GUNVOR KJELD, PAPIN TYTÄR

Kirj.

THOMAS P. KRAG

Norjankielestä suomentanut

Joel Lehtonen

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

ENSIMMÄINEN KIRJA

I.

Pappila oli peräisin vanhoilta ajoilta. Päärakennuksessa oli suuret, matalat huoneet, joissa oli sopukoita ja kulmauksia, ja pienet ikkunat hämärsivät kamareja varhain. Lähellä pappilaa oli kirkko. Se oli pohjoisten tunturiseutujen vanhimpia. Mutta vanhin ja omituisin oli tapuli; se oli niin korkea ja huomattava, että sanottiin sen kirkkaalla ilmalla näkyvän tasaisen nummen yli kauas merelle ja niin ollen tekevän merimerkin virkaa. Muinoin sitä oli muka käytettykin majakkana. Joku harras pappi oli omalla kustannuksellaan asettanut torniin suuren traani-lyhdyn, joka loisti ja paistoi paremmin kuin muut lyhdyt, opastaen laivoja, jotka muuten olisivat voineet eksyä yön pimeydessä.

Kun siellä nyt seisoi, niin oli sieltä laaja näköala. Näki kaarevan vuonon, joka sinisen kalpeana johti merta kohti ja haipui utuun ja valoon. Mutta jos antoi katseensa vapaammin liikkua, näki suuren puolipyörön taivasta ja merta.

"Kuka teillä on pappina?" kysyivät vieraat, jotka joskus sattuivat purjehtimaan saaren ohitse.

"Johannes Kjeld", vastattiin.

"Onko se hyvä pappi?" kysyttiin.

"Oo, se on koko pappi", kuului vastaus.

Vastaus ei olisi ollut noin varma alussa, jolloin Kjeld tuli seurakuntaan. Jos kuka silloin kysyi millainen oli pappi, vastattiin vältellen. Mutta aika vieri, ja maine levisi hiljalleen Johannes Kjeldistä: "Se on viisas… Se ymmärtää joka asian… Se puhuu kyllä ihmisille, mutta taivaallinen Isä istuu loitolla kuunnellen."

Nuo meren ja vuonojen ja vuorten miehet ja naiset tulivat joka pyhä soutaen tahi kävellen peninkulmien päästä kuuntelemaan Johannes Kjeldiä. Ja he istuivat ja kuuntelivat ja miettivät hänen sanojansa, ja usein saattoivat heidän kasvonsa, kun he istuivat joko pää kenossa kuunnellen tai kumarassa miettien, ikäänkuin kirkastua ilosta, ja heidän veisto-vankat piirteensä saattoivat tulla niin herkiksi, ja he kääntyivät vierustoverinsa puoleen ja nyökkäsivät päätään, ikäänkuin ne sanat, joita nyt heille puhuttiin, olisivat selvittäneet taas heille jonkin asian, jota he eivät ennen ymmärtäneet.

Johannes Kjeldin saarnat olivat aivan erikoista lajiansa. Joskus ne uhkuivat hehkua ja levottomia näkyjä, mutta joskus ne avasivat tien loitommalle ja näyttivät valon pilkettä ja juhlan loistetta. Niissä puhuttiin hyvin usein sieluntaistelujen suuruudesta ja kärsimyksen pyhyydestä. Ne eivät oikeastaan kääntyneet itsekästen uskovaisten, vaan raskautettujen ja halaavain sielujen puoleen. Kirjainta ei näissä saarnoissa huomannut; mutta sanan huomasi, ja tälle sanalle oli rakennettu taivaallinen kangastus, joka kuitenkin aina kohosi maan muhevasta mullasta. Ne rankaisivat ainoastaan yhtä ihmisten synneistä, sitä raihnaa, joka raiskaa sielun: hyvinvointia, ahdasmielisyyttä, julkeutta.

"Mutta", sanoi eräs pappi, joka oli matkalla sitä kautta ja oli kuullut Kjeldin saarnan, "onko jokapäiväinen hyvinvointi sitten paheena moitittava?"

Kjeld vastasi:

"Väitän, että se tekee ihmisestä tyhjän. Ihminen, joka voi hyvin, saattaa olla järkevä, älykäs, hyvä, mutta hänen sielunsa kuihtuu. Ihmisen sielun tulee palaa joka päivä."

"Mutta niilläkin ihmisillä, joilla on hyvä olo, on joskus vastahakoisuuksia tässä maailmassa."

Kjeld vastasi:

"Olkoonpa heillä vastahakoisuutensa, muutenhan he tulisivat aivan tuhmiksi mukavuudesta ja hyvinvoinnista… jota he melkein aina muuten ovatkin… Ja sitäpaitsi: onhan niin monta ystävällistä pappia heille, hyvine hyvinvointineen ja helppotajuisine vastuksineen."

"Mutta rakas virkaveli", väitti toinen, "täytyyhän meidän nauttia rauhaa Kristuksessa. Kristushan on sovittanut meidän syntimme. Hän on antanut meille rauhan veressään."

Kjeld vastasi:

"Kristus vihasi unteloja. Hänen verellänsä hyssytellään nyt sieluja makaamaan. Hänen kirkkonsa ovat täynnä ihmis-katraita, jotka tuskin uskovat papin evankeliumia, jotka häpeäisivät tunnustaa Kristusta palavasti, mutta kuitenkin käyvät asiallisesti kirkossa; ne ovat täynnä ihmis-katraita, jotka eivät koskaan ole tunteneet syvää värähdystä sielussaan. Katso noita Kristuksen seurakuntia. Mitä yhteistä on näillä unisilla ja ristiinnaulituilla."

"Heillä on kuitenkin raihnaudessaan se lohdutus, että Kristus on kärsinyt meidän syntiemme tähden. Että hän otti meidän ristimme kantaaksensa."

"Voi tuota velttoa mukavuutta! Kristus ei ottanut meidän kuormaamme kantaakseen, sillä tavalla kuin te luulette. Hän huusi: ' Kukin ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Elköönkä seisko untelona, toivoen, että minun olisi kannettava risti hänen puolestaan!' Ei, on ryhdyttävä itse taisteluun, vaikkapa joutuisi häpeään ja kuolemaankin. Juuri siinä taistelussa, joka yksin taistellaan, on puhdistus."

* * * * *

Kjeldillä oli sisämaassa ja ulapan autioilla saarilla kirkkoja ja rukoushuoneita, joissa hänen oli käytävä. Usein oli sangen vaikea matkustaa sinne, syksyllä, kun myrsky möyrysi ja meri teuhasi valkean ja mustan kirjavana saarten välissä. Mutta hän meni sinne mielellään, ja hän oli varma, että siellä häntä odotti pieni lauma ihmisiä, jotka eivät tahtoneet luopua toivostansa, että heidän pappinsa kyllä tulee. Ja sitten he näkivät Kjeldin. Tuolla hän tuli tietä pitkin ylämäkeen! Ja he nousivat kaikki paikaltansa ja tulivat häntä vastaan. Yksinäisyys oli kalvanut heitä kauan, mutta nyt se unohdettiin, heidän elämäänsä olivat vaivat ja taistelut rasittaneet, mutta nyt he saisivat virvoitusta. Ja heidän silmiinsä tuli kuten nälän kiilto, ja heidän suunsa vääntyivät kuin itkuiseen hymyyn.

Ja kirkossa he asettuivat hänen ympärilleen. Ja kun myrsky pauhasi merellä ja kiiti autiomaiden ylitse ja raskautetut ihmiset kaipasivat siinä istuessaan lepoa, kulkivat Johannes Kjeldin sanat kuin suhina yli päitten:

"Jos tuskaa tunnet, niin iloitse! Jos sinua kohtaa suuri hätä ja sielun vaiva, niin iloitse vielä enemmän. Sinä kokoat latoon suurta tuonpuoleista varten. Sinun sielusi silmiä valmistetaan sietämään monten aurinkojen loistoa. Oletko nähnyt tyhjät elovankkurit, jotka kokoavat tyhjiä tähkiä — niin palaa tyytyväinen sielu kotiinsa maallisen elon jälkeen, vaikka hän näyttäisi itsestään ja muista kuinka hyvältä ja jalolta. Mutta jos olet nähnyt raskaat vankkurit, jotka hytkyvät viljaa, minkä tähkät kimaltavat kuin kirkkain kulta — sellaisena palaat sinä kotiin, kaipaava ja surun sortama sielu, ja sanomaton sulo on palkkasi. Niin on varmaan. Mitäpä muuta varten nämä monet huokauksemme? Mitä varten kipeät ja mielipuolet? He ovat suurimmat ja saavat maistaa kymmenkertaista iloa. Sielu, joka janoaa elämää ja valoa, jota särjetään ja kidutetaan varjossa, se synnyttää rukouksen, joka kimmahtaa korkeimman keskustaan. Silloin on saavutettu huippu, jonne kaikki elävä kaipaa. Iloitkaa, te raskautetut sielut!"

Silloin nousi joskus joku kalvas mies penkiltänsä kirkossa ja huusi: "Me iloitaan! Meidän sielun pohjassa polttaa! Meidän tuskamme sisus paistaa kuin päivä!"

Ja Kjeld vastasi: "Puhukaamme siitä juhlasta, joka odottaa meitä…"

Ja se kalpea mies huiskutteli päätänsä, ja hänen silmänsä säteilivät. Ja hän osoitti Kjeldiä ja huusi:

"Ah, tuossa on koira, jonka taivaallinen isä lähetti maailmaan haukkumaan!"

* * * * *

Vaikutettuaan kaksikymmentä vuotta siellä pohjoisessa, matkusti Johannes Kjeld etelään. Se tapahtui etupäässä hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä tähden: Gunvor alkoi tulla aivan kummalliseksi, kun hän oli siellä yksin, ilman samanikäisiä puhelu- ja leikkitovereja.

Kjeld pääsi papiksi erääsen rantakaupunkiin lähelle pääkaupunkia.

Siellä hän näki toisellaista kansaa. Hän tapasi pienen kaupunki-seurakunnan. Hän sanoi itse saarnattuansa siellä ensi kertaa: "Näille ihmisille minun on sangen vaikeaa olla mitään. Minä kaipaan pohjoista seurakuntaani. Minä muistan niin monta heistä. Muistan, miten puhelin heille… Muistan verkkaiset pään-nyökkäykset, ja muistan, kuinka he tekivät minulle kysymyksiä, joita elämä oli tuonut heidän sieluunsa. Ja millaiset syvät lapsensilmät heillä monilla oli."

* * * * *

Johannes Kjeld kuuli muitten pappien puhuvan. Hän ihmetteli mielessään, miten vähän hän ymmärsi heidän sanan-julistustaan. Hän ei monesti muistanut sanaakaan heidän saarnoistansa. Ei ollut sanoissa yhdistävän ajatuksen alkuakaan… "Noo", hän rauhoitteli itseään, "he kai puhuvat niinkuin luulevat asian vaativan. Ja seurakunta ei kai mitään menetä, vaikka heitä kuunteleekin."

"Mutta ihmiset menettävät", hän jatkoi. "Jos joku ihminen, joka elämässään on kohdannut outoja merkkejä ja suuria seikkoja — jos sellainen ihminen haluaa puhella Jumalalle ja tuntea yhteytensä elämän ja luonnon eriskummallisuuden kanssa, — mikä näitten saarnain lause ravitsee häntä? Mitä hyötyä hänellä on näistä sirostetuista ja virallisista oletuksista ja muistutuksista ja rukouksista?"

Mitä häneen itseensä tuli, vaikutti tämä hänen seurakuntansa sen, että hänestä tuntui kuin olisi hänen oma sananjulistuksensa laimennut. Hän ei löytänyt sanoja, joita halusi käyttää. Sanat, jotka hän löysi, eivät ilmaisseet oikealla tavalla hänen ajatustaan.

Mutta eräs seikka askaroitti häntä ja kiihdytti häntä jonkin aikaa. Taistelu kaupungin yhtä virkahenkilöä, poliisimestari Ribeä vastaan.

Tämä poliisimestari oli pitkät ajat ollut halvan kansan pelkona. Jos jossakin oli jotain touhua: jos tuli lakko telakalla, tai oli kansanjuhlat, tai Amerikan laiva lähti: aina lähetti poliisimestari "oikean kätensä" toimeen, ja väistämättä tuotiin joku tai montakin putkaan. Tuo poliisimestarin "oikea käsi" oli poliisipalvelija Rejer Maeland, kutsuttu myös "Lasisilmä-käärmeeksi". Hän oli saanut sen nimen suurista silmälaseistaan, jotka hän oli vielä säilyttänyt siltä ajalta, jolloin hän kuljeksi kolportöörinä. "Lasisilmä-käärme" oli aina ja alinomaa liikkeellä, ja hänellä oli aina voitonpsalmit kainalossa. Jos mistä oli viety leipä tai takki tai taalarin kolikko: kyllä "Lasisilmä" nuuski ilmi varkaan. Ja jos "retku ei tahtonut tunnustaa", niin kyllä "käärmeellä" oli siihenkin neuvonsa. Hän nimittäin antoi hänen "köllöttää holossa ja miettiä päänsä puhki." Ja kun hän oli kotvan istunut ja tehnyt parannusta "holossa", jossa oli pimeää ja jäätävän kylmää ja jossa kestittiin nälällä ja haukkumasanoilla ja salaisella "löylyllä", niin voipa kyllä käydä niin, että "lellikki tunnusti". Niin, tosinhan voi sattua, että hän tunnusti sellaista, jota hän ei ollut koskaan tehnyt. Kerran huomattiin tämä ihme kahdennenkymmenennen kerran: että se tutkintopaikka oli eriskummallinen oikeuden pesä, että viatonta taas oli pidetty kiinni niin kauan, että hänet melkein oltiin unhoittaa. Se oli pian selvää kaikista. Mutta poliisimestari ei peljännyt, ja "Lasisilmä-käärme" kuljeksi turvallisena kuin ennenkin. Mutta seuraavana sunnuntaina piti Johannes Kjeld saarnan, jossa hän kiivaasti ahdisti tuota miestä, "jonka oli pidettävä huolta turvattomista, mutta joka päinvastoin otti avuttomat raakuutensa uhriksi". Poliisimestari katkeroitui ja nosti suuren melun asiasta. Mutta tämä johti vain siihen, että hänen menettelynsä tutkittiin tarkemmin, ja tutkimuksen tulos oli se, että hänet eroitettiin tuosta virasta ja sijoitettiin hyvään tullikasöörin toimeen, jossa hän kyllä lihoi lisää, mutta köyhälistöä kiusaamatta.

Pastori Kjeldin suosio yleisön joukossa ei kasvanut tämän asian tähden. Kaupungin rikkaat pitivät poliisimestari Ribestä, koska hän pohjaltansa oli reilu mies. Ja eräs lähetyssaarnaaja, jolle poliisimestari oli antanut luvan pitää hartauskokouksen torilla, valitteli puheissaan sitä, ettei pastori Kjeld muistanut, että esivaltaa on toteltava. Ja silloin nyökkäsi moni köyhä päätään ja sanoi toiselle, että saarnaaja oli tosiaan oikeassa, ja että pastori Kjeld taitaa kuin taitaakin olla mies, jota ei paljon kannata kuunnella.

Erästä toistakin seikkaa, joka tapahtui kohta sittemmin, moitittiin ja paheksuttiin suuresti. Kjeld kulki kerran erään toisen papin kanssa. Kadun kulmassa seisoi surkea, köyhä akka. Kjeld antoi hänelle pari killinkiä; mutta kohta sitten se toinen pappi huomautti poliisille tuosta akasta. Hyvin korealla ja saivartelevalla tavalla ja haikealla hartaudella pappi selitti, ettei lain mukaan eukolla toden totta ollut oikeutta seisoskella kadulla kerjäämässä — poliisi ottaisi nyt heti hänet huostaansa! Poliisi oli hyvin halukas ja aikoi juuri käydä mummon kimppuun, kun Kjeld seisautti hänet: "Antakaa sen olla. Minä annoin sille, kun itse halusin." Poliisi ei tiennyt mitä tehdä. Toinen pappi hymyili: "No antaa hänen sitten olla, kun virkaveli pyytää hänen puolestansa."

He jatkoivat kävelyänsä. Johannes Kjeld oli kalpea levottomuudesta. "Minä en pyydä hänen puolestaan. Minä vain ihmettelen, ettei teidän sydämeenne koske kipeästi, kun näette tuollaisia poloisia. Minä ihmettelen, että te haluatte lisätä kiviä köyhän raukan kuormaan." Vähän päästä hän seisattui: "Voitte mennä. Sellaisen kanssa minä en halua kulkea."

Asiasta levisi tieto, ja monista oli Kjeld tavallansa oikeassa, estäessään viemästä putkaan tuota vanhaa raukkaa. Mutta olihan hulluutta käyttäytyä toista pappia kohtaan niinkuin hän teki. Mutta se toinen pappi oli hyvin suosittu. Ehkäpä Kjeld kadehti hänen suurta menestystään!

Johannes Kjeld oleksi paljon kotonansa ja lueskeli. Hän tutki muun muassa muinaisen kirkon historiaa. Hän tutkiskeli myöskin alkavan keskiajan legendoja. Hän näki niin syvää inhimillisyyttä monissa niissä. Ja millaista eloa niissä oli, mitä värejä, mitä rakkautta, suurta ja loppumatonta uskoa.

II.

Hän heräsi siitä levosta, jota oli saanut luku-kammiossaan, kuullessaan pappien kokouksesta, joka piakkoin pidettiin naapuri-kaupungissa. Jokin ääni kajahti heti hänessä: "Siellä minä puhun suuni puhtaaksi!"

Siellä pidettäisiin useita esitelmiä. Muun muassa oli piispa Cato luvannut pitää: "Mooseksen lain historiallisesta asemasta." Ja tunnettu pappi, Peder Praegel, aikoi herättää keskustelun aineesta: "Tiede ja raamatun-tulkinta."

Mutta ennen näitä ohjelma-numeroja aikoi piispa Cato esittää papeillensa erään kirjeen, jonka muudan nuori pappi, Alf Varre, oli kirjoittanut Saara-nimiselle naiselle, ja hän aikoi kuulustella heidän mielipidettänsä, mihin toimenpiteihin tässä asiassa olisi ryhdyttävä. Naista, jolle kirje oli lähetetty, tuota Saaraa, ei kukaan tuntenut. Tehtiin johtopäätöksiä monenlaisia, mutta varmaa ei voitu sanoa. Ja pastori Varre ei halunnut ilmoittaa.

Hän kuului olevan jäykkä ja ihmisiä arasteleva olento, tuo pastori Varre. Sitä kummallisempaa, että se kirje oli hellä ja hehkuva kuin hymni — vaikka vain maallisen rakkauden hymni.

"Kirje Saaralle." Johannes Kjeld oli viime aikoina kuullut puhuttavan tuosta kirjeestä. Hän oli puhellut siitä erään lähikaupungin papin kanssa, joka oli piispa Caton läheisiä ystäviä. Tuo ystävä oli kuullut piispalta yksityisiä kirjeen lauselmia, jotka olivat hyvin paheksuttavia. Hän toisti niitä Kjeldille ja sanoi niitä "epäsiveellisiksi ja maallista onnea huokuviksi." Johannes Kjeld vastasi: "Minusta tuo arvostelu ei ole mitenkään sopiva. Se onni, josta nuo sanat puhuvat, ovat tosiansa raskasmielistä onnea." "Kyllä hänestä langetetaan kovat tuomiot", sanoi toinen pappi. "Sellaiset miehet kuin Praegel ja Brasen kuuluvat tulevan kokoukseen. Ne ovat virkaintoisia. Ne panevat toimeen nopsan päätöksen pastori Varren jutussa." Kjeld vastasi: "Praegelille ja Brasenille olisi itsellensä terveellistä, kun kerrankin pantaisiin toimeen nopsa päätös heihin itseensä nähden. He ovat nyt jo niin monta Herran vuotta tuominneet ja suomineet kaikkea, mikä heidän eteensä osui. Aina vain tuomita ja kehoitella! Ehkäpä meidän pappien sopisi ajatella, eikö meidän sielumme kuivu tuossa ainaisessa tuomitsemisessa?" "Te tietystikin tulette kokoukseen, Kjeld?" kysyi pappi vältellen. "Kyllä, minä tulen", vastasi Kjeld vakaasti ja hiljaa.

He erosivat kohta sitten, ja Kjeld meni kotiin. Sinä iltana ei hän istunut luku-kammiossaan, vaan perhehuoneessa, jutellen vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Tyttö istui koko ajan hänen sylissään. Joskus veti hän hymyillen Gunvoria pitkästä, keltaisesta palmikosta, ja tyttö nauroi ja vanutti häntä parrasta ja tukasta. Kjeld oli sinä iltana tavattoman vilkas ja innokas. Mutta välistä tuli lauselma, joka ilmaisi, että hänen ajatuksensa askaroivat muualla. Kun he esimerkiksi juttelivat jotain hyvin arkipäiväistä, huudahti Kjeld yhtäkkiä innokkaasti:

"Merkillinen asia. Kun kantaa kauan yksinänsä ajatuksiaan, niin tulee ikäänkuin lauhkeaksi. Oi, elkää uskoko sitä liiaksi! Antaa kipenen tulla. Oh, kyllä vielä näkyy, että hiljaisuudessa on koottu räjähdysainetta."

III.

Pappeinkokous pidettiin piispantalon salissa, jota muuten harvoin käytettiin. Sitä oli lämmitetty aamusta alkaen, mutta vielä nyt — kello kävi jo viidettä illalla — siellä hohkui kylmää katosta ja seinistä.

Papit alkoivat kokoontua. Ensimäinen heistä hieroi käsiänsä; eräs nuori pastori avasi uuninluukun ja heitti pari vankkaa halkoa uuniin. Tuli tohisi ja rätisi. Ja tuo liekkien ääni ja iloisen tulen hohde pani salin tuntumaan lämpöisemmältä.

Ja se tulikin vähitellen lämpöisemmäksi; suuri uuni teki tehtävänsä, ja elävät, hengittävät ihmiset, joita sinne tuli, auttoivat osaltaan. Ja heitä tuli yhä enemmän. Kello soi vähän väliä. Se oli tuollainen vanhanaikainen kello, se hätyytti koko taloa…

Salissa liikkuvain pappien parvesta kuului hillittyä puhelua. Silloin tällöin naurua, joka ei ollut hyvin kovaäänistä. Joku pappi, joka halusi ilmaista ajatustaan useammille, puuttui puheesen paussin-ajoilla. Monten pappien on kerrassa vaikea puhua yksinkertaisesti, heidän täytyy julistaa ja saarnata. Se on saarnastuolissa totuttu tapa.

Piispa otti tulijat vastaan, siinä puuhassa meni häneltä melkoisesti aikaa. Kun ei ketään sattunut tulemaan, pysähtyi hän jonkin pappisryhmän luo ja sanoi hänkin sanansa. Ja silloin monet vaikenivat ja kuuntelivat tarkkaavasti. Piispa Frederik Cato lausui sanansa painavasti. Ja hän muokkasi sanottavansa siihen sopivaan muotoon kuin piti. Ja aina hän lausui ne ultimatumin äänellä. Ikäänkuin odottaen, ettei kukaan vastaa eikä ryhdy inttämään.

Hänen päänsä oli merkillinen, tuon Cato piispan, viisas ja terävä. Näki heti, että hän oli mahdikas kirkon herra. Muut papit kuuntelivat häntä nöyrällä arvonannolla. He katselivat häntä hänestä ylpeillen, ehkäpä hieman epäluuloisestikin. He eivät aina olleet varmat, miten hän heitä arvosteli. Hän oli heistä monessa suhteessa kaukana. Hänen taipumuksensa tämän maailman makuisuuksiin, hänen hieno makunsa, hänen sattuvat huomautuksensa ajan ilmiöistä, hänen tuttavuutensa kuulujen vapaa-ajattelijain ja kieltäjien kanssa, hänen monipuolinen lukeneisuutensa ja varmat ajatuksensa, — hän, hän oli mainio esiintyväksi kirkonmieheksi; mutta hän ei ollut aivan heikäläisensä, ja he eivät rakastaneet häntä.

Hän oli äärimmäiseen saakka ortodoksi, mutta hän uskoi vain valtiokirkon puoltajana. Hänen uskonsa ei ollut lapsen, vaan velvollisuutensa täyttävän soturin. Hän kun nyt oli kerran vannonut uskollisuuden valan lipullensa, niin hän aikoi varjella sitä kaikilta vaaroilta.

Cato piispa oli, eikä niin vähääkään, korkea-kirkollinen esteetikko. Hän puolsi raamattua, ja hän ihaili sitä samalla. Hän suhtautui siihen kuin johonkin hyvin arvokkaaseen koruun. Hän vihasi niitä, jotka tahtoivat sovelluttaa raamattua maallikkojen käytettäväksi. Hän vaati intohimoisesti ja kiivaasti, että ihmisten, jotka sitä lähestyivät, oli oltava nöyrät sydämestä ja aivan alistuttava suurten mysterioiden eteen. Ja kirkon dogmeja hän rakasti niiden selvän lujuuden vuoksi, niiden taipumattomuuden ja mahdin vuoksi.

Piispa puhui tänä iltana enemmän kuin tavallisesti. Useimmat papit tiesivät syyn. Aivan häntä vastapäätä seisoi kirkkoherra Peder Praegel. Ja oli tunnettu asia, että he, piispa ja pastori Praegel, olivat katkeria vihamiehiä. He olivatkin hyvin erilaisia.

Pastori Praegel oli suositun saarnamiehen tyyppi. Mukavuuteen valmiin paljoston mies, tasaisen katraan, joka pohjaltansa on hyvin tyytyväinen maailmaan. Hän oli niiden pappi, jotka ovat kristittyjä sen vuoksi, että sellaisiahan ovat kaikki oikeat ihmiset, ja siksi, että, samea "haudantakaisen" pelko sanoo heidän järjellensä: onhan tuo "iankaikkinen elämä" varsin vakava asia; ei siitä vaan saa olla aivan tietääkseenkään olematta.

Tuollaisen väen, jolla ei ole mielen raskautusta, ei sielun järistyksiä, oiva ystävä oli pastori Praegel. Hän sovitteli heidän sielujensa asiat niin että heidän käsityksensä tulivat vielä parempaan järjestykseen ja heidän "haudantakainen" pelkonsa haipui. Hän oli heidän lohdutuksensa ja suuri mukavuus-välineensä.

Jos pastori Praegelin luo olisi tullut joku elämän haavoittama, joku, joka värisee vaikeain ja syväin onnettomuuksien runtomana, — niin pastori Praegelin sanat olisivat tuntuneet hänestä lorulta. Mutta käytännöllisille syntisille hän oli hyvinkin mukaisa mies. Hän osasi antaa anteeksi monta syntiä ja karkeutta: Tulkaa minun tyköni ja kuulkaa ilosanomaa, rakkaat ystäväiseni! Jumala on hyvä, ja tässä on hänen armonsa, ja tässä on pikkusen vapaamielisyyttä, ja tässä voimme taivuttaa vähän ankaran profeetan värsyjä, ja tässä saa olla pikkusen tiedettä… tulkaa tänne ja kuulkaa, mitä kirjoitettu on, että Jumalan valtakunta ei ole tästä maailmasta… mutta elkää säikähtäkö, vaikka se nyt sittenkin pikkusen on tästä maailmasta.

Pastori Praegel ihaili itseään rohkeana kuri-mestarina, ja monet pitivätkin häntä tosiaan rohkeana. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin lähemmin nähtynä hyvin viisasta. Pastori karttoi nimittäin visusti kurittamasta ketään, joka mukavuutta haluavain joukossa oli pystyvä ja mahtava. Entisaikain parantajat sanoivat totuuden kuninkaille ja maailman mahtaville, ja heidät poltettiin roviolla. Pastori Praegel ei lähentänyt hiuskarvaansakaan vaaraan. Sillä hän valitsi uhreiksensa ne, joiden kurittaminen oli kunnon ihmisistä mielellistä. Tai valitsi onnettomia ja puolustuskyvyttömiä. Niin, pastori Praegel oli niinkin rohkea, että hän ahdisteli vainajia.

Jos, lyhyesti sanoen, kaupungin uteliaisuus ja soimaushalu oli nousussa, niin voitiin mennä kirkkoon ja kohdata siellä täydellisesti oma rakas itsensä. Pastori Praegelin saarnoissa esitettiin tapahtuma runsaasti. Ei mainittu opetusta, mikä siitä oli otettava, ei sen esimerkkiä, vaan nimet, ja uusiin, vielä tuntemattomiin seikkoihin viittailtiin. Juttu lasketeltiin jälleen uutena ja monten kielilakkarien hengeltä löyhkävänä.

Siellä salissa istui muita pappeja, monet heistä puhuivat. Tuolta kuului paljon sanoja, enimmäkseen pyöreitä, sileitä sanoja; täältä synnin-päästävä ääni, jollaisella on tavallisesti jonkinlaista yhteyttä "pyhä"-sanan kanssa, tuolta loitompaa paljon kuiskuttelevia sanoja, jotka aprikoivat ja seuloivat. Ja täältä eräs tyytyväinen, lihava ääni, jonkun pappis-gemyytlisen, joka mielellään pysytteleikse varjossa, mutta kuitenkin silloin tällöin sallii suulleen leppoisan vannomuksen.

Pastori Brasen oli tavallista suuremman huomion esineenä. Hän oli tunnettu kirkon pappien kaikkein ankarimpina. Monet olivat hänen ankaruutensa näytteet. Hänen tunnetuimpia puheitaan oli eräs hautapuhe merellä hukkuneille kalastajille. He olivat olleet suruttomia, sanoi Brasen, he olivat kuolemansa edellisenä päivänä tanssineet ja laulaneet maallisia lauluja. Ikuinen rangaistus odotti nyt heitä heidän syntiensä tähden, ei auttanut sanoa muuta kuin että he ovat nyt helvetissä. Pastori Brasen arveli myöskin, että Jumala oli uhrannut heidät helvetin piinaan sitä varten, että elävät vielä tietäisivät etsiä pelastusta.

Monet, jotka kuulivat tämän puheen, tulivat murheellisiksi ja suuttuivatkin. Useat lehdet mainitsivat siitä. Pari pappia esitti vastakkaisen käsityksensä; mutta pastori Brasenilla ja hänen hengenheimolaisillaan oli valmiit sanat vastaukseksi ja he vahvistivat painavilla syillä, että noiden vainajien ikuinen piina oli varma.

Pastori Brasen oli virkaintoinen niin teoissa kuin sanoissakin. Mitäpä hän oli tehnyt esimerkiksi "siivotakseen taloansa", kuten hän sittemmin tekoaan kutsui. Hän oli siihen aikaan ollut maan-pappina. Pappilan piika tunnusti eräänä iltana rajusti itkien, että hän oli raskaana. Tämä piikainen oli hyvin kaunis, ja hän oli usein ollut pastori Brasenista epämieluisa maailmallisen muotonsa ja syntisen naurunsa tähden. Kun hän siis nyt ilmaisi, että hän oli elänyt lihan himossa, valtasi pastori Brasenin suuri vihastus. Hän kuritti tyttöä ensin oivasti kepillä ja ajoi sitten hänet talosta.

Oli ilta ja sydän-talvi. Piika ei tohtinut mennä minnekään. Papin pakinat ja käytös olivat kauhistaneet hänet suunniltaan. Jotkut näkivät hänen maleksivan tiellä yöllä. Seuraavana aamuna nähtiin hänet jälleen, lähellä pappilaa. Hän näytti ikäänkuin puhelevan itsekseen, hän tuijotteli silmillään ja hymyili hassahtavasti. Siinä kävi niin, että hän meni metsään ja eksyi sinne. Parin päivän päästä hänet löydettiin sieltä paleltuneena pakkaseen.

Siitä syntyi juttua melkoisesti, — toiset puolsivat Brasenia, toiset moittivat. Mutta yleensä nousi hänen maineensa synnin leppymättömänä vihollisena. Hän itse sanoi vain: "Minun velvollisuuteni on siivota taloni…"

Mutta tuoltapa tulla tessutti eräs hyvin mukaisan näköinen mies: Olivarius, "ukko Olivarius", tuo lempeä, lauhkea, ei häirinnyt ketään, ei peloitellut ketään, puhui väkinäisesti helvetistä, mieluummin taivaasta, jossa oli kauniita kartanoita ja helmi-portteja ja siivekkäitä enkeleitä, ja jossa autuaat lauloivat kauniita kiitosveisuja ja huusivat: Halleluja! Hän oli hyvin mukava noudattaa sairasvuoteen ääreen. Hän istui ja pakinoitsi kuolevan kanssa kuin lapsen kanssa, jolle kerrotaan kauniita kaskuja, jutteli Jeesuksesta, joka oli kiltti eikä suinkaan kohtuuton… "Oi ei, kyllä Sinä pääset sinne", sanoi hän joskus, "ja pyytänetpä silloin Jeesusta olemaan hyvä Olivarius raiskalle, kun hänen lähtönsä hetki tulee."

Ukko Olivarius söi hyvin mielellään kelpo ruokia; ja lasi, pari totia teki hänet aivan avomieliseksi. Silloin hän kertoi vanhoja, hauskoja pappis-juttuja. Olivariuksen pappis-jutut olivat maan-kuuluja. Niitä oli sekä hienoja että karkeita… usein koko paksuja. Mutta silloin ukko Olivarius hymyili ja kulautti lasistansa: "Niin, niin… Sanokaapa, mitä sanotte… sellaista se vain oli, meidän vanhain päivinä, niin… silloin meillä oli niin hupaisata… niin, minä arvelen, että maailma kulkee takaperin — niinpä niin, jaa!"

Mutta kas tuolla seisoi nuorten pappien huomattavin, Kay Hansen, seurapappi, jolla oli kalvaat kasvot, parrattomiksi, sileiksi ajellut leuat, hän, jota eräs herra, joka usein oli käynyt Parisissa, oli imartelevasti sanonut "ranskalaiseksi abbéksi". Pastori Hansen oli hyvin tervetullut hienompiin seuroihin, jossa hänen vapaa katsomuksensa ja, ei lainkaan huono, seurasievistelynsä olivat tehneet hänet hyvin suosituksi. Hän oli taiteentuntijakin, ja vaikka hän aina ankarasti moitti nykyaikaista "julmaa" taidetta, niin osoitti hän siinäkin suhteessa ennakkoluulottomuuttaan. Sillä hän ei ollut silti taiteen vihollinen — eihän toki, pastori Kay Hansen oli päinvastoin sen vapaamielinen ystävä: olihan hänellä "kolme sulotarta" pöydälläänkin, jotka naiset, kuten tunnettu, ovat alastomia.

Oli siellä vielä paljon muitakin pappeja läsnä. Kaikki he olivat ihmisten oppaita tässä pulmallisessa elämässä. Heillä oli pelkkiä hyveitä. He olivat rauhallisia ja rikkeettömiä, he olivat arvossa pidettyjä ja itsetietoisia, he olivat ankaroita, jopa hellittämättömiä; taikka he olivat kilttejä ja leppoisia, jopa uneen nukuttavia. He karttoivat tarkoin "ylitsekäymisiä", he käyttivät kauniita sanoja ja esiintyivät sopivasti, he olivat säntillisiä ja hyödyllisiä. Heidän saarnansa olivat aivan ankarasti saadun opin mukaisia ja kestivät reklementeissä säädetyn ajan. Koskaan he eivät erehtyneet loimuavaan puheesen, joka olisi tohahtanut seurakuntaan kuin tulenkielet ja painanut ajan unhoon, koskaan ei uupuneen vaivattuun rukoukseen, joka olisi kuulijoita ihmetyttänyt. Täällä ei ollut kasvoja, joita tuska ja elo olisivat uurtaneet, ei silmiä, joista raadeltu sielu olisi kuultanut. Täällä ei ollut ihmisten airuita, ihmisten, jotka riemuitsevat, jotka nyyhkivät, rakastavat, rikkovat, taistelevat. Ei myös kasvojen ilmeissä autuuden toivon hurjaa pilkahdusta, ei suita, joiden huulten käyrissä piirteissä olisi ollut haltioitumista, ei värähteleviä sanoja, joita monet kuunteli ja tutkiskeli. Ei levotonta hengenvetoa. Kaikki kunnianarvoisuuksia, jotka tiesivät, mitä he tiesivät, ja tiesivät tarpeeksi eivätkä tahtoneet eikä tohtineet tietää enempää, — monetpa aivan lapsellisia, hyviä heikkojen sielujen kuulla.

Vielä soi kello; Johannes Kjeld astui sisään.

Piispa oli tavannut hänet jo ennen, ja halusi puhella hänen kanssaan. Nyt hän meni häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.

Johannes Kjeld oli tarkkaavainen ja kalvas. Hän silmäili kokoontuneita pappeja ja vastasi huomaavasti kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin.

IV.

Piispa Cato meni ylimmälle paikalle pitkän pöydän päähän, ja papit sijoittuivat kahden puolen pöytää.

Piispa Cato rukoili lyhyen rukouksen, että Jumala antaisi henkensä valistaa palvelijoitaan. Sitten hän istuutui. Hän järjesteli joitakin papereja, joita oli hänen edessään, ja otti käsille erään paperin, jonka kaikki näkivät kirjeeksi… tiettävästi tuo pappispiireissä mainittu kirje Saaralle.

Piispa lausui:

"Ennenkuin ryhdymme kokouksen yleiseen osaan, tahtoisin minä mielelläni keskustella pappieni kanssa siitä valitettavasta seikasta, joka viime aikana on tehnyt meitä levottomiksi. Minä tarkoitan pastori Alf Varren kirjettä sille meille tuntemattomalle naiselle, jota kirjeessä nimitetään Saaraksi. Minulle on tämän kirjeen lähettänyt 'eräs virkaintoinen mies', kuten hän merkitsee nimensä. Minä en muuten pidä senlaatuisista salaamisista. Mutta minä en voi antaa tämän tärkeän asian levätä. Sitä vähemmin, koska pastori Varre on tunnustanut kirjoittaneensa tämän kirjeen, kuitenkaan haluamatta lisätä lähempiä selvityksiä, kuka mainittu nainen on, tahi minkälaatuista hänen ja tuon naisen tuttavuus on. Hän on sentään selittänyt kantavansa seuraukset ja viittaa kaikenkaikessa kirjeesen. Ja kirje osoittaa, sen pahempi, että jokin suuressa määrin paheksuttava suhde on ollut olemassa."

Piispa Cato vaikeni hetkiseksi. "Jos jollakulla teistä", jatkoi hän painolla, "olisi jotakin erikoista huomauttamista, joka kohdistuisi kirjeen joko kirjoittajaa puolustavaan tai syyttävään suuntaan, pyydän häntä ilmaisemaan mielipiteensä. — Ettei kohtia luetusta unhoittuisi, luen minä kirjeen kolmessa osassa, pysähtyen lukiessani pääasiallisissa kohdissa. — Meidän onnettoman virkaveljemme kirje kuuluu seuraavasti:

"Saara!

Minä kirjoitan tänäänkin sinulle. Minun täytyy alinomaa sanoa sinulle, miten minä rakastan sinua! Minä olen löytänyt elämäni sinussa. Minun syvä haluni onneen — kuinka se ottaa sinua, ja kuinka se kuitenkin iäti isoaa sinua. Sinä olet antanut maan minulle. Kun sinä kuljet, niin minä tahtoisin polvistua maahan ja suudella jokaista jalkasi jälkeä, olipa tuo jälki tomussa tai savessa. Sinun näkösi on kuin asuisi sinussa koko kaikkeuden kiehtomus, ja sinun silmistäsi loistaa ikuinen taivas. Sinun näkösi on kuin kuluttaisi sinua syleilyssään autuus, ja kuin se autuus olisi maailman loimuava elämä.

— Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet ihana, oi minun armaani hekumassa."

Herra piispa!

Hyvät herrat!

Kaksi pappia oli noussut pystyyn, pastori Brasen ja pastori Praegel.

Piispa antoi pastori Brasenille puhevuoron. Tämä alkoi purkaa:

"Varsinkin viimeinen lause osoittaa, että mies, joka on kirjoittanut tämän kirjeen, on huorintekijä, joka juoksee porton syliin."

Piispa Cato huusi ankarasti:

"Pysähtykää! Tämä värssy on otettu korkeasta veisusta! On hyvin suuresti moitittavaa käyttää sitä syntiselle naiselle kirjoitetussa kirjeessä. Mutta herra pastori Brasenin sanat ovat sopimattomia. Minä luulin, että herra pastori Brasen osasi raamatun paremmin."

Pastori Brasen ei antanut itseänsä ällistyttää. Hän puhui jonkun sanan: että korkeaveisuhan muka on ihana runoelma Kristuksesta ja seurakunnasta. Ja sitten hän otti lähtökohdan etempää kirjeestä. "Ainakin sen on pastori Varre kirjoittanut?" tunnusteli hän ensin, ja jatkoi rauhallisemmin, kun ei kukaan väittänyt vastaan: "sen on totisesti pastori Varre kirjoittanut epäsiveellisestä mielestänsä! Mutta kun hän kirjoitti sen, niin eikö mahtanut hän tuntea käärmeen kaluavan sieluansa. Eikö mahtanut hän tuntea liekkien nuoleskelevan ruumistansa? Mahtaako kenessäkään epäilystä herätä, ettei tämä mies olisi hekuman temppeli. Voi meitä kaikkia tässä, jos me suvaitsemme häntä keskuudessamme! Voi niitä ihmisiä, jotka saastutettaisiin sanoilla, jotka lähtisivät hänen suustansa. Ei, totisesti… minun nenääni tuo se kirje pahan hajun… luonnollisesti, jos sitä korkeaveisun värssyä ei oteta lukuun."

Piispa istui päätään käteen nojaten pastori Brasenin puhuessa. Kun hän lopetti, silmäili piispa joukkoon "Herra pastori Praegelillä on puhevuoro", sanoi hän hiljaa.

"Lähemmin harkittuani minä luovun puhevuorosta, herra piispa. Minä olen kirjoittanut kappaleita muistiin. Mutta minä haluan odottaa ja ilmaista ajatukseni vasta kun olen kuullut kirjeen kokonaan."

Vielä kaksi pappia pyysi puhevuoroa. Toinen heistä toivoi pastori Varren eroittamista virasta "sans phrases", kuten ranskalainen sanoo. Mihin kirjeen kohtaan hän silmäsikin, vilisi siinä synnillisiä ajatuksia kuin matoja ruumiissa. Missä sitä ei sanottu selvään, niissä paikoin ne "piilivät ja vaanivat kuin villipedot saalistansa." — Toinen pappi oli sovinnollisempi. Mutta hän vaati pastori Varrelta selitystä, että hän, pastori Varre, muka katuu ja rukoilee sydämensä pohjasta anteeksiantamusta herralta.

Piispa Cato kuunteli. Hän ei näyttänyt paljon kiinnittävän huomiota mihinkään sanottuun. Kun toinen pappi lopetti, jatkoi piispa kirjettä:

"Ja kuinka sinä olet tehnyt minut viisaaksi, Saara. Ennen — kuinka minä olin kova, kuinka minä olin ymmärtämätön monessa. Nyt minusta tuntuu siltä kuin käsittäisin kaikki. Minä ymmärrän kaikkien ihmisten kaipuun. Minä ymmärrän palavan himon, minä ymmärrän ilon, joka lieskahtaa kuin tuli, minä ymmärrän puutteen ja surun, joka painuu sisäänpäin ja tekee mielen sairaaksi.

Saara, sinä olet antanut minulle ilon ja surun. Sinä olet kietonut tummia ruusuja eloni ympärille. Ne ruusut loistavat punaisina: silloin liikuttaa minua ilo; ja ne mustuvat: silloin minä tunnen surun.

Ah, Saara, pian saapuu suvi. Kun maa kukoistaa, minä kaipaan sinua. Ja minä olen kaipaava syksyn lehtien karisemista herätäkseni jälleen ja nähdäkseni, että sinä tulet luokseni."

"Herra piispa!"

Ukko Olivarius oli noussut. Piispa Cato nyökkäsi: "Herra kirkkoherra Olivariuksella on puhevuoro!"

Ukko Olivarius ryiskeli hetkisen ja alkoi:

"Rakas piispa Cato ja rakkaat virkaveljeni!

"Niin, hm, niin!… Pastori Varre on ollut ajattelematon, ja sehän on aivan paikallaan, että me papit olemme ankaria itsellemme. Mutta huomattava nyt on: Me emme voi päättää ollenkaan varmaan, onko hän rakastanut Saaraa lihallisesti… hän on kyllä syleillyt häntä, ja sellaista; mutta…"

Pastori Brasenin ääni kajahti: "Hän on, herra piispa… ja sitäpaitsi: joka ainoastaan katsoo naiseen…"

Pastori Olivarius huojutteli päätänsä:

"Tosin, tosin, rakas Brasen! Hän on kyllä harjoittanut haureutta, niin… Mutta ettehän tiedä, Brasen, josko tämä Saara on naitu nainen. Minä paremminkin luulisin päinvastaista. Niin, niin, minä toivon, että Varre selviää. Ja eräs seikka on myöskin otettava huomioon: Tämä juttu ei ole herättänyt mitään pahennusta seurakunnassa. Sitä tuskin tunnetaan. Minä ehdottaisin, että meidän esimiehemme ja rakastettava piispamme sanoisi pastori Varrelle: ole hyvä ja kihlaa Saara ja nai hänet. Ja jos hän voi sen tehdä Jumalan ja ihmisten edessä, niin me emme häntä tuomitse. Ja he he, — ajattelenpa, että hän silloin pian lakkaa kirjoittelemasta hänelle tuollaista… He, niin, nyt ukko Olivarius taas vähän laskee leikkiä, niin, niin, Jumala meitä vaan armossaan avittakoon, Amen."

Pari nuorta pappia ei voinut olla vetämättä suutansa hymyyn kuullessaan ukko Olivariuksen ehdotuksen, että pastori Varren oli kihlattava Saara ja naitava. Mutta leikki loppui, kun pastori Praegelin ääni kajahti:

"Herra piispa, saanko minä pyytää puhevuoroa jo nyt? (Piispa nyökkäsi). Minun mielestäni monet merkit viittaavat siihen suuntaan, että Saara on naitu vaimo. Minä tahdon vain huomauttaa tuosta rivistä: pian saapuu suvi, ja minä kaipaan sinua ja näen sinut jälleen syksyllä. Suunnilleen niin siinä lukee… Mutta se osoittaa, minun mielestäni, vielä, että tuo nainen on varakkaan miehen vaimo. Hän oleksii oletettavasti kesällä maalla ja tulee takaisin vasta syksypuolla… Mutta se moraalinen velttous, jota pastori Varren kirje todistaa, osoittaa, että ajan kiero henki on tarttunut häneen. Hänelläkin on kirjeestä päättäen kaikki edellytykset sekaantuakseen ajan epäsiveelliseen joukkoon, jossa kevytmielisyys ja välinpitämättömyys kukoistaa. Joiden ajan moraalin-löyhtymisen merkkien joukossa avioero nostaa päätänsä kuin myrkkysieni myrkyllisestä maaperästä. Hänen kevytmielistä ja kuhertelevaa rakkauden huokailuansa ei sovi kuunnella täällä. Pois hän joukostamme, herra piispa, ja kuta pikemmin, sen parempi."

Piispa Cato katseli joukkoon. Kukaan ei halunnut enää puhua, siltä näytti.

"Sitten tulee se kolmas ja viimeinen osa", sanoi hän, "ja se kuuluu:

"Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, kun minä rakastan sinua, Saara: luuletko sinä, että minulla on kiusaa siitä, että minä julistan Kristuksen oppia? Siksi että minä valmistan ihmisiä elämään ja kuolemaan… Oi ei, minä olen jo ennen sanonut: minä en ole koskaan ollut lähempänä ihmisiä kuin nyt, ja koskaan minä en ole tuntenut sitä, jota nyt: että elämä on pyhää. Sinä olet lietsonut rakkaudellasi minuun haltioitumisen tulen, joka leiskuu korkeammalle taivasta kohti kuin entisen elämäni kaipuu, ja joka nyt polttaa minun lihani eikä koskaan sammu."

Pastori Brasen nousi heti: "Herra piispa!"

Piispa Cato sanoi: "Pastori Brasen tahtoo puhua."

Pastori Brasen huusi kiivaasti: "Mikä minua enimmän järkyttää tässä kirjeessä, on pastori Varren katumuksen puute. Eräs arvoisa virkaveli vaatii häneltä katumusta ja parannusta. Mutta mitä näemme, kun luemme tätä kirjettä? Huikentelevaisen mielen, joka ei pienimmässäkään määrässä tunne katumusta syntikuormansa tähden. Hän tohtii vielä mennä pilkkaamaan, että hänen hekumallinen rakkautensa on saattanut hänet lähemmäksi ihmisiä. Niin, lähemmäksi niitä, jotka ovat määrätyt helvetin tuleen ja kidutukseen, kaikkia epäsiveellisiä rakkareita, vaarallisia ja kapinoivia koiria. Niille saattaa pastori Varre puhua. Saakoot muut olla rauhassa hänen kieleltänsä."

Piispa nosti kärsimättömästi päätänsä. Hänen silmäinsä väliin ilmestyi joitakuita ryppyjä.

"Minun täytyy vaatia herra pastori Brasenia käyttämään toisellaista puhetapaa täällä," sanoi hän lujasti, "senlaatuisia sanoja, joita pastori Brasen äsken käytti, ei nyt tarvita. Asia on liian vakava."

Pastori Brasen vastasi: "Minä painan mielelläni esimieheni herra piispan oikaisun sydämeeni. Kuitenkin uskallan esittää puolustuksekseni, että rohkean Lutheruksen ajoilta saakka ovat monet kristillisyyden sotilaat käyttäneet kovia sanoja, kun jokin seikka oli suuresti moitittavaa."

Hetken hiljaisuus.

"Herra piispa!" kuului ääni kauempaa pöydän alapäästä.

Piispa Cato nosti päätänsä. Hän näytti tulevan entistä tarkkaavaisemmaksi.

"Pastori Johannes Kjeldillä on puhevuoro!"

Monet kääntyivät Kjeldiä katsomaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa, kuten selvittäytyen. Viimein hän korotti äänensä:

"Herra piispa! Minä olen näinä hetkinä täällä istuessani ajatellut paljon. Minä kuuntelin, kirjeen loppuun. Minä ymmärrän, että pastori Varren on vallannut syvä ja surumielinen intohimo. Minä tunnen, että vaikea pulma on edessä. Kirje ei ole kevytmielinen. Siinä on yksinäisen sielun raskautuksen leima.

"Onko pastori Varre mitään rikkonut? On helppo vastata myöntäen ja tuomita. Mutta se ihminen on kova, joka ei voi tuntea, että hänen sanoissansa on hehku, ja niistä puhuu sydämen ääretön avuttomuus, jonka pitäisi vaatimuksena vaikuttaa, että meidän häpäisymme vaikenee.

"Kovia sanoja ja tuomiota, jotka leikkaavat kuin veitset, pitäisi käyttää vain sydämiä kohtaan, joissa ilmenee raakuus ja kylmyys. Mutta, herra piispa, minä olin kerran läsnä kokouksessa, jossa erään papin julma itsekylläisyys ja tuomitsemishalu tuli puheeksi. Puolustettiin häntä. Puhuttiin hänen 'innostansa', häntä ei missään suhteessa ahdistettu niinkuin pastori Varrea tänään. Ja kuitenkin oli hän vikapää sata kertaa inhoittavampaan. Ja häntä ei toisien joukosta karkoitettu. Hän istuu yhä täällä joukossamme, yhtä rohkeana kuin ennen. Pastori Brasen."

Pastori Brasen oli terästänyt silmiänsä ja kuunnellut näitä viimeisiä sanoja. Nyt kun hänen nimensä mainittiin, heittäytyi hän rajusti selkänojaan ja tuijotti kuin halvattuna Kjeldiin.

Piispa Cato keskeytti: "Tuo herra pastori Kjeldin koskettama asia ei kuulu esilläolevaan kysymykseen. Se tuntuu minusta sitäpaitsi liian vanhalta kosketeltavaksi enää tässä."

Johannes Kjeld kumarsi ikäänkuin ilmaistakseen, että hän oli kuullut piispan sanat. Hän jatkoi:

"Herra piispa! Pyytäisin saada puhua hetkisen. Minä tahtoisin osoittaa, että se tapa, jolla me papit suhtaudumme näihin kahteen asiaan, pastori Braseniin ja pastori Varreniin, on kuvaavaa, kuinka me käsitämme hengellisen kutsumuksemme. Minä pyydän teitä hartaasti, herra piispa Cato, antamaan minun puhua. Minulla on tärkeätä kerrottavaa itsestäni.

"Seikka, etten minä puhunut sillä kertaa, johtui siitä, että minä olin vielä silloin outo ja perehtymätön monessa asiassa, joka sittemmin on herättänyt minussa karvautta. Minähän olin monta vuotta ollut pappina autiossa pohjolan perukassa. Minä elin siellä ihmisistä erossa. Monet pulmat ajatteluttivat minua. Kohtalon oikut. Minä olin siellä syrjäseuduilla lähempänä hiljaisuutta. Ihmisiä minä kohtasin monesti yksitellen. He elivät ainaisessa taistelussa myrskyä ja puutetta vastaan. He olivat ikäänkuin maailman laidalla. Äänettömyys tuli mieliin. He eivät olleet niin nenäkkäitä ja hääriviä kuin nämä kaupungin ihmiset. He toimittivat usein suuria, kun joku joutui hengenvaaraan, tai kun joku heidän lähimmäisistään oli onnettomampi kuin muut."

Johannes Kjeld vaikeni hetkiseksi, kuten viime sanojaan punniten. Pastori Praegel tokaisi:

"Herra piispa! Minä tahtoisin vain huomauttaa, että pastori Kjeldin olisi ollut pysyttävä siellä perukassa. Kun ei näet täällä viihdy. Minä tiedän sen. Mutta minkätähden hän sitten tänne tuli?"

Kjeld vastasi piispa Caton puoleen kääntyneenä:

"Minä tahdoin tavata ihmisiä, herra piispa. Minä tahdoin heittää yksinäisyyden aprikoimiset ja todistaa ihmisille. Miksi en heille todistaisi? Ennenkuin menin sinne pohjoiseen, olin minä elänyt maailmassa. Minä olin tuntenut pyyteitten ilveilyn, minä olin nähnyt ihmisten vaivaloisen kulun maan päällä. Minä olin tuntenut tuskan ja hetkellisen ilon. Minä olin, puusta katsoen, ollut vain kadulla ja kamarissani; mutta oikeastaan minä olin ollut meren äärimmällä rantamalla ja nähnyt pilkahduksen tuntematonta. Minä olin kohdannut ainoan totisen Jumalan: yksinäisten Jumalan.

"Minä tunsin, että minulla oli jotain sanottavaa ihmisille. Minä tulin sydän intoa palaen, ajatukset askarrellen kaikessa, mitä elämäni oli minulle opettanut… Ja minä osuin heti noihin koviin särmiin, puutuneihin sääntöihin, arvottomiin tuomioihin, kerta kaikkiaan määrättyihin ihanteisiin. Ja kaikki, mikä minussa oli ollut yltäkylläistä, ehtyi."

Eräs pappisääni keskeytti: "Herra piispa! Pitääkö pastori Kjeldiä vielä kuunnella. Mitä hän puhuu, ei kuulu ollenkaan tähän asiaan."

Piispa Cato vastasi terävästi: "Pastori Kjeldiä pitää kuunnella. Tämä asia kuuluu meihin mitä suurimmassa määrässä. Pastori Kjeld on valtiokirkkomme pappi. Minä kuuntelen, mitä hänellä on sanottavaa… voidakseni sitten menetellä määräysten mukaan."

Johannes Kjeld jatkoi — hänen kasvonsa näyttivät teräviltä ja kalseilta hänen siinä seistessään:

"Sitä Jumalaa, jota minä etsin, Jumalaa, joka tuskan-ymmärtävästi käsittää kaikkea pyrkivää, kaikkea rukoilevaa, Jumalaa, jonka hengessä ja luonnossa kaikella inhimillisellä on sijansa, sitä ei tunneta tässä valtiokirkossa. Mutta se Jumala tunnetaan täällä, joka vaatii pikkumaisinta nuuskimista, kiihkeätä yksityisten heikkouksien vaanimista, armotonta tuomiohalua tai keveää pakinata, joka muuttaa pyhän raamatun kuvaraamatuksi. Tahi joka vaatii käytännöllistä kulkua matalimman hyvinvoipaisuuden rinnalla. Ja tämän valtiokirkon jumalan poika kärsii ristillä ihmisten tähden, jotka eivät tunne hänen henkeänsä lainkaan, jotka elelevät rauhassa ja uskovat, että kristittynä oleminen on kaikkien vaivain säilyttämistä Kristuksen hartioille ja luikertamista yhä edelleen hänen ansioillansa. Samalla kun heidän sielujensa paimenet istuvat kokouksia ja langettavat itsekylläisiä tuomioita ja pohtivat teoloogisia saivarteluja."

Syvää mutinaa alkoi kuulua monelta taholta. Mutta Johannes Kjeld huusi:

"Niin, minä sanon sen kuultavasti teille kaikille. Teillä ei ole mitään läheisyyttä niiden syvien sielujen kanssa, jotka kaipaavat virvoitusta. Ne kiertävät yksin maailmassa. Teillä ovat ne, jotka eivät parannusta tarvitse. Nuo välinpitämättömät, nuo sieluttomat, laskevat. Te puhutte tylsille, unisille, tyytyväisille, omaviisaille!"

Kovempaa mutinaa kuului, sekaantuen huutoihin. Piispan kasvot olivat uhkaavat, levottomuus eneni, yhä yhtyen huutoihin. Johannes Kjeld kohotti molemmat nyrkkinsä koholle ja huusi valkein huulin ja liekehtivin silmin:

"Minä tahdon puhua suuni puhtaaksi! Ja minä vaadin teiltä sen pyhän kautta, jota te ette tunne, ettette minua keskeytä! Te haluatte nyt tuomita papin, jota inhimillinen tunne on kalvanut, ja te tahdotte, että hänen on erottava häpeällä. Mutta miksi olette niin virkaintoisia täällä, kun annatte karkeimman olla karvankoskematta? Ihmisten suvaitsemattomuuden, kitsauden, sydämettömyyden, vankilain pimeyden, esivallan väärinkäytökset, kaiken taudin, joka ilmenee vallanhimossa, kun suuruudenhullut hallitsijat kiistelevät, kun sodassa sadat tuhannet miehet uhrataan ja maan muut lapset näkevät nälkää ja puutetta. Siinä olisi kansalle puhuttavaa sellaisella rohkealla ruoskijalla kuin pastori Praegel; mutta siihen tuskin puututaan. Eikä sitä tee hänkään… hän, tuo kylmäsydäminen… pastori Brasen, joka tuomitsi meren ulapalla taistelevat köyhät kalastajat helvettiin. Joka ajoi vietellyn piikaraukkansa talvipakkaseen, niin että hän paleltui ja kuoli lapsi rintansa alla… Intoako? — Murhaa, korkeasti kunnioitetut herrat! Ensin sielunmurhaa, ja sitten ruumiin! Mutta se painui siihen: pastori Brasenin sydämen lämpö ei ole koskaan vietellyt häntä syntiin, vaan hänen sydämensä kylmyys. Mutta minä huomautan teille, että täällä rangaistaan sydämen kuumuudessa tehdyt synnit, mutta sydämen kylmyydessä tehdyt jätetään rauhaan. Niin, minä lisään vielä: pidä sydämesi kylmänä, ja palkkasi on maailman kunnia, ja kaikki valtiokirkon palvelijat ovat valmiit ylistämään sinua haudallasi!…

"Siinä oli sanottavani. Minä esitin teille kirjeeni. Ja nyt saatte tuomita minut!"

Johannes Kjeld asteli verkalleen poikki permannon ulos. Hänen askeleensa kuuluivat toinen toisensa jälkeen. Ovi aukeni ja sulkeusi hänen mennessään. Koko ajan oli hiljaista suuressa salissa.

Jo samana iltana haki Kjeld eroa papinvirasta. Se annettiin hänelle heti.

V.

Kjeldit muuttivat pois siitä paikasta, jossa he olivat asuneet. He vuokrasivat pari huokeata huonetta laitakaupungilla. Oli jäljellä vähän säästörahoja, muutamia tarpeettomia huonekaluja he möivät He viettivät hiljaista elämää.

Kjeldin kummastukseksi pyysi kaupungin tyttökoulun johtajatar, neiti Baume, häntä kouluunsa opettamaan historiaa ja äidinkieltä. Hän ei tuntenut neiti Baumea, hän tiesi vain, että hän oli monessa suhteessa omituinen, oli vanha ja miehekäs, ja sitkeä, kun sai jonkun ajatuksen päähänsä.

Hän suostui ilolla tarjoukseen ja ryhtyi opetustoimeensa.

Ensimäisistä opetustunneistaan alkaen hän oli toimekas ja innokas. Hän oli huomaavinaan, että oppilaat kuuntelivat tarkkaavasti häntä. Tuollaiset nuoret tytöt, miten ne saattoivatkaan katsella häntä hartaasti ja kysellä… Tätä väärin-ymmärtämystä, jonka esineenä hän nyt oli, — ooh, sitä ei varmaan kestäisi kauan! Ihmiset oppisivat tuntemaan, mitä hän tarkoitti ja tahtoi. He oppisivat tuntemaan, ettei hän ollut sitä lajia, että ajatteli vain itseänsä. Eikä myöskään mikään piru eikä "kyklooppi", joksi piispa Cato oli sanonut häntä… kuten hän sittemmin oli kuullut.

Mutta jo muutaman päivän päästä näki rouva Kjeld, ettei hän ollut niin toivehikas enää. Rouva Kjeld ei udellut häneltä syitä; mutta hän huomasi monista hänen puheistansa, että koulun opettajat olivat hänelle vihamielisiä. "Sitä ei sinun pitäisi hämmästyä", sanoi rouva. "En minä hämmästykään", vastasi hän. "Mutta ihmiset ovat sittenkin ehkä hidasälyisempiä ja pahempia kuin tiesin."

Eräänä iltana meni Johannes Kjeld aikaisin levolle. Hän oli hyvin väsynyt sinä iltana. Kun rouva Kjeld vähän aikaa sen jälkeen meni nukkumaan, huomasi hän neljä viisi kirjelappua, jotka olivat makuuhuoneen lattialla. Hän otti ne maasta ja katseli niitä. Mitäs kirjeitä nämä olivat? Hän ei tuntenut niitä ennestään… Yhtäkkiä hän ymmärsi. Ne olivat kai pudonneet Kjeldin taskusta, kun hän oli tarkastellut miehensä vaatteita.

