Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

YLHÄISIÄ NAISIA

Kirj.

Thomas Hardy

Suom. J. Hollo

WSOY, Porvoo, 1922.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
1. Wessexin ensimmäinen kreivitär.
2. Barbara, sukujaan Grebe.
3. Stonehengen markiisitar.
4. Lady Mottisfont.
5. Lady Icenway.
6. Squire Petrick'in lady.
7. Anna, lady Baxby.
8. Lady Penelope.
9. Hamptonshiren herttuatar.
10. Jalosukuinen Laura.

ESIPUHE.

Thomas Hardy syntyi vuonna 1840 Upper Bockhamptonissa, pienessä kylässä lähellä Dorchesteria, — samaa kaupunkia, missä hän nyt on jo joitakin vuosikymmeniä asunut omassa talossaan. Hän aloitti uransa arkkitehtina ja sai vuonna 1863 palkinnon arkkitehtuuripiirustuksista sekä kultamitalin kirjoitelmasta "Tiili- ja terrakotta-arkkitehtuurista". Varhaisin hänen painetuista julkaisuistaan on "Chamber's Journal'issa" v. 1865 ilmestynyt pieni kirjoitus "Miten rakensin itselleni talon". Vasta vuonna 1871, 31-vuotiaana, hän esiintyy kirjailijana. Esikoisteosta, romaania "Desperate Remedies", seurasi jo sen jälkeisenä vuonna rahvaankuvaus "Under the Greenwood Tree. A rural painting of the Dutch School". Vuonna 1874 julkaisemallaan teoksella "Far from the Madding Crowd" saavutti hän yhä vieläkin kiistämättömän arvoasemansa kirjailijana, joka George Meredithin rinnalla mainitaan ensimmäisenä Englannin kirjallisuudessa. Hänen tuotantonsa huippukohtia ovat romaanit "The Return of the Native" (1878), "The Major of Casterbridge" (1886), "The Woodlanders" (1887), "Tess of the d'Urbervilles" (1891), "Jude the Obscure" (1895), sekä novellikokoelmat "A Group of Noble Dames" (1891) ja "Life's Little Ironies" (1894). Hän on myöskin julkaissut neljä runonidosta sekä maailmanhistoriallisen, Napoleonin aikaa käsittelevän draaman "The Dynasts."

Thomas Hardyn nimi ei ole outo Suomen yleisölle. Aikaisemmin on suomeksi käännetty hänen romaaneistaan se, joka Englannissa on herättänyt enimmän huomiota. Ja tämä romaani on tarjonnut hyvän tilaisuuden tutustua hänen kirjallisen tuotantonsa eri puoliin. Ne, jotka ovat lukeneet "Tessin tarinan", kohtaavat kuitenkin näissä nyt suomennetuissa kertomuksissa aivan toista kuin odottavat. Vaikka "Ylhäisiä naisia" ilmestyi vain vuotta ennen kuin "Tess" näki päivänvalon, on novellivalikoimassa tuskin hiventäkään suuren romaanin synkkää vakavuutta. Käsittelytapansa samoin kuin aiheiden puolesta nämä kirpeät herraskartanotarinat eroavat kirjailijan raskaista talonpoikaisromaaneista. Mutta "Ylhäisiä naisia" ei silti ole mikään poikkeus Hardyn muusta tuotannosta. Se liittyy aiheensa puolesta välittömästi hänen muihin teoksiinsa, tai paremminkin, sillä on oikeutettu paikkansa niiden muodostamassa sikermässä.

Hardyn romaaneilla ja novelleilla on nimittäin, niin sisäisesti erilaisia kuin ne muuten voivatkin olla, eräänlaista ulkonaista yhteyttä keskenään. Hänen teoksiensa uusimmassa painoksessa onkin kaikkien nidosten yhteisenä yläotsakkeena "The Wessex Novels". Kirjailija on tällä itse tahtonut ilmaista, että hänen runoutensa aina liikkuu määrätyllä ja tarkoin rajoitetulla alueella. Hän on valinnut itselleen pienoisen maan, jolle on antanut oman nimensä ja joka hänen kauttaan on päässyt kirjalliseen maantietoon.

Hardyn Wessex, "Hardyn maa" — jonka rajat eivät suinkaan ole samat kuin vanhan Länsi-Saksin kuningaskunnan — ei ole laajuudeltaan suuri, sillä se käsittää vain pienen osan Etelä-Englantia. Mutta tämä pieni maakunta, jossa Hardy on kasvanut ja jossa hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä, on niin täydelleen hänen omansa, että hän tuntee sen alueella jokaisen tien ja jokaisen kyläpahasen. Hän kuvaa ainoastaan sellaisia paikkoja, joissa hän on itse käynyt, ja senlaatuisia ihmisiä, joihin hän on itse tutustunut. Kansan tavat ja seutujen perintätarut ovat antaneet hänelle kertomusten aiheita. Samoin kuin hän teoksissa "Far from the Madding Crowd", "The Return of the Native" ja "Tessin tarinassa" on kuvannut Wessexin alempien luokkien elämää, on hän "Ylhäisissä naisissa" käsitellyt seudun vanhoja taruja, jotka kertovat Wessexin ikivanhojen herraskartanoiden elämästä. Kummassakin tapauksessa on mielenkiintoista verrata toisiinsa kaunokirjallista tuotetta ja sitä, mitä tiedetään sitä vastaavasta todellisuudesta.

* * * * *

Ei ole merkitystä vailla se, että "Hardyn maa" on saanut nimen, jota ei enää tavata maantieteellisissä nimistöissä. "Wessexin romaanit" eivät tosin ole historiallisia romaaneja. Mutta ne eivät myöskään, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ole uudenaikaisia, saati sitten nykypäivien ajankuvauksia. Silloinkin, kun aihe on saatu nykyaikaisesta elämästä, tapahtuu toiminta ympäristössä, jonka nykyaikainen kehitys on jättänyt verraten koskemattomaksi. Vakinaisen, piintyneen maalaisen tavoin, jonka jatkuvaisuuden aisti on hyvin kehittynyt, asettaa Hardy aina nykyisen menneen yhteyteen. Hänen kotiseudullaan olevilla muistomerkeillä roomalaisten ja heidän edeltäjiensä ajoilta on siten tärkeä sija hänen kuvauksissaan. — On luonteenomaista, mainitaksemme vain yhden esimerkin, että hän antaa "Tessin" viimeisen suuren kohtauksen tapahtua lähellä Stonehenge'iä, Englannin vanhinta esihistoriallista muistomerkkiä. — Samalla tavoin hän on muissa romaaneissaan ja novelleissaan halukkaasti kuvaillut vanhoja hautakumpuja, raunioita ja muistokiviä. Ja enemmän kuin mihinkään muuhun hän kiinnittää huomiota arkkitektonisiin muistomerkkeihin, sarkofageihin, lasimaalauksiin, kirkkoveistoksiin y.m. Nuoruudessaan, jolloin hän arkkitehdin apulaisena matkusteli kylästä kylään vanhoja kirkkoja kuntoonpanemassa, oli hänellä hyvä tilaisuus oppia tuntemaan nämä muinaisten aikojen jäännökset. Ja hänen ammattitoimensa oli johtanut, ettemme sanoisi pakottanut, hänet tutustumaan historiallisiin todistuskappaleisiin, joita kätkeytyy vanhoihin muistotauluihin, hautakirjoituksiin ja lasimaalausten lauselmiin. Siksi ei olekaan ihme, että hän romaaneissaan ja novelleissaan sekä kuvailee paikat topografisen tarkasti että selvittelee perhetarinoita asiantuntevasti kuin seudun historioitsija. Tämä kirjailijan "kotiseutututkimusharrastus", joka — usein pitkien asiasta poikkeavien kuvausten muodossa — tuntuu kaikissa hänen teoksissaan, ei esiinny missään niin selvästi kuin "Ylhäisissä naisissa". Antamalla erään "Luonnontieteellisen ja Historiallisen seuran" jäsenten kertoa keskustelusävyssä nämä kymmenen kertomusta ja liittämällä välilehdiksi näiden kertojain keskeisiä lyhyitä keskusteluja hän on saanut täyden vapauden esittää ainettaan laveasti joka taholta. Pieni novellisikermä on täten saanut romanttisen herraskartanotarinan luonteen, tarinan, jonka kommentaareina on suorastaan pieniä sukuhistoriallisia ja maantieteellisiä huomautuksia. Tätä aito paikkakuntahistorian vaikutelmaa vastustaa vain se, että vanhojen tilojen ja perheiden nimet usein on muovattu aivan tuntemattomiksi. Mutta tämä seikka ei ole voinut estää Hardyn ihailijoita ottamasta selville niitä paikkakunnalla liikkuvia perintätietoja, jotka ovat kertomusten pohjana. Ja niin tarkoin on tutkittu "Hardyn maata", että nyttemmin on saatu identifioiduksi suurelta osalta ne henkilöt ja paikat, jotka mainitaan "Ylhäisissä naisissa".

Niinpä tiedetään, että se "Wessexin kreivitär", jonka kohtaloista kuulemme ensimmäisessä kertomuksessa, todellisuudessa oli Wellsin Thomas Hornerin ja Melburyn Susanna Strangways'in tytär. Betty Dornellin pakomatka nuoren Phelipsonin kera ja ne romanttiset seikat, jotka liittyvät hänen ja puolison välillä tapahtuvaan sovintoon, lienevät Hardyn mielikuvituksen luomia. Mutta Bettyn elämän perustavat kohdat on saatu vanhasta sukutaulusta, joka sanoo, että Elizabeth Horner, syntynyt v. 1723, meni v. 1736, s.o. 13-vuotiaana, naimisiin Sir Stephen Foxin, Ilchesterin kreivin kanssa ja että hän oltuaan neljäkymmentä vuotta avioliitossa eli vielä 16 vuotta kreivin kuoleman jälkeen. Se hautakirjoitus, jonka Hardyn kertomuksen sankaritar kaiverruttaa miehensä hautakiveen, on tarkalleen sama kuin jotkut rivit Ilchesterin kreivin pitkästä epitafista, joka vielä tänä päivänä on luettavana Melburyn linnankappelissa. Ja itse Mells Park-kertomuksen Falls-Park — on komea herraskartano, jonka omistajina ja asukkaina edelleenkin on "Wessexin ensimmäisen kreivittären" jälkeläisiä.

Toisen novellin sankarittaren historiallisia vastinetta ei ole helppo löytää asiakirjoista. Ansaitsee kuitenkin huomauttamista, että on ollut olemassa Barbara Webb — Shaftesburyn viidennen kreivin puoliso —, joka kuoli Firenzessä ja oli antanut elämän yhdelletoista lapselle, joista vain yksi pääsi täysi-ikäiseksi. Pieni ravintola, josta Barbara pakeni kauniin rakastajansa seurassa ja jonka luona hän odotti onnettoman puolisonsa paluuta, on meidän päiviimme saakka säilyttänyt entisaikaisen luonteensa.

Kertomus, tai oikeammin jutelma "Anna, lady Baxby" on peräisin pienestä todellisesta episodista suuren kansalaissodan ajoilta. Sherborne Castlea (Hardyn Sherton Castlea) piirittivät parlamentin joukot Bedfordin kreivin johtamina. Linnanherra, lordi Digby (Baxby) oli todellisuudessa samoin kuin kertomuksessakin naimisissa kreivi Bedfordin sisaren kanssa. Ja jos hänen vaimonsa jonkun aikaa tunsikin vetovoimaa veljensä puolueeseen päin, oli hän taas piankin yhtä täydellinen rojalisti kuin kuka muu piiritetyssä linnassa olija tahansa. Kerrotaan nimittäin, että kun puolustusvoimat olivat lopussa, tarjouduttiin antautumaan eräillä edullisilla ehdoilla. Mutta jollei ehtoja hyväksytty, oli lady Digby yksin asettuva vallille piirittäjien nuolien maalitauluksi. Tämä vaihtoehto kuuluu ylenmäärin peloittaneen hänen veljeään, joka lakkautti piirityksen ja vetäytyi joukkoineen sotanäyttämön toiseen osaan. Kuten näkyy, ei kertomuksen kuvaama perhetunteiden ja poliittisten velvollisuuksien ristiriita ole Hardyn keksimä, vaikka hän on itse jutelmaan liittänyt joitakin piirteitä, joita ei ole historiallisessa perintätiedossa. Kahdeksannessa kertomuksessa Hardy on käsitellyt vanhaa tarinaa Penelope Darcysta, Riversin kreivittärestä, joka vuoron mukaan otti miehekseen kaikki kolme kosijaansa. On myöskin otaksuttavaa, että hän jäljelläoleviin "naisiin" nähden on käyttänyt hyväkseen suullista perintätietoa, jota ei enää voida todeta eikä oikaista viittaamalla historiallisiin asiakirjoihin. Varmaa ainakin on, että hän on kertomuksissaan osannut hyvin tavata sen sävyn, joka on ominainen vanhoille, sukupolvien ajat suusta suuhun kulkeneille herraskartanotarinoille. Tuntee usein sen romanttisen ja hivenen verran fantastisen kaunistelun, jota kansa käyttää kertoessaan vanhoista ylhäisistä naisista. Tarinoiden viehättävyyteen ei myöskään vaikuttane vähimmin se, että kauniit herttuattaret ja kreivittäret on nähty jonkun matkan päästä — ylpeinä naisina, jotka ratsastavat korskuvin hevosin läpi maailman, johon eivät pääse kirkonisännät, maltaantekijät ja hiljaiset maalaisherrat.

* * * * *

Niin paljon kuin Hardy lieneekin verottanut seudun vanhoja perimätaruja, on kuitenkin kertomusten oleellinen sisältö kotoisin hänen omasta mielikuvituksestaan. Sukutaulut, hautakirjoitukset ja kylätarinat ovat tarjonneet joitakin nimiä, tapauksia ja luonteenomaisia anekdootteja, mutta persoonallisuudet, naiset itse ja heidän miehensä tai rakastajansa, ovat kirjailijan luomia, ja niissä näkee selvät alkuperän merkit. Nämä kymmenen naista ovat tosin keskenään erilaisia, mutta heillä on monta yhteistäkin luonteenpiirrettä samalla kuin he ovat Hardyn muiden naishahmojen kaltaisia. He ovat hurmaavia, mutta eivät suinkaan virheettömiä olentoja, ja heiltä puuttuu tavallisesti juuri ne hyveet, joita kirjallisen sovinnaisuuden nimenomaan Englannissa on tapana omistaa nuorelle naiselle. Yhteiskunnalliset velvollisuudet ja perinnäinen moraali ovat käsitteitä, joita ei heidän ajatuksissaan näy olevan olemassakaan ja jotka vielä vähemmin voivat vaikuttaa heidän elämäänsä. Kainoutta ja naisellista vaatimattomuutta korvaamassa tapaa heissä usein yritteliään uskaliaisuuden. Kaikessa, mikä koskee rakkautta, he ovat rohkeampia kuin miehet. Mutta he tuntevat sensijaan voittamatonta pelkoa yhteiskunnallista häväistystä kohtaan. Ja kun on kysymyksessä oman uhkamielisyyden seurauksien välttäminen, on näillä "ylhäisillä naisilla" suorastaan hämmästyttävä kylmäverisyys ja teeskentelytaito. Kaikkine näine moraaliselta kannalta moitittavine ominaisuuksineen he eivät kuitenkaan voi tehdä tyhjäksi myötätuntoamme. Lukija ei heitä tuomitse, koska hän käsittää, että he harhautumistaan huolimatta ovat olemukseltaan puhtaita ja kokonaisia ja ettei heidän oveluutensa ole harkittua, vaan vaistomaista. Varovaisten, tyynesti laskevien miesten rinnalla — "Ylhäisten naisten" ainoa todellinen rakastaja on mies, jolla, kuten erikoisesti huomautetaan, on "ulkomaalaista verta suonissaan" — ovat Hardyn naiset kuin alkuvoimaisia luonnonolentoja. He ovat täynnä sitä mitä Ellen Key nimittää "hurjuudeksi" ja miehet "pirullisuudeksi"; luonteenomituisuus, joka on arvaamaton, oikukas ja ällistyttävä ja jota emme voi ymmärtää, se kun on pohjaltaan järjenvastainen.

