BUDDENBROOKIT I

Erään suvun rappeutumistarina

Kirj.

THOMAS MANN

Tekijän luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

Ensimmäinen luku.

»Mitä se on — Mitä se on…»

»Siinäpä se solmu onkin, ma très chère demoiselle!»

Konsulitar Buddenbrook loi silmäyksen lähellä olevassa nojatuolissa istuvaan mieheensä paikaltaan anoppinsa vierestä, suoratyyliseltä, valkoiselta sohvalta, jota koristi kullattu jalopeuranpää ja jonka patjat olivat päällystetyt kirkkaankeltaisella kankaalla, sekä ryhtyi auttamaan isoisän polvella ikkunan ääressä istuvaa pientä tytärtään.

»Tony!» hän sanoi, »minä uskon, että Jumala—» Ja pieni kahdeksanvuotias hentorakenteinen Antonie, jolla oli yllään aivan ohut vaalea silkkimekko, käänsi hiukan sievää vaaleakutrista päätään isoisän kasvoista, toisti vielä kerran, katsoen harmaansinisillä silmillään pinnistyneesti ja mitään näkemättä huoneeseen: »Mitä se on», ja saneli sen jälkeen hitaasti: »Minä uskon, että Jumala», ja lisäten sitten nopeasti — »on minut ynnä kaikki muut luontokappaleet luonut» tunsi päässeensä tutulle tolalle ja lateli nyt onnesta loistaen yhteen menoon koko uskonkappaleen tarkalleen vastikään vuonna 1835 ilmestyneen katkismuksen uusitun laitoksen sanoilla, jonka sanamuodon korkeastioppinut senaatti oli hyväksynyt. Kun tyttö oli päässyt vauhtiin, tuntui hänestä se samanlaiselta kuin mäenlasku kelkalla talvella veljien kanssa Jerusalemin-vuorelta: pää oli mennä pyörälle eikä voinut pysähtyä, vaikka kuinka olisi tahtonut.

»Lisäksi vaatteet ja kengät», hän hoki, »ruoan ja juoman, kodin ja kartanon, vaimon ja lapset, pellon ja karjan…» Hänen tätä ladellessaan purskahti vanha M. Johann Buddenbrook peittelemättömään nauruun, hänelle ominaiseen hyväntuuliseen hihitykseen, jota hän jo hetken aikaa oli pidättänyt. Hän nauroi sydämen pohjasta voidessaan ilvehtiä katkismuksen kustannuksella ja oli luultavasti yksinomaan tämän vuoksi ryhtynyt koko pikku tutkinnon pitoon. Hän tiedusti Tonyn peltoja ja karjaa, kysyi, paljonko tämä tahtoi vehnäsäkistä ja alkoi hieroa kauppaa. Hänen pyöreitä, rusottavia ja hyvänsuopia kasvojaan, joita hän ei parhaalla tahdollaankaan olisi saanut vihaisen näköisiksi, kehysti lumivalkoiseksi puuteroitu tukka, josta takana työntyi hiirenkarvaisen takin leveälle kaulukselle pieni palmikon alku. Hän oli seitsenkymmenvuotiseksi asti pysynyt uskollisena nuoruutensa pukukuosille; hän oli luopunut vain nappien ja isojen taskujen välisestä kalunakoristuksesta, mutta pitkiä housuja hän ei ollut käyttänyt koko elämässään. Hänen kaksoisleukansa pullotti leveänä, kaksipoimuisena ja tyynen leppoisana valkoisella pitsiröyhelöllä.

Kaikki olivat yhtyneet hänen nauruunsa, pääasiallisesti kunnioituksesta perheenpäätä kohtaan. M:me. Antoinette Buddenbrook, syntyisin Duchamps, hihitti aivan samaan tapaan kuin hänen miehensä. Tuo pyylevä rouva, jonka tukka riippui valkoisina kiharoina korvallisilla, oli puettu mustan- ja vaaleanharmaaraitaiseen, koristeita vailla olevaan pukuun, joka ilmaisi yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta, ja hänellä oli vieläkin kauniit valkoiset kädet, joissa hän piteli pientä samettista käsilaukkua. Hänen piirteensä olivat vuosien vieriessä ihmeellisesti muovautuneet puolison piirteiden kaltaisiksi. Vain silmien muoto ja eloisa tummuus viittasivat hänen puolittain romaanilaiseen syntyperäänsä; hän polveutui isoisän puolelta eräästä ranskalais-sveitsiläisestä suvusta ja oli kotoisin Hampurista.

Hänen miniänsä, konsulitar Elisabeth Buddenbrook, syntyisin Kröger, nauroi krögeriläistä naurua, joka alkoi posahtavalla huuliäänellä ja jonka aikana leuka painui rintaa vasten. Hänellä, kuten kaikilla Krögereillä, oli erittäin ylhäinen ulkomuoto, ja joskaan häntä ei voinut sanoa suorastaan kauniiksi, herätti hän kuitenkin levollisine, varmoine ja pehmeine liikkeineen jokaisessa turvallisuuden ja luottamuksen tunteen. Hänen punertaviin hiuksiinsa, joista osa oli kiedottu päälaelle pieneksi kruununtapaiseksi sykeröksi, kun taas toinen osa riippui leveinä, taidokkaasti käheröityinä hiuskiehkuroina korvallisilla, liittyi hienonhieno valkoinen hipiä, jossa erotti joitakuita pieniä kesakoita. Lukuunottamatta hiukan liian pitkää nenää sekä pientä suuta oli hänen kasvoissaan luonteenomaisinta se, ettei alahuulen ja leuan välissä ollut minkäänlaista syvennystä. Hänen lyhyet puhvihihaiset liivinsä, joiden jatkona oli kaita, kirkaskukkainen, ilmava silkkihame, jättivät paljaaksi verrattoman kaunismuotoisen kaulan, jota ympäröi suurin hohtokivin koristettu atlasnauha.

Konsuli kurottautui eteenpäin hiukan hermostuneesti. Hänellä oli yllään kanelinvärinen, leveärinnuksinen takki nuijanmuotoisine hihoilleen, jotka vasta ranteen alapuolella kuroutuivat tiukasti käden ympärille. Hänen ruumiinmukaiset housunsa olivat valkoisesta pesukankaasta, ja niiden ulkolaitaa pitkin kulki musta viiru. Kankean kohokauluksen ympärille oli sidottu paksu silkkinen kaulaliina, joka peitti värikkäiden liivien aukeaman… Hänellä oli isänsä jonkun verran syvällä olevat siniset, valppaat silmät, vaikka niiden ilme kenties oli haaveellisempi; mutta hänen kasvonpiirteensä olivat vakavammat ja ankarammat, hänen nenänsä teki korkean, voimakkaan kaaren, ja posket, joiden keskivaiheille ulottui vaalea, kihara poskiparta, eivät olleet lähimainkaan yhtä pyöreät kuin vanhuksen.

Madame Buddenbrook kääntyi miniänsä puoleen, töykkäsi tämän käsivartta, katsoi hihittäen hänen helmaansa ja sanoi:

»Mon vieux pysyy aina samana, eikö totta, Bethsy?»

Konsulitar heristi vain ääneti hentoa sormeaan, niin että hänen kultainen ranneketjunsa kilahti, sitten hän vei kätensä hänelle ominaisella tavalla suupielestä tukkalaitetta kohti, ikäänkuin sipaistakseen pois jonkun löyhentyneen kiharan.

Mutta konsuli sanoi suopean hymyn ja nuhtelun sekaisella äänellä:

»Voi teitä, isä, joko te taas teette pilaa pyhistä asioista!…»

Istuttiin »maisemahuoneessa», vanhan Mengstrassen varrella sijaitsevan avaran rakennuksen ensi kerroksessa, jonka toiminimi Johan Buddenbrook oli ostamalla hankkinut itselleen joku aika sitten, mutta jossa perhe ei vielä ollut asunut kauan. Vahvat kimmoisat seinäpaperit, jotka seinästä erotti tyhjä ala, olivat koristetut suurilla maisemakuvilla; ne olivat väriltään vaaleat samoin kuin ohut, pehmeä lattiamatto, joka peitti koko lattian, ja niissä oli 18:nnen vuosisadan maun mukaisia idyllejä: hilpeitä viininkorjaajia, ahkeroita peltomiehiä, nauhoilla koristettuja paimentyttöjä, jotka istuivat peilikirkkaan veden rannalla, sylissään puhtoinen karitsa, tai suutelivat lemmekkäitä paimenia… Maisemia valaisi enimmäkseen kellertävän auringonlaskun hohde, joka sointui hyvin yhteen valkoisten huonekalujen ja molempien ikkunoiden keltasilkkisten uutimien kanssa.

Huoneen suuruuteen katsoen ei huonekaluja ollut varsin paljon. Pyöreä pöytä ohuine, suorine ja keveästi kullalla koristettuine jalkoineen ei ollut sohvan edessä, vaan vastakkaisen seinän vierustalla pienen harmonion kohdalla, jonka kannella näkyi huilukotelo.

Paitsi seinän viereen säännölliseen järjestykseen asetettuja jäykkiä nojatuolia ei huoneessa sitten ollut muuta kuin pieni ikkunan alla oleva ompelupöytä ja sohvan vastassa hienotekoinen loistokirjoituspöytä, joka oli täynnä koruesineitä.

Ikkunain kohdalla olevan lasioven takaa häämötti hämärä pylväskäytävä,ja tulijasta vasemmalla oleva korkea valkoinen kaksoisovi johti ruokasaliin. Mutta toisella seinällä olevassa puolipyöreässä syvennyksessä räiskyi takkatuli taidokkaasti tehdyn valurautaisen uuniristikon takana.

Oli näet aikainen talvi. Jo nyt, lokakuun puolivälissä, olivat kadun toisella puolen Marian-kirkon tarhaa ympäröivät pienet lehmukset aivan keltaiset, ja jykevien goottilaisten kaarien ja nurkkauksien komeroissa vinkui tuuli ja vihmoi kylmää tihkusadetta. Madame Buddenbrook vanhemman mieliksi olivat talvi-ikkunat jo asetetut sijoilleen.

Oli torstaipäivä, päivä, jolloin suku säännönmukaisesti joka toinen viikko kokoontui yhteen; mutta tänään oli paitsi suvun kaupungissa asuvia jäseniä kutsuttu myös pari ystävää vaatimattomalle päivällisaterialle, ja perhe istui nyt kello neljän tienoissa hämärässä vieraitaan odotellen…

Pikku Antonie ei ollut antanut isoisän aiheuttaman häiriön estää mäenlaskua, hän oli vain työntänyt nyrpeissään muutenkin ulkonevan ylähuulensa entistä ulommaksi. Hän oli saapunut »Jerusalemin vuoren» alle, mutta voimatta pysähdyttää vinhaa menoa antoi hän kelkan liukua kappaleen matkaa yli maalin…

»Amen», sanoi hän, »minäpä tiedän jotakin, isoisä!»

»Hän tietää jotakin!» huudahti vanha herra ikäänkuin olisi ollut aivan pakahtua uteliaisuuteen. »Oletkos kuullut kummempaa, äiti? Hän tietää jotakin! Eikö nyt kukaan voi sanoa…»

»Kun taivaassa on lämmin, lyö salama alas», sanoi Tony vahvistaen joka sanan päännyökkäyksellä, »mutta kun taivaassa on kylmä, lyö ukkonen alas!»

Tämän jälkeen pani hän käsivarret ristiin rinnalle ja katsoi voitonvarmasti toisten nauraviin kasvoihin. Mutta herra Buddenbrook vihastui tuosta viisaudesta ja tahtoi kaikin mokomin tietää, kuka oli opettanut lapselle mokoman typeryyden, ja kun kävi ilmi, että sen oli tehnyt Ida Jungmann, äskettäin lapsia varten hankittu Marienwerderistä kotoisin oleva mamsseli, täytyi konsulin käydä puolustamaan Idaa.

»Te olette liian ankara, isä. Miksi ei lapsi tuossa iässä saisi pitää omia ihmeellisiä kuvittelujaan…»

»Excusez, mon cher!… Mais c'est une jolie! Tiedäthän, ettei moinen lapsen järjen pilaaminen minua miellytä. Vai ukkonen lyö alas. Lyököönkin paikalla! Mokoma preussitär…»

Asianlaita oli se, ettei vanha herra suvainnut Ida Jungmannia. Hän ei ollut mikään ahdasjärkinen mies. Hän oli nähnyt palasen maailmaa, oli tehnyt Preussin armeijan hankkijana anno 1813 nelivaljakolla viljanostomatkan Etelä-Saksaan, hän oli käynyt Amsterdamissa ja Pariisissa eikä suinkaan, valistunut mies kun oli, halveksinut kaikkea, mikä oli ulkopuolella hänen vanhatyylisen synnyinkaupunkinsa piirin. Mutta milloin ei ollut kysymys kauppasuhteista, oli hän säätykysymyksissä suuremmassa määrin kuin hänen poikansa konsuli taipuvainen vetämään selvät rajat ja kohtelemaan vieraita loitontavasti. Ja kun hänen lapsensa toivat eräältä matkaltaan taloon tämän nuoren länsipreussiläisen, vasta kaksikymmenvuotisen tytön — orvon, jonka isä, muuan majatalonomistaja, oli kuollut vähää ennen Buddenbrookien tuloa Marienwerderiin — oli konsuli saanut kestää hurskaan tekonsa johdosta aika nujakan isänsä kanssa, ja vanha herra oli tällöin puhunut pelkkää ranskaa ja alasaksaa… Muuten oli Ida Jungmann osoittautunut taitavaksi taloudenpidossa ja lasten hoidossa ja soveltui kuuliaisuutensa ja preussiläisten arvokäsitteittensä vuoksi erinomaisesti asemaansa tässä talossa. Hänellä oli ylimysmieliset periaatteet ja hän osasi tehdä hiuksenhienon erotuksen parhaimpien ja lähinnä parhaimpien piirien, keskiluokan ja alemman keskiluokan välillä, oli ylpeä siitä, että kuului parhaimpien piirien uskollisiin palvelijoihin, eikä olisi suonut Tonyn seurustella sellaisten koulutovereiden kanssa, jotka hänen mielestään kuuluivat vain lähinnä parhaimpaan keskiluokkaan…

Samassa näkyi preussitär pylväskäytävässä ja astui sisään lasiovesta. Hän oli kookas, kulmikas, mustiin puettu tyttö, jolla oli sileäksikammattu tukka ja rehelliset kasvot. Hän talutti pikku Klothildea, tavattoman laihaa, kukikkaaseen karttuunimekkoon puettua lasta, jolla oli kiilloton, harmaaseen vivahtava tukka ja hiljainen ikäneidon ilme. Hän kuului erääseen aivan varattomaan Buddenbrook-suvun haaraan, oli Rostockissa asuvan vanhan herra Buddenbrookin veljenpojan tytär, ja hänet oli kasvatettu talossa siksi, että hän oli aivan samanikäinen kuin Antonie ja muuten nöyräluontoinen lapsi.