Kirjeet olivat nimettömiä. Eräs lähettäjä kutsui itseänsä "huolestuneeksi Kristuksen ystäväksi." Toinen "uskovaiseksi kristityksi." Kaikki he olivat yhtämieltä siitä, että Kjeld oli epäkristillinen ja epäuskoinen. Kaikki ne olivat kirjoitetut väärennetyllä käsi-alalla. "Kas niin, miten nuo kirjaimet valehtelevat", ajatteli rouva Kjeld; "kas, miten raukkamaisesti ja häijysti ne ovat kirjoitetut! Hyi, miten innoittavaa!"

Erääsen kirjeeseen hänen huomionsa erityisesti kiintyi. Siinä sanottiin: "Te hävitätte neiti Baumen koulun. Siitä on alinomaa eronnut oppilaita sitten kun te ryhdyitte toimeenne. Te tunnette neiti Baumen; kun hän on kerran sanonut sanansa, niin hän sen pitää. Toivomme nyt nähdä, aiotteko käyttää hyväksenne hänen luotettavuuttaan tuhotaksenne hänen elämänsä työn."

Rouva Kjeld luki kaikki nuo kirjeet, ja illan hiljaisuudessa hän tunsi tuskan lähestyvän itseänsä ja valtaavan hänet. Tuo tuska teki olon niin hiljaiseksi. Ainoastaan sydän hänen rinnassaan tykytti… Hän tunsi olevansa niin yksin… Hyljätyiksi tuleminen uhkasi heitä kauhuillaan. Ihmiset eivät tahtoisi enää olla heidän parissaan… he väistyisivät heidän edestänsä. Eikä se rajoittuisi ainoastaan häneen ja Kjeldiin. Se hylkäys kohdistuisi laajemmalta, heidän lapsiinsa… Gunvorista tulisi sellaisen miehen tytär, joka ei ollut sellainen kuin muut; hänestä tulisi ehkä olento, joka on muukalainen maan päällä.

Jo nyt tuo hylkäystuomio oli huomattavissa. Kun rouva Kjeld tahtoi olla rehellinen, niin oli häntä solvattu, monellakin tavalla. Katseella, käytöksellä ne, joiden tuttu hän oli ollut…

Mutta sen hän kyllä kestäisi, ja Kjeld kestäisi sen… Mutta Gunvor, joka oli vielä lapsi, — pitikö hänenkin kärsiä loukkauksia?… Hän oli äskettäin puhunut äidilleen kahdesta ystävättärestään, jotka olivat olleet pahoja hänelle. Jotka olivat sanoneet, etteivät he tahdo olla hänen seurassaan enää, sentähden että hän oli pastori Kjeldin tytär, sellaisen kauhean vapaa-ajattelijan… Rouva Kjeld oli silloin ottanut Gunvorin kahden kesken puheilleen: "Rakas Gunvor, lupaa tehdä niinkuin minä pyydän… elä puhu tästä isälle. Ja jos joku vielä sanoo jotakin sellaista, niin tule aina kertomaan minulle… elä sano milloinkaan sellaista isälle. Ole kiltti ja iloinen, kun olet hänen seurassaan… olethan?… niin sinä teet hänetkin iloiseksi."

Sillä kertaa oli rouva Kjeld ajatellut: "se asettuu siitä kyllä, kaikki kyllä paranee…" Nyt istui hän tässä nämä kirjeet kädessä. Hän katseli vielä kerran noita kieroja, valheellisia kirjaimia… moinen kauna, moinen salattu kataluus kauhisti häntä…

Vihdoin hän meni vuoteesen; mutta hän ei saanut unta. Hän luuli Kjeldin varmasti nukkuvan. Siksi hän ei ollut varuillansa. Hän huokasi raskaasti muutaman kerran, vaikeasti kuten ainakin ihminen, joka kaipaa lepoa. Silloin hän kuuli yhtäkkiä Kjeldin sanovan: "Etkö saa unta, Emma?" Hän vastasi: "Minä, kyllä, mutta minä luulin, että sinä nukuit." "Minä heräsin juuri. Minä kuulin sinun huokaavan. Pelkäätkö sinä, Emma?" "Minä luulen, että niitä on, jotka ovat sinulle pahoja, Kjeld."

He vaikenivat kumpikin hetkisen. Kunnes Kjeld sanoi:

"Niin, onhan niitä, jotka ovat minulle pahoja. Ja nyt minä olen peloissani, Emma. En itseni tähden, vaan sinun ja Gunvorin."

Hän lisäsi:

"Miehen, joka aikoo uskaltaa jotakin, pitäisi olla yksin."

"Me pysymme sinun luonasi, Kjeld. Ja pian tulevat muutkin sinun luoksesi."

"Ne eivät tule. Minä huomaan, että he kokoutuvat minua vastaan… Kun minä olisin edes yhtynyt johonkin puolueesen. Tai jos minulla olisi jonkinlaista seurakuntaa. Minulla ei ole ja tuskin saan. Useimpain pyrkimykset ovat minulle vieraat. He ovat omalla tavallaan onnellisia. Minä en voi heille antaa mitään."

Kjeld vaikeni vähäksi aikaa, mutta jatkoi sitten:

"Kuuleppas, Emma… Minulle tulee usein niin ikävä sinne kotiin, pohjolaan. Se väki tuntisi minut kyllä. Vaikken minä olekaan pappi. Hetki vain, ja he tuntisivat minut kuin ennenkin. — Minä kaipaan lepoa; siellä niiden ihmisten parissa. Ja minä kaipaan sen seudun luontoa. Merta, — kun se alkoi meuruta. Usein tuli myrsky sellaisella voimalla, että minä kauhistuin ilmain avaruutta. Oletko seissut tähti-yössä, kun myrsky raivoaa. Myrsky ei ole peloittava, kun taivas on sakeassa pilvessä, se on kauheampi taivaan ollessa tähdessä. Siinä huimaa! Sinä pelkäät tähtien syöksyvän räiskinällä maahan, ja koko maailman palavan… — Mutta katsos tätä seutua! Mikä ero! Tämä ihmiskultuuri ei ole jaksanut tehdä kuin kaupunki-pahaisen, kun jo yksinäisyyden juhla katoaa sieluista, kun jo ihmiset tulevat pieniksi ja pöyhkiksi… vaikka pitäisi, tulla suuriksi ja hiljaisiksi. — Minulla ei ole tosiaan mitään sanomista näille monille. Mutta minä luulen, että minulla on jotakin harvoille. Minä muistan sen kirkko raukan siellä pohjolassa. Monta kertaa minä näin silmä-parin tuijottavan itseeni… kauko-näköisen silmä-parin. Ja usein minä olin puhuessani kuulevinani kalpeain huulten mutinaa. — … Mutta nyt minä en enää puhu, Emma. Minä häiritsen sinun untasi. Koeta nyt levätä… koeta nyt nukkua."

VI.

Koulussa oleminen ei kuitenkaan käynyt päinsä.

Johannes Kjeld kiitti neiti Baumea luottamuksesta ja luopui tunneistansa. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi neiti Baumekin pohjaltaan ajatellut, että hän oli käsittämätön mies, mutta onneton, joten häntä piti auttaa. Kjeld oli sitäpaitsi saanut varmasti kuulla puhuttavan, että hän hävitti koulun mainetta, jolla oli hyvä, kristillinen kaiku.

Hän ajatteli jo oman koulunsa perustamisesta; mutta hänellä ei ollut varoja moiseen, ja hän tiesi, että se muidenkin vastusten tähden olisi mahdotonta…

Hän huomasi, miten arkoja ihmiset olivat. Joku kyllä myönsi hänen olevan oikeassa jossakin suhteessa; mutta sitä he toki eivät tohtineet lausua julki. Kaikki pysyttelivät varovasti kuoressaan ja varjelivat omaansa: asemaansa, kolikoitaan, arvoaan. He pelkäsivät uskaltaa mitään, jos he olivat toista mieltä kuin muut. Ja mitä oli usko ja vakaumus noille? He tunnustivat tosin sitä kirkossaan, mutta oikeastaan heillä ja uskolla, vakaumuksella ei ollut mitään yhteistä.

Hän oli joskus masennuksissa. Tuntui kuin olisivat ne voimat, jotka hänellä oli ja joita hän ei saanut käyttää, purkautuneet häneen itseensä, sisäänpäin, ja lyöneet hänen sielunsa pitkäksi aikaa raskasmieliseksi. Hän sanoi eräänä iltana:

"Minä olen kuin huuhkaja. Minä olen piillyt pimeässä ja uneksinut ihmisistä. Minä en oikeastaan tuntenut heitä. Voin palata pimeyteen ja miettiä jälleen."

Mutta vähän ajan päästä hän kuiskasi:

"Mutta on jotakin… jotakin siinä, jota tunnen. Minä tiedän, että minä en ole erehtynyt."

Hän painui jälleen kirjoihinsa. Ja ajatuksiinsa. Hiljaisina öinä, luettuaan kunnes uupui, tai kun ajatukset tulivat tukaliksi, hän avasi ikkunan ja katseli taivaan tähtiä. Hänestä tuntui siltä, että hänellä oli oikeus tähtiä katsella. Ne kiersivät siellä hiljaista kiertoaan. Nuo liekehtivät auringot, yksinäinen, rauhallinen planeetta, ehkäpä punainen Merkurius tai suuri Jupiter… Tuolla aivan alhaalla Sirius, Kointähti, jota keskiajan viisaat pelkäsivät… josta olivat kuulevinaan hämäriä, epä-inhimillisiä huutoja. Ja halki taivaan veti linnunrata miljoonia kaukaisia utujaan ja auringoitaan lukemattomine, näkymättömine planeetteineen ja kuineen… Koko säteilevä ikuisuus…

VII.

Eräänä päivänä tuli Kjeld perhehuoneesen ja näki, että Gunvor istui ikkunan ääressä silmät punaisina, niinkuin olisi itkenyt. Isä kyseli häneltä, ja sai vihdoin viimeinkin tietää, että Gunvorille olivat pahoja koulussa. "Mitä ne on sinulle tehneet, Gunvor?" Ei, Gunvor oli luvannut äidille, ettei hän kerro. Kjeld meni keittiöön, jossa rouva Kjeld askaroi… "Sinun pitää antaa Gunvorin kertoa minulle totuus, Emma", sanoi hän, "minä en tarvitse sääliä, tiedä se; mutta Gunvoria meidän täytyy suojella raakuutta vastaan." "Minä olisin kyllä puhunut sinulle siitä", vastasi rouva Kjeld. Hän meni sisään Gunvorin luo ja sanoi rauhallisesti: "Kerro nyt isälle kaikki, Gunvor".

Ja Gunvor kertoi opettajattaresta, joka oli ollut hänelle paha, kun hän ei osannut piplianhistoriaansa. "Eipä vainkaan, sinä et tietystikään luule tarvitsevasi Jumalan sanaa!" sanoi opettajatar. Silloin painoi Gunvor päänsä alas, sillä hän huomasi, että luokka kuunteli hiljaa ja kaikki katselivat häntä…

Ja välitunnilla oli kaksi tyttöä huutanut hänen takanaan: "Vapaa-ajattelijan likka!"… ja toinen heistä oli vielä Petra, jonka kanssa he olivat olleet hyviä ystäviä…

"Sinä et mene enää kouluun", sanoi Kjeld hiljaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen oli vaikea puhua. "Isä luettaa sinua tästä alkaen."

Hän nousi ja meni ulos. Rouva Kjeld näki, että hän suitsusi vihastusta. Rouva meni jäljestä: "Kjeld!" huusi hän, "elä nyt sure tätä niin kovin!" Kjeld kääntyi: "Ooh, ihmiset!" mutisi hän, "sekä suuret että pienet… nyt heidät tunnen."

Jo samana päivänä alkoi Kjeld luettaa Gunvoria. Hän ihastui ja hämmästyi huomatessaan, miten älykäs ja nopsa hän oli. Hän opetti tyttärelleen maantietoa ja historiaa. Raamatunhistoriaakin, mutta ensimäisiltä lehdiltä… Kun he olivat lukeneet, lähtivät he pienelle kävelylle tuttua tietä pitkin…

Tästälähin opetti Johannes Kjeld joka päivä Gunvoria, ja lukemisen jälkeen he aina kävelivät yhdessä… Se oli sellainen iso, reipas tyttö, tuo Gunvor, ja hän puheli koko ajan ja kyseli isältään kaiken maailman asioita. Ja isä vastasi kaikkeen, hän seurasi tarkkaavasti hänen silmiensä tähystelyä. Hän arvasi aina, mitä Gunvor tarkoitti.

Vähitellen lyhenivät isän ja tyttären luku-tunnit ja kävely-ajat pitenivät. Kjeld piti tuosta kävelystä tyttärensä kanssa. Ilta ehti, ja sen hillitty valo oli kuin silmä, joka levollisesti sulkeutui yön tullen. He kulkivat hiljallensa, usein aina "Rinkilään" asti, joka oli kahden vanhan puun ympärille rakennettu penkki kauniilla näköala-paikalla. Kjeld vastasi Gunvorille ja ajatteli monesti itse samalla aikaa. Melkein koko ajan puheli pikku tyttönen isälleen. Hän ihmetteli kaikkea ja tahtoi tietää syitä, ja isä vastasi. Kehkeytyvä sielu puhui valveilla olevalle ja taistelevalle. Hänen lapselliset kysymyksensä, jotka koskivat kaikkea, mitä hän näki, kuulostivat niin raikkailta ja eläviltä. Usein ne tuntuivat aivan salaperäisiltä. Ne kiilsivät kuin kastetta. Ne olivat niin tiedottomia ja puhtaita, nuo kysymykset, kuin kukkanen, joka aikaisen aamun sarastaessa aukeaa. Nuo puoli-avoimet huulet vetivät kysyessään niin keveästi henkeä…

Kjeld vastasi kaikkiin noihin kysymyksiin, samalla itse ajatellen. Se lapsellinen pakina ei häntä häirinnyt. Se muistutti luontoa hänestä. Se sulausi hänen hartauteensa.

"Minä tiedän vähän sinun olennostasi, Jumala", ajatteli hän. "Pikku Gunvorin mielestä minä olen viisas ja suuri. Hän tahtoo ylentäytyä minun puoleeni… Ja minä tahdon ylentäytyä sinun puoleesi ja tavoittaa sinua… — Nyt on olentoni niin tyyni, minä ymmärrän niin paljon. Kun minä pidän Gunvorin hentoa kättä kädessäni, niin tunnen rajatonta hellyyttä! Kaikki maan päällä on vaivattua, kaikki taistelee, kaikki rukoilee. Raateleva villipetokin anelee sinulta ruokaa poikasilleen. Tahi lilja, joka ylenee syvyydestä ja mudasta aurinkoa kohti. Oi sinua, maailman suurta rukousta! Kaiken elollisen hurjasta auringon- ja elämänpyyteestä aina raskautetun sielun kirkastuksenkaipuusen saakka."

* * * * *

Kun he pääsivät "Rinkilään", eivät he suinkaan aina heti kääntyneet takaisin kotiin. Ei, monesti he istuivat siellä melkoisen kauan. Gunvor istui silloin tavallisesti rauhallisesti isänsä rinnalla ja katseli maisemaa. Sieltä tuli joskus saaren takaa laiva lyhdyt loistaen, tai kaukana ulapalla sytytettiin majakka, ja siellä se sitten vilkutteli… sellaiset nähtävät ansaitsivat kyllä kyselemistä…

Mutta yhtä useinkaan ei Gunvor pysynyt rauhassa penkillä. Hän juoksenteli siinä lähistöllä töyryn alla, jossa oli ennen ollut suomaata. Jos ei ilta ollut kovin pimeä, oli siellä paljon hänellä näkemistä. Siellä oli pitkiä, polttavia viholaisia, ja ohdakkeita, joissa oli punaiset kukat, ja suuria yöperhoja liitelemässä viholaisissa ja kukissa. Ja jos hän käänsi jonkun ison kiven, joita siellä oli, niin sen alla vilisi satajalkaisia ja pistiäisiä. Silloin hän huusi ja pyysi isää tulemaan katsomaan. Ja Kjeld tuli. Ja kerran hänen täytyi tulla minkä kerkisi, sillä kiven alla oli mahdottoman suuri, vaalea kastemato. Ja siitä piti hänen jutella Gunvorille… missä se asui, ja mikä se oli olentoansa.

* * * * *

Joskus oli Gunvor surullinen. Silloin kun joku hänen koulu-ystäviänsä kulki nyrjöttäen hänen ohitsensa, tahi kun hän itse oli kulkenut koulun aita-viertä ja kuullut ystävätärtensä huutavan ja nauravan ja ilakoivan välitunnilla.

Mutta yleensä hän oli iloinen. Miksipä hän ei olisi ollut? Hän oli niin nuori, ja hänen terve ruumiinsa kehittyi ja varttui. Hänen verensä oli niin voimakasta ja punaista. Se juoksi niin vilkkaasti suonissa. Ja mieli oli niin nuori. Se ei voinut olla alakuloinen. Kyyneleet, joita hän joskus itki, kuivuivat niin pian. Miksipä hän oikeastaan itki? Kas, tuossahan istui kissa kynnyksellä, ja tuollahan kasvoivat puut kuin kasvoivatkin. Ja isä ja äiti olivat hänen. Ja tänä iltana lähdetään "Rinkilään"… niin, tänä iltana lähtee äitikin mukaan.

Isä ja äiti — hän tuki heitä kirkkaalla mielellään. Hänen reippaat askeleensa, hänen raikas äänensä kaiuttelivat kotia. Kun he näkivät hänen kasvonsa, hänen olemuksensa, kun he kuulivat hänen naurunsa ja hänen sanainsa hälinän — tuntui kuin he olisivat nauttineet maan povesta kumpuavan lähteen vettä, puhdasta ja kirkasta ja valheetonta.

VIII.

Kjeld alkoi saada rauhaa. Gunvor tuotti hänen sielullensa paljon askaretta. Kjeld ei kiristänyt hänen sieluansa vierailla ja opituilla käsitteillä eikä tiedoilla. Hän antoi hänen herääväin ajatustensa hiljalleen ja luonnollisesti omistaa itselleen sen, mitä ne näkivät ja etsivät.

Gunvor oli hänen rauhansa, kukkaisensa, vihreä nurmennukkansa.

Mutta hänen sielussaan toimi muitakin voimia. Yksinäisten Jumala antoi hänelle muuta, minkä hyväksi vaikuttaa. Hän kuuli usein kaukaisten äänten kutsuntaa. Ne eivät kaikuneet päivän touhua, hetken puuhia. Hän kuunteli muuta, joka ilmaisi hänelle itsensä.

Nuo äänet kutsuivat häntä usein ihmisten luo, joiden harhautuneet sielut kulkivat kumman kummallisia polkuja. Hän sai tietää seikkoja, joita hän ei ollut osannut kuvitellakaan. Jotka usein aivan mykistivät hänet. Hän sai tietää outoja rikkomuksia, suuria pulmia. Hän seisoi usein kuin syvyyden partaalla, jossa usvat väikkyivät ja onnettomuutta ennustavat tähdet heiastelivat. Hänet noudettiin joskus kuolinvuoteen ääreen, missä hänelle kuiskattiin: "Ymmärrätkös sitä, Johannes Kjeld? Minä pyysin sinua tänne, että sinä saisit kuunnella, mitä sanon. Minä en tahtonut muita kaupungin pappeja. Ne eivät ymmärtäisi, mistä tässä on kysymys… ne kysyisivät ainoastaan, kadunko minä… kadunko tätä pimeää elämätä, jota en voi selittää. Minä, joka aina olen halannut valkeuden onnea… Ymmärrätkö minua, Johannes Kjeld? Minä katselin sinun kasvojasi ja silmiäsi ennen, kun tapasin sinua. Minusta tuntui, kuin olisin tuntenut sinut. Käsitätkö minua? Voitko opastaa minua nyt? Ja tahdotko pitää kädestäni, kun minun pian on kuoltava?"

Mutta kun kuoleva puhui elämästänsä, saattoi yht'äkkiä valo pilkahtaa noista usvista, valo, joka häikäisi kuin salama ja aukaisi tien pitkän matkan päähän. Ja Kjeld oli näkevinään pilkahduksen Jumalaakin siellä. Ja hän ummisti silmänsä ja kumarsi päänsä, ja hän polvistui maahan ja puhui kuolevalle, ja hänen äänessään kajahti voitto. Ja hän piti kuolevan kättä kädessänsä, kunnes viimeinen taistelu oli taisteltu.

IX.

Meidän elomme syöstiin yöhön ja häpeään, kun me halusimme tavoittaa suurta iloa. Osaksemme annettiin odottaa ja kuulostella kukonlaulua, tähystellä yötaivaan tähdenlentoja, tuokioisina valon muistoina…

Tarvitsetteko kaupungissa vartiata?

Niin, me tarvitsemme. Ja sinun toimesi on valvoa makaavia, ettei heidän tavaratansa ryöstetä eikä heidän turvallista untansa häiritä.

Ottakaa sitten vartiaisenne toinen mies; taikka etsikää vahdeiksenne nuuskivia verikoiria. Minä en ole huoletonten unen enkä rikkaitten mammonan vartia.

Mitä sinä sitten pyrit?

Minä tahdon nähdä kodittomia ja rauhattomia. Minä tahdon kuulla suurta levottomuutta, joka kätkeyy yöhön. Minä tahdon tuijottaa hiljaisten silmiin, ja minä tahdon hiipiä hyljättyjen askelissa, ja minä tahdon käydä nimetönten majoissa.

Täällä kulkevat maallisen elon raskaasti varustetut sotilaat. He puuskuttavat suurten ottelujensa väsymyksestä. Kuulkaa heidän astuntaansa!

Minä rakastan tuskaa. Kun minä kuulen sen äänen, kuuntelen minä kuin ylkä, joka kuulee rakastettunsa äänen. Tässä elon tuskassa minä astun armopöytään. Ja tämän punaisen alttarin ääressä minä syön Vapahtajan ruumista, ja juon hänen vertansa.

X.

Oli hiljainen, vieno syyskuun ilta. Kylmä, hento viima kävi ilmassa ja yhtyi vanhaan, maahan puutuneesen kesän lämpöön, joka uhkuili vielä männiköistä pohjan puolla ja aavoilta niityiltä, joilla viimeiset syysi heinät oli pantu raoille…

Gunvor oli kävelyllä isänsä kanssa. He eivät olleet vielä ehtineet "Rinkilän" puoli-matkaankaan, kun Johannes Kjeld pysähtyi ja henkäisi syvästi. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi, ja hän katseli levottomasti ympärilleen. Gunvor ei tullut huomanneeksi hänen levottomuuttaan ja kalpenemistaan. Gunvor hymyili ja veti häntä kädestä: "Tule nyt, isä!" Kjeld vastasi: "Minä luulen, että nyt on käännyttävä." Mutta Gunvor nauroi kirkasta nauruansa: "Ei, ei, isä… meidänhän on mentävä 'Rinkilään'…" Ja hän juoksi edellä ja heitteli sääriänsä niin että helmat hulmusivat. Johannes Kjeld hymyili heikosti… "Mutta Gunvor", mutisi hän, "mitenkä sinä käyttäydyt. Sinun on muistettava, että olet pian iso, varttunut tyttö." Mutta Gunvor oli: huima tänä iltana: "Rinkilän penkille! Rinkilän penkille!…"

Kjeld seisoi vielä paikallaan ja huohotti, mutta jo keveämmin. Hänen kasvonsa olivat jälleen saaneet värinsä. Hän vastasi: "No, niin, niin, lapseni, mennään sitten Rinkilään. Mutta tulekin sitten tänne ja ole siivolla."

Gunvor tuli ja otti isäänsä käsipuolesta, ja hän asteli yhtä-jalkaa isänsä kanssa ja puheli, ja hän oli pelkkää hyvää tuulta. He kävelivät pois kotoa päin. Aurinko oli nyt laskenut, ja pilkkoisen pimeä tullut… Männikössä raakkui pari varista…

Mutta monta askelta he eivät ehtineet kulkea, kun Johannes Kjeld seisattui uudestaan ja äkillisemmin kuin äsken. Hän oli taas kalvennut ja hengitti raskaasti. Toisella kädellä hän painoi rintaansa.

Nyt Gunvor huomasi. Hän katsoi isäänsä. Hänen tyttös-kasvonsa tulivat vakaviksi ja peljästyneen näköisiksi.

"Mutta mikä sinulla on, isä? Etkö sinä ole terve? Sinä näytät niin sairaalta, isä?"

"Minä olen hiukan väsynyt, Gunvor kulta. Kyllä se tästä selviää. Istahdetaan hetkiseksi tähän."

He istuivat kivelle tienpuoleen. Tyttö piti koko ajan isänsä kättä ja katsoi huolissaan häntä… "Rakas isä! Rakas isä!… ehkä sinä olet kipeä!"

"Toivon, että se selviää, Gunvor… Toivon, että se selviää… kunhan vain saan istua vähän…"

He istuivat siinä vähän aikaa. Tyttö taputteli isäänsä toisella kädellään, pidellen häntä toisella kädestä. "Mihin koskee, isä? Anna minun taputtaa siihen paikkaan, johon koskee… niin helpoittaa, isä."

He istuivat muutaman silmänräpäyksen vielä. Gunvor katseli koko ajan isäänsä. Vihdoin sanoi Johannes Kjeld:

"No niin, Gunvor… nyt täytyy minun koettaa taas yrittää. Kauniit kiitokset, kun olit niin nopsa auttamaan minua."

He lähtivät jälleen tielle. Kjeld sanoi:

"Niin, niin… nyt meidän täytyy mennä kotiin, Gunvor."

Tyttö vastasi hiljaisesti:

"Niinhän meidän täytynee." Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi: "Se on niin surullista, isä! Minä olin niin iloinen, että sinä ja minä mentäisiin Rinkilään katselemaan maisemaa… ja sinä tulit niin huonoksi."

"Oo, kyllä kai minä paranen… sitten kävellään taas Rinkilään, se on varma… Mutta nyt minä olen hyvin väsynyt, Gunvor…"

He kulkivat kotiin päin. Ei aivan niin ripeästi kuin tavallisesti. Silloin tällöin täytyi Kjeldin pysähtyä levähtämään. Sillä tavoin seisoessaan näytti kerran, kuin jokin ajatus pilkahtavan hänen päähänsä. Ja hän katsoi Gunvoria. Ja hänen silmänsä tarkastelivat hyväilevästi, hellästi tuota hennonlaista tyttöä kiireestä kantaan. Sitten hän suuteli häntä otsalle, ja he jatkoivat matkaansa.

Kun he tulivat kotiin, näytti Kjeld ensin melkein entiseltään. Mutta yhtäkkiä hän lyyhähti istuessaan lamaan. Rouva Kjeld hypähti peljästyneenä ylös.

"Sydämen laita on nyt huonosti", mutisi Johannes Kjeld, "minulla se oli monta vuotta sitten… Mutta ei niin rajua kuin nyt… on kovat tuskat… tuntuu kuin jotain olisi mennyt rikki rinnassa…"

He auttoivat hänet vuoteesen. Hän oli kovin levoton. He lähettivät noutamaan lääkäriä. Hän tuli ja tutki Kjeldin tarkoin, antoi hänelle monta morfiiniruiskutusta. Sitten raukesi Kjeld lepoon. Hän nukkui ja heräsi vasta seuraavana aamuna. Silloin hän oli hyvin selvä, ja tuskia ei ollut juuri lainkaan. Hän puheli rouva Kjeldin ja Gunvorin kanssa. Rouva Kjeld toi hänelle kirjeen, joka oli juuri tullut. Kjeld avasi kirjeen ja luki sen tarkkaavaisesti…

"Se on merkillinen kirje", sanoi hän hiljaa, "se on eräältä nuorelta papilta… hän oli siellä pappeinkokouksessa… 'Nyt minä alan vähän ymmärtää, mitä te sanoitte, Johannes Kjeld', hän kirjoittaa, 'minä en ole kuullut viime aikoina mitään teistä, mutta sitä en ihmettele. Ensi ponnistuskin, jolla ihminen voi saavuttaa suuren vakaumuksen, maksaa usein hänen henkensä. Ensimäinen, kallis saavutus kajahtaa senvuoksi usein vain kuolinhuudolta, niin että ihmiset kauhistuvat ja karkoittavat hänet pois. Minä en unhoita teitä enkä teidän puhettanne, Johannes Kjeld, ja minä kiitän teitä siitä, mitä te minulle annoitte'…"

Kjeld tuijotti vuoteessaan kauan tuohon kirjeesen. Yhtäkkiä hän sanoi: "On sittenkin joitakuita, joille minä tahtoisin mielelläni jättää hyvästit, Emma… niin, sinun on saatava se tietää… Minä olen tuntenut koko ajan, minä en enää tästä nouse. Sinä ja Gunvor! Kiitokset teille kummallekin… — En minä pelkää", mutisi hän,… "en minä pelkää kuolemaa…"

Hän vaikeni vähän aikaa. Rouva Kjeldistä hän näytti kalpenevan.

Yhtäkkiä tuli hänen ilmeensä sanomattoman helläksi. Hän kohotti heille kättänsä ja tuijotti kummallisesti, suurin silmin heihin:

"Emma, jää hyvästi!… ja sinä Gunvor, pikku tyttöni, lapseni, joka olet rakas! Elä tunne koskaan tuskaa, kultani! Olkoot askeleesi aina kevyet, tiesi kirkas… Kun sinun on kuljettava elämän taival… raskaan elämän… Sinä pieni, valkea tyttönen… Kulje varovasti, elä loukkaa itseäsi!… Oi, minä heittäydyn teräville kiville, jotka voisivat haavoittaa sinua. Sinä et saa haavoittua. Sinun hymysi ei saa kuolla. Tuska on pyhä, mutta sen pyhyys on sinussa jo nyt. Sinun sydämesi on niin hellä, sinun silmäsi tulevat helposti murheellisiksi, ja sinun ohimollasi sykkivät siniset suonet… Sinun on oltava kirkas ja kaunis, rakkaani. Niinkuin eloni olisi pitänyt olla. Lapseni, ole siunattu… siunatut… molemmat."

Hän oli nyt hiljaa, varmaan tiedotonna… Vähän ajan päästä hän mutisi: "Tulee pimeä… ei Rinkilään tänään… mennään kotiin… tulee pimeä ja kylmä… Gunvor… minä en näe sinua…"

Gunvor kumartui hänen puoleensa… samassa hän henkäisi syvästi, ja kuolon kelmeys levisi hänen kasvoillensa.

XI.

Olo tuli niin hiljaiseksi noissa kahdessa pienessä huoneessa. Toisessa oli Kjeld ruumislaudalla ja toisessa istuivat äiti ja tytär. Usein avasi rouva Kjeld ovea, otti Gunvoria kädestä ja meni ruumiin ääreen. Gunvor näki nuo valkeat kasvot: ne olivat teräväpiirteiset ja liikkumattomat. Hänestä tuntui, kun hän katseli noita kasvoja, että jokin käsittämätön tuli hänen läheisyyteensä. Häntä ei ollenkaan peloittanut tuo kuolema, josta hän oli kuullut puhuttavan, mutta jota hän ei ollut koskaan nähnyt.

Gunvor oli paljon sisällä. "Mene vähän liikkeelle, rakas Gunvor", sanoi rouva Kjeld, ja Gunvor meni ulos. Miten kaikki nyt oli kummallista ja tuntematonta. Kaikkeen oli tullut jotain uutta, jota Gunvor ei ollut ennen huomannut. Puut tien varrella läpisyttivät lehtiään. Tuontuostakin suhahtivat ne kaikki. Syvä kuiskaus syntyi, kulki niiden läpi ja katosi. Niityllä oli joitakuita kukkia, ja tuolla seisoi se kirjava lehmä, joka aina oli katsoa töllötellyt isää ja häntä, ja tuolla seisoi se hevonen, jolle hän kerran antoi pari hapanta omenaa.

Mutta nyt ei hän enää kulkenut isän kanssa näitä katselemassa. Ja siksi hän tahtoi kotiin…

Ennen oli hänestä kaikki tuntunut hyvältä, valoisalta ilolta, ja hänen kyyneleensä eivät olleet raskaita. Nyt lähestyi häntä elämän suuri kummallisuus. Hän tunsi surun.

Ah, noita iltoja, jotka tulivat kätkemään taloa, pimeyttä, joka hiipi puiston surullisten puiden takaa noihin kahteen pieneen kamariin! Usein illoin ei ollut pelastusta pimeydeltä. Ennen oli pimeys seisoskellut ulkopuolella, nyt se tunkeusi sisään hänen luokseen, aivan hänen nuoreen sieluunsa.

— Pastori Johannes Kjeld haudattiin hiljaa. Vähän lähetettiin kukkia hänen arkulleen. Ei pidetty puheita hänen haudallaan, mutta eräs kaupungin pappi luki rukouksen. Saatto oli pieni, mutta moni tuossa saatossa kulkevista kiitti sitten, kun hauta oli luotu umpeen, rouva Kjeldiä siitä, mitä hänen mies-vainajansa oli heille ollut. He kiittivät myös Gunvoria. Pari heistä siunasi heitä.

Se tapahtui syksyllä. Pian lankesi lumi Johannes Kjeldin haudalle, ja kukkaset, jotka rouva Kjeld ja Gunvor olivat istuttanet, peittyivät lumen alle. Ja talvinen pimeys ja vilu kattoivat haudan.

Talvi oli pitkä ja kova. Surullisuus ja autius levisi sinä aikana verkalleen Gunvorin sieluun. Hän ei itkenyt enää, hän voi jo hymyilläkin ja jutella ja nauraa; mutta puhelu ja nauru ei ollut nuorta ja elävää.

Päivät menivät. Tuli yksinäinen joulu ja kolkko, vieras uusivuosi…

Päivät menivät menemistänsä. Taivas avartui kevätpuolla. Rouva Kjeld ja Gunvor kävivät joka päivä hoitelemassa hautaa. Niiden kukkasten päälle, jotka rouva Kjeld oli istuttanut viime syksynä, oli hän taputellut multaa, ja hän oli mutissut, että hän toivoi niiden tulevan jälleen keväällä esiin. Nyt ne tulivat. Pienet valkeat, hennot sielut, jotka nukkuivat ja värisivät kalpean päivän paisteessa. Kukkasten viattomat lapset…

Rouva Kjeld istui eräänä päivänä kauan niitä katsellen. Hän sanoi Gunvorille:

"Katso lumikelloja! Sellainen hän oli sisimmältänsä kuin me. Niin hiljainen ja valkea. Ja pohjaltansa niin arka ja herkkä. Ja se on merkillistä, kun ajattelen häntä: Nyt tulee kesä, ja minä aion istuttaa ruusuja tänne haudalle, ja sitten minä haluan sanoa: hän oli sellainenkin kuin nuo ruusut. Ja Jumala ties, kun syksy sitten tulee arkoine kukkineen, jotka tietävät, että niiden pitää kuolla: hän oli myöskin kuin ne. Ja sitten kolkko talvi: minä luulen, että sekin oli hänen sielussansa… Mutta aina myös kukkia, jotka nukkuivat hänessä… ja odottivat, milloin tohtisivat kohota ja aueta."

XII.

Gunvor oli äitinensä ollut kahden koko talven. He olivat puhelleet paljon keskenään. He olivat tulleet hyvin läheisiksi toisilleen. Rouva Kjeld kertoi pohjolan elämästä, sen luonnosta, sen elämän huolista ja vaivoista, pitkistä, tuskallisista odotuksen hetkistä, kun Kjeld oli pappismatkoillaan tuntureilla tahi vaarallisten vuonojen takana; ilosta, kun hän viimeinkin tuli kotiin.

"Olit hyvä, kun otit isän", sanoi Gunvor kerran. "Minä tiedän kyllä, että sinusta olisi tullut suuri laulajatar, jos olisit jatkanut musiikki-alalla."

"Niinpä niin… eihän olisi ollut aivan mahdotonta, etteikö minusta olisi tullut. No, se nyt kävi toisin. Jos en saanut sitä iloa, niin sain muita sen asemasta. Sain ilokseni muun muassa sinut, Gunvor. Ja tiedätkös, että olet kalliisti ostettu. Sinun syntymisesi maksoi ääneni."

"Mutta laulathan sinä vieläkin, äiti."

"Oh, enpä suurin… Mutta kun näen sinun istuvan noin lähelläni… niin en ole pahoillani, vaikka täten puhunkin sen katoamisesta."

"Lauloitko sinä niin hyvin, äiti?"

"Luulenpa… minun ääneni oli syvä, pyöristetty. Ikäänkuin urkujen, sanoi ensimäkien opettajani… no, hänhän oli urkuri… Mutta minä tunsin, että minä lauloin hyvin… Minä tapasin Kjeldin… Niinkuin hän kuunteli, ei kukaan osannut kuunnella. Minä lauloin aina parhaiten kun hän oli kuulemassa. Minä antauduin valtaan, heittäydyin lauluuni. Minä tiesin, että hän ymmärtää kaikki… hienoimmasta hiljaisuudesta hurjimpaan haltioitumukseen… — Sitten me puheltiin keskenämme. Olisitpa nähnyt, miten tuon sulkeutuneen miehen sielu eli. Olisit nähnyt tuikahduksen toisensa jälkeen. Olisit kuullut hänen äänensä mahtavuuden… tuhannen kertaa voimakkaampaa kuin kaikki iloiset pakinat. Minua veti hänen puoleensa. Tunti sen jälkeen, jolloin olin tavannut hänet, hengitin minä syvästi… Minä pelkäsin tuota uutta voimaa. — Hän puhui siitä uudesta kutsumuksestaan, johon hän pyrki. Hän aikoi papiksi 'jonnekin sinne pohjois-kulmalle', hän ainoastaan sanoi… Sitten tapahtui se merkillinen. Hän istui jonkin aikaa puhumatta, sitten kääntyi hän minun puoleeni, ja silloin hän oli kalpea: 'Elämäni on muodostunut sellaiseksi, että olen nyt lopuksi alkanut kaivata sinne autioille seuduille pohjoiseen… meren saarrokseen, tunturien sulkuun… Ja sitten te tulette yhtäkkiä, ja hyrskyvä laulunne…' Sitten hän istui hetkisen vaieten, ja sanoi sitten hiljaisemmin: 'Oi ei, kiitokset laulustanne… Ette te minua häirinnyt… Minä lähden sinne pois… Mutta minä muistan usein teidän kummallista lauluanne…' — Minä en muista, mitä minä vastasin. — Viikko siitä, kun olimme tavanneet toisemme, kysyi hän, enkö tahtoisi seurata häntä. Minä vastasin: tahdon! aivan suoraan heti, ja äänessäni oli riemu… — Siitäkös kotiväkeni tuli levottomaksi, sen voit arvata. Minä olin juuri hankitellut lupaa päästäkseni Parisiin ääntäni kehittämään. Isänihän oli vanha, vakavarainen kauppias, ja moisethan ovat usein järkeviä ja pitävät musiikista… joten minulle oli lupa annettu. Ja nyt… aivan heti… tahdoin yhtäkkiä pastorskaksi ja kauas autiolle Ruijan saarelle. — No, isähän oli taipuisa mies, ja hän näki, että minä tarkoitin totta, ja äiti paremminkin iloitsi muutoksesta… Sitten minä ja Kjeld pidettiin häät, ja koko kaupunki oli jalkeilla, sillä niin pikaisia häitä ei oltu kuunaan nähty… Pari oli parhaiksi tuntenut toisensa kolme viikkoa — ja he olivat vielä papillisia! — Sitten me matkustettiin sinne pohjoiseen. Siellä oli yksinäistä ja kolkkoa. Vain muutamia puolipeljästyneitä kaupunkilaisia, jotka olivat muuttaneet sinne hoitamaan tehtäviänsä maakauppiaina ja nimismiehinä… ja loput maleksivia lappalaisia, ja talonpoikia ja kalastajia, jotka asuivat luokse pääsemättömissä… Ja seurakunta tuli joka pyhä vaivaloisesti tunturien tai meren yli… Heissä oli lähimmin sanoen jotakin mystillistä, kun he tyynen hiljaisina sunnuntaina matkustivat kirkkoon ja asettuivat penkkeihin… ja vaikka he saivat tulla myrskyssä ja pyryssäkin… he tulivat kuitenkin.

"Minä en ole koskaan pitänyt huomatuksi tekeytymisestä, sentähden minä kirkossa aina lauloin samalla tavalla kuin muutkin. Mutta kotona minä ilmaisin laululla kaikki, mitä minä tunsin. Minä lauloin kaiken maailman loistosta ja ihanuudesta, ja flyygeli lauloi niin että säveleet kuuluivat kauas ulos… nummille ja kanervikkoon ja metsiin… Väki seisahtui kuuntelemaan. — Mutta minun täytyi sitten vaieta."

Gunvor kysyi ihmetellen:

"Täytyikö sinun vaieta?"

"Niin, minä itse tahdoin… mieheni elintyö vaati sitä. Nuo rikkaan elämän suuret sävelet tuottivat tuskaa niille pohjolan asukkaille."

"Miten ne voivat tuottaa niille tuskaa?"

"Oi, lapseni, nyt kun minä olen tässä, on minun vaikea sitä selittää. Mutta kun minä olin siellä, niin minä ymmärsin sen. Me puheltiin Kjeldin kanssa siitä. 'Sinun laulussasi virtaa elämä niin voimakkaana. Nämä köyhät eivät siedä sen loistoa. Minä tiedän kyllä', lisäsi hän, 'maailman sana on: köyhä väistyköön rikkaan tieltä. Minun mielestäni rikkaan on väistyttävä köyhän tieltä'. — 'Niin minustakin. Minä en nyt enää laula'. — — Mutta eräänä päivänä minä seisoin asumattomassa huoneessa, joka oli järven puolella. 'Täällä minä voin laulaa', ajattelin minä, 'täällä minä voin laulaa kaikesta, mikä on rikasta ja ihanaa… Täällä ei sitä kuule kukaan muu kuin Herramme… ja hän istuu taivaassaan ja katselee meihin tänne ja ymmärtää kaiken… No, minä lauloin siellä. Huoneessa oli keltaiset uutimet ja tapetit, joissa oli juoksevia kyttiä. Minä lauloin niin, että minusta tuntui kuin olisivat huoneen kytät seisattuneet… Minä lauloin kaiken, mitä minä tiesin. Kjeld tuli huoneeseen ja istahti luokseni. — 'Miten ne, jotka kirjoittivat nämä laulut, ovat olleet rauhattomia', sanoi hän kerran, 'miten he ovat olleet uskonnollisia… Miten he ovat rakastaneet elämää, löytämättä sitä, ja pyrkineet korkeinta kohti'. — Toisen kerran hän sanoi vakavasti: 'Miten me ihmiset olemme kummallisia. Oi jospa me voisimme tuntea toisiamme paremmin… Nyt minä kuuntelen sinun laulujasi, Emma, ja minä ymmärrän ne. Jos minä en olisi tavannut sinua, en olisi oppinut sinua tuntemaan… jos minä vain kerran jonakin iltana olisin kulkenut siitä ohitse… olisin kuullut nämä laulut, ja olisin ehkä niitä vihannut'."

* * * * *

"Minä en uskonut, että koskaan joutuisin laulamaan kellekään seurakuntalaisistamme… Mutta sitten sattui jotakin… — Kuten äsken sanoin: kirkossa minä lauloin hillitysti. Moni vanha emäntä oli tosin sanonut minulle: 'Sinä laulat kauniisti kuin Herran enkeli'; mutta yleensä se meni huomaamatta. — Mutta sitten; tuli eräs sunnuntai. Se oli rippipyhä. Ehtoollisvieraat tulivat. Minä näen yhä vielä ne edessäni: siellä oli vankkoja miehiä rasitetuin kasvoin ja arvoituksellisin katsein… ja joillakuilla heistä oli valtavat otsat… Ja siellä oli myöskin pientä, kuihtunutta väkeä, joka oli nähnyt nälkää kaiken ikänsä, ja värissyt vilua ja maleksinut, ja istui nyt siinä tuijottaen ihmetellen hopeakalkkia, jossa oli Jumalan verta, ja paistavaa rasiata, jossa oli Jumalan ruumis. Ja siellä oli ryppyisiä mummoja, joiden posket olivat painuneet ja silmät kärsivälliset… ja he pelkäsivät niin että tuskin tiesivät, tohtisivatko lähestyä alttaria…

"Ja vanhan kirkon urut alkoivat soida… ja soittivat tuota vanhaa virttä: 'Agnus Dei nobis miserere…' Sinä muistat, että Kjeld luki sen joskus latinaksi… mutta meidänkin kielellämme se on ihana. — Ja Kjeld kiersi alttarilla ja antoi heille leipää ja viiniä. He katsoivat ylös, monen silmä murtui, muutamat tuijottivat tuskallisesti eteensä, muutamat näyttivät siltä kuin olisivat lepoa isonneet. Ja melkein kaikki istuivat hiljaa, jäykin ilmein, kun leipä ja viini oli heille annettu; heidän sielunsa tunsivat korkeutta ja pelkoa — minä näin sen. Ja minä ajattelin: tein oikein, kun en laulanut tämän maailman lauluja heille… he eivät oikeastaan elä maan päällä… he elävät meren ja luotojen ja ulappain välillä… ja yksinäisiä ovat he kaikki… Miten mielelläni minä tahtoisin näyttää heille pimeyden valona!… Ja minun sydämeni täyttyi niin, etten minä enää sitä kestänyt. Minä lauloin virren kovalla äänellä, niin että mielestäni iki-vanha sävel kohousi kuin valkea silta, joka vei syvyydestä ja yksinäisyydestä ja köyhyydestä korkealle, kunnes se päättyi taivaan hohtoon. — Minä lauloin sen monta kertaa. Siellä oli paljon rippiväkeä. Minä kuulin hiljaista itkua. Minun sieluni tuli niin hiljaiseksi, ja aivan tuntematon tunne heräsi minussa, Gunvor… Sillä kaikkein kummallisin, mitä olen kokenut, tapahtui… kaikkienhan on joskus koettava jotakin selittämätöntä… niin, Gunvor, yhtäkkiä minä tunsin liikkuvan itsessäni… Sinä liikuit minussa, juuri sillä hetkellä sinä liikuit minussa ensimäistä kertaa."

Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, ja jatkoi:

"Jumala paratkoon… minä kerron niin paljon sinulle tästä. Mutta voithan kuulla. Sinä olet kyllin viisas… Minä lauloin usein kirkossa sen pyhän jälkeen, ja väki kuunteli ja lauloi itsekin… Sitten minun täytyi keskeyttää, Gunvor kulta. Minun täytyi pysytellä kotona, sillä sinä olit tuleva maailmaan… minä olin suoraan tunnustaen kuolemaisillani kun sinä tulit… mutta minä jäin kuitenkin eloon… ja niin meitä oli pappilassa kolme…

"Ei sinullakaan ollut hyvä, kun sinä tulit, sen voit uskoa… Kätilö sanoi, että jos synnytys olisi kestänyt kymmentä minuuttia kauemmin, niin et olisi tullut elävänä maailmaan… Sinua pikku raukkaa… — Niin, sinä olit tosiaan huono, voit uskoa. Sinä et ääntänyt yhtäkään. Mutta sitten otti kätilö sinut, kuuletko, ja keikutti ja pyöräytteli ja taputteli sinua… suoraan sanoen pieneen takalistoosi… ja silloin sait sinä ilmaa… ja sitten sinä huusit ja kiruit, sen tiedät."

Gunvor nauroi:

"Oi sinua, äiti, mitä sinä juttelet… ja kerrot paljon sellaista ihanaa… Sinä olet varmaan ollut kaunis, äiti, ja jotakin omanlaistasi… Minä ymmärrän hyvin, että isä rakastui juuri sinuun… Minä rakastun sinuun yhä enemmän päivä päivältä, äiti."

Rouva Kjeld vastasi hiljaa:

"Sinä olet aina pitänyt enimmän isästäsi, Gunvor. Ja siinä olet ollut oikeassa. Hän oli niin viisas ja hyvä, sinun isäsi. Minä uskon kyllä, että voin olla hyvä tavallani, mutta isäsi oli toisella tavalla kuin me muut… — Mutta nyt meidän täytyy seista yhdessä, Gunvor, ja sinun on koetettava pitää minusta oikein paljon… Minä pidän niin kovasti sinusta, lapseni."

XIII.

"Minä luulen, että sinulle tulee ikävä täällä hiljaisessa kaupungissa", sanoi rouva Kjeld eräänä päivänä Gunvorille. "Nyt on kesä, ja päivät ovat valoisat. Mutta kolmen kuukauden päästä tulee syyspimeä. Ja silloin syntyy monta surullista ajatusta… Eikö sinun mielestäsi olisi parasta, että lähtisimme täältä pois?"

"Oletko sinä ajatellut sitä, äiti?"

"Kyllä, olenpa… Minä olen ajatellut lähteä täältä pääkaupunkiin… Onhan siellä minulla joitakuita tuttuja. Se nyt on niin merkillistä. Kaiken maailman ihmisethän joutuvat lopulta aina sinne."

"Niin, että sinä olet ajatellut muuttaa täältä ainaiseksi?"

"Niin, niin olen. Täällä — mitä varten me oikeastaan asuisimme täällä? Nämä ihmiset eivät ole ystäviämme? Ohutveristä, pieni-rotuista kansaa nämä ihmiset. Sinulle, joka olet nuori, on tämä muutos terveellistä."

Gunvor ajatteli. Hänen sieluaan liikuttivat niin monet tunteet. Hän tunsi omituista, arkaa surua ajatellessaan, että he nyt jättäisivät tämän kaupungin tuttuine paikkoineen ja muistoineen, joita heillä siellä oli.

Mutta tähän suruun yhtyi myöskin jokin versova odotus, joka melkein ihmetytti häntä itseänsä. Pääkaupunkiin! Hän oli kuullut ja lukenut siitä niin paljon. Suuri kaupunki elämän-pyörteineen… jossa voi tapahtua niin paljon eriskummallista.

Äiti ja tytär keskustelivat tarkemmin asiasta, ja tuli ilmi, että rouva Kjeld oli jo tiedustellut siellä asuntoa… Eräs serkku, jota hän muuten ei paljoa tuntenut, oli luvannut auttaa häntä…

Gunvor istui yhä ajatuksissaan:

"Siten me siis jätetään isän hauta", sanoi hän viimein.

"Niin kyllä… mutta sitä hoidetaan, Gunvor…"

Rouva Kjeld varmensi päätöstään:

"Sanon sinulle suoraan, että minä olen päättänyt muuttaa sinun tähtesi, Gunvor. Minä kyllä voisin asua täällä lopun ikääni. Mutta minä luulen, että sinun ei ole enää jäätävä tänne. Sinä riutuisit täällä ja ajattelisit kaikkia tapahtuneita. Ja se voisi olla sinulle vaarallista… Sinä olet niin hellämielinen; mutta sinä voisit painua täällä suremaan ja muistelemaan, niin että sinusta tulisi kalpea ja elämän-arka. Ja elämä on elettävä, Gunvor."

Rouva Kjeld lähetteli ja sai kirjeitä hyvän aikaa sen jälkeen, ja hän valmisti Gunvoria matkaan. Eräänä päivänä iltapuolella odotti Gunvoria kotona yllätys; kun hän tuli perhehuoneeseen, näki hän siellä vanhahtavan herrasmiehen.

"Tämä on sinun enosi, Gunvor", sanoi rouva Kjeld. Ja herra nousi ja suuteli Gunvoria otsalle: "Kas miten suuri ja reipas sisarentyttö minulla on", sanoi hän hymyillen.

Ystävällinen eno jäi kaupunkiin ja autteli uutterasti varustauduttaessa. Hän tuli mukaan, kun Gunvor viimeisenä iltana, jota he viettivät kaupungissa, lähti äidin kanssa isän haudalle.

Mutta varhain seuraavana aamuna, juuri kun aurinko nousi, Gunvor heräsi ja siinä loikoessaan ajatteli. Yhtäkkiä hän nousi vuoteesta ja pukeutui kiireesti. Ja kylmähkönä aamuna hän meni aivan yksin haudalle, istahti sen ääreen ja jätti hyvästinsä. Sitten poimi hän haudalta joitakuita kukkia, jotka vielä olivat kosteat lokakuunyön säästeliäästä kasteesta, ja meni kotiin niitä hellävaroen kantaen. Hänen ja äidin oli matkustettava höyrylaivalla kolmen tunnin päästä.

TOINEN KIRJA

I.

Serkku näytti olevansa käytännöllinen nainen. Hän oli vuokrannut valoisan ja tilavan huoneiston kaupungin syrjällä Oslossa. [Oslon vuono = Kristianian vuono. Suom.] Se oli aivan sellainen kuin rouva Kjeld halusikin: kolme huonetta ja pieni neitsytkammio. Kaksi noista huoneista oli melkoisen suuria.

Johannes Kjeldin viimeisinä ikävuosina olivat he kolme, isä, äiti ja tytär, olleet ylen säästäviä, melkeinpä eläneet puutteessa. Vähäiset säästövarat riittivät noin ja näin, ja Kjeld ei tuntenut vaimonsa sukulaisia niin paljoa, että olisi huolinut heiltä apua. Rouva Kjeldin veli tuli, ja hän näki enemmän kuin sanoi. Hän järjesti siskon asiat sille tolalle, että hän saattoi kohdata tulevaisuutta huomattavitta huolitta.

Niissä kahdessa pienessä huoneessa, joissa Kjeldit olivat asuneet senjälkeen kun Kjeld otti eron virasta, oli kovin vähän huonekaluja. Ne tuskin täyttivät uudessa kodissa yhden huoneen. Rouva Kjeldin veli riensi nytkin auttamaan. Hän lähetti koko kuormalliset huonekaluja ja tarve-esineitä: "Sinulla on oikeus ne ottaa", kirjoitti hän. Ja kun rouva Kjeld niitä paremmin tarkasteli, niin hän huomasi, että ne kaikki olivat lapsuudenkodin kapineita. Vanhoja, lujia mahonkisia huonekaluja ja paljon tuollaisia pikku esineitä, joita kulkee melkein aina perintönä vanhoissa rantakaupunkien laivanvarustaja- ja kauppiassuvuissa. Niissä oli vanha lyönti-kello, siellä oli harvinaismuotoisia kukkamaljakkoja, siellä oli prässättyjä kukkia lasin alla puitteissa, ja käsinommeltuja kuvia: "Munkki kedolla astelee" ja "Peura, peura, pakene pois, ettei kyttä saada vois." Rouva Kjeld aivan heltyi. Hän muisti niin paljon noihin pikkuesineihin kiintyvää. Niin, moniin herran vuosiin hän ei ollut niitä muistanutkaan, ja nyt ne palasivat jälleen.

Tosiaan rouva Kjeld sai pienen oikein sievän kodin. Paikan, jossa voi levätä. Hän lepäsikin nyt, tuo rouva Kjeld. Joskus hän läksi käymään vanhojen tuttujen luona — muuten istui hän melkein aina huoneessaan ommellen tai lukien. Kunnes Gunvor tuli kotiin ja kertoi jotakin: mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Ja Gunvor koki usein jotakin. Aina niin vakavista asioista alkaen kuin että "olin vähällä jäädä hevosten jalkoihin", — sellaisiin turhamaisuuksiin saakka kuin: "kokonaista kolme herraa sanoi, kun menin ohitse: katsopas, miten paksu tukka tuolla on! Ja yksi sanoi oikein: katsoppas, miten kaunis tukka! Nytpä minä alan ylpeillä, äiti."

Mutta rouva Kjeld hymyili ja vastasi:

"No, ole nyt vain hyvilläsi, Gunvor,… se virkistää niin ihmisen mieltä."

II.

Rouva Emma Kjeld tapasi täällä useita nuoruudenystäviään. Häntä ja Gunvoria pyydettiin useinkin vieraisille. Rouva Kjeld viihtyi paremmin kotona, mutta Gunvoria hän pyysi menemään, ja Gunvor meni ja huvittelihe aina suuresti. Ja nämä tuttavuudet johtivat yhä uusiin, joten hän, ennenkuin aavistikaan, pian eli oikeaa kemu- ja juhla-elämää.

Vanha Maija kävi häntä aina kotiin noutamassa. Vanha Maija — jälleen on nyt mainittava rouva Kjeldin veljeä: hän oli lähettänyt siskolleen tuon vanhan uskotun palvelijan. Niin, vanha Maija kävi noutamassa. Istuskeli leveänä ja mahtavana keittiöissä — usein tuntikausia. Hän itse tahtoi istua. Kerrankin sattui joukko olemaan erikoisen iloisella päällä, ja pidot kestivät kauemmin kuin oletettiin, joten isäntä tuli keittiöön ja sanoi muorille: "Menkää nyt vaan kotiin, Maija, kyllä me toimitetaan neiti Kjeld hyvin kotiin." Mutta Maija ei virkkanut ensin mitään; hän pyörähytteli vaan silmiään ja ajatteli pitkään, ja vihdoin tuli: "Taitaa vaan pitää rouvaa totella. Hän sanoi, että minun on tuotava neiti kotiin."

Ja tuo siisti vanhus oli niin huolehtivan näköinen ja kunnioitusta herättävä, että häntä täytyi totella.

"Neiti Kjeld, ette pääse. Te ette saa tulla vaunuillamme. Tuolla ovellahan on vanha lohikäärme, mullistelee silmiään. Hän ei irroita kynsiänsä Teistä."

Aina ei Gunvor kulkenut suinkaan kevein sydämin kotiin tuon vakavan Maijan vieressä. Hänen sielunsa: liikehti levottomana. Sadat sanat, hohtavat katseet, hymyt, jotka olivat hänelle kohdistetut — ne riemuitsivat vielä hänen sielussaan ja saattoivat hänet haluamaan elämää ja onnea.

"Ihan totta puhuen, Maija, minusta olisi ollut hauskempaa, kun ne muut olisivat tuoneet minut hevosella kotiin. Tämä pitkä tie sinne meille asti sinun kanssasi — se on liian pitkä, näetkös! Ensi kerralla minä suostun hevoskyytiin, kun tarjoovat, ja silloin olet hyvä etkä mene sotkemaan asiaa, Maija."

Maija ei vastannut mitään, tahi hymähti enintään lyhyesti: "Hm." Menepä ja arvaa, mitä hän aprikoi. Hän katseli suoraan eteensä, mutta hän ei hellittänyt eikä luvannut sanallakaan seuraavalla kerralla käyttäytyä toisin.

Ja Gunvor antoi hänen vaieta. Olihan hänellä niin paljon muistelemista ja ajattelemista tätä pitkää tietä tallustettaessa. Ehkäpä siinä samassa myös muisti, että sillaikaa kun hän pyöri sellaisessa ilossa, istui vanha Maija parka keittiössä odottaen häntä. Ja nyreys päättyi siihen, että kun he tulivat kotiin, Gunvor sanoi Maijalle hyvääyötä ja kiitokset saattamisesta.

Mennessään kamariin äidin huoneen kautta hän suuteli äitiänsä, joka horteessa hiljaa kuiskasi hänelle hyvääyötä.

Mutta pienessä huoneessansa Gunvor sitten valvoi ja ajatteli, ennenkuin vaipui uneen. Hän näki yhä nuo juhlapukuiset vieraat, ja hän kuuli puheen iloisen sorinan — uuden elämän, joka oli nyt hänelle avautunut.

III.

Hänen paras ystävänsä oli Tora Pharo, tuo pitkä, komea Tora, tehtailijan tytär Takatalosta, joka oli muutamia peninkulmia kaupungista vuonolle päin. Tora Pharo oli pääkaupungissa opiskelemassa musiikkia. Hän asui komeasti, pukeutui komeasti, tuhlasi yleensä kovasti rahaa, oli oikeastaan hyvin hemmoiteltu, mutta silti reipas. Ääni hurmaavan ihana, sekä puhuessa että laulaessa. Niin kalpea ja aistikas… Lyhyesti: Gunvor oli häneen suorastaan rakastunut. Hän hymyili riemusta, kun ovikello soi ja hän kuuli Toran äänen. Ja kun hän puolestaan meni Toran luokse — hän iloitsi, hän kaipasi hengittää ystävättärensä huoneen ilmaa. Sellaisen huoneen! Tora oli itse niin hieno ja ikäänkuin tuoksukas, ja vaikka hänen huoneensa oli hotelli-huone, — Tora Pharo asui siinä ja hän oli lyönyt siihen oman olemuksensa leiman. Sulouden tuoksukas pilvi leijaili kamarin ilmassa ja omituista mukavuuden tunnetta se henki. Emäntäkin antoi omat huonekalunsa tuolle rikkaalle tytölle, Pharothan maksoivat aina heti, eivätkä koskaan tinkineet laskuja. Ja Tora itse taas oli tuonut sinne maalauksiaan ja silkki-tyynyjään…

Niinpä he istuivatkin siellä puhellen usein tuntikausia, poltellen pari luvatonta sigarrettia ja maistaen lasin viiniä tahi pisaran kultaista likööriä. Tai he lähtivät ajelemaan, taikka pistäysivät kahvilaan syömään leivoksia ja katselemaan ohi-kulkijoita, — tahi teattereihin, konsertteihin — ellei sattunut kyläilypaikkoja. Yhdessä he menivät sinnekin; kumpikaan ei mielellään, ellei toinenkin tullut.

Tora oli pelkkää elämää, elämää, aina kaksi, kolme vuorokautta perätysten. Mutta kun tuli päiviä, jolloin ei mikään häntä viekoitellut, niin hän oli untelo. Mahdottoman untelo. Mitenkä hän jaksoikaan maata! Gunvor meni usein hänen luokseen aamulla, jolloin oli itse jo ollut jalkeilla pari kolme tuntia. Hän tuli Toran huoneesen, ja siellä olivat paksut uutimet vielä ikkunain edessä, joku päivänsäde vain välkehti vaasseissa pöydällä ja kuihtuvissa ruusuissa. Ja joku säde leikitsi vuoteen pitseissä, joissa Tora nukkui eikä herännyt. Gunvor istahti joskus siihen häntä katsomaan. Mitenkä hänen kasvonsa, joita uhkea tukka ympäröi, näyttivät joskus suuttuneilta kuin pienen ärsytetyn tyttösen, hupaisa nyrpistys suupielessä, huulet tötteröllä. Miten ne sitten tulivat vakaviksi, kunnes hymykin niille pilkahti… ja sitten ne taas olivat niin laiskat ja uniset. Siinä rupesi Gunvoria usein itseäänkin nukuttamaan.

