E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VANHASTA KYLÄSTÄ

ynnä muita kertomuksia.

Kirj.

Thomas P. Krag.

Norjankielestä suomentanut

Aku Tela.

Tampereella, Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö, 1895.

SISÄLLYS:

Listeristä.
Milenin matamin mökki.
Syysmyrsky.
Juhla Fagerlannissa.
Jakob Sjursen.
Aave.
Lännetär.
Missä ruoho kuihtui.
Meri.
Rannikolla.

Listeristä.

I.

Lister, 20 p:nä Lokakuuta.

Talo, missä minä asun, on vanha talo ja sen omistaa Aanen Hananger. Mutta Aanen Hananger on useimmiten neljänneksen matkan päässä työssä toisen luona, ja niin asun minä täällä jotensakin yksinäni ja syön päivän ateriat vastapäätä flekkefjordilaisen Katri Roslin luona.

Kerran kertoi Aanen, asui täällä muudan sotakapteeni; mutta siitä on pitkät ajat. Hänellä oli tässä edustalla suuri puu, joka jo aikoja sitte on kaadettu ja poltettu.

Tämä puu oli ehkä ainoa, joka löytyi koko Listermaassa, sillä tämä on pelkkää suurta kanervakangasta. Paikka-paikoin löytynee jokin peltotilkku tai nurmikenttä, veripunaisena näin syksyllä — muuten vaan noita ijankaikkisia kanervanvarsia toinen toisessaan loppumattomiin saakka.

Täällä ei ole yhtään vuorta, ei yhtään kukkulaa, siellä täällä ainoastaan jokin ijänikuinen kivipaasi, joiden turvissa paikkakunnan varikset ja harakat ovat elelleet tuhansia vuosia, ja joitten suojaan ne vieläkin turvautuvat, kun raju-ilma nousee.

Käydessäni ikkunan luokse, näen minä kymmenkunnan taloa, matalia ja turvekattoisia.

Näissä asustavat listeriläiset vuoden umpeen. He ovat hidasta, hiljaista väkeä, joka mieltänsä nähtävästi muuttamatta ottaa ylhäältä vastaan sekä hyvät että pahat säät. Ja ne, jotka asuvat rannikolla ja hankkivat elatuksensa siitä, ottavat samalla tapaa kalat, mitkä saavat, aivan pukahtamatta. Jollei mitään kaloja tule, ja he saavat nähdä nälkää, niin on se suuressa neuvoskunnassa ijankaikkisuudesta säädettynä määräyksenä, että listeriläisen talonpojan tulee sinä vuonna kärsiä puutetta; mutta jos niitä tulee suurissa parvissa, niin tutkistelevat he sydämiänsä ja lausuvat itselleen varoitukseksi: "Tämä on Jumalan sormi! Älköön kenkään olko huoleton — puute tulee perästäpäin".

Elämä heille on jono päiviä, joina taivas on tasaisen harmaana. He nauttivat sitä pisaroittain. Ei kenkään sure, että nuoruus meni ilman ilotta, sillä elämän ilo on heistä syntiä, mikä on tukehdutettava. Sen vuoksi ei kuulu milloinkaan iloista laulua tai hilpeätä naurua. Ainoastaan virsiä. Virsiä sekä ennen että jälkeen ruoan! virsiä joka ilta. Ja nämä, jotka voivat olla jo liiankin surullisia, tehdään kuitenkin vielä surullisemmiksi sen kautta, että raskasmielisesti toistetaan loppusanat:

Katumus ja rukous meille tuottakohon
Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
Kautta Herran katkeran kuoleman.

23 p:nä Lokakuuta.

Täällä ei pidetä mitään sanomia, ainoastaan kolmea hengellistä lehteä, "Sinapinsiementä," "Pientä kokoojaa" ja "Lähetysystävää". Maailma heidän itseänsä ulkopuolella heillä ei ole. Vaikka yksi osa maailmaa hukkuisi mereen, ei siitä täällä saisi tietoa, jollei näet "Sinapinsiemen" mainitsisi sitä rangaistuksena kansoille maan päällä.

Päivän tapahtumana nykyään on, että Tommes Hansen Dale on saanut suuren ankeriaisen apajassaan — oikean käärmeen, kolmea kyynärää pitkän. Eilen menin minä yhdessä Aanen Hanengerin ja kahden muun kanssa Dalen luo nähdäkseni tämän eriskummallisen kalan. Se elikin vielä, ylettyi äärettömässä koukerossa yli lattian, ja Tommes valmisti vasua missä sitä piti kannettaman.

Puolta tuntia myöhemmin astuimme me kotia pitkin rantaa. Silloin kulki sieltä kaukaa sivuitse höyryalus. Savu jäi sen jälkeen ikäänkuin jonkinlaisena juopana. Minä kysäisin: "Kun te asustatte täällä vuoden umpeen, eikö teitä usein valtaa halu päästä ulos? Vallankin, kun te näette tuollaisen höyryaluksen punaisine valkeineen tästä kulkevan ohitse?"

He katselivat toisiansa, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kysyä, mitä lajia tämä nyt oli. Ja sitte tuli hitaasti ja hyvin harkitusti: "Ei, eivätpä sitä voineet juuri sanoa".

* * * * *

"Aikakauden miehiä" ei täällä tunneta.

Ja minkä tähden niitä oikeastaan tunnettaisiin? — Vaikkapa tuolla ulkona tapahtuukin yhtä ja toista, niin eiväthän listeriläisen talonpojan elämänehdot siltä muutu. Hänen synkkä työpäivänsä ei siltä tule valoisammaksi. Hän on elänyt niin kauvan elämäänsä varten kurjuutta kärsien, ettei hän siltä enää mitään odota.

Eilen näin minä Henrik Ibsenin itsensä täällä. Hän istui teetä juoden, ritarimerkki rinnassaan, ja näytti aivan yhtä lempeältä kuin olisi hän ollut optimisti. Minä kysyin Aanenilta, kuka mies oli, tuo tuolla! Sitä hän ei niin tarkoin tiennyt, mutta sanoi luulevansa, että se oli joku Suurkäräjäin miehiä.

24 p:nä Lokakuuta.

Muutamalla mäenrinteellä seisoo siellä-täällä muutamia laihautareisia lehmiä kalvamassa. Ja ne kalvavat tuntikaudet saamatta edes kourallista oikeata ruohoa sisäänsä. Mutta kalvamistaan ne kalvavat kärsivällisesti koko pitkän päivän. Eilen näin minä myöskin hevosen. Se oli kivunnut ylös niin pitkälle kuin se oli päässyt, ja seisoi nyt muutamalla törmällä; silmiini se näytti jonkinlaiselta varjokuvalta taivasta vastaan. Se näytti kovin suurelta ja jalat sillä oli pitkät kuin kamelilla. Yksinään se siinä noin seisoi ja huiskutteli ohutta häntäänsä.

* * * * *

Kaikki täällä on köyhää paitsi meri. En milloinkaan ole nähnyt sitä rikkaampana.

Muutamien satojen askeleitten päähän siitä, missä asun, tunkeutuu valtameri; mutta muutamia pitkiä kareja on sillä vastassaan. Sen vuoksi on täällä alituinen ääntenyhtymä sisäpuolella, mahtava kohina monista aalloista, jotka ajautuvat varsinaista saaristoa vastaan. Näillä aalloilla ei ole liikaa kiirettä. Ne tulla laskettelevat suurina, täyteläinä, milteipä unisina, pysähtyvät usein puolitiessä toisia odottaakseen; mutta sitte lähtevät ne taas yhtaikaa liikkeelle, toinen toisensa jälkeen, niin että pitkät karit ovat yhtenä ainoana valkeana kuohuna.

Ne ovat meren hevoset, merihevoset, jotka temmeltävät.

Taru merihevosesta on varmaankin kotoisin Listeristä. Ensimmäinen, joka kertoi minulle siitä oli ystäväni ruokinampuja, sama mies, joka lauloi minulle laulun "hra Pederistä". Hän oli kuullut muutaman Listeriläisen luotsin, Anders Stokken, siitä kertovan. Hänen kauttansa tutustuin Andersiin, ja tämä lauloi meille molemmille "merihevosesta, joka puhdashopeaisine harjoineen uiskentelee kultalaineilla". Se oli komea laulu, joka olisi ollut kirjoitettava muistiin!

Ja kerran sen jälkeen, kun Anders oli juonut paljon paloviinaa, sanoi hän, että me saisimme "viedä hänen päänsä, jollei hän itse ollut nähnyt merihevosta".

"Oli vielä iltaa, kun hän meni alas sinne, jota kutsutaan Greveniksi. Hän oli ollut poissa Anders Roslin luona, sillä siellä he olivat saaneet pienokaisen. Mutta nyt tulee uskoa, mitä hän sanoo, sillä se on totta eikä mitään joutavata. Juuri kun hän oli ottamassa askelen kiven yli, katsos, siinä näyttää jokin liikkuvan, ja sitte yhtäkkiä sylkäisee se minua aivan silmille, niin että olin käydä ihan sokeaksi. Ja sitte on ikäänkuin jokin kiitäisi sivuitseni ja suoraa päätä mereen, ja kun katson sinne, ulottuu se miltei Grevenistä Knorrfiskeniin, ja keskeltä on se niin paksu kuin neljä härkää — ja se oli epäilemättä merihevonen".

25 p:nä Lokakuuta.

Tänään tuli Aaner Hananger alas luokseni ja kysyi, tahdoinko minä nähdä jotakin. Sitte otti hän kokonaisen helmen esille rasiasta ja näytti minulle sen. Helmen oli hän löytänyt kolme vuotta sitte suuresta simpukan kuoresta, ja hän luuli olevansa samalla rikas mies; sillä helmi maksoi varmaankin satoja. Hän matkusti kaupunkiin samana päivänä; mutta siellä tarjosivat he hänelle helmestä ainoastaan puolentoista talaria, koskapa se oli norjalainen. Jos se olisi ollut kiinalainen tai jotakin sinne päin, olisi hän saanut paljoa enemmän.

Mutta sitäpä ei Aanen tajunnut. Ja sen vuoksi palasi hän jälleen kotia ja piti helmen itselleen. Sillä se hohti niin kauniisti, ettei hän sitä voinut antaa siitä hinnasta.

Jumala ties', minusta näytti niin kauniilta nähdä vanhan merimiehen seisovan helmi kourassaan ja katselevan sitä. Se sopi paljoa paremmin hänen käteensä kuin monen muun. Kaunis olisi kuva: Kalastaja, istuen veneessään, avoin näkinkuori kädessä, ja tuijottaen ihmeissään toisessa kädessään olevaa kirkasta helmeä. Helmi sopisi niin erinomaisesti kuvaan. —

Helmet vaikuttavat itsessään omituisen tunnelman. Ne vaikuttavat kuin meren laulut. Itse asiassa niillä onkin jotakin merestä itsessään. Valkoisia, kimaltelevia helmiä — — ja kesäaamuna ajelehtivassa veneessä — — kun aaltoja, pehmeitä kuin silkkisametti, tulee ja menee.

Tahi tumman mustia helmiä ja lyijyharmaa meri ukonilmaa vastassa — ikäänkuin tulipunaisen auringon vihmoittamana.

II.

28 p:nä Lokakuuta.

Sateen edellä tulee varis lentäen. Se liitää matalalta Moenin ylitse ja laskee äänettömästi alas virttyneeseen ruohoon. Toinen ja kolmas tulee perässä, ja lopulta saattaa niitä olla siellä joukossa parisenkymmentä.

Ne istuvat yhdessä, raakkuvat ja raappivat. Tuontuostakin päästävät ne aika melakan ja tappelevat valkoisesta kasiaisesta; mutta sitte yht'äkkiä kohoaa koko parvi ylös ja lentää raskaasti pois päivän usmassa — yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin.