Hardyn naishahmoja, joissa vaisto vaikuttaa järkielämän ulkopuolella — tai jos tahtoo sanoa, sen yläpuolella — on useilta tahoilta moitittu epätodenmukaisuudesta. Mutta vielä enemmän on ollut muistutettavaa sitä tapaa vastaan, jolla hän muovailee sankariensa ja sankaritartensa elämänvaiheet. Jos hän on laatinut itselleen oman erikoisteorian naisluonnon teistä ja harhateistä, on hänellä vielä tarkemmin määrätty käsitys elämän oikuista ja vaihteluista. Kohtalo on arvaamaton ja järjenvastainen — se on Hardyn samoin kuin vanhojen kreikkalaisten runoilijain silmissä tuntemattomien voimien leikittelyn tulos. Leikki voi aiheuttaa milloin farsseja, milloin murhenäytelmiä, mutta kummassakin tapauksessa se pettää omat toiveemme yhtä suuressa määrin. Ihmiset pyrkivät vapautumaan välttämättömyydestä, he karkaavat velvoituksistaan ja sitoumuksistaan, mutta he palaavat aina, jolleivät ensimmäiseen rakkauteensa niin ainakin ensimmäiseen orjuuteensa. Jos seuraa Hardyn suurten romaanien sarjaa, voi panna merkille, miten tämä pettävän kohtalon aihe alinomaa kertautuu hänen runoudessaan. Samoin kuin hän on eräässä novellikokoelmassaan kuvannut "Life's little ironies", elämän pikku ironioja, on hän "Tessin tarinassa" kuvannut suuren ja traagillisen elämänironian. "Tess" on senvuoksi surullinen tarina, kuten useimmat Hardyn romaaneista.

Mutta paremmin kuin mistään muusta kirjailijan teoksesta oppii "Fawleysta" tuntemaan Hardyn elämänkatsomuksen: — raskaan ja synkän pessimismin, jota eivät lievennä mitkään uskonnolliset tai metafyysilliset lohdutusperusteet ja joka vaikuttaa sitä painostavammin kun se on resignoitunut ja vain poikkeuksittain etsii ilmaisua puhkeamalla katkeriin syytöksiin elämää ja maailmanjärjestystä vastaan.

Näissä suurissa romaaneissa on ironista elämänkulkua tarkasteltu ja käsitelty traagillisena aiheena. Useimmissa nyt suomennetun kirjan kertomuksissa on näkökanta päinvastainen. Hardyn huumori ei missään olekaan ollut niin vapaata kuin "Ylhäisissä naisissa". Ja hänen tyylinsä on näissä lyhyissä kertomuksissa keveämpää ja keskitetympää kuin hänen suuremmissa teoksissaan. Ainoastaan kuvauksissa ilmenee joskus se arvokas ja raskas, mutta samalla ylen monimutkainen sanontatapa, joka on Hardylle ominainen ja joka, sanottakoon siitä mitä tahansa, osaltaan suuressa määrin antaa hänen tuotannolleen persoonallisen luonteen. — — —

Yrjö Hirn.

1.

WESSEXIN ENSIMMÄINEN KREIVITÄR.

Esittänyt Paikallishistorioitsija.

King's-Hintockin kartano (sanoi kertoja kääntäen muistiinpanokirjansa lehteä) — King's-Hintockin kartano on, kuten tiedämme, uhkeimpia niistä herraskartanoista, jotka sijaitsevat kauniin Blaekmoorimme eli Blackmoor Vale'in yläpuolella. Niiden erikoisten tapahtumain aikana, joista nyt käyn kertomaan, rakennus lepäsi, kuten monta kertaa ennen, tyynen ja kirkkaan yön täydessä hiljaisuudessa, vain tähtien viileän hohteen valaisemana. Oli talvisaika, kauan sitten, sillä kahdeksannestatoista vuosisadasta ei ollut kulunut juuri enempää kuin kolmasosa. Talon pohjois-, etelä- ja länsisivuilla olivat kaikki ikkunat kiinni ja kaikki uutimet alhaalla: itäpuolella sitävastoin oli avoinna yksi yläkerran ikkuna, ja sen reunalautaan nojasi kahden- tai kolmentoistavuotias tyttö. Oli selvää, ettei hän ollut siinä huomioitten tekoa varten, sillä hänen silmänsä olivat käsien peitossa.

Nuoren tytön huone oli viimeinen pitkässä rivissä, ja siihen pääsi ainoastaan kulkemalla viereisen suuren makuuhuoneen läpi. Makuuhuoneesta kuului torailevia ääniä; muuten oli talo täydellisen hiljaisuuden vallassa. Päästäkseen kuulemasta noita ääniä neitonen oli noussut vuoteeltaan, heittänyt harteilleen viitan ja nojautunut hengittelemään öistä ilmaa.

Mutta miten hän yrittikin, keskustelun kuulemista hän ei voinut välttää. Sanat kaikuivat hänen korviinsa kiusallisen selvinä; erästä lausetta toisteli ääni — hänen isänsä — moneen kertaan.

"Saat uskoa, ettei siitä kihlauksesta tule mitään! Saat uskoa! Hän on vielä lapsi!"

Tyttö tiesi itse olevansa kiistan esineenä. Kylmä naisen ääni — hänen äitinsä — kuului vastaavan:

"Riittää, riittää, ole toki järkevä! Hän suostuu odottamaan viisi kuusi vuotta naimisiinmenoa, ja koko kreivikunnassa ei ole hänen veroistaan miestä."

"Siitä ei tule mitään! Hän on neljännelläkymmenellä. Sehän olisi synti ja häpeä."

"Hän on tasan kolmenkymmenen ja paras ja hienoin mies, mitä ajatella saattaa — kaikin puolin sopiva."

"Hän on köyhä!"

"Hänen isänsä ja vanhemmat veljensä ovat hovin suosiossa — ketään ei kutsuta niin usein kuin heitä — ja Bettyn omaisuudella hän — kenties — voi päästä parooniksi."

"Taidat olla itsekin häneen rakastunut?"

"Kuinka voit noin minua loukata, Thomas! Ja eikö ole uskomatonta, että puhut synnistä ja häpeästä, vaikka omassa päässäsi pyörii samanlaisia suunnitelmia? Sinä tiedät varsin hyvin, että niin on laita. Joku itse valitsemasi pökkelö — joku mitätön maalaisherra, joka elelee takamaillasi, Falls-Parkissa — jonkin juomaveikkosi poika — —."

Enempäin todisteiden sijaan purkausi talonherran suusta sadatustulva. Päästyään tyyntymään sen verran, että voi lausua yhtenäisen ajatuksen, hän virkkoi: "Te räkytätte ja pyydätte vallita, rouvaseni, koska olette tämän talon haltija. Te olette omassa talossanne, omalla tilallanne. Mutta sallikaa minun sanoa, että kun tulin tänne enkä vienyt teitä oinaan talooni, niin se johtui pelkistä sopivaisuussyistä. Mitä perh—! Enhän minä ole mikään kerjäläinen! Onhan minulla oma tilani! Onko minun puistokäytäväni lyhyempi kuin sinun? Eivätkö minun pyökkini ole sinun tammiesi veroiset? Minä olisin elänyt tyytyväisenä omassa rauhallisessa talossani, ellet sinä olisi houkutellut minua pois juonillasi ja tempuillasi. Totisesti, minä lähden takaisin; minä en viitsi enää asua luonasi! Vain Bettymme vuoksi olen täällä näin kauan pysytellyt!"

Sitten ei enää sanottu mitään. Mutta kohta kuuli neitonen oven alhaalla avautuvan ja sulkeutuvan ja katsoi jälleen ulos ikkunasta. Käytävän hiekka narahteli askelten alla ja tummanruskeaan päällystakkiin puettu mieshenkilö, jonka hän helposti tunsi isäkseen, poistui talosta. Menijä kääntyi vasemmalle, ja neitonen näki hänen kulkevan pitkin itäistä julkipuolta, kääntyvän kulman taa ja häviävän. Nähtävästi hän meni talliin.

Tyttö sulki ikkunan, pujahti vuoteeseensa ja itki itsensä uneen. Tämä vanhempainsa ainoa lapsi, Betty, johon äiti kohdisti kunnianhimoisen rakkautensa ja isä vilpittömän hellyytensä, joutui usein epätoivoon tuollaisten kohtausten vuoksi, joskin hän oli liian nuori omasta puolestaan kovin välittääkseen siitä, kihlasiko äiti hänet kiistanalaiseen herraan vai eikö.

Talon herra oli usein lähtenyt kotoa samoinkuin nyt, vakuuttaen menevänsä iäksi, mutta joka kerta hän oli ilmestynyt takaisin jo seuraavana aamuna. Tällä kertaa kumminkin kävi toisin. Päivällä Betty sai kuulla, että hänen isänsä oli varhain aamulla ratsastanut talonvoudin seurassa maatilalleen Falls-Parkiin asioita järjestämään ja että hän luultavasti palaa vasta muutaman päivän kuluttua.

* * * * *

Falls-Park sijaitsi yli kahdenkymmenen peninkulman päässä King's-Hintockin kartanosta ja oli sekä rakennuksiltaan että tiluksiltaan paljoa vaatimattomampi kuin viimeksimainittu. Mutta kun Squire Dornell tänä helmikuun aamuna jälleen sen näki, niin hänen täytyi ajatella olleensa päästä pyörällä voidessaan sen jättää, olkoonpa että kysymyksessä olikin Wessexin rikkain perijätär. Sen klassillisen, Kaarle toisen ajalta polveutuvan julkisivun säännöllisissä muodoissa piili arvokkuus, jota hänen vaimonsa valtava ja tyyliltään sekasortoinen palatsi ei kyennyt voittamaan. Hänen mielensä oli perin raskas, ja ne tummat varjot, joita lehtevä puisto loi näkymölle eivät suinkaan olleet omansa häivyttämään alakuloisuutta tästä kahdeksanneljättä vuotiaasta punakasta miehestä, joka istui tukevasti ratsunsa selässä. Surun aiheena oli hänen lapsensa, hänen rakas Bettynsä. Hän oli onneton eläessään vaimonsa läheisyydessä ja yhtä onneton ollessaan poissa tyttärensä luota. Tämä pulma ei ottanut selvitäkseen. Senvuoksi hän antautui jokseenkin vapaasti nauttimaan pöydän iloja. Hänestä tuli niinsanottu kolmen pullon mies, ja hänen vaimonsa mielestä hän sopi yhä huonommin hienojen kaupunkilaisvieraitten seuraan.

Hänet otti vastaan pari kolme vanhaa palvelijaa, jotka hoitivat yksinäistä kartanoa, jossa vain muutamia huoneita pidettiin asuttavassa kunnossa häntä ja hänen metsästystovereitansa varten. Aamun kuluessa hänen mielialansa melkoisesti kirkastui, kun Tupcombe, vanha uskollinen palvelija, saapui King's-Hintockista. Mutta vietettyään pari kolme päivää yksinäisyydessä hän alkoi selvästi tajuta, että oli erehdys ollenkaan lähteä tänne. Hän oli matkustanut pois King's-Hintockista ja samalla oli hänelle käynyt mahdottomaksi vastustaa vaimonsa järjetöntä aietta naittaa Betty miehelle, jota hän tuskin oli nähnytkään. Hänen olisi pitänyt jäädä paikalleen suojellakseen tytärtään sellaiselta ilkeältä kohtalolta. Hänestä tuntui melkein onnettomuudelta, että tytär oli suurten rikkauksien perijätär ja senvuoksi kuningaskunnan kaikkien seikkailijain tähtäimessä. Paljon suuremmat olisivat tyttären onnenmahdollisuudet olleet, jos vain pieni, vaatimaton Falls olisi kuulunut hänelle perintöosana.

Rouva oli arvannut oikein viittaillessaan siihen, että hänellä itsellään oli tiedossa kosija tytärtään varten. Erään rakkaan ystävävainajan poika, joka asui vain parin peninkulman päässä siltä seudulta, missä Squire Dornell nyt oleskeli, nuorukainen, joka oli pari vuotta vanhempi kuin Betty, näytti isästä ainoalta mieheltä, joka voisi tehdä hänen tyttärensä onnelliseksi. Mutta hän ei ollut koskaan aikonutkaan ilmaista suunnitelmaansa kummallekaan asianosaiselle niin sopimattoman kiireellisesti kuin hänen vaimonsa: vasta vuosien kuluttua saattaisi tulla aika siitä puhua. Nuoret olivat jo nähneet toisensa, ja Squire luuli havainneensa nuorukaisessa hyvää ennustavaa kiintymystä. Hän tunsi ankaraa kiusausta noudattaa vaimonsa esimerkkiä ja ehkäistä hänen naittamispuuhansa tuomalla molemmat nuoret henkilöt yht'aikaa tänne Fallsiin. Vaikka tyttö aikakauden näkökannan mukaan oli jo naimakuntoinen, oli hän kuitenkin liian nuori voidakseen rakastua. Mutta nuorukainen oli jo viisitoistavuotias ja oli tyttöön mieltynyt.

Squire Dornellin mieleen johtui, että olisi edullisempaa saada tytär joksikin aikaa Fallsiin, erikoisen silmälläpidon alaiseksi, kuin valvoa ja vartioida häntä King's-Hintockissa, jossa hän tietenkin oli erittäin suuressa määrin äidin vaikutuksen alaisena. Mutta miten se kävisi päinsä ilman väkivaltaa! Se olisi mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, että äiti sallisi Bettyn — niinkuin usein ennenkin — näön vuoksi tulla häntä tervehtimään, jolloin voisi keksiä keinon pidättää hänet Fallsissa, kunnes Reynard, hänen vaimonsa suosima kosija, olisi lähtenyt ulkomaille, minkä piti tapahtua jo seuraavalla viikolla. Squire päätti palata King's-Hintockiin yrittääkseen toteuttaa suunnitelmaansa. Siinä tapauksessa, että odottamassa olisi kielto, hän melkein varmasti päätti ottaa tytön väkisin mukaansa.

Miten epämääräiset ja donquixotiset hänen aikeensa olivatkin, tuntui paluumatka kuitenkin melkoista keveämmältä kuin tulo. Kävipä suunnitelman miten tahansa, joka tapauksessa hän saisi nähdä Bettyn ja jutella hänen kanssaan.

Hän ratsasti pitkin tasaista tietä, joka kulkee Falls-Parkia ympäröivien kukkuloiden ja Ivellin kaupunkia rajoittavien kumpujen välitse, ja saapui mainitun pikkukaupungin sivuutettuaan King's-Hintockiin vievälle valtamaantielle. Kylän toisella puolella hän poikkesi ankaran pitkälle ajotielle, joka johtaa kartanoon läpi puiston. Koska tie oli avoin, vailla istutuksia, saattoi Squire jo kaukaa erottaa julkisivun ja portin ja oli itse näkyvissä kartanon tämänpuolisiin ikkunoihin. Niinpä hän toivoi Bettyn tavallisuuden mukaan huomaavan hänen tulonsa ja juoksevan ovelle häntä vastaan tai heiluttavan hänelle nenäliinaa.

Mistään sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään. Astuttuaan alas ratsunsa selästä Squire heti tiedusteli vaimoansa.

"Rouva on poissa. Hänet kutsuttiin Lontooseen, Sir."

"Entä miss Betty?" kysyi hämmästynyt Squire.

"Hänkin on poissa, hieman virkistyäkseen. Rouva on jättänyt kirjeen herralle."

Kirje ei selittänyt mitään, ilmoittihan vain rouvan matkustaneen Lontooseen järjestämään yksityisasioitaan ja ottaneen tyttären mukaan saamaan hiukan vaihtelua. Takasivulla oli pari Bettyn kirjoittamaa riviä, jotka kertoivat saman asian ja olivat ilmeisesti kyhätyt juuri ennen huviretkelle lähtöä erinomaisen hilpeän mielialan vallitessa. Squire Dornell mutisi joitakin mehukkaita sanoja ja koki salata pettymystään. Rouva ei puhunut sanaakaan siitä, miten kauan hän aikoo viipyä, mutta asiaa tiedusteltuaan Squire sai tietää mukaan otetun niin paljon matkatavaraa kuin kysymyksessä olisi ollut kahden kolmen viikon matka.