Kunnes Tora viimeinkin kohottihe ja katsoi ystäväänsä, joka melkein loikoi sohvalla.

"Jokos tulit, Gunvor? Joko olet ollut kauan?"

"Oh, pikkuisen. Kyllä sinä jaksat maata, Tora… kuin karhu."

Tora venyttelihe ja haukoitteli. "Niinpä… niin!… kuin karhu pesässä… niin!"… Hän vääntelehti harmissaan. "Mitäs minä nyt jalkeilla toimittaisin… eihän tässä ole mitään tekemistä."

"Kuules, mitä tehdään, Tora?"

"No?"

"Lähtään laivalla käymään kylpylässä. Kylvetään ja syödään siellä päivällinen… istutaan hetkinen… siellä on hyvää soittoa, ja ehkä tavataan tuttuja."

"Kylpylään… niin, se oli mainio keksintö… oikein pulikoida… Vesi on varmaan hurmaavaa… ja tulee niin hyvä ruokahalu… ah, se oli hyvä keksintö, Gunvor!" Ja nyt tuli uninen Tora rajattoman reippaaksi ja virkuksi. Hän keikahti pois sängystä, sivalsi uutimet ikkunain edestä ja sanoi: "Jumaliste, miten kaunis ilma!" Hän puheli yhtä mittaa, katseli Gunvoriin ja kyseli häneltä minkä mitäkin, hän palmikoi tukkansa notkein, valkein sormin, ja valmistui tuossa tuokiossa.

"Soitonopettajatar odottakoon tänään, minun on mahdoton mennä hänen luokseen tällaisella ilmalla."

Gunvoria nauratti hänen intonsa. " Tällaisella ilmalla, sanot? Luulisi tuulevan ja satavan kaatamalla."

"Oh", vastasi Tora, "silloinhan voisikin mennä soittamaan, mutta nyt… nyt minä tahdon ennen kaikkea uida… Hyppäisin veteen vaikka heti."

IV.

Gunvorilla oli paitsi Toraa pari muuta ystävätärtä… Kehenkään heistä hän ei ollut niin ihastunut; mutta hyviä ystäviä he silti olivat. Heidän nimensä: Janna Vik ja Eli Fjelde.

Janna Vik oli siivo ja viisas tyttö. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Ehkäpä olisi menetellyt, jos olisi hiukan ymmärtänyt turhamaisuuden taidetta, mutta sitä ei Janna Vik ymmärtänyt rahtuakaan. Siksi törrötti hänen punainen tukkansa aina irtotupsuissa ja hame roikkui hänen kulmikkaalla ruumiillansa niin että kaikki hänen vankat nikamansa pönköttivät. Ja hattu oli sangen usein aivan viistossa tuon peljätyksen yläpäässä, jonka nimi oli Janna Vik.

Hän ei ollut ainoastaan siivo ja viisas tuo Janna. Hän oli luonteeltaan ihailtavan totinen ja reilu. Hän ei vehkeillyt koskaan. Hänen puhetapansa oli yhtä suorasukaista kuin hänen ulkomuotonsa — joskus häikäilemättömämpää. Hän ei pistänyt koskaan sormiansa peitteeksi, hän ei koskaan kulkenut kiertoteitä. Hän puheli kaikesta auringon alla. Ensin Gunvor ihan peljästyi kuunnellessaan häntä. Mutta vähitellen hän tottui kaikkiin Jannan omituisuuksiin. Janna kun kerran oli sellainen — ja hän oli pohjaltaan hyvin hyvä.

Janna hautoi levottomassa päässään monia aikeita. Hän tahtoi olla "jotenkin omaa itseään!" kuten hän paukautti. Hänen äitinsä, köyhän yli-opettajan leski, "hyvin vanhankansan nainen", oli kovin huolissaan tyttärensä kasvavista tuumista. Hän puolsi ankarasti katsantokantaansa, että naisen tarkoitus on olla miehen vaimona. "Haha", nauroi silloin Janna, "olisitpa siis tehnyt minusta siltä varalta hiukan suloisemman, äiti… (pää vinossa): ah, hiukan suloisemman… kun aikeesi oli, että miehelle joutuisin. Luuletko, että kukaan minua kosii, kun olen niin morski? Katsoppas minua: onko minun sopivaa olla ihanasti rakastunut kosintakohtauksessa: Ah, miten ihanaa on rakastaa!" Ja kun Janna riutuvan hehkuvasti huokasi nuo sanat, pudisti hän punaista tukkaansa hurjassa kiihkossa ja kietoi käsivartensa ristiin niin että arkipuvun saumat ratisivat. Ja sitten hän nauroi hilpein silmin, koko kuipelo-kasvoillaan.

Janna tahtoi olla "jotenkin itseään", ja hän pääsi siihen onneen. Hän hankki kaikenmoisia töitä. Hän uursi ja puursi ja antoi päivä-opetusta yhtäällä, iltatunteja toisaalla. Hän opetti saksaa, maantiedettä, historiaa, jopa voimisteluakin. Joskus ei hän ehtinyt syömään päivällistäkään. Otti vain pari voileipää ja pullon maitoa eväiksensä ja söi lyhyellä välitunnilla.

Mutta kun hän noista monista päivänsä tunneista pääsi, niin saattoivat nuo iloiset silmät kyllä näyttää väsyneiltä, ja hänen päänsä painui hartiain väliin niin että näytti joskus siltä kuin reima Janna olisi ollut kyyryselkäinen.

Toinen noista, Eli Fjelde, oli pieni, sävyisä tallukka, joka ihaili ystäviänsä. Muuta hän ei tehnytkään, mikäli sitä kukaan huomasi.

Hän ihaili Gunvoria ja myönteli aina kirkkaasti hymyillen mitä Gunvor sanoikin. Hän ihaili Jannaa ja taputti käsiänsä, kun Janna oli oikein huikea. Ja hän ihaili Toraakin, ja hänen katseensa Toran tullessa seuraan oli iloitsevaa jumaloimista.

Hän ei koskaan muistanut itseään. Kun joku puhui hänestä muille tai hänelle itsellensä, niin hän vastaili vähän. Ja jos vielä innokkaammin puhuttiin samasta asiasta, vetäytyi hän ikäänkuin itseensä eikä ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän oli niin hassunkurinen. Janna piti hänestä kovin. Nuo kaksi tyttöä, jotka ulkoa päättäen olivat niin erilaisia, olivat hyvin paljon yhdessä. "Minä olen ainoa, joka tunnen oikein Eliä", sanoi Janna kerran Gunvorille. Ja Gunvor huomasi, että Eli oli ainoa ihminen, jota Janna ei koskaan pistellyt.

Gunvor tapasi usein Jannaa ja Eliä. He asuivat kumpikin Gunvorin puolla kaupunkia. Mutta, kuten sanottu: Tora oli aina hänelle numero 1, ja vaikka hän asui aivan kaupungin vastaisessa päässä, kävi hän tapaamassa häntä useammin kuin noita toisia.

Mutta useinkaan ei Gunvor saanut Toraa kävelylle, sillä Tora harjoitteli lujasti musiikkia. Tahi hän sai hänet ulos, jopa kotiinsakin, mutta Tora hyräili ja lauloi koko matkan ja soitteli pianoa Gunvorinkin luona. Hän oli lyhyesti sanoen tavannut Toran "ahkeralla tuulella". Niin, nyt kun on puhuttu niin paljon Jannan aherruksista, niin sopii Torankin ahkeruudesta kertoa. Hänen "ahkeruutensa" ei ole sopiva sana; paremminkin on sanottava: hänen työ-hurjistelunsa. Hänen nuori, kuohuva kiihkonsa lauluun ja sävelten suloiseen juopumukseen. Niin, kun musiikki läheni Toraa, valtasi se hänet kokonaan. Hän eli pelkästään siitä. Hän muuttui ihan toisellaiseksi kuin muulloin. Suupielet värähtelivät hermostuneesti, hän hyräili kiihkoissaan säkeitä, jotka hänestä olivat erikoisen kauniita. Ja kun hän lauloi aiheita, joita hän ajatteli, jäykistyivät hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä tuli kaukainen ilme. Ja silloin saattoi puhelias Jannakin tulla hiljaiseksi, ja hän katseli pehmyttä, hienostunutta pianon ääressä istujaa, ja iloiset silmänsä alkoivat tuijottaa, ja menepä ja arvaa, mitä Janna silloin ajatteli! Ja mitä Gunvor ja Eli ajattelivat! Ja itse Tora oli heistä kaikista loitolla. Joskus leikki huolettomasti näppäimillä, joskus imeytyivät hänen sormensa syvälle valkeaan norsunluuhun ja vetivät niistä salattuja sointuja. Ja hänen hieno päänsä keinahteli hiljaa, ja hänen punainen suunsa levitti laulua kuin kukkainen tuoksuansa.

V.

Eräänä päivänä, kun Gunvor tuli Toran luokse, tapasi hän Toran loikomassa sohvallaan tuijottaen suoraan ilmaan. Gunvorin astuessa sisään, hän käänsi päätänsä ja nyökkäsi, mutta jäi loikomaan ja yhä tuijottamaan.

Gunvor kysyi hämmästyneenä: "Miksi sinä noin makaat, Tora?"

Tora kuroitti kättänsä hänelle.

"Istu tuohon, Gunvor", sanoi hän. "Elä huoli minusta. Minä olen tänä päivänä hullu, saat tietää!"

"Hullu? Mitä tarkoitat?"

"Niin, niin… pähkä hullu… hurmaavan hullu."

Hän kuroitti käsiänsä ja väänteli niitä niin että sormet napsahteli. Luuli kahden timanttisormuksen repivän verille hänen ihonsa.

Gunvor innostui: "Mutta mikä sinulla sitten on? Mikä sinulle on tullut?"

Tora hypähti ylös ja katsoi häneen säteilevin silmin: "Oi, eilen, arvaatkos!… tapahtui merkillistä." Hän ei sanonut ensin enempää, mietti kai, lisäsi vihdoin: "Oi, se on liian kaunista kerrottavaksi."

Gunvor hiukan jöröstyi:

"No, sepäs on vaikeaa! Ehkä haluat olla yksin. Niin menen tieheni. Niin että saat ajatella tuota kaunista ja hullua, josta puhut."

"Ei, elä mene!… Voi, nyt sinä suutuit. No, sinä saat kuitenkin sen kuulla… Ainakin saanet kuulla alun… niin nähdään… haluatko lisää… Oi, ei", hän nauroi vallattomasti, "ei auta loukkautuminen. No, kuules nyt. Tiedät kai, etten minä ollut kaupungissa eilen. Ei, minä olin maalla erään isäni ystävän, konsuli Danin luona. Hän ei asu aivan yhtä kaukana täältä kuin isä, hänellä on siellä kaunis huvila. Hän on oikea narisija, ei pidä kaupungista. Hänellä on päässä se veikeä ajatus, että kaupunki on peijannut häntä. 'Se vietävän kaupunki peijasi minua', hän sanoo. En tiedä, mitä hän sillä tarkoittaa. — Hän käy harvoin kaupungissa; mutta äskettäin hän jälleen kävi ja juoksi jälestäni: 'Päivää, Tora!' sanoo, 'tuo kappasi istuu kuin valettu… kuules', jatkaa sitten, 'menetkö minne keskiviikkona? Oletko vapaa silloin?' 'Keskiviikkona', vastasin ja olin muka miettivinäni, 'ai, niinhän se oli, silloin minun täytyy mennä tuonne maalle konsuli Danin luo'. — Silloin hän nauroi herttaisesti ja uhkaili: 'Ai sinua, viekas rosvo, ai sinua, kaunis käärme', hän sanoi, 'et sinä ollut aikeissa tulla meille! Mutta menköön tällä kertaa. Nyt sanoit, nyt et siitä pääse. Tule siis varmasti keskiviikkona. Menet laivalle kello puoli kaksitoista, kello yksi saavut meidän laituriin, ja siellä odottaa vaunut'. — No, minä noudatin neuvoa. Ajoin huvilan pienillä, sievillä korirattailla, joiden edessä oli pieni valkea hevonen… Ja ajatteles, siellä kun oli vieraita… Tunsinhan minä heistä pari, kaupunkilaisia… ja sitten yhtäkkiä seisoi edessäni eräs mies… jota en tuntenut. Hän katsoi minuun, minusta tuntui siltä kuin olisi hän pitänyt minusta. Oh, hän katsoi minuun niin kauan, ja minä katsoin häneen. Meidät tietysti esitettiin toisillemme; mutta ymmärräthän, ei ole niinkään helppoa päästä erilleen niistä, joiden kanssa puhelee… Mutta sen me kumpikin tiesimme: me tahdomme päästä yhteen ja puhelemaan…"

Tora vaikeni. Sitten hän nojausi hiukan kenoon. Hän hymyili hämillään kuin koulutyttö, otti neuvottomana pari keltaista ruusua maljakosta, henki niiden tuoksua, suuteli niitä kauan, ja asetti ne jälleen paikoillensa, yhä hymyillen.

Gunvor pudisti päätänsä. Ystävän levottomuus tarttui häneenkin. "Sinä et ole ihan täyspäinen tänään", sanoi hän ihmetellen, "entäs sitten, Tora?"

Tora painoi leuan käsiinsä ja katseli eteensä.

"On niin vaikeaa kertoa lisää", vastasi hän. "Minä tahdon sen kyllä kertoa, Gunvor… mutta minä en oikein pääse… Niin, näetkös, ah, minun täytyy peittää silmäni kun sitä kerron."

Gunvor tuli kärsimättömäksi. "Ah, elä nyt enää vitkaile, Tora. Tämä ei ole mukavaa. Jos tahdot sen kertoa, niin tahdot, ja jos et tahdo, niin et. Ja sillä hyvä."

Tora näpsähytti käsiänsä ja ikäänkuin hypähti: "No! minä kerron sinulle kaikki. Istutaan nyt yhdessä tässä… näin… pane kätesi minun ympärilleni… kas niin… voin hyvin sinulle sen kertoa, Gunvor… Katsos, niin se kävi: me tahdoimme välttämättä päästä yhteen… ja me pääsimme, se on selvä. Ah, ensimäiset sanat, mitä puhuimme… tuntui kuin olisimme jo tienneet, mitä ajattelimme. Hän — Michael Holm hänen nimensä on — kertoi minulle että hän oli juuri palannut Ranskasta polyteknikosta. Niin, me juteltiin ja juteltiin, minä luulen, että sen muut huomasivat. Konsuli Dan katseli meitä ja hymyili minulle ja nyökkäsi päätänsä kuten sanoen: 'Kas vain, kylläpä, sinun onnisti!'… Niin, siltä tuntui minusta."

Tora vaikeni jälleen hetkisen. Sitten hän jatkoi:

"Käynhän minä kyläilyillä ja tanssiaisissa ja muissa; mutta en juuri sen tähden, että minä pitäisin herroista joita siellä tapaan. Minusta on kyllä se mukavaa, että he katsovat minua kun tulen, ja että herätän huomiota; mutta nuo herrat ovat liiaksi… kun pitää tanssia yhden ja jutella toisen kanssa — Jumala, miten nuo kavaljeerit, joita olen tavannut, ovat kaikki samallaisia… ja miten nuo kohteliaisuudet ja kuhertelut ovat tyhmiä usein… ja sitten tuo 'intressantimpi' väki, joka aina lukee ja touhuaa ja on niin viisasta — ah, ovathan he kelvon ihmisiä ja uutteria, mutta he eivät näe mitään koko tässä maailmassa, ja miten siivottomia he ovat… astua harppaavat niin että lika räiskyy. Ei, minä en voisi rakastua yhteenkään heistä… Mutta hän… Michael Holm… ah, hänessä mitä lie, josta minä voin hurjistua. Minä en tiedä, mikä siinä koski… mutta hänessä oli tuota käsittämätöntä, jota minä olen niin kauan ajatellut. Hänessä oli sellaista, että hänen luulisi mielestäni hullauttavan naiset… Oh, minun teki mieleni heristää häntä niskasta… Niin! Sellainen vahva, kaunis vartalo! Ja niin blaseerattu mamsellin nokka! Ja sellainen luja leuka! Ja sellainen kaunis suu!… Oh, ihana mies. — Ei mikään tavallinen mies — tuollainen sopivaisesti käyttäytyvä ja untelo pohjaltaan. Ei, hän oli kuin raketti, kun sikseen tuli! oli, brutaali, hurmaavan brutaali! Olisitpa nähnyt kotimatkalla. Höyrylaiva puski suoraan laituria vasten niin että oltiin kaikki kaatua. Hänkös komensi, tiedätkös. Kysyi kapteenilta, mikä hän oli, muka. Hahaha, siinä tuli toinen meno… sellaiseen komentoon he eivät siellä olleet tottuneet. Muuten siinä sujui kaikki hyvin, vanhaan tapaan remputellen… Mutta kapteeni tuli ja pyyteli häneltä anteeksi… hän kai pelkäsi, että Michael nostaisi asiasta pahemman häläkän. — Silloin me tunsimme jo toisemme hyvin, Gunvor… Michael ja minä… me oltiin suoraan sanoen kihloissa."

Tora nyökkäsi: "Niin, hassultahan se kuuluu. Niin, sellainenhan minä olen… en voi noudattaa muita sääntöjä kun niitä, jotka on sisälläni."

"Mutta miten se kävi?… Miten hän kosi?"

"Kosi? Niin, kysyppä sitä. Haha… hän ei suoraan sanoen kosinut ollenkaan… Hän suuteli minua… Niin, ällistele nyt… No, kuule sitten: Mentiin siellä päivälliselle. Minä sain hänet pöytätoverikseni. Ne olivat kai suuremmoiset päivälliset. En muista sitä. Minä vain muistan, että kuuntelin mitä hän puhui, ja vastasin hänelle. Ja katselin häntä. Ensin en tohtinut. Hän katsoi minua puolestaan niin kummallisesti. Mutta sitten minä annoin hänen katsella, ja minä kuten heittäydyin… Ah, minä ikäänkuin vaivuin! — Päivällisten jälkeen me mentiin hiukan katselemaan taloa. Isäntä näytteli meille sitä. Hän oli tiettävästi hyvin ylpeä 'linnastaan'. Sillä linnaksi minä sanoin hänen taloaan ja luulen, että hän oli mielissään. Oi Herra Jumala, miten kiltti minä tahdoin olla hänelle, kun hän oli pyytänyt minua sinne! — Kun talo oli nähty, katseltiin puistoa. Ja puisto oli kaunis. Suuria jalavia ja hirveästi kukkia. Ja ansarikin! siellä oli rypäleitä. Siellä oli hirveän kuuma. Aurinkohan paistoi koko päivän. Viiniköynnökset kiipeilivät kuin liaanit… ympäriinsä, joka paikassa,… ja siellä ihan kuin huurusi… haisi niin happamelta… aivan kuin olisivat kaadelleet sinne tynnyrittäin viiniä. Kun se oli katsottu, mentiin jälleen sisään… Minun täytyi luonnollisesti soittaa ja laulaa. Minä luulen, että tein sen hyvin. Tuli iltapuoli. Kukin huvitteli miten parhaaksi näki. Ei oltu kovin tarkkaavaisia, ymmärräthän. Silloin tuli hän luokseni ja katsoi minua ja sanoi verkalleen: 'Tulkaa kävelemään vähän kanssani. Haluatteko, neiti Pharo?' Olisitpa kuullut hänen äänensä, kun hän sanoi sen!' Niin ovelasti, ja kuitenkin tunsi, ettei siinä vastustus auta. Minun täytyi mennä hänen kanssaan… Minä nousin kohta, kun hän sen sanoi. — 'Minä haluan', vastasin minä… — Ja sitten me käveltiin puistossa. Ensin me puhuttiin; sitten ei enää voitu. Me oltiin mykkiä, Gunvor… mutta kun vaiettiin: ah, se hiljaisuus oli kummallista. Tuntui kuin olisimme sillä sanoneet kaikki. Minä sanoin: minä rakastan sinua! Minä en tiennyt ennestään, mitä se oli. Mutta nyt tiesin. Ja jos kukaan ennen ei ollut löytänyt sitä sanaa — minä sen löysin, vaikken sanonut sitä ääneen. Ja vaikeneminen tuli yhä raskaammaksi ja kuumemmaksi kuta kauemmin kuljettiin, ja yhä huusi välillämme: minä rakastan sinua! — Yhtäkkiä otti hän minua kädestä. Minä en sanonut mitään. Hän katseli sitä. 'Vai niin', sanoi hän, 'vai tämä nopsa käsi se soittaa niin kauniisti'. Ja sitten hän piti käteni."

Gunvor kysyi hiljaa:

"Etkö sinä nykäissyt sitä pois?"

"Enkä nykäissyt, Gunvor. Ja vähän ajan päästä puristi hän sitä vielä kovemmin kuin äsken, ja sitten hän sanoi: 'Mennään ansariin katsomaan viiniköynnöksiä.' — Me mentiin sinne. Minä muistan nähneeni kaikki viiniköynnökset lasiseiniä vasten. Ja siellä oli ihan kuin vielä sakeampi viinin höyry kuin äsken siellä käydessämme. Minua melkein huimasi. Varsinkin kun olin aivan hänen vieressään. Ja ennenkuin arvasin mitään, tempaisi hän minut rintaansa vasten… 'Minä rakastan Teitä, Tora', sanoi hän. Ja minä en ehtinyt vastata: hän tempaisi minua puoleensa ja suuteli minua lakkaamatta. 'Minä rakastan Teitä', sanoi hän vielä kerta. Oh, Jumalani, Gunvor, silloin tuntui minusta, etten koskaan voi häntä unhoittaa. Ja minusta tuntui, että kaikki se, mitä ennen olin elänyt, odotti vain tätä, joka nyt tapahtui. Sentähden minä olin syönyt ja juonut, sentähden laulanut, sentähden hengittänyt. Eikö se ole kummallista, kun se tuli niin yht'äkkiä."

Gunvor istui hiljaa. Hän tunsi olevansa tässä asiassa niin liikaa. Hän ei pitänyt tuosta vieraasta "miehestä", Michael Holmista.

"Kun sinä voit olla sellainen, Tora!"

Tora katsoi häneen: "Teinkö sinun mielestäsi väärin?"

"En tiedä. Minä en tunne sellaista, Tora."

"No niin", sanoi Tora verkalleen, "mutta nyt me siis olemme tosiaan kihloissa. Mutta muista se. Se kyllä päätettiin. Mutta ymmärräthän, että kihlaus pidetään ensin salassa… joten et saa mainita siitä kellekään… Mutta miten sinä olet tullut hiljaiseksi, Gunvor… sinä näytät niin kovin vakavalta. Oletko minulle vihainen, Gunvor?"

Gunvor vastasi hiljaa:

"Ei, mutta olen pahoillani, Tora. Minusta sinä et ole minulle samallainen kuin ennen."

"Mutta rakas Gunvor… tietysti olen."

"Et, sinä et ole. Olet kuten minulta mennyt."

"Oh, elä nyt turhia!"

Tora kietoi kätensä Gunvorin kaulaan:

"Rakas, ollaanhan me yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Sinä olet aina minun paras, paras ystäväni. Sinä ainoastaan."

"Soita nyt jotain, Tora!"

Tora istahti flyygelin ääreen ja soitti kappaleen, josta tiesi Gunvorin pitävän. Gunvor pyysi häntä soittamaan vielä toisen: pienen laulusen, jota hänen äitinsä usein hyräili, hupaisen, vanhanaikuisen laulun. Ja Tora teki hänen mielikseen ja soitti sen kerran, ja alkoi uudestaankin. Mutta silloin hän keskeytti sen yhtäkkiä ja rupesi voiton-riemuisesti soittamaan toista säveltä. Ja hän lauloi laulun, jossa purkausi riemuiten kaikki, mitä hän tunsi. Ja riemu suureni, se julisti koko maailmani iloa, se kohosi ja kohosi, kunnes murtui huutoon: minä rakastan sinua! ja tuo huuto kajahti niin kuumasti ja kiihkeästi, tuhannen kimaltavan flyygelin sävelen seuratessa sitä.

Sitten hän lakkasi ja kääntyi Gunvorin puoleen:

"Minä keksin tämän laulun kerran", sanoi hän, "ja näytin sen opettajattarelle. Hän koetti sitä pianolla ja lauloi sitä varovasti. Haha, sinä et usko, miten tuo sävel ja sanat kuuluivat kauniilta, kun tuo kuipelo niitä lauloi. Ja viimein tuo poloinen kääkkä nyrpisti nenäänsä: 'Hm', sanoi hän, 'minusta tämä laulu ei ole oikein sopiva sellaiselle vallasnaiselle kuin te, neiti Tora…' Oh, Gunvor, eikö se sinusta sovi… eikö se ole kaunis?"

"On", vastasi Gunvor vakavasti, "se on kaunis".

"Onpa on! Minä rakastan sitä!" Hän ryntäsi syleilemään Gunvoria. "Ah, miten kaikki on kaunista", sanoi hän. "Oi, Gunvor, sano nyt, että minäkin olen kaunis!"

VI.

Tora ei ollut enää koskaan uninen. Hän oli tuiki pirteä ja remuava, niin että Gunvorilta meni melkein suunvuoro. Hän ei kyllästynyt enää mihinkään. Hän käveli pitkät matkat, hän kyläili, hän ennen kaikkea innostui musiikkiinsa. "Minun voimani ovat kasvaneet", nauroi hän, "niin sanoi opettajattareni. Niin, minä taidan laulaa nyt paremmin. Minä ikäänkuin ymmärrän kappaleet paremmin. Haha, nehän kertovat Michaelista, kaikkein kauniimmat niistä."

Michael — hänet hän kohtasi joka paikassa. Soitossa, kävelyllään yksinäisillä teillä, joilla tuli vastaan vain joku hiljainen talonpoika, jota he eivät tunteneet tai vieraspidoissa, joissa harva tiesi heidän tuntevan toisiaan ja jossa he voivat mainiosti "olla piilosilla"… puhella outojen ihmisten kanssa… jopa hyvin tarkkaavasti… ja samalla heittää toisilleen kaikki, mitä heillä oli: suurin, säteilevin silmäyksin… tahi sipaista sivumennen toisiaan… nopeasti kuin salama… lyhyesti, kuumasti puristaa toistensa kättä.

Joskus tuli Gunvor heidän kanssaan sellaisiin tilaisuuksiin. He uskalsivat monesti hänen mielestään liian paljon.

Gunvor ei muuten erikoisesti pitänyt Michael Holmista, mutta hän saattoi taas toisaalta hyvin ymmärtää, että Tora hänestä piti. Ja syy, miksi Gunvor ei hänestä pitänyt, oli kai se, että hän oli riistänyt Toran häneltä.

Sillä niin oli käynyt. Kun Gunvor nyt tapasi Toraa, sanoi Tora kyllä: "Ah, sinäkö se olet, Gunvor, hauska että sinut tapasin!" Mutta kun Gunvor kysyi, mihin Tora oli menossa, niin täytyihän Toran sanoa, että nyt hänen täytyi mennä kohtaamaan Michaelia, ja Tora hyvästeli ja kiisi tiehensä suurin, hajamielisin silmin.

Kerran iltapäivällä yksin kulkiessaan tapasi Gunvor Elin ja Jannan. Hän pyysi heitä luokseen, ja he tulivat. He istuivat Gunvorin huoneessa. Rouva Kjeld tuli sisään ja jutteli heidän kanssaan jonkin aikaa ja kysyi, haluavatko he teetä. Kyllä, kiitoksia, he halusivat. Tuokion päästä toi vanha Maija teen. Rouva Kjeld oli jo mennyt omalle puolelleen.

Janna kysyi heti Gunvorilta: "Mikä Toralle on tullut viime aikoina? Hänestä ei lähde järkevää sanaa… Ja mikä loisto-heitukka se muuten on, jonka kanssa hän kävelee? Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa: Michael Holmin?"

"Onko kukaan heitä nähnyt yksissä, Janna?" kysyi Gunvor.

Oliko kukaan nähnyt! He, hän, Janna ainakin tiesi heidät nähneensä monen monta kertaa. Merkillistä muuten, miten nuo rakastelevaiset aina luulevat, ettei heitä kukaan näe. No, Torahan oli niin touhuissaan herra Holmin seurassa, että tuskin näki tai kuuli muuta.

"Tunnetko yhtään Michael Holmia? Hänhän on polyteknikko…"

"Niinkö on", sihahti Janna, "on varmaan olevinaan jotain sinnepäin. Minä tunnen häntä hieman, ennen hänen Ranskan matkaansa. Hänellä on varmasti aina ollut päämääränä: rikastua naimalla… elellä mukavasti ja viettää hyviä päiviä tässä maailmassa… No niin, viisasta hänen kannaltaan katsoen! Ja Torahan on hyvin kiltti ja rikas tyttö. Onhan hänellä varaa pitää loisto-heitukkata."

"Hyi, Janna, miten sinä sellaista Torasta!" huusi Gunvor, "tietäisitpä, miten hän pitää pojasta."

"Mutta hyvä ihminen, eihän Toralla silti mitään vikaa", käänsi Janna, "onhan hänellä täysi oikeus. Ja Holm on tiettävästikin oikein kunnon mies tavallaan."

Hän keskeytti, ja sitten tuli aivan kuivasti:

"Ja minä luulen, että Tora on aistillinen tyttö… joten uskon, että hän rakastaa Holmia enimmin siksi, että Holm kiihdyttää häntä. Hän on varmasti sekä luja että raffineerattu ja kaikkea mitä vain Tora voi toivoa."

Toiset vaikenivat. He eivät tavallisesti vastanneet, kun Janna esitti suorasukaisuuksia.

Gunvor sanoi viimein:

"En ymmärrä, mistä sinä tuollaista tiedät, Janna."

Janna keikahutti hiukan päätänsä:

"Oh, ei tarvitse heitä kauan katsella nähdäkseen, kumpi heistä on palavampi."

Gunvor vaikeni. Hän ei vastannut, mutta sydämessään hän myönsi Jannan olevan oikeassa. Hänen mieleensä johtui tapaus, jonka hän pari päivää sitten näki kyläiltäessä erään yhteisen tutun luona. Tora ja Michael Holm ja hän olivat jääneet kolmisin erääsen kamariin. He juttelivat siinä. Tora oli loistavalla tuulella. Hän pakisi ja nauroi ja lauloi jonkin säkeen vähän väliä… Mutta yhtäkkiä hän heittäysi Michael Holmin syliin ja suuteli häntä kuin hurja, puristaen kaksin käsin hänen ohimoitaan. Michael hillitsi: "Rakas Tora, oletko sinä hullu? Mitähän neiti Kjeld ajatelleekaan sinusta."

"Mitä Gunvor ajattelee," toisti Tora ja katseli ystäväänsä suurin silmin, "että minä rakastan sinua hirveästi, Michael… miksi hän ei niin ajattelisi?"

Tuntui melkein lapselliselta tuo hänen vastauksensa.

Ei, Tora ei tosiaan käsittänyt, että se saattoi näyttää Gunvorista kummalliselta. Ja sittenkin: eikö Tora ollut oikeassa.

"Tora on suloinen, Janna", sanoi Gunvor hiljaa.

Janna vaikeni hetkisen, vastaten sitten:

"Tietysti hän on suloinen… en tahdo olla halpa… tietysti hän on suloinen."

"Muuten", hän kääntyi vakavana Gunvorin puoleen, "mitenkäpä hän ei olisi suloinen. Hän on rikas ja kaunis ja voi harjoitella musiikkia ja olla miehen seurassa, johon on hurmautunut. Kyllä, suloinen hän on, mutta elkäämme silti tulko sentimentaaleiksi häntä kohtaan."

Gunvor vastasi:

"Elkäämme tulko katkeriksikaan."

Janna huudahti tylysti:

"Niin, elkäämme, Sinä! Sinäkin voit olla varma! varmaan tulee sinullekin prinssisi… No, minä himpun hampun koko prinsseille! Jäänpä vain tälleni."

Ja Janna nauroi kuten näyttääkseen tarkoittavansa sitä mitä sanoi. Ja hänen pienet, vilkkaat silmänsä katselivat vuorotellen Gunvoria ja Eliä, kuten nähdäkseen, etteivät he olleet erehtyneet.

Tuokion kuluttua täytyi hänen lähteä. Hänen täytyi mennä voimistelu-tunnille… koko luokka pikku tyttöjä… "He, viime kerralla oli kaksi poika-vintiötä piiloutunut parveen nähdäkseen millaisia tytöt on voimistelupuvussa. Minä huomasin nuo sissit: Hus, ota kiinni! huusin, ja minä edeltä aika keppi kädessä… ja koko tyttö-pataljoona perästä… He pääsivät ulos, nuo suloiset kavaljeerit… Itse iskin pari kertaa niin että he rääkyivät, ja kaikki tytöt puolestansa. Niin nopsasti se kävi. Sellaista ne sietävät!"

Janna sukaisi vaipan hartioilleen ja pani napit huolimattomasti kiinni, ja mutisi, että hänellä on jo kiire joutuakseen ajoissa, ja lähti Elin kanssa.

* * * * *

Gunvor valvoi sinä iltana kauan. Hän ei ollut yhtään väsynyt. Hän ajatteli Toraa.

Hän ajatteli kauan Toraa, ja ne ajatukset olivat rauhallisia ja ennakkoluulottomia. Olipa Tora järkevä tai ei, olipa Michael Holm sellainen tai sellainen, — mitä haittasi, kun Tora vain rakasti häntä koko olennollaan… oh, Tora oli hehkua, hän oli säveleitä ja hän oli kukkia, ruusuja hän oli. Miten hän oli suudellut Michaelia sinä iltana! Herkeämättä ja silmät auki, tuijotellen hänen silmiinsä, ja sitten ne sulkien, kuten kiidätettäisi häntä tuntemattomiin, — ja miten kädet olivat kietoneet poikaa! Gunvor hengitti syvään. Hän kaipasi itse sellaista kuumaa ilmakehää, kaipasi olla onnekas.

VII.

Sen rauhallisuuden ja sävyisyyden alla, joka oli Gunvorin ulkomuodossa, sykki hehkuva toivo. Hänen harmaissa silmissään oli muutakin kuin tuo uneksiva katse, joka oli painunut ajattelemaan isää, joka oli kuollut, ja ihmettelemään hänen pyhää sieluaan. Niissä oli myös kirkkaampia päivänsäteitä, jotka pilkahtelivat halukkaasti kaikkeen siihen maailmassa, johon ihmiset pyrkivät. Hänen sylinsä oli avoinna sille, jonka hän valitsisi, hänen raskas tukkansa lainehti pitkin ruumis-olennon niskaa ja selkää, hänen jalkansa astelivat lujasti maan kamaralla. Hän tuli päivä päivältä yhä enemmän naiseksi.

Toran kauneus ja onni vaikutti paljon siihen. Ystävättären rakkaus, hänen laulunsa, pehmoinen tuoksui joka häntä ympäröi, hänen silmänsä, jotka tuikkivat ja kimalsivat kuumasti, hänen suunsa, joka puhui haltioituneita sanoja, kaikki lumosi Gunvorin sielua.

Tora oli palannut Gunvorin luo, hän ei voinut elää ilman häntä. Ensi aikoina sen jälkeen, jolloin hän oli tavannut Michael Holmin, oli hän ollut kuuro ja sokea! kaikille muille paitsi hänelle — hänet oli kuin temmattu! toisiin ilmoihin.

Mutta nyt ei Toraa enää häikäissyt. Rakkaudesta oli tullut hänelle säteilevä arkipäivä. Ja tuossa pitkässä, valoisassa hohteessa hän tarvitsi jotakuta, joka kuunteli häntä, hänellä täytyi olla joku, jonka kanssa hän voi sielunsa pohjia myöten puhua siitä elämästä, joka aina ja lakkaamatta poltti häntä, elämästä, joka sai hänet kiihkeästi hengittämään, elämästä, jonka hän tunsi niin voimakkaasti, että usein luuli henkensä lähtevän.

Gunvor kuunteli Toran sanoja; kun he olivat kävelyllä, kun he istuivat kahden joko hänen tai Toran luona, kun he kävivät Toran vanhempien kotona "Huvila Takatalossa…" Yksin päivällispöydässäkin Tora saattoi innostua. Hän kilisti Gunvorin kanssa ja kuiskasi hänelle: "Michaelin malja!" niin oudosti hymyillen, että ukko Pharo aavisti jotain: "Noo, mitäs salahankkeita teillä on?" Silloin saattoi Gunvor kuiskata jälleen: "Kuules, isää, hän ei ole tuhmimpia. Hän arvaa varmastikin jotain… No, pianpa saa tietää" — —

Gunvor kuunteli aina hartaasti Toraa. Silloinkin, kun Tora ei oikein puhunutkaan, vaan hyräili hiljaa tai vain hymyili. Tora oli lumonnut hänet.

Ja kuitenkin… joskus valtasi Gunvorin selittämätön tunne. Toran elämä, rikas ja onnellinen, ikäänkuin loukkasi jotenkin Gunvoria. Se ei ollut suinkaan kaunaa eikä kateutta. Se oli paremminkin elämän ja ilon arastelua, se heräsi hänessä joskus ja veti hänet loitos kaikesta riemusta ja toi kaipuun ja varjon kaipauksen. Kaipuun ehkä pieneen, hiljaiseen kaupunkiin, juuri illan tullen… teille, joka johti penkille vanhain puitten alle… jossa yksinäinen mies istui pikku tyttöineen, joka kyseli kaikellaista… Jokin sana tuon parin puhelusta saattoi kaikua hänen korvissaan; pikku tytön harras kysely ja miehen kärsivälliset vastaukset… Ja kun Gunvor nyt kuunteli menneiden aikain sanoja, niin usein kulki hänen sielussansa tuskallinen surun ja vaivan kaipaus, ja viivähti siinä — kunnes se haipui.

Merkillistä; se haipui jälkeä jättämättä, ilmaisematta, mistä se tuli, minne katosi.

Ja kohta senjälkeen hän taas rakasti Tora Pharoa, tuota tyttöä, joka aina jutteli ilosta, jota tunsi. Niin hänestä oli ihana nähdä yksin Toran huuliakin, jotka janosivat suudelmia, ja hänen valkeita käsiään, jotka halusivat kietoutua Michael Holmin kaulaan.

Ja juuri äskeisten selittämättömän surun hetkien jälkeen tunsi Gunvor rajatonta elämän janoa. Hän halasi iloa, suurempaa kuin oli kellään, koko maailmassa.

VIII.

Tora oli uskonut Gunvorille onnensa. Täytyihän hänen uskoa surunsakin, kun ne lähestyivät.

"Mehän oli päätetty olla salakihloissa vielä jonkin aikaa", sanoi hän kerran. "Michael toivoo nimittäin saavansa erään uuden tiilitehtaan inspehtorin paikan, ja sehän kuulostaa komealta ja on hyvä ottaa huomioon. Meidän poika kullan nimihän ei ole liioin hyvä, ystäväni. Hänhän on antanut rahainkin mennä, eikä ole ansainnut itse mainittavasti… eikä huolinut kiusata itseään juuri… Ja sitten on niinkin, että hänhän on seikkaillut koko lailla… ymmärrät… No, kaikki hän on tunnustanut minulle, ja hänen ei ole ollut helppoa, voin vakuuttaa. Kaikki naisethan ovat kiusanneet häntä rakkaudellaan. Itse olen nähnyt monia kirjeitä… aivan hurjistuneita… he tahtovat olla vaikka hänen orjiaan, sanovat… ja niistä on monta kerrassa hienoa naista… no, jos hän nyt taipui, kukapa olisi hänen asemassaan jaksanut muuta! — Ja sitten; jos hän onkin hukannut rahojaan, mitä se haittaa. Rahaa on minulla, ja rahat ovat sitä varten, että kaksi sellaista miekkoista kuin Michael ja minä niitä käyttäisimme. Ha, vai mitä, Gunvor? Myönnä sinä vaan… ah, minä kyllä tiedän, ettet sinä ja moni muu oikein pidä Michaelista… niin, minä sen huomaan… ei, luonnollisestikaan sinä et tahdo vastustaa häntä, mutta kuitenkin… oh, mutta hänpä on juuri minua varten luotu… hän on makuni mukainen… kova ja hieno yhtaikaa… että säkenet räiskyy, kylmät, salamoivat säkenet. Ah, hän on minun, sellaista minä juuri tahdon."

Sillä kertaa oli Tora rauhallinen; mutta sittemmin hän selitti innoissaan:

"Ei maksa vaivaa pitää kihlausta salassa. Nyt sai isä tietää, että minä seurustelen paljon Michael Holmin kanssa. Huomenna minä kirjoitan hänelle ja kerron kaikki suoraan."

Ja seuraavana päivänä hän tuli ja ilmoitti levotonna:

"Isä on kaupungissa, minä kerroin hänelle kaikki. Hän lievimmin sanoen vastustaa liittoa, luonnollisestikin hän alkoi vanhanaikuisen lorun teikareista, jotka ovat köyhiä kuin rotat ja tahtovat naida rikkaita liikemiesten tyttäriä. Oh, isä on kovin kopea rikkaan liikemiehen arvosta, ehkä liian kopea… mutta nyt se ei auta, minä panen kovan kovaa vastaan. Minä en ilmoissa ikänä anna Michaelille rukkasia."

Ja jälleen hän tuli seuraavana päivänä, kiireesti, heittäysi sohvaan ja puhalsi:

"Huh, millaista elämää! Nyt oli suoraan sanoen pikku sota, Gunvor, ja minä luulen, että minä voitin! Se meni kuitenkin helpommin kuin luulinkaan. Minä kävin isän luona hotellissa. Hän näytti niin juhlalliselta. Sitä 'toimeentuloa' hän taisi ajatella. Minä sanoin: niin, isä, kyllä minä näytän sinulle, että Michael ja minä emme tarvitse noita siunattuja rahoja, joita sinä vain ajattelet. Minä en pyydä sinulta killinkiä! Niin sanon, ja sitä tarkoitankin. Minä annan komeuksille himp-hampun, kunhan vain saan Michaelin. Ne rahat me kyllä saadaan, joita me tarvitaan.

"Isä vastasi hartaasti: 'Rakas Tora, mahdotonta sinä ajattelet. Hänhän on vaatelias, ja mihinkäs sinä olet tottunut! Ettehän te tyhjästä elä. Kun hän vain osaisi tarttua oikein työhön… ruveta ikeesen… Mutta hänpä onkin liian hieno siihen, se kaunis junkkeri.'

"'Kylläpäs, isä', vastasin, 'toki hän tekee työtä, kun minä pyydän. Ja minä annan soittotunteja… usko pois, kyllä se sujuu.'

"'Sinä luulet, Tora, että se sujuu, — oi, jospa niin olisi, mutta minä pelkään, että sinä näet totuuden liian valoisana.'

"Isä sanoi sen hyvin lempeästi ja huolehtivasti. Ja silloinhan minä en saattanut olla sanomatta hänelle, mitä ajattelin: 'Eikö se nyt ole merkillistä, isä, että minun täytyy puhua sinulle tällaista… soittotunneista ja muusta… sinulle, jolla on niin hirveästi rahaa.'

"Silloin isä kohotti nopeasti päätänsä ja vastasi:

"'Minulla on ja ei ole, Tora, muista se! Kaikki varani ovat liikkeessäni. Jos se menestyy, olen rikas, jos se ei menesty, tulee minusta vaikka kerjäläinen. Maailmassa voi sattua mitä tahansa.'

"'Oh, rakas isä, mitä tyhjää. Sinähän olet miljonääri hyvinkin.'

"Silloin isä pudisti päätänsä ja nytkäytti hartioitaan, teeskennellen, ymmärräthän, kuten ainakin varma kauppias.

"'Olen minä miljonääri, hyvinkin', sanoi hän vain.

"'Niin oletkin… minä olin eräässä seurassa tunti sitten… Ja siellä jutteli eräs nuori asianajaja siitä, miten mahdottoman rikas sinä olet, ja siihen minä nauroin; 'paljonko tarjoatte hänestä!' sanoin. 'Oh, neiti, miljoonan puhtaassa rahassa', vastasi hän aivan vakavasti, 'ja luulenpa sillä kaupalla sievoisesti voittavani.' Mitäs nyt sanot, isä?'

"'Kun olisit myynyt minut', vastasi isä hiljaa. 'No, totta puhuen, Tora, katsastetaan nyt asiaa. Jumala sinua siunatkoon', sanoi hän viimein, ja sitten hän suuteli minua, isä rakkaani.

"Joten ymmärrät, Gunvor, että hän on pohjaltaan hyvä. Vakava ja arvelevainen kyllä, mutta kuitenkin hyvä. Oh, hän kyllä tuntee minut, me ollaan oikeastaan kovin hyviä ystäviä, isä ja minä. Ja kyllä kaikki onnistuu, saathan nähdä."

IX.

Nuorisoa on vaihtelevaa ja moninaista. Katsokaa sitä sen monissa muodoissa. Kas, tuossa tulee voitokas nuorukainen: hän näkee ihanan tiensä avoinna, hän ryntää suoraan kaikkiin elämänihanuuksiin, hän keinuu kuin prinsessa elämästä autuaana kultavaunuissaan, häntä palvelevat kaikki, häntä ymmärtävät, kadehtivat kaikki. "Sellaisen sen nuoren pitää olla", sanovat vanhukset…

Mutta kas tuolta tulee pettynyt nuorukainen. Hän näki, että hänen kaikki tiensä oli tukettu, siksi hän etsii syrjäteitä, siksi käy yksinään ja vaieten. Häntä ei palvele kukaan, häntä pilkkaa moni. "Miksi hän ei ole iloinen ja laulele?" sanovat vanhat, "kun me oltiin nuoria, niin me oltiin iloisia. Maailma taantuu yhä."

Tuolta tulee uusia joukkoja, jotkut riemuitsevat, jotkut taistelevat, surevat, toiset hiipivät kumarassa toisten perästä, jo äidin kohdusta onnettomuuksien leimaamina.

Ja yhä tulee laumaa. Toiset tavoittelevat yhtä, toiset toista. Jotkut tahtovat tulla rikkaiksi, toiset halaavat rakkautta, toiset kunniaa. Mutta useimmat eivät tahdo omistaa mitään erikoisesti; he tahtovat elämän kaikkineen mitä siinä uskovat olevan.

Mutta tunnetkos, miten nuo parvet elävät. Sekä helvetin että taivaan lapset. Tunnetko, miten heidän verensä on levoton. Rakasta heidän elämäänsä kaikissa sen muodoissa; sillä se värähtelee ja taistelee. Rakasta tuota kuohuvaa kultavaunujen prinsessaa — rakasta myöskin noita mykkiä ja kumarapäitä. Elämänpalo ja nuoruuden into antaa kumpikin heille annettavansa: remuavan riemun ja vaikenevan tuskan.

Väkeväin ihmisten nuoruudenliekki palaa kauan. Hapset saattavat harmeta, mutta silmä kiiluu yhä värähtelevästä sielusta. Mutta viimein ottaa ikä osansa. Ja ihminen asettuu hiljaa paikoilleen, ja levähtää. Mutta illan kylmetessä ympärillä he ajattelevat moninaista. Ja moni mennyt muuttaa väriään. Moni, joka oli liian kalpea, punertuu, ja moni haalistuu.

Ja hän näkee auringon nousevan ja laskevan. Hän näkee talvet ja kesät ja keväät ja syksyt. Hän näkee kukkien kuihtuvan, minkä hän on nähnyt lukemattomia kertoja, ja hän näkee tuttujen kuolevan. Hän näkee nousevan uusia polvia, jotka ovat hänelle vieraita. Ja vihdoin hän seisoo yksin ja katselee ympärilleen, ja hänestä tuntuu, että itse päiväkin on kylmempi kuin oli silloin, kun hän oli nuori.

* * * * *

Sillä hiljaisella kadulla, jonka varrella rouva Kjeld asui, kuului joskus ohiajavain rattaiden räminää, tai jokin nuori, hilpeä ääni, joka nauroi ja jutteli niin remakasti, että se ikäänkuin keskeytti hetkiseksi hiljaisuutta. Ja etehisen viereisessä huoneessa joskus vielä juttelivat ja nauroivat Gunvorin ystävättäret…

Niin, he nauroivat ja elivät, kun taas rouva Kjeldin kamarissa oli hiljaisuus. Siellä ikäänkuin päivä alkoi laskeutua. Rouva Kjeld istui suuressa nojatuolissaan. Hän istui useimmiten yksinään. Hänellä oli tavallisesti ompelus käsissä, tai hän neuloi. Neula pisti pistoksen toisensa jälkeen, tahi kerä pyöri lakkaamatta kokospähkinän kuoressa…

Joskus kädet väsyivät. Silloin hän nousi ylös ja katsasti kukkia. Siinä ne olivat, hänen lemmikkinsä, joita hän aina oli ymmärtänyt. Ne olivat niin hiljaa ja kasvoivat rauhallisesti ja turvassa. Jokainen vuoden aika antoi omansa. Kevät, kesä ja syksy. Ja talvella nukkuivat kukkaissipulit kääreissään odotellen kevättä.

— Kun päivä vaipui ja hämärä tuli, ei lamppua heti sytytetty. Mutta nyt heräsi muistojen pimeällä hetkellä hiljainen kamari jälleen eloon. Rouva Kjeld istahti pianon ääreen ja soitti ja lauloi. Vanha klaveeri heräsi. Ja sävelet purkausivat vanhasta rinnasta, joka pian oli laulamisen unhoittava. Ja laulut, joita ei kukaan enää tuntenut, nousivat kuin pitkästä unesta ja hypähtivät esille, peloissaan ja kummastellen. Nuo kaksi ääntä, klaveerin ja vanhan rouvan, yhdistyivät kuin merkilliseksi tanssiksi; mutta tuo pari oli nyt kuihtunut, ja silkki oli haalistunut, ja ruusut olivat kelmeät:

Ah, ruusupensas tuoksuaa, on armain kesäkuu…

Ja silloin tällöin tuntui, kuin he olisivat tavoittaneet toisiaan kädestä; mutta värisevät sormet hamusivat harhaan, ja he tanssivat suurella vaivalla tanssin loppuun.

Mut' elomme on haihtuvaa ja veri seisahtuu.

Joskus tuli Gunvor sisään ja istahti kuuntelemaan kunnes äiti lopetti. Hän tunsi nuo äidin pienet laulut. Hän oli kuullut niitä niin monet vuodet. Kerran aikoinaan, hyvin kauan sitten, oli hänen äitinsä laulanut suuriakin lauluja; mutta nyt ei ollut jäljellä muuta kuin nämä hyräilevät säkeet vain — ja ne heikkonivat vuosi vuodelta.

Kun rouva Kjeld lopetti, meni Gunvor hänen luokseen ja suuteli häntä:

"Kiitos laulusta, äiti."

Ja rouva Kjeld nosti silmänsä kuten heräten:

"Sinäkö se, Gunvor?… Minä en kuullut sinun tuloasi."

"Sinähän lauloit, äiti. Niin hartaasti. Ettet kuullut ihan mitään."

Mutta rouva Kjeld ei sallinut siihen koskettaa.

"Hartaasti? Niin, mikä ties!… Mutta nyt on jo pimeä… pannaanpa lamppuun tulta, Gunvor."

Gunvor veti uutimet ikkunan eteen ja sytytti lampun. Ja kamari tuli vielä hiljaisemmaksi kuin päivällä; sillä tuo kellervä lamppu, jonka sydäntä ei koskaan väännetty kovin korkealle, verhosi vanhat mahonkiset huonekalut ja pikku korut puolihämärään.

Ja lampun ääressä istuivat äiti ja tytär keskenään puhellen., Gunvor kertoi äidilleen, mitä nyt oli kokenut. Hän kertoi Torasta ja Jannasta ja Elistä. Hän kertoi Toran kihlauksesta, ja rouva Kjeld nyökkäsi tuontuostakin päätään kuten ilmaisten, että kyllä hän ymmärsi, mitä kuuli. Hänhän oli nähnyt monesti Tora Pharon ja puhellut hänen kanssaan; ja mitä hän hänestä tiesi: Tora oli ainakin kaunis, kelpo tyttö. Kun rouva Kjeld nyt kuuli, miten rohkeasti Tora oli sanonut isälleen, niin rouva Kjeld nyökkäsi: "Kappas, kappas! miten tarmokkaalta hän tuntuu." Ja kun hän nyt kuuli Jannan arvelut, lausui hän ainoastaan: "Oh, sellainen loru ei auta!… kun tyttö nyt kerran on häneen rakastunut… Janna saa heittää järkeilynsä."

Rouva Kjeld ei enää paljoa välittänyt Jannasta. Nuoren tytön "järkeily" oli hänestä huomattavasti vastenmielistä. Joskus oli Gunvor alkanut jutella, että ollappa "sellainen kuin Janna", — siitä rouva Kjeld tuskin piti. Janna piti silloin tällöin luonaan pieniä kokouksia, joissa pohdittiin "ajankysymyksiä". Rouva Kjeld ei pitänyt siitäkään, että Gunvor kävi niissä kokouksissa. Siksi sanoikin rouva Kjeld aina, kun Gunvor lähti tapaamaan Jannaa ja hänen ystäviään: "No, mitähän tärkeää asiaa sitä nyt tänä iltana pohditaan?" Kerran nauratti Gunvoria: "Sinä olet tullut niin kummalliseksi, äiti. Sinun mielestäsi minun pitäisi vain käydä siellä, jossa pidetään hauskaa." Rouva Kjeld vaikeni hetkisen, sitten hän vastasi: "Oi, minä vain tahtoisin, että sinä olisit nuori, Gunvor. Rakkaani, ole nuori ja iloinen, ja näe kaikki kaunis ja tunne juhlaa."

"Mutta sinä, äiti sinulla ei kai ollut aina kovinkaan hupaista isän kanssa. Sinun oli kai monesti hyvinkin vaivaloista. Oletko unohtanut, että valitsit juuri sen?"

Siihen ei rouva Kjeld enää mitään vastannut.

* * * * *

Vanhuus, hiljaisuus, — kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin taistelevat ja vaivautuvat?

Kun rouva Kjeld tuli ikä-naiseksi, kaipasi hän rauhaa, muistellakseen ja ajatellakseen. Siksi tunsi hän hiljaisuuden läheisyydessään kuin suuren, valkean taulun, johon hänen muistonsa piirsi kuvia. Mutta nuo kuvat, joita hänen muistonsa nyt piirteli, olivat hyvin kauan sitten menneiltä ajoilta. Ja kuvat ilmenivät kauniimpina ja valoisampina kuin ne aikoinaan ehkä olivat hänestä olleet.

Hilpeitä kuvia tuli esiin, hohtaen hetkisen ilmi elävinä, — ja katsoivat jälleen kiireesti. Toiset tulivat ilmi kalpeina ja liikuttivat häntä kuin puolin kuiskattu sävel, jonka ääniä on vaikea eroittaa.

Hän muisti lapsuutensa ja aikaisimman nuoruutensa. Hän muisti hyvän ja hyvinvoivan lapsuudenkotinsa, hän muisti kepsuttelunsa kaduilla ja taloissa. Hän oli kohdannut tämän maailman lapsia, iloisia ja suruttomia, helposti nauravia ja pian kyynelensä kuivaavia. Hän kuuli heidän ääntensä kaiun, noiden vanhain, ystävällisten herrain, nuorten miesten: "Päivää. Emma neiti, tuletteko varmasti kylälle tänä iltana?"… "Päivää, Emma neiti! miten te kukoistatte tänään…" Ne olivat iloista väkeä, kelpo väkeä, ja toivoivat hänelle hyvää… Ja kai joku nuori, virkku mies ajatteli sellaistakin, että Emma Farnerista tulisi hieno emäntä mukavaan kotiin.

Ja itse hän ajatteli ennenkaikkea matkaansa ulkomaille, lauluaan, jota tuhannet ihmiset kiehtoutuisivat kuuntelemaan…

Ja niin hän oli tavannut Kjeldin. Ja hän oli tempautunut irti kaikesta. Noista ystävällisistä ihmisistä, heidän suopeudestaan ja ilostaan, laulustaan ja suuresta maailmasta… hän oli seurannut Kjeldiä hänen kummalliseen elämäänsä, hänen pimeään kirkkoonsa… Sillä vaikka he olivat karkoittaneet hänet kaupungin kirkosta, — kirkossa hän asui, siellä hän oli kotonansa. Mutta siellä oli usein kolkkoa, autiota aina tähtiin saakka, kaukaisiin, juhlallisiin tähtiin.

Voihan olla niin, että hän monta kertaa oli toivonut päiväpaistetta ja kukkia ja keveää iloa ja lempeää kaihoa. Kjeldin luona oli aina hiljaisuus ja valtava tummuus. Hänen valonsa oli purpuraa; se oli liian väkevää muiden ihmisten silmille…

Mitä tapahtui hänelle tähän aikaan? Miksi hän ajatteli sellaista nyt? Merkillistä, hän ei tuntenut entistä itseään enää…

Olihan hän ollut onnellinen Kjeldineen… Niin, olihan hän aina…

Ja nyt hän ei tahtonut mitään tietää, ei mihinkään vastata… Hän ei tahtonut levottomuutta. Hän tahtoi olla hiljaa. Hän ei tahtonut pulmia ajatella…

Hän tahtoi vain muistella kauan sitten menneitä päiviä…

Hän tahtoi muistella lapsuuden-kotiaan. Auringonsädettä, joka hiveli hänen poskeansa, kun hän katseli kadulle vanhanaikaisten ruutujen läpi, kun ikkunalla neilikat puhkesivat, ja verenpisara riiputti raskaita kukkiaan, joita kukkakepit tukivat. Ja noita ihania päiviä puutarhassa hän tahtoi ajatella, jolloin kirsipuista otettiin marjat. Ja joulupuuta makeisineen, ja monia paketteja ja lahjoja…

Nyt kun lähestyvä vanhuus toi hänelle rauhaa, etsi hänen sielunsa halukkaasti nuoruuden puhdasta huolettomuutta.

* * * * *

Vanhuus ja hiljaisuus — kaikki kalpenee, kelmenee! Miksi ihmiset niin paljon taistelevat ja vaivautuvat?

Antakaamme edes sen, jota rakastamme, olla vapaana.

Kun rouva Kjeld katsoi Gunvoriin, toivoi hän pelkästänsä hyvää, kirkasta päivää. Gunvorin elon ei pitänyt tulla vaikeaksi. Hänen ei pitänyt joutua vakavan taistelun uhriksi. Olihan rouva Kjeld jo itsensä uhrannut… Niin, nainen saattaa uhrata itsensä; mutta hänen lapselleen riittäköön iloa aina.

* * * * *

Antaa päivän mennä. Illan pimeys tuo unen. Silloinpa pikku lapset nukkuvat punoittavin poskin, äidin kävellessä, vaaliessa heitä, ja lauhkeasti tuudittaessa ja laulaessa kehtolaulua, että he nukkuisivat turvallisesti. Kun Gunvor oli pieni, lauloi rouva Kjeld hänelle erästä laulua, jossa kerrottiin, että nyt kanteli äiti lasta, joka oli pieni ja vielä voimaton; mutta kerran on hänen kannettava äitiänsä:

"Kun minä olen pieni, ja sinä olet suuri."

Niin, sinnehän se nyt kallistui. Pian piti Gunvorin olla kiltti hänelle ja vaalia häntä.

Ja rouva Kjeld tiesi kyllä, että hän sitten, kun tulee sairaaksi, saattaa rauhassa asettua levolle ja hengähtää pitkän, lujan tyttönsä turvissa… ihan yhtä levollisesti kuin Gunvor ennen muinoin lepäsi pienenä hänen sylissään ja nukkui ja hengitti elämää.

Vanhuus ja hiljaisuus — kaikki kalpenee! kelmenee…

X.

Sinä vuonna tuli Gunvorille merkkitapaus. Hän rakastui ensi kerran. Se tunne ei kasvanut seurustelusta ja puhelusta. Se syntyi yhtäkkiä. Se valtasi hänet vavistuksella.

Se tapahtui eräänä kesäpäivänä, ja vähän aavisti hän aamulla, millaista hänen illalla olisi.

Tora Pharo kävi noutamassa häntä sinä päivänä ulos, ja he kävelivät kierroksensa kuten tavallisesti. Tora puheli paljon lähestyvistä häistään. Michael oli nyt erittäin hyvissä väleissä isän ja äidin kanssa. Isä oli kyllä totinen eikä oikein iloinen; mutta se johtui kai liiasta rasittumisesta. Hän sanoi aina: "Niin, niin — pitäkää vain oikein paljon toisistanne, niin kyllä kaikki onnistuu."

Tora puhui paljon muutakin. Hän puhui myötäjäisvaatetuksista. Siitä tuli kaunis, mutta kuitenkaan niin kaunis kuin hän oli toivonut. Ah, hän oli muun muassa haaveillut hienoja liinaisia, joissa oli pitsit, hyvin paljon pitsejä, ja kaksi kaunista aamupukua hän olisi tahtonut… hän oli ne melkein jo tilannut… paksua, englantilaista raaka-silkkiä… mutta niitä hän ei saanut… hän sai vain kohtalaista kiinalaista… Ei, isä oli hyvin säästäväinen…

Ystävättäret kävelivät yhä. He tulivat viimein satamaan asti. He katselivat laivoja… arvailivat, minne nuo suuret laivat olivat lähdössä…

Aurinko paahtoi meren läheisyydestä huolimatta. Terva juoksi ja tipahteli pitkin pienten, mustain jaalojen kupeita, jotka olivat laiturissa.

He kääntyivät, aikoivat palata kotiin. Eräs nuori mies seisoi kadun kulmassa. Kirkkaassa päiväpaisteessa. Hän oli koko pitkä, mutta varsinkin harteva. Hänen silmänsä olivat tiukat ja kiilsivät valoisasti. Hän tirkisteli vasten päivää. Piirteet voimakkaat ja kauniit. Musta, hieno, sakea tukka. Hän tervehti Toraa, joka hymyili kuin tuttavalle ainakin: "Hyvää päivää".

Kun he menivät ohitse, katsoi nuori mies Gunvoriin. Hän katsoi rauhallisesti, tahtoipa Gunvor tai ei. Ja Gunvor tunsi, tietämättä syytä, että miehessä oli mahti, joka hänet valtasi.

"Kuka se oli?"

"Se oli eräs Michaelin ystäviä, Einar Henning… juristi."