Kun tottuu tähän köyhään lintuun, rupeaa siitä pitämään. Huvittaa nähdä sen hyppyä, kuulla sen kinastusta, ja mieli käypi suruiseksi, kun se kohoaa ylös ja lentää pois. Saattaa tapahtua, että silmä seuraa parvea, kunnes se käypi harmaaksi ja katoaa.

Ajattelee: Nyt ne eivät olekkaan vanhan paasikiven suojassa, ja mietiskelee, miksi niitten pitää olla tuollaisia harmaita lintuja, joitten tulee olla Moenilla vuodet umpeen, kun niin monet muut saavat matkata etelää kohden — — —

Kun varis on asettunut paikoilleen, tapaa myrsky olla lähellä.

Tulee heikko tuulahdus ilmassa, ja hetken perästä alkaa sadetta valua pilvistä. Uuniin on pantava paljo turvetta, jotta huone saadaan pysymään lämpöisenä. Vähitellen heikko tuulahdus kiihtyy kylmäksi tuuleksi, joka mellastaa kovasti talossa. Vinkuu joka raossa, ja ulkoa kuuluu usein siltä, kuin astuisi joku portaille.

Ja pimeys peittää kaikki.

Viimeisenä päivänä Lokakuuta.

Tänä iltana tulee varmaan toisenlainen myrsky.

Pilviä kertyy kertymistään moneen kerrokseen. Pilviä, jotka ovat hailean lämpimiä, niin että ilma käy ummehtuneeksi huoneessani, missä ikkunat on kiinni naulattu.

Jotakin on odotettavissa.

Moen on hiljaa ja kuuntelee. Itse merikin vetäytyy kokoon tässä äärettömässä hiljaisuudessa ei tahdo kuitenkaan asettua — murahtelee vähän tuontuostakin, ikäänkuin tahtoisi se kysyä, mitä tämä nyt on, mutta ei sitä sentään näytä, vaan pysyy siivona.

Minä en myöskään tunne olevani oikein hyvällä mielin. Saatan samalla yhtä hyvin mennä Katrine Roslin luokse.

* * * * *

Eikö ole ihmeellistä, miten pieni asia panee ihmiset pyörälle, kun he asuvat näin yksinänsä. Pelkkä kymmenäyrinen raossa sen tekee.

Pari taloa täältä asuu muudan nuorukainen, jolla on kiihko kulkea ympäri ja kaivaa kaikissa raoissa, löytääkseen rahoja!

Useita vuosia sitte käväisi täällä eräs vieras mies. Hän antoi nuorukaiselle kymmenen äyriä. Tätä rahaa hän ei kädestään laskenut. Hän otti sen mukaansa vuoteelleen ja leikki sen kanssa pitkin päivää, lattialla pitkänään näperrellessään. Mutta näin tehdessään sattui hänelle kerran niin onnettomasti, että hän hukkasi kymmenäyrisen rakoon, joka ehkä ulottui kellariin saakka. Nuorukainen ei kuitenkaan sitä silleen heittänyt. Tämä kymmenäyrinen oli ainoa, mitä hän omisti, siis kokonainen rikkaus hänelle. Hän oli pitkänään koko päivän, itki ja tirkisti rakoon, saadakseen sen nähtäviinsä. Vaan hän ei saanutkaan. Sitte otti hän veitsen ja kaivoi rakoa, vaan ei saanut sittekään kymmenäyristä esille. Mutta hän oli kerran saanut päähänsä, että hänen piti saada se; olihan se tuolla alhaalla, eihän se mitenkään ollut kauvas joutunut. Ja niin kaivoi hän kaivamistaan veitsellä, eikä löytänyt sitä milloinkaan.

Mutta siitä ajasta alkaen vetivät kaikki raot häntä puoleensa, mustat raot, joiden pohjaa ei kukaan milloinkaan nähnyt. Sen puolesta sinne kyllä olisi saattanut vierähtää vallan hyvin kokonainen kruunukin. Ja tuskin meni päivääkään, ettei hän pistänyt veistä johonkin rakoon ja penkonut sitä, siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä jotakin ympyriäistä, valkoista kimaltelevan esiin.

* * * * *

Monen mieli täällä tavoittelee etupäässä sitä, mikä on salattua. Sitä, mitä voidaan toivoa, mitä voidaan penkoa ilman tuloksia. Pohjaton pimeys miellyttää heitä.

Eipä ihmettäkään, kun vuodet toisensa jälkeen istutaan tutkimassa raamattua ja sen salaisuuksia. Pelkkää Pyhänhengen leipää! Mitä murheita eikö se voi tuottaa? Sitä kun ei kenkään tunne eikä sen vuoksi ehkä voi sanoa olevansa siitä varma.

Heti heidän aikaisimmasta lapsuudestaan syntyy arvatenkin juuri kaikesta tästä jotakin synkkää, joka kasaantuu heidän päänsä päälle niinkuin pilvi, missä on räjähdysaineita, pilvi, jommoisen tieltä mielellään pakenee, jonka puoleen tuskin uskaltaa silmänsä nostaa, koska se alkuaan on luotu hävityksiä tekemään. Ja sen takana, ylinnä siellä korkealla istuu ankara Jehova ja odottaa soveliasta silmänräpäystä.

Kun yö on parhaallaan, ja kaikki nauttivat lepoa ja rauhaa, silloin virittää hän kipinän ja pilvi räjähtää. Tulta sataa alas ja liekkejä ja paljo hävitystä, ja viimeinen päivä on käsissä.

Mutta monet eivät uskalla odottaa tätä, vaan menevät ja hirttävät itsensä. Inha hirttäytyminen! Minusta se kuvaa niin hyvästi sitä mielentilaa, missä nämä ihmiset elävät, kun useimmat heistä juuri hirttävät itsensä.

* * * * *

Mutta mustaa rakoa, joka vie päivänvalosta alas syvään kuiluun, sitä kutsutaan kuolemaksi — sen raon kautta haluaa moni kurkistaa alas, sillä se, mitä siellä alhaalla on, on enin tietymätöntä.

Sen vuoksi harhailevat ajatukset sen ympärillä kuin mustat kärpäset. Ja, samoin kuin nämä omapäiset itikat, voidaan ne tosin karkoittaa pois, mutta ne palaavat kuitenkin aina takaisin.

III.

Kuolema.

Ajateltakoon, että voitaisiin istua korkealla muutaman suuren tähden päällä. Ja omata käytettävänään pitkäsiima, joka olisi äärettömän paljoa suurempi kuin tähtientutkijain suurin.

Niin nähtäisiin selvästi ja selkeästi maa ja siinä kihisevän villejä eläimiä ja kesyjä eläimiä, lintuja ja kaloja — ja ihmisiä. Ja nähtäisiin, että kaikki tämä elämys on taukoamattomassa taistelussa ja liikkeessä, huomattaisiin se kummallinen yhteys, missä on toisiinsa syntymä ja kuolema; miten kuolema sittekin on välttämätön, on hyvä, koskapa se korjaa pois vanhan saven ja antaa sijaa uudelle ja voimakkaalle.

Eikä mikään surumielinen ajatus, ei mikään arka huokaus yllättäisi meitä tämän kuoleman tähden. Ei kysymystäkään sielusta, mikä siitä tulee, minne se joutuu.

Ehkäpä me huomaisimme: "Sielu menee ruumiin tietä: Joka värähtelevältä veripisaralta, joka hyytyy ja kuolee, kuolee kappale sieluakin.

"Jos matkustaa jättiläiskaupungissa, onkin jo jotakin senlaista nähtävänä. Jaksaisi tuskin kiinnittää silmiänsä kaikkiin lukemattomiin kuolemanilmoituksiin. — Ehkäpä kuitenkin — kun jonakin päivänä palaisi asuntoonsa ja näkisi, että sen edustalle olisi varisteltuna viheriäistä, ja kuulisi, että talossa on kuollut — ehkäpä voisi jokin outo, surullinen tunne välähtää mielessä.

"Mutta kun elelee pienemmissä paikoissa, tuntuu kuoleman salaperäisyys voimakkaampana. Ehkä on tuttuna se, joka makaa viimeisillään. Silloin kysäistään: Miten voit? Ja kun tavataan ruumissaatto kadulla, niin käännytään ympäri mustaan arkkuun päin ja mutistaan: Niin — onpa kuitenkin kummallista! Hän, joka nyt makaa tuolla, liikkui vielä aivan äskettäin täällä. Minä puristin hänen kättänsä — — —.

"Kuolema voi kuitenkin välistä matkallaan maan päällä osua myöskin nummelle, missä on kymmenkunta matalaa taloa. Ja vaikka nämä talot ovat hajallaan toisistaan, ovat ne sittekin yhteenkasvaneet; sillä kaikki niiden asujamet tuntevat toisensa niitten monien vuosien ajoilta, mitkä he ovat yhdessä eläneet.

"Kun viikatemies tulee, niin tulee hän sinä inhana elävänä vieraana, minkä me vanhoista kuvista tunnemme. Ja nuo tuolla sisällä tuntevat vieraan ikäänkuin lähenevän — hitaasti, mutta varmasti, tuntevat hänen askaroivan sairashuoneen lattialla, tuntevat hänen painuvan soppeihin, kun tulee pimeä, tai himmeihin varjoihin, kun yölamppu sytytetään. Ja he tuumivat epätoivoisina jotakin, jota he eivät oikein ymmärrä, ja epätoivo hiipii talosta taloon, ja kysellään: miten on hänen laitansa? ja vastataan: nyt hän varmaankin pian sammuu.

"Ja kaikki, jotka tapaavat toisensa, puhuvat kuolemasta.

"Mutta ei kukaan, johon se tarttuu, valita tai taistele vastaan. He menevät hiljaa vuoteelle eivätkä suurin puhu. Ja heidän haudallaan kaikuu sama virsi kuin heidän elinaikanaankin:

"Katumus ja rukous meille tuottakahan
Karitsan valkean vaatteen sekä kultakruunun ihanan
Kautta Herran katkeran kuoleman.

"Eilen olin minä Katrine Roslin luona iltaista syömässä. Silloin tuli sinne sisälle muudan vanha mies. Hän kävi istumaan ja puheli kauvan Katrinen kanssa. Minä en voinut kuulla, mitä he sanoivat; sillä he puhuivat hiljaa. Heillä oli ikäänkuin salaisuuksia keskenään. Kuulusti muuten siltä, että hänen oli vaikea puhua. Hänen äänensä oli samalla käheä. Mennessään nyökäytti hän minulle ja sanoi Katrinelle: 'Kiitokset sinulle minun puolestani; minä en luule, että meillä välillämme sitä paitsi olisi mitään selvittämätöntä'."

"Ei suinkaan, minun tietääkseni, Sjur. Mehän olemme aina sopineet hyvin keskenämme."

"Aivan niin. — — Ja niin jää ikuisesti hyvästi! ja Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi. Me tapaamme toisemme tuolla puolen."

"Niin, sitä toivokaamme kaikin."

Katrine saattoi häntä ulos.

Minä jäin paikalleni istumaan ja tuumimaan sitä nyökkäystä, minkä hän minulle antoi. Minähän katsoin häntä suoraan silmiin ja kohtasin jotakin, jota en ennen ollut nähnyt: Se oli merkki! Minä ymmärsin kerrassaan, että hän oli mennyttä.

Hetken perästä tuli Katrine sisälle ja rupesi panemaan turvetta pesään. Minä kysyin häneltä siinä, kuka tuo mies oli. Se oli Sjur Hansen. Hän oli tuntenut hänet niin kauvan kuin hän oli osannut pitää taloutta Hänen isänsä ja Sjur olivat olleet yhdessä siitä saakka, kun he olivat käyneet papin luona. Nyt oli Sjur viimeisillään. Hän oli käynyt kaupungissa kahdeksan päivää sitte, ja lääkäri oli antanut hänelle kolme viikkoa elääkseen. Tänä iltana oli hän täällä kysyäkseen Katrinelta, tahtoisiko hän ottaa makrilliverkon ja lehmän niistä neljästäkolmatta talarista, jotka hän oli tälle velkaa. Hän tahtoi saada kaikki selville ensi viikoksi. Katrine oli myöntynyt tähän Se oli sentään runsaasti niistä rahoista. Makrilliverkko tosin ei ollut häävi, mutta lehmä oli nuori. — —

Kun minä sinä iltana astuin kotia, ajattelin: Kuinka kummallista! Jossakin näissä tuvista istuu nyt Sjur Hansen ja laittaa asiansa selville. Hän tietää, että lähenee lähenemistään — askel askelelta.