Niinpä oli King's-Hintock nyt yhtä yksinäinen kuin Falls-Park oli ollut. Squire oli viime aikoina menettänyt koko eränkäyntihalunsa, niin että hän tänä metsästyskautena tuskin oli ollut kertaakaan jahtiseurueensa mukana. Hän luki yhä uudelleen Bettyn harakanvarpaat ja etsi sitäpaitsi kätköistään esiin muutamia hänen kirjoittamiaan vanhoja kirjeitä. Niiden lukeminen näytti nyt olevan hänen ainoa ilonsa. Muutamia päiviä myöhemmin saapunut kirje antoi varmuuden siitä, että hänen vaimonsa ja tyttärensä todellakin olivat Lontoossa. Mrs Dornell ilmoitti heidän toivonsa olevan päästä kotiin suunnilleen viikon kuluttua ja huomautti samalla, ettei ollut voinut aavistaakaan hänen palaavan niin pian King's-Hintockiin; muussa tapauksessa hän ei olisi lähtenyt matkalle antamatta hänelle tietoa.

Squire Dornell ihmetteli, oliko hänen vaimollaan aikomus Lontooseen mennessään tai sieltä tullessaan poiketa Reynardin maatilalla lähellä Melehesteriä, jonka kaupungin läpi heidän oli matkallaan kuljettava. Mahdollista oli, että hän niin menetteli edistääkseen suunnitelmiaan, ja pelkkä ajatus, että omat suunnittelut voivat joutua häpeään, oli kovin kiusallinen.

Squire ei tietänyt mitä tehdä, kunnes hänen mieleensä äkkiä juolahti, että tästä sietämättömästä painostuksesta pääsee parhaiten kutsumalla luokseen päivälliselle muutamia ystäviä ja hukuttamalla huolensa grogiin ja viiniin. Päätöksensä hän toteutti heti. Kutsuvieraat olivat enimmäkseen tilanomistaja-naapureita, kaikki vähäpätöisempiä miehiä kuin hän itse, jahtiseurueitten jäseniä. Eversheadin tohtori oli mukana ja useita muita suruttomia veikkoja, joita hänen vaimonsa ei olisi suvainnut, jos olisi ollut kotosalla. "Kun kissa on poissa —!" sanoi Squire.

Vieraat saapuivat, ja saattoi selvästi huomata, että heillä oli aikomuksena viettää hupaisa ilta. Sherton Castlen Baxby oli myöhästynyt. Häntä odotettiin hetkinen, koska hän oli Dornellin ystävistä kaikkein iloisin, mies, jonka puuttuessa ei tämäntapaisia pitoja voinut katsoa täysin onnistuneiksi, ja — tämä lisättäköön — jonka läsnäollessa ei kumpaakin sukupuolta edustavassa vierasjoukossa voitu koskaan noudattaa täysin moitteetonta käytöstä. Hän oli juuri saapunut kotiin Lontoosta, ja Squire paloi halusta saada häntä puhutella — ilman mitään varsinaista syytä; mutta olihan hän äskettäin hengitellyt sen kaupungin ilmaa, jossa Betty oleskeli.

Vihdoin kuului Baxby ajavan oven eteen. Isäntä ja vieraat siirtyivät ruokasaliin, ja kohta heidän jäljessään astui sisään Baxby pyydellen anteeksi myöhästymistään.

"Minä olen palannut kotiin viime yönä", kertoi hän, "ja totta puhuen olen jo nauttinut täyden määrän." Isännän puoleen kääntyen hän lisäsi: "No, Dornell — viekas Reynard se vei sinun karitsasi? Ha, ha!"

"Mitä?" huudahti Squire Dornell tylsästi yli pöydän, jonka ääressä he kaikki seisoivat. Kylmä maaliskuun aurinko valaisi hänen täyteläisiä, sileäksi ajeltuja kasvojaan.

"Totta kaiketi sinä tiedät, mitä koko kaupunki tietää — olet kai jo saanut kirjeen — että Stephen Reynard on nainut sinun Bettysi? Niin totta kuin elän! Koko juttu oli hyvin järjestetty. He erosivat heti ja tapaavat toisensa vasta viiden kuuden vuoden kuluttua. Mutta hyvä Jumala, täytyyhän sinun se tietää!"

Kaatumisesta aiheutuva jymähdys oli ainoa vastaus. Vieraat kääntyivät nopeasti katsomaan. Squire oli kaatunut kuin pölkky pöydän taakse ja makasi liikahtamatta tammipermannolla.

Lähinnä seisovat kumartuivat hänen puoleensa, toiset neuvottomina hätäilivät. Havaittiin että hän oli ihan tajuton, vaikka huokaili ja puhkui kuin pajanpalkeet. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat, suonet paisuneet, ja hiki helmeili hänen ohimoillaan.

"Mikä hänen tuli?" kysyi joku.

"Halvauskohtaus", sanoi Eversheadin tohtori vakavasti.

Tavallisesti hänet kutsuttiin kartanoon vain pieniä vammoja parantamaan, ja hän oivalsi nyt tilanteen tärkeyden. Hän kohotti isännän päätä, irroitti hänen kaulaliinansa ja vaatteensa ja soitti palvelijoita, jotka kantoivat sairaan yläkertaan.

Siellä hän makasi kuin nukutettuna. Lääkäri päästi hänestä verta pesuvadillisen, mutta vasta kello kuuden tienoissa hän tuli jälleen tajuihinsa. Päivällisseurue oli jo kokonaan hajaantunut, useimmat olivat lähteneet kotiinsa; vain pari kolme henkilöä oli jäänyt.

"Siunatkoon", huokaili Baxby kerran toisensa jälkeen, "enhän minä tiennyt, että Dornellin ja hänen ladynsä välit ovat sillä tolalla! Minä luulin, että hän oli järjestänyt pidot juhliakseen tapausta, joka oli tähän saakka pidetty salaisuutena! Hänen pikku tyttärensä siis meni naimisiin hänen tietämättään!"

Tultuaan jälleen tajuihinsa Squire heti läähätti: "Sehän on selvä ryöstö! Häpeällinen rikos! Mies olisi hirtettävä! Missä on Baxby? Minä voin nyt aivan hyvin. Mitä muuta olet kuullut, Baxby?"

Onnettoman uutisen tuoja oli perin haluton enempää järkyttämään Dornellin mieltä, joten hän ei aluksi sanonut juuri mitään. Mutta tuntia myöhemmin, kun Squire oli osittain toipunut, Baxby kertoi kaikki mitä tiesi. Yksityiskohtaisista tiedonannoista tärkein oli se, että Bettyn äiti oli ollut vihittäessä läsnä ja oli näyttänyt varsin tyytyväiseltä. "Kaikki tuntui käyvän niin säännöllistä latua, että minä luonnollisesti otaksuin sinun tietävän asiasta", sanoi hän.

"Minä en tiennyt mistään enempää kuin mullassa makaava vainaja!
Lapsi, joka ei ole kolmeatoista täyttänyt! Miten Sue minut petti!
Tiedätkö, matkustiko Reynard Lontooseen heidän seurassaan?"

"En tiedä. Tiedän vain, että ladysi ja tyttäresi olivat kävelyllä ja että heitä seurasi palvelija; että he astuivat erääseen kultasepän myymälään, missä Reynard oli heitä odottamassa ja että Bettysi siellä, liikkeenomistajan ja nimenomaisessa tarkoituksessa sinne kutsutun palvelijan läsnäollessa kysyi Reynardilta — näin kerrotaan, mutta minä en totisesti vastaa asian todenperäisyydestä — 'Tahdotko naida minut?' tai 'Minä tahdon mennä naimisiin kanssasi; tahdotko naida minut — nyt tai ei koskaan?'"

"Mitä hän lienee sanonut, ei merkitse mitään", mutisi Squire kostein silmin. "Hänen äitinsä on opettanut hänelle nuo sanat, jotta välttyisivät kaikki väkivallan käyttämisestä johtuvat vakavat seuraukset. Sanat eivät ole lapsen — hän, tyttö raukka, ei osannut uneksiakaan naimisiinmenosta, luonnollisesti ei. Jatka!"

"No niin, olipa miten hyvänsä, ainakin he näyttivät päässeen täyteen yksimielisyyteen. He ostivat paikalla, sormuksen, ja vihkiminen tapahtui lähimmässä kirkossa seuraavan puolen tunnin kuluessa."

* * * * *

Paria päivää myöhemmin Squire Dornell sai rouvaltaan kirjeen, joka oli kirjoitettu ennenkuin tieto halvauskohtauksesta oli ehtinyt perille. Hän kertoi kaikki asian yksityiskohdat mitä ystävällisimpään tapaan sitovasti perustellen ja puolustellen antamaansa suostumusta äkilliseen liittoon, joka nyt oli valmis tosiasia. Hän ei ollut — ennen odottamatta sattunutta painostusta — ollenkaan aavistanut, että naimasopimus tulisi niin pian tehtäväksi. Puolittain yllätettynä hän oli sitten myöntynyt saatuaan tietää, että Stephen Reynard, joka nyttemmin oli heidän vävypoikansa, nautti suurta suosiota hovissa ja että hänelle todennäköisesti lähimmässä tulevaisuudessa myönnettäisiin arvonimi. Tämä varhainen naimasopimus ei voinut mitenkään vahingoittaa heidän tytärtään, koska hän tulisi elämään muutamia vuosia kuten tähänkin asti heidän valvontansa alaisena. Lopuksi rouva vielä huomautti, ettei King's-Hintockissa vietetty hiljainen maaelämä varmaankaan tarjoa tilaisuutta yhtä edulliseen naimaliittoon etevän hovimiehen ja kokeneen maailmanmiehen kanssa, joka sitäpaitsi oli hyvässä maineessa erinomaisten persoonallisten avujensa vuoksi. Niinmuodoin hän oli myöntynyt Stephenin anomuksiin ja toivoi miehensä antavan hänelle anteeksi. Sanalla sanoen: rouva kirjoitti niinkuin kirjoittaa nainen, joka tosiasiallisesti on saanut tahtonsa toteutetuksi ja senjälkeen mielellään suostuu kaikkiin sanoja ja myöhempää käyttäytymistä koskeviin myönnytyksiin.

Kaiken tämän Dornell jätti omaan arvoonsa. Koska hänen täytyi kaikin mokomin välttää mielenliikutuksia, hän koetti parhaansa mukaan vallita sekavia tunteitaan käyskennellen huoneesta huoneeseen entisestään perin muuttuneena. Hän varoi antamasta vaimonsa tietää, mikä oli syynä hänen äkilliseen sairastumiseensa, sillä hän ikäänkuin häpesi herkkätunteisuuttaan, joka kaupunkilais-ilmapiiriin eläytyneestä rouvasta epäilemättä näytti naurettavalta ominaisuudelta. Halvauskohtauksesta kertova huhu oli kuitenkin jollakin tavoin tullut hänen kuuluviinsa ja hän ilmoitti miehelleen palaavansa heti häntä hoitamaan. Silloin Squire kohta kokosi tavaransa ja lähti omalle maatilalleen Falls-Parkiin.

Siellä hän aluksi eleli erakkona. Hän oli vielä liian sairas sietääkseen seurustelua tai ratsastaakseen metsästämään. Ja ennen kaikkea oli hänestä vastenmielistä nähdä tuttuja ja tuntemattomia, jotka epäilemättä olivat kuulleet, minkä tempun hänen vaimonsa oli hänelle tehnyt.

Hän ei voinut mitenkään moittia Bettyä siitä, että hän oli ollut urotyössä osallisena. Hän ei voinut uskoa tytön toimineen vapaaehtoisesti. Haluten kovin tietää, kuinka Betty voi, hän lähetti uskollisen palvelijansa Tupcomben Eversheadin kylään, joka sijaitsee aivan lähellä King's-Hintockia, sovittaen matkan siten, että Tupcombe saapui perille pimeän suojassa. Lähetti, jolla ei ollut yllään livereitä, ei herättänyt kenenkään huomiota istuutuessaan "Sian ja Tammenterhon" majatalon uuninloukkoon.

Ravintolavieraitten keskustelu koski tietenkin vereksintä uutista — äsken solmittua avioliittoa. Tupakoiva kuuntelija sai tietää, että mrs Dornell oli pari päivää sitten palannut tyttärineen King's-Hintockiin, että Reynard oli lähtenyt mannermaalle ja että Betty oli lähetetty takaisin kouluun. Neitonen ei ollenkaan käsittänyt asemaansa Reynardin lapsipuolisona — niin kerrottiin — ja vaikka juhlalliset vihkimismenot olivatkin aluksi häntä säikähdyttäneet, hän piankin toipui havaitessaan ettei hänen vapauttaan millään tavoin rajoitettu.

Senjälkeen alkoivat Dornell ja hänen vaimonsa säännöllisesti lähettää tietoja toisilleen. Jos viimeksimainittu oli aikaisemmin ollut vaatelias, niin hän nyt esiintyi sitä sopuisampana. Mutta hänen talonpoikaismainen, suorasukainen, kiukkuinen miehensä pysytteli yhä loitolla. Pyrkien pääsemään sovintoon — saamaan anteeksi sotajuonensa — ja sitäpaitsi vilpittömästi haluten hellyydellään lievittää miehensä surua hän vihdoin saapui hänen ovelleen Falls-Parkiin.

He olivat viimeksi nähneet toisensa sinä riitaisena yönä, jonka jälkeen rouva matkusti Lontooseen ja herra sen johdosta sairastui. Viimeksimainittu oli kovin muuttunut. Kasvot olivat ilmeettömät kuin nuken, ja vielä huolestuttavampaa oli, että hän asusti yhdessä ainoassa huoneessa runsaasti nautiskellen sellaisia virvokkeita, jotka lääkäri oli häneltä ehdottomasti kieltänyt. Selvää oli, ettei sopinut sallia hänen jatkavan tätä mieletöntä elintapaa.

Rouva siis osoitti myötätuntoa, pyysi anteeksi ja hyvitteli Mutta vaikka he tästä päivästä lähtien eivät olleetkaan enää niin vieraita kuin ennen, tapasivat he kuitenkin toisiansa vain sattumalta, sillä Dornellin päämaja sijaitsi edelleenkin Fallsissa.

Niin kului kolme neljä vuotta. Sitten saapui rouva eräänä päivänä tavallista iloisempana ja ilmoitti lyhyesti, että Bettyn koulunkäynti oli päättynyt; hän oli palannut kotiin ja oli pahoillaan, kun isä oli poissa. Hän oli pyytänyt äitiänsä viemään perille terveiset: "Pyydä isää tulemaan takaisin rakkaan Bettynsä luo."

"Ah! Hän on varmaan kovin onneton!" virkkoi Squire Dornell.

Hänen vaimonsa oli vaiti.

"Se kirottu naimisliitto!" jatkoi Squire.

Vieläkään ei hänen vaimonsa ryhtynyt väittämään vastaan, sanoihan vain ystävällisesti: "Hän on pihalla vaunuissa."

"Mitä — Bettykö?"

"Niin."

"Miksi et sitä heti sanonut?" Dornell hyökkäsi ulos, ja siellä istui tyttö odottaen hänen anteeksiantoaan. Hän näet otaksui isän närkästyneen häneen samoinkuin äitiinkin.

Niin, Betty oli jättänyt koulun ja oli palannut King's-Hintockiin. Hän oli pian seitsemäntoista vuoden ikäinen ja oli kehittynyt nuoreksi neitoseksi. Varhainen avioliitto ei näyttänyt häntä mitenkään vieroittaneen kodistaan; tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut koko jutun. Kuin unennäkönä oli hänen mielessään tuo kirkas, kylmä maaliskuun päivä, Lontoon kirkko upeilevine, vihreäpeitteisine penkkiriveineen ja suuret urut läntisellä parvekkeella — kaikki perin toisenlaista kuin heidän omassa pikku kirkossaan — kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka kasvoihin hän oli katsonut tuntien kunnioitusta ja pelkoa ja samalla ajatellen, että hän oli aika ruma ja kauhistuttava, tuo mies, jota hän ei ollut sen koommin nähnyt — ainoastaan kohteliaat kirjeet olivat ylläpitäneet yhteyttä heidän välillään — ja joka oli hänelle nyt siinä määrin samantekevä, että jos olisi kerrottu hänen kuolleen, olisi hän vastannut vain: "Todellako!" Bettyn tunteet uinuivat yhä.