Vähän ajan päästä sanoi Gunvor vitkastellen:

"Sinä puhut usein, että se ja se on kaunis. Minä en melkein koskaan välitä niistä kauniista. Tuo oli kaunis, kuuletkos."

"Niinkö arvelet? Kyllä, onhan hän koko aistikas." Gunvor ei puhellut juuri enää tällä kävelyllä. Mutta vielä pari kertaa hän mainitsi tuota miestä, jonka he olivat nähneet.

Tora katsoi viimein häneen hymyillen.

"Mutta Gunvor! Sinähän taidat olla rakastunut."

Gunvor vastasi rauhallisesti:

"Minä en oikein tiedä, mitä rakastuminen on, Tora. Muuten minä luulen, että jos minä keneen voisin rakastua, niin hän se olisi. Niin uskon."

Tora nauroi kummastellen:

"Jaha… no täytyy tunnustaa… sepäs kävi joutuin! Jospa jo pidät Einar Henningistä."

Mutta Gunvor ei viimein ottanut siitä puhuakseen:

"Oh, Tora, mitä me tässä loruamme. Minä en todentotta virka enää Einar Henningin nimeä."

Tora Pharo ei kuitenkaan hellittänyt:

"Oh, Gunvor, tällä kertaa minä en vaan luota sinuun."

"No, jos sitten sanon häntä vain 'siksi', niin oletko tyytyväinen? Niin luulet minun puhuvan Michaelista…"

He nauroivat molemmat, ja alkoivat pian puhella muusta.

— Mutta minkäpä Gunvor sille voi? Joka päivä kulki hän nyt sitä katua, jolla hän Toran kanssa sinä päivänä oli nähnyt 'sen'. Gunvor ei häntä nyt tavannut. Hän istahti puistikkoon ja tähysteli päiväpaisteisen kadun toiselle puolelle. Paljon kulki kävelijöitä; mutta se ei tullut.

Mutta sitten hän viikon kuluttua kulki aivan toista katua. Ja yhtäkkiä se tulee vastaan. Tulee iloisena ja varmana, ei aavista Gunvorista mitään. Katsoo tiukasti häneen, sillä sellainen hänen katseensa on.

Ja jälleen kuohahtaa Gunvor, ja hänen sielunsa kirkastuu ja hänen huulensa avautuvat kiihkeästi, ja hän haluaa huutaa riemusta.

Gunvor kulkee tietään. Hän ei ehdi paljoa ajatella. Ajatukset tulevat palasittain kuin ihanassa houreessa.

Mutta Tora Pharo puhui sitten harvoin Einar Henningistä, ja aina hän sanoi häntä vain "siksi". Mutta kun hän mainitsee hänestä, hymyilee hän tuskin huomattavasti. Sillä tuo nuori nainen on kuin naiset useimmiten: hän on suudellut satasen kertaa ja rakastanut monta päivää, ja siksi hän on ylpeä ja tahtoo olla Gunvorin neuvonantaja, joka on rakkaudessa niin nuori ja kokematon.

Mutta kerran iltapuolla heidän erotessaan sanoi Tora:

"Tule luokseni huomisiltana, Gunvor… kello 8. Meille tulee muutamia ystäviäni… ja Michaelkin." Ja hän lisäsi: "Ota se kaunein pukusi. Koetaan oikein juhlia."

"Sinähän tiedät, ettei minulla ole parempaa kuin se vihreä, Tora."

"Se somistaakin sinua erinomaisesti. No niin, sinä tulet."

"Kello 8. Kyllä, kiitokset. Tulen mielelläni. Hyvästi, Tora."

"Hyvästi, Gunvor."

He jo erosivat; mutta yhtäkkiä juoksi Tora Gunvorin perästä. Ja hän hymyili ja nauroi ja katseli suurin, onnellisin silmin ystäväänsä:

"No saat sen kuulla, niin sinulla on jotain iloa jo etukäteen. Hänkin tulee, Gunvor kultaseni. Niin juuri, 'se'. Hyvästi, hyvästi… Tervetuloa siis!"

Gunvor jäi seisomaan. Tora juoksi pois, pysähtyi ja viittasi hymyillen hänelle ennenkuin katosi.

— Se ei tuntenut Gunvoria, joka luuli aina häntä tuoksi maltilliseksi ja rauhalliseksi tytöksi, jonka puhe oli vain "kyllä" ja "ei", — eikä muuta.

Sinä iltana Toran luona — hymy vavahteli ja silmät kimalsivat. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tavallisensa. Kunhan ei vaan muut huomaisi. Torasta ei hätää; mutta nuo muut.

Aurinko laski. Koko luode paistoi. Ensin väkevän keltaisena — sitten punaisena kuin sakea tuli — ja sitten ruosteenpunaisena… riutui. Gunvorin täytyi katsella päivän laskua. Hänen sielunsa kuohui tunteista. Ah, Jumala, hän rakasti tuota miestä. Rakasti häntä Hänen täytyi vähän väliä hillitä itseään: hänen täytyi olla rauhallinen. Muuten ne varmaan huomaisivat.

He puhelivat kauan yhdessä, hän ja Einar Henning, Einarin lähistöllä hän istui mielellään. Hänet täytti Einarin läsnäolo. Kun Einar hänelle vain puheli, se oli jo liikaa. Gunvor näki, miten Einar riutui ja Gunvor antoi hänen riutua. He puhelivat koko illan yhdessä. Viimein näki Gunvor toisten nousevan mennäkseen. Hänenkin täytyi lähteä. Tora suuteli häntä hymyillen, kun hän poistui.

Vanha Maija ei sinä iltana noutanut häntä Toran luota. Nuoret tyttöset ovat ovelia, kun niikseen tulee. Einar Henning saattoi hänet kotiin, ja nuo tyhjät, pitkät kadut muuttuivat iloisiksi ja liiankin lyhyiksi.

Nyt alkoi tuo nuori leikki näille nuorille. Kevyt nauru ja juttelu kaiken maailman asioista. Ei sanalla ilmaistu, mitä he tunsivat. Mutta he tiesivät sen kumpikin.

Saisko hän tulla tapaamaan neiti Kjeldiä huomenna.

Kyllä, hän tulkoon!

Ja Gunvor nukkui yönsä sikeässä unessa ja heräsi onnellisena. Ja päivä paistoi, ja kesääkin oli loputtomasti tänä vuonna. Ja hän meni Einar Henningiä kohtaamaan. Ja kas, tuolta hän tuli vaaleissaan. Ja tänään hänellä oli vielä napinlävessä punainen ruusu… olipa hän vielä herttainen narri, vaikka oli jo virkamies ja kahdenkolmatta vanha herra… On, hän tiesi kyllä, että punainen ruusu sopi hänen mustan tukkansa väriin ja kasvojensa ruskeuteen ja päivettyneesen tummuuteen.

Nyt alkoivat he kävellä. Ilman päämäärää, vain keväiseen luontoon. He samosivat mäkiä kuin linnut, kuin poikaset, ja ajattelematta päivällisaikaa ja muita porvari-huolia. "Mutta arvaattekos, että kello on kolme, ja että me ollaan täällä ihan sydänmaassa, neiti Kjeld?"

No, ei auttanut peljästyä. Ja hauskaahan oli syödä suolattua lihaa ja juoda piimää talonpoikain pirteissä. Kerran iltapäivällä he tapasivat toisiansa Gunvorin kulmalla, eräällä vanhankaupungin hiljaisella kadulla ja he istuivat puiden alla ja kävelivät pitkin teitä, — ja ennenkuin aavistivatkaan, yllätti heidät harmaa hämy.

Ilta tuli.

Mutta sinä iltapäivänä oli Gunvor kuullut pojan sanovan, miten paljon Einar piti hänestä. Ja hän oli tuntenut Einarin käden vyötäröllänsä, ja hän oli tuntenut hänen huulensa huuliaan vasten, ja Gunvor oli kylpenyt, kiitänyt onnessaan kuin kala meressä, kuin lintu ilmassa, hän oli kotiutunut suureen, puhtaasen onneen, hän oli hekumoinut siinä nuorekkaasti ja ahnaasti.

Kun hän sinä iltana nousi pimeitä kiertoportaita, näyttivät portaat pimeässä hupaisilta, ja porraskäytävän puolipyöreästä ikkunasta hän katseli pienelle pihalle, ja sekin oli soma, valkeine kissoineen, joka tietysti aina istui siellä.

Rouva Kjeld työskenteli yhä lampun ääressä. Hän joi nyt teetä ja puhalteli keittiön hiilipesään, kun Gunvor tuli.

Ja kun Gunvor nyt oli niin onnellinen, niin kävi hänen yhtäkkiä sääli äitiä. Äitihän istui täällä, yksin ja vanhana, kun Gunvor liehui ulkosalla ja oli onnellinen! Hän meni nyt äidin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa: "Odotitko jo minua, äiti?"… "Oh, odotin hetkisen… no, sinä olet tänään niin kovin kiltti äidillesi." "Mutta olenhan aina, äiti." "Kyllä, olethan, siinä minulla ei ole nurkumista." Gunvor suuteli äitiänsä otsalle ja silmiin: "Oi ei, kyllä sinulla on nurkumista vähin, äiti… etenkin nyt viime aikoina"… "Hm, niinkö mielestäsi?… Oh, tietystihän tahdon, että olet ulkosalla, ja että sinulla on hauskaa, Gunvor kulta… joten olen vain hyvilläni, kun olet poissa… Minä niin luotan sinuun… ja", hän hymyili… "enkä hän minä nyt vielä ole sentään tullut niin pieneksi… Sinä muistat sen: 'kun minä olen pieni ja sinä olet suuri'. Sitten sinä kyllä vaalit minua." "Sen teen… ja siihen on niin pitkältä, pitkältä… ja nyt minä vielä olen sinun pikku tyttösi, äiti. Minä tahdon kertoa sinulle… Niin, minulle on tullut sellaista viime aikoina." Viime sanat hän lausui hiljaa. Rouva Kjeld loi silmänsä häneen. Ne olivat tarkkaavaiset. Hän silitteli Gunvorin päätä ja sanoi lujalla äänellä:

"Mikä sinulle on tullut, Gunvor?" Ja sikäli kuin ajatus hänet valtasi, hän tuli yhä tarkkaavammaksi. Hän unohti teen. Hän antoi hiilten sammua, hän tuli ikäänkuin suuremmaksi ja suoremmaksi, ja äidillisen holhoovasti hän talutti Gunvorin sohvalle ja pyysi häntä istumaan viereensä.

Gunvor kertoi, ja rouva Kjeld kuunteli kauan ja vaieten. Vihdoin hän nousi ylös ja veti tyttärensä rintaansa vasten ja suuteli häntä hellästi, — ja kaunis puna syttyi hänen poskipäihinsä.

XI.

Ruispelto aukenee ja hohtaa auringonpaisteessa. Siinä ei ole kirjavia värejä eikä tuoksua, joten se huumaisi. Mutta kun tuuli hengähtää, keinuu koko pelto, ja nuokkuvat tähkät tekevät luotettavan pellon lihava silkki-väriseksi. Ja tuulen suhina siinä on hienointa musiikkia. Niin, mikään sävel ei ole kauniimpaa kuin tuo ruispellon verkkainen suhina.

Gunvor Kjeld oli kuin ruispelto. Hänessä oli kova, kultainen loiste, joka samalla oli hiljaista, salattua riemun ja elämän suhinaa. Iloissaan ja pää pystyssä… ja kumara-päin, kun hän kuunteli hänen sanojaan. Hänen säännölliset kasvonsa, hänen rauhalliset silmänsä, upea, keltainen tukka, kaikki muistutti hohtavasta rukiista. Niin, ehkä hiukset kaikkein enimmin siitä muistuttivat. Nuo kopeat, uskolliset hiukset, joilla ei ollut loppua, jotka tekivät kookkaan tytön ikäänkuin pehmeän näköiseksi, ehkä juonikkaaksikin… Gunvor Kjeld on vakaa tyttö… katso hiuksia ja varo niiden virtaa… ehkei hän sittenkään ole niin tasainen.

Juuri tukkaa Einar Henning aina hohtavin silmin ihaili. Gunvorin täytyi silloin tällöin avata se, antaa hänen kohotella sitä kaksin käsin, jolloin Einar ei kuitenkaan saanut kaikkea käsiinsä mahtumaan. Gunvorin täytyi monta kertaa antaa Einarin kietoa se hänen, Gunvorin, ympärille, kun Gunvor istui paikoillansa, — niin että se vallan peitti hameen vyötärön. Niin että Gunvor oli verhottuna siihen kuin hohtavaan vaippaan.

Tukka se juuri sovitti, kun he joskus riitautuivat. Kuten esim. silloin, kun Gunvorin oli kirjoitettava kirje Einarin isälle, vanhalle kaupunginvoudille erääsen ylämaan kaupunkiin. "Hän on sellainen aristokraatti", selitti Einar, "sinun on kirjoitettava hyvin hienosti." Kas tässä! etkö voisi kirjoittaa siten ja siten… Ja Einar ojensi jotain paperia Gunvorille… Gunvorin kirje kaupungin voudille? Ihan niin, se se oli: Einar oli kirjoittanut kirjeen hänen puolestaan! Kirjeen, jollaista Gunvor ei olisi keksinyt itse. Suorastaan narrillinen kirje: Gunvor halusi näillä, tyttärellisen nöyrillä riveillä, ilmoittaa, miten hurmautunut hän oli siitä, kun tohti kutsua kaupungin voutia "isäkseen" ja yleensä siitä, että hänet huolittiin siihen arvokkaasen sukuun, johon Einar kuului. Ja Gunvor toivoi, että hän Jumalan avulla onnistuisi täyttämään sellaisen vastuunalaisen paikan kuin Henningin puolisona oleminen on, ja hän iloitsi jo toivoessaan pian näkevänsä tuon isän, jota Einar niin suuresti kunnioitti, ja äidin, jota hän niin sydämellisesti rakasti.

Gunvor nauroi: "Kuulehan nyt! Miksi Herran tähden minun täytyy kirjoittaa tällaista? Miksi en minä saisi kirjoittaa sinun isällesi juuri siten kuin haluan ja voin? Kirjoittaa, miten minä pidän sinusta, ja miten minä pidän hänestäkin, koska hän on sinun isäsi."

Einar Henning pudisti päätänsä. "Ei, minä en usko, että sinä osut oikeaan kohtaan. Isä on hyvin ankara muodoista… Kirjoita niinkuin olen suunnitellut, se on viisainta."

Ja Einar nyki hänen hiuksiaan, ja Gunvor silitteli Einarin "turkkia". Ja he nauroivat ja puskivat toisiaan, sillä kummallakin oli tukka mainion tuuhea. Ja Gunvor kirjoitti ja nauroi ja kirjoitti kaikki, mitä Einar tahtoi Herra Jumala, hän kuvitteli jo vanhan kaupungin voudin lukemassa sitä ankarin silmin, arvoisat silmälasit nenällä… ja nyökkäävän myöntävästi päätänsä huomatessaan hänen tyttärellisesti kunnioittavan mielenlaatunsa. Ah, Gunvor piti oikeastaan tuosta ukosta, ja kun hän tulee, on hän kiltti hänelle ja seuraa häntä ja kuuntelee hänen kehoituksiaan ja myöntelee ja lupailee ja iloitsee, siksi että hän on Einarin isä.

Ja hän katsoi syvälle rakkaansa silmiin: "Minä rakastan sinua, Einar! vaikka kaksikymmentä isää! Kaksikymmentä kirjettä!"

Einarkin katsoi häneen. Nuo hänen raskaat silmänsä! Voimasta, ei surusta, raskaat. Hänen vartalonsa, hänen kasvonsa. Vankkaa kotitakousta, niin, lujaa kotitakousta hän oli, — samalla taidetaetta ja hienoja metalleja… raskaita metalleja… rautaa, kuparia, kultaa… niin, paljon jaloa kultaa… tai, mikä parhainta; hän oli lihaa ja verta…

Miten Gunvor piti hänen ihanista silmistään… aina siitä päivästä alkaen, jolloin ne loistivat hänelle auringonpaisteessa, siitä päivästä, jota hän ei voinut unhoittaa.

* * * * *

Einarista ja rouva Kjeldistä tuli hyvät ystävät. Einar kutsui häntä ja Gunvoria teatteriin, ja hän kutsui heitä hauskoille ajeluretkille. Rouva Kjeld oli hieman kuin maailman ulkopuolella, mutta hän ja Einar viihtyivät hyvin yhdessä. Yksin Elin ja Jannankin kanssa Einar oli ystävyksin. Hän istui koko illan kuunnellen Jannan rohkeuksia ja oli hänen kanssaan yhtä mieltä monessakin asioissa.

Yhtämieltä Jannan kanssa?… Oh, johan nyt, sen ymmärtää!… Seuraavana päivänä hän nauroi makeasti, kun Gunvor puhui tuosta yksimielisyydestä. "Jannahan on hassahtava", vastasi Einar vain, "joten siis ei pälkähtäisi päähäni väitellä häntä vastaan. Sellaiset tarmokkaat naikkoset ovat minusta sitäpaitsi aivan yksi ja sama, ja niin naurettavia."

Gunvor vastasi:

"Et kai tarkoita, että Janna on naurettava?"

Einar innostui:

"Et siis luule, että minä sitä tarkoitan? Tietystikin tarkoitan! Ihan täydestä sydämestä! Luonnollisestikin. Hänhän ei ole edes mikään nainen. Ei, katsoppas sensijaan Toraa! Hän on nainen. Katsos, miten hän elää rakkaudestaan. Katso, miten hän syrjäyttää kaiken muun silloin! Hän ei ajattele rikkauttaan, ei kuinka kaunis hän on. Hän iloitsee kaikesta, kun Michael Holm rakastaa häntä. Ja katso itseäsi! Sinä olet toista rotua kuin Tora; mutta sinäkin ajattelet minua ennen muuta. Etkö niin teekin? Niin, sellainen olet, ei auta väitellä vastaan."

"Mutta itsepä sanoit, ettei kukaan mies välitä Jannasta… joten onkin parasta, että hän tekee hyödyllistä työtä ja turvaa itsensä."

Einar Henning nykäytti olkapäitään:

"No anna hänen sitten, Jumalan nimessä, turvata itsensä. Kunhan vain säästää meitä muita mieltäkiinnittäviltä loruiltaan. Niitä minä en jaksa kuunnella."

"Oi sinua, viisas Einar! Kun hän tulee tänne uudestaan, niin sinä sanot hänestä samaa kuin ensi kerralla. Puhu suusi puhtaaksi, mitä ajattelet."

"Luuletko minun haluavan torttuja?" vastasi Einar ja hymyili hellästi. Ja hiukan huonolla omallatunnolla uhrasi Gunvor Jannan ja suuteli Einaria monta kertaa ja helli häntä tuhansin kaunein sanoin.

XII.

Toran häät lähenivät lähenemistään. Ne oli päätetty pitää lokakuussa, ja nuori pari aikoi samana iltana matkustaa Parisiin ja Ranskan Rivieralle. Tora oli maininnut nuo nimet kuin mitkä satujen nimet.

Mukavuuden vuoksi oli häät päätetty pitää eräässä pääkaupungin hotellissa. Viimeiseksi olisi tanssiaiset. Morsian tanssisi alammaisesti ensi tanssin miehensä kanssa, sitten pyörähtäisi vähän parhaiden ystäviensä kanssa, ja sitten vielä kerta esille saliin, hyvästelemään juhlaväkeä fanfaarien raikuessa, ja sitten ulos vaunuihin, alas höyrylaivalle, ja pois maailmaan, missä ihana elo kuohui, miehen kanssa, jota hän rakasti niin ettei oikein tiennyt, saiko hän tosiaan niin syöksyä päistikkaa maailmalle hänen seurassaan.

Eräänä päivänä oli jälleen sovittu, että Gunvor menisi tapaamaan Toraa. Mutta kun hän tuli pensionaattiin, tuli emäntä etehiseen ja kertoi, että neiti Pharo oli matkustanut kotiin. Häntä oli käsketty tulemaan heti. "Tietääkö neiti Kjeld muuten vielä mitään?" kysyi emäntä. Ei, Gunvor ei tiennyt. Mutta eikös neiti Pharo ollut puhunut. Ei ollenkaan. Emäntä ei kuitenkaan hellittänyt: Ei, ei tiettävästikään… mutta eikö neiti Kjeld satu ajattelemaan mitään syytä? "Ei", vastasi Gunvor ainoastaan… Emäntä tuntui hänestä hiukan liian innokkaalta. Ehkä hän sen Gunvorin äänestä huomasi. Emäntä kyllä peräytyi heti: "Ei, eipä niinkään! Syynä oli kai se, että halusivat vain tytärtänsä kotona pistäytymään."

Gunvor lähti pois. Emäntä oli ollut hyvinkin kummallinen… rauhaton… Hm, ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä parhaan vuokralaisensa.

Kun Gunvor tuli kotiin, oli hänen pöydällänsä kirje. Kirje oli Toralta, ja sen oli kaupunginlähetti äsken tuonut. Gunvor avasi sen ja luki. Siitä ei lähtenyt selvyyttä. "Äiti sähköitti tulemaan kotiin: 'Isä levoton. Tule!… Voi, mikäs nyt on tullut? Kun kaikki on niin parhaillaan. Isää vaivaa kai hermostuneisuus, hän ollut viime aikoina hyvin ärtty ja ei ole saanut unta. Hui, Gunvor, miten kauheaa on muistella tämän elämän vaivoja, kun on oikein onnellinen. No, toivottavasti pääsen kaupunkiin takaisin päivän tai parin päästä."

Gunvor huomasi kirjeestä, että Tora oli huolissaan. Itse hän ei aavistanutkaan seikkaa. Mikähän oli tullut?… Sähköittämällä oikein!… Miten se herra Pharo nyt niin hermostunut… että Toran täytyi tulla heti samana päivänä.

Hän istui parhaillaan kirje kädessä, mietiskellen, kun ovikello soi, ja palvelijatar toi hänelle kortin: Michael Holm. Gunvor nousi ja meni etehiseen. Michael Holm seisoi siellä ja kumarsi: "Anteeksi, neiti Kjeld… saanko puhua sanasen Teidän kanssanne… en häiritse Teitä kauan."

Gunvor avasi perhehuoneen, ja Michael Holm astui sisään. Hän näytti kalpealta ja rasittuneelta.

"Minä alan heti asiasta, neiti Kjeld", sanoi hän, "miksi Tora matkusti kotiinsa? Tiedättekö?"

"Miksi matkusti?" kysyi Gunvor… "minä en tiedä muuta syytä kuin että käskivät… isänsä on kai hermostunut ja sairas."

Michael Holm katsoi terävästi häneen.

"Tiedättekö yhtään, miksi herra Pharo on hermostunut?"

"En… mitähän se lie…?"

"Eikö Tora ole kertonut Teille mitään?"

"Ei, mitäpä hän olisi?… Onko heidän kotonaan mitä tapahtunut?"

Michael Holm ei vastannut. Hän vain kysyi, ja hänen äänessään oli ehkä hänen tietämättään vaativa sävy:

"Te ette siis tiedä mitään, neiti Kjeld?"

"Mutta mitä Te? Mitä minä tietäisin?"

Michael Holm ikäänkuin hillitsi itseään. Hän nyökkäsi ja sanoi karttavasti:

"Ei mitään… kun ette tiedä mitään… Minä en tiennyt, oliko Tora puhunut Teille mitään."

Nyt Gunvor kiihtyi: "Onko Toran kotona mitä tapahtunut?… Niin, kun tuolla tavalla puhutte, niin tottakai tiedätte jotain. Minun piti tavata Toraa tänään. Olisimme puhelleet vähän. Kun minä menin hänen luokseen, hän oli matkustanut… Katsokaa, tämä kirje tuli minulle tänne. Se odotti minua jo täällä. Saatte kyllä sen lukea."

Michael Holm luki kirjeen. Sitten tuli hänestä yhtäkkiä kohtelias mies. Hän hymyili, mutisi, etteihän neiti Kjeld tiennyt mitään, että varmaankin hänelle oli kirje Toralta hänen asunnossaan. Hänen täytyi kiiruhtaa katsomaan.

Hänen kylmä tylyytensä, joka juuri äsken oli ilmennyt, peittyi nyt. Hän hymyili, ja silmiin tuli kuin ystävällinen hohde… "Hän valhettelee, hän valhettelee", ajatteli Gunvor, "ah, miten hän valhettelee kaiken, mitä hänellä on mielessään."

Hän hyvästeli: "Anteeksi tungetteluni, neiti Kjeld", sanoi hän viimein. "Hm, tehän olette Toran paras ystävätär… minä luulin, että Tora olisi kertonut Teille jotain… ainakin vihjannut. Kiitoksia nyt. Tohdinko pyytää Teitä sanomaan terveisiä äidillenne."

Hän poistui kiireesti… Gunvor seisoi paikallaan, pudisti päätänsä.

"Hän oli varmaan salaa raivoissaan", ajatteli hän… "minä alan uskoa, että on tulossa jotain pahaa."

Seuraavana päivänä Gunvor tapasi Einar Henningin. Gunvor huusi heti hänelle: "Tiedätkö mitä, Einar?… onko jotain tapahtunut Toran kotona… Sillä Tora on mennyt maalle, ja illalla tuli Michael Holm luokseni ja tiedusteli, tiesinkö mitään. Hän oli varmaan hyvin jännityksessä, oliko mitä tapahtunut."

Einar vastasi vakavasti: "Oh, tiedänhän minä aina vähän. Eilen kuulin huhuja. Tänään tiedetään se varmaan. Herra Pharo on mennyt perikatoon. Perinpohjainen vararikko."

Gunvor aivan mykistyi; vihdoin hän sai sanotuksi: "Onko Halvor Pharo vararikossa?"

"On… Halvor Pharo. Se kuuluu kummalliselta. Salama kirkkaalta taivaalta… Halvor Pharo on köyhempi tuota tuossa!"

Hän osoitti raihnaista kerjäläisukkoa, joka torkkui surkeana kadunkulmassa.

Einar jutteli lisää. Hän kertoi monta sivuseikkaa, joita oli kuullut virastossaan… Huhuhan kierteli jo kaikkialla… Eräs oli Gunvorille kerrottava, sillä se oli niin hauska. Jo puoli vuotta sitten oli katastroofia ennustanut eräs harmahtava Pharon konttoristi… Bässesen nimeltään. Niin, sanottiin häntä hassuksi, mutta hän mahtoikin olla viisaampi kuin kaikki kaupungin pankinjohtajat, rahamiehet, asianajajat ja kauppiaat yhteensä. Tuo Bässesen oli ihan mahdoton saita otus. Eihän hänellä ollut paljoa palkkaa, mutta jok'ainoa kuu pani hän aina vähän säästöön… Se on: monena vuonna hän oli sijoittanut ne Pharon liikkeesen; mutta kerranpa hän ottikin osansa pois ja vei ne pankkiin. Ja sitten, kuten sanottu, jok'ainoa kuu hän kantoi säästöjään pankkiin. Niin kerran kasööri sanoi hänelle… noin pilalla: "Miksi ette sijoita omaisuuttanne Pharon liikkeesen, herra Bässesen?" Mutta silloin rupesi tuo vanha veijari nauramaan ja nauroi jotakuinkin häikäilemättä: "He he, koreat kiitokset vain… Siihen liikkeesen minä en sijoita pääomiani… ei, koreat kiitokset", kasööri aivan, hölmistyi… "Mitäs puhetta tuo on, Bässesen? Tehän olette vielä hassumpi kuin näytättekään." "Oh, eipä", vastasi Bässesen, "en minä ole niinkään hassu. Ei, kyllä niitä on minua hassumpia…" Ja niin köpitti Bässesen tiehensä… No, mutta kasööri tuntee herra Pharon persoonallisesti, ja hän tapasi hänet kadulla juuri samana päivänä. "Kuulkaas, herra tehtailija", sanoi hän puheltaessa, "mikäs kummallinen mies Teillä on konttorissanne, Bässesen taisi olla nimeltään." "Mitä… ukko Bässesen… ei ole hulluimpia… vanha, viisas rotta, voin Teille vakuuttaa… mutta miksi sitä kysytte?" — "Niin, näettekös, minä kerron… On ikäänkuin velvollisuuteni kertoa, herra tehtailija." Ja sitten hän läimäsi hänelle jutun vasten naamaa! Ja Pharo kalpeni! "Hän mahtaa olla hullu", hän mutisi, "hänhän on hullu". "Niin, ette tiettävästikään voi pitää enää sellaista miestä toimistossanne, herra Pharo." "Enpä en, pois se pitää ajaa." Ja sitten oli herra Pharo oikaissut selkänsä ja hyvästellyt arvokkaasti: "Kiitokset tiedosta, herra pankinkasööri, hyvästi!" "Niin, herra tehtailija… minä toivon, ettei Teistä tunnu siltä, että olen esittänyt asian epähienosti… Minustahan…" Mutta ukko Pharo keskeytti: "Kullakin tapansa… pyydän, kuten sanottu, kiittää teitä tiedosta — hyvästi!" Ja ukko Pharo meni matkaansa, kopeasti kuin kuningas.

"Mutta pankinkasööri Morten Mortensen aprikoi kaiken sen päivää. Ehkäpä hän itsekin oli aavistanut… hän on oikeastaan oikea talonpoikais-kettu… ja hänellä oli ollut oikeastaan aikomus heittää jutulla nuuskaa ukko Pharon silmiin… tarkoitus tuolla ilmoittamis-tavallaan siis… Ja ehkäpä hän nyt muisti, että ukko Pharo oli sanonut Bässeseniä vanhaksi, viisaaksi rotaksi… rotathan ne aina ensiksi huomaavat, milloin laiva alkaa upota.

"Ja sitten sattui, hupaista kyllä, pari viikkoa sen jälkeen, että herra Mortensen oli illalla menossa kotiin, ja näki erään jehun köpittävän samaa katua… se oli konttoristi Bässesen, tosiaan. 'Kas tekös se olette, herra Bässesen, asutteko te täälläpäin?' Kyllä, siellä hän asui. 'Minä tunnustan muuten Teille, Bässesen, että minä silloin samana päivänä kerroin herra Pharolle, miten varomattomasti Te juttelitte siellä pankissa.' Oh, sen kyllä Bässesen tiesi. 'Teidät kai eroitettaneen… vai liekö eroitettu?' Mutta silloin kutisi vanhan veitikan sisuksissa. 'Oh, eipäs', hän vastasi, 'minua ei ole eroitettu, tiedän minä! En ihan erossa vielä, enpä! Hyvästi, herra kasööri, minun täytyy mennä tänne.' No, mitä nyt Morten Mortensen olikaan ajatellut, sen arvaa. Mutta hän teki sen tavattoman teon, että kirjoitti 'Halvor Pharo & Kumppanille', että pankki halusi nähdä liikkeen kirjat ennenkuin suostui laina-anomukseen. No, sellainen on lievimmin sanoen ankara toimenpide. Ja voit arvata, että ukko Pharo vastasi. Hän vaati, että pankin oli julkisesti pyydettävä hänen liikkeeltään anteeksi. Muuten hän piti välejänsä pankin kanssa rikottuina ja oli pakoitettu lakkauttamaan liikeyhteyden.

"Siitäkös pankissa tyrmistyttiin. Morten Mortensen oli mennyt toimimaan omin nokkinsa! Hän kyllä oli pirun pystyvä mies, samainen Morten Mortensen, mutta nyt hän oli pöllö! Johtokunta vimmastui ja vaati, että Morten Mortensenin on joko pyydettävä anteeksi tahi otettava ero! Johtokunta vaati sitäpaitsi selviä perusteita Mortensenilta: miksi hän meni solvaamaan Pharo & Kumpp. liikettä.

"Mutta Mortensen oli itsepintainen. Tiesi, mitä tiesi, sanoi hän, mutta ei voinut tosiaan selvitellä eikä perustella. Eikä ruvennut pyytämään anteeksi. Joten hän päätti erota. Ja erosi. Suu varovasti supussa. Ei puhunut mitään…

"Ja nyt Halvor Pharo & Kumpp. — nurinniskoin… Ja pankin tappiot ovat suuret! Sillä juuri sitä Pharo lypsi viime aikoina ahkerasti. Sehän oli pyytänyt häneltä anteeksi, hm, nythän se ei voinut hänelle sanoa muuta kuin: 'Olkaa hyvä!'… No, kyllä hän kiskoo muitakin muassaan."

"Sehän oli kamalaa", sanoi Gunvor kuin itselleen. "Ja Tora! Tora parka!"

"Niin kyllä… ei tule aivan helpot päivät hänelle nyt… Ja sellainen roikka Michaelin laskelmiin. Sellainen roikka yli kaiken! Hänhän luuli saavansa tuossa miljoonan verran… ehkä enemmänkin… Ja nyt…"

"Hän saa ruveta tekemään työtä", sanoi Gunvor, "ihan tosissaan tekemään… Näin ei hän menesty…"

"Tekemään työtä? hän? " Einar kohotti hymyillen kulmiansa. "Mitä työtä hän rupeisi tekemään? Oh, ei hän ole mikään työmies… Hänkin on omalla tavallansa aika liuvari. Hän on suuri charmööri, rakastettava niille, joita kohtaan näkee kannattavan olla rakastettava… muuten ylpeä ja kylmä kuin pentele. Hän on jonkunlainen elämän keinottelija, koettaa voittaa suurta arpaa, saada siltä peijatuksi mitä haluaa… Mutta heittääppä mukavuuttaan toisen vuoksi, vaikka tavallansa pitäisikin tuosta toisesta — ei, siihen hän ei näppiään pistä, se on varma. Lyhyesti: loisto-liuvari… haluaa ennen muuta loistoa, pitää sentähden rahoista, seurasta, herroista ja naisista… Elää siinä vaahdossa, joka helmeilee suurkaupungin elämän pinnalla… siinä on Michael Holm."

Gunvor vastasi kärsimättömästi:

"Niinhän se ehkä lienee. Mutta nythän hänen täytyy tehdä työtä, Einar!"

Einar nykäytti hartioitaan.

" Täytyy tehdä? Oh, minä melkein luulen, ettei hän arvele sen maksavan vaivaa. Ajatteles nyt, että vaikka minä istun virastossani ja aherran. Minulla on suunnitelmani. Minä tahdon edistyä. Mutta Michael Holmin kunnianhimo ei ole sellaista. Hän tahtoo, kuten sanottu, elämästä nauttia, sellaisenaan… säästäen mikäli mahdollista ponnistustansa… Ei, ei, ei, tosiaan ei voi tulla mitään hänen ja Toran väleistä nyt. Se loppuu nyt varmaan."

Gunvor huusi: "Mutta Einar, et kai sinä tarkoita, että hän nyt jättää Toran?"

Einar Henning katsoi rauhallisesti Gunvoriin ja nyökkäsi:

"Tarkoitan, Gunvor kulta. Sitä en ole hetkeäkään epäillyt."

"Oh, mutta et saa sanoa niin, Einar!… Et ainakaan sillä tavalla. Kuten se olisi aivan luonnollista. Sillä eihän se voi olla mahdollista."

"Voi, rakkaani!" Einar puristi hänen käsivarttansa ja pani kätensä hänen käteensä. "Jos sinä olisit ollut rikas ja olisit tullut köyhäksi — minä en koskaan jättäisi sinua sen tähden. Mutta ajatteles Michaelia! Kuvittele häntä uutterana, pyrkivänä työntekijänä, velvollisuus toisensa niskassa! Ei, hän ei ole koskaan aikeitaan salannut. Sen kai Torakin lie ymmärtänyt."

"Hän ei ole sitä ymmärtänyt koskaan, eikä luonnollisesti koskaan ymmärrä, Einar! Minä toivon, ettei uskosi toteudu… Ei nyt enää puhuta tästä, kuules. Saatatko minut kotiin. Minä olen niin väsynyt tuon Toran asian tähden."

Einar Henning saattoi Gunvorin kotiin, he koettivat puhella kuten tavallisesti, mutta mikä lie tullut väliin…

Einar tuli kuin muulloinkin sisään, ja kietoi yhtäkkiä kätensä hänen päänsä ympärille, niin että hän piteli koko hänen uhkeaa tukkaansa käsissään, ja suuteli häntä kauan ja kuumasti. Ja Gunvor vastasi hänen suudelmiinsa, unhoittaen hetkiseksi kaiken.

Mutta sitten hän kohta tuli surulliseksi. Hän suri Toran kohtaloa. Mutta itseäänkin. Einar oli tehnyt hänet surulliseksi. Hän ei pitänyt siitä puhetavasta, joten Einar oli tänään puhunut. Hän ei vuorostaan sellaista kärsinyt!

Puhua Michael Holmin laskelmista siten kuin hän oli puhunut… kuten olisi aivan selvä asia, kokeili ihmisillä tuolla tavalla.

Hän ikävöi Toraa. Hän halusi kirjoittaa hänelle Ja hän otti paperia ja kirjoitti:

"Rakas, rakas Tora!

Minä olen kuullut niin paljon, että olen ihan ymmällä, mikä on totta, mikä ei. Minä vain tiedän, että isäsi ja äitisi aina ovat olleet hyviä minua kohtaan, ja minä tiedän, että minä pidän niin paljon sinusta, Tora, etten jaksa ajatella sinun surevan. Jumalani, miten minä olen huolissani tähtesi, Tora kulta. Ehkä olen enemmän huolissani kuin sinä itse, sillä ehkei seikka ole niin vaarallista kuin luulen. Kun saisin pian nähdä sinua ja puhella kanssasi!

Sinun Gunvor."

Meni päivä, ja vielä toinen. Kolmantena iltana tuli sähkösanoma:

"Tule maalle luokseni huomis-aamuna. Laivalla klo 9.

Tora."

XIII.

Gunvor lähti laiturille varhain seuraavana aamuna. Hänen oli niin merkillistä olla. Hän oli niin suruissaan ja samalla niin tavattoman iloinen, kun sai tavata jälleen Toraa ja painaa häntä itseään vasten.

Pieni höyrylaiva huusi ja soitti ennenkuin lähti ulapalle. Se piirsi pitkiä, valkeita vakoja tummansiniseen veteen. Kristianian vuono hohti tyynenä siinä syyskuun kirkkaassa valossa. Hienoa utua kuulsi kaukaa ulapalta. Valkeita ja punaisia huviloita pilkoitti sieltä täältä puutarhoista ja nienten kärjiltä…

Venheitä tuli purjein tai soutaen vastaan… Suuri höyrylaiva puski aivan heidän vieritsensä ja keikutteli keveästi pientä vuono-höyryä…

Propelli hyrräsi melkein kaksi tuntia, ennenkuin päästiin Halvor Pharon huvilan edustalle. Laiturilla seisoi Pharon palvelijatar odotellen Gunvoria. "Päivää… te olette kai neiti Kjeld", sanoi hän hiljaa. "Onko neiti hyvä ja tulee kanssani. Neiti Pharo ei itse voinut tulla vastaan. Lähetti sellaiset terveiset. Mutta jos neiti tulee kanssani…"

Gunvor seurasi palvelijaa… "Miten voi neiti Pharo?" kysyi hän. "Kyllähän se…" Palvelija ei oikein saanut sanoja suustaan…

He tulivat pian huvilan pihalle. Palvelija sanoi: "Minä luulen, että se neiti tahtoisi, että neiti Kjeld menisi suoraan hänen luokseen." "Kyllä, minä menen. Mutta missä hän on, salissako?" "Ei", kuiskasi palvelijatar, "neiti Pharo on omassa huoneessaan. Hän on hieman doucemang… Niin, hän on hieman doucemang."

Gunvor seurasi palvelijatarta pitkän käytävän päähän. Miten tyhjältä huvila tuntui tänään. Sama huvila, jossa viime kesänä oli niin vilkasta ja iloista.

Palvelijatar avasi neiden huoneen oven. Gunvor astui sisään. Se oli pieni huone, uutimet laskettu ikkunain eteen.

Mutta tuolla chaiselongissa hän näki jonkun olennon liikahtavan. Gunvor meni lähemmäksi. Hän näki Toran siinä makaamassa.

Samassa kavahtivat ystävät toistensa kaulaan. He syleilivät toisiaan. Tora heittäysi lepäämään jälleen. Gunvor rupesi polvilleen hänen viereensä ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Hän näki, että Tora oli oudosti muuttunut. Hänen silmänsä olivat väsyneet ja palavat. Hänen suunsa oli kelmeä.

"Rakas Tora", koetti Gunvor lähennellä, "oletko ihan onneton tämän tähden."

"Voi, Gunvor", kuului hiljaa, "kaikki on mennyttä."

Gunvor kuiskasi tiukasti:

"Niin et saa sanoa, Tora. Sinunhan voi käydä aivan hyvin. Nythän juuri voitkin isällesi näyttää sen, mitä sanoit, että sinä ja Michael autatte toisianne."

Tora ei vastannut sanaakaan. Hän vaikeni. Hän siveli kaidalla, valkealla kädellään verkkaan Gunvorin kättä. Ja suuret kiiltävät silmät tuijottivat. Sitten hän pudisti päätänsä, mutta ei sanonut vieläkään mitään. Gunvor ihmetteli, miten hän oli avuton; ihan noin voimatonna makasi! Ja pimeässä huoneessa, uutimet alhaalla. Kätköstä auringonpaisteelta ja kukkasilta. Koko ihanalta syyspäivältä, säteilevältä taivaalta.

Hän huudahti yhtäkkiä:

"Et saa maata täällä pimeässä, Tora! Nouse nyt ylös, rakas ystävä, niin mennään puutarhaan kävelemään. On niin ihana päivänpaiste!"

Tora Pharo katseli hetkisen ikkunaan, josta tunkeusi huikaisten sisään hieno, terävä valojuova, ilmaisten, mikä kirkas päivänpaiste oli ulkona. Ja yhtäkkiä puhkesi hän hillittömään itkuun. Hän heittäysi kasvoilleen ja peitti silmänsä… Ja sitä itkua oli vaikea nähdä. Koko hänen ruumiinsa hytkyi suonenvedossa.

"Oi, ei mitään enää, ei mitään enää!" voihki hän. "Ei aurinkoa enää. Minä odotan vain, että loppuisi kaikki!"

Gunvor aivan peljästyi. Mitä hänen oli tehtävä? Hän vain taputteli ystäväänsä: "Mikä sinulla oikein on, Tora? Kyllähän isäsi siitä pääsee jaloillensa."

Tora pudisti päätänsä ja vaikeni hetkisen.

"Oi isä raukkaa…" kuiskasi hän hiljaa.

Hän lisäsi rauhallisemmin:

"Minä kerron sen sinulle, Gunvor… Michael… meidän välimme loppui…"

Gunvor jäykistyi. Sitten hän kysyi lujasti:

"Miten loppui? Purkiko hän?"

Tora vastasi hiljaa kuin äskenkin:

"Hän kirjoitti… kirjeen sellaisen… että minun täytyi purkaa."

"Purkaa?"

"Purkaa. Hänen kirjeensä koski niin. Oli niin käsittämätöntä, että hän kirjoitti sillä tavalla minulle. Se oli ihan toista kuin hän tavallisesti minulle puhui ja kirjoitti. Ja sitten minä vastasin, mitä ajattelin. Kirjoitin niin ylpeästi kuin taisin!"

"Vastasiko hän siihen?"

"Vastasi… Ja nyt minä siis tiedän… että kaikki on mennyttä…"

"Mutta pahinta on", lisäsi hän, "en tiedä, jaksanko sitä kestää…"

Hän otti Gunvoria käsistä.

"Oi, anna minun pidellä molempia käsiäsi, Gunvor. Sinä olet niin hyvä ja luja. Minä koetan nyt olla itkemättä. Hyvä Jumala, Gunvor, katso, kuinka päivä paistaakin, kuten sanoit. Näen sen tuosta raosta. Siten se paistoi äskettäin, kun Michael tuli tänne. Hän tuli tiedustelemaan täyttä totta, hän sanoi. Niin, hän sai tietää kaikki. Minusta se oli tietysti surullista ja vaikeaa, mutta ei se minusta ihan kauheaa ollut. Mutta minä huomasin hänessä jotakin outoa… jotain jäykkää. Ja silloin minä tulin sitä rohkeammaksi ja sanoin: 'Pahahan tämä on. Mutta nyt me saamme toisiamme auttaa, Michael! Sinun pitää viimeinkin ottaa se paikka, jota sinulle tarjottiin… se siellä uudella tiilitehtaalla, josta puhuit. Sinun täytyy ottaa se, Michael, vaikkei se tuotakaan kovin paljoa. Ja sitten me pääsemme heti naimisiin! Ja jos meistä ei tulekaan niin ylen hienoja, eikä seuroja eikä vaunuja ja muuta, kuten puhuit, niin tulee meistä nuoria ja rohkeita, vai mitä, Michael?… ja niin hirveän rakastuneita! Ja saat nähdä, että minä saan toimeen jotakin musiikillani… oh, koko geschäftin, Michael. Voit olla varma, että moni tulee sen neiti Pharon oppiin, joka ennen oli niin rikas ja hieno. Oi Jumala, Michael', sanoin minä viimein, 'kunhan vaan päästään yhteen, niinhän?… olipa meillä sitten yksi tai useita huoneita, ja olipa meillä kalliit tai huokeat vaatteet, mitä se haittaa? Saat uskoa, että olen sinulle kaunis kuitenkin, Michael! Ja kun olemme järkeviä ja ponnistamme, niin kyllä ansaitsemme rahaa… Ja sinä saat sekä ajeluhevosen että ratsun. Sinähän olet pohjaltasi… ja sinullahan on hyvät suhteet"…

Tora keskeytti. Hän oli nyt melkoisen rauhallinen. Vain joskus vavisti koko hänen ruumistansa äskeisen itkun suonenveto.

"No, olisin voinut olla turhaa juttelematta", jatkoi hän, "ja jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän, niin en olisi jutellut… Minä olen ollut niin tuhma, tuhma, Gunvor… oh, minä olen uskonut niin paljon tuhmaa, huomaan. Mutta nyt en ole tuhma enää. Nyt on hän 'täyttänyt velvollisuutensa', kuten hän kirjoittaa, ja selvittänyt aseman'… Hän kirjoitti pitkältä, joka ei pohjaltaan sano muuta kuin että hän tulee toimeen minuttakin."

Gunvor sanoi:

"Mutta jos nyt oikein ajattelet asiaa, Tora. Etkö siis sinäkin voi olla hänettä?"

Tora Pharo mietti hetkisen. Sitten häntä ikäänkuin pöyristytti.

"Jumalani, Gunvor… minä en tohdi ajatella sitä. Etten koskaan enää näe Michaelia? Oh, kun minä sitä ajattelen, niin tuntuu kuin kuolisin, Gunvor… aivan tähän… ehkä herään sitten vanhana naisena, mikä tietää?"… Häntä puistatti kuin vilu: "Taitaa kuitenkin olla kylmä tänään, vai eikö ole? Voi tätä kesää, tätä pitkää, pitkää kesää. Oi, minä rakastin häntä niin lämpimästi! Ja rakastan vielä. Minun tulee niin suloinen olla, kun suljen silmäni ja ajattelen häntä… Oi hänen ääntänsä! Ja hänen hymyänsä, ja silmiään! Ja koko hänen olemustansa! Olisipa hän minun. Elämässä! Rikkaudessa! Tai pienen pienessä kammiossa. Oh, kultaa seinät kaikki, kun hän piti minua lähellään… Rakas Gunvor, minä olen kai surkean heikko… en sano mitään enää… Sinä olet niin vahva… Sinun täytyy olla luonani, Gunvor… Sinä et saa mennä kohta."

"Minä jään luoksesi yöksi, Tora. Äiti tietää, minne minä läksin, ja hän tuskin odottaa minua. Me voimme olla yhdessä koko päivän."

"Niin, ollaan, Gunvor. Isä ja äitikin ovat epätoivoissaan. Niin että minä olen kutakuinkin yksin."

"Mutta lupaakin sitten eräs seikka, Tora, sinun täytyy nousta ylös ja pukeutua. Niin lähdemme pitkälle kävelylle. Se virkistää sinua, sen saat uskoa."

Tora vastasi vitkastellen:

"Niin, niin. Mennään pitkälle kävelylle. Kun sinä kerran tulit, niin tahdon koettaa."

Tora nousi ylös varustautuakseen kävelylle.

Gunvor meni ikkunan luo ja avasi uutimet ja veti ylös. Päivän koko kirkkaus valahti pieneen kamariin.

Heitä huikaisi kumpaakin hillitön valo. Mutta Tora ei ollut siitä tietäkseen, hän järjesti hiuksensa ja huuhteli silmänsä kylmällä vedellä ja ihoveden pisaralla. Pian hän valmistui.

Kolkutettiin oveen. Rouva Pharo tuli sisään. Hän tervehti Gunvoria herttaisesti: "Kiitoksia siitä, että tulitte, rakas Gunvor Kjeld!" ja hän suuteli Toraa. Sitten tuli palvelijatar tuoden tarjotinta, jolla oli vähän aamiaista. Rouva Pharo kysyi: "Lähdetkös ulos, Tora? Sehän on hauskaa. Se on tosiaan Teidän ansionne, Gunvor. Mutta syö nyt ensin vähän. Syökää nyt kumpikin."

Gunvorilla olikin nälkä. Hän ei ollut syönyt paljoakaan tänään, vain pari leipäpalaa ennen matkalle lähtöään. Hän söi aika lujasti. Torakin koetti maistaa, mutta ei juuri jaksanut, vaikka Gunvor pyysi ja vaati häntä.

Tuokion päästä lähtivät ystävykset kävelylle. Oli siintävä, raikas ilma; se aukeni helmeilevänä ja hienona aina taivaan korkeuteen. Puutarha oli iso ja kaunis, hohtavine syysauringon-läikkineen. Pyöreässä lavassa keskustalla seisoivat keltaiset tulililjat, ja muurin kupeella loimusi tummanpunainen, värikäs villiviini, ja alempana puutarhassa oli kuoleva ruusuparvi.

Tora pysähtyi yhtäkkiä. Hän henki ilmaa pitkin siemauksin. Sairaloinen hymy, kuumeinen ja riutuva, ilmestyi hänen silmiinsä ja suun-soppiin. Hän kuiskasi: "Tiedätkös, mitä minä ajattelen, Gunvor?… Ajattelen, mitä Michael sanoi viikko sitten. Silloin alkoivat nämä kummalliset syyspäivät… 'Sampanjaksi korkeassa maljassa', sanoi hän niitä… Ehkä sinusta ei tunnu hyvältä, kun minä sanon sen. Mutta juuri niin hän sanoi! Oi, Gunvor, sinusta minä olen kauhean heikko. Mutta sinun täytyy antaa minun puhua hänestä… Se helpoittaa, helpoittaa. Minä kyllä pian vaikenen, sen saat nähdä."

He kävelivät puistossa vielä jonkin aikaa. "Nyt mennään maantielle", sanoi Gunvor. Ja he menivät tielle, jonka vierellä koivut hohtivat, muuttaen vanhan tien oikeaksi juhla-kujaksi. Niiden lehdet alkoivat jo harveta. Joku metsän lehvä oli veripunainen. Ja ne viittoivat, vilkuttivat, nuo tuhannet pikku lehdet. Ja ilma kiilui keveän lehvistön läpi.

Nuo kaksi nuorta naista kävelivät kauan. He eivät nyt puhelleet paljoa keskenään. Muistot kai lähenivät heitä. Entisten päivän muistot, joina he olivat täällä olleet yhdessä. Jolloin Tora iloitsi päivästä, joka parhaillaan oli, ja kuitenkin kaipasi uljas-toiveista seuraavaa päivää. Jolloin hän tuontuostakin laulaa helähytti jonkun laulun säkeitä, jonka hän täytti ilollansa. Ja laulaessa hänen sylinsä aukeni ilman valolle, ja hänen silmänsä ummistuivat ja hänen huulensa hymyilivät. Miten kaunis Tora oli silloin…

Nyt mainitsi hän, että eräs täti oli pyytänyt hänet maalle, eräs tuomarin rouva. Hän oli hyvin kiltti, tuo täti, mutta hyvänen aika! maalle? Hänkö asumaan maalle? Tora ei tiennyt syytä, mutta maalla hänen oli sietämätöntä. Hän ei voinut olla siellä. Hänen täytyi olla kaupungissa. Hän oli kyllä koettanut monta kertaa; mutta ei onnistunut. Kesällä se edes jotenkin kävisi päinsä; mutta nyt talven tullen! Istua sisällä viikot päästänsä ja katsella ulos ja nähdä, että sataa, ja sitten taas istua vielä pitempi aika ja nähdä, että sataa lunta. "O, menkäätte, mulle hauta huokaa", kuten virressä sanotaan.

"Ei!" huudahti hän hurjasti. "Minä luulen, että mieluummin matkustan Parisiin ja Rivieralle ja rakastan pojuani!… Mitä, Gunvor, eikö se sinustakin ole parasta?… Etkö luule, että se olisi melkein yhtä hauskaa."

Sitten valtasi hänet hillitön itku. Ja hän tuli samassa niin avuttomaksi.

"Tässä ei käy hyvin, Gunvor… Minä näen kaikesta, että tässä ei käy hyvin. Ei, anna minun itkeä kyllältäni; täällä ei kukaan sitä näe… Emmekö istahda vähän levähtämään… tuohon kivelle… sitten minä olen kiltti jälleen…"

He asettuivat kivelle. Gunvor kietoi kätensä Toran vyötäisille. Tora itki hetkisen, uikutti vähänväliä itkiessään… Se oli kuin suruisen lapsen itkua:

"Oi ei, en minä tarvitse Parisia enkä mitään sellaista… Kun vaan olisin hänen luonansa… vaikka maalla silloin… Oi, ehkäpä se kirje, jonka hänelle lähetin, oli sopimaton. Etkö sittenkin luule, että hän tahtoo pitää minut, Gunvor, etkö luule, että hän huolii minua?… vain hetkiseksi… niin vaikka menisikin sitten… kunhan ei vain nyt heti… ei, ei, se koskee liian kovasti… Oi Jumala, vain hetkiseksi!"

Gunvor ei tainnut sanoa mitään. Hän suri niin äärettömästi Toran tähden. Hän vain istui ja hyväili Toraa. Ja Tora nojausi Gunvoriin kuin lapsi äitiinsä.

"Jumalani, miten hyvä sinä olet minulle tänään, Gunvor", kuiskasi hän, "minä tiesin kyllä, että sinä olet hyvä, mutta tällaista en jaksanut aavistaakaan. Ajatteles, minä pyydän sinua käymään täällä, ja sinä tulet pahimpaan suruun, ja kuitenkin olet vain kiltti."

Gunvor vastasi reippaasti:

"Mitä lorua, Tora! Ymmärräthän, että tietysti tahdon niin hyvää kuin voin. Mutta onkohan se hyvä, että puhelen näin kanssasi. Sinä ehkä johdut muistelemaan niitä entisiä. Ja se on paha sinulle."

Tora sanoi innokkaasti:

"Niinhän se… mutta parempi se on kuin olla aivan yksinään surussa… oh, ei vertailtavaakaan! Kyllähän se koskee, kun puhuu siitä ajasta, mutta se helpoittaa kuitenkin. Ei, ennenkuin sinä tulit… minä olin kuollut, rakas ystävä, en kärsinyt nähdä valoa… painuin piiloon kädet kasvoilla… Mutta nyt minä jälleen elän… puhelen, itken… oi, se on toki tuhannesti parempaa…"

He istuivat siellä vielä hetkisen, mutta kankaalta alkoi käydä viima.

Siinä pohjoispuolella oli näet kangas. Sieltä henki kesäisin illan viileys. Sieltä tuli syksyisin ensimäinen kylmän henkäys. Nyt alkoi sieltä viima puhaltaa. Viima ei ollut kylmää, sillä aurinko paistoi, ja päivä oli vasta puolessa. Mutta Gunvor sai siitä tekosyyn lähtöön.

"Nyt meidän on parasta nousta, Tora. Alkaa tulla kylmä."

Tora nousi, ja he astelivat kotiin päin. He tulivat vihdoin huvilaan. Se oli Gunvorille vaikea päivä. Kyllähän Gunvor näki, että Tora koetti parhaansa mukaan rohkaista mieltänsä, ja Gunvor koetti itse olla luja ja uljas tukeakseen häntä, mutta hän kärsi hirveästi itsekin.

Vähän ennen päivällisaikaa tuli rouva Pharo Gunvorin luo:

"Minä luulen, että olisi hyvä Toralle, että Te olette täällä, Gunvor. On parasta, kun hän saa puhella! Teidän kanssanne koko ajan. Hänellähän on näet paljon enemmän puheltavaa Teidän kuin meidän vanhain kanssa. Minä annan tuoda päivällisen hänen huoneesensa."

"Mutta hyvä rouva Pharo", väitti Gunvor, "siitähän on niin paljon puuhaa. Ja eihän meillä ole mitään erikoista puheltavaa."

"Joskaan ei, niin nuori puhuu kuitenkin mieluimmin nuoren kanssa. Ja Tehän tunnette niin hyvin nämä viime ajan tapahtumat. Ja"… rouva hymyili, "minä koetan kyllä hankkia hiukkasen kelpo ruokaa… Saatte kananpoikia, ja sitten on teidän juotava viimeinen lasi viiniä täällä, Gunvor! Meillä on vielä joku pullo tallella… kun ne loppuu, ei kai uusia tule."

Tora tuli silloin siihen ja kuuli, mistä puhuttiin. Hän vilkastui nyt hieman, kuin kituva liekki, kun siihen pisara öljyä pirahtaa. "Niin, me syödään Gunvorin kanssa kahden tänään", sanoi hän. "Sinua ja isää näen kyllä… mutta en ehkä tiedä, milloin minä Gunvoria enää näen… Minä autan sinua ja koristelen pöytää, äiti."

Ja kiihkoissaan meni Tora puutarhaan ja toi sieltä kantamuksen kukkia, tulililjoja ja ruusuja ja viininlehviä. Gunvorkin tahtoi autella. Mutta Tora pyysi häntä odottamaan, kunnes kaikki on valmista. Ja yhä hän kantoi kukkia: jäykkiä astereja, kaiken värisiä aina mustan-violetista haalistuneesen purppuraan, jopa hän otti muutamia tulipunaisia georgiinejakin ja yhden suuren auringonruusun…

Kun Gunvor tuli hetkisen päästä tuohon pieneen huoneesen, oli se koristettu eriskummallisella tavalla. Se paistoi keltaisenaan, se uhkui punaista. Kaikilla seinillä ja pöydän lumivalkealla liinalla kaartui kukkia ja lehviä ristiin rastiin. Kiiltävä viinikarahvikin oli kiedottu ruusuilla ja viininlehvillä.

Tora odotteli jo pöydän ääressä. Jotain lapsellisen odottavaa oli nyt hänen ilmeissään, salaten surua. Hän odotti huomattavasti kiitosta työstään. Ja Gunvor kehuskeli kaikesta sielustaan: hän ei tosiaan ollut nähnyt ennen niin kaunista!

"Se on kaunista, Gunvor", toisti Tora hiljaa. "Katsopas sitä täältä!… Nyt alkaa aurinko päästä kamariin. Ja se kultaa kaiken. Mutta auki ikkuna, että raikas ilma pääsee sisään."

Ja hän meni ja avasi ikkunan, niin että viileä sini-ilma pääsi sisään kuin vieno virta.

He istahtivat pöytään ja söivät keittoa. Tora kaatoi viiniä laseihin. Se oli punaista ja raskasta. He kilistivät ja joivat. Tora maiskutteli kieltänsä. "Äiti antoi meille vanhaa Pommardia", sanoi hän. "Rakas äiti, hän tietää, mistä minä pidän."

He söivät lisää, ja joivat vanhaa, hyvää viiniä. Gunvor ei tosin ollut viinintuntija, mutta se maistui hänestä mainiolta.

Tora tuli pirteäksi. Hän nautti kananpoika-paistista, jonka itse leikkeli. "Kas vaan, miten lihava se on", nauroi hän, "miten pulska, syntinen elukka se mahtoi olla. Se on tainnut suorastaan syödä ruuat muilta. Oletkos mokomata nähnyt, Gunvor."

"Mutta sehän on niin hyvää", nauroi Gunvor. "On se kyllä hyvää. Mutta se on samalla ikäänkuin sopimattoman lihava, niin on. Kyllä on mahtanut olla gourmandi. Niin, nyt se syödään itse, poloinen… Kas tässä, Gunvorini! siitä saat pulskan rintakappaleen… ja tuossa on samallainen itselleni."

Aurinko paistoi jo huoneesen ja ystävyksiin. Kamari oli tullut vähitellen säteilevän valoisaksi. Ja yhä kulki viileä ilmavirta ikkunasta. Tora puheli lakkaamatta. Hän oli jälleen huomattavasti uljaalla mielellä. Ja Gunvor kertoi juttuja. M.m. hupaisen jutun, jonka hän äskettäin oli lukenut, eräästä miehestä, joka oli nukkunut kärrylaatikkoon ja heräsi yöllä ja luuli, että hänet oli haudattu… jotakuinkin mahdoton asia, jolle he kuitenkin nauroivat katketakseen.

Ruoka ja viini oli punanneet Toran kasvot, ja hänen silmänsä kiilsivät voimakkaasti. Hän söi tosiaan kelpo lailla, ja hän joi vielä lasin Burgunderia syltin päälle, ja siihen päättyi päivälliset. Kuten Tora sanoi: "Laatuja ei lisätä, Gunvor."

He nousivat pöydästä. Tora meni jälleen ikkunan ääreen, ja Gunvor jäljestä. He katselivat ulos… puiston yli… ja yhä kauemmas, tien ja koivujen ylitse… nähden kauimpana harjuja ja metsää.

"Se on merkillistä", sanoi Tora, "minä en ole koskaan oikein pitänyt täällä olosta. Mutta nyt, kun meidän on kai pian täältä lähdettävä… nyt minusta tuntuu, että minä tavallani pidän tästä talosta ja puistosta ja kaikesta." Hän keinutteli hiljaa päätänsä. "Minuapa taitaa nyt nukuttaa. Minä en muuten ole juuri nukkunut viimeisinä öinä, joten se ei siis ole kummakaan… Minun melkein tekisi mieli nyt hiukan nukahtaa… vain hiukan."

"Elä mene nyt nukkumaan, Tora, odota vielä hetkinen ja mene levolle aikaisemmin, se on parasta."

"Niin, ehkä se on parasta."