Ja minusta tuntuu, kuin jotakin tuntematonta olisi jossakin tuolla ulkona, jotakin, joka voisi tulla sisälle tuolta suurelta mereltä.

Milenin matamin mökki.

Usein sattui niin, että kuului melua ja huutoa jostakin alhaalla laiturien luona olevista pimeistä lymypaikoista.

Ikkunat lähimmässä naapurissa avattiin. "Mikä siellä oli?" "Mikä oli hätänä?" Ja jostakin portin luona olevasta asunnosta: "Missä helvetissä on poliisipalvelija Skeien? — saattaahan se helposti olla vaikka murhaa — mitä?"

Mutta niin hullusti tapahtui sentään harvoin. Kun muutamat uskalikot läksivät alas, tapasivat he useimmiten jonkun ulkomaalaisen tai sellaisen, joka ei ollut kylästä kotoisin. Tämä oli silloin saanut kelpo lailla selkäpuoleensa, ja kun hän näki muita tulevan, kirkaisi hän vielä muutamasti, sillä ehkä nämä tahtoivat hänet kerrassaan kappaleiksi silpoa.

Muuten hän ei melkein milloinkaan osannut antaa asiallista selvitystä, ja niin ei asiaan sen koommin kajottu.

Mutta mies, joka oli häntä lyönyt ja siten saanut aikaan koko häläkän, oli poissa, eikä kukaan löytänyt häntä.

Seuraavana iltana saattoi taas syntyä metakka kylän jossakin toisessa reunassa. Siellä saattoi tulla astuen markkinatahdissa neljä viisi miestä ihan sikahumalassa; ja nämä saattoivat laulaa ja rähistä siinä määrässä, että kissaakin katonharjalla pelotti. Mutta minkäpähän heille voi? Kun he olivat päässeet jonkin askelen tielle, niin oli turhaa koettaa saada heitä kiinni.

Sillä siellä he pääsivät ihan samassa pakoon.

Ja totta puhuen, sehän oli vaan hullu Hansen, joka häiritsi Helmert Stokkemandia, laivanisäntä Örnin vartijamiestä. Kun tämä pimeässä astuskeli pitkää telakkakatua edes takaisin, niin saattoi hän yhtäkkiä pysähtyä kuuntelemaan, sillä sieltä kuului huutoa ja rivakkaita askeleita. Ja sitte se olikin muurari ja tasavaltalainen Otto, liikanimeltä Mac Donald, joka sieltä tuli semmoista vauhtia, ettei olisi luullut juopuneen sitä kestävän. Melkein joka ilta kulki hän siitä ohitse, puri hammasta ja huusi tunnuslausettaan. "Ei mitään pohatoita, ei mitään ylimyksiä! pelkkiä muuraria ja vapaita porvareita!"

Mutta Helmert Stokkemand tunsi tuon jutun jo ennestään. Hän ei sen vuoksi virkkanut mitään nyt, vaan kääntyi naurahtaen ympäri ja alkoi uudelleen kierroksensa pimeän telakan ympäri.

Vartijamies sellaisenaan olikin sitä lajia väkeä, joka puhuu vähän, mutta tietää kaikki. Hän tiesi tällä kertaa siksi paljon, että tie, jota Otto meni, vei Milenin matamin mökille, samalle paikalle, missä hän aivan varmaan tiesi pistäytyneen noiden neljän äskeisen juopuneen sekä senkin miehen, joka ulkomaalaista löi.

Milenin matamin mökki oli kylän ulkoreunassa, korkealla ylhäällä jyrkässä kuopanteessa. Se oli vakinaisena tyyssijana kylän kaikille juopporentuille, Otolle, liikanimeltä Mac Donald, Aleksanderille, jota myös kutsuttiin Aleksander Suureksi, Petter Naskenille eli Naispetterille ja monen monelle muulle. Ja kun nämä istuivat tuolla ylhäällä, leveän pöydän ympärillä juomassa, niin saattoi se kylläkin kuulua kokomoisen matkan päähän.

Muuten Milenin matamin mökkiä kokonaan väistivät kaikki selvät ihmiset, vallankin koska Peter Naskenilla oli ilkeänä tapana heitellä tyhjiä pulloja tielle joten oli hengenvaarallista niille, jotka sitä myöten kulkivat. Niinpä muutamanakin iltana, kun poliisipalvelija Skeien oli heitä aivan läheltä vaanimassa, oli hän vähällä saada surmansa Peterin tyhjistä pulloista.

Vaan silloinkos Skeien raivostui, ja seuraavana päivänä meni hän matamin luokse, pani kätensä nyrkkiin pöydälle ja alkoi selitellä niinpäin, että matami ei enää milloinkaan saisi mokomaa liikettä harjoittaa. Mutta matami oli sukkelampi kuin itse Skeien, ja puoli tuntia myöhemmin istui hänen miehensä ja Skeien yhdessä juomassa. Milen selitti siinä poliisipalvelijalle, että he pitivät talossaan siivoa elämää, ja että hän itsekin sai matamiltaan rokkiinsa, milloin hän vaan tuli kotia pöhnäisenä.

Simon Skeien uskoi selityksen varmaankin todeksi, sillä hän ei enää milloinkaan ollut tuolla ylhäällä vaanimassa, ja ainoastaan aamupäivin hän siellä sisällä vaan pikimältään käväisi "tarkastamassa."

Mutta muutamana päivänä istui ijänikuinen poliisimestari käännellen ja selaillen muistikirjaansa, sitä, johon hän merkitsi kaiken pahan, minkä hän kuuli seuroissa ynnä muualla.

"Kuules, Skeien," sanoi tuo ijänikuinen ja selaili, "minulla olisi eräästä asiasta kanssasi puhuttava. Minä kuulin sen äskettäin ihmisiltä, joihin luotan. Ihan varmaan, muistaakseni, merkitsin minä sen tänne… niinpä pitäisi minun se löytää… luulenpa koko merkitsemisen unhottaneeni."

"Ehkä koskee se sitä, tanskalaista, joka varasti homejuustoa kauppamies
Flokilta."

"Ei, hänen jäljilläänhän minä jo olen, Skeien — sellaistahan minä en enää merkitse muistiin."

"Ehkä koski se sitä naishenkilöä… poliisimestari tuntee hänet, joka nouti olutta avoimilta rattailta… hänet, jonka me saimme kiinni suolla."

"Saimmeko me hänet kiinni? No, mutta rakas Skeien, sitenhän taas se juttu on ihan selvillä… Ei, mutta Jumal'avita, ne tekevät minut ihan hulluksi, Skeien!… Ei, se ei ollut se asia — eikä myöskään tuo asia — — — mutta se oli — — — se oli ihan toinen asia… Mutta tässä se varmaan on, niin aivan oikein! Hyvä, Skeien, tässä se on:

"Matami Nilsenin, niin kutsutun Milenin matamin, luona pidetään kerrassaan irstailupitoja. Hävyttömät juopporentut laulavat rivoja lauluja ja heittelevät tyhjiä pulloja tielle."

"Mutta mitäs tämä sitte on, Skeien — mitäs tämä sitte on? Siitä minä en ole tiennyt mitään. Se olisi ollut pidettävä varalla, rakas Skeien. Sehän on hirveätä. Irstailupitoja, kerrassaan irstailupitoja."

"Niinpä niin, mutta minä olen puhunut siitä poliisimestarille ennen."

"Onko niin? — — Mutta sitä minä en muista. Tämä on niitä asioita jotka minä tahdon kirjallisesta ja vielä punainen viiva alla — — minä en enää muista mitään punaisia viivoja. — Oliko se jo lapsuudessani, Skeien, vai miten? — — — No, siitä on siis minulle kuitenkin jo ennen puhuttu — ja mitäs minä siihen sanoin?"

"Poliisimestari sanoi, että minun piti pitämän silmäni auki."

"Ja onko niin tehty?"

"On."

Skeien oli voitolla. Hän oli oikein pitänyt silmällä laitosta ja vieläpä joka päivä, varmuuden vuoksi; mutta itse asiassa ei hänestä siinä ollut mitään silmällä pidettävää. Yhtä hyvä oli, että juopottelu pysyttäytyi tuolla ylhäällä, kuin että juopuneita herroja olisi liikkunut keskellä kylää. Ja muuten ei juoppous siellä ollut paljoakaan suurempi kuin monessa muussa paikassa. Ja ne lauloivat vain isänmaallisia lauluja — ei ne ollut sikamaisia.

Poliisimestarilla ei ollut juuri mitään vastattavaa. Kun ei Skeienillä, hänen oikealla kädellään, ollut mitään silmällä pidettävää, niin eipä liioin hänelläkään.

Ja mökki jäi paikalleen, ja Skeien "tarkasteli," ja Naispetterin tyhjät pullot hyppelivät alas jyrkkää rinnettä.

Syysmyrsky.

I.

Tolder Röstillä oli ilmapuntari, jommoista ei kenelläkään koko kylässä. Ei siinä ollut mitään pitkiä kirjoituksia myrskyistä, kauniista ilmoista tai maanjäristyksistä: ei, laitos oli niin selvä ja yksinkertainen kuin suinkin: siinä oli mies ja vaimo, jotka varmaankin olivat aviopuolisoja, koska he eivät milloinkaan voineet olla yht'aikaa kotona. Kun oli kaunis ilma, koristautui vaimo ja tuli ulos sinisessä hameessa ja valkoisessa paidassa, mutta kun alkoi mennä pilveen ja pimetä, meni hän sisälle, ja heti paikalla oli mies ovessa. Hänellä oli leveäpäärmäinen hattu alipuolelle silmien ja lisäksi vielä sateenvarjo — sillä nyt oli hänen lähteminen ulos.

Röst oli saanut tämän harvinaisen kalun lahjaksi muutamalta laivurilta Edinburgista. Se seisoi pesukaapin päällä, kahden Jaappanista tuodun näkinkengän välissä, eikä kukaan saanut lupaa sitä siitä siirtää. Muutamana päivänä kun kapteeni Dührendahl tammea pelatessaan käski vaimon ottamaan ylleen puhtaan paidan, oli Tolderen vähällä puristaa kapteenin hienoa kämmentä.

Mutta kun ihmiset kävivät ja tirkistelivät ylös taivasta kohden ja tähystelivät oliko tuleva pilvistä vai selkeätä ilmaa, niin kysyttiin usein Tolderenilta:

"No, Röst, kumpi menee? — Mies vai ämmä?"

"Ne ovat molemmat ovessa."

"Aja mies sisään ja ämmä ulos!"

"Kunpa mies vain menisi; en minä vaan häntä estele!" tai:

"Ohoh, enpä usko, että tästä tulee säätä naisväelle."

Mutta tämä oli pelkkää viisastelua, sillä niin kauvan kuin ne seisoivat siinä molemmin, ei voinut mitään sanoa. Mutta jos vaimo hiipi kokonaan sisälle, ja jos mies kokonaan oli ulkona hattuineen ja sateenvarjoineen, niin saattoi helposti tulla sekä myrskytuulia että maanjäristyksiä, ja Röst käveli vain odotellen myrskynmerkkiä nostettavaksi, eikä kauvaa viipynytkään ennenkuin hän sen huomasi: lipputangossa suurta, tyhjän tervatynnyrin, joka taivasta vastaan näytti nyrkin kokoiselta.