»Kaikki on valmista», sanoi mamsseli Jungmann. »Klothilde on auttanut ahkerasti keittiössä, Trinan ei ole tarvinnut tehdä juuri mitään…» Hän kurahutti r:n hullunkurisesti kurkussa, sillä hän ei alunpitäen ollut osannut lausua sitä lainkaan.

M. Buddenbrook kaularöyhelöineen hymyili pilkallisesti Idan oudolle ääntämiselle, mutta herra konsuli silitti pienen sukulaisensa poskea ja sanoi:

»Se on oikein, Thilda. 'Rukoile ja tee työtä', kuuluu käsky. Meidän Tonymme saisi ottaa oppia siitä. Hän on aivan liian halukas joutilaisuuteen ja vallattomuuksiin…»

Tony painoi alas päänsä ja katsoi alta kulmain isoisään, sillä hän tiesi tämän tapansa mukaan puolustavan häntä.

»Ei, ei», sanoikin isoisä, »pää pystyyn, Tony, courage! Sama ei sovellu kaikille. Kukin laatunsa mukaan. Thilda on kunnon tyttö, mutta arvo on meillekin annettava. Puhunko raisonnable, Bethsy?»

Hän kääntyi miniänsä puoleen, joka tavallisesti yhtyi häneen, kun taas mme. Antoinette enimmäkseen kannatti konsulia, tosin luultavasti enemmän järkisyistä kuin vakaumuksesta. Näin ojensivat nuo kaksi ihmispolvea toisilleen ristikkäin kättä.

»Te olette kovin hyvä, isä», sanoi konsulitar. »Tony on tekevä parhaansa, että hänestä tulisi viisas kunnon nainen… Ovatko pojat palanneet koulusta?» kysyi hän Idalta.

Mutta Tony, joka oli isoisän polvelta kurottunut katsomaan ulos katupeilistä, huusi melkein yht'aikaa:

»Tom ja Christian tulevat Johannisstrassea pitkin… ja herra
Hoffstede… ja tohtorisetä…»

Pyhän Mariankirkon kellot alkoivat soittaa koraalia: ping, ping — pang! huononlaisessa tahdissa, joten oli vaikea tietää, mitä säveltä ne oikein tarkoittivat, mutta se kuului sentään hartaan juhlalliselta. Ja pienen ja suuren kellon iloisesti ja arvokkaasti lyödessä neljää kajahti samassa alhaalta ulko-oven kellon kilinä avaran eteisen halki, minkä jälkeen Tom ja Christian todellakin ilmestyivät näkyviin ensimmäisten vieraiden, Jean Jacques Hoffsteden, runoilijan, ja tohtori Grabowin, kotilääkärin, kanssa.

TOINEN LUKU.

Herra Jean Jacques Hoffstede, kaupungin runoilija, joka varmasti oli varannut taskuunsa pari säettä tämänkin päivän kunniaksi, ei ollut paljon nuorempi Johann Buddenbrook vanhempaa, ja hännystakkinsa vihreää väriä lukuunottamatta oli hänkin puettu samanlaisen muodin mukaan. Mutta hän oli vanhaa ystäväänsä hoikempi ja liikkuvampi, ja hänellä oli pienet, vilkkaat, vihertävät silmät ja pitkä, terävä nenä.

»Parhaimmat kiitokseni», lausui hän pudistettuaan talon herrojen kättä ja sanottuaan naisille pari niitä mairittelevinta kohteliaisuutta — kohdistaen ne erikoisesti konsulittareen, jota hän kunnioitti rajattomasti — kohteliaisuuksia, jollaisia nuori polvi tuskin enää kykeni keksimään ja joihin yhtyi mitä huomaavaisin hymy. »Parhaimmat kiitokseni ystävällisestä kutsustanne, arvoisa talonväki. Nämä nuorukaiset», sanoi hän osoittaen Tomia ja Christiania, jotka seisoivat hänen vieressään siniseen takkiin ja nahkavyöhön puettuina, »tapasimme tohtorin kanssa Königstrassella heidän palatessaan opinnoiltaan. Pystyviä poikia — vai kuinka, rouva konsulitar? Thomaksella on jykevä, vakava järki, hänestä täytyy ehdottomasti tulla kauppias. Christian sitävastoin näyttää minusta vähän hulivililtä, hän taitaa olla hiukan incroyable… Mutta en salaa engouement'iäni. Hän tulee varmaankin jatkamaan lukujaan: hän on terävä ja sukkelapuheinen…»

Herra Buddenbrook avasi kultaisen nuuskarasiansa.

»Oikein! Eikö hänestä yksin tein voi tulla runoilija, Hoffstede?»

Mamsseli Jungmann veti uutimet ikkunoiden eteen, ja pian valaisi huonetta yksinomaan kristallikruunun ja kirjoituspöydällä palavien haarakynttilöiden miellyttävä, vaikka hiukan levoton loiste.

»No, Christian», sanoi konsulitar, jonka tukka välkkyi kullankarvaisena, »mitä sinä olet nyt iltapäivällä oppinut?» Kävi ilmi, että Christianilla oli ollut kirjoitusta, laskentoa ja laulua.

Christian oli seitsenvuotinen poika, joka jo nyt oli miltei naurettavassa määrässä isänsä näköinen. Hänellä oli samat jokseenkin pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät, isän korkea, kaareva nenä alkoi jo olla havaittavissa, ja poskiluiden alla ilmaisi pari piirtoa, etteivät hänen kasvonsa aina tulisi säilyttämään nykyistä pyöreyttään.

»Ai kun meitä nauratti tänään», alkoi hän lörpöttää, siirtyen kuulijasta toiseen. »Kuulkaapas, mitä herra Stengel sanoi Siegmund Köstermannille.» Hän taivuttautui eteenpäin, ravisti päätään ja alkoi painokkaasti jäljitellä: »Ulkoa sinä, rakas lapsi, olet sileä kuin muna, niin olet, mutta sisältä sinä, rakas lapsi, olet musta…» Tämän hän sanoi jättäen pois »r»:n ja matkien muutenkin niin onnistuneesti opettajan ääntämistä ja inhon ilmaisua tuota ulkoista siloisuutta kohtaan, että kaikki purskahtivat nauruun.

»Kuulkaahan tuota!» toisti ukko Buddenbrook killittäen. Mutta herra
Hoffstede oli haltioissaan.

»Mainiota!» huusi hän. »Verratonta! Aivan kuin Marcellus Stengel. Juuri niin! Sepä oli erinomaista!»

Thomas, jolta puuttui tämäntapaiset lahjat, seisoi nuoremman veljensä vieressä nauraen hänkin sydämellisesti ja kadehtimatta. Hänen hampaansa eivät olleet erittäin kauniit, vaan pienet ja kellertävät. Mutta hänen nenänsä oli erikoisen siromuotoinen, ja hän muistutti silmiltään ja kasvonpiirteiltään tuntuvasti isoisää.

Toiset istuivat tuoleilla, toiset sohvalla, juteltiin lasten kanssa, puhuttiin aikaisesta talvesta, talon asioista… Herra Hoffstede ihaili kirjoituspöydällä olevaa komeaa Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli muodoltaan kuin mustatäpläinen ajokoira. Mutta tohtori Grabow, konsulin ikätoveri, jonka harvan poskiparran keskeltä hymyilivät hyväntahtoiset, lempeät kasvot, tarkasteli leivoksia, rusinaleipiä ja erilaatuisia suolakuppeja, jotka olivat nähtävinä pöydällä. Tämä oli se »suola ja leipä», jonka ystävät ja sukulaiset olivat lähettäneet tuliaisiksi uuteen asuntoon. Mutta kun tahdottiin näyttää, ettei lahja tullut köyhästä kädestä, oli leipä tehty makeasta, maustetusta leivostaikinasta ja suolakupit olivat puhdasta kultaa.

»Taitaapa minulle tulla työtä», sanoi tohtori osoittaen leivoksia ja lapsia. Sitten otti hän päätään heilutellen käteensä erään upean suola-, pippuri- ja sinappilaitteen.

»Se on Lebrecht Krögeriltä», sanoi M. Buddenbrook myhäillen. »Arvoisa sukulaiseni on aina runsaskätinen. Minun lahjani ei ollut yhtä suuri, kun hänen Burgtorin vieressä oleva huvilansa valmistui. Mutta hän onkin aina ollut niin… hieno, antelias, oikea à la mode-keikari…»

Kellonkilinä oli kaikunut jo useamman kerran kautta talon. Nyt saapui pastori Wunderlich, lyhytsäärinen, pitkään mustaan takkiin puettu vanha herra. Hänellä oli puuteroitu tukka ja valkopintaiset, hauskat, iloiset kasvot, joiden keskeltä vilkkui harmaa, hyväntuulinen silmäpari. Hän oli ollut jo useamman vuoden leski ja laski kuuluvansa entisen ajan vanhoihinpoikiin samoin kuin pitkä kaupanvälittäjä herra Grätjens, joka saapui hänen seurassaan ja piti aina toista laihaa kättään kiikarin tavoin silmiensä edessä kuin tarkastaen taideteosta; hän oli tunnustettu taiteentuntija.

Saapui sitten myös senaattori, tohtori Langhals rouvineen, kumpikin talon vanhoja ystäviä, — samoin viinikauppias Köppen suurine, punoittaville kasvoineen, jotka paistoivat avarain, korkealla pullottavien hihapuhvien keskeltä, sekä tämän yhtä pullea rouva…

Kello oli jo yli puoli viiden, kun vihdoinkin saapuivat Krögerit, konsuli Kröger ja hänen poikansa Jakob ja Jürgen, jotka olivat Tomin ja Christianin ikäisiä. Ja melkein samaan aikaan tulivat myös konsulitar Krögerin vanhemmat sekä muuan vanha, hempeä aviopari, puutavara-tukkukauppias Överdieck ja tämän rouva, jotka puhuttelivat toisiaan kaikkien kuullen mitä hellimmillä nimillä.

»Hienot ihmiset tulevat myöhään», sanoi konsuli Buddenbrook suudellen anoppinsa kättä.

»Mutta voimalla ja väellä!» — Johann Buddenbrook osoitti laajalla kädenliikkeellä tulijoita ja puristi sitten vanhan herran kättä.

Lebrecht Kröger, tuo à la mode-keikari, kookas, komea mies, käytti vielä hiukan puuteroitua tukkaa, mutta oli muuten nykyaikaisesti puettu. Hänen samettiliiveissään välkkyi kaksi riviä timanttinappeja. Justus, hänen poikansa, jolla oli pieni poskiparta ja suipoksi kierretyt viikset, muistutti isäänsä vartaloltaan; hänellä oli myös tämän pyöreät, hienot kädenliikkeet.

Aluksi ei laisinkaan istuuduttu, vaan jäätiin seisomaan pääasiaa, ateriaa odotellen, jutellen yhtä ja toista. Sitten Johann Buddenbrook vanhempi tarjosi madame Köppenille käsivartensa lausuen selkeällä äänellä:

»No niin, jospa sitten alkaisimme, mesdames et messieurs…»

Mamsseli Jungmann ja häntä seuraava sisäkkö olivat aukaisseet ruokasaliin vievän valkoisen kaksoisoven, ja seurue alkoi soljua sinne verkalleen, vakaisesti. Tässä talossa saattoi aina olla varma ruoan laadusta ja runsaudesta…

KOLMAS LUKU.

Nuorempi talon herroista oli yleisen liikehtimisen aikana koetellut kädellään vasenta rintapieltään, jossa rapisi paperi. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut seurusteluhymy; sitä seurasi nyt jännittynyt, huolestunut ilme, ja ohimoilla liikehti pari jännettä kuin olisi hän purrut hampaansa yhteen. Vain näön vuoksi astui hän pari askelta ruokasalia kohti, mutta jäi sitten jälkeen hakien silmillään äitiänsä, joka oli menossa kynnyksen yli viimeisten vieraiden joukossa pastori Wunderlichin rinnalla.

»Pardon, hyvä herra pastori… Pari sanaa, äiti!» Ja pastorin nyökätessä hilpeästi suostumuksen merkiksi vei konsuli Buddenbrook vanhan rouvan takaisin maisemahuoneeseen, ikkunan ääreen.

»Sanalla sanoen. Gottholdilta on tullut kirje», sanoi hän nopeasti ja hiljaa, katsoen äitinsä kysyviin, tummiin silmiin ja vetäen taskustaan kokoontaitetun, sinetöidyn paperin. »Tämä on hänen käsialaansa… Se on jo kolmas kirje, ja isä on vastannut vain ensimmäiseen… Mitä minun pitää tehdä? Se saapui jo kahden aikaan, ja minun olisi pitänyt antaa se isän käteen kauan sitten, mutta en hennoisi turmella hänen hyvää tuultaan tänään. Mitä te arvelette? Vielähän me ehdimme hänen kanssaan puhua…»

»Olet oikeassa, Jean, odotetaan!» sanoi madame Buddenbrook tarttuen tapansa mukaan ripeästi poikansa käsivarteen. »Mitähän se saattaakaan sisältää!» lisäsi hän sitten huolestuneesti. »Hän ei anna perään, vaan rettelöi oman osuutensa lunastussummasta… Ei, ei, Jean, ei nyt… Mieluummin illalla, ennen maatamenoa…»

»Mitä minun pitää tehdä?» uudisti konsuli ravistaen alaspainunutta päätään. — »Olen itse monesti aikonut pyytää isää myöntymään… Asia ei saa näyttää siltä kuin minä, velipuoli, olisin tunkeutunut vanhempien suosioon ja hautoisin hankkeita Gottholdia vastaan… isänkin takia tahdon välttää sellaista asemaa. Mutta ollakseni rehellinen… minä olen kuitenkin associé. Ja Bethsy ja minä olemme maksaneet aivan kohtuullisen vuokran toisesta kerroksesta… Mitä tulee Frankfurtissa olevaan sisareen, on se asia kunnossa. Hänen miehensä nauttii jo nyt, isän eläessä, luovutusmaksua, joka on vain neljännes talon koko kauppasummasta… Se on edullinen sitoumus, johon isä suostui arvelematta ja josta täytyy iloita kauppahuoneen asioiden kannalta. Jos nyt isä osoittautuu aivan mahdottomaksi Gottholdin suhteen, on se…»

»Joutavia, Jean, sinun suhteesi asiaan on toki selvä. Mutta Gotthold uskoo, että minä, hänen äitipuolensa, huolehdin vain omista lapsistani vieroittaen hänet tahallani hänen isästään. Sehän se on surullisinta.»

»Se on kokonaan hänen syynsä!» huudahti konsuli melkein kiihtyneesti, mutta alensi sitten äänensä katsahtaen ruokasaliin päin. »Koko tämä surullinen suhde on hänen aiheuttamansa! Ajatelkaa nyt! Miksi hän ei saattanut olla ymmärtäväinen! Minkätähden hänen täytyi naida tuo demoiselle Stüwing ja koko… se puotihomma…» Konsuli naurahti harmistuneesti ja hämillään. »Isän vastenmielisyys tuota puotia kohtaan on heikkoutta; mutta Gotthold olisi voinut taipua tähän pieneen turhamaisuuteen…»

»Voi, Jean, parasta olisi, kun isä suostuisi!»