"Oletko hiljattain kuullut miehestäsi", kysyi Dornell, kun olivat ehtineet sisään, nauraen samalla kertaa pilkallisesti ja lempeästi, mikä osoitti, ettei hän odottanut vastausta.

Tyttö säpsähti ja rouva katsoi rukoillen mieheensä. Koska Dornell keskustelun jatkuessa taipui ilmaisemaan tunteita, jotka saattoivat ainoastaan vahingoittaa auttamatonta tilannetta, ehdotti mrs Dornell, että Betty poistuisi huoneesta, kunnes vanhempien välinen yksityiskeskustelu olisi lopussa. Betty totteli mielellään.

Dornell pääsi nyt vapaasti toistamaan huomautuksiaan. "Etkö nähnyt, kuinka hän pelästyi pelkän nimen kuullessaan?" lisäsi hän sitten. "Ellet sinä huomannut, niin huomasinpa minä. Tuhat tulimmaista! Millainen tulevaisuus onkaan tyttö raukkaani odottamassa! Minä sanon sinulle, Sue, se ei ollut moraalisessa katsannossa mikään avioliitto, ja jos minä olisin nainen hänen sijassaan, niin en pitäisi sitä sellaisena. Hän voisi yhtään syntiä tekemättä rakastua kehen hyväksi näkee, ikäänkuin ei olisikaan toiseen henkilöön kahlehdittu. Niin, juuri niin minä ajattelen, auttamattomasti. Saat uskoa, Sue, että minun mieheni oli paras! Hän olisi sopinut Bettylle."

"Sitä en usko", vastasi rouva epäillen.

"Olisitpa nähnyt hänet, niin uskoisit. Hänestä on sukeutunut pulska poika."

"Hst! Hiljempaa!" kehoitti rouva nousten tuolistaan ja mennen viereiseen huoneeseen, jonne heidän tyttärensä oli vetäytynyt. Mrs Dornell säikähti nähdessään Bettyn istuvan tuijotellen, vaipuneena niin syviin haavelmiin, ettei huomannut äitinsä tuloa. Hän oli kuullut joka sanan ja sulatteli nyt uusia tietojansa.

Äiti arveli, että Falls-Park, katsoen Dornellin mietelmiin ja mielipiteisiin, oli vaarallinen olopaikka vastaanottavaisessa ikäkaudessa elävälle nuorelle tytölle, erittäinkin siinä erikoisessa asemassa, jossa Betty oli. Hän kutsui Bettyn luokseen, ja sitten he sanoivat hyvästi. Squire ei halunnut palata King's-Hintockiin asettuakseen sinne asumaan, mutta Bettyn sielläolo oli nyt, kuten ennenkin, riittävä syy: hän lupasi pian käydä heitä tervehtimässä.

Koko kotimatkan Betty oli hiljainen ja mietteissään. Hänen huolestunut äitinsä huomasi liiankin selvään, että Squire Dornellin vapaat näkökannat olivat vaikuttaneet tyttöön jollakin tavoin herättävästi.

Squire Dornell piti lupauksensa saapua odottamattoman pian. Hän tuli eräänä aamupäivänä kahdentoista tienoissa aivan samoin kuin ennen vanhaan itse ajaen punapyöräisten keltaisten ajopelien eteen valjastettuja ruskojansa uskollisen Tupcomben seuratessa ratsain. Squiren vieressä istui nuori mies, ja mrs Dornell tuskin kykeni salaamaan hämmästystään, kun Squire esitteli hänet ystävänään Elm-Cranlynehin Phelipsonina.

Dornell kävi tyttärensä luo ja suuteli häntä hellästi: "Aiheuta äidillesi hieman omantunnontuskaa, tyttöseni!" kuiskasi hän. "Aiheuta hänelle omantunnontuskaa sanomalla mieltyneesi Phelipsoniin ja huomauttamalla, että olisit pitänyt vanhan isäsi valitseman miehen parempana sitä, jonka äitisi sinulle väkisin tyrkytti."

Kunnon vanhus kuvitteli kehoituksen vaikutukseksi, että Betty päivällispöydässä salaa loi ihastuneita silmäyksiä vilkkaaseen ja avomieliseen Phelipsoniin, ja häntä nauratti kovin, kun huomasi talon emännän sielunrauhan todellakin rikkoutuvan. "Nyt saa Sue nähdä, miten väärin hän on menetellyt!" mietti hän.

Mrs Dornell oli tosiaankin kovin levoton. Tilaisuuden tullen hän kävi kahdenkesken moittimaan miestänsä. "Sinun ei olisi pitänyt tuoda häntä tänne. Voi Thomas, kuinka saatoitkaan olla niin ajattelematon! Hyvä Jumala, etkö ymmärrä, ettei tehtyä voi saada tekemättömäksi ja että koko tämä hassutus saattaa hänen ja hänen miehensä onnen vaaranalaiseksi? Hän oli nöyrä kuin karitsa ja odotti iloiten mr Reynardia palaavaksi, kunnes sinä pilasit koko asian puhumalla hänen kuultensa tästä Phelipsonista. Sen jälkeen kun kävimme Falls-Parkissa tyttö on ollut luonnottoman vaitelias ja kokonaan omiin ajatuksiinsa vajonnut. Mitä pahaa sinä aiotkaan tehdä? Ja kuinka tämä päättyy?"

"Myöntänet ainakin, että minun ehdokkaani olisi sopinut hänelle paremmin. Minä otin hänet mukaani ainoastaan saadakseni sinut siitä vakuutetuksi."

"Miksei, miksei, minä myönnän, että niin on laita. Mutta vie hänet toki heti pois! Älä salli hänen jäädä tänne! Minä pelkään, että Betty on jo häneen kiintynyt."

"Joutavia, Sue. Me vain päätimme tehdä pienen kepposen ärsyttääksemme sinua!"

Äidin silmiä ei kumminkaan ollut niin helppo pettää. Jos Betty sinä päivänä tosiaankin vain näytteli rakastuneen osaa, niin hän esitti sitä täysin todenmukaisesti, niinkuin Rosalinda. Paraskin asiantuntija olisi erehtynyt uskomaan, että oli tosi kysymyksessä. Päästyään voitolle Squire suostui mielellään kuljettamaan pois tuon liiaksi viekoittelevan nuorukaisen. Varhain iltapuolella he lähtivät paluumatkalle.

Päivän koe kiinnitti suuressa määrin myöskin heidän takanaan ratsastavan hiljaisen miehen mieltä. Seuraillessaan silmillään Squiren ja nuoren Phelipsonin selkäin heiluntaa ajatteli uskollinen Tupcombe, kuinka mainiosti viimeksimainittu olisi sopinut Bettylle ja kuinka kovin ensinmainittu oli huonontunut viimeksikuluneitten vuosien aikana. Hän kiroili emäntäänsä, jota hän piti tämän epäsuotuisan muutoksen aiheuttajana.

Tämän muistettavan vieraskäynnin jälkeen Dornellien elämä lipui hiljaa eteenpäin kokonaista kaksitoista kuukautta. Squire pysytteli enimmäkseen Fallsissa ja Betty liikkui molempain kartanoiden väliä pari kertaa säikähdyttäen äitiänsä palaamalla isänsä kodista vasta keskiyön tienoissa.

* * * * *

King's-Hintockissa vallitseva rauha häiriytyi erikoislähetin saapuessa. Squire Dornell ilmoitti sairastuneensa kolotukseen, joka oli suorastaan hengenvaarallinen. Hän halusi nähdä Bettyn: miksi ei hän ollut pitkiin aikoihin käynyt isäänsä katsomassa?

Mrs Dornell oli yleensä kovin haluton ottamaan tytärtään mukaansa niille maille. Mutta tyttö, jonka harrastukset olivat viime aikoina keskittyneet yksinomaan Falls Parkiin ja sen ympäristöön, pyrki niin kiihkeästi mukaan, ettei äidillä ollut muuta neuvoa kuin suostua hänen pyyntöönsä.

Squire Dornell oli kärsimättömästi odottanut hänen tuloansa. Hän oli kovin kipeä ja ärtyisä. Hänellä oli tapana ajaa paha ruumiistaan voimallisilla lääkkeillä, mutta tällä kertaa ei yritys ollutkaan onnistunut.

Tyttären läsnäolo tyynnytti häntä nyt kuten aina ennenkin, joskin se myös — samoin tavallisuuden mukaan — teki hänet alakuloiseksi: hän ei voinut milloinkaan unhottaa, että tytär oli suunnitellut elämänsä vastoin hänen toiveitansa, joskin hän salaa oli vakuuttanut isälleen, ettei olisi milloinkaan myöntynyt, jos olisi ollut niin vanha kuin nyt.

Kuten kerran aikaisemmin, halusi hänen vaimonsa nytkin puhua tyttären tulevaisuudesta kahden kesken, sillä lähestyi se aika, jolloin Reynardin oli määrä saapua valvomaan oikeuksiansa. Hän olisi tullut jo aikaisemmin, ellei neitonen olisi kiihkeästi pyytänyt häntä siirtämään tulonsa tuonnemmaksi. Tässä suhteessa vanhemmat olivat samaa mieltä kuin tytär, pitäen silmällä hänen nuoruuttansa. Reynard oli nöyrästi alistunut heidän toivomuksiinsa, sitä suuremmalla syyllä, kun tehty sopimus kielsi häntä käymästä tapaamassa vaimoaan ennenkuin viimeksimainittu oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, mikäli eivät molemmat asianosaiset yksimielisesti suostuisi tätä ehtoa kumoamaan. Nykyinen asiaintila ei kumminkaan voinut kauan jatkua, ja Reynardin viime kirjeen sävy riitti osoittamaan, että hän aikoi pian ottaa vaimonsa haltuunsa, oli miten oli. Betty oli lähetetty alakertaan, jottei tämä arkaluontoinen keskustelu tulisi hänen kuuluviinsa, ja kohta hän näkyi katoovan puistoon. Hän näytti erittäin sievältä pitkässä viheriässä hameessaan ja leveälierisessä sulkahatussaan. Palatessaan aineeseensa mrs Dornell havaitsi miehensä yhä yhtä vastahakoiseksi suostumaan Reynardin esittämään pyyntöön.

"Vasta kolmen kuukauden kuluttua hän täyttää kahdeksantoista!" huudahti Squire. "Hän yrittää tulla liian aikaisin. En tahdo kuulla siitä puhuttavankaan! Hän ei saa vielä tytärtäni, vaikkapa minun täytyisi miekka kädessä torjua häntä tulemasta."

"Mutta Thomas kulta", koetti rouva sovitella, "ajattelehan, jos sattuisi jotakin sinulle tai minulle, kuinka paljon parempi silloin olisikaan, että hän jo eläisi heidän yhteisessä pesässään!"

"Se on liian aikaista!" väitti Squire otsasuonten alkaessa paisua. "Jos hän tulee ennen Kyntteliä, niin minä haastan hänet kaksintaisteluun — sen lupaan ja vannon! Parin kolmen päivän kuluttua minä palaan takaisin King's-Hintockiin ja silloin minä vartioin Bettyä yöt päivät!"

Rouva ei uskaltanut kuohuttaa hänen mieltänsä sen enempää vaan taipui vakuuttaen, että kirje, jonka Reynard hänen poissaollessaan mahdollisesti kirjoittaisi sopiakseen tulopäivästään, jätettäisiin Squiren luettavaksi ja että hän saisi menetellä niinkuin hyväksi näkee. Siihen loppuivat kahdenkeskiset asiat, joten mrs Dornell lähti hakemaan Bettyä toivoen ettei hän ollut kuullut isänsä äänekkäitä lausuntoja.

Hän ei tosiaankaan ollut tällä kertaa niitä kuullut. Mrs Dornell asteli polkua, jota pitkin hän oli nähnyt Bettyn kulkevan, mutta sai vaeltaa hyvän matkan näkemättä vilahdustakaan tytöstä. Niinpä hän kääntyi takaisin palatakseen niityn poikki vievää oikotietä, kun hämmästyksekseen ja kauhistuksekseen havaitsi etsintänsä esineen istumassa seetrin, vaakasuoralla oksalla, hänen vieressään nuori mies, joka oli kiertänyt, käsivartensa hänen vyötäisilleen. Nuori mies liikahti hieman, ja mrs Dornell tunsi hänet nuoreksi Phelipsoniksi.

Hän siis oli sittenkin oikeassa. Niinsanottu teeskennelty rakkaus olikin aitoa. Miten mrs Dornell tällä hetkellä nimitteli miestään sen johdosta, että hän oli ollut kyllin ymmärtämätön saattaakseen nuoret toistensa pariin, jääköön kertomatta. Hän päätti heti olla ilmaisematta rakastaville, että oli heidät nähnyt. Niinpä hän peräytyi, saapui taloon toista tietä ja huusi ikkunasta niin kimakasti kuin voi: "Betty!"

Ensimmäisen kerran kysyi Susan Dornell itseltään, oliko ollut viisasta naittaa tyttö salaa niinkuin hän oli tehnyt. Hänen miehensä alkujaan kestämättömät vastaväitteet olivat kohtalon avulla muuttuneet epäämättömiksi. Tulevaisuus näytti uhkaavalta. Miksi oli Dornell sekaantunut asiaan? Miksi oli hän niin itsepintaisesti puolustanut ehdokastaan? Nyt oli selvää, minkä vuoksi Betty innokkaasti vaati lykkäystä joka kerta kun oli puheena hänen miehensä paluu, oli selvää, minkä vuoksi hän mieluimmin oleskeli Falls-Parkissa. Äskeinen kohtauskin oli kenties järjestetty kirjeiden avulla.

Tytön ajatukset eivät luultavasti olisi milloinkaan joutuneet harhateille, ellei hänen isänsä olisi herättänyt hänessä vastenmielisyyttä varhaista liittoa vastaan väittämällä hänen olleen liian nuoren voidakseen tietää mitä tahtoi. Muussa tapauksessa hän luultavasti olisi määräpäivänä avosylin rientänyt miestään vastaan.

Vihdoin näkyi Betty tulevan. Hän oli kalpea, mutta ei muuten ollenkaan ilmaissut ketään kohdanneensa. Mrs Dornell huokasi havaitessaan oman lapsensa niin kavalaksi. Siinä siis oli se puhdassydäminen olento, jonka kasvamista ja kehittymistä he olivat hellästi valvoneet — varhaisvanha heilakka, joka oli ehtinyt hankkimaan itselleen rakastajan ja osasi salata hänen olemassaolonsa niin taitavasti kuin maailmannainen ainakin! Mrs Dornell valitti kovin, ettei Stephen Reynardin ollut sallittu saapua noutamaan Bettyä ehdottamanaan aikana.

Palatessaan King's-Hintockiin he istuivat melkein vaieten vierekkäin. Vain Betty sanoi muutamia sanoja, joiden virallisuus osoitti, että hänen mieltään ja sydäntään askarruttivat aivan toiset asiat.

Mrs Dornell oli liian älykäs äiti ryhtyäkseen avomielisesti moittimaan Bettyä. Siitä asia olisi vain pahentunut. Ainoa keino oli viedä tyttö lukkojen taakse, kunnes hänen miehensä saapuisi ottamaan hänet haltuunsa. Mrs Dornell toivoi hartaasti, että Reynard jättäisi ottamatta huomioon Dornellin vastustuksen ja tulisi aivan pian.

Senvuoksi näytti mrs Dornellista onnelliselta sattumalta, että hänen King's-Hintockiin saapuessaan jätettiin hänelle Reynardin lähettämä kirje. Se oli osoitettu hänelle ja hänen miehelleen yhteisesti ja ilmoitti kohteliaasti, että kirjeenkirjoittaja oli äskettäin astunut maihin Bristolissa ja pyysi saada lähipäivinä tulla King's-Hintockiin vihdoin kohdatakseen rakkaan Bettynsä sekä viedäkseen hänet mukanaan, ellei hänellä ja vanhemmilla ollut mitään sitä vastaan.