* * * * *

Muutamana pilvisenä iltapuolena Lokakuussa painoi kuin epätoivo koko kylää; sillä nyt riippui tynnyri tuolla. Se ei tottatosiaan ollut kaunis nähdä, ja uusi telegrafisti, lihava Meier Kristianiasta, kerrassaan ällistyi, kun hän sen huomasi; — ja sitte huusi hän neiti Pelanderille:

"Oh, tuhat tulimmaista! katsokaa tuota ilkeätä pikitynnyriä, neiti
Pelander!"

Neiti Pelander nosti silmänsä paperikääreistään ja katsoi ulos.

"Ettekö te tiedä, se on myrskyn merkki?"

Hän oli pitkä, laiha nainen, samainen neiti. Pelander — noin kolmen- ja neljänkymmenen vaiheilla. Kovin hermostuneeksi hän oli käynyt sen jälkeen, kun hän oli tullut tänne länsipuolelle. Ylämaan luonne hänessä kuitenkin vielä säilyi, ja hän pelkäsi suurta, mustaa merta, joka mylvi pitkät syysyöt. Hän jäi istualtaan katselemaan tynnyriä hetken aikaa; se riippui tuolla ihan hiljaa. Sitte hän ikäänkuin säpsähti, ja hän sanoi:

"Hyi sentään — niinpä kai tullee tuollainen hirveä syysmyrsky jälleen"

Niinpä, olihan jotakin sellaista kaikesta huomattavissa!

Tolder Röst otti varmuuden vuoksi ylleen kaulaliinan, minkä hän kuitenkin kääri mekkonsa alle; sekä pitkävartiset saappaat — sillä eihän hän tiennyt, milloin sade tulee. Hetken perästä oli kallis lasti Hampurista tullattava, ja voihan se kestää kolme, neljä tuntia.

Tiellään meni hän "pörssin" kautta, missä hän luki tuoreimmat uutiset ja puheli tuttujen kanssa. Sitte laski hän edelleen alemmas puhellen kaikkien kanssa, joita hän tapasi. Saavuttuaan laiturille astui hän sen päästä päähän muutamaan kertaan ja puheli sillä välin muutaman luotsialuksen miehistön kanssa, joka juuri oli tullut satamaan. Heiltä sai hän tietää, että meri majakan luona oli levottomana.

"Eikäpä näy Albatrossiakaan," sanoi jaalan miehistön vanhin.

Se oli pitkulainen kari taivaanrannalla, jota niin kutsuttiin. Kun sää oli seestä ja ilma läpinäkyvää, niin kohosi kari ja näytti linnulta, joka seisoi vedenrajassa levitetyin siivin. Kun ilma oli oikein kaikkein selkeintä, niin liiti koko lintu ilmassa; mutta useimmiten ui se pää ja pyrstö näkyvissä. Mutta kun tuli myrsky vihmoineen ja sateineen, meni lintu sukelluksiin. Niinpä tänäänkin. Ei siitä nähnyt edes pyrstönhuippuakaan.

Se oli myöskin rivon sään merkki.

Pimeän tullessa olivat hampurilaiset viinit ja sikarit tullatut Mutta niinpä seisoikin Röst ja polki jaloillaan, vaikkakin hänellä oli pitkävartiset saappaat. Ja olipa jo aikakin hänen päästä lähtemään, sillä häntä jo palelsi. Hän otti muistikirjansa ja kääri sen kokoon, pani lyijykynän paikoilleen, ja pisti sen povilakkariinsa. Ja sitten pani hän mekkonsa nappiin ylhäältä alas saakka.

Mutta seisoessaan siinä noin, tunsi hän, että lounaasta tuli kylmiä puuskauksia. Meri kohosi ja lainehti kohisten laiturin alla niin, että patsasten ympäri vaahtosi Kaukaa ulapalta kuului kumeata jytyä, ikäänkuin jotakin oikein pirullista olisi ollut yhdellä koolla tuolla Tanskan puolella.

Tolderen niisti nenänsä, pisti nyrkkinsä mekon lakkareihin ja nousi ylöspäin.

* * * * *

Aivan oikein, samana yönä tuli myrsky. Se kävi ihan kautta kylän, ja sateen sekä usvan, jonka se mukanaan toi, ajoi se kauvas maalle. Itse pysähtyi se lähempänä merta ja käyttäytyi harvinaisen ankarana, ponnisteli voimiaan kellari-ikkunoista alkaen katonharjaan saakka ja toitotti alas savutorvista, kuten tuomiopäivän pasuna. Ja aikaisin aamusella, kun kyökkipiian piti kohentaa hiilustaa, syyti se nokea paksulta hänen nenäänsä niin, että hänen täytyi suojella itseänsä käsillään, jottei henkeänsä menettäisi.

Meren kanssa ei nyt ollut leikkimistä, ja ne, joilla oli väkensä siellä, olivat kovin huolissaan. Kaja, pesueukko, seisoi ja itki suolavettä lipeeseensä puolenpäivää, sillä hänen poikansa oli Pohjanmerellä, ja siellähän sanottiin olevan niin kovin vaikea purjehtia.

Mutta kallishan on aina kallista. Norjalaisia merimiehiähän ei ole joka paikassa, ja yksitellen tulivat he kotia tälläkin kertaa. Siellä oli miestä parinkymmenen ijästä ja vanhempiakin aina kaljupäiseen ukkoon saakka. Niin, nyt he olivat tuolla kotona jälleen, ja se oli Norjan maata, jota he polkivat, joten oli onnena pidettävä, että he olivat niitä kuin olivat.

Mutta kummallista kylläkin tunsivat he itsensä ikäänkuin vieraiksi tällä kotipaikallaan, ja kun he seisoivat laiturin päässä ja katselivat ulapalle, saattoivat he huomata, että he ja tuo mylvivä, raskaskuohuinen meri olivat ikuisia ystävyksiä, huolimatta niistä vaivoista, joita he siellä olivat kärsineet ja huolimatta niistä, joita he varmaankin vielä tulivat kärsimään.

Mutta siellä oli toisia, jotka eivät olleet ystävyksiä meren kanssa tuolloin. Alitullimies Abet asteli tuntikausin laiturilla ja odotti laivaa Fredrikshavnista, ja vaikka hän tyhjensi taskumattiansa pitkin, siemauksin, palelsi ja vilutti häntä sittenkin. Eikä muitten tullimiesten ollut lämpöisempi. Eikäpä onnenpojaksi voitu juuri kutsuakkaan mokomata, istua tuolla tapaa odottamassa jok'ikinen yö. Kymmenestä kahteentoista se toki vielä kävi päinsä, mutta myöhemmäksi kun luisti, niin oli hyvä, ellei uni vienyt voiton.

Varmaankin he tahtoivat näyttää virkeiltä tuolla istuessaan; mutta totta puhuen oli heidän hartain halunsa sittekin päästä kotia ja laskeutua toiselle korvalleen, Heidän piti sen vuoksi ottaa huomioonsa, kaikki mitä huomattavana oli, saadakseen silmänsä pysymään auki. Niinpä senkin, että tuolta tuli lentäen vanha häikääntynyt kärpänen, minkä lampunvalo oli unesta herättänyt. Sitä kärpästä he tarkkasivat;, he näkivät sen surisevan hetken aikaa lampunlasin ympärillä, sitte yhtäkkiä lentävän kauvas huoneeseen, mutta taas yhtä nopeasti palaavan takaisin, lentävän lamppua vasten semmoisella vauhdilla, että syöksyi päistikkaa pöydälle, jolla sitte makasi potkien.

Nuo kolme tullimiestä istuivat siinä miettien, mitähän tuo kärpänen tuossa vehkeili, se kun lenteli ympärinsä, vaikka sillä oli täysi valta mennä asettumaan levolle. Ja he miettivät edelleen, että jos se nyt asettuisi lampunjalalle, niin höyrylaiva varmaankin tulisi, sillä kello läheni jo kolmea, kunnes heidän päähänsä yhtäkkiä pälkähti, että oli kumma, että tuo kärpänen vielä eli, ja että se nyt varmaankin pian oli käypä kiinni kärsällään, paisuva ja paksuneva. Mutta lopulta kärpänen heiltä katosi, kaikki katosi — kunnes yksi joukosta torkkui ja nukahti. Sitte istuivat toiset heti silmät auki, ikäänkuin he eivät muka olisi silmiään edes rävähtäneetkään.

Ja sitte rupesivat he yhdellä kertaa puhelemaan salvumiehistä ja purjealuksista.

"Eilen saapui venäläinen soima."

"Saapuiko todellakin?"

"Saapuipa niinkin — se on varmaankin jo viides soima."

"Ne ovat kiusallisia noin monet soimat."

"Ovatpa kylläkin."

"He ovat kirjoittaneet ja kutsuneet Kristian Kallandjaa, tuota rakennusmestaria. Hänen tulee tarkastaa ne Örnillä."

"Kyllä kannattaisi olla salvumiehenä. Niillähän on neljä markkaa päivässä yksinkertaisesta työstä."

"Niinpä niillä on. Mutta missä ovat niiden rahat seitsemän päivän perästä? Minne ovat ne joutuneet? kysyn minä. Minä sen tiedän. Ne ovat matami Milenillä ja Jennyllä, tuolla, jota he kutsuvat Jenny Rataplaniksi, ja ne ovat nauha- ja rihkamakauppiailla. Eiväthän ne voi pitää killinkiä, kun niillä se on. Sehän ikäänkuin polttaa niiden kämmentä. Minä tapasin äsken Simen Mortensenin — — —"

"Vieläkö hän elää?"

"Elääpä niinkin. Hän käy nahjustamassa Örnillä. Örn pitää häntä pelkästä säälistä; mutta sitä vaan hän ei tahdo myöntää. Hän vaan tuhlaa. Kuusi markkaa kerrallaan vanhalle ämmälle; sen piti saada uusi puku, ja kaksi markkaa Petralle — tämän piti saada jotakin kaunista sunnuntaiksi — — pitihän nuorison saada koristaa itseänsä, sanoi Simen. Minun olisi tehnyt mieleni pyytää häntä pitämään silmällä Petraa. Sillä tämä ja Hansine Gyldenlakken juoksentelevat poikain kanssa varhain ja myöhään, ja jos se saa jotakin kaunista yllensä, niin käyvät ne liian persoiksi hänelle."

"Niin, se on sievä tyttö."

"Onpa niinkin. Ja onpa se jo oppinut itseänsä heittelemäänkin, vaikkakin käy vain kahdeksatta."

"Eipäs sitte, nuoriso ei ole ujo nykyään."

"No, se ei ole ollut milloinkaan ujo, isä."

Tämän viimeisen lausui kapakan Torgersen.

"Eipä vain, eipä vain; eihän se ollut milloinkaan."

Tämän jälkeen he eivät enää puhelleet, mutta tuijottivat suoraan eteensä, kuten uniset ihmiset tapaavat tehdä.

Mutta sitte sanoo viimeinkin vanha Torgersen, että onkos tämäkään laitaa. Mikseivät he menneet levolle? Näkihän hän, että heitä nukutti… Nyt sopi heidän mennä levolle, hän kyllä pitäisi huolen höyrylaivasta.

Tähän he nyt suostuivat paremmin kuin hyvin. Ja he asettuivat levolle niin hyvin kuin voivat, ja jättivät niin Torgersenin edelleen istumaan. Hän olikin mies oikealla paikalla. Hän oli vanha merimies ja niin valpas, että joku kertoi hänellä olevan silmät auki kaikkein paraimmassa unessaankin.

Torgersen istui siis ja nukkui.

Muuten oli kylläkin paikallaan istua tuolla tapaa. Mitään hauskaa ei täällä ollutkaan. Silloin tällöin kuului myrskyn ulvontaa — ja hetken matkan päässä temmelsi meri.

Heti tullipaikan alapuolella oli jono kala-aittoja, ja niistä pisti ulos muutamia pimeitä laitureita.