»Mutta voinko minä kehoittaa häntä siihen?» huohotti konsuli vieden kiihtyneesti käden otsalleen. »Minä kannatan asiaa henkilökohtaisesti, siksi minun pitäisi sanoa: maksakaa, isä. Mutta minä olen myöskin associé, olen hoitanut liikkeemme asioita, ja ellei isä katso olevansa velvollinen luovuttamaan liikepääomasta mainittua summaa tottelemattomalle, niskoittelevalle pojalle, niin… On kysymyksessä yli yksitoistatuhatta taaleria. Se on iso raha… Ei, ei, en mitenkään voi kehoittaa häntä siihen… mutta en myöskään panna vastaan. En tahdo olla tekemisissä koko asian kanssa, koko kohtaus isän kanssa on minulle désagréable…»

»Myöhemmin illalla, Jean. Mennään nyt, toiset odottavat…»

Konsuli kätki paperin povitaskuunsa, tarjosi käsivartensa äidilleen, ja sitten he yhdessä astuivat kynnyksen yli kirkkaasti valaistuun ruokasaliin, jossa seura juuri oli ehtinyt asettua paikoilleen pitkän pöydän ympärille.

Seinän taivaansiniselle taustalle oli maalattu hoikkia pylväitä ja kreikkalaisten jumalien kuvapatsaita. Raskaat punaiset verhot oli vedetty ikkunain eteen, ja huoneen joka nurkassa paloi korkeassa kullatussa haarajalassa kahdeksan kynttilää, lukuunottamatta pöydällä hopeaisissa jaloissa palavia kynttilöitä. Jykevän ruokakaapin yläpuolella, vastapäätä maisemahuoneen ovea, riippui suuri öljymaalaus, joka kuvasi italialaista merenlahtea ja jonka utuisen sininen sävy oli tässä valaistuksessa erittäin vaikuttava. Seinustoilla oli suuria, jäykkäselkäisiä, punaisella damastilla päällystettyjä sohvia.

Madame Buddenbrookin kasvoilta oli kadonnut viimeinenkin huolen ja levottomuuden jälki hänen asettuessaan pastori Wunderlichin ja vanhan herra Krögerin väliin, joka istui leveänä ikkunan puoleisella seinällä.

»Bon appétit!» virkkoi hän sydämellisesti, nyökäten keveästi ja nopeasti ympärilleen ja antaen samalla katseensa kulkea koko pöytäkunnan yli aina lapsiin asti…

NELJÄS LUKU.

»Kuten sanottu, kunnia talolle, Buddenbrook!» kaikui herra Köppenin mahtava ääni yli muun keskustelun, kun sisäkkö, jolla oli paljaat punaiset käsivarret, paksu raitainen hame ja pieni päälaella kekottava valkoinen myssy, oli tarjoillut kuumaa vihanneslientä paahdetun leivän kera mamsseli Jungmannin ja yläkerrassa asuvan konsulin palvelustytön kanssa, ja kun oli alettu varovasti maistella sitä.

»Kunnia talolle! Kaikki on niin tilavaa ja upeata… täällä kelpaa elää, sen minä sanon…» Herra Köppen ei ollut kuulunut talon entisen omistajan seurapiiriin. Hän oli vasta äskettäin tullut rikkaaksi, eikä hänen sukunsa juuri ollut kaikkein hienoimpia; hän ei myöskään, paha kyllä, ollut vielä voinut luopua eräistä arkisista lauseparsista, kuten esimerkiksi »sen minä sanon». Sitäpaitsi lausui hän eräät sanat kirjakielestä poikkeavasti.

»Eikä se ole ihan vähän maksanutkaan», huomautti herra Grätjens kuivasti tarkastellen käsikourunsa läpi perinpohjaisesti maisemataulua — hänhän sen tiesi, jos kukaan.

Vieraat oli järjestetty mikäli mahdollista siten, että herroja istui naisten välissä, ja sukulaisten rivi oli katkaistu sijoittamalla joukkoon perheystäviä. Mutta täydelleen ei tätä periaatetta ollut voitu noudattaa, esimerkiksi Överdieck-vanhukset istuivat melkein sylitysten, innokkaasti toisilleen nyökkäillen. Mutta ukko Kröger mahtaili kookkaana ja suoraselkäisenä senaattorinrouva Langhalsin ja madame Antoinetten välissä jakaen siroja kädenliikkeitään ja hillittyjä sukkeluuksiaan vuoroin kummallekin.

»Milloinkahan tämä talo lienee rakennettu?» kysyi herra Hoffstede vinosti yli pöydän Buddenbrook vanhemmalta, joka seurusteli hyväntuuliseen ja hiukan ivalliseen tapaan madame Köppenin kanssa.

»Vuonna… odotahan… noin 1680, ellen erehdy. Poikani on muuten paremmin selvillä sellaisista asioista…»

»Kahdeksankymmentäkaksi», vahvisti eteenpäin kurottuen konsuli kaukaa pöydän alapäästä, jossa hän istui vierusnaista vailla senaattori Langhalsin rinnalla. »Talvella vuonna 1682. Ratenkamp & K:nin loistava taloudellinen nousu alkoi juuri siihen aikaan… Surullista, että tuon kauppahuoneen merkitys on vähennyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana…»

Nyt syntyi keskustelun kulussa yleinen pysähdys, jota kesti puoli minuuttia. Kukin katsoi lautaselleen jääden ajattelemaan tuota ennen niin loistavaa sukua, joka oli rakennuttanut tämän talon, asunut siinä niin kauan ja poistunut siitä köyhtyneenä, hävinneenä…

»Niin, on se surullista», sanoi kaupanvälittäjä Grätjens; »kun ajattelee, mikä järjettömyys aiheutti häviön… Dietrich Ratenkampin ei olisi pitänyt ottaa kumppanikseen Geelmaackia! Minä aavistin pahaa, kun hän ryhtyi asiain hoitoon. Olen kuullut mitä luotettavimmalta taholta, hyvä herrasväki, miten hirveästi hän keinotteli Ratenkampin selän takana vekseleillä ja tunnusteilla liikkeen nimissä… Viimein siitä tuli loppu… Pankit alkoivat epäillä, maksut jäivät suorittamatta… Ette voi aavistaa, millaista se oli. Kuka piti silmällä varastoa? Geelmaack. Kaikki oli kuin rottien hallussa vuodesta vuoteen! Mutta Ratenkamp ei välittänyt mistään…»

»Hän oli kuin herpaantunut», sanoi konsuli. Hänen kasvoilleen oli levinnyt synkkä ja suljettu ilme. Hän liikutti lusikkaansa liemessä eteenpäin kumartuneena, katsahtaen silloin tällöin nopeasti pienillä, pyöreillä silmillään pöydän yläpäähän.

»Hän eli painostuksen alla, ja minun luullakseni se on käsitettävissä. Mikä sai hänet liittymään Geelmaackiin, joka toi mitättömän lisän liikepääomaan ja josta ei kellään ollut hyvää käsitystä? Hän tunsi kai tarvetta sälyttää osa pelottavasta edesvastuusta jonkun toisen hartioille huomatessaan, että asiat alkoivat liukua auttamattomasti alamäkeen… Sen kauppahuoneen tehtävä oli loppunut, se suku oli passée. Wilhelm Geelmaack on varmasti antanut vain viime sysäyksen perikatoa kohti…»

»Te olette siis sitä mieltä, kunnioitettu herra konsuli», virkkoi pastori Wunderlich epäilevästi hymyillen ja kaataen samalla punaviiniä vierusnaiselleen ja itselleen, »että kaikki olisi käynyt samaa latua myös ilman Geelmaackin mieletöntä liikkeenhoitoa?»

»Ehkä ei aivan», sanoi konsuli miettivästi kääntymättä erityisesti kenenkään puoleen. »Mutta minä uskon, että Dietrich Ratenkampin täytyi ehdottomasti liittyä Geelmaackiin, jotta kohtalo täyttyisi… Hänen on täytynyt toimia torjumattoman pakon alla… Minä olen vakuutettu siitä, että hän on osittain tuntenut kumppaninsa hommat ja ettei hän myöskään ollut aivan tietämätön varastonsa tilasta. Mutta hän oli kuin jähmettynyt…»

»No, assez, Jean», virkkoi Buddenbrook vanhempi laskien lusikan kädestään. »Tuo on niitä sinun teorioitasi…»

Konsuli kohotti hajamielisesti hymyillen lasin isäänsä kohti. Mutta
Lebrecht Kröger sanoi:

»Pysytelkäämme mieluummin iloisessa nykyhetkessä!»

Sitten hän tarttui varovasti, sirolla liikkeellä valkoviiniputeliinsa, jonka korkissa oli pieni hopeanvärinen hirven kuva, vei sen hiukan sivuun ja tarkasti kirjoitusta. »C. F. Köppen», hän luki ja nyökkäsi viinikauppiaalle; »aivan niin, mitä me olisimmekaan ilman teitä!»

Kultaraitaiset Meissen-porsliiniset lautaset vaihdettiin uusiin madame
Antoinetten pitäessä tarkasti silmällä palvelustytön liikkeitä.
Mamsseli Jungmann huusi määräyksiä puhetorveen, jonka kautta keittiö
oli yhteydessä ruokasalin kanssa. Tarjottiin kalaa, ja pastori
Wunderlich lausui ottaessaan varovasti lautaselleen vadilta:

»Iloinen nykyhetki ei ole aina niin aivan päivänselvä asia. Nämä nuoret, jotka tässä iloitsevat meidän vanhain keralla, eivät suinkaan ajattele, että elämä on saattanut olla toisenlaistakin… Minulla on useamman kerran ollut kunnia ottaa henkilökohtaisesti osaa isäntä väkemme kohtaloihin… Joka kerran kun näen nämä» — hän kääntyi madame Antoinetten puoleen nostaen pöydältä raskaan hopealusikan — »ajattelen, eivätkö ne mahtane kuulua niihin kapineihin, joita ystävämme filosofi Lenoir, hänen majesteettinsa keisari Napoleonin kersantti, anno 1806 piteli käsissään… ja muistan tapaamistamme Alfstrassella, madame…»

Madame Buddenbrook katsoi syliinsä hämillään ja muistoihin vaipuneena. Tom ja Tony, jotka eivät syöneet kalaa, huusivat pöydän alapäästä miltei yhteen ääneen: »Kertokaa, kertokaa, isoäiti!» Mutta pastori, joka tiesi, ettei madame Buddenbrook mielellään itse puhunut tuosta hänelle hiukan kiusallisesta tapauksesta, alkoi hänen sijastaan vielä kerran kertoa pientä vanhaa tarinaa, jonka lapset olivat kuulleet ainakin kymmenen kertaa, mutta joka vielä saattoi olla tuntematon jollekulle seurassa olijalle…

»Lyhyesti, tarina on tällainen: Oli kylmä ja sateinen marraskuun iltapäivä, ja minä olin tulossa eräältä virka-asialta Alfstrassea pitkin ajatellen huonoja aikoja. Ruhtinas Blücher oli poissa, ranskalaiset kaupungissa, mutta yleistä kiihtymystä ei juuri paljon huomannut. Kadut olivat tyhjät, asukkaat istuivat kodeissaan suojaa hakien. Teurastajamestari Prahl, joka kädet housuntaskuissa oli seisonut ovensa edustalla ja sanonut raikuvalla äänellä: 'On tämä menoa, kaikkea sitä —!' oli saanut kuulan päähänsä… Ajattelin siinä kulkiessani: mitähän jos olisi käydä katsomassa Buddenbrookeja, pieni rohkaisu ei teline pahaa; talon herra makaa vuoteessa päässä ruusu, ja madamella on varmaan paljon hommaa majoituksesta.

»Silloin, juuri sillä hetkellä, kenen näenkään tulevan vastaani? Kunnioitetun madame Buddenbrookimme, mutta minkälaisessa tilassa? Hän rientää sateessa hatuttomin päin, olkahuivi hätäisesti ympärille kiedottuna, puolijuoksua, coiffure aivan epäjärjestyksessä… Taikka coiffuresta saattoi tuskin puhua, madame.

'Kuinka miellyttävä surprise!' sanon minä rohjeten tarttua häntä käsivarteen, koska hän ei huomannut minua ja koska aavistin pahaa. 'Minne kiire, hyvä madame?' Nyt huomaa hän minut, katsoo minuun ja huohottaa: 'Tekö siinä olette… jääkää hyvästi! Kaikki on lopussa! Minä hyppään Traveen!' 'Varjelkoon!' sanon minä tuntien kalpenevani. 'Teidän paikkanne ei ole siellä, madame! Mitä on tapahtunut?' Ja minä puristan teitä niin lujasti käsivarresta kuin sopivaisuus suinkin sallii. 'Mitäkö on tapahtunut?' huutaa hän vapisten. 'Ne ovat hopean kimpussa. Uskomatonta! Voitteko ajatella! Ja Jean makaa pää käärittynä vuoteessa voimatta auttaa! Eikä hänestä olisi apua, vaikka hän olisi jaloillaankin! Ne varastavat minun lusikkani, hopealusikkani, voitteko ajatella, Wunderlich, ja nyt minä hyppään Traveen!

No niin, minä pidätän yhä ystävätärtämme käsivarresta ja sanon mitä sellaisessa tilaisuudessa on tapana sanoa. 'Rauhoittukaa', sanon minä, 'paras ystävä!' ja 'asia saadaan vielä autetuksi!' ja 'koettakaamme puhua heille', 'rauhoittukaa, Jumalan tähden, lähtekäämme takaisin!' Ja minä vien hänet katua pitkin takaisin hänen kotiinsa. Ruokasalissa, yläkerroksessa tapaamme sotamiehet, kaksikymmentä kappaletta, jotka olivat jääneet taloon madamen paetessa, suuren arkun kimpussa, jossa säilytettiin hopeoita.

'Kenen kanssa teistä, hyvät herrat, saan neuvotella', kysyn kohteliaasti. Miehet alkavat nauraa ja huutaa: 'Jokaisen kanssa, hyvä mies!' Mutta sitten astuu eräs heistä esiin. Hän on pitkä kuin honka, hänellä on musta suippoparta ja suuret, punaiset, kalunoiduista hihoista esiinpistävät kädet. Hän esittää itsensä. 'Lenoir', sanoo hän vieden vasemman käden hatun laitaan, sillä oikeassa hänellä on kimppu hopealusikoita, viisi kuusi kappaletta, 'Lenoir, kersantti. Mitä herra tahtoo?'

'Herra upseeri!' sanon minä osoittaen point d'honneur'iä, 'onko tämä homma teidän loistavan chargenne mukaista?… Kaupunkimme ei ole sulkenut porttejaan keisarilta…' — 'Mitä tehdä!' hän vastaa. 'On sota. Miehet tarvitsevat tämäntapaisia kappaleita…!'

