pääty, missä tänäkin päivänä matkamies voi saada annoksen leipää ja olutta. Kaupungin takana yleni Pyhän Katariinan kukkula, edempänä kumpu kummun takana, kunnes maisema vihdoin sulautui aurinkoiseen taivaanrantaan.

Näitä etäisiä vaaranteita vasten kohosi kaupungin muiden rakennusten edessä suuri tiilinen kartano, jonka katto oli tasainen ja harmaa ja pienet ikkunat ristikoilla suojatut, puhuen vankeudesta — koko laitos muodosti jyrkän vastakohdan goottilaistyylisille rakennuksille. Kuuset ja rautatammet estivät sitä tielle näkymästä, mutta kukkulan laelle, missä matkamiehet seisoivat, se näkyi kokonaan. Portti, josta he taannoin olivat kadulle tulleet, oli tämän rakennuksen seinässä. Keskellä kohosi surkea, tasapäinen, kahdeksankulmainen torni ja täältä nähtynä se oli ainoa ruma kohta viehkeässä kaupungissa. Mutta juuri tähän rumaan kohtaan olivat Angelin ja Liisu-Viisun katseet kiintyneet; ympäristön kauneus tuntui heistä tehottomalta.

Tornin katolla oli pitkä salko. Heidän silmänsä riippuivat siinä kiinni. Pari minuuttia kellon lyönnistä jotain liikkui verkalleen salkoa ylös ja hulmahti tuuleen. Se oli musta lippu.

"Oikeus" oli täytetty, ja "kuolemattomien päämies", Aischylon mukaan, oli herennyt leikkimästä Tessin kanssa. Ja d'urbervilleläisritarit ja aatelisrouvat nukkuivat tietämättöminä haudoissaan. Molemmat äänettömät katselijat taivuttivat päänsä maata kohti, ikäänkuin rukoukseen, ja seisoivat siten pitkän ajan, hievahtamatta. Lippu viittoili hiljalleen tuulessa. Kohta kun tunsivat voimainsa palajavan, molemmat nousivat ylös ja kulkivat tiehensä käsi kädessä.