Alhaalla kala-aittojen luona oli ilta tullut aikaisin. Se oli tullut niin hienosti, niin vähin erin, ettei kukaan siitä tiennyt, ennenkun se jo oli tullut. Oikein hirvittävän mustana oli se tunkeutunut ahtaitten, epäterveellisten kujien kautta sisimpiin komeroihin ja soppeihin. Siellä oli sadevesi valunut yhteen ja muodostanut lätäköitä, joihin vesi katoilta kaiken yötä lorisi kosteassa ilmassa. Ja kauvimpana sisässä ähki yö nukkuen, vielä kauvan senkin jälkeen kun hämärä päivä oli ulkopuolella jo alkanut. Mutta viimein hiipi se sieltäkin pois, samalla tapaa kuin oli tullutkin.

Juuri silloin, kun se oli hiipinyt pois, kuului vihellys tuolta kaukaa ulapalta — höyrylaiva Fredrikshavnista oli siellä.

Nyt alkoi liikettä. Tullimiehet tulivat alas, ja etäisimmälle laiturille ilmestyi mies, joka ei ollut tullimies, mutta joka sittekin odotti höyrylaivaa. Hän katseli hetken merelle, sitte haukotteli hän niin että hän täydesti huusi, käännähti ympäri ja jäi astuskelemaan edestakaisin, odottaen, kunnes laiva laskisi rantaan.

Kantaja Nils Kjilen oli maannut kauvan ja hyvin säkkien välissä Olsenin tavaramakasiinissa. Hänellä oli oma taitonsa sovittautua niitten väliin, mutta sitä taitoa ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse. Nyt tuli hän ulos, kädet housujen vyötärössä, ja ravisti kylmänväreet itsestään. Mutta sitte muisti hän yhtäkkiä, että hän oli edellisenä iltana ollut jyskyttämässä Jenny Rataplanin ovelle, mutta tämä oli hirveästi ärähtänyt sisältä ja kysynyt, olisiko siellä joku, joka tahtoi väkisin tulla sisälle; siinä tapauksessa oli hänen heti meneminen noutamaan konstaappelia. Hän taas oli sanonut, että se oli vaan hän; mutta sitte oli tämä vaan käskenyt häntä lähtemään merille. Siitä hän nyt suuttui; sillä häntä pahasti aavistutti, että Peter Nasken makasi rahilla, missä hänen itsensä oli tapa levätä. Hän läksi silloin leipurin aidan taakse, rauhoittui siellä ja nukkui.

Pilvet riippuivat vielä harmaina alhaalla, mutta aamu tunki kuitenkin esille yhtämittaa, keskeytymättä. Ja kun sitte täyttä päätä lankesi valoa pilvipeitteen välistä, niin tuli parvittain kalastajaveneitä maalle päin, ja turskat, silakat ja hailit potkivat ilmi elävinä kalasäiliössä. Nyt tuli iloisempaa laitureilla. Kalaämmät tulivat rantaan, ja vientikauppias Salvesen seisoi aina tekemässä kauppoja ensimmäisen veneen kanssa.

Mutta muutamia tunteja myöhemmin, kun ihmiset tulivat ostamaan kaloja päivälliseksi, oli siellä sellainen elämä ja liike, että muudan kalaämmä, joka vyötäröltä oli viisitoista vaaksaa ympärinsä, juostiin nurin, mikä tapaus lienee luettava ihmeitten joukkoon. Ylhäällä kylässä oli vaan harvoja ihmisiä nähtävänä, ja tiellä oli niitä tuskin ainoatakaan. Ja ne, jotka siinä kulkivat, kulkivat kukin erinänsä ja olivat sennäköisiä, miltä näyttää, kun on välttämättömällä asialla. Ainoastaan kerran kulki siitä päihtynyt maalaispoika ajaen. Hän oli ollut kylässä ja myynyt säkillisen sianporsaita saksalaiselle. Mutta nyt oli spanjalais-Anna viekoitellut häneltä enemmän kuin puolet hänen rahojaan. Ja kun hän ajatteli, mitä isä-ukko oli tästä sanova — hän, jonka mielestä jo oli hirveätä, jos poika osti yhden rullan tupakkaa —, niin tuli hän koko hyville tuulelle ja löi hevosta selkään, jotta pitkät juomut jäljille nousivat.

Kappaleen matkaa edempänä oli vanha tie, jota ajaen kulkijat nyttemmin vähän käyttivät. Täällä oli puita jonossa kirkkomaalle saakka, sen sivutse panimolle ja yhä edelleen loppumattomiin. Tämä tie oli jotensakin autiona, paitsi puolipäivisin, kun hautakellot kajahtelivat. Silloin kulki sitä musta saatto, joka vei kuollutta hautaan, missä sen piti maata ja nukkua niin kumman raskaasti kukkien alla. Mutta myöhemmin iltapuolella ei sieltä kulkenut ainoatakaan ruumissaattoa, vaan siellä juotiin ja räyhättiin; sillä tuohon aikaan ostivat monet olutta tuolla ylhäällä ja vieläpä oikein tynnyrittäin — niinpä niitä siellä saattoi tavata neljä, viisi, jopa puolen tusinaa. Ja nämä jakaantuivat eri suunnille; muutamat menivät kylään, useat kuitenkin poikki tien, mäkitöyryjen taakse. Tai istuivat ja joivat he pensaitten juurilla, spanjalais-Anna keskellään. Hän sai silloin tyytyä vain kantajiin; joka päivä ei näet kylään sentään tullut kunnon maalaispoikia porsaineen.

Eikäpä siellä ollut ihan pahinta istuakkaan. Monet jätkistä olivat koko reippaita, ja tynnyriolut oli väkevää, mitä siinä lisäksi sitte lienee ollutkaan. Ja pensaat suojasivat niin hyvin, että siellä voi kauvankin istua palelematta.

Mutta kauvaa eivät pensaat enää antaneet suojaa; sillä hiljalleen, mutta taukoamatta vei tuuli puitten lehdet. Useimmiten oli mieli käydä apeaksi, kun näki miten se reuhtoi ja repi saadakseen ne irti. Nyt ei ollut enää pienintäkään huvia kävellä puistikoissa. Siellä näytti kaikki siltä kuin ainakin perinpohjaisen puhdistuksen jälkeen. Syksy ei sietänyt kesäkoristuksia, ja sen vuoksi se teki tehtävänsä kaikkialla. Nurmikot, joilla pikku tyttöset ennen olivat puseroissaan ja valkeissa sukissaan loikoneet ja potkineet, olivat nyt märkinä ja keltaisina, ja georgiinit näyttivät nyt vanhoilta likasieniltä, riippuessaan tuossa surkean näköisinä taittuneilla korsillaan. Jonkun revityn päärynäpuun ylimmässä huipussa riippui kenties yksi ainoa sitkeä päärynä, tuulessa heiluen. Kolkkoa oli elo nyt. Niin kauvan kuin oli päivää, oli sentään kullakin omat ajateltavansa ja tehtävänsä; mutta kun ilta tuli, silloin sitä asetuttiin kädet ristiin ja annettiin ajatuksien mennä omia teitänsä, ja kun käänsi silmänsä kolkkoon syysiltaan, tuntui vallan turhalta edes ajatellakkaan, että kesä enää milloinkaan oli tuleva takaisin. Ja ihan tietämättänsä saattoi ruveta haikeasti kaipaamaan kesää, sen lämmintä taivasta, suvisia iltoja ja pitkiä, valoisia öitä.

Silloin saattoi äkkiä kuulua ääni sellainen, minkä valittaja päästää. Se oli kissa, joka kulki ja porasi ulkona märässä ilmassa; se porasi toden totta epäselvällä, suruisella äänellä. Se muisteli varmaan sekin mielellään kesää, vallankin iltoja, noita suloisen myöhäisiä iltoja, jolloin kuu himmeänä kulkee alhaalla. Silloin oli senkin vallan toista. Sehän oli kerrassaan miellyttävää liikettä, kun yhdessä muutamain muitten hyväin ystäväin kanssa saattoi käydä kaidepuilla, kuljeskella turvallisessa puolipimeässä, hiiviskellä ihan minne vaan itse halusi, seisoa kiemaillen ja kehräten valkoisen naaraskissan edessä, kunnes tuli toinen nuorempi, joka tuota valkoista halusi. Silloin kyyristyä kokoon ja kiemurrella kuin ankerias — tai juosta niitten perässä, jotka karkasivat aidan yli, ja vuoron taas riippua suurena, mustana keränä ja huutaa, huutaa oikein sydämen ilosta, pitkään loppuääntä vetäen, niin että ihmiset unissaan puivat nyrkkiään, arvellen jonkin pirun siellä olevan liikkeellä.

No, eihän noita asioita nyt auttanut ajatella. Eipä, Jumal'avita! Ne semmoiset illat eivät niinkään pian palaja. Nyt sai se vaan ravistella sadetta yltänsä ja koettaa päästä johonkin kuivaan katokseen tai muuhun sellaiseen — sateesta ei se ollut milloinkaan pitänyt.

Kun kissa oli asettunut asemilleen halkolavan taakse, olivat vain ani harvat ulkoisalla. Mutta alhaalla laiturin luona, leipurin lankkuaidan takana seisoi Nils Kjilen ja kiroili Jenny Rataplania alas kuumimpaan kuumuuteen. Sillä, mistä tuli mustan pirun saada paikkansa, ellei hän ottanut huostaansa noita tuommoisia? — Tänä aamuna, pitkät ajat tähysteltyään, oli Nils nähnyt ison englantilaisen merimiehen astuvan ulos hänen pesästään. Se oli oikean murhamiehen näköinen, jommoisen kanssa ei Nils Kjilenillä ollut lainkaan halua ruveta tekemisiin — ja nyt taasen! Eikö totta vie, se istunut tuolla sisällä tänäkin iltana, hän, tuo englantilainen. Ja Jenny tarjoili hänelle sekä voileipiä ja savustettuja sillejä että ryyppyjä. Olisipa tuo edes ollut Peter Nasken, joka kumminkin oli norjalainen! Mutta mokoma ulkomaalainen. Kaikki naiset olivat hirtehisiä — muuten oli Nils Kjilen valmis painumaan maahan siinä, missä hän seisoi.

Mutta hän jäi seisomaan, joten se, mitä hän sanoi, oli kylläkin totta. Hänellä kaiketi ei ollut muu edessään kuin nukkuminen Olsenin tavaramakasiinissa tämäkin yö; tunkeutuminen sinne sitä tietä, jota ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt.

II.

Tullimies ei tiennyt, mitä uskoa ilmasta. Oli tosin vähän selkenemään päin, mutta mies ei vaan mennyt sisälle. Se seisoi yhä vaan ulkona sadetakkineen ja sateenvarjoineen. Mutta kun Röstiltä kysyttiin, oliko akka ulkona, ja hän vastasi ei — niin suuttuivat ihmiset koko ilmapuntariin.

Vai niin, vai ei hän ollut? Eikö hän ehkä ollut ihan terve, mitä? — — Niin, antakoon hän anteeksi, mutta he eivät, totta tosiaan, voineet ottaa kalosseja jalkoihinsa siitä syystä, että ämmä oli juonikas… Nythän selkeni. Pilvet erkanivat toisistaan kuin untuvat. Tuo sade häjyläinen vaan oli ollut ylhäällä niitä samentamassa.

Mutta kun aurinko puolipäiväsin tuli esille, tuijotti se vain ja paistoi. Lämpöä se ei antanut. Ja kaukana alhaalla merenkalvolla oli luoto väjyksissä, se vipatti vipattamistaan — ylös vai alas, sitä ei kukaan voinut niin varmaan sanoa.

Muutamia miehiä, jotka varhain polttivat tupakkaa Örnin telakassa, koska heidän oli kielletty kaduilla polttamasta, istui tänä iltapuolena muutaman halkopinon takana ympyrässä. Siinä noin istuessaan tähystelivät höyrylaivaa, joka hinasi kuunaria kaukana ulapalla ja tuumivat, kummallahan oli parempi elinkeino, kuunarinko kapteenilla vai höyrylaivan perämiehellä. Mutta istuessaan ja tähystellessään ulapalle välähtää heidän silmiinsä jotakin tuolta ihan molempain alusten takana olevalta luodolta. Tätä he eivät oikein voineet ymmärtää ja luulivat ensin, että se tuli majakasta. Mutta sitte välähtää uudelleen ja vieläpä niin kovasti, ettei moista milloinkaan voinut majakasta tulla.