'Teidän tulisi olla huomaavainen', keskeytän minä, sillä olen keksinyt jotakin. 'Tämä rouva', sanon minä, sillä mitä ei ihminen sano sellaisessa tapauksessa, talon valtiatar, ei ole saksalainen, hän on melkein teidän kansalaisenne, hän on ranskatar… ' — ' Kuinka, ranskatar?' toistaa hän. Ja mitä luulette tuon pitkän hongankolistajan lisäävän? — 'Maastamuuttaja siis?' hän virkkaa. 'Mutta sitten hän on filosofian vihollinen!'

Olen kuin puulla lyöty, mutta hillitsen nauruni. 'Te tunnutte olevan teräväjärkinen. Pyydän saada vielä toistaa, ettei minun mielestäni moinen homma ole arvonne mukaista!' — Hän on vaiti hetken aikaa, mutta sitten hän äkkiä sävähtää punaiseksi, viskaa kuusi lusikkaansa arkkuun ja huutaa: 'Mistä te tiedätte minun aikoneen muuta kuin tai kastaa näitä lusikoita hiukan! Kauniita tavaroita! Jos joku miehistäni ottaisi yhden muistoksi mukanaan, niin…'

Ja kyllä he ottivatkin niitä muistoksi, ei siinä auttanut inhimillinen eikä jumalallinen laki… He eivät kai tunteneet muuta jumalaa kuin tuon pienen peloittavan miehen…

VIIDES LUKU.

»Näittekö te hänet, herra pastori?» —

Lautasia vaihdettiin jälleen. Nyt ilmestyi pöytään suunnaton tiilenpunainen, taikinoitu, keitetty ja savustettu siankinkku ruskean, hapahkon Chalotten-kastikkeen kera, sivuruokana sellainen määrä vihanneslajeja, että yksi ainoa vati olisi kyennyt ravitsemaan koko seuran. Lebrecht Kröger ryhtyi leikkaamaan paistia. Kyynärpäät sirosti koholla, pitkät etusormet suoraan veitsen ja haarukan selkää pitkin leikkasi hän huolellisesti mehukkaita viipaleita. Ruokalajiin kuului myös konsulitar Buddenbrookin ylpeys »venäläinen hillo», hauskasti kirpelöivä, viinansekainen säilykehedelmäseos. —

Pastori Wunderlichin täytyi ikäväkseen tunnustaa, ettei hän ollut itse koskaan nähnyt Bonapartea. Mutta Buddenbrook vanhempi ja Jean Jacques Hoffstede olivat joutuneet näkemään hänet kasvoista kasvoihin; edellinen Pariisissa, juuri ennen Venäjän sotaretkeä, eräässä paraadissa Tuileries'n linnanpihalla, jälkimmäinen Danzigissa…

»Ei hän, hyvät ihmiset, ollut hauskan näköinen», hän sanoi työntäen suuhunsa haarukalle taitavasti ladotun kinkku-, peruna- ja ruusukaalikuorman ja samalla kohottaen kulmakarvansa korkealle.

»Hän kuuluu muuten viettäneen iloisia päiviä Danzigissa. Hänestä kulki siihen aikaan eräs hauska juttu…» Hän pelasi kaiket päivät korttia saksalaisten kanssa, usein suurista summista, mutta illalla pelasi hän kenraaleittensa kera. 'N'est-ce pas. Rapp', kysyi hän kerran nostaen pöydältä kourallisen kultaa, 'les Allemands aiment beaucoup ces petits Napoleons?'

— Oui, sire, plus que le Grand! vastasi Rapp.

Kesken yleistä iloisuutta, joka yltyi meluavaksi, — Hoffstede oli kertonut jutun hyvin sattuvasti, jopa matkinut keisarin kasvojenilmettäkin — sanoi vanha Buddenbrook:

»Leikki sikseen, täytyy kuitenkin kunnioittaa hänen henkilöllistä suuruuttaan… mikä tahdon mies!»

Konsuli pudisti vakavasti päätään.

»Eipä niinkään, me nuoremmat emme enää ymmärrä sen miehen kunnioitettavuutta, joka murhautti Enghienin herttuan, tapatti Egyptissä kahdeksansataa vankia…»

»Tuo kaikki on kenties liioiteltua ja vääristeltyä», sanoi pastori Wunderlich. »Herttua oli ehkä kevytmielinen ja kapinoiva herra, ja mitä tulee vankeihin, oli heidän mestauttamisensa luultavasti puolueettoman sotaneuvoston harkittu ja välttämätön päätös…»

Ja hän kertoi eräästä lukemastaan kirjasta, joka oli ilmestynyt joitakin vuosia sitten: sen oli kirjoittanut eräs keisarin sihteereistä, ja se oli erittäin mielenkiintoinen…

»Yhdentekevää», väitti konsuli yhä, puhdistaen kynttilää, joka oli alkanut lepattaa hänen edessään seisovassa kynttilänjalassa. »Minä en ymmärrä, minä en saata käsittää, että tuota ihmishirviötä ihaillaan! Uskonnollisten tunteiden elähyttämänä kristittynä en minä voi löytää sydämestäni tuollaisen ihailun rahtuakaan.»

Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen, haaveileva ilme, ja hänen päänsäkin oli painunut hiukan kallelleen.

Samalla näytti siltä kuin hänen isänsä ja pastori Wunderlich olisivat huomaamattomasti hymyilleet toisilleen.

»Niin kyllä», äännähti Johann Buddenbrook hyväntahtoisesti, »mutta pienet Napoleonit eivät olleet hullumpia, eikö niin? Minun poikani ihailee enemmän Louis Philippeä», lisäsi hän sitten.

»Ihailee?» toisti Jean Jacques Hoffstede hiukan ivallisesti… »Hauska rinnastelu! Onko Philipp Egalitéssakin ihailemista…»

»Minun mielestäni heinäkuun-yksinvallassa on paljon oppimista…» Konsuli puhui vakavasti innostuen aiheesta. »Ranskalaisen perustuslaillisuuden ystävällinen ja aulis suhtautuminen ajan uusiin käytännöllisiin ihanteihin on erittäin kiitettävä asia…»

»Käytännölliset ihanteet… kyllä vain…» Ukko Buddenbrook leikitteli kultaisella rasiallaan suoden leukaluilleen hetken levon. »Käytännölliset ihanteet… ehei, minä en kannata niitä ollenkaan!» Hän unohti suuttumuksesta puhua murretta. »Joka puolella nousee nykyään taloudellisia laitoksia ja teknillisiä laitoksia ja kauppakouluja kuin sieniä maasta, ja kimnaasi- ja klassillinen sivistys ovat yht'äkkiä hölynpölyä, eikä kukaan ajattele muuta kuin kaivoksia… ja teollisuutta… ja rahan hankintaa… Hyvähän se on kaikki, erittäin hyvä! Mutta hiukan typerää toiselta puolen, ajanpitkään — eikö niin? En tiedä miksi se minua tympäisee… en tarkoita mitään,Jean… Heinäkuun-yksinvalta on hyvä asia…»

Senaattori Langhals samoin kuin Grätjens ja Köppen puolustivat konsulia… »Ei, kyllä tuota Ranskan hallitusta ja samantapaisia Saksassa ilmenneitä pyrinnöitä täytyy kunnioittaa…» — Herra Köppen oli tullut vielä punaisemmaksi aterian aikana ja hengitti kuuluvasti, mutta pastori Wunderlichin kasvot pysyivät valkoisina, vaikka hän tyhjensi tyynesti lasin toisensa perästä.

Kynttilät paloivat vähitellen yhä alemmaksi, levittäen silloin tällöin hienoa vahanhajua pöydän yli, ilmanhengen puhaltaessa syrjään liekin.

Istuttiin korkeaseluksisilla, jykevätekoisilla tuoleilla, syötiin raskailla hopeisilla pöytäkaluilla vankkoja, maukkaita ruokia, juotiin väkeviä, hyviä viinejä ja tämän ohella keskusteltiin. Pian jouduttiin kauppa-asioihin ja alettiin huomaamatta käyttää yhä enemmän murretta, tuota miellyttävän raskaskäänteistä puhetapaa, johon tuntui sisältyvän sekä kauppakielen nasevuus että eräänlainen hyvinvoipa huolimattomuus ja jota vielä tavantakaa liioiteltiin hyväntahtoisella itseivalla.

Naiset eivät olleet kauan seuranneet väittelyä. Madame Kröger johti puhetta heidän tahollaan, selittäen mitä kiehtovimmin karppien keittämistä punaviinissä… »Ne pitää paloitelia kunnollisesti, rakkaimpani, ja sitten pannaan kattilaan höysteeksi sipulia, neilikoita ja korppuja ja sitten ne nostetaan tulelle, lisätään hiukan sokeria ja lusikallinen voita… Mutta niitä ei saa suinkaan pestä, rakkaimpani, ne pitää keittää verineen päivineen…»

Ukko Kröger päästi kuuluville parhaat sukkeluutensa. Mutta konsuli Justus, hänen poikansa, joka istui tohtori Grabowin vieressä pöydän alapäässä lasten lähettyvillä, oli ryhtynyt leikkisään sanakiistaan mamsseli Jungmannin kanssa; tämä sipristi ruskeita silmiään pitäen tapansa mukaan veistä ja haarukkaa koholla ja liikutellen niitä hiljaa edestakaisin. Vanha konsulitar oli keksinyt uuden lempinimen puolisolleen. »Karitsapumpukkani!» sanoi hän heiluttaen päähinettään hellyyden vallassa.

Keskustelu keskittyi taas yleiseksi Jean Jacques Hoffsteden alkaessa puhua lempiaiheestaan, Italian-matkasta, jonka hän oli tehnyt viisitoista vuotta sitten erään rikkaan hampurilaisen sukulaisen seurassa. Hän kertoi Venetsiasta, Roomasta ja Vesuviuksesta, kuvaili Villa Borghesea, jossa Goethe-vainaja oli kirjoittanut osan Faustiaan, kertoi ihastuneesti renessanssin aikuisista suihkulähteistä, jotka levittivät ympärilleen viileyttä, huolellisesti leikatuista puistokäytävistä, joiden suojassa oli niin leppoisaa käyskennellä. Siitä muisti joku Buddenbrookien hoidotta jääneen puutarhan, joka sijaitsi aivan Burgtorin takana.

»Niin, ystäväni!» sanoi vanhus. »Harmittelen vielä tänä päivänä, etten aikanani tullut laittaneeksi sitä hiukan inhimillisempään kuntoon! Äskettäin kuljin sen kautta — se tiheikkö on suorastaan häpeäpilkku! Mikä sievä ala se olisikaan, jos sen ruohopenkereet olisivat hoidetut, puut kauniisti keilan- ja kuutionmuotoisiksi leikellyt…»

»Jumalan tähden, isä —! Minä oleilen niin mielelläni kesällä sen pensaikoissa, mutta koko viehätys katoaisi, jos tuo kaunis, vapaa luonto sillä tavoin silvottaisiin…»

»Mutta jos tuo vapaa luonto kuitenkin kuuluu minulle, niin eikö minulla, hitto vieköön, ole oikeus menetellä mieleni mukaan…»

»Voi isä, kun loikoo siellä syvässä ruohikossa rehevän pensaston alla, tuntuu pikemminkin siltä kuin itse kuuluisi luontoon ja kuin ei meillä olisi pienintäkään oikeutta siihen…»

»Krischan, älä syö liikaa», huusi ukko Buddenbrook. »Thildaa se ei haittaa… nielee sisäänsä kuin seitsemän puimakonetta, semmoinen tyttö se on…»

Ja täytyi todellakin ihmetellä tuon hiljaisen, laihan lapsen ruokahalua, lapsen, jonka pitkulaisilla kasvoilla oli niin vanhamainen ilme. Hän oli vastannut kysymykseen, halusiko hän lisää lientä, venyttäen ja nöyrästi: »Kyl-lä-kii-tos!» Hän oli ottanut sekä kalaa että lihaa kahteen kertaan, valiten itselleen suurimmat palat kummastakin, ja sitäpaitsi aimo kasan vihannesruokia, istui likinäköiset silmät lautasessa kiinni ja nautti kaiken kiirehtimättä, hiljaa ja suurina kappaleina. Talon vanhan herran kysymykseen vastasi hän vain hitaasti, hyvänsuovasti, kummastellen ja tuhmansekaisesti: »Herranen-aika-se-tä!» mutta ei antanut häiritä itseään, vaan söi tyynesti edelleen, joskaan se ei miellyttänyt toisia ja joskin häntä pilkattiin, söi köyhän sukulaisen vaistomaisella, tyhjentymättömällä ruokahalulla, sukulaisen, joka on päässyt runsaan, maksuttoman ruokapöydän ääreen, hymyili tunteettomasti ja peitti lautasensa herkuilla, kärsivällisesti, itsepintaisesti, nälkäisenä, laihana.

KUUDES LUKU.

Nyt kannettiin esiin kaksi suurta kristallimaljallista »taivaanmannaa»; se oli kerroksittain järjestetty mantelileivos-, vattu-, pikkuleipä- ja munakiisseliyhdistelmä. Mutta pöydän alapäässä leimusi ihastus, sillä lapsille oli tehty heidän mieliruokaansa, kuumaa luumuvanukasta.

»Thomas, poikaseni, olepas kiltti», lausui Johann Buddenbrook vetäen housuntaskusta raskaan avainkimppunsa. »Toisessa kellarissa oikealla, kolmannella hyllyllä, punaisen Bordeaux'n takana on kaksi pulloa, ymmärrätkö?» Ja Thomas, joka ymmärsi senkaltaisia asioita, juoksi ulos ja palasi jälleen kantaen kahta aivan pölyistä ja hämähäkinverkon peittämää pulloa. Mutta tuo vaatimattomassa kuoressa oleva kullankeltainen, imelä vanha Malvasier-rypälemehu oli tuskin valunut pieniin jälkiruokalaseihin, kun oli käsissä hetki, jolloin pastori Wunderlich nousi ja keskustelun tauotussa alkoi lasi kädessä esittää siroa maljapuhetta. Hän puhui pää hiukan kallellaan, hieno leikkisä hymy valkoisilla kasvoillaan, tehden vapaalla kädellään pieniä sieviä liikkeitä siihen avonaiseen ja miellyttävään tapaan, jolla hän viehätti kuulijoitaan saarnatuolissakin seisoessaan… »Tyhjentäkäämme siis, kunnon ystäväni, lasillinen tätä jaloa juomaa kunnioitetun isäntäväkemme kunniaksi heidän uudessa, komeassa kodissaan — Buddenbrook-suvun, sen läsnäolevien, samoin kuin poissaolevien jäsenten menestykseksi… eläköön!»

»Poissaolevien?» ajatteli konsuli kilistäen häntä kohti ojennettuja laseja. »Tarkoitettiinko sillä Frankfurtissa olevia sukulaisia ja kenties Hampurin Duchanipseja vai oliko vanhalla Wunderlichilla jokin taka-ajatus…?» Hän nousi kilistääkseen isänsä kanssa katsoen tätä sydämellisesti silmiin.

Mutta nyt ryhtyi kaupanvälittäjä Grätjens pyrkimään pystyyn paikaltaan, ja se vei aikaa; kun hän vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille, yhtyi hänkin narisevalla äänellään kauppahuone Johann Buddenbrookille kohdistettuun maljaan toivoen talolle jatkuvaa menestystä, nousua ja kukoistusta, kotikaupungin kunniaksi.