Hetken päästä toi piika kahvit. He joivat kahvit. Sitten he kävelivät vielä vähän puutarhassa…

Tora ei ollut enää niin puhelias kuin äsken. Joskus kietoi Gunvor kätensä hänen vyötäisilleen. Hänestä oli Tora kuin mikä yksinäinen lintu. Muuten: selittämätön. Tavallaan hän kyllä oli Tora Pharo, tavallaan ei…

Illansuussa Tora tuli vielä hiljaisemmaksi. Kun Gunvor kysyi jotain häneltä, vastasi hän rauhallisesti, ja joskus hän hymyili, kun Gunvor sanoi jotain hupaista. Mutta kuitenkin hän vaipui yhä enemmän kuten raskaasen huumaukseen.

Yhtäkkiä hän kavahti ja pudisti päätänsä ja katsoi avuttomasti ystäväänsä.

"Nyt se tuska tulee jälleen", sanoi hän kuin peljäten. "Se, jota minä en jaksa kantaa… se, joka kidutti minua ennenkuin sinä tulit… kun minusta tuntuu, että mikään ei hyödytä kerrassa mitään. Minä haluan ruveta loikomaan tänne… tai menen sisään… minä tahdon painua piiloon vuoteesen… minä olen tosiaan niin kovasti ponnistellut sitä vastaan tämän tunnin kuluessa. Mutta ei, se ei käy… anna minun mennä sisään, Gunvor!"

Gunvor saattoi häntä sisään ja hänen huoneesensa. Tora tahtoi levolle. Häntä puistatti. Gunvor riisui hänet vuoteesen ja istui sitten hänen luonaan. Piti häntä pitkän aikaa syliinsä kiedottuna, pani suunsa hänen poskeaan vasten ja kätensä hänen päänsä alle. Yhä puistatti Toraa kuin vilu. Mutta vähitellen se katosi. Ja viimein sai Gunvor kuulla: nyt hän nukkui! nyt hän nukkui! Ja nukkui nähtävästi sikeästi ja rauhallisesti. Hän hengitti niin tasaisesti.

Gunvor nousi ylös. Hämärässä hän vielä eroitti kukat, joilla Tora oli kaunistanut huoneen. Kun sellainen kukkapaljous alkaa kuihtua, ei niitä ole hyvä pitää huoneessa. Niinpä hän kokosi ne nippuun. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän niitä keräten poistanut huoneesta Toran viimeistä elon-loimahdusta — noissa kukissa, jotka heitetään pihalle ja mätänevät mullaksi.

Hän vei ne puutarhaan ja laski ne hellävaroen avonaiseen sopukkaan, jossa ne vielä tänä yönä saisivat juoda kastetta.

Kun hän oli menossa takaisin sisään, näki hän erään miehen nousevan istumasta loitompana penkiltä. Hän tuli Gunvorin luo ja tervehti häntä. Se oli ukko Pharo. Hän näytti nyt kovin heikolta. Naskalimaiset viiksien latvat, jotka hänellä ennen aina oli pystyssä, olivat nyt laskeutuneet. Hän on kuin mikä kiinalainen, ajatteli Gunvor.

"Hyvää iltaa, neiti Kjeld! Minä tulin tunti sitten eräältä pikku matkalta. Kuulin, että hoidatte Toraa. Monet kiitokset siitä!"

Hän teki ilmehtivän liikkeen kädellään ja jatkoi:

"Niin, niin… aavistinhan minä tätä pitkät ajat, neiti Kjeld. Että Michael Holmiin saattoi luottaa vain onnen-päivinä. Siksi minä en tahtonut suostua. No, Torahan vakuutti minulle, että hänen Michaelinsa on ylpeä ja kelpo luonne… No, saadaanpa nähdä, ajattelin."

Hän ryiskeli ja jatkoi:

"Minun olisi ehkä tullut ilmoittaa heille kummallekin, miten asiat olivat. Niin ei tuo onneton tunne ehkä olisi ennättänyt vallata tytärtäni täten, sillä silloinhan Michael olisi peräytynyt. Mutta silloinhan olisin heti ajanut itseni vaaraan… ja silloin minä vielä hiukan toivoin, että selviäisin vaikeuksista…"

He tulivat ovelle. Siinä pysähtyi herra Pharo ja jatkoi:

"Sanon teille aivan totuuden, neiti Kjeld. Meidän liikemiestenkin täytyy olla hyviä merimiehiä. Mutta voi sattua tilaisuuksia, jolloin on hyvin houkuttelevaa purjehtia umpimähkään. Ja jos on oikea Herran luoma laivuri, niin voi se tuottaa etuja liiaksikin. No niin, minä en ollut viisas kippari… minä laskin purteni suoraan myrskyn pyörteesen, niin kävi."

Vanha liikemies seisoi hetken mietiskellen. Sitten hän meni ja poimi hermostunein käsin pari myöhää syksyn ruusua. Ja hän antoi ne syvästi kumartaen Gunvorille. Ja hän heilautti jälleen kättään ja hänen hienon-mairea äänensä oli tavallista lämpöisempi:

"Kiitän teitä vielä kerran, rakas neiti Kjeld, kun olette hyvä lapsi raukalleni!"

Gunvor sijoitettiin yöksi Toran kamarin viereiseen huoneesen. Hän nukkui yönsä hyvin. Hän heräsi vasta myöhään aamupäivällä. Hän pukeusi kiireesti ja meni alas. Hän tapasi Pharon ja rouva Pharon. Pian tuli sitten Torakin sinne. Tora oli iloisempi tänään. Hän sanoi nukkuneensa hyvin yönsä.

Aamiaispöydässä puheltiin siitäkin, mihin Tora menisi joksikin aikaa, kunnes asiat hiemankin järjestyisivät. Kumpikin, Pharo ja rouva Pharo, pitivät parhaana sitä, että Tora menisi tuomarin luokse: tuomarin talo on niin komealla seudulla. Sitä sanottiinkin "Norjan kukkaistarhaksi", joten Tora jo siitä voi päättää. Aivan lähellä oli vanha metsä… joka suhteessa ihanaa luontoa…

"Oi, rakas isä", keskeytti Tora, "minä ymmärrän niin vähän puita ja luontoa ja sellaista… Minä pidän vain ihmisistä… Mutta tietysti… minä koetan olla siellä jonkin aikaa."

Herra Pharo vastasi ainoastaan:

"Niin, tee se vain, Tora. Näet, että siellä kyllä oleskelee."

Heti kun oli syöty aamiainen, täytyi Gunvorin hyvästellä. Höyrylaiva, jossa hän palasi kaupunkiin, tuli ihan kohta.

Tora saattoi häntä laiturille. Toraa töllöttelivät aika lailla ihmiset, joita tuli samaa tietä, ja samaten sillalla seisojat. He olivat kaikki seudun väkeä, ja olivat aina ennen, sen Gunvor muisti, tervehtineet hyvin nöyrästi Toraa, rikkaan Pharon tytärtä. Gunvor ei siis saattanut olla huomaamatta, miten samainen joukko nyt käyttäytyi. Joku tervehti, mutta melkein vastenmielin. Monet tuijottivat reilusti suoraan eteensä Toran ohitse, kuten näyttäen, että oli heissä miestä pitämään hatun päässänsä, kun kerran tahtoivat. Toiset taas käänsivät päänsä pois. Jotkut kuiskuttelivat pöyhkeästi hymyillen.

Tora tuskin sitä yhtään huomasi. Hän kulki käsikoukkua Gunvorin kanssa ja puheli hiljaa. Voipa hän nyt koettaa sitä maalla-oloa. Mutta kyllä kai hän pian sieltä lähtee… Sitten he tapaavat toisensa…

Laiva tuli, soitti ja lähti kiireesti jälleen laiturista… Tora nyökkäsi päätänsä ja vilkutti Gunvorille… Hän vilkutti vielä pari kertaa ja lähti kiireesti menemään kotiin.

XIV.

Gunvor kertoi Einar Henningille käynnistään Toran luona ja sai kuulla, että Michael Holm jo oli perehdyttänyt hänet "koko asiaan." "Suoraan sanoen", jatkoi Einar, "se ei ole Toralle kovin imartelevaa". "Mikä ei ole Toralle imartelevaa?" kysyi Gunvor. "Oh, koko asia ei ole imartelevaa, muun muassa se, että hän jo ensimäisenä päivänä, jona he ovat yhdessä, antaa hänen suudella itseään niin kovasti". Gunvor vastasi: "Haha, alkaako hän nyt kertoa sitä? Onko se olevinaan sen puolustusta, mitä hän sitten teki." "Sehän kävi kuitenkin niin kiireesti, Gunvor." Gunvor vastasi: "Minä luulin, että Tora oli mielestäsi niin ihana. Muuttuiko hän konkurssin perästä?… Muuten on sinun muistettava, ettei hän koskaan salannut sitä, että hän heti ihastui Michaeliin. Hänestä oli se juuri niin kaunista, että hänen tunteensa heräsi niin heti ilman kuherrusta ja muuta edeltävää. Sitäpaitsi voit hyvin tietää erään asian, Einar: sinäkin olisit voinut suudella minua ensimäisenä iltana, jolloin me oltiin yhdessä. Minä olin ollut herrain seurassa vieraissa ja juhlissa monena iltana. Kuitenkaan en ollut koskaan tullut kuvitelleeksikaan sellaista. Mutta sinä yhtenä iltana minä tunsin ihan muuta." Hän katsoi Einariin rauhallisin silmin. "Sinä olisit saanut suudella minua silloin", toisti hän. "Monta kertaa, Einar."

Einar nauroi.

"Voi kuin sinä olet hupainen! Sinä sanot tuon niin ylen vakavasti."

"Niin teen. Sillä se on vakavaa, Einar. Kaikki ihana on vakavaa."

Gunvor lisäsi:

"Ja anna nyt Toran olla rauhassa. Hänellä on se vika, jota Michaelilla ei ole, nimittäin että hän tarkoitti asiaa vakavasti. Ja nyt hän saa maksaa. Jumala tietää, jaksaako hän tätä."

Einar käänti puheensa hiukan toiseen suuntaan. Hänen äänensä muuttui sovinnolliseksi:

"Minä en ole Michaelin kanssa yhtä mieltä koko hänen menettelytapaansa nähden. Sen olen saanut jo ennen. Ja itse asiassa minä en moiti Toraa hänen kiireellisen rakastumisensa tähden. Minä olen tässä suhteessa hyvin liberaali. Missä on nyt Tora?" Gunvor vastasi:

"Hän on maalla erään sukulaisen luona… erään tuomarin luona. Minä sain kirjeen häneltä eilen. Hän ei ole erikoisen iloinen."

Einar Henning ei vastannut siihen mitään… Ja he eivät puhuneet enää Torasta. Gunvor toivoi, että Einar olisi välttämättä ilmaissut ajatuksensa tästä asiasta. Einar tuli silloin sellaiseksi, jollaiseksi hän kaikin mokomin tahtoi häntä.

Mutta kerran iltapuolella hän tuli kiireesti Gunvorin luokse. Hän oli hyvin innoissaan, kuin tavallisesti silloin, kun hänellä oli jotain uutta kerrottavaa. Se oli Torasta! Einar oli niin kiintynyt asiaan ettei kuunaan ennen. "Anna minun jutella sinulle, Gunvor… Se on Torasta!" "Torasta?" "Niin, sinun pitää, hitto vie, kohta alkaa pitää häntä kurissa — meidän kesken sanoen." "Mitä se sitten on? Mitä sinä tarkoitat? Onko Tora nyt täällä kaupungissa?" "Että onko hän kaupungissa? Onpa, hitto vie, ja niin että riittää. Niin, sinä saat sen kuulla… Ja kuten pian ymmärrät: Tora ei sovi nyt tästä lähin enää sinun kanssasi seurustelemaan." "Ei sovi minun kanssani?" Gunvorin ääni tuli kovemmaksi. "Mitä sanot? Suu puhtaaksi, mies! Mitä se on?" Einar hätkähti vähän ja katsoi häneen. "Suu puhtaaksi, mies, sanot sinä, kas pakanaa —." Gunvor katsoi häneen: "Niin, se on pakanaa, Einar, sinun pitää puhua. Minun täytyy saada tietää, mitä tämä on. Sinä tulet tänne ja alat puhua Torasta, kuten…" "No niin… ymmärräthän; sinä olet jännityksessä… Torahan on ollut herttainen tyttö… kieltämättä… mutta suoraan sanoen: tämä on ikävä asia… Sinä saat siis sen kuulla ja olla varuillasi… No, Gunvor… minä olen kymmenesti sanonut sinulle, etten minä ihaile Michaelin käytöstä Tora Pharoa kohtaan. Sen sanoin minä kyllä hänelle itselleenkin suoraan; no, hän vastasi siihen tapaan, että jokainen voi ymmärtää, etteipä hän issikka-hevoseksikaan kelpaa… 'Etevä minä en ole', sanoi hän, 'minun täytyy käyttää, mitä minulla on'. Hän tarkoitti kai muotoansa… Mutta nyt? Mitäs Tora tekee?" Einar katsoi Gunvoriin. "Arvaatko? Ei, sinä et arvaa. Sillä nyt tulee se mahdoton: Tora on ollut hänen kotonansa!" Gunvor kuiskasi peljäten: "Onko Tora ollut Michael Holmin luona?" "On… hänen poikamies-boksissaan… Hän on kerjännyt ja pyytänyt häntä… Että Michael vain pitäisi hänet."

Gunvor kuunteli kalpeana ja vaieten. Einar jatkoi:

"Tällaisesta ei tosiaan ole kovin hauska jutella kihlattunsa kanssa. Mutta on kai parasta, että saat sen kuulla, joten tiedät miten käyttäytyä vasta tuota naisihmistä kohtaan." "Einar, vaikenetko!" "En, minä tohdin lausua juuri niin rohkean sanan. Sillä hänen esiintymisensä on liian mahdotonta. Hän on suorastaan kerjännyt Michaelilta… Hän ei vaatinut päästä hänen vaimoksensa, kun Michael ei sitä tahtonut… ei, vain saada olla hänen lähistöllään… Michael saisi ottaa hänet rakastajattarekseen, jos tahtoi… kun ei vain sysäisi häntä luotansa."

Einar keskeytti. Gunvor kysyi vähän ajan päästä:

"Ja mitä Michael Holm teki?"

"Hän toimitti hänet tietysti pois… nouti vaunut… vei hänet hotelliin… lyhyesti sanoen, hän sai hänet pois sievällä tavalla… Muuhan olisi ollut tarkoituksetonta… ja eihän Michael tietysti ole sellainen, että tekee kardinaali-tuhmuuksia."

Gunvor istui vielä aivan hiljaa, ja sanoi viimein:

"Oi, Toraa, Tora parkaa! Miten minä pidin sinusta."

"Vai niin, sinä pidät hänestä…"

"Niin, Einar, elä sinä ole alhainen!… Sinä et saa olla! Mitä halpamaisuutta Toraa kohtaan tämä kaikki on. Ensin hän on 'rikas tyttö', ja kaikki sujuu sukkelasti ja hyvin. Ja se, että hän rakastaa Michaelia niin rajattomasti, että tuskin voi hillitä itseään: oi, se on suuremmoista, oi, hän on ihana, hän on ylevä, hän on hieno, hän on erikoinen. Mutta nyt, kun hän on köyhä ja yhä edelleen pitää hänestä… nyt on kaikki toisin… kaikki se, joka ennen oli kaunista, on kerrassaan mahdotonta. Rakas Einar, sano vain, että Michael Holmin on tässä suurin syy. Muista, miten Tora kerran puolsi häntä, miten hän on puoltanut häntä vanhempiensa ja muiden edessä."

Einar näytti harmistuneelta.

"Mitäs se nyt auttaa. Ihmiset eivät ota huomioon sellaista, kun he arvostelevat häntä. He näkevät aina ja ainoastaan vain alastomat tosiseikat. Ja alastomat tosiseikat ovat tässä asiassa pahat. Ja minä tulin niinollen sinua varoittamaan. Sinun pitää muistaa hyvää nimeäsi ja mainettasi. Jos se juttu Torasta leviää, niin on hän koko kaupungin mielestä prostitueerattu. Ja ymmärräthän, ettei minun kihlaukseni saa tulla sekoitetuksi siihen asiaan."

Gunvor lähestyi hiukan Einaria ja otti häntä kädestä:

"Minä sanon sinulle erään asian, Einar. Sinä annat minun olla Toran kanssa rauhassa! Sinä et tule enää puhelemaan sellaista hänestä. Minä en siedä sinua kuulla, rakas Einar. Sen nimessä, mitä sinä tunnet minua kohtaan ja minä sinua kohtaan, — anna minun olla Toran kanssa rauhassa!" Einar Henning vastasi kipakasti: "Mikäli näen, olet naiivi, kultaseni… se sinun tulee huomata ja se heittää. Minä sanon sinulle erään toden: joko täytyy olla hyvässä seurassa tai hyvän seuran ulkopuolella. Jos sinä tahdot olla, niin saat ottaa sen huomioon, mitä silloin tällöin olen vihjannut… viimeksi tänään."

"Minä tuskin luulen ottavani huomioon sitä, mitä tahdot, Einar. Voit kuulla sen jo ajoissa, niin ei katumista. Minä teen, mitä näen oikeaksi." Ja hän jatkoi lujemmin:

"Sinä olet tuhma, kun olet sellainen minulle! Niin, sinä olet tuhma! Sinä laahaat kaiken sen hyvän, mitä tunnen sinua kohtaan, kaikellaiseen matalaan, ellen sanoisi pahempaa. Sinä kerrot siinä, prameilet, Toraa häpäiseviä juonia, ja sinä melkein halkeat hyvistä elinohjeistasi… Niin, katso vain minua! Minä olen saanut kylläni sinusta tänä iltana. Jos sitä menoa jatkat, niin pelkäänpä, miten meidän välimme vielä käykään. Minä olen saanut sinusta kylläni tänä iltana. Saat mennä, jos tahdot… Mene vaan."

Einar tuli lähemmäksi häntä. "Oh, miten sinä olet kaunis, kun loistat noin vihasta…"

"Tässä ei ole siitä kysymys", huudahti Gunvor. "Meidän täytyy oppia tuntemaan hiukan toisiamme, Einar. Usein minusta tuntuu, etten minä ymmärrä sinua ollenkaan."

Mutta Einar ei tahtonut selitystä lainkaan, siltä näytti. Hänelle tuli yhtäkkiä toiset ajatukset. Hän näytti unohtaneen kaiken muun paitsi sen, että Gunvor oli tässä ja että hän halusi hänen hyväilyjään. Hän tiesi ennestään, että Gunvorin hänen suudelmansa tekee heikoksi ja katseensa syvälle hänen silmiinsä. Ja hän tahtoi tehdä hänet heikoksi, vaikka Gunvor taisteli vastaan. Viimein tuli Einar karkeaksi:

"Mitä juonta se on? Enkö minä saa suudella sinua? Enkö minä ole sinun sulhasesi?"

Gunvor ei vieläkään tahtonut. Hän seisoi siinä hengästyneenä.

"Ei, se ei onnistu sillä tavalla tänä iltana!" huusi hän, "ehkä on käynyt liiankin kauan niin!… Sinä tulet tänne puhumaan halpamaisuuksia ja liehakoimaan, niin että sydäntäni vihloo. Oletko sinä sellainen, kuin minä luulen sinun pohjaltasi olevan, vai etkö ole — sen tahdon tietää."

Einar alkoi myöntyä. Hän tunnusti osin, livahti toisten seikkain ohitse, kiihdytti Gunvoria hyvän aikaa. Koetellen kääntää asiaa kuherteluksi ja leikiksi. Kopaisipa hänet yhtäkkiä syliinsä ja suuteli häntä väkivalloin milloin mihinkin. Gunvor tunsi vastenmielin, että se vaistojen huumaus, jonka Einar niin helposti herätti hänessä, alkoi vallata häntä. Hän mutisi puoleksi uhmaten, puoleksi voimatonna: "Tämän pitää loppua, Einar! Sinun pitää ymmärtää minua paremmin." Einar kuiskasi, hurjasti häntä hyväillen: "Niin, niin, minä ymmärrän, että sinä olet niskuri… Sinut täytyy kesyttää ja pakoittaa, Gunvor!"

Nuo hetket, joina Gunvor tunsi hänen voimansa, olivat muuten ihania. Hänessä heräsi sama tunne kuin silloin, kun hän ensi kertaa näki hänet, häikäisevässä auringonpaisteessa, vahvana ja ruskeana. Se tunne yhtyi hänen valoisimman päivänsä tunnelmaan.

Mutta nyt särkyi lumous: Einar oli sanonut sellaista, jota hän vihasi ajatellakin. Hän riuhtausi yhtäkkiä irti. "Sinä et ole selvästi vastannut minulle siihen, mistä puhelimme… viimeksi sanoit vain, että minut täytyy kesyttää ja pakoittaa. Mutta siinä asiassa minä en ainakaan anna itseäni pakoittaa. Luuletko että me kumpikin voimme halveksia kaikkea halpaa ja pikkumaista, mitä se lieneekin? Ajattele sitä huomiseen. Minä en halua suvaita puolinaista myöntymistä tänään!"

Einarin täytyi poistua.

Seuraavana päivänä sai Gunvor kirjeen, jossa Einar puhui paljon koreata. Gunvor tunsi, että se oli kirjoitettu ajatellen hyväilyjä, joita hän ei ollut saanut ja joita hän kaipasi.

XV.

Pari päivää sen jälkeen oli Gunvor iltapuolella kotonaan. Ovikello soi. Gunvor meni ja avasi. Tulija oli Tora. Hän näytti tavallista pystymmältä. Ehkä siksi, että hänellä oli jalkoihin ulottuva viitta, jossa oli tuuhea karvakaulus. Tuon kauluksen keskellä näytti hänen päänsä pieneltä.

Gunvor veti hänet sisään. "Kas, Torako! Sinäkö se!" Tora nyökkäsi: "Niin, tänne minä nyt vaan tulin!" Hymy koetti pyrkiä hänen huulillensa, mutta jäykistyi pistäväksi väänteeksi suunsoppiin. "Ota yltäsi, Tora. Olet kai luonani jonkin aikaa?" "Oh, en… mielellänihän olisin luonasi jonkin aikaa, Gunvor… Mutta, tiedätkö, minä matkustan pois tänä iltana?" "Matkustat tänä iltana? Minne?" "Oh, maailmaan vaan… ensin Berliniin. Ehkä kauemmaksikin!" "Niinkö, onko se totta?" "Sitä en ole kuullutkaan." "Ihan totta!… kaikki järjestetty kädenkäänteessä… ja sen taiteen kimppuunhan minun nyt pitää oikein karata."

He istahtivat Gunvorin sohvalle. Tora jatkoi:

"Katsos… minulla oli hiukan killingin sukuisia kiinnitettyinä. Olisin saanut ne vasta noin viidentoista vuoden kuluttua. Ne minä sain nyt käsiini. Kelpo maksua vastaan, ymmärrät." "Ja miten kauan voit niillä elää, Tora?" Tora vastasi: "Oh, sikäli mikäli tuhlaan!" Ja yhtäkkiä tuli kova ilme noihin hienoihin kasvoihin: "Oi ei, totta puhuen, sikäli miten vähällä voin elää. Miten osaan nipistää joka kolikkoa." "Luuletko, että osaat, Tora?" "Niin, minä toivon. En minä varsin tuhma kuitenkaan ole. Minun täytyy." "Mitä arvelevat isäsi ja äitisi?" "Oh, tietysti minä olen heistä koko uljas huimapää. Muutahan he eivät juuri sano. Mitäpä sanoisivat? Enhän minä täällä enää voi. Sen he ymmärtävät yhtä hyvin kuin minäkin." Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kysyi Gunvor: "No, et viipynyt kauan tuomarin luona?" Tora pudisti päätänsä: "En, suoraan sanoen minä läksin käpälämäkeen tuomarin kauniista Norjan kukkatarhasta. Siellä en sietänyt olla. He näyttelivät minulle maisemia ja mäkiä ja puita… Ei, nyt täytyy koettaa, kelpaanko… ja saan koetella toisilla paikoin, kaukana täältä… Siellä, jossa ei joka seikka muistuta mieleen…" "Niinpä niin, Tora… ehkä en hyvä, kun saat koetella." "Varmaan niin. Jos olen älykäs tyttö, niin selviydyn kyllä, ja jos olen kehno, niin menen hiiteen — aivan kuin pitääkin."

Hetken päästä katsoi hän Gunvoriin ja otti häntä kädestä. (Gunvor huomasi, ettei hänellä ollut enää timanttisormuksia.)

"Niin, niin, kelpo Gunvor, nyt me erotaan, kuuletkos. Ja selviänpä tai en selviä, niin tuntea saat minut vastakin, jos milloin tavataan. Niin, sitä tarkoitan… Juuri sitä!… Rouva Henning! katsos… toimistonjohtajan rouva Henning ehkä… tai siihen kuosiin. Tuo sinun 'se' ei tahtonut tiettävästikään minua nähdä, kun tuolla tulin. Hänelle tuli niin hirveä kiire katsomaan kelloonsa, kun kuljin ohi. En muuten ymmärrä, mitä hänellä on tässä asiassa nurkumista. Heh, olen tainnut tehdä hänelle jotain pahaa." Gunvor vastasi hiljaa: "Oh, tiedäthän sinä, ne miehet… Niille tulee moraalisia innonpuuskia. Etenkin, kun toinen kertoo toiselle, miten tavattoman rakastunut joku nainen on häneen… että uhraisi hänen tähtensä kaikki. Silloin he kumpikin siitä niin äkämystyvät."

"Vai, sinä olet sen kuullut?… Että minä olen käynyt Michaelin luona?"

Sitä sanoessaan kohotti Tora verkalleen katseensa, ja hän katsoi syvästi Gunvoriin, ikäänkuin tutkien, mitä ystävätär hänestä ajatteli. Gunvorkin katsoi häntä silmiin. Tora suuteli Gunvoria: "Hyvä Gunvor, sinä olet niin reilu ja hieno, minä sinua rakastan."

He vaikenivat vähän aikaa. Gunvor kysyi viimein:

"Sinä kai rupeat kehittämään ääntäsi siellä… et kai eniten pianonsoittoa."

"Niin, etupäässä kohdistan kaikki voimani lauluun. Minä lauloin muuten eilen parille tunnetulle henkilölle. Niin juuri! Heidän mielestään minulla on suuret lahjat… No, niinhän ne aina sanovat nuorelle naikkoselle."

Gunvor keskeytti:

"Oh, elä lorua! mitä sinä halventelet itseäsi ja karstaat kykyäsi, Tora? Se ei sovi. Sinun pitää päinvastoin iloita, kun sitä puhut… Niin, suoraan kysyen kun sinä nyt ajattelet, että sinun täytyy lähteä koettelemaan voimiasi… eikö sinusta tunnu, kuin jotain uutta heräisi sinussa?"

Tora mietiskeli, ja nauroi rohkeastikin: "Oh, en tiedä. Ha, he… ehkä kun pääsen viimeinkin kuitiksi tästä… tästä hulluudesta, joka minua yhä kuitenkin kiusaa… sitä keikkumista kestää varmaan kauan, usko se… Mutta olenhan minä reilumpi nyt kuin silloin, kun sinä kävit luonani. No, sen mitä koin äskettäin käydessäni Michaelin luona… kun näin kaiken pohjaan… se tepsi."

Tuokion kuluttua hän kääntyi Gunvorin puoleen:

"Kuules vielä… Onko minusta enää jäljellä mitään… minusta on tuntunut niin oudolta viime aikoina… kuten katoaisin ja painuisin."

Tora olikin laihtunut ja hoikennut; mutta kuinka kauniiksi hän Gunvorista oli tullut! Tuo hiukan rasittunut, hieno kuumeen-hehku kasvoillansa!

"Kyllä, kyllä!" nauroi Gunvor. "Kyllä sinusta on jäljellä 'mitään', Tora. Ole varma siitä! Sinä olet kaunis, Tora tyttöseni — ettäs sen tiedät."

Tora katsoi totisena eteensä.

"Kai on minussa juuri se vaarallisinta, Gunvor, että luulen, että minut on luotu vain yhtä tarkoitusta varten: rakkautta. Ja sillä tavalla, että se ajaa minua kaikkeen: työhön, uhrauksiin — kaikkeen. Minä uskon, että minusta tulisi hyvä äitikin. Katsos, nyt meni se kaikki siruiksi, kun pidin niin hirveästi Michaelista… Siksi on kaikki minussa suurta sekavuutta, sotkua… Mutta kuitenkaan en löydä rauhaa, ennenkuin löydän jonkun, josta voin pitää." "Mutta taiteesi, Tora?" "Taide, kyllä… Mutta sehän on minun työtäni, mutta sitäkin täytyy ruokkia kaiken sen ihanan, jota nyt olen kokenut, joka on yhä minussa ja jonka ainoastaan rakkaus voi synnyttää… Niin, minun täytyy saada pitää jostakusta. Ja se on juuri minussa niin tukalaa. Ihmiset eivät ole aikoneet elämää sitä varten, että pitäisivät… joten minä ehkä en… — Mutta ei nyt; puhuta enää tällaista totista… Tiedät sen, Gunvor, jos sinä aina olisit luonani, niin se menisi…"

He puhelivat tuokion. Viereisen huoneen seinäkello löi kuusi. Tora nousi.

"Nyt minun täytyy jo kiiruhtaa", hän sanoi. "Minun täytyy olla isän ja äidin luona viime hetket. Eikö äitisi ole kotona, Gunvor? Se oli ikävää. Minä olisin niin mielelläni hyvästellyt ja kiittänyt häntä. Sano nyt hänelle tuhannet, tuhannet terveiset. Äitisi kanssa me on oltu aina niin hyviä ystäviä." Tora pukeusi viittaansa. "Niin, hyvästi nyt, Gunvor, ja kiitokset kaikesta!… kaikista kävelyistä! Kaikista pakinoistamme!… Ja että lohduttelit minua nyt viime aikoina! Hyvästi, kulta, eläkä nyt itke tähteni. Minä en osaa enää itkeä. Minä olen siitäkin päässyt… — Hyvästi! Ei, elä saata minua yhtään. Hyvästi! Terveisiä Jannalle ja Elille! Janna oli niin kiltti, kun tuonnoin hänet tapasin… Hyvästi, Gunvor!"

Toran pehmoinen ääni kaikui koko puhelun ajan sisä-portailta. Viimeinen "hyvästi" kuului tuskin huomattavasti aivan alhaalta… ja sitten kumahti ovi, ja Tora Pharo oli mennyt.

XVI.

Heistä oli tullut jälleen hyvät ystävät, Gunvorista ja Einarista. Kai heidät sovitti niin helposti tuo heidän nuoruutensa valoisa aistihuumaus, joka heissä kummassakin kuohui. He halusivat kumpikin pitkiä, päätäpyörtäviä hyväilyjä, tulisia suudelmia. Sitä ei saa eikä voi kieltää: Gunvor ei heistä suinkaan ollut kylmempi. Hän janosi nähdä Einaria, janosi hänen kätensä puristusta, halusi hänen kättään vyötäisilleen. Joko Einar sitten myrskyten otti hänet kiinni, kun hän pakeni; tahi Gunvor itse tuli häntä vastaan, avoimin kaipuin…

"Minusta se on uljasta, että Tora lähtee ulkomaille koettamaan voimiansa, Gunvor. Kuules, minusta Tora menettelee aivan oikein. Niin, minä olen samaa mieltä kuin sinä. Huomaatkos, että minusta alkaa tulla tohveliherra."

Ja toisen kerran:

"Gunvor, näinä päivinä tulee isä kaupunkiin. Tahdotko olla kiltti?… Tahdotko olla hänelle kohtelias, kun minä niin kauniisti pyydän?"

Ja Gunvor vastasi:

"Kyllä, kyllä Einar… kyllä minä olen kiltti hänelle."

"Ja et välitä, vaikka hän on jörön ja kärttyisenlainen. Se on nyt hänen tapansa."

"Mutta toivonpa, ettei hän ole kovin morski minulle, sillä minä kirjoitin hänelle niin kauniin kirjeen. Vastaus, jonka häneltä sain, ei ollut niinkään kaunis."

Ja Gunvor nauroi kertoessaan siitä jotakuinkin merkillisestä kirjeestä, jonka kaupunginvouti Henning oli lähettänyt hänelle: että hän muka iloitsi siitä, että Gunvor oli tietoinen tärkeästä kutsumuksestaan hänen poikansa vaimona, ja että Gunvor muistakoonkin varoa kaikellaisia kapinallisia ideoita…

"Mitä se sillä tarkoitti, Einar? Miksi se minulle juuri sitä oppia? Enhän minä ollut ilmaissut mitään kapinallisia ideoita"…

Mutta Einar silitteli asiaa:

"Oh, mitäkö?… Sellaisiksihan ihmiset tulevat vanhoina päivinään. Se nyt on vain se 'ukko', oikein kelpo 'ukko', luonnollisesti, mutta ukko sittenkin. Meidän täytyy vain osoittaa hänelle kunnioitusta, jonka olemme velvolliset. Tärkeintä: ei ärsyttää häntä… Muuten emme tarvitse paljon kysyä hänen neuvojaan."

Einar sanoi isäänsä monesti "ukoksi", hiukan ylimielisellä, leppoisalla sävyllä — joskus "aiheuttajakseenkin." Vain muka näyttääkseen, ettei isä häntä kovin arastuttanut. Mutta ei ollut kuitenkaan erehtymistä siitä, että hän odotti hiukan jännityksessä, mitä isän ja Gunvorin kohtauksesta seuraisi. "Nyt hän tulee, huomenna", sanoi hän kerran. "Tule minun kanssani liikkeelle huomenna kello yksitoista, niin otetaan sievästi hänet vastaan. Ei ole pahaksi, että otat mukaasi ystävällisimmät kasvosi, ja tekisit viisaimmin, jos etenkin ensin olisit kohtalaisen hiljainen ja syrjään vetäytyvä…"

* * * * *

Gunvor nauroi taas.

"Mahdan olla rakastuneempi sinuun kuin luulenkaan, Einar, kun siedän kuunnella tällaista… Kyllä, poju kulta, minä olen hiljainen ja kaino, sen saat nähdä, oikea pyhimys…"

"Sinä olet kiltti, Gunvor… sillä sinä et tiedä, millaisia joskus nuo vanhat, jäykät virkamiessuvut ovat… Mutta kuules, tehdäänpäs niin. Minä rupean ensin käsittelemään isää. Niin sinä saat jutella äidin kanssa."

"Äidin? Tuleeko hänkin? Siitä et ole minulle kertonut."

"Niin, kyllä hän tulee… Ehkä en ole muistanut siitä mainita… Sillä kun isä tulee, niin ei ikäänkuin äitiä muista. Äitihän on niin hiljainen, katsos, ja sävyisä… ei vaadi mitään… Hm, meidän kesken sanoen, isä on ollut ehkä hieman itsevaltias äitiä kohtaan, joten äidistä on tullut tarpeettomankin hiljainen… Mutta hänhän on tyytyväinen kaikkeen… Mutta ota hänet osallesi ja puhele hänen kanssaan, Gunvor, niin minä pidän huolen isästä, kuten sanottu."

Gunvor katsoi Einaria syrjästä: hänen profiilinsa oli voimakas ja silmät kirkkaat; se nyt oli sittenkin hän, joka puheli noin. Ja Gunvor otti häntä käsipuolesta ja antoi anteeksi kaikesta sydämestään, ja unohti kaikki monesti neuvotut ohjesäännöt, miten kaupunginvouti, "ukko", "aiheuttaja" oli otettava vastaan.

Seuraavana päivänä laivalla tuli kaupunginvouti Henning. Hän tervehti Einaria ja Gunvoria, jotka seisoivat sillalla. Hän tervehti kuin valtansa tunteva ystävällisesti tervehtii, katseli hetkisen tiukasti Gunvoria, ei ollut sitten hänestä tietääkseenkään, mutta tuimisteli sensijaan kantajalle, joka ei käsitellyt hänen laukkuansa kuten kaupunginvouti tahtoi: "Näin se pitää kantaa näin!" Sitten hän tiedusteli erästä hotellia ja suuttui kantajalle, joka ilmoitti, että se hotelliliike oli lopetettu viime vuonna: "Mitenkä? eikö sitä ole? Ja minkätähden ei, saanko luvan kysyä?" Kantaja parka ei tiennyt, miksi sitä ei ole: "Kaipa sen konkurssi keikautti", sanoi hän.

Einar sai vihdoin käsiinsä ajurin ja antoi hänelle määräyksensä. "Minä tiedän hyvän ja huokean matkustajakodin, isä", sanoi hän, "minä käskin ajurin viemään sinne. Istukaa vain." Ukko ei ollut aivan tyytyväinen siihen, että poika hankki ajurin. "Ahah, vai vaunuissa sinä ajelutat", sanoi hän, "sekin meno olisi voinut säästyä." "Eikös, isä, kantaja olisi ottanut paljon enemmän", selitti Einar. "Ja sinä ja äiti olette kai matkasta väsyneet."

Rouva Henning, niin, häntä ei näytty juuri huomattavankaan, kuten Einar oli sanonut. Se oli totta. Hän ei ollut vielä virkkanut sanaakaan. Hän kulki miehensä jäljestä, mustissaan ja kuihtuneena. Hän pysyttelihe ikäänkuin piilo-sopessa, kiersi vähän siellä ja täällä. Nyt ajoneuvoissa istuttaessa puheli Gunvor hänen kanssaan, kysyi muun muassa, eikö ollut hupaisaa jälleen nähdä pääkaupunkia. Mutta eipä näyttänyt rouvasta olevan. Hetken päästä osoitti hän Gunvorille paria naista, jotka kulkivat jotenkin komeasti puettuina ohitse: "Katsos noita", supatti hän, "minkälaiset on hatut! Se on kauheaa, miten ne täällä pöyhistelee!" Ja sitten hän tuskin puhui enää mitään.

He tulivat hotelliin. Vouti rouvineen sai huoneen. Einar saattoi heitä sinne. Gunvor istui ruokasalissa odottaen odottamistaan. Se ei ollut hauskaa. Viimein he tulivat, isä, äiti ja poika. "Isä on hiukan matkasta väsynyt", sanoi hän. Ehkäpä hän siten oli selittävinään ja pyytävinään anteeksi, että Gunvoria niin vähän otettiin huomioon.

He menivät ruualle. Gunvor tahtoi sitä, mitä oli päivällislistalla. Sitä hänen ei kai olisi pitänyt tehdä: kaupunginvouti itse söi vaan pihvin, ja rouva pari voileipää ja herajuustoa. "Nuo hotelliruuat on kovin kalliita", huomautti rouva… Niinpä niin, ehkä, ajatteli Gunvor. Mutta hehän pyysivät… ja sitäpaitsi: kaupunginvouti Henninghän oli vauras mies. Sen hän oli kuullut Einarilta ja muiltakin.

Syödessä juttelivat isä ja poika. Gunvor koetti päästä joukkoon, mutta se ei käynyt päinsä. He puhelivat ihmisistä, joita Gunvor ei tuntenut nimeksikään. Sitä paitsi jauhettiin vähän politiikkaa. Ja vouti nyrpisti toista sierantaan "yllytyksestä ja hassutuksista, jotka moukissa ja proletaareissa liikkuvat."

Kun he olivat syöneet, ja voudin oli maksettava, tahtoi hän kuitattua laskua… "niin juuri, kuitin minä tahdon", selitti hän, ja sijoitti sen huolellisesti muistikirjansa väliin.

Sitten hän sanoi menevänsä huoneesensa "lepäämään matkan päälle." "Mihin aikaan on äitisi tavallisesti kotosalla?" kysyi hän yhtäkkiä Gunvorilta, "melkeinkö koko päivän?… no hyvä… sanoppa hänelle terveisiä minulta,… ja sano, että me tullaan visiitille hänen luokseen huomenna kello kahdelta… hyvästi, hyvästi vaan!"

Ja yhtäkkiä tuli hänen huulilleen mahdottoman hellä hymy… aivan jäykästi, muodon vuoksi… ja katosi heti…

Rouva Henning jäi vielä hetkiseksi sinne. Hän alkoi nyt vähän jutellakin. Hän arvosteli laiva-ruokaa… olivat antaneet huononlaista kalaa, eikä lihakaan ollut erikoista, mutta etenkään hän ei tykännyt jälkiruuasta: se oli "morsiustyttöjä"; mutta kasti oli hapanta, suoraan sanoen: hapanta. Hän puheli muutakin, ja hupaisinta oli, että hän oli tuontuostakin aivan kuin miehensä. Nytpä alkoi hänkin tiedustella Einarilta minkä mitäkin ihmisiä. Gunvor oli huomaavinaan, että se oli vain tilaisuus, jossa sai helistellä koreita tittelejä. Kenraalimajuri ja hovimarsalkka ja kamariherra toisteltiin moneen kertaan.

Gunvor ei tainnut olla kyllin tarkkaavainen. Kerran, kun hän ajatteli muuta eikä kuullut rouva Henningin kysymystä, näytti hänestä rouva, kysymystä uusiessaan, katsovan häneen harmiaan salaten ja tuijaavin silmin.

Gunvoria hiukan puistatti: "Huu, tuota merkillisen kuuliaista naista." Gunvor ei häntä tuntenut… Mokomia nujerrettuja rouvia… olivatko nyt nuo tosiaan niin liikuttavia? Eivätkö ne olleet usein vain pieniä, mataloita raukkoja?

Gunvor nousi vähän ajan kuluttua. "Minun olisi nyt mentävä", sanoi hän ja kätteli rouva Henningiä. "Hyvästi", sanoi hän. "Menetkö sinä?" kysyi rouva… "Kyllä… minun täytyy joutua kotiin. Hyvästi, Einar…" "Minä saatan sinua vähän", vastasi Einar.

"No", jatkoi Einar, kun he tulivat käytävään. "Sinä läksit kutakuinkin kiireesti." Gunvor vastasi: "Mitä Herran nimessä minä enää täällä tekisin? Ymmärrätkö sinä?… Minä olen lievästi sanoen väsynyt kuuntelemaan isääsi ja äitiäsi." Einar kartteli: "Oh, sinä liioittelet aina." Gunvor kiihtyi: "En liioittele. Minä kyllä lupasin sinulle olla kiltti ja kohtelias — mutta tätä en jaksa. Ei, en siedä istua heidän seurassaan! Miten he minua vierovat… Vihaavatko he minua? Ellen parempaa tuntisi, sanoisin, että he tulivat kaupunkiin hävittämään sitä, mitä on syntynyt välillemme, sinä ja minä."

Einar ikäänkuin hätkähti, sitten sanoi hän jälleen kartellen: "Oh, elä hulluja… Pianhan he matkustavat. Kyllä se onnistuu, saat nähdä. Ole kotona, kun isä ja äiti huomenna tulevat." "Enpä taida olla, Einar!" Gunvor meni, — oli yksinään ja suruissaan. Hän meni suoraan kotiin ja puheli kauan äidin kanssa. Hän kertoi kaikki. Hän puhui myöskin, missä suhteessa ei ollut Einarista pitänyt, viime aikoina. Miten hän oli tuominnut Toran, mitä hän muutenkin oli sanonut. "Ennen hänen isänsä ja äitinsä tuloa", hän sanoi, "en surrut niin kovasti sitä. En luullut, että se oli hänessä syvällä. Luulin, että se häviäisi… Mutta nyt… en tiedä mitä ajatella… Ajattelet, että tuo pieni, ajatuskyvytön ja pahansuopa muori on hänen äitinsä… ja hänen isänsä tuo ärtyinen pikku tyranni…"

Rouva Kjeld vaikeni.

"Niin et ole koskaan ennen puhunut", sanoi hän. "Sinähän pidät niin paljon Einarista, ja hänhän on reipas poika, sen tiedät. Eikä hän ole kummallisempi kuin useimmat muut nuoret miehet, jotka aikovat edistyä maailmassa. Ja sinähän kaipaat häntä. Sinähän olet rakastunut häneen, Gunvor."

Gunvor vastasi vitkastellen:

"Niin, minä olen rakastunut häneen. Minä hurjistun ja juovun ajatellessani häntä. Mutta luuletko, että se riittää, äiti?"

"Hm — että riittääkö?… Nyt sinä taas tulet syvämieliseksi, Gunvor. Etkö luule voivasi masentaa sitä, joka sinut tekee rauhattomaksi? Koeta antautua aivan hänen valtaansa, jota rakastat. Koeta ajatella kuin hän, ja tuntea hänen tavallaan joka asiassa. Ne naiset, jotka ovat sellaisia, ovat varmaan onnellisimpia."

Gunvor katsoi levottomasti äitiinsä:

"En, en, sitä minä en uskalla, äiti. En nyt, kun tunnen Einarin katsantokannat niin kuin tuntien. Voisi käydä niin, että vuosikausien kuluttua tulisin tuollaiseksi pieneksi, kuivettuneeksi rouva Henningiksi… joka puhui sellaisia luonteensa omaisia pikkumaisuuksia… Ei, ei… en ymmärrä, että sinä neuvot minua sellaiseen, äiti. Sinä, joka aina olet seissut niin jyrkän suorana."

Rouva Kjeld pudisti päätänsä, näyttäen neuvottomalta.

"Niin, mitä voisin sanoa? Sinä olet mielestäni ollut niin iloinen ja loistava näinä aikoina. Minä en mitenkään sallisi, että sinulta ilosi katoaisi."

Gunvor mietti vähän:

"Oh, ei", sanoi hän, "kun vähän tunnustelen, niin en usko, että jaksaisin olla sitä ilman."

Hän lisäsi:

"Kaupunginvouti Henning rouvineen tulee huomenna luoksesi kyläilylle. Puhele sinä heidän kanssaan, ja sano sitten minulle kaikki, mitä arvelet."

XVII.

Gunvor ei ollut kotosalla, kun kaupunginvouti rouvineen tuli. Iltapäivällä hän puheli äitinsä kanssa. "Minä luulen, että he pitivät sitä niskuroimisena, ettet sinä ollut täällä", sanoi rouva Kjeld… "Mutta muuten", hän nyökkäsi… "et siinä paljoa menettänyt, vaikket ollutkaan heidän seurassaan. Minä en pitänyt heistä. — Voipa olla niin", jatkoi hän, "että lie niitä naisia, jotka sopivat kaupunginvouti Henningin miniäksi paremmin kuin sinä. Siltä minusta tuntui… ja se sopii sinun tietää, Gunvor. — Sillä tosi on sellainen", jatkoi hän salatun kiivaasti, "että kaupunginvouti Henning ei ole semmoinen kaikkia kohtaan kuin meitä. Jos luulet, että hän on vain vanha kärtty, niin erehdyt. Ei, minä tiedän, miten kohtelias ja lauhkea kavaljeeri hän olisi ollut, jos hänestä kihlaus olisi ollut mieleistä, jos sinulla olisi rikkautta tai 'suvun' suhteen arvokas asema. Olisitpas silloin häntä nähnyt! Silloin hän olisi tullut juhlapuvussa, usko se! Mutta mitenkäs nyt! Kuin kuluneissa koti-reuhkoissaan… Hän ei viitsinyt turhaa kursailla meidän tähtemme, usko pois."

"Mitä hän sanoi, äiti? Sinä et saa salata minulta mitään."

"En tosiaan", nyökkäsi rouva Kjeld… "minä aioin kyllä tässä pitää suuni. Mutta asia on liian tärkeä. Sinähän kuitenkin joudut heidän kanssaan jotenkin tekemisiin… Ei auta kuin jänis piiloittaa päätänsä pensaasen… Hän uteli m.m. Kjeldistä niin kummallisella tavalla. Ehkäpä hän huomasi, etten minä hänen puheistaan pitänyt, sillä hän sanoi, näin: 'Niin, niin, rouva Kjeld, Teitä ei kai miellytä, että niitä seikkoja kosketellaan. Minä olen itse papin poika, ja ymmärrän, että Teistä tietysti on kiusallista, kun muistutetaan Teitä miehenne hairahduksista.' Niin hän sanoi."

Vaiettiin hetkisen. Gunvor ei virkkanut sanaakaan. Hän istui hiljaa ja pudisti päätänsä.

"Kun olin pieni…" kuiskasi hän viimein… "Minusta tuntui niin pahalta, kun pikku tytöt juoksivat perästäni ja huusivat ja pistelivät minua… Minä muistan sen kyllä… kuin rotat olisivat jyrsineet… Ja silloin se haihtui niin helposti… Kun vain isä katsoi minuun ja jutteli kanssani… Ja siitä lähtien ei kukaan ole puhunut isästä pahaa. Minähän olen puhunut hänestä kaikille, joita pidän arvossa. Einarillekin…"

"Oh", sanoi rouva Kjeld, "eihän seikka paljoa merkitse silloin kun vain seurustelee ihmisten kanssa. Mutta nyt on kyseessä avioliitto, muista se. Ja kun tahtoo sopan keittää, niin kelpaa kaikki karvas pataan. Luuletko, ettei Henning keksisi vaikka mitä koreata isästäsi. Villitsijä, harhauskoinen, Kristuksen vainooja, vaikka mitä!"

Gunvor näytti väsyneeltä, yhä siinä paikallaan istuessaan.

"Minä näen jo, että Einarin on ruvettava jommallekummalle puolelle", sanoi hän, "hänen täytyy suojella minua sellaista vastaan."

"Kai hän suojeleekin, jos on mies", vastasi rouva Kjeld.

Vähän päästä kysyi Gunvor:

"Kun Henning sillä tavalla sanoi, että sinusta on kiusallista, kun mainitaan isän hairahduksista, — mitä sinä silloin vastasit?"

"No, minä vastasin: Minusta on kiusallista huomata, että hairahdukset, joihin moni on tehnyt itsensä syypääksi Kjeldiä vastaan hänen eläessään… etteivät ne erehdykset ole jo kuolleet kuolemalla, jonka ne ansaitsevat… — Niin, sen minä sanoin… suoraan… pitipä hän siitä tai ei… Minä olin ihan rauhallinen sanoessani. Minä en voinut muulla tavoin vastata… no, minähän vain olen syyllinen, jos hän ei siitä pitänyt. Ja ei hän pitänytkään, se on varma. Hän lähti piankin täältä. Hän ja rouva. Niin, Jumala tietää sen, että otin heidät vastaan parhaalla tarkoituksella. Minähän tahdoin suorastaan olla heidän mielikseen… varsinkin sinun tähtesi, Gunvor… Ei, niin ei käynyt."

Gunvor ei mennyt hotelliin koko sinä päivänä. Hän ei jaksanut. Seuraavana päivänä hän sai keskellä päivää Einarilta kirjeen, joka kuului:

"Rakas Gunvor! Kun minä en ole nähnyt sinua moneen vuorokauteen, pyydän minä sinua varmasti tulemaan hotelliin, jossa isäni asuu, kello kuuden aikaan. Minun tuskin tarvinnee sanoa sinulle, että minun isäni ja äitini ovat mitä suurimmassa määrin kummastuneet siitä välinpitämättömyydestä, jolla heitä kohtelet. Sinähän lupasit minulle olla heille niin rakastettava kuin suinkin voit. Minua surettaa, että tähän saakka olet ollut aivan vastaista. Minä toivon, että sinä tänä iltana pyydät isältä ja äidiltä anteeksi silmiinpistävää käytöstäsi.

Sinun altis Einar Henning."

Gunvor aikoi mennä ensin näyttämään äidille tätä kirjettä, mutta jätti sen tuuman. Hänen äitinsä tulisi ehkä levottomaksi: neuvoisi yhtäälle ja toisaalle… ei oikein, poloinen, tietäisi, mitä tehdä… Eikä hänkään, Gunvor, ehkä oikein tiennyt. Mutta hän ei peljännyt. Tulkoon, mitä tuli… Kunhan näkyisi vaan vähänkin hyvyyttä… Lausuisivat sanan, joka ilmaisisi, että he pitivät hänestä — oi, hän myöntelisi mielellään… Suostuisi kaikkiin mahdottomuuksiin, pieniin typeryyksiin… ei haittaisi. Mutta kunhan eivät vain olisi ahtaita, kuten ennen oli kokenut…

Mikä tietää, ehkä Einar vain oli ovela. Ehkäpä hän kirjoitti tämän ankaran kirjeen vain tyydyttääkseen isäänsä ja äitiään. Mutta oli kuitenkin heitä taivutellut…

Mutta… lopultakin: voisivatko he osoittaa pitävänsä hänestä… he, jotka eivät pitäneet? He, jotka olivat soimanneet hänen isäänsäkin…

Hän nousi korkeita hotellin portaita, ja kolkutti oveen, jonka portieri oli hänelle neuvonut. "Sisään", kuului kamarista. Hän avasi oven ja astui keskolaiseen kamariin. Vouti istui nojatuolissa. Ikkunan ääressä rouva ommellen. Einar tuli häntä vastaan ja mutisi, mitä lie mutissut: "Iltaa, Gunvor, hyvä, että tulit, istu." Ja Einar toi tuolin, Gunvor istuutui.

Vouti Henning oli koko ajan katsellut häntä ankarasti. Nyt hän sanoi verkkaan ja painolla:

"Gunvor Kjeld! Tietääkseni haluaa tuleva miehesi lausua sinulle pari sanaa minun kuulteni."

"Einarko aikoo sanoa?" vastasi Gunvor.

" Henning aikoo", oikaisi vouti. "Ehkäpä sinusta on yhtä ihastuttavaa sanoa häntä Henningiksi. Sillä sen seikan saat heti tietää: on välttämätöntä, että astut tähän kotiin niin alastomana kuin äitisi kohdusta. Kaikki itsenäisyydet ja itsetietoisuudet ja muut sen tapaiset jätät etehiseen, kun astut meidän Henningin sukuun."

Gunvor taisi hieman kalveta. Hänestä oli hyvin ilkeätä istua tässä huoneessa. Mitä noilla oli hänelle asiaa? Olivatko ne hänen vihamiehiään? Miksi ne puhuivat sellaista?

"Einar!" huudahti hän, "mitä tämä on? Sinäkin haluat puhua kanssani, sanoo isäsi. No puhu sitten, Einar. Tätä minä en ymmärrä."

Gunvor kuuli hiljaista nurinaa ikkunan luota, jossa rouva Henning istui. Ehkä Gunvor oli hänestä liian uskalias… kun ei edes huolinut sanoa sulhastaan Henningiksi!

Einar huomautti samassa kuivasti ja ankarasti: "Asia on selvä, Gunvor. Hän on pahastunut. Hän näkee, että sinä käyttäydyt sopimattomasti häntä ja äitiä kohtaan. Sinä et koeta miellyttää heitä. Hänestä on sitäpaitsi käytöksesi hiukan liian vapaata. Hän kaipaa myös oikeaa sävyä puhutellessasi häntä… ja ehkä kaipaa silloinkin, kun puhuttelet minua."

Gunvor vastasi:

"Hyvänen aika, mitä arvella siitä, mitä puhut, Einar. Mitä minun on sinun isäsi mielestä tehtävä? Sinä aikana, kun kävin viimeksi täällä, ei yhtään lämmintä sanaa minulle. Minä en siedä sitä tapaa. Sinä tarkoitat, että pitäisi noin vain olla nöyrä ja rakastettava. Minä en ole muokattu siten kunnioittamaan."

Einar Henning vastasi rauhallisesti:

"On tosiaan parasta käyttää toista kieltä, Gunvor. Ei asia käy mukavammaksi tuolla tavalla puhuen."

Vouti pystyttihe tuolillaan. Hän oli punainen vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja ankarasti:

"Minä olen jo kerran sanonut, että kun sinä meidän sukuumme tulet, niin sinun täytyy tulla niin alastonna kuin äitisi kohdusta! Mihin sinä olet tottunut ja harjaantunut — ne saat unohtaa, tiedätkö sen? Siitä, mitä sinun kodissasi pidetään kai hyvänä traditsioonina, siitä ei me välitetä yhtään. Minä puhuin äitisi kanssa ja näin hiukan, millainen katsomus sillä taholla vallitsee. Minä vaadin muun muassa, että isävainajasi vapaa-ajattelu ja aatteet ja muut sellaiset elkööt tohtiko astua Henningin kodin kynnyksen yli."

Gunvor huudahti — äänessään kuin avunhuuto:

"Minua solvataan, Einar! Hän on minulle paha. Mennään, Einar! Tule kanssani! Minä en voi olla näiden seurassa!"

Gunvor kuuli rouva Henningin hiljaa käheästi naurahtavan: "Noo, sanoppas muuta!"

Einar vastasi aivan rauhallisesti:

"Minusta sinä olet liian hätäinen, Gunvor. Jos sen tahdot tietää, minä olen tässä asiassa samaa mieltä kuin isäni. Minäkään en pidä noista vapaista ajattelemisista!"

Gunvor katsoi Einariin. Oliko Einar ihan tosissaan? Gunvorhan oli kertonut hänelle kaikki isästään… siitä lähtien… Ah, Einar oli vain muka tarkoittavinaan.

"Toinen asia on", jatkoi Einar, "se että sinä pidät isästäsi ja muistat häntä isänäsi. Sehän on kylläkin kaunista… Mutta hänen ajatuksensa, mitä? niitä ei sinun sovi niin kiivaasti puolustaa."

Gunvor istui yhä paikallaan ja katseli Einaria. Hänen korvissaan vihelsi. Nuo sanat, joita hän ei voinut ymmärtää, lausui Einar… Sanat, jotka yhtäkkiä kuitenkin tuntuivat niin hänen luonteensa mukaisilta.

"Isäni!" huusi hän, hänen äänessään oli outo, riemuitseva sointu, "hän oli suuri ihminen… minun ei kannata närkästyä… jos sellainen mies, jota sanot isäksesi… jos hän koettaa tahrata häntä… Haha! hän ei kykene! Oh, koettakoon vaan!"

Sitten hän keskeytti ja puhkesi yhtäkkiä itkuun: "Oi, Einar! Se on sittenkin mahdotonta… se sinun ja minun. Minä luulin kyllä. Me olemme erehtyneet, Einar…"

Gunvor istui kuin lamautuneena, sitten hän katseli ympärilleen, nousi ylös ja meni suorana ovelle, tuolin luo, jossa hänen päällysvaatteensa olivat. Hän sai hatun käteensä… niin, se oli hänen… muisti vaippansa. Ei pannut sitä ylleen, vaan heitti käsivarrelleen. Hän meni horjuen ulos, laskeusi monet portaat, näki ulko-oven. Huomasi, että portieri katseli häntä.

Hän sai selvitellä, ennenkuin käsitti, minne oli menossa. Mutta sitten hän asteli reippaasti.

Melkein seuraavassa kulmassa tavoitti hänet Einar Henning, joka tuli jäljestä. "Sitäkö tarkoitat?" huusi hän, "aiotko tosiaan mennä?" Ja hän otti Gunvoria käsipuolesta. "Elä koske minuun!" "Elä toki sellaista", jatkoi Einar, "isä käski minun juoksemaan perästä. Että tulet pyytämään anteeksi. Sinä et mene tällä tavalla, sen sanon sinulle, Gunvor!"

Gunvor tunsi yhtäkkiä sydämessään heräävän vihan miestä vastaan, joka puhui tuolla lailla.

"Elä koske minuun!" huusi hän hurjasti, "mene tiehesi!…" Einar töllisteli. "Hyvä ihminen!" jatkoi Gunvor, "totta kai ymmärrät, että välimme ovat selvät! Etkö sitä nähnyt."

"Hst, elä nyt huuda! Ihmiset kaikki kuulevat!" lausui Einar aivan kiihkeästi ja tuijotti levottomana pariin kulkijaan, jotka olivat pysähtyneet kadun toiselle puolelle.

"En, en, elä vain koske minuun!" vastasi Gunvor hiljaa ja poistui…

Hän kulki kauan hiljaa. Sitten hän alkoi vaikerrella, kuiskaten kuin hirveässä tuskassa.

"Sellainen siis Einar oli. Siitä nyt näin hänet kokonaan. Sellainen mies. Sellainen siis oli mies."

KOLMAS KIRJA

I.

Gunvor kertoi äidilleen kaikki. Rouva Kjeld istui kauan kuunnellen. Mikään ei voinut arvata, mitä hän tunsi. Hänen silmänsä olivat hellät. Koko ajan hän nyökkäili kärsivällisesti päätänsä.

Mutta kun Gunvor kertoi hänelle, mihin se asia päättyi; kun hän kuuli, miten yksimielisesti nuo kaksi miestä olivat syyttäneet Kjeldiä, ja kun hän näki Gunvorin syvän surun, silloin hän näytti ikäänkuin heräävän. Hellät silmät tulivat luja-ilmeisiksi, silmäterät laajenivat, pää kohosi. Hän tuli aivan toisellaiseksi kuin oli yksin istuessaan ja levätessään. Ikäänkuin taistelu kutsui häntä jälleen. Hän hytkähti tuolissaan, mutta vavahti kuten ihminen, jonka elinkohtaan isketään, vaan jolla kuitenkin on voimaa kostaa.

Ja ehkä muistellen entistä rauhaansa, jolloin hän halusi vain lepoa, hän mutisi:

"Miten heikko minä olen ollut viime aikoina. Niin taipuisa ja untelo. Nyt minä palaan jälleen Kjeldin luo. Gunvor… Minä palaan Kjeldin luo."

Kjeldin hahmo kohosi verkalleen ja asettui noiden kahden naisen läheisyyteen. Sen voi huomata heidän kasvoistansa, joissa oli jonkin kalliin muiston piirteitä, sen voi havaita heidän silmiensä raskaasta loisteesta, levosta, joka heistä oli suuttumuksesta huolimatta. Nyt hän palasi valtavana kuin ennenkin. Hänen henkensä suhisi huoneessa, jossa he olivat. Koko hänen intonsa, hänen sielunsa tuli, uhrialttarin liekintä, kaikki, mikä hänestä oli oikeaa ja mistä hän ei koskaan tinkinyt. Oikeaa, — jonka oikeuden perustana eivät olleet opitut käsitteet, vaan hänen sielunsa ääni… Kaiken sen hän toi tullessaan. Ja häntä seurasivat myös meren ja erämaan kohina. Vuoret kohosivat autioina, illan hiljaisuus tähtiensä alla. Mutta joskus oli aurinko keskellä taivasta hänen päänsä päällä, ja hän kulki vuorella, ja villejä kukkia kasvoi kallionkoloista, ja kaukaisten kellojen läpätessä tuli väkeä hänen luokseen puhelemaan hänen kanssaan.

Tahi kaupunki. Siellä oli ihmisiä, joiden elämä oli vaikeaa. Heidän ilonsa olivat olleet suurin osin huokausta. Ehkä he tiesivät suuret syntinsä. He eivät halunneet pappeja. Pappi olisi vaatinut heiltä ainoastaan katumusta ja uskoa seikkoihin, joita juuri pappi itse uskoi. Ja lisäksi hän olisi puhunut helvetistä.