Miehet eivät pitäneet tästä välkkeestä silmiinsä. He siirtyivät halkoläjän taakse ja sitte taas toiseen paikkaan — — —

Myöhemmin päivällä, kun alkoi pimetä, ottivat nuoret naiset Petra ja Hansine Gyldenlakken muutamia heleitä pyhäpukineita yllensä, läksivät ulos, kävelivät ja kiekailivat, että he miesväen mielestä näyttäisivät reippailta. Mahdollista kyllä on, että he myös vilkaisivat ylöspäin ja käyttivät silmiäänkin. Petralla ne olivat ruskeat ja Hansinella siniset. Ja sitte he nauroivat niin, että he kumartuivat sekä eteen- että taaksepäin.

Tätä ei kestänyt kauvaa, sillä kaksi merimiestä seurasi heitä. Miehet olivat ensin alussa vähin hämillään ja joka kerta, kun he joutuivat ihan tyttöjen kintereille nyhkäisivät he toisiansa ja kiraisivat vieraalla kielellään. Mutta kun sitte Hansine Gyldenlakken kääntyi, katsoi heitä molemmilla sinisillä silmillänsä ja nauroi niin asettui heti kakki mitä parhaampaan järjestykseen, ja he astuivat yhdessä kaksitellen, "jotteivät liikennettä estäisi."

Ensiksi astuttiin alas laiturille. Täällä osti Kristian leipurilta leivoksia, ison pussin täytenään. Sitte käytiin pitkin tietä, jolloin miehet saivat pitää heitä vyötäröistä, miten paljon vaan tahtoivat. Ja tuolla edempänä, missä he löysivät istuinpaikan, saivat he ottaa heidät kiinnikin ja suudella heitä, jolloin taas Petra ja Hansine kietoivat pehmeät käsivartensa heidän kaulansa ympäri.

Sinä iltana oli niin lämmin. Maasta nousi kuin höyryä, ja tuntui ihan siltä kuin olisi ollut Juhannus. Noilla kahdella ei ollut vähääkään sitä vastaan, että miehet suutelivat heitä.

Mutta istuessaan siinä ja kuiskaellessaan toisilleen asioita, joita ei kukaan toinen saanut kuulla, säpsähtävät he yhtäkkiä, sillä kova valo välähti tuolta ulapalta — tuolta meren mustasta pilvestä.

"Voi Jumala, tuolla salamoitsi," sanoivat nuoret naiset ja tahtoivat riipaista itsensä irti, sillä nyt he pelkäsivät.

"Ei se ole vaarallista — ne ovat vain kalevantulia," sanoivat miehet.
"Ne eivät jyrise. Ne eivät tee hivuskarvankaan vertaa."

He istuivat vielä ja pitivät Petraa ja Hansinea vyötäröstä ja käsiranteista sekä tahtoivat saada heidätkin jälleen istumaan; mutta eipäs, nämä eivät tahtoneet istua siinä näin, kun salamoitsi. Olivathan kalevantuletkin myös salamoita, ja salamoita he pelkäsivät hirveästi — — "Jumala! nehän voivat iskeä ihmisen hengettömäksi."

Heitä ei enää kauvemmin voinut pidättää. Ennen olivat he olleet niin ihmeen hyviä sylilapsia. Sekä Henrik että Kristian olivat saaneet luvan saada tavata heitä seuraavana iltana ja saada tavata heitä aina tuontuostakin. He olivat toistensa näköiset — olivat he sanoneet —, he eivät tahtoneet keitään muita armaita itselleen, y.m. tuollaisia imanteita. — Mutta nyt olivat he sangen kalpeita molemmat, he seisoivat ja tuijottivat eteensä yhtä kirkkain, pelkäävin silmin, ruskein ja sinisin, kuin kaksi pientä lintua.

Miehet seurasivat heitä kylään, vaan eivät saaneet lupaa koskea heihin — paras oli käyttäytyä siivosti nyt; entäs jos nyt tulisi tuomiopäivä — sanomissa oli seisonut, että muudan mies, joka eli useita vuosia sitte, oli sanonut, että se tulisi tänä vuonna; ehkä todellakin!…

Kun Petra ja Hansine oli mennyt kumpikin kotiansa, kävelivät miehet vielä hetken yhdessä. Tuo salama oli hieman kiusallinen; olipa tottatosiaan. Mutta viisi siitä; asiat selvenivät kai jälleen. Naisväki on aina vähän arkaa ukkoisilmalla. Piti vaan odottaa, kunnes tuli kaunis ilma.

He astuivat katua ylös ja alas muutaman kerran. Näkivät välistä, miten välähti etelässä päin — kerran ja sitten useita kertoja, viimeisenä kertana, kun tuolta alhaalta välkähti, luulivat he pitkän ajan perästä kuulevansa kumeata ääntä, semmoista, kun tykeillä kaukana ammutaan.

He eivät kuitenkaan siitä enempää välittäneet kuin äsken salamastakaan, ja kun he hetken perästä istuivat kotona ja paraikaa riisuivat vaatteita yltään, näkivät he kyllä jälleen välkähtävän ja kuulivat vieläkin kovemmasti jyrisevän; vaan he nukkuivat heti, kun olivat päänsä aluselle kallistaneet.

Mutta keskellä yötä heräsi koko kylä ukkoisilmaan, joka oli pidettävä tavattoman rajuna näin myöhäiseen vuodenaikaan. Kattoja ihan reviskeli, ja salamat olivat vallan korventaa, vaikka ummisti silmänsä kuinka tarkasti hyvänsä.

Entäs naisraukat Petra ja Hansine Gyldenlakken ja muut myöskin! Ne makasivat nyt ja värisivät patjojen alla kuin haavanlehdet.

Eikös käynyt niin, kuin he sanoivat; nyt kohtasi heitä rangaistus! Voi Jumala! nyt tuli varmaankin viimeinen tuomio! — Ja miten oli käypä heidän, jotka olivat niin syntisiä? — heidän, jotka olivat antaneet Kristianin ja Henrikin ottaa heitä vyötäröstä ja suudella heitä — ja jotka olivat puolittain luvanneet olla heidän armainaan — voi, mitä oli heidän nyt tekeminen? — Niin, jos vaan Herramme antaisi maailman jäädä asemilleen huomiseksi, niin he kyllä tekisivät kääntymyksen ja ottaisivat herätäksensä — — eivätkä he milloinkaan enää istuisi kenenkään sylissä eivätkä antaisi kenenkään suudella itseänsä — eipä totisesti, ei kenenkään maailmassa.

He makasivat pää oikein patjan alla ja pyysivät ja rukoilivat, ja he kutsuivat Herraamme hyväksi, jos hän heitä kuulisi ja niin he tekivät lakkaamatta — kunnes heistä ukkonen tuntui kuuluvan vähemmän vaaralliselta.

Sitte nostivat he päänsä kuumankosteasta patjasta ja huokasivat niin viehättävästi ja vapaasti — ja nukkuivat pois ihan tietämättänsä. —

Ja sittepä oli maa hyvässä kunnossa seuraavana päivänä.

Pilvet oli kuin pois puhallettu, ja sinisenä levisi taivas ilman ainoatakaan hattaraa. Ja päivä paistoi niin lämpimästi kuin kaikkein kauniimpana sydänkesänä.

Nyt tuli tullimiehen hienohelma ulos kaikkein sinisimmässä puvussaan, ja mies sateenvarjoineen korjasi luunsa, minkä kerkisi, vaikkei Röst häntä tölmäissyt edes pikkusormellaankaan.

Mutta tänä päivänä, jona kesä ikäänkuin kaukaa huusi: minä elän vielä! — tänä päivänä auttoivat kaikki puolestaan kesäntekoa vielä kerran tänä vuonna. Varpunen visersi puolialastomissa, kirjavissa puissa, päivän puolella pitivät muutamat kärpäset kesä-iloansa ja illempana istui sirkka laulaen heinikossa.

Ja niin on lopuksi sanottava, että tämä päivä kesäviesteineen päättyi jotensakin hiljaa, ja kuu nousi ylös särmikkäänä ja vähenevänä. Se seisoi ja katseli niin tylsästi, että toinen silmä enimmäkseen oli ummessa ja suu väärällänsä.

Nytkös ihmiset pääsivät jalkeille! Kaikkien piti päästä ulos näkemään, että oli saatu kaunis ilma, ja itsepä turvalaitoksen vanhat ontuvat ämmätkin seisoivat portailla ja sanoivat huoaten: "Voi Jumala sentään; nythän saapi itseänsä oikein päivällä paistattaa!"

Neiti Pelanderin, jota ei myöskään enää ollut kadulla näkyvissä, teki mieli aukaista ikkunat. Se oli merelle päin, ja kun hän näki tämän siinä kuutamossa lepäävän, niin huomasi hän äkistään, että merikin saattaa olla kaunis. Se ei ollut enää hurjana eikä uhottelevana; ei, se lepäsi tuossa niin lempeänä, melkein ikäänkuin anteeksi anovana — ja niin kumman vakaisena ja tyynenä.

Silloin pälkähti neiti Pelanderin päähän ajatus, että jos huomiseksikin tulisi kaunis ilma, niin tekisi hän pitkän kävelyretken pitkin meren rantaa, etsisi valkoisia kiviä ja näkinkenkiä, joilla hän sitte voisi koristaa kukkapöytänsä.

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun hän vaan ajatteli tätä retkeä, sillä siitä oli jo niin hirveän pitkä, kun hän oli ollut oikein liikkeellä; pitkät ajat oli hänen ainoana päivätyönänsä ollut kamalat sähkösanomat myrskyistä ja haaksirikoista.

Mutta huomenna oli hän pyytävä vanhan Pedersenin seuraansa, ja sitte oli hän menevä pitkin meren reunaa ja palaava kotia vanhaa tietä, jonka molemmin puolin puita — — —

Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään, tuli telegrafisti Meier sivutse kulkien ja nyökkäsi ylös. "No, seisotteko ihan siellä ylhäällä, kaiken kansan yläpuolella.

"Neiti Pelander?… Siinä teette muuten aivan oikein. Jumala varjelkoon teitä tulemasta ulos! Täällä näet tapellaan, kun tulee kaunis ilma. Siitä, kun läksin kotoa, tähän saakka olen nähnyt kolme taistelevaa paria. Kaksi paria heti täällä ylhäällä — makasi vieritellen itseänsä kadulla kolmas paineli toisiansa seinää vasten… se oli tuo porsas Peter Nasken ja postimies Paal — — — he seisoivat toistensa korvanpäitä repien — — niin, niin, vielä on urhoja Pohjolassa, neiti Pelander!"

Meier astui edelleen. Hän oli kovasti hienona tänä iltana: heleänsininen syystakki, hansikkaat ja hopeahelainen keppi. Suottapa hän ei ollutkaan itseänsä siistinyt; sillä nyt hän oli menossa neiti Maja Salvesenin luo, istuakseen hänen luonaan sohvassa. Kauppias oli näet Farsundissa eikä palannut kotia neljään päivään, eikä hänenkään sen vuoksi tarvinnut seisoa ulkona töhrimässä. Ei, hän saattoi tulla ihan sisälle, ja se oli paljoa säädyllisempää!

Telegrafisti ja neiti Salvesen eivät olleet ainoat, jotka tätä iltaa rakastivat. Kun kuu nousi korkeammalle ja levitti viheriänkeltaista valoansa hiljaiselle syysmaisemalle, näki se isoja nuorisojoukkoja siellä kulkemassa — sekä Henrikin ja Tetran että Kristianin ja Hansinen — hänet kultakutrineen. Niinpä niin, vanha kuu tunsi tuommoiset kultakutriset — se tunsi kaikki naiset, sekä vaaleat että tummat — ja ne olivat jotensakin yhdenlaiset: kaikki riippui vaan tuulesta.