Ja Johann Buddenbrook kiitti toisten ystävällisistä sanoista, ensin perheen päänä, sitten kauppahuoneen vanhempana johtajana — sekä lähetti Thomaksen hakemaan kolmatta Malvasier-puIloa, sillä hän huomasi laskeneensa väärin luullessaan kahden pullon riittävän.

Lebrecht Krögerkin puhui. Hän teki sen istualtaan, koska se teki vielä tehokkaamman vaikutuksen, ja liikutti vain silloin tällöin päätään ja käsiään mitä sulavimmin. Hän kohdisti puheensa talon molemmille naisille, mme Antoinetteile ja rouva konsulittarelle.

Mutta hänen lopetettuaan, »taivaanmannan» ollessa jo melkein tyystin kurkkua alempana ja Malvasierin laulaessa loppua, kohosi paikaltaan rykäisten ja yleisen huudahtelun seuraamana herra Jean Jacques Hoffstede… pöydän alapäässä istuvien lasten taputtaessa käsiään.

»Excusez! En voinut muuta…» hän lausui, sipaisten terävää nenäänsä ja vetäen takataskustaan paperin… Huoneeseen levisi hiisku maton hiljaisuus.

Paperi, jota hän piteli kädessään, oli korean monikoukeroinen, ja hän luki seuraavat sanat kukkasin ja kullatuin kiehkuroin koristetun soikion keskeltä:

»Ystävällisen kutsun johdosta Buddenbrookin perheen uuden talon iloiseen vihkiäistilaisuuteen lokakuussa vuonna 1835.»

Tämän jälkeen hän alkoi lukea jo jonkun verran vapisevalla äänellään:

»Ystävät! — Ma saanhan luvan laulun pienen virittää kunniaksi tämän tuvan, jolle taivas hymyää.

Teille, kelpo harmaahapset,
teille omistan mä sen;
mut myös teille, rakkaat lapset,
virressäni laulelen.

Kauneus ja kumo jalo
tääll' on siteess' saman vyön;
Venukselt' on katseen valo.
Vulkanukselt' tarmo työn

Riemun tyyntä elämätä
suokoon teille vastaisuus,
kirkkautta kestävätä
jokainen päivä uus!

Aivan loppumattomasti
onnestanne iloitsen.
Myöskin yhtä useasti
sitä teille rukoilen.

Muhkeasti taloanne
asukaa — ja pitäkää
ystävänä muistossanne
se, ken laati säkeet nää!»

Hän kumarsi, minkä jälkeen puhkesi esiin yksimielinen innostunut suosion myrsky.

»Mainiota, Hoffstede!» huusi ukko Buddenbrook. »Maljasi! Sepä oli herttaista!»

Mutta konsulittaren kilistäessä runoilijan kanssa levisi tuskin huomattava puna hänen hienolle hipiälleen, sillä hän oli kaiketi huomannut sen pienen kohteliaan kumarruksen, jonka Hoffstede oli tehnyt häntä kohti lausuessaan sanat »Venukselt' on katseen valo».

SEITSEMÄS LUKU.

Yleinen hilpeys oli saavuttanut huippunsa, ja herra Köppen tunsi vastustamatonta tarvetta aukaista pari liivinnappia; mutta se tuskin saattoi käydä päinsä, sillä eivät edes vanhat herrat katsoneet sitä sopivaksi. Lebrecht Kröger istui yhä yhtä suorana paikallaan kuin aterian alkaessa, pastori Wunderlichin iho pysyi valkoisena ja veltostumattomana, Buddenbrook vanhempi oli tosin taivuttautunut hiukan selkäkenoon, huomioonottaen kuitenkin mitä tarkimmin soveliaisuuden vaatimukset, ja ainoastaan Justus Kröger oli ilmeisesti hiukan hutikassa.

Mutta missä oli tohtori Grabow? Konsulitar nousi huomaamatta paikaltaan, sillä pöydän alapäässä olivat mamsseli Jungmannin, tohtori Grabowin ja Christianin paikat tyhjät, ja pylväskäytävästä kuului aivankuin hillittyä vaikerointia. Hän lähti nopeasti salista sisäkön jäljestä, joka oli tarjoillut voita, juustoa ja hedelmiä — ja aivan oikein, pylväikön pimennossa, pyöreällä patjapenkillä, joka ympäröi keskimmäistä pylvästä, istui, makasi tai kyyhötti pikku Christian ähkyen hiljaa ja sydäntäsärkevästi:

»Voi hyvä Jumala, rouva!» sanoi Ida, joka seisoi vieressä tohtorin kera. — »Christian voi niin huonosti, poika parka…»

»Minulla on paha olo, niin hiton paha olo,» uikutti Christian pyöreiden, syvällä olevien silmien liikkuessa levottomasti sinne tänne suhteettoman suuren nenän juuressa. Hän oli sanonut »hiton paha olo» vain ylenpalttisen epätoivon pakottamana, mutta konsulitar sanoi:

»Jos käytämme sellaisia sanoja, rankaisee hyvä Jumala vielä suuremmilla kivuilla!»

Tohtori Grabow koetteli pojan suonta; hänen hyväntahtoiset kasvonsa näyttivät vielä pitemmiltä ja lempeämmiltä.

»Pieni pahoinvointi… ei sen pahempaa, rouva konsulitar!» hän lohdutti. Sen jälkeen jatkoi hän hitaalla, täsmällisellä virkakielellään: »Olisi paras panna hänet sänkyyn… hiukan lasten jauhoja, kenties kupillinen kamomillateetä hikoamisen aikaansaamiseksi… Ja ankara ruokajärjestys — ymmärrättehän, rouva konsulitar? Kuten sanottu, ankara ruokajärjestys. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää…»

»En minä huoli kyyhkystä!» huusi Christian aivan suunniltaan. »Minä en syö enää milloinkaan — mitään! Minulla on niin paha, niin hiton paha olo!» Tuo voimasana näytti suorastaan tuottavan hänelle lievitystä, niin painokkaasti se lausuttiin.

Tohtori Grabow hymyili hiljaista, sääliväistä, melkeinpä surunvoittoista hymyä. Kyllä tämä nuorukainen syö taas piankin! Hän oli viettävä samaa elämäntapaa kuin muut ennen häntä. Hän oli viettävä päivänsä isiensä, sukulaistensa, tuttaviensa tavoin istuen paikallaan ja syöden valikoituja, raskaita, maukkaita ruokia… Mutta mitäpäs se häneen kuului! Hän. Friedrich Grabow, ei aikonut sekaantua häiritsevästi näiden varakkaiden, miellyttävien, kunnon kauppiasperheiden elämäntapoihin. Hän tuli, kun kutsuttiin, määräsi pariksi päiväksi ankaran ruokajärjestyksen — hiukan kyyhkysenlihaa, viipaleen ranskanleipää… niin — ja vakuutti tunnonvaivoitta, ettei tauti tällä kertaa ollut sen pahempilaatuista. Joskin hän oli vielä nuori, oli hän jo pitänyt omassaan monen kelpo kansalaisen kättä, joka oli syönyt viimeisen savulihareiden, viimeisen täytetyn kalkkunan ja joka, joko äkkiarvaamatta konttoripulpettinsa ääressä tai jonkun aikaa vuoteessa kärsittyään, oli saanut heittää itsensä Herran huomaan. Sitä sanottiin halvaukseksi, äkilliseksi kuolemantapaukseksi… niin, mutta hän, Friedrich Grabow, olisi voinut luetella heille monta sellaista tapausta, jolloin ei voitu huomata »mitään kuoleman syytä», jolloin sitä ei edes oltu odotettu, jolloin asianomaisessa vain ruoan jälkeen konttoriin palattua oli tuntunut pieni huimauksen tuntemus… Mutta mitäpäs siitä! Hän, Friedrich Grabow, ei itsekään halveksinut täytettyjä kalkkunoita. Tämänpäiväinen taikinoitu kinkku Chalotten-kastikkeineen oli ollut kerrassaan herkullinen, hitto vieköön, samoin sitä seurannut »taivaanmanna» mantelileivoksineen, vadelmineen ja munakiisseleineen, jota syömään käydessä jo henki kulki vaikeasti… niin. »Ankara ruokajärjestys, kuten sanottu — ymmärrättehän, rouva konsulitar. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää…»

KAHDEKSAS LUKU.

Ruokasalissa noustiin pöydästä.

»Terveydeksi, mesdames et messieurs! Ylhäällä on sikari haluaville, kahvitilkkanen kaikille ja ehkä myös liköörilasillinen, jos madame on anteliaalla tuulella… Biljardipöydät ovat tietenkin myös jokaisen käytettävissä; Jean, sinä otat kai huoleksesi vieraiden johtamisen takarakennukseen… Madame Köppen — saanko tarjota…»

Jutellen, täysin vatsoin ja mitä parhaimmalla tuulella, lausuillen puoleen ja toiseen »terveydeksi», siirryttiin suuren kaksoisoven kautta takaisin maisemahuoneeseen. Mutta konsuli ei mennyt heti sinne, vaan keräsi ensin ympärilleen biljardinhaluiset herrat.

»Ettekö te halua ottaa osaa yhteen peliin, isä?»

Lebrecht Kröger jäi naisseuraan, mutta Justus saattoi mennä mukaan… Myöskin senaattori Langhals, Köppen, Grätjens ja tohtori Grabow liittyivät konsuliin Jean Jacques Hoffsteden luvatessa tulla perästä: »Ei vielä, ei vielä! Johann Buddenbrook lupaa soittaa huilua, minun täytyy jäädä sitä kuulemaan… Au revoir, messieurs…»

Nuo kuusi herraa kuulivat vielä astuessaan maisemahuoneesta pylväikköön ensimmäiset huilunsävelet, joita konsulitar säesti harmoniolla; se oli pieni valoisa, siro, haaveellinen sävelmä, joka kaikui huoneiston halki. Konsuli kuunteli niin kauan kuin soittoa saattoi kuulla. Hän olisi jäänyt mieluimmin maisemahuoneeseen antautuakseen noiden sävelten tuudittamana, nojatuoliin painuneena haaveillensa ja tunteittensa valtaan; mutta isännän velvollisuudet…

»Tuopas kahvikuppeja ja sikareja biljardisaliin,» sanoi hän ohikulkevalle sisäkölle.

»Niin, Line, kahvia, kuulepas! Kahvia!» toisti herra Köppen äänellä, joka tuli täyden vatsan pohjasta, ja koetti nipistää tytön punaista käsivartta. Hän lausui k-äänteen aivan kurkun perällä kuin olisi hän jo hörppinyt kahvia.

»Ai, ai, madame Köppen näki varmasti ikkunalasien läpi», huomautti konsuli Kröger.

Senaattori Langhals kysyi: »Sinä asut siis tuolla yläkerroksessa,
Buddenbrook?»

Oikealta johtivat portaat yläkertaan, jossa konsulin ja hänen perheensä makuuhuoneet olivat; mutta vasemmallakin oli vielä pitkä rivi huoneita. Herrat laskeutuivat tupakoiden leveitä portaita alas, joita reunusti valkoiseksi maalattu, harvapienainen kaidepuu. Konsuli jäi seisomaan porrasvälikölle.

»Tässä välikerroksessa on vielä kolme huonetta», hän selitti, »aamiaishuone, vanhempieni makuukamari ja eräs käyttämätön huone puutarhan puolella. Vieressä kulkee kapea käytävä… Mutta eteenpäin! — Niin, kuormarattaat kulkevat tuolla alhaalla ja sieltä päästään edelleen halki koko alueemme Bäckergrubelle asti.»

Avara, kaikuva halli, joka näkyi alhaalla, oli laskettu suurilla, neliskulmaisilla kivilaatoilla. Ulko-oven vierustalla ja eteisen toisessa päässä oli konttorihuoneita, mutta keittiö, josta yhä vieläkin tunkeutui happaman Chalotten-kastikkeen haju, sijaitsi kellareihin johtavine käytävineen portaiden vasemmalla puolen. Vastapäätä sitä oli seinässä, melko korkealla, oudonnäköisiä, kömpelöitä, mutta siististi maalattuja komeroita; ne olivat palvelustyttöjen makuuhuoneita, joihin päästiin vain irtonaisten tikapuiden avulla. Vieressä näkyi pari suunnattoman vanhaa kaappia ja veistelmin koristettu arkku.

Korkean lasioven kautta jouduttiin aivan laakeiden, ajettavien kiviportaiden kautta pihaan, jonka vasemmalla puolen oli pieni pesutupa. Tästä näkyi kaunis, vaikka tällä kertaa syksyisen harmaa ja märkä puutarha, jonka kukkalavat olivat peitetyt olkimatoin suojaksi kylmää vastaan ja jonka perällä oli »porttaali», puutarhamajan rokoko-pääty. Mutta herrat poikkesivat talosta vasempaan johtavalle tielle, joka kulki muurien välitse toisen pihan kautta takarakennukseen.

Täältä johtivat niljaiset portaat kellarimaiseen multalattiaiseen holviin, jota käytettiin varastohuoneena ja jonka ullakolta riippui alas paksu hinausköysi; sillä hinattiin viljasäkit yläkertaan. Mutta herrat nousivat oikealla olevia puhtaita portaita ensimmäiseen kerrokseen, ja konsuli itse avasi biljardihuoneen oven.

Herra Köppen pudottautui lopen uupuneena lähimmälle kankeamuotoiselle tuolille, jonka kaltaisia oli sijoitettu pitkin tuon aution ja ankarannäköisen huoneen seinämiä.

»Minä katselen aluksi!» huusi hän pudistellen hienoja vesipisaroita hännystakistaan. »Onpa teidän talonne läpi perhananmoinen matka, Buddenbrook!»

Kuten maisemahuoneessa, paloi täälläkin takkatuli messinkisen ristikon takana. Kolmesta korkeasta, kapeasta ikkunasta näkyi kosteanpunaisia kattoja, harmaita pihoja ja talonpäätyjä…

»Pieni ottelu, vai kuinka, herra senaattori?» kysyi konsuli ottaessaan biljardisauvat asettimilta. Sitten hän kävi sulkemassa molempien biljardipöytien kolot. »Kuka tulee meidän puolellemme? Grätjens? Tohtori? All right. Grätjens ja Justus, käykää te toiset tuohon pöytään… Köppen, sinun täytyy pelata…»

Viinikauppias nousi, suu täynnä tupakansavua, ja jäi kuuntelemaan väkevää tuulenpuuskaa, joka vonkui rakennusten välissä, ropsautti sateen ruutuja vasten ja ulvoi savupiipussa.

»Helkkari!» pääsi häneltä tupakansavun mukana. »Luuletko sinä, että
'Wullenwewer' pääsee satamaan, Buddenbrook? Mikä koiranilma…»

Eiväthän Travemünden tiedot olleet parhaimpia, sen vahvisti myös konsuli Kröger, joka liitusi sauvansa nahkaa. Myrsky sanomia joka puolelta.. Anno 1824 ei ollut paljon pahempi rajuilma, kun Pietarissa oli suuri tulva… Tuossapa tulikin kahvi.