Kjeld oli ymmärtänyt heidät: "Teidän tuskanne on ollut niin suuri, että kaikki teille annetaan anteeksi. Iloitkaa, sillä te olette tulleet lapsen-sieluiksi! Ja teidän tuskallisessa katseessanne minä näen loistavat lapsen-silmät, jotka rukoilevat ja kaipaavat. Iloitkaa te surusta. Siitä syntyi teidän kaipuunne, joka jälleen saattoi teidät aavistamaan ylösnousemusta. Ihmissielu on kuin timantti. Se täytyy vain hioa tomussansa."

Kaikki se tuli nyt. Gunvor, joka suoriaisi elosta ilolla ja leikillä, jos hän vain myöntyisi ja tinkisi siinä ja siinä kohden… hänen täytyi kuin täytyikin käydä rintamaan. Hän oli Johannes Kjeldin tytär. Hän näki sen selvästi. Hänen kirkkaimmassakin ilossaan olivat kaukaiset äänet häntä usein kutsuneet ja hän oli kuunnellut. Nyt ne kutsuivat häntä kovemmin, ja hän kuunteli jälleen niiden sanoja. Hän ei itkenyt ilon kaipuusta… Tora… Tora, jota hän oli rakastanut, oli taipunut itkun ja surun kuorman alla. Mutta hän oli ollut alusta alkaen päivänpaisteen lapsi. Mutta Gunvor oli jo pienenä rakastanut isäänsä, tuota suurta, yksinäistä, ja monta kertaa olivat jo pahuus ja halveksinta itkettäneet häntä.

Mutta kaikki se raskas kauna, joka oli nostanut vedet pikku Gunvorin silmiin, kun häntä pienenä loukattiin ja kun hän sai kuulla häijyjä nimityksiä, se heräsi hänessä nyt, mutta taipumatonna ja katkerana. Hän kohotti päätänsä ja tuimistautui heitä vastaan, jotka jälleen huusivat hänelle: "Vapaa-ajattelijan likka…" Heidän välillänsä oli nyt auttamaton juopa: eräitä ihmisiä loukataan, ja he voivat antaa anteeksi, mutta toisiin sattuu juuri paikkaan, jossa haavat ei koskaan parane.

Gunvor oli rakastanut häntä. Hän oli rakastanut häntä siinä maailmassa, johon oli päässyt sisään. Hän oli rakastanut häntä nuorin aistimin ja iloisin silmin. Mutta ne hetket elivät niin vähän aikaa hänessä. Ne eivät vallinneet häntä. Niiden tuokioiden takana oli niin monta hetkeä, jotka hän ennen oli elänyt. Hetkiä, joissa tykyttivät elämän moninaiset suonet, joissa oli salaperäisyyksiä.

Kannettu kaipuu oli tosin ollut monta kertaa kovaa. Mutta kukaan ei saanut sitä hänessä huomata. Siksi eli hän pitkät ajat yksin. Leikatkoon veitsi, tippukoon veri, ja menkööt haavat umpeen. Hän jutteli ainoastaan äitinsä kanssa. Hän käveli joka päivä, mutta ei kaupunkiin päin. Hän kulki toisella taholla kuin muut. Kaupungista ojentausi yksinäinen katu kauas, kuin metsään ja erämaahan osoittaen. Se päättyi jyrkkään polkuun, joka nousi vuorelle. Sitä polkua hän käveli. Siellä ei kulkenut ketään tuttuja. Hän kiersi siellä joka päivä. Sohjussa, sateessa, pyryssä. Jotain vanhaa murtui, ja uutta rakennettiin. Hän aivan laihtui noina aikoina, hänen silmänsä tulivat tarkkaaviksi, hänestä hälveni pehmeys. Hänen kasvonsa muuttuivat puhdaspiirteisiksi ja kylmiksi…

Kevät tuli. Uusi kesä pilkistihe. Miten outoa ajatella: vain vuosi sitten oli se suuri kesä, jolloin Tora ja hän olivat olleet yksissä, saman tunteen täyttäminä. Jolloin aurinko kultasi pitkät tiet, jolloin kukat aukoivat umpujaan joka tarhassa, jolloin he kumpikin rakastivat löytämäänsä… Oi, mitenkä he molemmat olivat olleet älyttömiä ja iloisia, valmiita tuhlaamaan kaiken, mitä he olivat koonneet. Niinkuin naiset voivat tuhlata. Kaiken elämän, mitä heillä oli ja minkä he tahtoivat antaa hänelle.

Hän istuskeli siellä vuorella useita kevätpäiviä ja katseli kaupunkiin ja ajatteli.

Tämä talvi, joka nyt oli vierinyt: usvaa, joka olisi tukehuttanut hänet, jos se olisi palannut! Kaksi kirjettä Toralta, joka kertoi elämästänsä siellä etelässä, työstään ja edistymisestään, — ja vain yksi kirje Gunvorilta Toralle. Torallekaan hän ei voinut uskoa täysin… niin, kyllä kaiken muun, mutta ei tätä… vaikka Tora silloin oli kertonut hänelle… oh, he olivat niin erilaisia, ehkäpä hän juuri sentähden rakasti Toraa…

Ja Janna, joka oli ensin käynyt hänen luonaan. Silloin oli se paha hyvin vaikeaa. Kun hän ei vielä voinut sietää ketään.

Viime kerralla Janna sen ymmärsi. Hän nousi pian paikaltansa ja poistui. Mutta mennessään hän sanoi: "Tule käymään luonani, Gunvor, jos milloin haluat pakista vanhan toverin kanssa." "Kiitos, Janna, haluanhan minä…"

Ja nekin hän muisti: nuo Einar Henningin kirjeet! Nyt tahtoi Einar selittää koko asian! Hänellä oli ensin ollut pahin puuha käännyttääkseen rakasta isäänsä. Ja hän oli samalla aikaa tahtonut säästää Gunvoria, siksi ei hän koskaan maininnut sanaakaan hänelle. Jos Gunvor siis olisi ollut hieman viisas ja ovela, jos hän olisi antanut rakkaan isän huomata, että hän oli hiljainen, kiltti nainen, niin olisi kaikki käynyt hyvin… Einarilla oli kai oikeus pyytää selitystä, miksi hän oli niin käyttäytynyt…

Melkein koko kirje sentapaista… — Mutta nyt tuli kevät ja kesä. Hän ei voinut olla joutilaana enää. Hänen täytyi yrittää jotakin.

Kerran hän meni Jannan luo. "Kuules, Janna. Muistatkos, viime kerrallahan sinä sanoit, että tulisin luoksesi. Ja nyt minä tulen… ja minä käyn heti asiaan, sen sanon. Minä aion samaa kuin sinäkin, Janna. Sinun pitää auttaa minua mikäli voit. Minä haluan opettajaksi. Mieluimmin pikkulasten, ymmärrätkös."

Janna nauroi ja näytti kauneimpansa: valkeat, terävät hampaansa.

"No tulitkos viimein, sinä suuri, murheellinen hassu! Herra Jumala, miten minä olen hyvilläni, kun sinä sittenkin tulit."

Ja häpeilemättä tulivat kyynelet hänen iloisiin silmiinsä. Ja hän nauroi jälleen ja sanoi:

"Mitä turkasta annat tästä. Kyllä minä ryhdyn toimeen… No, mennään nyt yhdessä ulos. Voimme juoda kahvia eräässä pienessä, hupaisessa kahvilassa, jonka minä kerran löysin. Minä toikkaan oikein leivosten kanssa."

Ja matkalla hän haukkui:

"No kyllä sinä olet jaksanut sitä surua surra. Herra Jumala, sinä ja Tora! niinpä tuottaa kauneus melkein pahempaa surua… — Niin, ole varma siitä, kyllä minä järjestän asiasi… Ala vain heti kohta. Lue kesällä jo. Niin että ehkä voit syksyllä suorittaa tutkinnon. Niin, ensi syksynä, ymmärrätkös."

Iltasella sanoi Gunvor äidilleen, istahtaen hänen viereensä:

"Nyt se on päätetty, äiti. Minä rupean opettajaksi. Minulla on sillä alalla tekemistä, uskoakseni. Ja minähän olen sitäpaitsi kohta vanhapiika. Minun täytyy yrittää jotakin."

"Niin, rakas Gunvor, siinä olet oikeassa. Yritä vain jotakin. Opettajaksi?… Niin, sinä tahdot sitä, sinä tahdot, etkä sinä hellitä, joten sinä kyllä siinä pysynet. Mutta hyvähän se on niinkin. Minä luulen melkein, että taistelevaa elämää se taivaan Herra meiltä tahtookin."

II.

Janna laati hänelle luettelon kirjoista, jotka hänen oli hankittava, ja näytti hänelle, mitä hänen pitää lukea. "Jos jaksat suoriutua tästä kurssin alkuun", sanoi hän, "niin pidän minä huolen siitä, että pääset ylimmälle luokalle ja valmistut kaikkiaan vuodessa."

Gunvor istui lueskellen kirjojaan. Moni seikka intresseerasi häntä, mutta moni tuntui hänestä hyödyttömältä; no, luettava niitä vain oli. Ja hän ne luki.

Hän luki koko pitkän kesän. Aamusta iltaan. Joskus hän kohotti päätänsä ja katsoi yli matalan katon, joka oli vastapäätä. Hän näki sen takana vielä toisenkin katon, ja lepuutti sitten silmiään pienessä metsikössä, joka oli täydessä lehdessä, tuuheaa kesän mehuista.

Hän oli sitkeä ja voitti nuo vastahakoiset sivut, jotka olivat sullotut täyteen tietoja, joita hän ei juuri kaivannut, mutta jotka hän tahtoi saada.

Huone, jossa Toran ääni vuosi sitten kaikui hänen Jutellessaan ja laulaessaan, vaikeni nyt. Ja Tora itse oli poissa, ahersi omalla tahollansa. Maailman vallitsija oli tullut hänen läheisyyteensä: kieltäymys. Mutta se vahva kieltäytymys, joka antaa tahdon pohtia uutta elämää, uutta taistelua onnen vuoksi.

Sillä niin oli asia pohjaltansa: hän ei tahtonut elää niukalla surrogaatilla, hän tahtoi vallata uusia maita. Hän tahtoi saada elämänsä täällä kukoistamaan kuten entisenkin.

Kaiken suuren olivat tehneet ne, jotka olivat kokeneet kaipuun kuoleman-tuskat. Jos ihminen jaksoi niistä pois ponnistautua, kohosi hän entistä korkeammalle. Hänet vihittiin rikkaampaan elämään.

"Ja puritaanit lähtivät kotimaastansa uskonsa vuoksi, jota heidän ei sallittu tunnustaa. Ja he matkasivat meren yli kaukaiseen länteen, ja nousivat karulle kalliorannalle, loitos muista ihmisistä. Ja laulaen virsiä ja lauluja, kaivaten suuresti kotimaatansa, he kuitenkin uutterasti kyntivät tuota hedelmätöntä maata, minkä he olivat itselleen valinneet, ja viljelivät sen kukoistavaksi. Ja heidän luja tahtonsa liikkuu yhä noilla seuduilla: juuri siellä kuohuu nyt uuden maanosan korkein elämä."

Niinpä niin, haaveita… Kun Gunvor oli väsynyt ja heittäysi nojalleen, tunkeutuivat ne kuitenkin luo. Väkevät unelmat jostakin, joka hänellekin kerran kukkisi.

Jokin uusi kukkisi! Tämän lukutyön jälkeen, joka puolittain häntä rasitti, se kukkisi. Hän kaipasi päästä puhelemaan pienokaisten kanssa. Kaipa rakkaudenvaisto hänessä valvoi ja vaati sitä. Vai oliko se jälleen hänen isänsä, joka tässä nousi esiin ja puhui hänelle: ole niille hyvä. Hän kaipasi nähdä monet pikku kasvot ja monellaisia silmiä: arkoja, vekkulimaisia, surullisia, iloisia, hämillään olevia, unisia, ovelia… Hän tahtoi seurata kaikkia ja muistaa jokaista yksityistä. Hän tahtoi painaa mieleensä heidän nimensä, ja hän katsoisi heihin niin, että he tietäisivät hänet ystäväkseen. Ja hän aikoi kutsua heitä kotiinsa, ensin kaksin, sitten kolmin, ja jutella heidän kanssaan. Ja ne tulla tepsuttaisivat pikku jaloin, ja olivatko he siroja tai kömpelöjä, niin hän taputtaa heidän päätänsä, kun he ottavat kuluneet hatut päästään. Ja he kertoisivat hänelle kaikki, ja he ajattelisivat lähtiessään, että hänen luonaan pitää käydä vielä toisen kerran. Ja hänelle saattoi uskoa, olipa asia mikä tahansa.

Jos joku niistä olisi paha… tosiaan paha… Niin, silloin sitä koetettaisiin! Jos hän kuuntelisi tarkkaan, jos hän seuraisi kahta hartaammin, — eiköhän hän pääsisi hänestä selville? Juuri siinä oli kuunneltavaa. Juuri siinä voi lasku tulla pulmalliseksi, ja vaikeaksi ratkaista. Juuri nuo köyhäin kotien kalpeat pienokaiset kaipasivat vapaata, armeliasta ihmistä…

— Hänelle tuli toisellainen vuosi. Koulunkäyntiä ja kotilukua. Lähteä kotoa joka aamu varhain, olipa sää hyvä tai huono. Tunteja, joina korjattiin latoon, toisia, jotka luistivat tylsinä ohi. Opettajia, joista hän piti, muutamia, jotka hänestä olivat oikein pahoja.

Pitkä vuosi, jolloin oli paljon ponnistusta, ja huvituksia ei yhtään. Monta yksitoikkoista päivää, joina elämä soljui hänen luotansa pois, hänen istuessaan väsyneenä ja katsellen tuijottaen sen loittonemista. Mutta monta rauhallisen ilon päivää, kun vaali läheni. Ja yksi ilta kuin suuri välitunti. Lauantai-illat Jannan luona.

Hän tutustui moneen hupaiseen ihmiseen niinä lauantaina Jannan asunnossa. Jannan isosta huoneesta oli vuorten varrella tullut oikea "salonki." Sinne tuli yksi idästä, toinen lännestä, ja siellä pakistiin ja keskusteltiin, ja siellä syötiin ja juotiin — niinpä niinkin, Jannan kunnianasia oli olla hyvä emäntä. Jok'ainoa lauantai-ilta tuotiin sinne jotakin herkkua ja monenlaisia leikkeleitä, ja Janna leikkasi leipää ja järjesti tarjottavat, ja viimein tuli isot vadit voileipiä ja teetä. Ja juhlatilaisuuksissa olutta ja naukut. Aina kelpo kestitys. Niin, sitä oltiinkin Janna Vikin luona.

Jannan luona kävi paljon merkillisiä olentoja. Nuoria naisia ja miehiä, joiden elämä monestikin oli hyvin pulmallista. Reippaita tyttöjä, samanluontoisia kuin Janna, jotka ponnistivat kehittyäkseen joksikin "orjaa itseänsä". Mutta välistä köyhäin kotien tyttöjä, jotka iloisesti nauroivat ja toivoivat pääsevänsä maaliin ja kuulumaan elämään, ja joilla oli korkeat käsitykset suurista miehistä ja aatteista.

Tuli ylioppilaita, jotka mieluummin kävivät Jannan luona kuin osakunnassa; joku nuori tiedemies, joku taiteilija, kaikki olentoja, joista ihmiset sanoivat: "Katso, tuossa menee se!"

Juteltiin hartaasti kaikesta Jannan luona. Jos liikkui sodan huhuja — puhuttiin siitä. Kun ilmestyi sytyttävä kirja — se oli tavallisesti Jannan pöydällä ja siitä keskusteltiin; kuten muissa seuroissa soitettiin pianoa, niin luettiin täällä usein ääneen kirjoja. Runoa, joka oli purkautunut sielusta, minkä sukua kaikki tunsivat olevansa. Joku loimuava luku. Tai joku juttu, joka purkausi väkivaltaisena ja vietti-kuumana, niin että moni painoi päänsä kumaraan. Näytettiin, kun sattui, jotakin uutta aikakausikirjaa, joka piti kovaa meteliä ihkauudesta maailman osasta, minkä asujat luulivat löytäneensä jonkin ainoan välttämättömän, — lehteä, jota toimitti joku huimahattu, rynnäten ja huutaen ja vannoen, että nyt hän tulee! Toistakin vihkoa ehkä, jossa yli-hienostuksen ja hekumallisen heikkouden himmeä kaiku. Mutta silloin murisi moni Jannan karhu: tuo ei ole kerrassaan mitään!

Joitakuita Jannan vieraita: Martin Sirdal, Erik Midtgaard, kumpikin talonpoikais-ylioppilaita, jotka saivat joskus otella henkensä edestä toimeentulostaan. Keskenään ystäviä ja torin "Kellarin" pöytätovereita, jossa he aterioitsivat nälkä-päivällisen, kumpikin yhtä raivoissaan kaikille "kaupungin ilveille." — — —

Harald Brandt, terävä, kunnon vintiö, konttoripäällikkö, vanhahko, — kaivaten aina nuoruuden päiviänsä, jolloin hän näki nälkää höylää lykkien ja uskoen tuleviin parempiin päiviin. Aina hävyttömimpäin ylioppilaiden ystävä, jotka yksinäisinä ja köyhinä olivat tulleet alkuperäisistä maa-oloista.

Jan Grögaard, kemisti, ihaili suuresti tieteen voittoja joka alalla. Uskoi syvästi ja pyhästi, että ainoastaan se voi pelastaa ihmiskunnan rauhattomuudesta ja sodasta ja taudeista ja kaikesta kurjuudesta. Hän oli yleensä melkoisen harvapuheinen, mutta kun jokin asia sattui häneen, niin hän kiihoittui ja oli usein voimakas ja erikoinen. Häntä kuunneltiin tarkkaavasti.

Hän oli aina touhussa. Opettajana, esitelmöijänä, sanomalehti-kirjailijana. Hän oli melkoisen pitkä ja vaaleaverikkö. Hän oli väkevä ja jäntevä. Posket vain olivat ehkä hieman kuopallansa, mutta tuo laihuus teki hänen silmiensä loiston sitä syvemmäksi ja kirkkaammaksi.

III.

Tuli se suuri päivä. Gunvor oli saanut tutkintotodistuksensa. Hän söi päivällistä äitinsä kanssa, ja hänen oli hyvä olla. Hän oli itse iloissaan ja tiesi, että äiti iloitsi. Ja hän ajatteli iloiten kekkereitä, joihin Janna oli hänet kutsunut. Janna piti näet vartavasten hänelle kekkerit kotonaan.

Hän, Gunvor, tuli sinne kauneimmassa puvussaan, ja kaikki ystävät tulivat. Janna sanoi heidät tervetulleiksi, ja kohta senjälkeen tuotiin sinne pulska illallinen. Janna ei tyhjänpäiten opettanut kolmessa paikassa. Hän saattoi kyllä juhlatilassa tuotattaa kaksi ruokalajia hotellista: kalamuhennosta ja kotletteja; ja hänen kannatti toikata puna-viiniäkin, tai, jos joku herroista piti parempana, olutta.

Niin, he aterioivat ja joivat, ja Janna piti puheita Gunvorille. Hän tunsi Gunvorin, ja hän tohti tunnustaa hänelle, että he kaikki pitivät hänestä. Jospa hän viihtyisi heidän parissaan!

Mutta kohta kun Janna oli puhunut, nousi Jan Grögaard, ja kaikki huomasivat, että nyt hänellä oli jotakin sanottavaa.

"Sanotaan kyllä usein naisista", alkoi hän, "jotka eroittautuvat toisista, jotka odottavat naimisiin pääsyä, ei rakkautta, vaan sopivata miestä… sanotaan kyllä usein niistä, jotka eivät seiso näiden rivissä, että he eivät ole naisellisia eivätkä tavallisesti juuri kauniita!

"Eikö hame sovi? Ei, katsokaas vaan mokomaa! Ja vaippa riippuu liian pitkällä etupuolta! ja tukka — se on sitaistu vain hutiloiden solmuun.

"Ja hienot herrat, joiden ihanteena on saada viattomia tyttöjä vaimoiksensa, ja paitsi tuota kaunista tyttölasta myöskin lihavat illalliset, he puhuvat nenäänsä nyrpistellen noista 'emansipoiduista' ja kiittävät omaa kelpo vaimoansa, joka ei ole koskaan kapinoinut, ja myös noita suloisia, ennakkoluulottomia naisia, jotka väliajoilla sulostuttavat heidän elämäänsä.

"Ja ehkäpä joku ylen uljas lyyrikko, jolla on reikäiset aivot, kirjoittaa runoja naisesta, jota hän yksin voi rakastaa, kavalasta naisesta, miehille suloisesta.

"Mutta se ei pysähdy! se edistyy sittenkin, naisten kulku.

"Ja katso: naiset taipuvat niitten puoleen, joissa elämä palaa korkeana. Jotka kyllä voisivat saada miehen, niin kyllä! Mutta ennenkaikkea kaipaavat turmeltumatonta ihmisarvoa ja kukistamatonta sielua.

"Ensimäinen taistelevain naisten joukko on nyt vaipumallaan maahan, kuolemaan saakka väsyneenä, ja kulunein asuin ja painunein povin, sen ankaran elämän kuiviin pusertamina, jonka syynä ovat kovuus ja tyhmyys.

"Mutta totisesti sanon minä teille! näiden suurten, kuolemaan saakka väsyneiden takana seisoo nuorempia suorissa riveissä, säteilevin silmin. Haluten suudella väsyneiden sisarien käsiä, ja valmiina jatkamaan! Meillä on täällä joukossamme ollut jonkin aikaa nuori nainen, luja ja ystävällinen, kaikella hyvällä varustettu, mitä nainen saattaa toivoa. Niin selvä, hehkuva, niin horjumaton. Ei hempeilyä, ei imeltelyä miesten edessä. Ihminen, nuori ja ylpeä! Gunvor Kjeldin malja!"

Hänen kanssaan kilistettiin. Kaikkien silmistä loisti ilo, ikäänkuin he olisivat sydämestänsä sallineet hänelle sen, mitä äsken sanottiin…

Gunvor tuli niin iloiseksi hänen sanoistansa. Ne ojensivat hänelle jotakin kaunista, jotakin ihanampaa kuin kukkaset. Ja kaikki toivottivat hänelle onnea: hänen päätänsä aivan huimasi ottaessaan siinä tällaista hyvyyttä vastaan.

Täytyihän hänen mennä kiittämään Grögaardia. Hän sanoi: "Te puhuitte niin kauniisti. Ihanko minä nyt sen teidän mielestänne ansaitsin?" Silloin hymyili Grögaard ja katsoi häntä ja sanoi niin lämpöisellä äänellä: "Kyllä, neiti Kjeld… vaikken minä tunne Teitä kovin, niin uskallan sanoa, että Te sen ansaitsette. Minä ikäänkuin tunnen sen luissani, että Te ansaitsette sen sata-kertaisesti."

Illasta tuli oikea juhla, ja se päättyi siihen, että he kaikki saattoivat Gunvoria kotiin.

Hän valvoi sinä yönä ja ajatteli uutta työtä, joka hänellä nyt oli edessä. Hän ryhtyi siihen niin rohkein mielin. Ja mikään ei kytkenyt häntä, mikään vanha petos ei pidättänyt häntä. Hän tarkasteli itseänsä hartaasti, ja kaikki viime vuosien tunteet olivat kuolleet ja haipuneet! Hän ei niitä kaivannut, ei toivonut mitään takaisin!

IV.

Ainoa, jota hän ehkä kaipasi siltä ajalta, oli se pehmoinen, kalpea, joka ilmestyi hänen sielunsa silmäin eteen, kun hän lausui Tora Pharon nimen: tuo iloinen, aistillinen Tora, joka uhkui musiikkia ja rakkautta… ja vielä se heikko ja surullinen Tora, hän, joka ikäänkuin soljui hänen huoneestansa pois sinä viimeisenä iltana: "Hyvästi, Gunvor!"

Hän taisteli tosiaan omalla tahollaan kuin kunnon tyttö ainakin. Sen näki hänen kirjeistään. Hän edistyi hyvin. "Jospa nyt saisit kuunnella minua, Gunvor", seisoi niissä usein.

Mitä merkitsivät siis ne huhut, joita Gunvor oli kuullut äskettäin, että Toran elämä oli häikäilemätöntä, että hänen nimensä asetettiin kahden miehen nimen yhteyteen, joista toinen oli hänen tähtensä onneton… Oi, sitä tyttöä, jonka mielestä mikään ei ollut mistään kotoisin ilman rakkautta! etsikö hän nyt sitä, josta hän saattoi pitää… ja valitsiko ehkä hillittömästi? Gunvor ei tiennyt siitä mitään. Hän tiesi vain, että Tora ponnisteli, käytti voimiansa ankarasti, ja että hänen rohkeutensa kasvoi ja voitot suurenivat.

Niin eli hän itsekin. Huomenna hän aikoi kirjoittaa Toralle. Kuten nainen kirjoittaa toiselle. Ja hän aikoi kertoa hänelle kaikki viime aikain tapahtumat, ja Jannan pitämistä kekkereistä, ja hän tiesi, että Tora siitä iloitsisi! Eikä yhtään kysymyksiä, ei uteliasta tutkistelua. Vain huuto… kuten korkeudesta. Niin juuri. Ja Tora vastaisi samalla tavalla. He tapaisivat toisensa korkeuksissa.

V.

Miten perinpohjaisen vapautunut hän oli kaikesta entisestä, sen hän sai piakkoin huomata…

Monina kuukausina, jotka seurasivat hänen ja Einar Henningin välien purkautumista, ja sinä vuonna, jona hän luki niin paljon, hän oli tuskin ollenkaan käynyt kaupungissa. Siksi ei hän koko tuona aikana ollut nähnyt Einar Henningiä kuin yhden ainoan kerran. Hän käveli silloin erään herran kanssa, jota Gunvor ei tuntenut. Kun Gunvor meni heidän ohitsensa, oli hän huomaavinaan, että herra hymyili veitikkamaisesti, kuten sanoakseen: "Katsos, tuossa meni se!"

Gunvor näytti juuri sinä päivänä hyvin väsyneeltä ja huonolta, sen hän tunsi itse. Ehkäpä Einar korjasi tämän seikan omaksi ansiokseen. Hän näytti hyvin rauhalliselta ja arvonsa tuntevalta siinä kulkiessaan. Hän ei edes katsonut Gunvoriin.

Mutta eräänä päivänä kohta tutkinnon jäljestä hänellä oli asiaa kaupungille. Hän läksi, ja hänestä oli hauskaa kävellä, kun ilma oli niin kaunis. Yhtäkkiä hän kohtasi Einar Henningin. Einar näki hänet, tuli tarkkaavaksi ja näytti aikovan tervehtiä… mutta Gunvor ei katsonut häneen. Hän ei siis tervehtinyt, asema oli tosin hänestä hieman pulmallinen. Hän ei ollut siinä aivan herrana.

Toisena päivänä nousi Gunvor linnanmäkeä. Joku tuli hänen perästänsä. Hän kuuli mainittavan nimeään. Hän huomaa Einar Henningin vieressään. Einar kääntyi hänen puoleensa ja tervehti. Gunvor ei vastannut, mutta hänen kasvojensa ilme oli kysyvä: "Mitä Teillä on asiaa?" Einar alkoi selittää. Eräs seikka oli vaivannut häntä. Olivatko he tosiaan vihamiehiä? Eivätkö he voisi sopia, etteivät kantaisi toisilleen kaunaa? Gunvor vastasi: "Minä en ymmärrä yhtään, mitä Te sanotte. En minä kanna Teille kaunaa, jos se tieto Teitä ilahduttaa. Kaikki välimme ovat loppuneet, siinä koko asia. Sentähden en ymmärrä, mitä Te tahdotte, tahi miksi Te puhutte minulle."

Einar ei vastannut, mutta hän katseli vain Gunvoria se pieni kimalle silmissään, jonka piti muistuttaa Gunvorille sitä kertaa: sillä tavallahan hän katseli Gunvoria, kun tahtoi kiehtoa hänet!

Gunvor ajatteli rauhallisesti: miten tuo itserakas luulottelu on hänelle ominaista! Hän kai luuli, etten minä mitään toimittanut sinä pitkänä aikana, kun karkoitin häntä sielustani. Nyt on hänen turhamaisuuttansa kai loukattu: tohtisinko minä tosiansa olla välinpitämätön häntä kohtaan, johon minä olen ollut niin rajattoman rakastunut!

Einar alkoi jutella: hän oli varma siitä, että Gunvor muisti hänet! Niin, Gunvor ei unhoittaisi häntä. Hän näki Gunvorin silmistä, että hän yhä muisteli häntä.

Gunvor katsoi Einar Henningiin. Ei ymmärtänyt, oliko tuo mies tosiansa tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Hän tunsi päässeensä vahvemmaksi. Einarin viimeiset sanat, että Gunvorin silmät muka ilmaisivat jotakin, hymyilyttivät häntä. Niin, häntä nauratti, hän ei muuta voinut…

Einar siirtyi heti tuttavallisempaan sävyyn:

No… se oli hyvä! Gunvor oli kaikkein parhaimman näköinen silloin kun hän oli luonnollinen.

"Nyt Te voitte mennä", vastasi Gunvor seisattuen. "Minua jo kyllästyttää."

Ei, Einar ei mennyt. Hän seisoi hyvän aikaa selitellen silloista tukalaa asemaansa. Nyt he saattoivat tutustua toisiinsa.

Gunvor jatkoi matkaansa. Einar tuli jäljestä. Ja jutteli yhä. Gunvor ei vastannut sanaakaan, vaan kulki ripeämmin. Einar pysyttelihe samassa vauhdissa… kunnes tuli vastaan kävelijöitä… silloin hän alkoi huomattavasti arastella… Näkihän helposti, että hän seurasi Gunvoria hänen tahtomattaan. Ja hän poistui.

VI.

Miten pienokaiset sillä luokalla, jonka hän sai opetettavakseen, istuivat tarkkaavaisina, kun hän ensi kertaa astui heidän eteensä. He ikäänkuin ojensivat tuntosarviansa. Pitiköhän neiti heistä, vai oliko hän ainoastaan sellainen, joka tahtoi, että heidän oli toteltava? Gunvor huomasi, mitä he aprikoivat. Ja niinkuin kesäpäivä, joka antaa auringonpaistetta ja vettä runsaasti ja ajattelematta, lankeeko joka pisara hyödyksi tai pääseekö jokainen päivänsäde minne sen pitää, — samoin ei hänkään säästänyt. Hän antoi virrata sen mitä hänellä oli annettavaa. Ja parasta siinä oli se, että moinen tuhlaus toi hänelle sijaan enemmän kuin hän antoi. Kas, tuollahan ne pienet istuivat rivittäin penkeillä. Ja jotkut heistä olivat ahkeria ja jotkut unteloja, ja toiset vallattomia, toiset kilttejä. Hän työskenteli heidän jokaisen apuna. Joskus olisi ehkä joku pojan-vintiö ansainnut nuhdetta ja kuria. Mutta jonakin hiljaisena hetkenä hän tuli katsoneeksi häneen. Ja lomalla herätti pojan käytös ehkä hänen sääliänsä. Hän oli aprikoinut, mikä tuo lapsi oikeastaan pohjaltaan oli. Ja nyt, kun se oli vallaton, niin hän saattoi vain silittää hänen päätänsä ja katsoa häntä silmiin, ja ehkä hymyillä hänelle: "Jos nyt neiti on sinulle kiltti, niin tottakai et tahdo olla häijy hänelle."

Miten monta tärkeää seikkaa hän oppi noiden poikainsa ja tyttöjensä parissa. Miten siellä piti olla varova. Miten paljon siellä oli itsellään opittavaa. Joskus hän kyllä saattoi uupuakin; hän saattoi tulla kärsimättömäksi ja kiivastua, kun opiskelu sujui huonosti tai kun hidastajuisuus kiusoitti häntä… no, se ei haitannut paljoa: pienokaiset ymmärsivät kyllä, ettei se mitään merkitse. Heidän sydämessään piili säästettyjä aarteita, joilla jotkut epäsäännöllisyydet korvattiin.

Koulun ulkopuolella hänellä oli paljon puuhaa. Hän kävi pienokaisten kodeissa, tai ne tulivat hänen luokseen. Hän koki joskus näiden oppilaidensa parissa tapauksia, jotka saattoivat hänet syvemmin käsittämään työnsä vaikeuden ja merkityksen. Hän huomasi ne tuhannet tehtävät, jotka oli tekemättä. Ah, hänen täytyi ymmärtää vielä enemmän, hänen täytyi olla vielä viisaampi ja ennakkoluulottomampi ollakseen heidän oikea opettajansa. Niin nuori kuin hän oli, hän katkeroitui monta kertaa ajatellessaan, miten välinpitämättöminä monet opettajat ja opettajattaret menivät työhönsä, kuulustelemaan läksyjä ja pänttäyttämään päähän oppimatta syvemmin opetettaviaan.

Siitä hän mainitsi Grögaardille, kun he kerran tapasivat.

"Siitä on valtio vastuunalainen", vastasi Grögaard kiivaasti. "Opettajat ovat sen lapsipuolia. Se antaa heille niukan leivän, niinkauan kuin he työskentelevät, ja köyhyyttä, kun he tulevat vanhoiksi. Se sanoo: Täss' on sulle hiljaista, harmaata huolta kaikeksi iäksesi, mene ja hanki minulle voimakasta ja uljasta sukupolvea."

VII.

Jan Grögaardia hän tapasi nyt hyvinkin usein. He olivat aina olleet hyvässä sovussa. Mutta siitä illasta alkaen, jolloin Grögaard piti puheen hänelle, oli Gunvor saanut häneltä jotakin, jota ei voinut unhoittaa… Niin, nuo hänen sanansa, jotka hän lausui kuin näyn nähden, ne olivat ikäänkuin vihkineet hänet uuteen elämään ihmisenä ja naisena.

Grögaard pyysi häntä usein tulemaan tapaamaan häntä jonkun esitelmän päätyttyä, jonka hän oli pitänyt jossakin yhdistyksessä, tahi rasittavan koulutunnin jälkeen. Tahi Gunvor pyysi häntä tulemaan itseänsä tapaamaan. Ja he tulivat, ja kävelivät yhdessä, ja keskustelivat ja olivat yhtä mieltä ja eri mieltä. Mutta joskus he lepäsivät ajatuksessa, jota toinen oli ajatellut, tai haaveessa, jota toinen oli uneksinut.

Usein he juttelivat toisillensa hauskoja juttuja ja nauroivat kumpikin. Tahi kertoivat omasta elämästään. Grögaard puhui kodistansa, lapsuudestaan, ja miten hän oli johtunut kulkemaan omia teitänsä ja ajattelemaan omia ajatuksiaan monestakin asiasta. Gunvor kertoi hänelle kodistaan, lapsuudestaan, hän mainitsi kerran kihlauksestaankin ja sen purkamisesta, joka tapahtui niin yhtäkkiä.

"Minä tunnenkin vähän Einar Henningiä", huomautti Grögaard, "me ollaan, mikäli tiedän, melkein saman ajan ylioppilaita. Hän on itse porvarillisuus tarjottimella. Yleinen mielipide, sopivaisuus. Hiukan bohemia, mikäli se pukee. Oli aikoinaan ylioppilaslaulajia. Lauloi aina 'Gluntteja', surkeimpia lauluja mitä tiedän, siitä huimasta ylioppilaasta, josta tuli piispa ja joka katui. Minä en luota koskaan sellaisiin, jotka laulavat 'Gluntteja'. Ne ovat aina mukavia ylioppilas-heilujia, hyvin arvokkaita ja katuvia ja punssi-höyryisiä."

Päivä sen jälkeen, jolloin he olivat puhelleet Einar Henningistä, tuli Gunvor hyvin iloisena kohtaamaan Grögaardia. "Minun pitäisi olla juhlallisempi, kun sain moisen kirjeen, mutta en voi olla. En, se on niin hupainen. Ja koko erästä ihmislajia kuvaava. Lukekaapas se. Minä sain sen tänään."

Kirje oli Einar Henningiltä ja kuului:

"Rakas Gunvor!

Minä esitän aivan lyhyesti, että me tavattaisiin toisemme ja puhuisimme vakavasti keskenämme. Sinähän olet itsenäinen, ja minä olen hyvin vapaamielinen, mitä tulee miehen ja naisen keskinäisiin suhteihin. Jos me nyt tavataan toisemme, eivät enemmän vanhemmat kuin muutkaan voi sekautua asiaan; sillä moista pakkoa palvelemaan kuin kihlaukset j.n.e., me ollaan kai liian vapaita. Ah, Gunvor, sinun ihanat hiuksesi ovat sitoneet minut lujemmin kuin mikään muu side. Minä olen nähnyt, että sinä olet kävellyt monta kertaa erään herran kanssa, jota en tunne. Oi, Gunvor, minä olen vallanhimoinen siihen naiseen nähden, jonka tahdon omistaa, minä olen kuin karhu. Se surmaa saaliinsa ja kuoppaa sen maahan. Jos se johonkin aikaan ei itse sitä koskekaan, niin ei se silti salli muiden sitä tehdä. Niin, sellainen minä olen. Oi, Gunvor, muista, mitä kerran sanoit minulle, ja kohtaa minua vapaudessa ja onnessa.

Sinun Einar Henning."

Grögaard luki kirjeen: "Niin", mutisi hän, "Te olette oikeassa. Hän on mainiosti kehittynyt eksemplaari esiintymis-kelpoista sopivaisuutta kaikkine syrjähyppyineen ja sala-kähmäilyineen."

Grögaard kiivastui: "Oletteko Te koskaan oikein tullut ajatelleeksi, miten kehno meidän yhteiskuntamme on, joka painaa villaisella kaikkea arkaa ja matalata? Miehen, jolla on jokin suuri ominaisuus, voi käydä hullusti tässä maailmassa. Sillä suurta ominaisuutta seuraa suoruus ja häikäilemättömyys. Mutta tiedätte erään, joka aina on varma menestyksestään. Se on tuo, tuo varovainen mies, tuo kunniallinen lurjus…"

Hän vaikeni hetkisen; mutta tulistui sitten yhä enemmän.

"Vedenpaisumus hävitti kerran maailman, ja moni pessimisti on haaveillut, että olisi saatava uusi vedenpaisumus. Mutta ihmiset ovat nyt paljon lisääntyneet. Siitä vedenpaisumuksesta tulisi riistakas… haha!… ruutana-lammikko, vai miten… Ja Herra ties, kuolisivatko ihmiset… ehkäpä ne, joiden pyyteet on puhtaat… mutta ei ne, joiden pitäisi kuolla… ne tietysti mataisivat mukavasti pohjalla ja lihoisivat kuin ruutanat ja voisivat mainiosti mudassa."

Hän vaikeni… ja lisäsi sitten ankarasti:

"Jumala varjelkoon, Gunvor Kjeld!… Te olette rakastanut tuollaista miestä!"

Gunvor katsoi kummastuen häneen. Hänet valtasi yhtäkkiä Grögaardin äänen sointu. Se värähteli ja poltti. Gunvor mutisi jotakin Einar Henningin ulkonäöstä, — kun häntä ei tuntenut. Hän oli luullut, että hänellä on sellainen raskas voima. Gunvor oli kynäillyt niin kauniita taruja hänestä…

Grögaard vastasi hiljaa, mutta yhä sala-hehkulla:

"Oh, Gunvor Kjeld! jos hän nyt seisoisi tuossa ja katsoisi Teihin niinkuin kirjoittaa…"

Gunvor vastasi kiireesti henkäisten:

"Jos hän seisoisi ja koettaisikin: minä käskisin hänen menemään — ja joutuin. Enkä vasten haluani häntä käskisi. Olenko minä muuten koskaan seurustellut hänen kanssaan? Minä en sitä muista."

Ja hän lisäsi:

"Nyt taidan olla joutavanpäiväinen Teistä. Nythän kyllä itse huomaan, että olin mauton, kun näytin Teille tuon kirjeen. Mutta ihan totta, minä näytin sen vain, että saisitte nähdä harvinaisuuden… joka ehkä intresseeraisi Teitä…"

Grögaard käveli hänen rinnallaan ja katseli eteensä.

"No niin", vastasi hän, "tuo harvinaisuus ei nyt ollut kovin erikoista. Hän ei ole yleensä sen parempi tai pahempi kuin muutkaan herrasmiehet. Muuten, kyllä ymmärrän: Te näytitte sen minulle kuten olisitte näyttäneet kelle muulle äly-miehelle tahansa, joka on umpisokea kaikelle muulle kuin harvinaisuuksille j.n.e. Te ette tiettävästi muistanut ollenkaan, että minä olen mies."

Gunvor ei vastannut. Hän käveli siinä, ja hänen olisi luullut loukkautuvan, mutta hän ei loukkautunut. Grögaardin käytös paisutti jollakin tavalla hänen sieluansa, suloisesti ja kuumasti, niin että hän hengitti kiivaammin. Mikä hänelle nyt tuli?

Nyt kuuli hän Grögaardin puhuvan rauhallisemmin: Mitäpä hän muka tässä lörpötteli. Oi, hyvä ihminen, totta kai Gunvor sen unhoittaisi? Kyllä, Grögaard oli varma siitä, että Gunvor sen unhoittaisi, kun toinen niin pyysi. "Kättä päälle, Gunvor Kjeld."

Gunvor antoi kättä.

"Se on selvä ja kuitti, Grögaard."

Mutta kuitenkin ympäröi heitä nyt toinen ilma kuin tavallisesti. Heidän keskustelunsa ei ollut niin tasaista ja varmaa kuin ennen.

VIII.

Eräänä iltana, kun hän käveli Jan Grögaardin kanssa, tuntui ilma heistä niin ihanalta, että he kävelivät yhdessä kauemmin kuin tavallisesti. He näkivät erään herran tulevan vastaansa. Hän oli juhlapuvussa, tuli nähtävästi päivälliskutsuista, oli kylläinen ja hienossa nousuhutikassa — niin, sellainen jäykkä ja välinpitämätön on käynti juuri silloin. Hänen valkea rinnuksensa hohti illan valossa. Hän tuli heitä vastaan ja tuijotti heihin. He huomasivat hänen huulillansa hymyn, joka näytti ivalliselta. Hän oli Einar Henning. Hän käveli ja pysähtyi, ja käveli taas ja pysähtyi. Heidän täytyi kulkea hänen ohitsensa kolme, neljä kertaa. Gunvor viimein vihastui. Hän sanoi Grögaardille: "Mennään tätä toista katua. Tuo herra alkaa tulla minusta hieman kiusalliseksi." Grögaard vastasi: "Minäkin huomasin sen. Sehän on juuri hän, Gunvor Kjeld." Gunvor hymyili ja vastasi verkalleen ja varmasti: "En tunne häntä."

He käyvät edelleen, ja eräässä kulmassa hän seisoo taas. Ja raivoissaan huutaa hän Gunvorille: "Nyt sinä olet ihan omassasi."

Grögaard pysähtyi heti. Hänen ilmeensä huusi takaisin: "Mitä se oli? Varokaa itseänne!"

Mutta Gunvor otti häntä kädestä ja sai hänet vasta hakoisesti lähtemään kanssaan: "Elkää viitsikö häntä. Mitä hän on? Humalainen, vastaantulija. Mitä minulla on hänessä."

Gunvor käytti kovia sanoja tänä ihanana iltana. Hän valitsi ja hylkäsi, ja viimein hän nauroi aivan vallattomasti: "Sehän sanoo vaan, että minä olen omassani. Miksi ette antaisi hänen sanoa? Hyvä Grögaard, omassanihan minä olen aina."

Ja hänen poskensa olivat punaiset näin sanoessaan. Sillä tämä uroteko, tämä viimeinen isku tuntui hänestä hyvältä. Ja tuo toinen mies, Grögaard, joka oli siihen syynä, — niin, tuntui kuin voitto olisi tullut hänen osakseen. Gunvor puhui hänelle niin nöyrästi, niin tuttavallisesti, niin paljon. Ja hän oli Grögaardille kaksin verroin kiitollinen. Hän oli näyttänyt Gunvorille, että hänessä eli nainen. Ettei hän ollut kuollut surusta. Että hän eli voimakkaammin kuin ennen ja aikoi elää kauan tämän jälkeen.

Grögaard käveli ensin hiljalleen. Mutta sitten hän tuli levottomaksi. Hän otti Gunvoria kädestä. Ensi kerran hän otti häntä kädestä. Ja Gunvor antoi hänen ottaa ja pitää kättänsä. Ja he kävelivät edelleen ja pitkän matkan päähän, tietä myöten, joka kaksi vuotta sitten oli nähnyt Gunvorin surun. Ja Gunvor hymyili, ja antautui näissä käden puristuksissa, nähdessään Grögaardin niin katsovan itseensä.

Ja ihanana iltana he palasivat sitten jälleen. Ja Gunvor tahtoi olla nyt hänen, ja hän tahtoi, että hän olisi Grögaardin, koska elämä ja ilo nyt uhkui hänessä ja koska hän nyt tunsi, että hän oli rakastanut Grögaardia kauan, ja koska hän tiesi, että Grögaard rakasti häntä.

"Sinä olet kaikkia, mitä minä valoisimmalla käsitän, Gunvor, mitä minä kaipasin. Sinä tulit suoraan minun luokseni. Ja minä puhuin sinulle, ja sinä kuuntelit ja ajattelit sitä. Minä muistan sinut silloin ensin Jannan luona, miten siellä istuit. Joskus näytti kuin olisi raskasmielisyys sinua painanut. Mutta se ei saanut sinussa valtaa. Sillä sinä näit niin syvälle,… ikäänkuin itsesi ulkopuolle. Sinä näit niin paljon, jota sinä voit auttaa ja rakastaa. Ja joskus sinä hymyilit, ettei kukaan näkisi, että sinä sisimmässäsi ajattelit jotakin surullista."

IX.

Gunvor rakasti häntä itsetietoisesta ja voitokkaasti, kuten nainen rakastaa miestä, johon hän uskoo ja uskaltaa ja jota hän ihailee. Hän rakasti häntä kaikella sillä lämmöllä, mitä mies häneen sytytti, ja hän rakasti häntä joka vaistollansa. Tuo hänen rakkautensa oli niin kuumaa, niin kirkasta. Hän tunsi sydämensä tykkivän rajusti, ja hän tunsi verensä virtaavan kiivaammin, kun Grögaard lähestyi häntä miehenä. Hän tunsi olevansa onnellisempi. Mikään ei häirinnyt, mikään ei sytyttänyt kuumetta hänen vereensä.

Kun nainen on onnellinen, niin hän ei punehdu vähä väliä, vaan hänen hipiänsä saa rauhallisen hehkun, hän on pysyväisestä hurmaantunut. Ja hänen silmänsä lämpenevät, ja hän tulee niin levolliseksi. Hänestä tulee kuningatar, joka on pelkkää armoa.

Gunvor Kjeld ja Jan Grögaard kävivät hyvin vähän paikoissa, joissa oli paljon väkeä. Mutta he olivat aina yhdessä, he eivät voineet olla ilman toisiansa. Ja vaikka he olivat rauhallisia ja hillittyjä, olivat he kuitenkin yhdessä siten, että ihmiset, jotka heitä näkivät, huomasivat, että he olivat onnellisia.

Grögaard tuli usein käymään rouva Kjeldin luona. Viime aikoina joka päivä. Rouva Kjeld piti hänestä rajattomasti. Jos hän ei jonakin päivänä tullut, niin hän aivan huolestui.

Siitä lähtien, jolloin Gunvor oli alkanut opettajan toimensa, oli hänen äitinsä innostunut kaikesta, mikä koski tuota hänen tointansa. Hän oli ikäänkuin astunut tyttärensä rinnalle. Hänen elämänsä alkoi uudestaan. Hän oli kovin innokas ja tarkkaavainen, istuessaan tuolissaan kuunnellen, mitä Grögaard ja Gunvor keskustelivat. Joskus hän lisäsi sanansa hänkin. Niin, saattoipa hän viedä heiltä suunvuoronkin. Grögaard toi hänelle joskus kirjoja, ja hän luki ne. Luonnontiedettä, moraali-filosofiaa, ja jonkun modernin romaaninkin. Rouva Kjeld oli hyvin innostunut tietoihin, joita noista kirjoista sai. "Niin paljon minä olen jo tiennyt ennestään tästä asiasta", sanoi hän. "Minä en ole vain tullut selvittäneeksi ajatustani."

Rouva Kjeld kunnioitti suuresti Grögaardin monipuolisia tietoja, ja hän kuunteli mielellään ja arvosteli milloin mitäkin. Ja kun Grögaard osui puhumaan jotakin nykyisistä oloista, saattoi rouva Kjeld kertoa, millaiset ne asiat ennen olivat.

Monesti antoi Gunvor äidin puolestansa puhua, ja hän istui hiljaa, kuunnellen, mitä hänellä ja Grögaardilla oli puheltavaa. Ja heillä oli tavallisesti paljon ja moninaista. Kaikesta, mikä koski elämää ja ihmisiä.

Ja eräänä iltana hän kuunteli vielä tavallista tarkkaavammin. Sillä keskusteltiin viimein asiasta, joka kaikkein lähimmin koski Grögaardia ja häntä itseään.

He puhuivat ensin pietismin ja köyhyyden suurista tihutöistä maassa. Miten paljon ne olivat synnyttäneet arkuutta ja vaikenemista! Kodeissakin — mitenkä siellä hiivittiin ja vaiettiin, kun piti puhua suu puhtaaksi. Grögaard mainitsi esimerkkejä poikavuosiltansa, miten monet hänen tutuistansa olivat olleet puhumatta mistään asioistaan isälleen… joka ahersi yksin vaikeuksissa ja kiipeleissä… ja puhuivat ainoastaan läksyistä ja latinasta. Ja kärsivät kuperkeikan elämässä latinastaan huolimatta. Miksi? Juuri siksi, ettei heillä ollut kotia, johon turvautua. Siksi ettei isä ollut koskaan koettanut saavuttaa pojan luottamusta. Hän oli vain pitänyt voimassa "respektiä"! Varoitus silloin tällöin, vakava puhe "ajanhenkeä" ja turmelusta vastaan, ehkä uhkaava kysymys: "Sinä kai olet kelpo poika?" Sellaista rujoutta! Mennä peloittelemaan poikaa, jonka oli lähdettävä matkalle ja elettävä ajassansa.

"Katsokaas vaan tytärtänne, rouva Kjeld", jatkoi hän. "Katsokaas, mikä ero! Miten hän on levollinen ja sopusointuinen tietoisessa itsenäisyydessään. Hänellä on ollut koti, jossa kuljettiin rinnan. Hänestä ei tule koskaan kieroa ja vinoa. Se on varma."

Rouva Kjeld nyökkäsi ja vastasi, että kodit nyt kuitenkin ovat valoisampia ja avonaisempia kuin ennen. Hän arveli, että arkuus ja vaikeneminen yhä enemmän väistyvät. Ja hän nyökkäsi jälleen ja kertoi oudoista teoista ja vakavista merkeistä, joita oli ennen nähnyt. Ja hän lopetti: "Tässä on varmaankin 'ajanhenki' jo ollut hyödyksi."

Sittemmin siirtyi puhe avioliittoon. Grögaard kuvaili hartaasti, miten monta jaloa seikkaa avioliitto surmaa. Miten harvoin juuri kelvolliset ja omintakeiset ihmiset tulevat siinä onnellisiksi. Rouva Kjeld vastasi: "Niinkauan kuin ihmiset vielä ovat sellaisia kuin nykyään ovat, lie avioliitto pidettävä voimassa. Mutta pikku herättely ja lujat protestit yhtä ja toista seikkaa vastaan siinä liitossa on luullakseni puhtaaksi luvaksi. Niin, kun avioerot ovat tulleet yleisemmiksi ja naiset itsenäisemmiksi, ei enää tapahdu avioliitoissa läheskään niin paljon salattuja kauheuksia kuin ennen… ja jos niissä nyt onkin hiukan enemmän julki-kapinaa, ja jos ihmiset naivat ja eroavat pikemmin kuin ennen, — ah, se on paljon parempaa kuin nuo entiset koreat sanat, jotka olivat vain ulkonaisia ja jotka vain kätkivät onnettomia, kaiken elämänsä ajan vitkalleen kidutettuja."

Grögaardin mielestä avioliitot olivat usein onnettomia nykyäänkin. Hän tiesi niin monia onnettomia naisia, jotka oli kahlittu. Kuten esim. "Sirkku", tuo pieni, iloinen tyttö, joka joutui ikäpuolelle konsuli Bastianille. Hänen vanhempansa olivat solmineet liiton hänen tuskastansa huolimatta. Konsuli joi tuontuostakin pitkät ajat ja vietti vaarallista elämää joka suhteessa. "Sirkka", hento, hieno tyttö, jonka ääni oli ikäänkuin lasimainen, oli kyllä pieni jo naimisiin mennessään. Mutta kun oli ollut rouva Bastianina jonkin aikaa, tuli hän pientäkin pienemmäksi. Juteltiin, etteivät he melkein koskaan puhelleet keskenään, hän ja mies; mutta kun konsuli oli humalassa, niin hän rakastui, ja se oli rouvan kauhistus, ja silloin syntyi ottelu heidän välillänsä, ja Sirkka piti puolensa, sanottiin. Mutta seuraavana päivänä konsuli itki ja syytti vaimoansa, että tämä muka oli "syössyt hänet turmioon". Niin hän sanoi. Nainen oli syössyt hänet turmioon, sillä hän ei rakastanut häntä. Ja hän oli hiljainen ja ystävällinen, ja Sirkku oli pieni ja jäykkä, katsellen suurin, tarkkaavin silmin, kuin ollen varuillaan ja valmiina puolustautumaan jälleen, jos mies tuli humalaan ja rakastui onnettomasti. Vielä kerran sanoen: Sirkku ei häntä rakastanut eikä sietänyt häntä. Ja hän tiesi, että konsuli oli tiennyt sen alusta alkaen, ja kuitenkin otti hän hänet vaimoksensa, sillä hän tahtoi … Sirkku tuli viimein hulluksi… on nyt onneksensa kuollut. Mutta hän kesti taistelun. Oli rouva Ellen Bastian viimeiseen saakka.

Tahi se kapteeninrouva, se kaunis mustatukka Grögaardin kotiseudulta. Hänet teki sairaus ja suru kummalliseksi. Hänkään ei päässyt vapaaksi. Pappi, joka oli kapteenin hyvä ystävä, puhui hänen päänsä ihan pyörälle, ja kaupungin halveksuminen peljästytti häntä. Hän tuli viimein aivan höpsöksi ja hassuksi, ja alkoi kirjoitella kuninkaalle anomuksia, että hän pääsisi irti miehestänsä. Ja hän seisoi joka päivä joen rannalla ja laski menemään pikku laivoja, joita vuoleskeli. Ja joka laivassa oli lappu, jossa hän rukoili päästä vapaaksi. Jotkut sanoivat, että kyllä sillä järki on, toiset taas, että se on hullu. Totta on se, että hän häilyi hulluuden partaalla kaiken ikänsä.

No, kaikessa tapauksessa he ilmaisivat tilansa, tuo Sirkku ja kapteenska. Mutta mitäpä nuo monten siistien kotien hiljaiset ja mykät, kotien, joissa alla piili viha ja halveksuminen ja välinpitämättömyys…

Lapset joutuvat avio-erojen tähden onnettomuuteen, sanottiin. Mutta he tulevat elämänaroiksi kodeissa, joissa kaikki huutaa vanhempien yhdyselämän kauheuksista…

"Sen minä voin todistaa", lisäsi hän hiljaa, "minun on itseni täytynyt taistella ankarasti vapautuakseni monista kotini raskaista muistoista."

Hän vaikeni hetkisen, sitten hän huudahti:

"Minä en ikinäni suostu mihinkään avioliitto-sopimuksiin ja sellaisiin. Minä olen kovalla mietinnällä saavuttanut edesvastuun tunteen, joka ei muutu siitä, mitä protakollat sanovat."

Rouva Kjeld kohotti viisaat silmänsä ja katseli tarkkaavasti eteensä.

"Mutta jos sattuu yhteen kaksi, jotka ymmärtävät toisiansa, niin silloinhan minusta protakollat on sivuasia."

Grögaard vastasi kiivaasti:

"Kun nainen on minun, on tunteeni niin rikas ja lämmin häntä kohtaan, että minusta edesvastuun tunteeni melkein typistettäisiin, jos minun täytyisi vannoa tuolla ihmis-katraan edessä."

Rouva Kjeld ei siihen mitään vastannut. Vähän ajan päästä alkoivat he puhua muusta.

Mutta kun Grögaard oli mennyt, istuivat rouva Kjeld ja hänen tyttärensä vielä yhdessä. Rouva Kjeld sanoi hetkisen vaiettuaan:

"Minä olen pitkät ajat jo nähnyt, että sinä olet hyvin kiintynyt Grögaardiin, ja että Grögaard on kiintynyt sinuun… se, mitä hän puhui avioliitosta tänä iltana… oletko sinä sitä mieltä?"

"Minä ymmärrän hänen tarkoituksensa, äiti, ja minä myönnän hänen olevan oikeassa."

Silloin kohotti rouva Kjeld silmänsä, ja hän katseli Gunvoriin kauan. Ja Gunvor katsoi häneen, Ja viimein hän nyökkäsi vakavasti äidille päätänsä. Äiti ei liikahtanut, vaan katsoi yhä tyttäreensä. Gunvor nousi ylös ja meni äidin luo ja rupesi polvilleen hänen jalkoihinsa. Ja hän kohotti kasvonsa, ja hänen sanansa olivat rauhallista, mutta syvää rukousta:

"Hän on saanut minut, ja minä olen saanut hänet. Hänen mielestänsä on se oikeaa. Ja minustakin se on… enimmän sen vuoksi, että hän ajattelee siten niin suurella voimalla. Sinunkin täytyy minua tässä auttaa… Suutele minua, äiti."

Rouva Kjeld istui hetkisen ikäänkuin ajatellen, mitä Gunvor oli tehnyt. Sitten hän kumartui Gunvorin puoleen ja suuteli häntä kalpein huulin.

"Minä rakastan sinua, lapseni", hän mutisi. "Minä tiedän varmasti, että sinun sydämesi on puhdas ja ylväs. Mutta minä olen huolissani, sillä luulen, että sinulla on kova taistelu edessä."

X.

Gunvor oli kotona. Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella. Huhuja kiersi ja niitä pengottiin, ja ihmiset olivat muka perillä hänen ja Grögaardin asioista, ja he juorusivat ja lorusivat.

Grögaard oli sinä päivänä eräässä ylämaan kaupungissa pitämässä esitelmää työväenyhdistyksen kokouksessa. Gunvor oli siksi yksin. Päivä jo pimeni…

Joku soitti, kuuli hän. Vähän ajan päästä toi vanha Maija sisään postin. Koko pinkan lehtiä ja yhden kirjeen. Kirje oli Toralta. Se oli parilla henkäyksellä, onnellisena kirjoitettu: Tora halusi vain kertoa, että hän oli voittanut, tosiaan voittanut. Hän oli vielä puoli pyörryksissä, hän ei voinut kertoa kaikkea vielä nyt; mutta Gunvor voi lehtiä lukemalla syventyä asiaan. Niin, nyt hän tahtoi Gunvoria pian sinne luokseen. Oi hyvä Jumala, että he tapaisivat toisensa!

Gunvor otti lehdet, jotka nekin tulivat Toralta. Niissä oli kaksi kuvalehteä ja joukko tavallisia päivälehtiä. Gunvor luki ahmimalla ne kaikki. Ihan totta, Tora oli voittanut! Hän oli voittanut suuressa oopperassa tuossa vieraassa kaupungissa. Voittanut niin että he tinkimättä mairittelivat häntä omanaan. "Hänen äänivaransa ovat erittäin runsaat", luki eräässä lehdessä. "Ja tavaton tekniikka ei ole hiemankaan kuihduttanut sitä runollisuuden mahtia, joka hänen laulussaan on."

Toisessa paikassa kuvailtiin Toraa muuten. "Hän on ulkomuodoltaan erikoinen, erittäin miellyttävä nainen. Hänen hipiänsä, joka ei liioin välitä ihomaalista, on himmeän kultainen kuten kalvaat, upeat ruusunterät. Hänen silmissään on loisto tai paremminkin kiille kuin kostean emaljin." No, nuo runsaat pinta-maalauksethan olivat hieman liikanaisia eikä aina aivan maukkaita, arveli Gunvor, mutta jotakin nekin todistivat paikallansa. Kuului kuin nautiskelevan kansan suuri huuto Toran ympäriltä, joka kansa jumaloi häntä, ja kuunteli hänen ääntänsä ja piiritti häntä halukkain katsein.

Monissa kuvalehdissä oli Toran kuva, jäljennös taulusta, jonka eräs kuulu taiteilija oli maalannut. Vai niin… sennäköinen oli Tora nyt! Niin elokas. Niin, siinä oli musiikkia. Hänen silmissään, hänen hymyssään, ja koko hänen notkeassa vartalossaan värähtelevässä levottomuudessa.

Ah miten ihanaa, että moinen lähetys Toralta tuli tänään! Gunvor halusi liitää Toran luo nyt, tavata hänet siellä suuressa kaupungissa ja kuulla hänen kertovan…

Gunvor omisti Toralle tämän illan kokonaan. Hän otti käsille hänen kirjeensä, kaikki, siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli matkustanut, aina viimeisiin. Ensimäiset eivät olleet ollenkaan tyytyväisiä. Ne olivat siltä ajalta, jolloin hän asui pienen syrjäkadun varrella erään täyshoitolan pienimmässä huoneessa. Hän ei ollut vielä varma, hän ei tosiaan tiennyt, miten tässä vielä kävisi… Sitten tuli joitakuita kirjeitä, jotka uhkuivat riemua hänen monista uusista näkemistään. Suurkaupunki kasvoi hänen silmissään. "Pelkkä olo täällä on ihanaa." Mutta sitten hiukan tyytymätön, kun "niin monet ihanuudet luistavat köyhän kirkonrotan suun ohitse." Sitten rippiä: "Minä olen ollut kevytmielinen ja antanut rahaa mennä enemmän kuin piti." Ja seuraava kirje aivan hätäinen: "Ihan suoraan sanoen, Gunvor, minä olen rahakiipelissä. Vaikka olen ollut niin tarkka olevinani, niin sittenkin olen joutunut pulaan. Minä en tainnut olla kyllin säästävä alussa. Kaikkeen täytyy harjautua, näetkös. Ja nyt on vajaus käsissä. Ja sinun pitää minua auttaa; tätä päivällisten syöntiä kolme kertaa viikossa minä en kauan kestä." Ja sitten tuli neuvo, miten piti auttaa. Gunvorin oli myytävä Toran suuri vaatekaappi, joka oli säilytettävänä Minna tädin kotona Puistokadun varrella. Kaappi, ja kaikki, mitä se sisälsi. Gunvor möi kaapin kaikkineen ja lähetti rahat hänelle.