Katsoppas nyt Petraa ja Hansinea! Paljon mahdollista, että he nuolivat huuliltaan muun kuin leivoksien jälkiä. He olivat ehkä unohtaneet sen, minkä he edellisenä yönä olivat luvanneet Herrallemme!

Juhla Fagerlannissa.

Talvi kokosi viimeiset harmaat turkkinsa ja läksi tiehensä yhtä sukkelasti kuin se oli tullutkin. Mutta missä se vaan kulki, murisi se ja oli ärtyisenä, sillä ei kukaan sitä kaivannut, niinkuin kesää kaivattiin. Tässä ei kuitenkaan tehty ihan oikein. Se oli tehnyt parhaansa, sekin — aivan yhtä hyvin kuin kesä. Eikä ilman sitä olisi ilma voinut puhdistua niin, kuin se oli puhdistunut.

Tavallaan oli vanha talvi oikeassa. Ilma oli todellakin niin kirkas ja raitis kuin suolainen meri. Ja aurinko nousi korkeammalle ja lämmitti, joten maa pehmeni ja ruoho alkoi puhjeta. Hetken perästä tulikin sitte näkyviin sinivuokkoja ja valkoisia kellokukkia, jotka loistivat kuin tähdet.

Kaikki virkosi. Nuoret miehet, joitten tänä vuonna piti ensimmäistä kertaa lähteä merille, harjoittivat itseänsä pureksimaan tupakkaa ja saivat samalla ison hatun ja merisaappaat — sillä näet kaikki tuohan oli ihan tärkeintä. Ja he ajattelivat maallepääsölupaa ja hurjistelua eivätkä koko yönä nähneet unta mistään muusta.

— Kesän alussa pidettiin kylässä juhla, sillä prinssi oli saapunut sinne. Siellä jyräyteltiin kahdella vanhalla tykillä linnasta niin, että tykkimiehien korvat kävivät kipeiksi pelkistä paukahduksista. Ja joka jyräykseltä huusi kansa "eläköön" ja heilutteli päähineitään niin, että hattumestari hymyili. Mutta tykkimies väänsi päätään ja tuumiskeli, tokko nuo ijänikuiset tykit voivat ajan pitkään kestää.

Siellä oli sekä lippuja ja viirejä että kuusenhavuista tehtyjä seppeleitä, joissa kukkia keskellä. Ja siellä oli lupapäivä kouluilla ja työpaikoilla, ja jokainen piti iloa niin kauvan kuin juhlaa kesti. Niin, se ei ollutkaan mitään arkijuhlaa, tuo juhla prinssin kunniaksi. Milloin hän oli jälleen tuleva, ei kukaan voinut tietää; sillä moisilla ihmisillähän on muuta tehtävää kuin kierrellä maan asukasten luona näkemässä, miten he elelevät.

Vallan saattojoukoin kuljettiin Fagerlantiin. Ensinnä kulki rumpari, joka heilutti puikkojansa niin, että pelotti rumpukalvojen halkeavan. Sitte tuli soittokunta torvineen ja hirveine jeerikolais pasuunineen.

Eikä viipynytkään kauvaa, kun jo oltiin Fagerlannissa. Täällä viritettiin isänmaanlaulu ja kuninkaanlaulu — mitään laulua prinssiä varten heillä ei ollut. Sitte hypeltiin siellä niin, että hiki valui. Niin, se oli työtä, jota useimmat tekivät täytenä totena. He eivät hymyilleet eivätkä nauraneet, vaan he ponnistelivat kuin ainakin ankarassa ottelussa. Alussa, kun polvitaipeet olivat voimakkaina ja jäntevinä, niin että he oikein voivat pistää laukaksi, niin ryntäsivät he matkaan hurjinta vauhtia äärimmäisille reunoille ja kaatoivat toisensa nurin; mutta sitä mukaa, kuin he väsyivät, pysyttelihen he yhä sisempänä, ja kun he viimein olivat lopen väsyksissä, seisattuivat he kesken posket vastatusten ja pyörivät hitaasti ympäri, hituistakaan näkemättä ja melkeinpä surullisen näköisinä.

Alinomaa pidettiin siellä puheita ihanalle Norjalle, kaikille sen tuntureille ja prinssille. Oli oikein kauniisti tehty, että hän halusi katsella ympärinsä, ja sen vuoksi oli tämä päivä säilytettävä kultakirjaimmin kaikkien sydämessä harvinaisena päivänä. Ja prinssin tuli saada monenkertaiset kiitokset ja vielä yhdeksät eläköön-huudot sen lisäksi.

Alitullimies Abel oli tänään enemmän juovuksissaan kuin muuten. Hän kulki koko ajan ympäri, puhui ja naureskeli, ja poikanaskalit pistivät neljä tyhjää olutpulloa hänen takalakkareihinsa, hänen sitä tietämättänsä. Tiesi Herra, miten hän keinotteli — mutta lopuksi joutui hän olutpulloineen puhujalavalle ja sanoi, että nyt tahtoi hän pitää puheen Norjan prinssille! Vaikkakin hän vaan oli halpa mies, niin tahtoi hän sittekin pitää puheen Norjan prinssille, sanoi alitullimies Abel. "Jumala varjelkoon minua — ja myöskin prinssiä".

Mutta kun hän oli ennättänyt näin pitkälle, veti vientikauppias häntä takaapäin niin, että hän kaatui seljälleen ja särki kolme tyhjää pulloa neljästä.

Ympäri nurmikolla istui väkeä juomassa. Ja muutamat kuuntelivat pöhnäistä ruotsalaisrenttua, joka hirmuisesti kerskuen ja mustalle paidalleen nyrkkiä puiden vakuutti, että hän oli parooni. Mutta jokainenhan tiesi, että kaikki ruotsalaisrentut ovat parooneja tai ainakin Upsalan ylioppilaita, ja senvuoksi ei tuosta niinkään hämmästytty. Ja vähää sen jälkeen ilmaisi mies sen, mitä hän oikeastaan tahtoi: pyysi kymmenen äyriä ryypyksi. Niitä hän sai kolme, ja sitte hän läksi tiehensä. Mutta hetken perästä täytyi poliisipalvelija Simon Skeienin ottaa hänet huostaansa, koska hän makasi pitkänään, juovuksissa kuin kissa.

Kuta myöhemmäksi aika kului, sitä hurjemmaksi kävi elämä. Naiset ja miehet hajaantuivat tiehensä kaikille suunnille, ja tuolla ylhäällä mäkien ja vuorten takana laulettiin ja tanssittiin käsiharmonikan sävelten mukaan.

Ja kun ilta tuli, ei ollut enää montakaan selvänä, ja kaikkialla tapeltiin, minne vaan silmänsä käänsi. Useinkin oli pari kolme toisiansa pyörittelemässä siksi kauvan, että oli ihan mahdotonta saada heitä eroon, ja yösydännä kulkivat juopot tieltä toiselle laulaen hullunkurisia sikamaisuuksia "kreolilaisnaisista ihanista, heidän poskistaan ruusunpunaisista, hiuksista kullankeltaisista".

Mutta kun ijänikuinen poliisimestari heräsi aravarahin aamulla — aurinko paistoi niin heleästi savutorville —, niin kuuli hän jonkun istuvan ulkopuolella ja puhuvan jotensakin kovalla äänellä, vaikkei kello vielä ollut yli neljän. Hän makasi hetken aikaa ja arveli, että tuo taukoisi, mutta eipäs, se päinvastoin yhä paheni. Sepäs vasta suutaan soitti; mutta hänen oli myös aivan mahdoton saada rauhaa.

Poliisimestari otti silloin housut ja saappaat yllensä, meni ikkunan luo ja kurkisti ulos. Silloin näki hän, että tuolla istui kaksi vastapäätä — rukoushuoneen portailla — ja joi ihan yhtenään. Toinen oli takitta, mutta siltä sangen urhea. Hän se olikin, joka niin pauhasi. Mutta kun pullo oli tyhjä, tapahtui hänessä muutos. Hän alkoi silloin huokailla, voivotella ja sanoa, että niin käy, kun varastaa pulloja toisen lakkarista, joka nukkuu. Silloin jää se, joka oli pullossa, ikäänkuin itsestänsä herättämään.

Eihän ollut lainkaan säädyllistä nähdä ihmisiä rukoushuoneen portailla juomassa. Ja pahinta oli, että he olivat syljeksineet koko portaat märjiksi. Poliisimestari avasi ikkunan ja kokosi kaiken äänen, mikä hänellä oli: "Hohoi, te siellä alhaalla! Olkaa hyvät ja korjatkaa luunne!"

Nuo kaksi katsahtivat ylös, ja kun he näkivät paidan ikkunassa, löivät he reisiinsä ja alkoivat nauraa min, että olivat miltei käpertyä. Päällepäätteeksi käänsivät he hänelle takapuolensa ja tekivät kaikenmoisia temppuja, ja toinen sanoi: "Tuolla on se, jonka minä tunnen; paha vaan, etten voi antaa hänelle yösijaa."

Toinen, takiton, käski poliisimestarin tulla alas. Hän saattoi tulla ihan sellaisena, kuin oli, sillä eihän kumpikaan heistä ollut naisväkeä. Ja sitäpaitsi olihan hän hänen isänsä, mitä? oliko hän unohtanut isänsä?

Sitte sanoi taas edellinen, että eihän sitä voinut tietää, vaikka se olisi nainen, joka tuolla seisoi. "Tule alas! Annappas meidän nähdä, onko sinulla partaa!"

Joka kerralta, kun ijänikuinen poliisimestari heille huusi, kävi asia vaan yhä hullummaksi. He kysyivät häneltä, prinssinkö kunniaksi hän tuollaisena seisoi? Vai luuliko hän, että nyt oli kahdeksantoistasataa neljätoista? Mutta lopuksi, kun he alkoivat rähistä hänelle runomitoin:

Kahdeksaatoistasataa neljäätoista muistaessaan seisoo hän paitasessaan!

niin sulki poliisimestari ikkunan ja kämpi uudelleen vuoteeseensa.

Mutta jolleivät nämä tätä ottaneetkaan kuuleviin korviinsa, niin saivat monet sitä tuta; sillä seuraavana päivänä ei saatu viinaa. Ihmiset saivat huvitella ilman sitä.

Mutta viina on sentään elämän vettä, ja kun heillä ei ollut sitä, joutui kaikki kuin seisaukseen; rasva oli poissa.

Jokainen kävi tietänsä mutisten, ja vähät oli apua siitä, että hienot ihmiset tulivat ulos ja hymyillen sanoivat, tänäänhän käy kaikki siivosti…

Aleksander, liikanimeltä suuri, ja Otto Mac Donald sekä Peter Nasken tulivat näkyviin iltapuolella, ja kun he näkivät, miten asiat olivat, täytti heidät kaikki kolme — suru. Mutta kun kapteeni Dührendahl tapasi heidät, nyökkäsi hän heille iloisesti hymyillen ja kysäisi Aleksanderilta, eikö hän pitäisi puhetta prinssille. Aleksander vaan rypisti otsaansa; mutta Otto vastasi sentään nauraen: Hän ei ainakaan pitäisi puhetta prinssille, eipä itse juhlapäivänäkään, käyköön prinssi kuinka monesti tahansa. Sillä mitä hyötyä oli juhlapäivästä, jolleivät he saaneet viinaa? Eiväthän he saaneet tippaakaan! Heidän piti tyytyä moiseen roskaan kuin tynnyriolueen ja lähdeveteen.

Niinpä tapahtui, että hieno kapteeni Dührendahl otti kirjan lakkaristaan ja raapusti siihen jotakin. Lehden repäisi hän irti, ja antoi sen Aleksanderille. Ja sitte läksivät kaikki kolme joutuisasti matkoihinsa, ja kapteeni katseli hymyillen heidän jälkeensä…

Ei kukaan voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, että Aleksander ja nuo kaksi muuta hetken perästä tulivat tallustaen Fagerlantiin, kullakin viinapullo kainalossa ja silmät kuin voitonriemusta hohtavina. Mutta niin he vaan tulivat kiersivät koko Fagerlannin ylös "Kransenille" saakka, missä Peter Nasken piti puheen kuningattarelle, toivottaen hänelle vielä monta prinsessaa (senkin mato! hän oli aina niin perso naisille).