Kaadettiin kuppeihin, juotiin pari siemausta, ja sitten alkoi peli.
Mutta silloin siirtyi keskustelu tulliyhdistykseen, ja konsuli
Buddenbrook kannatti innokkaasti tulliyhdistystä.

»Mikä keksintö, hyvät herrat!» huudahti hän kääntyen vilkkaasti työnnön tehtyään toiseen pöytään, jossa oli lausuttu ensi sana tästä aiheesta. Meidän on liityttävä siihen ensi tilassa…

Mutta herra Köppen ei ollut samaa mieltä, ei, hän päinvastoin vastusti asiaa.

»Entä itsenäisyytemme? Ja riippumattomuutemme», kysyi hän loukkaantuneena, nojaten sotaisasti sauvaansa. »Miten niiden kävisi? Hampuriko muka rupeaisi kannattamaan tuota preussilaisten keksintöä? Yksin tein me voisimme liittyä suoraan Preussiin, Buddenbrook! Ei ikinä, ei toki. Mitä hyötyä meillä on tulliyhdistyksestä? Eikö kaikki käy hyvin ilmankin?»

»Hätäkös sinulla on punaviineinesi, Köppen! Venäjän tuotteista ei ehkä myöskään ole mitään sanomista. Mutta muutahan ei tuodakaan! Ja mitä vientiin tulee, no niin, voimmehan me tosin lähettää hiukan viljaa Hollantiin ja Englantiin!… Mutta kaikki ei käy kovinkaan hyvin. Toisenlaisia kauppoja täällä ennen solmittiin… Jos liityttäisiin tulliyhdistykseen, avautuisi meille pääsy Mecklenburgiin ja Schleswig-Holsteiniin… Eikä voi edeltäpäin tietää, miten yksityiskauppa menestyisi…»

»Mutta, hyvä Buddenbrook», tarttui puheeseen Grätjens kumartuen pitkin pituuttaan pöydän yli ja tehden sauvalla, jota hän piteli luisilla sormillaan, määräperäisiä liikkeitä, »tuo tulliyhdistys… minä en sitä ymmärrä. Meidän järjestelmämmehän on niin yksinkertainen ja käytännöllinen, eikö olekin? Tavaran ilmoitus porvarivalaa vastaan…»

»Se on kaunis vanha järjestelmä». Tämä täytyi konsulin tunnustaa.

»Hyvänen aika, herra konsuli — kaikkea te voittekin pitää kauniina?» Senaattori Langhals oli järkytetty. »Minä en tosin ole kauppias… mutta totta puhuen tuo porvarivala-menetelmä on muuttunut metkuiluksi! Se on nykyään vain muotoseikka, joka voidaan kiertää jotakuinkin keveästi.. valtio saa nuolla näppejään. Onhan sitä kuultu yhtä ja toista rumaakin. Minä olen vakuutettu siitä, että liittyminen tulliyhdistykseen senaatin taholta…»

»Silloin syntyy kongflikki!» Herra Köppen napahutti vihan vimmoissa sauvansa maahan.

Hän sanoi 'kongflikki' ja unohti kaiken varovaisuuden ääntämiseen nähden.

»Kongflikki, sen minä sanon. Täysi kunnioitus, herra senaattori, mutta tässä asiassa me emme voi vetää yhtä köyttä!» Ja hän puhui kiihtyneesti tarkastuslautakunnista ja valtion edusta ja porvarivalasta ja vapaavaltioista…

Luojan kiitos, että Jean Jacques Hoffstede samassa tuli! Käsikkäin pastori Wunderlichin kanssa astui hän sisään, huolettoman ajan kaksi huoletonta, hilpeää vanhaa herraa.

»Kuulkaas, kunnon ystävät», ryhtyi hän puhumaan, »minäpä tiedän jotakin hauskaa; se on pieni hauska pila, runonpätkä ranskalaiseen malliin… kuulkaahan!»

Hän istahti mukavasti tuolille vastapäätä pelaajia, jotka sauvaansa nojaten seisoivat biljardipöydän ympärillä, veti taskustaan paperiliuskan, asetti pitkän etusormensa sinettisormuksineen terävälle nenälleen ja luki iloiseen, viattoman-kertovaan tapaan:

Kas, kerran ajelulle kun marski Saksinmaan
tuon kanssa Pompadourin läks' kultavaunuissaan,
niin Frelon huus: »Tuo toinen on miekka hirmuinen
ja toinen miekan tuppi, mi ruostuttavi sen!»

Herra Köppen hämmästyi hetkiseksi, mutta heitti sitten mielestään koko »kongflikin» ja yhtyi toisten nauruun niin että sali raikui. Mutta pastori Wunderlich oli astunut ikkunan ääreen ja hihitti siellä hartioista päättäen hiljaa itsekseen.

Oltiin vielä hyvän aikaa koolla tässä takapihan biljardisalissa, sillä Hoffstede osasi vielä useampia samantapaisia sutkauksia. Herra Köppen oli avannut kaikki liivinnapit ja oli mitä parhaimmalla tuulella, sillä hän viihtyi paremmin täällä kuin alhaalla ruokasalissa. Hän höysti hassunkurisilla alasaksalaisilla puheenparsilla jokaista työntöä ja lausuili tavantakaa onnellisena itsekseen:

»Kas, kerran ajelulle…»

Tuo sepustus kuului varsin merkilliseltä hänen bassollaan lausuttuna…

YHDEKSÄS LUKU.

Oli jotakuinkin myöhä, kello oli miltei yksitoista, kun seura, joka vielä kerran oli kokoontunut maisemahuoneeseen, ryhtyi melkein yht'aikaa tekemään lähtöä. Konsulitar lähti, vastaanotettuaan kädelleen kaikkien suudelmat, viipymättä ylös huoneisiinsa katsomaan pahoinvointista Christianiansa, jättäen mamsseli Jungmannin pitämään silmällä, kun palvelustytöt korjasivat astiat pöydästä. Madame Antoinette vetäytyi välikerrokseensa. Mutta konsuli saattoi vieraat portaita alas hallin halki kadulle asti.

Vinha tuuli kiidätti sateen viistoon alas, ja Kröger-vanhukset purjehtivat paksuihin turkkeihin kiedottuina mitä kiireimmin mahtaviin vaunuihinsa, jotka olivat odottaneet jo kauan. Talon edessä patsaiden päässä palavat öljylamput ja etempänä vahvassa, kadun yli pingotetussa köydessä riippuvat lamput loimottivat levottomasti. Siellä täällä pisti talojen seinistä eteiskuisteja kadulle, joka vietti alamäkeen Travea kohti, ja toiset niistä olivat varustetut penkeillä tai halvoilla huonekaluilla. Huonon kivityksen lomasta tunkeutui vihreä ruoho. Kadun yläpäässä oleva Marian-kirkko oli kokonaan peittynyt varjoon, pimeyteen ja sateeseen.

»Merci», lausui Lebrecht Kröger puristaen vaunujen luona seisovan konsulin kättä. »Merci, Jean, oli oikein miellyttävä ilta!» Sitten läiskähti piiska ja vaunut lähtivät jyristen vierimään. Myöskin pastori Wunderlich ja kaupanvälittäjä Grätjens astuivat tietään kiitollisin mielin. Herra Köppen, jolla oli yllään viisikauluksinen hartiaviitta ja päässä avara, harmaa silinteri ja joka talutti pulleaa vaimoaan käsikoukusta, sanoi möräkimmällä bassollaan:

»Hyvää yötä, Buddenbrook! Menepäs sisään, ettet vilustu. Suuret kiitokset sulle! En ole pitkiin aikoihin syönyt näin lujasti… neljäleimainen punaviinini miellyttää sinua siis. Vielä kerran, hyvää yötä.»

Pariskunta kulki konsuli Krögerin ja hänen perheensä seurassa alas virtaa kohden, kun taas senaattori Langhals, tohtori Grabow ja Jean Jacques Hoffstede lähtivät vastakkaiseen suuntaan.

Konsuli Buddenbrook seisoi parin askeleen päässä ovesta kädet vaaleiden housujensa taskuissa, hytisten hiukan paljaassa verkatukissaan ja kuunnellen tyhjältä, märältä, heikosti valaistulta kadulta poistuvien askelten kaikua. Sitten hän kääntyi ja kohotti katseensa talon harmaaseen päätyyn. Hänen silmänsä viivähtivät lauselmassa, joka komeili sisäänkäytävän yläpuolella vanhanaikaisin kiveenhakatuin kirjaimin: — »Dominus providebit.» Ja pää vähän syvempään painuneena hän astui sisään ja sulki huolellisesti raskaan narisevan porstuanoven. Sitten lukitsi hän sisäovet ja astui hitaasti kaikuvan eteisen halki kysyen keittäjättäreltä, joka tuli portaita alas kilisevää teetarjotinta kantaen:

»Missä vanha herra on, Trina?»

»Ruokasalissa, herra konsuli…» Keittäjättären kasvot lensivät yhtä punaisiksi kuin hänen käsivartensa, sillä hän oli kotoisin maalta ja joutui helposti hämmennyksiin.

Konsuli nousi portaita ja vei pimeässä pylväikössä vielä kerran kätensä povitaskua kohti, missä paperi ratisi. Sitten hän astui saliin, jonka eräässä nurkassa vielä paloivat kynttilänloput haarajalustassa valaisten tyhjennettyä pöytää. Chalotten-kastikkeen hapan haju tuntui yhä ilmassa.

Ja ikkunoiden luona asteli Johann Buddenbrook verkkaisesti edestakaisin, kädet selän takana.

KYMMENES LUKU.

»No, poikani Johann! Mitäs kuuluu!» Hän jäi seisomaan ja ojensi pojalleen kätensä, Buddenbrookien valkoisen, hieman liian lyhyen, mutta hienomuotoisen käden. Hänen roteva vartalonsa, josta pilkotti vaaleampina läikkinä vain puuteroitu tekotukka sekä pitsiröyhelö, näkyi epäselvästi kynttilöiden heikossa valossa ikkunauutimien tummaa taustaa vasten.

»Eikö väsytä? Minä kävelen täällä ja kuuntelen tuulta… helkkarinmoinen ilma! Kapteeni Kloht on parast'aikaa matkalla Riiasta tänne…»

»Isä hyvä, Jumalan avulla on kaikki käyvä hyvin!»

»Saatanko luottaa siihen. Vaikka myönnän kyllä, että sinä olet Isän
Jumalan kanssa hyvää pataa…»

Konsulista tuntui helpommalta, kun hän havaitsi isänsä olevan hyvällä tuulella.

»Käydäkseni asiaan», ryhtyi hän puhumaan, »en tullut ainoastaan toivottamaan teille hyvää yötä, vaan… mutta ette saa vihastua, ettehän? En ole tätä ennen tahtonut — kiusata teitä — tällä kirjeellä, joka saapui iltapäivällä… kesken hupaisaa illanviettoamme…»

»Monsieur Gottholdilta — voilà!» Vanhus oli olevinaan aivan tyyni ottaessaan vastaan sinertävän, sinetöidyn kirjekuoren. »Herra Johann Buddenbrook senior. Käteen… velipuolesi on hieno herra, Jean! Vastasinko minä hänen toiseen kirjeeseensäkään? Mutta vähät siitä, monsieur laatii kolmannen…» Verevien kasvojen synketessä synkkenemistään mursi hän sinetin yhdellä sormella, levitti nopeasti ohuen paperin, kääntyi sivuttain, niin että haarajalasta leviävä kynttilänvalo sattui paperille, ja kopahutti sitä vielä kämmenen selkäpuolella. Jo käsialakin ilmaisi uppiniskaisuutta ja kapinahenkeä, sillä kun toisten Buddenbrookien käsiala oli pientä, vinoa ja ohutta, olivat nämä kirjaimet korkeat, jyrkät ja epätasaiset; useat sanat olivat alleviivatut nopealla, kaarevalla kynän vedolla.

Konsuli oli vetäytynyt syrjempään seinän viereen tuolien luokse, mutta hän ei istuutunut, kun hänen isänsä seisoi, vaan tarttui ainoastaan hermostuneesti tuolin korkeaan selustaan tarkaten isäänsä, joka pää sivuun kääntyneenä ja kulmakarvat rypyssä luki nopeasti huuliaan liikutellen:

»Isäni!

Lienee turha toivoa Teiltä niin suurta oikeudentuntoa, että käsittäisitte suuttumuksen, jota en voinut olla tuntematta, kun toinen, tuiki tärkeä, tunnettua asiaa käsittelevä kirjeeni jäi vastausta vaille, ja vain ensimmäiseen saapui vastaus. Jääköön sanomatta millainen. En voi olla sanomatta Teille, että tapa, jolla Te, herra paratkoon, itsepäisyydessänne syvennätte välillämme olevaa kuilua, on synti, josta teidän kerran on vastattava Jumalan tuomioistuimen edessä. On ylen surullista, että Te vuosi sitten, jolloin minä, seuratessani sydämeni ääntä, tosin vastoin teidän tahtoanne, nain nykyisen vaimoni joutuen siten erään puotiliikkeen omistajaksi, tunsitte tuon seikan niin suuresti loukkaavan rajatonta ylpeyttänne, että käännyitte julmasti minusta pois; mutta tapa, jolla Te nyt kohtelette minua, on kerrassaan kuulumaton, ja jos arvelette minun tyytyvän vaikenemiseenne ja tyynesti taipuvan tahtoonne, erehdytte mitä arveluttavimmin. — Äskettäin hankkimanne, Mengstrassen varrella sijaitsevan talon kauppasumma on 100 000 markkaa, ja olen myös saanut tietooni, että toisesta aviosta oleva poikanne ja liikekumppaninne Johann asuu siinä kanssanne vuokralla ja on kuolemanne jälkeen liikkeen ohella saava haltuunsa ainoana perijänä myöskin yllämainitun talon. Olette myös tehnyt sopimuksia Frankfurtissa asuvan sisarpuoleni ja tämän puolison kanssa, joihin minä en ole sekaantunut. Mutta asia, joka koskee myös minua, vanhinta poikaanne, on se, että annatte e p ä k r i s t i l l i s e n vihanne mennä niin pitkälle, että muitta mutkitta kieltäydytte maksamasta minulle korvaussummaa osuudestani taloon! Tyydyin vaitiollen siihen, että te minun naimisiin mennessäni ja omaa liikettä perustaessani maksoitte minulle 100 000 markkaa, luvaten minulle sitäpaitsi testamentissanne kerta kaikkiaan 100 000 markan perintöosuuden. En silloin ollut tarpeeksi selvillä varallisuussuhteistanne. Mutta nyt näen selvemmin, ja koska minun ei tarvitse pitää itseäni periaatteellisesti perinnöttömänä, vaadin tässä erikoistapauksessa 33 335 markan korvaussumman, joka on yhtäkuin kolmas osa kauppasummasta. En huoli lausua mitään arveluita siihen nähden, ketä minun on kiittäminen siitä hävyttömästä vaikutuksesta, joka on aiheuttanut kohtelun, jota minun on tähän asti ollut pakko kärsiä; mutta minä panen vastalauseen sitä vastaan kristityn ja kauppamiehen koko oikeudella, vakuuttaen viimeisen kerran, että ellette suostu oikeutettuihin vaatimuksiini, en ole tästä lähtien enää antava Teille kristityn isän enkä liikemiehen osaksi tulevaa kunnioitusta.