Bettykin oli saanut samansisältöisen kirjeen. Äidin ei tarvinnut muuta kuin luoda silmänsä hänen kasvoihinsa nähdäkseen miten tiedonanto tyttöön vaikutti. Hän oli kalpea kuin palttina.

"Sinun tulee ottaa hänet vastaan niin ystävällisesti kuin suinkin voit", sanoi äiti lempeästi.

"Mutta — mutta — minä — —"

"Sinä olet nyt täysikasvuinen", lisäsi mrs Dornell vakavasti, "ja lykkäysten tulee loppua."

"Entä isä? Minä tiedän varmaan, ettei hän sitä salli! Minä en ole vielä valmis. Jospa hän suostuisi odottamaan vielä vuoden — jospa hän odottaisi edes muutamia kuukausia! Jospa — jospa isä olisi täällä! Minä lähetän heti häntä hakemaan." Äkkiä hän vaikeni, heittäytyi äitinsä kaulaan, purskahti itkuun ja huudahti: "Äiti, äiti, armahda minua — minä en rakasta tuota miestä, miestäni!"

Tuskainen huudahdus kävi mrs Dornellin sydämelle; hän ei voinut pysyä jäykkänä. Mutta mitä voi tehdä enää nyt, kun asiat olivat kehittyneet näin pitkälle. Hän oli hämmennyksissä ja taipui ymmärtämään Bettyä. Aluksi hän oli aikonut lähettää Reynardille myöntävän vastauksen, kehoittaa häntä saapumaan King's-Hintockiin ja salata asian mieheltään, kunnes hän jonakin kauniina päivänä tulisi Fallsistaan ja näkisi kaikki jo järjestettynä, Reynardin ja Bettyn elämässä toistensa kanssa rauhassa ja rakkaudessa. Mutta päivän tapaukset ja tyttären äkillinen tunteenpurkaus muuttivat hänen suunnitelmansa. Betty oli epäilemättä valmis toteuttamaan uhkauksensa, antamaan isälleen asiasta tiedon, ehkäpä pakenemaankin hänen seurassaan. Sitäpaitsi oli Reynardin kirje osoitettu mr Dornellille ja hänelle yhteisesti, ja hänen omatuntonsa ei sallinut sen salaamista.

"Minä lähetän kirjeen heti isällesi", vastasi hän hyvitellen. "Tehköön hän aivan niinkuin hyväksi näkee. Sinä tiedät, että hän ottaa sinun toivomuksesi huomioon. Toivon vain hänen kestävän kirjeen aiheuttaman mielenliikutuksen. Suostutko ehdotukseeni?"

Betty raukka suostui sillä ehdolla, että hän itse saisi lähettää kirjeen matkaan. Äidillä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta kohta kun ratsastava sananviejä oli ehtinyt puistokujalta maantielle, alkoi mrs Dornellin myötätunto häipyä. Tytön salainen kiintymys nuoreen Phelipsoniin ei sittenkään ollut mikään mitätön seikka. Betty voi lähettää hänelle tietoja, saattoipa hän yrittää häntä kohdatakin. Se oli perin vaarallista. Stephen Reynardin täytyi nopeasti astua paikalleen Bettyn rinnalle.

Mrs Dornell istuutui kirjoittamaan Reynardille kirjettä, joka loi valoa hänen suunnitelmiinsa.

* * * * *

"Minun on nyt välttämätöntä ilmoittaa Teille", kirjoitti hän, "jotakin, jota en ole milloinkaan ennen Maininnut — kenties olen saanut Teidät uskomaan aivan Päinvastaista — nimittäin, että Bettyn Isä on yhä vielä vastahakoinen suostumaan liittoonne. Koska en omasta puolestani Halua Teitä viivyttää kauempaa — Tyttäreni parasta silmällä pitäen odotan Teidän Tuloanne yhtä hartaasti kuin Te itse — niin minulla ei ole muuta neuvoa kuin kannattaa Teidän Aikomustanne Mieheni tietämättä. Hän, ikävä kyllä, makaa nykyjään sairaana Falls-Parkissa, mutta minä katsoin Velvollisuudekseni lähettää hänelle Teidän Kirjeenne. Vastauksessaan hän luultavasti tulee kehoittamaan Teitä matkustamaan muutamaksi Kuukaudeksi — tai kunnes sopimuksessa määrätty aika on kulunut umpeen — sinne, mistä äskettäin olette palannut, Jos sellaisen Kirjeen saatte, niin neuvoisin Teitä jättämään sen kokonaan huomioonottamatta ja saapumaan tänne aikomuksenne mukaisesti. Toivottavasti ilmoitatte minulle Päivän ja Hetken (pimeän tullen, jos mahdollista), jolloin saamme Teitä tänne odottaa. Rakas Bettymme on luonani ja minä vastaan siitä, että hän Teidän saapuessanne on Kotona."

* * * * *

Kenenkään tietämättä lähetettyään tämän kirjelmän mrs Dornell ryhtyi suunnittelemaan toimenpiteitä voidakseen estää tytärtänsä poistumasta kotoa. Samalla oli pidettävä huolta siitä, ettei tyttö tuntenut olevansa silmälläpidon alaisena. Mutta aivan kuin aavistamalla oli Betty lukenut äitinsä kasvoista, että aviomies oli tulossa.

"Hän tulee!" huudahti tyttö. "Ei vielä viikkoon", vakuutti äiti.?
"Mutta viikon kuluttua — varmasti?"

"Niin, epäilemättä."

Betty vetäytyi nopeasti huoneeseensa eikä enää näyttäytynyt.

Viekoittelevan yksinkertaista olisi ollut lukita huoneen ovi ja Reynardin saavuttua jättää avain hänelle. Hiljaa koskettaessaan lukkoon mrs Dornell kuitenkin havaitsi, että ovi jo oli sisäpuolelta lukossa. Sitäpaitsi oli Betty antanut määräyksen, että ateriat oli tuotava hänen huoneeseensa.

Mrs Dornell istuutui omaan huoneeseensa. Bettyn huoneeseen voi päästä ainoastaan kulkemalla sen ja makuuhuoneen läpi. Mrs Dornell päätti pysyä vartiopaikallaan yöt päivät, kunnes Bettyn puoliso saapuisi. Siinä tarkoituksessa hänkin varustautui aterioimaan omassa huoneessaan. Betty siis ei voinut päästä karkuun, vaikka olisi tahtonutkin, äidin tietämättä, sillä hänen huoneessaan oli tämä ainoa ovi, lukuunottamatta pieneen pukuhuoneeseen vievää ovea, johon taas ei voinut päästä mistään muualta käsin.

Oli ilmeistä, ettei Betty ajatellutkaan pakenemista. Pikemmin hän suunnitteli linnoittautumista. Hän oli valmis kestämään piirityksen vaivat; pakoa hän sitävastoin halveksi. Niinmuodoin hän ainakin oli varmasti tallessa. Miten Reynardin tuli menetellä saadakseen tavata hänen arkaa ja vastahakoista tytärtään, täytyi äidin mielestä jättää hänen oman kekseliäisyytensä ratkaistavaksi.

Kuullessaan puolisonsa pian saapuvan Betty oli näyttänyt niin kalpealta ja epätoivoiselta, ettei mrs Dornell uskaltanut jättää häntä yksin. Tunnin kuluttua hän tirkisti avaimenreiästä. Betty makasi sohvalla tuijotellen tylsästi kattoon.

"Sinä näytät sairaalta, lapsukaiseni", huudahti äiti. "Et ole ollut pitkään aikaan raittiissa ilmassa. Tulehan ajelemaan kanssani."

Betty ei vastustellut. Hetkisen kuluttua he ajoivat puiston läpi kylään päin, tytär yhä jäykkänä, jäisenä ja hiljaisena. He jättivät puiston palatakseen toista tietä ja kulkivat maantien vieressä sijaitsevan tuvan ohi.

Bettyn katse osui tuvan ikkunaan. Siinä näkyi hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka kasvot olivat hänelle tutut, istumassa nojatuolissa. Tytön poskia peitti hilse, joka kiilsi päivänpaisteessa. Hänessä oli ollut tulirokko — sairaus, joka yleisyytensä vuoksi oli siihen aikaan niin ankara vitsaus, että me nykyjään tuskin voimme sitä käsittää.

Äkkiä kirkasti Bettyn elottomia kasvoja ajatuksenvälähdys. Hän vilkaisi äitiin. Mrs Dornell oli katsellut toiselle taholle. Betty sanoi haluavansa pistäytyä tupaan puhuttelemaan tyttöä. Mrs Dornell näytti epäilevän, mutta huomattuaan ettei tuvassa ollut takaovea, joten Betty ei voinut päästä huomaamatta karkuun, hän suostui pysäyttämään ajoneuvot. Betty juoksi tupaan ja palasi parin minuutin kuluttua istuutuen jälleen rauhallisesti paikalleen. Ajoneuvojen lähtiessä liikkeelle hän loi äitiinsä syvän katseen ja sanoi: "Nyt se on tehty!" Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät kovin rauhattomilta ja silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. "Mitä sinä olet tehnyt?" kysyi Mrs Dornell. "Nanny Priddle on sairastanut rokon, minä näin hänet ikkunassa ja menin suutelemaan häntä saadakseni tartunnan. Nyt minä siis olen rokkotautinen, joten hän ei voi tulla minua lähelle!"

"Sinä ilkiö!" huudahti hänen äitinsä. "Mitä minun nyt on tehtävä! Sinä hankit itsellesi taudin, anastat Jumalan pyhän oikeuden, koska et voi sulattaa sitä miestä, johon olet vihitty!"

Säikähtynyt rouva käski ajaa kotiin mitä pikimmin, ja Betty, jota hänen oma mielettömyytensä jo alkoi hieman pelottaa, pistettiin kylpyyn. Sitäpaitsi tehtiin kaikki, mitä tehtävissä oli, jotta tauti, jonka hän oli yrittänyt vapaaehtoisesti itselleen hankkia, ei pääsisi kehittymään.

Nyt oli kaksinverroin syytä sulkea kapinoiva tytär ja vaimo omaan huoneeseensa. Siellä hän pysyikin lopun päivää ja seuraavat päivät. Aljettiin uskoa, ettei hänen huimapäisyytensä ollut aiheuttanut mitään ikäviä seurauksia.

* * * * *

Sillaikaa Reynardin ensimmäinen kirje, jossa hän ilmoitti mrs Dornellille ja hänen miehelleen pian saapuvansa, oli ehtinyt matkallaan Falls-Parkiin. Se jätettiin sinetöitynä uskolliselle palvelijalle Tupcombelle, jota kehoitettiin antamaan se isännälleen virkistävän päivällislevon jälkeen. Tupcombe valitti kovin tehtäväänsä, sillä tällä tavoin lähetetyt kirjeet tekivät hänen isäntänsä aina perin levottomaksi. Arvaten että ajan pitkään sittenkin olisi suunnattomasti pahempi salata kirjeen sisältämä uutinen, hän odotti soveliasta hetkeä. Se tuli seuraavana aamuna, jolloin hän jätti kirjeen isännälleen.

Mrs Dornell osasi korkeintaan odottaa, että hänen miehensä määräisi
Reynardin pysyttelemään vielä muutamia kuukausia loitolla. Mutta
Squire ilmoittikin itse lähtevänsä Bristoliin tapaamaan Reynardia ja
selvittämään asian hänen kanssaan suullisesti.

"Sitä te ette voi tehdä, hyvä herra", sanoi Tupcombe. "Te ette voi nousta vuoteesta."

"Mene tiehesi, Tupcombe, äläkä ryhdy minua neuvomaan. Käske satuloida
Jerry tunnin kuluessa."

Uskollinen Tupcombe luuli isäntänsä joutuneen järjiltään — niin äärimmäisen avuttomalta hän näytti — ja lähti vastahakoisesti huoneesta. Heti hänen poistuttuaan Squire kurottautui avaamaan vuoteen vieressä olevan kaapin ovea. Sieltä löytyi pieni, luuvalolääkettä sisältävä pullo, jonka käyttämisestä henkilääkäri oli häntä varoittanut.

Nyt hän välitti viisi kaikista varoituksista. Hän otti kaksinkertaisen annoksen ja odotti puoli tuntia. Se ei näyttänyt vaikuttavan mitään. Sitten hän kaatoi kolminkertaisen annoksen, nieli sen, nojasi tyynyihinsä ja odotti. Hänen odottamansa ihme tapahtui viimein. Tuntui siltä kuin jälkimmäinen annos ei olisi vaikuttanut yksin omalla voimallaan, vaan olisi sitäpaitsi herättänyt ensimmäisenkin annoksen uinuvat mahdit. Hän pisti pullon talteen ja soitti Tupcombea.

Tuskin tunnin kuluttua hämmästyi eräs palvelijattarista, jotka luonnollisesti tiesivät, kuinka sairas heidän isäntänsä oli, kuullessaan portaista tanakoita askeleita, joita säesteli laulunhyräily. Tohtori oli käynyt talossa jo aamusella ja askelet olivat liian raskaat ollakseen ajomiehen tai minkään muun miespalvelijan aiheuttamat. Katsahtaessaan ylös hän näki Squire Dornellin astelevan portaita alas täydessä ratsastuspuvussaan rehevin, vapain liikkein niinkuin muinoin voimansa päivinä. Palvelijattaren kasvot näyttivät hämmästyneiltä.

"Mitä pirua sinä töllistelet?" kysyi Squire. "Etkö ole milloinkaan ennen nähnyt miehen lähtevän talostaan, tyttö?"

Jatkaen uhittelevaa hyräilyänsä hän jatkoi matkaansa kirjastohuoneeseen, soitti kelloa, kysyi, olivatko hevoset valmiina ja käski tuoda ne portaitten eteen. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän ratsasti Bristoliin päin, jäljessään Tupcombe, joka vapisi ajatellessaan mitä tämä saattoi merkitä.

He ratsastivat tasaista vauhtia komeain metsäin ja yksitoikkoisten tasankojen halki. Kun he olivat ehtineet kulkea suunnilleen viisitoista peninkulmaa, niin Tupcombe voi havaita, että Squire alkoi olla väsynyt — niin väsynyt kuin kymmenen vuotta aikaisemmin ratsastettuaan kolme kertaa pitemmän matkan. He saapuivat kumminkin onnellisesti Bristoliin ja asettuivat siihen majataloon, jossa Squire kaupungissa käydessään tavallisesti asui. Pian senjälkeen Dornell lähti jalkaisin siihen majataloon, jonka osoitteen Reynard oli ilmoittanut. Kello oli silloin suunnilleen neljä.

Reynard oli jo syönyt päivällistä — siihen aikaan syötiin varhain — ja oli omassa huoneessaan. Hän oli vastikään saanut mrs Dornellin vastauksen, mutta ei tahtonut noudattaa hänen neuvoaan ja lähteä King's-Hintockiin, ennenkuin olisi kulunut päivä tai pari, jotta Bettyn isällä olisi tilaisuus ilmoittaa hänelle mielipiteensä, jos haluaisi. Palannut matkamies olisi mielellään nähnyt isänkin suostuvan siihen, että hän kävi tapaamassa morsiantaan, koska hänen liittymisensä perheeseen niin ollen kävisi sievemmin. Vaikka mrs Dornellin tiedonannot osoittivatkin, että appiukon taholta oli odotettavissa vastaväitteitä, oli Reynard sittenkin melkoisesti hämmästynyt, kun ilmoitettiin, että Squire itse oli saapunut häntä tapaamaan.

Stephen Reynard ja Dornell seisoivat vastakkain Bristolin majatalon parhaassa vierashuoneessa. He olivat mahdollisimman suuressa määrin toistensa vastakohdat: Squire kiukkuinen, luuvaloinen, puuskapäinen, suorapuheinen ja häikäilemätön; nuorempi mies kalpea, pitkä, levollinen ja hillitty, maailmanmies, joka täysin ansaitsi King's-Hintockin kirkossa vieläkin nähtävänä olevan hautakirjoituksen, joka luettelee hänen hyviä ominaisuuksiaan:

Henki hienostunut, käytös kiehtovainen, tieteillä kaunistettu, hiottu hovilainen.