Mutta alas tullessaan tapasivat he Simon Skeienin, jonka nenän alle he pistivät pullonsa ja kysyivät, luuliko hän niissä olevan lähdevettä? Simon koetti vaan päästä tieltä pois. "Minä en tahdo moisten kanssa olla tekemisissä!"

Eipä niinkään, se olikin parasta hänelle. Tänään olivat he vapaita ihmisiä kaikki kolme!

Myöhemmin illalla, kun, tähdet loistivat, istuivat he rannalla laivanomistaja Örnin telakassa, joivat pullonsa tyhjiksi ja ottivat kevättä vastaan.

Jakob Sjursen.

Minä luin kerran kauniin runon kalamiehestä, joka souti ulapalle valkeasta rannasta ja rupesi kalastamaan meren syvyydestä.

Hänen siinä hiljaa istuessaan ja syöntiä odottaessaan nykäiseekin siimaa. Hän vetäisee ylös ja luulee, että siinä on aivan varmaan jokin turska tai tuurakala; mutta kun hän saa koukun näkyviin, riippuukin siinä kultakala. Silloin hymähtää kalastaja parrassaan ja sanoo: "No olen minä eläessäni montakin lajia kalaa nähnyt, vaan en milloinkaan sellaista, jolla on kultaverhot yllään."

Tapahtuipa sitte se kumma, että kultakala rupesi puhumaan ihan selvin sanoin: "Kalamies," sanoi se, "heitä minut veteen jälleen. Minä olen kaikkien kalojen kuningas, ja minun linnani on tuolla alhaalla meren pohjalla, ja siinä on kaikki ylellistä ja komeata, kultaa ja simpukankuoria. Ja jos sinä tottelet minua, niin saat kaikki, mitä mielesi salajaa."

Kalamies totteli, irroitti koukun varovaisesti hienoista leukaluista ja antoi kalan mennä. Kun kalakuningas ui pohjalle takaisin, katsoi kalastaja sen jälkeen ja sanoi: "Jos useampia tuollaisia kaloja koukkuuni saan, niin on kai nähtävä nälkää, mun köyhän raukan, muu ei autakkaan."

Mikäli muistan, oli runossa edelleen: "Jörönä hän istui sen illan hytissään, eikä lausunut sanaa, jota mainita kävisikään;" mutta kuuleppas sitte edelleen suorasanaisin norjankielin: "Kun hän seuraavalla kerralla istui veneessä, nykäisee jälleen siimaa, ja kun hän vetää ylös, katsoo hän katsomistaan eikä ole oikein uskoa silmiään, sillä koukussa riippuu kultaraha. Silloin tuli ilo surun sijaan, tietysti, ja paras kaikesta: tulo ei päättynyt tähän yhteen. Ei, jokikinen päivä, kun hän kalasti, sai hän kultarahan koukussa. Se oli hänelle palkaksi siitä, kun kerran laski kalakuninkaan menemään."

Minä en tiedä, kuka tuon runon on kirjoittanut; mutta että sen seppänä on ollut taitava runoilija, sen voi nähdä koko teelmästä: siinä on suuri ajatus. Luulenpa melkein, että se on Wegerlandin tai Holberkin tekoa, sillä se on niin hienosti koottu, että en voi otaksua muuta kuin että se on mainiosta miehestä lähtenyt.

Joka kerta kun minä luen tuon runon kultakalasta ja kultarahoista, muistuu mieleeni myöskin Jakob Sjursen. Ja jos ken tahtoo moittia minua siitä, niin sanon vaan: Eikö suuri kalaparvi ole yhtä hyvä kuin kultaraha? Kysykääppä vain vientikauppias Salvesenilta — häneltä, jota kutsuvat Sakeukseksi —, niin saatte kuulla.

Jakob Sjursen, josta olen kertova, oli Simon Barkeriin tyttärenpoika. Kun äitin isä kuoli, peri hänet Jakob ja muutti Korrtangeniin vaimonsa ja Sivert poikansa kanssa. He ottivat viljelläksensä maata, joka oli heidän, ja Jakob kulutti enemmän kuin puolet äidin perintöönsä siihen, joten häpeäksi olisi ollut, ellei seuraavana vuonna olisi hyvin orastanut. Jakobille jäi vielä niin paljon rahoja ylikin, että hän voi ostaa itsellensä lehmän, jonka hän antoi kulkea vapaasti ympäri laitumella. Seuraavana vuonna osti hän porsaan ja maalautti samalla huoneensa punaiseksi, ikkunat heleänvihreiksi, joka teki, että rakennus tuli ihan uuden näköiseksi. Nyt saattoi Jakob Sjursenia, hänen omasta mielestään, kutsua omintakeiseksi mieheksi, eikä hänellä ollut enää mitään toivottavaa.

Talo, missä hän asui, oli ihan meren rannalla. Hetken matkan päässä sen edustalla oli pitkä luoto, missä Korrtangin kalastajat monen monituista vuotta sitte oli nähnyt merenväkeä. Jakob itse ei vielä ollut nähnyt mitään sellaista, mutta hän oli huomannut punaisen valon, joka hohti ja leimusi luodon takaa. Hän tuumi usein, mitä tuo valo oli, vaan ei keksinyt syytä siihen. Eräänä päivänä otti hän veneen ja kiersi soutaen sen paikan; vaan mitään muuta hän ei nähnyt kuin syvää, kirkasta vettä.

Mutta eräänä iltana käväisi hän maakauppiaan luona lahden toisella puolen. Kun hänen, asiansa toimitettuaan, piti astua veneeseen, näkee hän vanhan, köyhän ukon istuvan siinä ihan vieressä. Jakob antoi hänelle muutamia killinkejä ja sai kuulla, että hän oli tullut niemimaalta samana päivänä. Köyhä ukko auttoi hänen tavaransa veneeseen ja lausui hyvästit sekä kiitokset puolestaan. Mutta sitte yhtäkkiä viittaa hän ulapalle; "Tuolla hohtaa punaiselta merenemännän maalla tänä iltana!" "Merenemännän maa, — mikä se on?" kysyy Sjursen. "Se on se, missä merenväki asuu," vastaa mies. "Nyt valaisevat he illalliseksi… heillä on kyllin sekä vehnäleipää että herkkuja, sillä he ovat rikasta väkeä."

Jakob katsahti merelle, sinnepäin, mihin köyhä ukko viittasi, ja nyt näki hän punaisen luodon, jonka hän luuli samaksi, minkä hän ennen oli nähnyt.

Mutta kun hän souti takasin, tapahtui jotakin kummallista: kun hän tuli lähemmäs punaista valoa, hävisi se ikäänkuin hänen edestään, ja lopuksi näki hän vaan punaisen pilven, joka uiskenteli siinä iltahohteen jälkeen.

Egyptin maalla tuli ensin seitsemän lihavaa vuotta ja sen jälkeen seitsemän nälkävuotta, jolloin kaikki kuihtui. Ja nämä nälkävuodet nielasivat nuo lihavat, mutta eivät kuitenkaan käyneet sitä lihavammiksi. Niin seisoo lasten oppikirjoissa, ja siinä on kylläkin perää, sillä usein tapahtuu nykyäänkin samalla tapaa. Jaakobin kävi ihan samoin. Hän eli monta vuotta vapaana elatuksen murheesta; mutta sitte alkoi nuo laihat vuodet tulla, ja ne olivat kovia rakeineen ja kylmineen. Ohra ei ennättänyt muuta kuin puolikypsäksi, ja perunanvarret paleltuivat, niin että riippuivat märkänä nahkana, kun aurinko paistoi. Ainoana keinona oli turvautua säästöihin ja niin meni talari toisensa jälkeen, kunnes pohjalla oli vain muutamia markankappaleita jäljellä. Mutta ruokaa tarvittiin sittekin, ja niin meni, että kaikki oli myytävä, mitä myydä voitiin.

Aivan niin; muutamana kauniina iltapuolena nouti Jakob lehmän tuolta, missä se seisoi syömässä voikukkia ja tähkiöitä. Sivert seurasi koko ajan jäljessä ja itki, sillä Mustikki oli hänelle yhtä rakas kuin sisar.

Mutta kun porsaan pari viikkoa sen jälkeen täytyi lähteä matkaan, itki vaimo, — sillä sen porsaan veroista ei ollut niinkään helposti löydettävissä. Se lihoi ja kävi ympyriäiseksi, vaikkei se saanut ruoakseen muuta kuin hituja ja kalanperkeitä.

Jakob otti rahat, mitkä hän sai maakauppiaalta, ja sitoi ne lujasti povilakkariinsa. Sitte hän sanoi: "Miten on? — onko se samalla teurastettava?"

"Ei, ei nyt vielä."

Jakobia hieman lohdutti nämä kauppiaan sanat. Tosin hänellä ei ollut mitään toivoa saada porsasta takasin, mutta sittekin oli lohduttavaista kuulla, ettei sitä hetipaikalla aijottu pistää.

Ja Sjursen souti jälleen takaisin. Mutta joka aironvetämältä, minkä hän kiskaisi, kävi matka ikäänkuin yhä hitaammaksi, sillä eihän tuolla kotonakaan ollut kovin hauskaa.

Kun asuu noin omin neuvoinsa kuin Jakob ja hänen lähimpänsä, niin on otettava huomioon tuollainen porsaskin. Se oli tosin luonnostaan hieman sikamainen, mutta senhän se oli perinyt isältään ja emältään, joten sitä ei siitä käynyt parjaaminen. Ja kun se puolen päivän aikaan juoksi hetken matkan päähän, niin teki se sen siitä syystä, että saisi henkiä ja liikkua — tai oli sen vaikea seisoa paikallaan, tuijottaa, räpyttää, heiluttaa käyrää saparoansa, ikäänkuin ihan kaikkeen tylsistyneenä.

Eikä kenenkään pitänyt luullakkaan, että moiselta porsaalta puuttui älyä tai ymmärrystä. Voi voi, se ymmärsi liiankin hyvin! Miten se huusikaan ja kirkui, kun se pantiin säkkiin! Eikö se ollut ihan niinkuin eläin parka olisi sanonut, ettei se vielä tahtonut joutua teurastettavaksi? — — —

Seuraavana päivänä, heidän aamiaista syödessään, kysyy Sivert: "Onko sinulla antaa minulle koukkua, isä?"

"Mitäs sillä tahdot?"

"Minä aijon pyydystää sillä kaloja Pitkältäluodolta".

"Luuletko saavasi mitäkään?"

"Luulenpa niinkin! Minä näin niitä siellä joukon eilen iltapuolella."

Jakob seisoi hetken ääneti — ikäänkuin hän olisi jotakin ajatellut.

"Voisihan ehkä koettaa nuotalla," sanoi hän sitte, kun oli loppuun miettinyt.

Sivert tuli iloiseksi, kun isä vaan puhui kalastuksesta. Hän oli aina valmis veneeseen, ja kerran peräsimeen päästyään suuntasi hän aina ulapalle, kenenkään edes huomaamatta. Nyt juoksi hän kiireimmin kautta etehiseen, missä hän tiesi nuotan olevan. Sjursen tuli jäljessä, kovin hitaasti. Kyllä hänkin oikeastaan olisi nyt mielellään juossut, sillä hän oli hyvinkin malttamaton tässä suhteessa; mutta hän ei kehdannut sitä näyttää.

Heidän piti pitämän auki sekä ovet että ikkunat, saadakseen nuotan koolle kunnollisella tavalla, ja sen saatuaan, läksivät he veneelle, missä he sitte seisoivat kumarruksissa ja hääräsivät parhaansa mukaan puoleenpäivään saakka.