Gotthold Buddenbrook.»

»Saat suoda anteeksi, ettei minua huvita lukea tätä litaniaa toiseen kertaan.» — Johann Buddenbrook viskasi kirjeen vihaisesti pojalleen.

Konsuli sieppasi paperin sen lepattaessa hänen polviensa kohdalla ja seurasi hämmentynein ja surullisin silmin isänsä askeleita. Vanha herra tarttui kynttilänsammutuskeppiin, joka oli nojallaan ikkunaa vasten, ja kulki suorana ja suutuksissaan pöydän sivustaa pitkin vastakkaiseen nurkkaan, haarakynttiläjalan ääreen.

»Assez! sanon minä. N'en parlons plus, piste! Sänkyyn, mars! En avant!» Liekki toisensa jälkeen katosi auttamattomasti pienen metallisuppilon sisään, joka oli kiinnitetty kepin päähän. Paloi enää vain kaksi kynttilää vanhuksen kääntyessä uudelleen poikansa puoleen, jota hän tuskin enää erotti.

»Eh bien, niitä sinä seisot siinä? Mitä sanot? On kai sinulla jotain sanottavaa!»

»Mitä minun pitäisi sanoa, isä? — Olen aivan neuvoton.»

»Aina sinä olet neuvoton!» singahutti Johann Buddenbrook äkeissään, vaikka hän tiesi, ettei tuo väite ollut kovinkaan todenmukainen, hänen poikansa ja kumppaninsa kun oli usein ollut häntä neuvokkaampi edullisten päätösten teossa.

»Hävyttömästä vaikutuksesta…» luki konsuli. »Tuo syytös on hyvin selvästi ilmaistu. Ette käsitä, isä, miten vaikealta se minusta tuntuu. Ja hän moittii meitä epäkristillisyydestäkin!»

»Ja sinä annat tuon roskasepustuksen vaikuttaa itseesi — niinkö?!» Johann Buddenbrook kulki äkäisesti hänen ohitseen, vetäen kynttilänsammuttajaa perässään. »Epäkristillisyydestä! Haa! Erittäin suurenmoista, totisesti — tuo hurskas rahanhimo! Mitä väkeä te oikein olette, te nuori polvi — häh? Pää täynnä kristillistä, haaveellista hölynpölyä… ja… ihanteita! Ja me vanhat olemme muka sydämettömiä pilkkaajia… Heinäkuun yksinvalta ja käytännölliset ihanteet… ennemmin lähetetään vanhalle isälle mitä karkeimpia syytöksiä kuin jäädään paria tuhatta taalaria vaille!… Ja hän suvaitsee halveksia minua liikemiehenä! Mutta minäpä tiedän, juuri liikemiehenä, mitä faux-frais'it ovat — faux-frais'it!» uudisti hän kurauttaen julmistuneesti pariisilais-r:n. »Eikä tuo kiihkopäinen lurjus muutu sen nöyremmäksi, vaikka suostuisin ja myöntyisinkin…»

»Rakas isä, mitä minun tulee vastata! En soisi hänen olevan oikeassa siinä, mitä hän puhuu 'vaikutuksesta'! Minä olen liikekumppanina asianosainen ja juuri siksi en voi neuvoa sinua pysymään kannassasi, mutta… Ja minä olen yhtä hyvä kristitty kuin Gotthold, mutta…»

»Mutta! Sinä voit todellakin sanoa 'mutta', Jean! Katsellaanpas, miten asiat oikeastaan ovat? Siihen aikaan, jolloin hän oli hullaantunut mamsseli Stüwingiinsä ja pani toimeen kohtauksen toisensa jälkeen asian johdosta solmien lopulta kuitenkin, ankarasta kiellostani huolimatta, sanotun epäsäätyisen avioliiton, kirjoitin minä hänelle: 'Mon très cher fils, sinä näit tuon puodin ja sillä hyvä. En tee sinua perinnöttömäksi, en nosta melua asiasta, mutta ystävyytemme on lopussa. Tässä on 100 000 markkaa myötäjäisiksi, määrään sinulle toiset 100 000 testamentissani, mutta siinä kaikki, enempää et saa vaatia, killinkiäkään ei tipahda lisää.' — Siihen hän ei vastannut mitään. Mitä meidän kauppamme nyt kuuluvat häneen? Mitä se kuuluu häneen, että sisaresi ja sinä tulette saamaan aimo annoksen enemmän kuin hän? Ja että talo on ostettu teidän perintöosuusrahoillanne…»

»Jospa voisitte ymmärtää isä, miten tukala minun asemani on! Perhesovun vuoksi haluaisin kehoittaa… mutta…» Konsuli huokasi hiljaa tuoliinsa nojaten. Johann Buddenbrook tuijotti, sammutuskeppi tukenaan, tarkkaavasti häilyvään hämärään nähdäkseen poikansa ilmeen. Viimeisen edellinen kynttilä oli palanut loppuun ja sammunut itsestään; yksi ainoa lepatti vielä kaukana nurkassa. Korkea, valkoinen hahmo ilmaantui aina hetken kuluttua levollisesti hymyillen esiin seinältä ja katosi jälleen.

»Isä — meidän suhteemme Gottholdiin ahdistaa minua niin!» sanoi konsuli hiljaa.

»Joutavia, Jean, pois liika tunteellisuus! Mikä sinua ahdistaa?»

»Isä… vietimme tänään niin iloisen illan, istuimme niin hauskasti samassa pöydässä, olimme iloiset ja ylpeät siitä, että olemme saaneet jotakin aikaan… että olemme kohottaneet kauppahuoneemme ja sukumme asemaan, jossa kunnioitus ja arvonanto on lankeava osaksemme mitä runsaimmassa määrässä… Mutta, isä, tuo epäsopu veljeni, sinun vanhimman poikasi, ja muun perheen välillä… se saattaa muuttua salaiseksi halkeamaksi rakennuksessa, jonka me Jumalan armosta olemme pystyttäneet… Perheen tulee pysyä koossa, olla yksimielinen, isä, muuten kolkuttaa onnettomuus ovelle…»

»Lorua, Jean! Hupsutusta! Semmoinen niskuroiva poika…»

Syntyi vaitiolo: viimeinen liekki painui yhä alemmaksi.

»Mitä sinä puuhailet, Jean?» kysyi Johann Buddenbrook. »En näe sinua enää yhtään.»

»Minä lasken», sanoi konsuli kuivasti. Kynttilä leimahti samassa, ja silloin näkyi, miten hän oli oikaissut itsensä ja tuijotti nyt häilähtelevään liekkiin, silmissä kylmempi ja selkeämpi ilme kuin mitä niissä oli ollut koko illan kuluessa. — »Te joko annatte Gottholdille 33 335 markkaa ja Frankfurtiin 15 000, mikä tekee yhteensä 48 335. Tahi te annatte vain 25 000 frankfurtilaisille, mikä merkitsee liikkeelle 23 335 markan säästöä. Mutta ei siinä kaikki. Siinä tapauksessa, että te luovuttaisitte Gottholdille korvaussumman osuudesta taloon, olette te luopunut myös periaatteestanne, eikä Gotthold enää ole oleva lopullisesti osaton pesään, vaan voi teidän kuoltuanne vaatia yhtä suurta perintöosaa kuin sisareni ja minä, ja silloin koituu kauppaliikkeelle satojentuhansien tappio, satojentuhansien, johon sisareni ei voi myöntyä, enkä minä voi myöntyä, liikkeen tulevana ainoana omistajana… Ei, isä!» sanoi hän päätöksensä tehden ja oikaisten vartalonsa yhä suoremmaksi. »En voi kehoittaa sinua taipumaan Gottholdin pyyntöön!» —

»Se on siis päätetty! Piste! N'en parlons plus! En avant! Sänkyyn mars!»

Viimeinen loimahdus sammui metallisuppiloon. Pilkkopimeässä haparoivat molemmat pylväskäytävään, ja toiseen kerrokseen vievien portaiden alapäässä pudistivat he toistensa kättä.

»Hyvää yötä, Jean… Courage! Sattuuhan niitä harmeja… Näkemiin!
Tapaamme huomenna aamiaispöydässä!»

Konsuli nousi portaita omaan asuntoonsa, ja vanhus haparoi käsipuusta pidellen välikerrokseen. Sen jälkeen vaipui avara vanha rakennus pimeyden ja äänettömyyden helmaan.

Ylpeys, toiveet ja pahat aavistukset nukkuivat sateen rapistessa hiljaisella kadulla ja syystuulen vinkuessa tornissa ja nurkissa.

TOINEN OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, huhtikuun keskivaiheilla, oli tavattoman varhainen kevät, ja samoihin aikoihin oli sattunut tapaus, joka sai ukko Buddenbrookin rallattamaan hyvästä mielestä ja tuotti hänen pojalleen mitä suurinta iloa.

Yhdeksän aikaan eräänä sunnuntaiaamuna istui konsuli aamiaishuoneen ikkunan ääressä olevan suuren ruskean kirjoituspöydän ääressä, jonka kupera kansi oli työnnetty syrjään konstikkaan mekanismin avulla. Hänen edessään oli paksu nahkasalkku, joka oli täynnä papereita, mutta hän oli ottanut esiin paksun nahkakantisen kirjoitusvihon, joka oli koristettu kultakirjaimin, ja kirjoitti nyt siihen, innokkaasti pöydän ääreen kumartuneena nopealla, ohuella, pienellä käsialallaan — pysähtymättä, keskeytymättä, kastaen vain silloin tällöin hanhenkynää suureen, metalliseen mustepulloon…

Molemmat ikkunat olivat auki, ja puutarhasta, missä lämmin aurinko paistoi ensimmäisiin umppuihin ja missä pari pikkulintua keskusteli toimekkaasti, tunkeutui sisään raitis, lemuava kevätilma leyhytellen silloin tällöin hiljaa ja äänettömästi ikkunauutimia. Päivä paistoi häikäisevänä aamiaispöydän valkoiselle liinalle, jossa siellä täällä näkyi leivänmurusia, ja väikkyi huhmarenmuotoisten kuppien kullatuissa koukeroissa ja uurteissa…

Makuuhuoneen molemmat ovenpuoliskot olivat auki, ja sieltä kuului Johann Buddenbrookin ääni tämän hyräillessä aivan hiljaa muuatta vanhaa hullunkurista sävelmää:

»Mies kelpo oot, mies oiva oot, mies, josta pitää naiset, jos keität, lasta tuuditat ja sipulille haiset.»

Hän istui pienen, vihreillä silkkiverhoilla varustetun kätkyen vieressä, joka oli konsulittaren korkean uudinvuoteen ääressä ja jota hän keinutteli tasaisesti toisella kädellään. Konsulitar puolisoineen oli palveluskunnan työn helpottamiseksi sijoittunut joksikin aikaa välikerrokseen, kun taas vanha herra ja madame Antoinette, joka parastaikaa hääräili pöydän takana flanellin ja liinavaatetarpeiden keskellä, käyttivät välikerroksen kolmatta huonetta makuukamarinaan.

Konsuli tuskin vilkaisikaan vierashuoneeseen, niin hän oli syventynyt tehtäväänsä. Hänen kasvoillaan oli totinen ja melkein kärsivän harras ilme. Hänen suunsa oli puoliavoinna, leuka hiukan riipuksissa ja hänen silmänsä himmentyivät tavantakaa. Hän kirjoitti:

»Tänään, 4 p. huhtikuuta 1838, kello kuusi aamulla synnytti rakas vaimoni Elisabeth, synt. Kröger, Jumalan avulla onnellisesti pienokaisen, tyttären, joka on pyhässä kasteessa saava nimen Klara. Jumala auttoi häntä armollisesti, vaikka synnytys tohtori Grabowin arvelun mukaan tapahtui jonkun verran liian aikaisin ja vaikka hänen vointinsa ei sitä ennen ollut aivan hyvä, vaan hän sai kestää kovia tuskia. Missä on sinun kaltaisesi Jumala, Herra Zebaoth, joka autat meitä hädässä ja vaaroissa ja opetat meitä tuntemaan sinun tahtosi, jotta pelkäisimme sinua ja taitaisimme olla uskolliset sinun tahdollesi sekä käskyillesi! Oi, Herra, johda meitä meidän vaeltaessamme maan päällä…» — Kynä kiiti edelleen tasaisesti, kevyesti, tehden silloin tällöin kauppatyyliin kuuluvan koukeron ja puhuen rivi riviltä Jumalalle. Kaksi sivua etempänä oli näin kuuluva kirjoitus:

»Olen laatinut tyttärelleni 150:n taalerin vakuutuskirjan. Johda sinä häntä, Herra, sinun teillesi ja anna hänelle puhdas sydän, että hän kerran pääsisi ikuisiin rauhan asuntoihin. Sillä me ihmiset tiedämme, miten vaikea on uskoa täydestä sydämestä, että rakas Herra Jeesus on meidän Lunastajamme, sillä meillä on niin pieni kehno sydän…»

Jatkettuaan vielä kolme sivua oli konsuli kirjoittanut sanan »amen», mutta kynä lensi edelleen, lensi suihkaen vielä monen lehden yli, kirjoitti suloisesta lähteestä, joka virvoittaa väsynyttä matkamiestä, autuuden Herran pyhistä, vertavuotavista haavoista, laveasta ja kaidasta tiestä ja Jumalan suuresta kunniasta. Tosin näytti konsuli väliin haluavan keskeyttää kirjoittelun ja laskea pois kynän rientääkseen puolisonsa luo tai konttoriin. Mutta saattoiko hän niin pian väsyä puhelemaan Luojansa ja Ylläpitäjänsä kanssa! Ei, hän ei saanut ryöstää aikaa Herraltansa omiin asioihinsa… Ja juuri epähurskaan halunsa rangaistukseksi kirjoitti hän yhä pitempiä otteita pyhästä Raamatusta, rukoili vanhempiensa, vaimonsa, lastensa ja oman itsensä puolesta, rukoili vielä veljensä Gottholdinkin puolesta — kunnes viimein, kirjoitettuaan viimeisen raamatunlauseen ja viimeisen, kolmikertaisen aamenen, siroitti kirjoitushiekkaa paperille ja oikaisihe huokaisten tuolinselkää vasten.