Mutta kas tätä pitkää, iloista kirjettä, joka oli tullut kuukausi sitten. Sitten Tora jo huomasi, että hän läheni voittoa ja elämää.

"Täällä on niin ihana kevätpäivä tänään. Minä kävin kukkakaupassa ja ostin tänne pari suurta kukkaa. Ne kaunistavat niin huonettani. Miten elämä menee, Gunvorini! Ja miten iloinen minä monesti olen. Ja minä elän, sen saat uskoa. Aina kun luulen jonkin seikan luoduksi minua varten, käyn käsiksi. Saan silloin tällöin jotain, joka tuottaa minulle iloa, poltan silloin tällöin kynteni, tapan joskus iloa, joka kuihtuu kuin yö-vihmat. Mutta kaiken minä otan vastaan: riemun, pettymyksen, pitkän ilon, pikaisen juopumuksen, minä en pelkää, minä tahdon rikastua kaikesta, minä tiedän, että se kaikki koituu suuren demoonini hyväksi, ainoan rakastajani, johon en kyllästy. Sillä minulla se on: taiteeni. Sille minä olen uskollinen.

Mainitsit kerran, että olet sisimmältäsi vieroittunut Einar Henningistä. Sen uskon kyllä, jos sinut oikein tunnen. Sinä olet niitä ihmisiä, jotka saattavat huutaa: 'Mennyttä! Valmis!' Sinun nahkasi on hyvä arpeutumaan. Minulla sitä ei ole. Vaikka minä rakastan kaikkea tämän maailman ihanaa, olen kuitenkin ehkä 'Unten olento', kuten eräässä laulussani sanotaan. Joka kerta kun olen luullut: 'Häntä minä voin rakastaa. Nyt tulee onni takaisin', olenkin nähnyt, että erehdyin. Minä en ole rakastanut sen tapauksen jälkeen, jonka tiedät.

Rakastumisia — niitä minä olen kyllin kokenut, sen saatan uskoa sinulle tänä iloisena kevätpäivänä. Mutta rakkautta minä en ole tuntenut. Siksi minä saatankin usein valvoskella myöhään ja aivan yksinäni. Minä istun sohvallani ja suljen silmäni. Ja sitten minä hyräilen ja ajattelen suurta rakkauttani ja suurta suruani. Ja minä hyräilen laulua, jonka minä lauloin sinulle, sinä päivänä, jolloin kerroin kaikki sinulle. Minä muistan, millainen oli tunnelmani silloin, minä en koskaan väsy ajattelemaan sitä, mitä silloin sielussani liikkui.

Mutta huomaa se: varmasti minä en rakasta enää häntä. Jos minä tapaisin hänet nyt, — ehkä suuttuisin, ehkä hän häiritsisi minua. Ehkä minusta tuntuisi, että hän oli 'ilkeä' mies.

Mutta nyt minä ajattelen häntä silloisenaan, se on, minä painun itseeni silloisenani, ja minä uneksin iäti samaa sen ajan hullauttavaa unelmaa, jolloin minä uskoin niin valoisaa seikkaa, jossa ei ollut taistelua, surua.

Mutta elä silti luule, että minä hylkynä laiminlyön sen elämän, jonka keskellä nyt olen. Ei, minä olen päinvastoin hyvin ahnas sitä ottamaan. Minä olen nautinnonhimoinen, minä olen turmeltunut, minä rakastan sitä, joka voi minua haltioittaa, intohimoa, alhaistakin intohimoa — ja minä olen koko ajan ylpeä ja vapaa, ja minä tunnen aina olevani kuin papitar, joka vihkii kaiken, mitä elän, minun taiteelleni.

Minä työskentelen, Gunvor, työskentelen, enkä hetkeksikään väsy. Usein harjoittelen minä myöhään yöhön, minä harjoittelen hiljaa, mumisen oopperatekstiä, tahi hyräilen, etten häiritsisi muita pensionaatin asukkaita, minä harjoittelen kasvojeni ilmeitä ja liikkeitä, ja minä saan ne joskus mainiosti onnistumaan, ja minä opin paljon juuri yksinäni öisin.

Ah, minä kaipaan päästä seisomaan tuhansien eteen ja huomaamaan, että minä hurmaan heidät, että minä tosiaan annan heille osan sitä pyhää, peloittavaa, ihanaa, josta minä itse kärsin, varmaan kipeämmin kuin äiti, jonka on synnytettävä lapsensa maailmaan.

Minä tahdon olla hedelmätön, Gunvor. Minä en tahdo koskaan äidiksi. Äiti on aina sopuisa, hän rakastaa lastansa, olipa se sitten hyvä tai paha, olipa se ruma tai kaunis, viisas tai tuhma, vain siksi, että se on hänen. Minä rakastan ainoastaan sitä, joka on näyttänyt olevansa arvokasta. Valittua, harvinaista, häikäisevää, sitä, joka alistaa ihmiset. Minä tavoitan sitä ja otan sen. Minä olen luotu rakastamaan juopumusta, mutta kirkasta, kuumaa juopumusta. Ei kouraantuntuvaa viini-humalaa ja muuta sellaista. Ei, minä rakastan humalaa, joka nousee elämästä, jonka suurina hetkinä tuntee taiteessa, intohimossa, hurjissa pyyteissä, yli-maallisissa unissa.

Kun se humala herkyttää minua, — ah, Gunvor, silloin minä uskon tietäväni, millaiseksi elämä muuttuu sitten kun ihmiset ovat suurempia ja parempia kuin nyt.

Minä olen jutellut nyt paljon ja jutellut sangen mystillisiä asioita, niin kai ajattelet. Sinä tuskin tunnet enää sitä Toraa, joka oli neljä vuotta sitten melkoisen lapsellinen. Mutta minä olenkin koko ajan oleskellut maailmankaupungissa, ja minulla on ollut tukalaa ja ihanaa, ja minä olen elänyt ja tehnyt työtä, ja tänään kiihoittaa kevät minua kuin välkkyvät soittimenkielet.

Pian saat minusta lisää tietoja.

Kevään malja, Gunvor! Kukoistavammassa keväässä olemme sittenkin. Minä en tahdo tulla vanhaksi koskaan, ja siis minä en myöskään tule.

Torasi."

Gunvor istui yhä Toran kirjeet ja ulkomaalaiset lehdet ja aikakauskirjat edessään, kun ovikello jälleen soi. Hän kuuli Jannan äänen. Hetkisen päästä naputettiin oveen, ja Janna astui hänen huoneesensa.

XI.

Janna oli ollut niin hiljainen viime aikoina. Hän ei ollut nyt uhoitteleva. Hän ei pitänyt enää edes lauantai-iltojaan. "Minä raihnastelen", sanoi hän itse, ja hän kertoi vilustumisesta ja luuvalosta vasemmassa käsivarressaan. Mutta eipä ollut Jannan tapaista se, että hänen luontonsa masentui niin vähästä. Kun hän ehkä piti itsekin syytä liian mahdottomana, niin hän lisäsi, että liika rasitus oli syynä. Ja hän luopui muutamista tunneistansakin.

Hän näytti väsyneeltä, kun tuli Gunvorin luona käymään.

"Hyvää päivää", hän sanoi ja istahti.

Gunvor kertoi hänelle uutisia, joita paraikaa ajatteli, näytti hänelle kirjeen ja lehdet, jotka Tora oli hänelle lähettänyt. Janna silmäili kaikkia lehtiä, mutta merkillisen hajamielisen näköisenä. "Niin, hänen on kai mukava nyt", sanoi hän…

Hän kääntyi Gunvorin puoleen: "Minulla oli erikoista asiaa puhuttavaa sinulle nyt", jatkoi hän. "Sanoppas minulle: sinä ja Grögaard tunnette kai hyvin vanhan sananparren, että joka tuulta kylvää, se myrskyä korjaa. Se on tuulta myllyyn, että sinä ja hän taidatte aivan julkisesti julistaa, että te elätte yhdessä, koska pidätte toisistanne. Olisittepa edes sanoneet, että te olette kihloissa… Ymmärräthän, se olisi edes lupaus, ja jos sitten lupaus rikotaan, niin sitähän ei pidetä kovin vaarallisena… Niin, kun edes olisi todettu, että te hiivitte ja hipsitte pimeässä. Jos teillä olisi vain sellainen pikku 'seikkailu'… niin silloinhan olisi käytännössä vain se jo vakiintunut tapa, johon monet kunnon ihmiset ovat tutustuneet. Mutta tuo suorasukaisuus, jolla nyt esiinnytte, se on vaarallista, vai mitäs arvelet, Gunvor? Siitä kai olette selvillä?"

"Olemme kyllä, Janna."

"Ja mitä teette nyt… jäättekö tälleen?"

"Niin, siinä asiassa on Grögaard määrääjäni. Hän on niin voimakas ja lämmin juuri tässä asiassa. Hän ei anna pakoittaa itseänsä. Sellainen yhdyselämä kuin meidän on ainoa ihmisarvon mukainen, sanoo hän, useimmat avioliitot ovat joko tunteettomia tahi valheellisia: valhe juurtuu avioliitossa polvesta polveen. Hän tahtoo vapautta ja totuutta. Meidän aviomme on sellaista. Hänessä on tulta, kun hän siitä puhuu. Ja hän on innostunut ja kovassa työssä", jatkoi hän, "hän puurtaa jokapäiväisen leivän tähden. Mutta hän kirjoittaa samalla aikaa väitöskirjaa, josta hän ei koskaan ennen ole ollut oikein selvillä… Niin, Janna, luulen että se yhdyselämä, jota me nyt vietämme, on meille molemmille luonnollisempaa kuin jos meidät olisi kytketty yhteen pöytään ja sänkyyn, kuten käytännöllisesti sanotaan. Ja häntä minä en pakoita. Ja minä rakastan häntä, ja minä haluan häntä, ja minä olen hänen. Ja minä en voi siinä asiassa pettää, en valhetella. — Herran nimessä, Janna, ymmärtäkööt nyt nuo hyvät ihmiset, että tämä on vakavaa totta…"

Janna nykäytti olkapäitään. "Hyvät ihmiset eivät ymmärrä muuta kuin itseään", vastasi hän rauhallisesti. "Se on muistettava. Toinen asia on, että minä ymmärrän hyvin, ettet sinä voi menetellä toisin kuin menettelet."

Hän vaikeni yhtäkkiä ja sanoi sitten:

"No, sinulla on voimaa kestämään, joten saat sen nyt tietää: Sinut eroitetaan koulusta, Gunvor."

Gunvor oli hiljaa: "Vai niin, nytkö se tuli", hän sanoi:

Janna vastasi: "Niin, se tuli. Kovin kummastunut et mahtane olla."

"Minä olin niin innostunut työhöni, johon pääsin", sanoi Gunvor.

Janna vastasi: "Ehkäpä Grögaardin työ on tärkeämpää."

"Mutta miksen minäkin saa tehdä työtäni?"

Janna katsoi häneen, ja hänen muuten niin iloiset silmänsä olivat kummallisen väsyneet:

"Minä koetin, mikäli voin", vastasi hän; "minä voin kyllä luvata niiden puolesta, joista pidän. Minä voin mainita vain yhden ainoan tavan, jolla saattaa pulman selvittää niin että saat pitää virkasi: Sinä ja Grögaard menette heti paikalla naimisiin, tai ette toisianne tapaa enää."

Gunvor istui hetken hiljaa, sitten hän pudisti päätänsä.

Janna nousi ylös.

"Ei, ei", sanoi hän, "minä tahdoin vain mainita senkin. Sinähän voit puhua koko asian Grögaardille. Minun täytyy lähteä nyt."

"Täytyykö sinun mennä näin heti?"

"Täytyy, hyvä ihminen, minä menen kotiin ja koetan nukahtaa."

"Oletko sairas vielä, Janna… Tuleppa nyt pian terveeksi."

"Oo, kyllä se paranee. Eihän minulla ole mitään erikoista. Hyvästi Gunvor, eläkä nyt sure kovasti." Janna kohotti päätänsä. "Onnellinen sinä olet kuitenkin. Hän pitää sinusta. Äärettömästi, luullakseni. Hyvästi."

"Hyvästi, Janna. Osaatko ulos? Minä olen väsynyt."

"Kyllä osaan. Noudata esimerkkiäni. Koeta nukahtaa."

Gunvor jäi yhä paikalleen.

No niin pitkälle se vei! Hänen työnsä riistetään häneltä. Niin, sen hän uhraa Grögaardille. Vaikkei Grögaard sitä tahtoisikaan. Hän tahtoi luopua tuosta työstänsä, kalleimmasta, mitä hänellä oli vielä. Hän saisi kyllin muuta onnea sensijaan…

Hiljainen riemu, jota hän ei ollut tahtonut toivoa saavansa pitää, kasvoi hänessä päivä päivältä varmemmaksi. Hän saisi itse hoidettavansa. Pienen, hennon ihmisraukan. Gunvor oli tulossa äidiksi.

XII.

Hän oli tulossa äidiksi. Se, mitä hän kärsi syrjäyttämisen ja loukkausten vuoksi, oli kuin uhri, jonka hän riemuiten toi sille olennolle, joka liikkui hänen rintansa alla. Ja tuskat, joita hän silloin tällöin kärsi, hän kesti hymyillen, ajatellen sitä kalleutta, joka hänellä ja Grögaardilla oli ja jota ei kukaan voinut ottaa häneltä, ei kukaan tahrata.

Hän oli onnellinen niinä aikoina. Hän ajatteli moninaista: tulevaisuuden ajatuksia ja menneitä muistoja. Hän näki silloin tällöin unta isästänsä. Kerran tuli isä häntä vastaan ja suuteli häntä, ja Gunvorista hän aivan selvään sanoi iloisesti: "Niin, pikku Gunvor, minä toivon aivan erinomaista siitä pojasta…" Niin, 'pojasta', se isä sanoi.

Hänestä tarttui ilo äitiinkin. Hänen läheisyydessään oli mahdotonta surra. Nuo hänen poskiensa ruusut eivät tahtoneet kuolla, ja nuo syvät, kirkkaat silmät olivat niin valmiit hymyilemään: "Sinunkin pitää olla iloinen, äiti! Etkö tahdo olla?" — Ja rouva Kjeld sanoi eräänä päivänä hänelle: "Niin, niin, ihan minun täytynee myöntää, että sinulla on taivaan isä puolellasi."

Grögaard oli silloin, kun Gunvor kertoi hänelle, mikä häntä odotti, vetänyt häntä itseänsä lähemmäksi, kuten omistaakseen hänet ja suojellakseen häntä. Ja hän suojeli häntä, oli itsekin toiveekas ja rohkealla mielellä. Mutta hän oli tavallista hiljaisempi.

Kun Gunvor eroitettiin virasta, johtui hän heti ajattelemaan: "Saapas nähdä, antavatko ne Grögaardin olla rauhassa."

Ensimäisinä kuina ei hän ollut saanut kuulla mitään, josta hän olisi arvannut, että hänellä oli vaikeuksia. Mutta tuli aika, jolloin Gunvor alkoi epäillä, että jotakin oli tapahtunut, joka ei hyvääkään ollut. Gunvor tunsi hänet hyvin. Hän seisoi usein mietiskellen jotakin, mutta ei sanonut, mitä se oli. Gunvor tutkiskeli häntä eräänä iltana. Mutta Grögaard ei tahtonut puuttua siihen asiaan, huomasi Gunvor. Gunvor pyysi ja kovisti häntä: hänen piti kertoa kaikki. Heidän täytyi vetää yhtä köyttä, tuli mitä tuli. Vasta sitten Gunvor voisi olla rauhallinen. Grögaard taipui viimein, kertoi osaksi, lykki osan syrjään, jutteli asiasta kuin jostakin, jota ei tahtonut tunnustaa paljoakaan ajattelevansa. Tuollaiset pienet häijyydethän saattoivat ensistään tuottaa rahallista tappiota. Mutta sekin vastus tehtäisiin tehottomaksi. Häntä oli muun muassa pari toimittajaa pyytänyt kirjoittamaan lehtiinsä artikkeleita… jotakin yleistajuista tieteellistä… joka työ häneltä sujui kuin leikki.

Hän takertui puhuessaan silloin tällöin; mutta Gunvor sai hänet puhumaan lisää. Ja viimein hän sai kuulla, että hän oli menettänyt kaikki koulu-tuntinsa ja toimen, jossa hän oli ollut eräässä laboratoriossa. Ja sitäpaitsi: monet ystävät, joita hän oli pitänyt arvossa, olivat olleet hänelle kehnomaisia.

Siitä puhuessaan valtasi hänet viha: "Niin, eikö ole inhoittavaa, kun ihmiset ovat niin kehnoja! Ja vielä miehet, jotka puhuivat muka 'vapaamielisyydestä'. He ovat oikeastaan kaikkein pahimpia. Ai, ai, kulkeehan noita jos miten monta lörpötellen, että vapaa mies ja vapaa nainen, ihminen, jolla on viisas ja syvä vastuuntunne, — että heitä pitäisi pitää 'kultuurin kauneimpana kukkana'. Kyllä, kylläpä; mutta surkeaa siinä on se, että nuo samaiset alkavat peljätä, kun he kohtaavat teoriiansa, — joka suorastaan elättää heitä, todellisuudessa, elämässä, käytännössä." He he, eipäs oltu Grögaardia liioin kutsuttu vapaamielisiin seuroihin viime aikoina! Mikä tosin ei toisi hänelle ainoaakaan harmaata karvaa.

Ei, hänen karvansa eivät harmenneet, eikä luontonsa lannistunut. Kului vain kotvan, ja Gunvor näki hänen pöydällänsä luonnoksia ilmoituksiin, jotka ilmoitukset varmaankin olivat aiotut lehtiin. Yhdessä hän tarjoutui opettamaan kemian lukijoita, farmaseuteja, panimoalalle aikovia, toisessa kaikkien kouluaineiden opettajaksi, — sitten hän vielä pyysi joltakin hitaalta toimittajalta vastausta hänen viimeiseen kirjoitus-tarjoukseensa. Gunvor ei koskaan puhunut hänelle noista kirjeistä ja hakemuksista, ja itse Grögaard vältti niitä puheessaan, tuskin edes tiesi, että Gunvor oli ne nähnyt.

Eräänä päivänä iltapuolella näki Gunvor hänet erittäin hyvällä tuulella. Gunvorin käden hän ikään kuin sulki omaansa ja kysyi hymyillen: "Arvaatko, mistä minä tulen?" "En." "Minä tulen konttoristani", vastasi hän hymyillen, "niin, konttorista tulenkin. Katsos, minä olen saanut konttoripaikan… erään viinatehtailijan konttorissa, kuuletkos. Annan hänelle hyviä neuvoja, minkä minkinlaisia. Istuskelen sitäpaitsi hänen konttorissaan. Varma työ, nouseva palkka. Ja nyt alkaa olo luonnistaa. Ja vielä parempaa: minä olen saanut ison käännöstyön. Se vie melkein koko vuoden. Se pitää koettaa suorittaa illoin." Gunvor johtui kysymään heti: "Mutta sittenhän ei jää aikaa väitöskirjasi tekoon?" Grögaard vastasi huolettomasti: "Oh, se työ saa odottaa hieman. Nythän minun on ennen kaikkea hankittava rahaa. Pianhan tulee se pienokainen, ja tiedäthän, sellainen maksaa. Ja sinun itsesi täytyy elää mukavasti tänä aikana. Niin sinun täytyy Gunvor. Hyvää ruokaa ja juomaa. Niin, etkö halua vähän jotakin maistaa? Portteria tahi puna-viiniä?"

Varma konttoripaikka ja suuren käännöstyön suunnitelmat olivat tehneet hänet kovin iloiseksi. Hän kertoi kaikellaista hupaista tuosta konttorista, jota hän ennen oli aina ihan inhonnut. Se on vanha, pimeä, hyvin likainen huoneisto. Mutta hassunkurista siellä oli. Viinatehtailija istui yhdessä huoneessa, ja hän ja prokukuristi toisessa. Entä tuo prokuristi! Kuin puhtainta Holbergia! Kun jotain erikoisen tärkeätä oli kirjoitettava, tuli isäntä heidän huoneesensa ja lausuili prokuristille, joka tuossa tuokiossa varustautui kirjoittamaan lausutun mukaan. Hän niisti nenänsä, oikaisi pönkkäkauluksiaan, ja kun hra Adrianilta pääsi ensi sana, iski prokuristi kynänsä paperiin, ja nenäkin kyntää paperia, niin lähinäköinen hän on. Ja kun ensi lause oli suoritettu, niin hän nosti päänsä ja katseli isäntään, niin vakavana, paikallansa kuin mikä eversti! Ja kun seuraava lause tuli, kumartui hän taas ja keihästi senkin paperille!… Niin, siinä vanhassa konttorissa oli tosiaan väritystä… Ja kumpikin he olivat kelpo miehiä, siltä hänestä näytti.

"Ja sitten se toinen, mistä äsken puhuin", jatkoi hän, "se laaja tieteellinen teos… se intresseeraa minua suuresti. Ja siitä voi olla hyötyä minulle itsellenikin. Merkitseehän aina sekin jotakin, kun nimi on moisen loistavan teoksen kannessa. Niin, nyt minä jo uskon, että olo alkaa luonnistaa… Viimeinkin, Gunvor! Nyt voin sinulle sen sanoa: minulla on ollut hyvin vaikeata näinä viime aikoina… kun olen tallustanut Herodeksen ja Pilatuksen väliä… Mutta nyt minä olen iloinen, ja sinäkin olet ihan iloinen, Gunvor? Eikö me olla mielestäsi toisillemme hyviä?"

Gunvor vastasi hiljaa:

"Sinä olet kiltimpi minulle!"

"Oh, mitä joutavia!" nauroi Grögaard, "sinä olet yhtä kiltti minulle, ja kiltimpi, jos niikseen tulee. Kuules, mikä on minusta surkeata, Gunvor? Se, että rakkauden osa on täällä maailmassa niin tukala. Ihmiset eivät tahdo olla siitä tietääkseenkään. Joko se loikoo polstereilla ja pieluksilla ja velttoudessa ja mukavuudessa, taikka se ajetaan yöhön ja korpeen, ja kaikki suursuiset koirat usutetaan sen kintereille, ja se kuolee verisenä ja raadeltuna. Minä iloitsen tänä iltana, tiedätkös miksi? Siksi että minä pidän puoleni, pidän, huomaan minä! Meidän rakkautemme ei saa riutua, ja minä ajan kyllä hurtat kintereiltä. Oi, Gunvor! Minä rakastan sinua aina! Suutasi, joka on niin totinen ja joka on niin kuuma! Saattavatko huulet polttaa niinkuin sinun!"

Eräänä päivänä tuli Gunvorille kovat synnytystuskat, iltapuolla hän synnytti pojan. Synnytys meni kuten pitikin. Sitten hän makasi uupuneena ja leväten.

Hän oli vuoteessa pari viikkoa. Grögaard kiiruhti joka päivä hengästyksissään konttorista ja istui hänen luonansa. Hän oli niin ihastunut Gunvoriin ja poikaansa. Hän saattoi katsella tuota pikku tenavaa kaiken aikansa, minkä hän oli vapaana, vaikka kuinka kauan. Hän autteli myöskin Gunvoria öisin, hyssytellen pienokaista. Se oli hänelle helppoa, sillä hän valvoi viereisessä huoneessa yötyössä ja kuuli, jos mitä sattui. Monena yönä, jolloin poika oli levoton, hän istui se sylissä ja hyräili ja hyssytteli sitä.

Gunvor pääsi jälleen jalkeille ja oli jo aika reipas, kun Grögaard eräänä päivänä tunsi olevansa kipeä. Hän oli vilustunut ja hänellä oli kuumetta. Hän aikoi mennä seuraavana aamuna konttoriin, mutta jalat eivät kantaneet. Päivällä alkoi vielä kova päänkivistys.

Hän oli vuoteenomana koko viikon, ja kun hän siitä pääsi, oli hän hyvin heikko. Hän ryki yhä, vaikka entistä vähemmän. Kului joku päivä, ja hän oli melkoisen terve, ja käänteli innokkaasti teostansa, ja hän iloitsi pojasta, joka kasvoi, ja hän punnitsi pojan ja kirjoitti painon muistiin ja vertaili entisiä ja teki laskelmia…

Mutta sitten hän alkoi taas raihnastella. Tuontuostakin hän kärsi kovia pistoksia, ja joskus ahdisti ankara yskänpuuska. "Minulla mahtaa olla liian kylmä siellä vanhassa, mädänneessä konttorissa", sanoi hän harmistuneena. "Lattia on niin kylmä, että torakatkin köntistyvät… Ja seinistä hohkaa aina sellainen häijy, kostea kylmä…"

"Sinun pitää mennä lääkäriin", sanoi Gunvor monta kertaa.

Mutta Grögaard ei tahtonut. Hän ei sietänyt Gunvorin sitä sanovankaan. "Se on kai vaan, mitä lie, sitkeää vilustumista", sanoi hän, "kyllä se menee aikanaan."

Mutta se ei mennyt. Hän oli usein hyvin heikko konttoriin lähtiessään, ja silloin, kun hän työskenteli toisessa huoneessa, näki Gunvor, että hän usein tapasi kuvettansa kuten siinä olisi ollut kipua.

Gunvor arveli lopulta käsittävänsä, että Grögaard suorastaan pelkäsi mennä lääkäriin. Eräänä iltana, kun Gunvor oikein hartaasti pyysi häntä menemään, tuli hänen silmiinsä aivan epätoivon ilme. "Ei, ei", kuiskasi hän, "mitä se auttaisi? Lääkäri sanoisi, etten minä enää saa olla siellä konttorissa enkä työskennelläkään niin paljoa illoin, mutta niin on nyt asia, että minun täytyy. Ja hän ehkä neuvoisi minua matkustamaan jonnekin ja parantamaan itseäni sanatoriossa… Ei, anna minun nyt olla itsepintainen. Niin ehkä saan säästetyksi rahaa, ja sitten matkustetaan kesäksi yhdessä johonkin sanatorioon… tai ainakin johonkin maataloon…"

Mutta eräänä aamuna hän ei jaksanut nousta vuoteesta. Noudettiin lääkäri. Hän vaikeni ja oli vakava Grögaardia tutkiessaan. Ja Grögaard katsoi niin merkillisesti lääkäriin. Ikäänkuin teuras, aavistaen, että joutuu uhriksi. Hän ei kysellyt lääkäriltä tarkempaa. Ja lääkäri sanoi ainoastaan: "Oletteko jo kauan rykinyt?" Grögaard vastasi: "En nykyään, mutta vuosia sitten… silloin kärsin hengenahdistusta, ja oli pistoksiakin… Mutta, kuten sanottu: ei ole ollut mitään vaivaa siitä lähtien… Ja minä olen kaikin tavoin koettanut voimistua, oikonut käsiäni, hengittänyt syvään, kävellyt… joten nyt en luulisi olevani huonompi kuin muutkaan." Lääkäri vastasi: "Hm, se kylmä konttori ei ole ollut terveydeksi." Grögaard vastasi ainoastaan: "Niin, mitäpä muuta voi? Minä olin virassa siellä." "Ei, ei", vastasi lääkäri. "Saadaanhan nyt nähdä", lisäsi hän. "Olette nyt kyllä huononlainen, mutta ette saa antaa luontonne lannistua." "Minä olen odottanut lämpimiä ilmoja", virkkoi Grögaard. "Sillä siitä paranin viime kerralla." "Toivokaamme, että parantuu nytkin", vastasi lääkäri. Hän kirjoitti pari kolme reseptiä, antoi ohjeita ja hyvästeli. Gunvor saattoi häntä portaille. "Miten hän voi?" kysyi Gunvor. Lääkäri kääntyi hänen puoleensa: "Haluatteko tietää toden?" kysyi hän. "Haluan", vastasi Gunvor varmasti. "Hänellä on pitkälle kehittynyt keuhko-tuberkuloosi." Gunvor sammalsi: "Onko se jo vaarallista?" "On", vastasi lääkäri hiljaa. "Ettekö luule hänen paranevan, herra tohtori?" "Ei voi sanoa", vastasi lääkäri hiljaa. "Hyvästi… Minä käyn pian uudestaan."

Gunvor jäi pitkäksi aikaa siihen seisomaan. Hän ei oikein ollut tajuissaan…

XIII.

Päiviä meni, mutta Grögaardin tauti ei helpoittanut. Eräänä yönä tuli kuume, ja hän houraili. Aamulla hän oli selvä, mutta hyvin hiljainen. Kun Gunvor istui hänen vuoteensa ääressä, sanoi hän: "Minä ajattelen tässä loikoessani. Kun minä heräsin tänään, en jaksanut käsittää mitään… en edes, missä olin. Ja minun on ollut niin kummallista kaiken aikaa siitä alkaen… Nyt pitää sinun saada tietää, etten minä enää usko paranevani. Ei, minä tunnen sen itsessäni… ja minä huomasin sen tohtorista viime kerralla. Minä pyysin häntä puhumaan suunsa puhtaaksi; sinä tiedät, että lääkärit tunnustavat harvoin rintatautisille… no, mutta hän läheni melkein tunnustusta… Niin, että senhän minä aioin sanoa. Kun minä nyt kuolen, niin käy sinun ja pojan asema kutakuinkin vaikeaksi. Sinulla ei ole enää minua tukenani… Minä luulen, että meidän täytyy mennä naimisiin, Gunvor… Sinun ja pojan tähden täytyy meidän se tehdä. Ja siis täytyy pyytää paria ystävää… todistajiksi, ja mihin tarvitaan. Pidä muuten huolta, ettei pappi ryhdy liikoihin muodollisuuksiin ja loruihin… Sano sille, että minä olen hyvin sairas."

Sitten hän ajatteli vähän aikaa.

"Näytä häntä minulle", pyysi hän hiljaa. "Näytä poikaa minulle."

Ja Gunvor toi lapsen. Pienokainen avasi suutaan, ja katseli eteensä kirkkain silmin, ja ojensi pieniä käsiään isää kohti ja nauroi hupaisesti. "Katsoppas vaan", kuiskasi Grögaard hiljaa hurmautuneena, "se jo ihan nauraa! Sepäs on aikaista, Gunvor. Anna minun taputella sitä… Mutta elä tuo sitä liian lähelle, etten huou sitä kohti. Se ei ole hyvä."

Rintatautisen valkeilla käsillä hän kosketti hiukan pienokaisen tukkaa, ja oikoi villaista mekkoa. Ja hän pudisti päätänsä kuin ihaillen ihmeellistä näkyä: "Ikuinen elämä, siinä!… Ikuinen elämä!"… Ja sitten hiukan huolestuneena: "Mutta vienetpä pois sen nyt. Ehkä se vilustuu."

* * * * *

Määrättiin päivä, jolloin pappi oli tuleva. Janna Vik, Erik Midtgaard ja pari muuta Grögaardin ystävää pyydettiin tilaisuuteen.

Sen päivän edellinen yö oli Grögaardille vaikea. Hänen kasvonsa olivat kiihkeän punaiset, hän ryki kovasti ja sylki paljon verta. Nautittuaan paljon unijuomaa, hän sai unta, ja kun hän aamulla heräsi, voi hän paremmin. "Tänäänhän ne tulevat", sanoi hän innoissaan. "En tahdo olla makuulla, kun ne tulevat. Turaa minua lujasti, jos ei muuta voida. Anna tyynyjä ja peittoja ympärilleni. Mutta lojua minä en tahdo. Anna nousta vaan."

Vähän ajan päästä tuli lääkäri, ja Grögaard pyysi häneltäkin päästä ylös. "Enhän minä siitä pahene, tohtori. Mehän voimme lämmittää uunia hyvästi." Tohtori antoi luvan: "No, Herra Jumala", sanoi hän, "kun Te nyt sitä niin haluatte. Miten Te muuten voitte?" Hän tutki häntä, ja neuvoi, miten hänet oli vaatteilla varattava, kun hän pääsi istumaan. Kun hän meni, seurasi Gunvor häntä portaille. "Minä en voi kieltää häneltä sitä iloa," sanoi lääkäri, "hän huononee auttamattomasti. Toinenkin keuhko on pahoin vialla. Hän voi suoraan sanoen kuolla koska tahansa… No, taidan kuitenkin uskoa, että hän elää vielä joitakuita päiviä. Minä en vain ymmärrä, että hän jaksaa haluta pois vuoteesta. Mahtaa olla kovin lujatahtoinen."

Gunvor meni sisään ja pyysi äitiä avuksensa. Ja he veivät Grögaardin vuoteesta uunin luo, joka oli täytetty hiilillä niin että hohti punaisena luukun yläpuolta. Hänen ympärilleen käärittiin vaippoja. Tuoli, jossa hän istui, tehtiin niin mukavaksi kuin voitiin. Hänestä oli hyvä siinä istua. "Nyt pääsin taas ylös", sanoi hän, "antakaa minun nyt rauhassa istua tässä."

Ovikello soi. Janna Vik ja Erik Midtgaard tulivat, ja nuo muut pari ystävää tulivat kohta jälestä. Janna näytti tavallista huonommalta, ja hänen oli vaikea vastata, kun Grögaard puhutteli häntä: "Ei, tuolle Jannalle täytyy jotakin keksiä", sanoi hän; "Jannahan ihan pilaa itsensä. Sinun pitää hoitaa itseäsi, Janna… Sinä olet liian hillitön… aherrat liiaksi aina. — Niin, niin", jatkoi hän sitten hiljaa, kuten säästellen itseään, "minä olen hyvilläni, kun te tulitte, niin että saan hiukan puhella teidän kanssanne… ja keventää hieman sydäntäni. Tehän tiedätte, mikä meillä on tänään tekeillä. Me aiomme köyristyä. Laskea asiattomia sisään. Hetken päästä tulee pappi, jota en ole nähnyt ennen. Hän ottaa tutkintonsa ja parin ulkoa opitun tunnustuksensa nojalla vastaan minun ja Gunvorin julistukset… No, me teemme sen Gunvorin ja pikku poikamme tähden. Tohtori arvelee, että olen mennyttä miestä, enkä tohdi heitä jättää yksin tukalaan asemaan…"

Hänet keskeytti kuuluva soitto. Tulija oli pappi, nuori, rauhallinen mies, jossa ei huomannut mitään erikoisesti papillista. Rouva Kjeld, joka oli käynyt hänen luonaan pyytämässä häntä tulemaan, oli jo puhellut hänen kanssaan. Pappi sanoi itse: "Minä tiedän, että olette hyvin sairas, herra kandidaatti." Ja hän toimitti vihkimisen hiljaa ja lyhyesti.

"Eikö teillä ole muuta, josta ehkä haluaisitte minun kanssani puhua?"

Jan Grögaard vastasi:

"Ei, herra pastori."

Pastori jatkoi:

"Ettekö mahdollisesti haluaisi puhua kanssani sielunne tilasta. Tahikka Jumalasta. Minä mielelläni koettaisin palvella Teitä."

Jan Grögaard vastasi hiljaa:

"Kiitän hyvästä tarkoituksestanne, herra pastori. Mutta minä tiedän, etten minä hyödy mitään opistanne, ja minä olen varma siitä, ettette halua ymmärtää minua."

Pappi vaikeni, hyvästeli ja meni. Grögaard lausui: "Hän oli muuten parempi kuin enimmät papit, joita olen nähnyt… No niin, nytpä on sekin asia selvä. Ja me olemme köyristyneet, kuten kunnon ihmisten pitää. No, sitä iloa he eivät olisi saaneet, jollei sairaus ja raihnaus olisi tullut. Ja he ovat ne minulle tuottaneet. He eivät antaneet minun olla rauhassa. Ja he saivatkin hävitetyksi parhaan, mitä minulla oli. Sen, jonka sain, kun Gunvorin tapasin… Niin, mitenkä ne sen hävittivätkään! Protakolliin meidän piti, — tahi meiltä vietäisiin työ ja leipä. Protakolliin, protakolliin, suureen kirjaan rekistereineen ja lukuineen. Eikö tämä tuhma ja kylmä ja nenäkkään järkevä protakolla ole oikea meidän yhteiskunnallisen huolenpitomme symbolum? Miksi ei ole juhlaveisua, jonka loppusäkeinä toistuisi: 'Protakollat käteen, protakollat käteen'!"

Hän vaikeni hetkiseksi. Jokin aatos näytti häntä liikuttavan.

"Meidän poikasemme", jatkoi hän, "hänetkin piti työntää johonkin protakollaan. Tai äpäräin otsikon alle. Luulette kai, ettei Gunvor saanut heiltä hävytöntä 'ilmoitusta', — ei ollut vielä tervekään. Niin, hänen olisi täytynyt astua esiin ja seista ja selittää noille vieraille virkaherroille, mikä otus hän oikeastaan oli. Minä menin silloin sinne, siellä ne seisoskelivat, siellä ne istuskelivat, kirjoittelivat. Niin, niin… sittenhän se joutui protakolliin, he, minun pieni, sievä poikani! Kuolisit, poloinen, ennenkuin tulet niin surkeaksi, että olet niiden paperien tarpeessa… Ei, minä en ihaile protakolleja. Mutta rouva Malla Rosch ihailee niitä. Tietääkö kuka, mikä hän oikeastaan on? Hän on leski, ja hän sai lapsen, ja hän ymmärsi, miten pulma on järjestettävä. Hän taipui hartaasti ja pani lapsen protakollaan. Ei nostanut yhtään melua. Sävyisä, lipakoiva, täsmälleen. Ja hän päätti tappaa lapsen. Rehellisesti ja kunniakkaasti? Ah, pois se meiltä, silloin hän olisi tehnyt niiden protakolla-herrojen mieltä vasten… Ei, hän antoi hapata maidon, jonka varusti lapselle… Ja hän antoi lapselle sitä maitoa… tahallansa hän syötti lapselle hapanta maitoa… Sillä maidosta, joka on hieman hapanta, eivät nuo vanhurskaat liioin huolineet. Ja sitten joi se pieni maidon. Vatsa tuli huonoksi, ja sillä oli kipua yötä päivää, ja äiti antoi pikku vekaralle yhä enemmän hapannutta maitoa; tottahan tuo nyt vihdoinkin kuolee! Mutta se ei kuollut. Se sai en engelskan-taudin. Ei maitohampaita, ja muut hampaat hauraat kuin ryyni. Minä olen sen nähnyt. Raukka, josta olisi voinut tulla kaunis tyttö, sillä oli pelokkaat silmät… Mutta mitäpä mokomasta? Äiti on kunnioitettu. Hän on vapaa ja rehevä, ja hän lipikoi oikeuden edessä ja täytti täsmälleen vaatimukset. Ja antoi lapsellensa hapanta maitoa. Sen oli tämä raukkamainen maailma hänelle opettanut, että siten hän saa olla vapaa. Hapanmaito-systeemi? Mitä?… eikö se ole vanhastaan vakiintunut yhteiskuntaamme?… Meitä ei juuri tapeta… mutta usein syötetään happamalta… Hyi!"

Hän oli rasittunut. Tuli raju yskänpuuska. Hän tempaisi vapisevin käsin nenäliinansa ja yski siihen. Sitten hän avasi uunin luukun ja heitti nenäliinan tautineen hehkuvaan hiili-valkeaan. Hän tuijotti siihen, kun se paloi, katsellen kuin ihanaa näkyä.

"Kas tulta!" hän sanoi verkalleen. "Miten se on valkea ja puhdas. Puhtaampi kaikkea muuta. Miten se polttaa kaiken heikon ja raihnaan."

Häntä alkoi taas ryittää. He pyysivät häntä olemaan varovainen eikä rasittamaan itseään. Hän nyökkäsi päätään… "En", sanoi hän, "nyt se onkin sanottu, mitä aioin sanoa. Sitähän vain aioin teille mainita, Gunvorista ja minusta, ja minkä tähden me myönnyimme. En kai tarvitse sanoa, että kuolen sellaisena kuin elinkin. Minä uskon, että se, minkä tunnustan mielipiteekseni, kerran voittaa. Viimeinkin. Minä uskon maailman rehellisiin tahtoihin. Ja taistelevaan tieteeseen. Se on väkevin. Se on ihmisten valkeus. Ei se, joka tuottaa pääomia. Ei koneiden tiede. Ei kanuunain. Mutta se, joka käsittelee ihmisten ruumista ja sielua. Lääketiede on niistä korkein. Melkein kaikki maailman surkeus on vanhan taudin seurausta. Katsokaa noita kuninkaita ja vallanpitäjiä, jotka ahnaasti haluavat käydä sotaa. Vanhaa ruttoa heidän aivoissansa! Itara kapitalismi, hupsu ylellisyys… kaikki kehnoja vikoja, jotka johtuvat sopusoinnun ja voiman puutteesta… Niin, niin, lähestyköön sinun valtakuntasi!… Minä olen väsynyt, Gunvor. Auta minua taas levolle… Ei, istukaa Te vaan… ellen mielestänne ole liian ikävä."

Hänet saatettiin jälleen vuoteesen. Hän puheli hiukan heidän kaikkien kanssa, sävyisesti ja surutta. Hetken kuluttua hän ummisti luomensa. He nousivat kaikki mennäkseen. Hän hymyili ja ojensi heille kätensä, toiselle toisensa jälkeen. Ja vähän ajan päästä hän vaipui uneen.

XIV.

Gunvor oli sinä päivänä, jona hän kuoli, istunut hänen vuoteensa ääressä, ja he olivat puhelleet keskenään. Viimein pyysi mies häneltä vettä. Hän antoi, ja sairas joi ja painui levolle, mutta kun Gunvor jälleen katsoi häntä, oli hän aivan liikkumatonna. Hän mainitsi häntä nimeltä. Mies ei vastannut. Hänen suupielestänsä tippui joku pisara verta. Hän oli kuollut hiljaa ja kuolemantuskitta.

Hän oli koko päivän ollut aivan rauhallinen ja iloinen. Hän oli puhellut Gunvorin kanssa monenmoisista asioista. He olivat puhelleet pikku pojastansa. Gunvor sanoi: "Hän on jo sinun näköisesi. Kaikki sanovat niin." Gunvor väitti, että Grögaard oli siitä hyvillänsä, ja hän jatkoi, että pojasta tulee varmaan yhtä voimakas kuin isänsä. "Saat näyttää hänelle väitöskirjaa, jota aloitin", sanoi Grögaard, "siinä on paljon hyvää; sen tiedän… Ja vielä eräs seikka: hänen ei tarvitse peljätä sitä, että hänen isänsä kuoli rintatautiin. Sitä ei ole suvussamme. Se iski minuun siksi, kun minulla suoraan sanoen oli liian tukalaa. Ensin aherrusta ja puolinälkää vuosikausia, sitten hengähdystä hetkisen, mutta sitten taas se kehno kellarikonttori ja muut…"

— "Minä en yhtään pelkää kuolemaa", sanoi hän yhtäkkiä. "'Haudan kammo' on vain esteetikkojen suruja. Minä olen kemisti", hän hymyili. "Minä tiedän, että me olemme muodostetut samoista aineista kuin maakin. Me saamme ravintomme maasta. Me olemme tulleet siitä. Meidän on annettava maalle takaisin, minkä se on saapa… Se voi meitä suorastaan vaatia. — Ainoa, jota en siedä ajatella, on arkku, johon ihminen pannaan. Siinä ei ajatus ole kaunis… aivan luonnoton. Se estää maata saamasta meitä. Ihminen pitäisi laskea maahan alastonna tai kiedottuna vaatteesen. Silloin saisi maa meidät itseensä aikaisemmin."

Sitten puheli hän Gunvorin kanssa sielusta, "kuoleman jälkeisestä elämästä", josta hän "ei tohtinut mitään tietää." "Kun luonto on sijoittanut meidät tänne, niin on meidän käytettävä voimamme täällä", sanoi hän. "Täällä odottaa tuhannen tehtävää, joissa on jonkin iankaikkisen itu."

Kohta nämä sanat lausuttuaan pyysi hän Gunvorilta vettä, joi ja painui paikallensa, kuten äsken on kerrottu, ja kuoli.

* * * * *

Aika meni ja Gunvor eli elämäänsä. Mutta jollakin tavalla hän oli ikäänkuin mykkä ja sokea. Hän autteli äitiänsä, hän hoiti lastaan hyvin huolellisesti; mutta aina oli hänen sielunsa kuten liikkumaton. Kuin meri, kun tulee aivan tyyni ja kaikki aallot vaipuvat raukeina syvyyteen. Kuin meri, kun se ääretönnä tasoittuu, ja vain silloin tällöin tulee maininki, ja rannat itkee ja huokaa. Mutta mistä nuo mainingit? Myrskyhän vaikeni! Ah, meri on melkein yhtä suuri ja levoton kuin ihmissielu. Se suuri maininki, joka panee rannat huokaamaan, johtuu myrskystä, joka oli kauan sitten.

Mutta tuossa liikkumattomuudessa Gunvorilla oli kuitenkin, mitä rakastaa. Poutapilvet kesäpäivinä. Miten ne kohosivat säteillen taivasta kohti. Ja kaukaisten vuorten lumi talvisin. Hän hengitti syvään; sillä hän rakasti tätä ilmaa ja noita vuoria. Kaikki, joilta on jotain iäksi mennyt, rakastavat näitä näkyjä: Merta tai pilviä tahi kaukaisia vuoria. Ne ikäänkuin kutsuvat, viittovat! Ne on niin loitot ja korkeat! Ne saattavat huutaa sitä, joka joutui niin kauas.

Mutta parhaassa hiljaisuudessa nousi sieluun muisto. Rauhallinen muisto, jossa ei ollut katkeruutta. Suuret muistot kaartavat holveja ihmisten yli. He astelevat niiden varjossa, ja kaikki pieni hienonee tomuksi heidän jalkainsa alla.

NELJÄS KIRJA

I.

Gunvorille alkoi uusi työn-urakka. Hän sai paikan eräässä suuressa kansakoulussa kaupungin syrjä-osassa. Koko armeija poikia, joita hänen piti opettaa. Janna oli taas ryhtynyt toimeen kuten usein ennenkin. Hän oli valmistanut Gunvorille tietä, ja hän tasoitti tien hiljalleen ja varmasti. Hiljalleen, sopiiko se tuosta Jannasta? Niin, tuo hävytön suu oli viime aikoina tullut hieman vähäsanaiseksi. Kyllä hän lausui sanansa, kun niikseen tuli, mutta silloin rauhallisen kekseliäästi, eikä koskaan enää huimasti letkahutellen.

Tässä samassa voitaisiin mainita, mitä Gunvor nyt tiesi: Janna oli rakastanut Grögaardia. Mutta hiljaa niinkuin toivoton rakastaa. Kukaan ei ollut saanut siitä tietää. Hänen kasvoistansa ei sitä hevin voinut päättää. Hän oli osannut salata itsensä ja harhauttaa muita, niin että itse Grögaardkin viime kerralla, jolloin hän näki Jannan, luuli hänen riutuvan liiallisen ponnistuksen vuoksi. Sattui vasta Grögaardin kuoleman jälkeen, kun Gunvor tapasi Jannan, etteivät Jannan silmät enää jaksaneet — ja Gunvor joutui ymmälle, ja ymmärsi yhtäkkiä kaikki.

— Kun Gunvor tällä kertaa alkoi opetustoimensa, ei hän enää tavannut sanoja, elävää, sytyttävää sanaa, kuten ennen. Hän oli kai liian kauan ollut työstään erillä. Vai olivatko viimeaikaiset tapahtumat syrjäyttäneet hänet elämästä?

Mutta hiljainen ilo heräsi hänessä sentähden, että hän nyt jälleen läheni elämää. Ja hän löysi vähitellen jälleen sanan. Hän tuijotti lujemmin lastensa silmiin. Ja ne pitivät hänestä niin tuottavasti jälleen.

Se ei vahingoittanut hänen luokkansa poikia, että hän oli äiti ja hänellä oli oma poika. Rakkaus Johannesta tahi Jania kohtaan, kuten häntä kotikielellä kutsuttiin, oli vahva ja raikas hänessä. Ja tuo rakkaus sai hänet unohtamaan monta näiden muiden lasten vikaa. Katsoipa vain joku häntä katseella, joka hieman muistutti hänen omasta pojastansa, niin hän oli suorastaan voitettu.

Mutta se: vaalia omaa poikaansa ja olla hyvä näille muille, jotka hänelle oli uskottu kasvatettaviksi, — se oli hänen elämänsä tarkoitus. Itseään ei hän enää paljoa ajatellut. Ei edes huomannut, että hän alkoi jo vanheta. Kevätauringon, joka on niin terävä, piti hänelle se opettaa.

Kevätauringon piti, kuten sanottu, se tehdä. Sillä talvella hän varustautui kouluun ennenkuin päivä valkeni. Ja kun hän pääsi kouluun ja tuli valoisa, niin hän näki kaiken muun, paitsi itseään. Hän tuskin tiesi, miltä hän näytti.

Mutta kerran kun oli kuukauslupa — se oli hohtavan kaunis kevätpäivä — istui hän peilin edessä äitinsä huoneessa. Hän oli juuri pessyt tukkansa ja järjesti ja kampaili sitä.

Silloin johtui hän yhtäkkiä tuijottamaan tukkaansa, ja hän ajatteli itsekseen: "Oliko saippua liian rasvaista? Vai onko siinä hilsettä?" Hänen tukkansa oli nyt kun hän levitteli sitä kirkkaassa valossa, himmeämpi hohteelta kun ennen. Kiiltävä kultaväri oli ikäänkuin haalistunut… Yhtäkkiä hän näki, että hänen tukkansa oli harmaantunut. Kuten vaalea tukka harmenee. Ei aivan harmaaksi, vaan himmeäksi, haalistuneeksi, harmahtavaksi.

Hän ei sitä surrut. Hetkisen hän hymyili. Nyt se oli tehty. Pian hän tulee ihan vanhaksi muijaksi… Mutta hetkisen päästä meni Jan huoneen läpi. Hänellä oli kuukauslupa tänään, ja hän oli lähdössä etäälle leikkimään indiaania ja valkonaamaa. Hän oli koetellut hetkisen paperileijaa. Mutta ei tuullut tarpeeksi. "Hyvästi äiti!"

Ja hän lähti matkaansa, vilkkautta hohtaen ja loputtoman innoissaan.

II.

Jannan mielestä oli Gunvorilla ollut monta vuotta se vika että hän hemmoitteli Jania. Mutta Gunvor ei ottanut uskoakseen. Hän sanoi: "Tuo ainainen ankaruus on huono ja helppo kasvatustapa. Minä en usko, että hyvyys on vahingoksi. Lapsen ei pitäisi tarvita koskaan itkeä."

Pian ilmeni, että Gunvorin kasvatustapa oli ajanpitkään hyvin hyvä. Jan oli aikansa hyvin hemmoiteltu ja vallaton, ja rajattoman ihastunut äitiinsä. Sitten hän tuli "suureksi", kuusitoista vuotiaaksi, eikä suvainnut enää, että äiti oli liian hempeä häntä kohtaan. Niin tavattoman arvokkaaksi hän tuli. Jos äiti pani käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä — hm, siitä hän ei oikein pitänyt.

"Katsos niin", sanoi Gunvor Janna tädille surullisella äänellä. "Ei tarvitse tahallansa koettaa tehdä heitä kylmiksi itseään kohtaan. He menevät, kun eivät enää meitä tarvitse."

Mutta jos hän luuli, ettei Jan enää hänestä välittänyt, niin hän erehtyi suuresti. Hänessä oli äidille kylmä vain se suuri poika, joka ei enää tahtonut olla pieni. Itse Jan piti kaikessa elämässään niin paljon hänestä kuin poika voi äidistään pitää.

Ja vähitellen äiti oppi käsittämään, miten asianlaita oli. Ja hiljaa huokaisten hän muisteli pikku poikansa pehmeitä käsivarsia ja siunattua suuta; ja hän koetti uljaasti kestää sen, ettei pientä, hemmoiteltua poikaa enää ollutkaan. Siihenhän hänen täytyi tottua. Eihän Jan voinut aina olla pieni ja "mammanpoika". Siitä äiti olisi pitänyt kaikkein vähimmin.

Mutta siksipä hän, kun Jan kulki rauhallisesti ja vakavana hänen huoneensa läpi, kyselikin häneltä hänen mielipidettänsä jos jostakin. Vaikkapa vain pysyiköhän ilma ennallaan, tahi oliko Jan nähnyt uutta rautatien rataa, tahi saattoipa joutua keskusteltavaksi, mitä Jan arveli niin tärkeistä päivän tapahtumista kuin sota ja politiikka.

Hän antoi Janin puhua kaikesta, ei koskaan tyrkyttänyt hänelle tuota: "Sitä käsittääksesi sinä olet vielä liian pieni." Ajan julkiset ajatukset, sen moninaiset pyyteet: niihin hän antoi hänen tottua niin paljon kuin hän ikinä halusi. Se vain kehitti Jania. Jos noissa ajatuksissa piili jotain sellaista, joka pohjaltansa ei hänelle sopinut, niin kyllä hän siitä erkanisi, kun se aika tulee. Juuri hän siihen pystyisi, hän, joka aina oli saanut vapaasti valikoida ja hyljätä.

Jan oli hyvin Grögaardin tapainen. Hänen ulkomuodossaan ja luonteessaan oli niin paljon isä-vainajaa. Ja oudoksi ilokseen huomasi Gunvor, että hänellä oli aivan samat pyrkimykset ja taipumukset kuin Grögaardilla. Luonnonhistoria viehätti Jania suuresti. Hän kuljeksi melkein kaikki lomansa tutkimassa kasveja. Niin, usein kun Gunvor oli kävelemässä hänen kanssaan, Jan juoksi hänen luotaan ja poimi kukan, ja ositteli sen ja tutki sen suurennuslasilla, joka hänellä aina oli taskussa. Kerran heidän kävellessään yhdessä Jan seisattui ja osoitti erästä melkein umpeenkasvanutta lamperoa, joka oli täynnä hyllyvää likokasvia. "Katsoppas äiti", sanoi Jan, "tuosta minä löysin leviä, jotka ovat hyvin harvinaisia näin pohjoisessa."

Jan osti kerran suuren akvaarion. Mistä hän sai rahaa siihen? Janhan sai niin kovin vähän taskurahoja. Niin, hän oli koko vuoden säästellyt rahojaan sitä varten, ei kuluttanut ainoakaan äyriä, ajatellut vaan tätä akvaariota.

Nyt hänellä oli tutkimista. Hänellä oli siinä mutaa ja muraa, jonka oli tuonut parista läheisestä lammikosta. Ja joukko noiden lammikoiden elukoita hänellä oli. Hän näytti Gunvorille joitakuita niitä olentoja. Kerran pari paksua, valkeaa matoa, toisen kerran kiiltävän kotelon, joka oli kuin kultaisesta sorasta tehty. "Se on sisällä elävä matelija", sanoi Jan. "Minä toin sen tuolta ylämaasta eräästä patamasta. Minä en tiedä, mikä elukka se on. Minä puhuin siitä luonnontieteen opettajalle. Hän haluaa sitä nähdä. Mutta eihän se kai ymmärrä sekään."

"Oho", täytyi Gunvorin hymyillä, "pitäisipä hänen se ymmärtää, Jan."

"Niin, pitäisi", vastasi Jan tyytymätönnä, "mutta mieshän on niin vanha, äiti. Hän on tietysti unohtanut kaiken muun paitsi mitä on oppikirjassa. Ja hän sitten opettaa meitä!… luonnontiedettä, jonka alalla keksitään uutta joka päivä. Mutta", jatkoi hän surullisesti, "kyllähän se kelvannee sille koululle. Nehän lukevat luonnonhistoriaakin vain tutkinto-todistusten tähden."

Kolleega Hirsch, jolle Jan oli näin häijy, oli vanha, leppoisa köntys, josta Janin kuitenkin olisi sietänyt pitää. Viime kerralla olivat Janin numerot muissa aineissa paitsi luonnonhistoriassa olleet hyvinkin huonot, niinkin huonot, että jo ajateltiin jättää hänet toiseksi vuodeksi luokalle. Mutta silloin puhui vanha luonnonhistorian opettaja hänen puolestansa niin lämpimästi, että hän kuitenkin pääsi seuraavalle luokalle.

— Ja se tapahtui, vaikka Jan oli juuri vähän ennen tutkintoa tohtinut julistaa, että oppikirjan selitys magnetismista oli väärä. "Mahdotonta? Mitenkä sinä niin arvelet, Jan Grögaard?" "Niin, siinähän seisoo", selitti poika, "että kun terästanko on tullut magneettiseksi, s.o. kun sen kaikki molekyylit ovat kääntyneet samaan suuntaan, niin että kaikkien molekyylien pohjoisnavat osoittavat samanne päin ja samalla tavoin etelänavat, — niin, silloin vaikuttaa tangon äärimmäinen pohjoismagneetti sen, että rauta-höylälastut riippuvat kiinni tangossa, melkein keski-kohdalla, samalla tavalla tangon etelämagneetti. Mutta se selitys on mahdoton, sillä mikään magneetti ei voi vetää teräksen läpi."

Silloin mutisi ukko Hirsch hieman: "No, selityshän se täytyy aina olla." "Ei minun mielestäni", vastasi Jan rohkeasti. "Väärä selitys, joka hakataan täällä koulunpenkillä päähän, tylsyttää tutkimishalua."

Jaha, vai niin tuumi Jan. Mutta silloin haukkui ukko Hirsch hänet pahanpäiväiseksi. "Näyttääpä, näyttää vintehisen poika tulevan jo kovin nenäkkääksi", sanoi hän.

Mutta kuitenkin hän teki parhaansa, että hänen huono latinansa ja kreikkansa annettiin hänelle anteeksi, ja että hän pääsi ylemmälle luokalle.

III.

Tuo vanhan-vanha aie, lähteä ulkomaille Toran luona käymään! Gunvor oli miettinyt sitä niin kauan, ja silloin tällöin se heräsi mielessä, ja hän ajatteli sitä jälleen ja aprikoi, voisiko sen toteuttaa vai ei.

Voisiko hän olla ilman Jania niin kauan? Ja tulisiko äiti toimeen ilman häntä? Äiti oli tullut niin raihnaaksi viime aikoina. Aina siitä kaukaisesta vuodesta alkaen, jolloin hän hoiti Grögaardia, oli hän ollut niin heikko. Gunvorhan oli itse pitänyt huolen useimmista päivistä ja öistä, mutta ne, jotka tulivat rouva Kjeldin osalle, olivat rasittaneet häntä yli voimain.

Siinä kaksi estettä. Kolmas: Oliko hänellä varaa matkustaa? Tavallaan kyllä, tavallaan ei. Käyttäisikö hän siihen ne tuhatkahdeksansataa kruunua, jotka hän oli odottamatta perinyt eräältä äidin sukulaiselta? Matka edestakaisin ja neljän, viiden päivän oleskelu tuossa vieraassa kaupungissa maksaisivat kai pari sataa kruunua…

Rouva Kjeld sai hänet matkustamaan. "Sinun pitää käyttää niitä siihen tarkoitukseen", sanoi hän. "Sitä et kadu. Tora on aina ollut parhaita tuttujasi. Sinun on iloista tavata häntä pitkästä aikaa."

Vähän ajan päästä huomautti rouva Kjeld hymyillen:

"Minä muistan ennen kotona, kun jonkun piti lähteä sinne suurkaupunkeihin, niin isä antoi hotellien osoitteita. Ja kun jonkun oli matkustettava Berliniin, neuvoi isä aina hotelli 'Alte Traubeen'… Isähän oli käynyt Berlinissä monta kertaa liikematkoillansa. Ja hän oli kai hyvässä huudossa siellä Alte Traubessa. Sillä hän sanoi usein itsetietoisesti: 'Ja olkoon hotellissa väkeä miten paljon tahansa, niin sanokaa vain terveisiä kauppias Niels Farnerilta Norjasta, niin antaa isäntä teille vaikka oman huoneensa ennenkuin laskee muualle." "Taitaa olla siis parasta, kun menen sinne, äiti", vastasi Gunvor. Rouva Kjeld peruuttelemaan: "Herra isä, siitähän on niin kauan", sanoi hän. "Se hotelli oli vanhassa kaupunginosassa. Sitä tuskin lienee enää. Mutta voisithan huvin vuoksi tiedustella." Ja hän ilmoitti Gunvorille hotellin kadun ja numeron. "Kas, sellaista saattaa ihminen muistaa lukemattomat vuodet", mutisi hän, "ja ihan eilisiä tärkeitä asioita unhoittaa heti."

Sitten tuli päivä, jona Gunvor lähti ulkomaille. Hän matkusti laivalla ja junalla, ja matka oli liiankin pitkä…

— Hän tuli siihen kaupunkiin juuri kun lyhdyt sytytettiin. Hän oli rohkea ja uskalsi pyytää ajuria ajamaan siihen hotelliin, jonka hänen äitinsä vielä muisti. Ja se löytyikin erään syrjäkadun varrelta. Se pieni, paksu fauni, joka istui ulko-oven kamanalla kuroitellen rypäleterttua huulillensa, oli hyvin vanha ja varmaan sama, jota hänen äitinsä isä oli katsellut. Hotelli oli luotettavan, siistin näköinen…

Hän sai kodikkaan huoneen ja ryhtyi pukeutumaan matkan jälkeen. Hän pesi itsensä ja muutti vaatetta kiireestä kantaan. Hän oli pitkällä matkalla ensi kertaa, ja tämä tulo suureen, vieraasen kaupunkiin virkisti häntä suuresti. Hän meni pukeutuessaan ikkunan ääreen ja katseli ulos. Avasipa hän ikkunankin. Ja tämä pieni syrjäkatu… sielläkin huomasi suurkaupungin… se henki ikäänkuin ilmassa… hänen hermonsa herkkenivät hienotunteisiksi.

Hän ei ollut ilmoittanut Toralle tulostansa. Toran kirjeistä hän tiesi, että Tora nykyään esitti joka ilta "Amyriksen" pääosaa ja herätti hurjaa ihastusta. Vasitenkin, kun tästä osasta näki entistä selvemmin, kuten eräs lehti kertoi, että Tora Pharo oli samalla suuri näyttelijätär.