Hän oli silloin suunnilleen viidenneljättä vuoden ikäinen, mutta säännölliset elämäntavat ja tyyni, tasainen luonnonlaatu saivat hänet näyttämään paljoa nuoremmalta.

Squire Dornell kävi siekailematta asiaansa käsiksi.

"Nöyrin palvelijanne, hyvä herra", virkkoi hän. "Olen lukenut vaimolleni ja minulle kirjoittamanne kirjeen, johon tahdoin mieluummin vastata suullisesti."

"Käyntinne on minulle suuri kunnia, Sir", vastasi Stephen Reynard kumartaen.

"No niin, ja sitä mikä on tehty, ei saada tekemättömäksi", sanoi Dornell, "vaikka se tapahtuikin kovin varhain ja minun tietämättäni. Hän on teidän vaimonne, auttamattomasti. Mutta lyhyesti sanoen, Sir, hän on vielä liian nuori miehelään; me emme saa pitää silmällä vain hänen ikävuosiaan, vaan myöskin hänen luonnonlaatuaan. Hän on vielä lapsi, te teette epäkohteliaasti tullessanne jo nyt; riittää, jos haette hänet ensi vuonna."

Miten sopuisa Reynard muuten olikin, saattoi hän kumminkin esiintyä hieman itsepintaisena, kun oli kerran päättänyt jotakin tehdä. Betty oli luvattu hänelle viimeistään kahdeksantenatoista syntymäpäivänä — mahdollisesti aikaisemmin, jos hän olisi terve ja voimissaan. Bettyn äiti oli määrännyt ajan oman mielensä mukaan ilman pienintäkään painostusta hänen taholtaan. Hän oli oleskellut ulkomaitten hoveissa, kunnes oli aivan uupunut. Betty oli nyt niin täysikasvuinen kuin suinkin voi toivoa, ja Reynardin mielestä ei ollut vähintäkään syytä pitää häntä enää erossa. Äidin suoman kannustuksen rohkaisemana hän kohteliaasti mutta varmasti selitti Dornellille tähän asti vanhempain mieltä noudattaakseen suostuneensa pidättymään oikeuksistaan, mutta nyt tahtovansa päästä niitä nauttimaan sekä itsensä että Bettyn vuoksi. Koska Betty ei ollut saapunut häntä vastaanottamaan, aikoi hän lähipäivinä matkustaa King's-Hintockiin noutaakseen hänet.

Hienosta esitystavasta huolimatta tämä tiedonanto sai Dornellin raivostumaan.

"Mitä helvettiä, herraseni; te puhutte oikeuksista, te, joka olette ryöstänyt hänet, lapsen, vastoin minun tahtoani ja minun tietämättäni! Jos me olisimme pyytäneet ja rukoilleet teitä ottamaan hänet, niin ette olisi voinut sanoa sen enempää!"

"Kautta kunniani, syytöksenne on täysin perätön, Sir", vastasi vävy. "Tiedossanne täytyy olla — ja ellei, niin on suunnaton vääryys minua kohtaan, että luonnettani teidän silmissänne rumensi sellainen tahra — tiedossanne täytyy olla, etten minä käyttänyt minkäänlaista houkuttelua tai kiusausta. Bettyn äiti suostui; hän itse suostui. Minä luotin heidän sanaansa. Vasta jälkeenpäin sain kuulla teidän todella olevan avioliittoa vastaan."

Dornell selitti, ettei hän ollenkaan uskonut Reynardia. "Te ette saa häntä, ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista — ei yhtään tyttöä pitäisi naittaa sen nuorempana — ja minun tytärtäni ei käsitellä miten sattuu!" Siten hän pauhasi, kunnes Tupcombe, joka oli rauhatonna kuunnellut viereisessä huoneessa, äkkiä astui sisään ja selitti Reynardille, että keskustelun pitkittyessä hänen isäntänsä henki oli vaarassa, koska hän jo aikaisemmin oli saanut halvauskohtauksia samanlaisten tapausten vuoksi. Reynard vastasi heti olevansa kaikkea muuta kuin haluton vahingoittamaan Squire Dornellia ja lähti pois huoneesta. Päästyään jälleen säännöllisesti hengittämään ja saatuaan mielensä rauhoittumaan, lähti Squirekin majatalosta Tupcomben käsivarteen nojaten.

Tupcombe olisi halunnut yöpyä Bristoliin, mutta Dornell, jonka tarmo näytti yhtä tyhjentymättömältä kuin äkilliseltä, tahtoi välttämättä ratsastaa takaisin Falls-Parkiin jatkaakseen seuraavana päivänä matkaansa King's-Hintockiin. Kello viiden tienoissa he lähtivät matkalle kulkien eteläistä tietä Mendip Hillsiin päin. Ilta oli kuiva ja tuulinen, ja — ellei aurinkoa olisi ollut — aivan samanlainen kuin se maaliskuun ilta lähes viisi vuotta aikaisemmin, jolloin King's-Hintockiin saapui Bettyn naimaliittoa koskeva uutinen — uutinen, joka oli vaikuttanut kovin epäedullisesti Dornelliin ja välillisesti koko siihen huonekuntaan, jonka päämies hän oli. Sitä ennen olivat talvet olleet iloisemmat sekä Falls-Parkissa että King's-Hintockissa, vaikka Squire ei enää säännöllisesti oleskellut viimeksimainitussa paikassa. Vieraita tuli ja meni, ja kaikki olivat tervetulleita. Tupcombe vihasi tuota hiottua hovimiestä, joka oli lopettanut koko ilon ryöstämällä Squire Dornellilta hänen ainoan aarteensa.

Alkoi pimentyä heidän ratsastaessaan eteenpäin, ja mr Dornellin ryhdistä näkyi, että hänen voimansa olivat loppumassa. Tupcombe kannusti hevostansa, saavutti isäntänsä ja kysyi kuinka hän voi.

"Huonosti, hiton huonosti, Tupcombe! Tuskin pysyn satulassa.
Pelkään etten koskaan enää tästä kohennu. Joko olemme ehtineet
Kolmenmiehenhirsipuun ohi?"

"Emme pitkiin aikoihin, Sir."

"Jospa olisimme. Tuskin kykenen matkaa jatkamaan."

Squire huokasi tavan takaa tuskaisesti, ja Tupcombe arvasi hänen olevan kovin kipeän.

"Jospa makaisin jo haudassa — se on oikea paikka minunlaisilleni narreille! Ilomielin minä siellä makaisinkin, ellei Miss Bettyä olisi olemassa. Reynard tulee huomenna King's-Hintockiin — hän ei suostu enää odottamaan. Hän lähtee aamulla ja on perillä illalla, koska hän ei poikkea Fallsiin. Hän aikoo yllättää Bettyn. Minun täytyy ehtiä sinne ennen häntä."

"Toivottavasti olette niin terve, että voitte sen tehdä, Sir. Mutta minä uskon tosiaankin —"

"Minun täytyy, Tupcombe! Sinä et tiedä, mikä minua pahiten rasittaa. Ei niinkään se, että Betty meni naimisin tuon miehen kanssa ilman minun suostumustani — sillä mikäli tiedän ei hänessä ole mitään moittimista — mutta Betty ei ole ollenkaan häneen kiintynyt, näyttää kerrassaan pelkäävän häntä, sanalla sanoen: ei välitä hänestä vähääkään. Jos hän nyt väkisin tunkeutuu perheeseemme, niin sehän on selvää julmuutta. Suokoon Jumala, että tapahtuu jotakin, mikä tekee hänen aikeensa tyhjäksi!"

Tupcombe tuskin tiesi, kuinka he tulivat kotiin tuona yönä. Squire oli niin kipeä, että hänen täytyi istua etukumarassa, ja Tupcombe pelkäsi joka hetki hänen putoavan. Mutta kotiin he vihdoin pääsivät, ja mr Dornell saatettiin heti vuoteeseen.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli ilmeistä, ettei Dornell ainakaan lähimpinä päivinä kyennyt lähtemään King's-Hintockiin. Hän makasi vuoteessaan kiroillen kykenemättömyyttänsä toteuttamaan suunnitelmaa, joka oli liian henkilökohtainen ja arkaluontoinen vieraan suoritettavaksi. Hän näet halusi saada kuulla Bettyltä itseltään, oliko Reynard hänelle niin vastenmielinen, että hänen tulonsa muodostuisi suorastaan sietämättömäksi. Siinä tapauksessa, että niin olisi laita, oli Squire päättänyt nostaa tytön taaksensa satulaan ja kuljettaa hänet pois.

Mutta kaikki tuo oli nyt mahdotonta, ja Squire toisti toistamistaan
Tupcomben, sairaanhoitajattaren ja muiden palvelijain kuullen:
"Suokoon Jumala, että hänelle tapahtuisi jotakin!"

Tuo toivomus, jonka Squire alinomaa uudisti heittelehtiessään edellisenä päivänä nautittujen voimallisten rohtojen aiheuttamissa tuskissa, teki syvän vaikutuksen Tupcombeen ja toisiin palvelijoihin, jotka pitivät Dornellin taloa kotinaan ja joille King's-Hintock oli vieras. Tupcombe, ärtyisä mies, ajatteli Reynardin saapumista melkein yhtä levottomana kuin Squire itse. Ajan edetessä ja sen hetken lähestyessä, jolloin Reynard otaksuttavasti tulisi kulkemaan Fallsin ohi matkallaan King's-Hintockiin, Dornellin tunteet joutuivat yhä enemmän kuohuksiin, joten vaikutuksille altis Tupcombe tuskin enää voi tulla hänen läheisyyteensä. Jätettyään isäntänsä tohtorin huostaan hän meni puutarhaan, sillä hänen oli vaikea hengitellä siinä kiihtyneessä ilmapiirissä, joka ympäröi hänen herraansa. Tupcombe oli elänyt Dornellin luona poikavuosista alkaen, oli syntynyt Fallsin muurien suojassa, hänen koko elämäänsä liitti tähän perheeseen uskollinen kiintymys, jonka vertaista ei meidän päivinämme enää tapaa.

Hänet kutsuttiin sisään ja hänelle ilmoitettiin, että oli päätetty heti lähettää hakemaan mrs Dornellia, koska hänen miehensä tila oli arveluttava. Palvelijakunnassa oli pari kolme sellaista, jotka sopivat läheteiksi, mutta Dornell halusi Tupcomben lähtevän. Syy ilmeni varsin pian, sillä Tupcomben ollessa valmis matkaan kutsui Squire Dornell hänet huoneeseensa ja kumartui hänen puoleensa niin että voi kuiskata hänen korvaansa:

"Anna Peggyn liikkua liukkaasti, Tupcombe; järjestä asiat niin, että ehdit perille ennen häntä, ymmärräthän — ennen häntä. Tänä päivänä hän uhkasi tulla. Hän ei ole vielä sivuuttanut Fallsin risteystä. Jos ehdit sinne ajoissa, niin voit saada Bettyn lähtemään tänne — ymmärrätkö? — sen jälkeen kun hänen äitinsä on lähtenyt matkaan; silloin hänellä on täysi syy olla odottamatta Reynardia. Tuo hänet alatietä — Reynard kulkee ylätietä. Sinun tehtävänäsi on pitää huolta siitä, etteivät he tapaa toisiansa — ymmärräthän! — ja sehän on asia, josta ei voi kirjoittaa kirjettä."

Viittä minuuttia myöhemmin Tupcombe ratsasti pitkin tietä — tietä, jota hän oli kulkenut lukemattomat kerrat siitä lähtien kun hänen isäntänsä, pulska nuori maalaisherra, alkoi liikkua kosioretkillä King's-Hintockin kartanossa. Sivuutettuaan Fallsin luona olevat kukkulat tie kulki pitkin, loivin mutkin peninkulmamääriä yli tasankomaan. Menneinä, onnellisina aikoina, jolloin ilo oli vallinnut molemmissa taloissa, oli tämä osa tietä tuntunut yksitoikkoiselta. Nyt, Tupcomben ratsastaessa yksin, yöllä, viemään murheellista viestiänsä, se vaikutti kovin synkältä. Hän ratsasti ja mietti. Jos Squire kuolisi, niin hän, Tupcombe jäisi yksin ja ystävättömäksi, sillä hän ei ollut mrs Dornellin suosiossa. Jos taas Squire pettyisi toiveissa, joihin hän oli koko sielullaan kiintynyt, niin sekin luultavasti olisi kuolemaksi. Näitä seikkoja mietiskellen Tupcombe tavan takaa pysähdytti ratsunsa kuunnellakseen oliko aviomies tulossa. Aika alkoi olla käsissä. Tupcombe oli tarkoin pitänyt tietä silmällä koko iltapuolen, tiedustellut jokaisesta majatalosta, jonka ohi oli ratsastanut ja oli varma siitä, ettei vieras aviomies ollut vielä ehtinyt nuoren valtiattaren luo.

Tytön äitiä lukuunottamatta oli Tupcombe ainoa huonekunnan jäsen, joka aavisti Bettyn kiintymyksen nuoreen Phelipsoniin hellin tuntein, jotka pahaksi onneksi olivat hänessä ilmenneet kohta koulunkäynnin päätyttyä. Senvuoksi hän kykeni — jopa paremmin kuin tytön armas isä — kuvittelemaan miten häneen vaikuttaisi se tieto, että Reynard jo illalla saapuu King's-Hintockiin.

Hän ratsasti ratsastamistaan, milloin epätoivoisena, milloin toivorikkaana. Hän oli varma siitä, ettei mrs Dornell voisi estää Bettyä rientämästä isänsä sairasvuoteen luo, ellei sattuisi niin perin onnettomasti, että vävy saapuisi taloon hänen kintereillään.

Kello oli suunnilleen yhdeksän, kun Tupcombe, kaksikymmentä peninkulmaa ratsastettuaan ehti Ivellin ja King's-Hintockin kyliin vievälle veräjälle ja jatkoi matkaansa läpi puiston johtavaa tietä pitkin. Vaikka King's-Hintockin puisto olikin hyvin taaja, kasvoi tien vieressä vain vähän puita, joten se näkyi kalpeassa yövalaistuksessa kuin levitetty höylänlastu. Pian sukelsi näkyviin rakennuksen epäsäännöllinen julkisivu, laaja, mutta matala, paitsi missä sen ääriviivat nousivat leveän, neliskulmaisen tornin hahmoksi.

Lähestyessään taloa Tupcombe pysytteli ruohomatolla tien vieressä saadakseen, jos mahdollista, varmuuden siitä, että oli ehtinyt ensiksi. Kartano oli pimeä ja unelias; missään tapauksessa se ei näyttänyt odottavan sulhasta.

Pidättäessään hevostaan hän selvään kuuli toisen hevosen kavionkapseen takaansa ja pelkäsi kovin, ettei ehtisikään ennen Reynardia. Hän vetäytyi tuuheimman puun suojaan ja ehti tuskin väistymään toisen ratsumiehen tieltä, sillä viimeksimainittukaan ei kulkenut hiekoitettua tietä, vaan aivan hänen vieritseen. Tupcomhe tunsi ratsastajan nuoreksi Phelipsoniksi. Ennenkuin Tupcombe ehti koota ajatuksiaan oli Phelipson ratsastanut ohi, mutta ei talon valtaovelle. Hän kääntyi vasempaan, itäisen siiven puolelle, jossa Tupcombe tiesi Bettyn huoneitten sijaitsevan. Senjälkeen hän astui satulasta, sitoi ratsunsa riippuvaan oksaan ja lähti kävelemään kohti rakennusta.

Äkkiä Tupcombe näki esineen, joka heti selitti tilanteen. Talon seinämällä kasvavien puitten juurelta kohotettiin tikapuut ensimmäisen kerroksen ikkunaa vastaan, joka kuusimmäisen kerroksen ikkunaa vastaan, joka kuului Bettyn huoneeseen. Se oli varmaan Bettyn ikkuna; Tupcombe tunsi varsin hyvin talon kaikki huoneet.