Jalka polven yli heitettynä selaili hän hitaasti vihkoa lukeakseen sieltä täältä jonkun päivämäärän tai katkelman, jonka hän oli merkinnyt muistiin, ja tunteakseen taas kiitollisin mielin, kuinka Jumalan käsi aina ja kaikissa vaaroissa oli silminnähtävästi siunannut häntä. Hän oli sairastanut niin ankaraa isoarokkoa, että kaikki luulivat hänen siihen kuolevan, mutta hän oli pelastunut. Kerran poikana ollessaan oli hän ollut mukana eräiden häiden oluenpanotilaisuudessa (siihen aikaan oli tapana valmistaa olut kotona) ja siellä oli asetettu oven eteen telineille suuri olutamme. Se suistui alas ja pohja sattui poikaan semmoisella voimalla ja ryskeellä, että naapurit ilmestyivät ulos taloistansa ja kuudella miehellä oli aika tekeminen sen nostamisessa jälleen paikoilleen. Hänen päänsä oli pahasti ruhjoutunut ja veri valui pitkin koko ruumista. Hänet kannettiin erääseen kauppapuotiin, ja kun hänessä vielä huomattiin vähän eloa, lähetettiin lääkäriä ja haavuria noutamaan. Hänen isäänsä kehoitettiin tyytymään Jumalan tahtoon, sillä oli mahdotonta, että poika enää jäisi eloon… Mutta katso: Kaikkivaltias Jumala siunasi hoidon ja lääkkeet ja antoi hänelle jälleen täyden terveyden! — Verestettyään nyt muistissaan tuota onnettomuustapausta tarttui konsuli vielä kerran kynään ja kirjoitti viimeisen aamenensa jälkeen: »Niin, Herra, ole kiitetty iankaikkisesti!»

Kerran taas, hänen saapuessaan nuorena Bergeniin, oli Jumala auttanut hänet suuresta merihädästä. »Ponnistellessamme kaikin voimin kalastusalusten välissä laituriin päästäksemme, sillä oli aika, jolloin Jäämeren-purjehtijat juuri olivat palanneet», oli hän kirjoittanut, »seisoin minä aluksen reunalla jalat hankaa vasten auttaakseni laivaamme lähemmäksi laituria. Silloin katkeaa tammipuinen hanka, jota vastaan minä olin asettanut jalkani, ja putoan päistikkaa veteen. Nousen ensin veden pinnalle, mutta kukaan ei ole kyllin lähellä ehtiäkseen avukseni; toisen kerran nousen pintaan, mutta alus kulkee pääni yli. Ei ole puutetta auttajista, mutta näiden täytyy ensin työntää laivaamme ja kalastusalusta kauemmas toisistaan, etteivät ne painaisi minua alleen. Kaikki tuo ei olisi kuitenkaan hyödyttänyt mitään, ellei eräs köysi samassa silmänräpäyksessä olisi itsestään katkennut Pohjankävijä-aluksella, jonka johdosta se soljui kauemmaksi, ja minulle, aivan kuin Jumalan sallimuksesta, jäi tilaa päästä veden pinnalle. Ja vaikka kolmannella kerralla jaksoin nousta vain niin korkealle, että hiukseni näkyivät, onnistui erään miehistämme. jotka kaikki olivat laivan laidalla ja tuijottivat veteen, tarttua keulapuolelta hiuksiini, jolloin minä tartuin hänen käsivarteensa. Mutta kun hän ei jaksanut kestää painoani, huusi ja reuhasi hän niin kauheasti, että toiset kuulivat sen ja tarttuivat hänen lanteisiinsa pidellen hänestä kiinni, jottei hän suistuisi veteen. Minäkin pitelin kiinni kaikin voimin, vaikka hän puri minua käsivarteen, ja pelastuin siten…» Tätä seurasi hyvin pitkä kiitosrukous, jonka konsuli luki kostein silmin.

»Voisin kertoa paljon», luki hän toisesta paikasta, »jos tahtoisin puhua intohimoistani, mutta…» Konsuli liukui tämän yli ja luki rivin sieltä, toisen täältä avioliittonsa ja ensimmäisen isyytensä ajoilta. Tämä suhde ei ollut, sen hän rehellisesti myönsi, niinsanottu lemmenavio. Hänen isänsä oli lyönyt häntä olkapäälle ja kiinnittänyt hänen huomionsa rikkaan Krögerin tyttäreen, joka oli tuova kauppaliikkeeseen tuntuvan myötäjäiserän. Hän oli suostunut tähän mielellään ja oli aina kunnioittanut puolisoaan Jumalan hänelle suomana kumppalina…

Hänen isänsä toinen avioliitto ei ollut ollut tämän kummempi.

»Mies kelpo oot, mies oiva oot, mies, josta pitää naiset,»

rallatti isä hiljaa sänkykamarissa. Oli vahinko, että hänen isänsä välitti niin vähän kaikista näistä vanhoista muistiinpanoista ja papereista. Hän eli täydelleen nykyhetkessä eikä piitannut suuria perheen menneisyydestä, vaikka hän itsekin ennen vanhaan oli liittänyt tähän paksuun kultareunavihkoon muutaman, etupäässä ensimmäistä avioliittoaan koskevan muistiinpanon hiukan koukeroisella käsialallaan.

Konsuli aukaisi nuo lehdet, jotka olivat paksumpaa ja karkeampaa paperia kuin paperi, jonka hän itse oli kiinnittänyt vihkoon; ne alkoivat jo kellertää… Johann Buddenbrook oli varmaan rakastanut liikuttavan hellästi ensimmäistä vaimoaan, erään bremeniläisen kauppiaan tytärtä, ja vuosi, jonka hän oli saanut elää tämän rinnalla, oli nähtävästi ollut hänen ihanimpansa. »L'année la plus heureuse de ma vie» oli siihen kirjoitettu ja alle oli vedetty korea aaltoviiva, huolimatta siitä, että madame Antoinette saattoi nähdä sen…

Mutta sitten oli Gotthold tullut maailmaan, ja tuo lapsi oli vaatinut Josephinen hengen… Tämän johdosta oli karkealle paperille kirjoitettu kerrassaan merkillisiä tunnustuksia. Johann Buddenbrook näkyi vihanneen tuota uutta oliota kaikesta sydämestään siitä hetkestä alkaen, jolloin sen ensimmäiset voimakkaat liikahtelut olivat tuottaneet äidille tuskia — vihanneen yhä, kun se ilmestyi maailmaan terveenä ja elinvoimaisena samalla kuin Josephine, verettömät kasvot tyynyihin painettuna, heitti henkensä — eikä hän näyttänyt koskaan voineen antaa anteeksi tuolle tulokkaalle, joka kasvoi ja varttui huolettomasti, sitä, että se oli tuottanut äidilleen surman… Konsuli ei ymmärtänyt tätä. Tuo nainen kuoli täyttäessään vaimon pyhän velvollisuuden, hän ajatteli, ja minä olisin siirtänyt häntä kohtaan tuntemani rakkauden siihen olioon, jolle hän oli lahjoittanut elämän ja jonka hän erotessaan jätti jälkeensä maailmaan… Mutta isä ei ollut oppinut koskaan näkemään vanhimmassa pojassaan muuta kuin onnensa katalan häiritsijän. Myöhemmin oli hän mennyt kihloihin Antoinette Duchampsin, Hampurin rikkaimpiin ja arvossapidetyimpiin piireihin kuuluvan perheen tyttären kanssa, ja nuo kaksi olivat sitten eläneet rinnatusten kunnioittavina ja huomaavaisina toinen toistaan kohtaan…

Konsuli käänteli lehtiä edestakaisin. Hän luki aivan viimeisiltä sivuilta omia lapsiaan koskevat pikku muistiinpanot, näki milloin Tomilla oli ollut tuhkarokko, Antoniella keltatauti ja milloin Christian oli parantunut vesirokosta; hän luki Pariisin-, Sveitsin- ja Marienbadin-matkoistaan, jotka hän oli tehnyt puolisoineen, ja aukaisi aivan kirjan alkupäässä olevat pergamentintapaiset, kellertävät, repeytyneet sivut, jotka hänen isoisänsä, vanha Johann Buddenbrook, oli kirjoittanut suurikoukeroisella käsialalla haaleansinisellä musteella. Nämä muistiinpanot alkoivat laajalla sukuluettelolla, joka seurasi päälinjaa. Niissä kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, joka oli elänyt 16:nnen vuosisadan loppupuolella Parchimissa ja jonka poika oli päässyt Gradaun raatimieheksi. Sitten oli muuan Buddenbrook, ammattikuntansa räätäli, nainut vaimon Rostockista, elänyt »erittäin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja siittänyt epälukuisen määrän lapsia, kuolleita ja eläviä, miten milloinkin sattui… Tämän jälkeen oli eräs, jonka ristimänimi oli ollut Johann, jäänyt kauppiaaksi Rostockiin, kunnes lopulta pitkän ajan kuluttua konsulin isoisä oli muuttanut tänne ja perustanut viljaliikkeen. Tämän esi-isän vaiheet olivat jo aivan tunnetut: Kirjassa oli tarkat tiedot siitä, milloin hänellä oli ollut tuhkarokko ja milloin tulirokko; miten hän oli pudonnut kuivaushuoneen kolmannesta kerroksesta alas lattialle, mutta jäänyt eloon, vaikka monta hirttä oli ollut tiellä. Ei sitäkään, miten hän kerran ankaraa kuumetta sairastaessaan oli saanut raivokohtauksen, ollut jätetty mainitsematta. Hän oli myös liittänyt muistelmiinsa monta hyvää kehoitusta jälkeläisilleen, joista eräs, suurin, huolellisin goottilaisin kirjaimin piirretty ja koukeroin ympäröity lause kuului näin: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi!» Sen jälkeen oli perinpohjainen selitys siitä, että vanha, Wittenbergissä painettu raamattu kuului hänelle ja että se sen jälkeen oli menevä perinnöksi hänen esikoiselleen ja niin edelleen aina perheen vanhimmalle pojalle…

Konsuli Buddenbrook veti nahkasalkun lähemmäksi lukeakseen vielä jonkun vanhan paperin. Siinä oli iänikuisia, keltaisia, repaleisia kirjeitä, joita surevat äidit olivat kirjoittaneet kaukana oleville pojilleen ja joihin vastaanottaja oli pannut lisäyksen: »Saatu ja mieleen painettu.» Oli velkakirjoja, jotka oli varustettu vaakunalla ja vapaan Hansakaupungin sinetillä, oli vakuutuskirjoja, onnentoivotusrunoja ja kummiksipyyntökirjeitä. Siinä oli liikuttavia kauppakirjeitä, joita joku poika oli kirjoittanut isälleen ja liikekumppanilleen Tukholmasta ja Amsterdamista ja joissa hän pyysi, ilmoittaen ensin vehnän jokseenkin varmasta sijoituksesta, heti lausumaan terveiset vaimolle ja lapsille… Oli muuan konsulin oma päiväkirja, jonka hän oli kirjoittanut Englannin ja Brabantinmatkoistaan, vihkonen, jonka kannessa oleva kuparilaatta kuvasi Edinburgin linnaa sitä ympäröivine jylhine luontoineen. Ja joukossa olivat surullisina todistuskappaleina Gottholdin ilkeät isälleen kirjoittamat kirjeet sekä viimein, iloisena loppuna, Jean Jacques Hoffsteden viimeinen juhlaruno.

Kuului kevyt, vieno, kiireinen kellonkilke. Kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan himmeään tauluun, joka kuvasi vanhanaikaista toria kirkontorneineen, oli järjestetty tornikellontaulun paikalle oikea käyvä kello, joka nyt löi kymmenen. Konsuli sulki perhesalkun ja pisti sen hyvään talteen erääseen kirjoituspöydän takalokeroon. Sitten hän lähti sänkykamariin.

Sen seinät olivat verhotut tummalla, suurikukallisella kankaalla, samalla, jota myös lapsivuoteen korkeat uutimet olivat. Koko huone henki kestettyjen huolien ja tuskain jälkeen seurannutta suloista rauhaa ja ilmassa tuntui eau de Colognen ja lääkkeiden tuoksu; huonetta oli myös vielä hiukan lämmitetty. Eteenvedettyjen ikkunaverhojen läpi kuulsi valo vain hämärästi sisään.

Molemmat vanhukset seisoivat kätkyen yli kumartuneina katsellen nukkuvaa lasta. Mutta konsulitar, jolla oli yllään hieno pitsinen kaapu ja jonka punertava tukka oli mitä huolellisimmin kammattu, ojensi kauniin kätensä miehelleen onnellinen hymy huulilla, joskin vielä kalpeana. Hän käänsi tätä tehdessään tapansa mukaan kämmenpuolensa mahdollisimman paljon ylöspäin, mikä ikäänkuin lisäsi liikkeen sydämellisyyttä…

»No, Bethsy, miten voit?»

»Erinomaisesti, rakas Jean!»

Vaimonsa käsi omassaan kumartui konsuli, seisten vastapäätä vanhempiaan, lasta kohden, joka hengitti lyhyeen ja äänekkäästi, ja veti minuutin ajan sisäänsä lapsesta lähtevää lämmintä, mietoa tuoksua. »Jumala siunatkoon sinua», sanoi hän hiljaa, suudellen tuon pienen olennon otsaa, jonka keltaiset, kurttuiset sormet muistuttivat aivan kananvarpaita.

»Hän söi niin vankan aterian», virkkoi madame Antoinette. »Katsohan, paino on jo hämmästyttävästi lisääntynyt..»

»Luuletteko, että siitä tulee Netten näköinen?» Johan Buddenbrookin kasvot säteilivät onnea ja ylpeyttä. »Sillä on pikimustat silmät, piru vieköön…»

Vanha rouva teki torjuvan liikkeen: »Miten tuossa iässä voisi puhua näköisyydestä… Aiotko mennä kirkkoon, Jean?»

»Kyllä, kello on kymmenen — on jo kiire, minä odotan vain lapsia…»

Samassa kuuluivatkin lasten äänet. Lapset tulivat sopimattomasti rymisten portaissa, mutta samalla kuului myös Klothilden varoittava kuiske. Sitten he pukivat ylleen pienet turkkinsa — Marian-kirkossa tuntui vielä talvinen kylmyys — se tapahtui hiljaa ja varovasti ensiksikin pikku sisaren tähden, toiseksi, koska oli tärkeätä koota ajatuksensa ennen kirkkoon menoa. Heidän kasvonsa punoittivat innosta. Mikä juhlapäivä tänään oli ollut! Haikara, iso, väkevä haikara oli tuonut paitsi pikku siskoa kaikenlaista muuta hauskaa: uuden hylkeennahkaisen koululaukun Thomakselle, suuren nuken Antonielle — sillä oli ihan oikea tukka! — korean kuvakirjan kiltille Klothildelle, joka kuitenkin hiljaa ja kiitollisesti tutki melkein yksinomaan sokeritötteröä, jollaisen haikara myös oli tuonut jokaiselle lapselle, ja viimein Christianille täydellisen Kasper-teatterin, jossa oli sulttaani ja kuolema ja piru…

Lapset tulivat suutelemaan äitiään ja saivat vielä katsahtaa vihreiden silkkisien uutimien taa, minkä jälkeen he lähtivät astumaan kirkkoa kohti ääneti ja verkkaisin askelin isänsä kera, joka oli pukenut ylleen kaulusviittansa ja ottanut mukaansa virsikirjan. Perästä kuului vielä uuden perheenjäsenen läpitunkeva huuto, sillä lapsi oli äkkiä herännyt.