Gunvor oli iloissaan, kun saattoi kuulla hänen esitystään.

Hän lähetti heti noutamaan pilettiä, sai sen ainoastaan välittäjältä ja korkeampaan hintaan kuin hän oli tavallisesti tottunut maksamaan kahdesta lipusta…

Hän jatkoi turhamaisuuttaan ja ajoi vaunuilla oopperaan…

Vihdoin hän pääsi paikalleen, yksinkertaisena ja koruttomana, hyvin komean yleisön keskeen.

Hän tuskin kuunteli ouverturea, odotti kuume veressänsä Toraa nähdäksensä.

Esirippu kohosi. Kemut kreikkalaisessa pilaristossa. "Amyris" istui matalalla penkillä, joka oli verhottu kirjavilla matoilla.

Se oli Tora. Lämpöisenä, pehmoisena kuin muinoin näki hänet Gunvor. Se oli Tora, suurempi, rohkeampi Tora, haltioittavampi…

IV.

Amyris, muinaisen Atenan hetaira. Hänen kauniissa ruumiissaan hiipuu rakkauden himo, ja hänen kauniissa sielussaan asuu oppineisuuden ja hengen himo. Hän ei ole nuori enää, mutta vielä on hän kauniimpi melkein kaikkia Atenan naisia. Hän istuu eräänä hiljaisena iltana kotonaan. Hänen talossaan on ollut suuret juhlat. Hän ajattelee. Hän muistaa koko juhlat, muistaa ne ihanat ja henkevät miehet, jotka ottivat osaa niihin. Mutta eräs seikka häntä kummastuttaa ja peljästyttää. Vain ikä-puolet miehethän häntä ihailivat ja palvelivat. Nuorimmat ja tulisimmat eivät pyrkineet seuraan. Eräs heistä oli kadonnutkin hänen nuoren orjattarensa kanssa. — — Hän mietti kauan, ottaa sitten suuren, säteilevän hopea-peilinsä ja tarkastelee itseään; hänen silmänsä tuijottavat syvinä peiliin. Hän näkee suunsa, valkeat hampaansa, kauniin, lujan leukansa…

Yhtäkkiä hän hätkähtää. Peilissä hän näkee toiset kasvot omainsa takana. Ankarat, syvä-ryppyiset kasvot, armottomat silmät. Hän kääntää päätänsä ja näkee että jokin vanha, tummapukuinen nainen on yhtäkkiä tullut sisään ja seisoo nyt hänen takanansa.

"Kuka se on?" huutaa Amyris ja kavahtaa pystyyn. "Miten Te tulitte tänne? kaikki ovethan ovat lukossa."

Vanhus vastaa: "Minä tulen, minne haluan. Minä valtaan lujimmat linnat. Amyris, minä tulin tänään sinun luoksesi. Huolitko minua?"

"Miksi huolisin Teitä, mummo. Enhän minä edes tunnekaan Teitä."

"Ei, sinä et tunne minua, ja sinä et tahdo minua tuntea, Amyris. Sen olen jo kauan nähnyt. Mutta siinä olet väärässä."

"Miksi pitäisi minun Teidät tuntea? Kukas Te olette?"

"Ikä… varmasti tulevat vuodet."

Mutta Amyris peittää silmänsä kuten nähden pahan näyn: "Miksi Te tulette jo nyt?" huusi hän. "Menkää pois!"

Vanhus vastasi lempeästi:

"Minä tunnen ihmisten lapset. Heidän on vaikea antaa minulle rehellisesti sitä paikkaa, joka on minun. Ja sinä, Amyris, olet runoilijatar. Sinä olet sellainen, joka iäisesti kaipaa ja aina himoaa ihaninta ja inhoo sitä, joku pakoittaa vaikenemaan ja olemaan ilman. Mutta katso vain silmiini! Sinä olit tässä äsken surullinen siksi, että ne miehet, joita sinä halusit, eivät välittäneet sinusta. Katso silmiini, Amyris: niistä näet kuultavan raskaan ja unettoman unen, ja valveilla olon, jossa ei ole riutuvaa kaipuuta eikä vaivaavia ajatuksia."

Mutta Amyris huusi tuskassa ja vihassa:

"Mene pois! Mitä minä unella. Minä tahdon rakkautta ja haltioitumista. Minä tahdon tuntea henkeni liitävän Olympokselle, minä tahdon tuntea ruumiini lepäävän maata vasten kiimasta raskaana. Mene luotani! Miksi puhut minulle? Enkö minä ole nuori, kun olen kaunis?"

Ja vanha nainen väistyy, surren Amyriksen ymmärtämättömyyttä, ja moittivin sanoin: "Miksi inhoat minua? Minä olen hyvä, Amyris, sille, joka ei sodi luontoa vastaan."

Mutta Amyris huusi hänen mennessään:

"Niinpä sodin luontoa vastaan, koska se lähettää sinut. Sinut, joka haluat ohimoilleni harmaita hapsia ja ryppyjä silmäini alle. Sinut, joka et tahdo, että juhlariemu poveani nostaa. Sinut, joka tahdot lihani velttonevan. Mene, vanhuus!"

Ja jälleen kutsuu Amyris ystävänsä juhlaan. Monet tulevat, mutta ei kaikki. Kauniimpain ja tulisimpain miesten paikat ovat tyhjät. Amyris huutaa: "Mitä tällainen merkitsee? Missä on kaunis-silmäinen Lysippos, missä on Minon, jolla on mainio ruumis ja vahvat käsivarret, missä on Foibos, jolla on Atenan ihanin suu?"

Mutta vanhimmat vieraat, jotka ovat surullisimmat ja sukkelimmat, nauravat harmain hampain ja sanovat: "Mutta Amyris, ollaanhan me täällä!" Ja he nauravat jälleen ivallisesti, mutta sisimmältään he ovat katkeroituneet nuorille. Ja yhdelle heistä menee syltti-viikuna väärään kurkkuun naurusta, kun hän sanoo: "Miksi ajoit pois nuoret orjattaresi, Amyris? Olisit pitänyt heidät, niin ehkäpä poikaset olisivat tulleet."

Amyriskin koettaa nauraa. Mutta surullinen vilu hiipii hänen sydämeensä, ja hän ei ole iloinen koko sinä iltana.

Iltamyöhällä päästää hän vieraansa menemään, ja hän istuu nyt yksin ja ajattelee nuorukaisiansa, jotka eivät tulleet. He eivät koskaan ennen olleet tuntuneet hänestä niin himoittavilta kuin nyt kun he olivat hänet hyljänneet. "Miksi hylkäsivät he minut?" kysyi hän yöhön katsellen. "Enkö minä vielä ole tulinen ja kaunis?"

Hän ottaa peilinsä ja näkee siellä katseensa, raskaan kaipuusta ja synkästä mielestä. Hän tahtoo nähdä enemmän… Silloin häntä yhtäkkiä puistattaa: Jälleen näkee hän omain kasvojensa takana vieraan kasvot, jotka hän kuitenkin on tuntevinaan: kalpeat kasvot, armottomat, ankarat silmät. Vanha eukko seisoo jälleen hänen takanaan ja puhuu:

"Amyris! Tahdotko tulla nyt? Antaudu vain rauhallisesti hoteihini, niin ei sinulta mitään puutu. Minulla on unohdus; uupumuksessa, jonka tarjoon, kuolee kaikki levottomuus ja murhe."

Mutta hän nousee ja tuijottaa ylpeänä ja raivoissaan tuohon vanhaan naiseen, joka jälleen on tunkeutunut hänen läheisyyteensä vasten hänen tahtoaan, ja joka tänä iltana vielä koskee häntä kuten paikkaa saadakseen:

"Minä lähetin juuri vieraani pois", huutaa Amyris, "minä lähetin heidät pois, sillä he olivat minulle liian vanhoja ja surkeita, älykkyydestään huolimatta. Minä lähetin heidät pois, vaikka itse olin heidät kutsunut. Ja Teitäkö pitäisin vieraanani? Teitä, joka olette itse vanhuus ja surullisuus. Teitä, joka olette tunkeutunut luokseni kutsumatta ja julkeasti. Minä en halua nähdä Teitä. Menkää!"

Silloin rypisti vanhus kulmiansa, ja hänen äänessään kaikui uhka, kun hän sanoi:

"Harkitse vielä kerta! Minä olen jo sanonut sinulle, että minulla on paljon hyvyyksiä hallussani. Minä olen tarjonnut niitä sinulle kaksi kertaa. Kun nyt kolmannen kerran niitä tarjoan, niin sanon: Varo itseäsi! Elä aja minua pois! Ehkä en sitten, kun sinä kerran huudat minua, tulekaan. Ehkäpä sitten minä hyljään sinut."

Amyris kohotti silmänsä ja tuijotti naiseen, joka seisoi siinä ryppyisenä, vakavin silmin. Sitten hän huusi: "En koskaan! en koskaan pyydä minä Teitä luokseni. Minä tahdon aina inhota Teitä! Minä tahdon olla kaunis! Minä tahdon juhlia. Minä tahdon olla entistä kauniimpi! minun lauluni kaikukoot korkeammalle kuin Sapphon. Ne uhkukoot nuoruutta, niiden rytmi keijukoon kuin kuuma tanssi tahi kuin mies halaa naista. Minä tahdon vallata nuorukaiseni taas…"

"Siis ollos kirottu!" huutaa nainen, ja hänen kasvonsa ovat peloittavat. "Tule onnettomaksi, tule ihmisten halveksimaksi! Jos sinä nyt rukoilisit minua vaikka polvillasi — minä en tulisi! Kulje ja etsi iloa, ryppyjen rutistaessa kasvojasi. Maalaa nuoruuden punalla poskesi. Värjää hiuksesi. Viittaa nuorille miehille, joiden lempeä sinä himoat ja jotka sinulle nauravat, sillä kasvosi näkyvät maalin takaa. Harhaa viimein ikuisen kiiman vertauskuvana ja tule naurettavaksi ja inhotuksi! Tule sitten luokseni! Minä sysään sinut ulos. Minun raihnauteni saat, mutta kaunista arvokkuuttani sinä et saa: se antaa vanhoille naisille ja miehille heidän korkeutensa ja rauhansa — koskaan ei se tule sinun osaksesi."

Ja Amyris vavahtaa. Mutta hän pyytää vielä kerran juhlaan. Nuoret ja tuliset sanovat: "Kautta Zeun, hän on väsymätön!" Vanhat ja viisaat mutisevat siihen: "Hävytön nainen! Kyllin saimme hänen juhlastansa viime kerralla. Me emme olleet hänestä tarpeeksi hyviä. Ha ha, ottakoonpa nyt parempansa, jos hän luulee saavansa Lysippon ja Minonin ja Foiboksen, niin erehtyypä."

— Amyris katseli noita monia tyhjiä paikkoja. Sitten käski hän orjainsa antamaan ruokaa niille vieraille, jotka olivat tulleet. He olivat kaikki narri-parkoja, joista kukaan ei välittänyt muulloin kuin heidän huvittaessaan toisia vieraita hassuilla sutkauksilla ja hypyillä ja muilla ilveilijän-tempuilla.

"No, Lysander", mutisi hän välinpitämättömästi eräälle heistä. "Sinä olet onnellinen mies, Lysander, ja jumalain siunaama. Etkö ole?"

"Olen kyllä, Amyris! Kun vaan olisi enemmän viiniä."

"No antakaa heille viiniä. Kaatakaa heidän maljoihinsa, orjat."

"Nyt me olemme onnellisia, Amyris. Ja me ylistämme sinua! Sinä suuri runoilijatar ja vielä suurempi hetaira."

"Laula ja tanssi, Lysander! Ja sinä Agathon, laadi paljon kelpo sutkauksia ja häväistyssäkeitä niistä julkeista, jotka eivät tulleet, kun minä kutsuin."

Ja he lauloivat ja tanssivat, ja he hymyilivät ja irvistelivät, ja määkyivät ja pilkkasivat niitä, jotka eivät tulleet. Ja he joivat ja iloitsivat.

"Oi Lysander, ja sinä Agathon ja muut! Te saitte minut nauramaan, että olen kipeä, ja olette huvittaneet minua niin että olen väsynyt ja tahdon levätä. Hyvästi, rakkaat miehet. Minun orjani saattavat teidät ulos."

Mutta kun hän oli saanut vastukselliset vieraansa ulos, vaikeroi hän katkerasti: "Oi minun nuorukaiseni? Lysippos, Minon, Foibos! Miksi hyljäsitte minut? Miksi menitte välinpitämätönten perhetyttöjen ja nuorien, kuritonten ilotyttöjen luo? Minä odotan teitä. Tulkaa takaisin. Öin virtaa vereni niin raskaana surusta ja kaipuusta. Minä hämmästytän teitä suurimmalla taidolla rakkauden taiteessa. Minä hukutan teidät rakkauteni virtaan."

Ketään ei tullut. Hän istui yksin. Ja yö ja pimeys verhosivat hänet.

Amyris menee seuraavana päivänä ulos etsimään nuorukaisiansa ja valtaamaan heitä takaisin. Ja hän etsii kauan, heitä löytämättä. Ja koko ajan hän ajattelee: Anna minun nyt olla nuori. Anna minun nyt olla nuori ja kaunis. Ja päivät ja vuodet menevät, ja hän ajattelee vain sitä samaa. Ja joka päivä hän ostaa harvinaisia kukkia ja kietoo ne hiuksiinsa, ja panee poskiinsa paljon maalia, niin että näyttää kuin hänen verensä palaisi.

Eräänä iltana hän on käynnistä väsynyt, ja hän kolkuttaa erääsen oveen ja vaipuu maahan uupumuksesta. Eräs mies näkee hänet. "Päästäkää hänet sisään", hän sanoo ja kolkuttaa, "hän on varmaan mummo raukka, joka etsii yösijaa."

Ovi avattiin, ja sisällä oli joukko nuorukaisia, juhlien nuorten, viehkeiden tyttöjen kanssa. Amyris nousee jaloilleen ja riemuitsee, sillä vieraiden joukossa hän näkee kolme nuorukaistansa. Ja hän unohtaa väsymyksensä ja juoksee heidän luokseen ja pyytää heitä iloisin sanoin palaamaan luokseen. Hänellä on vielä säilössä koko rakkautensa. Ja hän valmistaa heille juhlat, jonka vertaisia he eivät ole kokeneet pitkään aikaan.

He katsovat kauhuissaan häntä.

"Haha", sanoi Lysippos viimein, "hän on hassahtava katutyttö."

"Hän näyttää melkein hourupäiseltä", sanoo Minon.

"Häntä me ei tänne haluta", lisää Foibos, ja hänen ylpeitä huuliansa vääntää ylönkatse.

"Mutta ettekö tunne minua enää?" huutaa Amyris, "minähän olen Amyris, Tehän olette jokainen minua ennen rakastaneet palavasti."

"Amyris!" hymyilevät kaikki.

"Elääkö hän vielä?"

Silloin alkaa Amyris vaikeroida:

"Miksi inhoatte minua? Miksi pilkkaatte minua?"

Ja hän hoippuu ulos ja menee laahaavin askelin kotiinsa. Ja sinne päästyään hän laskeuu polvilleen ja pyytää Ikää tulemaan:

"Anna minulle rauhaa; sillä minä olen väsynyt! Sinä, jonka minä hylkäsin, kun olin typerä. Minä rukoilen sinua. Kuule jo rukoukseni. Mainitsit silloin monta hyvää lahjaa, jotka voit antaa minulle. Minä en pyydä niitä lahjojasi. Mutta anna minulle rauhaa. Anna jo minun pääni tulla aivan valkeaksi, ja suuni kapeaksi ja ankaraksi, ja anna minun otsaani syvät rypyt."

Hän odottaa tuokion, kuten uskoen Iän tulevan tekemään tehtävänsä. Sitten ottaa hän peilinsä ja tuijottaa itseänsä kuten nähdäkseen, onko työ jo tehty. — Ja hän pudottaa peilin kauhuissaan. Sillä mitä hän näki siinä? Hän ei nähnyt arvoisan vanhuuden piirteitä ominaan. Ei, hänen kasvoillensa on painanut kulumattoman leiman hänen ikuinen nautinnon-hulluutensa. Hän on tullut kummitusmaiseksi nuoruuden kuvaksi. Nuoruuden, joka on jäykistynyt naamioksi ja jonka piirteistä paistaa hillitön kiemailuhalu, ja levoton, voimaton himo.

Hän heittäytyy kasvoillensa ja huutaa armoa. "Miksi tuo kauhun-kuva? Minä tunnustan suoraan ikäni! Enhän minä ole nuori! Nuoruuteni?… ah, minä prameilin sillä houkutellakseni miehiä, joita minä himoitsin. Armoa!"

Silloin hiipii eräs haamu Amyriksen luo. Se on kuolema. Hän henkäisee häneen:

" Minä tulen! — Moni ja kaikki pettää. Nuoruus katoaa, kun sitä toivoo. Vanhuus katoaa myöskin joskus, ja useimmat iloitsevat jokaisesta sen katoamisen vuodesta. Minä en petä koskaan. Ihmisten lapset saavat inhota ja kirota minua miten haluavat. Minä en siitä tule taipuisaksi, minä tulen heidän luokseen kuitenkin. Minä tulen nyt sinun luoksesi, Amyris. Nukahda! Uneksi siitä kauniista nuoruudesta, jota sinä niin kuumasti himoitsit!"

* * * * *

Thora Pharo osasi esittää tämän hetairan sen kaikessa oudossa kauneudessa, ja kuitenkin siinä oli väsyneen, liika-hienostuneen ja turmeltuneen ajan levottomuus. Hän kaipasi nuorukaisiansa: "Hänhän on nuori", ajattelivat kaikki, jotka näkivät hänet. "Vaikka hänelle tulisikin ryppyjä ja harmaa tukka… se nuoruus, joka hänessä on, hälventää ne."

Ja hänen uhmansa vanhuutta vastaan, hänen rakkautensa jumalalliseen nautintoon, joka pian kielletään häneltä! Hänen surumielinen väitteensä, että hänhän on nuori. Ja sitten tuska: Missä ovat nuoret ystäväni, Atenan himoittavimmat miehet?

Ja vihdoin hänen taistelunsa vanhuutta vastaan, hänen korska korkea-veisunsa, ja Iän suuri kirous, joka tyrmistää häntä. Tuo ainoa näytös — kuuli ikäänkuin nautinnonhimoisen ihmiskunnan tunnustavan, mitä se muulloin sydämessään kätki.

Ja viimein on hän aivan yksin, ihmisten hyljäämänä, yhä täynnä sammumatonta elämän himoa. Hän laulaa punastuen laulun (ah, niinpä se Tora lauloi!) ja kaikki klarinetit surisevat, ja violonsello tuo säveleesen raskasmielistä pimeäänsä. Kas, nyt hän hankkii itselleen kukkia ja sminkkiä, katso, hän hepenteleikse ja luulee olevansa kaunis. Ja jälleen haltioitunut laulu, hymy, mielipuolta riutumusta, korkeaäänisten viulujen heilutellessa säihkyviä sointuja ja valaistessa hänen unelmaansa.

Hän kuihtuu, hän vanhenee, mutta hän ei sitä näe. Yhä hän hymyilee, yhä hän nyökkää kukka-päin. Häneen tulee jotain lapsellista, surkeata. Voi nähdä tuon ilmeen vanhoilla hassahtaneilla naisilla, jotka ovat ihmisten pilkkana, mutta hepentelevät itseään nauhoilla ja tekotukilla ja ylpeilevät niillä enemmän kuin prinsessa diadeemillaan.

Kunnes hänen nuorukaisensa viimein lyövät hänet armotta totuudella, niin että hän kauhuissaan pakenee kotiinsa ja vaikenee. Ja kaipaa vanhuuden hiljaista rauhaa. Mutta ei saa sitä. Ikä hylkää hänet kelvotonna. Vain kuolema huolii hänen surullisen elämänsä.

Ah, tuo viimeinen laulu: "Minä en ole nuori, tiedän sen. Minä prameilin nuoruudellani houkutellakseni miehiä, joita rakastin. Armoa!"

Tora lauloi sen — kuin surussa, kuin nöyrän rukouksen. Hän seisoi koruissaan, kukkineen, ja kurjine ihomaalineen. Yksin kukat ja kauneuden loisteetkin rukoilivat hänen puolestaan. Ja itse hän rukoili. "Kaiken tämän tein minä nuorukaisteni tähden. Minä näen olleeni narri. Mutta se oli elämää, jota en voinut hillitä, se oli iloa, jota vailla en voinut olla."

Ja keskellä hänen raskaita armon-huutojansa soi hänen ikuinen, nyyhkivä rukouksensa elämälle. Ja se paisuu kuten suureksi säveleksi, jossa tuska raastaa.

Ja kaikki viulut korottavat äänensä ja surkuttelevat häntä… Sitten ne vaikenevat yhtäkkiä. On hiiskumattoman hiljaista. Kuolema tulee. Hän laulaa yksitoikkoisen laulun uskollisuudestaan, ja mutisevin sanoin antaa hän Amyrikselle unen ja suloiset nuoruuden unelmat.

Ja kaikki jouhisoittimet touhuavat jälleen. Viulut ja monet violonsellot; kaikissa sordiini-sävel virraten ohi kuin suuri, kohiseva joki, se, johon kaikki mahtuu ja jonka syvyydessä kaikki saa rauhan.

"Minä tulin nyt luokseni, Amyris. Nuku suloisesti."

Oli erikoista silloin tällöin katsella yleisöä. Useimpien kasvot näyttivät kalpeilta, kattolamppujen varjossa ja ramppivalon valkeassa hohteessa. Siellä täällä nuoret, hurmaantuneet kasvot, tuolla haaveksija, joka ei arvaa itseään tarkasteltavan. Tuossa vanha herra loistavassa juhlapuvussa, hyvin miettivän näköisenä. Tuossa tarkkaavasta kuuntelevat aivan valkeat kasvot. Tuossa leveä, pöyhkä rouva, jonka ilmeestä näkee, että hän osaa sovittautua tämän maailman mukaan. Täällä nainen komeassa puvussa, kaula ja povi ja käsivarret paljaina, ei aivan nuori; kukkia ja silkkiä, silmät raskasmieliset.

— Kun näytäntö päättyi, lähetti Gunvor korttinsa Toralle. Eräs vahtimestari sen vei. Hän palasi heti ja pyysi Gunvoria astumaan sisään. Mutta miehen perästä syöksyi ulos Tora.

"Gunvor", huusi hän, "onko tämä totta?"

"Tora!"

Ulkona kylmässä käytävässä — ja Tora ohukaisessa puvussaan, kukkia päässä — he syleilivät toisiansa, ja seisoivat vastatusten kauan. Ja ei kysymyksiä: "Ei, minä en oikein voi sitä uskoa. Ei, oletko se sinä!"

Gunvorin täytyi mennä Toran pukuhuoneesen. "Minä en voi tulla ihan näin, kuten näet. Mutta minä pukeudun tuossa tuokiossa. Ei, Gunvor, minä tuskin voin uskoa, että me olemme taas yhdessä."

Gunvor katsoi Toraa. Hän oli isompi kuin ennen, pitempi, näytti Gunvorista. Hän oli kaunis. Jotkut voivat olla eri mieltä, mutta mikäs auttoi: Tora oli kaunis! Hänen silmistään kuulsi kaikki, mitä hänen jännitetty elämänsä oli antanut hänelle, kuulsi taiteen hermoja repivä työ, mutta myöskin sen sulous. Hänen hymynsä oli hellä ja intohimoinen. Usein hän istui vaieten ja kuten leväten, ja hän tuli silloin vakavammaksi kuin kukaan muu.

V.

Gunvorin täytyi jo seuraavana päivänä muuttaa "Alte Traubesta" Toran luo. Siten saattoivat he olla pitkät aamupuolet aivan kahden. Niinä päivinä ei Toralle sattunut onneksi ollenkaan harjoituksia tai muuta touhua. Hän ei tahtonut touhuta nyt. Hän ei huolinut mitään turhia kutsuja. Hän käytti kuitenkin Gunvoria eräiden erittäin hyvien tuttaviensa luona, ja kun erään kotona oli juhlat, lähtivät he kumpikin sinne kutsuihin. Toran tähden alkoivat juhlat vasta puoliyön seutuvilla.

Yöllä tämän juhlan jälkeen istuivat Gunvor ja Tora kauan puhellen toistensa kanssa tuttavallisesti.

"Miksi sinä et yhtään käy kotimaassa?" kysyi Gunvor.

Tora kääntyi hänen puoleensa. "Niin, minä sitä itsekin kummastelen, etten yhtään käy kotimaassa. Mutta on hyvä, etten käy. Minä varmasti rikkoutuisin ja haavoittuisin, jos näkisin jälleen ne seudut. Ja miksipä kävisin? Nyt olen perustanut elämäni tänne — ja tänne se saa jäädä."

"Mutta sinä olet siis onnellinen tässä elämässäsi, Tora?"

"Onnellinen… kyllä, hyvin monella tavalla… minä olen saanut purkaa… usein olen ollut niin täynnä elämää, että olen voihkinut… Mutta minun on niin merkillistä, Gunvor; kuitenkin on minussa jotakin, joka ei saanut sitä, mitä sen piti… siksi minä palan, ajattelen. Minä palan, elävältä tuhkaksi. Minä en voi rauhoittua koskaan. Ja kun aina vain askaroi taiteessa, sekin merkitsee jotakin… tuollainen tiivistetyissä tunteissa eläminen ainaisesti. Siitä johtuu, että tulee yhä ja yhä aremmaksi. Ainoa, jota maailmassa ei saanut, kasvaa kaikki-kaikeksi. Se, jonka sai, katoo tyhjäksi. Tiedätkös, minä voin vielä itkeä niinkuin silloin, kun kävit meillä luonani? Harvoin, mutta sattuu sitäkin…"

"Michael? muistatko nyt häntä?"

"Minä muistan hänet sellaisena, jona hän silloin seisoi edessäni. Minä muistan hänet juuri niin ritarillisena ja kauniina kuin uneksin."

"Etkö sitten voi unohtaa sitä unta?"

Tora Pharo nojautui selin ja katsoi loitos eteensä.

"Se uni oli koko elämäni, jota olin koonnut ja säästänyt. Minä uneksin niin tulisesti ja rohkeasti: hää-yön, jolloin hän tulisi luokseni. Pitkän matkan… seisten höyrylaivan kannella Michaelin kanssa katsellen ihanaa merta."

"Mutta luuletko, että se uni olisi niin loistavasti toteutunut? Eikö se ole nytkään toteutunut, kun se on tehnyt sinusta sellaisen suuren taiteilijan kuin olet?"

"En tiedä, Gunvor. Vaikea on päätellä mitään. Mutta en sanokaan sitä, mitä sinulle sanoin, valituksena. Minulla ei ole valituksen syytä. — Minä olen saanut elämässä paljon hyvää. Minä sain suuren rakkauden ja minä sain suuren kaipuun. Minä sain hetkeksi rikkautta ja ylellisyyttä, ja sitten sain taistelua ja köyhyyttä. Sain työtä ja voittoja. Ja otin elämältä, mitä sain. Ja aina tunsin olevani itseni. Joten ei mikään ulkonainen ulottunut sisimpääni."

"Mutta se ainakin on varma, Tora; se kaipuun tuli, josta puhut, varjelee sinua varmaan vanhuudelta ja tylsyydeltä. Sinähän olet nuori… katso minua, minä olen jo vanha nainen."

"Mutta sinä olet hieno ja hiljainen, Gunvor. Minä olen kaiketikin Amyris. Tiedätkös muuten… hänen ei minun mielestäni olisi pitänyt kerjätä Iän armoa niin hartaasti. Hän pienenee siten. Muinainen kreikatar ei olisi odottanut kuolemaa. Hän olisi kutsunut sitä." Tora hymyili hiljaa: "Tuleehan se aina… — Mutta", lisäsi hän reippaasti, "nyt ei enää viitsitä jutella sellaista surkeaa… On sitäpaitsi melkoisen myöhä — kohta aamu. Ehkä mennään levolle ja noustaan varhain ylös ja vietetään yhdessä viimeinen ihana päivä."

— He tekivät niin. Ja he saivat olla koko päivän toistensa seurassa. Tora oli suurella vaivalla päässyt näyttelemästä sinä iltana. Joten heillä oli käytettävänä koko pitkä päivä. He lähtivät ajelulle, ja Tora nauroi: "Nyt me mennään leipuriin niinkuin silloin, muistatkos?" Ja he menivät konditoriaan ja söivät leivoksia. Ja he ajelivat pitkät matkat, ja tie muistutti Toraa milloin mistäkin menneestä. Kaikesta hänen nykyisestä elämänkiihkostaan huolimatta — hänen sielussaan oli kuitenkin aina kaukainen unelma, ja hänen silmänsä olivat joskus niin suuret ja hellät.

… Ja joskus, kun hän istui hiljaa, uupuneena…? Gunvoria hymyilytti katsellessaan häntä. Hänen mieleensä johtui jotakin aivan heidän tutustumisensa ensi ajoilta: hänen uniset pikku-tytön kasvonsa, joilla oli kuin esirippu vedettynä otsalta kaulaan asti. Hänen mieleensä johtui se Tora, joka monta, monta vuotta sitten ei tahtonut nousta vuoteesta, koska ei mitään erikoista ollut odotettavissa.

He söivät päivällisen yhdessä Toran kotona. Läheni aika, jolloin Gunvorin oli matkustettava pois. Tora saattoi häntä vaunuun.

"Vielä kerran sittenkin Tora: etkö tule enää käymään kotimaassa?"

Tora vastasi:

"En, en minä tule. En varsinkaan nyt enää, kun olen saanut viettää näin ihania hetkiä sinun kanssasi."

VI.

Konduktööri puhalsi pilliinsä. Heidän täytyi erota. Molemmat itkivät. Gunvor suuteli Toraa ja nousi kiireesti vaunuun. Samassa lähti juna liikkeelle. Gunvor katseli ulos ikkunasta. Hän näki Toran siellä heiluttavan kättänsä.

Mutta nyt kiepahti juna käännöksessä ja kiisi kuin salama lakeudelle. Tora katosi yhtäkkiä.

Ja juna jyristi, jyristi pitkää matkaansa.

… Jumalan kiitos, että hänellä oli Jan ja äiti ilonansa.

* * * * *

Gunvor saapui kotiin niin sanoakseni äitinsä kuoleman hetkeksi.

Rouva Kjeld oli joutunut vuoteesen joku päivä ennen Gunvorin tuloa. Hän ei ollut oikein terve. Hänen muistinsa oli mennyt. Hän vaikerteli vaivojaan ja hänen halujaan oli vaikea täyttää. Nuori piika, joka heillä nyt oli (vanha Maija oli aikoja sitten lähtenyt kotiin maalle; hän oli tullut jo niin vanhaksi, raihnaaksi) ei tiennyt, miten oikein selvitä; sillä rouva Kjeld tahtoi ihan mahdottomia. M.m. hän tahtoi, että piian täytyi pyytää Gunvor hänen luokseen. Ja hän valitteli katkerasti, miksi ei Gunvor tule. "Sinähän lupasit ihan varmaan, Gunvor", itki hän.

Kun Gunvor tuli, ei äiti häntä tuntenut. Rouva Kjeld joko makasi liikkumatta, tai hän heräsi ja oli levoton ja tahtoi muuttaa asentoa. Hän ei tuntenut Gunvoria, ja oli yhä tyytymätön, kun hän ei muka tullut. "Mutta minähän olen tässä, rakas äiti. Se olen minä. Minä se olen, Gunvor"… Silloin rouva Kjeld vaikeni ja katseli häntä, kuitenkaan vastaamatta.

Mutta eräänä iltana kauan nukuttuansa hän tuli aivan hiljaiseksi, ja selkeni. Hän hymyili Gunvorille, ja muisti kaikki, ja hän tiedusteli Toraa, ja hänestä oli hauska kuulla kuvauksia suurista teattereista ja kuhisevasta katuelämästä. Ja kun Gunvor kertoi, että hän oli löytänyt "Alte Trauben" hotellin, niin rouva Kjeld ihan heltyi: "Vai oli se vielä!… Se nyt oli hauskaa!" Niin… myöhähän nyt jo oli… ja hän oli ollut vuoteessa kauan… ja oli kai ollut huono. Ja hän oli hyvin väsynyt… hirveää, miten väsynyt hän oli… Mutta huomenna täytyi yrittää jaloillensa.

Hän oli hiljaa, kuten unta odottava. Mutisi itseksensä:

"Vai olit sinä täällä jo niin kauan, Gunvor? Sinä kyllä olet hoidellut minua. Minä olen niin väsynyt… väsynyt."

"No nuku nyt, äiti."

Ja Gunvor piteli hänen kättään kädessään, ja yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä ruveta laulamaan sitä vanhaa kehtolaulua… hän lauloi sitä hiljaisella äänellä, kuten äiti pienoiselleen. Ja nyt hän tunsi, että äidin käsi kylmeni kylmenemistään. Ja hän kyllä ymmärsi, mikä läheni, mutta hän lauloi laulun vielä uudestaan. Ja rouva Kjeld avasi silmänsä, ja hymy pilkahti — kuin kiitokseksi. Ja hänen silmänsä sulkeutuivat jälleen, ja hänen kasvonsa kalpenivat. Yhtäkkiä avasi hän silmänsä vielä kerta ja tuijotti kauan Gunvoriin; hän koetti varmaankin puhua, sillä huulet liikkuivat. Sitten painuivat silmät jälleen umpeen, suupielet valkenivat, ja huulten kuiske haipui kuin kalvas varjo. Hymy pilkahti jälleen, mutta hälveni samassa. Kelmeys levisi koko kasvoille…

Se ei ollut kuolemaa; mutta se oli suuri päivä, joka laskihe.

VII.

Vähän aikaa oli Gunvor ollut kotona, kun tuli hermostuneeksi ja huonovointiseksi. Hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi ja tuskalliseksi, ja itki tuontuostakin. Hän meni lääkäriin, joka lohdutti häntä: moinen ei läheskään aina merkitse mitään. Se voi olla hetkellistä heikkoutta. Ehkä on äidin kuolemakin vaikuttanut. Gunvor olkoon rauhassa ja huoletonna.

Lääkärin viisas hymy rauhoitti häntä. Ja pian hän huomasi, että lääkäri oli oikeassa. Hänen rauhallisuutensa palasi, ja hän antautui täysin työhönsä.

Nyt hänellä oli monta luokkaa, sekä pieniä että suuria. Isot pojat olivat neljä-, viisitoista-vuotiaita. Jotakuta harvaa heistä oli vaikea pitää aisoissa. "No, Ole Martin, minkätähden sinä syljet lattialle. Minä olen sanonut, että sitä ei saa tehdä, sillä se on inhottavaa ja siivotonta, Ole Martin." Ole Martin julkeasti ja reilusti: "Mälli on hapan, neiti." (Neideksi sanotaan opettajatarta, olipa hän vaimo tai leski). "Mutta senpä tiedät, ettet saa pureksia mälliä luokalla." " Oh, muistakaahan neiti, keväällä minä menen merille matruusiksi." "Oh, matruusiksi sinä et niin heti pääse, Ole Martin. Mutta kyllä aikanasi. Sitten ehkä saat totella vielä pahempia kuin minä." Tuokion päästä Ole Martin: "Nyt se mälli on poissa suusta, neiti."

Lörpöttelyä? Oliko tämä lörpöttelyä? Mutta joskus hän tunsi, että pitää vähän lörpötellä. Että luottamus kasvaa. Ja että voi sanoa asioita, joita muuten ei voi.

Ja nuo pienet… aherra heidänkin apunaan. Aherra aherra, aherra.

Mutta hauskaa oli sittenkin, kun monen vuoden päästä tuli kouluun pitkä, vankka mies, parrakas ja harteekas, ja kysyi, tunsiko neiti enää häntä? Hän oli halunnut tulla käymään ja katsomaan häntä ja kiittämään siitä ajasta, jolloin hän oli niin hyvä ja opetti häntä. Ja etenkin muisti hän neidin, kun neiti puhui niin hyvässä tarkoituksessa. Sillä sitä pakinaa uskoi, ja sitä hän oli monesti ajatellut.

Tai silloin, kun Gunvor sai ison laatikollisen granaatti-omenia — Espanjasta, vai mistä lienevät tulleet. Se kuriton Lauri oli lähettänyt ne hänelle, ja samalla innostuneen kirjeen. Niin, olipa se innostunutta: sydämmellinen tervehdys Lauri Antonissenilta, seisoi siinä. Ja laatikon pohjalla oli vielä muistikirja, jossa oli näkinkuorilla koristetut kannet.

* * * * *

Hän kävi poikainsa ja tyttöjensä kotona, ja näki monet ilot ja surut, jotka siellä vallitsi. Hän sai joskus kuulla sellaisia seikkoja, että hän unhotti itse pojan tai ajatteli: "Hän kyllä suoriutuu… vahva, iso poika… mutta tämä on vaikeaa, tämähän on mahdotonta."

Noissa kortteleissa oli suuria, harmaita kasarmeja ja niissä nuo lukemattomat yhden- tai kahdenhuoneen komeudet. Kun kaikki oli mennyt, kun vaivaishoito uhkasi, kun nälkä vaivasi ja repaleet irvisti, silloin oli siellä huonoa kyllä. Mutta melkein vielä pahempi ennenkuin vaivaishoitoon turvauduttiin. Kun työtön mies odotti työtä, kun äiti katseli ilmaan, kun täyskasvuinen tyttö tuli kotiin hienompana kuin piti, ja toi rahaa. Ja äiti ja isä ottivat rahat… nuristen ehkä… mutta söivät ne, joivat ne, kunnes isä antoi tytölle selkään, koska hänestä oli tullut sellainen, että häpesi olla hänen isänsä.

Sellaisessa kodissa kun oli käynyt, oli ihanaa käydä niiden luona, joiden oli parempi. Niissä hyvissä kodeissa istui mies aina päivän työstä päästyään kotona. Ja hänen oli hyvä niin kauan kuin voimat riittivät ja terveys kesti eikä mitään onnettomuutta sattunut. Silloin hän eli hiljaisuudessaan ja lepäili erillään koneiden öljystä, hehkuvista uuneista ja paukkeesta ja ryskeestä. Hän valvoi, että perhe pysyi koossa, hän ei suvainnut lellottelua, ylellisyyttä. Hän aavisti hämärällä vaistolla, että se oli hänen itsensä ja hänen kotinsa tuho.

Tuossa oli vaimo. Hän puuhasi, puursi ja jaksoi. Hän oli huolellinen.

Eräässä tuollaisessa pienessä, uutterassa kodissa tapasi Gunvor vanhan kutoja-mummon. Hän kutoi rättimattoja. Hän istui aina vain pirtaa kalskutellen. Hän oli melkein sokea. Tuskin näki, mitä ympärillä tehtiin. Mutta jyskytti pirtaa jyskyttämistään. Gunvor tuli aamulla — hän kutoi. Gunvor tuli toisen kerran keskipäivällä — mummo kutoi. Hän tuli illalla — mummo istui kangastuolissa. Hän oli köyry kuin ruostunut koukku. Hän tiirotteli kankaasensa melkein silmät ummessa. Hän oli itse iankaikkinen, sokea uutteruus.

VIII.

Nyt tuli Gunvor Kjeldille monta vuotta, joina ei paljoa tapahtunut. Sellaista sattuu ihmisen elämässä. Jotkut vuodet saattavat olla kuin muistokiviä monin suru- tai ilo-kirjoituksin: silloin tapahtui se, ja silloin tuli se! Mutta sitten voi tulla vuorostansa vuosia, joina ei tapahdu mitään. Jolloin joka uusivuosi hiipii ihmiselle hiljaa, jolloin kellon viisari liukuu hiljaa kahdentoista numeron ohi uudenvuoden yönä ja jatkaa matkaansa, kunnes se kulkee seuraavana uudenvuoden yönä saman numeron yli.

Ja kuitenkin tapahtui hänelle yhtä ja toista, joka on muistettavaa. Kuten esim. se, että Jan tuli ensin lääketieteen kandidaatiksi, ja oli nyt jo tunnettu lääkäri. Hän oli aikoinaan halunnut käytännön aloille; mutta lääketieteesen hän viimein innostui. Ehkä isän sanat kuolinvuoteella olivat vaikuttaneet pojan päätökseen. Kun Gunvor kertoi hänelle nuo isän sanat, näki hän, että ne koskivat syvästi Janiin.

Janista oli vuotten varrella tullut hiljainen mies. Ei ole arvattavissa, mikä oli siinä siihen muutokseen.

Hän oli hiljainen mies, joka aina muisti tehtävänsä. Hän ei liioin sekaantunut toisten asioihin. Jos joku tuli ja kertoi hänelle päivän viimeisiä kummia: oliko hän jo kuullut? niin ei Jan juuri vastannut. Hän oli tutkija ja pysyi syrjässä. Mutta jos joku oli tungetteleva häntä kohtaan, jos joku sanoi loukkaavan sanan hänelle luulotellen, että tuo hiljainen mies oli vaaraton, niin hän näki suuresti erehtyneensä. Jan voi yhtäkkiä osoittaa, että tutkija tunsi tämän maailman juoksun hyvin ja paremminkin kuin monet muut.

Äiti ja poika näkivät näinä vuosina toisiansa melkein joka päivä. He puhelivat keskenänsä monenmoisista asioista. Äiti oli jo kertonut hänelle hänen isoisästään ja isästään. Jan oli hartaasti kuunnellut, ja oli halulla lukenut joukon Kjeldin jättämiä papereja. Ja väitöskirjan, joka isältä jäi kesken, hän luki. "Se on erikoista", sanoi Jan, "että vaikka se on tieteellinen teos, huomaa siitä helposti, että isä oli mies, jota elämä oli pidellyt kovin kourin. Mies paikallansa. Moni väite on pujotettu muun joukkoon ja moni syrjäisku…"

Isä ja isoisä… niin, ne voi mainita kummankin. Kummaltakin hän oli saanut osan itseään. Isän voimat huomasi hänessä selvästi. Kunnokkaan työnvaiston, selvän todistelukyvyn, taidon ilmaista outoja, suuria käsitteitä selvillä luvuilla. Juuri sillä luvulla, sillä numerolla. Ja eikö Janissa ilmennyt myös Johannes Kjeldin pyrkimys ihmissielujen ymmärtämykseen, kun Jan nyt, oltuaan harjoittelevana lääkärinä monta vuotta, otti mielisairaudet erikoisalaksensa ja rupesi hermo-lääkäriksi.

Hän kertoi Gunvorille monenmoista harjoittelu-ajoiltansa ja käynneistään houruinhoitolaitoksissa. Äiti sai nyt joskus kuulla ihmeitä, jotka tuntuivat hänestä niin luonnottoman hirveiltä, ettei hän voinut lausua sanaakaan; istui vain ja pudisti päätänsä. Jan huomautti kerran: "Niin, mutta mitä ovat ihmisten julmuudet niiden rinnalla, joilla jokin korkea hallitus kiduttaa niin monia."

"Mutta, rakas Jan… miksi täytyy ihmisten kärsiä niin paljon?"

"Niin, miksi?" toisti Jan. "Mutta siinä tukevat uskonnot ihmistä. Sinä ymmärrät… ne koettavat selittää näennäistä vääryyttä siten, että siirtävät tarkoituksen kauemmaksi. Ne poistavat ajan ja asettavat sijalle ikuisuuden… Kaikki uskonnot ovat siinä suhteessa yhdenlaisia, että ne koroittavat kärsimyksen: se on ihmisten korkein tarkoitus tässä elämässä. Siten kehittyy heidän sielunsa korkeampia olotiloja varten. Joku uskonnonperustaja suorastaan julistaa, että sieluttoman ja sielullisen ihmisen ero on: kärsimisen kyvyssä. Ja sen uskallan vakuuttaa: eivät kaikki kärsi samalla tavalla. Toiset kärsivät kuin eläin-raukat: he pelkäävät; enintään: ovat kauhuissaan. Toiset kärsivät toisen lajisina olioina. Heillä on ainainen pelko, pohjaton tuska. Kun näkee sellaisia silmiä! Uskoo näkevänsä sielun, joka ei voi kuolla… On myös huomattavaa, että kaikki uskonnonperustajat olivat ihmisiä, joilla oli suuresti kehittynyt kärsimisen vaisto. Kristuksen koko elämä suuntautuu ristiinnaulitsemiseen. Hänen käytöksensä papistoa ja ulkokullaisia kohtaan oli sellaista, että hänen piti arvata, mitä siitä seuraa. Hän puhuukin monta kertaa kärsimyksestään ja kuolemastaan. Muhametti oli epileptikko. Monet vähemmän tunnetut uskonnon perustajat saivat ilmestyksensä kaatuvataudissa ja suurissa tuskissa."

Jan vaikeni hetkisen.

"Isoisä oli kyllä selvillä näistä seikoista, näkee kirjoituksista, jotka hän laati viime aikoinaan. — Niin, se on varmaa", lopetti hän, "isä on oikeassa, että tiede, tuo suuri lääkäri, voisi muuttaa maailmaa paljon toisennäköiseksi. Jo huomaakin merkkejä siitä, että paljon uutta lähenee. Eräs suuri tanskalainen lääkäri on äskettäin huomannut valon parannuskyvyn. Siinä piilee varmaan paljon hyvää. Niin, valo — ehkäpä se vapahtaa meidät. Ajatus on kaunis eikä peloittava. Löytyy uusia voimia. Säteitä, joiden vaikutusta ei vielä ole tutkittu… Ehkä sittenkin ihmiset masentavat elämän alamaisekseen."

Gunvor lähti useinkin hänen kanssaan sairaiden luo. Hän tahtoi nähdä hänen heikkopäisiään, puhella heidän kanssaan. Eikä hän lähtenyt näille retkille vain säälistä. Paremminkin hänessä piili erikoinen vetovoima juuri noiden puoleen, jotka oli syösty suureen surkeuteen. Hänen käyntinsä olivat monesti hyvin hyödyllisiä. Hän vaikutti moneen rauhoittavasti. Tuntui kuin hänestä olisi lähtenyt siunattu voima. Usein sairaat hänen tullessaan hymyilivät, ja valittivat, kun hän poistui.

IX.

— Tora Pharo kuollut. Gunvor istui lehti kädessään eikä jaksanut ymmärtää. Torako kuollut? Niin oli lehdessä. Tuossa juuri. Tora Pharo kuollut.

Seurasi sitten koko tarina, että nähtävästikin oli valitettava erehdys aiheuttanut hänen kuolemansa. Hän oli tavallisen, käyttämänsä unijuoman asemasta ottanut lusikallisen morfiinia. Ajateltiin onnettomuuden tapahtuneen siten, että morfiinipullo oli huolettomasti jäänyt yöpöydälle. Tora Pharo, jota usein vaivasi unettomuus, oli aikonut käyttää tuota toista, lievää unijuomaa. Kuitenkin oli hän nauttinut väärän pullon sisältöä, ja onnettomuus tuli. Muuta selitystä ei voi olettaa. Vainajan tunsivat kaikki erittäin sopusesti kehittyneeksi luonteeksi, j.n.e.

Gunvor itki, hän itki hillittömästi. Viimein tulivat hänen kyyneleensä karvaiksi ja hän vain nikoitteli. Aina oli Torassa ollut jotain häntä itseään. Nyt, kun Tora oli kuollut, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja vanhaksi. Hän halusi kuolla Toran kanssa.

Hän muisti sen kirjeen, jonka hän oli saanut. Se oli viimeinen, aivan viimeinen kirje, mitä Tora hänelle lähetti. Niin, se oli jäähyväiset, se oli jäähyväiset.

Gunvor ei ollut silloin uskonut sen vakavuutta. Hänhän muisti, että Tora oli joskus niin herkkä. Hän ei uskonut, että Tora tosiaan uskaltaisi.

Hän istui kauan liikkumatta. Sitten hän meni ja otti Toran kirjeen. Nuo samat, notkeat kirjaimet, jollaista hän aina oli kirjoittanut. Siinä oli m.m.:

"Matkaammeko yhdessä virralle, Gunvor, virralle, joka kätkee kaikki, johon kaikki vaipuu: nuoruus ja vanhuus ja rakkaus ja loukkaukset ja kaipuu ja unelmat ja ponnistus — kaikki. Ja siellä kukkii Lotos-kukka, joka tuoksuu unettavasti ja viluna kuin jää. Oi, ihana on tietää, että ikuinen aherrus loppuu viimein. Että voi nukahtaa, kun elämä sietämättömäksi käy. Minä tahdon mennä levolle, Gunvor. Niin kaikki katoo. Niin kohoaa ja viedään pois — ilmaan… ei mihinkään. Kuten hyttyset surisevat päiväpaisteessa, kuten lehdet varisee. Kukaan ei välitä siitä. Eikö sinustakin ole suloista kuolla?" — — —

Jan tuli kohta senjälkeen äidin luo, ja huolestui, kun näki hänen surunsa. Hän puhui kauan hänen kanssaan ja lohdutteli häntä mikäli voi. Gunvor vastasi:

"Minusta tuntuu, tuosta Toran tapauksesta päättäen, siltä kuin Jumala sanoisi minulle, että kaikkien, joita minä rakastan, täytyy olla onnettomia. Minä olen rakastanut muita, jotka kuolivat… isä… Grögaard. He olivat sodan henkiä. Minä surin heitä niin että kalvenin ja mykistyin. Mutta Toraa minä itken! Hän oli valoisinta, mitä tiesin, ihaninta. Hän oli elämäni pehmoinen ja hieno puoli, värikäs, säveleekäs puoli, kaikkea sitä, jota ihminen uneksii. Hänen olisi pitänyt elää. Hänen ei olisi pitänyt näyttää minulle tuskansa ja kuolla."

Jan oli hänen seurassaan sen päivää, ja Gunvor rauhoittui hieman viimein.

Mutta jonkun päivän päästä hän valitti saavansa huonosti nukutuksi. Kerran hän sanoi aivan vakavasti: "Sinä et usko, Jan; mutta viime yönä oli Tora luonani, minä olen onneton hänen tähtensä."

Nyt tuli Jan vakavaksi: "Kuules, äiti", hän sanoi, "sinä olet aina ollut reipas ja terve. En ymmärrä, että sinä nyt heittäydyt. Sinua taitaa vaivata joku, äiti. Ehkä olet liiaksi rasittunut. Lähdetäänpä vähän liikkeelle. Sinä saat kyllä koulusta lomaa siksi aikaa… Sinähän et ole terve… Niin, se koulu, äiti! Kysynpä, eiköhän se ole liiaksi rasittavaa? Sinunhan on tiedettävä, ettet ole enää nuori. No — lähdetään matkalle ja virkistytään vähän."

Oli toukokuun loppu, ja rannikko-hotellit oli juuri järjestetty kesä-vieraille. He löysivät soman, kauniin paikan meren partaalla; siellä he asuivat viikon, ja se oli terveellistä. Gunvor tuli siellä rauhallisemmaksi. Jan olikin hänen lähistöllään kaiket päivät ja hoiteli häntä erittäin hyvin.

Torasta ei Gunvor enää puhunut. Jan arveli kuitenkin, että äiti ajatteli Toraa aina kun hän istui hiljaa ja puhumatta. Silloin koetti Jan herättää keskustelua, joka viehätti äitiä.

Raitis ilma ja noiden kahdeksan päivän joutilaisuus vahvistivat Gunvoria. "Kuules, äiti, mitä mieltä minä olen, äiti? Sinun pitäisi ottaa ero virasta, kuten jo ennen olen sanonut. Onhan minulla nyt tarpeeksi meidän kummankin elääksemme."

"Niin… ei kai siihen pitkältä enää lienekään, kun minun täytyy lakata", vastasi Gunvor hieman surumielisesti. "Mutta vielä minä uskon sen luistavan. Kyllä minä sitten lopetan, kun huomaan, että täytyy."

X.

Seuraavana vuonna hän otti eron virasta. Hän sanoi itse, että se oli hänen velvollisuutensa; sillä hän ei ollut kyllin voimissaan enää. Tuo koulutoimi vaati jännitystä, ja siihen hän ei enää pystynyt niinkuin ennen. Ja hiljaista hölkkää hän ei tahtonut ajaa. Siellähän oli niin paljon nuoria, terveitä voimia, jotka halusivat ponnistella, eikä ollut oikein se, että riisti paikan heiltä.

Hän kiistausi hiukan Jannan kanssa tästä seikasta. Janna vastusti kaikin voimin hänen eroansa. Jos hän eroaa, niin se on kuin viittaus Jannallekin, että hänenkin on erottava, ja Janna ei tahtonut. Hän tahtoi seista kunnes siihen paikkaan kaatui.

Gunvorille oli tuo eroaminen muutenkin tukalaa. Hän ei tiennyt, mitä askarrella; siksi hän lähti ulkosalle ja viipyi siellä tuntikausia. Hän kulki etsiskelemässä entisiä paikkoja, sanoi hän Janille, mutta useimmat paikat oli kadonneet. Missä ennen oli virstoittain ihanaa metsää, siellä oli nyt talo talon vieressä.

Seuraavan kesän lähestyessä halusi hän matkustaa siihen kaupunkiin, jossa hän oli elänyt lapsuutensa ja jossa hänen isänsä hauta oli. Jan pelkäsi laskea häntä yksin matkalle, mutta äiti rauhoitteli häntä. Hänhän oli vielä niin reipas, ja siinä kaupungissa hän tunsi joka kadun.

Niinpä hän matkusti, ja tuli kaupunkiin kauniina heinäkuun päivänä. Hän kulki samoja katuja kuin muinoinkin, ja meni maantielle. Mutta siellä hän ei ollutkaan osata.

Vanhaa tietä ei enää ajettu, sinne oli avattu uusi kauemmaksi. Hän kulki kuitenkin vanhaa tietä, jota peitti nyt jo melkein joka paikassa hieno nurmi. Taloa, jossa he viimeisenä vuonna olivat asuneet, ei enää ollut. Se oli pettymys. Mutta vanhat puut seisoivat vielä tienpuolessa. Gunvor näki, että ne olivat selvästi paljon suurempia kuin silloin, kun hän ne viimeksi oli nähnyt. Niityt tien varrella olivat jotakuinkin samallaisia kuin ennenkin. Mutta tuolla oli talo, jota ei ennen ollut.

Hän kulki sitä tietä, jota ei enää käytetty. Hän muisti joka kiven sen varrella… ei, hän ei selvästi muistanut, mutta kaikki muistutti jostakin, kaikki herätti entisiä muistoja… Rinkilä? oliko sitä enää? Hän meni sinne, ja näki sitten haaroneen pensaston ja pari vankkaa paatta, jotka muodostivat portaat… niin, siinä oli se "Rinkilä" melkein kuin ennenkin. Vanhat penkit! Lankkuja oli kai muutettu monta kertaa, mutta jalkakivet olivat samat kuin ennenkin. Hän muisti, miten hän ennen oli nivellyt kättänsä tuohon terävään reunaan… Isähän istui aina penkin keskipaikkeilla ja hän päässä; sillä hänen täytyi alituiseen päästä katselemaan jotakin, joka hänestä oli erikoista… aina hän juosta vilisti kuivalle nummelle… Entä nummi? Se oli ihan entisenlainen, kuin silloin, juostessaan siellä illan pimetessä kevein jaloin. Hän meni huvin vuoksi sinnekin ja näki kiviä siellä täällä. Ne ehkä olivat samoja, joita hän ennen nosteli, nähdäkseen onkimatoja ja haarapyrstöjä ja muita toukkia.

Hän istuutui penkille ja katseli maisemaa. Tuolla oli saari, ja tuolla majakka; hän ei eroittanut sitä niin selvästi kuin ennen…

Hän palasi toista tietä ja tuli kirkkomaalle. Hän tiesi hyvin, missä hänen isänsä hauta oli. Joka vuosi hän oli lähettänyt rahaa haudan vaalijalle. Hän löysi sen viimein, mutta se oli hyvin huonosti hoidettu. Se oli pieni ja matala. Ellei siinä olisi ollut kiveä, jonka äiti oli pystyttänyt, niin hän tuskin olisi sitä löytänyt. Hän aikoi ryhtyä kiivaasti asiaan, kutsua haudankaivajan puheilleen ja kysyä, minkä tähden hän ei hoitanut sitä paremmin… Mutta hän jätti sen silleen. Hän tahtoi nyt olla yksin. Ei juttuja ja selityksiä.

Hän rupesi polvilleen haudan ääreen; koko silloinen aika lähestyi häntä, ja hän otti sen vastaan. Hän oli siinä kauan; viimein hän nousi, otti vähän nurmea haudalta ja meni. Hän oli vanha ja yksinäinen.

Seuraavana päivänä hän matkusti takaisin pääkaupunkiin.

XI.

Eräänä talvena tuli hänelle se suru, että Janna kuoli. Janna, taipumaton ja peloton, meni ja asettui levolle, kun ei enää jaksanut.

Jannan kuoleman jälkeen ei hän seurustellut kenenkään kanssa. Hän oli paljon kotona. Hän ei ollut luja jaloiltansa enää, ja hänen näkönsä oli hyvin heikonnut. Kun hän kulki ulkona, sai hän kovin varoa, ettei häntä sysitty tai ajettu päälle.

Joskus tuli hänelle kuitenkin halu nähdä ihmisiä. Hänhän oli elänyt ja työskennellyt heidän parissaan. Mutta koska häntä lapsena olivat johtaneet miehen kädet, joka oli lähestynyt kodittomia ja rauhattomia, niin valitsi hän nyt ajan, jolloin yö levittää pimeytensä ja päivänmelu vaikenee. Työn häiriötä siinä ei ollut, päivän huomioon-ottaminen oli kadonnut. Surut tuijottivat ihmisten silmistä. Monet kulkivat yksin. Usea tahtoi piillä huomaamattomissa, ja tuntea olevansa turvassa, pimeydessä. Ja siellä liikkui eräs elämästä kuollut. Päivän välinpitämättömien joukosta hän huomasi nuo ikuisuutta tunnustelevat sielut.

Monasti Jan näki tullessaan hänen luonaan henkilöjä, joita hän ei tuntenut. Ne olivat väkeä, joita hän oli tavannut kulullaan, tahi jotka hän oli nähnyt istumassa tai nukkumassa puiston penkillä. Kerran oli siellä köyhä akka, jonka hän oli löytänyt kadulta, toisen kerran lapsi, joka itki nälkäänsä. Jan sanoi: "Rakas äiti. Ei köyhät ja suruttomat siitä vähene. Mitä auttaa sinun puuhasi."

Äiti vastasi: "Voi se auttaa. Minä näen heistä, että se auttaa heitä. Ja saattaa se auttaa minuakin. Kun ihmiset oppivat ymmärtämään, että me elämme yhdessä tuottaaksemme toisillemme iloa, niin kuuluu maailmassa suuri riemunhuuto."

Hän katseli usein isän papereja. Hän selaili niitä.

"Helvetti!" luki niissä eräässä paikassa. "Miksei sitä olisi? Kaikesta näkee, että me olemme määrätyt tuskaan, että me olemme langenneet vaivaan. Meidän ilomme: useimmiten utu-kuvia; meidän pyyteemme perustuvat valheelle. Meidän nautintomme luo tuska. Tuskat ovat loppumattomat, pohjattomat. Ja niitä on kaikkialla. Syntyessämme, kuollessamme. Kaikki viittaa kärsimykseen, helvettiin!

"Mutta eräs viittaa toisaanne. Se viittaa rauhaan ja sopu-sointuun. Se viittaa taivaasen: meidän kaipuumme joka on iäinen, meidän kiihkomme joka ei koskaan katoa. Sitä ei voi olla olemassa, ellei joku herättäisi sitä. Paju käyristyy lähteen puoleen, magneetti kääntyy pohjoiseen. Ihmisten kaipuu viittaa kirkastukseen."

Toinen lehti oli siihen liitetty, ehkä kirjoitettu samana päivänä.

Mut siksi usein korkeen uskon saan, ett' ykskään rukous, kaipuu ei voi kuolla, mi sielun-haavoistamme purkautuu. Kas: jos on rukous, mi tääll' ei täyty, siit' ikuisuuden kyyhkyt valkeet syntyy, jotk' ylenevät, lentäin pimeydestä hakien rauhan vihreit' öljypuita.

Niin, joka rukous, uni, vaivan-pyyde, niist' ikuisuuden kyyhkysiä syntyy. Jokainen hetki, kärsimämme maassa, yön helmaan liitää, ja ne suurin parvin kotihin suuntau, jonne mekin mennään, kun ruumis kuolee, silmä ummistuu.

Ah, pian myöskin minä nähdä saan ne kyyhkyt sieluni, mit lentoon läks. Ne suurin parvin mua vastaan joutuu, ja öljypuitten suhinan saan kuulla.

Eräänä uudenvuoden aattona Gunvor sairastui, ja kohta sen jälkeen hän kuoli. Hän ei kärsinyt paljoa taudissaan; sillä unta hän sai melkein aina. Se suorastaan muodosti vartioston hänen ympärilleen. Silloinkin, kun hän oli valveilla, pysyi se hänen luonansa, mutta hieman loitompana. Se mumisi yksitoikkoista suhinaansa hänen korviinsa, ja se kuumensi hänen poskiansa, niin että ne usein punoittivat kuin nuoren tytön.

Viime päivinä hälveni elämän vaihtelu ja levottomuus kokonaan hänestä. Mutta eräänä aamuna hän oli kuitenkin kyllin tajuissaan lausuakseen, että hän oli hyvin onnellinen. Ja hän sanoi Janille, joka istui hänen vuoteensa vieressä:

"Isän… Grögaardin, minä näin… ja viime yönä tuli Tora, ja hän näytti iloiselta. 'Nyt minä kuolin viimeinkin', sanoi hän, 'minä olen ennen ollut luonasi, Gunvor, ja pyytänyt sinua auttamaan minua… Minun oli vaikea olla… Minä en ollut kuollut… Elämä elettävä… ei voi itse sitä lyhentää… en ollut kuollut… täytyi elää elettäväni… mutta minun täytyi kantaa kaksinkertaista taakkaa… Mutta nyt minä olen kuollut, Gunvor, nyt olen minä kuollut!'"

Ja sitten hän hymyili hurmaantuneena, kuten ollessaan nuori ja onnellinen…

"Ne tulevat kaikki… Isä, Grögaard, Tora… kaikki ne, joiden sydämet sykkivät… kaikki ne, jotka kuulevat ihmisten yllä suuren kohinan…"