Nuori ratsumies, joka oli kulkenut hänen ohitsensa, oli nähtävästi hänkin jättänyt hevosensa jonnekin puiden suojaan ja tuli nyt näkyviin tikapuitten yläpäässä, Bettyn ikkunan kohdalla. Tupcomben odottaessa astui viittaan verhottu naishahmo varovasti ikkunalaudan yli ja molemmat alkoivat laskeutua alas nuoren miehen suojatessa neitosta putoamasta. Kohta kun he olivat ehtineet maahan, korjasi nuori Phelipson pois tikapuut piilottaen ne pensaikkoon. Sitten pari katosi, ja vasta muutaman minuutin kuluttua näki Tupcombe hevosen sukeltavan loitompana esiin pimeästä. Hevosella oli kaksinkertainen kuorma, sillä nuori tyttö istui satulassa ratsastajansa takana.

Tupcombe ei oikein tiennyt, mitä tehdä tai ajatella, mutta vaikka hän ei ollutkaan varustautunut näkemään tällaista pakoa, oli hän nyt kumminkin varma siitä, että Betty oli päässyt pakoon. Hän meni takaisin hevosensa luo ja ratsasti rakennuksen toiselle puolelle palvelusväen ovelle jättäen sinne mrs Dornellin kirjeen. Suullisen tiedon antaminen Bettylle oli nyt mahdotonta.

Kartanon palvelijat kehoittivat häntä jäämään yöksi, mutta Tupcombe ei suostunut, sillä hän tahtoi mahdollisimman pian palata isäntänsä luo kertomaan mitä oli nähnyt. Hän ei tiennyt, oliko menetellyt oikein, kun ei ollut yllättänyt nuoria ja itse vienyt tytärtä isänsä luo. Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä, joten Tupcombe käänsi selkänsä King's-Hintockin kartanolle kostuttamatta huuliaankaan ja maistamatta leivänmurenaa.

Vasta kuljettuaan pitkän matkaa kotiin päin pysähtyessään juottamaan hevostaan majatalon lyhdyn luona, hän näki vastakkaiselta suunnalta saapuvan matkustajan vuokra-ajoneuvoissa. Lyhty loi valoa hänen kasvoihinsa. Tupcombe tunsi hetkisen kestävää voitonriemua, vaikka hänellä ei ollut siihen erikoista syytä. Myöhästynyt matkamies oli Reynard; toinen oli ehtinyt ennen häntä.

Ehkäpä nyt haluatte kuulla, kuinka oli miss Bettyn laita. Koska hän vietti viimeksi kuluneet päivät enimmäkseen yksinään, oli hänellä runsaasti aikaa miettiä epätoivoista yritystään saada tartunta — minkä hänen äitinsä nopea asiaanpuuttuminen oli kumminkin nähtävästi ehkäissyt. Hän ei voinut ymmärtää, millä muulla tavalla voisi aikaa voittaa. Se päivä ja iltahetki, jolloin hänen miehensä oli määrä saapua, läheni yhä.

Pimeän tultua hän kuuli ikkunaan koputettavan, kerran, kahdesti, kolmasti. Hän säikähti, sillä ainoa vierailija, jota hän tiesi odottaa, oli henkilö, jonka lähentelyjä hän oli peljännyt siinä määrin, että oli pannut alttiiksi terveytensä ja elämänsä voidakseen niitä välttää. Hän hiipi ikkunan luo ja kuuli ulkopuolelta äänen kuiskaavan:

"Minä täällä olen — Charley."

Bettyn kasvoja kirkasti sanomaton ilo. Viime aikoina hän oli alkanut epäillä ihailijansa luotettavuutta ajatellen hänen rakkautensa riittävän ainoastaan kohteliaisuuksiin, joita ei kummallakaan puolen pidetty erikoisen merkittävinä. Hän avasi ikkunan ja kuiskasi iloisena: "Charley, minä luulin, että olet minut kokonaan hylännyt!"

Nuorukainen vakuutti, ettei niin ollut laita ja että hänellä oli mukanaan hevonen, jos hän halusi ratsastaa pois. "Sinun on kiirehdittävä", lisäsi hän, "sillä Reynard on tulossa tänne."

Neitonen heitti viitan hartioilleen, katsoi, oliko ovi lukossa, kiipesi ikkunanlaudan yli tikapuille ja niitä pitkin alas niinkuin jo aikasemmin mainittiin.

Hänen äitinsä, joka oli saanut Tupcomben tuoman tiedonannon, piti miehensä sairautta koskevaa uutista niin vakavana, että vävypojan saapumiseen kohdistuvat ajatukset työntyivät syrjään. Hän riensi kertomaan asiasta tyttärelleen arvellen olevan parasta ottaa hänet mukaan isän sairasvuoteen ääreen. Pyrkiessään Bettyn huoneeseen hän havaitsi oven olevan yhä lukossa. Mrs Dornell huusi, mutta vastausta ei kuulunut. Pahojen aavistusten ahdistamana hän kutsui kartanon vanhan hovimestarin pyytäen häntä murtamaan lukon. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä kaikki talon puutyöt olivat varsin lujaa tekoa. Vihdoin lukko kumminkin aukeni ja mrs Dornell astui tyttärensä huoneeseen havaitakseen vain, että ikkuna oli auki ja lintu tiessään.

Ensi hetkessä mrs Dornell kerrassaan jähmettyi. Sitten hänen mieleensä juolahti, että Tupcombe kenties oli Bettylle ilmoittanut isän ankarasta sairastumisesta ja että tyttö, peläten joutuvansa odottamaan miestänsä, oli lähtenyt Falls-Parkiin tuon itsepintaisen ja epäluotettavan palvelijan seurassa. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä uskottavammalta tämä otaksuma tuntui. Niinpä mrs Dornell valmistautui lähtemään, käskettyään hovimestarin pitämään salaisuutenaan, mitä Bettystä tiesi.

Hän ei osannut aavistaakaan, missä määrin hänen miehensä tila oli huonontunut Bristolin matkalla, joten hän ajatteli enemmän Bettyn asioita kuin omiaan. Oli luultavaa, että Bettyn mies saapuisi jotakin toista tietä jo samana iltana kohtaamatta vaimoaan enempää kuin anoppiaankaan kotosalla. Mrs Dornell koki kuitenkin parhaansa mukaan pitää silmällä oikeanpuolista ajotietä, jolla hän ennen Ivelliin saapumistaan omien vaunulyhtyjensä valossa keksi Reynardin vuokraamat ajoneuvot.

Mrs Dornellin ajomies pysähtyi totellen ohjetta, joka hänelle oli annettu jo lähdettäessä. Toiselle ajomiehelle huudettiin, vaihdettiin muutamia sanoja, Reynard astui vaunuista ja tuli mrs Dornellin vaunujen ovelle.

"Tulkaa sisään", virkkoi rouva. "Minä haluan keskustella kanssanne kahdenkesken. Miksi saavutte näin myöhään?"

"Toinen este toisensa jälkeen", vastasi Reynard. "Otaksuin ehtiväni perille viimeistään kello kahdeksan. Kiitokset kirjeestänne. Toivon — —"

"Älkää yrittäkö vielä kohdata Bettyä", sanoi rouva. "Toiset ja tärkeät syyt estävät teitä häntä näkemästä. Kirjoittaessani ei niitä vielä ollut olemassa."

Olosuhteet olivat sellaiset, ettei mrs Dornell mitenkään voinut niitä kokonaan salata. Sitäpaitsi saattoi eräiden tosiseikkojen tunteminen paremmin kuin mikään muu estää Reynardia toimimasta tavalla, joka voisi turmella tulevaisuutta. Sattuu muuten tilanteita, joissa mrs Dornelliakin etevämmät juonittelijat pakostakin ilmaisevat joitakin totuuksia — ellei muusta syystä, niin keventääkseen omaa mieltänsä. Niinpä hän ilmaisi eräitä äskeisiä yllätyksiä: että Bettyn sydän oli kiintynyt toisen miehen kuvaan ja että tyttö voisi joutua epätoivoon, jos Reynard pakostakin tahtoisi nyt saada hänet kohdata. "Betty on totta puhuen karannut isänsä luo välttyäkseen kohtaamasta teitä", sanoi mrs Dornell. "Mutta jos odotatte vähän aikaa, niin hän pian unohtaa tuon nuorukaisen eikä teillä ole mitään pelättävää."

Naisena ja äitinä hän ei voinut mennä sen pitemmälle, joten häneltä jäi kertomatta Bettyn epätoivoinen yritys hankkia itselleen tartunta saadakseen Reynardin siten karkoitetuksi. Samaten jäi häneltä mainitsematta se levottomuutta herättävä mahdollisuus, että Betty kenties ei ollutkaan paennut isänsä vaan rakastajansa luo.

"Hyvä", huokasi aviomies odottamattoman rauhallisin äänin, "sellaista on ennenkin sattunut. Ehkäpä hän sittenkin tulee asettamaan minut etusijalle oivallettuaan, kuinka toisin minä olisin voinut menetellä häntä kohtaan. Mutta älkäämme puhuko siitä enempää tällä kertaa. Voinko saada talossanne yösijan?"

"Epäilemättä. Tehän lähdette huomenna varhain?" Mrs Dornell puhui hätäillen, sillä hän ei halunnut ilmaista Reynardille enempää. "Mieheni on niin pahasti sairaana", jatkoi hän, "että sen täytyy riittää puolustamaan minun ja Bettyn poissaoloa teidän saapuessanne."

Reynard lupasi lähteä varhain seuraavana aamuna ja sanoi pian kirjoittavansa rouvalle. "Ja sitten, kun arvelen ajan tulleen", lisäsi hän, "kirjoitan hänelle itselleen. Minulla kenties on hänelle jotakin kerrottavaa, joka voi saada hänet suopeammaksi."

Mrs Dornell saapui Falls-Parkiin kello yhden tienoissa aamusella. Kaksin kerroin ankara isku oli häntä odottamassa. Betty ei ollut saapunut; hän siis oli paennut jonnekin muualle, ja murheellinen äiti saattoi aavistaa kenen seurassa. Hän riensi miehensä sairasvuoteen luo ja sai surukseen kuulla, että lääkäri oli heittänyt kaiken toivon. Squire oli menoteillään, ja hänen äärimmäinen uupumuksensa oli melkein muuttanut hänen luonteensa, lukuunottamatta sitä seikkaa että hän itsepintaisesti kuten ennenkin kieltäysi ottamasta vastaan pappia. Hän kyynelöi vähimmästäkin ja nyyhkytti nähdessään vaimonsa. Hän kysyi Bettyä, ja mrs Dornellin täytyi raskain mielin ilmoittaa, ettei tyttö ollut tullut hänen mukanaan.

"Ei suinkaan hän ole Bettyä estämässä?"

"Ei, ei. Hän matkustaa takaisin — hän ei tule muutamaan aikaan."

"Mikä sitten on voinut estää häntä — tuota sydämetöntä, välinpitämätöntä tyttöä?"

"E, ei, Thomas; hän on — Hän ei voinut tulla."

"Mitä tämä merkitsee!"

Viimeisten hetkien juhlallisuus lienee luonut häneen tutkijamahdin: kylmä puoliso ei kyennyt häneltä salaamaan tapahtunutta pakoretkeä.

Rouvan hämmästykseksi tämä uutinen vaikutti häneen kerrassaan sähköittävästi.

"Mitä — Betty — siis sittenkin onnistunut kepponen? Eläköön! Hän on oikea isänsä tyttö! Hän ei ollutkaan helposti otettavissa! Hän tiesi, että hänen oma isänsä oli valinnut hänelle juuri sen miehen! Ja hän, minun mieheni, vannoi pääsevänsä pelissä voitolle! Hyvä, hyvä! Peli myöty! Eläköön!"

Squire oli puhuessaan vähin erin kohottautunut istumaan ja painui nyt uupuneena takaisin. Sitten hän ei enää sanonut sanaakaan. Ennen aamunkoittoa hän kuoli. Kansan kesken puhuttiin, ettei seudun vallasväen keskuudessa ollut vuosiin sattunut niin surkeata loppua.

* * * * *

Nyt palaan siihen hetkeen, jolloin Betty karkasi kotoaan rakastajansa mukana. He lähtivät puistosta pimeän itäisen portin kautta kulkien ja tulivat pian senjälkeen syrjäiselle vanhalle roomalaistielle, jolla nykyään on nimenä Long-Ash Lane.

Nuoria ja kokemattomia kun olivat, alkoivat he jo hieman epäillä yrityksensä onnistumista. Senvuoksi he ratsastivat melkein äänettöminä, kunnes saapuivat pieneen majataloon, jonka ovet olivat vielä avoinna. Betty, joka oli koko ajan pidellyt kiinni rakastajastaan, mielessään ankara määrä pahoja aavistuksia, tunsi hirveätä pahoinvointia ja pyysi päästä alas.

Niinpä he astuivat uupuneen ratsun selästä ja heille osoitettiin pieni pimeä huone, jossa he seisoivat vierekkäin hämillään kuten pakolaiset ainakin. Huoneeseen tuotiin kynttilä, ja heidän jäätyään kahdenkesken Betty riisui yltään viitan. Tuskin oli nuori Phelipson nähnyt hänen kasvonsa, kun hän säikähtyneenä huudahti:

"Hyvä Jumala, sinä sairastut rokkoon!"

"Oh — minä olin unohtanut!" sopersi Betty. Sitten hän kertoi, miten hän viikkoa aikaisemmin, kuullessaan miehensä olevan tulossa, oli yrittänyt hankkia tartunnan pitääkseen hänet siten loitolla. Aina tähän hetkeen saakka hän oli luullut yrityksensä epäonnistuneen. Kuumeisen tilansa hän oli otaksunut johtuvan vallitsevasta sielullisesta jännityksestä.

Havainto teki kerrassaan valtavan vaikutuksen nuoreen Phelipsoniin. Moni karskimpikaan mies ei olisi koetta kestänyt, ja hän oli vain hieman tyttöä vanhempi. "Ja sinä olet pitänyt minusta kiinni koko ajan!" huudahti hän. "Ajattelehan, jos se käy pahemmaksi ja me sairastumme molemmin, mitä silloin teemme? Sinä tulet näyttämään hirveältä pari kuukautta, Betty, Betty parka!"

Kauhuissaan hän yritti nauraa, mutta nauru loppui lyhyeen. Betty oli jo pikemmin täysi nainen kuin lapsi ja arvasi hänen tunteensa.

"Yrittäessäni karkoittaa hänet karkoitan siis sinutkin?" virkkoi hän valittaen. "Inhoatko minua senvuoksi, että muutun rumaksi ja sairaaksi?"

"En — en tietenkään!" sanoi nuorukainen rauhoitellen. "Mutta minä — minä ajattelen, ettemme menettele aivan oikein. Näetkö, rakas Betty, jos et olisi naimisissa, niin asian laita olisi toisin. Totta kyllä, ettet sinä ole rehellisellä tavalla joutunut hänen vaimokseen, mutta laki on laki etkä sinä voi tulla omakseni niin kauan kuin hän on elossa. Ja koska tuo hirveä tauti on nyt alkamassa, niin olisi kenties parasta, jos sallisit minun viedä sinut kotiin ja — kiipeisimme ikkunasta takaisin."

"Sellaistako sinun rakkautesi on?" kysyi Betty moittien. "Vaikka sinä sairastuisit ruttoon ja muuttuisit rumaksi kuin peikko, en minä — —"

"Ei, ei, sinä erehdyt, autuuteni nimessä!" Mutta Betty oli jo sydän kurkussa kietoutunut viittaansa ja lähtenyt huoneesta. Hevonen seisoi siellä yhä. Hän nousi portailta satulaan ja sanoi Phelipsonille, joka oli seurannut häntä: "Älä tule lähelleni, Charley, vaan taluta hevosta, jottet saa tartuntaa kotimatkalla, ellet jo ole sitä saanut. Se mikä sinut karkoittaa, kyennee toki pitämään hänetkin loitolla. Nyt eteenpäin!"

Nuori mies ei vastustellut, ja niin he kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Betty vuodattaen katkeria kyyneleitä sen koston vuoksi, jonka hän oli itselleen aiheuttanut, sillä vaikka hän olikin moittinut Phelipsonia, oli hän sittenkin kyllin ylpeä ollakseen häntä sydämessään syyttämättä siitä, että hänen rakkautensa oli osoittautunut niin pinnalliseksi. Puistossa hevonen pysähdytettiin, ja he vaelsivat vaieten nurmikon poikki niiden pensaiden luo, joiden alla tikapuut olivat piilossa.

"Oletko hyvä ja nostat ne pystyyn?" kysyi Betty synkkänä.

Nuorukainen nosti tikapuut sanaakaan sanomatta. Kun tyttö lähestyi lähteäkseen kiipeemään, sanoi hän: "Hyvästi, Betty!"

"Hyvästi", vastasi Betty vaistomaisesti kääntäen kasvonsa häneen päin. Nuorukainen väisti suudelmaa, ja Betty horjahti taaksepäin ikäänkuin kirvelevästä iskusta. Hän kiipesi niin nopeasti, että nuorukainen tuskin ehti seurata ja varjella häntä putoamasta.

"Pyydä äitiäsi heti kutsumaan tohtoria!" virkkoi nuorukainen huolestuneesti.

Betty astui sisään taakseen katsahtamatta. Nuori mies laskeutui alas, nosti pois tikapuut ja meni menojaan.

Päästyään huoneeseensa Betty heittäytyi vuoteeseensa ja purskahti itkemään. Hän ei tahtonut myöntää rakastajansa käyttäytyneen moitittavasti, mutta hän oivalsi nyt, miten ajattelemattomasta hän itse oli menetellyt edellisellä viikolla. Kukaan ei ollut kuullut hänen tulevan, ja hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti liian uupunut voidakseen ajatella lääkärinapua. Tunnin kuluttua hän oli vieläkin sairaampi, todella sairas, ja kun vastoin tavallisuutta ei kukaan tullut huoneeseen makuullemenoaikaan, katsahti hän oveen. Näkyi, että lukko oli väkisin riistetty irti, ja se seikka vei häneltä halun kutsua palvelijaa. Hän avasi varovasti oven ja hiipi portaita alas.

Vastaanotto-ruokasaliksi nimitetyssä huoneessa Betty kovin hämmästyi nähdessään vieraan miehen, joka oli juuri lopettamassa ateriaansa. Äitiä ei näkynyt enempää kuin ketään palvelijoistakaan. Betty kääntyi ja tunsi miehensä.

"Missä on äiti?" kysyi hän ilman minkäänlaista johdantoa.

"Matkustanut isänne luo. Onko — —" Hän keskeytti, säikähtäneenä.

"On, Sir. Tämä täpläinen olento on teidän vaimonne. Minä olen tehnyt sen, jotta saisin teidät pysymään loitolla!"

Reynard oli kuusitoista vuotta vanhempi ja kyllin iäkäs voidakseen tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. "Lapsi parkani, teidän täytyy heti mennä makuulle! Älkää peljätkö, minä kannan teidät ylikertaan ja lähetän heti hakemaan lääkäriä."

"Oh, te ette tiedä, millainen minä olen", huudahti hän. "Minulla on ollut rakastaja, mutta hän on mennyt. Minä en häntä hylännyt. Hän hylkäsi minut, ei tahtonut suudella minua, kun olin sairas, vaikka minä toivoin hänen suutelevan!"

"Eikö tahtonut? Olipa hän raukka miehekseen. Betty, minä en ole suudellut teitä senjälkeen kun kahdentoista ja puolen vuoden ikäisenä seisoitte pikku vaimonani vieressäni! Saanko nyt teitä suudella?"

Vaikka Betty ei suinkaan erikoisesti välittänyt hänen suutelostaan, oli hänessä kumminkin niin paljon Schillerin Kunigundaa, ettei hän kieltäytynyt suostumasta uskaliaaseen pyyntöön. "Jos tohditte, Sir, niin miksei!" sanoi hän. "Mutta ajatelkaa, että voitte menettää henkenne!"

Reynard meni hänen luokseen, suuteli häntä suulle ja sanoi: "Toivon toiste lisää!"

Betty pudisti päätään ja vetäytyi nopeasti pois, vaikka Reynardin rohkeus häntä salaa miellytti. Mielenliikutus oli pitänyt häntä vireessä kuluneiden muutaman minuutin ajan, mutta nyt hän tuskin jaksoi siirtyä huoneeseensa. Hänen miehensä kutsui palvelijoita ja lähti itse hakemaan lääkäriä.

Seuraavana aamuna Reynard odotti, kunnes sai tohtorilta kuulla, että
Bettyn sairaus oli varsin lievää laatua, ja lähtiessään hän kirjoitti
Bettylle seuraavaa:

"Nyt minun on mentävä. Minä lupasin Äidillenne, etten vielä kävisi
Teitä tapaamassa ja hän voi suuttua, jos löytää minut täältä.
Luvatkaa, että saan nähdä Teidät kohta kun olette terve!"

Oman aikansa miesten joukossa oli Reynard kykenevin ratkaisemaan syntyneen vaikean pulman. Hän oli kekseliäs, teräväjärkinen, hienokäytöksinen mies, ajattelija, joka oivalsi, että elämän ainoa muuttumaton ominaisuus on sen muuttuvaisuus, ja oli sitä mieltä, että niin kauan kuin nainen elää, ei ole mitään lopullista hänen intohimoisimmissakaan suuntautumisissaan. Vuoden kuluttua saattoi hänen pikku vaimonsa äskeinen hullautuminen olla hänelle itselleen kerrassaan vastenmielinen. Muutamassa vuodessa vaihtui hänen ruumiinsakin toiseksi — niin opetti tiede; — ja hänen sielunsa, joka oli paljoa muuttuvampi, voi vaihtua yhden vuoden aikana. Betty oli hänen, ja tärkeätä oli vain keksiä ne keinot, joiden avulla muodonmuutos oli toteutettavissa.

Painettuaan kiinni miehensä silmät mrs Dornell palasi päivän kuluessa kartanoonsa. Hän tunsi todellista mielenkevennystä löytäessään Bettyn kotoa, vaikkakin vuoteesta ja sairaana. Tauti kulki muuten säännönmukaista kulkuansa, ja ajan tullen Betty alkoi toipua joutumatta kärsimään mitään vaikeampia seurauksia ajattelemattomuudestaan. Ainoiksi jäljiksi jäi pari pienoista arpea, toinen korvan vieressä, toinen leuassa.

Squire Dornellin ruumista ei tuotu King's-Hintockiin, sillä hän oli ilmaissut toivovansa, että hänet haudattaisiin sinne, missä hän oli syntynyt ja ennen naimisiinmenoaan elänyt. Vaikka mrs Dornell ei ollutkaan miehensä eläessä ilmaissut mitään erikoista kiintymystä, heräsi hän, kuten useat muutkin lesket, heti kuolemantapauksen jälkeen elävästi tajuamaan aviomiehensä monia hyviä ominaisuuksia ja ryhtyi innokkaasti kannattamaan vainajan mielipidettä, jonka mukaan Bettyn ja Reynardin liitto oli siirrettävä tuonnemmaksi. Mies parkani, miten oikeassa hän olikaan — ja miten väärässä minä! Kahdeksantoista vuoden ikä oli epäilemättä vähin vaatimus, mikä Reynardille oli asetettava — ei, sekin oli liian varhaista! Aivan liian varhaista!

Hänestä oli niin tärkeätä tässä suhteessa kunnioittaa miesvainajansa tunteita, että hän kirjoitti vävylleen kirjeen, jossa ilmoitti Bettyn jäävän kotiin yhdeksänteentoista syntymäpäiväänsä saakka, osaksi siitä syystä, että hän suri isänsä kuolemaa, osaksi isän ilmaisemien toivomusten takia.

Stephen Reynardia kenties olisi aikaisemmin voitu jossakin määrin moittia käyttäytymisestään naimisasiassa; nyt hän pikemmin ansaitsi sääliä. Ensinnä Bettyn itsepintaisuus, nyt hänen äitinsä katumuksellinen mielenmuutos; se totisesti riitti saamaan suunniltaan kenen tahansa. Niinpä hän kirjoitti leskelle sellaiseen sävyyn, että näiden ennen hyvien ystävien välit alkoivat käydä hieman kylmemmiksi. Mutta koska hän tiesi, että hänen oli vaimo voitettava, eikä vaadittava ja että Phelipsonit olivat lähettäneet poikansa merille, päätti hän taipua eräisiin myönnytyksiin, palata Lontooseen ja pysytellä kokonaan loitolla Bettystä ja hänen äidistään, jotka jäivät maalle. Kaupungissa häntä lievästi ahdisti tauti, jonka hän oli saanut Bettyä suudellessaan. Kirjeissään hän kumminkin varoi huomauttamasta, että sairaus oli lievää laatua, joten Betty pakostakin sääli häntä ja joutui puolestaan kirjoittamaan melkoista ystävällisemmin kuin sitä ennen.

Kokemansa vastustuksen vuoksi Reynard oli vähitellen todella oppinut rakastamaan Bettyä — omalla lempeällä, tyynellä ja luotettavalla tavallaan, sillä tavalla, joka kenties ajan pitkään on parhaiten omansa tekemään naisen avioliitossa onnelliseksi, joskaan ei ylen autuaaksi. Oli perin kiusallista, että mrs Dornell niin liioitellen noudatti miehensä lausumaa toivomusta, mutta hän ei halunnut ryhtyä avoimesti sitä rikkomaan. Hän kirjoitti Bettylle helliä kirjeitä ja ilmoitti pian, että hänellä oli pieni yllätys hänen varalleen. Salaisuus oli se, että kuningas oli suvainnut erään sukulaisen kautta ilmoittaa aikovansa tarjota hänelle paroonin arvonimen. Miellyttääkö Bettyä nimi Ivell? Sitäpaitsi oli hänellä aihetta otaksua, että arvo muutaman vuoden kuluttua vaihtuisi kreivin arvoon, jota varten Wessexin nimi tuntui hänestä perin sopivalta, koska suuri osa heidän tiluksiaan sijaitsi mainitussa piirissä. Niinpä hän nyt pyysi saada kolmannen kerran tarjota sydämensä lady Ivellille, tulevalle Wessexin kreivittärelle.

Hän ei lisännyt, vaikka olisi voinut sen tehdä, kuinka suuressa määrin tämän toivotun päämäärän saavuttamista olivat edistäneet King's-Hintockissa ja muualla sijaitsevat suuret tilukset, jotka kuuluivat perintöosana Bettylle ja hänen jälkeensä hänen lapsilleen.

En voi sanoa, missä määrin nuo luvassaolevat arvonimet vaikuttivat Bettyn tunteisiin, sillä hän kuului niihin sulkeutuneisiin luonteisin, jotka eivät milloinkaan ilmaise toisille sydämensä sisimpiä aivoituksia. Joka tapauksessa on varmaa, ettei hän ollut osannut sellaista kunniaa odottaa. Ei käynyt myöskään kieltäminen, että Stephen oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta, jopa jalomielisyyttäkin antaessaan anteeksi ohimenevän kiintymyksen, jota hän olisi voinut täydellä syyllä paheksua, olkoonpa että myönnettiinkin julmaksi se menettely, jonka nojalla Betty oli joutunut naimisiin ennenkuin kykeni tajuamaan siitä johtuvia seurauksia.

Surren ja katuen sitä rakkaudetonta elämää, jota oli elänyt karhean mutta avosydämisen aviopuolisonsa keralla mrs Dornell teki nyt miehensä jokaisesta päähänpistosta uskonkappaleen ja oli yhä sillä kannalla, ettei vävy saanut asettua asumaan Bettyn kanssa ennenkuin isän kuolemasta oli kulunut vähintään vuosi, jolloin tyttö ei vieläkään olisi yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Siihen mentäessä Stephenin oli tyydyttävä kirjeenvaihtoon.

"Hän joutuu odottamaan aika kauan", sanoi Betty eräänä päivänä.

"Mitä?" huudahti äiti. "Sinäkö sen sanoit? Etkö välitä enempää rakkaan isäsi — —"

"Tietysti se on aivan oikein", virkkoi Betty, "en tahdo sitä kieltää.
Minä vain ajattelin, että — että — —"

Määrätyn odotusajan pitkinä hitaina kuukausina äiti harjoitti huolellisesti Bettyä hänen tuleviin velvollisuuksiinsa. Antaen nyt täyden arvon rakkaan vainajansa monille hyveille hän korjautti King's-Hintockin kirkon ja perusti hyväntekeväisyysyhdistyksiä kaikkiin sennimisiin kyliin, hamaan Little-Hintockiin asti, joka oli useitten peninkulmien päässä.

Mrs Dornellin valvoessa näitä töitä, varsinkin kirkonrakennusta, oli hänellä tyttärensä Betty alinomaisena seuralaisenaan, ja tämä puuha epäilemättä vaikutti tyynnyttävästi nuoreen mieleen. Betty oli äkkiä kehittynyt lapsesta naiseksi, ja hänen mietteliäissä kasvoissaan oli tuskin jälkeäkään siitä tyttösestä, jolla vuosi sitten ei näyttänyt olevan käsitystäkään mistään vastuunalaisuudesta. Niin kului aika, kunnes Squire oli levännyt kohta vuoden hautaholvissaan. Silloin tiedusteli kärsivällinen Reynard kirjeessään mrs Dornellilta, eikö hänen jo pian sallittaisi saapua. Hän ei tahtonut viedä Bettyä pois, jos äidistä tuntui liian yksinäiseltä elää ilman häntä, vaan halusi asua toistaiseksi heidän kanssaan King's-Hintockissa.

Ennenkuin leski oli ehtinyt vastaamaan tätä kirjettä, osui hänen katseensa eräänä päivänä tyttäreen, joka käyskeli eteläisellä pengermällä paljain päin ja ilman viittaa. Hänen vartalonsa oli omituisesti muuttanut muotoaan. Mrs Dornell kutsui hänet sisään ja kysyi heti: "Oletko tavannut miestäsi isäsi kuoleman jälkeen?"

"Olen, äiti", vastasi Betty punastuen.

"Mitä — vastoin minun ja rakkaan isäsi tahtoa! Tottelemattomuutesi hämmästyttää minua!"

"Mutta isähän sanoi kahdeksantoista; sinä tahdoit siirtää sen paljoa kauemmaksi —"

"Tietysti, pitäen silmällä sinun etuasi! Milloin olet hänet tavannut?"

"Kirjeissään hän sanoi, että minä kuulun hänelle ja ettei haittaisi mitään, jos kohtaisimme toisemme kenenkään tietämättä. Ja ettei minun pitänyt loukata sinun tunteitasi puhumalla asiasta sinulle."

"Entä sitten?"

"Sitten minä matkustin Casterbridge'iin sill'aikaa kun sinä olit
Lontoossa, noin viisi kuukautta sitten — —"

"Ja tapasit hänet siellä? Milloin sitten palasit?"

"Äiti hyvä, oli kovin myöhä, ja hän sanoi olevan parasta palata kotiin vasta seuraavana päivänä, kun tiet olivat niin huonossa kunnossa: ja koska sinäkään et ollut kotona — —"

"En halua kuunnella enempää! Tällä tavalla sinä siis kunnioitat isäsi muistoa", huokaili leski. "Milloin kohtasit hänet viimeksi?"

"Oh — vain pari viikkoa sitten."

"Pari viikkoa sitten! Montako kertaa olet kaikkiaan hänet kohdannut?"

"Saat uskoa, äiti, että tusinan verta riittää."

"Tusinan verta! Ja vasta kahdeksantoista ja puolen vuoden ikäinen!"

"Kaksi kertaa tapasimme toisemme sattumalta", selitteli Betty.
"Kerran Abbot's-Cernelissä ja toisen kerran Punaisessa Jalopeurassa
Melchesterissä."

"Sinä kavala tyttö ", huudahti mrs Dornell. "Sinä tulit poikenneeksi Punaiseen Jalopeuraan minun odottaessani Valkoisessa Hirvessä! Nyt muistan — sinä tulit kotiin puolenyön aikaan ja sanoit katselleesi tuomiokirkkoa kuutamossa."

"Äiti hyvä, niin oli todellakin laita. Minä vain menin myöhemmin hänen kanssaan Punaiseen Jalopeuraan."

"Voi Betty, Betty! Että oman lapseni piti minua näin pettää leskeyteni päivinä!"